Mikronesia

Paratiisi. Tuo sana voi loihtia silmiesi eteen kuvan vehreästä trooppisesta saaresta, syvän sinisestä taivaasta, tuulenvireessä huojuvista palmuista, valkeista hiekkarannoista, kirkkaista merivesistä ja värikkäistä kaloista, loisteliaasta auringonlaskusta. Tähän paratiisikuvaan sopii Mikronesia. Sen kauneus on henkeäsalpaavaa.

Täällä on kuitenkin myös sellaista, mitä ei koskaan tulisi yhdistäneeksi paratiisiin. Toisen maailmansodan rajut taistelut jättivät näihin saariin pahat arvet, ja nykyään mikronesialaiset kamppailevat taloudellisten ongelmien, rikollisuuden ja sairauksien kanssa. Yhä useammat ihmiset tajuavat, että ihmiskunnan syvään juurtuneet ongelmat on ratkaistava, ennen kuin heidän maastaan voi tulla todellinen paratiisi.

Vaihtelevuus – mikronesialaisen elämänmuodon mauste

Mikronesiaan kuuluu useita saariryhmiä, joista jokaisella on omaa vetovoimaa ja oma kulttuurinsa. Jokaisella niistä on, yllättävää kyllä, myös oma muista erottuva kielensä, jota eivät edes viereisten saariryhmien asukkaat ymmärrä.

Tyyppiesimerkkiä mikronesialaisesta saaresta ei ole olemassakaan. Toiset saaret ovat vauraita, toiset köyhiä. Rosoiset tulivuorisaaret kuten Pohnpei kohoavat yli 900  metrin korkeuteen, kun taas jotkin pienet atollit ovat niin matalia, etteivät ne kohoa kuin metrin merenpinnan yläpuolelle. Marshallinsaariin kuuluva Majuro on tällainen atolli. Myrskysäällä aallot pyyhkäisevät toisinaan sen ylikin paikka paikoin.

Mikronesialaiset ovat ystävällistä ja miellyttävää väkeä. Monet heistä saavat elantonsa maasta ja merestä. He korjaavat omilta pelloiltaan perusruoka-aineet, kasvattavat ehkä muutamaa kanaa tai sikaa ja pyytävät merestä kalaa.

Näiden yksinäisten saarten ajatellaan saaneen ensimmäiset asukkaansa niistä, jotka purjehtivat Aasiasta itään ja Melanesiasta länteen, mutta ensimmäiset Mikronesiaan saapuneet länsimaalaiset olivat 1500-luvun espanjalaisia löytöretkeilijöitä. He toivat mukanaan uskontonsa. Nykyään roomalaiskatolisella kirkolla on luja jalansija useimmilla saarilla, ja sen rinnalla elää protestanttisuuden yleismuoto, jonka perustivat kristikunnan lähetystyöntekijät 1800-luvun loppupuolella.

GUAM: saarten toimintakeskus

Mikronesiaan, ’pieniin saariin’, kuuluu parisentuhatta hajallaan olevaa saarta, joista noin 125:llä on asutusta. Ne levittäytyvät  alueelle, joka pinta-alaltaan vastaa suurin piirtein Australiaa. Saaret ovat kuitenkin niin pieniä, että niiden yhteispinta-ala on vain kolmisentuhatta neliökilometriä – kolmannes Uudenmaan läänistä.

Porttina Mikronesiaan on Guam, josta on lentoyhteyksiä moniin muihin alueen saariin. Saariryhmän 470000 asukkaasta 150000 elää Guamissa. Se on 50 kilometrin pituinen ja saarista suurin. Se on myös kehittynein. Ruuhkaiset valtatiet ja kiihkeä elämänrytmi erottavat sen muista saarista, joissa tahti on kiireettömämpi.

Sotilasvaltiot ovat jo kauan pitäneet Guamia strategisesti tärkeänä Tyynenmeren maana, ja tätä nykyä se on amerikkalaisten hallintoaluetta. Runsas kolmannes maa-alasta on Yhdysvaltain armeijan valvonnassa. Guam on kuitenkin strateginen paikka myös Jumalan valtakunnan hyvän uutisen levittämisen kannalta. Vartiotorni-seuran haaratoimistossa painetaan raamatulliseen opetustyöhön tarkoitettuja julkaisuja 11 kielellä levitettäväksi kaikkialle Mikronesiaan.

Valtakunnan totuus saavuttaa koskemattoman alueen

Kun Guamin haaratoimistotilat vihittiin huhtikuussa 1980, hallintoelimeen kuuluva Milton Henschel kuvaili puheessaan Mikronesiaa ”yhdeksi viimeisistä koskemattomista alueista” Valtakunnan saarnaamistyön saralla. Tämä koskematon tropiikin alue on osoittautunut erittäin haasteelliseksi sen vuoksi, että se koostuu monista erillään olevista saarista ja siellä puhutaan lukemattomia paikalliskieliä.

Uskolliset lähetystyöntekijät ovat vastanneet tuohon haasteeseen 40 vuoden ajan kovalla työllä ja kekseliäisyydellä. Näinä vuosina Mikronesiassa on palvellut ainakin 175 lähetystyöntekijää, ja se on vaikuttanut merkittävästi siihen, että saarilla toimii nyt 26 seurakuntaa ja noin 1300 Jehovan todistajaa.

Ainoastaan kourallinen niistä 63 lähetystyöntekijästä, jotka  palvelevat Mikronesiassa tätä nykyä, on käynyt Vartiotornin raamattukoulun Gileadin. Useimmat ovat Filippiineiltä tai Havaijista tulleita tienraivaajia, jotka on kutsuttu lähetyspalvelukseen. Monille tämä on merkinnyt kodin mukavuuksien vaihtamista alkeellisempaan elämäntapaan. Joillakin saarilla ei ole montaa kunnollista tietä, ei sähköä eikä juoksevaa vettä. Lähetystyöntekijät ovat alttiina useille sairauksille; he joutuvat kestämään kuumaa, kosteaa ja toisinaan myrskyisää ilmastoa. Tuhoisat taifuunit ovat uhkana lähes ympäri vuoden. Lähetystyöntekijät ovat kuitenkin nähneet ponnistelujensa tuottavan palkitsevia tuloksia.

Raamatun totuus on saanut vakaan jalansijan kullakin pääsaarella. Niiden joukossa, jotka omaksuivat Valtakunnan sanoman ensimmäisinä, oli vaikutusvaltaisia saarelaisia. Esimerkiksi Pohnpeissa tuli mukaan Carl Dannis, Pohnpein lainsäädäntäelimen jäsen. Kosraen ensimmäisiä Jehovan todistajia oli Fredy Edwin, joka puhui seitsemää kieltä ja oli sukua kuninkaalle. Augustine Castro, joka oli aikoinaan opiskellut valmistuakseen papiksi, auttoi seurakunnan perustamisessa Saipanissa. Ja Guamissa entinen nyrkkeilijä Tony Salcedo hyödynsi suosiotaan kertoessaan ihmisille sanomaa, jonka avulla he voisivat nauttia sellaisesta rauhasta, jota kaunis saaristo ei ollut koskaan heille antanut.

Hyvä uutinen saapuu Guamiin

Tony Salcedo ei ollut ensimmäinen Mikronesiaan tullut todistaja. Tosiasiassa hän ei ollut todistaja saapuessaan. Hän tuli Guamiin Filippiineiltä vuonna 1948 sodanjälkeisiin jälleenrakennustöihin urakkatyöntekijänä. Hänen työtovereidensa joukossa oli monia Jehovan todistajia, ja nämä alkoivat opettaa Tonylle Raamatun totuuksia.

Nämä innokkaat veljet organisoivat Mikronesian ensimmäisen seurakunnan joulukuussa 1951, mutta vuonna 1954 Tonya lukuun ottamatta he kaikki joutuivat lähtemään maasta, kun heidät palkannut yhtiö meni nurin. Tony, joka oli jättänyt  nyrkkeilyn, sai jäädä, koska hän oli mennyt naimisiin guamilaisen tytön kanssa.

1950-luvun puolivälissä kokouksia pidettiin Salcedojen kotona, ja seurakunta kasvoi 12 hengen suuruiseksi. He saarnasivat koko saaren alueella. ”Lähdimme joka lauantai kenttäpalvelukseen koko päiväksi, ja pian ihmiset tiesivät kaikissa kylissä, keitä me olimme”, kertoi Tony.

Kovat ajat edessä

Tuohon aikaan Guam ei muistuttanut vähimmässäkään määrin sitä vilkasta lomakeskusta, joka se on nykyään. Sam ja Virginia Wiger, ensimmäiset Guamiin määrätyt lähetystyöntekijät, muistavat hyvin saapumisensa vuonna 1954.

”Guam oli siihen aikaan puhtaasti sotilastukikohta”, sanoi Sam. ”Sota oli runnellut saarta; joka puolella oli räjähtämättömiä pommeja ja ammuksia, sotakalusto ruostui paikoilleen, ja japanilaisia tarkka-ampujia löydettiin edelleen ja otettiin kiinni. Vuokrasimme vaimoni kanssa aaltopeltivajan, jossa ei ollut jääkaappia, ilmastointia eikä sänkyä tai muita huonekaluja. Nukuimme armeijan kangaskenttävuoteissa moskiittoverkkojen alla.”

Wigereiden ponnistelut saarnaamistyössä tuottivat niin hyvää tulosta, että pian tarvittiin suurempi kokouspaikka, joten  seurakunta vuokrasi tyhjän sotilasmessin ja teki siellä suursiivouksen. Rakennus sijaitsi katolista kirkkoa vastapäätä tien toisella puolella. Kun veljemme pystyttivät valtakunnansalikilven, katolinen pappi esitti vastalauseensa.

Silloin välähti salama. Epätavallisen ukonilman aikana kirkontorniin iski salama, joka mursi sen huipun ja särki useita jumalankuvia. ”Pappi sanoi seurakuntalaisilleen, että Jumala oli aikonut iskeä valtakunnansaliin mutta oli osunut harhaan”, Wiger kertoi. ”Kun väki ei ottanut sitä uskoakseen, pappi keksi toisen selityksen. Hän sanoi, että Jumala tuhosi kirkon, koska he tarvitsivat suuremman ja paremman.”

Huoltohallintoalueelle

Kun Wigerit määrättiin lähetystyöntekijöiksi Japaniin, lisää vastuuta siirtyi Merle Lowmasterille, pitkälle veljelle, joka hymyili paljon mutta otti totuuden aina vakavasti. Vartiotorni-seura pyysi Merleä tekemään tutkimusmatkan Mikronesian halki vuonna 1960. Koska saaret olivat Yhdysvaltain huoltohallintoaluetta, hän tarvitsi kulkuluvan pääkomissaarilta, töykeältä ja yhteistyöhaluttomalta mieheltä, joka ilmoitti Lowmasterille: ”Te menette huoltohallintoalueelle vain kuolleen ruumiini yli.”

Hänen ei kuitenkaan tarvinnut kuolla. Ei mennyt kuin kolme kuukautta, niin hänen tilalleen nimitettiin uusi pääkomissaari, ja Merle sai kulkulupansa. Näin hänestä tuli ensimmäinen ihminen, joka puhui Valtakunnan sanomasta Saipanin, Chuukin, Pohnpein, Belaun ja Yapin saarilla.

