Benin

Oli huhtikuu 1976. Automaattiasein varustautuneet sotilaat hakkasivat Betel-kodin ovea. ”Ulos sieltä ja mukaan lipunnostoseremoniaan!” vaati ryhmän päällikkö. Vihainen väkijoukko huusi poliittisia iskulauseita.

Sisäpuolella lähetystyöntekijät jatkoivat tavanmukaista päivän tekstin käsittelyään. Tarkasteltavana raamatunkohtana oli ”taivaiden voimat järkkyvät” (Matt. 24:​29). Millaiseksi voimanlähteeksi se osoittautuikaan lähetystyöntekijöille tuona aamuna! Ulkopuolella sotilaat panivat lipun liehumaan haaratoimiston tontilla. He olivat ottaneet kiinteistön haltuunsa!

Pian sotilaat määräsivät kaikki lähetystyöntekijät tulemaan ulos. Nämä saivat ottaa mukaansa vain ne henkilökohtaiset tavarat, jotka he pystyivät kantamaan matkalaukuissaan. Heidät pantiin viipymättä Seuran autoon ja karkotettiin maasta.

Kun auto lähti Betelin tontilta, pyörällä polkeva nuori veli ilmaantui sen viereen. ”Mitä täällä tapahtuu? Mihin teitä viedään?” hän kysyi. Lähetystyöntekijät viittasivat häntä lähtemään, koska he pelkäsivät, että hänetkin voitaisiin pidättää.

Mikä johti Jehovan todistajien toiminnan kieltämiseen Beninissä? Miten paikalliset todistajat  pysyivät hengellisesti vahvoina tuona 14 vuoden vaikeana aikana? Palasivatko lähetystyöntekijät? Ja kun rajoitukset vihdoin poistettiin, miten beniniläiset Jehovan todistajat ovat käyttäneet takaisin saamaansa vapautta?

Tämä on Benin

Benin on avaimenreiän muotoinen maa Togon ja Nigerian välissä Länsi-Afrikan rannikolla. Saatat tuntea maan sen vanhalla nimellä Dahomey. Ihmiset ovat täällä lämpimiä ja ystävällisiä, ja ilmasto on miellyttävä. Vaikka noin 60 etnistä ryhmää puhuu yli 50:tä paikallista kieltä, virallinen kieli on ranska.

Benin on miniatyyrilinnojen ja vanhojen afrikkalaisten kuningaskuntien kotimaa. Eräässä sinisessä laguunissa sijaitsee Ganvié, kelluva kylä, jota jotkut sanovat Afrikan Venetsiaksi. Siellä kadut ovat jokia ja taksit värikkäitä pirogeja eli puunrungosta koverrettuja kanootteja. Maan pohjoisosassa on kaksi kansallispuistoa, Pendjari ja ”W”, joiden savanneilla leijonat, norsut, apinat, virtahevot ja muut eläimet kulkevat vapaina. Etelässä palmut keinuvat merituulten soittaman musiikin tahdissa.

Elämä on kuitenkin ollut maan asukkaille toisinaan hyvin katkeraa. 1600-luvun alussa Houédan kuningaskunnan hallitsija Kpassè alkoi käydä kauppaa ranskalaisten, englantilaisten ja portugalilaisten orjakauppiaiden kanssa. Pikkutavaroiden ja aseiden vastineeksi tämä säälimätön kuningas myi omia veljiään. Heidät pantiin laivoihin Gléhouéssa, jonka nykyinen nimi on Ouidah, ja kuljetettiin Haitiin, Alankomaiden Antilleille ja Amerikkaan. Orjakauppa jatkui 1600-luvulta aina 1800-luvun alkupuolelle saakka. Silloin se vihdoin lakkautettiin monissa maissa.

Mutta 1900-luvun alussa beniniläisille alkoi avautua tilaisuus vapautua vielä paljon pirullisemman orjuuden kahleista  – väärän uskonnon orjuudesta sen kaikissa inhottavissa muodoissaan. Beninissä siihen sisältyy voodoo.

Voodoon synnyinpaikka

Perinteisenä uskontona on animismi, ja paikalliset animistit pitävät ylimpänä jumalana Mahouta. Häntä edustaa suuri määrä vähempiarvoisia jumalia, joille uhrataan erityisinä juhlapäivinä. Esimerkiksi Hébiosso on ukkosen jumala, ja Zangbeto-jumalan kerrotaan suojelevan maanviljelijöiden peltoja yöllä. Edelleen näitä vähempiarvoisia ovat alijumalat, joiden myös uskotaan olevan kuolleiden henkiä. Siksi täällä harjoitetaan esi-isien palvontaa. Monissa kodeissa on asen, eräänlainen takorautainen, pieni sateenvarjo, joka on koristeltu symbolein jonkun kuolleen läheisen muistoksi.

Yhteyden ottaminen näihin jumaliin vaatii välittäjää, fetisistipappia, joka on joko mies tai nainen. Oltuaan kolme vuotta fetisistiluostarissa pappia pidetään pätevänä olemaan yhteydessä jumaliin ja muihin henkiin. Tällä voimakkaalla pappisvallalla on valtava vaikutus sitä kannattavien beniniläisten elämään.

Tällaisen palvonnan harjoittajat uskovat, että ihminen voi kuolemansa jälkeen tulla takaisin henkenä ja tappaa muut perheenjäsenet. Monet ihmiset myyvät omaisuuttaan tai velkaantuvat pahasti saadakseen maksettua eläinuhrit ja kohtuuttomuuksiin menevät seremoniat, joiden tarkoitus on lepyttää kuolleita sukulaisia. Perhe voi tämän johdosta vajota köyhyyteen. Näiden uskonkäsitysten synnyttämä taikauskoinen pelko orjuuttaa ihmisiä.

Myös niin sanotut kristilliset uskonnot ovat täällä edustettuina, ja niitä harjoitetaan monesti animismin rinnalla. Näiden kahden palvontamuodon sekoittamista ei yleensä pidetä pahana, mutta animististen perinteiden hylkäämisen katsotaan olevan vakava synti. Monet ovat kuitenkin tehneet niin.

 Alkuvuodet

Raamatun totuus, joka voi todella vapauttaa ihmiset taikauskoisesta pelosta, saavutti Dahomeyn vuonna 1929. Kun gun-heimoon kuuluva veli Yanada oli oppinut tällaisen totuuden raamatuntutkijoilta (joiksi Jehovan todistajia silloin sanottiin) Ibadanassa Nigeriassa, hän palasi omaan maahansa opettamaan heimoveljiään. Hän kokosi kuuden hengen ryhmän kotikaupungissaan Porto Novossa, joka on pääkaupunki, ja alkoi tutkia Raamattua heidän kanssaan. Ryhmään kuulunut nigerialaissyntyinen Daniel Afeniyi piti lujasti kiinni totuudesta, ja hänet kastettiin vuonna 1935. Mutta paikallinen papisto alkoi vainota veli Yanadania, minkä vuoksi hänen oli pakko palata Nigeriaan, ja vastakastetun veljen Daniel Afeniyin oli mentävä takaisin omaan kyläänsä Daagbeen. Kun neljä muuta nigerialaistodistajaa alkoi saarnata Porto Novossa, heidät pidätettiin ja karkotettiin saman tien.

Vuonna 1938 kaksitoista ibo-heimoon kuuluvaa nigerialaisveljeä määrättiin palvelemaan Porto Novoon. Protestanttisten pappien harmiksi monet ihmiset arvostivat sitä, mitä todistajat opettivat heille Raamatusta. Yksi heistä oli Moïse Akinocho, joruba-heimoon kuuluva kauppias. Hän oli ollut metodisti, joka oli harjoittanut myös esi-isien palvontaa. Papit painostivat paikallisia viranomaisia, niin että lopulta Jehovan todistajien oli taas pakko lähteä Porto Novosta. Mutta kun vainon liekit alkoivat leimuta voimakkaasti noita ibo-veljiä vastaan, veli Akinocho seisoi heidän vierellään ja sanoi: ”Jos hallitus aikoo tappaa kaikki Jehovan todistajat, minä olen valmis.” Hän pysyi lujana uskossa kuolemaansa saakka, vuoteen 1950.

Toisen maailmansodan aikana nigerialaiset todistajat eivät enää päässeet Beniniin. Totuuden siemeniä oli kuitenkin kylvetty, ja myöhemmin, kun niitä hiukan kasteltiin ja kasvatettiin,  ne orastivat nopeasti. Tilaisuus siihen avautui pian sodan päätyttyä. Beniniläissyntyisestä Nourou Akintoundésta oli tullut Jehovan todistaja hänen ollessaan Nigeriassa. Hän palasi vuonna 1948 kotimaahansa tienraivaajaksi ja käytti suuren osan ajastaan siihen, että hän todisti Jehova Jumalasta ja Hänen tarkoituksestaan sellaisena kuin se on paljastettu Raamatussa. Tulokset ylittivät kaikki kohtuulliset odotukset.

Toukokuun 1948 kenttäpalvelusraportissa sanottiin: ”On todella innostavaa lähettää uuden maan raportti. Evankeliumi on lyönyt itsensä läpi Ranskan Dahomeyssa [Beninissä] ja hyvän tahdon ihmisiä kokoontuu ’kansakunnille kohotetun merkin’ luo.” (Jes. 11:​12.)

Samassa kuussa Dahomeyn kuvernöörille esitettiin anomus Seuran virallisesta tunnustamisesta. Asia jätettiin Dakarissa Senegalissa toimivan päävaltuutetun ratkaistavaksi. Yli vuoden odottelun jälkeen hyväksymystä ei kuitenkaan saatu. Tästä huolimatta työ laajeni edelleen. Wilfred Gooch, joka toimi tuolloin Nigerian haaratoimistonvalvojana, kirjoitti myöhemmin: ”Piilevää kiinnostusta oli niin paljon, että puolessatoista kuukaudessa 105 henkeä oli alkanut käydä tienraivaajan [veli Akintoundén] kanssa kenttäpalveluksessa. Muutamien seuraavien kuukausien aikana tämä tienraivaaja jatkoi hyvän uutisen levittämistä lähikaupungeissa ja erinomainen kasvu jatkui: heinäkuussa 1948 saavutettiin 301 Valtakunnan julistajan huippu.”

Hyvä uutinen leviää

Hyvä uutinen levisi Porto Novosta syrjäisiin kaupunkeihin ja kyliin. Veli Akintoundé otti mukaansa joitakuita vastakiinnostuneita todistamaan sellaisiin paikkoihin kuin Lokogboon ja Cotonouhun. Tavallisesti he viipyivät kylässä useita päiviä, sillä uudet kiinnostuneet ottivat heidät tervetulleina vastaan ja osoittivat heille vieraanvaraisuutta. Tuolloin  kiinnostuneet alkoivat pian ensikosketuksensa jälkeen saarnata vierailevien veljien kanssa.

Vajaan neljän kuukauden kuluttua siitä, kun veli Akintoundé palasi Beniniin, Porto Novossa pidettiin kolmipäiväinen konventti. Läsnä olivat W. R. Brown (Raamattu-Brown), Anthony Attwood ja Ernest Moreton Nigerian haaratoimistosta. Tilaisuudessa kastettiin 30 henkeä, mikä närkästytti suuresti protestanttisia lähetystyöntekijöitä. He tekivät kaikkensa saadakseen vastakiinnostuneet luopumaan totuudesta, mutta nämä pysyivät lujina. Eräs tässä konventissa kastetuista sanoi: ”Jos te olette tutkineet kaiken ja havainneet, ettei asia ole hyvä, tehkää niin kuin haluatte. Minä taas olen huomannut, että tämä on erittäin hyvä asia.” Monet muutkin tutkivat, mitä Jehovan todistajat opettivat, ja huomasivat sen ”erittäin hyväksi asiaksi”. Tammikuussa 1949 Beninissä oli kolme seurakuntaa: Porto Novo, Lokogbo ja Cotonou.

Moniavioinen mies löytää totuuden

Vaikka Jehovan todistajien toimintaa ei ollut laillisesti tunnustettu tässä maassa, saimme tammikuussa 1949 luvan pitää konventin Cotonoussa. Ohjelmasta ilmoitettiin kaiutinautojen avulla, ja toistatuhatta henkeä tuli kuulemaan esitelmää ”Rauhanhallitus”.

Yksi konventin läsnäolijoista oli Sourou Houénou, joka  oli notaari ja tuomari sekä esi-isien palvontaa harjoittavan ”Palaajat”-nimisen ryhmän johtaja. Hänellä oli neljä vaimoa. Pystyisikö hän tekemään tarvittavat muutokset kulkeakseen Jeesuksen Kristuksen askeleissa? Hän hylkäsi esi-isien palvonnan spiritistisine yhteyksineen. Hän toimi tällöin sopusoinnussa Jeesuksen julistuksen kanssa: ”Jehovaa, Jumalaasi, sinun on palvottava, ja yksin hänelle sinun on suoritettava pyhää palvelusta.” (Luuk. 4:​8.) Lisäksi hän järjesti avioliittoasiansa kristillisten normien mukaisiksi. Vaikka hänellä oli arvostettu asema nykyisessä järjestelmässä, kuten oli tarsolaisella Saulilla ennen kuin tästä tuli apostoli Paavali, hän piti sitä kaikkea ”paljona roskana” ja jätti sen taakseen (Fil. 3:​8). Voidakseen toimia vapaasti Valtakunnan etujen hyväksi hän luopui asemastaan notaarina ja tuomarina ja aloitti kokoaikaisen palveluksen.

Cotonoun seurakunta kokoontui säännöllisesti veli Houénoun kodissa, joka sijaitsi Missebon alueella tässä kaupungissa. Kerran katoliset johtajat yllyttivät lapsijoukon keskeyttämään kokouksen. Kun esitelmä oli meneillään veli Houénoun talon muurein ympäröidyllä pihalla, muuan nuori kapusi puuhun ja alkoi syytää puhujalle solvauksia ja heitellä kiviä häntä kohti muurin yli. Hän oli nähtävästi huono tähtäämään, sillä yksikään hänen kivistään ei vahingoittanut puhujaa. Sen sijaan yksi niistä lensi harhaan ja osui häiriötä aiheuttavan ryhmän toiseen nuoreen niin lujaa, että tämä piti viedä sairaalaan! Kaikki lapset pötkivät pakoon peloissaan, koska he uskoivat, että se oli Jumalan rangaistus. Kokous jatkui ilman enempiä välikohtauksia.

Voodoo ja Jehova vastakkain

Dogbo-Tindé Ogoudina tarkkaili tapahtumia matkan päästä. Nainen oli kangaskauppias, jonka liike sijaitsi vastapäätä veli Houénoun taloa. Hän oli myös Porto Novossa toimivan fetisistijärjestön sihteeri. Todistajien käytös tämän  vastustuksen edessä teki häneen kuitenkin niin hyvän vaikutuksen, että hän kiinnostui Valtakunnan sanomasta. Pian fetisistipapit alkoivat vastustaa kiivaasti häntä itseään. Heidän johtava pappinsa julisti, että hän kuolisi viikon kuluessa, koska hän oli todistajien puolella! Pappi turvautui noituuteen yrittäessään saada ennustuksensa toteutumaan.

Vaikka pahat henget ovat tappaneet joitakuita, sisar Ogoudina oli peloton. Hän sanoi: ”Jos fetissi on tehnyt Jehovan, minä kuolen. Mutta jos Jehova on Korkein Jumala, hän voittaa fetissin.” Kuudennen päivän iltana fetisistipapit esittivät vuohiuhreja ja loitsuja fetissilleen – Gbelokolle. He kaatoivat banaanikasvin, verhosivat sen valkoisiin vaatteisiin ja raahasivat sitä maassa, mikä kuvasi naisen kuolemaa. He olivat sen jälkeen niin varmoja lopputuloksesta, että he julistivat julkisesti sisar Ogoudinan kuolleeksi. Mutta mitä tapahtui seuraavana aamuna?

