Venezuela

VENEZUELAAN tutustuminen voi tuntua maailmanympärimatkan tekemiseltä. Mitä siellä voi nähdä? Ehkä intiaanin, joka metsästää keihäällä viidakossa. Hyvin pukeutuneen rouvan ostoksilla ylellisessä putiikissa. Vieraita tanssimassa afrikkalaistyylisen rummutuksen tahdissa iltajuhlassa. Pikkupojan, joka vetää ylleen ponchonsa suojaksi vuorilta puhaltavaa kylmää tuulta vastaan juostessaan kokoamaan lampaitaan yhteen. Ja yli 71000 Jehovan todistajaa – nuoria ja vanhoja monista eri taustoista – kertomassa toisille tosi Jumalasta ja hänen Valtakunnastaan.

Useimmat venezuelalaiset ovat alkuperältään intiaaneja, espanjalaisia ja afrikkalaisia. Toisen maailmansodan jälkeen Italiasta, Portugalista ja Espanjasta tulleista monista eurooppalaisista siirtolaisista on tullut merkittävä osa väestöstä. Ja kun näitä ihmisiä katselee, ei voi muuta kuin ihmetellä, miten paljon kaikkialla on nuoria.

Venezuela, joka sijaitsee Etelä-Amerikan pohjoisrannikolla, on todellakin huomattavien vastakohtien maa. Karibianmerta reunustava 2800 kilometriä pitkä rantaviiva, jota vasten puhaltavat trooppiset tuulet, muodostaa vastakohdan lumihuippuisille vuorille ja  reheville viidakoille. Maassa on paitsi suuria tasankoja, joita kutsutaan nimellä llanos, myös henkeäsalpaavan kauniita vesiputouksia, esimerkiksi Cuquenánin putous ja Salto Angel eli Angelin putoukset. Cuquenánin putous muodostuu yhdestä 600 metrin putouksesta, ja Angelin putoukset, jotka ovat maailman korkeimmat, saavat alkunsa kiviseltä ylätasangolta lähtöisin olevasta maanalaisesta joesta ja niiden putouskorkeus on 979 metriä. Noin neljän miljoonan asukkaan pääkaupunki Caracas on moderni metropoli hienostuneine ostoskeskuksineen. Hyvien teiden muodostama tieverkko yhdistää sen sisämaahan. Mutta Caracasin vaurautta katselevat ylhäältä sadattuhannet ihmiset, jotka asuvat vuorenrinteille luvatta rakennetuissa asumuksissa.

Venezuelan uskonnollinen ilmapiiri

Suuri enemmistö venezuelalaisista on roomalaiskatolilaisia, vaikkakaan kirkolla ei enää ole samanlaista otetta ihmisiin kuin ennen. Monet syntyperäiset intiaanit ovat nimellisesti katolilaisia, mutta heillä on omat riittinsä ja taikauskoiset käsityksensä, kuten on afrikkalaista syntyperää olevillakin. Noituus ja spiritismi ovat täällä hyvin suosittuja tapoja. Monet ihmiset kantavat mukanaan amuletteja, joiden toivotaan suojelevan heitä pahalta silmältä. María Lionza -kultti, joka muistuttaa voodoota, on levinnyt laajalti. Lisäksi evankelisten ryhmien määrä lisääntyy kaiken aikaa.

”Pyhimyksillä” ja ”neitsyillä” on merkittävä osa Venezuelan katolilaisten elämässä. Maan jokaisella alueella on oma ”nimikkopyhimys” tai ”-neitsyt”. Useimmissa kodeissa on uskonnollisia kuvia. Joissakin kodeissa on etuoven yläpuolella jokin kasvin osa pahojen henkien pitämiseksi loitolla tai pöydällä oleva Raamattu on jätetty auki psalmin 91 kohdalta siinä uskossa, että se antaa talonväelle varman suojeluksen.

Monesti heidän ”suosikkipyhimyksensä” kuvan vierellä on kuva Simón Bolívarista, jonka ansiosta Venezuela ja neljä muuta  Etelä-Amerikan maata saavuttivat itsenäisyyden ja vapautuivat Espanjan vallasta. Todisteena siitä, miten kunnioitettu hän on, täällä Venezuelassa on Simón Bolívarin kansainvälinen lentokenttä, Simón Bolívarin yliopisto, Simón Bolívarin katu, Bolívarin kaupunki ja Bolívarin osavaltio. Rahayksikkökin on bolívar. Jokaisessa Venezuelan kaupungissa on keskusaukio, joka nimenä on lähes poikkeuksetta Plaza Bolívar. Rakennusten seinissä näkee usein huolellisesti maalattuina ajatuksia, joita pidetään hänen lausuminaan.

Tämän ohella huomattava piirre venezuelalaisissa on kuitenkin se, että he kunnioittavat syvästi Jumalaa ja tunnustavat uskovansa Raamattuun. Ihmistä tuskin koskaan pilkataan sen vuoksi, että hän haluaa puhua hengellisistä asioista. Tämä vastaanottavainen asenne on luonut hedelmällisen maaperän Jehova Jumalaa ja hänen tarkoituksiaan koskevien totuuden siementen kylvämiselle.

Naisia joilla oli todellinen lähetyshenki

Samalla kun suuri osa maailmasta vielä kamppaili olosuhteissa, jotka ensimmäinen maailmansota oli aiheuttanut, ja Adolf Hitler nostatti vaikeuksia Euroopassa, kaksi Texasissa Yhdysvalloissa asuvaa Jehovan todistajaa – nainen nimeltä Kate Goas ja hänen tyttärensä Marion – päätti, että he haluaisivat tehdä enemmän levittääkseen Raamatussa olevaa rauhansanomaa. He kirjoittivat Brooklyniin New Yorkiin Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran päätoimistoon ja kysyivät, missä heitä voitaisiin parhaiten käyttää. He kertoivat osaavansa espanjaa. Mikä oli heidän määräalueensa? Venezuela.

He saapuivat sinne laivalla vuonna 1936 ja vuokrasivat huoneen pääkaupungista Caracasista, jossa oli siihen aikaan 200000 asukasta. Jo yli kymmenen vuotta aiemmin jotkut raamatuntutkijat – joiksi Jehovan todistajia silloin sanottiin – olivat käyneet Venezuelassa ja levittäneet tuhansia raamatullisia traktaatteja suurimmissa kaupungeissa mutta eivät olleet  jääneet maahan. Kate Goas ja hänen tyttärensä eivät kuitenkaan olleet Venezuelassa vain käväisemässä. Vaikka Kate oli ulkoiselta olemukseltaan melko hienostunut ja heiveröinen, hän kantoi valtavaa kirjallisuuslaukkua sekä gramofonia kulkiessaan talosta taloon. Hän ja hänen tyttärensä kävivät järjestelmällisesti läpi koko Caracasin. Kun he olivat saaneet käytyä sen läpi, he muuttivat sisämaahan ja matkustivat pitkiä matkoja linja-autolla pölyisiä, päällystämättömiä teitä. He saarnasivat sellaisissa paikoissa kuin Quiriquiressa, El Tigressä ja Ciudad Bolívarissa maan itäosassa sekä Maracaibossa maan länsiosassa.

Heinäkuussa 1944 heidän täytyi kuitenkin palata Yhdysvaltoihin, koska Marion oli saanut malarian. Kate Goas lähetti Seuralle kirjeen, joka on päivätty 2.8.1944. Hän kirjoittaa: ”Olemme levittäneet paljon kirjallisuutta – – Todistettuamme käytännössä koko tasavallassa löydämme edelleen ihmisiä, jotka pitävät kirjallisuudestamme ja lukevat sitä joka kerta, kun tulemme paikalle – – Nyt kun Caracasissa on todistettu yhtäjaksoisesti kaksi vuotta, seitsemän ihmistä – kuusi sisarta ja yksi veli – on asennoitunut vanhurskauden puolelle ja heidät on kastettu – – Nämä veljet ovat hyvin onnellisia siitä, että heillä on kristillistä tietoa Jehovasta ja hänen Valtakunnastaan – – Hyvää todistusta on tosiaan annettu yhä uudestaan kaikkialla Caracasissa, ja kirjallisuuden sisällys tunnetaan hyvin – – Hänen teokratiansa puolesta, Kate Goas.” Tässä mainittu ”yksi veli” oli nuori Rubén Araujo, josta kuulemme myöhemmin lisää. (Mainittakoon ohimennen, että eräs veli kastoi vuonna 1946 uudelleen nuo seitsemän sisar Goasin kastamaa henkilöä Raamatun mallin mukaan, joka osoittaa, että kastajina toimivat vain sellaiset miehet, jotka olivat otollisessa suhteessa Jehovaan.)

Perustus todistuksen laajenemiselle lasketaan

Siihen aikaan kun Kate Goas kirjoitti kirjeensä Seuralle, Brooklynissa tehtiin suunnitelmia Vartiotornin raamattukoulussa Gileadissa valmennettujen lähetystyöntekijöiden lähettämiseksi  Venezuelaan. Vartiotorni-seuran silloinen presidentti Nathan Knorr ja varapresidentti Fred Franz kävivät yhä uudestaan latinalaisessa Amerikassa tarkoituksenaan laskea perustus lähetystyön laajenemiselle siellä. He suunnittelivat käyvänsä Venezuelassa vuonna 1946. Kolme Gileadista valmistunutta lähetystyöntekijää oli määrätty Venezuelaan, mutta he eivät olleet vielä siihen mennessä saaneet viisumeitaan. Kuka järjestäisi asiat presidentin vierailua varten, jonka ajankohta olisi 9.–12. huhtikuuta 1946?

Yksi noista kolmesta lähetystyöntekijästä lähetettiin maahan etukäteen turistiviisumilla. Tämä lähetystyöntekijäveli tuli lentokoneella ja majoittui vieraanvaraisen Jeanette Atkinsin luokse, joka oli oppinut totuuden Kate Goasilta. Mutta kolme viikkoa saapumisestaan tämä lähetystyöntekijä katosi mysteerisesti. Hänen vuokraemäntänsä ja ystävänsä selvittivät asiaa poliisin ja lentoyhtiön avustuksella ja saivat lopulta selville, että hän oli palannut takaisin Yhdysvaltoihin kovan koti-ikävän yllättämänä!

Ennen kuin tämä tapahtui veljet Knorr ja Franz tekivät kuitenkin erittäin hyödyllisen vierailun Venezuelassa toimivan ryhmän luokse. Rubén Araujo muistelee, että heidän tulopäivänään pidettiin kokous Jeanette Atkinsin talon sisäpihassa, missä 22 henkeä kuuli näiden vierailevien veljien puheet.

Läsnäolijoiden joukossa oli Pedro Morales, joka paloi intoa hyvän uutisen puolesta. Myöhemmin hän sanoi: ”Kate Goas ja hänen tyttärensä jättivät minulle 1930-luvun lopulla Maracaibon päätorilla kirjan Rikkaudet. Vuosia myöhemmin aloin lukea sitä, ja se avasi Raamatun minulle. Kun pääsin kirjassa kohtaan, jossa kerrotaan arvollisten merkitsemisestä heidän otsastaan, tuntui siltä kuin tuli olisi syttynyt sisälläni! (Hes. 9:4.) Se sai minut etsimään ihmisiä, joilla oli tätä kirjallisuutta. Löysin neljä ihmistä, jotka olivat saaneet kirjoja joltakulta trinidadilaiselta. Kokoonnuimme tutkimaan Rikkaudet-kirjaa joka ilta ja pidimme nämä kokoukset kunkin kodissa vuoron perään.”

 Kun Pedro sai kutsun tulla Caracasiin (noin 700 kilometrin päähän) veli Knorrin vierailun yhteydessä järjestettävään kokoukseen, hän päätti ystävänsä kanssa tehdä tuon matkan. Ratkaistavana oli kuitenkin joitakin ongelmia. Pedro jatkoi: ”Raskaana olevalla vaimollani alkoi olla synnytyspolttoja, ja lisäksi liikeasiat vaativat huomiotani. Mietin, mitä tehdä? Järjestin kätilön olemaan vaimoni luona ja jätin karamelliyritykseni kolmen lapseni huolehdittavaksi; lapsilla oli ikää neljätoista, kaksitoista ja kymmenen vuotta. Sitten lähdimme linja-autolla kohti Caracasia. Matka oli raskas: kaksi päivää päällystämättömillä teillä.” Miten iloinen hän olikaan tavatessaan Caracasin todistajat! Ollessaan siellä hän sai sähkeen Maracaibosta: ”Vaimo voi hyvin. Lapsi vielä paremmin. Itse hoidan liikeasioita. Justo Morales.” Hänen lihallinen veljensä oli tullut yllättäen Kolumbiasta ja ottanut asiat hoitaakseen.

Noiden Caracasin erikoiskokousten ensimmäisenä päivänä veli Franz puhui aiheesta ”Jehovan todistajat tulikokeessa”. Sitten veli Knorr jatkoi samasta teemasta Fred Franzin toimiessa tulkkina. Nämä puheet todella avasivat silmät. Niissä kohdistettiin huomio siihen, mitä kristittyjen täytyy Raamatun mukaan odottaa kohtaavansa maailman käsissä, ja kerrottiin siitä ankarasta vainosta, jota Jehovan todistajat olivat saaneet osakseen Euroopassa toisen maailmansodan aikana.

Seuraavana päivänä järjestettiin kastetilaisuus Los Chorrosissa; kaste suoritettiin vesialtaassa erään vesiputouksen juurella. Tuona päivänä kastettiin kymmenen henkeä. Heidän joukossaan olivat Winston Blackwood (jonka sisar Goas oli tavannut Quiriquiressa) ja tämän poika Eduardo, Horacio Mier y Terán ja tämän pikkuveli Efraín, Pedro Morales, Gerardo Jessurun Surinamista (Surinamesta), Israel Francis ja José Mateus.

Pedro Morales ja kaksi muuta veljeä maan länsiosasta olivat suunniltaan ilosta, kun veli Knorr sanoi, että Seura lähettäisi lähetystyöntekijöitä Maracaiboon heti, kun hallitus antaisi luvan. Pedro itse aloitti vakituisen tienraivauksen ja jatkoi tässä palveluksessa kuolemaansa saakka.

 Rakkaus Raamatun totuuteen pani heidät liikkeelle

Ennen lähetystyöntekijöiden tuloa Brooklynissa sijaitseva Seuran päätoimisto oli saanut raportteja sisar Goasin perustamalta pieneltä ryhmältä. Julistajia oli vain kourallinen, ja heillä oli hyvin vähän kirjallisuutta. Kirjoja täytyi usein lainata kiinnostuneille. Raportti maaliskuulta 1946 osoitti, että hyvän uutisen julistajia oli Venezuelassa yhdeksän ja että ryhmästä huolehti Josefina López, koska hän oli ryhmään kuuluvista kaikkein aktiivisin.

Rubén Araujo muistelee sisar Lópezin erinomaista esimerkkiä: ”Olin siihen aikaan teini-ikäinen – – Josefina López oli neljän pojan ja kahden tytön äiti, ja hän oli hyvin innoissaan siitä, mitä hän oppi sisar Goasilta. Menin melkein joka päivä koulun jälkeen hänen luokseen keskustelemaan niistä uusista asioista, joita hän oppi totuudesta. Vaikka sisar López oli kiireinen perheenemäntä, hän ehti käydä saarnaamassa talosta taloon ja johtamassa raamatuntutkisteluja joka päivä lounaan jälkeen, kun hänen miehensä ja vanhimmat poikansa olivat iltapäivällä menneet takaisin töihin. Hän oli hyvä esimerkki meille kaikille, ja hänellä oli todellakin tienraivaushenki: hän oli palveluksessa keskimäärin 60–70 tuntia kuukaudessa. Caracasissa on vielä nykyäänkin, yli 40 vuoden jälkeen, eläviä suosituskirjeitä hänen puolestaan.”

Tuohon alkuperäiseen ryhmään kuului myös leskirouva nimeltä Domitila Mier y Terán. Hän oli aina tuntenut vetoa hengellisiin asioihin. Hänen isällään oli Raamattu, jota Domitila luki hyvin mielellään, ja isän kuoltua hän ryhtyi etsimään sitä tämän asunnosta. Hän ei halunnut perinnökseen muuta kuin Raamatun. Hän löysi kuitenkin ainoastaan osan Raamatusta, sillä se oli repeytynyt huonossa käytössä. Mutta hän piti tätäkin osaa suuressa arvossa ja käytti sitä, kunnes hän pystyi myöhemmin ostamaan itselleen uuden, kokonaisen Raamatun. Kerran eräs hänen ystävänsä, joka oli hankkinut Sovitus-nimisen Seuran kirjan, toi sen Domitilalle ja sanoi, että  innokkaana Raamatun lukijana Domitila arvostaisi sitä enemmän. Domitila yritti tosissaan löytää kirjan julkaisijat ja kävi tapaamassa adventisteja ja muita protestanttisia ryhmiä. Domitilan suureksi iloksi Kate Goas tuli lopulta hänen ovelleen, ja Domitila oli heti valmis tutkimaan Raamattua hänen kanssaan. Kaksi Domitilan poikaa, jotka kastettiin veljien Knorrin ja Franzin ensimmäisen vierailun yhteydessä, palveli myöhemmin kierrosvalvojina ja kolmas pojista, Gonzalo, seurakunnan vanhimpana. Yksi pojista, Guillermo, kastettiin vasta vuonna 1986, vaikka hän oli silloin paikalla, kun Kate Goas kävi ensimmäisen kerran heillä.

”Entä kuinka kauan te aiotte olla täällä?”

2. kesäkuuta 1946, pian veli Knorrin vierailun jälkeen, saapuivat kaksi muuta Venezuelaan määrätyn ryhmän lähetystyöntekijää. He olivat Donald Baxter ja Walter Wan. Nuori Rubén Araujo oli tullut tapaamaan heitä Caracasiin. Rubén silmäili heitä varauksellisesti edellisen lähetystyöntekijän kokemus epäilemättä vielä tuoreena mielessään ja kysyi englantia murtaen: ”Entä kuinka kauan te aiotte olla täällä?”

