Japani

SISUKAS, ahkera työnteko sekä ponnistelu yhteisen päämäärän hyväksi ovat osaltaan olleet nostamassa Japania toisen maailmansodan raunioista siihen asemaan, joka sillä tätä nykyä on yhtenä maailman teollisuusjättinä. Nykyään tämä maa, jossa on 125 miljoonaa asukasta, tunnetaan yhtä lailla kameroidensa, autojensa ja sähkölaitteidensa tuotemerkeistä kuin kirsikankukistaan, atsaleoistaan ja 3776 metrin korkuisesta, lumihuippuisesta Fujivuorestaan.

Vielä vaikuttavampaa on kuitenkin ollut sodanjälkeinen teokraattinen kasvu. Vuonna 1951 pidettiin Tokiossa konventti, jossa oli läsnä nelisenkymmentä Vartiotornin raamattukoulun Gileadin käynyttä lähetystyöntekijää ja parisataa japanilaista julistajaa. Vartiotorni-seuran silloinen presidentti N. H. Knorr sanoi odottavansa aikaa, jolloin siellä olisi niin paljon syntyjään japanilaisia Valtakunnan julistajia, että lähetystyöntekijöitä töin tuskin löytäisi heidän joukostaan. Eikä se päivä kovin kaukana ollutkaan! Jeesuksen Kristuksen ollessa perustuksena lähetystyöntekijöiltä, jotka toimivat Jumalan työtovereina, kului kymmenen vuotta koota ensimmäiset tuhat japanilaista julistajaa. Mutta vuonna 1992 joukko kasvoi keskimäärin tuhannella uudella julistajalla joka kuukausi. (Vrt. 1. Korinttilaisille 3:9–11.) Niillä saarilla, joista Japani muodostuu, on Jumalan valtakunnan palvelijoiden määrä noussut 220663:een, ja uusi huippu on saavutettu joka  kuukausi yli 18 vuoden ajan. Tämä kasvu täyttää osaltaan jännittävällä tavalla Jesajan 60:8, 9:n ennustusta, jossa sanotaan: ”Keitä ovat nämä, jotka tulevat lentäen niin kuin pilvi ja kuin kyyhkyset lakkansa koloihin? Sillä minuun saaretkin tulevat panemaan toivonsa.”

Englanninkielisessä vuoden 1973 Vuosikirjassa tarkasteltiin Japanin työn varhaishistoriaa vuoteen 1972 asti, jolloin siellä oli noin 14000 julistajaa, joista yli 3000 oli nopeasti laajenevassa tienraivauspalveluksessa. Tällä kertaa kertaamme tuota historiaa ja käsittelemme sen jälkeisiä 25:tä vuotta.

Valtakunnan totuuden varhaiset siemenet

Miten tähän perinnäisesti buddhalaiseen ja šintolaiseen maahan alun perin kylvettiin ne siemenet, jotka ovat tuottaneet niin runsaan hengellisen sadon? Vuonna 1911 silloinen Vartiotorni-seuran presidentti C. T. Russell teki tutustumismatkan Japaniin. Hän kertoi, että kristikunnan lähetyssaarnaajat olivat varsin lannistuneita ja että ihmiset osoittivat yleensä hyvin vähän aitoa kiinnostusta uskontoon. Hänestä tuntui kuitenkin, että tuo kansa tarvitsi ”Valtakunnan evankeliumia”. Amerikkalainen R. R. Hollister nimitettiin Seuran edustajaksi itämaihin. Traktaatteja ja kirjoja – muun muassa Jumalan aikakausisuunnitelma – käännettiin, ja niitä levitettiin miljoonittain, pääasiassa palkattujen paikallisten työntekijöiden voimin. Vuonna 1926 Japaniin lähetettiin Seuran edustajaksi japanilais-amerikkalainen Junzo Akashi. Alkuvuodesta 1927 perustettiin Kobeen haaratoimisto, ja myöhemmin samana vuonna se siirrettiin Tokioon. Vuoteen 1938 mennessä lehtiä ja kirjoja levittävien kolporteeraajien määrä oli kasvanut 110:een. Mutta noihin aikoihin lietsottiin kautta maan fanaattista uskonnollista isänmaallisuutta, ja tämä johti suoraan toiseen maailmansotaan. Kesäkuun 21. päivänä 1939 pidätettiin ja vangittiin yhdellä iskulla 130 Todaishan (tarkoittaa ’Majakkayhdistystä’, kuten Jehovan todistajien paikallista järjestöä  tuolloin kutsuttiin) jäsentä, mikä tehokkaasti lopetti järjestetyn toiminnan sotavuosien ajaksi.

Valitettavasti haaratoimistonvalvoja luopui totuudesta painostuksen alaisena. Muutamaa uskollista poikkeusta – esimerkiksi Ishiin ja Miuran perheitä – lukuun ottamatta suurin osa Todaishaan kuuluneista seurasi häntä ja lakkasi palvelemasta Jehovaa. Osittain tämän ryhmän epäonnistuminen johtui siitä, että se seurasi ihmistä, Junzo Akashia. Hän omaksui perinnäisen japanilaisen moniavioisuuden, vaikka hänellä oli jo vaimo. Tämä jatkoi tienraivausta uskollisesti yli 40 vuoden ajan New Yorkissa, ja jotkut Länsi-Manhattanissa muistavat hänet vieläkin hellästi sisar Ogawachina. Kun Gileadin käyneet lähetystyöntekijät saapuivat Japaniin sodan jälkeen, he löysivät suuren Todaisha-ryhmän Osakasta. Sen jäsenet kastoivat ihmisiä rahasta, ja mikä vielä pahempaa, he olivat seuranneet Akashin esimerkkiä ja omaksuneet hyvin moraalittoman elämäntavan. He kieltäytyivät hylkäämästä sellaista elämää, joten seurakunnan puhtauden vuoksi heistä täytyi erottaa kolmisenkymmentä.

Ne jotka pysyivät uskollisina

Otetaanpa vastakkainen esimerkki, Jizo ja Matsue Ishii, jotka olivat ensimmäisten japanilaisten kolporteeraajien joukossa. He kävivät läpi koko maan vuosina 1929–39. Kesäkuussa 1939 heidät pidätettiin ja vangittiin Sendaissa. Matsue muistaa vieläkin ensimmäisen vuotensa pikkuruisessa, saastaisessa eristyssellissä, jossa oli kirppuja. Hän ei saanut käydä suihkussa eikä kylvyssä, ja luteet söivät hänen lihaansa. Hänen painonsa putosi 30 kiloon, jolloin hän oli pelkkää luuta ja nahkaa, ja hän oli lähellä kuolemaa. Sen jälkeen kun hänet lähetettiin toiseen vankilaan, hänen terveytensä hieman koheni, ja loppuvuodesta 1944 hän pääsi vapaaksi. Hänen miehensä sai samanlaisen kohtelun, ja myöhemmin tämä osoitti nuhteettomuutensa myös kieltäytyessään verensiirroista (Apt. 21: 25). Jizo kuoli 71-vuotiaana. Matsue toimii uskollisena todistajana vielä nykyäänkin. Hän sanoo: ”Useimmat niistä, jotka ennen sotaa olivat vaikuttaneet erittäin kyvykkäiltä ja älykkäiltä, jättivät Jumalan järjestön voimakkaan paineen alaisina. – – Uskollisuutensa säilyttäneet eivät olleet erityisen lahjakkaita, vaan vaatimattomia. Varmasti meidän kaikkien täytyy luottaa Jehovaan koko sydämestämme.” (Sananl. 3:5.)

Toinen uskollinen aviopari, Katsuo ja Hagino Miura, aloitti kolporteerauksen vuonna 1931. Heidätkin pidätettiin vuonna 1939, Hiroshimassa. He kieltäytyivät palvomasta keisaria ja tukemasta Japanin militarismia. Katsuo piestiin pahanpäiväisesti, ja hän kärsi tuomiotaan, kunnes atomipommi tuhosi vankilan elokuussa 1945. Vaikka hän oli vasta 38-vuotias, hänen terveytensä oli raunioina. Vapautuessaan hän näytti vanhalta mieheltä. Hän palasi pohjoiseen Ishinomoriin, missä aiemmin vapautunut Hagino huolehti heidän pienestä pojastaan Tsutomusta.

Miten Katsuo sai jälleen yhteyden Jehovan järjestöön? Japanin johtava sanomalehti Asahi sai kuulla, että viisi nuorta naista, Vartiotorni-seuran lähetystyöntekijöitä, oli tullut Osakaan, jossa he elivät japanilaiseen tyyliin ja asuivat japanilaisessa talossa. Toimittajat kävivät heidän luonaan ja laativat loistavan, kuvitetun kirjoituksen, jossa he vertasivat näitä viittä sisarta enkeleihin, jotka kirsikankukkien tavoin olivat leijailleet alas taivaasta. Kirjoituksessa kerrottiin myös lähetyskodin osoite. Satojen kilometrien päässä pohjoisessa Katsuo huomasi sattumoisin kirjoituksen. Hän otti viipymättä jälleen yhteyden järjestöön ja ilmoittautui tienraivaajaksi. Hän palveli uskollisesti kuolemaansa saakka, vuoteen 1957.

Vielä nytkin Kobessa Japanissa palvelee 92-vuotias Miyo Idei. Tämä sisar on kestänyt monia vastoinkäymisiä niiden 65 vuoden kuluessa, jotka hän on ollut totuudessa. Hänen sykähdyttävä elämäkertansa ilmestyi Vartiotornissa 1.9.1991.

 Vuonna 1949 saapuneet

Olosuhteet olivat tulleet saarnaamistyön kannalta paljon suotuisammiksi toisen maailmansodan jälkeen. Mutta vuonna 1947 Junzo Akashi ilmoitti Vartiotorni-seuran toimistoon Brooklyniin New Yorkiin, ettei hän enää ollut yhtä mieltä Raamatun opetuksista. Veli Knorr lähetti heti Havaijiin viestin ja pyysi vapaaehtoisia japanilais-havaijilaisia Gilead-koulun 11. kurssille saamaan valmennusta lähetystyötä varten. Havaijin haaratoimiston valvoja, joka oli ollut J. F. Rutherfordin sihteerinä 1920-luvun alkupuolella, pyysi hartaasti: ”Mutta, veli Knorr, entä Haslettit?” Niinpä kutsu  ulotettiin koskemaan myös Don Haslettia ja hänen vaimoaan Mabelia, vaikka he olivat liki 50-vuotiaita. Gileadissa Shinichi Tohara ja Elsie Tanigawa opettivat japania yli 20 oppilaalle.

Vuonna 1949 ”havaijilaiset” – Don ja Mabel Haslett, Jerry ja Yoshi Toma, Shinichi ja Masako Tohara ja heidän kolme  lastaan sekä Elsie Tanigawa – siirtyivät määräalueelleen pommitettuun Tokion kaupunkiin. Samana vuonna heitä seurasi australialainen ryhmä, johon kuuluivat Adrian Thompson, Percy ja Ilma Iszlaub sekä Lloyd ja Melba Barry. Heidät lähetettiin sodan tuhoamaan Kobeen. Näitä ensimmäisiä Japaniin tulleita lähetystyöntekijöitä alettiin saapumisvuotensa mukaisesti kutsua ”neljäkymmentäyhdeksäsläisiksi”. Kuusi heistä on kuollut määräalueellaan ”saappaat jalassa”, kuten sanonta kuuluu, ja muut kahdeksan palvelevat edelleen koko ajallaan  joko Japanissa tai Brooklynissa New Yorkissa. Vuonna 1949 Valtakunnan palvelusta raportoi myös kahdeksan paikallista julistajaa.

Kasvua Tokiossa

Havaijilaisryhmä meni kovaa vauhtia eteenpäin Tokiossa. Sisar Yoshi Toma muistelee, että tuona sodanjälkeisenä vuonna he työskentelivät alueella ”maakuopasta maakuoppaan”. Hän sanoo: ”Ihmiset olivat köyhiä ja kamppailivat selvitäkseen sodan vaikutuksista. Ruokaa säännösteltiin, ja Don Haslett jonotti naapureiden kanssa omaa kaalinpäätään.” Mutta heidän tapaamansa ihmiset olivat suopeita ja ystävällisiä, ja he kuuntelivat kärsivällisesti, kun nämä lähetystyöntekijät pinnistelivät japaninkielisten esitystensä kanssa. Lähetystyöntekijöiden täytyi oppia riisumaan kenkänsä heti sisään tultuaan. Sitten he astuivat viereiseen huoneeseen. Mutta katot olivat matalalla, ja Don Haslett, joka oli pitkä, sai päähänsä monta arpea. Vuoden parin kuluessa ”havaijilaiset” rakensivat vankan perustuksen Tokioon, jossa nykyään on 139 seurakuntaa.

Voidellut todistajat Don ja Mabel Haslett, jotka kuuluivat ”neljäkymmentäyhdeksäsläisiin”, antoivat suurenmoisen esimerkin kenttäpalveluksesta vielä iäkkäinäkin. Kun Don kuoli vuonna 1966, kaikki kuusi veljeä, jotka kantoivat hänen arkkunsa valtakunnansaliin muistotilaisuuteen, olivat nuoria miehiä, joille hän oli opettanut totuuden ja jotka tuolloin palvelivat 19-jäsenisessä Betel-perheessä Tokiossa.

Mabel eli Donin kuoleman jälkeen kahdeksan vuotta. Kun hän oli pitkälti yli 70-vuotias, hän sairastui paksusuolisyöpään. Yksi Tokion johtavista sairaaloista Toranomonissa suostui huomaavaisesti leikkaamaan hänet ilman verensiirtoa sillä ehdolla, että hän tulee sairaalaan kaksi viikkoa ennen leikkausta. Ensimmäisenä päivänä eräs nuori lääkäri tuli hänen vuoteensa luo uteliaana kuulemaan, miksi hän kieltäytyi verestä. Se johti erinomaisiin raamatullisiin keskusteluihin, jotka jatkuivat joka päivä leikkaukseen saakka. Koska tapaus oli vakava,  leikkaukseen osallistui neljä lääkäriä. Kun Mabel palasi tajuihinsa, hän huudahti: ”Kirottu Aadam!” Miten osuvasti sanottu! Mabel oli teho-osastolla vain yhden päivän, kun taas neljä muuta potilasta, joille oli tehty sama leikkaus tuona päivänä mutta jotka olivat saaneet verensiirron, viettivät siellä useita päiviä. Entä tuo nuori lääkäri? Myöhemmin hän kertoi Mabelille: ”Tuossa leikkaussalissa oli viisi lääkäriä, vaikket sinä sitä tiennytkään. Minäkin menin sinne, jotta voisin varmistaa, etteivät he missään tapauksessa anna sinulle verta.” Tri Tominaga jatkoi Raamatun tutkimista Jokohamassa. Tätä nykyä hän ja hänen lääkäri-isänsä sekä heidän vaimonsa ovat aktiivisia seurakunnan jäseniä. Tuo sairaalassaolo tuotti todella erinomaista hedelmää!

Mabel jatkoi lähetyspalvelustaan Tokiossa Mitan lähetyskodissa. Kun hän oli 78-vuotias, syöpä uusiutui ja hän joutui vuoteeseen. Mutta kun lähetystyöntekijät palasivat eräänä iltana kotiin ja kertoivat, miten hienoja kokemuksia he saivat Valtakunnan Uutiset -rynnistyksessä, Mabel vaati, että hänet puettaisiin ja vietäisiin ulos levittämään Valtakunnan Uutiset -traktaattia. Hänellä oli voimia vierailla vain kolmessa naapuritalossa, samoissa kolmessa talossa, joissa hän oli todistanut ensimmäiseksi saavuttuaan Japaniin. Joitakin viikkoja myöhemmin hän päätti maallisen vaelluksensa ja siirtyi taivaalliseen tehtäväänsä (vrt. Luuk. 22:28, 29).

Työ etenee Kobessa

Kobessakin kasvu oli pian ilmeistä. Japanin ensimmäinen todella teokraattinen konventti pidettiin Koben tilavan lähetyskodin tontilla 30.12.1949–1.1.1950. Läsnäolijamäärä nousi 101:een sunnuntain esitelmässä, joka pidettiin Kobessa Tarumin koulun luentosalissa. Kolme kastettiin Tarumin suuressa yleisessä kylpylässä.

Adrian Thompson, joka kuului Koben lähetystyöntekijöiden ryhmään, oppi hallitsemaan japanin kielen erityisen hyvin, ja vuonna 1951 hänet nimitettiin Japanin ensimmäiseksi  kierrosvalvojaksi. Myöhemmin hänestä tuli ensimmäinen piirivalvoja. Hän teki suuren osan siitä työstä, joka muodosti vankan perustan tulevalle kasvulle. Hän oli erään pitkään ja uskollisesti palvelleen uusiseelantilaisen tienraivaajasisaren poika, ja hän oli luonut itselleen maineen eturivin rugbyn pelaajana, mutta kun toinen maailmansota puhkesi, hän jätti urheilun parrasvalot, tuli kastetuksi todistajaksi ja lähti kokoaikaiseen palvelukseen Australiaan. Vaikka ”Tommy” kuoli vuonna 1977, hänet muistetaan pitkään siitä, että hän suorastaan pursui energiaa ja että hän vaati ”yksinomaisen antaumuksen” osoittamista Jehovalle (4. Moos. 25:11).

Vei aikaa, ennen kuin lähetystyöntekijät tottuivat Japanin koteihin, kulttuuriin ja kieleen, mutta eniten he olivat kiinnostuneita Raamatun totuuden kertomisesta toisille. ”Tiikeri” (Percy) Iszlaub, seurallinen veli Australian Queenslandista, muistelee: ”Johdimme lukuisia raamatuntutkisteluja. Minulla oli 36 tutkistelua, ja Ilmalla ja muilla oli suurin piirtein saman verran. Oppilailla oli tapana tulla lähetyskotiin tutkimaan, joillakuilla joka päivä. Kaikissa huoneissa johdettiin raamatuntutkisteluja, vähintään kolme joka ilta. Meillä oli esillä sekä englannin- että japaninkieliset tutkittavat julkaisut. Autoimme oppilaita siten, että me molemmat laskimme, millä rivillä vastaus oli. Etenimme hitaasti, mutta oli hämmästyttävää, kuinka he oivalsivat asioita pelkästään lukemalla raamatunkohtia ja vertaamalla niitä julkaisuihin. Ja he ovat totuudessa nykyään!”

Noina varhaisina aikoina lähetystyöntekijöillä oli vain vähän Valtakunnan kirjallisuutta, jota he olisivat voineet käyttää saarnatessaan. Kobessa oli saatu käyttöön laatikollinen ennen sotaa julkaistua japanilaista Valo-kirjan toista osaa, mutta ihmiset sanoivat, että he lukisivat mieluummin ensin ensimmäisen osan. Yksi ensimmäisistä japanilaisista, jotka oppivat totuuden Kobessa, kiinnostui kuitenkin lukemalla toisen osan ja edistyi aikanaan kierrosvalvojaksi. Pian alettiin käyttää kirjan  ”Olkoon Jumala totinen” aineistoa. Muutamat niistä, jotka tutkivat, käänsivät kirjan lukuja itse, ja lähetystyöntekijät monistivat ja lainasivat niitä toisilleen, jotta niitä voitiin käyttää muissa raamatuntutkisteluissa. Jotkin käännöksistä olivat kuitenkin kyseenalaisia. Ilma Iszlaub järkyttyi havaitessaan, että erään käännöksen sivuille oli lisätty alaviitteitä, joissa oli ”rouva Ilma Iszlaubin tulkintoja”.

Kymmenisen vuotta myöhemmin Fukuokan kaupungissa Percylle sattui vaikuttava kokemus. Kimihiro Nakata – väkivaltainen, kuolemaan tuomittu vanki, joka oli aikanaan palkattu tappamaan kaksi miestä – pyysi raamatuntutkistelua, ja juuri Percy tutki hänen kanssaan. Sen johdosta Kimihiro hylkäsi ”vanhan persoonallisuuden” tyystin. Hänet kastettiin vankilassa, ja Percy kuvaili, että hän oli ”innokkaimpia Valtakunnan julistajia, joita olen tuntenut”. (Ef. 4:22–24.) Hän opiskeli pistekirjoitusta ja siirsi kirjan ”Olkoon Jumala totinen”, kirjasen ”Tämä hyvä uutinen valtakunnasta” sekä Vartiotorni- ja Herätkää!-lehden kirjoituksia pistekirjoitukselle. Näitä julkaisuja levitettiin eri puolille Japania, muun muassa sokeainkouluihin. Sitten varhain aamulla 10. kesäkuuta 1959 poliisiauto pysähtyi lähetyskodin kohdalle. Kimihiro oli pyytänyt, että Percy saisi olla läsnä, kun hänet teloitettaisiin tuona aamuna. Percy suostui. Teloituspaikalla he vaihtoivat muutaman sanan ja lauloivat lopuksi yhdessä yhden Valtakunnan laulun. Kimihiro sanoi Percylle: ”Miksi sinä vapiset, Percy? Minunhan tässä hermostunut pitäisi olla.” Hänen viimeiset sanansa ennen hirttämistä kuuluivat: ”Tunnen tänään voimakasta luottamusta Jehovaan ja lunastusuhriin ja ylösnousemustoivoon. Nukun hetken aikaa, ja jos on Jehovan tahto, tapaan teidät kaikki paratiisissa.” Hän lähetti lämpimät terveisensä veljilleen ympäri maailman. Kimihiro kuoli, jotta oikeus tapahtuisi, ja antoi hengen hengestä – ei toivottomana, paatuneena rikollisena, vaan vihkiytyneenä, kastettuna, uskollisena Jehovan palvelijana (vrt. Apostolien teot 25:11).

 Taisteltuaan syöpää vastaan noin kymmenen vuoden ajan Ilma Iszlaub kuoli 29. tammikuuta 1988 Betel-kodissa Ebinassa Japanissa. Sen jälkeen Percy kävi monesti Seuran vuosikokouksessa, koska hän oli Pennsylvaniassa rekisteröidyn Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran jäsen, ja eräässä hiljattain pidetyssä tilaisuudessa hän antoi erinomaisen Japania koskeneen raportin. Sitten vuonna 1996 hänkin kuoli.

Melba Barry aloitti kielimuurista huolimatta raamatuntutkistelun ollessaan ensimmäistä päivää kenttäpalveluksessa Kobessa loppuvuodesta 1949. Tutkistelu tuotti kaksi uutta julistajaa, ja toinen heistä, Miyo Takagi, palveli tienraivaajana kymmeniä vuosia. Tämä sisar kertoi Melballe myöhemmin, että häneen oli tehnyt vaikutuksen se, kun hän oli nähnyt kahden lähetystyöntekijäsisaren tulevan hänen luokseen läpi mutaisen pellon. Nyt, 48 vuotta myöhemmin, Miyo jatkaa palvelustaan talosta taloon pyörätuolin turvin. Alle kolmessa vuodessa, ennen kuin Melba määrättiin lähetyspalvelukseen uudelle alueelle, Tokioon, hän auttoi noin seitsemää ihmistä ottamaan vastaan totuuden. He ovat kestäneet kuluneet vuodet, ja onneksi he myös selvisivät hengissä Koben suuresta maanjäristyksestä vuonna 1995.

Lisää lähetystyöntekijöitä kentälle

Vuoden 1950 alkupuolella viisi Gileadin 11. kurssilta valmistunutta sisarta lähetettiin Kobeen Japaniin, koska he eivät saaneet viisumeita alkuperäiseen määrämaahansa Uuteen-Kaledoniaan. Heidän joukossaan olivat Lois Dyer, joka on ollut nyt tienraivaajana 67 vuotta, ja Molly Heron. He ovat olleet tienraivaustovereita 49 viime vuotta ja palvelevat nykyään Tokiossa Mitan lähetyskodissa. Loisin elämäkerta ilmestyi Vartiotornissa 15.9.1980.

Molly Heron muistelee: ”Koben koti oli tilava, ja järjestimme muistonvieton puoli vuotta ensimmäisten lähetystyöntekijöiden saapumisesta. Paikalle tupsahti noin 180 henkeä,  jotka täyttivät ruokasalin ja käytävän, ja jotkut kuuntelivat tulkatun puheen jopa ikkunoiden kautta.” Kuultuaan kenttäpalvelusta koskeneen ilmoituksen tuossa kokouksessa noin 35 tuli paikalle seuraavana aamuna (sunnuntaina), jotta he voisivat osallistua siihen. Veli Barry kertoo: ”Jokaisen lähetystyöntekijän täytyi ottaa mukaan oville kolme tai neljä vastakiinnostunutta, ja koska lähetystyöntekijät eivät hallinneet kieltä vielä sujuvasti, ovenavaajat kääntyivät japanilaisten tovereidemme puoleen ja keskustelivat heidän kanssaan. Emme koskaan tulleet tietämään, mitä nämä vastakiinnostuneet kertoivat ovenavaajille.”

Yllättäen kesäkuun lopulla vuonna 1950 puhkesi Korean sota. Japanissa olleet lähetystyöntekijät halusivat luonnollisesti tietää, mitä heidän Koreassa palveleville kahdeksalle kurssitoverilleen kuului. Heidän ei tarvinnut odottaa pitkään. Toisena päivänä sodan puhkeamisen jälkeen jotkut Koben lähetystyöntekijöistä olivat palaamassa kotiin paikallisjunalla. Samaan aikaan asemalle saapui juna vastakkaisesta suunnasta.  Kun junat jatkoivat matkaa, niin kas vain, Koben lähetystyöntekijät näkivät Korean kahdeksan lähetystyöntekijää seisomassa toisella laiturilla. Heillä oli ikimuistoinen jälleennäkeminen! Koreassa palvelleet lähetystyöntekijät olivat päässeet maasta viimeisellä siviilejä kuljettaneella koneella. Nyt Koben kodin lähetystyöntekijöiden määrä kasvoi 10:stä 18:aan. Tuon kaupungin alueella, josta suuri osa oli raunioina, todistettiin todella perusteellisesti.

Pian Scott ja Alice Counts lähtivät Tokion lähetyskotiin, mutta lokakuussa kaikki kahdeksan Koreassa ollutta lähetystyöntekijää muuttivat uuteen kotiin, joka avattiin Nagoyassa. Korean ryhmästä vain Don Steele ja hänen vaimonsa Earlene palasivat tuohon maahan, kun olosuhteet sen sallivat.