Sisar Ogoudina oli juuri siellä, missä hän oli ollut melkein joka aamu – myymässä kangasta torilla. Hän oli kaikkea muuta kuin kuollut! Johtavan fetisistipapin luokse Porto Novoon lähetettiin heti lähetystö ilmoittamaan, mitä oli tapahtunut, tai pikemminkin, mitä ei ollut tapahtunut. Hän oli raivoissaan siitä, että hänen loitsunsa oli ollut tehoton. Hän tiesi, että se heikentäisi hänen vaikutusvaltaansa ihmisiin, joten hän lähti Porto Novosta Cotonouhun yksi päämäärä mielessään: löytää sisar Ogoudina ja tappaa hänet. Paikalliset veljet tiesivät odottaa vaikeuksia, joten he auttoivat sisarta sulkemaan pienen kauppansa ja veivät hänet turvalliseen paikkaan.

Pidettyään viikon sisar Ogoudinaa piilossa veli Houénou vuokrasi auton ja kuljetti häntä ympäri Porto Novoa, jotta kaikki näkisivät hänen olevan elossa. Autot olivat vuonna 1949 vielä harvinaisia Afrikassa, joten sellainen ei monestikaan päässyt ohi huomaamatta. Veli Houénou piti huolen  siitä, että mahdollisimman monet näkivät Ogoudinan. Matkan päätteeksi he ajoivat fetisistien kokouspaikan eteen, jossa sisar oli tavannut käydä. Sisar nousi autosta ja julisti kaikkien kuullen, että vaikka johtava fetisistipappi oli lukenut kuolemanloitsun häntä vastaan, Jehova, hänen Jumalansa, oli voittaja! Jehova oli osoittautunut hänelle ”vahvaksi torniksi” (Sananl. 18:​10). Heikosta terveydestään huolimatta hän jatkoi Jehovan palvelemista uskollisesti päiviensä loppuun saakka. Hänen rohkea asenteensa auttoi muita fetissien palvojia vapautumaan spiritismin kahleista.

Vastustus voimistuu

Muistonvieton seutuvilla vuonna 1949 järjestettiin erikoispuhe Porto Novossa. Läsnä oli yli 1500 kiinnostunutta. Papit eivät kuitenkaan olleet tästä tiedosta mielissään. Jälleen kerran he yllyttivät viranomaiset veljiä vastaan, ja kymmenen pidätettiin.

Myöhemmin eräs veli raportoi: ”Veljiä pidettiin säilössä joitakin päiviä, minkä jälkeen heidät vapautettiin, kun heitä oli ensin voimakkaasti kielletty ’opettamasta tai saarnaamasta tässä nimessä’. Tällainen vastustus on tarjonnut veljille tilaisuuden todistaa ’kuninkaiden ja hallitusmiesten’ edessä ja kertoa toivostaan.” (Vrt. Apt. 4:​17.)

Muistonvietto pidettiin tuona vuonna salaa. Läsnä oli 134 henkeä, joista viisi osallistui vertauskuviin. Kastetilaisuus pidettiin yleensä yöllä Porto Novon laguunissa. Kokouspaikkoja vaihdettiin jatkuvasti, ja joku veli seisoi aina vartiossa. Pöytään katettiin ennen jokaista kokousta ruokaa, ja mikäli joku lähestyi, veljet istuutuivat nopeasti pöydän ääreen ja olivat nauttivinaan ateriaa yhdessä. Ja he todella nauttivatkin aterian – hyvää hengellistä ruokaa!

Veljien piti olla kaiken aikaa varovaisia – kuten Jeesus sanoi, ”varovaisia kuin käärmeet ja silti viattomia kuin  kyyhkyset” (Matt. 10:​16). Viranomaiset etsivät jatkuvasti veli Akintoundéa, jonka he uskoivat olevan todistajien johtaja. Eräänä päivänä muuan poliisi lähetettiin etsimään häntä. Koska tämä konstaapeli ei tiennyt, missä veli Akintoundé asui, hän pyysi erästä miestä opastamaan hänet Akintoundén kotiin. Mies teki niin, kuten avuliaitten beniniläisten tapana on. Mutta tietä neuvonut mies oli veli Akintoundé itse! Poliisi ei tuntenut häntä. Kun he tulivat talolle, veli Akintoundé ei yllättynyt siitä, ettei hän ollut kotona! Kesäkuussa 1949, jolloin Jehovan todistajien työ lopulta kiellettiin virallisesti, veli Akintoundé palasi kotimaahansa Nigeriaan.

Elokuussa 1949 hallitus julkaisi Vartiotorni-seuran kirjallisuutta koskevan varoituksen ja määräsi kahden vuoden vankeusrangaistuksen ja 500000 CFA-frangin (noin 4500 markan) sakot sille, joka tavattiin levittämästä tällaista kirjallisuutta millä kielellä tahansa. Tähtäimessä olivat erityisesti Vartiotorni-lehti ja kirja ”Olkoon Jumala totinen”. Tapahtumien käänne ei lannistanut veljiä. He tiesivät hyvin, että Jeesus Kristus oli sanonut: ”Ei orja ole isäntäänsä suurempi. Jos ihmiset ovat vainonneet minua, niin he vainoavat teitäkin.” (Joh. 15:​20.)

Tuohon aikaan veli Kpoyè Alandinkpovi, joka oli ensimmäisiä totuuden omaksuneita ihmisiä tässä maassa, käytti palveluksessa erinomaisesti hyväkseen beniniläismiesten perinteistä pukua. Heidän käyttämässään väljähihaisessa vaatteessa, jota kutsutaan bubuksi, on suurehko sisätasku. Kun veli Alandinkpovi oli varma, että hän oli tavannut jonkun aidosti kiinnostuneen, hän työnsi kätensä vaatteen sisään ja veti esiin kirjan tai kirjasen, joka oli piilossa tuossa suuressa taskussa. Hän antoi aina ymmärtää, että se oli viimeinen, mutta taskussa näytti aina olevan vielä yksi, kun hän tapasi jonkun toisen totuudennälkäisen ihmisen.

 He jatkoivat todistamista hajaantuneinakin

”Saarnaa sanaa, pysy siinä hellittämättä suotuisaan aikaan, tukalaan aikaan.” (2. Tim. 4:​2.) Beninin Jehovan todistajat suhtautuivat vakavasti tähän apostoli Paavalin kirjoittamaan neuvoon, ja todistustyö kukoisti jopa ”tukalaan aikaan”. Vuoden 1949 jälkipuoliskolla vasta nimitetty beniniläinen tienraivaaja Albert Yédénou Ligan meni pieneen Zinvién kylään, joka sijaitsee Cotonousta pohjoiseen. Aivan ensimmäisenä päivänään siellä hän tapasi Josué ja Marie Mahoulikponton. He tunnistivat pian totuuden soinnin kuulemassaan raamatullisessa opetuksessa. Vaikka Josué oli protestantti, hän harjoitti esi-isien palvontaa, hänellä oli kaksi vaimoa ja hän oli Zangbeto-jumalaa edustava johtava fetisistipappi. Samassa kuussa, jossa he saivat kosketuksen totuuteen, he hylkäsivät kaikki nuo tavat. Heidän sukulaisensa eivät suhtautuneet suopeasti heidän vasta löytämäänsä uskoon vaan vastustivat heitä ankarasti ja jopa ajoivat heidät pois yhteisestä talosta ja tuhosivat heidän peltonsa.

Mahoulikpontosit pakenivat kylästä henkensä edestä ja asettuivat asumaan Dekiniin, yhteen järviasukkaiden kylistä. Heidän muuttonsa ansiosta totuus levisi uudelle alueelle. Kylän päällikkö oli ensimmäinen, joka otti vastaan totuuden Dekinissä. Kahdessa vuodessa 16 ihmistä omaksui tosi palvonnan tuolla alueella, vaikka viranomaiset pidättivät ja pieksivät heitä ja kaikki heidän kirjallisuutensa, heidän Raamattunsakin, hävitettiin.

Todistaessaan eräässä kylässä vuonna 1950 muuan tienraivaaja tapasi miehen, joka kertoi, että alueella oli iäkäs herra, joka opetti samoja asioita Raamatusta kuin tämä tienraivaaja. Tuo iäkäs herra osoittautui veli Afeniyiksi, joka oli oppinut totuuden ensimmäisten joukossa tässä maassa ja käynyt kasteella vuonna 1935. Vaikka veli Afeniyi oli ollut eristyksissä, Jehova ei ollut unohtanut häntä eikä hän ollut  unohtanut sitä iloa, jota hän oli tuntenut vapauduttuaan aiemman, protestanttisen uskontonsa epäraamatullisista uskonkäsityksistä. Hänen vaimonsa ei omaksunut totuutta, ja voodoo oli juurtunut syvälle tuossa kylässä, jossa hän saarnasi, mutta silti veli Afeniyi ei luovuttanut. Vuosikaudet hänet voitiin nähdä opettamassa uskollisesti Raamatun totuuksia toisille. Hän kuoli 80-vuotiaana palveltuaan Jehovaa uskollisesti yli 42 vuoden ajan.

Vuoden 1950 alussa vainon aallot iskivät edelleen todistajia vastaan. Koutin alueella poliisi löysi ryhmän veljiä tutkimasta päivän tekstiä. Joitakuita pidätettiin, sidottiin köysillä ja tuotiin piiripäällikön eteen. Myöhemmin heidät vapautettiin, ja samalla heitä varoitettiin ankarasti enää saarnaamasta tai pitämästä kokouksia. Jehovan kansa kuitenkin ymmärsi, miten tärkeää oli kokoontua edelleen säännöllisesti yhteen tutkimaan Jumalan sanaa, tarpeen tullen salassa. Yksi paikallisista vanhimmista kirjoitti: ”Nykyään veljillämme ei ole muuta mahdollisuutta kuin herätä tutkimaan yhdessä aamuvarhaisella. Ne joilla on pyörät, lähtevät todistamaan kauemmas – – Jopa Raamattujen pitäminen mukana on vaarallista. Näistä vaikeuksista huolimatta me jatkamme sananjulistusta, kunnes tulee loppu.” Maaliskuussa 1950 he kokoontuivat uskollisesti Kristuksen kuoleman muistonviettoon. He eivät ’vetäytyneet pois’ pelon takia (Hepr. 10:​38). Vuoden 1951 alussa raportoi seitsemän seurakuntaa, ja 247 raportoineesta julistajasta 36 toimi tienraivaajina.

Hän palautti uskonnolliset välineet

1950-luvun alussa monet veljistämme eivät osanneet lukea hyvin. He tekivät kuitenkin voitavansa todistaakseen ihmisille, ja Jehova siunasi heidän työnsä. Eräänä päivänä kaksi veljeä yritti selittää Raamatun totuutta kolmannelle henkilölle, kun paikalle tuli Samuel Ogungbe. Myöhemmin hän kertoi: ”En tiennyt sitä silloin, mutta nämä miehet olivat  Jehovan todistajia, ja he kiistelivät keskenään, koska he eivät osanneet itse lukea omia guninkielisiä Raamattujaan. Liityin keskusteluun ja pystyin auttamaan heitä, koska osasin lukea guninkielistä Raamattua.” Samuel Ogungbe oli Kerubi- ja serafikirkon rahastonhoitaja ja johtokunnan jäsen. Tähän uskontoon kuuluvat tunnistaa helposti: he pukeutuvat pitkiin, valkoisiin vaatteisiin ja valkoisiin päähineisiin, koska he uskovat olevansa Kristuksen morsian. Samuel Ogungben omista uskonnollisista yhteyksistä huolimatta keskustelu näiden Jehovan todistajien kanssa oli hänestä kiinnostava. He sopivat jatkavansa keskustelua lauantaina, jo neljän päivän kuluttua. Ennen sitä tapahtui kuitenkin jotakin, mikä herätti hänessä pelkoa.

”Kirkko, johon kuuluin, harjoittaa povaamista ja ennustelua sekä muuta taikuutta”, hän selitti. ”Seuraavana päivänä siitä, kun tapasin Jehovan todistajat ensimmäisen kerran, menin tapani mukaan kirkkoon. Toiset kirkon jäsenet, jotka olivat kysyneet neuvoa hengiltä, tulivat heti luokseni ja kehottivat minua varovaisuuteen kahdesta syystä: ensiksi vaikka minulla oli korkea asema kirkossa, olin vaarassa ’loikata’, ja toiseksi saisin pian vakavia vatsavaivoja, jotka osoittautuisivat kohtalokkaiksi, ellen noudattaisi henkien neuvoja. He käskivät minun hankkia seitsemän kynttilää sekä suitsutuspihkaa ja mirhaa erikoisseremoniaa varten, jonka aikana piti rukoilla ääneen ja paastota seitsemän päivää. Tottelematta jättäminen merkitsisi minulle kuolemaa.”

Myöhemmin hän myönsi rehellisesti: ”Olin peloissani, kun menin torstai-iltana kotiin. Perjantaiaamuna aloin rukoilla ja paastota; tiesin, että pian minun oli päätettävä, jatkaisinko keskustelujani todistajien kanssa vai en. Olin vähällä sivuuttaa sopimuksemme, mutta viime minuutilla päätin pitää sen. Keskustelimme monista asioista, ja he kutsuivat minut sunnuntain kokoukseensa.” Muutokset tapahtuivat  nopeasti. Sen kirkon jäsenet, jonka yhteydessä Samuel Ogungbe oli ollut, yrittivät kääntää hänen päänsä, mutta hän oli varma siitä, että hän oli löytänyt totuuden. Hän palautti kaikki uskonnolliset välineensä ja alkoi samassa kuussa käydä kenttäpalveluksessa. Kun puoli vuotta oli kulunut, hän oli käynyt kasteella Jehovalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi. Veli Ogungbe ei muuten kuollut vasta löytämänsä uskon vuoksi. Hän palveli Jehovaa uskollisesti yli 40 vuoden ajan, kunnes hän kuoli vuonna 1996.

Lukukoulujen merkitystä painotetaan

Ihminen saattaa pystyä todistamaan osaamatta lukea, mutta Jumalan sanan lukeminen voi antaa hänelle voimaa kestää vaikeita tilanteita. Lukutaito on tärkeä myös, jotta voisi opettaa tehokkaasti. Menneinä vuosina monet beniniläiset, myös meidän veljemme, olivat kuitenkin lukutaidottomia, minkä vuoksi Seura kannusti veljiä järjestämään lukukouluja. Aluksi opetusta annettiin kullekin henkilökohtaisesti. Sitten 1960-luvulla lukukouluja perustettiin seurakuntiin.

Vielä nykyäänkin lukukouluja pidetään monissa Beninin  seurakunnissa. Lisäksi toisia autetaan henkilökohtaisesti. Mutta koska yleisten koulujen taso on parantunut, tällaisen avun tarve on vähentynyt. Kun yksilöt oppivat tajuamaan, mitä painetulla sivulla lukee, he pystyvät soveltamaan sitä paremmin omaan elämäänsä ja voivat käyttää Jumalan sanaa tehokkaammin toisten auttamiseen (Ef. 6:​14–17).

