Brasilia

Vuonna 1500 Pero Vaz de Caminha kertoi kirjeessään Portugalin kuninkaalle Brasiliasta, jossa portugalilaiset löytöretkeilijät olivat juuri astuneet maihin. Hän sanoi: ”Parasta, mitä siellä voidaan tehdä – – on pelastaa sen kansa [intiaanit].” Nämä sanat paljastavat yhden pääsyistä, joiden vuoksi portugalilaiset laajensivat aluettaan merentakaisiin maihin 1400- ja 1500-luvulla. Tarkoitus oli levittää kristikunnan uskonnollisia opetuksia muihin maihin.

Kuitenkin vasta paljon myöhemmin Jumalan sana, Raamattu, tuli brasilialaisten saataville, niin että he saattoivat itse nähdä, mitä se opettaa. Portugalinkielinen koko Raamattu ilmestyi ensimmäisen kerran (osa Euroopassa ja osa Etelä-Intiassa) vuonna 1751. Vierähti vielä 125 vuotta, ennen kuin siitä painettiin yhtään osaa Brasilian portugaliksi. Ja täytyi odottaa hyvän matkaa 1900-luvun puolelle, ennen kuin edes yksi Raamatun osa julkaistiin Brasilian intiaaniheimojen kielillä.

Brasilia on niitä harvoja Etelä-Amerikan maita, joissa valtakieli ei ole espanja, vaan portugali. Brasilia on hyvin vaihteleva maa, joka haukkaa Etelä-Amerikan pinta-alasta noin puolet ja jolla on yhteinen  raja kaikkien muiden Etelä-Amerikan maiden paitsi Chilen ja Ecuadorin kanssa. Sen asukkaat ovat herkästi innostuvia ja ystävällisiä sekä kiinnostuneita hengellisistä asioista. Enemmistö (85 prosenttia 161 miljoonasta asukkaasta) tunnustautuu katolilaisiksi, ja suuri osa heistä on spiritismiin taipuvaisia. Viime vuosina myös protestanttisten kirkkojen kannatus on lisääntynyt huomattavasti.

Todellinen raamatullinen opetus alkaa

Jumala haluaa, että ”kaikenlaiset ihmiset pelastuisivat ja tulisivat totuuden täsmälliseen tuntemukseen” (1. Tim. 2:​3, 4). Sellainen tuntemus alkoi levitä Brasiliaan 1800-luvun lopulla. Vuonna 1899 Sarah Bellona Ferguson, joka asui São Paulossa, sai ensi kertaa muutamia Vartiotorni-seuran julkaisuja postitse Yhdysvalloista. Kun hän oppi kallisarvoisia Raamatun totuuksia, hän kertoi niistä mahdollisuuksiensa mukaan toisille. Noin 25 vuotta myöhemmin hän kävi kasteella, kun siihen tarjoutui tilaisuus.

Sillä välin kahdeksan nuorta brasilialaista merimiestä innostui menemään raamatuntutkijoiden  (kuten Jehovan todistajia silloin kutsuttiin) kokouksiin ollessaan maissa New Yorkissa. Sieltä he hankkivat portugalinkielisen Raamatun. Heitä autettiin myös ymmärtämään sitä. Kun he palasivat Brasiliaan maaliskuussa 1920 oltuaan monta kuukautta tekemisissä raamatuntutkijoiden kanssa New Yorkissa, he edelleen kokoontuivat yhteen ja puhuivat toisille asioista, joita he olivat oppineet. Aluksi he tutkivat espanjankielisten Vartiotorni-seuran julkaisujen avulla, koska portugaliksi ei ollut mitään saatavissa. Pari vuotta myöhemmin Brasiliaan lähetettiin kuitenkin George Young ja järjestettiin niin, että kirjallisuutta alettiin kääntää ja julkaista portugaliksi. Vuonna 1923 perustettiin Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran haaratoimisto Rio de Janeiroon edistämään raamatullista opetustyötä tässä suunnattoman suuressa maassa.

Lisäapua saapuu

Tästä hyvästä alusta huolimatta työ edistyi hitaasti. Siksi J. F. Rutherford, Vartiotorni-seuran silloinen presidentti, pyysi Alston Yuillea vuonna 1936 matkustamaan Brasiliaan auttamaan paikallisia todistajia, jotta nämä voisivat hyötyä enemmän niistä hengellisistä järjestelyistä, joita Jehova teki näkyvän järjestönsä välityksellä. Hänen mukanaan tulivat hänen vaimonsa Maude sekä Antonio Pires de Andrade, työtoveri, joka ainakin aluksi toimi myös hänen tulkkinaan. Kolme vuotta myöhemmin lähetettiin Euroopasta Otto Estelmann ja Erich Kattner tienraivaajiksi Brasiliaan, ja he omistautuivat tehtävälleen käydä ihmisten kodeissa näyttämässä, miten Raamatun totuus voisi hyödyttää heitä. Sitten vuonna 1945 saapui ensimmäiseltä Gilead-koulun kurssilta kaksi lähetystyöntekijää: Charles D. Leathco ja Harry Black.

Jehova siunasi heidän ja monien muiden innokkaiden Valtakunnan julistajien työtä, ja vuonna 1948 kertoi Brasiliassa 1000 Jehovan todistajaa Jumalan sanan kallisarvoisista totuuksista toisille. Ryhmä kasvoi nopeasti: 10000 vuonna  1957 ja 50000 vuonna 1968. Tänä aikana Betel-kotia ja painoa täytyi laajentaa, ja vuonna 1968 haaratoimisto siirrettiin Rio de Janeirosta suurempiin tiloihin São Pauloon. (Brasiliassa vuosina 1920–72 tehdystä työstä on kerrottu enemmän englanninkielisessä vuoden 1973 Jehovan todistajien vuosikirjassa s. 33–88.)

Jumalan oma sana tulee saataville

Viitisenkymmentä vuotta sitten katolinen keskivertobrasilialainen kävi aina messussa, rukoili aina Mariaa, totteli aina pappia eikä koskaan lukenut Raamattua. Miksei? Yhtenä syynä oli se, että papit kielsivät laumojaan omistamasta sellaista Raamattua, jota ei ollut painettu roomalaiskatolisen kirkon luvalla. Samalla kaikki nämä kirkon hyväksymät Raamatut olivat toivottoman kalliita – tavallinen kirkossakävijä ei mitenkään päässyt niihin käsiksi. Ei ihme, että todistajat tapasivat tuolloin usein katolilaisia, jotka eivät olleet koskaan nähneet Raamattua!

”Minulla oli tapana lukea sellaisille ihmisille Isä meidän -⁠rukous”, muistelee Fern, joka on ollut vuosia lähetystyössä. ”Katolilaiset osasivat tuon rukouksen ulkoa mutta hämmästyivät nähdessään sen Raamatussa.” Monesti hämmästys johti kiinnostukseen ja kiinnostus pyyntöön: ”Voisitteko hankkia minulle Raamatun?” Todistajat hankkivat mielellään jonkin huokean käännöksen Brasilian raamattuseuralta.

Ne kymmenen lähetystyöntekijää, jotka tuohon aikaan olivat São Paulossa, kävivät vähän väliä kaupungissa sijainneessa Raamattuseuran liikkeessä. Liikkeen protestanttiset myyjät eivät kuitenkaan katsoneet suopeasti, kun jokainen varastossa oleva Tradução Brasileira – raamatunkäännös jossa on nimi Jehova – alkoi siirtyä heidän hyllyistään lähetystyöntekijöiden kirjalaukkuihin. Eräänä päivänä myyjä sanoi lähetystyöntekijöille, ettei hän voinut enää antaa heille noita Raamattuja. Pian sen jälkeen Tradução Brasileira loppui kustantajalta.  Monet todistajat toivoivat luonnollisesti, että tilanne muuttuisi. Vuonna 1963 Brasiliasta matkusti 57 veljeä ja sisarta Yhdysvaltojen kansainvälisiin konventteihin, joissa julkaistiin portugalinkielinen Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös. Aika, jolloin Raamattuja voitiin levittää vain tipoittain, päättyi vihdoin neljä vuotta myöhemmin, kun koko Raamatun Uuden maailman käännös ilmestyi portugaliksi.

Menneiden 30 vuoden aikana maahan on virrannut miljoonia Seuran painamia Uuden maailman käännöksiä, ja ihmiset ovat panneet ne merkille. Vuonna 1987 Veja-lehdessä, joka on Brasilian johtava viikoittain ilmestyvä uutislehti, kuvailtiin Pyhän Raamatun Uuden maailman käännöksen portugalinkielistä viitelaitosta maan ”täydellisimmäksi raamatunkäännökseksi”. Brasilialaiset Jehovan todistajat (joita on nykyään yli 430000) ovat samaa mieltä, ja heistä on sykähdyttävää, että heidän raamatunlevitystyönsä ansiosta monilla brasilialaisilla sekä kaupungeissa että kylissä on viimeinkin oma Jumalan sana, jota he kiitollisina lukevat.

Raamatun totuutta opetetaan henkilökohtaisesti

On aivan eri asia lukea Raamattua kuin ymmärtää lukemaansa ja osata soveltaa sitä. Sitä varten tarvitaan henkilökohtainen raamatullinen opetusohjelma. Vuonna 1968 – vuosi portugalinkielisen koko Uuden maailman käännöksen ilmestymisen jälkeen – Brasilian 50000 todistajaa saivat kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään, joka auttaisi heitä tutkimaan Raamattua.

Luettuaan tuon kirjan muuan kokenut tienraivaajasisar huudahti: ”Tämän kirjan avulla miljoonat ottavat totuuden vastaan!” Ja hän oli oikeassa. Kirjoja levitettiin vuodessa yli kolme kertaa enemmän kuin aikaisemmin. Raamatuntutkistelujen määrä lisääntyi räjähdysmäisesti. Etelä-Brasiliassa asuva Rute pukee sanoiksi monien niiden tunteet, jotka tutkivat  tuota kirjaa, sanoessaan: ”Kun tutkin Totuus-kirjaa, olin kiitollinen ja vimmoissani. Kiitollinen siksi, että olin oppinut totuuden kuolleiden tilasta ja paratiisitoivosta, ja vihainen siksi, että katolinen kirkko oli johtanut minua harhaan koko elämäni ajan.”

Sitten vuonna 1983 todistajat ottivat tervetulleena vastaan raamatulliseen opetustyöhön tarkoitetun uuden apuvälineen: portugalinkielisen laitoksen kirjasta Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä. Tuo kirja on tavoittanut monien muiden eri elämänaloja edustavien ihmisten sydämen. Alkuvuodesta 1996 yli 500000 brasilialaista hyötyi raamatullisesta opetuksesta, ja useimmiten tutkistelu perustui tähän tehokkaaseen opetusvälineeseen.

Voit elää ikuisesti -⁠kirjan teksti kosketti Brasilian lukutaitoista väestöä, kun taas kirjasen Nauti elämästä maan päällä ikuisesti! kuvat opettivat Raamatun totuuksia monille niistä 28 miljoonasta brasilialaisesta, jotka eivät osanneet lukea. Kuluneiden 13 vuoden aikana näitä kirjasia on painettu portugaliksi yli kuusi miljoonaa. Ymmärtävätkö lukutaidottomat ihmiset Raamatun opetuksia? Totisesti ymmärtävät! Otetaanpa esimerkiksi Maria, eräs iäkäs nainen. Tämän kirjasen avulla hän sai tietää, että Jumalan nimi on Jehova, ei Senhor (Herra), aivan niin kuin hänen nimensä on Maria, ei Senhora (Rouva). Vaikkei hän ollut koskaan aiemmin kuullut Jumalan nimeä, hän otti arvostaen vastaan tämän uuden totuuden ensimmäisellä tutkistelukerralla. Kun todistaja, joka häntä opetti, oli lähdössä, Maria huudahti: ”Olkoon Jehova kanssanne!” Marian vilpitön toive on todellakin toteutunut. Jehovan siunaamana raamatullinen opetustyö menee Brasiliassa eteenpäin.

Uusia tiloja painotoiminnan jatkamista varten

Vuonna 1971, kolme vuotta siitä kun haaratoimisto muutti São Pauloon, aktiivisten todistajien määrä ylitti  70000:n rajan. Tuona vuonna koko maassa oli 1202 seurakuntaa, Jehovan todistajat omistivat yli 11000000 tuntia julkiseen sananpalvelukseensa ja he johtivat keskimäärin 58902:ta Raamatun kotitutkistelua. Jotta tätä opetusohjelmaa olisi voitu ohjata ja sitä varten tuottaa välineitä, oli ilmeistä, että haaratoimistotiloja täytyisi jälleen laajentaa. Veljet luottivat Jehovan ohjaukseen ja kiinnittivät huomionsa tähän tarpeeseen.

Vuosien ajan portugalilainen Vartiotorni oli painettu Brasiliassa vanhalla taso-sylinterikoneella. Mutta koska kysyntä oli lisääntynyt ja koska painokoneessa (joka oli rakennettu vuonna 1918) oli ilmennyt ongelmia eikä paperia ollut saatu riittävästi, painotoiminta oli siirretty vuonna 1957 New Yorkiin. Nyt koneeseen ja paperiin liittyvät ongelmat oli kuitenkin ratkaistu, joten veljet pystyivät aloittamaan painamisen Brasiliassa uudelleen.

Jotta painamista varten olisi saatu tarpeeksi tilaa, ryhdyttiin haaratoimiston yhteyteen pystyttämään lisärakennusta. Samaan aikaan tehtiin järjestelyjä nopean kohopainorotaatiokoneen tuomiseksi maahan. Koska lehtemme ovat luonteeltaan sivistäviä, anoimme erivapautta painokoneelle määrätystä tuontiverosta. Mutta toisinaan uskonnolliset järjestöt, joille oli myönnetty verovapauksia, olivat myöhemmin myyneet tavaroitaan hyvällä voitolla. Ymmärrettävästi eräät viranomaiset eivät puoltaneet enempien erivapauksien myöntämistä uskonnollisille ryhmille. Apua saatiin kuitenkin odottamattomalta suunnalta – eräältä hallituksen viranomaiselta, joka oli agnostikko. Hän oli kiinnostunut siitä, että anoimme erivapautta, ja kertoi, miten meidän tulisi menetellä. Marraskuussa 1972, vain neljän kuukauden kuluttua, toivomamme verovapaus myönnettiin. Augusto Machado, joka työskenteli Seuran toimistossa, muistelee: ”Me aloitimme tyhjästä emmekä tienneet käytännössä mitään, mutta  luottamalla Jehovaan ja lukemalla läksymme saimme, mitä tarvitsimme. Jehova todella ohjaa palvelijoitaan.”

Paljon opittavaa

Painamiseen rullarotaatiokoneella sisältyisi uusia haasteita. Kokonaan osiin purettu painokone saapui joulukuussa 1972 pakattuna 47 suureen sälelaatikkoon, joista jotkin painoivat peräti lähes 5,5 tonnia. Milan Miller maailmankeskuksesta lähetettiin paikalle valvomaan, että se koottaisiin oikein. Hän koordinoi koneen asennustyön, jonka yhdeksän veljen ryhmä teki, ja opetti sitten heidät käyttämään sitä. Se että he olivat mukana asentamassa konetta, auttoi heitä ymmärtämään, miten sitä pitää huoltaa. Suurin osa oli nuoria veljiä, jotka siihen mennessä olivat saaneet vähän jos lainkaan kokemusta painamisesta. Karl Rietz, joka oli mukana asentamassa konetta, oli painonvalvoja, ja hän on ollut tuossa tehtävässä tähän saakka.

Samoihin aikoihin saapui maahan paperi, jolle lehdet oli määrä painaa. ”Ensimmäinen laivalasti oli melkein 140 tonnia”, muistelee Euclides Justino, joka lähetettiin Betelistä satamaan noutamaan sitä. ”Järjestimme kuorma-autoja siirtämään paperin Santosin satamasta Beteliin São Pauloon. Mutta emme tajunneet, että sataman haarukkatrukki ainoastaan nosti paperirullat kuorma-autoihin ja että tarvitsisimme vahvoja miehiä panemaan nuo painavat rullat järjestykseen lavalla. Niinpä veli Machado ja minä kiipesimme yhden kuorma-auton lavalle ja rupesimme kampeamaan rullia – joista jokainen painoi 400 kiloa – ja pyörittämään niitä paikoilleen. Ahtaajat saivat makeat naurut katsellessaan kahden miehen solmiot kaulassa ähkivän ja puhkivan rullien kimpussa. Onneksi oli miltei ruokatunnin aika, joten lopetimme pian. Ruokatunnilla palkkasimme miehiä tekemään työn loppuun.” Vähitellen veljet kuitenkin oppivat, mitä rullarotaatiokoneella painamiseen liittyi.

 Vuonna 1973 saapui toinen rullarotaatiokone, joka oli yhtä nopea kuin ensimmäinenkin: 12500 lehteä tunnissa. Sen jälkeen on asennettu lisää koneita, joista jotkin ovat neliväripainokoneita. Vuosien varrella olemme siten pysyneet raamatullisen kirjallisuuden kysynnän tasalla.

Betelin uuden lisärakennuksen vihkiäiset

Nelisen kuukautta ennen kuin toinen painokone saapui, oli Betelin uusi lisärakennus tarkoitus vihkiä käyttöön. Jotkut epäilivät, saataisiinko rakennustyöt ajoissa valmiiksi. Mutta haaratoimistonvalvoja Fred Wilson vastasi: ”Te ette tunne veljiämme.” Veljet uppoutuivat työhön koko sydämestään, ja työpäivät venyivät yömyöhään, myös lauantaisin ja sunnuntaisin. Vihkiäispäivänä, 17. maaliskuuta 1973, viimeistelytyöt  olivat vieläkin käynnissä. Puolenpäivän aikaan kaikki oli valmista! Viimeinen kuorma-autolastillinen roskia häipyi takaportista samaan aikaan kun vieraita alkoi saapua eteisaulaan!

Nathan H. Knorr, Vartiotorni-seuran silloinen presidentti, ja Max Larson, Brooklynin painonvalvoja, olivat paikalla tuossa tilaisuudessa. Veli Knorr piti vihkiäispuheen. Seuraavana päivänä järjestettiin kolmen tunnin pituinen erikoisohjelma,  jota Ibirapueran urheiluhalliin sulloutui seuraamaan yli 28000 kuulijaa. Tuossa ohjelmassa veli Knorr puhui siitä, kuinka tarpeellista on tarkastella päivän teksti säännöllisesti, ja julkaisi sitten vuoden 1973 Vuosikirjan, joka ilmestyi ensimmäistä kertaa portugaliksi. (Sitä ennen päivän tekstin tarkasteluun tarkoitettu portugalinkielinen aineisto oli ilmestynyt Vartiotornissa.) Se että tällä tavoin päivittäin luetaan ote Jumalan sanasta ja keskustellaan siitä, on tärkeä osa Jehovan kansaan kuuluvien elämää sopusoinnussa sen kanssa, mitä itse Jeesus Kristus sanoi: ”Ihmisen ei tule elää yksistään leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jehovan suusta.” (Matt. 4:​4.)

”Jumalan voiton” kansainvälinen konventti

Vuosi 1973 päättyi suurimpaan konventtiin, minkä Jehovan kansa oli Brasiliassa koskaan järjestänyt. Se pidettiin São Paulossa sijaitsevalla Pacaembu-stadionilla 26.–30. joulukuuta. Stadionin yllä leijui valtava ilmapallo, jossa mainostettiin teemaa ”Jumalan voitto”. Ohjelma voimisti läsnäolijoiden luottamusta siihen, että Jumalan valtakunnan voitto tuo todella suurimmat siunaukset ihmiskunnalle. Itse konventin aikana he näkivät todisteen siitä, että Raamattuun muistiin merkittyä Jumalan tahtoa koskeva opetus oli jo muuttanut kymmenientuhansien brasilialaisten elämän. Veli Knorr oli puhunut 28 vuotta aiemmin läheisessä urheiluhallissa 765 läsnäolijalle. Tuolloin hän oli katsellut tätä mammuttimaista stadionia ja ihmetellyt ääneen, mahtavatko brasilialaiset Jehovan todistajat milloinkaan täyttää tätä paikkaa. Se toteutui vuonna 1973, kun veli Knorr puhui 94586 kuulijalle, jotka olivat ahtautuneet tuolle samaiselle stadionille! Edellisenä päivänä oli kastettu 3187 uutta sananpalvelijaa. Tuo viisipäiväinen konventti oli itsessään todiste Jumalan voitosta!

Läsnäolijoita tuli maan kaikista osista. Amazonasin osavaltion pääkaupungista Manausista – noin 4000 kilometrin  päästä – tuli osanottajia kolmella linja-autolla ja neljällä henkilöautolla, ja se oli ensimmäinen ryhmä, joka milloinkaan on matkustanut täynnä yllätyksiä olevaa Transamazônica-valtatietä. Eräs toinen ryhmä matkusti yli 3000 kilometriä pohjoisrannikolla sijaitsevasta Belémistä, ja erikoisjuna sekä yli 180 linja-autoa toivat iloisia osanottajia Rio de Janeirosta. Konventti sai niin paljon julkisuutta, että São Paulon osavaltion kuvernööri ja kaupungin pormestari kävivät konventtipaikalla.

Tuhansien konventtivieraiden majoittaminen oli vaativa tehtävä, sillä monilla heistä ei ollut varaa hotelliin. Majoitusosastolla käsiteltiin noin 21000 majoitusanomusta. Sopusoinnussa Raamatun neuvon kanssa, jonka mukaan tulee ’noudattaa vieraanvaraisuutta’, todistajat ja muut majoittivat vieraita koteihinsa (Room. 12:​13). Enemmän kuin 6000 konventtivierasta majoitettiin valtakunnansaleihin. Kaikki Amazoniasta saapuneet osanottajat sijoitettiin tehtaaseen, jonka erään sisaren mies tarjosi veljien käyttöön. Todistajat ja kiinnostuneet lainasivat patjoja.