Pellot kypsiä elonkorjuuta varten

Grace ja Gladys Gregory olivat niiden joukossa, jotka olivat perustamassa Nagoyan lähetyskotia. He totesivat alueen olevan kypsä elonkorjuuta varten. Huhtikuussa 1951 Grace tapasi 18-vuotiaan nuorukaisen nimeltä Isamu Sugiura, joka oli erään pianokauppiaan palveluksessa. Gladys kertoo: ”Isamun äiti oli kasvattanut hänet erään šintolahkon oppien mukaan, ja hänelle oli kerrottu, että Japani oli shinshu (jumalten maa) ja että kamikaze (jumalten tuuli) suojelisi Japania ja auttaisi heitä voittamaan sodan. Hänen uskonsa japanilaisiin jumaliin kuitenkin horjui, kun Japani antautui ja hän sai kokea sodan aiheuttamat surkeat taloudelliset olot ja elintarvikepulan. Hänen isänsä kuoli aliravitsemukseen vuosi sodan päättymisen jälkeen. Nuori Isamu suhtautui suopeasti paratiisimaata koskevaan toivoon, ja hänet kastettiin kierroskonventissa lokakuussa 1951.”

Tuossa konventissa oli läsnä noin 50 lähetystyöntekijää ja suunnilleen 250 japanilaista. Isamuun teki syvän vaikutuksen se, että lähetystyöntekijät seurustelivat ennakkoluuloitta japanilaisten kanssa, vaikka toinen maailmansota oli  päättynyt vain kuusi vuotta aiemmin. Veli Sugiuralla on takanaan 45 vuotta kokosieluista palvelusta, johon sisältyy Gilead-koulun käyminen sekä kierros- ja piirityötä, ja nyt hän kuuluu Ebinassa sijaitsevan Betelin haaratoimistokomiteaan.

Gladys Gregory muistaa, kuinka hän kävi erään naisen luona, joka oli nimellisesti ollut buddhalainen mutta mennyt myöhemmin kristikunnan kirkkoihin. Nainen oli kuitenkin jättänyt ne, koska hänen odotuksensa eivät toteutuneet. Hän oli pettynyt siksi, etteivät pastorit kyenneet selittämään selvästi, kuka Jumala on ja mikseivät he käytä Jumalan persoonanimeä, vaikka se esiintyi miltei 7000 kertaa hänen Raamatussaan (Bungotaissa, vanhassa klassisessa käännöksessä). Sen sijaan että hänen pappinsa olisi vastannut hänen moniin kysymyksiinsä, tämä kehotti häntä ”vain uskomaan”. Hän hankki Vartiotorni-lehden (julkaistiin toukokuusta 1951 lähtien japaniksi kerran kuussa), jonka Gladys oli jättänyt hänen naapurilleen. Lehti teki häneen niin suuren vaikutuksen, että hän etsi Gladysin käsiinsä. Gladys kertoi myöhemmin hänen tapauksestaan: ”Kun hän näki Raamatun vastaukset kysymyksiinsä, ne koskettivat hänen sydäntään. Hän tuli heti seurakunnan kirjantutkisteluun. Siellä hän kuuli seuraavan päivän palvelusta koskevia ilmoituksia ja sanoi, että hänkin haluaisi tulla mukaan. Yritimme toppuutella  häntä kertomalla hänelle, että hänen täytyisi tutkia ensin vähän. Hän vastasi: ’Selvä on. Kyllä minä tutkin, mutta haluan palvelukseen myös!’ Niinpä hän lähti palvelukseen ja käytti siihen tuona ensimmäisenä kuukautena yli 50 tuntia! Vuoden kuluessa hän kävi kasteella ja aloitti tienraivauksen, ja myöhemmin hän palveli tuotteliaana erikoistienraivaajana. Hän on yhä tienraivaajana, vaikka hän on 80-vuotias.”

Jehova on saanut aikaan kasvun

Viisi lähetystyöntekijäsisarta, jotka lähetettiin Osakaan vuonna 1951, olivat mielissään siitä, että monet ihmiset tulivat suoraan lähetyskotiin tutkimaan. Mutta näillä uusilla lähetystyöntekijöillä oli kova työ erottaa japanilaiset toisistaan. Sveitsiläinen Lena Winteler sanoo: ”Kun ihmiset saapuivat, me kaikki viisi kokoonnuimme ryhmäksi ja annoimme heidän valita oikean tutkistelunjohtajan.” Yrittäessään jäljitellä japanilaisia tapoja lähetystyöntekijät laittoivat tohveleita riviin kotiinsa tulevia ihmisiä varten, mutta he eivät tienneet vieras- ja vessatohveleiden välistä eroa. Eräänä päivänä muuan oppilas veti Lenan syrjään ja selitti: ”Meillä ei ole tapana tarjota vieraille vessatohveleita.” Pikkuhiljaa lähetystyöntekijät oppivat.

 Aika ajoin Koben lähetystyöntekijäveljet kävivät Osakassa hieman auttamassa siellä asuvaa viittä naimatonta sisarta. Koko Osakassa oli tuohon aikaan vain kourallinen julistajia. Kerran Lloyd Barry meni muutaman Osakassa asuvan lähetystyöntekijän kanssa suurella Koshienin baseball-stadionilla järjestettyyn ulkoilmakonserttiin, jossa esitettiin oopperasävellyksiä. Joku heistä sanoi: ”Eikö olisi suurenmoista, jos voisimme jonain päivänä täyttää tämän stadionin konventtivieraillamme!” Se tuntui mahdottomalta.

Vuoden 1994 lopulla veli Barrya, joka kuuluu nykyään Brooklynissa olevaan hallintoelimeen, pyydettiin kuitenkin pitämään vihkiäispuhe juuri valmistuneessa Hyogon konventtisalissa, joka palvelee 52:ta seurakuntaa Koben alueella. Siitä tuli ihastuttava kokous, jossa oli läsnä joitakuita tuon kaupungin ensimmäisistä japanilaisista julistajista. Seuraavaksi päiväksi oli suunniteltu paljon suurempi tilaisuus. Ja missä se oli määrä pitää? Juuri tuolla Koshienin baseball-stadionilla. Paikalla oli yli 40000 henkeä, jotka muodostivat erittäin järjestyksellisen joukon. Lisäksi ohjelmaa kuunneltiin eri puolilla Japania 40 muussa paikassa, joihin ohjelma välitettiin puhelinlinjoja pitkin. Yhteensä läsnäolijoita oli siten yli 254000 eli enemmän kuin valtavassa New Yorkin konventissa vuonna 1958. Jehova on saanut aikaan Japanissa ihmeellistä kasvua! (1. Kor. 3:6, 7.)

Alkuvuodesta 1951 avattiin Jokohamassa lähetyskoti. Tämäkin kaupunki osoittautui mitä hedelmällisimmäksi pelloksi. Ensimmäinen kodinpalvelija Gordon Dearn, joka nykyään on leski, jatkaa kokoaikaista palvelustaan Tokion haaratoimistossa Ebinassa. Tällä hetkellä Jokohamassa on 114 seurakuntaa, ja kasvu jatkuu, kun paikalliset veljet jatkavat lähetystyöntekijöiden väistyessä.

Vuonna 1952 perustettiin lähetyskoti myös Kioton kaupunkiin. Sinne siirrettiin Osakasta ja Kobesta lähetystyöntekijöitä, jotka liittyivät siellä olevaan innokkaiden uusien  lähetystyöntekijöiden ryhmään. Huhtikuussa 1954 myös Lois Dyer ja Molly Heron saivat uuden määräyksen ja heidät lähetettiin Kobesta Kiotoon.

Kiotossa on tuhatkunta temppeliä, melkein yksi jokaisessa kadunkulmassa. Temppeleiden säästämiseksi kaupunkia ei ollut pommitettu sodan aikana. Lois muistelee: ”Siellä ollessamme tapasimme Shozo Miman, ruokatarvikkeiden tukkukauppiaan, joka oli kotona toipumassa pitkällisestä sairaudesta. Vaikka tuo mies oli harras buddhalainen, hän kertoi minulle, että hän halusi saada tietoa tosi Jumalasta. Hänen kanssaan oli hyvin helppoa aloittaa raamatuntutkistelu. Myöhemmin myös hänen vaimonsa ja tyttärensä tutkivat, ja koko perhe oppi totuuden. Miellyttävästä Shozosta tuli Kioton seurakunnan hengellinen pylväs.”

Sveitsiläinen Margrit Winteler liittyi isosiskonsa seuraan Kiotossa. Hän huomasi, että tällä uudella määräalueellaan hänen täytyi tottua sekä ääneen lausumattomiin että lausuttuihin sanoihin. Esimerkiksi mies, joka odotti vaimonsa päättävän, otetaanko tarjottua kirjallisuutta vai ei, saattoi yksinkertaisesti heiluttaa pikkurilliään osoittaakseen, ettei tämä ollut kotona. Vaimo puolestaan saattoi pitää pystyssä peukaloaan, joka edusti hänen miestään, ja sanoa, ettei mies ollut kotona. Margrit oppi tajuamaan, että kun kiotolaiset vain katselivat heille tarjottuja lehtiä ja selasivat niitä varovasti sivun kerrallaan, he todellisuudessa osoittivat elekielellä, etteivät he halua lehtiä, ja toivoivat hänen oivaltavan sen heidän tarvitsematta sanoa sitä ääneen. Mutta kaikki vastaukset – annettiin ne sitten sanoin tai elekielellä – eivät suinkaan olleet kielteisiä. Nykyään Kiotossa on 39 kukoistavaa Jehovan todistajien seurakuntaa.

Kylmien talvien ja uuden kielen asettama haaste

Kun vuonna 1953 saapui Havaijista Japaniin lisää lähetystyöntekijöitä, muun muassa sisar Adeline Nako ja hänen toverinsa  Lillian Samson, heidät sijoitettiin kylmässä pohjoisessa olevaan Sendain kaupunkiin. Öisin lämpötila laski viiteen pakkasasteeseen. Don ja Mabel Haslett olivat perustaneet sinne uuden lähetyskodin edellisessä lokakuussa, ja he olivat saaneet seurakseen Shinichi ja Masako Toharan. Nämä tropiikissa kasvaneet havaijilaiset totesivat Sendain kylmät talvet haastaviksi. Heidät opittiin tuntemaan nimellä ”tuoreina pakastetut havaijilaiset”.

Lillian muistelee: ”Ensi kertaa eläessämme opimme pilkkomaan puita liettä varten. Vain keittiö oli lämmin, joten yritimme lämmittää sänkymme käyttämällä yutanpoa, metallista japanilaista vuoteenlämmitintä. Päivällä ostimme ishi-yakiimoja (kivillä paistettuja bataatteja), pidimme niitä taskuissamme kädenlämmittiminä ja söimme ne sitten lounaaksi.”

Kylmyys ei kuitenkaan ollut heidän ainoa pulmansa. Ennen kuin lähetystyöntekijät oppivat lukemaan japanilaisia kirjainmerkkejä, heille sattui noloja tilanteita. Adeline ei ole vieläkään unohtanut päivää, jona hän – koska ei osannut lukea japania – painoi punaiseksi ovikelloksi luulemaansa palohälyttimen nappia. Ihmisiä virtasi asunnoista katsomaan, mitä oli tapahtunut. Hän sai siitä ankarat nuhteet.

Noiden lähetystyöntekijöiden muistot sisältävät kuitenkin paljon muutakin kuin henkilökohtaisia kokemuksia heidän varhaisilta Japanin-vuosiltaan. Heidän monilla tuhansilla japanilaisilla veljillään ja sisarillaan sekä tapahtumilla, jotka he ovat kokeneet yhdessä, on kaikilla paikka heidän ”perhealbumissaan”. Olet tervetullut tutustumaan tuon albumin sivuihin, kun luomme katseen muihin tapahtumiin, jotka ovat myötävaikuttaneet Japanin teokraattisen yhteiskunnan kasvuun.

Erikoistienraivaajat avaavat uusia kenttiä

Erikoistienraivaajien toiminta on vaikuttanut merkittävästi Valtakunnan sanoman leviämiseen maan kaukaisimpiin kolkkiin. Jotkut heistä ovat saaneet henkilökohtaista valmennusta lähetystyöntekijöiltä, ja he osoittavat samanlaista intoa  Jehovan puolesta. Samaan aikaan kun lähetystyöntekijät työskentelivät muualla, näitä japanilaisia erikoistienraivaajia lähetettiin pienemmille paikkakunnille. Monet ensimmäisistä erikoistienraivaajista olivat käyneet kasteella vain vähän ennen nimitystään, mutta he ovat osoittaneet poikkeuksellista antaumusta ja kestävyyttä.

Sisar Hisako Wakui nimitettiin vain vuosi ja neljä kuukautta kasteensa jälkeen. Hän ja hänen toverinsa Takako Sato ovat olleet erikoistienraivaajina yhdessä vuodesta 1957 lähtien. Yhteisvoimin he ovat auttaneet yhdeksällä määräalueella yli 80:tä ihmistä tulemaan kastetuiksi todistajiksi.

Hisako kertoo, miten Jehovan siunaus kävi ilmi yhdessä hänen ensimmäisistä raamatuntutkisteluistaan: ”Tuo nainen oli ahkera kirkossakävijä, mutta hän sanoi, että jos kyse on raamatuntutkistelusta, hän voi tutkia joka päivä. Opittuaan, että Jumalan nimi on Jehova ja että Jumala on Jeesuksen Isä, hän lakkasi käymästä kirkossa ja lähti pian kenttäpalvelukseen.” Hänen intonsa ei laantunut, vaikka hän muutti hyvin kylmälle seudulle, jossa ei ollut seurakuntaa. Nykyään hänen miehensä ja neljä lastaan ovat kaikki totuudessa. Hänen kolme poikaansa ovat vanhimpia, ja tytär on erikoistienraivaaja.

Kun Hisako ja Takako olivat Tsurussa Yamanashin prefektuurissa, he huomasivat, että kasvu oli aluksi hyvin verkkaista. Kokouksissa kävi vain neljä viisi henkeä. Kierrosvalvoja ajatteli, että sisaret pitäisi ehkä lähettää hedelmällisemmälle alueelle, mutta nämä eivät olleet innostuneita jättämään Tsurua. Heistä tuntui voimakkaasti, että koska Jehova oli lähettänyt heidät Tsuruun, hänellä täytyi olla siellä lampaita. Siksi kierrosvalvoja sanoi: ”Jos esitelmään tulee tänä viikonloppuna 18 henkeä, ilmoitan Seuralle, että haluatte jäädä tälle alueelle.” Tienraivaajat tekivät kaiken, minkä Raamattu salli, saadakseen ihmisiä sunnuntain kokoukseen. Ihme kyllä 19 oli läsnä! Seuraavalla viikolla paikalla oli taas vain neljä tai viisi, mutta tienraivaajat saivat jatkaa työtään tuolla alueella. Tällä hetkellä Tsurun seurakunnassa  on hieno ryhmä julistajia, ja heillä on kaunis valtakunnansali.

Sisar Kazuko Kobayashi on myös erikoistienraivaaja, joka on palvellut 40 vuotta ja avannut uusia alueita. Kun Pauline Green, lähetystyöntekijä Kiotosta, tapasi Kazukon ensimmäisen kerran, tämä oli etsinyt elämän tarkoitusta. Pauline näytti hänelle Saarnaajan 12:13:n, ja se tyydytti Kazukoa. Hän päätyi siihen, että lähetystyöntekijän elämäntapa vastasi eniten sitä elämää, jota kristityn tulisi viettää, joten hän asetti sellaisen elämän omaksi tavoitteekseen. Kun hänet nimitettiin erikoistienraivaajaksi, hän oli ollut kastettuna vasta kolme vuotta. Mutta pian hän alkoi kokea erikoispalveluksessaan Jehovan rakkaudellisen käden suojeluksen, ja hän näki hyviä tuloksia. Lisäksi Kazuko ymmärsi, miltä maaseudun kylien asukkaista tuntui – että pelko siitä, mitä toiset saattaisivat ajatella, vaikuttaa heidän ratkaisuihinsa. Miten hän otti sen huomioon? Hän sanoo: ”Yritin ystävystyä heidän kanssaan. Rakastan ihmisiä, ja minne sitten meninkin, yritin muistaa, että Jehovakin rakastaa heitä. Sitten oli helppoa tulla heidän ystäväkseen.”

Maaliskuussa 1971 haaratoimisto lähetti lisää uusia erikoistienraivaajia saarnaamaan syrjäisille alueille. Tyypillisiä esimerkkejä olivat juuri teini-iän ohittaneet kaksi sisarta, Miyo Idein ottotytär Akemi Idei (nykyään Ohara) ja Kazuko Yoshioka (nykyään Tokumori), jotka lähetettiin Kagaan Keski-Japaniin. Siihen saakka he olivat palvelleet vanhempiensa ja seurakuntansa siipien suojassa. ”Nyt tilanne oli erilainen”, muistelee Kazuko. ”Olimme ainoat hyvän uutisen julistajat alueella, jonne meidät lähetettiin.” Ihmiset suhtautuivat varauksellisesti muukalaisiin, mutta sisaret mursivat jäätä siten, että he harjoittelivat esittelemään itsensä sikäläisellä murteella ja käyttämään täsmälleen samaa intonaatiota kuin paikalliset asukkaat. Totuuden otti vastaan muun muassa kolme nuorta miestä, jotka kuuluivat yleisurheilujoukkueeseen. Kazuko kertoo, että kun nuo kolme alkoivat käydä kenttäpalveluksessa, hän nipin napin  pysyi heidän vauhdissaan. He olivat olleet pitkänmatkanjuoksijoita, ja heillä oli tapana kirjaimellisesti juosta maatalosta seuraavaan.

Innokkaiden erikoistienraivaajien todistaessa aiemmin vapailla alueilla seurakuntien ja erillään olevien ryhmien määrä kasvoi siten, että tammikuussa 1976 saavutettiin 1000 seurakunnan raja.

Työ etenee Okinawassa

Myös Okinawan saarilla työ meni eteenpäin. Nuo saaret, joilla asuu 1200000 ihmistä, olivat tulleet Yhdysvaltojen hallinnon alaisuuteen toisen maailmansodan jälkeen. Okinawalaiset ovat luonteeltaan hiljaisia, kärsivällisiä, lämpimiä ja ystävällisiä. Okinawalaiset veljemme ja sisaremme osoittavat lisäksi erinomaista kestävyyttä ja intoa totuuden puolesta.

Okinawa määrättiin Japanin haaratoimiston alaisuuteen, ja Lloyd Barry, joka oli tuolloin Tokiossa haaratoimistonvalvojana, kävi siellä ensimmäisen kerran vuonna 1953. Hän tapasi  neljä veljeä – filippiiniläisiä rakentajia – jotka veivät hänet viipymättä autolla Yhdysvaltain armeijan kurinpitokeskukseen, jossa pidettiin kolmea sotilasta säilössä. Nämä kolme nuortamiestä olivat asennoituneet Raamatun totuuden puolelle mutta olivat jokseenkin tahdittomia. He menivät äärimmäisyyksiin. Esimerkiksi he pitivät koko parakkia hereillä laulaa hoilottamalla Valtakunnan lauluja myöhään yöhön. Heitä autettiin olemaan tasapainoisempia. Ohimennen sanoen tuon vankilan pappi huomautti, että hänen näkemyksensä mukaan Kristuksen valtakunta oli tuhannen vuoden päässä. Myöhemmin yksi näistä nuoristamiehistä palveli Brooklynin Betel-perheen jäsenenä, ja kaikista kolmesta tuli kristillisen seurakunnan vastuullisia palvelijoita. Vierailun aikana pidettiin kokous eräässä aaltopeltisessä vajassa, jonne saapui toistasataa saarelaista.

Yoshi Higa, syntyperäinen okinawalaisnainen, oli läsnä tuossa kokouksessa. Okinawassa on sellainen tapa, että vainajan  jäännökset laitetaan suureen luolaan, jonka sisäänkäynti on kohdun muotoinen, mikä viittaa siihen, että ihminen palaa kuollessaan samaan paikkaan, mistä tulikin. Yoshi oli paennut suojaan erääseen sellaiseen luolaan toisessa maailmansodassa käydyn hirvittävän Okinawan taistelun aikana. Katsellessaan siellä olleita ihmisen jäännöksiä hän oli vakuuttunut siitä, että kuolleet olivat tosiaan kuolleita. Kun hän tutki Raamattua, hän hyväksyi auliisti sen opetukset kuolleiden tilasta ja ihmeellisestä ylösnousemustoivosta.

Yoshista tuli ensimmäinen okinawalainen julistaja ja ensimmäinen vakituinen tienraivaaja. Paikallinen radioasema oli ollut halukas lähettämään Raamattuun perustuvia ohjelmia, mutta kristikunnan papit olivat laatineet niitä laiskanlaisesti. He kuitenkin totesivat, että Yoshi täytti tuon aukon erittäin mielellään. Useiden kuukausien ajan hän luki Vartiotornin kirjoituksia radiossa.

Pian kävi mahdolliseksi järjestää kierroskonventti noin 12 uudelle paikalliselle julistajalle. Ohjelman esittivät japaniksi vuorotellen Adrian Thompson ja Lloyd Barry. Työ laajeni nopeasti, ja julistajien ja tienraivaajien määrät kasvoivat kohisten.

 Yoshi Higa aloitti tienraivauksen toukokuussa 1954. Niiden 43 vuoden aikana, jotka hän on uskollisesti ollut tienraivaajana, hän on auttanut yli 50:tä ihmistä oppimaan totuuden, ja monet hänen ensimmäisistä ’suosituskirjeistään’ tulivat paikallisesta Shurin kirkosta (2. Kor. 3:1–3). Hän jatkaa tienraivaustaan Ginowanissa.

Eräs toinen tavattoman innokas todistaja on Mitsuko Tomoyori, leskinainen, joka aloitti tienraivauksen tyttärensä Masakon kanssa vuonna 1957 Okinawan muinaisessa pääkaupungissa Shurissa. Mitsukon silmät säkenöivät vieläkin, kun hän kertoo tienraivaajana viettämistään 40 vuodesta ja niistä lukuisista ihmisistä, joita hän on auttanut omaksumaan ikuiseen elämään johtavan totuuden.

Vuonna 1965 Vartiotorni-seura perusti Okinawaan haaratoimiston ja nimitti sen valvojaksi havaijilaisen lähetystyöntekijän Shinichi Toharan (jonka suku on lähtöisin Okinawasta). Tämä järjestely jatkui vielä senkin jälkeen, kun saaret palautettiin Japanin hallintoon vuonna 1972. Kun helmikuussa 1976 siirryttiin haaratoimistokomiteoihin, tuohon komiteaan nimitettiin Shinichi Tohara, James Linton (australialainen lähetystyöntekijä) ja Chukichi Une (syntyperäinen, Gileadin käynyt okinawalainen).

Sitkeyttä tarvitaan

Palvelusvuonna 1976 lähetettiin useammille Okinawan haaratoimiston alueella sijaitseville saarille erikoistienraivaajia hyvän uutisen saarnaamisen tehostamiseksi. Joillakin saarilla saatiin suopea vastaanotto. Toisilla kului vuosia, ennen kuin tapojen, taikauskon ja lujien perhesiteiden asettamat esteet pystyttiin voittamaan. Näille saarille lähetetyiltä erikoistienraivaajilta vaadittiin melkoisesti sitkeyttä. Koska paikkakunnalla suhtauduttiin muukalaisiin epäluuloisesti, heidän oli lähes mahdotonta löytää majapaikkaa, vaikka monet asunnot olivat tyhjillään. Toisinaan tarjolla oli vain talo, jossa joku oli tehnyt  itsemurhan. Mutta paikallisen väestön taikauskon vuoksi sellaista ei voitu käyttää kokouspaikkana.

Hellittämättömän sitkeytensä ansiosta tienraivaajat alkoivat kuitenkin nähdä työnsä hedelmiä. Tokuno Shiman saarella eräs perhe tuli kuuntelemaan esitelmää kierrosvalvojan vierailun aikana. Isä harrasti aktiivisesti erästä erityisen suosittua paikallista urheilulajia, härkätaistelua (härät yllytetään toisiaan vastaan sen ratkaisemiseksi, kumpi puskee kovempaa). Hänellä oli kilpailuihin valmennettu palkintohärkä. Mutta hänessä oli herännyt kiinnostus Raamattuun tyttärensä kautta, jolle Jehovan todistajat olivat puhuneet Japanissa. Perhe alkoi tutkia Raamattua, ja miehestä sekä hänen vaimostaan, tyttärestään ja kolmesta pojastaan tuli vihkiytyneitä todistajia. Myös kaksi naapuriperhettä omaksui totuuden. Tästä ryhmästä tuli oikea toimintapesäke. Tällä pikku saarella on nyt seurakunta, jossa on 49 julistajaa, mukaan lukien 16 tienraivaajaa.

Kaukana etelässä sijaitsevalla Ishigakin saarella julistajat hämmästyivät, kun eräs nuori mies, tunnettu nyrkkeilijä, etsi heidät käsiinsä ja pyysi raamatuntutkistelua. Hän oli tutkinut aiemmin Jokohamassa mutta pelännyt sitä vastuuta, jonka Raamatun totuus toisi mukanaan. Välttääkseen sen hän oli muuttanut Iriomoteen, harvaan asuttuun saareen, jossa hän ei uskonut olevan yhtään Jehovan todistajaa. Ennen pitkää hän törmäsi kuitenkin Vartiotorni-seuran julkaisuihin, ja hän tyrmistyi havaitessaan, että Jehovan todistajat olivat saarnanneet sielläkin. Hän päätteli, ettei hän mitenkään pääsisi pakenemaan Jehovan edestä (vrt. Joona 1:3). Yhteen julkaisuun oli kirjoitettu erään julistajan osoite, jonka avulla hän etsi käsiinsä todistajat läheiseltä Ishigakin saarelta. Lyhyessä ajassa hänestä tuli vihkiytynyt todistaja ja uuttera tienraivaaja.