Henkilökohtaista apua Seuran presidentiltä

Guamissa tapahtui katastrofi marraskuussa 1962, kun hirmumyrsky Karenin tuulet pauhasivat saaren poikki lähes 320 kilometrin tuntinopeudella. Myrskyssä menehtyi yhdeksän henkeä, ja se aiheutti miljoonien dollarien tuhot. Kukaan veljistä ei onneksi kuollut, mutta valtakunnansalinsa he kyllä menettivät. Kun toiveet uuden rakennuksen saamisesta näyttivät  raukeavan, eräs hiljattain kastettu sisar tuli apuun ja lahjoitti avokätisesti tontin. Sille rakennettiin edellistä suurempi valtakunnansali, joka valmistui N. H. Knorrin, Vartiotorni-seuran silloisen presidentin, vuoden 1964 vyöhykevierailuksi.

Jotta tässä osassa asuttua maata olisi voitu todistaa perusteellisesti, veli Knorr osoitti kuudelle juuri saapuneelle lähetystyöntekijälle alueet eri puolilta Mikronesiaa. Hän sanoi heille: ”Nämä alueet saattavat näyttää vierailta, mutta muistakaa, että tällä planeetalla te olette aina kotonanne. Ainoa todellinen ulkomainen lähetystyöntekijä oli Kristus, koska hän jätti taivaat palvellakseen täällä. Pysykää tehtävässänne, kunnes työ on tehty!”

Matkavalvojat olivat tätä edeltävinä muutamina vuosina tehneet matkan saarille kerran vuodessa rahtilaivalla. He kävivät katsomassa niitä hyvin harvoja todistajia, joita saarilla oli, todistivat aina itse siellä, missä laiva pysähtyi, ja rohkaisivat niitä, jotka olivat osoittaneet kiinnostusta aiemmilla käynneillä. Veli Knorr ehdotti, että tämä kierros tehtäisiin kahdesti vuodessa lentäen.

Matkavalvojat myötävaikuttavat kasvuun

Vuodesta 1968 lähtien tämän lentomatkan Mikronesian ympäri teki Nathaniel Miller, Havaijissa toimiva matkavalvoja.  Miller oli johdonmukainen valinta tähän vaativaan tehtävään, koska monet vanhemmat mikronesialaiset puhuivat japania ja Miller oli ollut lähetystyössä Japanissa. Miksi vaativaan? ”Edestakainen lentomatka Honolulusta näille saarille oli yli 14000 kilometriä”, Miller muistelee.

Perillä Guamissa häntä odotti lannistunut seurakunta. Kasvua ei ollut, eikä aluetta käyty säännöllisesti läpi. Miller suositteli, että Guamiin lähetettäisiin neljä lähetystyöntekijää lisää ja saaren eteläkärkeen perustettaisiin toinen lähetyskoti.

Vuonna 1969 Guam ja Mikronesian alueet määrättiin Havaijin haaratoimiston alaisuuteen. Vuodesta 1970 alkaen Mikronesiassa vieraili myös Robert K. Kawasaki vanhempi, Havaijin haaratoimistokomitean koordinaattori, ja hän palveli kierros- ja piirikonventeissa sekä lähetyskodeissa kerran vuodessa.

Hengellisten paimenien henkilökohtaisen huomion tulokset olivat pian nähtävissä. Guamissa pidetyssä ”Hyvän tahdon ihmisten” piirikonventissa vuonna 1970 oli enimmillään läsnä 291 henkeä, ja sanomalehdet, radio sekä televisio kertoivat siitä  uutisissaan päivittäin. Siitä huolimatta tälle peltosaralle mahtui varmasti enemmänkin työntekijöitä. Mistä heitä tulisi?

Robert ja Mildred Fujiwara olivat vakituisia tienraivaajia, jotka pitivät ruokakauppaa Havaijissa, mutta he halusivat hartaasti palvella siellä, missä julistajia tarvittaisiin enemmän. Tämän unelman he toteuttivat vuonna 1970 muuttamalla Guamiin kolmen lapsensa kanssa, jotka olivat 8–16-vuotiaita. Oliko tällainen muutto hyväksi heille ja lapsille? Heidän kaikki lapsensa ovat jo kasvaneet aikuisiksi ja menneet naimisiin, ja jokainen heistä on innokas Jehovan palvelija. Kaksi lapsista palvelee Guamin haaratoimistossa, ja yksi on tienraivaajana. Fujiwarojen saapuessa Guamissa oli vain yksi seurakunta. Heillä on ollut ilo olla mukana työssä, kun seurakuntien määrä on kasvanut yhdeksään ja niiden lisäksi on tullut yksi ryhmä. Nämä on järjestetty huolehtimaan kuutta eri kieltä puhuvista ihmisistä. Apuun tuli 70- ja 80-luvulla myös muita perheitä.

Helppo haaratoimiston osoite

Guamin valtakunnansali, joka oli rakennettu vuonna 1964 ja jota oli laajennettu vuonna 1969, tuhoutui vuonna 1976 hirmumyrsky Pamelan kourissa. ”Guam näytti siltä, kuin sen yli olisi ajanut tiejyrä”, sanoi eräs veli.

Sen sijaan, että pienenpuoleinen kokouspaikka olisi pystytetty uudelleen, rakennettiin uusi, L:n muotoinen haaratoimisto, jossa oli toimistotilaa, paino, kuusi makuuhuonetta ja tilava, 400-paikkainen valtakunnansali, jossa voitiin pitää myös konventteja. Hirmumyrskyjen varalta siihen tehtiin 20 senttimetrin paksuiset, teräksellä vahvistetut betoniseinät. Havaijista muuttanut veli totesi: ”Se oli niin iso, ettemme uskoneet saavamme sitä koskaan täyteen. Koko saarella oli vain 120 todistajaa, ja me poukkoilimme salissa kuin marmorikuulat kenkälaatikossa.” Ei mennyt kuin muutama vuosi, niin tuo valtava valtakunnansali oli konventtien aikana tupaten täynnä.

Veli Milleristä, joka tunnetaan pontevasta kädenpuristuksestaan ja omaleimaisesta naurustaan, tuli Guamin  haaratoimistokomitean ensimmäinen koordinaattori. Hänen rinnalleen komiteaan nimitettiin kaksi kokenutta veljeä: Robert Savage, joka oli ollut haaratoimistonvalvojana Vietnamissa, ja Hideo Sumida, joka oli palvellut Havaijin haaratoimistokomiteassa.

Kun haaratoimisto rakennettiin, posti haettiin aluksi postitoimiston lokerosta. Mutta eräänä päivänä paikalle tuli valtion työntekijä, joka selitti merkitsevänsä katuosoitteita postinjakelua varten. Hänen maalatessaan numeroa ”143” rakennukseen Miller kysyi häneltä, minkä niminen heidän kadustaan tulisi. Mies sanoi: ”En tiedä. Katsotaanpa kartasta.” Millerin yllätykseksi valtio oli antanut sille nimen ”Jehovankatu”.

Tee-se-itse-rakennusprojekteja

Tehtävänä oli myös muita rakennustöitä. 1980-luvun alkupuolella yhdysvaltalainen Jim Persinger tuli siihen tulokseen, että hänen betoniasemansa vei häneltä liian paljon aikaa, ja hän päätti vaimonsa Jenen kanssa yksinkertaistaa heidän elämäänsä.  He rakensivat 15 metrin pituisen, betonirunkoisen purjeveneen, nimesivät sen Petraksi ja purjehtivat kohti Guamia. Persingereiden vene osoittautui korvaamattomaksi rakennushankkeissa.

Vuosina 1982–91 kuudelle Mikronesian saarelle rakennettiin lähetyskoteja ja valtakunnansaleja. Tarvikkeiden puute teki rakentamisen haasteelliseksi. Joillakin projekteilla veljien täytyi tehdä betoniharkot itse käsityönä. He kaatoivat betonimassaa pieneen muottiin ja antoivat sen jähmettyä. He valmistivat itse soransa murskaamalla korallia, ja hiekka heidän oli hankittava omin neuvoin. Tarvikkeita ja työntekijöitä kuljetettiin saarelta toiselle monesti Petralla. ”Kun rakensimme valtakunnansalia Chuukiin, saarella ei ollut hiekkaa myytävänä”, selittää Jim Persinger. ”Niinpä me purjehdimme eräälle asumattomalle pikkusaarelle ja lapioimme rannalta hiekkaa säkkeihin. Sitten lastasimme sen veneeseen ja purjehdimme takaisin rakennustyömaalle.”

Ray Scholze, jolla oli kokemusta sotilastekniikan alalta, valvoi useimpia Mikronesian rakennushankkeita. Hänen työryhmänsä ydinjoukon muodostivat Calvin Arii, Avery Teeple ja Miles Inouye, jotka olivat tulleet Havaijista auttamaan uuden haaratoimiston rakentamisessa ja tekivät sitten Guamista kotinsa. Heidän täytyi usein improvisoida saadakseen jonkin työn tehtyä.

Lisää kasvua uuden valvojan alaisuudessa

Veli Miller lähti Guamista vuonna 1987 saatuaan tietää, että hänen vaimonsa oli kuolemansairas. Hänen tilalleen koordinaattoriksi tuli pitkä ja energinen Arthur White, joka oli palvellut Havaijin ja Guamin haaratoimistokomiteoissa ja matkustanut myös pitkin Mikronesiaa piirivalvojana vuodesta 1981 lähtien. Hänen valvonnassaan Guamin haaratoimisto on kokenut monia muutoksia. Rakennuskompleksiin on liitetty kaksi valtakunnansalia, ja vuonna 1995 valmistui kipeään tarpeeseen toimisto- ja painotilaa sekä uusia asuinhuoneita.

 Hänen kanssaan haaratoimistokomiteassa palvelevat Julian Aki ja Salvador Soriano, Mikronesiassa pitkään olleet lähetystyöntekijät. Alkuperäisiin komiteajäseniin kuulunut Hideo Sumida valitettavasti kuoli työskenneltyään monien vuosien ajan Guamin haaratoimiston toiminnan vakiinnuttamiseksi.

Puhuminen vierailla kielillä

Guamin saaren kehittyessä sen ulkomainen väestö on kasvanut. Lähetystyöntekijöitä on tullut lisää huolehtimaan tagalogin-, ilokon-, korean- ja kiinankielisistä alueista.

Ernesto ja Gloria Gabriel ovat 14 vuoden ajan todistaneet filippiiniläisyhteisölle, joka muodostaa neljänneksen Guamin väestöstä. Tagalogin- ja ilokonkieliset seurakunnat ovat yhdessä suurempia kuin yksikään saaren viidestä englanninkielisestä seurakunnasta.

Korealainen lähetystyöntekijä Jung-Sung Chung saapui maahan vuonna 1985. ”Ilmasto oli niin kuuma ja kostea”, hän muistelee, ”että vaimoni ja minä kävimme suihkussa monta kertaa päivässä huuhtomassa hien pois.” He saarnasivat kuitenkin pitkät päivät kuumuudessa, ja heidän määrätietoisen esimerkkinsä avulla syntyi pieni mutta vahva seurakunta.

Guamin asukkaille todistetaan voimaperäisesti. Todistajia on keskimäärin yksi 262:ta asukasta kohti.

KIRIBATI: meidät tunnetaan nimellä Te Koaua

Vaikka Valtakunnan totuus oli tullut Guamiin Filippiineiltä, niin Kiribatiin (joka tuohon aikaan tunnettiin Gilbertinsaarina) se saapui Uudesta-Seelannista. Saaret olivat brittiläinen siirtomaa, ja saarnaamistyötämme oli rajoitettu, mutta Huia Paxton pääsi maahan vuonna 1959 farmaseuttina ja jäi sinne vuoteen 1967 saakka. Hän huomasi tulleensa keskelle kauniita atolleja – monesti melko kapeita, aina kuumia ja kosteita – jotka levittäytyivät rykelmänä päiväntasaajan molemmin puolin.