Katolinen pappi ja jujupappi yhteistoiminnassa

Koska papit eivät kyenneet osoittamaan vääräksi totuutta, jota Jehovan todistajat opettivat Raamatusta, he kääntyivät usein maallisten viranomaisten puoleen yrittäessään lopettaa Jehovan kansan työn. Erään kerran katolinen pappi ja jujupappi pyrkivät yhteisvoimin puhdistamaan Dekinin alueen Jehovan todistajista. He esittivät viranomaisille syytöksiä yhdistäen puolitotuuksia suoranaisiin valheisiin ja väittivät, että todistajat yllyttivät ihmisiä kapinaan hallitusta vastaan, että he ennustivat maailmansotaa, että he saarnasivat maailmanloppua ja että he kieltäytyivät maksamasta veroja! Jujupappi sanoi piiripäällikölle, että todistajien takia henget kieltäytyivät antamasta sadetta ja että sen vuoksi maata uhkasi nälänhätä! Katolinen pappi syytti todistajia siitä, ettei Jumala kuullut hänen rukouksiaan ja messujaan!

Vilpitönsydämiset ihmiset tajusivat hyökkäysten olevan sitä, mitä ne todellisuudessa olivat – merkki näiden uskonnollisten johtajien pelosta. Nämä pelkäsivät, että Jehovan todistajien työ oli saamassa lujan otteen kansaan. Tällaiset hyökkäykset vain vahvistivat veljien luottamusta Jehovaan. Eräässä tuohon aikaan kirjoitetussa raportissa sanottiin: ”Veljet todella ’pysyvät lujina yhdessä hengessä ja ponnistelevat yhtenä sieluna rinta rinnan hyvän uutisen uskon puolesta’ ja Jehova siunaa heidän ponnistelujaan kasvulla (Fil. 1:​27). Uskomme, että hän tekee edelleenkin niin.”

Siunasiko Jehova edelleen heidän päättäväisiä ponnistelujaan? Aivan varmasti siunasi! Ankarasta vastustuksesta ja  vainosta huolimatta hänen nimestään ja Valtakunnastaan todistavien määrä kasvoi 301:stä 1426:een vuosina 1948–58! Joskus todistustyötä tehtiin kuitenkin vankilassa.

Perusteellista todistamista vankilassa

Kun portonovolainen David Denon vangittiin sen vuoksi, ettei hän lakannut palvelemasta Jehovaa, hän piti vankilaa kenttäalueenaan. Ja hänellä oli kuulijakunta, jonka huomio oli todellakin ”vangittu” kuuntelemaan häntä. Mutta hänen saarnaamisensa ei miellyttänyt vankilanjohtajaa, joka siirrätti hänet toiseen vankilaan. Siellä häntä kohdeltiin kuitenkin paremmin ja hän pystyi saarnaamaan toisille vangeille vapaasti. Vankilanjohtaja itse kiinnostui, ja kaksi muuta vankia omaksui totuuden ja ryhtyi saarnaamaan veli Denonin kanssa heidän alueellaan – vankilan muurien sisällä.

Veli Denon, johon luotettiin suuresti, lähetettiin päiväsaikaan vankilan ulkopuolelle tekemään puusepäntöitä poliisikomisarion kotona. Tämäkin mies osoittautui kiinnostuneeksi Raamatun sanomasta, ja hän antoi veli Denonin jopa käydä kotona hakemassa kirjallisuutta – samaa kirjallisuutta, jonka hallussapidon vuoksi veli Denon oli vangittu!

Pian saatiin lisäapua tämän epätavallisen alueen käymiseen. Vuonna 1955 viisikymmentä uutta nigerialaisjulistajaa tuli Beniniin auttamaan hyvän uutisen viemisessä maan syrjäisiin osiin. Koko ryhmä koottiin yhteen ja vietiin paikalliseen poliisivankilaan. Valitettavasti siellä ei ollut riittävästi tilaa kaikille, joten sisaret ja osa veljistä lähetettiin kotiin. 27 veljeä, joita syytettiin ”kielletyn kirjallisuuden” levittämisestä, siirrettiin sisämaassa sijaitsevaan vankilaan odottamaan oikeudenkäyntiään. Ollessaan siellä he eivät hukanneet aikaa. Kun he tulivat Nigeriasta, tämä ei ollut se alue, jonka he olivat ajatelleet käydä läpi, mutta täällä oli ihmisiä, joiden piti kuulla hyvä uutinen. Heidän toimintansa johdosta ainakin  18 osoitti kiinnostusta, myös jotkut vankilan virkailijoista ja vankilan lääkäri.

Nämä Jehovan todistajat tuotiin oikeuteen elokuun lopussa. Tieto tapauksesta oli levinnyt laajalti, ja paikalla oli yli 1600 henkeä. Katolisia pappeja tuli laajalta alueelta, ja he sanoivat monille, että veljet saisivat kukin 12 vuoden tuomion – ja tämän he sanoivat ennen kuin oikeuskäsittely alkoi!

Tuomari oli kuitenkin myötämielinen ja salli veljien antaa hyvän todistuksen oikeudessa. Hän vertasi Jehovan todistajia Jeesukseen Kristukseen, joka tuotiin oikeuteen, vaikkei tämä ollut syyllistynyt mihinkään rikokseen. Tuomari pahoitteli sitä, että hänen oli annettava useimmille veljille kolmen kuukauden tuomiot. Niiden katsottiin kuitenkin alkaneen silloin, kun heidät pidätettiin, mikä oli tapahtunut lähes kolme kuukautta aiemmin. Veljet käyttivät hyödykseen jäljellä olevan vankila-aikansa. Elokuussa he raportoivat kukin saarnanneensa Valtakunnan sanomaa toistasataa tuntia vankilan muurien sisällä! Koko tapaus saattoi Jehovan todistajien toiminnan julkisen huomion kohteeksi vaikuttavalla tavalla.

Raamatullisia julkaisuja gunin kielellä

Se että saatavilla on kirjallisuutta ihmisten yleisesti puhumalla kielellä, on suuri apu Raamatun totuuden opettamisessa heille. Gunin kieltä puhutaan laajalti koko tässä maassa. Veljet olivat todella iloisia, kun he vuonna 1955 saivat guninkielisen traktaatin Mitä Jehovan todistajat uskovat?. Tämän jälkeen, vuonna 1957, he saivat Valtakunnan Palveluksen, joka auttoi veljiä järjestämään palveluskokouksensa ja kenttätoimintansa aiempaa tehokkaammin. Lisäksi eräs raamattuseura alkoi painaa uudelleen koko Raamattua gunin kielellä.

 Seuraavaksi ilmestyi kirjanen ”Tämä hyvä uutinen valtakunnasta”. Kun kirjasesta saatiin ensimmäiset kappaleet, järjestettiin niin, että se tutkittiin kaikissa seurakunnan kirjantutkisteluryhmissä. Seuraavan vuoden alussa sitä saatiin levitettäväksi yleisölle. Vaikutus oli todella huomattava. Nöyrät ihmiset tässä maassa omaksuivat iloiten sen selvän selityksen Raamatun totuudesta. Huhtikuussa 1958 saatiin 1426 julistajan uusi huippu, mikä merkitsi 84 prosentin lisäystä edellisen vuoden keskiarvoon verrattuna.

Näiden guninkielisten julkaisujen laaja suosio oli niin rohkaisevaa, että pian alettiin kääntää kirjaa ”Olkoon Jumala totinen”. Vuoden 1960 joulukuun 1. päivän numerosta alkaen oli saatavilla myös monistettuja guninkielisiä Vartiotorneja. Kaikki nämä julkaisut kasvattivat osaltaan veljien arvostusta totuutta kohtaan, ja niiden avulla he pystyivät auttamaan toisia vapautumaan väärän uskonnon orjuudesta.

Kävi ilmi etteivät jotkut olleet ”meidän kaltaisiamme”

Kun ihminen saa tietää, että hänelle on opetettu valheita, hän voi nopeasti hylätä entisen uskontonsa ja alkaa palvoa Jehovaa. Mutta puhtaan palvonnan harjoittaminen jatkuvasti vaatii nöyryyttä ja aitoa rakkautta Jehovaan sekä halua edistyä kristilliseen kypsyyteen ja soveltaa Jumalan sanaa elämän kaikissa piirteissä. Kaikki saarnaamistyöhön innolla tarttuneet beniniläiset eivät jatkaneet sitä. Kävi ilmi, etteivät jotkut olleet ”meidän kaltaisiamme” (1. Joh. 2:​19).

Kun eräs Gbougboutan seurakunnan valvoja jätti totuuden, hän yritti taivuttaa Kouadinou Tovihoudjin tekemään samoin. Veli Tovihoudji muistutti tätä entistä valvojaa hienotunteisesti siitä, että ollessaan Jehovan palvoja tämä oli sanonut muille, että joidenkuiden rakkaus totuuteen kylmenisi (Matt. 24:​12). Veli Tovihoudji lisäsi vielä, että koska valvojan oma rakkaus oli kylmennyt, hän näki nyt, että Raamatun  sana oli totta. Veli Tovihoudji teki viisaasti eikä seurannut häntä, vaan pysyi uskollisena Jehovalle.

Kaikki veljet eivät kuitenkaan ymmärtäneet selvästi, miten toimia niiden kanssa, jotka eivät enää halunneet noudattaa Jumalan vanhurskaita periaatteita. He tarvitsivat apua. Vuonna 1959 nigerialainen kierrosvalvoja Theophilus Idowu määrättiin Porto Novon kaupunkiin rakentamaan veljiä. Heistä oli ilo tavata hänet, mutta he olivat hiukan masentuneita huomatessaan, ettei hän osannut heidän kieltään. Kun hän piti puheita tai keskusteli veljien kanssa, tarvittiin tulkkeja. Veli Idowu tajusi, että seurakunnassa oli ongelmia, jotka oli tarpeen käsitellä. Mutta koska hän ei osannut kieltä, hän ei pystynyt tekemään kovinkaan paljon. Tämä vaivasi häntä, joten hän päätti opetella gunin kielen. Hän edistyi nopeasti, ja pian hän pystyi auttamaan veljiä jopa vaikeissa tilanteissa. Vähitellen ongelmat selvitettiin; ne jotka valitsivat moraalisesti epäpuhtaan elämäntavan ja pitivät siitä kiinni, poistettiin seurakunnasta.

Yksi perusheikkouksista oli edelleen niiden uudehkojen julistajien puutteellinen ymmärrys, jotka olivat luku- ja kirjoitustaidottomia. Mutta ne, jotka ymmärsivät totuuden selvästi ja painoivat sen sydämeensä, tekivät perinpohjaisia muutoksia elämässään. Eräs näistä oli Germain Adomahou.

Moniavioinen mies löytää paremman elämäntavan

Germain Adomahoun isällä oli 12 vaimoa. Mutta jo ennen todistajaksi tuloa Germain päätti ottaa vain yhden vaimon. Hän saattoi nähdä, että vaikka monien vaimojen pitäminen oli varallisuuden ja vaikutusvallan merkki, hänen isänsä vaimojen keskuudessa oli katkeria kiistoja ja kateutta. Mutta kun Germain meni naimisiin, hänen vaimonsa jäi lapsettomaksi, ja lapsettomuus on häpeä joidenkin afrikkalaisten keskuudessa. Hyvistä aikomuksistaan huolimatta hän  otti pian kaksi muuta vaimoa. Myöhemmin hän otti taas kaksi lisää, joten hänellä oli kaikkiaan viisi vaimoa. Ei aikaakaan, kun hänen omassa kodissaan syntyi katkeraa kilpailua ja kateutta. Hän yritti unohtaa nämä ongelmat ja turvautui toisiin naisiin, jotka eivät olleet hänen vaimojaan. Hänen kodistaan oli tullut samanlainen kuin hänen isänsä koti, joka oli ollut hänelle hyvin vastenmielinen.

Vaikka hän oli fetisisti, hän etsi lohtua ja neuvoja katoliselta papilta, joka sanoi hänelle, että päästäkseen taivaaseen hänen pitäisi mennä kasteelle. Sanaakaan ei sanottu hänen fetissien palvonnastaan, hänen viidestä vaimostaan eikä siitä, mitä Raamattu sanoo suhteista naisiin, joiden kanssa mies ei ole naimisissa. Kirkko kastoi Germainin, ja hän jatkoi fetissien palvontaa ja oli edelleen moniavioinen. Mikään ei ollut todellisuudessa muuttunut. Sitten vuonna 1947 hän hankki kirjan ”Totuus on tekevä teidät vapaiksi”. Luettuaan sen hän katkaisi siteensä katoliseen kirkkoon ja luopui fetissien palvonnasta. Moniavioisuus ja moraaliton elämäntapa kahlitsivat kuitenkin edelleen hänen sydämensä. Hän tajusi, että päästäkseen Jehovan kansan joukkoon hänen pitäisi luopua niistä. Sitten eräänä päivänä asiat muuttuivat.

Joitakuita Jehovan todistajien Abomeyn-seurakunnasta pidätettiin ja vangittiin. Uutinen levisi koko kylään. Germain ei ollut koskaan nähnyt toisiin uskontoihin kuuluvia ihmisiä kohdeltavan siten. Jehovan todistajien halukkuus kestää vainoa, jotta he voisivat saarnata Raamatun sanomaa, teki häneen syvän vaikutuksen. Hän oli varma, että Jehovan todistajat  olivat tosi kristittyjä (2. Tim. 3:​12). Päätös oli tehty. Hän luopui moniavioisuudesta, mukautui Raamatun opetuksiin ja vihki elämänsä Jehova Jumalalle.

Hänen vasta löytämänsä usko ei kuitenkaan sallinut hänen vain hylätä entisiä vaimojaan. Vaikkei hän enää asunut heidän kanssaan, hän huolehti sekä heidän aineellisista että hengellisistä tarpeistaan, kunnes he myöhemmin avioituivat. Kahdesta hänen entisestä vaimostaan tuli myöhemmin Jehovan vihkiytyneitä palvelijoita; nuorempi avioitui kokoaikaisen sananpalvelijan kanssa ja palveli myöhemmin miehensä kanssa kierrostyössä. Myös monet niistä lapsista, joita hän moniavioisena miehenä sai, ovat oppineet totuuden.

Kuolevan miehen toivomus

Muutkin janosivat totuutta. Amos Djagun oli pohjoisbeniniläisessä kylässä Kilibossa toimivan metodistikirkon johtaja, ja Silas Fagbohoun oli sen huomattavia jäseniä. Mutta kun eräs Jehovan todistaja kävi Silas Fagbohounin kotona, hän sanoi vilpittömästi, että hän ja monet muut olivat tyytymättömiä kirkossaan vallitsevaan sekaannukseen ja että he tiesivät keskuudessaan sallittavan vääriä tapoja. Hänellä itsellään oli kaksi vaimoa ja lukuisia sivuvaimoja, muun muassa hänen kirkkonsa huomattavan maallikkosaarnaajan vaimo.

Kun todistajat olivat käyneet Amos Djagunin luona, hän kokosi yhteen monia sellaisia kirkon jäseniä, joiden hän tiesi tuntevan totuudennälkää. Kierrosvalvoja, jonka vierailu oli tuolloin meneillään, näytti heille, miten tutkia Raamattua kirjan ”Olkoon Jumala totinen” ja kirjasen ”Tämä hyvä uutinen valtakunnasta” avulla. Hän näytti heille myös, miten voi hyötyä päivän tekstistä. Monet heistä, Amos Djagun ja Silas Fagbohoun mukaan lukien, hyväksyivät oppimansa asiat ilomielin.