Syyskuussa 1980 tapahtuneen Milton Henschelin vyöhykevierailun jälkeen Okinawa tuli jälleen Japanin haaratoimiston alaisuuteen. Veli Tohara vaimoineen ja veli Une vaimoineen jatkoivat kokoaikaista palvelusta Okinawassa, ja veli ja sisar Linton palasivat piirityöhön Japanin isommille saarille.

 Matkustavien veljien tärkeä rooli

Uhrautuvan henkensä ansiosta matkavalvojat ja heidän vaimonsa ovat pystyneet myötävaikuttamaan monin tavoin Japanin seurakuntien kasvuun ja kypsyyteen. Heidän palveluksellaan on rakentava vaikutus seurakuntiin. Veljet ymmärtävät, että nämä valvojat ja heidän vaimonsa ovat ’jättäneet taloja ja äidin ja isän hyvän uutisen tähden’ (Mark. 10:29).

Kun kierrosvalvojat takavuosina vierailivat seurakunnissa, tarjolla oli hyvin harvoin majapaikkoja, joissa olisi ollut todellista yksityisyyttä. Mutta se, että he ottivat ilomielin vastaan sen, mitä heille tarjottiin, teki heistä veljille hyvin rakkaita. Keiichi Yoshida muistaa huumorin pilke silmässään, kun hän vaimonsa kanssa asui niinkin hiljattain kuin vuonna 1983 erään poikamiesveljen ja tämän ei-uskovan perheen luona suuressa maatalossa Honshun pohjoisosassa. Hän sanoo: ”Perhe toivotti meidät lämpimästi tervetulleeksi ja näytti meille majapaikkamme: huoneen, jossa oli suurikokoinen buddhalaisalttari. Kun olimme käymässä yöpuulle, isoisä – yöpuvussaan – avasi varoittamatta liukuoven ja sanomatta meille sanaakaan soitti alttarin kelloa, sytytti suitsukkeen, lausui rukouksensa ja käveli ulos toiselta puolelta huonetta. Toiset seurasivat vuorollaan. Saimme koko viikon olla varpaillamme, kun emme tienneet, milloin tai mistä suunnasta alttarilla kävijät tulisivat. Mutta meillä oli nautittava viikko tämän ystävällisen ja vieraanvaraisen perheen parissa.”

Matkavalvojat, joita on nyt 209, ovat olleet kokoaikaisessa palveluksessa keskimäärin parikymmentä vuotta. Enemmistö heistä oli aiemmin erikoistienraivaajia. Tämän taustan ansiosta he pystyvät antamaan oivallista valmennusta ovelta-ovelle-työssä. Heidän innokkuutensa kenttäpalveluksessa on edistänyt suuresti Japanissa vallitsevaa erinomaista tienraivaushenkeä.

Jotkut näistä kierrosvalvojista ovat osaltaan kannustaneet yksilöitä ja perheitä muuttamaan alueille, joilla on tarvittu kipeämmin Valtakunnan todistajia. Toiset ovat kiinnittäneet  erikoishuomiota ei-uskoviin puolisoihin, minkä johdosta joistakuista on tullut kastettuja todistajia. Myös nuoria on autettu tavoittelemaan hengellisiä päämääriä, kun nämä matkustavat veljet ovat osoittaneet erityistä henkilökohtaista kiinnostusta heitä kohtaan ja näyttäneet itse esimerkkiä.

Lähetystyöntekijät jatkavat työtään

Lähetystyöntekijöitä alettiin määrätä pienempiin kaupunkeihin 1970-luvulla. Pikkukaupungeissa ihmiset olivat konservatiivisempia ja tiukemmin sidoksissa perinteisiin, joten opetuslasten tekeminen sujui hitaammin. Siellä missä oli seurakuntia, lähetystyöntekijät auttoivat paikallisia veljiä hankkimaan kokemusta antamalla näiden ottaa johdon. Akita, Gifu, Kofu, Kawaguchi, Kochi, Nagano, Wakayama ja Yamagata olivat joitakin kaupunkeja, joissa he palvelivat.

Kärsivällisesti he pyrkivät auttamaan paikallisia todistajia ymmärtämään, kuinka viisasta on omaksua Raamatun totuus koko laajuudessaan (Hepr. 6:1). Masao Fujimaki, erään Kofussa sijaitsevan seurakunnan esivalvoja, muistelee aikaa, jolloin seurakunnassa tutkittiin kirjaa Tee perhe-elämäsi onnelliseksi. Eräällä iäkkäällä veljellä oli vaikeuksia ymmärtää neuvoa, jonka mukaan aviomiesten tulee osoittaa avoimesti kiintymystä vaimoaan kohtaan. Hän sanoi: ”Tämä on tietysti mahdotonta niille meistä, jotka on kasvatettu ennen sotaa.” Richard Bailey, yksi seurakunnan lähetystyöntekijöistä, auttoi häntä huomaavaisesti kahden kesken sanoen: ”Niiden totuuksien, joita tutkimme, tulisi voittaa kansallinen tausta ja jollekin sukupolvelle ominainen ajattelu. Ne soveltuvat aina ja ovat aina hyödyllisiä. Jos vähättelemme jotain totuuden osaa, voimme tulla julkeiksi ja hylätä jopa sen tärkeämpiä piirteitä.” (Luuk. 16:10.) Veli ymmärsi asian ytimen, ja sen jälkeen hänen nähtiin istuvan onnellisena vaimonsa vieressä – uusi kokemus heille.

Paikalliset todistajat hyötyivät muutenkin siitä, että he olivat tekemisissä lähetystyöntekijöiden kanssa. Muuan sisar sanoo näin: ”He olivat hyväntuulisia ja tiesivät, miten palvella  Jumalaa iloiten. Opin heiltä myös sen, kuinka tärkeää on pitää kiinni rakkauteen perustuvista periaatteista, sen sijaan että laadittaisiin sääntöjä.” (5. Moos. 10:12; Apt. 13:52.)

Lähetystyöntekijät auttoivat monia tuntemaan selvemmin, että nämä olivat osa maailmanlaajuista veljesseuraa. Sisar Kazuko Sato, joka tutki aluksi Tokiossa Melba Barryn kanssa, muistaa, kuinka häntä vahvistettiin, kun hän oli tienraivaajana maaseudulla, missä esiintyi yleisesti uskonnollista vihamielisyyttä. Koska hän tunsi olonsa yksinäiseksi, hän kirjoitti lähetystyöntekijöille, joiden seurassa hän oli ollut edellisessä seurakunnassaan: ”Saarnaan ypöyksin.” Hän sai takaisin kirjeen, jossa oli viestejä useilta lähetystyöntekijöiltä. Osa oli kirjoitettu suuritöisesti japaniksi foneettisin kirjaimin, ja niissä sanottiin: ”Kazuko, sinä et ole yksin!  Kuuntele! Omenatarhan takaa kuulet jalkojen äänen – ympäri maailmaa asuvien innokkaiden ja uskollisten veljien jalkojen.” (Vrt. Ilmestys 7:9, 10.)

Tätä nykyä Japanissa palvelee vielä 41 lähetystyöntekijää, ja lähetyskoteja, joista käsin he palvelevat, on viisi: Yamagata, Iwaki, Toyama ja Tokion kaksi kotia. Lisäksi yhdeksän lähetystyöntekijää on matkatyössä ja yhdeksän Betelissä Ebinassa. Nämä lähetystyöntekijät ovat antaneet hienon esimerkin uskollisuudesta Jehovalle ja hänen järjestölleen. Sanoin ja teoin he ovat osaltaan ’avartaneet’ japanilaisten Jehovan todistajien näkemystä totuudesta ja syventäneet heidän totuuden tuntemustaan (2. Kor. 6:13; Ef. 3:18).

Vapaita alueita käydään kesäisin

Toisetkin osallistuivat hyvän uutisen viemiseen syrjäisiin kaupunkeihin ja kyliin. Vuonna 1971 pyydettiin vakituisia tienraivaajia työskentelemään kesäkuukausina vapailla alueilla. Sitten vuonna 1974 alettiin nimittää tilapäisiä erikoistienraivaajia kolmeksi kesäkuukaudeksi. Joka vuosi lähetettiin 50 tilapäistä erikoistienraivaajaa 25:lle eri alueelle ja kirjallisuutta levitettiin valtavia määriä.

Vuonna 1980 asui Japanissa enää noin 7800000 ihmistä sellaisilla alueilla, jotka eivät kuuluneet millekään seurakunnalle. Niinpä sen sijaan, että haaratoimisto olisi lähettänyt näille vapaille alueille tilapäisiä erikoistienraivaajia, se pyysi seurakuntia, vakituisten tienraivaajien ryhmiä ja perheitä työskentelemään niillä kesäkuukausina. Japanilaistodistajille, jotka tuntevat olonsa kotoisemmaksi tehdessään kaiken yhdessä, tämä oli nautittava ajatus.

Tulokset olivat sydäntä lämmittäviä. Vuonna 1986 muuan vapaalla alueella työskentelevä julistaja lähestyi taloa eräällä vuorella Miwan kylässä Ibarakin prefektuurissa ja hänet otti vastaan rouva, jolla oli käsissään kirjat Tee perhe-elämäsi onnelliseksi ja Kirjani Raamatun kertomuksista. Hän oli hankkinut  nuo kirjat eräällä aiemmalla kerralla ja lukenut ne moneen kertaan. Hän oli turhaan etsinyt Raamattua kirjakaupoista ja oli siksi mielissään, kun hän kuuli, että kylään aikoi muuttaa kristitty perhe. Raamatuntutkistelu aloitettiin heti, ja nyt koko perhe on totuudessa.

Vähitellen jäljellä olevat kaupungit ja kylät annettiin lähiseurakuntien alueiksi.

Erityisvalmennusta vanhimmille

Sitä mukaa kuin hyvän uutisen saarnaaminen levisi, seurakuntien määrä ja koko kasvoivat. Usein päteviä veljiä, jotka saattoivat ottaa johdon seurakunnassa, oli vain yksi tai ehkä kaksi. Harva heistä oli saanut paljonkaan valmennusta seurakunnan asioiden hoitamisessa. Mutta kun 1. lokakuuta 1972 siirryttiin vanhimmistojärjestelyyn, hiljattain nimitetyt vanhimmat kutsuttiin haaratoimistoon Numazuun ja he saivat kahden viikon ajan erityisvalmennusta.

Tämä koulu oli oikea virstanpylväs. Opettajat yrittivät auttaa veljiä näkemään, kuinka tärkeää on osoittaa aitoa rakkautta ja kohdella toisia todistajia tasapainoisesti ja järkevästi (2. Kor. 1:24). Lisäksi he painottivat sitä, että on tärkeää huolehtia omasta perheestään hengellisesti (1. Tim. 3:4; 5:8). Tätä ei yleensä tähdennetty aasialaisissa perheissä.

Veljet olivat innokkaita viemään kotiin kaiken, mitä he suinkin oppivat koulussa. Monet kuitenkin pyrkivät opettelemaan kaiken ulkoa, niin kuin he olivat tehneet opiskeluaikoinaan. Takashi Abe, yksi opettajista, muistelee: ”Oppilaat valvoivat yömyöhään ja kirjoittivat vaivalloisesti muistiin päivällä opetettuja asioita. Ehdotimme heille, etteivät he tekisi paljon muistiinpanoja ja laatisi sääntöjä vaan käyttäisivät sen sijaan ajattelukykyään ja soveltaisivat Raamatun periaatteita.” (Room. 12:1; Hepr. 5:14.)

Monet veljet tekivät suuria uhrauksia päästäkseen tähän kouluun. Jotkut matkustivat lumisesta Hokkaidosta, joka  sijaitsee 1300 kilometriä pohjoiseen, toiset subtrooppisesta Okinawasta, 1800 kilometrin päästä etelästä. Jotkut saattoivat joutua etsimään uuden ansiotyön, kun he palasivat perheensä luo. Vuonna 1977 kaksipäiväisiä kursseja pidettiin eri tiloissa kautta maan. Siten veljien oli paljon helpompi osallistua niille.

Perheen vastustuksen kestäminen

Kristityksi tuleminen Japanissa ei suju ongelmitta. ”Varsinkin maaseudulla samassa yhdyskunnassa asuvat sukulaiset vastustavat uusia kiivaasti”, selittää Hiroko Eto, joka on ollut tienraivaajana 37 vuotta. ”Ihmisiä hävettää se, että joku heidän sukulaisistaan on erilainen kuin muut yhdyskunnassa, ja ihmispelko on erittäin voimakas.”

Hirokon äiti Yuriko Eto oli rakastanut Raamattua jo ennen kuin hän tuli kosketuksiin Jehovan todistajien kanssa. Mutta kun todistajat vuonna 1954 auttoivat häntä ymmärtämään, että Jumala aikoi paitsi ottaa uskollisten kristittyjen pienen lauman taivaaseen, myös tehdä maasta paratiisin, joka olisi täynnä onnellisia Jehovan palvelijoita, hän paloi halusta kertoa tämä hyvä uutinen toisille. Hän ja hänen lapsensa ovat auttaneet kärsivällisesti monia voittamaan ihmispelkonsa, niin että he ovat voineet saada Jehovan hyväksymyksen.

Hirokolle sattui seuraava kokemus hänen yrittäessään auttaa erästä vilpitöntä naista. Kun muuan perheenemäntä oli alkanut tutkia, hänen anoppinsa, jonka kanssa hän ja hänen miehensä asuivat, rupesi vastustamaan häntä. Koska hän ei halunnut häiritä perheen rauhaa, hän lakkasi tutkimasta. ”Minulla oli tapana odottaa häntä kadulla ja kannustaa häntä olemaan ystävällinen anopilleen”, Hiroko sanoo, ”ja näyttämään esimerkillä, miten myönteisesti Raamatun tutkiminen vaikuttaa. Nainen esitti miehelleen tahdikkaasti kysymyksiä, jotka liittyivät hänen tutkimiinsa asioihin, ja sai tämän hiljalleen kiinnostumaan. Aluksi mies sanoi hänelle: ’Tällaisella maaseutualueella on mahdotonta olla kristitty.’ Rakkaus Jehovaan auttoi heitä kuitenkin kestämään kovaa vastustusta.” Nyt he ja heidän vanhin  poikansa ovat kastettuja. Mies, joka on avustava palvelija, johtaa seurakunnan kirjantutkistelua heidän kotonaan, ja hänen äitinsä ällistytti kaikki tulemalla kokoukseen kuuntelemaan poikansa ensimmäistä esitelmää.

Usein puoliso vastustaa. Jotkut aviomiehet vastustavat, koska he ovat mustasukkaisia tai koska he ovat kasvaneet sovinististen asenteiden keskellä. Kun Keiko Ichimaru alkoi pian avioitumisensa jälkeen tutkia Raamattua 1970-luvun alkupuolella, hänen miehensä Hiroyuki vastusti häntä kiihkeästi ja kielsi häntä menemästä kokouksiin. ”En yksinkertaisesti sietänyt ajatusta, että jäisin soittelemaan toista viulua uskonnon vuoksi”, Hiroyuki selitti myöhemmin. Koska Keiko rakasti miestään, hän kehotti tätä varmistamaan, että hänen tutkimansa asiat olivat hyviä. Hiroyuki päätti tutkia Raamattua omin päin muttei ymmärtänyt sitä. Lopulta hän kysyi vaimoltaan, saisiko hän liittyä tämän tutkisteluun. Heistä molemmista tuli kastettuja todistajia. Aikanaan Hiroyukista tuli vakituinen tienraivaaja, ja nykyään hän on vanhin.

Sen jälkeen kun Valtakuntaa alettiin julistaa Chikugossa vuonna 1971, Mayuki Sakamoto oli ensimmäisiä, jotka ottivat Raamatun sanoman vastaan. Kun hän ja hänen pieni poikansa alkoivat käydä kokouksissa naapurikaupungissa, hänen miehensä Toyota asettui poikkiteloin. Päättäneenä pysäyttää vaimonsa Toyota vastusti entistä ankarammin. Neljätoista vuotta, senkin jälkeen kun Mayuki oli käynyt kasteella vuonna 1973, hän jatkoi vastustustaan. Kerran hän osoitti vaimoaan aseella ja karjui: ”Tapan sinut, ellet lopeta!” Mayukin tyyni suhtautuminen herätti Toyotan uteliaisuuden. Toyota ihmetteli, mikä teki hänestä niin järkähtämättömän.

 Kaikesta tästä huolimatta Mayuki pyrki osoittamaan miehelleen rakkautta. Hän ei milloinkaan lakannut yrittämästä auttaa häntä oppimaan totuuden. (1. Piet. 3:1, 2.) Eräänä päivänä Toyota meni työpaikalleen ja sanoi itsensä irti, koska hän oli harmissaan siitä, että hänen vaimonsa ja poikansa olivat tienraivaustyössä sillä välin kun hän kävi ansiotyössä. Tämä oli häneltä melkoinen teko, sillä yleensä työ on japanilaisille miehille lähes pyhä asia. Toyota toivoi, että hänen vaimonsa ja poikansa säälisivät häntä. Mutta kun hän tuli kotiin ja kertoi, mitä oli tehnyt, he taputtivat käsiään. Tämä pani Toyotan ajattelemaan. Pian hän alkoi tutkia. Ajan mittaan hän ryhtyi heidän tavoin tienraivaajaksi, ja nyt hän palvelee kristittynä vanhimpana.

Kun 1970-luvun alussa tuli miehiä kokoukseen ensimmäistä kertaa, he huomauttivat usein, että paikalla on vain naisia ja lapsia. Mutta sen jälkeen ovat kymmenettuhannet miehet edistyneet hengellisesti erinomaisella tavalla. Nyt järjestöllä on sellaisten hengellisesti kypsien miesten vankka perustus, jotka huolehtivat kaikista organisointiin liittyvistä asioista. Jotkut heistä olivat vastustajia taannoin 1970-luvulla.

Tienraivaajat menevät kouluun

Koska joka seurakunnassa oli 1970-luvulla huomattava määrä tienraivaajapalvelijoita (25–30 prosenttia), tammikuussa 1978 Japanissa aloitettuun tienraivaajien palveluskouluun oli monia ilmoittautujia. Tämä koulu on edistänyt kovasti seurakuntien kypsyyttä.

Ensin kouluun kutsuttiin erikoistienraivaajat, lähetystyöntekijät ja matkavalvojat sekä heidän vaimonsa. Shigeru Yoshioka, yksi ensimmäisistä opettajista, kertoo: ”Siitä, että saimme näitä kokeneita tienraivaajia ensimmäisille kursseille, oli suuri apu. Pystyimme välittämään myöhemmille kursseille sen, mitä opimme näiden kypsien sananpalvelijoiden kommenteista ja kokemuksista.”

 Vuoden 1980 helmikuusta lähtien tienraivaajien palveluskoulu on järjestetty joka kierroksella. Opettajina toimivat kierrosvalvojat ja muut kypsät veljet, jotka ovat käyneet koulun aiemmin. Sen alkamista seuranneina kahdeksana vuotena vakituisten tienraivaajien määrä kasvoi vuosittain keskimäärin 22 prosenttia, kun taas julistajien määrä nousi 12 prosenttia. Nyt useimmilla kierroksilla pidetään joka vuosi kaksi tai useampia kursseja, joihin osallistuu 25–30 oppilasta.

Suurin osa tämän kurssin käyvistä tienraivaajista on vielä suhteellisen nuoria totuudessa, mutta tämän koulutuksen avulla he saavat lisää varmuutta, tulevat taitavammiksi palveluksessa ja oppivat korvaamattomia läksyjä kristillisestä elämäntavasta. Muuan tienraivaaja ilmaisi asian näin: ”Tähän saakka sananpalvelus, lastenkasvatus, kristillinen persoonallisuus ja Raamatun tuntemus olivat kaikki sikin sokin mieleni lipastossa. Tämän kymmenpäiväisen kurssin kuluessa pystyin kuitenkin lajittelemaan ne oikeille paikoilleen.” Vuoden 1997 syyskuuhun mennessä oli pidetty 3650 kurssia, joilla on ollut 87158 tienraivaajaa.

Kaikenlaiset ihmiset ovat osoittaneet vastakaikua

Japanin teokraattiseen järjestöön tulevilla ihmisillä on hyvin kirjava tausta. Lempeäluontoinen Toshiaki Niwa palvelee vanhimpana eräässä Jokohaman seurakunnassa. Mutta toisen maailmansodan lopulla häntä koulutettiin lentämään Ohkalla, rakettiliitäjällä, jolla hänen oli määrä tehdä kamikaze- eli itsemurhaisku Yhdysvaltojen aluksia vastaan. Sellaista tekoa pidettiin osoituksena keisarille osoitettavasta antaumuksesta. Sota kuitenkin loppui ennen kuin hän sai tilaisuutta kuolla maansa puolesta. Sittemmin hänen vaimonsa tutki Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Kun Toshiaki sai tietää, että todistajat olivat pysyneet ehdottoman puolueettomina sodan aikana, hänkin kiinnostui. Vuonna 1977 hän ryhtyi vaimonsa tavoin kertomaan toisille Raamatun sisältämää rauhan sanomaa.

Viihdemaailmastakin olemme löytäneet ihmisiä, jotka ovat  vaihtaneet mielellään elämäntapansa tullakseen Jehovan ylistäjiksi. Yoshihiro Nagasaki oli muodostanut opiskelutovereidensa kanssa dixielandia soittavan jazzyhtyeen. He pyysivät orkesterinjohtajakseen miestä, joka oli opettanut heille jazzia. Tämä mies, Yoshimasa Kasai, joka oli eturivin jazzmuusikoita Japanissa, oli sillä välin ollut yhteydessä trumpetisti ”Trummy” Youngiin, joka oli ollut käymässä Havaijista. ”Heti ensimmäisestä päivästä lähtien alkoivat oppitunnit – eivät musiikin vaan totuuden”, muistelee Yoshihiro, joka palvelee nykyisin haaratoimistokomiteassa. ”Emme olleet kiinnostuneita, ei sinne päinkään, mutta koska hän oli niin innoissaan ja koska halusimme pitää hänet orkesterinjohtajanamme, kuuntelimme häntä.” He suostuivat jopa tutkimaan. Yoshihirolle käännekohdaksi koitui kuitenkin käynti kierroskonventissa huhtikuussa 1966. Tuossa konventissa muuan lukiolaistyttö, jonka Yoshihiro oli aiemmin tavannut, pyysi häntä mukaansa kenttäpalvelukseen. Sisar todisteli Raamatun avulla, ja Yoshihiro antoi ovenavaajille jakelumainoksia. ”Ensimmäistä kertaa totuus alkoi todella merkitä minulle jotain”, hän kertoo. Tuon konventin jälkeen hän lähti palvelukseen joka päivä ja edistyi ripeästi. Neljä tuon yhtyeen kuudesta jäsenestä on nykyään aktiivisia todistajia.

 Shinji Sato oli pappina Shimanen prefektuurissa sijaitsevassa maineikkaassa Izumon pyhäkössä, joka on Japanin tärkeimpiä šintopyhäköitä. Lisäksi hän oli Izumo Oyashirokyo -lahkon opettaja. Vaikka hän oli ollut šintopappina likimain 20 vuotta, hän oli pettynyt siihen epäoikeudenmukaisuuteen ja rakkauden puutteeseen, jota hän näki pappien keskuudessa. Hän oli tajunnut, että šintojumalat eivät tarjonneet pelastusta, ja hän alkoi etsiä tosi Jumalaa. Hän rupesi lukemaan Raamattua, mutta silti hänen mielessään oli monia kysymyksiä.

Juuri noihin aikoihin hän tapasi kadulla tuttavan, jonka hän tiesi olevan Jehovan todistaja. Siksi hän esitti hänelle kysymyksiä, joiden perusteella hänen mielestään voitaisiin tunnistaa tosi uskonto: ”Onko uskontonne erossa politiikasta? Onko järjestönne ei-kaupallinen? Ovatko opetuksenne lähtöisin pikemmin Jumalasta kuin ihmisistä? Elävätkö päätoimistossanne olevat ihmiset sen mukaisesti, mitä saarnaavat?” Sitten hän kysyi: ”Jos järjestönne täyttää nämä ehdot, olisitko ystävällinen ja alkaisit opettaa minua ymmärtämään Raamattua?” Miten helpottunut hän olikaan, kun hän lopulta murtautui vapaaksi Suuren Babylonin kahleista! (Ilm. 18:4.) Hän sanoo: ”Nyt kun olen Jehovan todistaja ja opetan toisille tosi Jumalan tietä, minusta tuntuu juuri sellaiselta kuin kerrotaan Sananlaskuissa: ’Jehovan siunaus rikkaaksi tekee, eikä hän lisää siihen mitään tuskaa.’” (Sananl. 10:22.)

Jotkut kuuluisat taiteilijat ja muusikot, sarjakuvapiirtäjä, sumopainija ja muutamat ammattipyöräilijät ovat kaikki heittäneet hyvästit entiselle maineelleen. Jotkut ammatti-ihmiset, kuten lääkärit, lakimiehet ja eräs nimekäs kaunokirjoittaja, ovat nähneet totuuden valon ja käyttävät nyt taitojaan Valtakunnan etujen edistämiseen. Entiset gangsterit, roistot, poliisit ja poliitikot elävät rauhaisasti yhdessä hengellisten veljiensä kanssa (Jes. 11:6–9). Joitakuita buddhalaisia munkkeja ja šintopappeja sekä eräs oman uskonnon perustanut nainen on tullut ulos Suuresta Babylonista (Ilm. 18:2). Koulunopettajat,  huomattavat japanilaiset liikemiehet ja eri alojen taitajat työskentelevät rinta rinnan teokraattisissa hankkeissa. Sitä mukaa kuin Jehovan järjestö on kasvanut, siihen on tullut kaikenlaisia ihmisiä, joita on autettu pukemaan ylleen ”uusi persoonallisuus, joka luotiin Jumalan tahdon mukaan tosi vanhurskaudessa ja uskollisuudessa” (Ef. 4:24).

Innokas tienraivaushenki

Huolimatta siitä, että alue käy vähemmäksi ja uskonnollinen välinpitämättömyys lisääntyy, tienraivauksesta ollaan edelleen hyvin innostuneita. Keväällä, kun tienraivaajien riveihin liittyy useita osa-aikaisia tienraivaajia, heidän yhteismääränsä kaikista julistajista paisuu yli 50 prosentin. Maaliskuussa 1997 tienraivaajia oli 108737.