Kahden kuukauden kuluttua sama konventtiohjelma kuultiin Salvadorissa Bahiassa, ja siellä oli läsnä 32348 henkeä.

”Teidän tulee osoittautua pyhiksi”

Vaikka Jehovan todistajat olivat suhtautuneet paheksuvasti tupakointiin, asian vakavuutta ei ymmärretty täysin ennen vuotta 1973. Siksi jotkut todistajat jatkoivat tupakointia, vaikka he olivat kastettuja. Omana aikanaan Jehova kuitenkin auttoi palvelijoitaan ymmärtämään Raamatun periaatteet, joiden pitäisi vaikuttaa siihen, miten he suhtautuvat tuohon tapaan (2. Kor. 7:​1; Gal. 5:​19–21, engl. viitelaitoksen alaviite). Niinpä portugalinkielisessä Vartiotornissa 1.12.​1973 sanottiin, että siitä lähtien kaikkien, jotka haluaisivat mennä kasteelle, täytyisi lakata käyttämästä tupakkaa. Niille, jotka  olivat jo kastettuja ja jotka yhä tupakoivat, annettiin puoli vuotta aikaa lopettaa, mikäli he halusivat pysyä seurakunnassa.

Oikean vaikuttimen avulla enemmistö kykeni pääsemään eroon tuosta likaisesta tottumuksesta. Eräs veli, joka tuolloin poltti yhä, vaikka hän oli käynyt kasteella vuonna 1964, päätteli, että jos toiset pystyivät lopettamaan terveyssyistä, miten paljon suuremmat syyt hänellä pitäisi olla lopettaa voidakseen jatkaa Jehovan palvelemista. Joitakuita kylläkin erotettiin, mutta aikanaan monien mieli ja sydämentila muuttui, he lopettivat tupakoinnin ja heidät otettiin takaisin. Näin Jehovan kansa mukautui jatkuvasti Jumalan korkeisiin pyhyyden mittapuihin (3. Moos. 19:​2; 1. Piet. 1:​16).

Onko aika loppumassa?

Jotta ihmisiä olisi voitu auttaa ymmärtämään, kuinka kiireisen tärkeää oli asennoitua Jehovan puolelle suvereeniutta koskevassa kiistakysymyksessä, ryhdyttiin 1970-luvulla voimakkaasti levittämään Valtakunnan Uutiset -⁠traktaatteja. Onko aika loppumassa ihmiskunnalta? oli nimeltään Valtakunnan Uutiset nro 16. Amaro Santos, joka on palvellut Betelissä kuluneet 25 vuotta, selittää: ”Seura lähetti joka seurakuntaan 100 traktaattia julistajaa kohti, ja ne oli tarkoitus levittää ilmaiseksi vain kymmenessä päivässä 22.–31. maaliskuuta 1974. Traktaatista oli tehty viehättävän näköinen, niin että se kiinnitti sellaistenkin ihmisten huomion, jotka eivät yleensä välittäneet Valtakunnan sanomasta. Yli 7000 uutta julistajaa liittyi muiden todistajien joukkoon levittämään kahdeksaa miljoonaa traktaattia.”

Jotkut traktaatin saaneet ihmiset toimivat viipymättä oppimansa mukaan. Yksi heistä oli eräs 22-vuotias nuorimies, joka opiskeli korkeakoulussa São Paulossa. Tilanteen kiireellisyys teki häneen vaikutuksen, ja hän halusi alkaa tutkia Raamattua kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään avulla.  Pian hän alkoi puhua opiskelutovereilleen oppimastaan, ja kolmen kuukauden kuluttua hän osallistui erään toisen traktaatin erikoisrynnistykseen.

Jopa syrjäseutujen asukkaat yritettiin tavoittaa kaikin keinoin. Nuoret julistajat auttoivat siinä ilomielin. Belarmino Colla, joka siihen aikaan oli 15-vuotias, kirjoitti, mitä kaksi tällaista nuorta sai aikaan Rio Grande do Sulin osavaltiossa: ”Lähdimme kotoa aamukuudelta, ja koska taloja oli harvakseltaan, emme tavanneet ketään ennen kello kymmentä aamulla. Silloin tällöin meidän täytyi liikkua jalkaisin, koska poluilla oli mahdotonta kulkea hevosen selässä. Jatkoimme kello puoli yhdeksään illalla ja yövyimme sitten jonkun kiinnostuneen luona. Seuraavana aamuna kello seitsemältä aloitimme uudelleen, ja jatkoimme kello kolmeen iltapäivällä. Sitten suuntasimme kotiin, jonne saavuimme puolilta öin. Kahdessa päivässä olimme kävelleet 90 kilometriä ja levittäneet vaivaiset 30 traktaattia.” Nämä Valtakunnan julistajat tajusivat, että heidän levittämänsä sanoma tarjosi ihmisille tilaisuuden, joka voisi merkitä näille ikuista elämää, ja että miljoonat brasilialaiset tarvitsivat tuota tilaisuutta hyötyäkseen siitä. He tajusivat kiireen, johon traktaatti nro 16:n otsikko oli viitannut.

Todistajia on mahdotonta paeta

Vuonna 1974 Edivaldo Gil da Silva ja hänen vaimonsa Marli, jotka olivat tuolloin erikoistienraivaajia, kävivät kaksi kertaa kuukaudessa tutkimassa erään rouvan kanssa, joka asui syrjäisellä maatilalla lähellä São Paulon osavaltiossa sijaitsevaa Ribeirão Prêtoa. Päästäkseen sinne heidän täytyi hypätä maitoauton kyytiin kello neljältä aamulla ja kävellä lisäksi kymmenen kilometriä. Tutkistelu edistyi hyvin muutaman kuukauden, kunnes aviomies alkoi vastustaa. Hän jopa muutti perheensä kanssa pois ilmoittamatta uutta osoitetta.

 Kahdeksan vuotta myöhemmin eräs aviopari tuli Edivaldon ja Marlin luokse piirikonventissa ja kysyi: ”Muistatteko meidät? Me olemme se pariskunta, jonka luona kävitte maatilalla.” Mies selitti, että hän oli muuttanut päästäkseen eroon Jehovan todistajista. Mutta kun he olivat saapuneet uuteen kotiinsa ja ennen kuin he edes olivat purkaneet huonekalujaan kuorma-autosta, ilmaantui paikalle kaksi todistajaa, jotka alkoivat kertoa Jumalan tarkoituksesta ihmiskunnan suhteen. Tämä sai miehen ajattelemaan. Hän hyväksyi raamatuntutkistelun ja edistyi hyvää vauhtia. Joidenkin kuukausien kuluttua sekä hänet että hänen vaimonsa kastettiin.

Hengellisesti virkistävä vierailu

Syyskuussa 1974 São Paulon veljet saivat nauttia erikoisedusta. Mikä se oli? Frederick W. Franzin, Vartiotorni-seuran silloisen varapresidentin, vierailu. Se ei ollut hänen ensimmäinen kertansa Brasiliassa. Hän ja veli Knorr olivat pitäneet puheita São Paulon konventissa vuonna 1945. Tällä kertaa hänen mukanaan oli Karl Klein, joka pian matkan jälkeen alkoi palvella hänen tavallaan Jehovan todistajien hallintoelimessä. He lomailivat São Paulossa kolme päivää, mutta iloitsivat myös voidessaan antaa ”jonkin hengellisen lahjan” kristityille veljilleen (Room. 1:​11, 12). Mikä voisikaan olla nautittavampaa kuin saada keskustella hengellisistä asioista? Erääseen teatteriin järjestettiin pikapikaa erikoiskokous. Läsnä oli yhteensä 2000 kuulijaa.

Massasue Kikuta, joka on kuulunut haaratoimiston henkilökuntaan vuodesta 1967 lähtien, muistelee: ”Veli Franz ällistytti kaikki pitämällä puheensa sujuvasti portugaliksi. Ilman Raamattua tai minkäänlaisia muistiinpanoja (hänen näkönsä oli jo heikkenemässä) hän lainasi ja selitti psalmia 91 jae jakeelta yli kaksi tuntia, vaikka hän oli 80-vuotias.” Myöhemmin saatiin tietää, että hän teki saman espanjaksi vieraillessaan veljien luona Paraguayssa!

 Yksitoista orpoa oppii totuuden

Näihin aikoihin eräs Goiásin osavaltiossa asunut perhe tarvitsi kipeästi apua ymmärtääkseen, miksi ihmiset kärsivät ja mikä on elämän todellinen tarkoitus. Heidän isänsä oli tehnyt itsemurhan vakavien rahahuolten murtamana, ja muutamaa kuukautta myöhemmin heidän äitinsä oli kuollut sydänkohtaukseen. Vinhalin perheen kaikki 11 lasta jäivät orvoiksi. Kun tämä onnettomuus kohtasi heidän perhettään vuonna 1974, vanhin lapsista oli 17-vuotias ja nuorin vasta 40 päivän ikäinen. Päättäväisyytensä ja ponnistelujensa ansiosta viisi heistä saattoi pysyä yhdessä, mutta kuusi nuorinta täytyi lähettää sukulaisten luokse. Lohduttaakseen heitä jotkut sanoivat, että heidän murhenäytelmänsä oli Jumalan tahto. Tämä tietenkin vain teki heidän olonsa vielä ahdistuneemmaksi.

Esikoisella, Maria Lucialla, oli vakavia kysymyksiä Jumalasta ja katolisesta kirkosta. Kun hän kuuli erään todistajan tarjoavan ilmaista raamatuntutkistelua hänen työtoverilleen, hänen kiinnostuksensa heräsi. Muuan toinen työtoveri huomasi sen ja antoi hänelle lahjaksi kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Tavattuaan todistajan uudelleen joitakin päiviä myöhemmin Maria Lucia pyysi hartaasti samanlaista ilmaista raamattukurssia, jota hänen työtoverilleen oli tarjottu. Johanneksen 5:​28, 29:ään muistiin merkitty Jeesuksen lupaus ylösnousemuksesta täytti hänet toivolla. Se että hän sai kuulla Raamatun vastauksen siihen, miksi Jumala sallii pahuutta, auttoi häntä tajuamaan, ettei Hän ollut unohtanut heitä. Aikanaan kaikki lukuun ottamatta kuopusta asuivat jälleen yhdessä perheenä. He kannustivat toisiaan hengellisesti. Kaikki 11 lasta tutkivat Raamattua ja kävivät kasteella. Raamatusta he oppivat kristillistä käytöstä koskevat periaatteet. Hengellisesti he eivät enää olleet orpoja: he saivat ”veljiä ja sisaria ja äitejä” satakertaisesti (Mark. 10:​29, 30). Tätä nykyä yksi sisarista on erikoistienraivaaja, eräs toinen on lähetystyössä Paraguayssa ja Paulo palvelee vaimonsa kanssa Brasilian Betelissä.

 100000 julistajaa!

Vuosien mittaan Valtakunnan julistajien määrä kasvoi tasaisesti. Palvelusvuonna 1959 kasvu edelliseen vuoteen verrattuna oli 23 prosenttia. Seuraavalla vuosikymmenellä kasvuprosentti pieneni; se oli 9–14 prosenttia. Sitten vuonna 1975 kastettujen määrä nousi 16789:ään ja julistajien määrä ohitti ensimmäistä kertaa 100000:n rajan, samalla kun kasvu edellisestä vuodesta oli 17 prosenttia. Lisäksi ensimmäistä kertaa erikoistienraivaajia oli yli 1000, sillä syrjäisillä ja harvoin käydyillä alueilla todistamista painotettiin entistä enemmän. Vaikka kasvu hiljeni seuraavalla vuosikymmenellä, saarnaamistyö meni eteenpäin. Ja lisää kasvua oli luvassa.

Tuolloin Brasiliassa oli yli 100 miljoonaa asukasta, ja noin 20 prosentille heistä ei voitu kertoa hyvää uutista säännöllisesti. Monet näistä asuivat pikkukaupungeissa, jotka sijaitsivat jonkin matkan päässä suurista kaupungeista. Jotta nämä ihmiset olisi voitu tavoittaa ja kokouksia olisi voitu järjestää paikkakunnilla, joilla ilmeni riittävästi kiinnostusta, hallintoelin antoi luvan nimittää tilapäisiä erikoistienraivaajia niiden tuhannen lisäksi, jotka jo olivat erikoistienraivaajia. Aluksi jotkut nimitettiin kolmeksi kuukaudeksi, ja myöhemmin aikaa pidennettiin. Ensimmäiset näistä tilapäisistä erikoistienraivaajista nimitettiin marraskuussa 1985, jolloin 128 lähetettiin 113 eri kaupunkiin. Tulokset olivat erittäin rohkaisevia.

Eräässä Goiásin osavaltiossa sijaitsevassa kaupungissa tienraivaajat menivät käymään uudelleen naisen luona, joka oli halunnut Uuden maailman käännöksen, ja löysivät hänet itkemästä. Miksi hän itki? Hänelle oli sanottu, ettei hän saisi lukea tuota Raamattua, koska siinä käytettiin Jumalasta erilaista nimeä: Jehova. Mutta kun häntä ja hänen ystäviään autettiin perehtymään asiaan, he huomasivat, että nimi Jehova esiintyi paikka paikoin myös heidän omassa Raamatussaan. Nainen oli raivoissaan seurakuntansa papille. Tapauksen johdosta aloitettiin 45 uutta raamatuntutkistelua!

 Piauín osavaltiossa tavattiin mies, joka janosi totuuden vesiä. Ennen kuin hän tapasi tienraivaajat, hän oli lukenut osia lainaamastaan kirjasta Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä. Hän innostui lukemastaan niin kovasti, että päätti jäljentää kirjan käsin. Kun tienraivaajat tulivat hänen luokseen, hän oli jäljentänyt jo 21 lukua. Miten onnellinen hän olikaan, kun hän sai oman painetun kirjan ja hänen kanssaan alettiin tutkia Raamattua säännöllisesti sen avulla!

Sergipen osavaltiossa muuan papin sijaisena toimiva kirkon diakoni vastusti herkeämättä kahta tienraivaajasisarta. Mihin se johti? Diakoni julisti väkijoukoille kaiuttimen avulla, ettei Jehova ole Jumalan nimi vaan erään amerikkalaisen lahkon keksintöä. Tämä vain herätti monien kirkossakävijöiden kiinnostuksen, ja lyhyessä ajassa tienraivaajat johtivat 67:ää Raamatun kotitutkistelua!

Rio Grande do Nortessa tienraivaajat alkoivat tutkia naisen kanssa, joka piti ensimmäisestä tutkistelustaan niin paljon,  että kutsui naapurinsa mukaan seuraavaksi kerraksi. Hän lainasi sitä varten viisi penkkiä koulusta. Paikalla oli 30 ihmistä, mutta koska kaikki halukkaat eivät mahtuneet sisään, tutkisteluja jatkettiin koulun pihalla.

Eräässä Mato Grosso do Sulissa sijaitsevassa pikkukaupungissa lääkäri ja hänen vaimonsa tutkivat Raamattua ja alkoivat aikanaan osallistua kenttäpalvelukseen. Kaupungissa nousi kova hälinä, kun lääkärin nähtiin kulkevan talosta taloon puhumassa Raamatusta. Kun tienraivaajien, jotka olivat tutkineet tuon pariskunnan kanssa, täytyi lähteä kaupungista, lääkäri ja hänen vaimonsa olivat ainoat sinne jääneet aktiiviset Jehovan todistajat. He palvelivat osa-aikaisina ja myöhemmin vakituisina tienraivaajina. Aluksi he pitivät kokoukset keskenään, mutta ajan mittaan muodostettiin kymmenen julistajan seurakunta. Tuo pariskunta on nykyään Brasilian Betelissä.

Ensimmäiset konventtisalit

Jehovan todistajien määrän kasvaessa kautta maan kävi alati vaikeammaksi löytää sopivia konventtipaikkoja. Ensimmäinen yritys hankkia omat tilat tehtiin Salvadorissa Bahiassa, jossa on leuto, trooppinen ilmasto ympäri vuoden. Vuonna 1975 rakennettiin erään laakson rinteeseen osittain katettu amfiteatteri, jonka betonisille penkkiriveille mahtui istumaan 4000 ihmistä. Sitä kutsuttiin konventtipuistoksi. Myöhemmin samana vuonna ryhdyttiin São Paulon osavaltiossa rakentamaan konventtisalia kauniille, metsäiselle alueelle Ribeirão Piresiin, joka sijaitsee noin 40 kilometrin päässä São Paulon kaupungista. Vuosia myöhemmin tämän salin viereen rakennettiin toinen sali, ja ne yhdistettiin toisiinsa sisäisen televisiojärjestelmän avulla. Saleissa on yhteensä 3300 istumapaikkaa. Vuonna 1979 alettiin rakentaa uutta konventtisalia Duque de Caxiasiin lähelle Rio de Janeiroa.

Näiden konventtisalien rakentajilla oli innostunut henki.  Erinomainen henki korvasi kokemuksen, jota monilta puuttui, sekä kunnolliset koneet ja tarvikkeet, joista oli pulaa. Esimerkiksi Ribeirão Piresissä piti kaivaa seitsemän metrin syvyyteen, ennen kuin löytyi kiinteää maata, jonka varaan perustus voitiin laskea. Työhön käytettiin traktorikaivuria, mutta sillä voitiin kaivaa vain puolet tarvittavasta syvyydestä. Lopusta täytyi suoriutua hakuin ja lapioin. Tällaisia kuoppia täytyi kaivaa yli 20.

Entä betonin sekoittaminen ja valaminen? Ribeirão Piresin työmaalla ei ollut käytettävissä betoniasemia eikä betoninkuljetusautoja. Betel-perheeseen kuuluva Natal Batulevicins muistelee: ”Betoni sekoitettiin kahdessa vanhassa betonimyllyssä, jotka täytettiin käsin, ja se kuljetettiin kottikärryillä paikalle, jossa valu tapahtui. Siellä oli jonossa 20–30 vapaaehtoista kottikärryjen työntäjää. Kun betonia vietiin korkeille ja vaikeapääsyisille alueille, joku toinen auttoi työntäjää vetämällä kottikärryjä koukuilla. Lattiapintojen valamiseen osallistuivat kaikki vapaaehtoiset – myös hallintotehtävissä olevat – ja toisinaan valaminen kesti vuorokauden ympäri.”

Uusi päättävä elin

Kaikkialla maailmassa Jehovan todistajien haaratoimistojen hallintorakenteessa tapahtui vuonna 1976 merkittävä muutos. Helmikuun 1. päivänä tuona vuonna alkoivat toimia haaratoimistokomiteat. Kaikissa maissa työtä valvomaan nimitettiin yhden valvojan sijasta hallintoelintä edustava komitea, joka koostui hengellisesti kypsistä miehistä. He kaikki ovat hengellisesti vanhempia miehiä, Jumalan lauman paimenia.

Brasilian haaratoimistokomiteaan kuului aluksi seitsemän jäsentä: Massasue Kikuta, John Kushnir, Augusto Machado, Karl Rietz, Amaro Santos, Heinrich Selbert ja Fred Wilson. Jonkin vuoden kuluttua veli Selbertin oli lähdettävä Brasiliasta perhevelvollisuuksien vuoksi, ja veli Kushnir nukkui pois  vuonna 1988. Muut jatkoivat komiteassa, ja vuonna 1995 Östen Gustavsson nimitettiin kuudenneksi jäseneksi. Vuoden 1976 loppupuolella muutamat Brasilian haaratoimistokomitean jäsenet, samoin kuin joidenkin muiden haaratoimistojen edustajat eri puolilta maailmaa, olivat mukana hallintoelimen järjestämissä kokouksissa New Yorkissa. Niissä komiteoiden jäsenet saivat tutustua paremmin vastuutehtäviinsä, hallintoelimen jäseniin ja maailmankeskukseen.

Konventeista hyödytään enemmän

Vuonna 1976 alettiin kiinnittää huomiota myös siihen, miten konventtien äänentoistoa voitaisiin parantaa. Aiemmin oli käytetty pieniin tiloihin suunniteltuja vahvistimia, kaiuttimia ja torvia. Toisinaan yhdessä tilaisuudessa oli käytetty monia erityyppisiä laitteita, joista jotkin olivat hyvin vanhoja. Mikä oli tulos? Äänentoisto oli puutteellista, ja ohjelma keskeytyi usein.

Tilanteen parantamiseksi vaadittiin vuosien työ ja paljon uusia laitteita. Nyt useimmissa konventeissa kaikki läsnäolijat voivat kuulla selvästi ja nauttia hengellisestä ohjelmasta.  Tämä on tärkeää, kun ajatellaan, että vuonna 1995 pidettiin 158 piirikonventtia 82:ssa eri kaupungissa ja että niiden 724849 osanottajaa käyttivät runsaasti aikaa, voimia ja varoja ollakseen läsnä. He ansaitsivat parhaan mahdollisen äänentoiston voidakseen hyötyä ohjelmasta täysin. Iloissaan tuloksista eräs Rio Grande do Nortessa palveleva kierrosvalvoja kirjoitti vuonna 1994: ”On ilo ilmoittaa teille, että äänentoisto konventissamme oli erinomaista, ja sen johdosta veljet olivat hyvin tarkkaavaisia ja tekivät runsaasti muistiinpanoja.”