 Silas Fagbohoun toivoi tietenkin kovasti, että hänen vaimonsa ja lapsensa omaksuisivat hänen vasta löytämänsä uskon, mutta vastakaikua ei juuri ilmennyt. Kuolemaansa edeltävänä iltana kesäkuussa 1963 Silas kutsui vanhimman poikansa Josephin vuoteensa äärelle ja sanoi: ”Minusta on surullista, ettet ole tähän päivään mennessä asennoitunut lujasti tosi uskonnon puolelle. Sinun on hyvä tietää, että se, minkä olet nyt hylkäämässä, on totuus, joka johtaa ikuiseen elämään. Rukoilen, että Jehova olisi kanssasi siinä vaikeassa tehtävässä, jonka jätän sinulle; tästedes sinä olet vastuussa kaikista veljistäsi. Huolehdi heistä aineellisesti ja erityisesti hengellisesti.” Toteutuiko veli Fagbohounin viimeinen toivomus?

Joseph näytti haluavan pitää kiinni näkemyksistään. Aikanaan hän meni protestanttiseen kouluun Cotonouhun. Siellä hän keskusteli eräänä päivänä Raamatusta papin kanssa luokan edessä, johon kuului 80 oppilasta. Pappi vastasi useimpiin kysymyksiin: ”Se on Jumalan salaisuus.” Kirjan ”Olkoon Jumala totinen” avulla Joseph pystyi vastaamaan tyydyttävästi moniin raamatullisiin kysymyksiin. Josephin korvissa kaikui hänen isänsä viimeinen toivomus, kun hän pyysi julkisesti koko luokan ja papin edessä, että hänen nimensä pyyhittäisiin pois protestanttisen kirkon jäsenluettelosta. Hän oli vapaa! Hänet kastettiin heinäkuussa 1964, ja hän aloitti vakituisen tienraivauspalveluksen vuonna 1969.

Vaikka veli Fagbohounin vaimo Lydie oli hyvin huomaavainen ja hyväsydäminen ihminen, hän ei tuntenut mitään tarvetta muuttaa uskontoaan. Hän uskoi, että hän voisi saada ikuisen elämän ja pysyä silti protestanttina. Hänen silmänsä kuitenkin aukenivat, kun muuan vanhahko pappi hänen kirkostaan pyysi saada ”lohduttaa” häntä hänen leskeydessään olemalla sukupuolisuhteissa hänen kanssaan! Hän ei enää koskaan astunut tuohon kirkkoon! Poikansa ja erään  erikoistienraivaajan rohkaisun ansiosta hän alkoi tutkia Jehovan todistajien kanssa. Aikanaan ei ainoastaan hän vaan melkein kaikki hänen lapsensa omaksuivat totuuden.

Gileadista valmistuneita lähetystyöntekijöitä saapuu

Miten iloisia veljet olivatkaan, kun ensimmäiset Gilead-koulun käyneet lähetystyöntekijät saapuivat maahan 3. helmikuuta 1963! Keith ja Carroll Robbins olivat valmistuneet Gileadin 37. kurssilta. He perustivat lähetyskodin ja opiskelivat pian gunin kieltä. Veljet saivat kovasti rohkaisua näiden valkoihoisten todistajatovereitten läsnäolosta – se oli heille osoitus maailmanlaajuisen veljesseuran ykseydestä. Lähetystyöntekijät, jotka liikkuivat pyörillä, paitsi vierailivat  savannien seurakunnissa myös valmensivat muita tähän tehtävään määrättyjä. Kun heidän oli pakko lähteä kotimaahansa Kanadaan huolehtimaan perhevelvollisuuksista, paikalliset veljet kokivat suuren menetyksen.

Seuraavien kuukausien aikana Beniniin määrättiin kaksi muuta kanadalaista lähetystyöntekijää: Louis ja Eleanor Carbonneau. He osasivat ranskaa, joten Cotonouhun perustettiin ranskankielinen seurakunta pian heidän tulonsa jälkeen. Ranskan kielellä oli saatavilla paljon kirjallisuutta tutkittavaksi, ja se myötävaikutti tuon ryhmän nopeaan hengelliseen kasvuun.

Veli Carbonneau oli puheenjohtajana Abomeyssa pidetyssä ”Hengen hedelmän” piirikonventissa marraskuussa 1964. Poliisit olivat paikalla, kuten oli tapana suurissa kokoontumisissa. Heillä ei ollut esittää moitteen sanaa; he olivat itse asiassa hyvin ystävällisiä veljille ja nauttivat raamatullisista puheista. Lisäksi he katselivat ihmeissään, kun 1442 ihmistä, toiset pohjoisesta ja toiset etelästä, olivat kaikki yhdessä veljinä. Se oli huomattavaa, koska tuohon aikaan oli mellakoita, jotka kiihottivat muita pohjoisen ja etelän asukkaita toisiaan vastaan.

Beninissä palveli myös muita lähetystyöntekijöitä – toiset vain lyhyen aikaa, toiset taas halusivat tehdä maan kodikseen. Don ja Virginia Ward sekä Carlos ja Mary Prosser, joiden tuloa Beninin poliittinen kuohunta oli jonkin verran viivästyttänyt, saapuivat maahan vuoden 1966 alussa. Pian  heidän tulonsa jälkeen, maaliskuussa 1966, Cotonouhun perustettiin haaratoimisto valvomaan hyvän uutisen saarnaamista tässä maassa.

Aina vuodesta 1948 lähtien Jehovan todistajat olivat yrittäneet saada virallista tunnustusta Beninissä tekemälleen raamatulliselle opetustyölle, mutta se oli evätty. Miten iloisia he siksi olivatkaan nähdessään Beninin virallisessa lehdessä nimen Pennsylvaniassa rekisteröity Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseura sekä ilmoituksen, että Jehovan todistajat voisivat tehdä raamatullista opetustyötään ovelta ovelle kaikissa osissa maata ja että lähetystyöntekijät saisivat jatkaa toimintaansa esteettä!

Aika mennä naimisiin

Hallitus ei ollut ennen vuotta 1966 tehnyt mitään järjestelyä avioliittojen lailliseksi rekisteröimiseksi. Kaikkia avioliittoja oli juhlittu perinteiseen tapaan, mutta lisäksi veljet lähettivät allekirjoitetun ilmoituksen avioliitostaan haaratoimistoon. Vuonna 1966 hallitus teki kuitenkin avioliittojen laillista rekisteröintiä koskevan järjestelyn, joka ei kuitenkaan ollut velvoittava. Lähetystyöntekijät osoittivat paikallisille todistajille, että heidän oli tärkeä käyttää tätä lain suomaa mahdollisuutta ja rekisteröidä avioliittonsa.

Tämä tuotti veljille monenlaisia ongelmia. Ensinnäkin se vaati rahaa – jota oli hyvin vaikea hankkia. Toiseksi vastanaineiden syntymäajat piti vahvistaa. Ne eivät aina olleet tiedossa, koska tarkkoja rekistereitä pidettiin harvoin. Näistä esteistä huolimatta Jehovan kansaan kuuluvat päättivät saattaa avioliittonsa ”kunniaan” Jumalan silmissä (Hepr. 13:​4).

Hetinissä, joka on pääasiassa paalujen varaan rakennetuista taloista muodostuva kylä, todistajat tulivat siihen tulokseen, että tulisi halvemmaksi kutsua virallinen avioliittorekisterinpitäjä heidän luokseen kuin lähettää 25 pariskuntaa  hänen luokseen. Koska rekisteröintejä oli niin paljon, virkamies suostui. Kun hän vihdoin saapui, hän havaitsi 60 pariskunnan odottavan, että heidän avioliittonsa laillistettaisiin! Mitä oli tapahtunut? Kun tätä joukkovihkiseremoniaa järjesteltiin, muut kyläläiset kuulivat siitä. Koska heidän oman kirkkonsa johtajat eivät tarjonneet heille mitään apua avioliittojen rekisteröinnissä, he kysyivät todistajilta, voisivatko hekin käyttää hyödykseen hallituksen rekisteriviranomaisen palveluksia, kun tämä tulisi. Noin neljässä kuukaudessa seurakunnan koko hyppäsi 69:stä 90 julistajaan.

Sopivat haaratoimistotilat

Haaratoimisto tarvitsi sopivat tilat voidakseen toimia asianmukaisesti. Don Ward oli ollut rakentaja ennen kokoaikaisen palveluksen aloittamista. Vuonna 1968 hän käytti tätä kokemusta yhdistetyn haaratoimiston ja lähetyskodin rakentamisessa Cotonouhun. 16 tienraivaajan ja monen muun paikallisen todistajan avustuksella varsinainen rakentaminen saatiin päätökseen vain kahdeksassa kuukaudessa. Rakennuksen pohjakerroksessa oli kaunis valtakunnansali sekä toimisto-, ruokailu- ja postitustiloja haaratoimiston käyttöön. Yläkerrassa oli kuusi makuuhuonetta, joista avautui näkymä palmujen täyttämään suureen puutarhaan. Puutarhan muurin yli saattoi nähdä kimaltelevalle laguunille, jossa oli siellä täällä kalastajia puunrungosta koverretuissa kanooteissaan.

12. tammikuuta 1969 merkitään Beninin teokraattiseen historiaan erikoispäivänä. Tuona päivänä tämä uusi haaratoimisto ja lähetyskoti vihittiin Jehovalle. Veljien mielestä tällainen hieno rakennus oli varma osoitus siitä, että Jehova siunasi heidän työtään. Vielä arvokkaampia kuin tämä rakennus olivat kuitenkin ne kristilliset persoonallisuudet, joita rakennettiin jumalisista ominaisuuksista.

 Rehellisyys – oikea menettelytapa

Korkeatasoisessa hotellissa työskentelevän Daniel Aïnadoun kristillisen persoonallisuuden lujuus joutui eräänä päivänä kokeeseen. Kun hän oli viemässä erään hotellivieraan housuja kemialliseen pesuun, hän löysi niiden taskusta rahaa yli 7200 markan arvosta. Summa edusti hänen yli kahden vuoden palkkaansa. Mitä hän tekisi? Siinä hänellä oli omaisuus kädessään, eikä kukaan ollut näkemässä.

Veli oli kastettu vasta vähän aiemmin, mutta hän oli hiljattain tutkinut Vartiotornista kirjoituksen rehellisyydestä. Hän oli päättänyt, ettei hän tuottaisi mielipahaa Jumalalle riistämällä toisen omaisuutta. Hän kertoi rahoista päätiskin ääressä työskentelevälle vastaanottovirkailijalle. Mutta kun virkailija näki rahat, tämä vei veljen sivummalle ja sanoi: ”Pidetään rahat ja jätetään asia pikku salaisuudeksemme.” ”Minä en voi tehdä sellaista”, sanoi veljemme. ”Olen kristitty ja Jehovan todistaja.” ”Minäkin olen kristitty”, vastusti virkailija. ”Käyn säännöllisesti katolisessa kirkossa. En näe mitään väärää rahojen pitämisessä. Mieshän kadotti ne, eikö niin?” Veljemme pysyi kannassaan ja vei rahat hotellinomistajalle, joka pani ne talon kassakaappiin.

Vieras palasi myöhemmin huoneeseensa ja etsi kuumeisesti rahojaan – sängyn alta, kaapista, tuolien takaa. Niitä ei löytynyt mistään. Hän meni aivan masentuneena hotellinomistajan luokse, joka kertoi hänelle, että hänen rahansa eivät olleet hävinneet vaan ne olivat hotellin kassakaapissa. Saatuaan kuulla, että eräs hotellin työntekijöistä oli palauttanut rahat, vieras pyysi saada tavata tämän rehellisen ihmisen. Tapaus oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen, ja hän sanoi: ”Tiedän, että Jehovan todistajat ovat hyviä ihmisiä. Kun palaan Ranskaan, aion etsiä heidät käsiini, koska haluan tietää heistä enemmän.” Jopa hotellin johtaja, joka ei aiemmin ollut juuri uhrannut aikaa Jehovan todistajille, sanoi nyt iloitsevansa siitä, että yksi heistä oli hänen palveluksessaan.

 Tämä tapaus ei unohtunut nopeasti. Myöhemmin muuan toinen vieras kuului kadottaneen pienen rahasumman ja hän syytti veli Aïnadouta sen varastamisesta. Kun hotellinomistaja kuuli tapauksesta, hän ryhtyi heti puolustamaan veljeämme ja kertoi edellisen kokemuksen.

Seuraavien vuosien raportit kertoivat aktiivisten todistajien määrän nousseen Beninissä tasaisesti. Vuonna 1971 kentällä ja haaratoimistossa palveli 22 lähetystyöntekijää. Vuonna 1975 kenttäpalveluksessa toimi aktiivisesti 2381 julistajaa, kun taas vuoden 1950 huippu oli ollut vain 290. Jehova varmasti siunasi rehellissydämisiä ihmisiä, jotka irrottautuivat väärän uskonnon kahleista. Tällainen kasvu ei kuitenkaan ilahduttanut kaikkia. Taivaalle alkoi kerääntyä lisää tummia vainon pilviä.

Muutoksia hallituksessa

”Pour la révolution?” (Oletko valmis vallankumoukseen?) ”Prêt!” (Olen valmis!) Tällaiset tervehdykset olivat tavanomaisia Beninin kaduilla, kun marksilais-leniniläinen hallitus otti vallan maassa vuoden 1975 alkupuolella. Kaikkien valtion virastoista tulleiden kirjeitten lopussa oli sanat ”Valmiina vallankumoukseen, taistelu jatkuu!”.

Jehovan kansa tunnetaan kaikkialla maailmassa siitä, että se pysyy poliittisesti puolueettomana, eikä tuohon kansaan kuuluvien Raamatun avulla valmennettu omatunto sallinut heidän toistaa tällaisia iskulauseita (Joh. 15:​19; 18:​36). Tämä nostatti voimakasta vihamielisyyttä heitä kohtaan.

Marraskuu 1975 – pidätys

Pierre Worou oli sananpalveluksessa marraskuussa 1975, kun hän tapasi miehen, joka tervehti häntä poliittisella iskulauseella. Kun veli Worou ei vastannut siihen, hänet vietiin saman tien poliisiasemalle. Poliisi yritti saada hänet toistamaan iskulauseet, mutta hän kieltäytyi. Hänet pakotettiin  konttaamaan polvien ja kyynärpäiden varassa ympäriinsä useita tunteja. Veli Worou pysyi lujana.

Lopulta jotkut veljet puhuivat vastuussa oleville poliiseille, ja koska oli sunnuntai, hänet suostuttiin vapauttamaan päivän lopussa. Tapahtuma valpastutti veljet sen suhteen, mitä oli edessä.

Joulukuu 1975 – varoituksia radion ja sanomalehtien kautta

Hallituksen valvoma radioasema ”Vallankumouksen ääni” hyökkäsi joulukuussa kaikkea järjestäytynyttä uskontoa vastaan. Nuorisojoukkojen kerrottiin ryöstäneen joitakin kirkkoja. Monet vallankumoukselliset kehottivat todistajia lopettamaan saarnaamisen. Tammikuun 14. päivään 1976 mennessä viranomaiset olivat monin paikoin estäneet julkisen todistamisen. Valtakunnansaleja oli suljettu kuudessa paikassa ja kokoukset oli lopetettu kolmessa yksityiskodissa. Hetinissä viranomaiset olivat ottaneet valtakunnansalin  haltuunsa, ja siellä oli pidetty poliittisia kokouksia. Joissakin suurissa keskuksissa tienraivaajat ja lähetystyöntekijät pystyivät kuitenkin edelleen jatkamaan palvelusta ilman suurempia häiriöitä.

Maaliskuu 1976 – lisää rajoituksia

Maaliskuun 24. päivänä 1976 Beninin haaratoimisto raportoi Jehovan todistajien hallintoelimelle: ”Maan eri osissa viranomaiset rajoittavat edelleen uskonnollista toimintaa eri tavoin. Monet fetisistiset ja muut uskonnolliset seremoniat on kielletty monin paikoin maata. Myös saarnaaminen talosta taloon tai kaupunkien ja kylien eri osissa on kielletty.”