Usein kuulee kysyttävän, miksi Japanissa on niin paljon tienraivaajia. Se johtuu nähtävästi useista seikoista. Perustan sodanjälkeiselle kasvulle Japanissa laskivat uutterat lähetystyöntekijät, ja arvostavat oppilaat pyrkivät jäljittelemään opettajiaan (Luuk. 6:40). Sen johdosta palvelusinto siirtyi perintönä seuraavalle opetuslasten sukupolvelle. Lisäksi japanilaiset kodit ovat yleensä suhteellisen vaatimattomia eikä niiden kunnossapitoon kulu kovin paljon aikaa, ja useimmiten elämä pidetään perinteisesti yksinkertaisena. Tämän vuoksi perheenemäntien on helpompi antaa etusija hengellisille asioille. (Matt. 6:22, 33.) Japanin ilmastokin on tavallisesti leuto, ja maan poliittinen ja taloudellinen tila on ollut suotuisa.

Kulttuuritausta ja kansanluonne näyttävät olevan vielä eräs piirre. Yleensä japanilaiset ovat halukkaita mukautumaan ohjaukseen, vastaanottavaisia ryhmän kannustukselle ja innokkaita työssään. Japanilais-amerikkalainen Shinichi Tohara, joka oli ensimmäisiä Japaniin saapuneita lähetystyöntekijöitä sodan jälkeen, sanoi tästä: ”Itsemurhalentäjät kuolivat keisarin puolesta ohjaamalla lentokoneensa kohti vihollisen sotalaivoja. Jos japanilaiset kerran ovat näin uskollisia herroilleen, niin miten he  toimisivat, jos he löytäisivät tosi Herran, Jehovan?” Jokaisen tienraivausanomuksen takana on tosiaan syvä halu miellyttää Jehovaa.

Vanhemmat tienraivaajina

Keitä tienraivaajat ovat? Enemmistö on sisaria, ja heistä useimmilla on aviomies ja lapsia. Monet ovat tienraivaajia saamatta hengellistä tukea ei-uskovalta mieheltään ja sukulaisiltaan.

”Kun aloitin tienraivauksen, nuorin tyttäreni oli vasta muutaman kuukauden ikäinen”, sanoo Fujisawassa asuva Mutsuko, joka on ollut tienraivaajana runsaat 20 vuotta. ”Mieheni, joka oli työssä pankissa, tuli yleensä kotiin vasta sitten kun olimme palanneet iltakokouksistamme. Vaikka se vaatikin aika tavalla ponnistelua, halusin jatkaa tienraivaustani.” Hänet palkittiin, kun kaikki hänen kolme lastaan liittyivät hänen seuraansa ja aloittivat tienraivauksen opintojensa jälkeen. Vuosia jatkuneen vastustuksen ja välinpitämättömyyden jälkeen myös hänen miehensä alkoi muuttua. Miten iloinen Mutsuko olikaan, kun hän seurakunnan kokouksessa kuunteli poikansa pitävän erään esitelmän ensimmäisen puoliskon, minkä jälkeen hänen miehensä jatkoi sen loppuun!

Myös tienraivaajaisillä on erinomainen vaikutus. Hisataka tiesi, että hänen isänsä oli jättänyt virkansa tietojenkäsittelyn opettajana voidakseen ryhtyä tienraivaajaksi. Hisatakan ollessa kesälomalla peruskoulusta hänen isänsä pyysi hänet mukaansa, kun hän lähti työhönsä jakamaan maitoa aikaisin aamulla. ”Suunnilleen silloin, kun itäinen taivas oli tulvillaan hehkuvia oranssin sävyjä”, Hisataka muistelee, ”isä kertoi minulle sisimmät tunteensa siitä, kuinka palkitsevaa on palvella Jehovaa kokosieluisesti. Se että näin hänen uurastavan iloiten Jehovan työssä, vaikutti minuun syvemmin kuin mitkään sanat koskaan olisivat voineet vaikuttaa.” Hisataka palvelee tätä nykyä Ebinan Betel-perheessä.

 Suojassa karoshilta

”Jos kaipaat kuollaksesi töitä, pestaudu japanilaisyhtiön palvelukseen”, ovat jotkut sanoneet pilanpäiten. Syynä on se, että tyypillinen japanilainen perheenisä on äärimmäisen omistautunut työlleen ja viettää iltakaudet työpaikallaan. Mutta moni isä, joka kerran oli päätyä karoshiin (ylitöistä johtuvaan kuolemaan), ei ole enää vihkiytynyt maalliselle yhtiölle vaan Jehova Jumalalle ja on ryhtynyt muun perheensä tavoin tienraivaajaksi.

Koben alueella asuva Shunji, joka oli aiemmin työssä suuressa rakennusyhtiössä, sanoo: ”Minua vei eteenpäin mieltymys työhöni ja halu menestyä. Kun työkohteet olivat kaukana kotoa, palasin perheeni luo parhaimmillaan vain lyhyesti viikonloppuisin.” Mikä muutti tuon kaiken? Hän vastaa: ”Pelkäsin kuolemaa ja olin huolissani, mitä perheelleni saattaisi tapahtua, jos kuolisin. Minua kummastutti, miksi vaimoni ja poikani olivat aina niin hyväntuulisia lähtiessään saarnaamaan.” Kun Shunji oli auttamassa paikallista seurakuntaa teknisissä yksityiskohdissa, jotka liittyivät valtakunnansalin rakentamiseen, eräs vanhin rohkaisi häntä ottamaan vastaan raamatuntutkistelun. Hän teki niin, ja nyt hän jakaa perheensä kanssa sen ilon, jota vakituinen tienraivauspalvelus tuo. Lisäksi hän saa ilokseen palvella alueellisessa rakennuskomiteassa.

Perheenpäiltä vaaditaan todellista uskoa ja uhrautuvaa henkeä, jotta he voisivat jättää taakseen varmana ja elinikäisenä pidetyn työsuhteen jonkin yhtiön palveluksessa ja ryhtyä johonkin jokseenkin epävarmaan osa-aikatyöhön saadakseen riittävästi aikaa tienraivaukseen. Chibassa asuvan Mitsunobun isä vaihtoi työpaikkaansa. Hän keräsi kierrätykseen lähtevää jätepaperia sen suuryhtiön konttoreista, jossa hän oli ollut työssä ja jossa hänen entiset työtoverinsa olivat edenneet johtotehtäviin. Mitsunobu sanoo aidosti kunnioittaen: ”Kiitän sydämestäni vanhempiani, jotka opettivat minua henkilökohtaisesti arvostamaan tienraivauspalveluksen aarretta ja auttoivat siten  minua tekemään siitä uran itsellenikin!” Ne jotka tekevät elämässään sellaisia muutoksia, ovat vakuuttuneita siitä, että taloudelliset voitot ovat vain väliaikaisia ja että hengelliset aarteet ovat kosolti arvokkaampia (Matt. 6:19–21).

Pidä huolta itsestäsi elääksesi pitempään!

Jotkut niistä, jotka ovat hartaasti halunneet tehdä parhaansa Jehovan palveluksessa, ovat voittaneet myös vakavia terveysongelmia. ”Elät korkeintaan niin pitkään, että näet poikasi kasvavan isoksi. Älä koskaan rasita itseäsi liikaa, mutta tee kaikki, mitä voit, elääksesi pitempään.” Tällaisen lausunnon antoi lääkäri, joka teki diagnoosin sisar Yaeko Onon sydämeen liittyvistä terveysongelmista. Hänen poikansa oli tuolloin kolmen vanha. ”Miten voin viettää loppuelämäni tarvitsematta katua mitään?” hän pohti itsekseen mennessään sairaalasta kotiin. Siihen mennessä kun hän tuli kotiin, hän oli päättänyt ryhtyä tienraivaajaksi. Saadessaan kuulla tästä hänen sukulaisensa huolestuivat, mutta se ei kääntänyt hänen päätään. Hän sanoo: ”Aloitin tienraivauksen syyskuussa 1978. En tiennyt silloin olevani raskaana. Äitini sairastui vakavasti. Oma kuntoni heikkeni. Silti sain rohkaisua Jeesuksen sanoista: ’Jos uskoa on sinapinsiemenenkään verran, se voi siirtää vuoren.’ (Matt. 17:20.) Päätin tehdä parhaani.”

Kun tästä oli kulunut 17 vuotta, Yaeko sanoi: ”Tunnen, että Jehovan lohduttavat käsivarret ovat olleet ympärilläni.” Joskus ongelmat melkein musersivat hänet, mutta hän mietti, miten Jehova oli siunannut häntä, ja se auttoi häntä kestämään. Hänen intonsa sai hänen miehensä aloittamaan tutkimisen. Ja hänen ilonsa oli ylenpalttista, kun hän sai palaviin rukouksiinsa vastauksen ja hänen miehestään tuli hänen tienraivaustoverinsa!

Tällaisia ovat Japanin tienraivaajat. Lisäksi voitaisiin mainita monia muita, esimerkiksi eräs kaulasta alaspäin halvaantunut veli, joka rohkaisi jatkuvasti toisia palvellessaan tienraivaajana pääasiassa kirjoittamalla kirjeitä; sisar, joka oli syntynyt vuosisadan vaihteessa ja joka käytti viimeiset 13 elinvuottaan  vuoteen 1994 saakka palvelemalla tienraivaajana lumikinosten peittämällä alueella; ja sokea vanhin, joka muutti erääseen kaupunkiin ollakseen siellä tienraivaajana ja auttaakseen sikäläistä pientä seurakuntaa. Kaikkia heitä Jumala on voimistanut tekemään tahtonsa heidän fyysisistä heikkouksistaan huolimatta, aivan kuten hän voimisti vanhan ajan uskollisiakin (Hepr. 11:32–34).

Uuden maailman käännös japaniksi

Kaikkialla maailmassa Jehovan todistajat on tunnettu siitä, että he käyttävät julkisessa sananpalveluksessaan itse Raamattua. Japanissa julistajat toivoivat hartaasti täsmällistä, helppolukuista Raamattua, joka olisi kirjoitettu nykyjapaniksi. Monet ovat yrittäneet epätoivoisesti lukea klassista käännöstä. Huolimatta siitä, että siinä käytetään kauniita ilmaisuja ja Jumalan pyhää nimeä kauttaaltaan, sodan jälkeen koulunsa käyneiden oli työlästä ymmärtää sen vanhanaikaisia lauserakenteita. Siksi haaratoimistossa oltiin ratketa riemusta, kun tammikuussa 1970 saatiin päätoimistosta kirje, jossa annettiin lupa kääntää Uuden maailman käännöksen kreikkalaiset kirjoitukset japaniksi.

Kolme vuotta myöhemmin ”Jumalan voiton” kansainvälisessä konventissa Osakassa 31263 hengen joukko puhkesi raikuviin suosionosoituksiin, kun hallintoelimeen kuuluva Lyman Swingle ilmoitti japaninkielisen Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännöksen julkaisemisesta. Julkaisemista seuranneina yhdeksänä vuotena sitä levitettiin 1140000 kappaletta, eli likipitäen 75 kertaa niin paljon kuin oli julistajia silloin, kun se alun perin julkaistiin. Tuo Raamattu painettiin Yhdysvalloissa, mutta edessä häämötti jo päivä, jolloin vastaava painaminen ja sitominen tapahtuisi omissa tiloissamme Japanissa.

Voitaisiinko kokouspaikkojen tasoa parantaa?

Sitä mukaa kuin seurakuntien määrä karttui kautta Japanin, kävi yhä ilmeisemmäksi, että sopivista kokouspaikoista  oli huutava pula. Ennen 1970-lukua perin harva seurakunta omisti oman kokouspaikan. Tosiasiassa koko 1960-luvulla vihittiin vain yhdeksän valtakunnansalia. Useimmat seurakunnat kokoontuivat julkisissa vuokrasaleissa tai yksityiskodeissa.

Hirosakissa asuva sisar Ai Nakamura muistelee näihin ”siirrettäviin kokouksiin” liittyneitä epämukavuuksia seuraavasti: ”Vuoden 1963 vaiheilla vuokrasimme joka viikonloppu kaupungin koulutussalin, ja niinä päivänä, joina sali oli suljettu, noin 15 julistajan seurakuntamme kokoontui minun talossani. Aina kun meillä oli kokous, meidän kaikkien täytyi auttaa lehtien, kirjojen, siirrettävän puhujapöydän ynnä muiden tavaroiden kantamisessa.” Vuokrasaleissa oli usein vahva tupakanhaju sekä poliittisia ja uskonnollisia iskulauseita ja tunnuksia. Mikään niistä ei luontunut yhteen todistajien kokousten hengellisen sisällön kanssa.

Molly Heron ja Lois Dyer muistavat salin, jonka he vuokrasivat Kiotossa kokouksia varten. Se oli tatami- eli olkimattohuone erään varastorakennuksen toisessa kerroksessa. Kummallakin puolella oli muita huoneita. Toisella puolella opetettiin soittamaan samisenia, japanilaista kielisoitinta, ja toisella puolella miehet pelasivat go-nimistä japanilaista lautapeliä. ”Keskellä tuota melskettä me yritimme pitää Vartiotornin tutkistelumme. Meillä ei ollut muuta käytettävissä tuohon aikaan”, sanoi Lois Dyer. Koska meillä ei ollut pysyviä kokouspaikkoja toisin kuin muilla uskonnollisilla ryhmillä, ihmiset ajattelivat helposti, että olimme pelkkä mitätön, hetkellinen lahko.

Seurakuntien määrän räjähdysmäinen kasvu johti 1970-luvun puolivälissä kuitenkin siihen, että veljet rupesivat etsimään rakennuksia, joita voitaisiin käyttää valtakunnansaleina. Heinäkuussa 1974 oli 646 seurakunnalla käytössään melkein 200 valtakunnansalia eri puolilla maata. Näistä 134 oli vihitty yksistään palvelusvuonna 1974.

Vaikka veljillä oli aineellisia varoja vain niukasti, heidän  nerokkuudellaan ei ollut rajoja. Esimerkiksi Kyushun saarella Kitakyushu Wakamatsun seurakunta rakensi 130 neliömetrin kokoisen valtakunnansalin tontille, jonka antoi käyttöön yksi sikäläisistä julistajista. Seurakunta sai viidestä purkutalosta käytettyä puutavaraa ja kattotiiliä ilmaiseksi. Lisäksi he saivat maksutta puuta eräästä yleisestä kylpylästä, joka ei ollut enää toiminnassa. Ainoat materiaalit, jotka he ostivat, tulivat niihin pintoihin, jotka salin valmistuttua jäisivät näkyviin. Lähellä sijaitsevasta lakkautetusta elokuvateatterista he saivat  ilmaiseksi tuolit, jotka he maalasivat uudelleen ja asensivat saliin. Puolen vuoden uurastamisen jälkeen veljillä oli erinomainen valtakunnansali.

Koska maasta pyydetään kiskurihintoja, jotkut todistajat, joilla oli tontti kaupunkialueella, purkivat vanhan talonsa ja rakensivat uuden, jossa oli valtakunnansali alakerrassa ja heille asunto yläkerrassa.

Haaratoimistotiloja joudutaan laajentamaan

Aivan kuten lapsi kasvaa koko ajan ulos vaatteistaan, Japanin haaratoimistonkin tiloja on täytynyt toistuvasti suurentaa, jotta todistajien määrän kasvusta olisi voitu huolehtia tässä maassa. Vuonna 1971 oli laadittu suunnitelmat rakentaa Numazuun kolmikerroksinen painorakennus ja viisikerroksinen Betel-koti, joista aukeaisi suora näkymä kauniille Fujivuorelle.

Alun perin painorakennuksissa painettiin pääasiassa japanilaista Vartiotornia ja Herätkää!-lehteä. Tässä suhteessa virstanpylvääksi muodostui Herätkää!-lehden erikoisnumero 8.10.1972 (suom. 8.12.1972), joka painettiin vastikään asennetulla 40 tonnia painavalla Tokyo Kikai -rotaatiokoneella. Se oli ensimmäinen lehti, jonka veljemme valmistivat Numazun painossamme. Mutta painon henkilökunnalla oli paljon opittavaa. Välistä he ihmettelivät, pystyisivätkö he milloinkaan käyttämään painokonetta kunnolla. Muuan painossa työskennellyt veli sanoi: ”Tuohon aikaan joissakin kirjaimissa oli niin paksulti mustetta, että niitä pystyi melkein lukemaan sormin!” Toiset kirjainmerkit olivat hailakoita tai täplikkäitä. Sitä mukaa kuin veljille karttui kokemusta, painojäljen laatu kuitenkin parani tasaisesti ja lehtien levitys kenttäpalveluksessa kasvoi.

Kun veli Knorr puhui noiden Numazun haaratoimistotilojen vihkiäisohjelmassa vuonna 1973, vieraat olivat kokoontuneet uuden painorakennuksen tyhjään, kolmanteen kerrokseen. Viitaten tuon kerroksen tulevaan käyttöön hän sanoi:  ”Tämä tyhjä tila edustaa uskoanne. Uskomme, että tätä tilaa tarvitaan vuoden tai kahden päästä. Jumalan järjestö menee eteenpäin, ja erittäin nopeasti.”

Veli Knorrin ennustuksen mukaisesti tuo tila otettiin pian käyttöön. Vuonna 1974 tarvittiin kaksi lisärakennusta: toinen tavaroiden varastoimiseen ja toinen työntekijöiden majoittamiseen. ”Tämä oli ensimmäinen rakennushanke, josta todistajat Japanissa huolehtivat pelkästään omin voimin”, sanoo Toshio Honma. ”Olimme hiukan huolissamme, olisiko kokeneita työntekijöitä riittävästi. Jumala siunasi meitä antamalla meille sellaisia ihmisiä kuin Tadazo Fukayaman, rakennusmestarin, jolla oli yli 30 vuoden kokemus työskentelystä suuren rakennusurakoitsijan palveluksessa.”

Jouduttuaan vuosien ajan olemaan usein työn takia poissa kotoa Tadazo oli juuri sanonut itsensä irti, jotta hän voisi viettää enemmän aikaa perheensä parissa. Siksi hänen tunteensa olivatkin hieman sekavat, kun häntä pyydettiin harkitsemaan mahdollisuutta tulla Numazuun valvomaan Betelin laajennusta. Täytyisikö hänen jälleen jättää perheensä taakseen? ”Ei!” vastattiin haaratoimistosta. Myös hänen vaimonsa sekä 18- ja 20-vuotiaat poikansa kutsuttiin sinne.

Vaikka silloin pystytetyt rakennukset olivat aika pieniä verrattuna siihen, millaisia tultaisiin vielä rakentamaan, tämän hankkeen ansiosta veljet saivat kokemusta ja oppivat luottamaan siihen, että Jehovan avulla he pystyvät selviytymään suuremmistakin urakoista.

Syntyperäisten veljien vastuut kasvavat

Huhtikuussa 1975 Lloyd Barry, joka oli ollut haaratoimistonvalvojana vuodesta 1952 saakka, lähti Japanista ja hänestä tuli Jehovan todistajien hallintoelimen jäsen. Hän oli työskennellyt toimeliaasti aikana, jolloin teokraattinen järjestö kasvoi vuonna 1949 palvelleesta 8 julistajasta yli 30000:een innokkaaseen  Valtakunnan julistajaan. Hänen lähtönsä jälkeen haaratoimiston valvonta uskottiin Toshio Honmalle, syntyperäiselle japanilaisveljelle, joka toimi siihen aikaan painonvalvojana.

Veli Honman apuna painossa palvellut veli sanoi hänen kyvyistään: ”Toshio ei ollut sitä tyyppiä, joka istuu kädet ristissä odottamassa, että joku sanoo koko ajan, mitä pitää tehdä. Hänelle voi antaa tehtävän ja sanoa, mihin suuntaan lähdetään. Sitten hän tarttuu ohjaksiin ja antaa mennä. Hän oli hyvä organisaattori ja sai ihmiset toimimaan.”

Eräs toinen organisointiin liittyvä muutos tapahtui helmikuussa 1976. Kaikkien muiden eri puolilla maailmaa toimivien haaratoimistojen tavoin Japanin haaratoimistoa alkoi valvoa veljien komitea, sen sijaan että se olisi ollut yhden haaratoimistonvalvojan vastuulla. Komitean ensimmäiset viisi jäsentä olivat koordinaattori Toshio Honma sekä Masataro Oda, Shigeo Ikehata, Kiichiro Tanaka ja James Mantz. Japanilaiset veljet mukautuivat tähän järjestelyyn halukkaasti, koska ryhmätyöskentely ja sopuratkaisuun pyrkiminen päätöksenteossa oli heille tuttuakin tutumpaa. Eräs komitean jäsen totesi jälkeenpäin: ”Nyt kun haaratoimistokomiteat ovat toiminnassa, veljet pitävät kypsistä veljistä koostuvaa ryhmää järjestön edustajana. Tämä vaikuttaa siten, että veljien huomio kiinnittyy jonkun yksilön sijasta Jumalan järjestöön.” Kun tehtävänä on jokin tärkeä päätös, tämän järjestelyn ansiosta ryhmä hengellisiä miehiä, joilla on erilaiset taustat ja kyvyt, punnitsevat sitä ja etsivät pyhän hengen ja Jumalan sanan ohjausta.

Tammikuussa 1983 koordinaattoriksi tuli Masataro Oda, joka oli palvellut Betelissä vuoden 1960 helmikuusta asti. Hän tuli veli Honman tilalle, jolla noihin aikoihin oli kaksivuotias poika huolehdittavanaan. Sittemmin haaratoimistokomiteassa ovat palvelleet eripituisina jaksoina lisäksi muun muassa  Ryosuke Fujimoto, Percy Iszlaub, Isamu Sugiura, Yoshihiro Nagasaki, Makoto Nakajima, Kenji Mimura ja Richard Bailey. Tällä hetkellä komiteaan kuuluu seitsemän veljeä. Samalla kun työ on laajentunut, kukin näistä veljistä on käyttänyt nöyrästi kykyjään Jumalan valtakunnan etujen edistämiseen tässä osassa maailman peltoa.

”Kun nyt katsomme taaksepäin”, huomauttaa veli Oda, ”voimme nähdä komiteajärjestelyn takana olevan jumalallisen viisauden. Vuodesta 1976, jolloin komiteajärjestelyyn siirryttiin, työ on paisunut sellaisiin mittoihin, ettei kukaan kykenisi hallitsemaan sitä yksin. Jehova antoi hallintoelimelle viisautta jakaa vastuu useille veljille, ja siten työn kitkaton eteneminen ei ole häiriintynyt.”

Paikalliset veljet järjestävät konventteja

Vastaavasti konventtienkin järjestämiseen liittyvää vastuuta alettiin siirtää paikallisten todistajien harteille 1970-luvulla. Ensimmäisiä japanilaisia piirivalvojia, jotka palvelivat konventinvalvojina, oli Takashi Abe. Hän oli saanut korvaamatonta kokemusta työskennellessään Percy Iszlaubin kaltaisten lähetystyöntekijöiden kanssa. Percy oli ollut konventinvalvoja kansainvälisessä ”Rauha maassa” -konventissa, joka pidettiin Tokiossa Korakuenin pyöräilystadionilla vuonna 1969. Kahden vuoden kuluttua veli Abe palveli konventinvalvojana, kun tuolla samalla stadionilla pidettiin kansallinen konventti. Hänen vuoden 1969 konventissa saamansa kokemuksen turvin järjestelyt sujuivat juoheasti. Mutta raskaammat vastuut odottivat tulevaisuudessa.

Vuonna 1973 Seura nimitti veli Aben valvomaan viisipäiväistä ”Jumalan voiton” kansainvälistä konventtia, joka oli määrä pitää Osakassa. Yleisöä odotettiin noin 30000 henkeä, joiden joukossa 400 ulkomaista vierasta. Miten hän suhtautui nimitykseen? Hän kertoo: ”Kun sain nimityskirjeen, tulin aivan sairaaksi ja makasin monta päivää vuoteessa pystymättä  edes nousemaan istumaan. En saanut ajatuksiani irti siitä haasteesta, joka liittyi kaikkien konventin osastojen järjestämiseen. Olin ikionnellinen, kun sain muutamaa kuukautta ennen konventtia Seuralta kirjasen Konventtijärjestö. Moni ongelma ratkesi, kun noudatimme Raamattuun perustuvia menettelytapoja.”

Ensimmäisiä haasteita oli järjestää riittävästi istuimia kaikille vieraille. Konventti oli tarkoitus pitää Expo-maailmannäyttelyn (1970) Memorial Parkin juhla-aukiolla Osakassa, mutta aukiolla ei ollut istuimia eikä lavaa. Lähiseurakunnista kysyttiin, tiesivätkö he, mistä voitaisiin vuokrata kokoon taitettavia tuoleja konventtia varten. Eräässä kaupungissa otettiin yhteyttä kaikkien koulujen rehtoreihin. Myös Japanin suurimman sähkölaitteita valmistavan yhtiön johtajalta kysyttiin, olisiko hänen yrityksensä halukas vuokraamaan tuoleja konventtia varten. Yhtiön edustaja keskusteli konventinvalvojan kanssa tästä asiasta. Vaikkei yhtiöllä ollut ylimääräisiä kokoon taitettavia tuoleja, joita se olisi voinut vuokrata, se halusi lahjoittaa rahaa 5000 tuolin vuokraamiseen. Istuimia tarvittiin kuitenkin enemmän. Mikä olisi ratkaisu? Eräästä rakennusyhtiöstä vuokratut rakennustelineet, joista tehtiin penkkejä. Ne valmistuivat muutamaa päivää ennen konventtia, ja esitelmää oli kuuntelemassa  31263 henkeä. Jatkuvan kasvun vuoksi tämä oli viimeinen kerta, kun kaikki Japanin ja Okinawan Jehovan todistajat pystyivät kokoontumaan yhteen konventtiin.