Entä äänen laatu valtakunnansaleissa kautta maan? Vuonna 1993 pidettiin ympäri maan toistasataa erikoistilaisuutta, joissa annettiin käytännön ehdotuksia siitä, miten äänen laatua voitaisiin parantaa seurakunnan kokouksissa. Näissä tilaisuuksissa oli läsnä yli 9000 veljeä, ja eräs opettaja kertoi: ”Florianossa Piauíssa tilaisuus järjestettiin aikana, jolloin seudulla vallitsi äärimmäinen kuivuus, ja veljillä oli taloudellisia vaikeuksia. Siitä huolimatta kaikki kutsutut olivat paikalla! Jotkut olivat matkustaneet yli 12 tuntia ollakseen läsnä.”

Vapaus riistetään tilapäisesti Cachoeiras de Macacussa

Toisinaan viranomaiset ovat asettaneet työlle esteitä väärinymmärrysten johdosta. Sunnuntaina 13. kesäkuuta 1976 poliisi sinetöi Cachoeiras de Macacun valtakunnansalin oven Rio de Janeiron osavaltiossa paikallisen tuomarin käskystä. Lisäksi Valtakunnasta saarnaaminen kiellettiin tyystin kaupungin hallintoalueella. Miksi?

Kaksi päivää aiemmin eräs 17-vuotias nuori oli vahingossa loukannut itseään haulikolla. Hänet vietiin sairaalaan, koska hänellä oli sisäinen verenvuoto ja akuutti anemia. Hänen isänsä pyysi lääkäriä tekemään kaikkensa pelastaakseen hänen poikansa, mutta ilman verensiirtoa. Valitettavasti tuo nuorimies kuoli leikkauksen aikana, vaikka hänelle oli annettu verensiirto vastoin hänen isänsä toivomusta. Oikeusviranomaiset  tutkivat, kuka oli vastuussa tapahtuneesta. Vääristyneet uutisraportit vaikuttivat päätökseen, ja se johti määräykseen sulkea valtakunnansali. Neljän lakimiehen avustuksella paikallisen seurakunnan valvoja Ladislau Lehký anoi kieltotuomiota, joka estäisi määräystä astumasta voimaan. Anomus otettiin lopulta käsiteltäväksi 26. lokakuuta. Veli Orlando do N. Paula, yksi lakimiehistä, käytti hyväkseen tilaisuutta selostaa lyhyesti, mitä oli tapahtunut. Tuomarit myönsivät kieltotuomion yksimielisesti, minkä ansiosta voitiin valtakunnansali ottaa jälleen käyttöön ja Valtakunnan saarnaamista jatkaa. Uskonnonvapaus oli vahvistettu uudelleen!

Seuraavan vuoden ”Iloisten työntekijöiden” piirikonventeissa pidettiin puhe, jossa jälleen kerran tähdennettiin Jehovan vaatimusta, jonka mukaan verta tulee pitää pyhänä (3. Moos. 17:​10, 11; Apt. 15:​28, 29). Tuossa tilaisuudessa julkaistiin kirjanen Jehovan todistajat ja verikysymys, ja huhti⁠–​toukokuussa 1978 järjestettiin rynnistys, jonka aikana sitä levitettiin tuomareille, lakimiehille, lääkäreille, hoitajille ja sairaaloiden johtajille, jotta he voisivat ymmärtää Jehovan todistajien kantaa ja kunnioittaa sitä. Veljiä kannustettiin antamaan kirjanen perhelääkärilleen. Mutta lisäksi joillekuille veljille annettiin tehtäväksi viedä kirjanen ja saatekirje sellaisille lääkäreille ja muille alan ammattilaisille, joita yksittäiset julistajat eivät kenties tapaisi. Brasiliassa oli enemmän kuin 70000 lääkäriä. Hanke oli suunnaton, ja se toteutettiin menestyksellisesti, mutta tämä ei vielä riittänyt. Myöhemmin tähän asiaan kiinnitettäisiin jälleen huomiota.

Valmistautumista lisäkasvuun

Valtakunnan julistajien määrä oli edelleen lisääntymässä ja heidän todistustyönsä laajenemassa, ja sitä varten oli tehtävä valmisteluja (vrt. Jesaja 54:​1–3). Jotta tarvittava kirjallisuus olisi voitu tuottaa, kohopainorotaatiokoneet piti korvata uudemmilla, nopeammilla offsetpainokoneilla. Tämän vuoksi  tarvittiin suuremmat tilat. Paremman puutteessa Ribeirão Piresin konventtisaliin rakennettiin siksi lisärakennus vuonna 1975. Sinne voitiin varastoida osa paperistamme. Oli kuitenkin selvää, että meidän täytyi löytää lisää maata, jotta Betel-kotia sekä haaratoimistoa ja painoa voitaisiin laajentaa.

Harkitsimme tontin hankkimista São Paulossa sijaitsevien tilojen läheltä, mutta kaavoitusmääräysten ja tonttien kalleuden vuoksi se ei ollut käytännöllistä. Toinen vaihtoehto oli siirtää haaratoimisto kokonaan uuteen paikkaan. Hallintoelin suositteli, että etsisimme tonttia São Paulon kaupungin ulkopuolelta. Elokuussa 1977, sen jälkeen kun oli harkittu useita vaihtoehtoja, hankittiin 115 hehtaarin tontti Cesário Langen alueelta São Paulon osavaltiosta, noin 150 kilometrin päästä São Paulon kaupungista.

”Teillä on liian pienet suunnitelmat!”

Heti kun tontti oli hankittu, kutsuttiin vapaaehtoisia työntekijöitä tekemään alkuvalmisteluja rakentamista varten. Rakennussuunnitelmat lähetettiin myös hallintoelimen harkittavaksi. Ajattelimme suunniteltujen tilojen olevan niin suuret, että voisimme niiden avulla huolehtia kasvusta pitkän aikaa. Oikeastaan luulimme, että suunnitelmamme saattaisivat olla liiankin suurisuuntaisia. Mutta hallintoelimen vastaus yllätti meidät kaikki: ”Teillä on liian pienet suunnitelmat! Teidän pitäisi rakentaa noin kaksi kertaa suuremmat tilat kuin olette aikoneet!”

Tuloksena oli suunnitelma, jossa asuinrakennukset sekä paino- ja toimistotilat olivat viisi kertaa suuremmat kuin mitä meillä oli São Paulossa. Tarvittiinko niitä? Vuodesta 1977 todistajien määrä Brasiliassa on nelinkertaistunut, ja palvelukseen käytetään vuosittain kuutisen kertaa enemmän aikaa kuin tuona vuonna.

Uuden haaratoimiston pystyttäminen annettiin erään rakennusliikkeen tehtäväksi. Mutta myös veljemme huolehtivat  joistakin tarpeellisista tehtävistä. Paulo Tinoco Carneiro, todistaja joka on kokenut rakennusinsinööri, muutti perheineen Salvadorin kaupungista rakennuspaikan lähelle. Noin 150 muuta todistajaa, joista osa kuului Betel-perheeseen, auttoivat omalta osaltaan esimerkiksi tekemällä alumiinisia ikkunankehyksiä, valmistamalla aterioita työntekijöille, huolehtimalla kunnossapidosta ja siivoamalla. Enimmillään rakennusvaiheessa tarjottiin kolme ateriaa päivässä yli tuhannelle työntekijälle. Ei mikään pikku juttu!

Lukuisat rakennusliikkeen palkkaamat työntekijät olivat erinomaista saarnaamisaluetta iltaisin ja viikonloppuisin. Kerran muuan veli levitti rakentajille kuukaudessa yli 80 Kirjani Raamatun kertomuksista -⁠kirjaa. Raamatuntutkisteluja aloitettiin, ja kuusi työntekijää edistyi kasteelle asti. Yksi heistä kuuluu tällä hetkellä Brasilian Betel-perheeseen.

Lisävastuuta kannettavaksi

Uusien haaratoimistotilojen rakentaminen toi mukanaan lisää vastuuta. Max Larson maailmankeskuksesta puhui siitä vieraillessaan Brasiliassa vuonna 1980. Hän piti Pacaembu-stadionilla São Paulossa innostavan puheen, jossa hän painotti sitä, että jokaisessa maassa veljien tulisi itse rahoittaa sekä saarnaamistyö että painotilojen ja Betel-kotien rakentaminen omalla alueellaan. Pystyisivätkö brasilialaiset veljet kantamaan tuon vastuun? Brasiliaa ravisteli vakava taloudellinen kriisi – inflaatio oli voimakasta ja työttömyys suurta. Tästä huolimatta asiaan suhtauduttiin erinomaisesti. Seurakunnat ja yksilöt lahjoittivat varoja vapaaehtoisesti ja säännöllisesti, niin että rakennustyö saatiin loppuun ja tarvittavat laitteet asennettua. Heidän anteliaisuutensa toi mieleen sen hengen, jota muinainen Israel osoitti, kun kuningas Daavidin aikoina suunniteltiin Jerusalemin temppelin rakentamista (1. Aik. 29:​3–9).

Elokuussa 1980 alkoi 225 hengen suuruisen Betel-perheen  ja kaikkien painamiseen liittyvien koneiden siirto São Paulosta Cesário Langeen. Muuttotavaraa oli yli 160 kuorma-autolastillista. Sitten alkoivat koneiden asennus ja kotiutuminen uuteen ympäristöön.

Vihkiäiset olivat 21. maaliskuuta 1981. Hallintoelimeen kuuluva Lloyd Barry piti vihkiäispuheen. Hän lainasi kuningas Salomon kauniita sanoja, jotka tämä lausui Jerusalemin temppelin vihkiäisissä, ja teki selväksi, että kaikki kiitos ja kunnia Betelin suurenmoisista rakennuksista kuuluu Jehova Jumalalle. Sitten hän sanoi lopuksi: ”Nämä rakennukset pystytettiin saarnaamistyön kasvun vuoksi. Niinpä saarnaamistyö ansaitsee teidän kaikkien jakamattoman huomion.”

Seuraavina kuukausina Beteliin tuli vierailemaan todistajaryhmiä joka puolelta maata. Pelkästään yhtenä vapaapäivänä  tuli 12000 vierasta 300:lla bussilla ja kymmenillä henkilöautoilla.

He saattoivat nähdä, että haaratoimistossa ei ainoastaan totuteltu uusiin rakennuksiin. Raamatullisen kirjallisuuden painamisessa otettiin tärkeitä edistysaskelia. Vuonna 1981 alettiin espanjankielisiä Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä painaa Brasiliassa, josta ne lähetettiin espanjankielisiin naapurimaihin: Boliviaan, Paraguayhin ja Uruguayhin. Sen lisäksi että Brasilian haaratoimistossa painettiin lehtiä, siellä ryhdyttiin myös painamaan ja sitomaan Raamatun tutkimisessa käytettäviä kirjoja. Sen vuoksi piti hankkia monia uusia laitteita ja opetella uusia taitoja. Vuonna 1981 käynnistyi uuden painon sitomolinja, ja ensimmäinen siltä valmistunut kirja oli portugalinkielinen vuoden 1982 Vuosikirja. Pian sen jälkeen painettiin ja sidottiin ensimmäinen Aid to Bible Understanding -⁠teoksen neljästä osasta. Ja ensi kertaa vuonna 1987 linjalta valmistui kaikkein tärkein kirja: Raamattu, portugalinkielinen Pyhän Raamatun Uuden maailman käännös.

Kuljetukset Seuran kuorma-autoilla

Jotta julkaisujen lähetyskustannuksia olisi saatu pienennettyä ja niiden saapuminen seurakuntiin varmistettua, ryhdyttiin kirjallisuuden jakelussa vuonna 1982 käyttämään enemmän Seuran autoja. Järjestely oli toiminut vuodesta 1974 lähtien, mutta nyt siihen kuuluisivat myös koillisessa sijaitsevat seurakunnat, joista joihinkin on matkaa 3000 kilometriä.

Nykyään Seuran kuorma-autot vievät perille kolmen viikon välein 463 lähetystä, ja matkaa kertyy yli 30000 kilometriä. Tämä järjestely palvelee enemmän kuin 4600:aa seurakuntaa säännöllisesti. Kuorma-autot kulkevat 12:ta reittiä; pisin kestää 15 päivää, ja se on yli 6000 kilometrin pituinen. Kuljettajat kuuluvat Betel-perheeseen. Reittien varrella sijaitsevien seurakuntien todistajat majoittavat heidät  vieraanvaraisesti kotiinsa, ja he käyvät paikallisten veljien kanssa seurakunnan kokouksissa siellä, missä he yöpyvät.

Todistamista syrjäseuduilla asti

Hyvän uutisen saarnaamista laajennettiin jatkuvasti alueille, joilla oli todistettu vähän jos lainkaan. Vuonna 1976 Francisco Albuquerque palveli vaimonsa kanssa erikoistienraivaajana Teféssä Amazonin alueella. He hyödynsivät juhlatilaisuudet, jolloin väki tuli veneillä kaupunkiin. Eräänä päivänä Francisco levitti kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään nuorelle matkustavalle myyntimiehelle ja kertoi, miten sitä tutkitaan. Kun he viimein tapasivat uudelleen kahden vuoden jälkeen, Francisco huomasi, että tuo nuorimies oli tutkinut kirjan ja alleviivannut aivan oikeat vastaukset. Hänen kanssaan alettiin tutkia Raamattua viikoittain. Koska miehen asunnolle oli kahden tunnin venematka, Francisco meni hänen luokseen kaksi kertaa ja sitten hän tuli Franciscon kotiin seuraavina kahtena viikkona. Vähän ajan kuluttua tuo nuori ja neljä muuta miestä kastettiin. Nuorimies muutti yhden asuinhuoneensa valtakunnansaliksi, ja kohta sen jälkeen muodostettiin seurakunta.

Vuonna 1977 muutamat erikoistienraivaajat, jotka todistivat maan keskiosan pikkukaupungeissa ja maaseudulla, asuivat asuntovaunussa. Yksi heistä, Jair Paiva Ferreira, joka kuuluu nykyään Betel-perheeseemme, kertoo: ”Meillä oli tapana pysäköidä asuntovaunu keskeisellä paikalla sijaitsevaan suurehkoon kaupunkiin ja lähteä sieltä autolla todistamaan. Nousimme ylös varhain, ja syötyämme reilun aamiaisen olimme alueella kahdeksalta. Kun olimme työskennelleet koko päivän, etsimme joen läheltä levähdyspaikan, kävimme pesulla ja söimme ilta-aterian. Nukuimme autossa, ja ympärillämme kuului vain tuulen huminaa ja sirkkojen siritystä. Oli hyvin miellyttävää herätä ja katsella lähettyvillä lentäviä papukaijoja. Ja oli sydäntä lämmittävää huomata, kuinka  alueen ihmiset janosivat totuutta. Jotkut ottivat jokaista mukanamme olevaa kirjaa yhden kappaleen. Yhtenä päivänä levitin 48 kirjaa, ja eräässä kuussa tein 109 uusintakäyntiä enkä edes ollut onnistunut tapaamaan kaikkia kiinnostuneita ihmisiä uudelleen. Aloitimme useita tutkisteluja, ja vaikka monilta ihmisiltä lukeminen sujui vaivoin, koko joukko heistä omaksui totuuden.”

Avioliitto – kunniallinen Jumalan ja ihmisten edessä

Sen lisäksi ettei ihmisille ollut opetettu luku- ja kirjoitustaidon alkeita, monille totuuden omaksumisen esteenä oli heidän siviilisäätynsä. Jotkut eivät olleet kyenneet kustantamaan sekä uskonnollista että siviilivihkimistä, joten he olivat valinneet ensin mainitun, eikä se ollut laillisesti pätevä. Kun tällaiset ihmiset tutkivat Raamattua, he tietenkin oppivat, että heidän tulisi laillistaa avioliittonsa (Hepr. 13:​4, 18).

Uberlândiassa Minas Geraisin osavaltiossa oli eräs nainen tällaisessa tilanteessa. Hänet oli ”vihitty” katolisin menoin seitsemän vuotta aiemmin, eikä hänen asuinkumppaninsa nähnyt mitään syytä laillistaa heidän suhdettaan. Mitä hän tekisi? Ymmärtäessään yhä paremmin Raamattua hän kertoi miehelle, että jos tämä ei laillistaisi heidän liittoaan, hän jättäisi tämän, vaikkei halunnutkaan tehdä siten. Kun mies tajusi, että nainen oli vakavissaan, hän lopulta suostui. Vihkimisen jälkeen nainen kävi viipymättä kasteella.

Ennen vuotta 1977 Brasiliassa ei voinut saada avioeroa. Siksi kukaan sellainen, joka oli ollut avioliitossa, jättänyt puolisonsa ja solminut uuden suhteen, ei voinut mitenkään laillistaa uutta liittoaan. Joillakuilla oli jopa lapsenlapsia toisen liittonsa kautta. Koska Jehova antaa anteeksi tietämättömyyden vuoksi menneisyydessä tehdyt synnit, hallintoelin jäljitteli hänen esimerkkiään ja teki myönnytyksen tällaisessa tilanteessa olevien Raamatun tutkijoiden hyväksi: nämä  saisivat mennä kasteelle, jos he allekirjoittaisivat sitoumuksen, jossa he vakuuttivat olevansa uskollisia puolisolleen ja lupasivat laillistaa liittonsa heti kun se olisi mahdollista (Apt. 17:​30; Room. 3:​25). Yhteen aikaan Seuran arkistossa oli melkoinen määrä tällaisia uskollisuudenvakuutuksia.

Eräs tapaus koski äitiä, jolla oli 13 lasta. Hän oli tutkinut Raamattua kahdeksan vuotta muttei ollut pystynyt laillistamaan avioliittoaan. Sitten hän allekirjoitti uskollisuudenvakuutuksen ja hänet hyväksyttiin kasteelle. Kun hänen lapsensa saivat tietää, mitä hänen oli täytynyt tehdä pätevöityäkseen kasteelle, kahdeksan heistä ryhtyi tutkimaan Raamattua; myöhemmin viisi heistä kastettiin ja muut alkoivat käydä kokouksissa.

Lopulta tuli voimaan avioerolaki, ja vaikka siinä määrättiin kolmen vuoden odotusaika asumuserosta avioeroon, useimpien uskollisuudenvakuutuksen allekirjoittaneiden tapaukset pystyttiin ratkaisemaan. Vuonna 1988 hallitus lyhensi odotusajan yhteen vuoteen.

Erikoiskoulutusta sananpalvelijoille

Vuonna 1978 kiinnitettiin enemmän huomiota seurakunnan vanhinten valmentamiseen. Aina vuodesta 1959 saakka valvojille oli annettu erityisvalmennusta Valtakunnan palveluskoulussa. Mutta vuonna 1978 kaikki Brasilian vanhimmat, olivatpa he olleet tuossa koulussa aiemmin tai eivät, kutsuttiin hyötymään erityisestä kaksipäiväisestä koulutusohjelmasta. Sen aikana he pohtivat Raamatun valossa, miten edistyä lauman paimentamisessa ja opettamisessa, miten ottaa johto evankelioimistyössä, miten pitää seurakunnat hengellisesti ja moraalisesti puhtaina sekä miten työskennellä yhdessä vanhimmistoina. Kurssille osallistui miltei 7000 vanhinta. Sen jälkeen on pidetty Valtakunnan palveluskoulun täydentäviä kursseja määräajoin.

Avustavia palvelijoita ei unohdettu. Myös heille on Brasiliassa  järjestetty Valtakunnan palveluskoulun kursseja vuodesta 1985 lähtien. Ja vuodesta 1988 eteenpäin on kursseja voitu pitää valtakunnansalien lisäksi konventtisaleissa, jolloin paikalle on pystytty kutsumaan yhtaikaa suuri joukko vanhimpia ja avustavia palvelijoita. Viime kurssilla, joka järjestettiin vuonna 1995, oli 22092 vanhinta ja 27544 avustavaa palvelijaa. Todella erinomainen joukko miehiä, jotka ovat halukkaita ja raamatullisesti päteviä kantamaan vastuuta seurakunnissa!

Brasiliassa alkoi vuonna 1978 toimia toinenkin koulu: tienraivaajien palveluskoulu. Ensimmäinen kahden viikon kurssi järjestettiin Fortalezassa Cearássa. Tämän koulun tavoite on lujittaa tienraivaajien suhdetta Jehovaan, auttaa heitä seuraamaan entistä tarkemmin Jeesuksen Kristuksen jalanjälkiä ja tehostaa heidän palvelustaan.

Seuran arkistot osoittavat, että kuluneiden 18 vuoden aikana Brasiliassa on järjestetty 1650 kurssia ja että 39649 vakituista tienraivaajaa on hyötynyt tästä loistavasta järjestelystä. Pelkästään vuonna 1994 pidettiin 187 kurssia 107:ssä eri kaupungissa joka puolella maata toimivien tienraivaajien hyväksi.

Se miten jotkut tienraivaajat ovat nähneet vaivaa päästäkseen tulemaan kurssille, ansaitsee maininnan. Eräs sisar, jonka mies ei ole todistaja, nousi joka aamu viideltä tekemään kotityöt ennen kurssille lähtöä, ja sitten oppituntien jälkeen hän lähti viipymättä hakemaan lapsia, kun nämä pääsivät koulusta. Muuan toinen sisar halusi vaihtaa lomansa ajankohtaa päästäkseen kouluun. Työnantaja ei suostunut siihen, mutta sisar yritti sinnikkäästi saada hänet muuttamaan mielensä. Vastaus oli aina sama: ”Mahdotonta!” Rukoiltuaan Jehovaa hän sanoi lopulta työnantajalleen, että hän sanoisi itsensä irti. Miksi? Hänen yksinkertaisesti täytyi päästä tuohon kouluun. Hänen vilpittömyytensä teki niin suuren  vaikutuksen työnantajaan, että tämä vihdoin viimein suostui vaihtamaan hänen lomansa ajankohdan.