Kaksi viikkoa myöhemmin haaratoimisto raportoi lisää hallintoelimelle: ”Eräällä alueella pohjoisessa (Goukassa) seurakunnan kaikki veljet (mutta ei sisaria) pidätettiin eikä heitä päästetty pois kolmeen vuorokauteen. Tarkoituksena oli varoittaa heitä saarnaamasta ja yrittää pakottaa veljet toistamaan poliittisia iskulauseita, mihin he eivät suostuneet. – – Veljille sanottiin, että he voisivat kokoontua valtakunnansalissaan, mikäli he panisivat sen eteen lipun, ja aina sekä ennen kokousta että sen jälkeen heidän olisi laulettava poliittisia lauluja ja huudettava iskulauseita. Veljet tiesivät, etteivät he voineet tehdä näin, joten heidän oli pakko jatkaa kokoustensa pitämistä veljien kotona.”

Huhtikuu 1976 – Cotonoun veljiä pidätetään

Poliittinen jännitys lisääntyi jatkuvasti koko maassa. Huhtikuun alkupuolelle tultaessa useimmilla työpaikoilla oli joka viikko harjoitustunteja, joilla opeteltiin poliittisia iskulauseita, järjestettiin lipuntervehtimisseremonioita, laulettiin kansallislaulua ja pidettiin ”ideologiakursseja”. Niistä, jotka eivät osallistuneet näihin kokouksiin, piti ilmoittaa viranomaisille. Tällainen kokous kutsuttiin koolle eräällä Cotonoun alueella, missä työskenteli kolme veljeä ja yksi sisar.  Veljet kieltäytyivät menemästä kokoukseen; sisar meni, mutta kieltäytyi osallistumasta mihinkään. Kun he seuraavana maanantaina ilmoittautuivat töihin, ensin sisar ja sitten nuo kolme veljeä pakotettiin juoksemaan pitkin katuja poliisiauton edessä poliisiasemalle saakka – jonne oli matkaa viitisen kilometriä. Sisar oli tuolloin viidettä kuukautta raskaana. Poliisiasemalla heidän asenteensa pysyi muuttumattomana: he kieltäytyivät toistamasta poliittisia iskulauseita. Vaikka heitä hakattiin rajusti, he pysyivät lujina – fyysiset iskut eivät murtaneet heidän uskoaan.

Beninin haaratoimistokomiteaa edustanut Carlos Prosser kirjoitti hallintoelimelle 7. huhtikuuta 1976: ”Juuri kun olin kirjoittamassa tätä kirjettä, piiripäällikkö sekä hänen turvamiehensä ja sihteerinsä tulivat tapaamaan minua. Hän herätti kysymyksiä iskulauseista, lipun tervehtimisestä jne., ja saatoin keskustella joistakin näistä seikoista hänen kanssaan. Lisäksi hän mainitsi, että jotkut meikäläisistä oli pidätetty sen vuoksi, etteivät he olleet osallistuneet tällaiseen, ja hän mainitsi myös nimilistasta, jota hän oli tekemässä. Käynti oli melko ystävällinen, mutta hän oli hyvin päättäväinen joissakin asioissa; hän esimerkiksi sanoi, ettei meidän ole enää lupa saarnata ihmisten kodeissa, vaan meidän täytyy pysyä ’temppelissämme’. Emme tiedä, mitä nämä vallanpitäjät päättävät tehdä, mutta yksi asia on varma: Jehovan todistajat tulevat tunnetuiksi paremmin kuin koskaan ennen. Ja me rukoilemme, että kaikki tämä koituisi todistukseksi. Kaikki lähetystyöntekijät ovat alkaneet pohdiskella, kuinka kauan saamme vielä olla täällä.”

Vaino voimistuu

Puhuessaan kansalle radiossa 16. huhtikuuta 1976 sisäasiainministeri kritisoi voimakkaasti Jehovan todistajia. Hän sanoi muun muassa, että Jehovan todistajat kieltäytyvät osallistumasta ideologiakursseihin ja että heitä kielletään  toistamasta poliittisia iskulauseita. Hän sanoi voimakkain sanakääntein, että elleivät Jehovan todistajat muuta asennettaan kuun loppuun mennessä, kaikki heidän edustajansa, jotka ovat ”CIA:n agentteja” – mikä oli vääristelty kuva lähetystyöntekijöistä – karkotettaisiin maasta!

Tällaisia sanoja kuultiin radiosta parin viikon ajan kaikkialla Beninissä. Monet, jotka eivät olleet koskaan ennen kuulleet Jehovan todistajista, alkoivat ihmetellä, keitä nämä paljon puhutut ihmiset oikein olivat. Tällaiset radiolähetykset herättivät suurta uteliaisuutta, ja Jehovan nimi kuultiin koko maassa niin laajalti, etteivät todistajat itse olisi voineet päästä samaan julkisen toimintansa avulla, jota oli nyt rajoitettu.

Piiripäällikön toimistosta tuli haaratoimistoon toinen edustaja saadakseen kaikkien nimet ja muita tietoja. He halusivat kaikkien maassa toimivien avainhenkilöiden nimet. Heille annettiin yhdistetyssä haaratoimistossa ja lähetyskodissa asuvien lähetystyöntekijöiden nimet. Kun he lähtivät, koko Seuran arkisto ja kaikki asiakirjat siirrettiin pois näistä tiloista ja piilotettiin huolellisesti.

Seuraavana päivänä, 17. huhtikuuta, kaksi virkamiestä palasi ja pyysi saada tavata vastuuhenkilön. Koska molemmat tupakoivat, veli Prosser sanoi heille, että heidän pitäisi sammuttaa tupakkansa ennen kuin he tulisivat sisään. He noudattivat pyyntöä, ja heidät pyydettiin toimistoon. He halusivat edelleen kaikkien vastuussa olevien veljien nimet koko maasta. Mutta siihen mennessä haaratoimiston tärkeät asiapaperit olivat heidän ulottumattomissaan, vaikka he olisivat päättäneetkin toimittaa kotietsinnän.

Lähetystyöntekijöiden viimeiset tunnit

Huhtikuun 26. päivänä 1976 jotkut veljet ajattelivat, että olisi viisasta mennä tapaamaan piiripäällikköä Akpakpaan Cotonouhun ja selittää asiat paremmin. Jos haaratoimistossa olisi tiedetty heidän aikeistaan, tällaista hanketta olisi vastustettu.  Vaikka jotkut paikalliset veljet koettivat saada hyvää tarkoittavaa delegaatiota luopumaan yrityksestä, nämä veljet halusivat ehdottomasti lähteä. Seuraukset olivat tuhoisat. Puhuttuaan heidän kanssaan jonkin aikaa piiripäällikkö huusi poliittisia iskulauseita, ja kun he eivät vastanneet, hän määräsi heidät pidätettäviksi.

Tässä vaiheessa maassa oli vielä 13 lähetystyöntekijästä 10. Veli ja sisar Mahonille oli tulossa lapsi, ja he olivat olleet valmistautumassa palaamaan Englantiin muutaman viikon kuluessa. Haaratoimisto oli uhkaavan tilanteen vuoksi kannustanut heitä lähtemään niin pian kuin mahdollista sen sijaan, että he odottaisivat viime minuuttiin. He olivat tehneet niin. Maryann Davies Porto Novon lähetyskodista oli äitinsä sairauden takia Kanadassa.

Jäljellä olevista lähetystyöntekijöistä tuli huhtikuun 26. päivän iltana Betel-kodin ”vankeja” – he eivät voineet mennä ulos, eikä kukaan voinut tulla sisään. Puhelinta ei ollut. Lähetystyöntekijät alkoivat pakata tavaroitaan siltä varalta, että heidät karkotettaisiin.

27. huhtikuuta 1976 – haaratoimistokomitean koordinaattori haetaan

Seuraavana aamuna tuli aseistautunut poliisi noutamaan veli Prosseria. Poliisi käski häntä nousemaan Seuran autoon ja ajamaan; koko matkan poliisi osoitti häntä aseella. Veli Prosser vietiin Akpakpan poliisiasemalle kuulusteltavaksi. Fyysistä väkivaltaa ei käytetty, mutta poliisit yrittivät pelotella häntä sanallisen väkivallan avulla.

”Antakaa meille kaikkien avainhenkilöittenne nimet!” huusi poliisi. Veli Prosser vastasi: ”En voi antaa teille veljieni nimiä. Jos haluatte ne, voitte tulla valtakunnansaliin ja kirjoittaa itse ne muistiin.” He tyytyivät tähän. Veli kuitenkin  tiesi, ettei mitään vaaraa ollut, sillä kokouksia ei ollut pitkään aikaan pidetty valtakunnansalissa. Ne pidettiin nyt yksityiskodeissa seurakunnan kirjantutkisteluryhmien kesken.

”Entä Samuel Hans-Moévi? Ettekö tunnekin hänet? Eikö hän ole teikäläisiä?” Kysymys järkytti veli Prosseria. He olivat piilottaneet Seuran asiapaperit juuri veli Hans-Moévin kotiin kahteen vanhaan, kuluneeseen matkalaukkuun. Noissa asiapapereissa oli monien veljien nimet. Oliko poliisi jo löytänyt nuo paperit? Veli Prosser onnistui pysymään ulkonaisesti rauhallisena, vaikka syvällä sydämessään hän rukoili Jehovan opastusta.

Lopulta kuulustelu päättyi. Mitään nimiä ei ollut annettu eikä veli Prosseria ollut vahingoitettu fyysisesti. Sitten hänet vapautettiin – yksin! Muistellessaan joitakin vuosia myöhemmin tuota hetkeä veli Prosser sanoi: ”Ensimmäinen ajatukseni oli: ’Miten voin auttaa veljiä?’ Sitten ajattelin: ’Ole varovainen! Tämä voi olla ansa. He voivat seurata minua siinä toivossa, että johtaisin heidät veljien luokse.’”

”Sen sijaan että olisin mennyt suoraan kotiin”, muisteli veli Prosser, ”menin sillan yli kaupunkiin katsomaan, oliko postitoimistossa postia. En halunnut tehdä mitään, mistä koituisi vaikeuksia veljille. Halusin kuitenkin epätoivoisesti nähdä heitä vakuuttaakseni heille, että olimme kaikki kunnossa, ja antaakseni ohjeita tulevia päiviä varten.

Lähdin kohti kotia ja mietin samalla kaiken aikaa, miten saisin yhteyden veljiin. Yhtäkkiä rupesi tuulemaan voimakkaasti ja alkoi rankkasade. Yllättäen ohitseni ajoi hurjaa vauhtia moottoripyörä, jonka kyydissä oli kaksi ihmistä. Ihmettelin, keitä he oikein olivat, koska oli vaarallista ohittaa tuolla kapealla sillalla, varsinkin rankkasateella. Kun moottoripyörä oli edessäni, takana istuva mies käänsi päänsä ja nosti kypäräänsä, niin että pystyin tunnistamaan hänet. Hämmästyksekseni hän oli haaratoimistokomitean jäsen! Ja ajaja oli  toinen komitean jäsen! En ollut nähnyt heitä päiväkausiin, koska olimme olleet kotiarestissa Betel-lähetyskodissa.

Vettä tuli edelleen kuin saavista kaataen, ja useimmat ihmiset juoksivat suojaan. Ajoin sillan yli, ohitin taloomme vievän tien ja odotin tien sivussa . . . rukoilin . . . odotin . . . toivoin näkeväni veljeni, ehkä viimeisen kerran.

Tuntui kuin olisi kulunut ikuisuus, mutta lopulta moottoripyörä, jonka kyydissä nämä kaksi veljeä olivat, pysähtyi viereeni. Oli ihanteellinen aika puhua, koska rankkasateen takia ketään ei ollut lähellä. Kerroin veljille, että Seuran asiapaperit täytyi siirtää toiseen paikkaan sen vuoksi, mitä poliisi oli sanonut kuulustelussa. Keskustelimme myös erikoistienraivaajia koskevista asioista, kierrosvalvojien järjestämisestä vierailemaan pikaisesti kaikissa seurakunnissa informoimassa siitä, mitä oli tapahtumassa, sekä suunnitelmista jatkaa kokousten pitämistä pienissä ryhmissä yksityiskodeissa. Näytti melko varmalta, että hyvin pian astuisi voimaan kielto.”

Betel ja lähetyskoti tutkitaan

Tiistai-iltapäivänä 27. huhtikuuta sotilaat piirittivät yhdistetyn Betelin ja lähetyskodin. He olivat varustautuneet automaattiasein. Yksi sotilas oli sijoitettu sisäänkäynnille, toinen takaovelle ja muut puutarhaan. Kaikki lähetystyöntekijät määrättiin alas ruokailuhuoneeseen ja heitä uhattiin aseella. Heidät vietiin yksitellen omiin huoneisiinsa, missä sotilaat toimittivat etsinnän varmoina siitä, että he löytäisivät aineistoa, joka todistaisi lähetystyöntekijät amerikkalaisiksi vakoojiksi tai ulkomaisiksi vallankumouksellisiksi. Sotilaat marssivat Margarita Königerin huoneeseen ja aloittivat etsintänsä. Ahaa! Nyt he saivat käsiinsä langettavaa todistusaineistoa – tai niin he luulivat. He takavarikoivat sisar Königerin jäljennöksen hänen isänsä testamentista, joka oli kirjoitettu saksaksi! He olivat varmoja, että se oli salakirjoitussanoma. Peter Pomplin huoneesta he uskoivat löytäneensä salaisen kaavan,  mutta todellisuudessa se oli vain lääkemääräys varpaankynsien sieni-infektioon.

Viimeiseksi tutkittiin Carlos ja Mary Prosserin huone. Sotilaat löysivät eräästä matkalaukusta suuren määrän rahaa. Se oli nostettu Seuran pankkitililtä kaksi päivää aiemmin siinä pelossa, että tili jäädytettäisiin. Koska kaikki lähetystyöntekijät olivat olleet jonkin aikaa kotiarestissa, he eivät olleet saaneet rahoja pois talosta. Kun sotilaat löysivät ne, he jostakin syystä melkein pelkäsivät koskea niihin ja panivat ne nopeasti takaisin matkalaukkuun. Myöhemmin koko summa toimitettiin koskemattomana Lagosissa sijaitsevaan haaratoimistoon Nigeriaan.

Sisar Prosser kuvailee tilannetta: ”Yksi sotilaista sanoi minulle: ’Te olette ollut täällä kauan. Teidän täytyy tietää joidenkin vastuussa olevien nimiä omasta seurakunnastanne.’ Vastasin: ’Tehän tiedätte maan tavan: kenestäkään ei käytetä hänen koko nimeään. Tunnemme kaikki isä-Emmanuelina tai äiti-Eugeniena ja niin edelleen. En oikeastaan tiedä, mikä on heidän virallinen nimensä.’ Kysymyksiä esittäneen sotilaan oli pakko nauraa ja sanoa: ’Olette todella ollut täällä pitkään!’”

 Sisar Prosser jatkaa: ”Huomasimme, että yksi miehistä oli lakannut tarkastamasta huonettamme ja istui. Päällikkö pani sen merkille ja käski hänen jatkaa työtään. Sotilaan vastaus oli koskettava, kun hän kohotti katseensa ja sanoi: ’Olen tuntenut Prosserin pariskunnan vuosikausia, ja he ovat monesti keskustelleet kanssani Raamatusta kotonani. Miten voin nyt tulla tänne tarkastamaan heidän huoneensa?’”