Viisi hallintoelimen jäsentä sekä Brooklynissa sijaitsevan maailmankeskuksen painonvalvoja olivat läsnä tuossa konventissa ja rohkaisivat kuulijoita. Muita vieraita saapui Australiasta, Britanniasta, Guatemalasta, Havaijista, Kanadasta, Nigeriasta, Papua-Uudesta-Guineasta, Saksasta, Uudesta-Seelannista ja Yhdysvalloista, ja he tekivät konventista todella kansainvälisen.

Tuon Osakan konventin jälkeen useammat paikalliset veljet alkoivat kantaa vastuuta konventtiorganisaatiossa. Tämän ansiosta veljien oli helpompi tasapainottaa konventtia edeltävä työ muiden velvollisuuksiensa kanssa. Lisäksi matkavalvojat kykenivät nyt keskittymään varsinaisiin tehtäviinsä, kun heidän ei tarvinnut ennen jokaista konventtia uppoutua kuukausien ajaksi konventtityöhön.

 Vuoden 1978 ”Voittoisan uskon” kansainväliset konventit

Neljäs kansainvälinen konventti Japanissa oli viisipäiväinen ”Voittoisan uskon” konventti vuonna 1978. Tällä kertaa käytettiin neljää konventtipaikkaa, jotta kaikki olisi saatu mahtumaan. Osakassa pidetyssä pääkonventissa oli läsnä enimmillään 31785, joiden joukossa oli runsaat 200 osanottajaa Yhdysvalloista, Kanadasta, Saksasta ja Sveitsistä samoin kuin muista Euroopan, Aasian ja Etelä-Amerikan maista. Konventin ohjelmaan osallistui kolme hallintoelimen jäsentä.

Vuosien saatossa oli kehittynyt erinomainen yhteishenki. Veljet olivat oppineet luottamaan täysin siihen, että Jehovan avulla he pystyvät käsittelemään mittaviakin teokraattisia tehtäviä.

Keilaradasta konventtisaliksi

Kävi selväksi, että valtakunnansalien lisäksi veljet tarvitsivat konventteja varten suurempia tiloja, jotka olisivat varmasti heidän käytettävissään. Monia julkisia tiloja ei vuokrattu uskonnollisille ryhmille 1970-luvun alussa, ja sopimukset urheiluhallien vuokraamisesta saattoivat peruuntua viime minuutilla, koska paikallisille urheilutapahtumille annettiin etusija. Hirofumi Morohashi, joka palveli vuosien ajan konventinvalvojana Tokion alueella, muistaa erään tapahtuman, jonka jälkeen veljet alkoivat etsiä paikkaa omalle konventtisalilleen. Hän sanoo: ”Vuonna 1974 maksoimme 200000 jeniä [noin 3500 markkaa] käsirahaa erään Oyaman kaupungissa sijaitsevan huvipuiston salin käytöstä, jotta voisimme pitää siellä kierroskonventtimme. Myöhemmin huvipuisto meni konkurssiin. Meille tuotti suuria vaikeuksia saada käsiraha takaisin ja löytää toinen paikka konventillemme.” Sitten Percy Iszlaub näytti heille kuvia Australiasta, missä vanha kutomo oli muutettu viehättäväksi konventtisaliksi. Tokion veljistä tuntui, että heidän oli aika yrittää jotain samankaltaista.

 He löysivät keilaradan, joka ei ollut käytössä. Se sijaitsi Higashi-Matsuyamassa, Tokion laitamilla. Rakennuksen omistaja ei tiennyt Jehovan todistajista mitään, joten hän kirjoitti eräälle perheelle, jonka luona hän oli asunut Yhdysvalloissa, ja kysyi heiltä tietoja todistajista. Hän sai hyvin myönteisen vastauksen, jossa sanottiin, että Jehovan todistajat olivat Yhdysvaltojen luotettavin uskonnollinen ryhmä. Siitä lähtien asiat luistivat hyvin joustavasti, ja sopimus allekirjoitettiin.

Niinpä joulukuussa 1976 valmistui Japanin ensimmäinen konventtisali. Tällä välin oli käynnistetty eräs toinen merkittävä rakennushanke.

Jehova näyttää suunnan

Niihin aikoihin kun laajennetut Numazun tilat vihittiin vuonna 1977, julistajia oli yli 40000. Haaratoimisto sai ohjeet etsiä maa-aluetta, joka olisi kolme kertaa Numazun tonttia suurempi. Ebinassa, Numazun ja Tokion puolivälissä, oli vanha tekstiilitehdas, jonka tontti oli noin seitsemän hehtaarin suuruinen. Se oli 16 kertaa isompi kuin Numazun tontti. Mutta antaisiko hallintoelin luvan sellaiseen siirtoon maassa, jossa tonttien hinnat hipoivat pilviä? Tuo kiinteistö maksaisi yli kaksi kertaa enemmän kuin Yhdysvallat oli maksanut Venäjälle Alaskasta vuonna 1867. Vähään aikaan päätoimistosta ei kuulunut mitään. ”Sitten yhtäkkiä veli Barry tuli New Yorkista Max Larsonin, Seuran Brooklynissa sijaitsevan painon valvojan, kanssa katsomaan tonttia, ja me saimme luvan hankkia sen”, sanoo Toshio Honma. ”Kun katsomme nyt kasvua, joka meillä on ollut kuluneiden 20 vuoden aikana, kiitämme Jehovaa siitä, että hän ohjasi meidät hankkimaan tuon suunnattoman suuren kiinteistön.”

Tammikuussa 1979 ryhdyttiin rakentamaan kaksikerroksista painoa, toimistorakennusta, kolmea Betelin asuntolaa, joihin tulisi 161 huonetta, sekä valtakunnansalia ja kahta pienempää verstasrakennusta. Se oli suurimpia rakennushankkeita,  joihin Jehovan todistajat olivat siihen mennessä ryhtyneet missään päin maailmaa.

Monet rakennustaitoiset perheenisät jättivät entiset työpaikkansa ja muuttivat perheineen Ebinaan tai sen lähikaupunkeihin, jotta he voisivat osallistua rakennustyöhön. Yksi heistä oli Yoshiaki Nishio. Kun hänet ensimmäisen kerran kutsuttiin tuolle työmaalle putkitöihin, hän oli juuri muuttanut erääseen Shikokun saarella sijaitsevaan pikkukaupunkiin palvelemaan alueella, jolla tarvittiin apua. Koska hänellä oli kolme pientä lasta ja hän oli silloin työtön ja vähissä varoissa, hän aluksi kieltäytyi. Mutta saadessaan kolmannen kutsukirjeen pikalähetyksenä hänestä tuntui, että Jehova kehotti häntä menemään. Hän keskusteli tilanteesta vaimonsa kanssa, joka tarjoutui elättämään perhettä sillä välin kun hän olisi poissa. ”Saavuttuani Beteliin tajusin ensimmäiseksi, että meidät kaikki viisi oli kutsuttu! Se oli uskomatonta!” muistelee Yoshiaki. Heidän kolmesta lapsestaan kasvoi tienraivaajia, ja yksi heistä kuuluu tätä nykyä Ebinan Betel-perheeseen.

”Tuon tuostakin näimme Jehovan avaavan meille ovia, kun ajatellaan tuota rakennustyötä”, muistelee James Mantz, rakennuskomitean puheenjohtaja. ”Edessämme näytti olevan ylipääsemättömiä muureja. Kanagawan prefektuurin hallituksella oli yksi maan tiukimmista jätehuoltolaeista. Meitä kiellettiin laskemasta pisaraakaan jätevettä kanavaan, joka kulki tontin läpi. Mutta Jehova avasi meille tien. Tuossa kiinteistössä aiemmin toiminut tehdas oli ottanut koneidensa jäähdytysveden kolmesta kaivosta. Vesi laskettiin kanavaan, josta naapurit käyttivät sitä viljelystensä kasteluun. Kun he kuulivat, että tämä vesilähde oli ehtymässä, he menivät valittamaan kaupungin virkailijoille, että he olivat riippuvaisia siitä vedestä, jota he tuolta tontilta saivat viljelyksilleen. Niinpä kaupungin virkailijat pyörsivät päätöksensä ja säätivät, kuinka paljon meidän täytyi vähintään laskea vettä kanavaan joka päivä, niin että sitä riittäisi viljelijöille. Kanavaan päästettävän  puhdistetun jäteveden lisäksi meidän täytyi pumpata vettä kaivoistamme, jotta se tyydyttäisi viljelijöiden tarpeet.”

Silloinen Vartiotorni-seuran presidentti Frederick Franz oli läsnä, kun valmiit rakennukset vihittiin Jehovalle 15. toukokuuta 1982. Myös Lloyd Barry ja hänen vaimonsa Melba olivat paikalla ja osallistuivat vihkiäisohjelmaan. Kun veli Barry haastatteli 14:ää Gileadista valmistunutta lähetystyöntekijää, jotka olivat valmistuneet samalta 11. kurssilta kuin hänkin ja lähetetty Japaniin, yleisö saattoi aistia, kuinka syvästi hän rakasti japanilaisia veljiä.

Kasvua sekä määrässä että laadussa

Julistajien määrä kasvoi kasvamistaan; samoin kasvoi kirjallisuuden tarve. Jo ennen Ebinan tilojen vihkiäisiä haaratoimisto oli saanut käyttöönsä ensimmäisen rullaoffsetkoneensa lokakuussa 1979. Tämä 75 tonnin painoinen kone oli 20 metriä pitkä ja pystyi tuottamaan 300 nelivärilehteä minuutissa. Riittikö se meille?

”Vuonna 1981 veli Jaracz kävi meillä vyöhykevierailulla”, kertoo veli Mantz. ”Hän pani merkille, että painokoneemme pyöri kahdessa vuorossa, ja suositteli, että pyytäisimme lupaa hankkia toinen kone. Toisen painokoneen pyytäminen arvelutti meitä, koska ajattelimme, että on taloudellisempaa tulla toimeen yhdellä. Kuukauden kuluessa meitä kuitenkin neuvottiin Brooklynista tilaamaan toinen offsetrotaatiokone. Emme olleet silloin selvillä siitä, mitä meidän varallemme oli suunnitteilla. Mutta kun se toimitettiin vuotta myöhemmin toukokuussa, meidän täytyi oitis ruveta painamaan japaninkielistä koko Uuden maailman käännöstä, joka julkaistaisiin vain kahden kuukauden päässä olevissa piirikonventeissa. Noissa konventeissa oli määrä julkaista myös kirja Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä. Joten taas saimme nähdä Jehovan käden ohjaavan asioita. Emme ikimaailmassa olisi pystyneet tuottamaan lehtiämme, Raamattua ja tuota kirjaa yhdellä painokoneella.”

 Kolmas painokone, suuritehoinen Mitsubishi, asennettiin vuonna 1984. Siinä oli kaksi paperirataa ja neljä väriyksikköä sekä yksi ylimääräinen musta yksikkö; se pystyi tuottamaan tuhat lehteä minuutissa. Siihen aikaan se oli maan nopein painokone, ja siitä tuli puheenaihe kaupallisissa painoissa. Ichiki Matsunagasta, joka sai erityisvalmennusta painokoneen käyttämiseen, oli sykähdyttävää nähdä sen pyörivän täydellä nopeudella. ”Mutta”, hän sanoi, ”on vielä sykähdyttävämpää ajatella, kuinka valtavaa vauhtia tämä painettu sanoma tulee leviämään.”

Miten olisi mahdollista käsitellä 60000 lehteä tunnissa tehokkaasti? Aikanaan konepajan veljet suunnittelivat ja rakensivat sähköisen kuljetinjärjestelmän, joka siirsi lehdet painokoneesta hydraulisen puristinyksikön ja kolmiteräleikkurin läpi pakkausasemalle. Näiden työvaiheiden valvoja selittää: ”Painokoneeseen syötetään puolen tonnin painoinen paperirulla joka 20. minuutti, ja linjan toisessa päässä lehdet pakataan suoraan osoitelipuin varustettuihin laatikoihin, jotka ovat valmiita lähetettäviksi.” Paperi kulkee viidessä minuutissa rullalta koneen ja leikkurin läpi laatikkoon. Tämä linjaksi rakennettu järjestelmä vähentää työntekijöiden tarvetta ja säästää roimasti varastotilaa.

Näiden laitteiden mahdollistama korkealuokkainen painojälki sekä kuvien ja paperin laadun parantuminen tekivät lehdistä silmin nähden viehättävämpiä. Julistajat tarjosivat niitä innokkaasti kenttäpalveluksessa.

”Pitkä rivi asiantuntijoita”

Rinnakkain offsetpainantaan siirtymisen kanssa Seura alkoi käyttää tietokoneita painamisen esivalmisteluun liittyvissä töissä. Oliko sellaisia japanilaistodistajia, joilla olisi riittävästi teknistä asiantuntemusta ja jotka voisivat olla käytettävissä tuon muutoksen tekemisessä? Kyllä olisi! Yasuo Ishiistä, joka kuului tietokonealan teknisiin pioneereihin Japanissa, oli  tullut Jehovan vihkiytynyt palvelija. Hän oli myös kertonut uskostaan virkaveljilleen. Sen tuloksena kuudesta ihmisestä, jotka olivat järjestelmänsuunnittelijoita ja kokeneita ohjelmoijia, oli tullut kastettuja todistajia. Koko tämä ryhmä vastasi myöntävästi kutsuun tulla Seuran töihin. Jotkut tulivat asumaan itse Beteliin, toiset kävivät siellä ulkopuolelta. Muistellessaan, mitä oli tapahtunut, silloinen haaratoimistokomitean koordinaattori Toshio Honma sanoi: ”Jehovalla oli pitkä rivi asiantuntijoita juuri sillä hetkellä, kun heitä tarvittiin.”

Brooklynin toimistosta oli suositeltu, että keskusyksiköksi vuokrattaisiin IBM:n tuleva malli numero 4341. Seuran Japanin-haaratoimisto oli arvottu olemaan toinen, joka saa tällaisen uusinta mallia olevan keskustietokoneen. Japanissa toimivan IBM-yhtiön edustajasta tuntui kuitenkin siltä, että se olisi parasta antaa eräälle heidän vakituiselle asiakkaalleen, jolla oli resursseja hoitaa sen ohjelmointi. Hankkeessamme mukana olevat viisi veljeä ja yksi sisar esittivät joutuin yksityiskohtaisen erittelyn Seuran ainutlaatuisista tarpeista. Nähtyään tämän erittelyn yhtiö sisällytti heti meidän tilauksemme tämän uuden mallin ensimmäiseen lähetykseensä.

Näiden asiantuntijoiden opastuksella yli 40 nuorta altista veljeä ja sisarta valmennettiin ohjelmoijiksi. Tavoitteena oli rakentaa täysin automaattinen järjestelmä Seuran japaninkielisten julkaisujen latomiseksi. Järjestelmä sai nimen SCRIPT (System of Character Reproduction Incorporating Photo-Typesetting). Alle kahdessa vuodessa se oli valmis testattavaksi. Ensimmäinen tällä järjestelmällä valmistettu julkaisu oli 192-sivuinen kirja ”Tulkoon sinun valtakuntasi”.

Vuoteen 1987 mennessä kaupallisesti valmistetut mikrotietokoneet olivat kehittyneet siinä määrin, että niitä voitiin soveltaa japanin kirjaimiston erityistarpeisiin. Kun sitten SCRIPT-järjestelmään kytketty valoladontakone lakkasi toimimasta, siirryttiin Seuran edullisempaan ladontajärjestelmään. Ne erityispiirteet, jotka veljemme olivat kehittäneet  SCRIPT-järjestelmää varten – muun muassa noin 8000 mutkikkaasta japanilaisesta kirjainmerkistä koostuvat japanilaiset ”aakkoset” – yhdistettiin MEPS-järjestelmään. Koko joukko niitä ohjelmoijia, jotka työskentelivät japanilaisen järjestelmän kimpussa, työskentelee nyt muissa maissa Seuran maailmanlaajuisen julkaisutoiminnan hyväksi.

Uusi osasto aloittaa toimintansa

Lähes 30 vuoden ajan Japani oli saanut kenttäpalveluksessa tarvittavat kirjansa Brooklynissa sijaitsevasta Seuran painosta. Mutta kun Ebinassa ryhdyttiin rakentamaan uutta painorakennusta vuonna 1978, päätettiin, että Japanin haaratoimisto alkaisi tuottaa kirjansa itse.

Saatuaan tietää suunnitelmistamme erään suuren liimayhtiön johtaja kävi luonamme. Kun hän sai kuulla, että tarkoituksenamme oli valmistaa liima itse, hän tarjoutui hankkimaan meille tarvitsemamme raaka-aineet ja laitteet. Tai mikäli haluaisimme, hän valmistaisi mielellään liiman meille omalla kustannuksellaan. Miksi? Joitakin vuosia taaksepäin hän oli käynyt sidonta- ja painokonemessuilla Chicagossa Yhdysvalloissa. Siellä hän ja hänen ryhmänsä olivat tavanneet Brooklynin Betelissä työskenteleviä veljiä, jotka olivat kutsuneet heidät kierrokselle Vartiotorni-seuran painoon New Yorkiin. Koko toiminta, eritoten veljien ystävällisyys ja ahkeruus, oli tehnyt heihin suuren vaikutuksen. Nyt hän halusi auttaa meitä, miten suinkin taisi. Osoittautui edullisemmaksi hankkia liima häneltä kuin valmistaa sitä itse. Hän on esitellyt meidät myös monille muille tavarantoimittajille, mikä on johtanut merkittäviin säästöihin.

Monet koneiden valmistajat olivat samalla tavoin yhteistyössä. Kun erään leikkureita ja kokoojia valmistavan yhtiön edustajat tulivat Ebinaan laatimaan sopimusta, heihin teki syvän vaikutuksen kaikki se, mitä he näkivät rakennustyömaalla, ja varsinkin uuttera talkooväki. Sen vuoksi he tarjoutuivat  laskemaan koneiden hintaa 1000000 jenillä (yli 50000 markalla).

Kuka osaisi valmentaa veljiä?

Kellään painossa ei ollut käytännön kokemusta kirjojen sidonnasta. Robert Pobuda oli kutsuttu kuudeksi viikoksi Brooklyniin saamaan valmennusta ja opetusta, jonka avulla hän voisi valmentaa veljiä Japanissa. Opetusaineisto käännettiin, minkä jälkeen järjestettiin sidontakurssi. Tätä täydensivät kaupallisista yhtiöistä kutsutut ammattilaiset, jotka neuvoivat veljiä kirjansidonnassa tarvittavien aineiden käytössä. Järjestimme myös kiertokäyntejä joihinkin kaupallisiin sitomoihin, jotta veljet näkisivät, miten ne toimivat.

Erään tällaisen kiertokäynnin jälkeen veljet kutsuttiin johtajan toimistoon. ”Tiedättekö, miksi annoimme teidän tulla?” hän kysyi. ”Tavallisesti emme koskaan salli ulkopuolisten sitomotyöntekijöiden nähdä tuotantolaitostamme, mutta viikkoa ennen kuin pyysitte lupaa päästä kiertokäynnille, muuan Jehovan todistaja kävi ovellani ja tarjosi Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä. Naisen käytös ja lehtien aineisto tekivät minuun vaikutuksen.” Johtaja hankki lisää kirjallisuutta ja tilasi muun muassa Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet sekä tarjoutui valmentamaan muutamia veljiä kuukauden ajan tuotantolaitoksessaan.

 Sen jälkeen sitomon veljet ovat vuosien mittaan parantaneet jatkuvasti taitojaan ja opetelleet tuntemaan alaa paremmin. Kaupalliset sitomot ovat jopa lähettäneet työntekijöitään tutustumaan meidän tuotantolinjaamme. Puhtaus ja se, miten yksityiskohtiin kiinnitetään huomiota, herättävät heissä joka kerta ihastusta. Aikaisempi painonvalvoja James Mantz kertoo: ”Eräs sitomoyhtiö sai luvan tehdä videon, kun sen edustajat kiersivät normaalin opastusreitin. He suunnittelivat käyttää videota oman henkilökuntansa kouluttamiseen. Heillä oli samat laitteet, ja he tekivät samanlaista työtä, mutta he halusivat käyttää beteliläisiä malleina, koska beteliläisillä oli esimerkillinen asenne, joka ilmeni heidän iloisista kasvoistaan, kun he tekivät työtä, ja koska he työskentelivät hyvin tehokkaasti.” Veli Mantz muistaa myös, miten ällistynyt erään liikkeen johtaja oli, kun tämä oli kiertokäynnillä Seuran sitomossa. Johtaja sanoi: ”Japanilaisnuorilla on, niin kuin he sanovat, kolmen k:n – kikenin, kitanain ja kitsuin – syndrooma.” Sanat tarkoittavat vaarallista, likaista ja vaativaa. Jos työ on mitä tahansa niistä, useimmat nuoret eivät ole kiinnostuneita siitä. Mutta Ebinan sitomossa tilanne oli erilainen.

Erityistä kiinnostusta on herättänyt loistopainoksia valmistava sitomomme. Tästä Ebinan tiloissa sijaitsevasta sitomosta on tullut loistopainosten sidonnan tärkeimpiä tietolähteitä Japanissa. Tässä sitomossa valmistetaan massatuotantona nahkakantisia Raamattuja.

Koko Uuden maailman käännös valmistuu

Offsetpainantaan siirtyminen, sitomon perustaminen ja SCRIPT-järjestelmän kehittäminen laskivat yhdessä perustan koko Uuden maailman käännöksen tuottamiselle.

Lupa Uuden maailman käännöksen heprealaisten kirjoitusten kääntämiseen oli saatu vuonna 1975. Se toteutettaisiin ryhmätyönä. Tähän hankkeeseen valittiin kolme kääntäjää. Miten näiden eri työntekijöiden välillä voitaisiin säilyttää  tarkka yhtenäisyys? Laadittiin laajoja ja yksityiskohtaisia luetteloja, jotka jaettiin kaikille kääntäjille. Luetteloissa oli käännösvastineita sekä tietoja oikeista nimistä, eläimistä, kasveista, mineraaleista, väreistä ja sairauksista ja erilaisista tarvikkeista ja tuotteista, esimerkiksi työkaluista, vaatteista, ruoista ja uhreista. Lisäksi täytyi tutkia huolellisesti satoja samaa merkitsevien sanojen ryhmiä ja tärkeitä ilmauksia, minkä jälkeen ne lisättiin luetteloihin. Myöhemmin japanilaiset raamatunkääntäjät olivat niiden kääntäjien joukossa, joita pyydettiin kertomaan kokemuksistaan niille, jotka suunnittelivat raamatunkäännöstyön tueksi valmistettavaa järjestelmää päätoimistossa. Muun muassa heidän ehdotuksiaan raamatunkääntäjät hyödyntävät parhaillaan eri puolilla maailmaa.

Japaninkielinen koko Uuden maailman käännös sekä painettiin että sidottiin Ebinan tiloissamme. Jotta olisimme voineet tuottaa tarvittavat 136000 Raamattua, jotka oli määrä laskea liikkeelle 17:ssä ”Valtakunnan totuuden” piirikonventissa vuonna 1982, repron, painon ja sitomon täytyi työskennellä vuorokauden ympäri. Jotkut veljet tekivät 12–16-tuntisia työvuoroja. Heitä piti liikkeellä sen muistaminen, että he tekivät samankaltaista työtä kuin Esra, ’Jumalan lain taitava jäljentäjä’, oli tehnyt ammoin. Mutta vaikka Esra oli tehnyt työnsä käsin, he käyttivät nopeaa rullaoffsetkonetta saadakseen työnsä valmiiksi japanin kielellä. Muistaakseen jäljitellä tuota taitavaa jäljentäjää he kiinnittivät Esran 7:6:n sanat painokoneen kylkeen.

Tuona vuonna kaikki sitomon veljet olivat läsnä viimeisessä konventissa, joka pidettiin Fukushimassa. He saivat valmiiksi viimeisen konventtia varten tarvittavan Raamatun vain kahdeksan minuuttia ennen konventtia edeltävän työpäivän päättymistä. Shigeru Yoshioka, joka siihen aikaan oli sitomossa, muistelee: ”Olimme aivan poikki, mutta kun näimme ilon kyyneleet veljien kasvoilla heidän saadessaan kauan odotetun  koko Uuden maailman käännöksen, meistä kaikista tuntui, että se oli vaivan arvoista.”

Koska tämä japanilainen raamatunkäännös oli tietokoneella, ei ollut vaikeaa valmistaa siitä erikokoisia laitoksia. Sen jälkeen kun japaninkielinen Uuden maailman käännös valmistui vuonna 1982, sitä on painettu miltei 3000000 kappaletta eri laitoksina.

Kasvu vaatii lisää tilaa

Nopeasti kasvavan nuoren tavoin Japanin teokraattinen järjestö kasvoi pian ulos haaratoimistotiloistaan. Vuoden 1984 helmikuussa ilmoitettiin uudesta laajennuksesta, johon tällä kertaa kuuluisi kuusikerroksinen painon lisärakennus ja kahdeksankerroksinen asuntola, ja molemmissa olisi myös kellarikerros. Uuden painon lattiapinta-ala olisi melkein 22500 neliömetriä eli kaksi kertaa niin paljon kuin Ebinan alkuperäisessä painossa. Uudessa asuntorakennuksessa olisi 128 huonetta, joihin majoitettaisiin Betelin vapaaehtoisia työntekijöitä.

Laajennustyöt alkoivat syyskuussa 1984 ja saatiin päätökseen helmikuussa 1988. Sillä välin Japanin julistajien määrä ylitti 100000:n rajan, ja kasvu on jatkunut. Tämän hankkeen jälkeen haaratoimistomme pystyisi paitsi huolehtimaan Japanin kentän kasvavista tarpeista, myös auttamaan muiden maiden painotarpeiden tyydyttämisessä. Uudet rakennukset vihittiin 13. toukokuuta 1989 Jehovalle, jonka aikaansaaman kasvun vuoksi näitä tiloja tarvittiin.