Paulo Azevedo, ensimmäisen kurssin opettaja, sanoi eräässä haastattelussa: ”Tienraivaajien palveluskoulu auttaa tienraivaajia näkemään alueensa uudessa valossa, kun siellä painotetaan, että heidän tulee olla henkilökohtaisesti kiinnostuneita ovenavaajasta sekä ottaa huomioon hänen ongelmansa, olosuhteensa, mielipiteensä ja uskomuksensa. Tienraivaajat, jotka pitävät tämän mielessään, ovat yhtä mieltä siitä, että se ikään kuin tuo heille uutta aluetta.”

Lähetystyöntekijöitä Brasiliaan

Lähetystyöntekijät ovat tehneet korvaamatonta työtä vakiinnuttaessaan vahvan järjestörakenteen. Ensimmäiset kaksi  lähetystyöntekijää Gilead-koulun ensimmäiseltä kurssilta saapuivat Brasiliaan vuonna 1945. Vuoteen 1967 mennessä Gileadin käyneitä lähetystyöntekijöitä oli jo 76, ja enimmillään heitä oli 117 vuonna 1974. Jotkut, muun muassa Richard ja Ruth Wuttke sekä Eric ja Christina Britten, palvelivat kymmeniä vuosia kierros- ja piirityössä. Vuosien mittaan täällä on palvellut jotakuinkin 250 lähetystyöntekijää 11 maasta.

Yleensä brasilialaiset kunnioittavat ulkomaalaisia. Sopeutuminen uuteen maahan, jossa on eri ilmasto, ruoka, kieli ja tavat, vaatii kuitenkin päättäväisyyttä ja hyvää huumorintajua. Sylvia Gustavsson, ruotsalainen lähetystyöntekijä, muistelee: ”Teimme mieheni Östenin kanssa ensimmäisen uusintakäyntimme erään pariskunnan luokse Belo Horizontessa Minas Geraisissa. Puhuttuamme heidän kanssaan noin tunnin sanoimme, että meidän pitäisi lähteä. ’On vielä aikaista. Viipykää vähän pitempään!’ kuului vastaus. Ajattelimme, että he olivat tosiaankin kiinnostuneita, joten istuimme vielä ja jatkoimme vierailuamme. Puolen tunnin päästä mainitsimme jälleen, että alkaisi olla aika lähteä. ’On vielä aikaista. Viipykää vähän pitempään!’ he vastasivat. Tämä tapahtui kolme kertaa, ja kun lopulta lähdimme, oli lähes keskiyö! Näytelmä toistui seuraavillakin kerroilla, kunnes saimme tietää, että sanonta ’On vielä aikaista. Viipykää vähän pitempään!’ on vain kohtelias tapa ilmaista arvostusta vierailun johdosta eikä välttämättä merkitse, että vieraan pitäisi viipyä pitempään. Onneksi pariskunnan kiinnostus totuutta kohtaan oli aitoa!”

Lähetystyöntekijöitä Brasiliasta muihin maihin

Koska olimme saaneet erinomaista apua Brasiliaan tulleilta lähetystyöntekijöiltä, olimme riemuissamme saadessamme kuulla vuonna 1982, että brasilialaisia veljiä pyydettäisiin palvelemaan lähetystyöntekijöinä muissa maissa! Tuon vuoden loppuun mennessä kolme avioparia oli määrätty Boliviaan, ja siitä lähtien 90 brasilialaista veljeä ja sisarta on kutsuttu  lähetystyöhön Angolaan, Boliviaan, Mosambikiin ja Paraguayhin.

Jotkut näistä brasilialaisista lähetystyöntekijöistä olivat itse oppineet totuuden toisilta lähetystyöntekijöiltä. Yksi heistä oli Belémissä asuva mies nimeltä Átila Carneiro. Hän oli pettynyt uskontoon. Tavatessaan lähetystyöntekijän nimeltä Delfina Munguia hän osoitti kiinnostusta totuutta kohtaan ja alkoi saada lehdet säännöllisesti tältä sisarelta. Jonkin ajan kuluttua sisar järjesti niin, että eräs lähetystyöntekijäveli tutki Raamattua hänen kanssaan kolmesti viikossa. Toisen tutkistelukerran jälkeen Átila alkoi puhua muille oppimastaan, ja jo ennen kastettaan hän johti itse kolmea raamatuntutkistelua! Kasteen jälkeen hän palveli vakituisena  tienraivaajana ja sittemmin erikoistienraivaajana. Nyt hän on vaimonsa kanssa lähetystyössä Mosambikissa.

Mosambikissa palvelevien brasilialaisten lähetystyöntekijöiden joukossa ovat myös Benjamim Silva ja hänen vaimonsa Iolanda. He olivat olleet vuosia tienraivaajina Pohjois-Brasiliassa. He onnistuivat sovittamaan yhteen kaksi suurta vastuutehtävää: tienraivauksen ja lapsen kasvattamisen. Kun heidän tyttärensä Martha avioitui, he olivat halukkaita astumaan lähetystyöhön. Martha jatkaa tienraivausta, ja Jehova on ilmiselvästi siunannut heitä kaikkia.

Tulvia etelässä

Ensimmäiseltä vuosisadalta lähtien kristityt ovat antaneet aineellista apua veljilleen raskaiden vastoinkäymisten aikoina (Apt. 11:​29, 30). Suuret tulvat saivat aikaan tuhoa eteläisissä Paranán, Santa Catarinan ja Rio Grande do Sulin osavaltioissa vuonna 1983. Blumenaussa Santa Catarinassa Itajaí-Açu-joen vedet nousivat 16 metriä normaalia korkeammalle ja hukuttivat alleen käytännössä koko kaupungin. Jäljitellen ensimmäisen vuosisadan kristittyjen esimerkkiä muualla asuvat todistajat lahjoittivat avustustarvikkeita – 39 tonnia ruokaa ja 37 tonnia vaatteita.

Auttamishalua valaisee se, miten toimi João Vicentim Carrer, vanhin, joka asui 1400 kilometrin päässä Campo Grandessa Mato Grosso do Sulin osavaltiossa. Nähtyään televisiosta selostuksen tulvasta hän soitti Seuran toimistoon ja kysyi, miten hän voisi auttaa. Muiden vanhinten kanssa hän keräsi kolmisen tonnia ruokaa, vaatteita, kenkiä ja lääkkeitä, jotka kaupungin seurakunnat lahjoittivat. Samana päivänä hän oli poikansa kanssa matkalla kohti Blumenauta avustustarvikkeet mukanaan.

Luiz Bognar, blumenaulainen vanhin joka osallistui heille lähetettyjen tarvikkeiden jakamiseen, kirjoittaa: ”Veljien avulla teimme hieman muutoksia erääseen veneeseen  kiinnittämällä siihen pyörät, niin että se pääsisi liikkumaan vedessä tai pienillä maakaistaleilla, joita pisti esiin joesta. Sitten lähdimme etsimään eristyksiin jääneitä veljiä. Paikoitellen meidän täytyi veden korkeuden vuoksi katkoa sähköjohtoja, jotta olisimme päässeet läpi. Kaksi poikaani, jotka olivat 10- ja 12-vuotiaita, lähtivät mukaani. He osasivat uida hyvin. Tiesin myös, että veneisiin, joissa oli lapsia, suhtauduttiin ystävällisemmin kuin muihin.”

Yhdestä talosta he löysivät 16 ihmistä, jotka olivat olleet loukussa kymmenen päivää ja joiden ruokatarvikkeet olivat loppuneet. Vähän ennen veneen saapumista he olivat käsitelleet päivän tekstin ja yksi veljistä oli todennut, että Jehova huolehtii heidän tarpeistaan omana aikanaan. Ja juuri niin tapahtui. Eräässä toisessa talossa oli 22 ihmistä jäänyt viikoksi loukkuun yläkertaan ja ullakolle. Kuullessaan lähestyvän veneen äänen he ajattelivat aluksi, että siinä saattaisi olla varkaita, mutta sitten he kuulivat jonkun huutavan: ”Veli Walter Germer!” Siellä olikin veljiä, jotka toivat avustustarvikkeita. ”Tämä oli hyvä todistus naapureille, jotka eivät olleet todistajia”, muistelee Janis Duwe, sisar joka oli silloin tuossa talossa ja kuuluu nykyään Brasilian Betel-perheeseen. Avustustarvikkeita oli reilusti enemmän kuin olisi tarvittu pariksi päiväksi. ”Kului monta kuukautta, ennen kuin meidän täytyi ostaa mitään pitkään säilyviä ruokatarvikkeita”, hän sanoi.

Tarttuva tienraivaushenki

Vaikka Jehovan todistajat auttavat toisiaan aineellisesti hätätilanteissa, heidän päätehtävänsä on saarnata Jumalan valtakunnan hyvää uutista. He tietävät, että vain tuo Valtakunta ratkaisee pysyvästi ihmisten lukemattomat ongelmat. Korostaakseen tätä työtä Seuran toimisto lähetti vuonna 1984 Brasilian jokaiselle kastetulle julistajalle kirjeen. Se alkoi seuraavasti: ”Kirjoitamme tällä kertaa esittääksemme sinulle kutsun osallistua osa-aikaiseen tienraivauspalvelukseen huhtikuussa.”  Se merkitsisi vähintään 60 tunnin käyttämistä kuukaudessa siihen, että kertoo Raamatun totuudesta lähimmäisilleen. Otettiinko kutsu vastaan? Huhtikuussa 1983 oli ollut 8000 osa-aikaista tienraivaajaa, mikä oli edellinen ennätys, mutta vastauksena tähän kutsuun tuohon palvelukseen osallistui yli 33000 henkeä – 21 prosenttia koko julistajamäärästä! Ja mikä onnellinen teokraattisen palveluksen kuukausi se olikaan!

Vaadittiin ahkeraa ponnistelua. Muuan julistaja, joka oli kuorma-auton kuljettaja, ja eräs toinen, joka oli muurari, osallistuivat säännöllisesti kenttäpalvelukseen töiden jälkeen puoli seitsemästä puoli yhdeksään. Sisar, joka teki ompelutöitä kotona, nousi aamuvarhain tekemään työnsä ennen kenttäpalvelukseen lähtöä. Äiti, jolla oli kahdeksan lasta – vanhin lapsista oli 12-vuotias ja nuorin 5 kuukautta – sai apua perheeltään siten, että varttuneemmat lapset auttoivat nuorempien hoitamisessa ja hänen miehensä valmisti ateriat. Eräässä 12 julistajan seurakunnassa 5 toimi osa-aikaisena tienraivaajana. Heidän joukossaan oli kaksi perheenpäätä, joista toisella oli 10 ja toisella 14 lasta. Molemmat asuivat suunnilleen 15 kilometrin päässä kaupungista. He matkustivat kaupunkiin kahdesti viikossa ja olivat molempina päivinä yhdeksän tuntia kenttäpalveluksessa. Eräs sisar, joka ei pystynyt kävelemään, istui tuolissa jalkakäytävällä kotitalonsa edessä ja keskusteli ohikulkijoiden kanssa.

Maistettuaan tästä palveluksesta saatavaa iloa monet niistä, jotka olivat osa-aikaisia tienraivaajia tuossa kuussa, anoivat vakituiseen tienraivaukseen (Ps. 34:​8). Huhtikuussa 1984 vakituisia tienraivaajia oli 3500. Puoli vuotta myöhemmin heitä oli 4200, ja vuoden päästä luku oli 5400. Nyt maassa on yli 22500 vakituista tienraivaajaa. Ja he saavat suurta iloa voidessaan käyttää niin paljon aikaa tärkeimpään työhön, mitä maan päällä nykyään tehdään!

 Samanaikainen julkaisutoiminta

Ennen vuotta 1984 portugalinkielisten lehtiemme aineisto ilmestyi vasta puoli vuotta sen jälkeen, kun se oli ilmestynyt englanniksi. Tuona vuonna Brasiliassa otettiin kuitenkin käyttöön kaksi rotaatio-offsetpainokonetta sekä MEPS (Multilanguage Electronic Phototypesetting System eli monikielinen elektroninen valoladontajärjestelmä, jonka veljet olivat kehittäneet maailmankeskuksessa New Yorkissa). Käännetty aineisto kirjoitettiin suoraan tietokoneelle, ja MEPS-ohjelmat nopeuttivat suuresti sivun ladontaa. Paul Baueria, Erich Kattneria ja Franz Schredliä valmennettiin New Yorkissa käyttämään ja huoltamaan MEPSiä. Niinpä vuonna 1984 alettiin portugaliksi ilmestyvää aineistoa painaa samanaikaisesti englanninkielisen kanssa.

Rotaatio-offsetpainokoneet, joista kumpikin pystyi painamaan 32000 lehteä tunnissa, saatiin lahjoituksena yhdysvaltalaisilta veljiltä. Harry Johnson Brooklynin Betel-perheestä valvoi  asennusta. Ensimmäinen parannus oli se, että julkaisut saatiin samanaikaisesti. Pian sen jälkeen alettiin painaa neljällä värillä ja paremmalle paperille. Tulokset olivat häikäiseviä! Koskaan ennen ei ollut kuukaudessa saatu yhtä monta tilausta – 50000 kesäkuussa 1987. Tilausten määrä kasvoi tasaisesti, kunnes huippu, 87238 tilausta, saavutettiin huhtikuussa 1994. Nykyään painamme joka kuukausi keskimäärin 3500000 lehteä portugaliksi ja espanjaksi.

Nuhteettomuuden säilyttäjät kokoontuvat ennätysmäisen suurin joukoin

Yksi vuoden 1985 huomattavista tapahtumista oli se, että Brasilian kahdella suurimmalla stadionilla – Morumbi-stadionilla São Paulossa ja Maracanã-stadionilla Rio de Janeirossa – järjestettiin yhtaikaa ”Nuhteettomuuden säilyttäjien” piirikonventit. Näissä konventeissa, jotka pidettiin 23.–25. elokuuta 1985, oli osanottajia 11 maasta. Läsnä oli myös kaksi hallintoelimen veljeä, John Barr ja Lyman Swingle.

Esitelmää ”Jumalan ajat ja ajanjaksot – mihin ne viittaavat?” oli kuulemassa 162941 henkeä São Paulossa, jossa sen piti John Kushnir, ja 86410 Rio de Janeirossa, jossa sen piti Augusto Machado – yhteensä melkein 250000 henkeä! Se on lähes yhtä paljon kuin oli läsnä New Yorkissa vuonna 1958, jolloin 123 maasta tulleet konventtivieraat kokoontuivat samaan aikaan kahdella sikäläisellä stadionilla. Silti kyseessä eivät olleet ainoat konventit Brasiliassa vuonna 1985.

Näiden kahden kansainvälisen konventin lisäksi järjestettiin maan eri osissa 23 muuta konventtia, joissa oli yhteensä läsnä 144000 kuulijaa ja kasteella 1192 henkeä. Kasteella kävi muun muassa eräs São Leopoldosta Rio Grande do Sulin osavaltiosta kotoisin oleva nainen, joka oli menettänyt hiljattain lapsen onnettomuudessa ja oli sen vuoksi turvautunut spiritismiin. Hän luki kuitenkin kirjasen Näkymättömät henget – auttavatko vai vahingoittavatko ne meitä?, ja se teki häneen  niin voimakkaan vaikutuksen, että hän lähti etsimään paikallista valtakunnansalia. Hän suostui raamatuntutkisteluun, jota hänelle siellä tarjottiin, ja edistyi nopeasti kasteelle. Nykyään hän, hänen miehensä ja yksi hänen lapsenlapsistaan palvelevat Jehovaa.

He kokoontuvat yhteen välimatkoista huolimatta

Kristityt veljemme ja sisaremme Brasiliassa arvostavat vilpittömästi Raamatun neuvoa olla jättämättä yhteen kokoontumista, ja sitä enemmän, kuta enemmän he näkevät Jehovan päivän lähestyvän (Hepr. 10:​24, 25). Joskus tämä vaatii heiltä melkoisia ponnisteluja. Eräs veli, joka kuuluu Bahiassa sijaitsevaan Fazenda Taquarin seurakuntaan, kävelee kahdeksan kilometriä päästäkseen valtakunnansalille, vaikka hän ontuu ja hänellä on ikää 70 vuotta. Samassa osavaltiossa Olindinan seurakuntaan kuuluvat veljet kävelevät 16 kilometriä ja kantavat vaatteita muovikassissa, jotta he voivat vaihtaa vaatteet, jotka kastuvat heidän ylittäessään joen. Parássa useat perheet kävelevät kuusi kilometriä metsän läpi, jossa he näkevät usein jaguaarin jalanjälkiä. Amazonasissa Repouso do Amatarin seurakunnassa on kaksi perhettä – yhteensä 15 henkeä – jotka kävelevät viidakon halki siten, että yksi aikuisista kulkee edellä ja hakkaa kepillä puita ja maata säikyttääkseen käärmeet tiehensä.

Tocantinsin osavaltiossa eräs raskaana oleva sisar käveli 16 kilometriä lapsi sylissään pienessä Axixán kaupungissa sijaitsevalle valtakunnansalille aina kun hän ei päässyt kuorma-auton kyytiin. Bahiassa eräs sisar haluaa tuoda pienet lapsensa mukanaan valtakunnansalille, joten hän panee heidät kahteen suureen koriin, jotka riippuvat hänen taluttamansa aasin molemmilla puolilla.

Cruzeiro do Sulissa Acren osavaltiossa pidettiin kierroskonventti, jonne tuli 37 henkeä Rio Badejon seurakunnasta Amazonasista, vaikka tuohon seurakuntaan kuului vain 9 julistajaa.  Ryhmä käveli kahdeksan tuntia päästäkseen konventtiin. Eräällä heidän joukossaan olleella sisarella oli kahdeksan lasta, joista nuorin oli viisivuotias. Kymmenen veljeä pyöräili sata kilometriä päästäkseen konventtiinsa Florianoon Piauíhin. He ovat todella kiitollisia Jehovan hengellisistä järjestelyistä.

Uhrautuvia lauman paimenia

Koska julistajien määrä on kasvanut nopeasti, on tarvittu entistä enemmän hengellisiä paimenia huolehtimaan Jumalan laumasta (Apt. 20:​28; 1. Piet. 5:​2). Sen lisäksi että tarvitaan vanhimpia huolehtimaan yksittäisistä seurakunnista, tarvitaan myös päteviä valvojia, jotka voivat matkustaa ja valvoa rakkaudellisesti kierroksia ja piirejä. Koko joukko veljiä on uhrannut aikaansa ja voimiaan matkavalvojina yli 30 vuotta. Joka vuosi muodostetaan keskimäärin 12 kierrosta, ja Brasilian alueella on nykyään 326 kierrosvalvojaa ja 21 piirivalvojaa. Nämä veljet ilmaisevat erinomaista henkeä, sillä he ovat valmiita palvelemaan missä tahansa olosuhteista riippumatta.

Mitä se saattaa merkitä? Jotkut ovat jättäneet mukavan kotinsa ja majoittuvat mielellään niissä kirjavissa oloissa, joissa veljemme elävät. Koska ilmasto on trooppinen, heidän täytyy selvitä moskiitoista ja muista hyönteisistä. Kuumuuden vuoksi jotkut nukkuvat mieluummin riippumatossa kuin sängyssä. Joissakin taloissa on katto muttei seiniä. Syrjäseuduilla voi joutua kulkemaan veneellä, hevosella, rähjäisellä bussilla tai yksinkertaisesti jalkaisin.

José Vertematti, joka palveli 1970-luvulla kierrosvalvojana Maranhãossa, kirjoitti: ”Päästäksemme Sítio Cearán ja Guimarãesin seurakuntiin vaimoni Mazolinan ja minun täytyi matkustaa kaksi tuntia veneellä ja odottaa sitten, että paikalle ilmestyisi mikä tahansa kulkuneuvo, sillä linja-autoliikennettä ei ollut. Monta kertaa matkustimme kuorma-autolla, Mazolina hytissä ja minä lavalla kuorman päällä, johon kuului  sikoja, kanoja ja vuohia tai jauho-, riisi- ja papusäkkejä. Kun kuorma-auto juuttui mutaan, meidän piti hypätä ulos työntämään. Jos kaikki sujui hyvin, tämä taival kesti viitisen tuntia. Sitten kävelimme vielä neljä tuntia ennen kuin olimme valtakunnansalilla.” Paikalliset todistajat arvostivat näitä vierailuja kovasti.

Päästäkseen kokouksiin Guimarãesin valtakunnansaliin joidenkin veljien täytyi kävellä joka viikko noin 30 kilometriä, mikä kesti viisi kuusi tuntia. Kierrosvalvojan vieraillessa he viipyivät kaupungissa koko viikon hyötyäkseen täysin hänen vierailustaan.

Jotkin kierrokset ovat valtavan kokoisia ja harvaan asuttuja. Esimerkiksi 1980-luvulla erääseen kierrokseen kuuluivat Acren osavaltio ja Rondônian territorio sekä osia Mato Grossosta ja Amazonasista, mikä vastaa Espanjan suuruista aluetta. Palvellessaan tuolla kierroksella Adenir Almeida vieraili Amazonasin osavaltiossa Lábrean seurakunnassa – kaupungissa, jossa oli liikkeellä Hansenin tautia eli lepraa. Päästäkseen sinne hän matkusti neljä tuntia linja-autolla, yöpyi majatalossa ja jatkoi aamulla matkaa kahdeksan muun matkustajan kanssa kuorma-auton lavalla, jolle oli lastattu alkoholipulloja. Matkustettuaan monta tuntia helteessä he kaikki olivat nääntyä janoon. Ainoa saatavilla oleva neste oli noissa pulloissa. Veli Almeida tunnustaa, että sellaisissa oloissa oli vaikea kieltäytyä, kun toiset tarjosivat ryyppyä pulloista, joita he pihistivät lastista. Kun he olivat matkustaneet kymmenen tuntia paahtavassa auringossa, keskellä pölypilveä ja lopulta sateessa, he saapuivat vihdoin Lábreaan. Siellä häntä vastassa oli koko seurakunta – kaksi erikoistienraivaajaa ja kaksi kastamatonta julistajaa! Sunnuntaina hänellä oli ilo kastaa nuo kaksi julistajaa.