Huian työ vei hänet kaikille Gilbertinsaarille, joilla hän, hänen vaimonsa Beryl ja heidän kaksi pientä poikaansa etsivät  tilaisuuksia puhua Raamatusta. Heidän ollessaan kerran piknikillä muuan nainen kysyi heidän viisivuotiaalta pojaltaan Stepheniltä, oliko tämän Jumalalla nimeä. ”Kyllä on. Hänen nimensä on Jehova”, vastasi Stephen. Hänen vastauksensa herätti lisää kysymyksiä. Pian Paxtonit johtivat suurta Raamatun ryhmätutkistelua joka sunnuntai.

Ennen paluutaan Uuteen-Seelantiin Paxtonit järjestivät erikoiskokouksen eräällä autiolla atollilla. Tuona päivänä kuultiin kastepuhe, ja viisi paikallista kävi laguunissa kasteella sen vertauskuvaksi, että he olivat vihkiytyneet Jehovalle. Ikävä kyllä noiden saarelaisten alkuinnostus hiipui vähin erin.

Myöhemmin Gilbertinsaarilta lähti Australiaan kirjanpitokouluun mies nimeltä Nariki Kautu. Hän myös tutki siellä Raamattua Jehovan todistajien kanssa ja meni kasteelle. ”Kun tulin takaisin perheeni kanssa vuonna 1978, aloimme kysellä, oliko Kiribatissa keitään muita Jehovan todistajia”, veli Kautu muistelee. Hän sai pian huomata, että Jehovan todistajat olivat hänen kotisaarillaan käytännössä tuntemattomia. ”Löysimme iäkkään pariskunnan ja erään miehen lapsineen, mutta mitään kokouksia ei ollut järjestetty eikä Seuran kirjallisuutta ollut lainkaan gilbertin kielellä”, hän kertoo. ”Aloimme kokoontua sunnuntaisin. Me rukoilimme ja luimme Raamattua, ja koska minä olin ainoa, joka osasi lukea englantia, selitin joitakin kohtia Seuran julkaisuista.”

Valtakunnansali – enemmän kuin rakennus

Kiribatin pieni ryhmä sai vahvistusta vuonna 1982, kun maahan saapuivat Paul ja Marina Tabunigao, alueelle määrätyt lähetystyöntekijät. Kokouksia pidettiin lähetyskodissa ja myöhemmin eräällä koululla, mutta Jehovan todistajia ei luettu ”kunnon uskontoihin” ennen kuin heidän valtakunnansalinsa valmistui vuonna 1991. Suurimman osan työstä tekivät kansainvälisen vapaaehtoisjoukon jäsenet, ja paikalliset asukkaat ihastelivat, miten ”muukalaiset” antoivat rakennustyöhön aikaansa ja rahojaan. Näin valtakunnansalista tuli silminnähtävä  todiste Jehovan kansan keskuudessa vallitsevasta rakkaudellisesta ykseydestä.

Tämän ansiosta monet tunsivat vetoa totuutta kohtaan. Eräs sisar, joka kävi kasteella pian rakennuksen valmistuttua, sanoi: ”Minuun teki syvän vaikutuksen, että tätä pientä seurakuntaa tultiin auttamaan ulkomailta.” Tuo ”pieni” seurakunta on paisunut vuoden 1990 jälkeen 28 julistajasta noin 70 julistajaan, mikä on tehnyt siitä yhden Mikronesian nopeimmin kasvavista seurakunnista.

Seuran kirjoja pidetään suuressa arvossa

Vaikka saatavana oli joitakin traktaatteja ja kirjasia, niin vasta kun kirja Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä saapui vuonna 1994, oli paikallisilla ihmisillä luettavanaan jokin Seuran kirja omalla kielellään. ”Gilbertin kielellä ei yleensäkään ole kuin muutama julkaisu”, sanoo Edi Possamai, vaimonsa kanssa uskollisesti palveleva lähetystyöntekijä, ”eikä varmasti mitään lähimainkaan yhtä laadukasta kuin tämä kirja.”

Voit elää ikuisesti -⁠kirja on nyt julkaistu kuudella Mikronesian alueen kielellä, ja gilbertinkielisellä painoksella on ollut suuri vaikutus. Tuo kirja on saanut monet saarelaiset tutkimaan Raamattua. Joidenkuiden on jopa nähty vievän Voit elää ikuisesti -⁠kirjan mukanaan kirkkoon.

Kiribatin asukkaat ovat hyväntahtoisesti antaneet kuvaavia lempinimiä saartensa eri uskonnoille. Koska protestantit sulkevat silmänsä rukoillessaan, heidät tunnetaan nimellä Kamatu, jonka merkitys on ’vaivuttaa uneen’. Seitsemännen päivän adventisteja sanotaan Itibongeiksi eli ’seitsemäksi päiväksi’. Minkä nimen he ovat antaneet Jehovan todistajille? Te Koaua, joka tarkoittaa yksinkertaisesti ’totuus’.

MARSHALLINSAARET: palveluksen avaus

Guamissa oli ollut todistajia jo kymmenisen vuotta, ennen kuin uuteen ja tuntemattomaan vetoa tunteva amerikkalainen  pariskunta vei hyvän uutisen Marshallinsaarille noin 3200 kilometrin päähän Guamista kaakkoon. Powell Mikkelsen ja hänen vaimonsa Nyoma olivat aikoneet muuttaa Bahamasaarille palvellakseen alueella, jolla julistajia tarvittiin enemmän, ja tämä silmämääränä he hankkivat 10-metrisen joolin ja antoivat sille nimeksi Integrity (nuhteettomuus). Mutta ennen kuin he ehtivät nostaa purjeet, Powellia pyydettiin erään suuren sähkövoimalan rakennushankkeen valvojaksi  Marshallinsaarille. Vartiotorni-seura kehotti häntä hyväksymään tarjouksen. Marshallinsaarilla ei tuolloin ollut todistajia, koska ulkomaalaisten maahantuloa rajoitettiin.

Samalla kun veli Mikkelsen huolehti tehtävistään sähkövoimalan rakennusprojektissa, hän ja hänen vaimonsa tekivät parhaansa auttaakseen saarelaisia hengellisesti. He saapuivat Kwajaleinin atollille vuonna 1960 ja ankkuroituivat myöhemmin Majuron atollille, jossa he opettelivat marshallin kieltä. Heidän todistaessaan saaren ystävälliset asukkaat harvoin kieltäytyivät kuuntelemasta, ja vuonna 1964 Powell ja Nyoma johtivat 12:ta raamatuntutkistelua, muun muassa Majuron Iroij Lap Lapille (suurkuninkaalle).

Julian Aki ja Melvin Ah You, molemmat lähetystyöntekijöitä, liittyivät Mikkelsenien rinnalle vuonna 1965, ja jo muutamassa kuukaudessa nämä innokkaat veljet olivat oppineet marshallia sen verran, että he saattoivat esittää yksinkertaisen saarnan, ja samassa ajassa he olivat myös rakentaneet poikkileikkaukseltaan A:n mallisen lähetyskodin.

Kokouksia varten pystytettiin tilapäinen valtakunnansali levittämällä Integrity-aluksen isopurje muutamien maahan pystyyn asetettujen kairapalmutolppien väliin. ”Kun väkimäärä lisääntyi, me vain levitimme lisää purjeita”, veli Mikkelsen sanoi. ”Seuraavaksi oli vuorossa mesaanipurje, ja vähän ajan kuluttua irrotettiin viistopurje. Kun jäljellä ei ollut enempää purjeita, oli aika rakentaa ’oikea’ valtakunnansali.”

Uudet lähetystyöntekijät tekevät vaikutuksen saarelaisiin

Palvelusvuoden 1966 aluksi Aki ja Ah You päättivät, että heidän oli aika tutustua paremmin alueeseensa, joten he varasivat paikat teräsrunkoisesta rahtilaivasta, joka pysähtyi Marshallinsaarten ulkoatolleilla. Tämän 24-päiväisen tutustumismatkan aikana aluksella oli myös vastanainut protestanttinen pappi, joka oli asunut saarilla kolme vuotta. Joka atollilla kuulutettiin radion välityksellä, että ”herra pastori” nuorikkoineen  saapuisi tuota pikaa. Miten pettyneitä saarelaiset olivatkaan, kun pappi puhui heille tulkin välityksellä! Hän ei ollut koskaan vaivautunut opettelemaan marshallia.

Kun tämä pappi varoitti kuulijoitaan laivalla olevista ”kahdesta väärästä paimenesta”, ihmiset olivat vain uteliaampia näkemään Jehovan todistajien lähetystyöntekijät, jotka puhuivat heidän omaa marshallin kieltään ja kertoivat suurenmoisia asioita Raamatusta. Kerta toisensa jälkeen he pyysivät hartaasti: ”Jääkää tänne opettamaan meille Raamatun totuuksia. Me pidämme huolen teidän tarpeistanne. Kunhan vain jäätte luoksemme seuraavan laivan tuloon asti!”

Kierrosvalvojan kulttuurišokki

Kun Nathaniel Miller lensi Havaijista ensimmäiselle kierrosmatkalleen Mikronesiaan vuonna 1968, hän pysähtyi alkajaisiksi Majurossa. ”Muistan kun näin Marshallinsaarten pikkuiset atollit ensi kertaa”, hän muistelee. ”DC-9 pudotti korkeutta laskeutuakseen maahan, mutta suuntasikin sitten uudestaan ylös ja jäi kiertelemään lentokentän ylle. Kun katsoin alas, näin miehiä hätyyttämässä sikoja pois kiitoradalta saadakseen sen vapaaksi laskua varten. Toisen esteen muodosti auto, joka oli pysäköity radalle. Joukko miehiä nosti auton ilmaan ja kantoi sen sivuun!”

Honolulusta tulleelle vierailijalle tämä oli kulttuurišokki. Majuron lentokentällä oli kookospalmun lehdistä tehty ulkoilma-”terminaali” ja korallinen kiitorata. ”En ollut tottunut siihen, että koneiden runkoon sinkoilee korallikiviä laskun aikana”, Miller sanoi. Päästyään sitten maahan hänet istutettiin tavaroineen päivineen avopakettiauton lavalle ja vietiin lähetyskotiin pitkin kuoppaista, päällystämätöntä tietä.

Valtakunnansalina oli tuohon aikaan peltikattoinen, seinätön rakennelma, jonka lattiana oli pelkkä kova maa. ”Ensimmäisellä vierailullani puhuin tulkin välityksellä 20 hengen pienelle ryhmälle”, Miller kertoo. ”Puheen keskeytti valtava syöttökarju, joka harhaili valtakunnansaliin!”

 Missä kuolleet ovat – todella?

Marshallinsaarten kirkot vaalivat joitakin hyvin epätavallisia käsityksiä. Protestanttinen diakoni William Maddison testasi kerran Julian Akia: ”Paavali kirjoitti Filippiläiskirjeessä, että ’jokainen polvi notkistuisi Kristukselle, niiden, jotka ovat taivaassa, maan päällä ja maan alla’. Kysymykseni kuuluu: keitä ovat nuo maan alla olevat?” (Fil. 2:​10.) Kun veli Aki selitti, että he olivat kuolleita, jotka saisivat ylösnousemuksen, William ilahtui kovasti. Häntä oli vaivannut hänen kirkkonsa opetus, jonka mukaan ”maan alla” olevat olivat ”pikkuihmisiä”, ri menanui, jotka paikallisen tarun mukaan tulivat maan pinnalle vain yösydännä.