Perheestä huolehtiminen muita asioita tärkeämpää

Silloin tällöin viestimet ovat suunnanneet valokeilansa Jehovan todistajiin. Vuonna 1986 nousi uutisaiheeksi eräs tapaus, joka havahdutti ihmiset huomaamaan, kuinka paljon Jehovan todistajat välittävät lapsistaan. Mainichi Daily News -lehdessä oli otsikko: ”JNR:n huippujohtaja eroaa työstään  ollakseen perheen kanssa.” Japanissa teini-ikäisten lasten isä joutuu pulmalliseen tilanteeseen, kun hän saa siirron työnsä vuoksi, vaikka se tietäisi ylennystäkin. Siirrot toteutetaan perhetilanteesta huolimatta. Kun lapset käyvät jotain keskiasteen oppilaitosta, vanhemmat eivät useinkaan harkitse muuttamista pois kotikaupungista perheenä. Tavallisesti isä ottaa siirron vastaan ja jättää perheensä taakseen. Japanissa tällä on oma nimensä: tanshinfunin. Tuossa sanomalehdessä kerrottiin, että Takeshi Tamura, Jehovan todistaja, oli nimitetty Japanin valtionrautateiden (JNR) Kyushun osaston pääjohtajaksi. Hän päätti kuitenkin mieluummin kieltäytyä tuosta arvostetusta virasta kuin ottaa sen vastaan ja jättää perheensä taakseen. ”Kuka tahansa voi tehdä pääjohtajan työn, mutta vain minä olen lasteni isä”, sanoi veli Tamura eräässä sanomalehdessä.

Ihmiset olivat kummissaan. Aikaisemmin viestimet olivat esittäneet Jehovan todistajat julmureina, jotka olivat valmiita antamaan lastensa kuolla. Ja nyt tässä olikin mies, joka – voidakseen olla perheensä parissa – oli riittävän rohkea kieltäytyäkseen virasta, jonka saamiseksi useimmat JNR:n miehet olisivat antaneet mitä tahansa. Televisiotoimittajat kulkivat talosta taloon. He haastattelivat tanshinfunin-liikemiehiä, kun nämä saapuivat junalla viettämään viikonloppua perheensä kanssa. Toimittajat kysyivät, mitä ihmiset ajattelivat veli Tamuran päätöksestä. Yleinen reaktio oli: ”Ihailen hänen päätöstään. Uskaltaisinpa itse tehdä samoin.”

Muistellessaan tapahtunutta veli Tamura sanoo: ”En tiedä, miten Mainichi-lehti sai tietonsa. Yleensä jos tuollainen tieto vuotaa, JNR vaihtaa tarkoituksellisesti koko henkilökuntasuunnitelmansa vain todistaakseen, ettei se, mitä kerrottiin, pitänyt paikkaansa. Tällä kertaa se toteutettiin kuitenkin juuri niin kuin se oli julkistettu viestimissä. Jehovan on täytynyt olla kaiken sen takana. Viestinten kautta japanilaiset saivat tietää, että Jehovan todistajat ovat ihmisiä, jotka välittävät perheestään.” Nykyään veli Tamura ja koko hänen perheensä palvelevat  kokoaikaisina evankelistoina. Hän on seurakuntansa esivalvoja, ja hänen poikansa on tilapäinen beteliläinen.

Työ etenee Okinawassa

Sen jälkeen kun Okinawa tuli Japanin haaratoimiston alaisuuteen, työ meni edelleen hyvin eteenpäin tuolla alueella, jolla vanhat perinteet vaikuttavat yhä voimakkaasti ihmisten elämään. Ikä ei estänyt 70-vuotiasta sisar Kiku Sunagawaa aloittamasta tienraivausta. Vuosien ajan hän oli ollut paikallisen yutan eli meedion orjuudessa. Mutta hän oli syvästi liikuttunut, kun hän oppi Raamatusta, että tosi Jumalalla on nimi ja että tämä pystyy lukemaan sydämen. Hän hävitti viipymättä kaikki sellaiset omistamansa tavarat, jotka liittyivät yutaan. Sitten hän päätti opetella lukemaan, jotta hän voisi oppia tuntemaan paremmin Jumalan tahdon. Hänen tutkistelunjohtajansa antoi hänelle kärsivällisesti tarvittavaa apua. Hän kävi kasteella vuonna 1981, ja seuraavana vuonna hän ilmoittautui tienraivaajaksi.

Vaikka hän oli aiemmin ollut lukutaidoton, nyt hän pystyi opettamaan erään iäkkään raamatuntutkisteluoppilaansa miehen lukemaan ja kirjoittamaan, niin että tuo mies ja hänen vaimonsa saattoivat edistyä yhdessä kasteelle. Tämä arvostava pariskunta lahjoitti Akamichin seurakunnalle sopivan maapalan, jolle voitiin rakentaa hieno uusi valtakunnansali. Kikun ponnisteluja siunattiin edelleen siten, että hänen kaksi nuorempaa sisartaankin murtautui vapaaksi yutan vaikutuspiiristä palvellakseen tosi Jumalaa, Jehovaa.

Vuonna 1989 eräs Hamamatsussa asuva iäkäs aviopari vastasi kutsuun lähteä todistamaan pienelle Aguni Jiman saarelle, joka sijaitsee noin 60 kilometrin päässä Okinawan rannikosta. He myivät vihkisormuksensa hankkiakseen kokoon rahat, joiden turvin he voisivat matkustaa tälle syrjäiselle saarelle. Saaren 600 talon käymiseen kului 20 päivää. Eräänä kesäpäivänä he olivat kävelemässä pitkin kiviaidan vierustaa  paahtavan auringon alla, kun kaksi pikkutyttöä tarjosi heille pullostaan vettä juotavaksi. Liikuttuneena tyttöjen huomaavaisuudesta aviopari päätti käydä heidän vanhempiensa luona. Kun he esittelivät itsensä Jehovan todistajiksi, vanhemmat syleilivät heitä lämpimästi. He eivät olleet tavanneet yhtään Jehovan todistajaa muutettuaan Okinawasta kahdeksan kuukautta aikaisemmin. Heille järjestettiin raamatuntutkistelu kirjeitse, ja myöhemmin tutkistelu siirrettiin Okinawassa olevalle Nahan seurakunnalle. Vanhemmat ja heidän vanhempi tyttärensä kastettiin vuonna 1993. He auttavat monia tuolla syrjäisellä saarella asuvia ihmisiä oppimaan totuuden.

Kun Okinawa palasi Japanin haaratoimiston alaisuuteen vuonna 1980, siellä ja sen naapurisaarilla oli 958 julistajaa 22 seurakunnassa. Nyt Okinawan prefektuurissa palvelee runsaat 2600 toimeliasta Valtakunnan julistajaa.

Alueelliset rakennuskomiteat auttavat

Kymmenien vuosien ajan seurakunnat olivat rakentaneet valtakunnansalinsa sen kokemuksen ja niiden resurssien turvin, joita niillä itsellään oli käytettävissä, mutta rakenteellisia, juridisia ja muita ongelmia riitti. Suurin osa seurakunnista ei juuri pohtinut värien sointuvuutta. Kokemattomat talkoolaiset muodostivat valtaosan työvoimasta, ja salien valmistuminen kesti kauan. Jotkin kuukausia, jopa vuosia, kestäneet rakennushankkeet vaaransivat seurakunnan hengellisyyden, varsinkin niiden, jotka osallistuivat rakentamiseen. Aika oli kypsä siihen, että alettiin harkita mahdollisuutta soveltaa Yhdysvalloissa käytössä olleen pikarakennusmenetelmän periaatteita.

Ensimmäinen alueellinen rakennuskomitea muodostettiin Tokion alueelle syyskuussa 1990. Jälkeenpäin perustettiin seitsemän muuta komiteaa huolehtimaan muista osista maata. Vuoden 1991 maaliskuussa nousi Nakaminatossa Ibarakin prefektuurissa Japanin ensimmäinen valtakunnansali, jossa käytettiin pikarakennusmenetelmää. Vaikka raju myrsky aiheutti  toisena päivänä hetkellisen viivytyksen, tämä 120-paikkainen sali valmistui tarkalleen neljässä päivässä.

Siitä pitäen alueellisten rakennuskomiteoiden määrä on lisääntynyt Japanissa alkuperäisestä kahdeksasta yhteentoista, ja ne ovat auttaneet 80–100 valtakunnansalin rakentamisessa joka vuosi. Joukossa on kaksoissaleja sekä saleja, joihin on maan kalleuden vuoksi rakennettu pysäköintitila rakennuksen katutasolle. Okinawassa alueellisen rakennuskomitean täytyi muokata piirustuksia siten, että salit kestäisivät taifuunit, joita saarilla usein riehuu.

Päivää ennen kuin Okinawassa olevan Kochindan seurakunnan piti aloittaa pikasalin rakentaminen, veli, joka oli lahjoittanut maan, kuoli. Hänen hautajaisensa sovittiin pidettäväksi seuraavana sunnuntaina kello 16.00 – valtakunnansalissa, jota ei vielä ollut olemassakaan. Veli tunnettiin paikkakunnalla hyvin, joten hänen hautajaisistaan ilmoitettiin tiedotusvälineissä. Nähdessään rakennuspaikalla pelkän betonisen perustuksen ihmiset kysyivät: ”Ihanko te tosissanne aiotte saada rakennuksen pystyyn hautajaisiin mennessä?” Sali saatiin kuin saatiinkin valmiiksi ajoissa, ja sinne tuli paljon väkeä – muun muassa joitakuita oikeuslaitoksen ja politiikan edustajia – kuuntelemaan muistopuhetta.

Tällä hetkellä koko Japanissa ja Okinawassa on 1796 valtakunnansalia, ja näistä 511 on rakennettu tai korjattu pikarakennusmenetelmällä. Ne ovat paljonpuhuva todiste Jehovan todistajien läsnäolosta, ja ne tuovat myös asianmukaista kunniaa Jumalalle, jota he palvovat.

Konventtisaleja eri puolille maata

Samaa voidaan sanoa niistä konventtisaleista, joissa pidetään kierroskonventtien ja erikoiskonventtipäivien ohjelmia. Konventtisaleja on rakennettu toinen toisensa perään 1980-luvulta lähtien: Kansaihin, Ebinaan, Chibaan, Tokaihin,  Hyogoon, Gummaan, Hokkaidoon ja Tochigiin. Yhdeksäs konventtisali valmistui vuonna 1997 Kyushuun.

Uutterien veljien esimerkillinen käytös on usein osaltaan pehmittänyt sellaisten naapurien sydäntä, jotka aluksi eivät ole olleet myönteisiä. Kun lähelle Nagoyaa rakennettiin Tokain konventtisalia, muuan naapuri oli jyrkästi hanketta vastaan ja yritti järjestää kampanjan sen pysäyttämiseksi. Hän tuli joka päivä rakennuspaikalle katsomaan, mitä siellä tapahtui. Eräänä päivänä hän marssi paikalle saha kädessään. Kun rakennustyöstä vastaava veli kysyi häneltä, mitä hän aikoi tehdä, hän  vastasi: ”Olen tähän saakka katsellut teidän touhujanne. Tuo bambumetsikkö on näköjään tiellänne. Saisinko tänään osallistua talkoisiin?” Hän tuli mukaan auttamaan.

Kun veljet rakensivat vuonna 1995 Hokkaidon konventtisalia pohjoisimpaan saareen, rahaa oli melko vähän. Siksi he ilahtuivat saadessaan 2000 tuolia ilmaiseksi. Mistä ne olivat peräisin? Rakennustöiden aikana Kobea ja sen naapurikaupunkeja ravisteli raju maanjäristys, joka teki monista rakennuksista käyttökelvottomia. Yksi sellainen oli Kobe Kokusai Kaikan, johon kuului kaunis konserttisali. Sen jälkeen kun rakennus oli päätetty purkaa, televisiouutisissa näytettiin, kuinka muusikot jättivät jäähyväisiä tuolle salille. Kun Kobessa avustustyötä tehneet todistajat näkivät uutislähetyksen, he ottivat yhteyttä niihin, joiden valvonnassa rakennus oli, ja saivat luvan viedä tuolit ja lähettää ne Hokkaidon konventtisalille. Kolmasosa 2000 tuolista oli upouusia, ja loput saataisiin käyttökuntoon verhoilemalla ne uudelleen. Yhtiö, joka purki konserttisalin, oli iloinen siitä, että tuolit olivat poissa tieltä.

Siitä lähtien kun vuonna 1995 rakennettiin Tochigin ja Hokkaidon konventtisalit, niitä veljiä ja sisaria, jotka ovat päteviä palvelemaan alueellisten rakennuskomiteoiden johdolla valtakunnansalihankkeissa, on otettu mukaan myös konventtisalien rakentamiseen. Veljet arvostavat suuresti konventtisalejaan sekä mahdollisuutta saada kokoontua toisten kanssa yhteen konventtien aikana. He näkevät näissä erinomaisissa rakennuksissa jälleen yhden osoituksen siitä, että Jehova on siunannut runsaasti heidän ponnisteluaan uhrata hänelle arvokasta ylistysuhria.

Sopivia konventtipaikkoja

Suuret piirikonventit pidettiin 1980-luvulla useimmiten ulkoilmastadioneilla. Tämän vuoksi läsnäolijoiden täytyi kestää kesän korventavaa hellettä sekä kosteutta samoin kuin taifuuneja, jotka alkavat riehua Japanissa kesän konventtien aikoihin.

 Vuonna 1983 oli suunniteltu pidettäväksi yli 20000 hengen konventti 18.–21. elokuuta Expo Memorial Parkin Greenery Squares -aukiolla Osakassa. Sitä varten pystytettiin sunnuntaina 14. elokuuta talkoovoimin kaksi valtaisaa telttaa. Mutta suoraan kohti Osakaa oli viuhumassa taifuuni, jossa tuulen nopeus oli 160 kilometriä tunnissa. Veljet päättivät vaaran välttämiseksi purkaa teltat. ”Konventtitoimisto näytti sääasemalta veljien seuratessa silmä kovana taifuunin etenemistä”, sanoo konventin valvojana palvellut Shogo Nakagawa.

”Kuudennestatoista päivästä tuli rukouspäivä. Mikäli konventin haluttaisiin alkavan ajallaan, veljien täytyisi aloittaa telttojen pystyttäminen aamuviideltä elokuun 17. päivänä. Elokuun 16. päivän iltapäivälehdessä luki: ’Osakan alueelle odotettavissa sademyrsky.’ Jotta voisimme pystyttää teltat aikataulun mukaisesti, taifuunin täytyisi edetä nopeammin ja kääntyä oikealle ja lännessä olevien pilvien täytyisi hälvetä. Tismalleen niin kävi. Aamulla kello neljä 17. päivänä satoi rankasti Etelä-Osakassa muttei konventtipaikan liepeillä. Teltat pystytettiin ajoissa ennen konventtia, joka alkoi kello 13.20 torstaina 18. päivänä, aivan aikataulun mukaan.”

Hiljalleen tuli kuitenkin saataville erilaisia sisähalleja, joihin mahtui runsaat 10000 henkeä. Jehovan todistajat alkoivat vuokrata näitä ilmastoituja halleja 1990-luvulla. Suurimpia sisätiloissa järjestettyjä kokoontumisia pidettiin Tokyo Dome -stadionilla vuonna 1992. Kaikkiaan tässä ”Valon kantajien” piirikonventissa oli läsnä 39905 henkeä. Koska tuo stadion sijaitsee Tokion keskustassa, konventti koitui hyväksi todistukseksi tarkkailijoille. Eräs stadionin lähellä työskennellyt mies myönsi luonaan käyneelle tienraivaajalle, että hän ja hänen työtoverinsa olivat suhtautuneet todistajiin kriittisesti. Mutta katseltuaan konventtivieraita hän pyysi anteeksi ja sanoi: ”Nyt kun näkemykseni on muuttunut, aion lukea nuo lehdet vaimoni kanssa.”

 Evakuoidut toivotetaan tervetulleiksi

Veljien kyky huolehtia toisten tarpeista joutui koetukselle 1980-luvulla. Aivan kuten ensimmäisen vuosisadan kristityillä oli tilaisuuksia osoittaa rakkautensa syvyys auttamalla Juudeassa asuvia hädänalaisia uskonveljiään, japanilaisillakin Jehovan todistajilla on viime vuosina ollut tilaisuuksia ilmaista näitä kristillisiä ominaisuuksia onnettomuuksien aikana (Apt. 11:28, 29; Room. 15:26). Se miten he silloin ovat toimineet, on osaltaan jälleen täyttänyt Jeesuksen sanat: ”Tästä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on rakkaus keskuudessanne.” (Joh. 13:35.)

Ensimmäinen esimerkki laajamittaisesta avustustoiminnasta saatiin, kun Izu Oshiman saarella sijaitseva tulivuori Mihara purkautui 21. marraskuuta 1986. Kello 16.17 Jiro Nishimura, yksi saaren ainoan seurakunnan vanhimmista, tunsi, kuinka jossain tapahtui suunnaton räjähdys. ”Menin pihalle katsomaan”, sanoi veli Nishimura, ”ja Mihara-vuoren yläpuolella näkyi sienimäinen pilvi, joka muistutti atomipommin räjähdyspilveä.” Tunnin kuluessa saarta vavisutti 80 maanjäristystä. Yön mittaan saarelta evakuoitiin enemmän kuin 10000 ihmistä.

Muutama tunti purkauksen jälkeen Izun niemimaalle ja Tokioon oli nimitetty avustuskomiteat huolehtimaan evakuoiduista todistajista. Evakuointimääräyksen jälkeen Yoshio Nakamura ryntäsi joidenkuiden muiden Tokion seurakuntien ystävien kanssa sataman laitureille aamukahdelta auttamaan Izu Oshiman seurakunnan jäseniä. Eräs evakuoitu sanoi jälkeenpäin: ”Poistuessamme laivasta näimme kilven, jossa luki ’Jehovan todistajat’. – – Vaimoni silmiin kihosivat kyyneleet voimakkaasta helpotuksen tunteesta, kun hän näki, että veljiämme oli tullut meitä vastaan laiturille.”

Shimabaran purkaus

Vajaat viisi vuotta myöhemmin, kesäkuussa 1991, purkautui Shimabaran niemimaalla lähellä Nagasakia sijaitseva  Fugenvuori. Yli 40 ihmistä kuoli. Muuan sisar, jonka talo oli ylikuumentuneen kaasun ja tuhkan muodostaman virran reitillä, pääsi lapsineen täpärästi pakoon. Shimabaran seurakunnan 42 julistajasta 30 täytyi evakuoida. Seurakunta ei voinut enää käyttää valtakunnansaliaan, koska se sijaitsi vaaravyöhykkeellä. Japanin seurakunnille ilmoitettiin purkausalueen veljien hädästä, ja avustuksia varten avattiin pankkitili. Vastakaikua ilmaistiin heti – ja niin voimakkaasti, että pankissa oltiin hukkua työhön. Pankki pyysi, että rahalähetykset keskeytettäisiin tilapäisesti siksi aikaa, kun he yrittäisivät saada niiden käsittelyn ajan tasalle. Alle kuukauden kuluttua paikallinen avustuskomitea pyysi, että seurakunnat lopettaisivat rahan lähettämisen, koska he olivat saaneet jo enemmän kuin he tarvitsivat. Sen lisäksi että lahjoitusten avulla huolehdittiin niistä, jotka olivat menettäneet työnsä ja asuntonsa, niillä pystyttiin hankkimaan hieno uusi valtakunnansali sekä Shimabaran seurakunnalle että vähän aiemmin muodostetulle Arien seurakunnalle, johon puolet evakuoiduista nyt kuului.

Avustustoimet samoin kuin se rakkaudellinen huoli, joka huokui yli 3000 saadusta kirjeestä, liikuttivat onnettomuusalueella asuneiden todistajien sydäntä. Sen johdosta kaikki Shimabaran seurakunnan 28 julistajaa ja Arien seurakunnan 20 kastettua jäsentä ilmoittautuivat katastrofin jälkeisen vuoden huhtikuussa osa-aikaisiksi tienraivaajiksi tuon kuukauden ajaksi. Se oli osoitus heidän kiitollisuudestaan Jehovalle.

Lakiasioissa tarvitaan apua

Saatana ei tietenkään ole ollut mielissään Jehovan palvelijoiden yksimielisestä toiminnasta. Kuten muissakin maissa, on hän täälläkin yrittänyt panna esteitä Jehovan kansan etenemiselle. Tämän vuoksi on välillä jouduttu viemään juttuja oikeuteen (vrt. Apostolien teot 25:11).

Lainopillisia neuvoja vaativien tapausten käsittelemiseksi perustettiin haaratoimistoon 1980-luvun alkupuolella lakiosasto.  Vuonna 1991 tarjoutui muuan nuori asianajaja vaimonsa kanssa palvelemaan koko ajallaan haaratoimistossa. Neuvoteltuaan muiden oikeusalalla työskentelevien veljien kanssa hän valmisti vanhimmistoille runsaasti aineistoa, jossa käsitellään muiden muassa valtakunnansalien vuokraamista ja omistamista, sellaisten väkivaltatapausten asianmukaista käsittelyä, joissa on hyökätty Jehovan kansaan kuuluvien kimppuun, sekä sitä, miten on viisasta menetellä avioeroa ja lasten huoltajuutta koskevissa ristiriitatilanteissa. Lisäksi haaratoimisto sai neuvoja, joita se tarvitsi julkaisutoimintaa, raamatullisen kirjallisuuden vientiä ja muita samankaltaisia asioita koskevien lainmuutosten takia.

Uskonnollista omaatuntoa punnitaan oikeudessa

Eräs huomattava oikeudessa käsitelty tapaus koski 16-vuotiasta Kunihito Kobayashia, joka oli ilmoittautunut Koben kaupungin teollisuustekniseen opistoon (Japanissa tekniset opistot ovat vapaaehtoisia viisivuotisia kouluja, joihin sisältyy kolme vuotta keskiasteen koulutusta). Jotkin koulut olivat ottaneet tavaksi hylätä sellaisten oppilaiden kurssisuoritukset, jotka eivät osallistuneet taistelulajien harjoitteluun, tai erottaa heidät. Siten heiltä evättiin oikeus saada koulutusta. Lloyd Barryn haaratoimistoon tekemän vyöhykevierailun aikana vuoden 1986 joulukuussa ehdotettiin, että valittaisiin esimerkillinen veli, mieluiten jonkun vanhimman poika, joka oli tämän ongelman edessä, ja että hänen koulusta erottamisensa johdosta vedottaisiin tuomioistuimeen.

Vuonna 1990 olivat Kunihito Kobayashi sekä neljä muuta oppilasta kieltäytyneet harjoittelemasta kendoa (japanilaista miekkailulajia), koska he pitivät kiinni Jesajan 2:4:n velvoitteesta ’takoa miekat auranvantaiksi eikä enää opetella sotaa’. Sen johdosta heitä ei päästetty seuraavalle vuosikurssille. Vaikka Kunihito oli lukuaineissa luokkansa parhaita, hänet erotettiin sittemmin koulusta, koska hän oli saanut liikunnassa  hylkäävän arvosanan kahtena vuotena peräjälkeen. Kunihito ja neljä muuta oppilasta esittivät vetoomuksen koulun toimien johdosta ja väittivät, että heidän perustuslain suomaa oikeuttaan palvontavapauteen ja koulutukseen oli loukattu. Useiden vetoomusten jälkeen Kunihiton juttu meni lopulta korkeimpaan oikeuteen. Korkeimman oikeuden toisen pienen jaoston tuomarit tekivät yksimielisesti 8. maaliskuuta 1996 hänelle suosiollisen päätöksen ja julistivat, että opisto oli toiminut väärin pakottaessaan hänet valitsemaan joko uskontonsa tai opiskelun. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tuomioistuin oli tehnyt päätöksen tapauksessa, jossa verrattiin toisiinsa uskonnonvapautta ja koulun valtaa opetussuunnitelmansa suhteen. Uusi rehtori kutsui koolle kaikki koulun oppilaat, myönsi, että koulu ei ollut osoittanut hyvää arvostelukykyä tässä jutussa, ja pyysi heitä sitten ”toivottamaan herra Kobayashin lämpimästi tervetulleeksi takaisin opiskelutoverina”. Vuoden 1996 huhtikuussa, neljä vuotta erottamisen jälkeen, veli Kobayashi palasi 21-vuotiaana koulun penkille.

Päätöksestä kerrottiin laajasti kautta maan, ja Jehovan todistajat iloitsivat siitä, että yleisön huomio kohdistettiin jälleen Jehovan nimeen ja hänen vanhurskaisiin teihinsä ja että voitiin antaa suotuisaa todistusta (Matt. 10:18).

Verta koskevaa Jumalan lakia kunnioitetaan

Vaikka on hyvin tunnettua, että Jehovan todistajat ovat kiinnostuneita lähimmäistensä elämästä, on ollut tarpeen ryhtyä tarmokkaisiin toimiin niiden syvään juurtuneiden ennakkoluulojen kitkemiseksi, joita ihmisillä on todistajia kohtaan, koska nämä kunnioittavat veren pyhyyttä (1. Moos. 9:4; Apt. 15:28, 29). Ennen 1980-lukua haaratoimistossa pidettiin listaa sellaisista sairaaloista ja lääkäreistä, jotka olivat tehneet leikkauksia käyttämättä verta. Mutta se ei ollut luettelo yhteistyöhaluisista lääkäreistä, sillä jotkut olivat suostuneet verettömiin leikkauksiin vastahakoisesti.

 Voitaisiinko tehdä enemmän niiden todistajien auttamiseksi, jotka tarvitsivat sellaisten lääkäreiden nimiä, jotka olivat valmiita leikkaamaan käyttämättä verta? Akihiro Uotani, joka osallistui suoranaisesti tähän auttamiseen, muistelee: ”Olimme turhautuneita, koska monesti emme tienneet, mitä tehdä, kun jotkut soittivat epätoivoissaan ja kysyivät sellaisten lääkäreiden nimiä, jotka olisivat valmiita leikkaamaan ilman verta.” Sitten vuoden 1989 alussa alkoi Japaniin kantautua huhuja, joiden mukaan Yhdysvalloissa järjestettiin sairaalayhteyskomiteoiden (SYK) seminaareja. Tästä kiinnostuneena haaratoimisto lähetti tiedustelukirjeen päätoimistoon Brooklyniin. Myöhemmin saman vuoden marraskuussa saatiin Brooklynin sairaalatietopalvelusta kirje, jossa ilmoitettiin haaratoimistolle, että kustannuskomitea oli myöntänyt luvan järjestää SYK:n seminaari Japanissa vuoden 1990 maaliskuussa. Se olisi ensimmäisiä tällaisia seminaareja Yhdysvaltojen ulkopuolella.