 Rubén oli järjestänyt Vartiotornin tutkistelun, ja se pidettiin tuona samana päivänä, jona lähetystyöntekijät saapuivat. Hän yritti soveltaa käytäntöön niitä ohjeita, joita veli Franz oli hänelle antanut. Hän teki parhaansa, mutta se oli yhden miehen tutkistelu: Rubén luki kysymyksen, sitten hän vastasi siihen, ja sen jälkeen hän luki kappaleen. Hän muisti, ettei tutkistelu saanut kestää tuntia pitempään, joten hän lopetti tottelevaisesti ajoissa, vaikka hän oli käsitellyt vasta 17 kappaletta, jotka eivät olleet koko aineisto! Kokemuksen karttuminen vaatisi aikaa ja kärsivällisyyttä.

Muistellessaan nykyään ensimmäisen lähetystyöntekijän yhtäkkistä lähtöä Rubén Araujo lisää: ”Pian tämän jälkeen nämä kaksi uutta Gileadin käynyttä lähetystyöntekijää täyttivät sen tyhjiön, jonka hän jätti. Kuinka onnellisia olimmekaan Jehovan järjestön lahjasta – näistä lähetystyöntekijöistä, jotka olivat tulleet auttamaan meitä Venezuelan Makedoniaan!” (Vrt. Apostolien teot 16:9, 10.) Veli Knorr oli tätä ennen sanonut veli Baxterille: ”Pysy tällä määräalueella, vaikka se merkitsisi hengenmenoa!” Sitä se ei kuitenkaan merkinnyt, sillä veli Baxter palvelee Venezuelassa edelleen, lähes 50 vuotta myöhemmin.

Uuteen ympäristöön sopeutuminen

Caracasin ensimmäinen lähetyskoti sijaitsi Bucareskatu 32:ssa El Cementerio -nimisellä alueella. Myös haaratoimisto avattiin tässä osoitteessa 1. syyskuuta 1946, ja haaratoimistonpalvelijana toimi Donald Baxter. Elinolot olivat kaikkea muuta kuin ihanteelliset. Tie oli päällystämätön, eikä juoksevaa vettä ollut. Lähetystyöntekijät olivat ymmärrettävästikin hyvin helpottuneita, kun haaratoimisto ja lähetyskoti muuttivat vuonna 1949 El Cementeriosta (hautausmaalta) El Paraísoon (paratiisiin), paikkaan, jossa oli juokseva vesi.

Veli Baxter muistelee lähetystyöntekijöiden alkuvaikeuksia kielenopiskelussa sekä heidän turhautuneisuuden tunteitaan. He paloivat halusta soveltaa Gileadissa saamaansa valmennusta  auttaakseen toisia, mutta kun he saapuivat perille, he eivät pystyneet kommunikoimaan. Ne myönteiset tulokset, joita he saivat kentällä, korvasivat kuitenkin monin verroin nämä tilapäiset vaikeudet. Veli Baxter muistelee sitä, kun he olivat ensimmäistä kertaa katutyössä: ”Päätimme mennä keskellä kaupunkia sijaitsevalle alueelle, joka tunnettiin nimellä El Silencio, ja katsoa, mitä tapahtuisi. Toverini Walter Wan seisoi yhdessä kadunkulmassa ja minä toisessa. Ihmiset olivat hyvin uteliaita; he eivät olleet koskaan ennen nähneet mitään sen kaltaista. Meidän tarvitsi tuskin sanoa mitään. Ihmiset suorastaan jonottivat saadakseen lehdet, ja me levitimme kaikki lehtemme 10–15 minuutissa. Se oli tyystin erilaista verrattuna siihen, mihin olimme tottuneet Yhdysvalloissa.” Walter Wan sanoi: ”Kun laskin tuloksia, huomasin hämmästyksekseni, että neljänä ensimmäisenä runsastapahtumaisena päivänä, joina ylistimme Jehovaa kaduilla ja toreilla Jeesuksen ja apostolien tavoin, olin levittänyt yhteensä 178 kirjaa ja Raamattua.”

Ensimmäisestä raportista, jonka haaratoimisto lähetti päätoimistoon Brooklyniin New Yorkiin, ilmeni, että julistajien yhteismäärä oli 19 kaksi lähetystyöntekijää ja neljä vakituista tienraivaajaa mukaan luettuina. Tienraivaajat olivat Eduardo Blackwood, Rubén Araujo, Efraín Mier y Terán ja Gerardo Jessurun. Eduardo Blackwood oli aloittanut tienraivauksen sinä kuukautena, jona veli Knorr vieraili maassa, ja muut kolme olivat ilmoittautuneet pian sen jälkeen. Yhdeksän saarnasi sisämaassa. Winston ja Eduardo Blackwood, jotka asuivat El Tigressä, todistivat kaukana etelässä Ciudad Bolívarissa ja kaukana idässä öljykentillä lähellä Punta de Mataa ja Maturínaa. Pedro Morales ja joitakuita muita saarnasi Maracaibossa. Gerardo Jessurun, Nathaniel Walcott ja David Scott saarnasivat Maracaibojärven itäpuolella Cabimasin ja Lagunillasin öljykentillä. Heidän joukkoonsa liittyi myöhemmin Hugo Taylor, joka palveli vuonna 1995 edelleen erikoistienraivaajana. Yhdessä he kävivät läpi valtaisan alueen maasta. Veljet Baxter ja Wan saivat pian itse kokea, millainen se todellisuudessa oli.

 Tavoitteena vierailla kaikissa ryhmissä

Loka–marraskuussa 1947 nämä kaksi lähetystyöntekijää matkustivat sekä kauaksi länteen että maan itäosaan nähdäkseen, mitä pienten ryhmien hyväksi voitaisiin tehdä. Heidän tavoitteenaan oli järjestää nämä ryhmät seurakunniksi. ”Matkustimme bussilla, mikä oli Venezuelassa varsinainen kokemus”, muisteli veli Baxter hymyssä suin tuota unohtumatonta matkaa. ”Bussien penkit olivat pieniä ja lähellä toisiaan, koska useimmat venezuelalaiset ovat pieniä; niinpä me kaksi pohjoisamerikkalaista totesimme, ettei jaloillemme tahtonut olla riittävästi tilaa. Ei ollut epätavallista nähdä bussien katoilla ihmisten matkatavaroiden lisäksi sänkyjä, ompelukoneita, pöytiä, kanoja, kalkkunoita ja banaaneja. Jos matkustajalla oli vain lyhyt matka, hän ei viitsinyt panna kanojaan tai pieniä tavaroitaan linja-auton katolle, vaan toi ne autoon sisään ja kokosi ne käytävälle penkkien väliin. Linja-auto meni rikki, joten ennen kuin toinen linja-auto tuli me jouduimme olemaan useita tunteja erämaassa, missä vain kaktukset ja vuohet viihtyivät. Tämän jälkeen meiltä loppui bensiini.”

Kaikista niistä neljästä paikasta, missä he kävivät, he löysivät noin kymmenhenkisen ryhmän, joka kokoontui jonkun olohuoneessa. Lähetystyöntekijät näyttivät heille, miten kokouksia johdetaan, miten toiminta raportoidaan säännöllisesti haaratoimistoon ja miten saadaan kirjallisuutta saarnaamistoimintaa varten.

El Tigressä veli Baxter pani merkille, että Alejandro Mitchell, joka oli uusi veli, oli ottanut hyvin kirjaimellisesti Matteuksen 10:27:n kehotuksen saarnata katoilta. Hän oli asentanut kaiuttimen talonsa katolle, ja joka päivä hän luki puolisen tuntia ääneen valikoituja otteita kirjasta Lapset tai ”Uusi maailma” tai muusta Vartiotorni-seuran kirjallisuudesta. Hän oli säätänyt äänenvoimakkuuden niin kovalle, että hänet voitiin kuulla monien korttelien päässä! Ei mikään ihme, että tämä ärsytti naapureita. Hänelle ehdotettiin, että voisi olla parempi saarnata talosta taloon ja hylätä kaiutin.

 Matka, jonka tarkoituksena oli vierailla näissä pienissä ryhmissä, oli erittäin hyödyllinen. Tämän kaksikuukautisen matkan aikana veljet kastoivat kuusitoista henkeä!

Lähetystyöntekijöitä saapuu Maracaiboon

Venezuelan luoteisosassa sijaitseva Maracaibo on maan toiseksi suurin kaupunki. Kaksi sen huomattavaa piirrettä on kuumuus ja ilman suuri kosteus. Lisäksi se on Venezuelan tärkein öljykaupunki. Kaupungin uusi osa on voimakas vastakohta lähellä satama-aluetta sijaitsevalle vanhalle kaupungille; vanha osa kapeine katuineen ja siirtomaatyylisine savitiilitaloineen on muuttunut tuskin lainkaan sitten viime vuosisadan.

Maracaiboon saapui kuusi lähetystyöntekijää rahtialuksella 25. joulukuuta 1948. He raahasivat yllään paksuja talvivaatteita, koska he olivat juuri tulleet kylmästä New Yorkista. Ryhmään kuuluivat Ragna Ingwaldsen, joka kastettiin vuonna 1918 ja toimii edelleen tienraivaajana Kaliforniassa, Bernice Greisen (nykyään ”Bun” Henschel, maailmankeskuksen Betel-perheen jäsen), Charles ja Maye Vaile, Esther Rydell (Ragnan sisarpuoli) sekä Joyce McCully. Heidät toivotettiin tervetulleiksi erään vasta todistajien yhteyteen tulleen pariskunnan pieneen kotiin. Nämä hiestä märät lähetystyöntekijät järjestivät 15 isoa matkalaukkuaan ja 40 kirjallisuuslaatikkoaan parhaansa mukaan. Neljä nukkui riippumatoissa ja kaksi kirjalaatikoista tehdyissä vuoteissa, kunnes he löysivät talon, jonka he saattoivat vuokrata lähetyskodikseen.

Ragna muistelee, että he kuusi näyttivät hyvin omituisilta maracuchoista, joiksi Maracaibon asukkaita yleisesti sanottiin. Monet näistä lähetystyöntekijöistä olivat pitkiä ja vaaleita. ”Kun olimme talosta-taloon-työssä, meitä seurasi usein jopa kymmenen alastonta lasta, jotka kuuntelivat sitä omituista tapaa, jolla puhuimme heidän kieltään”, sanoi Ragna myöhemmin. ”Kukaan meistä kuudesta ei osannut espanjaa kuin kymmenkunta sanaa. Mutta kun meille naurettiin, me nauroimme mukana.” Kun nämä lähetystyöntekijät tulivat Maracaiboon,  siellä oli vain neljä julistajaa. Vuoden 1995 alussa siellä oli 51 seurakuntaa ja kaikkiaan 4271 julistajaa.

Hänen rukouksensa kuultiin

Pariskunta, joka oli ystävällisesti ottanut nuo kuusi lähetystyöntekijää vastaan kotiinsa, oli Benito ja Victoria Rivero. Benito oli saanut kirjan ”Valtakunta on tullut lähelle” Caracasissa toimivalta tienraivaajalta Juan Maldonadolta. Kun Pedro Morales kävi myöhemmin tapaamassa Benitoa ehdottaakseen tutkistelua, Benito oli innoissaan; hän paitsi tutki myös alkoi käydä tuon pienen ryhmän kokouksissa. Hän kannusti myös vaimoaan tulemaan niihin sanoen, että siellä laulettavat laulut olivat hyvin kauniita; hänen vaimonsa nimittäin piti laulamisesta. Tavallisesti hän lähti mukaan, mutta koska hän  ei oikein ymmärtänyt kaikkea, mitä puhuttiin, hän usein nukahti.

Eräänä iltana kotona, kun Benito ajatteli vaimonsa nukkuvan, hän rukoili ääneen Jehovaa ja pyysi häntä antamaan vaimolleen hengellistä ymmärrystä. Victoria kuuli rukouksen ja se kosketti syvästi häntä. Sen jälkeen kun Benito kuoli vuonna 1955, Victoriasta tuli vakituinen tienraivaaja ja sittemmin erikoistienraivaaja.

Maracaibon ympäristön maaseutualueita käydään

Niiden joukossa, jotka omaksuivat totuuden Maracaibon alueella, oli Rebecan (nykyään Rebeca Barreto) isä. Rebeca oli vasta viisivuotias, kun Gerardo Jessurun alkoi tutkia Raamattua hänen isänsä kanssa, joka meni kasteelle vuonna 1954. Rebecalla on mukavia muistoja osallistumisesta saarnaamistyöhön nuorena. ”Vuokrasimme monesti linja-auton, ja koko seurakunta lähti palvelukseen maaseutualueille”, hän muistelee. ”Maaseudulla ihmisillä oli vähän rahaa, mutta he arvostivat kirjallisuutta. Oli melkoinen näky, kun päivän lopussa veljet ja sisaret ahtautuivat linja-autoon mukanaan munia, kurpitsoita, maissia ja eläviä kanoja, joita he olivat saaneet kirjallisuutta vastaan.”

Kaikki eivät kuitenkaan iloinneet heidän näkemisestään. Sisar Barreto muistelee tapausta, joka sattui Mene de Mauroan kylässä. Hän kertoo: ”Kun kuljimme talosta taloon, paikallinen katolinen pappi tuli perässämme ja repi ihmisten hankkiman kirjallisuuden ja kielsi heitä kuuntelemasta Jehovan todistajia. Hän villitsi väkijoukon, johon kuului monia nuoria, ja sai sen raivostumaan niin että se heitteli meitä kivillä. Monet veljet ja sisaret saivat kivistä osumia.” Todistajat juoksivat kaupungin prefecton luokse hakemaan apua. Hän suhtautui myötämielisesti todistajiin ja sanoi papille, että hänen täytyisi pitää tätä toimistossaan muutaman tunnin ’suojellakseen tätä näiltä saarnaajilta’. Väkijoukko, joka oli nyt ilman johtajaa, hajaantui, ja  todistajat viettivät iloiten seuraavat kaksi tuntia ilman häirintää ja antoivat kaupungissa perusteellista todistusta.

Lisäapua saapuu

Alue oli valtava, ja lisäapua tarvittaisiin siitä huolehtimiseksi. Lisää työntekijöitä, jotka olivat äskettäin valmistuneet Gilead-koulusta, saapui syyskuussa 1949 hengelliseen elonkorjuuseen. He suorastaan paloivat halusta osallistua siihen, mutta tämä ei merkitse sitä, että se oli heille helppoa. Kun sataman valot alkoivat näkyä Rachel Burnhamin hytin ikkunasta Santa Rosa -laivassa, hänestä tuntui siltä, ettei hän ollut eläessään ollut helpottuneempi mistään näkemästään. Hän oli ollut merisairas siitä saakka, kun laiva oli lähtenyt New Yorkista. Vaikka kello oli vasta kolme aamulla, hän herätti innoissaan muut kolme tyttöä. Hänen sisarensa Inez ja toiset tytöt – Dixie Dodd ja tämän sisar Ruby (nykyään Baxter) – olivat nauttineet matkasta mutta iloitsivat siitä, että he olivat saapumassa perille uudelle määräalueelleen.

Heitä oli toivottamassa tervetulleiksi ryhmä, johon kuuluivat Donald Baxter, Bill ja Elsa Hanna (lähetystyöntekijöitä, jotka olivat saapuneet edellisenä vuonna) sekä Gonzalo Mier y Terán. He nousivat linja-autoon, joka vei heidät satamasta Caracasiin. Näytti siltä, että kuljettaja halusi tehdä matkasta erityisen hermoja raastavan kokemuksen näille uusille tulokkaille, ja siinä hän totisesti onnistui. Serpentiiniteillä hän ajoi mutkan toisensa perään usein aivan jyrkänteen reunalla vauhtia, joka tuntui aivan liian kovalta! Vielä tänäkin päivänä sisaret puhuvat tuosta matkasta.

Heidät määrättiin haaratoimistoon ja lähetyskotiin El Paraísoon. Rachel palveli uskollisesti lähetyskentällä, kunnes hän kuoli vuonna 1981. Inez kuoli vuonna 1991. Muut tuosta ryhmästä palvelevat edelleen uskollisesti Jehovaa.

Muistellessaan ensimmäistä kuukauttaan heidän määräalueellaan Dixie Dodd sanoo: ”Meillä oli kova koti-ikävä.  Mutta emme olisi voineet mennä edes lentoasemalle, vaikka olisimme halunneet. Meillä ei ollut tarpeeksi rahaa!” He keskittivät sen sijaan huomionsa siihen, että Jehovan järjestö oli uskonut heille tehtävän toimia lähetystyöntekijöinä vieraassa maassa. Lopulta he lopettivat haaveilunsa kotiin menosta ja keskittyivät työhön.

Väärinkäsityksiä

Useimmille uusille lähetystyöntekijöille kieli oli ongelma – ainakin jonkin aikaa.

Dixie Dodd muistelee, että ensimmäisiä asioita, joita heille opetettiin oli se, että heidän piti sanoa ”Mucho gusto” aina silloin, kun heidät esiteltiin jollekulle. Tuona samana päivänä heidät vietiin seurakunnan kirjantutkisteluun. Bussimatkalla he toistelivat yhä uudelleen sanoja ”Mucho gusto. Mucho gusto.” ”Mutta kun meidät esiteltiin, me unohdimme sen!” sanoo Dixie. Aikanaan he kuitenkin muistivat.

Bill ja Elsa Hanna, jotka palvelivat lähetystyöntekijöinä vuodesta 1948 vuoteen 1954, muistivat pitkään jotkin kömmähdyksensä. Kerran kun veli Hanna halusi ostaa tusinan valkoisia munia (huevos blancos), hän pyysikin valkoisia luita (huesos blancos). Erään toisen kerran hän halusi ostaa luudan. Koska hän pelkäsi, ettei häntä ollut ymmärretty, hän yritti selittää asiaa tarkemmin sanomalla: ”Lakaisisin taivasta” (el cielo), vaikka tarkoitus oli puhua lattian (el suelo) lakaisemisesta. Kauppiaan vastauksessa oli hivenen huumoria: ”Onpa herralla suuret suunnitelmat.”

Kun Billin vaimo Elsa kävi suurlähetystössä, hän pyysi poistamaan (remover) passinsa, vaikka tarkoitus oli uusia se (renovar). ”Mitä te rouva teitte”, kysyi sihteeri, ”nielaisitteko sen?”