Wladimir Aleksandruk, naimaton veli joka on palvellut matkavalvojana miltei 30 vuotta, on ollut majoitettuna muun muassa erään pikkukaupungin putkaan. Se tapahtui vuonna  1972, kun hän oli käymässä erään seurakunnasta erillään asuvan julistajan luona, jonka mies ei ollut todistaja. Kaupunki oli pieni eikä siellä ollut hotellia, joten kierrosvalvojalle järjestyi yöpymispaikka putkasta. Hän nauraa hykertää muistellessaan: ”Kaikki luulivat minua uudeksi poliisipäälliköksi, koska he näkivät minun kulkevan putkaan ja sieltä ulos mielin määrin ja minulla oli puku ja kravatti. Aluksi olin ainoa asukki, mutta toisena päivänä sain seurakseni miehen, joka oli varastanut sian. Niinpä pystyin todistamaan hänelle.”

Nämä uhrautuvat valvojat myöntävät auliisti, että veljien lämmin rakkaus ja aito into korvaavat mennen tullen mitkä tahansa epämukavuudet tai yksityisyyden puuttumisen.

Kohti länttä

Monet etelässä asuvat perheet noudattivat 1980-luvulla kehotusta ”Mene länteen, nuori mies!”. He muuttivat Länsi-Brasiliaan, varsinkin Rondôniaan, etsimään sopivaa viljelymaata. Valtio tarjosi sitä ilmaiseksi. Metsään raivattiin noin 35 kilometrin pituisia teitä, joita kutsuttiin ”linjoiksi”, ja niiden varrelta molemmin puolin annettiin uudisasukkaille maata. Näin syntyi erinomaista todistusaluetta!

Pimenta Buenossa Rondôniassa eräs protestanttinen parturi rakensi kirkon. Hän kuitenkin hämmentyi huomatessaan oman uskontonsa pappien kiistelevän sen vuoksi, että jokainen heistä olisi halunnut saada viran kirkosta, jossa kerättiin enemmän rahaa. Hän ei ollut koskaan kuunnellut Jehovan todistajia. Mutta kun hän eräänä päivänä näki erikoistienraivaajien työskentelevän kadun varrella ilmeisen onnellisina, hän pohti: ”Jos minulla on totuus, miksi minä olen niin hämmentynyt? Ja jos he ovat ’vääriä profeettoja’, miksi he ovat niin onnellisia?” Hän kävi tienraivaajien luona – illalla, jottei häntä olisi nähty – ja hänen kanssaan alettiin tutkia Raamattua. Asiat, joita hän oppi, tekivät häneen niin suuren vaikutuksen, että hän pyysi tienraivaajia, Jonas ja Robson Barbosa  de Souzaa, saarnaamaan kirkkonsa 30 jäsenelle. Monet omaksuivat totuuden, ja aikanaan kirkko suljettiin. Pian tämän jälkeen tuon seudun katolinenkin kirkko jäi tyhjäksi, koska jumalanpalveluksia johtaneesta miehestä ja hänen perheestään tuli Jehovan todistajia.

Kun kierrosvalvoja kävi ensimmäisen kerran tuossa seurakunnassa, siellä oli jo 49 julistajaa ja esitelmää tuli kuulemaan 280 henkeä. Alue oli pieni, ja lyhyessä ajassa kaikki asukkaat joko olivat todistajia tai tutkivat heidän kanssaan. Julistajien täytyi siksi mennä kuorma-autolla viereisille asuma-alueille saarnaamaan. Kuorma-autolla (jossa oli kangaskuomu) he menivät myös konventteihin, joita pidettiin lähimmässä kaupungissa Pôrto Velhossa 600 kilometrin päässä.

Amazonin alue

Amazonin alueella todistamiseen liittyy omat haasteensa, mutta siellä asuvien ihmisten hengellisiä tarpeita ei laiminlyödä. Tämä alue on suurempi kuin Länsi-Eurooppa. Brasiliaan kuuluva osa tuosta metsästä haukkaa miltei puolet maan pinta-alasta, mutta silti siellä on vain yhdeksän miljoonaa asukasta – kuutisen prosenttia Brasilian väestöstä. Jotkin tämän seudun jokiosuuksista muistuttavat meriä. Esimerkiksi Rio Negro, joka on Amazonin suurimpia sivuhaaroja, on osavaltion pääkaupungin Manausin lähellä 18 kilometriä leveä, ja Amazonin pääuoman suistoalueen suu on 50 kilometrin levyinen. Kaikista maailman joista Amazonia pidetään useimmissa piirteissä kuninkaana.

Tällä seudulla ei ole harvinaista joutua matkustamaan useita päiviä laivalla päästäkseen kaupungista toiseen. Kaksi erikoistienraivaajaa, jotka oli määrätty Amazonasissa sijaitsevaan Eirunepéhen, 20000 asukkaan kaupunkiin, kirjoitti: ”Matka määräalueellemme vei 13 päivää laivalla. Pidimme laivaa alueenamme. Matkan aikana levitimme monia julkaisuja ja aloitimme kahdeksan raamatuntutkistelua, joita johdimme  kahdesti päivässä.” Amazoniassa on 213 erikoistienraivaajaa, jotka ahkeroivat auttaessaan ihmisiä hyötymään Jumalan sanasta.

Seuran alusten kyydissä

Vuodesta 1991 lähtien jotkut erikoistienraivaajamme ovat käyttäneet säännöllisesti laivoja palveluksessaan. Tuona vuonna Seura antoi kaksi alusta sitä varten. Boas Novas (Hyvä uutinen) kulkee Rio Negrolla, Puruksella, Madeiralla ja Solimõesilla. Proclamador das Boas Novas (Hyvän uutisen julistaja) kiertää Amazonin suulla sijaitsevaa Marajósaarta, joka on Alankomaiden kokoinen.

Kumpaankin alukseen on nimitetty viisi erikoistienraivaajaa. Sillä välin kun kaksi tienraivaajaparia on palveluksessa, yksi tienraivaaja jää veneeseen laittamaan ruokaa ja siivoamaan  sekä pitämään vahtia mahdollisten varkaiden varalta. Päätavoitteena on käydä joen varrella sijaitsevien pikkukylien asukkaiden luona sekä sellaisten ihmisten luona, jotka asuvat paalujen varaan rakennetuissa majoissa tai kelluvissa taloissa.

”Entre!” (Käykää sisään!) kuuluu lähes poikkeuksetta taloista, kun tienraivaajat lähestyvät niitä. Sitten he todistavat asukkaille 40 minuuttia tai pitempäänkin. Suurehkoilla asuma-alueilla tienraivaajat viipyvät lähes kaksi kuukautta ja tutkivat Raamattua kiinnostuneiden kanssa, monesti useita kertoja viikossa. Esitelmät ja Vartiotornin tutkistelu järjestetään yleensä koulussa tai yksityiskodissa. Muut kokoukset pidetään aluksessa. Jos ihmiset osoittavat aitoa halua palvella Jehovaa, erikoistienraivaajat määrätään jäämään ja kasvattamaan kiinnostusta.

Noin kolmen tunnin laivamatkan päässä Manausista, Janauacán lähistöllä, ovat paikalliset veljet rakentaneet ainutlaatuisen konventtisalin. Täällä ei tarvitse miettiä, mihin kaukaa tulevat konventtivieraat majoitetaan. Monet asuvat kelluvissa taloissa, joten he vain hinaavat talonsa veneellä konventtisalille, joka on rakennettu saarelle, ”pysäköivät” talonsa, nousevat maihin ja menevät konventtiin. Vaikka lähialueen seurakuntiin kuuluu alle sata julistajaa, konventeissa käy miltei 250 henkeä.

Intiaaneja autetaan oppimaan totuus

Koska ihmiset yleensä kohtelevat intiaaneja aivan liian usein alempiarvoisina, näihin on tehnyt vaikutuksen se, että Jehovan todistajat kunnioittavat heitä. Monet heistä ovat edistyneet hengellisesti aina kasteelle saakka. (Apt. 10:​34, 35.)

Hamilton Vieira, joka palveli kierrosvalvojana intiaanien asuma-alueella, muistaa heidän parissaan sattuneen kokemuksen. Hän lainasi eräässä puheessa Luukkaan 21:​34–36:ta, jossa varoitetaan ”liiasta syömisestä ja paljosta juomisesta”. Aluksi hän käsitteli ylensyömistä. Koska hänen kuulijansa  eivät oikein ymmärtäneet, mitä se merkitsi, hän selitti asian heille. Intiaanit olivat hämmästyneitä ja alkoivat sitten nauraa. Ajatus ylensyömisestä oli heistä täysin järjetön. Heidän elämäntapansa on sellainen, että he saattavat saartaa kalaparven joen toiselle puolelle, mutta pyydystävät sitten vain sen verran kuin juuri sillä hetkellä tarvitsevat eivätkä yhtään enempää. Mutta entä ”paljo juominen”?

Valitettavasti alkoholin liikakäyttö on yleistä intiaaniväestön keskuudessa. Alkoholin väärinkäyttöön heitä yllyttävät ihmiset, jotka tarjoavat heille ryyppyjä ja joiden mielestä on huvittavaa seurata, kuinka hassusti he juovuspäissään käyttäytyvät. Veli Vieira sai selittää heille, että aivan samoin kuin on typerää syödä liikaa, yhtä järjetöntä on juoda liikaa.

Tällä seudulla vierailijan täytyy toisinaan kulkea kapeita metsäpolkuja ja oppia säilyttämään tasapaino kävellessään puunrunkoja pitkin, jotka palvelevat siltoina pienten joenuomien yllä. Yleensä nämä rungot ovat märkiä ja liukkaita. ”Niillä käveleminen ei ollut minulle helppoa”, veli Vieira muistelee. ”Paikallisilla veljillä ei ollut vaikeuksia, eikä myöskään sisarilla, joilla saattoi olla jopa lapsia sylissään ja jotka häpeäkseni kantoivat laukkuni samalla kun minä koetin epätoivoisesti säilyttää tasapainoni.”

Odottamatonta apua

Diakuvaesitelmillä oli merkittävä osa hyvän uutisen saarnaamisessa 1970- ja 1980-luvuilla. Pataíbassa Bahiassa oli vain 1500 asukasta ja pieni seurakunta, mutta diakuvaesitystä oli seuraamassa 1572 ihmistä. Miten heitä oli niin paljon? Kierrosvalvoja Moacyr Soares selittää: ”Koska valtakunnansali oli pieni, ehdotin vanhimmille, että he pyytäisivät pormestarilta luvan käyttää keskusaukiolla sijaitsevaa toria, joka oli suoraan katolista kirkkoa vastapäätä. Hänen luvallaan siirsimme myyntipöydät pois ja rakensimme tilalle katsomon. Silloin oli ’piinaviikko’, ja kirkon luota piti lähteä suuri kulkue kuudelta  illalla, samaan aikaan kun esitelmän oli määrä alkaa. Sinne oli kutsuttu väkeä naapurikaupungeista, ja koska paikkakunnalla ei asunut yhtään pappia, erään papin oli määrä tulla muualta johtamaan kulkuetta. Hänen autostaan oli kuitenkin tyhjentynyt rengas, eikä hän saapunut ajoissa. Siksi useimmat niistä, jotka olivat aikoneet osallistua kulkueeseen, jäivät sen sijaan seuraamaan esitelmäämme. Sen teema oli sopivasti ’Monien saattaminen vanhurskauteen tänä lopun aikana’.”

200000 julistajaa!

Tammikuussa 1987 Valtakunnan julistajien määrä ylitti Brasiliassa 200000:n rajan, ja kasvu jatkui hyvää vauhtia. Vuonna 1988 muodostettiin 367 uutta seurakuntaa ja seuraavana vuonna 370 lisää – keskimäärin yli yksi päivässä! Enemmän työntekijöitä – enemmän julkaisuja! Siksi avuksemme lähetettiin kolmas rotaatiokone, jonka kapasiteetti on 38000 lehteä tunnissa. Myös lähetysosastoa täytyi ajanmukaistaa, jotta se olisi voinut käsitellä seurakuntien tuhannet kirjallisuustilaukset.

Painoon suunniteltiin laajennosta, joka lisäisi työskentelyalueen koon 27000 neliömetristä 42000 neliömetriin. Rakennustyöt aloitettiin joulukuussa 1988, ja työn suorittivat Betelin rakennustyöntekijät, joita johtivat asiantuntevasti kansainvälisen palvelijaryhmän jäsenet – kaikki vapaaehtoisia.

Apua kansainväliseltä palvelijaryhmältä

Olimme onnellisia siitä, että 35 taitavaa ulkomaalaista veljeä oli apunamme laajentamassa painoa sekä myöhemmin rakentamassa lisää asuinrakennuksia. Jotkut veljet ja sisaret viipyivät useita viikkoja, toiset kuukausia ja muutamat yli kuusi vuotta. He olivat rohkaisevia, rakentavia ja ammattitaitonsa vuoksi erittäin tuotteliaita.

Osa tämän kansainvälisen palvelijaryhmän jäsenistä oli nuoria, toiset olivat isovanhempia. Viimeksi mainittuihin  kuuluivat muun muassa Keith Colwell ja hänen vaimonsa Rae Etta, jotka saapuivat ensimmäisinä maaliskuussa 1989. He olivat yli 50-vuotiaita. Keith sanoo: ”Ei ole ollut helppoa olla kaukana kahdesta tyttärestämme, vävyistämme, neljästä lapsenlapsestamme sekä isästä ja äidistä. Joskus tulee mieleen lähteä kotiin ja ruveta vain ’isovanhemmiksi’, mutta niin kauan kuin meistä on hyötyä ja meillä riittää voimia, olemme onnellisia voidessamme sanoa: ’Tässä minä olen! Lähetä minut.’ (Jes. 6:​8.)”

Myös Darwin Harley palveli vaimonsa Shirleyn kanssa Brasiliassa miltei kuusi vuotta. Hekin muistelivat haikeasti neljää lastaan ja kahdeksaa lastenlastaan. He olivat kuitenkin päättäneet pitää Jehovan etusijalla elämässään ja näyttää jatkuvasti siinä suhteessa esimerkkiä lapsilleen. Kun sitten heidän nuorin lapsensa oli avioitunut, Darwinille ja Shirleylle ei ollut epäselvää, mitä tehdä. He anoivat vakituisiksi jäseniksi kansainväliseen palvelijaryhmään. Huolimatta yli 60 vuoden iästään he herkistyvät sanomaan: ”Olemme kiitollisia hallintoelimelle mahdollisuudesta palvella Jehovaa tällaisella erityisellä tavalla.” Monen silmään herahti kyynel, kun Brasilian Betel-perheen täytyi jättää hyvästit kaikille näille ulkomailta tulleille uskollisille palvelijoille. Osa heistä palasi kotiinsa, kun taas toiset jatkoivat kohti uusia tehtäviä.

Pappi oppii totuuden

Merkittävimpiä niistä suurista asioista, joita Jehova on tehnyt Brasiliassa, on sellaisten ihmisten vapauttaminen, jotka ovat olleet tiukasti väärän uskonnon kahleissa. Kerran eräs Jehovan todistaja istui linja-autossa Ademir de Oliveira -⁠nimisen miehen viereen, joka oli ollut kymmenen vuotta pappina Brasilian katolisessa kirkossa. Virisi keskustelu ”helvetti”-sanan merkityksestä. Myöhemmin Ademir pohti tuota keskustelua, ja lukiessaan lehtiämme totuus kirkastui hänen mielessään.

 Hän alkoi opettaa kirkossaan, että Jehova on Jumala ja että on väärin käyttää jumalankuvia. Mutta hän tajusi, ettei hän toiminut saarnojensa mukaisesti – kirkossahan oli yhä jumalankuvia. Sitten hänen isänsä ja äitinsä kuolivat vain kymmenen kuukauden kuluessa, ja hänestä alkoi tuntua, että Jumala rankaisi häntä siksi, että hän ajatteli jättää katolisen kirkon. Äitinsä hautajaisissa hän kuitenkin ymmärsi, että vain Jehova voisi herättää hänen äitinsä jälleen eloon. Vuonna 1989 hän meni ensimmäisen kerran kokoukseen valtakunnansaliin ja on siitä lähtien käynyt siellä säännöllisesti. Hän lähti katolisesta kirkosta, ja ollessaan ensimmäistä kuukautta Valtakunnan julistajana hän raportoi 60 tuntia ja levitti 12 kappaletta kirjaa Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä. Käytyään kasteella hän ryhtyi vakituiseksi tienraivaajaksi, ja nyt hän palvelee lisäksi vanhimpana Jundiaíssa São Paulossa.

 Vastauksia nuorten kysymyksiin

Nuoret tarvitsevat apua voidakseen palvella Jehovaa otollisesti (Saarn. 12:​1). Vuonna 1989 järjestetyissä ”Jumalisen antaumuksen” piirikonventeissa annettiin sitä varten hyödyllinen apuväline. Muuan 15-vuotias tyttö kirjoitti: ”Ohjelman aluksi ilmoitettiin, että kaikkien 10–19-vuotiaiden nuorten tulisi istua yhdessä katsomon etuosassa. Meitä kaikkia jännitti tavattomasti, ja ihmettelimme, mitä tapahtuisi. Ohjelman lopuksi, innostavan puheen jälkeen, puhuja ilmoitti, että jokainen nuori saisi lahjaksi kirjan nimeltä Nuoret kysyvät – käytännöllisiä vastauksia. Se oli sykähdyttävä hetki! Olin niin onnellinen, että olisin halunnut itkeä. Juuri sitä tarvitsimme. Siitä lähtien olen etsinyt usein neuvoja tuosta kirjasta. Kun meillä on tämä Jehovan antama kallisarvoinen lahja, olemme hyvin varustettuja kohtaamaan tämän järjestelmän paineet.” Nuorille veljille ja sisarille lahjoitettiin yli 70000 kirjaa 108 konventissa, jotka Brasiliassa pidettiin.

Arviolta noin 35 prosenttia seurakunnankokousten läsnäolijoista Brasiliassa on nuoria. He joutuvat päivittäin vastatusten materialistisen, moraalittoman maailman turmelevan vaikutuksen kanssa. Heidän haasteenaan on hankkia riittävästi maallista koulutusta, jotta he voisivat olla valmiita elämään aikuisen elämää, samaan aikaan kun he hankkivat elintärkeää opetusta Jumalan sanasta, joka voi valmistaa heitä säilymään elossa hänen uuteen, vanhurskaaseen maailmaansa. Suurin osa heistä on onnistunut vastaamaan tähän haasteeseen. Monet toimivat osa-aikaisina tienraivaajina jopa koulunkäynnin ohessa ja ilmoittautuvat vakituisiksi tienraivaajiksi heti saatuaan päästötodistuksen. Toiset pitävät koulua henkilökohtaisena alueenaan ja käyttävät hyväkseen kaikki tilaisuudet todistaa siellä.

Kun muuan todistaja kävi eräässä koulussa Minas Geraisissa ja keskusteli opettajan kanssa, tämä selitti: ”Luokallani oli kaksi tyttöä, 9- ja 11-vuotiaat. Huomasin heidän olevan  erilaisia kuin kaikki muut oppilaat. Rukoustemme aikana näin, että he seisoivat hiljaa muiden mukana mutta eivät toistaneet rukouksia. Kun kysyin heiltä, eivätkö he osanneet rukoilla vai tuntuiko se heistä epämiellyttävältä, he kertoivat minulle, ettei Jehova Jumala kuule ulkoa luettavia rukouksia ja että meidän rukoillessamme he rukoilivat itsekseen. Kysyin heiltä, miten he rukoilevat. Vanhempi sanoi minulle: ’Kumarra vähän päätäsi’, ja sitten hän rukoili. Hän kiitti Jehovaa heidän vanhemmistaan, ruoastaan, opettajastaan, ja hän jopa rukoili terveyttä äidilleen, joka opetti heille Raamatun totuutta. En voinut pidätellä kyyneleitäni, ja minun oli juostava WC:hen itkemään.” Käydessään uudelleen hänen luonaan julistaja sai kuulla, että tyttöjen perhe oli muuttanut, koska kaupungissa, jonka koulussa tämä opettaja oli töissä, ei ollut valtakunnansalia. ”Minulla on heitä kova ikävä”, opettaja sanoi lopuksi.

Totuuden muutoksia aikaansaava voima

Jumalan sanalla voi olla voimakas, muutoksia aikaansaava voima ihmisten elämässä. Ihmiset esimerkiksi vapautuvat demonien orjuudesta. Näin kävi São Paulossa nuorellemiehelle, jonka perheessä harjoitettiin spiritismiä. Hän oli 13-vuotiaasta lähtien hoitanut spiritististä (macumba) keskusta, josta monet hakivat apua kaikenlaisiin ongelmiinsa, liittyivätpä ne perheeseen, terveyteen, työhön tai seurusteluun. Sen lisäksi että rituaaleissa käytettiin yrttisekoituksia, niihin sisältyi eläinuhreja – sammakoita, kanoja ja vuohia – joita uhrattiin hautausmailla öisin. Toisinaan käytettiin hautausmailta varastettuja ihmisen luita. Vuonna 1990, ollessaan 19-vuotias, hän tapasi ensimmäistä kertaa Jehovan todistajia. Kun hän ymmärsi, että se, mitä hän heiltä oppi, oli totuus, hän kutsui koolle kaikki 11 meediota, jotka olivat hänen alaisiaan, ja selitti heille, että Raamattu ei hyväksy spiritismin harjoittamista. Vapautuakseen demonien hyökkäyksistä hän poltti kaikki omistamansa spiritistiset esineet. Tutkittuaan Raamattua viisi  kuukautta hänestä tuli julistaja, ja ensimmäisenä kuukautena, jona hän saarnasi, hän raportoi 12 raamatuntutkistelua. (Apt. 19:​19, 20.) Suurin osa tutkisteluoppilaista kuului hänen lähipiiriinsä, ja he olivat tunteneet hänet macumbeirona (macumban taitajana). Kasteensa jälkeen hän toimi osa-aikaisena tienraivaajana, sitten vakituisena tienraivaajana ja myöhemmin Brasilian Betel-perheen jäsenenä.