William sopi viipymättä, että veli Aki alkaisi tutkia Raamattua hänen perheensä kanssa, ja hän meni kasteelle yhtaikaa vaimonsa Alminan kanssa vuonna 1966. Hän on palvellut vanhimpana vuodesta 1983, ja hänen vaimonsa on ollut vakituinen tienraivaaja 28 vuotta, pitempään kuin kukaan muu Mikronesiassa.

Saarten kirkot opettavat myös, että helvetti on suuri rautapata taivaassa ja syntiset keitetään sen kiehuvassa vedessä. Sailass Andrike uskoi monien muiden tavoin tähän oppiin ”kuolemasta taivaassa”. Mutta kun hänelle näytettiin Raamatusta, että kuolleet palaavat tomuun, hän omaksui totuuden, ja hänet kastettiin vuonna 1969 (1. Moos. 3:​19). Hänellä oli ratkaiseva osa uuden valtakunnansalin tontin hankkimisessa, ja hänestä tuli myös ensimmäinen marshallinkielinen kääntäjä. Majuroon perustettiin seurakunta vuonna 1967. Kun Williamin ja Sailassin kaltaiset paikalliset veljet alkoivat kantaa vastuuta, Julian Aki ja Donald Burgess, uusi lähetystyöntekijä, saattoivat siirtyä Ebeyelle, piskuiselle atollille Marshallinsaarten länsiosaan.

Noin neljän kaupunkikorttelin kokoisella Ebeyellä asui vain muutama sata henkeä, kunnes Yhdysvaltain armeijan tuottoisat työpaikat läheisellä Kwajaleinin atollilla lisäsivät väestön  määrän yli 8000 henkeen. Saarelaiset kulkevat päivittäin lautalla töihin Kwajaleinin suureen sotilastukikohtaan.

Radiolähetyksiä saarelaisille

Saarnaamistyössä on käytetty radiota ympäri Mikronesiaa, mutta tehokkaimmin sitä on hyödynnetty Marshallinsaarilla. Radioasema WSZO, joka tunnetaan Marshallinsaarten Kultaisena äänenä, tarjoaa kuulijoilleen jotain vielä arvokkaampaa kuin on kulta. Majuron seurakunnan vanhimmat ovat vuodesta 1970 lähtien tuottaneet viikoittain marshallinkielisen, 15 minuutin pituisen radiopuheen, joka on suunniteltu erityisesti ulkoatolleilla asuvia ihmisiä varten. Lähetystyöntekijät eivät voi olla hymyilemättä kuullessaan, kun muita uskontoja tunnustavat ihmiset viheltävät radio-ohjelmamme aluksi soivaa tunnussävelmää ”Me olemme Jehovan todistajat!”.

Harvasta on tullut monia

Marshallinsaarilla asuvat veljet ovat huomattava esimerkki rakkaudesta ja palavasta innosta. Robert Savage, joka vieraili saarilla matkavalvojana 1970-luvun loppupuolella, muistaa,  miten häntä ja hänen vaimoaan tervehdittiin valtakunnansalilla. Hän kertoo: ”Yli sata veljeä ja sisarta oli asettunut ympyrään, ja jokainen kätteli meitä ja toivotti meidät tervetulleiksi. Ja miten tavattoman kauniisti he lauloivatkaan Valtakunnan lauluja! Veljet ja sisaret lauloivat moniäänisesti, vaikkei heillä ollut minkäänlaista säestystä, ja se kuulosti upealta.”

Clemente ja Eunice Areniego, jotka ovat olleet lähetystyössä 28 vuotta, ovat palvelleet Marshallinsaarilla vuodesta 1977 asti ja nähneet tuona aikana hämmästyttävää kasvua. Kun Julian ja Lorraine Kanamu tulivat Majuroon lähetystyöntekijöiksi vuonna 1982, yleisökokouksissa kävi keskimäärin 85 henkeä. Nykyään saarella on kaksi seurakuntaa, joiden kokouksissa on noin 320 läsnäolijaa. Miksi työ on kukoistanut? ”Nämä saaret ovat kaikkea muuta kuin paratiisi”, veli Kanamu selittää. ”Sydänvaivat, kuppa ja sokeritauti ovat yleisiä, ja lapsikuolleisuus on ollut saarten vitsaus. Joillakuilla on jo aidskin. Ihmiset ovat tyytymättömiä, ja he kääntyvät totuuden puoleen.”

SAIPAN: haaste johon vastataan

Totuus kukoistaa Saipanissakin, mutta näin ei ole ollut aina. Ensimmäiset lähetystyöntekijät saivat päiväsaikaan väistellä heihin suunnattuja kiviä, ja yöt he viettivät ”kummitustalossa”. Loppujen lopuksi tarvittiin hirmumyrsky puhaltamaan Valtakunnan sanoma perille tälle kovalle alueelle.

Kun Ernest ja Kay Manion muuttivat Saipaniin vuonna 1962, he huomasivat tulleensa saarelle, jota valvoi katolinen kirkko. Katolilaisuus oli ainoa uskonto, jonka paikallinen väki  oli koskaan tuntenut, ja jotta tilanne olisi pysynytkin sellaisena, johtava pappi kertoman mukaan hävitti ne muutamat Raamatut, joita hänen seurakuntalaisillaan oli. Siksi ihmiset eivät yleensä uskoneet Raamattuun ja valitettavasti vain harvat olivat koskaan nähneetkään tuota kirjaa.

Alue oli niin vaikea, että kun Manioneiden täytyi lähteä Saipanista vuonna 1966, heillä oli vain yksi lupaava uusintakäyntipaikka. Robert ja Sharon Livingstone jatkoivat kuitenkin siitä, mihin Manionit olivat jääneet.

”Tavan takaa kävi niin, että kun tulimme jollekin kadulle, kaikki ovet ja ikkunaluukut sulkeutuivat, ja niinpä saatoimme työskennellä kokonaisen aamupäivän kenenkään tulematta ovelle”, veli Livingstone muistelee. ”Pikkupojat heittelivät niskaamme kiviä matkan päästä ja huutelivat Sharonille usein hävyttömyyksiä ja tekivät rivoja eleitä. Jotkut usuttivat koiransa kimppuumme, ja vanhat naiset tekivät ohi kulkiessamme ristinmerkin, ilmeisesti suojeltuakseen pahalta.”

Pitäisikö lähetystyöntekijöiden lähteä saarelta pois?

Spiritismi on hyvin yleistä Mikronesiassa, ja Saipanissa lähetyskoti – vuokratalo – sijaitsi syrjäisellä paikalla, jossa sattui selittämättömiä asioita öisin. Lähetystyöntekijät muuttivat muualle, ja nykyisin lähetyskoti sijaitsee ihanteellisessa paikassa lähellä merta, erään päätien tuntumassa.

Kun hyvää uutista oli saarnattu Saipanissa viisi vuotta, järjestettiin Seuran erään elokuvan yleisönäytös. Paikalle saapui vain yksi ihminen – nainen joka oli tutkinut epäsäännöllisesti neljä vuotta mutta meni silti yhä lähetystyöntekijöitä piiloon silloin tällöin. Nämä olivat olleet määräalueellaan kaksi vuotta  ja päässeet harvoin edes puhumaan kenellekään. Pitäisikö heidän ’pudistaa tomu jaloistaan’ ja lähteä Saipanista? (Matt. 10:​14.)

Hirmumyrsky saa ihmiset kuuntelemaan

Juuri kun lähetystyöntekijöistä näytti siltä, ettei kukaan koskaan kuuntelisi, raivoisa hirmumyrsky sai vuonna 1968 ihmiset vakuuttumaan siitä, että Jehovan todistajien puheisiin oli kiinnitettävä huomiota. Hirmumyrsky Jeanin tuulet syöksähtivät Saipanin päälle 320 kilometrin tuntinopeudella ja tuhosivat 90 prosenttia saaren rakennuksista. ”Luulin että Harmagedon oli alkanut”, sanoi Raamattua epäsäännöllisesti tutkinut nainen.

”Muistan elävästi, miten olin kyyristynyt ruokapöydän alle”, veli Livingstone sanoi. ”Katselimme ihmeissämme, miten tuuli sai katon ja seinät pullistelemaan. Ääni kuulosti samalta kuin nousuun kiihdyttävän suihkukoneen pauhina yhdistettynä tavarajunan jyrinään. Rukoilin Jehovaa levittämään suojelevan telttansa yllemme. Jotta Sharon olisi kuullut rukoukseni, jouduin kuitenkin huutamaan minkä kurkusta lähti aivan hänen korvansa juuressa.”

Vastattiinko rukoukseen? Lähellä sijainneet katolinen koulu ja luostari tuhoutuivat maan tasalle, mutta todistajien vanha, puinen lähetyskoti jäi pystyyn. Hirmumyrsky meni menojaan aamulla, ja samana iltana vietettiin vuosittaista Herran illallista eli Kristuksen kuoleman muistoa. Koko saari oli sekasorron vallassa, mutta lähetyskodissa kokoontui neljä henkeä rauhassa öljylampun valossa. Monet saipanilaiset pohdiskelivat, oliko Jumala aiheuttanut myrskyn rangaistakseen heitä.

Hellittämättömyys palkitaan

Neljä vuotta tutkinut nainen asennoitui vihdoin totuuden puolelle, ja hänet kastettiin 4. heinäkuuta 1970. Samana päivänä kastettiin myös Augustine (Gus) ja Taeko Castro. Yhteen aikaan Gus oli opiskellut valmistuakseen katoliseksi papiksi,  mutta heistä kahdesta Taeko oli etsinyt totuutta. Kun hän löysi sen, hän alkoi heti paikalla käydä kokouksissa.

Gus, hiljainen ja hienostuneen näköinen chamorro, ei ollut yhtä helposti vakuutettavissa. ”Minua pyydettiin joka sunnuntai kokoukseen, mutta ihmispelon takia en suostunut lähtemään”, hän sanoi. ”En halunnut, että minut nähtäisiin kokouksissa. Olin läheisissä tekemisissä pappien kanssa, ja vanhempani olivat hartaita katolilaisia. He olisivat luulleet, että olin tullut hulluksi.”

Gus ajatteli pääsevänsä kiipelistä, kun hänet lähetettiin Havaijiin puoleksi vuodeksi työharjoitteluun. Eräänä päivänä hän kuitenkin löysi kynnykseltään lapun, jossa oli soittopyyntö eräältä paikalliselta tienraivaajaveljeltä. Saipanissa olevat lähetystyöntekijät olivat kirjoittaneet ystävilleen Havaijiin ja pyytäneet, että joku kävisi hänen luonaan. Gus torjui monta raamatuntutkistelutarjousta, mutta tienraivaajaveli ei hellittänyt. Hän sanoi, että jos tunti viikossa oli liikaa, he voisivat tutkia puoli tuntia.

”Lopulta suostuin tutkimaan 15 minuuttia viikossa”, Gus muistaa. ”Mutta en siksi, että olisin halunnut oppia tuntemaan Raamattua. Tarkoituksenani oli löytää yksikin virhe ja sanoa sitten, että tämä loppui nyt tähän.” Toisin kävi. Tutkistelu osoittautui niin mielenkiintoiseksi, että pian Gus pyysi tunnin mittaisia tutkistelukertoja kahdesti viikossa.