Sotilaat tarkastivat loppuun Prosserien huoneen ja menivät alakertaan. He eivät olleet löytäneet mitään, mitä voitaisiin käyttää heitä vastaan. Useimmat lähetystyöntekijät olivat suurimman osan yöstä leikanneet nimiä niistä asiakirjakansioista, joita haaratoimistossa sattui edelleen olemaan. Palaset joko huuhdottiin WC-altaasta alas tai poltettiin. Etsintöjen aikana yksi vartijoista huomasi kytevän kasan puutarhassa ja kysyi siitä. ”Jaa, siinä me poltamme roskiamme”, vastasi veli Prosser. Sekä vartija että veli Prosser tiesivät, että siinä oli poltettu tärkeitä asiakirjoja.

”Hei, katsokaa tätä!” huusi sotilas, joka teki etsintöjä lähetysosastossa. Sotilaat olivat löytäneet piirikonventin raamatullisen näytelmän ääninauhat ja käsikirjoituksen. He olivat varmoja, että näytelmän henkilöiden nimien täytyi olla järjestössä avainasemassa olevien miesten nimiä. Riemumielin he keräsivät nauhat ja käsikirjoitusliuskat todistusaineistoksi.

Sûreté Nationaleen

Sotilaat käskivät lähetystyöntekijöitä hakemaan passinsa, minkä jälkeen heidät vietiin Sûreté Nationaleen, sisäasiainministeriön haarakonttoriin. Heille luettiin heidän karkotusmääräyksensä: lähetystyöntekijät oli määrä viedä autolla rajalle ja karkottaa saman tien antamatta heidän edes käydä kotona hakemassa tavaroitaan! Onneksi nyt oli myöhä ja suurin osa poliiseista oli lähtenyt kotiin. Koska paikalla ei ollut ketään, joka olisi vienyt lähetystyöntekijät rajalle, heitä käskettiin palaamaan kotiin ja olemaan valmiita lähtöön kello 7.00.

 ”Kun olimme taas kotona”, veli Prosser kertoo, ”kello oli pitkälti yli kahdeksan. Tiesimme, että yöstä tulisi vaikea. Tuhannet vallankumoukselliset olivat piirittäneet kotimme, ja he toistivat poliittisia iskulauseita, virtsasivat muuria vasten ja huusivat lähetystyöntekijöille käyttäen heistä halventavia nimiä. Tätä jatkui läpi yön. Kukaan ei nukkunut juuri lainkaan, koska emme tienneet, mitä ulkopuolella oleva vihainen väkijoukko saattaisi tehdä. Jotkut miettivät mielessään, tehtäisiinkö heille jotakin pahaa tuona yönä tai eläisivätkö he seuraavaan päivään. Sisaret pysyivät rauhallisina eivätkä puhjenneet itkemään, vaan keskittyivät pakkaamiseen ja toistensa rohkaisemiseen. Jehovalle kiitos, etteivät vallankumoukselliset tulleet sisään eikä ketään vahingoitettu ruumiillisesti. Henkinen paine ja psykologinen kiusanteko olivat kuitenkin sellainen koettelemus, että lähetystyöntekijät saattoivat kestää sen vain Jehovan avulla, rukoillen ja rohkaisten toisiaan.” Miten tärkeää heidän olisikaan auttaa toinen toistaan ja luottaa Jehovaan tulevina tunteina!

Viimeinen päivä Beninissä

Aamuauringon ensimmäiset säteet pilkistivät pilvien lomasta kello 6:n tienoilla ja ilmoittivat uuden päivän alkamisesta. Oli 28. huhtikuuta – päivä joka ei hevin unohtuisi. Tapansa mukaan lähetystyöntekijät kokoontuivat aamiaispöytään kello 7.00 keskustelemaan senaamuisesta raamatunkohdasta. Tänään ei varmasti ollut aika laiminlyödä Jumalan sanan tutkimista! Kaikki lähetystyöntekijät tiesivät, että he tarvitsisivat ylimääräistä voimaa selviytyäkseen päivästä.

Nigerialainen Theophilus Idowu, joka oli oppinut gunin kielen vuosia sitten, työskenteli haaratoimistossa kääntäjänä, vaikkei hän asunutkaan talossa. Hän oli seurannut kiinteästi tilannetta ulkopuolelta. Koska kukaan ei voinut tulla sisään eikä mennä ulos, lähetystyöntekijöillä ei ollut aamupalalla leipää. Veli Idowu tiesi sen, joten hän kävi ostamassa leipomosta leipää ja esittäytyi Betelin portilla oleville  sotilaille leivän toimittajana. Hänellä oli yllään vanhat, nuhruiset vaatteet, ja hattu oli vedetty kasvoille, niin ettei kukaan ulkopuolella edelleen olevasta ihmisjoukosta olisi tunnistanut häntä. Vartija päästi hänet sisään. Miten rohkaisevaa lähetystyöntekijöistä olikaan nähdä veli Idowun hymyilevät kasvot vielä kerran! Tämä yksinkertainen ele antoi uutta merkitystä rukoukselle ”Anna meille tänään leipämme täksi päiväksi” (Matt. 6:​11). Lähetystyöntekijät tosiaan näkivät tilanteessa Jehovan käden ja ammensivat siitä voimaa.

”Pam! Pam! Pam!” Joku jyskytti pääporttia. Kun päivän tekstin tarkastelu alkoi, ulkoa kuului kova meteli. Piiripäällikkö ja muut vallankumoukselliset olivat pystyttäneet lipputangon ulos haaratoimiston ulkopuolelle merkiksi siitä, että rakennus kuului nyt ”kansalle”. Lähetystyöntekijät määrättiin tulemaan ulos ja osallistumaan lipunnostoseremoniaan. He eivät tienneet, vietäisiinkö heidät väkipakolla, mutta kaikki päättivät olla ottamatta osaa seremoniaan. Yksi lähetystyöntekijöistä, Paul Byron, sanoi painokkaasti: ”Heidän täytyy raahata minut ulos väkisin.” Hänen sanansa vahvistivat muiden päättäväisyyttä. Jostain syystä – ehkä sen vuoksi, että Jehova puuttui asiaan – sotilaat eivät pakottaneet lähetystyöntekijöitä tulemaan ulos. Näin he saivat muutaman minuutin lisäaikaa käsitellä päivän tekstin loppuun.

Lipunnostoseremonian jälkeen sotilasviranomaiset käskivät lähetystyöntekijöitä tuomaan henkilökohtaiset tavaransa alakertaan. Ne tarkastettiin läpikotaisin. He saivat ottaa mukaansa vain sen, mitä oli heidän matkalaukuissaan. Kaikki muu omaisuus jäi. Sotilaat veivät veli Prosserin Betelin huoneesta toiseen ja panivat hänet lukitsemaan ovet sekä vaativat häntä luovuttamaan avaimet heille. Viranomaiset olivat ottaneet haaratoimiston haltuunsa! Raskain mielin jotkut paikalliset veljet katselivat tapahtumaa matkan päästä Betelin muurien ulkopuolelta, kun heidän rakkaat lähetystyöntekijänsä vietiin kotoaan asein vartioituina kuin rikolliset.

 Karkotettuja!

Lähetystyöntekijät vietiin uudestaan Sûreté Nationaleen ja kullekin heistä annettiin karkotusmääräykset. Kaikki paitsi Margarita Königer ja Gisela Hoffmann ohjattiin takaisin Seuran autoon vietäväksi Nigerian rajalle. Sisaret Königer ja Hoffmann vietiin myöhemmin Togon rajalle.

Lähetystyöntekijöiden pääjoukon autoon määrätty aseistautunut vartija oli hyvin jännittynyt. Hän oli varma, että hän oli saattamassa rajalle vaarallisia rikollisia. Hän antoi luvan pysähtyä ottamaan bensiiniä. Bensiiniaseman nuori työntekijä, joka tunnisti Seuran auton, kysyi, mistä tässä hälinässä oli oikein kyse. ”Olemme lähetystyöntekijöitä, ja meidät karkotetaan maasta, koska saarnaamme Raamatun asioista”, vastasi lähetystyöntekijä surullisena. ”Älkää surko; jonain päivänä te palaatte”, hän vastasi. Nuoren miehen sanat osoittautuivat todeksi, mutta eivät aivan pian.

Kiellon alaisuudessa

Beniniläisessä Ehuzu-sanomalehdessä 30.4.1976 oli otsikko ”’JEHOVAN TODISTAJIEN’ LAHKO KIELLETTY BENININ KANSANTASAVALLASSA”. Vaino ei ollut Jehovan kansalle uutta tässä maassa. Alkuvuosista lähtien Saatana on ahkerasti yrittänyt pysäyttää totuuden vesien virtaamisen tässä väärän uskonnon linnoituksessa.

Lähetystyöntekijöiden karkottamisen jälkeisinä päivinä, viikkoina ja kuukausina monet veljet – yli 600 – pakenivat maasta mukanaan hyvin vähän mitään aineellista mutta paljon hengellistä omaisuutta. Monia, jotka jäivät, niin nuoria kuin vanhojakin, hakattiin armottomasti. Toiset taas menettivät omaisuutensa ja työpaikkansa.

Kovinta kohtelua saivat osakseen ne veljet, joilla oli tärkeä asema työpaikalla, koska heidän odotettiin päättävän jokaisen kirjeen, vastaavan puhelimeen ja tervehtivän  ihmisiä poliittisin iskulausein, esimerkiksi sanoilla ”Oletko valmis vallankumoukseen?” ja ”Taistelu jatkuu!”. Apollinaire Amoussou-Guenou huolehti eräästä Cotonoun alueella sijaitsevasta sairaalasta. Hän kieltäytyi näistä tervehdyksistä, koska hän kannatti yksinomaan Jumalan valtakuntaa. Perheenjäsenet pyysivät hartaasti häntä toistamaan iskulauseita, vaikka hän ei todellisuudessa tarkoittaisi sitä, mitä hän sanoisi. ”Ajattele lapsiasi”, eräs nuori sukulaispoika muistutti. Kun vaino Jehovan kansaa kohtaan voimistui, hän päätti lähteä Beninistä Nigeriaan.

Hän kirjoitti Nigeriasta: ”Suhteellisen lyhyessä ajassa olen menettänyt kaiken aineellisen – talon, auton ja työn. Asun tätä nykyä rakenteilla olevassa talossa täällä Nigeriassa. Ikkunoita ei ole eikä ovia eikä betonilattiaa. Yhdeksän lastani ovat kanssani, ja onneksi kaksi vanhinta ovat löytäneet työpaikan. Taistelemme matoja, moskiittoja, sadetta ja kylmyyttä vastaan. Eräs veli on antanut meille pienen vuoteen, jota käytämme kolmikuisen lapsemme kehtona. Tyydymme siihen, mitä meillä on, samalla kun edelleen luotamme rakastavaan Jumalaamme, Jehovaan, joka pyyhkii pian kaikki kyyneleet silmistämme.” Kun kielto asetettiin, monet veljet joutuivat samanlaiseen ahdinkoon.

”Varovaisia kuin käärmeet”

Tällaiset olot eivät voineet pysäyttää tosi uskontoa. Edelleen oli ihmisiä, jotka arvostivat kovasti vapautta uskonnollisesta orjuudesta. Kierrosvalvojat vierailivat edelleen seurakunnissa, mutta vierailu kesti monesti vain pari kolme päivää. Veljien oli nyt noudatettava varovaisuutta ja oltava kaukokatseisia välttääkseen pidätyksen. Useimmat kierrosvalvojat käyttivät likaisia, vanhoja vaatteita tullessaan kaupunkiin, tavallisesti ennen aamun valkenemista tai auringonlaskun jälkeen, niin ettei kukaan olisi pannut mitenkään merkille heidän tuloaan. Siinä tapauksessa, että joku aavisti,  keitä he olivat, he olivat aina valmiita vaihtamaan nopeasti ylleen toiset vaatteet. Zacharie Elegbe, joka on nykyään Beninin haaratoimistokomitean jäsen, muistelee vierailuja, joita hän teki seurakuntiin kierrosvalvojana tuona aikana. ”Muistan, kuinka vietin kerran koko päivän savesta tehdyssä maissisiilossa, kun viranomaiset etsivät minua”, hän sanoi. ”Kuulin heidän äänensä, mutta heidän mieleensä ei juolahtanut etsiä minua siilosta. Päivän päättyessä pääsin jatkamaan matkaani.”

Kaikkiin suuriin kokoontumisiin piti saada lupa paikallisesta kaupungintalosta. Jehovan palvelijat osoittautuivat kuitenkin ”varovaisiksi kuin käärmeet ja silti viattomiksi kuin kyyhkyset” (Matt. 10:​16). Kun saatiin kuulla, että kaksi ihmistä halusi mennä naimisiin, paikallisilta viranomaisilta anottiin lupaa hääjuhlaan. Se saatiin yleensä ongelmitta. Tavallisesti puheenjohtaja aloitti ohjelman selittämällä noiden ”kaksipäiväisten häiden” kulkua. Kaksipäiväiset häät? Kyllä. Juhla oli todellisuudessa pienoispiirikonventti! Vastavihityt istuivat eturivissä puhujien edessä, ja tämän uuden pariskunnan ja onnellisen yleisön hyödyksi pidettiin raamatullisia puheita. Eräissä tällaisissa ”häissä”, jotka pidettiin Hetinin kylässä, oli läsnä yli 600 henkeä ja 13 kastettiin. Monet kyläläiset panivat merkille, että Jehovan todistajat viettivät kovin outoja häitä – varsinkin kun he kuulivat kasteesta! Myös hautajaiset tarjosivat tilaisuuden pitää konventteja.

Raamatullista kirjallisuutta tuotiin maahan eri tavoilla: kanooteilla, polkupyörillä, selkärepuissa, metsäpolkuja pitkin tai jollakin muulla tavalla, joka kulloinkin näytti sopivalta. Kaikki viranomaiset eivät vastustaneet kiihkeästi työtämme. Niinpä kun kaksi nuorta veljeä oli vuonna 1984 ylittämässä jokea kanootilla, johon oli lastattu Nigeriasta tullutta kirjallisuutta, kaksi tullivirkailijaa yllätti heidät Beninin puolella. Takavarikoitaisiinko kirjallisuus vai piestäisiinkö  veljemme ja heitettäisiinkö heidät vankilaan? ”Mitä teillä on laukuissa?” kysyi toinen tullivirkailijoista. ”Raamatullista kirjallisuutta”, vastasivat veljet. ”Näyttäkää.” Veljet tarjosivat heille molemmille kirjasen Nauti elämästä maan päällä ikuisesti!, jonka he ottivat mielellään. ”Vieläkö te tuotte maahan kirjallisuutta Jehovan todistajille?” Veljet jäykistyivät eivätkä tienneet, mitä sanoa seuraavaksi. ”Jatkakaa matkaa”, sanoi tullivirkailija. Nämä kaksi veljeä kiittivät mielessään Jehovaa. Tällaiset esimerkit vahvistivat veljien luottamusta siihen, että Jehova siunasi ponnisteluja saada hengellistä ruokaa veljille ”oikeaan aikaan” (Matt. 24:​45).