Vastanimitettyjen 91 SYK:n jäsenen lisäksi paikalle tulisi 111 matkavalvojaa, 25 Jehovan todistaja -lääkäriä Japanista, 44 veljeä Korean tasavallasta ja 3 opettajaa Brooklynista. Seminaari oli määrä pitää englanniksi ja tulkata koreaksi ja japaniksi.

”Seminaarin kuluessa opettajat painottivat yhä uudelleen tarvetta ’valistaa lääkäreitä’”, muistelee veli Uotani. ”Jotkut  epäilivät vahvasti, että lääkäreiden kanssa keskusteleminen ja sairaaloissa vieraileminen päämääränä lääkäreiden valistaminen ei onnistuisi Japanissa. Syynä oli etenkin se, että japanilaiset perinnäisesti suostuivat kyselemättä mihin tahansa hoitoon, mitä lääkärit antoivat, eivätkä lääkärit olleet hanakoita keskustelemaan maallikoiden kanssa tekemisistään. Mutta seminaarin jälkeen kolme opettajaa jakoivat sairaalayhteyskomiteoiden jäsenet ryhmiin ja kävivät Tokion seudun sairaaloissa, joissa saatiin loistavia tuloksia.”

Toimittajille ja lääkäreille jaetaan valistusta

Koska lehdistössä julkaistiin ennakkoluuloisia raportteja ja epätarkkoja tietoja, katsottiin parhaaksi pyrkiä valistamaan lääkäreiden lisäksi myös toimittajia sen suhteen, mikä meidän kantamme vereen on. Siksi vuoden 1990 syyskuun alkupuolella – kirjasen Miten veri voi pelastaa elämäsi? julkaisemisen jälkeen – haaratoimisto aloitti kampanjan sellaisten toimittajien tapaamiseksi, jotka kirjoittivat lääketieteellisiä artikkeleita valtakunnallisiin ja paikallisiin lehtiin. Siitä tuli suuri menestys. Jotkut toimittajat, joihin heille näytetty aineisto teki vaikutuksen, tarjoutuivat jopa kirjoittamaan artikkelin lääkäreistä, jotka tekivät leikkauksia käyttämättä verta.

Eräs tulos tästä kampanjasta oli se, että eräät johtavien valtakunnallisten sanomalehtien tiedetoimittajat kertoivat Osakan SYK:lle, että Kansallisen verenkiertoelinsairauksien keskuksen eettinen komitea pohti, miten todistajiin tulisi suhtautua. Laadittiin viipymättä kirje, jossa pyydettiin päästä keskustelemaan keskuksen johtajan kanssa. Sekä keskuksen johtaja että eettisen komitean varapuheenjohtaja olivat läsnä tässä tapaamisessa. Lopputulos oli se, että 22. huhtikuuta 1991 tehtiin päätös, jonka mukaan todistajien oikeutta kieltäytyä verensiirroista kunnioitetaan.

Tämän erinomaisen alun jälkeen otettiin yhteyttä muiden sairaaloiden eettisiin komiteoihin samanlaisin tuloksin. Kun  Suur-Tokion sairaaloiden ja synnytyslaitosten eettinen komitea oli laatimassa suuntaviivoja, joiden mukaisesti verensiirroista uskonnollisista syistä kieltäytyviä tulisi kohdella, paikalle kutsuttiin myös haaratoimiston sairaalatietopalvelun edustaja ja Tokion sairaalayhteyskomiteoiden jäseniä. Tämä 13-jäseninen komitea suositteli, että kaikki Suur-Tokion hallinnon piiriin kuuluvat 16 sairaalaa kunnioittavat niiden aikuisten potilaiden toiveita, jotka haluavat veretöntä hoitoa, vaikka lääkäreistä tuntuisi, että verta täytyisi antaa. ”Jos potilas tuodaan sairaalaan tiedottomana mutta hänellä on mukanaan asiakirja, jossa vakuutetaan, että hän ei halua verensiirtoa, lääkärin on asetettava potilaan tahto etusijalle”, kirjoitettiin Mainichi Shimbun -lehdessä. Siinä jatkettiin, että ”lukioikäisten lasten tahtoa kunnioitetaan samalla tavalla kuin aikuisten tahtoa”.

Sellaisetkin sairaalat, joissa aikaisemmin oli kilpi ”Ei Jehovan todistajia”, ovat tarkistaneet kantaansa ja alkaneet hoitaa todistajia käyttämällä verettömiä hoitomuotoja. Yhteistyöhaluisten lääkärien luettelossa on nyt runsaat 15000 nimeä. Jotkut lääkärit ovat tunteneet jääneensä paitsioon, jos paikallinen SYK ei ole ollut heihin yhteydessä. Lokakuussa 1995 Shin-Tokyo-sairaala Matsudossa aloitti verettömän hoito-ohjelman, joka kunnioittaa täysin todistajien kantaa vereen nähden. Tässä tavattoman tärkeässä asiassa on siis edetty erinomaisesti.

Rakkaus yhdistettynä järjestyksellisyyteen

Kuten Jeesus Kristus ennusti, näinä viimeisinä päivinä esiintyy jatkuvasti suuria maanjäristyksiä paikassa toisensa jälkeen (Matt. 24:3, 7). Yksi sellainen ravisutti Koben seutua tiistaina 17. tammikuuta 1995. Tämä maanjäristys, jonka voimakkuus oli 7,2 Richterin asteikolla, vaati yli 5000 kuolonuhria ja jätti tuhannet muut kodittomiksi. Onnettomuusalueella asuneista 9000 todistajasta 13 kastettua todistajaa ja 2 kastamatonta julistajaa menetti henkensä. Hiroshi ja Kazu  Kaneko, Nishinomiyan Keskus-seurakunnassa erikoistienraivaajina palvellut pariskunta, löydettiin tuona aamuna erään vanhan asunnon raunioiden alta. Kesti yli neljä tuntia kaivaa veli Kaneko esiin, mutta hänen vaimonsa Kazu oli murskaantunut kuoliaaksi. Koska Hiroshi oli ollut pitkään kivimurskan alla, hänen munuaisensa lakkasivat toimimasta ja hän oli kriittisessä tilassa monta päivää. ”Se syövytti syvälle mieleeni, kuinka turhaa aineellinen omaisuus on”, Hiroshi sanoi. ”Oivalsin, kuinka tärkeitä ovat sitä vastoin sellaiset sisäiset ominaisuudet kuin usko ja toivo. Nuo ominaisuudet auttavat meitä selviytymään kauheimmistakin olosuhteista, joihin saatamme joutua.”

Todistajien syvä rakkaus veljiään kohtaan sai heidät pikimmiten tarjoamaan apua. Onneksi Koben ympäristön kierrokset oli järjestetty siten, että ne jakoivat kaupungin pohjoisesta etelään. Koska järistys kulki alueella rannikon suuntaisesti  idästä länteen, joka kierroksella oli seurakuntia, joihin se ei ollut vaikuttanut ja jotka pystyivät avustamaan tarpeessa olevia. Lähistöllä sijainneiden onnettomuudelta säästyneiden seurakuntien vanhimmat ottivat aloitteen avustustyön organisoinnissa. Ensimmäisen järistyksen jälkeisenä päivänä lähti 16 moottoripyörän saattue toimittamaan ruokaa ja vettä Koben keskustan seurakunnille.

Kierrosvalvojat perustivat heti väliaikaisia avustuskeskuksia onnettomuusalueen todistajista huolehtimiseksi. Haaratoimisto nimesi avustustarvikkeiden varastoiksi kuusi valtakunnansalia, jotka eivät olleet tuhoutuneet. ”Viidessä tunnissa ne täyttyivät ääriään myöten”, kertoo haaratoimistokomiteaan kuuluva Yoshihiro Nagasaki, joka pääsi onnettomuusalueelle erään todistajan moottoripyörän kyydissä. ”Meidän täytyi ohjata veljet viemään avustustarvikkeet lähistöllä sijaitseville konventtisaleille.” Pystytettiin tarvikekeskuksia, joista paikallisten seurakuntien edustajat saattoivat noutaa tarvittavat tavarat, ja kunkin seurakunnan vanhimmat jakoivat ne sitten seurakuntansa jäsenille.

Raamatussa kristittyjä kannustetaan tekemään ”hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, jotka ovat meille sukua uskossa” (Gal. 6:10). Todistajat jakoivat ilomielin saamansa tarvikkeet lähimmäistensä kanssa. Kaksi päivää Koben maanjäristyksen jälkeen, kun muuan vanhin tajusi, että avustustarvikkeita olisi riittävästi todistajille mutta että muilla oli niistä huutava pula, hän lähetti kiireesti kaksi täyttä pakettiautollista ruokatarvikkeita paikalliseen avustuskeskukseen.

Lisäapua annetaan

Myös henkiset ja hengelliset tarpeet otettiin huomioon. Tehtiin viipymättä järjestelyjä seurakuntien kokoustoiminnan jatkamiseksi. Eräs seurakunta kokoontui puistossa vielä samana päivänä, jona maanjäristys sattui. Järistystä seuranneena sunnuntaina useimmat alueen seurakunnista järjestivät  säännöllisen Vartiotornin tutkistelunsa. Kaikille viidelle onnettomuusalueen kierrokselle lähetettiin niiden vakituisten kierrosvalvojien lisäksi seitsemän muuta kierrosvalvojaa huolehtimaan vahinkoa kärsineiden henkisistä ja hengellisistä tarpeista. He tekivät erikoisvierailuja vahvistaakseen veljiä ja auttaakseen heitä pitämään Valtakunnan edut etusijalla elämässään onnettomuudesta huolimatta.

Kymmenen valtakunnansalia oli vaurioitunut niin pahoin, ettei niitä voitu käyttää. Monien veljien kodit olivat joko tyystin tai osittain tuhoutuneet. Kaikki Japanin 11 alueellista rakennuskomiteaa järjestivät parinkymmenen hengen ryhmiä, jotka korjasivat vahingoittuneet talot. Yhdysvalloista tuli todistajien muodostama avustusryhmä omalla kustannuksellaan auttamaan korjaustöissä. Kun nämä ryhmät olivat saaneet työnsä päätökseen, ne olivat korjanneet 1023 taloa ja raivanneet pois 4 tuhoutunutta taloa. Ympäri maan saapuneet uhrautuvat veljet rakensivat uudelleen viisi valtakunnansalia ja korjasivat neljä salia.

Ei-uskovia perheenjäseniä kohdeltiin yhtä ystävällisesti kuin heidän huonekuntansa uskoviakin jäseniä. Muuan sisar, jonka mies ei ollut uskova ja jolla oli neljä lasta, menetti toiseksi vanhimman poikansa maanjäristyksessä. Perhe asui viikon ajan valtakunnansalissa 70 muun todistajan kanssa. Pantuaan merkille, miten veljet huolehtivat toisista ja antoivat käytännöllistä apua, mies alkoi arvostaa Jehovan järjestöä. Eräänä päivänä hän kävi avustuskeskuksessa Suitassa. Siellä hän näki useiden veljien ahertavan sellaisten ihmisten hyväksi, joita he eivät tunteneet. Hän liikuttui syvästi eikä voinut pidätellä kyyneleitään. Tuona samana päivänä hän halusi alkaa tutkia Raamattua.

Muutoksiin suhtaudutaan rakentavasti

Vuosien vieriessä tilanne Japanissa on muuttunut. Vuoden 1992 maaliskuun loppuun tultaessa – 43 vuotta sen jälkeen  kun ensimmäinen ryhmä lähetystyöntekijöitä saapui vuonna 1949 – Valtakunnan hyvää uutista kerrottiin säännöllisesti koko Japanin haaratoimiston alaisuuteen kuuluvalla alueella. Mutta myös ihmisten asenne ja olosuhteet ovat muuttuneet, ja se on vaatinut Jehovan todistajilta joustavuutta.

Rodney Kealoha, lähetystyöntekijä, joka oli ollut matkatyössä monia vuosia, totesi: ”Kaksikymmentäviisi vuotta sitten [1970-luvulla] japanilaiset olivat perin kohteliaita ja ystävällisiä. Kun todistajat kävivät heidän luonaan, niin he kuuntelivat, vaikkeivät olisi olleet kiinnostuneitakaan.” Ihmiset käyttivät aikaa lukemiseen, ja yleensä he kunnioittivat suuresti hyvää moraalia ja yhteiskuntajärjestystä. Lisääntyvä aineellinen vauraus hajotti kuitenkin hiljalleen heidän huomionsa. Perheenemännät alkoivat astua työelämään. Yhä harvempia tavattiin kotoa päiväsaikaan. Niillä, jotka olivat kotona, oli liian kiire jäädä keskustelemaan pitkäksi aikaa uskonnosta, eivätkä he halunneet ottaa kirjallisuutta, jota heillä ei mielestään ollut aikaa lukea.

Alettiin rakentaa turvajärjestelyin suojattuja kerrostaloja sekä taloja, joissa oli ovipuhelin. Tällaisilla alueilla julistajien täytyi mukautua esittämään asiansa ovipuhelimen kautta. He oppivat tulemaan uudelleen niiden luo, jotka yksinkertaisesti tuntuivat ystävällisiltä ja miellyttäviltä. Sapporossa tienraivaajana palveleva Hiroko tapasi ovipuhelimen välityksellä erään šintolaisen naisen, joka suhtautui torjuvasti. Hiroko tuli kuitenkin takaisin vakuuttuneena siitä, että tällä naisella oli hyvä sydän, koska tämä oli puhunut iloisella äänellä ja ollut kohtelias. Vähin erin he ystävystyivät keskustellessaan ovipuhelimen kautta. Kymmenen kuukautta jatkuneiden toistuvien käyntien jälkeen nainen lopulta tervehti häntä sanoen: ”Odottaisitko minuutin.” Sitten hän ilmestyi ovelle ja kutsui Hirokon sisään. Perhe-elämää koskenut keskustelu johti nopeasti raamatuntutkisteluun ja sitten kasteeseen. Tällä uudella sisarella, joka on nyt tienraivaaja, oli totisesti hyvä sydän.

 Koska monet ihmiset ovat usein poissa kotoa päivällä, Valtakunnan Palveluksessamme kehotettiin todistamaan enemmän iltaisin ja kadulla. Julistajat sovelsivat heti neuvoja innoissaan. Pian heidät voitiin nähdä kautta Japanin tarjoamassa Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä kaduilla, etenkin vilkkaiden rautatieasemien liepeillä.

Tyypillinen esimerkki on eräs Jokohaman lähistöllä asuva sisar. Vaikka hän oli kokopäivätyössä, hän halusi ryhtyä osa-aikaiseksi tienraivaajaksi. Eräs vanhin ehdotti, että hän voisi aamulla ennen työhön lähtöään tehdä katutyötä kello kuudesta kahdeksaan lähellä rautatieasemaa. Voitettuaan arkuutensa ja kestettyään aluksi joidenkuiden työhön menijöiden pilkkaa hänelle muodostui lehtikierros, johon kuuluvat nelisenkymmentä ihmistä ottivat lehdet mielellään. Heidän joukossaan oli työhön menijöitä, aseman työntekijöitä ja läheisten kauppojen omistajia. Hän levitti kuukaudessa keskimäärin 235 lehteä alueella, jolla tienraivaajat levittivät tavallisesti osapuilleen 30. Kun hän oli keskustellut raamatullisista asioista ihmisten kanssa vain muutaman hetken joka päivä, hän pystyi aloittamaan kuusi eri raamatuntutkistelua, joista yhtä hän johti eräälle poliisille.

Jotkut muut julistajat sovelsivat ehdotuksia, jotka liittyivät puhelimitse todistamiseen, tavoittaakseen ihmisiä turvajärjestelyin suojatuista rakennuksista. Hellittämättömyys ja jonkin vetoavan aiheen käyttäminen ovat avanneet tien monille raamatuntutkisteluille. Kun muuan sisar kysyi puhelimessa eräältä naiselta, oliko hän miettinyt paljon, mitä tulevaisuus tuo tullessaan hänelle ja hänen perheelleen, nainen vastasi myöntävästi. Hänen terveytensä oli heikentynyt siksi, että hän oli niin pettynyt toisten auttamiskykyyn. Siksi hän oli eristäytynyt kotiinsa. Todistajan aito kiinnostus vaikutti häneen niin suuresti, että hän suostui tapaamaan sisaren eräässä lähellä sijaitsevassa supermarketissa. Nähtyään Perhe-elämä-kirjan  sisällysluettelon hän halusi auliisti ryhtyä tutkimaan Raamattua.

Energinen kenttäpalvelus ja seurakuntien kypsyminen ovat johtaneet tasaiseen, jatkuvaan kasvuun. Tammikuussa 1979 alkanut perättäisten julistajahuippujen sarja on nyt jatkunut keskeytymättä reilut 18 vuotta. 1980-luvun lopusta 1990-luvun alkuun saakka julistajia on joka vuosi tullut Japanissa lisää keskimäärin yli 10000. Vuoden 1995 maaliskuuhun mennessä Valtakunnan julistajien määrä oli noussut tässä maassa 200000:een. Elokuussa 1997 palveli 220663 julistajaa 3785 seurakunnassa, kun taas vuoden 1972 elokuussa oli ollut 14199 julistajaa 320 seurakunnassa. Yhä useamman julistajan äidinkieli ei kuitenkaan ole japani.

Apua vieraskielisille ryhmille

Japanin voimakas talous on houkutellut maahan monia työntekijöitä, jotka puhuvat jotain muuta kieltä kuin japania. Heidän joukossaan on ollut Jehovan todistajia. Japani ei enää ole maa, jossa likipitäen jokaisen äidinkieli on japani. Miten vieraskielistä väestöä voitaisiin auttaa hengellisesti?

Ennen 1980-lukua vieraskielisiä oli verraten vähän. Pieniä erillään olevia ryhmiä tai seurakuntia oli muodostettu Misawaan, Tachikawaan ja Okinawaan, mikä hyödytti Yhdysvaltain armeijan palveluksessa olevien perheisiin kuuluvia vaimoja ja lapsia sekä myös muita kiinnostuneita.

Suurin näistä ryhmistä ja seurakunnista oli muodostettu Okinawassa sijaitsevien amerikkalaisten sotilastukikohtien vuoksi. Vuonna 1968 muuttivat aiemmin Koreassa lähetystyössä palvelleet Karl ja Evalyn Emerson pienen poikansa kanssa auttamaan Okinawan englanninkielistä väestöä. Myöhemmin heidän seurakseen tälle hedelmälliselle alueelle tulivat Bill ja Mary Ives sekä Wayne ja Penny Frazee Gileadin 40. ja 52. kurssilta. Wayne ajaa körötteli pikkuriikkisellä autorämällään, jonka moottorin iskutilavuus oli 360 kuutiosenttimetriä,  ympäri hajanaista Kadenan lentotukikohtaa, ja oman sotilastaustansa vuoksi hän pystyi työskentelemään erityisen tehokkaasti asevelvollisten parissa. Yhteensä Wayne ja Penny pystyivät auttamaan noin sataa ihmistä kasteelle saakka niiden 15 vuoden aikana, jotka he palvelivat Okinawassa. Heidän palveluksensa oli niin tehokasta, että erään tukikohdan komentava upseeri pyysi heitä saarnaamaan muualla. Miksi? ”Te viette parhaat mieheni”, hän valitti.

Vaikka väkeä on tullut ja mennyt yhtenään, kun sitä on siirretty toisiin tukikohtiin, on tämän seurakunnan kokouksissa käynyt kirjaimellisesti tuhansia ihmisiä ja lisäksi satoja on autettu asennoitumaan Jehovan puolelle. Valtaosa heistä on jatkanut Jehovan palvelusta palattuaan Yhdysvaltoihin. Joistakuista on tullut vanhimpia ja avustavia palvelijoita. Yksi heistä, Nick Simonelli, kävi myöhemmin Gileadin 93. kurssin ja seurasi siten hänen kanssaan tutkineen todistajan jalanjälkiä. Tällä hetkellä hän palvelee vaimonsa kanssa Ecuadorissa.

Japanin englanninkielinen alue

Vietnamin sodan päätyttyä Japanin englanninkieliset ryhmät kuivuivat yksi kerrallaan 1970-luvun lopulla. Mutta kun James Mantz nuorempi pani 1980-luvun alkuvuosina merkille, että Atsugissa sijaitsevan Yhdysvaltain merivoimien lentotukikohdan nurkilla – vain 15 minuutin ajomatkan päässä Betelistä – liikkui paljon englanninkielistä väkeä, hän pyysi Kaliforniassa asuvia vanhempiaan tulemaan yli itämaihin ja auttamaan (vrt. Apostolien teot 16:9). Niinpä maaliskuussa 1981 muutti 62-vuotias James Mantz vanhempi 59-vuotiaan vaimonsa Ruthin kanssa Sagamiharaan lähelle Atsugin tukikohtaa. ”Alueemme oli kaikkialla siellä, mistä pystyimme löytämään englantia puhuvia ihmisiä”, muistelee Ruth. ”Kun Ruth teki katutyötä, hän monesti pysäytti pyöräileviä nuoria amerikkalaissotilaita ojentamalla kätensä ja näyttämällä heille lehtiä”, kertoo eräs Ebinan Betel-perheen jäsen. Surullista kyllä  James Mantz vanhempi nukkui pois pian heidän Japaniin saapumisensa jälkeen, mutta Ruth jäi tuolle alueelle ja auttoi lukuisia ihmisiä oppimaan totuuden. Pienestä Sagamiharan englantilaisesta ryhmästä tuli seurakunta lokakuussa 1985.

Japanin talouden vahvistuttua 1980-luvulla vierasmaalaisten määrä kasvoi huimasti. Filippiineiltä, Etelä-Amerikasta, Afrikasta, Kiinasta ja Koreasta virtasi tuhansia siirtotyöläisiä. Seura ryhtyi tehostamaan näiden ulkomaalaisten työntekijöiden hengellistä auttamista. Englantia puhuville japanilaisille tienraivaajille ja monille beteliläisille annettiin tehtäväksi auttaa heitä. ”Kun Seura alkoi johtaa tätä työtä”, sanoi eräs veli, joka oli kuulunut englantilaiseen seurakuntaan vuosien ajan, ”kasvua alkoi tapahtua saman tien.” Vuoden 1997 syyskuun 1. päivään mennessä oli perustettu 18 englantilaista seurakuntaa, jotka muodostivat erillisen kierroksen.

Apua brasilialaisille

Monia sellaisia japanilaisia, joiden vanhemmat tai isovanhemmat olivat muuttaneet Brasiliaan, palasi Japaniin työn perässä, mutta he eivät ymmärtäneet japania sen paremmin kuin englantiakaan. Vuonna 1986 Kazuyuki ja Nanako Kiritani, aviopari, joka oli aiemmin ollut lähetystyössä Brasiliassa, muutti Jokohamaan, missä asui muutamia portugalinkielisiä sisaria ja raamatuntutkisteluoppilaita. Tämä pikku ryhmä järjesti kerran kuussa portugalinkielisen Vartiotornin tutkistelun ja lyhennetyn teokraattisen palveluskoulun.

Vuoden 1991 keväällä Seura pyysi kolmea brasilialaista vanhinta, jotka asuivat Tokiossa, Nagoyassa ja Toyohashissa, sekä veli Kiritania keskustelemaan siitä, miten portugalinkielistä työtä voitaisiin kehittää. Elokuussa 1991 aloitti toimintansa neljä portugalilaista ryhmää. Haaratoimistossa oli värvätty halukkaita beteliläisiä, ja Betelissä aloitettiin portugalin kielen kurssi. Kurssin osanottajat opiskelivat kieltä innokkaasti, ja heistä tuli osa portugalilaisten ryhmien perustusta.  Vastamuodostetuista ryhmistä tuli pian seurakuntia, ja kuudessa vuodessa oli perustettu 21 portugalinkielistä seurakuntaa, joista koostuu myös oma kierros.

Espanjankielinen kenttä avautuu

Syyskuussa 1987 pidettiin ensimmäinen espanjankielinen kokous kahdeksan sellaisen sisaren auttamiseksi, jotka olivat siihen saakka toimineet portugalilaisen ryhmän yhteydessä. Louis Delgado, perulainen naimaton veli, otti johdon. Noina päivinä jotkut sisarista matkustivat kuusi tuntia päästäkseen espanjalaisiin kokouksiin, mutta heidän saamansa hengellisen avun takia se maksoi vaivan. Joillakuilla, jotka olivat avioituneet japanilaisten kanssa taloudellisen turvallisuuden vuoksi, oli ongelmia avioliitossaan, ja heidän oli myös vaikea kertoa tuntemuksistaan vanhimmille japanilaisissa seurakunnissa.

Kenttäpalveluskin oli espanjalaisryhmälle haastavaa. Organisoidakseen alueet he menivät kaikille niille 29 asemalle, joita Tokion keskustan kiertävän Yamanote-rautatielinjan varrella on, ja lähtivät niiltä käsin etsimään ovista espanjalaisia nimiä. Vaikka tehtävä oli uuvuttava ja aikaa vievä, he saivat sen ansiosta tarkoin rajatun alueen, jota käydä.

Päivän aikana sisarista koostuvat ryhmät kävivät alueilla, joilla asui paljon kolumbialaisia naisia. Naiset työskentelivät baareissa, joita yleensä piti yllä japanilainen mafia eli jakuza  (yakuza). Kun joku nainen näytti edistyvän hengellisesti, jakuza puuttui asiaan ja siirsi hänet toiseen paikkaan. Yksi tällainen raamatuntutkisteluoppilas edistyi kuitenkin niin pitkälle, että hän tajusi työpaikan vaihtamisen olevan välttämätöntä voidakseen miellyttää Jehovaa. Se tiesi sitä, että hänen oli paettava jakuzaa ja piileskeltävä siltä. Tutkistelunjohtajansa avulla hän pääsi lopulta palaamaan kotimaahansa.