Veli Castro on palvellut Saipanin seurakunnassa vanhimpana monia vuosia. Hänen esikoispoikansa oli kolme vuotta Brooklynin Betelissä, ja hänen vanhin tyttärensä valmistui Gilead-koulusta vuonna 1990 lähetystyöntekijäksi. Toinen poika on tätä nykyä vanhin ja toinen tytär tienraivaaja.

Kirkon ulkokultaisuus kääntää jotkut totuuden puolelle

Saipanin alue on pehmentynyt monestakin syystä. Ensinnäkin Jehovan todistajien sitkeys on saanut osakseen ihailua.  Vuosia sitten eräs huoltohallintoalueen virkailija huomautti, että todistajien saarnaamistyö kuohutti yhteisöä melko tavalla, ja kysyi eräältä veljeltä, kuinka monta henkeä seurakunnassa oli. Kun veli kertoi heitä olevan 12, virkailija huudahti: ”Kaksitoista! Saipanilaisten puheiden perusteella luulin, että teitä täytyy olla sata!”

Katolisen kirkon ulkokultaisuus on sekin pannut ihmiset kiinnittämään huomiota Valtakunnan sanomaan. Yhteen aikaan papit opettivat ihmisille, että ”protestantit ovat yhtä pahoja kuin Paholainen”. Myöhemmin papit sanoivat seurakuntalaisilleen, että Jehovan todistajat olivat ”pahempia kuin protestantit”, mikä sai vilpitönsydämiset ihmiset kysymään: ”Miten kukaan voi olla pahempi kuin Paholainen?”

Ihmisten asenne totuutta kohtaan on muuttunut niin suuresti, että nykyään Saipanin julistajasuhde on Mikronesian parhaimmasta päästä: yhtä julistajaa kohti on 276 asukasta. Vuonna 1991 valmistui 350-paikkainen, betonirakenteinen valtakunnansali, jossa kokoontuu tätä nykyä kaksi suurta seurakuntaa, yksi englanninkielinen ja yksi tagaloginkielinen.

Hyvä uutinen leviää räjähdysmäisesti Tinianissa

Saipanin jälkeen hyvä uutinen saavutti Tinianin, vajaan kahdeksan kilometrin päässä sijaitsevan pienen saaren. Ne jotka tuntevat toisen maailmansodan historiaa, tietävät, että juuri Tinianista Enola Gay, amerikkalainen B-29-pommikone, nousi ilmaan vuonna 1945 pudottaakseen atomipommin Hiroshimaan Japaniin. Vuodesta 1970 alkaen Saipanin todistajat tulivat säännöllisin väliajoin Tinianiin viikonlopuksi levittämään Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä. Näissä osoitettiin, että Jehovan päätöksen mukaan oli koittanut aika, jolloin kaikkien kansakuntien vanhurskautta rakastavat ihmiset takoisivat miekkansa auranvantaiksi eivätkä enää opettelisi sotaa (Jes. 2:​4).

Tinianissa ei silti asunut todistajia ennen kuin Robert ja Lee Moreaux, jotka olivat aiemmin palvelleet Irlannissa, saapuivat huhtikuussa 1992. Siemeniä oli kuitenkin jo kylvetty.

 Pormestarin poika Joseph Manglona, jonka vaikutusvaltaiseen sukuun kuului useita muita Tinianin vallankäyttäjiä, ymmärsi sen arvon, mitä hän luki Vartiotornista ja Herätkää!-lehdestä, tuli siihen tulokseen, että hän oli löytänyt totuuden, ja alkoi kertoa siitä muille. Saadakseen hänet luopumaan suunnitelmastaan mennä kasteelle hänen sukulaisensa tarjosivat hänelle hyväpalkkaista poliittista virkaa, joka elättäisi mukavasti hänen vaimonsa ja kaksi lastaan. Joseph kuitenkin vastasi: ”Jehova Jumala tuhoaa pian teidän hallintonne. Miksi haluaisin olla siinä mukana?” Hänen rohkea kantansa on sittemmin saanut useat hänen sukulaisistaan palvelemaan Jehovaa hänen kanssaan.

Kun kiinnostuneille oli annettu jatkuvasti henkilökohtaista apua, ei kestänyt kuin kaksi vuotta, kun perustettiin 24 julistajan kukoistava seurakunta. Nykyään Tinianissa on lähetyskoti ja valtakunnansali.

CHUUK: aloitus aaltopeltivajasta

Saipanin jälkeen Vartiotorni-seuran lähetystyöntekijöiden säännöllisestä palveluksesta hyötyivät Chuuksaaret (ent. Truksaaret). Merle Lowmaster oli käynyt täällä pikaisesti vuonna 1961, mutta vuonna 1965 Paul ja Lillian Williams muuttivat Chuukiin asumaan – ensimmäisinä yli 30 lähetystyöntekijästä, jotka ovat sopeutuneet täkäläisiin alkeellisiin oloihin.

Saapuessaan pääsaareen Moeniin vuonna 1965 heidän oli vaikea saada tiloja lähetyskodille uskonnollisen suvaitsemattomuuden vuoksi. Lopulta eräs varastonhoitaja tarjoutui vuokraamaan heille puolet aaltopeltivajastaan. Se suututti katolisia pappeja niin paljon, että he kävelivät suoraa päätä kyläpäällikön luo ja vaativat, että Jehovan todistajat karkotetaan saarilta. Päällikkö vastasi: ”Kun te tulitte tänne vuosia sitten, te käskitte meitä rakastamaan toinen toistamme, joten miksi te nyt käskette meitä vihaamaan?” Papit jäivät sanattomiksi. Lähetystyöntekijät pysyivät saarella.

 Kiinnostusta ei tarvinnut kauan etsiä, ja pian näillä saarilla, jotka toisen maailmansodan aikana toimivat Japanin tärkeimpänä laivastotukikohtana, johdettiin 30:tä raamatuntutkistelua. Sodan aikana amerikkalaiset pommikoneet tuhosivat suuren osan täällä ollutta japanilaisten laivastoa, ja nykyään Chuukin laguuniin saapuu sukeltajia kaikkialta maailmasta tutkimaan uponneiden laivojen ja lentokoneiden vedenalaista hautausmaata. Ne jotka käyttävät aikaa tutustuakseen ihmisiin, saavat toisenlaisia kiehtovia kokemuksia. Heitä saattavat huvittaa värikkäät nimet. He voivat tavata jonkun, jonka nimi on Olut, Kuiske, Riippulukko tai Lumikki. Eräs mies antoi pojilleen nimiksi Sardiini, Tonnikala ja Säilykeliha.

Yksi Chuuksaarten ensimmäisistä asukkaista, jotka tutkivat Williamsien kanssa, oli edellä mainitun varastonhoitajan vaimo Kiyomi Shirai, harras protestantti ja NNKY:n toimihenkilö. Hänen miehensä ei halunnut hänen vaihtavan uskontoaan vaan muutti pois hänen luotaan, kun hänet kastettiin Jehovan todistajaksi. Kiyomin kaste oli saaren puheenaihe, osittain siksi, että hänet kastettiin meressä, minkä jokainen saattoi nähdä. Joillakin Mikronesian saarilla uudet kastetaan vielä nykyäänkin meressä.

 Koska mies oli lähtenyt, Kiyomi muutti Dubloniin, Chuukin ryhmään kuuluvaan lähisaareen. Hän todisti innokkaasti ja oli pian käynyt läpi koko saaren lukuun ottamatta yhtä taloa, joka sijaitsi eräällä korkealla mäellä. Hän jätti sen väliin, koska siinä asui vanha nainen, joka tunnettiin meediona. Eräänä päivänä Kiyomista kuitenkin tuntui, että hänen oli pakko kiivetä tuo jyrkkä mäki ylös. Hänen yllätyksekseen vanha nainen, Amiko Kata, otti Raamatun sanoman vastaan mielellään, ja aikanaan hänestäkin tuli innokas tienraivaaja.

Paljon sisaria mutta vain vähän veljiä

Chuukissa asuvilla todistajilla on voitettavanaan erikoishaaste. Veljet, varsinkin naimattomat, ovat äärimmäisen harvinaisia! Alueella on ainoastaan kaksi kastettua veljeä – molemmat naimisissa. Näiden saarten yhteiskunta on matriarkaalinen, ja useimmat miehet ovat juoppojen, tappelupukareiden ja moraalittomien maineessa. Tässä selitys sille, miksi viisi lähetystyöntekijäveljeä palvelee nykyään ainoina vanhimpina pienissä seurakunnissa kolmella eri saarella – Moenissa, Dublonissa ja Tolissa. Ennen heidän saapumistaan Moenin seurakunta koostuikin tilapäisesti 23 naisesta.

”Tämä voi olla todellinen koetus sisarillemme”, sanoo David Pfister, yksi lähetystyöntekijöistä. ”Varttuessaan nuoret tytöt valmistautuvat kasvattamaan monta lasta, mutta tänä aikana seurakunnissamme ei ole nuoria miehiä, joiden kanssa he voisivat mennä naimisiin. Osa sisaristamme rakastaa syvästi Jehovaa ja kunnioittaa Raamatun neuvoa ’mennä naimisiin vain Herrassa’ (1. Kor. 7:​39). Toisia tämä estää palvelemasta Jehovaa.”

Salvador Soriano, joka kuuluu nykyään Guamin haaratoimistokomiteaan, vietti 14 vuotta lähetystyöntekijänä Dublonissa, missä hän oli ainoa veli. Hän sanoo: ”Se toi mieleeni psalmin 68:​11, jossa sanotaan, että hyvää uutista kertovia naisia on suuri armeija.”

 Epätavallinen kyyti valtakunnansalille

Lähetystyöntekijöillä on kaikkialla Mikronesiassa tapana kuljettaa ihmisiä kokouksiin henkilö- tai avopakettiautoillaan, mutta erästä kyyditystapaa on kokeillut kenties vain Barak Bowman. Kun muuan tanakka, 70-vuotias sisar ei heikon terveytensä vuoksi päässyt kävelemään kolmen kilometrin matkaa valtakunnansalille, Barak yritti keksiä, miten voisi auttaa häntä. ”Haluaisin antaa sinulle kyydin kokoukseen”, hän sanoi, ”mutta minulla ei ole käytettävissä muuta kuin kottikärryt.” Hänen yllätyksekseen sisar vastasi: ”Hyvä on, sopii minulle.”

Voit kuvitella, miltä he näyttivät taivaltaessaan tietä pitkin kokoukseen – ja mitä se vaati Barakilta. Tämä lähti kotoaan aamuseitsemältä tyhjine kottikärryineen ja ehti takaisin salille sisar kyydissään juuri puoli kymmeneksi, jolloin ohjelma alkoi.

Jehovan todistajien kenttäpalvelusinto ja heidän arvostuksensa kokouksia kohtaan ovat tuottaneet hyviä tuloksia. Vuoden 1995 muistonvietossa olikin yli kymmenen kertaa enemmän läsnäolijoita kuin Chuukissa on todistajia!

 POHNPEI: hengellistä hedelmää kasvatetaan

William ja Adela Yap eivät olleet ensimmäisiä todistajia, jotka astuivat jalallaan Ponapeen, (nyk. Pohnpei), yhteen Tyynenmeren keskiosien suurimmista saarista. Merle Lowmaster oli todistanut täällä jonkin verran vuonna 1961, ja alkuvuodesta 1965 hänen vierailunsa oli kestänyt sen verran, että hän oli vuokrannut hylätyn varaston, joka kävi lähetyskodista. Mutta kun Yapit saapuivat, he huomasivat, että heidän täytyi käyttää viidakkoveitsiä päästäkseen rakennukseen sisään. ”Meiltä meni monta päivää, ennen kuin saimme kuuden vuoden aikana villiintyneen kasvuston leikattua”, William sanoo. ”Kukaan ei ollut pitänyt talosta huolta, joten sinne oli pesiytynyt kaikenlaisia kuviteltavissa olevia tuholaisia ja ryömijöitä.”