”Jumalan sana ei – – ole kahlehdittu”

Todistajat, jotka olivat edelleen Beninissä, eivät voineet olla puhumatta sydämessään olevista kallisarvoisista totuuksista. Niinpä Maurice Kodon elämässä tapahtui muutos. Mies toimi opettajana Calavin kylässä, joka sijaitsi parinkymmenen kilometrin päässä Cotonousta. Hän oli ajatellut, että jos hän olisi hyvä ihminen, hän pääsisi taivaaseen. Mutta kun hän tuli kosketuksiin Jehovan todistajien kanssa, hän oppi Raamatusta, että vaadittiin muutakin, mikäli hän halusi saada Jumalan hyväksymyksen. Eräs sukulainen esitteli Mauricen naapurilleen, joka oli todistaja, ja huomattuaan Mauricen olevan kiinnostunut Raamatusta tämä todistaja tarjosi hänelle saman tien ilmaista Raamatun kotitutkistelua. Maurice ja hänen vaimonsa alkoivat tutkia Raamattua ja edistyivät nopeasti. Pian Maurice halusi osallistua saarnaamistyöhön, sillä hän oli vakuuttunut siitä, että hän oli löytänyt totuuden. Veljien täytyi tietenkin varmistua hänen vilpittömyydestään. Jotkut olivat teeskennelleet olevansa kiinnostuneita ja antaneet sitten heidät ilmi. Siitä ei kuitenkaan ollut kysymys Maurice Kodon tapauksessa. Hän tarttui kaikkiin tilaisuuksiin puhua totuudesta sukulaisilleen, ystävilleen ja työtovereilleen.

 Sitten 11. helmikuuta 1982 veli ja sisar Kodo pidätettiin. Heidän lisäkseen vangittiin se veli, joka oli alun alkaen tutkinut Raamattua heidän kanssaan, sekä eräs vastakiinnostunut, jolle veli Kodo piti tutkistelua. Miksi? Koska he joko olivat Jehovan todistajia ja puhuivat muille ihmisille Jumalan valtakunnasta tai olivat kiinnostuneita todistajien opetuksesta. Viranomaisten laatiman raportin mukaan Calavin kylästä oli tulossa Jehovan todistajien ”toimintapesäke”. Viranomaiset olivat siitä hyvin närkästyneitä.

Nuo neljä vangittua, myös veli Kodon vaimo, pantiin selliin pahimmanlaatuisten rikollisten kanssa, ja he joutuivat olemaan hyvin epäinhimillisissä oloissa. Heille sanottiin, että heidät vapautettaisiin, jos he tekisivät jotain hyvin pientä: allekirjoittaisivat kirjeen, jossa sanottiin, etteivät he olleet enää Jehovan todistajia. Veljemme kieltäytyivät tästä jyrkästi. He eivät voineet kieltää Jumalaansa, Jehovaa. Heidän vihkiytymisensä hänelle oli varaukseton ja tinkimätön. Tämä asenne raivostutti viranomaisia, ja kaikki raamatullinen kirjallisuus, jota veljillä oli mukana sellissään, takavarikoitiin.

Veli ja sisar Kodon kaksi lasta, Nadine ja Jimmy (kuusi- ja kolmivuotiaat) sairastuivat. Sisar Kodo pyysi päästä kotiin hoitamaan sairaita lapsiaan. Siihen ei suostuttu, mutta hänelle annettiin lupa hoitaa heitä vankilassa. Nyt heitä oli vankilassa kuusi lapset mukaan lukien!

Miten he pitäisivät lähestyvän muistonvieton? Paikalliset veljet onnistuivat salakuljettamaan heille happamatonta leipää ja viiniä juhlaa varten. Veli Kodo muistelee: ”Se oli erikoista. Kun vietimme muistojuhlaa, vankilan ylle laskeutui jonkinlainen rauha, niin ettei muistonviettoamme häiritty.”

Lopulta heidän vangitsemisestaan vastuussa ollut paikallinen viranomainen määrättiin toiseen osaan maata. Hänen tilalleen tullut mies oli myötämielisempi, ja niinpä 26.  toukokuuta, kolme ja puoli kuukautta vangitsemisesta, heidät vapautettiin.

Neljä vuotta myöhemmin veli Kodo löysi itsensä jälleen vankilan kalterien takaa – tällä kertaa siitä syystä, että hän oli kieltäytynyt toistamasta poliittisia iskulauseita. Hän kertoi myöhemmin, millä viisaalla tavalla hän käytti tämän ajan: ”Olin vankilassa osa-aikaisena tienraivaajana. Tällä kertaa onnistuin pitämään hyvän määrän kirjallisuutta varastossa ’omaa aluettani’ varten. Saarnasin muille vangeille, vartijoille ja poliiseille ja johdin monia raamatuntutkisteluja.” Vaikka hän oli vankilassa, ’Jumalan sana ei ollut kahlehdittu’ (2. Tim. 2:​9).

Muistellessaan mennyttä aikaa veljet ovat samaa mieltä siitä, että Calavin kylästä tosiaan tuli Jehovan kansan ”toimintapesäke”. Heidän määränsä on kasvanut vuoden 1982 neljästä julistajasta niin, että nykyään siellä on kaksi kukoistavaa seurakuntaa, joissa on yli 160 julistajaa. Kasteensa jälkeen veli Kodolla on ollut ilo auttaa yli 30:tä ihmistä vapautumaan, ei vankilakahleista, vaan Suuresta Babylonista, väärän uskonnon maailmanmahdista.

1980-luvun loppupuolella hallituksessa alkoi tapahtua muutoksia. Kukaan ei tiennyt varmasti, mihin se johtaisi. Jehovan kansaa vastaan puhaltaneet vainon kuumat tuulet alkoivat kuitenkin jäähtyä. He pystyivät jopa pitämään avoimesti kokouksia joillakin alueilla, joskaan eivät kaikkialla.

”Minä olen vain edelläkävijä”

Tähän aikaan sattui eräs kokemus, joka osoitti, että Beninissä oli vielä monia, jotka ottaisivat kiitollisina vastaan Jumalan sanan vapauttavat totuudet. Pierre Awhantosta oli masentavaa nähdä uskonnollista ulkokultaisuutta, rahanrakkautta ja moraalittomuutta Taivaallisen kristinuskon kirkossa (l’Eglise du Christianisme Céleste), jonka jäsen hän oli.  Vaikka kirkossa harjoitettiin uskollaparantamista, hänen lastaan ei kyetty pelastamaan, vaan tämä kuoli. ”Jumala on kutsunut poikanne taivaaseen”, sanoi pappi tälle miehelle. Koska selitys ei tyydyttänyt häntä ja kirkon tavat vaivasivat häntä, hän jätti sen vuonna 1973 ja aikoi perustaa oman uskonnon. Hän kaipasi uskontoa, jossa ei olisi ulkokultaisuutta eikä jumalattomia tapoja, joita hän oli nähnyt muualla.

Sitten hän nimitti itsensä Ayi-Wiwé-kirkon (Salainen sydän) perustajaksi ja papiksi. Vuonna 1964 hän oli tavannut Jehovan todistajia. Hän ihaili heitä. Hän oli varma, että jos hän perustaisi oman kirkon, hänelläkin voisi olla Jehovan todistajien tavalla ahneudesta ja moraalittomuudesta vapaa uskonto. Lyhyessä ajassa hänen kirkkonsa jäsenmäärä kasvoi yli 2700 seuraajaan, jotka toimivat 21 seurakunnassa. Hän sai vaikutusvaltaa ja varallisuutta.

Eräänä päivänä hänen luokseen tuli mies parannettavaksi. Miehellä oli ihosairaus, joka oli vaivannut häntä jo melko pitkään. Pierre Awhanto paransi hänet. Mies oli niin iloinen, että hän antoi Pierrelle palkaksi talon!

Moraalittomuus ja ahneus, juuri ne tavat, jotka olivat saaneet Pierre Awhanton perustamaan oman uskonnon, olivat kuitenkin vähitellen tunkeutumassa hänen kirkkoonsa. Hän alkoi ymmärtää, että jos hän halusi nauttia puhtaasta palvonnasta, hän ei voinut jäljitellä Jehovan kansaa – hänen pitäisi liittyä siihen. Hän alkoi tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Vähin erin hän opetti saarnastuolista sitä, mitä hän oli oppinut tutkiessaan Raamattua todistajien kanssa. Monesti hän päätti saarnansa uteliaisuutta herättävään toteamukseen: ”Minä olen vain edelläkävijä. Aidot totuuden kantajat tulevat myöhemmin.” Monet hänen kuulijoistaan ihmettelivät, mitä tämä tarkoitti.

Kun hän alkoi tutkia todistajien kanssa kaksi kertaa viikossa, hän tajusi, että hänen täytyisi tehdä ratkaisu. Hän kutsui  kaikki pappinsa kokoukseen. Heitä oli 28. Hän selitti Raamatun avulla, mikä ero on oikean ja väärän uskonnon välillä. Kokouksessa päätettiin, että heidän kirkoistaan poistettaisiin kaikki kuvat eivätkä papit enää käyttäisi erityisiä kaapuja. Sitten pappeja neuvottiin ottamaan yhteyttä oman alueensa todistajiin saadakseen Raamatun kotitutkistelun. Monien kirkkojen papit alkoivat toimia samalla tavalla kuin Pierre Awhanto. Keskiviikkoisin kirkon johtajat tutkivat Raamattua, ja sunnuntaisin he pitivät saarnansa sen pohjalta, mitä he olivat oppineet. Myöhemmin keskiviikon kokoontuminen muuttui seurakunnan kirjantutkisteluksi ja sunnuntaisaarnasta tuli esitelmä.

Vuonna 1989 Pierre Awhanto kutsui koolle kaikki seuraajansa. Kokouksessa, joka pidettiin Porto Novossa, oli läsnä toistatuhatta henkeä. Hän sanoi tuossa tilaisuudessa: ”Muistatteko, kun tapasin sanoa saarnani lopuksi: ’Minä olen vain edelläkävijä. Aidot totuuden kantajat tulevat myöhemmin’? He ovat vihdoinkin saapuneet – he ovat Jehovan todistajia!” Tämä ilmoitus synnytti noin seitsemän tunnin mittaisen keskustelun, jonka aikana esitettiin kysymyksiä ja annettiin vastauksia! Kaikkien mielestä ilmoitus ei ollut hyvä uutinen. Jotkut pitivät mieluummin kiinni omasta elämäntavastaan, johon sisältyi monivaimoisuus. Tähän päivään mennessä on kuitenkin yli 75 entistä Ayi-Wiwé-kirkon jäsentä kastettu ja suunnilleen 200 muuta tutkii ja edistyy kohti samaa päämäärää. Lisäksi monet tuosta ryhmästä opettelevat lukemaan ja kirjoittamaan.

Pierre Awhanto itse kastettiin kesäkuussa 1991. Hän on katkaissut laillisesti kaikki siteensä entiseen uskontoonsa. Kahdeksan hänen entisistä kirkoistaan on muutettu valtakunnansaleiksi. Entä se talo, jonka hän oli saanut lahjaksi parantamaltaan mieheltä? Veli Awhanto palautti sen hänelle. Mies oli ymmärrettävästikin hyvin hämmästynyt. Veljemme  kuitenkin selitti, että nyt kun hän oli löytänyt totuuden, hän tiesi, että mitä parantamistekoja hän sitten olikin pystynyt tekemään, ne eivät olleet Jumalan vaan demonien voiman aikaansaannosta.

On hyvin rohkaisevaa nähdä, miten ihmisiä – tosiaan jopa suuria joukkoja – vapautetaan uskonnollisesta erheestä ja miten he tulevat ”totuuden täsmälliseen tuntemukseen”! (1. Tim. 2:​4.) Ja nyt oli koittanut aika, jolloin he voisivat kokoontua vapaasti saamaan opetusta Jumalan sanasta.

Unohtumaton päivä

Tammikuun 24. päivänä 1990 kaksi beniniläisveljeä matkusti Lagosiin Nigeriaan käsissään tärkeä asiakirja. He halusivat ilmoittaa Nigerian haaratoimistolle, joka huolehti Beninin työstä noina vaikeina vuosina, että päätös, jolla Jehovan todistajien työ Beninin tasavallassa oli aikoinaan kielletty (27.4.​1976, päätös nro 111), mitätöitiin 23.1.​1990 päivätyllä päätöksellä nro 004! Jehovan todistajat olivat vihdoinkin virallisesti vapaita saarnaamaan julkisesti ja pitämään kristillisiä kokouksia! Miten asiasta tiedotettaisiin paikallisille todistajille?

Alettiin suunnitella kokousta Cotonouhun. Sitä organisoineet veljet eivät kuitenkaan kertoneet etukäteen syytä tähän yhteenkokoontumiseen. Paikalliset todistajat eivät voineet olla ihmettelemättä, miksi heidät kutsuttiin koolle julkiseen saliin Cotonoun keskustaan. Miten yllättyneitä he olivatkaan, kun he paikalle saapuessaan näkivät suuren julisteen, jossa Jehovan todistajat toivotettiin tervetulleiksi! ”Miten tällaista voidaan tehdä? Mehän olemme kielletty järjestö”, ajattelivat monet veljet. Toiset pohtivat: ”Onko tämä ansa?”

Kokouksen oli määrä alkaa kello 10.00, mutta yhdeksään mennessä kaikki paikat olivat täynnä. Salin sisäpuolella oli kaksi suurta julistetta. Toisessa oli Ilmestyksen 4:​11:n sanat:  ”Sinä, Jehova, niin, meidän Jumalamme, olet arvollinen saamaan kirkkauden ja kunnian.” Toisessa lainattiin psalmia 144:​15: ”Onnellinen on se kansa, jonka Jumala on Jehova!”

Kun kokous alkoi, puheenjohtaja ilmoitti, että hänen kädessään olevan asiakirjan mukaan ”hallitus on poistanut työtämme rajoittaneen kiellon”! Tilaisuudessa ollut veli Olih, joka on Nigerian haaratoimistokomitean jäsen, kertoo: ”Ilmoituksen synnyttämät suosionhuudot ja kättentaputukset olivat sellaiset, että jos rakennus ei olisi ollut kunnolla tehty, se olisi voinut romahtaa myrskyisten suosionosoitusten kasvavan vyöryn johdosta. Yhtäkkiä taputukset lakkasivat; ikään kuin läsnäolijat olisivat halunneet palauttaa mieleensä, mitä oli sanottu. Sen jälkeen he alkoivat taputtaa uudestaan, ja sitä kesti joitakin minuutteja. Puheenjohtaja mainitsi psalmin 126 muttei voinut taputusten vuoksi lukea sitä. Monilla meistä, myös puheenjohtajalla, kihosivat kyyneleet silmiin. Tuntui kuin olisimme olleet todistamassa ylösnousemustapahtumaa, kun veljet kääntyivät ympäri katsomaan toinen toistaan ja pitivät toisiaan kädestä kiinni osoituksena kiitollisuudesta ja ilosta.”

Ilmoitusta seuranneissa puheissa veljiä kiitettiin kestävyydestä, jota he olivat osoittaneet 14 vuotta jatkuneen kiellon  aikana. Nyt ei ollut katkerien kyynelten aika, vaan aika rakentaa, käyttää uutta vapautta viisaasti aloittamalla tienraivauspalvelus, jos heidän tilanteensa sen salli, tai tavoitella muita palvelustehtäviä seurakunnissa. Olisi tärkeää luottaa edelleen Jehovaan, joka oli nyt antanut kansalleen voiton! Ilman väliaikaa pidetty kokous kesti neljä tuntia, mutta läsnäolijoista se tuntui muutamalta minuutilta.

Viimeinen puhuja mainitsi, että vielä joitakin päiviä aiemmin veljien tavatessa kadulla he varoivat huolellisesti paljastamasta toisiaan. Mutta nyt heille sanottiin, että he voisivat alkaa hyvittää menetettyä aikaa tervehtimällä veljiään avoimesti. Monet todistajat olivat vielä pari tuntia hartaan loppurukouksen jälkeen rakennuksen edessä syleilemässä  ja suutelemassa toisiaan ja tutustumassa toisiinsa uudelleen. Uskonnonvapaus maistui suloiselta. Mutta miten veljet nyt käyttäisivät tätä vapautta?

