Martinique

NIMI Martinique kuulostaa ihmisistä tutulta monissa osissa maailmaa. Se voi luoda mielikuvan auringosta, valkoisista hiekkarannoista ja turkoosinsinisistä meristä. Se voi saada ajattelemaan sellaisia elämän makeita asioita kuin sokeriruokoa ja banaaneja tai vaikka rommia. Kuvassa voi olla mukana musta- tai ruskeaihoisia syntyperäisiä asukkaita, jotka kasvot leveässä hymyssä ojentavat tarjottimella vieraille tervetuliaisiksi eksoottisia hedelmiä. Toiset muistavat Martiniquesta sen, miten Mont Pelée -tulivuori purkautui vuonna 1902 ja tuhosi täydellisesti seudun silloisen talous- ja kulttuurielämän keskuksen Saint-Pierren.

Tämä on suhteellisen pieni saari: pelkkä merkityksetön tomuhiukkanen. Se on vain 80 kilometriä pitkä ja 35 kilometriä leveä. Sillä on silti ollut kokoonsa nähden suuri merkitys kansainvälisissä asioissa. 1600-luvulta 1800-luvulle saakka siirtomaavallat taistelivat täällä armottomasti Pohjois- ja Etelä-Amerikan sekä Karibianmeren alueen herruudesta. Saint-Domingue (Haiti), Guadeloupe, Martinique ja muut Länsi-Intian saaret vaihtoivat omistajia sen mukaan, mikä kulloinkin oli taistelujen lopputulos.

Vaikka Martinique on vain pieni saari, se oli useita kymmeniä vuosia Karibianmeren alueen orjakaupan keskus. Tuon saaren väestöstä ei voi puhua mainitsematta orjuuden kahleita, jotka muovasivat sen menneisyyttä ja selittävät paljolti ihmisten nykyisiä oloja.

 Puhumme kansasta, joka on pitkällisen orjuuden jälkeen ylpeä vapaudestaan. Näihin ihmisiin liittyy erikoisia paradokseja. He ovat tarkkoja vapautumisestaan ja haluavat tehdä sitä tunnetuksi. Samalla he mukautuvat ranskalaiseen kulttuuriin, jonka siirtomaavalta toi saarelle väkisin – kulttuuriin jonka arvoja ja rikkautta enemmistö useimmissa suhteissa arvostaa. Ihmiset sanovat omakseen uskontoa – roomalaiskatolisuutta – jonka sortavat isännät pakottivat heidät omaksumaan. Tähän liittyy vielä se, että heidät on opetettu palvomaan Jumalaa, josta he tietävät hyvin vähän. Hänet esitetään heille Jumalana, joka puoltaa neekerien orjuutta, sillä hänen väitetään kironneen heidän rotunsa. Hänessä sanotaan olevan rakkautta ja oikeudenmukaisuutta, mutta nämä ominaisuudet näyttävät olevan kumman verhottuja. Heidän uskontonsa perustuu pääosin riitteihin ja perinteisiin, joissa täsmällisillä uskonkäsityksillä ja teologisilla erittelyillä ei ole juuri mitään merkitystä. (Vastaavasti voitaisiin huomauttaa, että naapurisaaressa Barbadosissa tunnustetaan anglikaanista uskontoa, koska se on ollut Britannian siirtomaana.)

Tämän vuosisadan lähestyessä loppuaan useimmat Martiniquen asukkaista pitävät kyllä mielellään itseään vapaina, mutta todellisuudessa he kamppailevat kahden vaativan isännän orjuudessa. Yhtäältä heitä painaa riitteihin ja perinteisiin pohjautuva uskonnollinen järjestelmä, joka ei pysty tyydyttämään  todellista hengellistä nälkää. Toisaalta he raatavat menestyksettä tyydyttääkseen loputtomia haluja, joita länsimaisen kulttuurin materialistinen elämäntyyli on vastustamattomalla vaikutuksellaan luonut (Saarn. 5:10).

Sanoma mittaamattoman kallisarvoisesta vapaudesta

Tällä trooppisella saarella on menneiden viidenkymmenen vuoden aikana julistettu vapauden sanomaa yhä voimaperäisemmin. Juuri tätä vapautta Jeesus Kristus tarkoitti sanoessaan: ”Te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus vapauttaa teidät.” (Joh. 8:32.) Kyseessä on vapaus valheen orjuudesta, vapaus julmasti ihmisiä riistävän taloudellisen järjestelmän kahleista sekä vapaus synnistä ja kuolemasta.

Tämän totuuden siemeniä alettiin kylvää vuonna 1946, jolloin Guadeloupesta tullut Georges Moustache todisti kahden viikon ajan Fort-de-Francessa ja Saint-Pierressä. Kolme vuotta myöhemmin, 9. elokuuta 1949, saarelle saapui neljä lähetystyöntekijää (yksi pariskunta ja kaksi nuorta sisarta), jotka olivat käyneet Vartiotornin raamattukoulun Gileadin: David ja Celia Homer, Mary Lolos ja Frances Bailey. He olivat Yhdysvalloista ja puhuivat ranskaa, joskaan eivät kovin hyvin. Puolessatoista vuodessa he onnistuivat kuitenkin levittämään 631 kirjaa ja yli 200 kirjasta, joissa selitetään Raamattua, ja he aloittivat 32 raamatuntutkistelua yksittäisille ihmisille ja perheille. Mutta katolinen papisto, jolla oli siihen aikaan vielä suuri vaikutusvalta ja joka ei missään tapauksessa halunnut arvovaltansa joutuvan kyseenalaiseksi, käytti vaikutusvaltaansa niin, että lähetystyöntekijät karkotettiin saarelta tammikuussa 1951. Yli kolmeen vuoteen hyvää uutista ei saarnattu Martiniquessa lainkaan.