Yapit olivat energinen pariskunta, joka voitti tuota pikaa toisten kunnioituksen rohkeina ja väsymättöminä saarnaajina. He todistivat muun muassa saaren kuvernöörille. He antoivat hänelle Uuden maailman käännöksen. Hän piti käännöksen selkeydestä, mutta oli hiukan sitä mieltä, että ”kannet ne kirjan tekevät” – hänen mukaansa vihreät kannet eivät olleet  ”Raamatun näköiset”. Siksi Yapit vaihtoivat hänen vihreän Raamattunsa loistopainokseen, jossa oli mustat kannet ja kultasyrjät. Kuvernööri oli tästä uudesta Raamatusta niin mielissään, että hän käytti sitä valanteko- ja vihkiäistilaisuuksissa.

”Keittiökirkosta” valtakunnansaliin

Vuonna 1966 Carl Dannis, Pohnpein entisiä lainsäätäjiä, lahjoitti puolet tontistaan Pohnpein ensimmäistä valtakunnansalia varten. Carl oli älykäs ja ihailtu johtaja, lyhyt mies, jolla oli vaaleanruskea iho ja ystävälliset, syvän siniset silmät. Hänen vaimonsa Rihka oli Mokilsaaren viimeisen kuninkaan tytär. Tämä pohnpeilainen pariskunta tutki Raamattua useana iltana viikossa öljytuikkujen valossa ja edistyi nopeasti kasteelle.

Ennen kuin valtakunnansali voitiin rakentaa, kaikki viisi seurakunnankokousta, jotka johdettiin englanniksi, pidettiin Dannisien keittokatoksessa, minkä vuoksi jotkut paikalliset sanoivat tätä pientä todistajien ryhmää ”keittiökirkoksi”. Kokouksissa ei käynyt kymmentäkään henkeä. Kun he lauloivat laulua ”Huone huoneelta”, jonka he olivat kääntäneet ponapen kielelle, naapurit sanoivat pisteliäästi: ”Taitaa kuulua muurahaisten vikinää.”

Lähetystyöntekijät saivat uuden näkemyksen alueensa mahdollisuuksista, kun pormestari antoi kylän baseballkentän  heidän käyttöönsä tilaisuutta varten, jossa näytettäisiin elokuva New Yorkissa vuonna 1958 pidetystä kansainvälisestä konventista. Filmiä mainostettiin viikkojen ajan radiossa, ja kun esityksen aika koitti, ihmisiä kerääntyi sankoin joukoin pienelle stadionille. Valkokankaan virkaa hoiti keppien väliin pingotettu tärkätty lakana, ja ihmiset saattoivat seurata elokuvaa lakanan kummaltakin puolelta. Kuinka paljon oli läsnä? Noin 2000 henkeä – kuudesosa saaren asukkaista!

”Muurahaisten vikinä” on sittemmin voimistunut, ja miellyttävässä valtakunnansalissa kokoontuu nykyään yli 130 henkeä joka sunnuntai.

BELAU: sen lukuisat saaret

Merle Lowmaster kävi vuonna 1961 aloittamallaan tutustumismatkalla myös Palausaarilla (nykyään Belaun tasavalta). Vuonna 1967 sinne lähetettiin Amos ja Jeri Daniels, Gilead-koulun käyneet lähetystyöntekijät. Heistä tuntui siltä kuin heidät olisi lähetetty maapallon perimmäiseen kolkkaan. ”Kun lentokone pääsi Palauhun”, Amos muisteli, ”sen täytyi kääntyä ympäri ja palata Guamiin. Se ei jatkanut matkaa Palausta enää pitemmälle.”

He saivat tietää, että Belau koostuu noin 300:sta silmiä hivelevästä saaresta, joihin kuuluu ainutlaatuinen ryhmä nimeltä Rocksaaret, suosittu turistikohde. Uhkeine, trooppisine lehvistöineen nämä pikkusaaret näyttävät vihreiltä sieniltä, jotka pistävät esiin merestä.

Kyläläiset kulkevat ovelta ovelle

Samalla kun veli ja sisar Daniels yrittivät oppia palaun kieltä, he alkoivat saarnata talosta taloon. Heidän yllätyksekseen uteliaat kyläläiset seurasivat heitä ja kuuntelivat, mitä he puhuivat heidän naapureidensa kanssa.

Heidän ensimmäisiä tutkisteluoppilaitaan oli erään päällikön poika, joka asui kaukana ulkosaarilla Ngiwalin kylässä. Hän matkusti Kororiin, lähetystyöntekijöiden kotisaareen,  aina kun vain pystyi. Hän kuitenkin pyysi jatkuvasti heitä käymään hänen kylässään ja puhumaan sen asukkaille. Veli ja sisar Daniels eivät olleet kovin halukkaita lähtemään tuolle matkalle. ”Sinne ei päässyt muuten kuin krokotiileja kuhisevia vesiä pitkin”, Amos kertoo. ”Mutta kun kierrosvalvoja tuli vierailulle, saatoimme lopultakin tehdä tuon matkan, koska eräs toinen tutkisteluoppilas suostui ohjaamaan venettä.” He todistivat kyläläisille talosta taloon, ja esitelmää oli kuuntelemassa 114 henkeä.

Diakonissa julistaa rohkeasti Jehovan nimeä

Todistajien lähetystyöntekijät tapasivat vuonna 1968 Obasang Madin, Belaun seitsemännen päivän adventisteihin kuuluvan antaumuksellisen diakonissan. Aviomiehensä ja kirkon johtomiesten vastustuksesta huolimatta Obasang ymmärsi nopeasti totuuden Jumalan nimestä, kolminaisuudesta ja ylösnousemuksesta.

”Kerran minua pyydettiin kirkkoon johtamaan seurakuntaa rukouksessa”, Obasang sanoi. ”Rukoilin Jehovaa, vaikka tiesin, että toiset adventistit arvostelisivat minua siitä ankarasti. Pian jätin kirkon ja lähdin lähetystyöntekijöiden mukaan saarnaamistyöhön.”

Nykyään lähes 70-vuotias Obasang on ollut tienraivaajana 21 vuotta huolimatta fyysisistä vaivoistaan sekä miehensä ja kahden lapsensa kuolemasta. Tämä ystävällinen sisar, jolla on hymy herkässä, on ollut hengellisesti vahva seurakunnan tukipylväs.

Saarnaaminen laivasta käsin voi olla seikkailu

Amos ja Jeri Daniels halusivat todistaa läheisellä Babelthuapin saarella (jonka paikalliset tuntevat Babeldaopina), mutta sen merenrantakylien välillä ei ollut yhdysteitä – niihin pääsi vain vettä pitkin. Eräs huomaavainen paikallinen veli rakensi heille veneen, mutta heillä ei ollut moottoria. Noihin aikoihin Amos ja Jeri menivät konventtiin Guamiin. Siellä  he tapasivat amerikkalaisen veljen, joka tunsi erään perämoottoreita valmistavan yhtiön hallituksen puheenjohtajan. Ei aikaakaan, kun heillä oli upouusi moottori. ”Jehova pitää aina huolen”, Amos totesi.

Kun ulkosaarille lähdetään todistamaan veneellä, se merkitsee missä päin tahansa Mikronesiaa päivän mittaista retkeä. Se on suunniteltava huolellisesti. Vuorovesivaihtelut on otettava huomioon. ”Lähdemme aina liikkeelle kahta tuntia ennen nousuvettä ja palaamme kaksi tuntia seuraavan nousuveden jälkeen (noin 14 tunnin kuluttua), jottemme vahingoittaisi potkuria tai juuttuisi kiinni”, kertoo eräs lähetystyöntekijä. Mukaan pakataan ruokaa, riittävästi kirjallisuutta sekä vaihtovaatteet ja kaikki pannaan suojaan muovikasseihin. Niillä saarilla, joilla ei ole laitureita, lähetystyöntekijöiden täytyy kahlata veteen saadakseen veneensä lastattua. Ja elleivät he jo ole märkiä, he luultavasti kastuvat matkalla meriveden pärskyistä tai aaltojen roiskeesta. He esittävät aina rukouksen ennen kuin työntävät veneen vesille, ja kun meri on levoton, veneessä lausutaan joskus monia hiljaisia rukouksia.

Vuosien mittaan Mikronesiassa palvelevat lähetystyöntekijät  ovat oppineet kulkemaan laguuneissa veneellä säällä kuin säällä ja heistä on tullut taitavia veneenrakentajia ja moottorien korjaajia.

Paljon kävelyä – lämmintä vieraanvaraisuutta

Joihinkin kyliin ei pääse autolla eikä veneellä, ja siksi lähetystyöntekijät saattavat kävellä tuntikausia pitkin kauniita, kookospalmujen reunustamia viidakkopolkuja tavoittaakseen nöyrät ihmiset. Koska ilmasto on kuuma ja kostea, täkäläiset veljet eivät käytä kenttäpalveluksessa solmiota ja jalkineina heillä on usein nauhattomat kumikengät (zorit).

Harry Denny, joka on ollut lähetystyöntekijänä Belaussa 21 vuotta, sanoi: ”Löydämme aina totuudelle vastaanottavaisia korvia. Monesti nämä eristyksissä asuvat ihmiset haluavat olla vieraanvaraisia, ja siksi he kiipeävät kookospalmuun, poimivat kypsän kookospähkinän, leikkaavat viidakkoveitsellä sen laen pois ja tarjoavat sisällön juotavaksi suoraan alkuperäisestä ’tölkistä’.”

Harry ja hänen vaimonsa Rene jakavat lähetyskotinsa Janet Senasin ja Roger Konnon, naimattomien lähetystyöntekijöiden, kanssa, jotka molemmat ovat olleet määräalueellaan 24 vuotta. Nämä neljä uskollista lähetystyöntekijää ovat yhdessä auttaneet Belaun seurakuntaa kasvamaan 60 julistajan kokoiseksi, ja seurakunnan kirjantutkisteluryhmiä johdetaan nyt kolmella kielellä: palauksi, tagalogiksi ja englanniksi.

YAP: saari johon Jehovan silmät ovat kohdistettuina

Vuosi sen jälkeen, kun Belaussa alkoi palvella Gileadin käyneitä lähetystyöntekijöitä, Jack ja Aurelia Watson saapuivat Yapiin. Seuraavana vuonna tuli kaksi lähetystyöntekijää lisää. Vaikka Yap on pieni – harva edes tietää siitä – Jehova tuntee nämä saaret ja osoittaa rakkaudellista kiinnostusta niiden asukkaita kohtaan. Yap muodostuu tiiviisti toistensa tuntumassa olevista neljästä saaresta, jotka on yhdistetty silloilla;  aivan yhtä lujasti saaria yhdistävät toisiinsa ikivanhat perinteet. Yapissa puhutaan kieltä, jota ei kuule missään muualla maailmassa, sen raha on hakattu kivestä, eikä länsimainen kulttuuri juurikaan ole tehnyt vaikutusta sen väestöön. Vielä nykyäänkin saarten 10500 asukkaan keskuudessa voi nähdä miehiä kirkkaanvärisissä lannevaatteissa ja naisia kaislahameissa, toisinaan yläruumis paljaana.