Genee Rogers, vuonna 1967 maahan saapunut lähetystyöntekijä, oli aluksi hiukan masentunut, koska joka kerta, kun hän esitti hyvin harjoitellun esityksen, ovenavaaja kääntyi hänen  toverinsa puoleen ja kysyi: ”¿Qué dijo?” (Mitä hän sanoi?) Sisar Rogers ei kuitenkaan antanut periksi, ja niiden noin 28 vuoden aikana, jotka hän on ollut lähetystyöntekijänä, hän on auttanut 40:tä ihmistä oppimaan totuuden ja ottamaan kasteaskeleen.

Willard Anderson, joka tuli Gileadista vaimonsa Elainen kanssa marraskuussa 1965, myöntää avoimesti, etteivät kielet olleet koskaan olleet hänen vahva puolensa. Willard, joka on aina valmis nauramaan omille virheilleen, toteaa: ”Opiskelin espanjaa yläasteella puoli vuotta, kunnes opettajani sai minut lupaamaan, etten enää koskaan ilmoittautuisi hänen tunneilleen!”

Jehovan hengen, kestävyyden ja hyvän huumorintajun ansiosta näistä lähetystyöntekijöistä alkoi pian tuntua kotoisalta puhua uutta kieltään.

Taloillakin on nimet

Kieli ei ollut ainoa asia, joka oli uutta lähetystyöntekijöille. Heidän täytyi tehdä eri tavalla muistiinpanot taloista, joihin he halusivat mennä uudelleen. Ennen vanhaan monilla Caracasin taloilla ei ollut numeroita. Jokainen talonomistaja valitsi talolleen nimen. Paremman luokan taloja kutsutaan nimellä quinta, ja ne saavat usein nimensä talon rouvan mukaan. Esimerkiksi jonkun osoite voisi olla Quinta Clara. Monesti nimi on yhdistelmä lasten nimistä: Quinta Carosi (Carmen, Rosa, Simon). Seuran vuokraaman ensimmäisen haaratoimiston ja lähetyskodin omistaja oli jo antanut talolleen nimen Quinta Savtepaul (Saint Vincent de Paul), ja koska se oli päätien varrella, se tuli nopeasti tunnetuksi paikkana, missä Jehovan todistajat kokoontuivat.

Kun vuonna 1954 ostettiin aivan uusi talo haaratoimistoksi ja lähetyskodiksi, veljet saivat vapaasti käyttää mielikuvitustaan ja valita sopivan nimen. Veljillä oli mielessään Jeesuksen kehotus ”loistakoon teidän valonne ihmisten edessä”, kun he  valitsivat talon nimeksi Luz (Valo) (Matt. 5:16). Vaikka haaratoimisto muutti myöhemmin suurempiin tiloihin, Quinta Luzissa asui edelleen vuoden 1995 alussa 11 lähetystyöntekijää.

Caracasin keskustassa on aivan oma osoitejärjestelmänsä. Jos kysyt jonkin liike- tai asuintalon osoitetta, sinulle voidaan vastata tähän tapaan: ”La Fe a Esperanza.” ”’Uskosta Toivoon’? Mutta eihän se kuulosta osoitteelta!” saatat sanoa. Ehkä ei, mutta Caracasin keskustassa jokaisella risteyksellä on nimi. Etsimäsi osoite on siis Uskon ja Toivon välinen kortteli.

Venezuelasta Gileadiin ja takaisin

Vuosien aikana 136 Gileadista valmistunutta lähetystyöntekijää, näistä seitsemän palvelijoiden valmennuskoulun kurssin käynyttä, on tullut Venezuelaan muista maista: Yhdysvalloista, Kanadasta, Saksasta, Ruotsista, Uudesta-Seelannista, Englannista, Puerto Ricosta, Tanskasta, Uruguaysta ja Italiasta. Vuosina 1969–84 Venezuelaan ei tullut Gileadista yhtään uutta lähetystyöntekijää, koska viisumien saaminen osoittautui mahdottomaksi. Vuonna 1984 onnistuttiin kuitenkin yhteisponnistuksin saamaan kahdelle pariskunnalle lupa tulla maahan, ja vuonna 1988 saapui kaksi lähetystyöntekijää lisää. Kuusi paikallista todistajaa on myös hyötynyt Gileadissa annettavasta valmennuksesta.

Kun veli Knorr vuonna 1946 vieraili maassa, nuori Rubén Araujo kysyi, olisiko hän jonakin päivänä pätevä Gileadiin. ”Kyllä, jos parannat englannin kielen taitoasi”, oli vastaus. ”On sanomattakin selvää, että olin hyvin onnellinen”, Rubén sanoo. ”Kolme vuotta myöhemmin, lokakuussa 1949, sain veli Knorrilta kirjeen, jossa minut kutsuttiin 15. kurssille. Sen oli määrä alkaa talvella vuoden 1950 alussa.”

Viisi muuta venezuelalaista veljeä, jotka ovat käyneet Gileadin, ovat Eduardo Blackwood ja Horacio Mier y Terán (jotka molemmat kastettiin vuonna 1946 veli Knorrin vierailun yhteydessä), Teodoro Griesinger (josta kerrotaan myöhemmin  lisää), Casimiro Zyto (joka oli tullut siirtolaisena Ranskasta ja saanut Venezuelan kansalaisuuden) ja melko äskettäin Rafael Longa (joka on palvellut kierrosvalvojana).

Jotkut etsivät, toiset eivät

Vuonna 1948 caracasilainen Víctor Mejías ajatteli parempaa maailmaa. Hän oli vilpittömästi sitä mieltä, että se voitaisiin saada aikaan ihmisten ponnistuksin, ja hän oli valmis tekemään oman osansa. Hänellä oli kuitenkin myös epäilyksiä.

Tuona vuonna Josefina López, hyvin miellyttävä Jehovan todistaja, jätti Víctorin vaimolle Dilialle kirjan ”Totuus on tekevä teidät vapaiksi”. Kirjan nimi kiinnosti Víctoria, joten hän alkoi lukea kirjaa. Hän sai tietää, mikseivät ihmiset voi omin avuin koskaan saada aikaan todella vapaata maailmaa. Pian hän ja hänen vaimonsa alkoivat käydä todistajien kokouksissa. Hän sanoi myöhemmin: ”Vaikka kokousväki oli vierasta,  heidän kasvonsa olivat niin ystävälliset, että se sai minut vakuuttumaan siitä, että he olivat erilaisia. Muistan myös, miten Seuran presidentin veli Knorrin näkeminen eräässä konventissa Club Las Fuentesissa Caracasissa teki minuun vaikutuksen. Hän oli hyvin erilainen kuin uskonnolliset johtajat, sankarit ja kuuluisat viihdetaiteilijat, jotka kaikki haluavat olla ihmisten katseltavana. Hänen nöyryytensä ja yksinkertainen esiintymistapansa  tekivät minuun vaikutuksen.” Pian Víctorkin kertoi toisille totuutta, joka voi tehdä ihmisen vapaaksi – tosiaan vapaaksi jopa synnistä ja kuolemasta. Muutama vuosi sitten, kun veli Mejías ajatteli niitä menneitä vuosikymmeniä, jotka hän on omistanut Raamatun totuuksien kertomiseen, hän sanoi: ”Nämä vuodet ovat olleet elämäni onnellisinta aikaa.”

Vuonna 1950 – jolloin Víctor Mejías kävi kasteella – toinen caracasilainen nuorimies nimeltä Teodoro Griesinger pyysi vasta lähetyspalveluksensa aloittaneelta Ronald Pierceltä: ”Selitä minulle, mitä tarkoittaa Ilmestyskirjassa oleva luku 666.” Teodoro oli perinyt isältään ison saksalaisen Raamatun, ja hänellä oli tapana lukea sitä silloin tällöin. Teodoro selittää: ”Minua ei niinkään kiinnostanut menneisyys, vaan tulevaisuus, Ilmestyskirjassa mainitut asiat, joiden oli vielä määrä tapahtua.” Hän oli tyytyväinen veli Piercen esittämään selitykseen ja suostui hänen ehdotukseensa tutkia kirjaa ”Olkoon Jumala totinen”. Kirja oli espanjankielinen, Teodoron Raamattu oli saksankielinen, ja sekä opettaja että oppilas puhuivat englantia. Edistyminen oli nopeaa. Vuoteen 1951 mennessä Teodoro oli liittynyt tienraivaajien riveihin, seuraavana vuonna hän otti vastaan määräyksen toimia erikoistienraivaajana Puerto la Cruzissa, vuonna 1954 hän valmistui Gilead-koulusta, ja sen jälkeen hän aloitti palveluksen kierrosvalvojana Venezuelassa.

Samoihin aikoihin kun Ronald Pierce alkoi tutkia Teodoro Griesingerin kanssa, vankkarakenteinen mies nimeltä Nemecio Lozano asui intiaanikylässä El Tigren ulkopuolella välttääkseen kohtaamasta poliisia. Hän oli heikompiensa sortaja ja taitava käsittelemään puukkoa. Intiaanipäällikkö pelkäsi Lozanoa ja teki, mitä tämä sanoi, joten todellisuudessa Lozano oli päällikkö. Todistajia oli varoitettu hänestä, mutta siitä huolimatta he saarnasivat hänelle. Hän keskeytti heidät ja sanoi tylysti: ”Kuulkaas nyt! Minä en halua, että te selitätte asioita minulle. Haluan itse lukea.” Heiltä oli kuitenkin päässyt kirjallisuus loppumaan. Niinpä hän halusi ehdottomasti saada veljen oman  ”Totuus on tekevä teidät vapaiksi” -kirjan – mutta vasta varmistettuaan sen, ettei siitä puuttunut yhtään sivua! Hyödyttäisikö se tosiaankin jotakuta hänen kaltaistaan?

Kun viikko oli kulunut, hän oli lukenut kirjan, hankkinut joitakin kirjasia levitettäväksi ja alkanut saarnata omin päin. Kun todistajat tulivat uudestaan tapaamaan häntä, he kysyivät huolestuneina häneltä, mitä hän sanoi ihmisille. Hän vastasi: ”Voitte saada tämän kirjasen muutamalla hassulla mediolla” (paikallinen kolikko). He selittivät hänelle tahdikkaasti, miten hän voisi ilmaista ajatuksensa paremmin.

Päästäkseen kokouksiin El Tigreen, joka sijaitsi 30 kilometrin päässä, hän ratsasti hevosella tai ajoi polkupyörällä ja toisinaan hän käveli. Vähitellen hän korvasi entiset tapansa kristillisillä ominaisuuksilla. Pian hän omisti niin paljon aikaa saarnaamiseen, että kierrosvalvoja rohkaisi häntä aloittamaan tienraivauksen. Vuonna 1955 hänet lähetettiin erikoistienraivaajaksi, ja hän toimii vaimonsa Omairan kanssa tuossa tehtävässä edelleen.

Hengellisen puhtauden säilyttäminen

Jumalan sanan valo ei noina alkuvuosina aina loistanut säihkyvän kirkkaasti joka paikassa. Joillakuilla El Tigren tutkisteluryhmän yhteydessä olleista oli ajatuksia, jotka he olivat tuoneet mukanaan maailmasta. Rafael Hernández ja hänen vaimonsa, jotka olivat saaneet kosketuksen totuuteen jo vuonna 1947, muistavat, miten El Tigressä kokoontuvassa ryhmässä oli veli, joka tulkitsi uniaan. Ja jonkin aikaa jotkut ajattelivat, että niin kauan kuin mies ja nainen ovat uskollisia toisilleen, ei ole mitään syytä rekisteröidä avioliittoa laillisesti. Vähitellen tällaiset käsitykset kuitenkin muuttuivat terveen raamatullisen opetuksen ansiosta.

Yksi niistä kymmenestä, jotka kastettiin vuonna 1946 veli Knorrin vieraillessa Venezuelassa, alkoi kuitenkin 1940-luvun lopussa levittää omia opetuksiaan tarkoituksenaan koota itselleen  seuraajia. Leopoldo Farreras, joka toimii nykyään vanhimpana Ciudad Guayanassa, muistaa, mitä tapahtui. Leopoldo oli ollut pääkuoripoikana (monaguillo) roomalaiskatolisessa kirkossa, mutta oli 20-vuotiaana jättänyt tuon tehtävän pappien räikeän moraalittomuuden vuoksi. Nyt hän näki jonkun muun käyttävän valtaa väärin. Huolimatta siitä, että Leopoldo oli tuohon aikaan nuori ja kokematon, hän noudatti vakaata linjaa läpi näiden El Tigressä koettujen vaikeiden aikojen ja pysyi uskollisena Jehovalle ja hänen järjestölleen.

Muutamaa vuotta myöhemmin rouva Cumberbatch, jonka mies Leonard toimii nykyään El Tigressä vanhimpana, alkoi tutkia Jehovan todistajien kanssa. ”Reaktioni oli hirvittävä”, Leonard myöntää. ”Olimme aina eläneet toistemme kanssa rauhassa ja kohdelleet toisiamme rakkaudellisesti, mutta kun hän alkoi tutkia Raamattua, heittäydyin ivalliseksi. Erään kerran vaimoni moitti minua siitä, että ajoin autolla vaarallisen lujaa. Sanoin hänelle, ettei hänen tarvinnut olla huolissaan, koska hänen Jumalansa Jehova pelastaisi hänet – hänhän aikoi joka tapauksessa elää ikuisesti. En hiljentänyt vauhtia.

Sanoin hänelle, että todistajat käyttivät häntä hyväkseen, että tiesin enemmän Raamatusta kuin he ja että halusin puhua heidän kanssaan. He ottivat haasteeni vastaan. Keskustelusta muodostui miellyttävä. En kyennyt osoittamaan sitä, että he olisivat opettaneet valheita, ja niinpä suostuin tutkimaan Raamattua heidän kanssaan. Viisi kuukautta siitä, kun aloin tutkia, minut kastettiin. Koska minulla oli auto, minut nimitettiin Anacossa kokoontuvan tutkisteluryhmän johtajaksi. Ryhmän palveleminen merkitsi sitä, että oli ajettava 160 kilometrin edestakainen matka. Sitten minua pyydettiin huolehtimaan toisesta, 30 kilometrin päässä olevasta ryhmästä. Noissa kaupungeissa on nykyään seurakuntia.”

Itse El Tigre, joka sijaitsee Itä-Venezuelassa, on tärkeä kauppakeskus. Siitä on tullut myös tärkeä tosi palvonnan keskus. Vuoden 1995 alussa El Tigressä oli seitsemän Jehovan  todistajien seurakuntaa, joissa oli yhteensä yli 730 hyvän uutisen julistajaa.

Jalokivikauppias lakkaa tekemästä jumalankuvia

El Tigrestä kaakkoon Orinocojoen etelärannalla sijaitsee Ciudad Bolívar. Se on vilkas paikka, jossa on runsaasti jokiliikennettä. Eräs Jehovan todistaja kävi vuonna 1947 María Charlesin luona tuossa kaupungissa. María kertoo: ”Olen ammatiltani jalokivikauppias, ja eräänä päivänä istuin parhaillaan työni ääressä liikkeessäni, kun Alejandro Mitchell astui sisään kangaskassi olallaan. Sanoin: ’Mitä sinulla on siinä?’ Hän vastasi: ’Voi, aivan ainutlaatuinen aarre.’ ’No jos sinulla on siellä kultaa, minä ostan sen, sillä se on minun työtäni’, totesin. Hän sanoi, että hänellä oli jotain parempaa kuin kulta. ’Ainoa, minkä tiedän olevan parempaa kuin kulta, on Raamattu’, sanoin. Alejandro myönsi minun olevan oikeassa ja otti esiin Raamatun ja muuta kirjallisuutta.

Koska rakastin lukemista mutta en ollut koskaan ymmärtänyt Raamattua, sanoin hänelle: ’Minä ostan ne kaikki.’ Tuona päivänä hankin häneltä 11 lehteä ja kirjat ’Valtakunta on tullut lähelle’ ja Pelastus sekä uuden Raamatun. Se mitä luin, kiehtoi minua niin paljon, että päätin olla tulematta töihin jalokiviliikkeeseen noin viikkoon, jotta voisin paneutua täysin lukemiseen. Kun luin kirjaa ’Valtakunta on tullut lähelle’, Johannes Kastajan esimerkki teki minuun syvän vaikutuksen ja sanoin itselleni, että haluaisin olla hänen kaltaisensa peloton saarnaaja.”

María kyseli eri puolilta todistajien kokouspaikkaa, mutta hänelle sanottiin, ettei Ciudad Bolívarissa ollut ainoatakaan. Lähin oli El Tigressä, noin 120 kilometrin päässä. Hän ei lannistunut, vaan matkusti sinne, löysi paikan, oli kokouksessa ja jätti Alejandro Mitchellille viestin, jossa hän pyysi tätä käymään luonaan Ciudad Bolívarissa.

Hän sai sillä välin selville, että lähistöllä asuvalla räätälilläkin  oli kirja ”Valtakunta on tullut lähelle”. Räätäli tiesi, missä pieni ryhmä kokoontui lukemaan Vartiotornia. María lähti mukaan ja tapasi Leopoldo Farrerasin, tämän äidin ja sisaren sekä muutamia muita. María nautti kokouksesta ja oli niin innostunut aineistosta, että hän viittasi joka kysymykseen!

Tutkistelun päätyttyä Leopoldo Farreras kysyi häneltä: ”Entä mistä sinä olet tullut?” María vastasi: ”Jalokiviliikkeestäni, mutta en aio enää tehdä jumalankuvia.” Hymyillen hänen suoraviivaisuudelleen Farreras kysyi häneltä: ”Miksi et?” ”Siitä syystä, mitä sanotaan psalmissa 115:4–8”, vastasi María.

Ryhmää ei ollut vielä organisoitu julkista todistamista varten. Itse asiassa juuri tämä uusin jäsen, María Charles, ehdotti, että he noudattaisivat Raamatun käskyä saarnata. He varasivat todistuskortit ja kirjallisuutta mukaansa ja aloittivat hyvän uutisen kertomisen Ciudad Bolívarin asukkaille järjestelmällisesti. Muutamat ensimmäiset vuodet olivat hyvin vaikeita, koska ihmiset pelkäsivät pappeja. Mutta tämän innokkaan ryhmän peräänantamattomat ponnistelut tuottivat tulosta. Vuonna 1995 Ciudad Bolívarissa oli yhdeksän seurakuntaa ja yhteensä 869 julistajaa.