Kun sitten 1990-luvun alussa Japaniin virtasi solkenaan työläisiä Perusta, Argentiinasta, Paraguaysta, Boliviasta ja muualta, Jehovalla oli pieni espanjalainen ryhmä valmiina huolehtimaan heidän hengellisyydestään. Vuonna 1991 aloitettiin espanjan kurssi niille beteliläisille, jotka halusivat auttaa. Vajaassa vuodessa jotkut pitivät jo esitelmiä. Vuonna 1993 perustettiin Tokion alueelle ensimmäinen seurakunta. Vuoteen 1997 tultaessa maassa oli 13 kukoistavaa espanjalaista seurakuntaa. Niistä koostuu erillinen vieraskielinen kierros.

Aasialaisten auttaminen

Japaniin saapui kaiken aikaa myös merkittävän paljon kiinalaisia. Heidän joukossaan oli tuhansia opiskelijoita sekä niiden japanilaisten jälkeläisiä, jotka olivat lapsena lähteneet Kiinaan toisen maailmansodan päättyessä. Japanissa asui arviolta enemmän kuin 300000 kiinalaista, joista 200000 Suur-Tokion alueella. Kun veljet nostivat silmänsä ja katsoivat kiinalaista peltoa, he saattoivat nähdä sen olevan vaalea elonkorjuuta varten, ’mutta työntekijöitä oli vähän’ (Matt. 9:37; Joh. 4:35).

Masayuki Yamamoto oli ollut vaimonsa Masakon kanssa kahdeksan vuotta lähetystyössä Taiwanissa. Vuonna 1992 opetettiin monille sellaisille beteliläisille kiinaa, jotka halusivat auttaa kiinaa puhuvaa väestöä. Masayuki otti pikimmiten yhteyttä niihin todistajiin, jotka puhuivat hiukan kiinaa, ja he perustivat kiinalaisen ryhmän, johon kuului 28 julistajaa. Heistä suurin osa oli japanilaisia tienraivaajia, jotka olivat  innokkaita auttamaan kiinaa puhuvia kiinnostuneita, vaikka heidän oma kielitaitonsa vielä ontuikin. Näiden japanilaistodistajien palava into liikutti kiinalaisten sydäntä. Muuan nuori nainen sai kirjan Suurin ihminen joka koskaan on elänyt eräältä veljeltä, joka kävi hänen kanssaan samaa koulua. Hän luki kirjan viikossa. Tämän johdosta hän alkoi käydä kaikissa kokouksissa. Hän oli hämmästynyt nähdessään niin monien japanilaisten opiskelevan kiinaa vain siksi, että he voisivat kertoa hyvää uutista kiinankielisille ihmisille. Tämä nainen ja hänen pikkuveljensä edistyivät nopeasti, ja vuoden kuluessa he kävivät kasteella. Nainen johti omia raamatuntutkisteluja jo ennen kastettaan.

Vuoden 1993 toukokuussa pidettiin ensimmäinen kiinalainen kierroskonventti. Läsnä oli 399 henkeä ja 8 kastettiin. Ennen pitkää toiminnassa oli viisi kiinankielistä seurakuntaa sekä yksi kiinalainen kirjantutkisteluryhmä japanilaisen seurakunnan yhteydessä.

Muut kieliryhmät

Penn Pitorest ja hänen vaimonsa Phiksang alkoivat tutkia Raamattua 1980-luvun lopulla. He molemmat olivat tulleet Kambodžasta pakolaisina ja menettäneet vanhempansa kotimaassaan sattuneessa verilöylyssä. Edistyminen oli hidasta, koska khmerin kielellä ei ollut käytännössä yhtään tutkittavaa julkaisua. Mutta aikanaan heidät kastettiin. Koska he olivat kiinnostuneita toisten kambodžalaispakolaisten hengellisistä tarpeista, he pyrkivät johtamaan raamatuntutkisteluja näiden kanssa. Kohta muodostettiin pieni khmerinkielinen ryhmä. He saivat lisäapua vuonna 1994, jolloin alkoi ilmestyä khmerinkielinen Vartiotorni. Sen jälkeen kymmenen Betelissä palvelevaa veljeä ryhtyi opiskelemaan tuota kieltä, ja heitä pyydettiin käymään khmerinkielisissä kokouksissa.

Suurin osa Japanin vieraskielisestä väestöstä on korealaisia, mutta koska useimmat heistä ymmärtävät japania, heillä ei ollut  vuosikausiin erillistä seurakuntaa. Aikanaan kuitenkin kiinnitettiin huomiota siihen, että Japanissa asuvat korealaiset voisivat omaksua totuuden nopeammin, jos he tutkisivat omalla äidinkielellään. Tämä johti siihen, että muodostettiin korealainen ryhmä lähelle Beteliä huhtikuussa 1996 ja myöhemmin toinen ryhmä Itamin kaupunkiin Hyogon prefektuuriin.

Ei sovi sivuuttaa myöskään viittomakielisiä seurakuntia. Monet ovat halunneet opetella japanilaisen viittomakielen voidakseen auttaa kuulovammaisia ihmisiä eri puolilla maata. Vuodesta 1982 lähtien Seura on järjestänyt viittomakielisen tulkkauksen tietyissä piirikonventeissa. Mutta vuonna 1992 ryhdyttiin kuulovammaisia auttamaan yhteisvoimin, kun Fukuokan ja Kumamoton kaupunkeihin muodostettiin viittomakieliset seurakunnat. Lisäksi on valmistettu viittomakielisiä videoita. Nyt koko Japanissa on 11 seurakuntaa ja 9 pienempää ryhmää, jotka auttavat aktiivisesti kuulovammaisia.

Tällä tavoin japanilaiset Jehovan todistajat ovat tehneet hyvää työtä pyrkiessään tavoittamaan ja auttamaan monia tässä maassa olevia kieliryhmiä, jotta niihin kuuluvat voisivat hyötyä hyvästä uutisesta sillä kielellä, jota he ymmärtävät parhaiten.

Uusi koulu herättää innostusta

Vuonna 1993 avautui japanilaisille naimattomille vanhimmille ja avustaville palvelijoille uusi, jännittävä tilaisuus. Se soi heille mahdollisuuden laajentaa palvelustaan sekä kotimaassa että ulkomailla. James Hinderer ja David Biegler, kaksi veljeä, joilla oli vuosikymmenien kokemus matkatyöstä, lähetettiin Yhdysvalloista johtamaan ensimmäistä Japanissa järjestettävää palvelijoiden valmennuskoulun kurssia. Tällä ensimmäisellä kurssilla, joka pidettiin englanniksi, oli läsnä myös seitsemän tarkkailijaa Japanista, Korean tasavallasta ja Filippiineiltä. Heitä valmennettiin palvelemaan opettajina omissa maissaan.

 Eräs ensimmäisen kurssin oppilas kertoo, miten he hyötyivät tästä koulusta: ”Monilla meistä oli luullakseni vaikeuksia päätellä itse asioita ja tehdä ratkaisuja soveltamalla olennaisia Raamatun periaatteita. Tunsimme olomme kotoisemmaksi sääntöjen parissa. Mutta koulussa meitä valmennettiin kahden usein toistuneen kysymyksen – miksi ja miten – avulla pohtimaan mielessämme niitä perusteita, jotka tosiasioiden ja vastausten takana piilivät.” Eräs toinen tuon kurssin oppilaista korostaa samaa piirrettä muistellessaan, mitä tapahtui, kun toinen opettajista ehdotti, että lehdistä huolehtiva avustava palvelija voisi valmistaa lehtiesityksen, jota voisi käyttää esitettäessä tuoreita irtonumeroita, ja kertoa sen sitten julistajille. Eräs oppilas esitti tästä kysymyksen, jota seuranneessa vastauksessa tuli vaikuttavalla tavalla selväksi vanhurskauden ja hyvyyden välinen ero. Opettaja selitti: ”Vanhurskas täyttää kirjoitetut säännöt, mutta hyvyys menee yli sen, mitä vaaditaan, jotta voisi olla avuksi toisille. Meidän on oltava paitsi vanhurskaita myös hyviä ja tehtävä voitavamme seurakunnan jäsenten hyväksi kirjoitettujen sääntöjen puuttumisesta huolimatta.”

Japanissa nuoret naimattomat veljet eivät yleensä hosu, kun he harkitsevat avioitumista. Ensimmäisten 18 kurssin osanottajat olivat keskimäärin 29-vuotiaita, ja he olivat olleet 13 vuotta totuudessa ja 8 vuotta kokoaikaisessa palveluksessa. Elokuuhun 1997 mennessä oli 33:lta palvelijoiden valmennuskoulun kurssilta valmistunut yli 790 oppilasta, ja tuhannet jonottavat vuoroaan. Valmistuttuaan jotkut on lähetetty kierrosvalvojiksi, erikoistienraivaajiksi ja lähetystyöntekijöiksi. (Ps. 110:3.)

Hyödyt ovat heti havaittavissa, kun nämä hyvin valmennetut vanhimmat ja avustavat palvelijat työskentelevät seurakuntien yhteydessä. Muuan vanhin kertoi, miten myönteisesti eräs tästä koulusta valmistunut veli on vaikuttanut heidän seurakuntaansa: ”Seurakunnasta on tullut paljon virkeämpi ja  iloisempi. Tienraivaushenki on kasvanut, ja kaikki seurakunnan jäsenet ovat oppineet ymmärtämään paremmin, kuinka tärkeää on toimia teokraattisen käytännön mukaan. Nuorten kiinnostus hengellisiä asioita kohtaan on kohentunut, ja monet ovat liittyneet teokraattiseen palveluskouluun.” Siten seurakunnat ovat lujittuneet ja rakentuneet.

Edustajia ulkomaisiin konventteihin

Vuosien vieriessä japanilaisilla Jehovan todistajilla on ollut useita tilaisuuksia ’avartua’ rakkauden ilmaisemisessa kansainvälistä veljesseuraa kohtaan (2. Kor. 6:13). Koska mahdollisuudet matkustaa ulkomaille ovat lisääntyneet, Seura on pyytänyt Japanin haaratoimistoa lähettämään edustajia kansainvälisiin erikoiskonventteihin, joita on pidetty Euroopassa, Afrikassa, Aasiassa, Amerikassa, Havaijissa ja Uudessa-Seelannissa.

Halukkaita konventteihin lähtijöitä ilmaantui vuosien kuluessa yhä enemmän, eikä ollut mitenkään poikkeuksellista, että lähtijöiden joukossa oli koko joukko tienraivaajia ja muita kokoaikaisia palvelijoita. Kun vuonna 1996 pidettiin erikoiskonventteja Tšekissä ja Unkarissa, 1320 japanilaisen konventtivieraan joukossa oli 1114 kokoaikaista palvelijaa.

Se mitä japanilaisvieraat ovat nähneet ja kuulleet näissä erikoiskonventeissa, on laajentanut heidän näkemystään ja antanut heille lisäpontta palvella Jehovaa koko sydämestään. Shigeo Ikehata, joka kävi vuonna 1978 Korean tasavallan, Hongkongin, Filippiinien ja Taiwanin kansainvälisissä konventeissa, selittää: ”Minua kosketti syvästi se rakkauden side, joka veljien ja sisarten välillä vallitsi näissä vieraissa maissa. Se että olen nähnyt, kuinka Jehovan todistajia yhdistää puhdas kieli, on erityisesti vaikuttanut arvostukseeni palvelusetujani kohtaan ja rukousteni sisältöön.”

Se että konventtivieraat ovat käyneet maissa, joissa Jehovan palvelijat ovat kestäneet kiihkeää vainoa, ja kuulleet  näiden itsensä kertovan kokemuksiaan, on synnyttänyt heissä halun jäljitellä heidän uskoaan. Sisar Misako Oda oli vuonna 1992 läsnä entisen Neuvostoliiton ensimmäisessä kansainvälisessä konventissa Pietarissa. Hän muistelee: ”Kun ensimmäisen konventtipäivän alkulaulu alkoi, vieressäni istunut venäläinen sisar puhkesi itkemään. Nostaessani katseeni näin monien muidenkin venäläissisarten olevan kyyneleet silmissä, heidän kykenemättä laulamaan laulua loppuun. Kiitin hartaasti  Jehovaa hänen ansaitsemattomasta hyvyydestään, kun hän salli minun, joka en ole kokenut sellaista vainoa kuin he, olla siellä heidän parissaan ja jakaa tuon historiallisen hetken, joka merkitsi voittoa Jehovalle ja uskollisille veljille.”

Nuori tienraivaajasisar Seiko Namba (nykyisin Nakajima) muistaa hyvin vuoden 1990 Buenos Airesin konventin. Hän sanoo: ”Opin argentiinalaisilta veljiltä ja sisarilta, miten ilmaista rakkautta ja arvostusta, ja kuinka tärkeää on näyttää nuo tunteet toisille. Kun olimme lähdössä, muuan iäkäs sisar halasi minua ja antoi minulle lahjan. Kyynelsilmin hän hoki yhä uudelleen: ’Hasta luego en el Paraíso’ [nähdään paratiisissa]. Palattuani Japaniin yritin osoittaa samaa rakkautta ja huomaavaisuutta seurakuntani ja alueeni ihmisiä kohtaan.” Olemalla kanssakäymisissä latinalaisamerikkalaisten veljiensä kanssa muutkin japanilaiset konventtivieraat, vaikka ovatkin yleensä ujonpuoleisia ja pidättyviä, oppivat osoittamaan avoimemmin rakkauttaan.

Vuosien mittaan Japanin haaratoimisto on saanut lähettää tuhansia edustajia muissa maissa järjestettyihin erikoiskonventteihin. Se ylenmääräinen vastakaiku, jota seurakunnissa osoitetaan, kun ne saavat kutsun näihin konventteihin, kertoo siitä valtavasta innostuksesta ja arvostuksesta, joka veljillä on siksi, että heillä on näin mahdollisuus olla tekemisissä kansainvälisen kristillisen perheensä kanssa.

Apua kansainvälisen tarpeen täyttämiseen

Meillä on nykyään suuri etu edistää monin tavoin kansainvälistä veljeyttä. Hankittuaan arvokasta kokemusta painamisesta Japanin haaratoimisto pystyy auttamaan naapurimaiden haaratoimistoja julkaisujen painamisessa. Joka kuukausi Ebinan painossa tuotetaan nykyään yli 9000000 Vartiotorni- ja Herätkää!-lehteä kymmenellä kielellä.

Japanin haaratoimistossa painetaan tätä nykyä kirjoja, Raamattuja ja kirjasia 26 kielellä, muun muassa kiinaksi,  laoksi, singaliksi, tamiliksi (Sri Lankaa varten) ja thaiksi sekä 11:llä Filippiineillä puhuttavalla kielellä – kaikki nelivärisinä. Nopeiden offsetrotaatiokoneiden ansiosta paino kykenee vastaamaan tuossa tuokiossa kentän tarpeisiin. Esimerkiksi vuoden 1993 syyskuussa Japaniin lähetettiin aineistoa sitä varten, että siellä valmistettaisiin erikoispainos kauan odotetusta tagaloginkielisestä Raamatusta, jossa olisi Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös. Lokakuun puoliväliin mennessä oli painettu ja lähetetty 70000 tagaloginkielistä Raamattua, joten ne ehtivät juuri parahiksi heidän joulukuun piirikonventteihinsa, joissa ne jaettiin veljille. Kohta sen jälkeen olivat vuorossa Raamatut cebuanoksi ja ilokoksi. Ebinan painossa valmistetaan nykyään myös portugalin- ja espanjankielisiä Raamatun loistopainoksia.

Sen jälkeen kun maailmankeskuksessa perustettiin vuonna 1989 käännöspalveluosasto, Japanin haaratoimistoa pyydettiin auttamaan kääntäjiä kautta Aasian ja Tyynenmeren seutujen. Täällä asuu yli puolet maailman väestöstä, mutta  monet näistä ihmisistä, jotka puhuvat kymmeniä eri kieliä, eivät vielä voi lukea Vartiotorni-seuran julkaisuja äidinkielellään. Japanilaisveljillä, jotka osaavat kääntää ja jotka tuntevat tietokoneet, on ollut etu vierailla Intiassa, Pakistanissa, Sri Lankassa, Nepalissa, Libanonissa, Malesiassa, Thaimaassa, Kambodžassa, Indonesiassa, Myanmarissa, Salomonsaarilla, Guamissa ja muissa maissa, missä he ovat auttaneet kääntäjien etsimisessä ja valmentamisessa sekä käännösryhmien organisoinnissa. Lisäksi he ovat asentaneet tietokoneohjelmia, jotka Seura on kehittänyt kääntäjien avuksi.

Keskinäistä rohkaisua

Unohtaa ei saa myöskään niitä 76:ta japanilaista veljeä ja sisarta, jotka ovat jäljitelleet Japanissa palvelleita lähetystyöntekijöitä ja lähteneet halukkaasti edistämään Valtakunnan etuja yhdeksässä maassa Japanin ulkopuolella. Tästä ryhmästä 13 on käynyt palvelijoiden valmennuskoulun. Heitä on lähetetty Brasiliaan (7), Guamiin (2), Kambodžaan (1), Malesiaan (2), Nigeriaan (1), Papua-Uuteen-Guineaan (11), Paraguayhin (8), Salomonsaarille (5) ja Taiwaniin (39). Näillä määräalueilla palvelevilta tulleet kirjeet osoittavat, että he ovat oppineet tulemaan toimeen uusien kielten, tapojen ja ruokien sekä trooppisten sairauksien kanssa, ja he ovat myös olleet valmiita palvelemaan alkeellisissa oloissa, joskus ilman juoksevaa vettä, kaasua tai sähköä, vastakohdaksi nykyisen Japanin hyvinvoinnille. He ovat kehittäneet rakkautta paikallisia ihmisiä kohtaan ja opetelleet jumalista tyytyväisyyttä. He ovat iloisia voidessaan edistää Valtakunnan etuja tällä tavoin.

Kun teokraattinen kasvu Japanissa vaati jälleen laajentamaan haaratoimistotiloja, työ käynnistettiin kansainvälisenä yhteistyönä. Hankkeeseen kuuluu kaksi 13-kerroksista asuintornitaloa sekä viisikerroksinen huoltorakennus. Vuonna 1994 nimitettiin rakennustyön valvojaksi yhdysvaltalainen Frank Lee. Kansainväliseen palvelijaryhmään kuuluva  yhdysvaltalainen Steve Givins kuuluu hänkin rakennuskomiteaan. Yli 49 vapaaehtoista on tullut Australiasta, Costa Ricasta, Englannista, Italiasta, Kanadasta, Luxemburgista, Ranskasta, Suomesta, Uudesta-Seelannista ja Yhdysvalloista auttamaan rakennustyössä. He kaikki ovat ilomielin uhranneet vakiintuneemman elämän kotimaassaan, jotta he voisivat hyödyttää kokemuksellaan ja taidoillaan ulkomaisia veljiään sekä edistää Valtakunnan etuja.

Myös japanilaisten veljien tavaton alttius on ollut merkille pantavaa: hankkeeseen on anonut yli 4600 ammattilaista ja sekatyöntekijää. Useimpien heistä täytyy tehdä suuria muutoksia voidakseen osallistua työhön edes lyhyeksi aikaa. Joidenkuiden täytyy jättää työpaikkansa ja lähteä perheensä luota. Mutta he tuntevat saavansa ponnisteluistaan runsaan palkan.

Ikääntyneitä mutta yhä innokkaita

Tämän suuren japanilaisten Jehovan ylistäjien joukon kasvu sai alkunsa siitä, kun Gileadin 11. kurssilta valmistuneet lähetystyöntekijät saapuivat maahan vuosina 1949 ja 1950. Toisia liittyi heihin. Jotkut heistä olivat 7. kurssin käyneitä, ja jälkeenpäin tuli lisää myöhemmiltä kursseilta. Heistä 59 on edelleen kokoaikaisessa palveluksessa Japanissa. Jotkut ovat nyt yli 70- ja 80-vuotiaita, ja he kaikki osallistuvat yhä innokkaasti palvelukseen. Lois Dyer sanoi 64 vuotta jatkuneen horjumattoman kokoaikaisen palveluksen jälkeen: ”Rukoilen jatkuvasti luottavaisena, kuten Daavid niin eloisasti rukoili: ’Älä jätä minua, kun voimani ehtyy – – oi Jumala, vanhana ja harmaapäisenäkään.’” (Ps. 71:9, 18.) Jehova ei ole hylännyt näitä uskollisia, jotka ovat käyttäneet suuren osan elämästään uskollisessa Valtakunnan palveluksessa. Eräs lähetystyöntekijöiden perheeseen kuuluva esittää asian seuraavasti: ”Jehovan järjestö on kuin äiti, joka kietoo meidät lämpöiseen huopaan ja pitää meitä lähellään.”

 Kaksikymmentäyksi näistä veteraaneista on nyt Tokiossa Mitan lähetyskodissa. Rakennus, jossa haaratoimisto alun perin sijaitsi Tokiossa, on peruskorjattu näiden iäkkäiden lähetystyöntekijöiden asunnoksi. Siellä asuu varsin poikkeuksellinen lähetystyöntekijöiden perhe! Ikävuosia heillä on keskimäärin 74 ja vuosia totuudessa 50. Kahdeksan heistä on Gileadin 11. kurssilta. Yhteensä tämä perhe on koonnut vuosien mittaan todistusröykkiön auttamalla 567:ää ihmistä oppimaan totuuden. Vaikka monet tämän perheen jäsenistä ovat hyvän matkaa yli 80-vuotiaita ja painivat vakavien terveysongelmien kanssa, he eivät totisesti ole jouten. Palvelusvuonna 1997 he kävivät kuukaudessa keskimäärin yli 40 tuntia kenttäpalveluksessa ja levittivät yhteensä 17291 lehteä ja satoja kirjoja tarkoin kolutulla alueellaan. Näitä veteraaneja kunnioitetaan heidän seurakunnissaan ja arvostetaan heidän naapurustossaan.

Ruth Ulrich, jolle on nyt karttunut ikävuosia 87, on viettänyt noista vuosistaan 68 tienraivaajana ja lähetystyöntekijänä. Hän sanoo: ”On ollut uskoa vahvistavaa nähdä kaikkien näiden ihmisten vaihtavan pakanauskontonsa totuuteen ja todella tulevan veljiksemme ja sisariksemme.”

Selatessamme ”perhealbumiamme”, joka kertoo Japanin Jehovan todistajien nykyhistoriasta, olemme tavanneet monia näistä palavan innokkaista Jehovan palvelijoista. Mutta he ovat vain kourallinen niistä yli 220000 ihmisestä, jotka julistavat Jumalan valtakunnan hyvää uutista Japanissa. Lähetystyöntekijät ovat suunnattoman tyytyväisiä siihen, mitä heidän hengelliset lapsensa ja lastenlapsensa kolmannessa ja neljännessä polvessa saavat aikaan. Lisäksi he katsovat eteenpäin hyvin kiinnostuneina nähdäkseen, mikä osa Jehovalla vielä on heitä varten, sekä nykyisen järjestelmän viimeisinä päivinä että hänen suurenmoisessa uudessa maailmassaan, joka nyt on aivan käsillä!

 [Kokosivun kuva s. 66]

[Kuvat s. 71]

Uskollisia japanilaisjulistajia sotaa edeltävältä ajalta: 1) Jizo ja Matsue Ishii, 2) Miyo Idei, 3) Katsuo ja Hagino Miura

[Kuvat s. 72, 73]

Muutamia lähetystyöntekijöitä, jotka alkoivat palvella Japanissa vuosina 1949–50: 1) Don ja Mabel Haslett, 2) Lloyd ja Melba Barry, 3) Jerry ja Yoshi Toma, 4) Elsie Tanigawa, 5, 6) Percy ja Ilma Iszlaub, 7) Norrine Thompson (o.s. Miller), 8) Adrian Thompson, 9) Lois Dyer, 10) Molly Heron, 11) Shinichi ja Masako Tohara

[Kuva s. 79]

N. H. Knorr (ylhäällä vasemmalla) puhumassa Koben lähetyskodissa pidetyssä konventissa vuonna 1951

[Kuva s. 81]

Grace (ylhäällä) ja Gladys Gregory Gilead-koulun 11. kurssilta

[Kuva s. 82]

Margrit Winteler (oikealla, Gileadin 23. kurssilta) liittyi siskonsa Lenan (15. kurssilta) seuraan Japanissa

[Kuva s. 88]

Don Haslett ja Lloyd Barry Tokion Betel-kodissa vuonna 1953

[Kuva s. 89]

Japanilaisia erikoistienraivaajia, jotka ovat palvelleet 40 vuotta (vasemmalta oikealle): Takako Sato, Hisako Wakui, Kazuko Kobayashi

[Kuva s. 90]

Okinawan haaratoimisto vuonna 1979

[Kuva s. 95]

Lähdössä todistustyöhön talvisessa Hokkaidossa

[Kuvat s. 95]

Ylhäällä: Adeline Nako

Alhaalla: Lillian Samson

[Kuva s. 99]

Yuriko Eto

[Kuva s. 102]

Onnellinen tienraivaajaperhe aloittamassa kenttäpalvelusta

[Kuvat s. 110]

Haaratoimisto Tokiossa 1949–62

Haaratoimisto Tokiossa 1963–73

Haaratoimistotilat Numazussa 1972–82

[Kuva s. 115]

Toshio Honma, haaratoimistonvalvoja 1970-luvun puolivälissä

[Kuva s. 116]

Haaratoimistokomitea vuonna 1997 (vasemmalta oikealle): Richard Bailey, Shigeo Ikehata, Isamu Sugiura, Masataro Oda, Makoto Nakajima, Yoshihiro Nagasaki, Kenji Mimura

[Kuva s. 124]

James Mantz osallistui painon valvontaan (kuvassa vaimonsa Sarahin kanssa)

[Kuvat s. 132]

Konventtisaleja: Hyogo, Ebina, Kansai

[Kuva s. 139]

Kunihito Kobayashi

[Kuva s. 142]

Kobe vuonna 1995 sattuneen maanjäristyksen jälkeen

[Kuva s. 150]

Masayuki ja Masako Yamamoto

[Kuvat s. 156]

Japanilaisia konventtivieraita ulkomailla: 1) Kenia, 2) Etelä-Afrikka, 3) Venäjä

[Kuvat s. 158]

Haaratoimisto ja Betel-koti Ebinassa; pikkukuvassa vuonna 1997 valmistuneet lisärakennukset