Merle Lowmaster oli todistanut täällä jonkin verran vuonna 1964, mutta Jack ja Aurelia Watson toivoivat pystyvänsä jäämään. Heidän ei kuitenkaan ollut helppoa oppia japin kieltä. Muuta kirjallista materiaalia ei ollut saatavilla kuin muutama hallituksen ohjesääntöjä sisältävä kirjanen sekä katolinen katekismus. Watsonit kuuntelivat ihmisiä ja yrittivät jäljitellä kuulemaansa. Seuraavana vuonna muuan nuori yapilainen mies, joka oli kiinnostunut totuudesta, osoittautui myös halukkaaksi antamaan kielitunteja. Ensimmäisenä kuukautena lähetystyöntekijät koettivat auttaa häntä ymmärtämään heidän puhumaansa englantia, jotta hän voisi kertoa heille, miten puhua japia.

 Kokouksia ”pankin” luona

Paikkakunnan katolinen ja luterilainen pappi, entiset vihamiehet, yhdistivät voimansa ja panivat kiertämään lehtisen, jossa tuomittiin todistajat. Katolinen pappi sai myös vaikutusvallallaan lähetystyöntekijät häädettyä näiden kotoa, ja uuden asunnon löytäminen näytti mahdottomalta. Pappi oli jo kieltänyt maanomistajia vuokraamasta heille mitään, joten veljet veivät vaimonsa hotelliin toistaiseksi, kun taas he itse asuivat noin 15 neliön hökkelissä, jonka lattia oli romahtanut.

Yap tunnetaan parhaiten satoja vuosia vanhoista kivirahoistaan, massiivisista kalkkikivikiekoista nimeltä rai, joiden halkaisija on 0,5–3,5 metriä. Kivirahalla ei enää osteta maata eikä makseta velkoja, mutta sitä pidetään suuressa arvossa sen historiallisen merkityksen vuoksi. Ja veljet havaitsivat sen hyödylliseksi muillakin tavoilla. Kun lähetyskoti menetettiin, kokoukset pidettiin jonkin aikaa suuren puun siimeksessä paikassa, jossa kivirahat olivat näytteillä. Koska rahat seisoivat tässä kylän ”pankissa” pystysuorassa, ne olivat mukavia selkänojia kuulijoille, ja viereinen 190 litran vetoinen tynnyri puolestaan palveli puhujalavana.

Asuntoa he eivät kuitenkaan olleet löytäneet. ”Näytti siltä, että työ oli tullut päätepisteeseensä”, Watson sanoo. ”Mutta Jehova tuli apuun.” Kun lähetystyöntekijät olivat lähdössä konventtiin Guamiin, eräs mies kysyi heiltä lähtöä edeltävänä iltana, halusivatko he vuokrata talon. Se oli ehkä ihanteellisin rakennustyyppi Yapissa: hirmumyrskyn kestävä betonirakenteinen talo, jossa oli riittävästi tilaa kokoustoimintaa ja asumista varten.

He todistavat uskonsa

Havaijista saapui vuonna 1970 kaksi uutta lähetystyöntekijää: Placido ja Marsha Ballesteros. Edistys oli hidasta. ”Joskus olohuoneessamme pidetyissä kokouksissa olimme vain me neljä lähetystyöntekijää”, muisteli Placido.

 Lopulta koitti kasvun aika, kun paikalliset veljet edistyivät hengellisesti. Yksi heistä, John Ralad, joutui vaikeaan tilanteeseen. Kun hän alkoi tutkia Raamattua, hänet työllistänyt rakennusyhtiö oli rakentamassa kirkkoa. Huolimatta joka suunnalta tulleesta painostuksesta John tuli siihen tulokseen, että hänen omatuntonsa ei sallinut hänen olla kirkon rakennustöissä loppuun saakka. Nykyään hän palvelee seurakuntaa vanhimpana.

Yow Nifmedilläkin oli edessään vakava valinta. Kun todistajat tapasivat hänet ensi kerran vuonna 1970, hänellä oli kaksi vaimoa. Mukautuakseen Jehovan vaatimuksiin hänen täytyi järjestää uudelleen koko elämänsä. Nykyään veli Nifmed ja hänen ainoa vaimonsa palvelevat molemmat onnellisina Jehovaa. Veli on vanhin. Mennessään kokouksiin hän poimii kyytiinsä avopakettiautoon 15 sukulaista.

Jehovan kansaa on tosiaan kaikkialla

”Inhimillisestä näkökulmasta katsottuna Yap on pelkkä piste maapallolla ja täällä asuvat muutama tuhat ihmistä ovat merkityksettömiä ihmiskunnan miljardien rinnalla”, sanoi kerran Placido Ballesteros. ”Silti nämä ihmiset ovat Jehovan mielessä. Kun saavuin tänne, en voinut kuvitellakaan, että jonain päivänä Vartiotorni ilmestyisi joka kuukausi japin kielellä ja me levittäisimme japinkielisiä kirjoja ovelta ovelle.”

Eräs hupaisa tapaus havainnollistaa, miten perusteellisesti Jehovan nimeä tehdään tunnetuksi. Placido näki kerran turistin istumassa joen varrella, kilometrien päässä lähimmistä turistikohteista ja jopa pitkän matkan päässä siitä, mihin tie päättyi. Kun hän kysyi mieheltä, oliko tämä eksyksissä, tämä vastasi: ”En ole, halusin vain päästä niin kauas kuin mahdollista saadakseni ajatella asioita kaikessa rauhassa.” Kun turisti kysyi, miksi Placido oli siellä, tämä selitti olevansa lähetystyöntekijä, Jehovan todistajia. ”Voi ei!” huudahti turisti. ”Minä olen Brooklynista, läheltä teidän päätoimistoanne. Teitä ei sitten pääse millään pakoon!”

 KOSRAE: Jehovan nimi tunnetaan täälläkin

Oltuaan vuoden 1969 kansainvälisessä ”Rauha maassa” -⁠konventissa Havaijissa eräs innokas pohnpeilainen perhe tajusi, että he voisivat julistaa ensimmäisinä Kosraen kauniilla saarella sitä rauhaa, jonka vain Jumalan valtakunta voi tuoda. Konventin innostamana Fredy Edwin muutti perheineen vajaan 600 kilometrin päähän tälle yksinäiselle valtameren saarelle, jolla oli tunnettu valaanpyyntisatama 1800-luvulla. Muutto oli Edwineille luonnollinen, sillä Fredyn vaimo Lillian oli Kosraen kuninkaan tytär ja kosrae oli yksi niistä seitsemästä kielestä, joita Fredy osasi.

Ennen kuin Fredy Edwinistä tuli Jehovan todistaja, hän kuului protestanttiseen komiteaan, joka käänsi Raamatun ponapen kielelle. Hänen muutettuaan Kosraeen Vartiotorni-seuran  julkaisuja saatiin kosraeksi hänen kääntäjän taitojensa ansiosta. Muutkin hänen perheensä jäsenet ovat julistaneet Valtakunnan sanomaa. Hänen tyttärensä Desina kieltäytyi korkeakoulustipendistä voidakseen palvella Mikronesian ensimmäisenä erikoistienraivaajana. Toinen tytär Mildred palveli vakituisena tienraivaajana, ja Fredyn vaimo on ollut monesti osa-aikainen tienraivaaja.

Apua valtakunnansalin rakentamiseen

Chuukista kotoisin oleva Zecharias Polly oli ensimmäinen mikronesialainen, josta tuli lähetystyöntekijä. Hän oli mukana perustamassa seurakuntaa Kosraeen, ja vuonna 1977 hän oli myös rakentamassa sinne valtakunnansalia ja lähetyskotia.

Valtakunnansalia ei rakennettu viikonlopussa. Tämä protestanttinen saari nimittäin hiljenee sunnuntaisin tyystin, sillä ”sapattilaki” kieltää ostamisen, myymisen, juomisen, kalastamisen, työnteon ja jopa leikkimisen. Siitä huolimatta valtakunnansali nousi pystyyn niin nopeasti, että se hämmästytti paikallisia. Veljet hyödynsivät kaiken, mitä vain saarelta löytyi, valmistellessaan hanketta mahdollisimman pitkälle. Muita tarvikkeita ostettiin Pohnpeista, josta ne tuotiin laivalla. Kun viimeiset lähetykset saapuivat Kosraeen Pohnpeista tulleiden talkoolaisten mukana, rakennus alkoi valmistua silmissä. Valtakunnansali on edelleen käytössä – viikoittaisten kokousten lisäksi siellä pidetään myös konventteja.

Syrjäinen seurakunta ylistää Jehovaa

Kun Kosraen seurakunta perustettiin vuonna 1976, se oli niin kaukana haaratoimistosta, että kuukausittaiset kenttäpalvelusraportit lähetettiin Pohnpeihin radioamatöörin laitteiden välityksellä. Kaupallinen lentoyhteys Kosraeen avattiin vasta vuonna 1979. Posti kulki saarten välillä laivalla, mutta jakelu saattoi toisinaan kestää jopa puoli vuotta.

Kaikilla Mikronesian lentokentillä on nyt asfalttipäällysteiset kiitoradat, joille voivat laskeutua suihkukoneetkin, mutta  1980-luvun alkupuolella matka Kosraeen ilmateitse merkitsi uhkarohkeaa lentoa seitsenpaikkaisella koneella. ”Kerran kun olimme lentämässä vaimoni kanssa Kosraeen, jouduimme keskelle ankaraa myrskyä, ja näytti siltä, että olimme eksyneet”, muistelee Arthur White. ”Lentäjä lensi noin 30 metrin korkeudella merenpinnasta ja etsi tuota saarta. Takanamme istuva nainen rukoili ääneen. Tiesimme, että jos lentäjä ei löytäisi Kosraeta, me luultavasti hukkuisimme mereen, mutta lopulta saari tuli näkyviin ja pääsimme laskeutumaan – kapealle soratielle, jota käytettiin kiitoratana.”

James Tamura oli 17 vuotta lähetystyöntekijänä Pohnpeissa ja Kosraessa. Hän tiivisti monien tuntemukset sanoessaan: ”Tunnen iloa nähdessäni, että työ menee eteenpäin ja Jehovan nimeä tehdään tunnetuksi näillä Tyynenmeren syrjäisillä saarilla.”

ROTA: kertomus kestävyydestä

Pienellä Rotasaarella, joka juuri ja juuri näkyy Guamista, ilmoitetaan toisinaan asioista kovaäänisten välityksellä. Eräänä päivänä vuonna 1970 noista kovaäänisistä kuului pormestarin ääni, joka tiedotti Rotan asukkaille, että Jehovan todistajat olivat saarella ja tulisivat käymään heidän kodeissaan. ”Avatkaa heille ovenne”, pormestari kuulutti, ”ja toivottakaa heidät tervetulleiksi.”

Augustine Castro oli yksi niistä kolmesta veljestä, jotka saarnasivat Rotassa tuona päivänä. Hän levitti useita kirjoja saaren pormestarille, jonka hän oli oppinut tuntemaan valtion virassaan Saipanissa. Tämä tuttavuus olikin syynä pormestarin kuulutukseen. Kahdessa tunnissa olivat vierailevat veljet levittäneet kaiken kirjallisuuden, joka heidän laukuistaan löytyi. Mutta samaan aikaan alkoi papiston vastustus nostaa päätään.