Lisää lähetystyöntekijöitä saapuu

Caracasin haaratoimistossa kuultiin innostavia uutisia vuonna 1950. Venezuelaan aiottiin lähettää 14 uutta lähetystyöntekijää ja kolme uutta lähetyskotia avattaisiin: Barquisimetoon, Valenciaan ja Maracayhin. Mutta pääsisivätkö lähetystyöntekijät maahan? Presidentti oli juuri joutunut salamurhan uhriksi, ulkonaliikkumiskielto oli voimassa kello 18.00 jälkeen, ja tietoliikenne oli häiriintynyt.

Ensimmäinen salamurhan jälkeen maahan tullut kone laskeutui lähellä Caracasia sijaitsevalle lentokentälle. 14 uutta lähetystyöntekijää astui koneesta. Kukaan ei kuitenkaan ollut heitä vastassa. Heitä ei yksinkertaisesti odotettu sellaisissa olosuhteissa. Ralphine (Penny) Gavette, joka oli yksi noista 14:stä, muistelee: ”Nousimme kolmeen taksiin haaratoimiston osoite  mukanamme. Avenida Páez -nimisen kadun löytäminen Caracasista ei ollut ongelma. Katu on kuitenkin hyvin pitkä, emmekä löytäneet taloa. Oli pimeä, ja ulkonaliikkumiskielto oli astunut voimaan. Taksinkuljettajat alkoivat hermostua. Lopulta yksi lähetystyöntekijöistä nimeltä Vin Chapman käski kuljettajaa pysähtymään, jotta hän voisi koputtaa umpimähkään johonkin oveen ja kysyä neuvoa, vaikka hän puhuikin espanjaa hyvin heikosti. Kun hän koputti, avaamaan tuli haaratoimistonvalvoja Donald Baxter. Mikä helpotus!”

Ne lähetystyöntekijät, joiden määräalue oli Barquisimeto – kaupunki, joka sijaitsee noin 270 kilometriä Caracasista lounaaseen – totesivat sen olevan hyvin uskonnollinen paikka. 1950-luvulla sen asukkaat olivat uppoutuneet perinteisiin ja vastustivat muutoksia.

Ihmisten suhtautuminen vaihteli kuitenkin sen mukaan, mitä tehtiin ja kuka teki. Veli Chapman muistelee ensimmäistä lauantaita, jona lähetystyöntekijät menivät katutyöhön: ”Me viisi seisoimme keskikaupungin liikekeskuksen tärkeimmissä kadunkulmissa. Aiheutimme melkoisen kohun! Barquisimetossa ei siihen aikaan ollut montakaan amerikkalaista eikä yhtään nuoria amerikkalaistyttöjä. Minä en näyttänyt saavan levitettyä yhtään lehteä, mutta tytöiltä menivät lehdet kuin kuumille kiville!” Mutta kun tytöt eräänä päivänä menivät torille ostamaan ruokaa, he päättivät laittaa jalkaan farmarit. Muutamassa minuutissa liki sata naista oli muodostanut ringin heidän ympärilleen, ja nämä osoittivat heitä ja huusivat: ”¡Mira! ¡Mira!” (Katsokaa! Katsokaa!) Ihmiset eivät olleet tottuneet näkemään tyttöjä kadulla sellaisessa asussa. Tytöt menivät luonnollisestikin heti kotiin vaihtamaan vaatteita.

Useimmat tuon alueen ihmiset eivät olleet koskaan nähneet Raamattua. Silloinkaan kun käytettiin katolista Raamattua, he eivät halunneet hyväksyä sitä, mitä siinä sanottiin. Jotkut eivät edes suostuneet lukemaan kohtaa Raamatusta, koska he pelkäsivät niin tehdessään syyllistyvänsä syntiin. Ensimmäisenä vuonna kasvu oli Barquisimetossa hyvin vähäistä.

 Vihdoinkin tosi uskonto

Nuo vuodet, jolloin roomalaiskatoliset perinteet vallitsivat, eivät kuitenkaan olleet sokaisseet kaikkia barquisimetolaisia. Huomattava esimerkki oli Luna de Alvarado, hyvin iäkäs nainen, joka oli ollut roomalaiskatolilainen monia vuosia. Kun sisar Gavette tuli hänen ovelleen ensimmäisen kerran, nainen sanoi: ”Señorita, olen nuoresta tytöstä saakka odottanut, että joku tulisi ovelleni selittämään asioita, joita olette juuri kertonut minulle. Siivosin nimittäin tyttönä erään papin kotia, ja hänellä oli Raamattu kirjastossaan. Tiesin, että meitä oli kielletty lukemasta sitä, mutta olin utelias tietämään syyn siihen, ja siksi eräänä päivänä, kun kukaan ei nähnyt, otin sen mukaani kotiin ja luin sitä salaa. Lukemani perusteella tajusin, että katolinen kirkko ei ollut opettanut meille totuutta ja ettei se siis ollut oikea uskonto. En uskaltanut puhua asiasta kenellekään, mutta olin varma siitä, että jonakin päivänä kaupunkiimme tulisi ihmisiä, jotka opettaisivat tosi uskontoa. Protestanttisen uskonnon tullessa ajattelin ensin, että sen täytyi olla tosi uskonto, mutta huomasin pian, että se opetti monia valheita, joita katolinen kirkkokin oli opettanut. Te olette juuri kertonut minulle samoista asioista, joista luin tuosta Raamatusta monen monta vuotta sitten.” Tutkistelusta sovittiin heti, eikä aikaakaan, kun Luna meni Jehovalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi kasteelle. Sukulaisten ankarasta vastustuksesta huolimatta hän palveli Jehovaa uskollisesti kuolemaansa asti.

Myös Eufrosina Manzanaresilla oli sellainen sydän, joka sai hänet osoittamaan vastakaikua Jumalan sanalle. Kun Ragna Ingwaldsen tuli ensimmäisen kerran Eufrosinan luokse, tämä ei ollut koskaan nähnyt Raamattua. Eufrosina suostui kuitenkin Ragnan ehdotukseen ja alkoi tutkia hänen kanssaan. Ragna muistelee: ”Hän oli ollut tapauskovainen, käynyt joka sunnuntai messussa ja pitänyt aina lampun palamassa seinäsyvennyksessä olevalle ’pyhimyksen’ patsaalle. Hän piti huolen siitä, ettei lamppu koskaan pääsisi sammumaan, minkä vuoksi hänellä  oli aina saatavilla monta litraa öljyä tähän nimenomaiseen tarkoitukseen!” Eufrosina sovelsi kuitenkin sitä, mitä hän oppi Raamatusta. Kun hän sai tietää, etteivät tietyt asiat miellyttäneet Jehovaa, hän teki muutoksia elämässään. Niinpä hän hävitti jumalankuvansa, lopetti tupakanpolton ja rekisteröi avioliittonsa lain mukaisesti. Myöhemmin hänen äitinsä tuli mukaan tutkisteluun. Eufrosinan ei ollut helppoa päästä eroon isoista sikareistaan. Kun hän oli vasta kaksivuotias, hänen äidillään oli tapana panna savuke hänen suuhunsa saadakseen hänet pysymään hiljaa, ja siitä lähtien hän oli tupakoinut. Mutta miellyttääkseen Jehovaa hän lopetti nyt tupakanpolton ja meni kasteelle, ja hänestä tuli hyvin innokas julistaja.

Kuuden vuoden kuluttua siitä, kun ensimmäiset lähetystyöntekijät saapuivat Barquisimetoon, siellä ei ollut vieläkään kuin viitisenkymmentä julistajaa. Jehova on kuitenkin siunannut hellittämättömiä ponnisteluja lampaankaltaisten löytämiseksi. Vuonna 1995 Barquisimeton 28 seurakunnassa oli yhteensä 2443 julistajaa.

Valencia, hedelmällinen pelto

Barquisimeton ja Caracasin puolen välin tienoilla sijaitsee Valencia, tasavallan neljänneksi suurin kaupunki. Sen vanhojen ja kapeiden katujen luoma tunnelma tuo mieleen vanhan Espanjan, ja Espanjassa sijaitsevan samannimisen paikan tavoin Valencia on tunnettu appelsiineistaan.

Siitä lähetystyöntekijöiden ryhmästä, joka saapui Venezuelaan vuonna 1950, kahdeksan lähetettiin Valenciaan. Evelyn Siebert (nykyään Ward) muistaa, miten hän esitti Valenciassa aluksi ulkoa opeteltua esitystä. ”Vaikka espanjan kielen taitomme oli puutteellinen, aloitimme monia raamatuntutkisteluja”, hän muistelee. Yksi niistä, joiden kanssa tutkittiin, oli Paula Lewis. Paula oli katolilainen ja kunnioitti syvästi kuvia. Erityisen tärkeä hänelle oli ”Jeesuksen pyhä sydän”, jolle hän esitti säännöllisesti pyyntöjä. Hän kävi kirkossa joka viikko, antoi kolmen bolívarin lahjoituksensa ja rukoili kuvalta, että hänen miehensä  palaisi perheensä luo. Kun mies edelleen asui poissa kotoa, Paula päätti puhua kuvalle voimakkaammin. ”Herra, jos mitään ei tällä kertaa tapahdu, tämä on viimeinen lahjoitus, jonka sinulle annan.” Hän jätti kolme bolívariansa eikä koskaan enää palannut.

Seuraavassa kuussa Evelyn Siebert tuli hänen ovelleen. Paula kuunteli mielellään, otti kirjan ”Olkoon Jumala totinen” (vaikka ei osannut lukea) ja alkoi Evelynin avustuksella tutkia Raamattua. Paula ja yksi hänen tyttäristään olivat ensimmäisiä valencialaisia, jotka menivät kasteelle. Vaikka Paulan aviomies Stephen ei aluksi halunnut olla missään tekemisissä ”tämän typeryyden” kanssa, kuten hän sitä nimitti, hän harkitsi asiaa uudelleen ja palasi perheensä luo, ja hänestäkin tuli Jehovan palvelija – eikä tämä ollut tulos Jeesuksen pyhänä sydämenä tunnetun kuvan rukoilemisesta vaan siitä, että hän tutki Raamattua.

Kahden vuoden kuluttua siitä, kun muut lähetystyöntekijät tulivat Valenciaan, heihin liittyivät Lester Baxter (Donaldin isoveli) ja hänen vaimonsa Nancy. Lesterin piti tehdä erityisen kovasti työtä, jotta hän oppisi espanjan. Sen lisäksi että hän tarvitsi espanjaa kenttäpalveluksessa, vastuu kaikkien kokousten johtamisesta lankesi hänelle, koska hän oli tuon lähetystyöntekijöiden ryhmän ainoa veli. Intensiivinen opiskelu tuotti hyviä tuloksia. Kun Venezuelaan kaksi vuotta myöhemmin muodostettiin ensimmäinen piiri, Lester nimitettiin piirivalvojaksi. Sen jälkeen hän palveli matkatyössä 30 vuotta.

Valenciassa palvelleiden lähetystyöntekijöiden joukkoon kuuluivat lyhyt, vaalea Lothar Kaemmer Saksasta sekä sinisilmäinen, punaposkinen Herbert Hudson Englannista. He olivat jonkin aikaa huonetovereita ja elävä esimerkki siitä, miten Raamatun totuus vaikuttaa ihmisten elämään. Lothar oli nimittäin nuorena kuulunut saksalaiseen Hitlerin nuorisojärjestöön, ja Herbert oli ollut Ison-Britannian ilmavoimissa – eli he olivat olleet vihollisia sodan aikana! Mutta Jumalan sana oli  muuttanut heidän elämänkatsomuksensa. Lähetystyöntekijöinä he yhdessä opettivat ihmisiä elämään rauhassa – ennen kaikkea Jumalan mutta myös toistensa kanssa.

Hypätäkö aidan yli vai ottaako luja asenne?

Alice Palusky, yksi Valencian lähetystyöntekijöistä, tapasi 18-vuotiaan Gladys Castillon vuonna 1953. Gladys piti kuulemastaan; hän oli kuitenkin hiukan epäluuloinen, koska Alice ei käyttänyt katolista Raamattua. Niinpä Gladys meni Valencian katedraaliin puhumaan piispan kanssa. Hän selitti, että hän tutki ”protestanttien” kanssa, joiksi hän todistajia luuli, mutta halusi katolisen Raamatun voidakseen tarkistaa kaikki raamatunkohdat. Siihen aikaan todistajia oli Valenciassa suhteellisen vähän eikä heitä tunnettu hyvin. Gladysin ajatus kuulosti piispan mielestä järkevältä, joten hän antoi hänelle Raamatun. Gladys oli hämmästynyt siitä, mitä hän luki Raamatusta, ja tajusi, etteivät katolilaiset noudattaneet Raamatun opetusta. Hän päätti jättää kirkon.

Kun hän vuonna 1955 valmistautui menemään kasteelle, hän kohtasi uskonkoetuksen. Hän luki valmistuakseen opettajaksi, ja hänellä oli opintoja enää vuosi jäljellä. Siinä yliopistossa, jota hän kävi, järjestettiin juhla Neitsyt Marian kunniaksi. Kaikkien odotettiin osallistuvan erikoismessuun. Gladys muistelee: ”Elettiin diktaattori Pérez Jiménezin aikaa, ja oli yleistä, että jos joku ei pysynyt ruodussa, hänet erotettiin koulusta. Ilmoitettiin, että kaikkien, jotka eivät osallistu messuun, tuli noutaa erokirje, joka epäisi myös mahdollisuuden opiskella muualla. Se oli minulle todellinen koetus. Koitti aika mennä messuun, ja mietin, piileskelläkö WC:ssä vai hypätäkö aidan yli ja mennä kotiin. Lopulta päätin ottaa kantani. Selitin yliopiston johtajalle, etten aikoisi mennä messuun, koska en enää pitänyt itseäni katolilaisena, vaan tutkin Jehovan todistajien kanssa. Vaikka hän suuttui kovasti minulle, hän antoi minun lähteä kotiin. Minua ei erotettu. Olin onnellinen siitä, että olin luottanut täysin Jehovaan.”

 Kun papit saivat todistusta

Myös papistoon kuuluvat saivat todistusta. Marina Silva, ensimmäisiä Jehovan todistajiksi tulleita valencialaisia, muistelee päivää, jolloin häntä tuli tapaamaan sen kirkon pappi, johon hän oli ennen todistajaksi tuloaan kuulunut. Marina sai puhua hänen kanssaan kauan. Hän muistaa hyvin, miten pappi ei löytänyt raamatunkohtaa, jonka Marina halusi tämän ottavan esille, ja myönsi sitten, että he olivat tutkineet seminaarissa kaikkea muuta kuin Raamattua. Pappi oli monessa kohdin Marinan kanssa samaa mieltä, mutta kun tämä kannusti häntä luopumaan pappeudesta ja palvelemaan Jehovaa, pappi sanoi: ”Kuka silloin antaisi minulle minun arepani?” (Arepa on paikallista maissileipää.)

Vaikka Marina oli itse aiemmin kunnioittanut hartaasti ”Jeesuksen pyhää sydäntä” – omistaen kaikki perjantait tälle kuvalle – Raamatun totuus muutti hänen elämänsä. Hän meni kasteelle vuonna 1953, hänestä tuli erikoistienraivaaja vuonna 1968, ja hän jatkaa edelleen tätä erikoispalvelusta. Osallistuessaan hyvän uutisen saarnaamiseen Marinalla on ollut etu auttaa työn alulle panemisessa San Carlosissa, Temerlassa, Bejumassa, Chirguassa, Tabordassa, Nirguassa ja Tinaquillossa.

Kun totuuden sanoma ensimmäistä kertaa tavoitti Tinaquillon, joka sijaitsee suoraan Valenciasta lounaaseen, ensireaktio oli vihamielinen. Marina muistaa, että kun pieni ryhmä aloitti toiminnan tuossa kaupungissa, paikallinen pappi, ”monsignore” Granadillo, asensi kaiuttimia varoittaakseen ihmisiä. ”Keltakuume on tullut Tinaquilloon!” hän huusi. ”Älkää kuunnelko näitä ihmisiä! Puolustakaa kaupunkia ja uskontoanne! Puolustakaa pyhän kolminaisuuden salaisuutta!” Marina päätti käydä papin luona. Hän meni papin taloon odottamaan, kunnes tämä tuli kotiin.

Hän tervehti pappia sanomalla: ”Olen osa sitä ’keltakuumetta’, jota vastaan hyökkäsitte tänä aamuna. Haluaisin tehdä  selväksi, että me olemme Jehovan todistajia. Saarnaamme tärkeää sanomaa Jumalan valtakunnasta – sanomaa, jota kirkon pitäisi saarnata mutta jota se ei saarnaa.” Hän pyysi rohkeasti papilta Raamattua ja näytti hänelle siitä Apostolien tekojen 15:14:n, jossa ennustetaan, että Jehova ottaisi kansakunnista ”kansan nimelleen”. Papin asenne muuttui. Hän sanoi olevansa pahoillaan siitä, ettei ollut tajunnut, millaisia ihmisiä me olimme. Kaikkien hämmästykseksi hän tuli esitelmään, johon sisar häntä kutsui. Tämän jälkeen hän otti monet kerrat lehtiä pääaukiolla. Myös muut, jotka huomasivat sen, rohkaistuivat ottamaan niitä. Vuonna 1995 Tinaquillossa oli neljä seurakuntaa ja kaikkiaan 385 julistajaa.

Raamatun totuuden siemenet itävät hyvin Maracayssa

Muistanet, että niiden lähetystyöntekijöiden lisäksi, jotka lähetettiin Barquisimetoon ja Valenciaan, joidenkuiden vuonna 1950 tulleista piti kiinnittää huomio Maracayhin. Se on Venezuelan viidenneksi suurin kaupunki. Se sijaitsee 120 kilometrin päässä Caracasista lounaaseen Valenciajärven itäpuolella, ja sitä ympäröivät kukkulat.