Myös erään sellaisen miehen elämässä tapahtui suuri muutos, joka oli 20 vuoden ajan ollut aktiivisesti mukana jokavuotisissa karnevaaleissa. Hän oli saanut palkintoja osastaan Rio de Janeiron kuuluisissa karnevaalitansseissa. Hän oli käyttänyt runsaasti alkoholia, pelannut uhkapelejä ja ollut tekemisissä ihmisten kanssa, jotka harjoittivat jos jonkinlaista moraalittomuutta. Opittuaan totuuden hän muutti elämäntapansa täysin. Nyt hän on avustava palvelija ja käyttää kykyjään konventtien puhujalavojen koristamiseen.

Eräs toinen Rio de Janeirossa asunut mies oli intohimoinen jalkapallon ystävä. Hän kuului sellaisen kerhon järjestämään kannustusryhmään, joka kävi raa’asti vastapuolen kannattajien kimppuun. Hänellä oli tapana mennä jalkapallostadionille aseistautuneena revolverilla tai omatekoisella pommilla. Melkein pelissä kuin pelissä hän sotkeutui tappeluihin vastapuolen kannattajien ja poliisin kanssa. Eräs hänen vanha koulutoverinsa, joka oli Jehovan todistaja, alkoi kuitenkin tutkia Raamattua hänen kanssaan. Hän oppi ymmärtämään, ketkä olivat hänen tosi ystäviään ja kuka oli hänen pahin vihollisensa. Hän antoi Raamatun totuuden muuttaa persoonallisuuttaan ja meni kasteelle.

São Paulossa asuva nuori Pedrokin eli väkivaltaista elämää. Hän harrasti kamppailulajia nimeltä capoeira (väkivaltainen hyökkäystekniikka) ja kantoi mielellään tuliaseita. Koska hän oli lähes kaksimetrinen ja erittäin vahva, hän oli alituiseen tappelemassa. Kerran hän kuitenkin suostui siihen, että hänen kanssaan tutkittaisiin Raamattua. Kuunneltuaan valtakunnansalissa  pidetyn raamatullisen esitelmän hän tajusi, että hänen täytyisi tehdä suuria muutoksia elämässään. Hän heitti pois aseensa ja edistyi kasteelle asti. Sen jälkeen hän on auttanut kymmentä perheenjäsentään palvelemaan Jehovaa hänen kanssaan.

Voiko totuus auttaa ihmistä voittamaan ujouden? Erästä sãopaulolaista naista se auttoi. Kun hän ensi kerran kuuli Raamatun sanomasta, hän piti sitä aivan ihmeellisenä. Kokouksissa käyminen ja hyvän uutisen julkinen saarnaaminen olivat hänelle kuitenkin suunnattoman suuria esteitä. Miksi? Koska hän oli luonteeltaan ujo ja pelkäsi toimia vastoin miehensä tahtoa. Mutta hän piti mielessään sellaisia raamatunkohtia kuin Matteuksen 10:​37 ja sai lopulta rohkeutta lähteä kenttäpalvelukseen. Hän halusi miellyttää Jehovaa, mutta monta kertaa hän joutui itku silmässä taistelemaan sitä vastaan, että olisi antanut periksi ja lähtenyt kotiin. Pikkuhiljaa todistaminen tuli hänelle kuitenkin helpommaksi ja hän alkoi jopa nauttia siitä. Hänen sitkeytensä ansiosta hänen äitinsä, viisi veljeään ja aviomiehensä oppivat kaikki totuuden.

Voimakkaasta inflaatiosta selviytyminen

Voimakas inflaatio oli 1980-luvun pahimpia ongelmia. Huolimatta monista taloussuunnitelmista inflaatio jatkoi laukkaamistaan, kunnes se toukokuun 1989 ja huhtikuun 1990 välisenä aikana kohosi 6584 prosenttiin. Joinakin kuukausina hinnat nousivat melkein 3 prosenttia päivässä! Kuun lopussa saman tavaran ostamiseen tarvittiin lähes kaksi kertaa niin paljon rahaa kuin kuun alussa. Yrittääkseen selvitä tilanteesta hallitus jäädytti kaikki pankkitilit puoleksitoista vuodeksi maaliskuusta 1990 eteenpäin. Useammin kuin kerran hallituksen täytyi myös poistaa rahoista useita nollia ja painaa uusia seteleitä.

Inflaatio ei tietenkään ollut mikään uusi ongelma, mutta vuonna 1990 se riistäytyi käsistä. Onneksi haaratoimistomme  varastossa oli reilusti paperia ja muita tarvikkeita painamista varten. Hankimme vain välttämättömimmät tarvikkeet ja lykkäsimme muut hankinnat tulevaisuuteen. Betel-perheen 800 jäsentä suostuivat elämään jonkin aikaa ilman kuukausittaista määrärahaansa. Rohkaisevaa oli myös se, että Seuran toimistoon tuli puheluita ja kirjeitä veljiltä, jotka tarjosivat lahjoituksia ja lainoja pitääkseen pyörät pyörimässä. Muutaman kuukauden kuluttua hallitus salli meidän järjestömme kaltaisten ei-kaupallisten järjestöjen jatkaa toimintaansa normaalisti. Seuran osalta kriisi oli ohi.

Tänä vaikeana aikana todistajat jatkoivat palvelusta toimeliaasti. He käyttivät aikaansa, rahojaan ja voimiaan viisaasti. Monet osoittivat arvostavansa vilpittömästi jumalallista neuvoa etsiä ensin Valtakuntaa (Matt. 6:​33). Sen johdosta vuonna 1990 saatiin uudet huiput julistajien, tienraivaajien ja levitettyjen julkaisujen määrissä. Tuona vuonna julistajien määrä kasvoi 11 prosenttia, mitä emme ole sen jälkeen onnistuneet ylittämään.

Kun pankkitilit jäädytettiin, Florestan seurakunnalla Joinvilessa Santa Catarinassa oli noin 450000 markan suuruinen summa tilillään valtakunnansalin rakentamista varten. He siirsivät rakennushanketta, mutta lahjoitusten turvin he kykenivät pystyttämään uuden salin ilman pankissa olevia rahoja. Kun nuo varat lopulta vapautuivat, seurakunta pystyi hankkimaan salin vierestä tontin pysäköintialueeksi ja auttamaan erästä toista seurakuntaa rakentamaan valtakunnansalin.

Ihmisiä opetetaan lukemaan ja ymmärtämään Raamattua

Kuvaillessaan onnellista miestä psalmista sanoi, että hän ”iloitsee Jehovan laista ja lukee hänen lakiaan hiljaisella äänellä päivin ja öin” (Ps. 1:​2). Mutta monilla ihmisillä ei ole koskaan ollut mahdollisuutta käydä koulua ja oppia lukemaan.  Voitaisiinko heitä auttaa kokemaan sitä iloa, jota psalmista kuvaili? Vuonna 1958 ruvettiin valtakunnansaleissa järjestämään erityiskursseja niiden avuksi, jotka eivät osanneet lukea tai kirjoittaa. Vuonna 1970 tässä koulutusohjelmassa otettiin askel eteenpäin, kun kirjanen Learn to Read and Write (Opi lukemaan ja kirjoittamaan) ilmestyi portugaliksi. Tähän mennessä lukemaan on opetettu yli 20000:ta ihmistä, joista monet eivät ole olleet todistajia.

Jotkut sellaisetkin, jotka eivät ole Jehovan todistajia, ovat panneet merkille kurssien hyödyllisyyden ja arvostaneet niitä. São Paulossa erään sisaren ei-uskova aviomies kiitti paikallista seurakuntaa siitä, millä tavalla se oli auttanut hänen vaimoaan oppimaan lukemaan. Minas Geraisin osavaltiossa sijaitsevan Ferrosin poliisipäällikkö lähetti Seuralle kirjeen, jossa hän kiitti siitä opetustyöstä, jota se oli tehnyt sikäläisen vankilan vankien parissa, sanoen: ”Tarkastellaanpa asiaa hengellisestä tai aineellisesta näkökulmasta, Jehovan todistajat ovat olleet yhteistyössä tämän poliisipäällikön kanssa opettaessaan vankeja lukemaan. Kuin tihkusade, joka kastelee maan kevyesti mutta saa joet tulvimaan, he ovat tehneet paljon sen hyväksi, että vangit sopeutuisivat yhteiskuntaan.”

Lukutaidosta on tietenkin eniten hyötyä silloin, kun joku saa iloa Jumalan sanan lukemisesta ja kertoo siitä toisille. Muuan Rio de Janeirossa asuva 74-vuotias sisar, joka on hyötynyt lukutaidon kurssista, tekee juuri niin, ja nyt hän on pystynyt opettamaan totuutta monille muille asuinalueensa ihmisille.

Kun kirjanen ”Opi lukemaan ja kirjoittamaan” julkaistiin, julistajia kehotettiin käyttämään sitä johtaessaan tutkisteluja sellaista apua tarvitseville kiinnostuneille. Kerran Sonia Springate, joka oli lähetystyössä Curitibassa Paranássa, todisti eräälle naiselle ja pyysi tätä lukemaan Ilmestyskirjan 21:​4:n. Nainen epäröi ja sanoi sitten: ”Ei, lue sinä se.” Tehdessään  uusintakäynnin tuon naisen luo Sonialle selvisi, ettei tämä osannut lukea. Vaikka naisella oli neljä lasta huolehdittavanaan, hänen kanssaan tutkittiin kirjasen ”Opi lukemaan ja kirjoittamaan” avulla. Aluksi hän tunsi itsensä masentuneeksi, mutta kannustus auttoi häntä jatkamaan, ja vuoden kuluttua hän osasi lukea. Nykyään hän ja hänen miehensä ovat kastettuja todistajia ja heidän lapsensa edistyvät totuudessa.

Jotkut lukutaitoiset tarvitsivat apua ymmärtääkseen paremmin, mitä he lukivat. Sen vuoksi muutamiin seurakuntiin muodostettiin vuonna 1990 ryhmiä, jotka saivat lisäapua luku- ja keskustelutaidon kehittämiseen. Tällaista apua annetaan nyt lähes 6000 todistajalle, ja tulokset ovat lupaavia. Kurssin alkaessa eräältä Rio de Janeirossa asuvalta sisarelta kesti pari tuntia lukea ja ymmärtää seurakunnan kirjantutkistelussa käsiteltävä aineisto. Oltuaan kaksi kuukautta kurssilla hän pystyi siihen 20 minuutissa.

Erikoislehtirynnistys

Erityisen arvokkaana julkaisuna Jehovan todistajat pitävät Vartiotornia, jonka tarkoituksena on auttaa totuutta rakastavia ihmisiä ymmärtämään Raamattua. Se ylistää Jehova Jumalaa kaikkeuden suvereenina Herrana ja osoittaa, kuinka Jumalan valtakunta tulee ratkaisemaan ihmiskunnan ongelmat. Sen sisarlehti Herätkää! osoittaa ajankohtaisten tapahtumien todellisen merkityksen ja rakentaa luottamusta Luojan lupaamaan rauhalliseen ja turvalliseen uuteen maailmaan. Jehovan todistajat vievät tätä tietoa innokkaasti toisille. Jotta olisi voitu lisätä näiden lehtien levitystä ja kannustaa pätevyysvaatimukset täyttäviä uusia palvelukseen, järjestettiin 1. toukokuuta 1990 – vapaapäivänä – erikoislehtirynnistys. Suositeltiin, että seurakunnat järjestäisivät mahdollisuuden lähteä kenttäpalvelukseen aamupäivällä, iltapäivällä ja illalla ja että perheenjäsenet osallistuisivat palvelukseen yhdessä tuona päivänä.

 Suhtautuminen oli erinomaista! Esimerkiksi Rio de Janeirossa eräässä 125 julistajan seurakunnassa 121 osallistui palvelukseen aamupäivällä ja 118 iltapäivällä. Tuossa kuussa koko maassa saatiin 288107 julistajan uusi huippu, ja tuona yhtenä päivänä levitettiin raporttien mukaan yli 500000 lehteä. Siitä lähtien on järjestetty muitakin erikoislehtipäiviä hyvin tuloksin.

”Puhtaan kielen” piirikonventit

Konventit ovat Jehovan todistajien elämän virstanpylväitä, ja jotkin niistä painuvat lähtemättömästi läsnäolijoiden mieleen. Yksi sellainen konventti pidettiin São Paulossa elokuussa 1990. Viimeisenä päivänä yli 134000 henkeä – 86186 Morumbi-stadionilla ja 48220 Pacaembu-stadionilla – kuunteli esitelmää, jonka kaksi puhujaa piti samanaikaisesti ”Puhtaan kielen” piirikonventissa. Paikalla olivat hallintoelimen jäsenet C. W. Barber ja A. D. Schroeder sekä 2350 ulkomaista konventtivierasta 14 maasta.

Loppupuheen jälkeen läsnäolijat alkoivat molemmilla stadioneilla heiluttaa nenäliinojaan ja huivejaan. Tämä vaikutti moniin niin syvästi, että ilon kyyneleet tulvahtivat heidän silmiinsä. Brasilialaiset todistajat olivat erittäin kiitollisia kristityille veljilleen ja sisarilleen siitä, että nämä olivat tulleet muista maista ja olleet heidän kanssaan läsnä tässä suurenmoisessa tilaisuudessa!

Jehovan palvelijoiden keskuudessa vallitseva huomattava rakkaus auttaa suuresti vilpittömiä ihmisiä tunnistamaan totuuden (Joh. 13:​35). Näin kävi eräälle nuorellemiehelle ja hänen sisarelleen, jotka olivat vastustaneet sitä, että heidän leskeksi jäänyt äitinsä tutki Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Muuan vanhin kävi perheen luona ja kutsui sen tuohon konventtiin São Pauloon sunnuntai-iltapäiväksi. Hän haki heidät hyvissä ajoin, koska hän oli ilmoittautunut  vapaaehtoiseen palvelukseen ja hänellä oli stadionilla tehtäviä hoidettavanaan. Tilaisuus teki sisaruksiin suuren vaikutuksen. He panivat merkille stadionilla vallitsevan järjestyksen ja siisteyden, tavan jolla asiat organisoitiin sekä tietenkin ylitsevuotavan rakkauden, jota muualta tulleita konventtivieraita kohtaan osoitettiin ohjelman päätyttyä. He alkoivat tutkia Raamattua, edistyivät hyvää vauhtia ja olivat kasteella yhtaikaa äitinsä kanssa. Tuo nuorimies on nykyään avustava palvelija.

Sairaalayhteyskomiteat

Kaikki Jehovan todistajat, olivatpa he hiljattain kastettuja tai kokeneempia, tietävät, että käsky karttaa kaikkea verta on kristityille esitetty tärkeä vaatimus (1. Moos. 9:​3, 4; Apt. 21:​25). Vuonna 1984 muodostettiin kokeneista vanhimmista komiteoita, jotka keskustelivat lääkärien kanssa saadakseen tietää, ketkä kunnioittaisivat potilaan päätöstä kieltäytyä verensiirrosta. Tämä järjestely vahvistui vuonna 1991, kun São Paulossa pidettiin kansainvälinen sairaalayhteyskomiteoiden (SYK) seminaari. Paikalla olivat Eugene Rosam ja Fred Rusk sairaalatietopalvelusta Brooklynista New Yorkista. Lisäksi seminaarissa oli mukana yli 700 muuta veljeä, joista jotkut ovat lääkäreitä tai lakimiehiä sekä sairaalayhteyskomiteoiden jäseniä.

Seminaari osoitti, että edessä oli runsaasti työtä. Komiteat järjestettäisiin uudelleen, ja niihin kuuluvat veljet alkaisivat käydä lääkärien ja kirurgisten työryhmien luona selventämässä veren käyttöä koskevaa kantaamme ja jättämässä heille tieteellisiä kirjoituksia, joissa käsitellään ilman verensiirtoa toteutettavaa hoitoa. Komitean jäsenten tavoitteita heidän tavatessaan lääkäreitä olisivat ”ajatustenvaihto ja yhteistyö sekä ristiriitojen välttäminen”. Uudelleenjärjestelyn jälkeen komiteoiden määrä väheni 200 komiteasta ja 1200 jäsenestä 64 komiteaan, joissa oli noin 350 jäsentä. Tämän johdosta kaupungeissa,  joissa oli suuria sairaaloita, oli vähemmän mutta pätevämpiä komiteoita.

Lokakuussa 1992 meille tarjoutui tilaisuus esittää kantamme yli sadasta maasta saapuneille 1300 lääkärille, jotka olivat tulleet São Paulossa järjestettyyn kansainväliseen verensiirtoja käsittelevään konferenssiin (XXII International Convention on Blood Transfusion). Tilaisuuden järjestäjät antoivat sisar Zelita da Silva Souzalle, joka on hematologi, luvan laittaa esille julisteen, jossa luetellaan 65 lääketieteellistä hoitovaihtoehtoa verensiirrolle. Pedro Catardo ja Sergio Antão Betelistä kertoivat: ”Aluksi hiukan jännitimme, millaisen vastaanoton saisimme, mutta ne yli 500 lääkäriä, joihin saatiin henkilökohtainen yhteys, suhtautuivat hyvin myönteisesti. Yksi konferenssin pääpuhujista tutki huolellisesti julistetta ja esillä olleita kirjoituksia. Myöhemmin pääsalissa pitämässään puheessa hän sanoi ihailevansa arvokasta aineistoa, jota saatiin ’odottamattomalta suunnalta – Jehovan todistajilta’.”

Seuraavina kuukausina käytiin tapaamassa 20:tä alueellista lääkintäneuvostoa, ja monet niistä suosittelivat, että jos herää verta koskevia ongelmia, lääkäreiden tulisi ottaa yhteyttä paikalliseen sairaalayhteyskomiteaan. Neljän viime vuoden aikana on tehty enemmän kuin 600 sellaista käyntiä, ja luetteloissa on nyt yli 1900 yhteistyöhaluista lääkäriä.

On kiinnostavaa, että monet lääkärit, jotka ymmärtävät vaihtoehtoisen, ilman verensiirtoa tapahtuvan sairaalahoidon edut, ovat järjestäneet Brasiliassa seminaareja, joissa tästä aiheesta on keskusteltu muiden terveydenhoitoalan työntekijöiden kanssa. Niihin on kutsuttu veljiä, jotka ovat lääkäreitä tai jotka palvelevat sairaalayhteyskomiteassa. Ensimmäinen tällainen seminaari järjestettiin Rio de Janeirossa, ja myöhemmin niitä on pidetty muissa kaupungeissa. Sittemmin Rio de Janeiron alueellinen lääkintäneuvosto julkaisi lausunnon, jossa kannustettiin käyttämään vaihtoehtoisia hoitomuotoja.

 ”En koskaan unohda sitä rukousta”

Sairaalayhteyskomiteat ovat antaneet paljon tukea sairaille veljille ja heidän omaisilleen. Alaide Defendi, erikoistienraivaaja, muistelee: ”Sisareni loukkaantui auto-onnettomuudessa Curitibassa Paranássa helmikuussa 1992. Lääkäri sanoi, että hänen henkensä oli kiinni verensiirrosta. Soitin sairaalayhteyskomiteaan, ja 15 minuutissa sairaalaan saapui kolme veljeä puvut päällä, solmiot kaulassa ja salkut kädessä ja ojensi käyntikorttinsa lääkärille.”

Alettiin valmistella potilaan siirtämistä toiseen sairaalaan 40 kilometrin päähän. Jotkut verensiirrosta kieltäytyvät eivät kiellä käyttämästä erytropoietiinia, synteettistä hormonia, joka saa luuytimen tuottamaan enemmän punasoluja, mutta lääkäri sanoi, ettei sitä ollut saatavissa Brasiliassa. Veljet ottivat kuitenkin yhteyttä São Paulon sairaalayhteyskomitean jäseneen, joka lähetti tuota lääkettä lentorahdissa vielä samana päivänä. Sisar Defendi sanoo lopuksi: ”Kun sisareni oli erittäin huonossa kunnossa, eräs sairaalayhteyskomitean jäsen viipyi sairaalassa koko päivän, ja kriittisellä hetkellä hän veti minut syrjään ja sanoi: ’Esitetään Jehovalle rukous.’ En koskaan unohda sitä rukousta.”

Käynti Rion kukkuloilla ja slummeissa

Koska Jehovan todistajat tunnetaan ihmisinä, jotka ovat vilpittömästi omistautuneet Jumalalle, nekin riodejaneirolaiset todistajat, joiden kotikulmilla käydään huumekauppaa, pystyvät jatkamaan palvelustaan noissa kaupunginosissa. Näillä asuinalueilla on useita seurakuntia, ja kuten eräs vanhin sanoi, mitä enemmän veljet saarnaavat, sen parempi. Huumeiden välittäjät oppivat tuntemaan, ketkä ovat veljiä, eivätkä vaivaa näitä. Joillakin kukkuloilla elää yli 200000 ihmistä slummimaisissa oloissa. Valtaosalla heistä ei ole mitään tekemistä huumeiden kanssa, mutta taloudellisen tilanteensa vuoksi he eivät voi asua missään muualla.