Papit puuttuvat saarnaamistyöhön

”Jonkun on täytynyt kertoa meistä katoliselle papille”, Gus sanoo. ”Olimme huoltoasemalla. Eräs nuorimies oli juuri ottamaisillaan kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään, kun hän  katsahti ylös ja näki papin. Hän epäröi ja sanoi meille hermostuneesti: ’Haluaisin näyttää kirjaa papille, jotta tietäisin, onko se sopivaa luettavaa.’ Katselimme pappia hänen selaillessaan sivuja. Hän tunsi minut varsin hyvin, sillä olin aikoinani opiskellut valmistuakseni papiksi. Lopulta hän sanoi nuorellemiehelle: ’Voit hyvinkin ottaa tämän kirjan – kunhan et vain vaihda uskontoasi.’”

Vastustus voimistui, kun Juan ja Mary Taitano määrättiin erikoistienraivaajiksi tälle katoliselle saarelle vuonna 1981. ”Paikkakunnan pappi kulki perässämme ovelta ovelle ja sanoi ihmisille, että Jehova on Saatanan toinen nimi”, Juan muistelee. ”Hän kiinnitti melkein kaikkiin taloihin tekstin, jossa sanottiin: ’Tämä on katolinen koti. Kunnioitattehan uskontoamme.’ Hän lähetti myös poikia takavarikoimaan ja polttamaan kaiken kirjallisuuden, jota ihmisille oli jäänyt.”

Viha ja pelko saavat otteen asukkaista

Taitanot olivat samaa chamorro-syntyperää kuin Rotasaaren asukkaat ja he osasivat chamorron kieltä, mutta silti heitä kohdeltiin hyvin vihamielisesti.

”Kerran eräs ovenavaaja uhkaili minua sanoen hakevansa baseballmailan ja rikkovansa sillä jokaisen luun ruumiistani”, Juan sanoi. ”Seuraavana päivänä tuo mies joutui auto-onnettomuuteen, ja häneltä katkesi kumpikin jalka ja toinen käsivarsi. Kyläläiset sanoivat, että Jumala rankaisi miestä hänen sanoistaan, ja se sai heidät pelkäämään Jehovan todistajia.”

Myönteinen asenne huolimatta kielteisistä tuloksista

Kuluneen neljännesvuosisadan aikana lähetystyöntekijät ovat saarnanneet lukemattomia tunteja Rotasaaren asukkaille. Kaiken tämän vaivannäön tuloksena 2500 asukkaan parissa on vain kahdeksan Valtakunnan julistajaa, ja tähän lukuun sisältyy erikoistienraivaajapariskunta. Siitä huolimatta uskolliset todistajat ovat jatkuvasti mallina kestävyydestä eivätkä he aio lannistua.

 ”Rota on vaikea alue, siitä ei ole epäilystäkään”, sanoi lähetystyöntekijä Gary Anderson. ”Mutta mikään tilanne ei pahimmillaankaan kestä loputtomiin. Rota tulee muuttumaan. Mikään ei ole mahdotonta, kun Jehova on tukena.”

NAURU: ihmiset löytävät todellista rikkautta

Naurun tasavalta, jossa on noin 7000 asukasta, luettiin joskus maailman rikkaimpiin maihin, mutta sielläkin ihmiset tarvitsevat Valtakunnan sanomaa. Suuri osa heidän vauraudestaan oli tulosta fosfaatin avolouhinnasta, joka tuhosi laajalti heidän pientä saartaan. Se on kaikkea muuta kuin todellinen paratiisi. Ja nykyään tälläkin saarella on vakavia taloudellisia ongelmia.

Ensimmäiset yritykset viedä Valtakunnan sanoma Nauruun kuitenkin torjuttiin. Kun Marshallinsaarilta käymässä ollut lähetystyöntekijä levitti Naurussa totuuden siemeniä vuonna 1979, hänet karkotettiin, ja kolme poliisia saattoi hänet lentokoneeseen.

Ennen karkotustaan hän oli kuitenkin ehtinyt tutkia Raamattua Humphrey Tatumin kanssa. Humphrey jatkoi tutkimista omin päin, ja kun Nat Miller pistäytyi Naurussa matkavalvojana, Humphrey pyysi päästä kasteelle. ”Koska työtämme pidettiin laittomana, odotimme pimeän tuloa”, Miller muistelee. ”Kävelimme yhdessä Tyyneenmereen noin 30 metrin päähän rannasta, ja kastoin hänet paikallisten asukkaiden sitä huomaamatta.”

Ovelta ovelle saarnaaminen oli Naurussa kielletty vuoteen 1995 saakka. Ulkopuoliset eivät vieläkään saa osallistua talosta-taloon-palvelukseen, mutta nyt valtio sallii alkuperäisille naurulaisille vapauden saarnata, minkä ansiosta sikäläinen pieni kastettujen todistajien ryhmä voi puhua Raamatusta avoimesti.

Veli Tatum palveli vanhimpana Naurun pikkuruisessa seurakunnassa vuoteen 1995 saakka, jolloin hän kuoli. Hän toimi myös naurun kielen kääntäjänä ja käänsi traktaatteja ja muistonviettokutsuja todistajatovereidensa käytettäväksi. Vähäisestä  määrästään huolimatta Naurun Jehovan todistajat pyrkivät kiinnittämään lähimmäistensä huomion hengellisen rikkauden arvoon, sellaisen rikkauden, joka johtaa ikuiseen elämään (Sananl. 3:​1, 2, 13–18).

Tyynenmeren saarilla on maanpäällisen paratiisin maine, mutta romanttisen ulkokuoren takana on kova todellisuus – monet mikronesialaiset kamppailevat selviytyäkseen hengissä. Heidän kerran niin yksinkertaisen elämäntapansa ovat turmelleet sivistyksen vaarat: televisio, rikollisuus, huumeet ja tarttuvat taudit, vain muutamia mainitaksemme. Ihmiset tajuavat yhä selvemmin, että Valtakunnan sanoma, jota Jehovan todistajat saarnaavat, on ainoa ratkaisu heidän jatkuvasti lisääntyviin ongelmiinsa.

Guamin haaratoimisto, joka johtaa Mikronesiassa tehtävää saarnaamistyötä, valvoo harvalukuisempia julistajia kuin useimmat Seuran 103 muusta haaratoimistosta, mutta sen alue on maailman suurimpia. Vaikka valtavat meret erottavat nämä syrjäisillä saarilla asuvat veljemme ja sisaremme muista, he tuntevat silti kuuluvansa läheisesti Jehovan järjestöön. Raamatullinen kirjallisuus, jota he saavat säännöllisesti omilla kielillään, tasaisin väliajoin pidettävät konventit ja matkavalvojien  säännölliset hengelliset vierailut muistuttavat heitä selvästi siitä, että he ovat osa kansainvälistä veljesseuraa.

Tällaisilla syrjäisillä määräalueilla palvelevat lähetystyöntekijätkin saavat muistutuksia siitä rakkaudesta, joka Jehovan kansan keskuudessa vallitsee. Joka kesä heille järjestetään mahdollisuus matkustaa Guamiin piirikonventtiin, joka on usein pidetty vyöhykevalvojan vierailun yhteydessä. Rodney Ajimine, yli 20 vuotta lähetystyössä ollut veli joka palveli myös matkavalvojana Mikronesiassa, kuvaili kerran tuon Guamiin vuosittain tehtävän matkan merkitystä. ”Se kokoaa kaikki lähetystyöntekijät eri saarilta yhteen”, hän sanoi. ”Se auttaa meitä kaikkia kestämään.”

Veljiämme autetaan näillä kaukaisilla saarilla muillakin tavoin. Guamin haaratoimistoon perustettiin hallintoelimen ohjauksessa vuonna 1993 sairaalatietopalvelu, joka on sen jälkeen organisoinut sairaalayhteyskomiteoita jokaiseen Mikronesian saariryhmään. Kokoaikaisille sananpalvelijoille järjestetään joka vuosi tienraivaajien palveluskoulu, ja Valtakunnan palveluskouluissa valmennetaan säännöllisin väliajoin seurakuntien valvojia. Lisäksi Guamin haaratoimistoon muodostettiin vuonna 1994 rakennusosasto koordinoimaan paikallisten valtakunnansalien ja lähetyskotien suunnittelua ja rakentamista.

Lähetystyöntekijöiden ja julistajien hellittämättömät ponnistelut kuluneiden 40 vuoden aikana ovat auttaneet monia saarelaisia tuntemaan Jehovan ja rakastamaan häntä. Nyt jotkut saarelaisista johtavat toimintaa paikallisissa seurakunnissa ja työskentelevät lujasti julistaessaan sitä Jumalan tarkoitusta, että koko maasta tehdään paratiisi.

Mikronesiassa on vielä paljon tehtävää, mutta Jehovan järjestöltä tulevan rakkaudellisen suojelun ja opastuksen ansiosta Jesajan 51:​5:ssä oleva ennustus käy toteen: ”Minuun [Jehovaan] saaretkin panevat toivonsa, ja minun käsivarttani ne odottavat.”

[Kartta s. 210]

(Ks. painettu julkaisu)

JAPANI

MIKRONESIA

SAIPAN

ROTA

GUAM

YAP

BELAU

POHNPEI

CHUUK

KOSRAE

NAURU

MARSHALLINSAARET

KIRIBATI

HAVAIJI

 [Kokosivun kuva s. 208]

[Kuva s. 213]

Sam ja Virginia Wiger Guamin ensimmäisen valtakunnansalin edessä

[Kuvat s. 215]

Yllä: Merle ja Fern Lowmaster, lähetystyöntekijöitä

Nathaniel Miller (edesmenneen vaimonsa Allenen kanssa), Guamin haaratoimistokomitean ensimmäinen koordinaattori

[Kuvat s. 216]

Guamin haaratoimisto sekä haaratoimistokomitea (vasemmalta oikealle: Julian Aki, Salvador Soriano, Arthur White)

[Kuva s. 218]

Lähetystyöntekijöitä, jotka kokoontuivat yhteen vyöhykevalvojan vierailun aikana vuonna 1994

[Kuvat s. 223]

1, 2. Kiribatissa sijaitseva yhdistetty valtakunnansali ja lähetyskoti, joka rakennettiin kansainvälisenä yhteistyönä

3. Nariki Kautu ja hänen vaimonsa Teniti

4. Raamatuntutkistelu käynnissä Kiribatissa

[Kuva s. 227]

Julistajia Ebeyen valtakunnansalilla

[Kuva s. 228]

Augustine Castro, innokas paikallinen vanhin

[Kuva s. 229]

Robert ja Sharon Livingstone

[Kuva s. 234]

Uudet lähetystyöntekijät toivotetaan lämpimästi tervetulleiksi

[Kuva s. 236]

Se joka lähtee todistamaan veneellä, saa varautua kastumaan

[Kuva s. 237]

Valtakunnansali korvaa keittokatoksen kokouspaikkana

[Kuva s. 237]

Carl ja Rihka Dannis, Pohnpein ensimmäiset paikalliset todistajat

[Kuva s. 238]

Lähetystyöntekijä Neal Maki on myös kääntäjä

[Kuvat s. 241]

Obasang Mad, tienraivaajaveteraani, valmiina palvelukseen

Vasemmalla: kenttäpalvelusta ryhmässä avopakettiautolla

[Kuvat s. 243]

Todistamista Yapissa

Oikealla: Merle Lowmaster ja yapilaisia kolikoita kylän ”pankin” luona

[Kuva s. 246]

Kosraen siltojen ylittäminen kysyy vakaata askelta

[Kuva s. 246]

Fredy Edwin (vasemmalla) ja hänen vaimonsa, lapsensa ja lastenlapsensa

[Kuva s. 251]

Todistajia jotka vastaavat haasteeseen Rotasaarella