Kun lähetystyöntekijät saapuivat Maracayhin, tässäkin kaupungissa voitiin alkaa pitää kokouksia. Siihen aikaan tämä lähetystyöntekijöiden ryhmä koostui naimattomista veljistä. Mutta kun australialaissyntyinen lähetystyöntekijä Leila Proctor saapui vuonna 1958 Maracayhin, siellä oli vain yksi kastettu veli, vaikka kokouksissa kävikin 12–20 henkeä. Hän oli Keith Glessing, joka oli vaimonsa Joycen kanssa valmistunut Gilead-koulusta vuonna 1955. Koska veljistä oli pulaa, sisarten apua tarvittiin monin tavoin. Sisar Proctor muistelee: ”Meillä sisarilla oli ohjelmaa palveluskokouksissa, ja me autoimme tilien hoidossa sekä kirjallisuudesta ja lehdistä huolehtimisessa. Kun olin ollut viisi kuukautta alueellani, minut määrättiin johtamaan kirjantutkistelua. Aluksi ryhmään kuului minun lisäkseni vain yksi toimeton julistaja. Kokous pidettiin kynttilänvalossa kodissa, jossa oli maalattia. Surkeasta espanjan kielestäni  huolimatta läsnäolijamäärä nousi ennen pitkää niin paljon, että olohuone, keittiö ja sisäpiha olivat kaikki täynnä. Se ei voinut olla muun kuin Jehovan pyhän hengen ansiota.”

Niin monet Maracayn asukkaat ovat ilmaisseet voimakasta halua tuntea Jehova ja palvella häntä, että vuoden 1995 alussa tuossa kaupungissa oli 30 seurakuntaa ja yhteensä 2839 julistajaa.

”Ammun sinut, jos – – se on totta!”

Yksi kiinnostusta osoittanut maracaylainen oli María, Alfredo Cortezin vaimo. Joyce Glessing oli tutkinut Raamattua hänen kanssaan puoli vuotta. Sitten eräänä päivänä aviomies tuli kotiin ja tapasi tämän ”gringan”, joiksi amerikkalaisia naisia täällä kutsutaan. Hän kysyi vaimoltaan, mistä oikein oli kysymys. Selitykseksi vaimo antoi hänelle Joycelta saamansa lehden. Siinä oli kirjoitus spiritismistä, joka yhdistettiin ruusuristiläisiin. Mies luki sen kiinnostuneena, koska heidän uskomuksensa kiehtoivat häntä.

Kun hänen vaimonsa kertoi sisar Glessingille miehensä kiinnostuksesta lehteä kohtaan, sovittiin niin, että tämän lähetystyöntekijän aviomies Keith tulisi tapaamaan herra Cortezia. Hän tuli, ja raamatuntutkistelu aloitettiin. Vain kolmen viikon kuluttua – hiukan liian aikaisin – tämä lähetystyöntekijä pyysi Cortezia mukaansa ovelta-ovelle-työhön. Cortez lähti, piti siitä kovasti ja levitti 16 lehteä. Iloisin mielin hän lähti samana iltana ulos juhlimaan menestystään ystäviensä kanssa, jotka eivät olleet todistajia, ja joi itsensä humalaan. Hän tuli kotiin kello kolme aamuyöllä!

Seuraavana päivänä hän oli harmissaan tapahtuneesta ja ajatteli: ”Joko aion palvella Jehovaa kunnolla tai sitten vain palaan vanhaan elämäntapaani.” Hänet saatiin vaivoin jatkamaan Raamatun tutkimista. Vähitellen hän luopui entisestä elämäntavastaan, ja hänet kastettiin vuonna 1959.

Kaksi viikkoa myöhemmin eräs raivostunut eversti, Alfredon tyttären kummisetä, tuli tapaamaan häntä ja osoitti  revolverilla hänen rintaansa ja uhkasi: ”Onko se totta, mitä olen kuullut – että sinusta on tullut Jehovan todistaja? Ammun sinut, jos sanot, että se on totta!” Alfredo pysyi tyynenä, vahvisti asian todeksi ja selitti syyn. Eversti pani tympääntyneenä revolverinsa pois, marssi ulos ja sanoi, ettei pitänyt itseään enää tytön kummisetänä. Jehovan hengen ja sen ansiosta, että Alfredo todistaa innokkaasti aivan kaikille, hän on auttanut 89:ää ihmistä oppimaan totuuden ja vihkimään elämänsä Jehovalle. Hän toimii tätä nykyä vanhimpana Cabudaressa lähellä Barquisimetoa. Yksi hänen pojistaan on erikoistienraivaaja, ja hänen tyttärensä Carolina palvelee miehensä kanssa haaratoimistossa.

Ole varovainen, nyt on karnevaaliaika!

Karnevaaliaika on Venezuelassa juhlien ja upeiden vaatteiden – ja veden heittelemisen – aikaa. Erityisesti lapset nauttivat suuresti pahaa aavistamattoman ohikulkijan kastelemisesta likomäräksi. Ei ole yleensä viisasta uskaltautua ulos kaduille karnevaaliviikon maanantaina ja tiistaina.

”En kuunnellut varoituksia”, myöntää Leila Proctor. ”Ensimmäisenä vuotena, jona olin Maracayssa, ajattelin, että johtaisin raamatuntutkisteluni, vaikka mikä olisi. No niinhän minä johdin, mutta tulin ensimmäiseen tutkisteluuni vettä valuvana, sillä päälleni oli kaadettu ylhäältä ämpärillinen vettä. Lähdin toiseen tutkisteluuni osittain kuivana, mutta matkalla sinne päälleni kaadettiin kaksi ämpärillistä vettä. Tulin perille läpimärkänä.” Muilla lähetystyöntekijöillä on kerrottavanaan samanlaisia kokemuksia.

Leila, joka asuu Caracasin lähetyskodissa Quinta Luzissa, järjestää nykyään aikataulunsa karnevaaliaikana hiukan toisella lailla.

”Hän kuuli hartaan rukoukseni”

Kun Alfredo Amador oli pieni, hänen isänsä esitteli usein hänelle tähtitaivaita ja kertoi hänelle joidenkin tähtikuvioiden  nimiä. ”Jumala on tehnyt ne kaikki”, hänellä oli tapana sanoa. Alfredon isä kuitenkin kuoli ennen kuin hänen poikansa täytti kymmenen vuotta. Alfredo, joka asui tuolloin Turmerossa Araguan osavaltiossa, alkoi epäillä uskontoaan. Hänestä ei tuntunut oikealta, että pappi otti maksun kuolleiden puolesta esittämistään rukouksista tai että rikkaat ihmiset saivat sukulaisensa pois kiirastulesta nopeammin kuin köyhät. Täynnä epäilyksiä hän vajosi juopotteluun, sukupuoliseen moraalittomuuteen, väkivaltaan ja huumeiden käyttöön. Kun hän alkoi niittää seurauksia siitä, mitä oli kylvänyt, hän etsi ulospääsyä. Silloin hän muisti ne illat, jolloin hän oli isänsä kanssa katsellut ylös taivaalle.

Hän kertoo: ”Eräänä iltapäivänä, kun olin täysin toivoton, rukoilin itkussa silmin, että Jumala antaisi minun tuntea hänet. Näytti siltä, että hän kuuli hartaan rukoukseni, koska heti seuraavana aamupäivänä kaksi Jehovan todistajaa koputti oveani. Seurasi kiinnostava keskustelu, mutta en suostunut raamatuntutkisteluun. Halusin lukea Raamattua itse, mutta suostuin kuitenkin lähtemään valtakunnansaliin. Luonani käynyt veli otti minut mukaansa myös konventtiin, joka pidettiin lähellä Caguassa. Kun kuuntelin eri puheita, tajusin, että tämä oli totuus. Kun kasteelle aikovat nousivat seisomaan vastatakseen kysymyksiin, minäkin nousin!”

Alfredo oli hämmästynyt siitä, että kaikki toiset, jotka nousivat seisomaan, olivat yhdessä osassa salia, kun taas hän oli toisessa. Hän asettui kuitenkin heidän kanssaan kastettavien jonoon. Joku jonossa kysyi häneltä, mistä seurakunnasta hän oli. Hän ei edes tiennyt, että seurakunnilla oli nimet! Hän tajusi pian, ettei hän todellisuudessa ollut valmis kastettavaksi.

Pian tämän jälkeen hän avioitui sen naisen kanssa, jonka kanssa hän asui, ja järjestelmällisen Raamatun tutkimisen ansiosta hän pätevöityi aloittamaan talosta taloon todistamisen veljien kanssa. Hänet kastettiin vuonna 1975 samanaikaisesti kuin hänen vaimonsa. Nykyään hän palvelee kristittynä  vanhimpana Maracayssa. Hän odottaa innokkaasti sitä päivää, jona hänen isänsä saa Jumalan uudessa järjestelmässä ylösnousemuksen. Silloin hän voi kertoa isälleen, että sen Luojan nimi, josta isä hänelle puhui monia vuosia sitten, on Jehova, ja voi kannustaa isäänsä siihen, että tämä oppisi tuntemaan Jehovan hyvin.

Katastrofi Maracayssa

6. syyskuuta 1987 on päivä, jonka Maracayn alueella asuvat muistavat kauan. Rankkasateet aiheuttivat tulvimista ja mutavyöryjä, jotka pyyhkäisivät pois tai peittivät täysin alleen satoja koteja.

Monet Maracayn liki 2000 julistajasta olivat katastrofin iskiessä piirikonventissa. Kun he palasivat, he huomasivat kotinsa ja omaisuutensa olevan poissa. Ainakin 160 henkeä oli kuollut; se mitä sadoille muille tapahtui, ei koskaan selvinnyt; 30000 ihmistä jäi kodittomaksi. Vaikka yksikään todistaja ei menettänyt henkeään tai loukkaantunut vakavasti, kaikkiaan 114 todistajaa ja raamatuntutkisteluoppilasta oli kotinsa menettäneiden joukossa; heille ei jäänyt muuta omaisuutta kuin laukuissaan olevat vaatteet.

Veljet perustivat nopeasti tehokkaan avustuskomitean ja antoivat runsaasti apua toimittamalla ruokaa, lääkkeitä, vaatteita ja vuodevaatteita. Näitä tarvikkeita tuli kuorma-autolasteittain muiden kaupunkien huolehtivaisilta todistajilta, kunnes enempää ei enää tarvittu. Kun vastuulliset veljet näkivät, että kaikkea oli enemmän kuin riittävästi todistajista ja Raamatun tutkijoista huolehtimiseksi, he antoivat ruokaa ja jonkin verran vaatteita myös alueen muille ihmisille, jotka olivat äärimmäisessä hädässä. Veljien ylitsevuotava anteliaisuus ja heidän halukkuutensa auttaa oli todella uskoa vahvistavaa.

Harvinaislaatuinen halu kokoontua

Venezuelalaiset ovat luonteeltaan ilmeisen seurallisia. He kokoontuvat mielellään yhteen suurina joukkoina – aterialle,  juhlaan tai mennäkseen retkelle rantaan tai maaseudulle. Kun he tulevat Jehovan järjestöön, tämä puoli heidän persoonallisuudestaan on edelleen hyvin ilmeinen. He rakastavat konventteja. Aika, matka, raha tai epämukavuus eivät ole monillekaan heistä este niin kauan kuin he vain voivat olla yhdessä.

Tammikuussa 1950 ilmassa oli suurta jännitystä, kun veljet valmistautuivat Maracaibossa pidettävään kaksipäiväiseen konventtiin. Veli Knorrin ja Robert Morganin oli määrä saapua tilaisuuteen maailmankeskuksesta. Pedro Morales oli pettynyt, koska paikallinen lehdistö kieltäytyi kirkon vastustuksen vuoksi antamasta tilaisuudelle julkisuutta. Mutta kun läheni se aika, jolloin veljien oli määrä saapua lentokoneella, hän keksi toisen keinon. Hän kertoi jälkeenpäin: ”Järjestin niin, että kaikki seurakunnan lapset tulivat lentokentälle jokaisella kimppu tuoreita kukkia käsissään. Tämä herätti luonnollisestikin sanomalehtimiesten kiinnostuksen, ja he kysyivät, odottivatko nämä jotakuta arvohenkilöä. Lapset, joille oli annettu tarkat ohjeet, vastasivat: ’Kyllä, ja hän pitää puheen Vapaamuurarien salissa Urdanetakatu 6:ssa poliisiaseman vieressä.’ Kun vierailevat veljet saapuivat, toimittajat ottivat valokuvia, ja uutinen konventista sekä nämä kuvat julkaistiin sanomalehdissä. Saimme haluamaamme julkisuutta.”

Lisäksi kahden päivän ajan ennen yleisökokousta paikallinen radioasema Ondas del Lago (Järven aallot) ilmoitti puolen tunnin välein, että tämä puhe pidettäisiin ja että se kuultaisiin radion välityksellä. Tulokset olivat hyvin myönteisiä. Konventissa olleiden 132:n lisäksi ohjelmaa kuunteli suuri radioyleisö. Tuona vuonna julistajamäärä kasvoi enemmän kuin se on kasvanut minään vuonna Venezuelan historiassa: 146 prosenttia.

Eräs toinen piirikonventti, joka on jäänyt monien mieleen, pidettiin Nuevo Circon härkätaisteluareenalla Caracasissa 23.–27. tammikuuta 1967. Se oli ensimmäinen kansainvälinen konventtimme Venezuelassa. Yleisössä oli 515 ulkomaista  vierasta mukaan luettuina joitakuita Vartiotorni-seuran johtokunnan jäseniä. Raamatulliset näytelmät olivat tuohon aikaan uusi piirre ohjelmassa. Dyah Yazbek, joka oli ohjannut yhden niistä, muistelee: ”Ne tekivät melkoisen vaikutuksen eivät ainoastaan uutuutensa ja näytelmän sanoman vuoksi vaan myös siksi, että 500 konventtivierasta räpsi kiihkeästi kuvia tallentaakseen tapahtuman!” Tällainen kansainvälinen kokous herätti huomiota. Vaikka Venezuelassa oli siihen aikaan alle 5000 todistajaa, läsnäolijamäärä nousi 10463:een. Kolmena seuraavana vuonna aktiivisten todistajien määrä nousi maassa seuraavasti: 13 prosenttia, 14 prosenttia ja 19 prosenttia.

Ei ole mitenkään ennenkuulumatonta, että kiinnostunut tulee kierros- tai piirikonventtiin jo ennen kuin hänelle pidetään raamatuntutkistelua tai hän on käynyt valtakunnansalissa. Tämä kokoontumishalu ilmeni huomattavalla tavalla tammikuussa 1988. Don Adams Brooklynin päätoimistosta vieraili maassa vyöhykevalvojana. Valenciasta oli vuokrattu härkätaisteluareena kaksituntista ohjelmaa varten. Siihen aikaan koko Venezuelassa oli tarkalleen 40001 julistajaa. Paikalle ilmaantui kuitenkin 74600 henkeä; heitä oli tullut maan perimmäisimmistä kolkista. Päästäkseen tähän tilaisuuteen jotkut olivat matkustaneet vähintään 12 tuntia bussilla, ja kun ohjelma oli ohi, he kapusivat takaisin busseihinsa ja lähtivät 12 tunnin paluumatkalle. Hymyilevien, hyväntuulisten ja kärsivällisten venezuelalaistodistajien mielestä matka oli kuitenkin sen arvoinen: he saivat olla puoli päivää yhdessä todella monien hengellisten veljiensä ja sisartensa kanssa.

Sanoma viedään Andeille

Andien vuorijono ulottuu kauas pohjoiseen aina Venezuelaan asti. Andien alueen kolme tärkeintä kaupunkia ovat Mérida, San Cristóbal ja Valera. Elämäntavaltaan ja asenteiltaan niiden asukkaat eroavat huomattavasti rannikkokaupunkien ja kosmopoliittisten alueiden asukkaista.

 Andeilla palvellut piirivalvoja Rodney Proctor teki seuraavan havainnon alueen asukkaista: ”Tuntematonta ihmistä kohdellaan monesti kuin ulkomaalaista, vaikka hän on omassa maassaan. Kirkolla on edelleen vahva ote, ja yleensä Valtakunnan sanomaa ei oteta auliisti vastaan. Jotkut erikoistienraivaajat saivat olla kaupungissa kokonaisen vuoden ennen kuin ihmiset alkoivat vastata heidän tervehdykseensä kadulla. Toisen vuoden mentyä jotkut saattoivat alkaa tutkia Raamattua. Toisin kuin maan muissa osissa huoli siitä, mitä naapurit ajattelevat, näyttää estävän kuuntelemasta, kun todistajat tulevat käymään.”

1950-luvun alussa caracasilainen tienraivaaja Juan Maldonado kävi monissa Andien kaupungeissa, viipyi kussakin joitakin viikkoja ja saarnasi. Vastaanotto San Cristóbalissa ei ollut aluksi rohkaiseva. Veli Maldonado pidätettiin monta kertaa suorasanaisen saarnaamisensa takia.

 Hän tapasi kuitenkin erään perheen, joka osoitti kiinnostusta totuuteen ja tutki siellä olonsa aikana heidän kanssaan Raamattua monta kertaa viikossa. Heidän sukulaisensa ja paikallinen pappi vainosivat kuitenkin heitä siinä määrin, että perheen äiti, Angelina Vanegas, ei pystynyt hankkimaan riittävästi työtä elättääkseen perheensä.

Kun Vin ja Pearl Chapman olivat palvelleet lähetystyöntekijöinä Barquisimetossa, heidät määrättiin San Cristóbaliin joulukuussa 1953. Angelina Vanegas ja hänen perheensä ottivat lähetystyöntekijät vastaan Jehovan suurenmoisena lahjana ja aloittivat heti palveluksen heidän kanssaan. Muutaman kuukauden kuluttua äiti päätti mennä kasteelle. Lähetyskodin kylpyamme oli hyvin suuri ja Angelina hyvin pieni, joten kastepaikan löytäminen ei ollut mikään ongelma.

Siesta vai pelastus?

Chapmanit alkoivat tutkia erään hyvin köyhän pariskunnan, Misael ja Edelmira Salasin, kanssa. Edelmira oli vankka katolilainen. ”Antaumukseni oli sellainen”, hän selittää, ”että täyttääkseni lupauksen, jonka olin Jumalalle antanut, tein kerran raskaana ollessani pyhiinvaellusmatkan paljain jaloin eräästä kylästä toiseen kylään, minkä jälkeen kuljin polvillani kirkon ovelta alttarille. Sitten kävelin paljain jaloin saman matkan takaisin, ja tätä tehdessäni sairastuin ja menetin lapseni.”