 Muuan toisessa kaupunginosassa asuva vanhin ajoi slummialueelle, jonka eräässä seurakunnassa hänen oli määrä pitää esitelmä. Kun hän pysäköi autonsa valtakunnansalin eteen, paikalle ilmestyi kaksi nuorta aseet kädessä kysymään, kuka hän oli. Kun hän selitti olevansa Jehovan todistaja ja tulleensa pitämään raamatullisen esitelmän, nuoret päästivät hänet menemään ja sanoivat, ettei hänen tarvitsisi murehtia autostaan, koska siihen ei koskettaisi.

”Kerran huumeiden välittäjät tulivat valtakunnansaliin kokouksen lopussa varoittamaan veljiä, että odotettavissa oli ammuskelua”, kertoo Francisco Duarte, kierrosvalvoja. ”Vaimoni ja minä pelkäsimme hieman, mutta julistajat jatkoivat jutteluaan normaalisti laukausten kajahtelusta huolimatta. Jonkin ajan kuluttua välittäjät tulivat takaisin ja sanoivat, että voisimme lähteä, koska ammuskelu oli päättynyt.”

Kenenkään alueen ulkopuolella asuvan ei ole viisasta kuljeskella siellä ilman jonkun paikallisen asukkaan seuraa. On myös pukeuduttava siten, ettei herätä varkaiden huomiota. Kerran eräs mies pysäytti veli Duarten ja pyysi hänen rannekelloaan, vaikka tämä veli kulkikin paikallisen julistajan seurassa. ”Aluksi luulin sitä ryöstöksi”, veli Duarte muistelee, ”mutta sitten mies jatkoi: ’Tiedän, että olet uusi kierrosvalvoja, mutta jos kannat tuota kullanväristä kelloa ranteessasi, joku varastaa sen, koska luulee sen olevan kultaa. Käytä minun kelloani ja pidä omasi taskussa.’ Hän oli veli. Se opetti minut varovaisemmaksi.”

Eräs nuorimies, joka kuului huumeiden välittäjien jengiin, alkoi tutkia Raamattua ja tajusi, että hänen täytyisi vaihtaa ammattiaan. Mutta miten? Hän tiesi, että jos joku lähti jengistä, toiset tavallisesti ampuivat hänet turvallisuussyistä – jotta jengin salaisuudet eivät vuotaisi ulkopuolisille. Tästä huolimatta hän keräsi rohkeutta, rukoili Jehovaa ja meni puhumaan jengin johtajalle. Hän selitti tutkivansa Raamattua  Jehovan todistajien kanssa, luki muutamia raamatunkohtia ja sanoi, ettei voisi jatkaa jengin mukana. Hän sai tietää, että jengin johtaja oli itse tutkinut aikoinaan Raamattua. Tuo nuori päästettiin menemään ilman kostotoimia, ja nyt hän on aktiivinen seurakunnanjulistaja.

300000 julistajaa!

Sitä mukaa kuin seurakunnat kasvoivat, tarvittiin enemmän kirjallisuutta raamatullista opetusohjelmaa varten. Painoamme oli jo laajennettu, mutta tarvitsimme lisää asuntoja Betel-perheelle eli haaratoimiston vapaaehtoisille työntekijöille. Jotkut nuoret veljet joutuivat nukkumaan makuusaleissa, joissa kussakin oli yli 20 vuodetta. Vuonna 1990 aloimme siksi rakentaa huoltorakennusta ja kahdeksaa uutta asuinrakennusta, joihin tuli yhteensä 384 huonetta. Ruokasaliakin laajennettiin, niin että sinne mahtuu 1500 henkeä.

Näitä tiloja tuli rakentamaan toistatuhatta vapaaehtoista työntekijää ympäri maata. Jotkut tulivat useiksi viikoiksi, toiset kuukausiksi. Monet olivat alansa ammattilaisia. (Noin 130 heistä jäi sittemmin pysyvästi Betel-perheeseen.) Feira de Santanasta Bahiasta – yli 2000 kilometrin päästä – saapui 23 veljeä 12:sta eri seurakunnasta. He olivat vuokranneet linja-auton ja matkustaneet 40 tuntia tullakseen auttamaan työssä viikon ajaksi. Lisäksi paikalle saapui 35 ulkomaista veljeä. Erittäin arvokasta apua antoivat myös ne sadat veljet ja sisaret, jotka kuuluivat Betelin lähellä sijaitseviin seurakuntiin ja jotka tulivat auttamaan viikonloppuisin.

Vuonna 1991 julistajien määrä ylitti 300000:n rajan. Vain neljässä vuodessa oli tullut 100000 lisää! Haaratoimiston laajennetut tilat tulivat todelliseen tarpeeseen.

”Te tosiaan olette nopeita”

Koska opetuslapsia tuli jatkuvasti lisää, tarvittiin myös enemmän palvontapaikkoja. Kuluneina vuosina oli rakennettu  konventtisaleja Salvadoriin Bahiassa, Duque de Caxiasiin Rio de Janeirossa, Ribeirão Piresiin, Cosmópolisiin ja Sertãozinhoon São Paulossa sekä Betimiin Minas Geraisissa. Maan suurin konventtisali sijaitsee lähellä Vargem Grande Paulistan kaupunkia São Paulossa; se valmistui lokakuussa 1992. Pian sen jälkeen saatiin valmiiksi 4000-paikkainen sali Queimadosissa Rio de Janeirossa. Syyskuussa 1993 vihittiin yhtaikaa viisi konventtisalia Fortalezassa Cearássa, Itaboraíssa Rio de Janeirossa, Quatro Barrasissa Paranássa, Recifessä Pernambucossa ja Sapucaia do Sulissa Rio Grande do Sulissa. Tällä hetkellä käytössä on 16 konventtisalia ja 5 muuta on suunnitteilla.

Sen Raamatun käskyn mukaisesti, ettei tule jättää yhteenkokoontumista, tarvitaan myös lisää valtakunnansaleja, jotta voitaisiin huolehtia lampaankaltaisten ihmisten tulvasta (Hepr. 10:​23–25). Vain kolmasosalla Brasilian seurakunnista on oma kokoontumispaikka, ja uusia seurakuntia muodostetaan reilusti nopeammassa tahdissa kuin saleja rakennetaan. Sen lisäksi uuden valtakunnansalin rakentaminen kesti keskimäärin kolme vuotta. Siksi aloimme vuonna 1987 muodostaa alueellisia rakennuskomiteoita. Niihin kutsuttiin veljiä, joilla oli kokemusta rakennusalalta ja jotka pystyisivät auttamaan seurakuntien vanhimmistoja. Myös Betelin suunnitteluosasto esitti käytännöllisiä ehdotuksia.

Toinen merkittävä askel otettiin vuonna 1992, jolloin ruvettiin pystyttämään valtakunnansaleja pikarakennusmenetelmällä. Ensimmäinen tällainen sali rakennettiin Agudosiin São Pauloon, jonne saapui 200 talkoolaista ja 25 hengen ryhmä Betelistä. Hanke kesti kolme viikkoa, mutta sen jälkeen rakentamiseen tarvittava aika on vähennetty 16 päivään. Palvelusvuonna 1995 rakennettiin ja vihittiin Jehovan palvelukseen kaikkiaan 129 uutta valtakunnansalia.

Tarkkailijat hämmästelevät aina sitä, kuinka nopeasti rakennustyö tapahtuu. Eräs sellaisen liikkeen työntekijä, josta  oli tilattu ikkunaruudut rakenteilla olevaan valtakunnansaliin, ihmetteli, kun veljet halusivat ehdottomasti hänen tulevan asentamaan ne seuraavana keskiviikkona, vaikka salia oli rakennettu vasta noin viikon ajan. ”Olette varmaankin erehtyneet”, hän sanoi. ”Ensi viikolla teillä ei ole vielä edes seiniä pystyssä, saati sitten että niihin pitäisi asentaa ikkunaruudut.” Hän palasi keskiviikkona, mutta ilman ruutuja. Nähtyään, että seinät oli pystytetty ja rapattu sekä ikkunan kehykset ja katto asennettu – kaikki alle viikossa – häneltä vei noin viisi minuuttia, ennen kuin hän sai itsensä alas kuorma-autostaan. ”Te tosiaan olette nopeita!” hän myönsi. Sitten hän lähti hakemaan ikkunaruutuja.

Muuan mies, joka asui lähellä valtakunnansalin rakennustyömaata, hämmästeli vauhtia, jolla työ eteni, ja kysyi: ”Mitä minun täytyy tehdä, jotta voisin auttaa teitä?” ”Ensiksikin sinun täytyy tutkia kanssamme Raamattua”, kuului vastaus. Raamatuntutkistelu aloitettiin hänen  kanssaan heti seuraavana päivänä.

Sanomaa kerrotaan viittomalla

Vaikka kasvu on nopeaa, kuuroja ja sokeita ei ole unohdettu. Huomion kiinnittäminen heidän tarpeisiinsa on tuottanut erinomaisia tuloksia. Vuonna 1992 julkaistiin portugalinkielinen 336-sivuinen kirja ”Viittomakieli”, jonka avulla kuuroille voitiin opettaa viittomakieltä. Siihen on koottu viittomat, joita brasilialaiset Jehovan todistajat käyttävät, ja siitä on pyritty poistamaan sellaiset viittomat, jotka perustuvat babylonilaisiin uskomuksiin. Yksi näistä on pirskottamista jäljittelevä käsimerkki, joka ei tietenkään välitä oikeaa ajatusta kristillisestä vesikasteesta.

Ensimmäinen kuulovammaisten seurakunta perustettiin Rio de Janeiroon vuonna 1982. Nyt eri kaupungeissa on 6 tällaista seurakuntaa ja 50 pienempää ryhmää. Vuonna 1994 esitettiin 18 konventissa ohjelma myös viittomakielellä. Joissakin niistä tulkit viittoivat näytelmän esittäjien repliikit. Vuonna 1996 brasilialaisten kuurojen todistajien säteilevillä kasvoilla vierivät ilon kyyneleet, kun he saivat Seuran tuottaman videonauhan, jossa esitetään viittomakielellä koko Mitä Jumala vaatii meiltä? -⁠kirjanen. Se on erittäin hyödyllinen apuväline, sillä monet kuurot eivät osaa lukea mutta ymmärtävät viittomakieltä!

Näiden seurakuntien vanhinten, avustavien palvelijoiden ja tienraivaajien alttius ansaitsee kiitoksen. Viittomakielen opetteleminen vaatii aikaa, työtä ja sinnikkyyttä, mutta tulokset ovat olleet palkitsevia.

 ”Hän rohkaisi minua näkemättä minua, kuulematta minua tai puhumatta minulle.” Näin sanovat monet ystävät, jotka tuntevat Rosemary Varellan, kuurosokean sisaren, joka on palvellut osa-aikaisena tienraivaajana kolme viime vuotta. Hän syntyi kuurona eikä sen vuoksi oppinut puhumaan. Vähitellen hän menetti näkönsä ja on nykyään käytännössä sokea. Hän viestii viittomakielellä ja tunnistaa toisten tekemät merkit käsikosketuksen välityksellä.

Rosemary oli sokeutunut ennen kuin hän oppi totuuden, ja tämä vaikutti suuresti hänen ja hänen miehensä väliseen viestintään. Hän oli niin masentunut, että harkitsi itsemurhaa. Samoihin aikoihin Nilza Carvalho -⁠niminen nuori tienraivaaja, joka osaa viittomakieltä, tapasi hänet. Kun Rosemary sai tietää Jumalan lupauksesta parantaa ihmisten kaikki vammaisuudet, hän alkoi tutkia Raamattua (Jes. 35:​5). Pian hän alkoi käydä kuurojen seurakunnan kokouksissa São Paulossa. Kokousten aikana hänen vierellään istui tulkki, joka välitti hänelle lavalla esitettävän ohjelman taktiilisen eli kädestä-käteen-tulkkauksen avulla. Myöhemmin hänen miehensäkin alkoi tutkia Raamattua ja lopetti tupakoinnin, ja heidät molemmat kastettiin helmikuussa 1992. Pian kasteensa jälkeen he ovat palvelleet osa-aikaisina tienraivaajina jatkuvasti. Rosemary on johtanut peräti 20:tä raamatuntutkistelua muille kuuroille ja hoitanut samalla kotiaskareensa.

Näkövammaisten avuksi Seura alkoi vuonna 1980 tuottaa julkaisuja portugalinkielisellä (ensimmäisen asteen) pistekirjoituksella kirjoitettuna. Nykyään on saatavilla monia Seuran julkaisuja sokeainkirjoituksella, muun muassa Raamattu ja Vartiotorni. Portugalinkielinen pistekirjoituksella kirjoitettu koko Raamattu on 84-osainen – ei varsinaisesti mikään taskukirja! Niiden avuksi, jotka haluavat oppia pistekirjoituksen, on myös julkaistu ohjekirja. Tilastojen mukaan Brasiliassa asuu yli miljoona näkövammaista.

 Kuivuus koettelee Koillis-Brasiliaa

Vaikka kuivuus on jatkuva ongelma Brasilian koillisosassa, tilanne oli erityisen vakava vuonna 1993. Joillakin seuduilla ei ollut satanut kahteen vuoteen. Pahiten joutui kärsimään maaseutuväestö, joka on riippuvainen sadoistaan. Mumbabassa Cearássa ihmiset jonottivat yötä päivää saadakseen vettä ainoasta jäljellä olevasta lähteestä. Kuivuuden johdosta valintamyymälöitä ja supermarketteja ryöstettiin monissa kaupungeissa. Auttaakseen tuolla alueella asuvia veljiä lähettivät São Paulon, Rio de Janeiron ja Curitiban seurakunnat heille neljällä suurella kuorma-autolla yli 70 tonnia ruokaa, vaatteita ja kenkiä ja ilmaisivat siten samanlaista anteliaisuutta kuin olivat ilmaisseet heidän kristityt veljensä ensimmäisen vuosisadan Filippissä. Kaiken kaikkiaan apua lähetettiin veljille 65 kaupunkiin, jotka sijaitsivat viidessä osavaltiossa. (Fil. 4:​14–17.)

Erään tarkastusaseman vartija kysyi kuorma-auton kuljettajalta, kuinka paljon hän sai rahaa vaarallisesta matkastaan. Vaaralliseksi sen teki mahdollisuus joutua ryöstetyksi. Saatuaan tietää, että kuljettaja oli Jehovan todistaja, hän sanoi: ”Vain Jehovan todistaja tekisi tämän ilmaiseksi!” Kun kuljettaja eräällä toisella maantien tarkastusasemalla sanoi olevansa Jehovan todistaja, vartija pyysi sekä häntä että hänen toveriaan näyttämään Etukäteisohjeet lääkärinhoidosta -⁠korttinsa. Tarkistettuaan kortit hän sanoi toiselle vartijalle: ”Kyllä he ovat Jehovan todistajia. Voit antaa heidän mennä.”

Paraíban osavaltiossa eräs mies sanoi nähtyään saapuneet avustukset: ”Muut uskonnot vain puhuvat, kun taas te tosiaan teette jotain lähimmäistenne hyväksi.” Vaikeasta tilanteesta huolimatta veljet eivät vaipuneet epätoivoon, sillä he luottivat siihen, että Jehova pitäisi huolta heidän perustarpeistaan. Muuan sisar kirjoitti: ”Ette pysty antamaan meille kaipaamaamme sadetta ettekä ratkaisemaan vesipulaamme,  mutta lähettämällänne avustuksella te vahvistitte uskoamme ja luottamustamme siihen, ettemme ole yksin tässä maailmassa ja että on olemassa ihmisiä, jotka ajattelevat meitä.” (Jaak. 2:​14–17.)

”Eläköön Jehovan todistajat!”

Konventit ovat Jehovan todistajille erityisen iloisia tapahtumia. Mutta odottamattomia ongelmia saattaa herätä silloin, kun konventit pidetään paikoissa, joissa järjestetään urheilutapahtumia. Vuonna 1992 syntyi kiperä tilanne ”Valon kantajien” piirikonventtien aikaan Pacaembu-stadionilla São Paulossa. Olimme vuokranneet stadionin kolmeksi päiväksi, mutta joissakin paikoissa urheilutapahtumia pidetään kaikkea muuta tärkeämpinä. Torstai-iltapäivänä – päivää ennen kuin konventtimme piti alkaa – veljille sitten kerrottiin, että sunnuntaina kello 18 siellä käytäisiin maan kahden parhaan joukkueen välinen jalkapallo-ottelu. Meidän täytyisi siksi panna stadion kuntoon kello 16:een mennessä.

Konventinvalvoja João Fernandes muistelee: ”Meillä ei ollut valinnanvaraa, vaikka vuokrasopimus olikin allekirjoitettu. Pidimme perjantai-iltana kokouksen, jossa oli läsnä kolme veljeä joka osastolta – 110 veljeä yhteensä – ja suunnittelimme, miten konventti saataisiin purettua salamannopeasti. Kaikilta asianosaisilta vaadittaisiin tiivistä yhteistyötä, jotta kaikki rakennelmat saataisiin paitsi purettua myös kuljetettua pois häiritsemättä 30000 ihmisen poistumista stadionilta. Lava ja äänilaitteet purettiin muutamassa minuutissa. Muut tavarat vietiin São Paulossa sijaitsevaan vanhaan Betel-rakennukseen, jonne ne puhdistamisen jälkeen varastoitiin. Kello 15.45 – reilu tunti ohjelman päättymisestä – kaikki oli tehty.”

Pitkin konventtiviikkoa olivat eräät henkilöt televisiossa sanoneet, etteivät Jehovan todistajat kykenisi luovuttamaan stadionia ajoissa ennen jalkapalloyleisön saapumista. Sunnuntain urheilulähetyksessä eräällä toisella stadionilla oleva  selostaja kysyi kollegaltaan, joka oli Pacaembu-stadionilla: ”Miltä stadion näyttää? Pitivätkö uskovaiset lupauksensa ja tyhjensivät stadionin ajoissa?” Vastaus kuului: ”Kyllä pitivät! Paitsi että he palauttivat stadionin ajoissa, kaikki oli puhdasta. Oli ilo nähdä, että WC:t oli siivottu ja penkkirivitkin lakaistu. Eläköön Jehovan todistajat!”

Pienoiskonventteja syrjäseuduilla

Amazonin alueella asuu joitakin seurakunnasta erillään olevia ryhmiä ja yksittäisiä perheitä, joilla on suunnattoman pitkä matka konventtikaupunkeihin. Heidän ainoa keinonsa olisi matkustaa lentäen, mikä on erittäin kallista, tai veneellä, mikä on erittäin hidasta. Yleensä nämä julistajat eivät siksi ole päässeet piiri- eivätkä kierroskonventteihin. Tällaisessa tilanteessa ovat olleet muun muassa Tabatingassa Amazonasissa asuvat veljet, joilla on matkaa lähimpään konventtikaupunkiin Manausiin noin 1600 kilometriä.

Tämän pulman ratkaisemiseksi järjestettiin vuonna 1990 niin, että konventtiohjelmasta esitettäisiin lyhennettyjä jaksoja kierrosvalvojan vierailun aikana. Tämä järjestely jatkuu viidessä kaupungissa, jotka sijaitsevat kolmella eri kierroksella. Ryhmiin saattaa kuulua 50 tai jopa 180 henkeä, ja ne kokoontuvat valtakunnansaliin, jos sellainen on käytettävissä, tai johonkin muuhun saliin.

”Nyt voin ryhtyä tienraivaajaksi, enkö voikin?”

On hyvin sydäntä lämmittävää nähdä, kuinka jotkut kasteelle aikovat arvostavat hengellisiä asioita. Vuonna 1993 Teféssä Amazonin alueella pidetyssä pienessä konventissa kierrosvalvoja Públio Cavalcante huomasi, että kasteelle aikoville tarkoitetuilla istuimilla istui eräs nuorimies, jota hän ei ollut nähnyt koskaan aiemmin. Koska tuolla seudulla asuu hyvin vähän veljiä, kierrosvalvoja tavallisesti tuntee heidät kaikki henkilökohtaisesti. Hän kysyi vanhimmilta, oliko tuo  nuori kenties mennyt istumaan sinne vahingossa. He selittivät: ”Ei. Hän asuu täältä noin 35–40 tunnin venematkan päässä. Hän oppi totuuden kirjeitse. Puolen vuoden välein muuan erikoistienraivaaja kävi hänen luonaan Juruássa ja viipyi siellä suunnilleen kuukauden.”

Kierrosvalvoja meni myöhemmin juttelemaan nuoren kanssa ja kysyi keskustelun aikana häneltä, oliko hän koskaan johtanut raamatuntutkistelua. ”Olen. Minulla on 11 tutkistelua. Tuolla on yksi niistä, joiden kanssa tutkin Raamattua”, hän vastasi ja osoitti erästä yleisön joukossa istuvaa nuortamiestä. Kun he jatkoivat keskustelua, hän näytti kaksi muuta nuorta, joiden kanssa hän tutki. He olivat maksaneet matkansa itse ja matkustaneet yli 35 tuntia, jotta he pääsisivät konventtiin ja saisivat nähdä, kun heidän ystävänsä menisi kasteelle. Kasteensa jälkeen samana päivänä tuo nuori kysyi erikoistienraivaajalta: ”Nyt voin ryhtyä tienraivaajaksi, enkö voikin?” Toistaiseksi tuolla seudulla ei ole järjestetty kokouksia, mutta kun tämä julistaja on nyt käynyt kasteella, erikoistienraivaaja aikoo valmentaa häntä johtamaan kokouksia.