He iloitsevat mahdollisuudesta kokoontua palvomaan

Valtakunnansalit kaipasivat siivoamista, maalaamista ja korjausta, jotta ne olisi saatu taas käyttökuntoon. Veljet antoivat auliisti aikaansa ja varojaan työn tekemiseen. Lisäksi Seura järjesti niin, että kierrosvalvojat vierailisivat viipymättä kaikissa seurakunnissa, kussakin kahden kolmen päivän ajan. Uudelleenorganisointi oli käynnissä!

Mikä ilo onkaan nähdä perheiden taas kokoontuvan yhteen valtakunnansaleihinsa! Kokousten läsnäolijamäärä on monesti pari kolme kertaa suurempi kuin julistajien määrä. Monet tulevat polkupyörillä, jotkut moottoripyörillä tai puunrungosta koverretuilla kanooteilla. Toiset kävelevät, eikä heitä haittaa se, että matkaa on useita kilometrejä. Äiti sitoo nuorimmaisen selkäänsä vartalonsa ympärille kiedotulla kankaanpalasella. Vanhemmat lapset auttavat pienempiään. Usein isä kantaa kokouksessa tarvittavat arvokkaat kirjat – arvokkaat, koska niiden avulla Jehova antaa opetusta ja koska jokainen isoista kirjoista saattaa edustaa koko päivän palkkaa.

Aikaa myöten kaikki valtakunnansalit eri puolilla maata sekä Porto Novon lähetyskoti ja Cotonoussa sijaitsevat haaratoimistotilat, jotka viranomaiset olivat ottaneet haltuunsa kiellon aikana, palautettiin oikeille omistajilleen. Haaratoimisto ja Porto Novon lähetyskoti peruskorjattiin viipymättä, ja elokuussa 1990, vajaa kuukausi haaratoimistokiinteistön palauttamisesta, tuolla Seuran tontilla pidettiin konventti, jossa oli läsnä noin 2000 henkeä. Jokainen tuli tietämään, että Jehovan todistajat käyttivät taas kiinteistöä raamatullisessa opetustyössään.

Beninin haaratoimisto aloitti jälleen toimintansa syyskuussa  1991, minkä ansiosta voidaan olla läheisemmässä yhteydessä veljiin ja auttaa enemmän heidän hengellisten tarpeittensa täyttämisessä.

Innokkaita todistamaan totuudesta

Beninin Jehovan todistajat halusivat saarnata hyvää uutista samalla tavalla kuin heidän veljensä muissa maissa. 14-vuotisen kiellon aikana oli todistettu pääasiassa vapaamuotoisesti. Kaikki vanhimmatkaan eivät olleet koskaan todistaneet talosta taloon. Saatuaan hiukan rohkaisua ja opastusta he pääsivät kuitenkin alkuun.

Todistaminen ei ole Beninissä vaikeaa. Yleensä ihmiset rakastavat Raamattua. Monesti he ohjaavat vierailevan todistajan istumaan ja kuuntelevat tarkkaan. Kun todistajat ovat talosta-taloon-työssä, ei ole epätavallista, että joku pyöräilijä huikkaa heille ja pyytää uusimpia Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä.

Usein monia saman perheen jäseniä asuu rakennuksissa, joilla on yhteinen piha. Osoittaakseen kunnioitusta todistaja  pyytää saada puhua ensin perheen pään kanssa. Sen jälkeen käydään hänen aikuisten poikiensa ja näiden perheiden luona, joiden talot ovat samassa pihapiirissä.

Ilmaistakseen arvostuksensa kaikkea sitä kohtaan, mitä Jehova oli tehnyt heidän hyväkseen, sadat aloittivat tienraivauspalveluksen kiellon poistuttua. Vuonna 1989 erikoistienraivaajia sekä vakituisia ja osa-aikaisia tienraivaajia oli 162; vuonna 1996 heitä oli 610.

Millaista vastakaikua he ovat saaneet? Eräs erikoistienraivaajapariskunta määrättiin kaupunkiin, jossa ei ollut yhtään todistajaa. Vain muutaman kuukauden kuluttua tuli aika pitää Kristuksen kuoleman muistonvietto. Kaupungissa asuvat kiinnostuneet saivat tietää, että tavallisesti me vietämme muistojuhlaa valtakunnansalissa, mutta paikkakunnalla ei ollut salia. Yksi kiinnostuneista meni kysymään eräältä mieheltä, joka omisti suuren maa-alueen, voisivatko he raivata osan siitä ja rakentaa valtakunnansalin. Mies suhtautui myönteisesti todistajien työhön, ja niinpä hän suostui siihen. Muutamassa päivässä nuo kaksi erikoistienraivaajaa ja kiinnostuneet olivat raivanneet maan ja rakentaneet kauniin valtakunnansalin, jossa oli palmunoksista punotut seinät ja olkikatto. Edessä oli kaksi palmunoksista tehtyä holvikaarta, jotka oli koristeltu kukilla. Kun paikallinen voodoo-papitar yritti nostattaa vastustusta, kylänvanhimmat sanoivat hänelle: ”Sinä et omista tämän kylän maata. Me haluamme Jehovan todistajien jäävän. Jos he lähtevät, sinäkin lähdet!” Hän ei aiheuttanut enää lisäharmia. Muistonvietossa oli läsnä 110 henkeä, joista vain nuo kaksi erikoistienraivaajaa olivat kastettuja todistajia.

Konventtitilat

Pian kiellon poistamisen jälkeen hankittiin viiden hehtaarin maapalsta Calavin kylästä läheltä Cotonouta, ja myöhemmin hankittiin viereinen, neljän hehtaarin suuruinen palsta. Tässä kylässä jotkut veljemme olivat olleet vangittuina,  koska viranomaisten mukaan alue oli Jehovan todistajien ”toimintapesäke”. Noista sanoista oli tullut täyttä totta! Vuonna 1990 Jehovan kansa sai vapaasti pitää täällä konventin omalla maallaan!

Mutta miten voitaisiin rakentaa konventtitilat 4000:ta ihmistä varten sellaisin kustannuksin, että veljet selviytyisivät niistä? Tavalla, joka on tyypillinen Länsi-Afrikan Jehovan todistajille. Veljet menivät metsään ja leikkasivat bambun ja kookospalmun lehtiä. Bambukepit palvelivat istuimina. Maahan upotettiin runsaan metrin välein puolisen metriä maanpinnan yläpuolelle ulottuvia tolppia. Ne toimisivat istuinten jalkoina. Kaksi pitkähköä bambukeppiä laitettiin vaakasuuntaan noiden puolimetristen tolppien päälle ja sidottiin kiinni. Voilà! Siinä oli istuimet 15 ihmiselle. Suuria bambukeppejä käytettiin kannattamaan kattorakenteita ja lehdet punottiin kattomateriaaliksi. Vaikkei tällainen rakennelma ole vedenpitävä, se suojaa kaikkia Afrikan kuumalta auringolta ja sen alla on melko mukava olla.

Aikanaan tänne rakennetaan uusi haaratoimisto sekä sivuiltaan avoin konventtisali, joka on kestävämpää tekoa.

Lähetystyöntekijät palaavat

Noin kolmen ja puolen kuukauden kuluttua kiellon poistamisesta julkaistiin toinen hallituksen päätös. Se mitätöi päätöksen, joka oli johtanut lähetystyöntekijöiden karkottamiseen vuonna 1976, ja siinä todettiin, että Jehovan todistajat saivat vapaasti jatkaa lähetystyötä Beninissä.

Tähän viranomaisten toimenpiteeseen reagoitiin määräämällä Beniniin marraskuussa 1990 jälleen lähetystyöntekijöitä. Tab ja Janis Honsberger, jotka olivat palvelleet Dakarissa Senegalissa, saivat uuden määräyksen Beniniin. Michel Muller ja hänen vaimonsa Babette sekä Claude ja Marie-Claire Buquet tulivat Beniniin muutamaa päivää myöhemmin. He olivat viimeksi palvelleet Tahitissa.

 Veli Honsberger muistelee: ”Olimme iloisesti yllättyneitä tapaamiemme ihmisten reaktiosta, kun aloimme saarnata ovelta ovelle uudella määräalueellamme. He toivottivat meidät todellisuudessa tervetulleiksi takaisin Beniniin! Muuan mies sanoi, että kun Jehovan todistajien lähetystyöntekijät vuosia sitten lähtivät, maa alkoi mennä alamäkeen.” Palautahan mieleesi bensiiniaseman nuoren työntekijän 14 vuotta sitten lausumat sanat maasta poistuville lähetystyöntekijöille: ”Älkää surko; jonain päivänä te palaatte.” Hänen sanansa olivat toteutuneet – lähetystyöntekijät olivat palanneet!

Veli Buquet kutsuu Beniniä lähetystyöntekijöiden paratiisiksi, koska monet beniniläiset rakastavat syvästi Jumalaa ja Raamattua. Monet niistä yli 50 lähetystyöntekijästä, jotka nykyään palvelevat Beninissä, on pysäytetty kadulla, ja heiltä on pyydetty raamatuntutkistelua tai kysytty jokin syvällinen raamatullinen kysymys!

Vapautta käytetään viisaasti

Vuosia sitten beniniläisiä myytiin orjiksi ja kuljetettiin laivoilla muihin maihin. Niin hirvittävää kuin tämä olikin, toisenlainen orjuus, orjuus joka johtuu väärästä uskonnosta, on pitänyt otteensa nykyaikaan saakka. Se kahlitsee sellaisten ihmisten sydämen ja mielen, jotka ehkä pitävät itseään vapaina. Toisinaan se synnyttää enemmän pelkoa kuin orjanomistajan ruoska.

Tuhannet beniniläiset ovat vapautuneet tällaisesta orjuudesta, ja heistä on tullut Jehovan iloisia todistajia. He tietävät myös, mitä merkitsee se, että Kristuksen tavoin ei ”ole osa maailmasta”. Sen ansiosta he voivat iloita siitä, ettei heitä orjuuta ”tämän maailman hallitsija”, jolla ei Jeesuksen sanojen mukaan ollut mitään otetta häneen. (Joh. 12:​31; 14:​30; 15:​19.) Beniniläisten Jehovan todistajien kohtaamat ankaran vainon vuodet eivät saattaneet heitä takaisin orjuuteen. He tiesivät hyvin Jeesuksen Kristuksen sanat:  ”Jos ihmiset ovat vainonneet minua, niin he vainoavat teitäkin.” (Joh. 15:​20.) Ja he tiesivät, että apostoli Paavali oli kirjoittanut: ”Kaikkia, jotka haluavat elää jumalista antaumusta osoittaen Kristuksen Jeesuksen yhteydessä, tullaan myös vainoamaan.” (2. Tim. 3:​12.) Vaikka heiltä riistettiin joksikin aikaa vapaus kokoontua palvomaan avoimesti ja todistaa muille julkisesti – jotkut jopa heitettiin vankilaan – heillä oli kuitenkin edelleen vapauksia, joita kukaan ihminen ei voinut ottaa heiltä pois.

Nyt on kulunut noin seitsemän vuotta siitä, kun kielto poistettiin ja Jehovan todistajat tunnustettiin jälleen laillisesti. Ovatko beniniläisveljemme käyttäneet tätä vapautta viisaasti? Vähän kiellon asettamisen jälkeen maassa oli noin 2300 aktiivista Valtakunnan julistajaa. Nyt määrä on enemmän kuin kaksinkertainen. Kokoaikaisten sananpalvelijoiden joukko on puolestaan yli kolminkertaistunut. Monet ihmiset vastaavat kutsuun ottaa ”elämän vettä ilmaiseksi” (Ilm. 22:17). Kun seurakunnat kokoontuvat Kristuksen kuoleman muistonviettoon, tulee tilaisuuteen myös suuret määrät kiinnostuneita, niin että läsnäolijoita on yli nelinkertaisesti todistajien määrään verrattuna. Selvästikin kiinnostuneiden hyväksi on tehtävä vielä paljon, jotta he tajuaisivat ja osaisivat soveltaa käytäntöön kaiken sen, mitä Jeesus itse käski noudattaa (Matt. 28:19, 20).

Lisäksi on monia haastavia olosuhteita, joissa ihmisten täytyy kamppailla niin kauan kuin tämä vanha asiainjärjestelmä jatkuu. On kuitenkin sydäntä lämmittävää käydä Jehovan kansan seurakunnissa Beninissä ja nähdä omin silmin se vapaus, jonka Jumalan sana on jo antanut näille ihmisille. Logoun kylässä on entinen moniavioinen mies, joka Jehovan hyväksymyksen saamiseksi hylkäsi paikalliset epäraamatulliset perinteet ja elää nyt yhden vaimon kanssa. Togoudo Godomeyn seurakunnassa on nuori mies, jonka isä tarjosi hänelle sellaisia opiskelumahdollisuuksia, joihin moni olisi innokkaasti  tarttunut, ja lupasi, että aikanaan pojasta tulisi voodoo-pappi ja hän perisi isänsä talon ja vaimot; poika valitsi kuitenkin Jehovan palveluksen. Tori-Cada Zounméssa on sisar, joka vietti monta vuotta voodoo-luostarissa mutta on nyt vakituinen tienraivaaja. Muuan nuori mies, joka ennen elätti itsensä varastamalla, on pukenut ylleen uuden persoonallisuuden ja palvelee nyt erikoistienraivaajana Kotanissa. Entinen sotilas, joka kerran vainosi Jehovan kansaa, on nykyään vakituinen tienraivaaja ja avustava palvelija. Nämä ja monet heidän kaltaisensa auttavat vilpitönsydämisiä ihmisiä ymmärtämään, miten vapautua uskonnollisesta orjuudesta – aivan niin kuin heitä itseään autettiin. He tietävät kokemuksesta, että ”missä Jehovan henki on, siellä on vapaus” (2. Kor. 3:​17).

 [Kokosivun kuva s. 66]

[Kuva s. 72]

Nourou Akintoundé palasi Beniniin tienraivaajaksi ja auttoi monia aloittamaan Jehovan palveluksen

[Kuva s. 80]

Lukukoulu Sekandjissa (1996)

[Kuva s. 86]

Germain Adomahou hylkäsi moniavioisuuden ja päätti sen sijaan elää ensimmäisen vaimonsa Viguen kanssa

[Kuva s. 89]

Amasa Ayinla perheensä kanssa ollessaan kierrosvalvojana Beninissä

[Kuva s. 90]

Carlos ja Mary Prosser, lähetystyöntekijät valmiina kenttäpalvelukseen

[Kuva s. 95]

Valtakunnan palveluskoulu vuonna 1975, jolloin Beninissä vallitsi poliittisesti jännittynyt ilmapiiri

[Kuva s. 102]

Peter Pompl sekä Mary ja Carlos Prosser – heidät kaikki karkotettiin Beninistä, ja nykyään he palvelevat Nigeriassa ja Kamerunissa

[Kuva s. 115]

Pierre Awhanto, joka aiemmin oli itsensä nimittämä sananpalvelija, on nykyään virkaanasetettu tosi Jumalan sananpalvelija

[Kuvat s. 116]

Kokous jossa ilmoitettiin kiellon poistamisesta

[Kuva s. 118]

Calavin konventtialue

[Kuva s. 123]

Beninin haaratoimisto ja haaratoimistokomitea viime palvelusvuodelta (vasemmalta oikealle): Zacharie Elegbe, Tab Honsberger, Sourou Hounye