Seuraavan lapsensa syntymän aikoihin Misael ja Edelmira olivat alkaneet tutkia Raamattua Chapmanien kanssa. Eräänä päivänä lapsen ollessa hyvin sairas Edelmira päätti viedä hänet sairaalaan. Ennen kuin hän lähti, naapurit painostivat häntä kastattamaan lapsen nopeasti sanomalla, että jos lapsi kuolisi, sitä ei suostuttaisi hautaamaan ja se joutuisi limbukseen. Edelmira päätti, että hän poikkeaisi varmuuden vuoksi kirkossa matkalla sairaalaan ja pyytäisi pappia kastamaan lapsensa.

”Olin paikalla puolen päivän tienoilla, eikä pappi ollut  mielissään siitä, että häntä häirittiin hänen pitäessään siestaa”, hän muistelee. ”Hän käski minun mennä pois ja tulla takaisin toiseen aikaan. Sanoin hänelle: ’Lapseni on kuolemaisillaan. Kumpi on tärkeämpää, pelastaa lapsi limbuksesta vai se, että te saatte pitää siestanne loppuun?’ Vastahakoisesti hän suvaitsi järjestää lapsen kastamisen, mutta lähetti apulaisensa, suntion, tekemään sen.”

Lapsi jäi henkiin, mutta tämä tapaus oli Edelmiralle käännekohta. Täysin pettyneenä kirkkoon hän alkoi nyt suhtautua Raamatun tutkimiseen todistajien kanssa vakavasti. Sitten hän ja hänen miehensä muuttivat kaupunkiin nimeltä Colón, missä ei ollut yhtään todistajaa. Kun Casimiro Zyto vieraili kierrosvalvojana San Cristóbalissa, lähetystyöntekijät pyysivät, että hän menisi tapaamaan Edelmiraa. Miten kiitollinen Edelmira olikaan tästä vierailusta! Tuolloin hänet kastettiin.

Alkuaan hänen ponnistelujensa ansiosta Colónissa on nykyään seurakunta. Lisäksi El Vigíassa, missä hän auttoi työn käynnistämisessä perheensä muutettua sinne, on kolme seurakuntaa. Joidenkin vuosien kuluttua myös hänen miehensä kastettiin samoin kuin hänen kolme tytärtään.

Pappi yllyttää väkivaltaan

Luis Angulo palveli tienraivaajana eräässä toisessa pienessä kylässä Andeilla. Eräänä päivänä vuonna 1985 talonsa ulkopuolella olevasta metelistä säikähtäneenä hän katsoi ulos ja hämmästyi nähdessään ulko-ovensa lähellä pöydän, jolla oli pyhimyksenkuva. Vihainen ihmisjoukko vaati todistajia lähtemään kaupungista ja uhkasi polttaa talon. ”Annamme teille viikon aikaa lähteä kaupungista!” ihmiset huusivat.

Veli Angulo muistelee: ”Tulin siihen tulokseen, että oli parasta mennä pyytämään apua kaupungin prefectolta. Prefecto oli myötämielinen ja käski poliisin pidättää joukon johtajat. ’Kuka järjesti teidät tekemään tämän?’ hän kysyi heiltä. Lopulta he myönsivät sen olleen katolinen pappi. Tämä oli  messussa pitämässään saarnassa kannustanut seurakuntalaisiaan ajamaan meidät pois kaupungista sillä perusteella, että me vaaransimme kylän hengellisen hyvinvoinnin. ’Tuo pappi on hullu!’ huudahti prefecto. ’Menkää nyt kotiinne ja jättäkää todistajat rauhaan, tai muuten joudutte kaikki vankilaan.’”

Ei aikaakaan kun papin todettiin sotkeutuneen petolliseen toimintaan, ja niin kuin usein tällaisissa tapauksissa käy pappi siirrettiin yksinkertaisesti toiselle alueelle.

Eri ihminen

Seuraavassa kylässä, Pueblo Llanossa, mies nimeltä Alfonso Zerpa tunnettiin hyvin. Hän oli mukana politiikassa, oli juoppo, käytti huumeita, tupakoi, juoksi naisten perässä ja säikäytteli paikallista väestöä hurjastelemalla moottoripyörällään kylän kahta pääkatua edestakaisin. Mutta kun totuuden siemeniä kylvettiin hänen sydämeensä vuonna 1984, ne kasvoivat nopeasti. Alfonso alkoi tajuta, että hänen täytyi tehdä suuria muutoksia ja pukea ylleen uusi persoonallisuus (Ef. 4:22–24).

Kun hän tuli ensimmäisen kerran yleisökokoukseen, hän oli erikoistienraivaajien lisäksi ainoa läsnäolija. ”Missä kaikki ovat?” hän kysyi. Ehkä oli parempi, että hän oli ainoa. Hänellä oli niin paljon kysymyksiä, että tienraivaajilta meni keskiyöhön asti, kun he vastasivat niihin Raamatun avulla. Hän ei tämän jälkeen ollut koskaan poissa kokouksista, ja hänen vaimonsa Paula tuli niihin hänen kanssaan. Hän siisti itsensä ja elämänsä, ja pätevöityi aikaa myöten julistajaksi. Ensimmäinen alue, jonka hän kävi läpi, olivat nuo kaksi samaa Pueblo Llanon pääkatua! Nyt kohteliaana ja siististi pukuun ja solmioon pukeutuneena hän saattoi antaa erinomaisen todistuksen. Hän ja Alcides Paredes, jonka Alfonso oli tuonut kokouksiin ja esitellyt parhaana ystävänään, ovat nyt vanhimpia, jotka palvelevat perheineen Pueblo Llanon seurakunnassa. Myös yli 20:tä Paulan sukulaista on autettu arvostamaan totuutta.

 Viimein kasvun tiellä olleet ylipääsemättömiltä tuntuneet esteet voitettiin, ja vuonna 1995 San Cristóbalissa oli kymmenen seurakuntaa, Méridassa oli seitsemän ja Valerassa neljä. Lisäksi eri puolilla Andien aluetta on monia pieniä ryhmiä ja seurakuntia.

Cumanássa pula miehistä

Sucren osavaltion pääkaupunki Cumaná on vanhin espanjalainen kaupunki Etelä-Amerikassa. Järjestelmällisesti totuutta alettiin viedä Cumanán asukkaille vuonna 1954, jolloin sinne saapui erikoistienraivaajia. Myöhemmin apuun tulivat Rodolfo Vitez ja hänen vaimonsa Bessie, jotka olivat lähetystyöntekijöitä. Aikanaan Rodolfo määrättiin kierrostyöhön – mutta ei ennen kuin he olivat onnistuneet vuokraamaan pienen salin, siivoamaan ja maalaamaan sen ja kalustamaan sen vanhoilla, käytöstä poistetuilla penkeillä, jotka oli pelastettu baseball-stadionilta. Nyt kun oli olemassa jonkinlainen kokouspaikka, kokousten läsnäolijamäärä nousi nopeasti. Lähes kaikki paikalla olijoista olivat kuitenkin naisia ja lapsia.

Penny Gavette ja Goldie Romocean oli määrätty Cumanán lähetystyöntekijöiden ryhmään, ja heidän muistinsa mukaan siellä ei sen jälkeen, kun veli Vitez lähti kierrostyöhön, ollut yhtään miehiä, jotka olisivat voineet ottaa johdon. Miehet eivät yksinkertaisesti halunneet tulla. Penny kertoo: ”He sanoivat meille: ’Me emme pidä tuosta uskonnosta. Siinä ei sallita juopottelua eikä muiden naisten pitämistä. Meidän uskontomme antaa meidän tehdä mitä haluamme.’ Silloinkin kun kokouksissa kävi 70–80 henkeä, läsnä oli tavallisesti vain viisi kuusi miestä ja meidän sisarten oli edelleenkin aika ajoin pakko johtaa kokouksia.”

Vähitellen miehet alkoivat kuitenkin käydä kokouksissa, ja he edistyivät siinä määrin, että heille voitiin uskoa vastuuta seurakunnassa. Pian pieni valtakunnansali oli ratketa liitoksistaan. Huono ilmanvaihto ja tilanahtaus eivät estäneet ihmisiä  tulemasta. Vaikka lähetystyöntekijöistä tuntui siltä, että valtakunnansali oli kokousaikana kuin turkkilainen sauna, rakkaus totuutta kohtaan sai ihmiset istumaan ja kuuntelemaan kaksi tuntia. Aikanaan Jehova avasi tien, ja rakennettiin uusi valtakunnansali.

Työ Cumanássa on edelleen kasvanut. Vuonna 1995 siellä oli 17 kukoistavaa seurakuntaa, joissa oli kaikkiaan 1032 hyvän uutisen julistajaa.

Sisarensa jalanjäljissä

Kun Penny Gavette lähti kotoansa Kaliforniasta Gilead-kouluun vuonna 1949, hänen sisarensa Eloise oli vasta viisivuotias. Sillä mitä Penny teki, oli suuri vaikutus Eloiseen. Eloise muistaa ajatelleensa, että isona hänkin haluaa tulla lähetystyöntekijäksi. Heidän molempien ilo oli ylitsepursuavaa, kun Eloise, hänkin Gileadista valmistunut lähetystyöntekijä, määrättiin Pennyn toveriksi Cumanáan.

Eloise, joka on nykyään naimisissa piirivalvoja Rodney Proctorin kanssa, muistaa sen valtavan alueen, jonka hän ja Penny kävivät läpi. ”Kun sisareni ja minä olimme työskennelleet kaksi vuotta Cumanássa, tulimme siihen tulokseen, että halusimme kiinnittää enemmän huomiota joihinkin pienempiin kaupunkeihin”, hän kertoo. ”Saimme haaratoimistosta luvan työskennellä Cumanacoan ja Marigüitarin kaupungeissa ja vietimme niissä monesti kokonaisia päiviä tai viikonloppuja. Ilma oli todella kuuma, ja meidän täytyi mennä kaikkialle jalan. Molempiin paikkoihin perustettiin ryhmä.”

Hyvä uutinen tavoittaa rajakaupunkeja

Maan itäosien pyöreät, metsäiset kukkulat Orinocojoen eteläpuolella johtavat Brasilian rajan pohjoispuolella sijaitseville ylätasangoille. Nämä ovat vaikuttavia hiekkakivisiä pöytävuoria, jotka kohoavat 2700 metrin korkeuteen. Tällä harvaan asutulla alueella ovat Venezuelan runsaimmat kulta- ja timanttiesiintymät. Alueen pikkukaupungeista etsitään kuitenkin  toisenlaisia aarteita. Ne ovat hengellisiä aarteita, ”kaikkien kansakuntien haluttuja” (Hagg. 2:7).

Vuonna 1958 viisihenkinen todistajaryhmä lensi tälle alueelle pienkoneella. He levittivät satoja lehtiä intiaaniväestölle. Kun matkavalvoja Alberto González lähes 20 vuotta myöhemmin kävi Santa Elenassa Puerto Ordazista olleiden veljien kanssa, he levittivät tuhat lehteä. Kaupungissa ei siihen aikaan ollut sähköä, mutta eräs mies lainasi heille generaattoria, niin että he pystyivät näyttämään diakuvia, joita tuli katsomaan 500 hengen yleisö. Sitten vuonna 1987 Caracasista tuli kaksi erikoistienraivaajaa: Rodrigo ja Adriana Anaya.

Uskonnolliset ryhmät, jotka olivat menneet aiemmin näille alueille, laskivat perustuksen, jolle Jehovan todistajat ovat rakentaneet. Katolilaiset ja adventistit opettivat intiaanit puhumaan ja lukemaan espanjaa. Lisäksi he toivat Valeran raamatunkäännöksen, jossa käytetään johdonmukaisesti Jumalan nimeä Jehová.

Jotkut intiaanit alkoivat kuitenkin tajuta, että katolinen kirkko ei ollut rehellisesti opettanut sitä, mitä on Raamatussa. Esimerkiksi kun eräs intiaaninainen sai tietää, miten Jumala suhtautuu jumalankuviin, hän huudahti: ”Ajatelkaa, että he sanoivat meille, että on väärin palvoa aurinkoa ja että intiaanien jumalankuvat olivat vääriä, mutta samaan aikaan katolisen kirkon omat jumalankuvat eivät miellytä Jumalaa! Tekisi mieli mennä kirkkoon ja piestä pappi kepillä siitä hyvästä, että hän on pettänyt minua niin kauan!” Hänet taivutettiin olemaan tekemättä sitä, mutta hän ilmaisi monien tuon alueen asukkaiden tunteet.

Bolívarin osavaltion eteläosien intiaanit pitävät kovasti kirjallisuudestamme. Luonnonystävinä heitä viehättävät erityisesti moniväriset kuvat Jumalan luomakunnasta. On kiinnostavaa nähdä, miten kirjallisuuden levitys tapahtuu. Intiaani ottaa kirjan käteensä, tunnustelee sitä, haistelee sitä, avaa sen, huokaisee haltioissaan jokaisen värikuvan kohdalla ja  mumisee hyväksyvästi jotakin pemon kielellä. Joskus he ovat niin innostuneita, että he ottavat kirjallisuutta tienraivaajan salkusta ja alkavat jakaa sitä perheenjäsenilleen. Paikalliset asukkaat ovat hyvin vieraanvaraisia ja tarjoavat usein aterian niille, jotka tuovat heille Valtakunnan sanomaa.

Ensimmäisessä muistonvietossa tienraivaajien tulon jälkeen oli läsnä 80 henkeä. Nyt siellä on seurakunta. Intiaanien syvään juurtuneiden perinteiden vuoksi edistys on kuitenkin hidasta.

Aulista vastakaikua Amazonilla

Amazonasin alue sijaitsee Etelä-Venezuelan keskiosassa. Kolumbian rajan tuntumassa on pikkukaupunki nimeltä Puerto Ayacucho. Sitä ympäröi koskematon viidakko kiehtovine villieläimineen ja lukuisine vesiputouksineen.

Kierrosvalvoja Willard Anderson vieraili Puerto Ayacuchossa 1970-luvulla, jolloin siellä oli vain seitsemän julistajaa. Hän sai erinomaista vastakaikua tällä alueella: eräänä aamupäivänä hän levitti 42 kirjaa. Ryhmä levitti optimistisesti parikymmentä tuolia diakuvaesitystä varten, mutta kuvittele, miten iloisesti he yllättyivätkään, kun paikalle ilmaantui 222 ihmistä! Puerto Ayacuchossa on nykyään kukoistava seurakunta, jossa on runsaat 80 Valtakunnan julistajaa.

Zulian guajiro-intiaanit

Kaukana Länsi-Venezuelassa sijaitsee Zulian osavaltio. Alueen alkuperäisiä asukkaita ovat guajiro-intiaanit. Joissakin paikoissa, esimerkiksi La Boquitassa, he asuvat punotuista kaislamatoista tehdyissä taloissa, jotka on rakennettu paalujen päälle. Heidän tapansa ja vaatetuksensa ovat värikkäitä. Paljasjalkaiset miehet ratsastavat hevosilla. Naiset pitävät pitkiä, monivärisiä, telttamaisia leninkejä, ja heidän sandaaleissaan on isot villatupsut.

Näiden guajiro-intiaanien keskuudesta löytyy ihmisiä, jotka ovat asenteeltaan lampaankaltaisia. Heidän ensireaktionsa  Raamatun sanomaa kohtaan on usein hiukan varauksellinen, mikä johtuu siitä, että kristikunnan uskonnolliset ryhmät ovat käyttäneet heitä hyväkseen. Jotkut suhtautuvat kuitenkin myönteisesti.

Lähetystyöntekijä Frank Larson toi yhden Seuran elokuvista guajirojen alueelle. Elokuvaesitys oli ilmoitettu alkavaksi kello 19.00, mutta ketään ei tullut. Mutta sen jälkeen kun soitettiin särisevä levy suosittua salsaa, paikalle ilmaantui 260 ihmistä, ja he nauttivat elokuvasta. Erään toisen kerran yli 600 henkeä kokoontui kuulemaan kierrosvalvoja Mario Iaizzon puhetta.

Siirtolaisia jotka kertovat innokkaasti Raamatun totuutta

Joka kuudes venezuelalainen on syntyisin ulkomailta. Erityisesti 1950-luvulla lukuisa joukko siirtolaisia tuli maahan Portugalista, Italiasta, Espanjasta ja Arabimaista. He tulivat monesti lähes rahattomina, mutta vuosien kuluessa monet heistä ovat perustaneet menestyviä liikeyrityksiä. He ovat hyvin työteliästä väkeä; heidän elämänsä täyttää huoli aineellisesta. Tämän vuoksi heitä on usein vaikea tavoittaa, jotta heille voitaisiin kertoa Valtakunnan sanomaa. Maassa on tietenkin myös muista Etelä-Amerikan maista tulleita siirtolaisia, varsinkin Kolumbiasta.

Eräs pitkän teokraattisen palveluksen uran luonut Jehovan todistaja täällä Venezuelassa oli Vilius Tumas, joka oli kastettu Liettuassa vuonna 1923. Veli Tumas selvisi elossa siitä synkästä aikakaudesta, jona Hitler hallitsi Euroopassa, ja muutti Venezuelaan toisen maailmansodan päätyttyä. Hän toimi seurakunnan vanhimpana La Victorian kaupungissa, missä hän oli veljille erinomainen esimerkki uskollisesta palveluksesta kuolemaansa saakka, vuoteen 1993.

Remigio Afonso, joka on kotoisin Kanariansaarilta, palvelee matkavalvojana Venezuelassa. Hän on käynyt tapaamassa  muita siirtolaisia. Hän on huomannut, että jotkut perheessä eivät ehkä ole kiinnostuneita, mutta toiset samaan perheeseen kuuluvat voivat olla innokkaita kuulemaan Raamatun totuudesta. Esimerkiksi eräs Cumanássa asuva arabiankielinen pariskunta, joka omisti liikeyrityksen, ei halunnut kuunnella, mutta heidän tyttärensä halusi. ”Hän pyysi minua tuomaan hänelle Raamatun”, Remigio kertoo. ”Lupasin tuoda sen, mutta tyttö epäili, mahdanko pitää sanani. Sovimme päivän ja kellonajan, ja pidin myös huolen siitä, että tulin juuri sovittuna aikana, mikä teki häneen vaikutuksen. Hän otti Raamatun sekä kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään, ja sovimme siitä, että eräs sisar tuli jatkamaan tutkistelua, jonka aloitin.