Saarnaamista harvoin käydyillä alueilla

Jehovan todistajat eivät ajattele, että kunhan he osallistuvat jossain määrin kenttäpalvelukseen, muuta ei tarvita. He ymmärtävät, että kaikkien on saatava kuulla hyvä uutinen. Brasiliassa on lukuisia kaupunkeja, jotka eivät ole minkään seurakunnan aluetta, ja muita, joissa todistetaan harvoin. Yleensä nämä kaupungit ovat pieniä ja sijaitsevat syrjäseudulla tai niihin on vaikea päästä. Vuonna 1990 tehdyn tutkimuksen mukaan vapailla alueilla asui neljä miljoonaa ihmistä ja muilla harvoin käydyillä alueilla yhdeksän miljoonaa ihmistä. Tuona vuonna ryhdyttiin erikoisrynnistykseen, jotta noita ihmisiä olisi voitu tavoittaa. Siihen osallistui runsaat 2000 julistajaa, ja he työskentelivät 177 kaupungissa, jotka olivat ennen olleet vapaata aluetta. Myöhemmin näihin  kaupunkeihin muutti kolmisenkymmentä perhettä, jotka muodostivat uusien seurakuntien ytimiä.

Vähäiset taloudelliset resurssit eivät ole todistajille ylittämätön este, jonka vuoksi he eivät voisi osallistua tähän toimintaan. Sobralissa Cearássa – yhdellä Brasilian kuivimmista ja köyhimmistä alueista – sijaitsevien neljän seurakunnan vanhimmat kokoontuivat syyskuussa 1993 päättämään, miten eräissä kaupungeissa voitaisiin työskennellä säännöllisesti. Heidän alueeseensa kuului kymmenen sellaista kaupunkia, joissa siihen asti oli todistettu vain satunnaisesti. Linja-autojen aikataulujen vuoksi näihin paikkoihin matkustaminen oli julistajille miltei mahdotonta.

Kaupungit sijaitsevat noin 130 kilometrin säteellä Sobralista, joten vanhimmat päättivät hankkia käytetyn pakettiauton, jolla julistajat pääsisivät alueelle joka päivä. He voisivat lähteä aamulla ja palata illalla. Kun päätöksestä ilmoitettiin, seurakunnat lähettivät vapaaehtoisia lahjoituksia pakettiauton hankkimiseksi. ”Autoa ei hankittu kenenkään paikallisen suurlahjoittajan rahoilla, vaan se saatiin yhteisten ponnistelujen ansiosta”, kirjoitti Wilson P. Dias, yksi vanhimmista. Eräs toinen veli kirjoitti: ”Seurakunnat lahjoittivat 2000 dollaria [noin 9000 markkaa], eräs englantilainen veli lahjoitti saman verran, ja loput maksettiin osamaksulla.”

Järjestelyssä on mukana yli 50 julistajaa ja tienraivaajaa, ja jokainen matkustaa tiettynä päivänä viikossa. Tällä tavoin he voivat tavoittaa noin 110000 ihmistä. He ovat pystyneet auttamaan useita ihmisiä Valtakunnan julistajiksi ja ovat elvyttäneet toisia uudelleen toimintaan. Neljässä kaupungissa järjestetään nyt kokoukset säännöllisesti.

Alkuvuodesta 1995 ehdotettiin erästä toista Brasilian haaratoimiston alaista järjestelyä sellaisten ihmisten tavoittamiseksi, jotka asuvat vapailla alueilla tai syrjäseudulla. Muutamat seurakunnat sopivat maksavansa sellaisten vakituisten  tienraivaajien kulut, jotka olivat valmiita palvelemaan puoli vuotta tuollaisilla alueilla. Toiset seurakunnat ovat seuranneet niiden esimerkkiä, ja tulokset ovat olleet erittäin rohkaisevia. Tähän mennessä yli 340 vakituista tienraivaajaa on määrätty palvelemaan 350 kaupungissa, joissa he ovat auttaneet jo yli 300:aa ihmistä julistajiksi.

Samaan aikaan 1400 vakituista ja tilapäistä erikoistienraivaajaa ovat saaneet aikaan paljon hyvää. Monet heistä on nimitetty seurakuntiin, joissa on pulaa kokeneista veljistä. Esimerkiksi Rio Brancossa Acressa on eräs 90 julistajan seurakunta, jonka tarpeista huolehtii erikoistienraivaajan lisäksi vain yksi paikallinen vanhin. Suurin osa erikoistienraivaajista palvelee kuitenkin pikkukaupungeissa, joissa ei ole seurakuntia, ja on ilahduttavaa nähdä, kuinka hyvää työtä he tekevät.

Myös suurempien kaupunkien veljet ovat osaltaan huolehtineet kaukaisista ja harvoin käydyistä alueista. Rio de Janeirossa julistajat ovat yhdeksänä peräkkäisenä vuotena järjestäneet ryhmiä työskentelemään muutaman viikon sellaisilla alueilla. Hiljattain 68 veljeä ja sisarta työskenteli 20 kaupungissa Paranán osavaltiossa, ja he matkustivat 17 päivän aikana noin 2500 kilometriä. Georges Ghazi, yksi ryhmän järjestäjistä, sanoo, että he pahoittelevat ainoastaan sitä, ettei näitä todistusmatkoja aloitettu jo aikaisemmin.

Yksityisalueet

Ihmiset, jotka asuvat vapailla alueilla, eivät ole ainoita vaikeasti tavoitettavia. Suurissa kaupungeissa monet asuvat mieluummin yksityisalueilla, osaketaloissa ja kerrostaloissa, joissa on rikollisuudelta suojaavat turvajärjestelmät. Näiden ihmisten tavoittaminen on vaikeaa, joskaan ei mahdotonta. Eräs aviopari, joka oli ollut kokoaikaisessa palveluksessa jonkin aikaa 1980-luvulla, muutti yhteen sellaiseen rakennukseen lähelle São Pauloa. He pitivät sitä omana alueenaan. ”Kun lähdin ostoksille tai pankkiin tai menin hakemaan  lapsia koulusta”, äiti muistelee, ”olin aina valmistautunut lähestymään naapureitamme.” Myöhemmin hän kävi heidän luonaan järjestelmällisesti mutta huomiota herättämättä.

Eräässä vanhempainillassa muuan äiti kertoi sisarellemme, että hänen pojallaan oli keskittymisvaikeuksia. Sisar vei hänelle Herätkää!-lehden, jossa käsiteltiin tuota ongelmaa, ja se johti raamatuntutkisteluun. Aikanaan tuo rouva ja hänen kaksi tytärtään kastettiin. Eräs toinen naapuri kysyi sisareltamme, ryhtyisikö tämä keräämään hänen kanssaan ruokaa köyhille. Sisar kertoi hänelle, että hän oli jo mukana toiminnassa, jonka tarkoituksena on auttaa lähimmäisiä, ja selitti, että tarjoamme ihmisille Raamatun kotitutkistelua. Tuo nainen, hänen miehensä ja heidän 18-vuotias poikansa alkoivat tutkia ja kävivät aikanaan kasteella.

Eräälle toiselle naiselle ja hänen kolmelle teini-ikäiselle tyttärelleen aloitettiin raamatuntutkistelu. Aviomies asettui kuitenkin vastahankaan, vaikka hän piti itseään uskonnollisena ihmisenä. Yksi tyttäristä ehdotti, että hän tulisi joskus kokoukseen ottamaan asioista itse selkoa, ja hän suostui. Muutaman päivän kuluttua sisaremme kutsui perheen lounaalle kotiinsa, ja he tulivat. Kaikkien yllätykseksi mies esitti ajatuksia kokouksesta, jossa hän oli ollut läsnä. Myöhemmin hän halusi raamatuntutkistelun. Tätä nykyä koko tuo perhe palvelee Jehovaa.

Muillekin on pidetty tutkistelua. Sen johdosta muodostettiin marraskuussa 1991 seurakunta, johon kuului pelkästään tuon alueen asukkaita. Seurakunnassa on 46 julistajaa, ja muistonvietossa oli vuonna 1995 läsnä 80 henkeä. Jumalan sanan totuus kantautuu siten sellaisillekin alueille, joille on vaikea päästä.

400000 julistajaa ja lisää tulossa!

Melkein sata vuotta sitten Raamatun totuuden siemenet saapuivat ensimmäisen kerran Brasiliaan postitse. Noin 25  vuotta myöhemmin alettiin Vartiotorni-seuran julkaisuja kääntää säännöllisesti portugaliksi Brasiliassa ja painaa Rio de Janeirossa. Seuraavien 25 vuoden aikana noin tuhannesta brasilialaisesta tuli Jehovan todistajia ja he alkoivat kertoa Jumalan valtakunnan hyvää uutista toisille säännöllisesti. Mutta huhtikuuhun 1995 tultaessa Valtakunnan julistajien määrä oli ylittänyt 400000:n rajan! Oliko työtä vielä tehtävänä?

Jeesus Kristus ennusti, että Valtakunnan sanoma saarnattaisiin ennen loppua ”koko asutussa maassa” (Matt. 24:​14). Missä määrin se on toteutunut Brasiliassa? São Paulo ja Rio de Janeiro olivat ensimmäisten paikkakuntien joukossa, kun Jehovan todistajat (jotka silloin tunnettiin raamatuntutkijoina) alkoivat järjestää kokouksia Brasiliassa. Nykyään noilla alueilla on useita seurakuntia, jotka ovat tulvillaan Jehovaa rakastavia ja palvelevia ihmisiä. Suur-São Paulossa seurakuntia on nyt 837, Rio de Janeirossa 539 ja Salvadorissa 276. Koko maassa on peräti 6650 seurakuntaa, joihin kuuluu innokkaita Jehovan todistajia. Monien kaupunkien asukkaat saavat kuulla Valtakunnan sanomasta usein – paikka paikoin joka viikko.

Pikkukaupungeissa ja maaseudulla kaikkien luona ei käydä yhtä usein. Brasiliassa on noin 350 pikkukaupunkia (joissa on yhteensä arviolta 1,5 miljoonaa asukasta) sekä suunnattomia maaseutualueita, jotka eivät kuulu millekään seurakunnalle. Näillä alueilla ei todisteta säännöllisesti, vaikka ne pyritäänkin käymään noin puolen vuoden välein.

Voitaisiinko yhä useampia ihmisiä – asuvatpa he suurkaupungeissa tai maalla – auttaa ymmärtämään Raamatun sanoman arvo? Heidän sydämensä tavoittamiseksi järjestettiin huhti–toukokuussa 1995 erikoisrynnistys, jotta mahdollisimman moni olisi voitu tavoittaa henkilökohtaisesti ja heille olisi voitu antaa traktaatti Miksi elämä on täynnä ongelmia?. Jopa 34 miljoonaa traktaattia oli painettu ja  lähetetty seurakuntiin levitettäväksi. Saatuaan oman kappaleensa eräs mies sanoi: ”Kysyin itseltäni tätä samaa asiaa aamulla ja puhuin siitä muiden kanssa.” Muuan nainen sanoi: ”Olen hokenut tuota kysymystä itselleni vuosikaudet, mutten koskaan voinut kuvitella, että siihen olisi olemassa vastaus.” Eräs nainen kirjoitti Seuralle näin: ”Pidin tuosta traktaatista niin paljon, että pyytäisin teiltä raamatuntutkistelua. Monet kiitokset.”

Brasilialaiset Jehovan todistajat eivät ajattele, että heidän työnsä on loppuun suoritettu ja ettei enempää voida tehdä toteltaessa Jeesuksen profeetallista käskyä todistaa Valtakunnasta. Niilläkin alueilla, joilla todistajat käyvät usein, he huomaavat, että monet ihmiset eivät ole kotona. He saattavat olla töissä, ostoksilla tai kyläilemässä, tai kenties he nukkuvat myöhään kerätäkseen voimia edessä olevaa viikkoa varten. Todistajat välittävät näistä ihmisistä. Eräs matkavalvoja ratkaisi pulman Porto Alegressa Rio Grande do Sulissa tällaisella taktiikalla: Hän pani merkille, että kylminä talvipäivinä monet ihmiset nukkuvat mielellään pitkään, koska vuode on talon lämpimin paikka. Matkavalvojalla oli tapana kävellä toverinsa kanssa korttelin ympäri ja koputtaa vain sellaisten talojen oveen, joissa näkyi elonmerkkejä. He kiersivät yhtä korttelia yhdeksän kertaa, ja joka kerralla he löysivät aina lisää hereillä olevia ihmisiä. He saivat jättää kirjallisuutta joka kotiin, mikä avasi tien uusintakäynneille.

Monet brasilialaiset osoittavat kiinnostusta Jumalan sanaa kohtaan, ja Jehovan todistajat auttavat heitä alttiisti ymmärtämään sitä ja oppimaan, miten soveltaa sitä jokapäiväiseen elämäänsä. Tätä nykyä todistajat johtavat yli 500000:ta Raamatun kotitutkistelua yksilöille ja perheille. Ja vuonna 1995 Jehovan todistajat käynnistivät kirjan Tieto joka johtaa ikuiseen elämään avulla ohjelman, jonka tarkoitus on auttaa vanhurskasmielisiä ihmisiä oppimaan Raamatun perustotuudet entistäkin nopeammin. Niiden lisäksi, jotka ottavat vastaan  sellaista apua, miljoonat muut kautta maan hankkivat mielellään todistajien tarjoamaa raamatullista kirjallisuutta, mikä näkyy palvelusvuonna 1996 levitettyjen julkaisujen määristä: 2334630 kirjaa, 21168979 lehteä ja 2787032 kirjasta.

Brasilialaisten veljiemme ja sisartemme teokraattinen toiminta ulottuu kauas Brasilian rajojen ulkopuolelle. Täältä on muuttanut useita tienraivaajia palvelemaan maihin, joissa tarvitaan enemmän julistajia ja joissa todistustyö ei vielä ole niin laajaa. Cesário Langessa sijaitsevassa haaratoimistossa valmistetaan kirjallisuutta, jotta hyvää uutista voitaisiin saarnata paitsi Brasiliassa myös Angolassa, Argentiinassa, Boliviassa, Mosambikissa, Paraguayssa, Portugalissa, Saksassa ja Uruguayssa. Takavuosina tehdystä työstä huolimatta näyttää siltä, että vauhti kiihtyy kiihtymistään joka vuosi.

Se on ollut ilo!

Todistamisen ulottaminen kaikkialle Brasiliaan on totisesti ollut melkoinen urakka. Mutta se on ollut iloista työtä! Toki hyvien aikojen ohella on koettu vaikeitakin kausia. On kuitenkin ollut sydäntä lämmittävää nähdä omin silmin  todisteet siitä, että Jehova siunaa uskollisten palvelijoidensa toimintaa.

Erich Kattner muistaa vieläkin vuodet 1939 ja 1940, jolloin hän todisti Brasilian maaseudulla ja nukkui usein taivasalla kirjalaukku päänalusenaan. Koko maassa oli tuolloin vain muutama sata todistajaa. Hyvin harvassa kodissa, jossa hän kävi, oli Raamattu. Saadakseen Raamattuja kiinnostuneille ihmisille hän meni Raamattuseuran paikalliseen liikkeeseen, mutta jonkin ajan kuluttua he eivät enää myyneet Raamattuja hänelle. Hän kuitenkin toteaa: ”Minulla oli sykähdyttävä etu olla läsnä ’Iankaikkisen hyvän uutisen’ konventissa New Yorkissa vuonna 1963, kun Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös julkaistiin kuudella kielellä, muun muassa portugaliksi. Olin erityisen kiitollinen Jehovalle siitä, että se ilmestyi portugaliksi, sillä pystyin käyttämään sitä määräalueellani Brasiliassa.” Vuodesta 1967 lähtien koko Uuden maailman käännös, Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta Ilmestyskirjaan, on ollut saatavissa portugaliksi. Mikä siunaus se onkaan ollut raamatulliselle opetustyölle Brasiliassa! Aktiivisten Jehovan ylistäjien määrä on kasvanut vuosien 1963 ja 1996 välisenä aikana 30118:sta yli 436000:een.

Augusto Machado on kiitollinen avusta, jota yksi ensimmäisistä Brasiliaan saapuneista lähetystyöntekijöistä hänelle antoi. Hän muistaa myös ensimmäisen Jehovan todistajien konventin, jossa hän oli läsnä. Se oli Rio de Janeirossa. N. H. Knorr ja M. G. Henschel olivat saapuneet New Yorkista. Läsnä oli vaatimattomat 1064 henkeä. Erään puheen teema oli ”Rakkauden oivallisempi tie”. Veli Machado sanoo: ”Sitten vuonna 1958 sain olla niiden 253922:n joukossa, jotka olivat läsnä kahdeksanpäiväisessä kansainvälisessä konventissa New Yorkissa. Sama rakkauden henki kyllästi molemmat konventit. – – Palasin New Yorkista vakuuttuneempana kuin koskaan siitä, että Jehovan kansa, joka ei ole jakautunut heimoihin  ja rotuihin, suorittaa maailmanlaajuista raamatullista opetustyötä, joka on vailla vertaa historiassa.”

Vuonna 1985 hän näki silmiinpistävän osoituksen siitä, mitä tuo raamatullinen opetustyö saa Brasiliassa aikaan. Hänellä oli tilaisuus puhua kansainvälisissä konventeissa, jotka pidettiin samanaikaisesti São Paulossa ja Rio de Janeirossa. Niissä oli läsnä yhteensä lähes 250000 henkeä, joista useimmat olivat brasilialaisia. Ja kun Jehovan todistajien seurakunnat kaikkialla Brasiliassa kokoontuivat kymmenen vuotta myöhemmin viettämään Kristuksen kuoleman muistoa, läsnäolijoita oli yli 1144000.

Kaikilla Jehovan vihkiytyneillä palvelijoilla on nykyään monia syitä iloon huolimatta vaikeista ajoistamme. Sydäntämme liikuttaa syvästi sen mietiskeleminen, mitä Jumala on jo tehnyt ja mitä hän on luvannut tehdä tulevaisuudessa. ”Haluttuja” kootaan kaikista kansakunnista, myös Brasiliasta, hänen hengelliseen palvontahuoneeseensa (Hagg. 2:​7). Psalmissa 144:​15 sanotaankin totuudenmukaisesti: ”Onnellinen on se kansa, jonka Jumala on Jehova!”

 [Kartta/Kuvat s. 167]

(Ks. painettu julkaisu)

Amazon

Manaus

AMAZONAS

MATO GROSSO

Cesário Lange

RIO GRANDE DO SUL

Belém

Fortaleza

Recife

Salvador

Rio de Janeiro

São Paulo

[Kuvat]

1. Recifen hiekkarantaa

2. Rio de Janeiro

3. Amazonin sademetsää

4. Todistamista Amazonilla

5. Haaratoimisto Cesário Langessa

 [Kokosivun kuva s. 124]

[Kuva s. 126]

Alston ja Maude Yuille aloittivat palveluksen Brasiliassa vuonna 1936

[Kuva s. 126]

Charles Leathco Gilead-koulun ensimmäiseltä kurssilta palvelee yhä Brasilian Betelissä

[Kuvat s. 133]

Saõ Paulossa alettiin painaa kohopainorotaatiokoneella vuonna 1973

[Kuvat s. 134]

”Jumalan voiton” konventissa São Paulossa läsnäolijat näkivät sydäntä lämmittävät tulokset yhteisvoimin tehdystä todistustyöstään

[Kuva s. 142]

Osittain katettu ”konventtipuisto” Salvadorissa

[Kuva s. 145]

Haaratoimistokomitea (vasemmalta oikealle): Massasue Kikuta, Karl Rietz, Amaro Santos, Östen Gustavsson, Augusto Machado, Fred Wilson

[Kuvat s. 150]

Haaratoimiston vihkiäisissä vuonna 1981 Lloyd Barry kehotti kiinnittämään jakamatonta huomiota hyvän uutisen saarnaamiseen

[Kuva s. 156]

Tienraivaajien palveluskoulussa on valmennettu yli 39000:ta tienraivaajaa. Kuva Sorocabassa São Paulon osavaltiossa pidetyltä kurssilta

[Kuva s. 158]

Lähetystyöntekijöitä ja muita Gileadin käyneitä, jotka ovat kokoaikaisessa palveluksessa, puolisoineen vyöhykevalvojan vierailun aikana vuonna 1996

[Kuvat s. 162]

Rotaatio-offsetpainokoneet ja MEPS olivat tärkeitä apuvälineitä siirryttäessä samanaikaiseen julkaisutoimintaan

[Kuva s. 170]

Alus, josta käsin hyvää uutista saarnataan Amazonin suulla

[Kuvat s. 175]

Ulkomaiset vapaaehtoistyöntekijät auttoivat paikallisia todistajia rakentamaan haaratoimistoa; kuvassa Harleyt (ylhäällä) ja Colwellit

 [Kuvat s. 176, 177]

 Näistä haaratoimistotiloista ohjataan nykyään yli 430000 todistajan toimintaa Brasiliassa

 [Kuvat s. 192]

Brasilialaisilla Jehovan todistajilla on käytössään nykyään 16 konventtisalia

[Kuvat s. 193]

Lisää valtakunnansaleja tarvitaan. Pikarakennusmenetelmä auttaa täyttämään tuon tarpeen

[Kuva s. 194]

Joissakin seurakunnissa annetaan erityisapua kuuroille ja sokeille

[Kuvat s. 205]

Erich Kattner riemuitsi nähdessään ”Uuden maailman käännöksen” ilmestyvän portugaliksi

[Kuva s. 207]

Augusto Machado on nähnyt silmiinpistävän osoituksen siitä, mitä raamatullinen opetustyö on saanut aikaan Brasiliassa