Pian tämän jälkeen, kun olin vierailemassa Güirian seurakunnassa, näin miehen istumassa valtakunnansalia vastapäätä olevan kaupan oviaukossa ja lukemassa vihreäkantista kirjaa. Hän viittasi minua tulemaan luokseen. Hän oli arabiankielinen ja kysyi minulta, oliko hänen lukemansa kirja meidän kirjojamme. Se oli arabiankielinen, mutta tunnistin sen ’Olkoon Jumala totinen’ -kirjaksi. Hän selitti, että hän oli saanut sen lahjaksi kotimaassaan ja ettei hän lainaisi tai myisi sitä kenellekään! Kysyin ensin, lukeeko hän myös espanjaa, ja tarjosin sitten hänelle Totuus-kirjaa, jonka hän otti mielellään, ja me aloitimme tutkistelun. Hän tuli kolmeen kokoukseen sillä viikolla ja jopa vastasi Vartiotornin tutkistelussa.”

Kaksi vuotta myöhemmin eräässä Maracayn piirikonventissa muuan mies salkku kädessä tervehti veli Afonsoa ja kysyi, tunteeko tämä häntä. ”Olen se mies Güiriasta”, hän selitti. ”Olen käynyt kasteella ja johdan parhaillaan kolmea omaa  raamatuntutkistelua.” Seuraavana vuonna eräässä Kolumbian piirikonventissa, kun veli Afonso oli pitänyt osuutensa ohjelmassa, hänen eteensä ilmestyi yhtäkkiä nuori nainen ilon kyyneleet silmissään ja esitteli itsensä siksi cumanálaiseksi tytöksi, jolle hän oli todistanut. Tyttö kertoi, että hänkin oli kastettu todistaja. Millaista iloa tällaiset kokemukset tuottavatkaan!

Eräs esimerkki sellaisesta ulkomailta tulleesta, joka on tehnyt Venezuelasta kotinsa ja ollut todistamassa työn kasvua, on Dyah Yazbek. Hän muistaa, miten hän vanhempiensa, veljensä ja sisariensa kanssa saarnasi Libanonin kylissä ja kaupungeissa – maassa, jossa hänen isänsä oli omaksunut totuuden 1930-luvulla. Perheen isän, Michelin, kuolema kaksi kuukautta sen jälkeen kun he saapuivat Venezuelaan, oli vakava isku Yazbekien perheelle. Dyah kuitenkin muistelee: ”Äiti ja me lapset emme jättäneet totuutta vaan kävimme kokouksissa Caracasin Pohjoisessa seurakunnassa. Kävin kasteella 16-vuotiaana ja aloitin tienraivauspalveluksen.” Perhettä kohdanneet taloudelliset vastoinkäymiset johtivat siihen, että hän joutui lopettamaan tienraivauksen jo kolmen vuoden kuluttua. Mutta oltuaan 28 vuotta työssä pankkialalla hänestä tuntui siltä, että hänellä oli mahdollisuus erota tehtävästään sen vaikuttamatta haitallisesti hänen vaimoonsa, kolmeen lapseensa ja hänen äitiinsä, joka asuu heidän kanssaan. Hän anoi jälleen tienraivaajaksi. Veli Yazbek palvelee nykyisin haaratoimistokomiteassa. Miettiessään kuluneita 40:tä vuotta hänen mieleensä muistuu vuonna 1956 pidetty Venezuelan piirikonventti. Läsnäolijamäärä ylitti siellä ensimmäistä kertaa tuhannen rajan. ”Nyt läsnäolijoiden yhteismäärä nousee yli sadantuhannen”, hän toteaa.

Matkavalvojien apu

1940-luvun lopulla, kun Donald Baxter oli ainoa työntekijä haaratoimistossa ja kun koko maassa oli vain kuusi seitsemän seurakuntaa, veli Baxter vieraili näissä ryhmissä mahdollisuuksiensa mukaan.

 21-vuotiaan Rubén Araujon palattua Gileadista vuonna 1951 hänet määrättiin vierailemaan seurakunnissa ja erillään olevissa ryhmissä eri puolilla maata. Seurakuntien määrä nousi tuona vuonna 12:een. Koska Rubénilla ei ollut autoa, hän matkusti bussilla tai taksilla ja toisinaan, käydessään syrjäisissä paikoissa, lentokoneella tai pienellä veneellä (chalanas).

Hän muistaa vieläkin, miten hän kävi erään Vartiotornin tilaajan luona, joka asui Kolumbian rajan tuntumassa Táchiran osavaltiossa lähellä Rubiota. Tilanomistaja sanoi, että hän oli sveitsiläinen eikä osannut lukea espanjaa. ”Mutta voitte puhua vaimoni kanssa, koska hän pitää Raamatusta”, hän sanoi. ”Kun olin puhunut hänen vaimonsa kanssa”, muistelee Rubén, ”tämä kutsui paikalle äitinsä, 81-vuotiaan rouvan. Kun äiti näki minulla olevat kirjat, hän kysyi, oliko tällä työllä yhteyttä kirjaan Jumalan aikakausisuunnitelma. Hänen silmänsä kirkastuivat, ja hän innostui. Hän kysyi: ’Tarkoitatko, että tiedät jotakin herra Rutherfordista?’ Hänen tyttärensä tulkkasi hänen puheensa espanjaksi, sillä vanha rouva puhui vain saksaa. Rouva kertoi lukeneensa kirjaa läpi yhä uudelleen siitä lähtien, kun hän oli saanut sen vuonna 1920. Hän oli myös nähnyt ’Kuvanäytös Luomisen’ ja kuullut puheen ’Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan’. Kun hän oli 12 vuotta aiemmin tullut Venezuelaan Sveitsistä, hän oli menettänyt yhteyden todistajiin. ’Olen kaivannut teitä hyvin, hyvin paljon’, hän sanoi. Hän ilmaisi ilonsa laulamalla erään Valtakunnan laulun saksaksi, ja minä aloin heti laulaa hänen kanssaan samaa laulua espanjaksi. Lauloimme ilon kyyneleet silmissämme.”

Keith ja Lois West, Gileadin 19. kurssilta valmistuneet lähetystyöntekijät, olivat kierrostyössä 15 vuotta. Heidän olosuhteensa eivät aina olleet helpot. Vierailu Monte Oscurossa, joka sijaitsee Portuguesan osavaltiossa, on tästä hyvä esimerkki. Keith muistelee: ”Edellisyön rankkasateen takia emme päässeet autolla niin pitkälle kuin olimme toivoneet, joten  jätimme auton ja kävelimme joelle saakka. Riisuimme kengät jalasta ja kahlasimme vastavirtaan. Sitten meidän oli kiivettävä vuorelle, jolle päästyämme olimme pienellä valtakunnansalilla. Paikalla ei näkynyt ainoatakaan sielua. Mukanamme ollut veli kuitenkin sanoi: ’Älkää olko huolissanne. Kyllä he tulevat.’ Samassa hän löi metallista auton vannetta, ja lopulta paikalle tuli nelisenkymmentä ihmistä. Pidin puheeni – märkänä, housunlahkeet kurassa ja niin edelleen. Näyttää siltä, että kylmä joki, raskas nousu salille ja puheen pitäminen märissä housuissa aiheuttivat yhdessä tuskallisen lihassairauden. Sen jälkeen tarvitsin jonkin aikaa apua päästäkseni valtakunnansalien lavoille ja niiltä pois ja minun oli saarnaamisen lomassa levättävä usein.”

Majapaikkojen vaihteleva taso on usein haaste matkavalvojille. Monesti niissä ei ole juoksevaa vettä. Aaltopeltiset katot nostavat huoneenlämmön 30–40 asteeseen. Ikkunoihin ja oviin laitettavat hyönteisverkot ovat käytännössä tuntemattomia, joten huone – ja joskus vuode – jaetaan alueen eläinten kanssa. Lisäksi venezuelalaisperheiden rento, avoin ja sosiaalinen elämäntapa vaatii suurempaan yksityisyyteen tottuneilta ulkomaalaisilta joskus sopeutumista. Venezuelalaiset ovat kuitenkin aivan erityisen ystävällisiä ja vieraanvaraisia, ja sanonta ”Usted está en su casa” (Ole aivan kuin kotonasi) on osa tervetulotoivotusta, joka esitetään matkavalvojalle tämän saapuessa.

Matkavalvojat näyttivät Seuran elo- ja diakuvia kaikkialla Venezuelassa. Venezuelalaiset ovat innokkaita elokuvissa kävijöitä. Kierrosvalvoja voi siksi aina luottaa siihen, että yleisöä riittää tungokseen asti. Ihmiset istuvat lattialla, seisovat sisällä tai katselevat ulkopuolelta ikkunoista. Muuan kiinnostunut mies maalasi huomaavaisesti yhden talonsa seinistä valkoiseksi niin että se saattoi toimia valkokankaana. Vuoristossa lähellä Carúpanoa sijaitsevassa pikkukylässä ystävällinen kauppias  antoi sähköä laitteistaan (ainoa sähkönlähde kilometrien säteellä) sekä esityspaikan – kukkotappeluareenansa. Sitten hän ampui raketteja, jotta vuorilla asuvat ihmiset tulisivat alas. 85 heistä tuli, monet aasilla ratsastaen. Se oli erilainen drive-in-elokuva!

Maracaibolainen Gladys Guerrero on erityisen kiintynyt matkavalvojiin ja heidän vaimoihinsa. Ollessaan eräänä päivänä kenttäpalveluksessa nuoren Gladysin kanssa Punto Fijon kaupungissa Nancy Baxter, kierrosvalvojan vaimo, huomasi, että tytöllä oli puhevika. Gladys selitti, että hän oli perinyt sen isänsä puolelta. Vaikka häntä oli pilkattu sen vuoksi paljon, hän ei ollut päässyt siitä eroon. Mutta hän oli hyvin liikuttunut, kun sisar Baxter antoi aikaansa opettaakseen hänelle, miten lausua tietyt sanat oikein ja miten harjoitella niitä. ”Hänen kärsivällisyytensä palkittiin”, Gladys sanoo. ”Nyt osaan puhua oikein.” Muutkin myötävaikuttivat Gladysin hengelliseen kasvuun.

Tienraivaajina Jehovaan luottaen

Venezuelassa on tätä nykyä yli 11000 tienraivaajaa. Monet heistä ovat aloittaneet tienraivauksen saatuaan rakkaudellista kannustusta muilta kokoaikaisilta palvelijoilta.

Pedro Barreto sai tällaista kannustusta. Vuonna 1954 haaratoimistonvalvoja kehotti häntä aloittamaan erikoistienraivauksen yhdessä kolmen muun pojan kanssa. Pedro, joka oli 18-vuotias, oli iältään vanhin. Mitä hänen pitäisi tehdä? ”Olin nuori ja kokematon enkä osannut pestä tai silittää vaatteita. Itse asiassa tuskin osasin pestä itseni!” Pedro nauraa. Hän oli käynyt kasteella vasta edellisenä vuonna. Juteltuaan haaratoimistonvalvojan kanssa tunnin verran Pedro teki päätöksensä. Nämä neljä poikaa määrättiin Trujilloon, samannimisen osavaltion pääkaupunkiin. Sen asukkaat olivat varsinkin tuolloin kiinni perinteissä ja hyvin uskonnollisia. Nuo neljä tienraivaajaa tekivät suuren osan pohjatyöstä. He saarnasivat muiden  muassa joillekuille melko huomattaville henkilöille, kuten postitoimiston johtajalle ja Trujillon oikeuden tuomarille.

Eräänä päivänä nämä neljä tienraivaajaa tulivat keskusaukiolla vastatusten katolisen papin kanssa. Pappi oli Venezuelassa hyvin tunnettu Jehovan todistajista laatimistaan purevista, loukkaavista ja epätarkkuuksia sisältävistä kirjoituksista, joita julkaistiin valtakunnallisissa sanomalehdissä. Kun paikalle kerääntyi väkijoukko, pappi kielsi ihmisiä kuuntelemasta, mitä pojilla oli sanottavanaan, koska he hänen väittämänsä mukaan häiritsivät kaupungin rauhaa ja järkyttivät kaikkia. Hän kehotti väkijoukkoa pitämään mielessään, että ihmisten uskollisuus kuului katoliselle kirkolle. Pedro muistelee: ”Hämmingin ja hälinän keskellä pappi lateli minulle uhkauksia matalalla äänellä ja käytti siivotonta kieltä. Niinpä sanoin kovalla äänellä ihmisille: ’Kuulitteko, mitä hän juuri sanoi? . . . ja hän on pappi!’ Toistin joitakin asioita, joita hän sanoi minulle. Sitten pappi sanoi hampaita yhteen purren: ’Häipykää tai potkaisen teidät pois täältä.’ Sanoin siihen, ettei hänen tarvitsisi käyttää jalkojaan. Me lähtisimme.”

Tämä tapaus kantautui sen tuomarin korviin, joka edellä mainittiin. Hän kehui tienraivaajia sanomalla, että hän ihaili suuresti sitä työtä, jota he tekivät. Noiden neljän rohkean nuoren saarnaama totuuden sanoma juurtui Trujilloon, ja vuonna 1995 Trujillon kaupungissa oli kaksi seurakuntaa ja lisäksi useimmissa lähikaupungeissa ja -kylissä oli seurakuntia ja ryhmiä.

Pedron sisar Arminda López muistaa, että toimiessaan tienraivaajana San Fernando de Apuressa 1950-luvun lopussa kolmen muun sisaren kanssa, Jehova piti aina huolen siitä, että heillä oli elämän välttämättömyydet, niin kuin hän lupaakin, jos ihminen etsii ensin Valtakuntaa (Matt. 6:33). Eräässä kuussa heidän erikoistienraivaajina saamansa määräraha ei tullut silloin kun he sitä odottivat, ja heidän rahansa olivat loppuneet. Ruokakomero ammotti tyhjyyttään. Unohtaakseen kurnivat  vatsansa he päättivät mennä aikaisin vuoteeseen. Iltakymmeneltä he kuulivat jonkun koputtavan etuovelle. Katsoessaan ulos ikkunasta he näkivät miehen, jolle he johtivat raamatuntutkistelua. Hän pyyteli anteeksi myöhäistä hetkeä mutta sanoi, että hän oli juuri palannut matkalta ja tuonut jotakin, mitä hän arveli tyttöjen voivan käyttää: laatikollisen hedelmiä, vihanneksia ja muita ruokatavaroita! Kaikki ajatukset nukkumaanmenosta unohtuivat, ja keittiö muuttui yhtäkkiä kuin kuhisevaksi muurahaispesäksi. ”Jehovan oli täytynyt saada mies tulemaan tuona iltana”, sanoo Arminda, ”sillä hänen tutkistelunsa oli määrä pitää seuraavana päivänä, ja hän olisi aivan helposti voinut odottaa siihen asti.” Arminda palvelee edelleen vakituisena tienraivaajana, nykyään Cabimasissa.

Innokkaille tienraivaajille ei käytännöllisesti katsoen mikään ongelma näytä olevan liian suuri. Iän, heikon terveyden tai vastustavan perheenjäsenen ei välttämättä tarvitse olla ylipääsemätön este. Vaikka nuoret ovat varmasti edustettuina tienraivaajien riveissä – vuoden 1995 alussa oli 12–15-vuotiaita vakituisia tienraivaajia 55 – heillä ei suinkaan ole monopoliasemaa tällä palvelussaralla. Moni sisar, jonka aviomies ei ole todistaja, nousee aikaisin aamulla valmistamaan ruokaa sekä huolehtimaan lapsistaan ja kotitöistä, jotta hän voisi mennä kenttäpalveluskokoukseen joka päivä ja johtaa raamatuntutkisteluja laiminlyömättä vastuutaan vaimona.

Myös jotkut naimisissa olevat veljet, joilla on perhettä, järkeistävät toimensa ja selviytyvät menestyksellisesti tienraivausaikataulusta. David González aloitti tienraivausuransa nuorena naimattomana miehenä vuonna 1968. Myöhemmin hän palveli erikoistienraivaajana vaimonsa Blancan kanssa, kunnes heille syntyi lapsia. Nykyään hän ja hänen vaimonsa sekä yksi heidän tyttäristään ovat vakituisia tienraivaajia. Sen lisäksi että hänen harteillaan on vastuu hänen kolmesta lapsestaan, hän on vanhin ja palvelee säännöllisesti kierrosvalvojan sijaisena. Miten tämä on mahdollista? Hän sanoo  kykenevänsä siihen karsimalla ylimääräiset menot ja noudattamalla hyvää aikataulua. Lisäksi hänen vaimonsa toimii täydessä yhteistyössä hänen kanssaan.

Sitten on niitä elämänsä ehtoopuolelle ennättäneitä, joiden olosuhteet ovat muuttuneet ja jotka voivat nyt harkita tienraivauksen aloittamista. Heihin kuuluu vanhempia, joiden lapset ovat aikuistuneet, sekä ansiotyöstä eläkkeelle jääneitä. On myös joitakuita Elisabeth Fassbenderin kaltaisia. Vuonna 1914 syntynyt Elisabeth kastettiin sodanjälkeisessä Saksassa ennen kuin hän ei-uskovan aviomiehensä kanssa tuli vuonna 1953 siirtolaiseksi Venezuelaan. Hän kesti katkeraa vastusta 32 vuotta – siihen saakka, kun hänen miehensä kuoli vuonna 1982. 72-vuotias Elisabeth, jolle oli nyt avautunut mahdollisuus palvella Jehovaa täydemmin, toteutti pitkäaikaisen halunsa anomalla vakituiseksi tienraivaajaksi.

Eräs seikka, mikä epäilemättä osaltaan edistää hyvää tienraivaushenkeä Venezuelassa, on se, että materialistinen elämäntapa on yleensä vieras enemmistölle veljistä. Suurin osa heistä on välttänyt sen ansan, että he kamppailisivat jatkuvasti saadakseen hankittua ylellisyyksiä kotiinsa tai ansaitakseen rahaa kalliisiin lomiin. Lukuisa joukko Jehovan kansaan kuuluvia, joilla ei ole tällaisia ylimääräisiä taloudellisia rasitteita, havaitsee tienraivausedun olevan heidän ulottuvillaan.

Hedelmällistä peltoa viljellään

Venezuelalaiset ovat yleensä suvaitsevaisia ihmisiä, jotka kunnioittavat Raamattua, ja hyvin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta he tunnustavat uskovansa Jumalaan. Katolisen kirkon menneiden vuosien kuristusote on höltynyt, ja monet vilpittömät mutta onnettomat seurakuntalaiset  suuntaavat katseensa muualle tyydyttääkseen hengelliset tarpeensa. Kirkon sotkeutuminen politiikkaan ja pappien yksittäiset väärintekotapaukset, joita tulee aika ajoin päivänvaloon, eivät suinkaan lisää kirkon kannatusta.

Kaikki tämä vaikuttaa epäilemättä osaltaan siihen, että raamatuntutkisteluja on täällä suhteellisen helppo aloittaa. Elokuussa 1995 Venezuelan 71709 Jehovan todistajaa johtivat yli 110000:ta Raamatun kotitutkistelua. Sellaisen julistajan, joka saarnaa säännöllisesti ja käy tunnollisesti uudelleen kiinnostuneiden luona, ei ole vaikea aloittaa edistyviä raamatuntutkisteluja. Yleensä oppilaat käyvät kokouksissa ja tekevät nopeasti muutoksia voidakseen mukautua Jehovan vanhurskaisiin vaatimuksiin.

Vuonna 1936 toimintansa raportoivia hyvän uutisen julistajia oli Venezuelassa vain kaksi. Vuonna 1980 julistajien määrä oli 15025. Viisitoista vuotta myöhemmin Valtakunnan julistajien määrä ylitti 71000 rajan. Vuonna 1980 koko maassa oli vain 186 seurakuntaa. Nykyään niitä on 937. Ja Jehovaa rakastavien ja palvelevien määrä kasvaa jatkuvasti.

Aika rakentaa

Koska julistajien määrä on kasvanut huomattavasti viime vuosina, monissa valtakunnansaleissa ei ole riittävästi tilaa kokouksiin tulijoille. Kiinteistöjen hinnat ovat kohtuuttoman korkeat erityisesti köyhissä kaupunginosissa. Caracasissa, missä on nykyisin 140 seurakuntaa ja maa on ylihintaista, ei ole epätavallista, että samoja tiloja käyttää jopa viisi isoa seurakuntaa, jotka täyttävät salin ääriään myöten. Sunnuntaisin naapureille tarjoutuukin kiinnostavaa katseltavaa, kun yksi seurakunta tulee ulos kokouksensa jälkeen ja toinen siirtyy sisään; kättely ja suuteleminen on loputonta veljien ja sisarten tervehtiessä toisiaan. Monien täytyy seistä kokouksissa, ja ilmanvaihto on usein puutteellinen. Lisää valtakunnansaleja tarvitaan kipeästi, ja Venezuelassa olevan valtakunnansalirahaston avulla tätä tarvetta pyritään tyydyttämään.

 Vähistä varoistaan huolimatta veljet ovat olleet anteliaita, minkä ansiosta voitiin rakentaa Venezuelan ensimmäinen konventtisali Cúaan Mirandan osavaltioon. Rakennuskomiteassa palvellut Dyah Yazbek esittää joitakin yksityiskohtia. ”Cúan salin rakentamisessa törmättiin joihinkin ongelmiin ensimmäisen vuoden jälkeen, jolloin runko oli pystytetty ja työtä oli vielä edessä, sillä rahaa ei enää ollut käytettävissä. Kokoonnuimme paikallisten vanhinten ja avustavien palvelijoiden kanssa 12. lokakuuta 1982; kerroimme heille tilanteen ja pyysimme heitä vuorostaan tunnustelemaan seurakuntien veljien mahdollisuuksia. Seurauksena oli, että kolme kuukautta myöhemmin lahjoituksia oli suureksi hämmästykseksemme kertynyt 1,5 miljoonaa bolívaria – joka oli merkittävä summa noihin aikoihin. Tämän ansiosta hanke saatiin valmiiksi ilmastointia ja mukavia istuimia myöten. Sali on osoittautunut todelliseksi siunaukseksi niille 11 kierrokselle, jotka tätä nykyä käyttävät sitä.” Nykyään Venezuelassa on kaksi konventtisalia, joista toinen on Campo Elíasissa Yaracuyn osavaltiossa.

Paremmat haaratoimistotilat

Kuuden kypsän veljen komitea johtaa nykyään haaratoimiston valvonnassa tehtävää työtä. He ovat Teodoro Griesinger, Keith West, Stefan Johansson (nykyinen haaratoimistokomitean koordinaattori), Eduardo Blackwood (joka on myös yksi neljästä piirivalvojasta), Dyah Yazbek (vakituinen tienraivaaja ja perheenisä) ja Rafael Pérez (kierrosvalvoja).

Koska kentällä tehtävä työ on kasvanut, myös haaratoimistoa on pitänyt laajentaa. Kun veljet Knorr ja Henschel vierailivat Venezuelassa marraskuussa 1953, veli Knorr tähdensi sitä, että Seuran olisi hyvä ostaa oma kiinteistö lähetyskodiksi ja haaratoimistoksi. Löydettiin suuri kaksikerroksinen rakennus rauhalliselta Las Acaciasin asuma-alueelta Caracasista. Haaratoimisto ja lähetystyöntekijöiden muodostama perhe muutti Quinta Luziin syyskuussa 1954, ja haaratoimisto toimi sieltä käsin 22 vuotta.

 Kun Valtakunnan julistajien määrä oli noussut yli 13000:een, haaratoimisto muutti jälleen uusiin tiloihin – tällä kertaa lähellä olevaan La Victorian kaupunkiin Araguan osavaltioon. Tämä loistava uusi rakennuskompleksi näytti aivan valtavalta verrattuna edelliseen haaratoimistoon, ja joidenkuiden oli vaikea kuvitella, että sen tilat tulisivat kokonaan käyttöön. Mutta vuonna 1985 saatiin valmiiksi ja vihittiin haaratoimiston uusi osa, koska sen aiempi osa oli jo tullut liian pieneksi.

Muutamassa vuodessa haaratoimisto oli jälleen käynyt ahtaaksi, ja vuonna 1989 hankittiin 14 hehtaaria ensiluokkaista rakennusmaata uuden haaratoimiston rakentamista varten. Valmistelutyötä on jo tehty, ja uudet tilat valmistuvat toivon mukaan lähitulevaisuudessa.

”Joka janoaa, tulkoon”

Kun apostoli Johannes lähestyi loppua Ilmestyskirjan kirjoittamisessa, Jeesus Kristus huolehti siitä, että hän liitti mukaan seuraavat sanat: ”Henki ja morsian sanovat jatkuvasti: ’Tule!’ Ja joka kuulee, sanokoon: ’Tule!’ Ja joka janoaa, tulkoon; joka tahtoo, ottakoon elämän vettä ilmaiseksi.” (Ilm. 22:17.) Tätä suosiollista kutsua on nyt esitetty venezuelalaisille noin 70 vuoden ajan. Se tavoittaa kaikki maan eri osat suuremmalla voimalla kuin koskaan ennen – ja tulokset ovat hyvät.

Rikollisuuden lisääntyminen ei ole hidastanut työtä. Melkein poikkeuksetta omakotitalojen ja kerrostaloasuntojen ulko-oven poikki on vedetty takorautainen tanko, jossa joskus komeilee paksu ketju tai suuri riippulukko. Ryöstön uhriksi joutuminen jopa keskellä kirkasta päivää on jatkuva vaara. Varsinkin caraqueñot (ne jotka asuvat Caracasissa) varovat huolellisesti käyttämästä kultakoruja tai kalliita kelloja kadulla. Ryöstäjien uhreina ovat useimmiten varomattomat turistit. Veljiemme on oltava erityisen varovaisia saarnatessaan kaupungin  köyhillä alueilla. Yleensä Jehovan todistajia kunnioitetaan. Kokonaisia julistajaryhmiä on kuitenkin ryöstetty pyssyllä uhaten, ja heidän on ollut pakko luopua kelloista, rahoista ja koruista. Mutta tällä ei ole vaikutusta näillä vaarallisilla alueilla toimivien veljiemme intoon, ja perusteellista todistusta annetaan.

Hyvän uutisen kärsivällinen ja hellittämätön julistaminen on hyödyttänyt kaikenlaisia ihmisiä. Muuan maracaibolainen insinööri ja hänen perheensä olivat päättäväisesti torjuneet ystävällisten todistajanaapureittensa yritykset keskustella Raamatusta heidän kanssaan, ja 14 vuoden aikana näiden kahden perheen väliset keskustelut eivät olleet koskaan edenneet kohteliasta tervehtimistä pitemmälle. Sitten eräänä päivänä vuonna 1986 todistajien viisivuotias poika puhui aidan yli naapurin pikkutytön kanssa. Keskustelun päätteeksi poika sanoi: ”Jos minun isäni antaisi sinun isällesi Luomisen tulos -kirjan, hän ymmärtäisi, että Jehova teki meidät.” Pojan isä ajatteli, että ehkä Jehova halusi hänen vielä yrittävän keskustella naapurinsa kanssa, ja meni seuraavana aamuna tämän ovelle ja kertoi lasten keskustelusta. Hän sanoi: ”Haluaisin siksi poikani puolesta antaa teille tämän Luomisen tulos -kirjan lahjaksi.” Veljen hämmästykseksi tämä pariskunta tuli kaksi päivää myöhemmin todistajien kotiin pyytämään anteeksi aiempaa jyrkkää asennettaan ja ilmaisi arvostavansa tätä erinomaista kirjaa. Raamatuntutkistelu aloitettiin, ja nyt tämä pariskunta ja heidän kaksi vanhempaa lastaan ovat vihkiytyneitä, kastettuja Jehovan todistajia.

Barquisimetossa asuva Ana oli aina käännyttänyt todistajat pois, kun heitä tuli hänen ovelleen. Hän oli María Lionza -kultin innokas kannattaja ja harjoitti näin ollen spiritistisiä tapoja. Mutta hän halusi päästä vapaaksi näistä asioista, jotka pitivät häntä orjuudessa. Hän rukoili Jumalaa auttamaan häntä voidakseen muuttaa elämäntapaansa. Pian tämän jälkeen Jehovan todistaja nimeltä Esther Germanos tuli hänen  ovelleen. Ana ei voinut olla ajattelematta sitä, että mahtoiko hänen rukouksensa ja todistajan käynnin välillä olla jokin yhteys. Hän suostui säännölliseen raamatuntutkisteluun, alkoi käydä kokouksissa, käski pian moraalittomia vuokralaisiaan lähtemään, siivosi talonsa kaikista spiritismiin liittyvistä tavaroista, vihki elämänsä Jehovalle vuonna 1986 ja koki vihdoin sen vapauden, jonka vain totuus voi tuoda mukanaan!

Hernán oli kuulunut erääseen ryhmään, joka toimitti spiritistisiä riittejä, piti sukupuolista moraalittomuutta hyväksyttävänä ja käytti huomattavan paljon alkoholia uskonnollisten riittien aikana ”vahvistaakseen henkeä”, kuten ryhmään kuuluvat asian ilmaisivat. Kun hän ensimmäisen kerran meni valtakunnansaliin, hän kuunteli, mitä siellä sanottiin, meni sitten suoraan kirkkoonsa ja piti samanlaisen puheen. Mutta oltuaan läsnä konventissa hän alkoi suhtautua vakavammin oppimiinsa asioihin. Kun hän sitten eräänä sunnuntaipäivänä vuonna 1981 tuli kirkkoon, hän näki, miten erään hengelliseksi äidiksi kutsutun suusta tuli vaahtoa. Muut kertoivat hänelle, että tämä nainen oli Saatanan riivaama. Hän ei enää koskaan palannut sinne. Seuraavana vuonna hänet kastettiin Jehovan todistajaksi. Hän sekä hänen vaimonsa ja vanhin poikansa ovat nykyään tienraivaajia.

Martínezien perhe oli hajoamassa. Avioerolla uhkailtiin jatkuvasti. Lapset käyttivät tilannetta hyväkseen. Etsiessään epätoivoisesti lohdutusta vaimo haki käsiinsä erään Jehovan todistajan, joka oli aiemmin puhunut hänelle Raamatusta, ja tutkistelu aloitettiin aviomiehen tietämättä. Samaan aikaan aviomies sai todistusta sihteeriltään työpaikalla, ja he sopivat niin, että eräs vanhin alkaa tutkia miehen kanssa. Vähän ajan kuluttua mies päätti kertoa vaimolleen, mitä hän oli oppinut tutkiessaan Raamattua. Hän oli todella yllättynyt saadessaan tietää, että myös hänen vaimonsa tutki Raamattua Jehovan todistajien kanssa ja kävi kokouksissa toisessa valtakunnansalissa.  Siitä hetkestä lähtien Raamatun tutkiminen yhdessä ja kokouksissa käyminen perheenä on ollut säännöllinen osa heidän perhe-elämäänsä. Tämä hajoamisen partaalla ollut perhe palvelee nyt Jehovaa onnellisena ja yhtenäisenä.

Beatriz oli haaveillut koko elämänsä Raamatun ymmärtämisestä. Hän avioitui ja muutti miehensä kanssa Caracasiin, missä he pääsivät seurapiireihin. Täällä pääkaupungissa hän ystävystyi erään vanhan miehen kanssa, joka oli luopunut papin urasta, koska hän ei ollut voinut yhtyä kirkon perusopetuksiin. Kerran mies sanoi hänelle: ”Ainoa pätevä kaste on täydellinen upotuskaste, jollainen on Jehovan todistajilla.” Vuosia myöhemmin Beatriz, joka oli eronnut miehestään, kohtasi ahdistavan henkilökohtaisen ongelman. Epätoivoisena hän rukoili Jumalaa. Erityisesti eräänä yönä – 26. joulukuuta 1984 – hän rukoili monta tuntia. Seuraavana aamuna ovikello soi. Ärsyyntyneenä hän katsoi huoneistonsa ovessa olevasta ovisilmästä ja näki kaksi ihmistä salkut käsissään. Harmistuneena siitä, että häntä oli häiritty, hän huusi oven läpi ikään kuin olisi ollut palvelija: ”Rouva ei ole kotona, enkä voi avata ovea.” Ennen lähtöään pariskunta työnsi jakeluilmoituksen oven alta. Beatriz nosti sen ylös. Siinä luki: ”Tunne Raamattusi.” Pappina toimineen vanhan miehen sanat palautuivat hänen mieleensä. Voisivatko nämä olla niitä ihmisiä, joista hän oli puhunut: Jehovan todistajia? Voisiko heidän käynnillään olla yhteys hänen edellisöisiin rukouksiinsa? Hän avasi oven, mutta he olivat menneet. Hän huusi heidän peräänsä porraskäytävään, pyysi anteeksi ensireaktiotaan ja kutsui heidät sisään. Raamatuntutkistelu aloitettiin heti, ja jonkin ajan kuluttua Beatriz kastettiin Jehovan kristityksi todistajaksi. Beatriz voi vihdoinkin olla onnellinen siitä, että hänen elinikäinen toiveensa on täyttynyt, ja hän käyttää nyt suuren osan ajastaan auttaakseen muita tuntemaan Raamattunsa.

Seurakunnat kasvavat nopeasti, koska Jehova siunaa niitä. Valtakunnansalit ovat ääriään myöten täynnä. Uusia  seurakuntia perustetaan. Valtakunnan julistajien määrä kasvaa nopeasti samoin kuin kokoaikaisten sananpalvelijoiden rivit. Muistonvieton ja konventtien suuret läsnäolijamäärät merkitsevät sitä, että vielä monet liittyvät kanssamme palvomaan Jehovaa ennen tämän asiainjärjestelmän loppua.

Kun Jehovan todistajat todistavat entistä voimaperäisemmin Venezuelan kaupungeissa, kylissä, tasangoilla ja vuoristossa ja näkevät merkittäviä tuloksia, heidän mieleensä palautuvat apostoli Paavalin sanat: ”Ei istuttaja ole mitään eikä kastelijakaan, vaan Jumala, joka saa aikaan kasvun.” (1. Kor. 3:7.)

 [Kokosivun kuva s. 186]

[Kuva s. 194]

Rubén Araujo, ensimmäisiä venezuelalaisia, joista tuli kastettuja Jehovan todistajia

[Kuva s. 199]

Inez Burnham, Ruby Dodd (nykyään Baxter), Dixie Dodd ja Rachel Burnham lähdössä New Yorkista vuonna 1949. Ennen kuin laiva lähti satamasta kaikki voivat oikein hyvin!

 [Kuvat s. 200, 201]

Joitakuita niistä lähetystyöntekijöistä, jotka ovat palvelleet Venezuelan kentällä monia vuosia:  1) Donald ja Ruby Baxter, 2) Dixie Dodd, 3) Penny Gavette, 4) Leila Proctor, 5) Ragna Ingwaldsen, 6) Mervyn ja Evelyn Ward, 7) Vin ja Pearl Chapman

[Kuva s. 207]

Quinta Luz

[Kuvat s. 208]

Yllä: Milton Henschel pitää puhetta konventissa Club Las Fuentesissa vuonna 1958

Alla: Nathan Knorr (vasemmalla) tulkkinaan Teodoro Griesinger vuonna 1962

[Kuva s. 227]

Vuonna 1988 erikoisohjelmaan tulleet yli 74600 henkeä täyttivät Valencian härkätaisteluareenan

 [Kuvat s. 236]

Joitakin kierros- tai piirivalvojina palvelleita (vaimonsa kanssa): 1) Keith ja Lois West, 2) Alberto ja Zulay González, 3) Casimiro Zyto, 4) Lester ja Nancy Baxter, 5) Rodney ja Eloise Proctor, 6) Remigio Afonso

 [Kuvat s. 244]

Muutamia niistä jotka ovat olleet kauan tienraivauspalveluksessa: 1) Dilia de Gonzáles, 2) Emilio ja Esther Germanos, 3) Rita Payne, 4) Ángel Maria Granadillo, 5) Nayibe de Linares, 6) Irma Fernández, 7) José Ramon Gomez

[Kuvat s. 252]

Yllä: La Victorian haaratoimisto

Haaratoimistokomitea (vasemmalta oikealle): Dyah Yazbek, Teodoro Griesinger, Stefan Johansson, Keith West, Eduardo Blackwood ja Rafael Pérez