Työ käynnistetään uudelleen

10. heinäkuuta 1954 tulivat Xavier ja Sara Noll Marseillesta Ranskasta. Molemmat olivat kokoaikaisia  sananpalvelijoita, ja Xavier oli palvellut seurakunnanvalvojana Marseillessa.

He muistavat vieläkin tulonsa tälle saarelle, joka tuntui heistä maapallon toiselta laidalta, koska se sijaitsi 7000 kilometrin päässä heidän kotimaastaan. He eivät ole unohtaneet ensi vaikutelmiaan kuumuudesta ja kosteudesta, eivätkä he ole unohtaneet ihmisten seurallisuutta, vieraanvaraisuutta ja hyväluontoisuutta.

Aivan alusta saakka he oppivat tyytymään vähimmäismukavuuksiin. Vietettyään muutamia päiviä erään Jehovan todistajiin suopeasti suhtautuvan miehen luona he löysivät uuden puutalon – rakennelman, jossa oli paljaat lautaseinät ja puulattia. Katon virkaa hoitivat aaltopeltilevyt. Sisäkattoa ei ollut eikä käymälää. Veli Nollin tehtävänä oli hämärän tullen tyhjentää pönttönä toimiva ämpäri erääseen rotkoon. Ensimmäinen ämpärintyhjennysmatka sattui 14. päiväksi heinäkuuta, Ranskan kansallispäiväksi. Reitti kulki läpi Stalingradiksi kutsutun torin, jolla oli täydessä käynnissä kaikenlaista juhlapäivään liittyvää toimintaa. Hänen kävellessään aukion poikki ihmiset, jotka olivat tulleet ulos rentoutumaan ja haukkaamaan raitista ilmaa, olivat tikahtua nauruun nähdessään ämpärin sisällön. Siinäpä vasta ensiesiintyminen! He eivät olleet koskaan ennen nähneet valkoista miestä hoitamassa moista tehtävää!

Yllättävä vastaanotto

Aiemmin samana päivänä veli Noll oli lajitellut tuntikausia kirjoja ja kirjasia, jotka olivat jääneet lähetystyöntekijöiltä, kun nämä karkotettiin. Monet julkaisut olivat hyönteisten turmelemia, mutta joukosta löytyi niin paljon hyväkuntoisia kappaleita, että Nollit pääsivät aloittamaan julkisen todistamisen seuraavana aamuna.

Tässä on joitakin veli Nollin muistikuvia tuosta ensimmäisestä palveluspäivästä: ”Lähtiessämme vaimoni kanssa täällä  ensi kertaa saarnaamistyöhön paloimme halusta päästä kosketuksiin ihmisten kanssa, tutustua heihin ja saada selville, miten meidät otettaisiin vastaan. Todellisuus ylitti odotuksemme. Aloitimme todistamisen keskustasta tuossa kaupungissa, jossa asui siihen aikaan 60000 henkeä. Aamupäivän aikana tapasimme vaimoni kanssa kahdesti, kun palasimme kotiin pakkaamaan kenttälaukkuihimme uuden erän kirjoja ’Totuus on tekevä teidät vapaiksi’ ja ’Valtakunta on tullut lähelle’ sekä kirjasia, joista yksi oli nimeltään ’Rauhan Ruhtinas’.”

Ovenavaajat sanoivat usein: ”Otan kirjanne muistoksi käynnistänne” tai: ”Jos tässä puhutaan Jumalasta, otan sen.” Kahden ensimmäisen viikon aikana levitettiin lähes 200 kirjaa ja satoja kirjasia. Oli helppo aloittaa keskusteluja, koska  ihmiset olivat uteliaita ja halusivat toivottaa vieraat tervetulleiksi. Näin hyvä vastaanotto tuntui erittäin rohkaisevalta!

Veli ja sisar Noll ihmettelivät, pystyisivätkö he tutkimaan näin monien kanssa! He oppivat kuitenkin nopeasti, että heidän piti erottaa pelkästään luontaista vieraanvaraisuutta osoittavat ihmiset niistä, jotka todella halusivat tietää Jumalalta tulevan totuuden ja soveltaa sitä käytäntöön. Jotkut halusivat oppia. Veli Noll muistelee: ”Mies, joka otti meidät vastaan saapuessamme Martiniqueen, esitteli meidät joillekin puusepänverstaansa työmiehille ja harjoittelijoille. Aloitimme yhden tutkistelun tuona samana iltana ja kaksi lisää ensimmäisen viikon aikana.”

Yhtä näistä tutkisteluista pidettiin eräälle nuorelleparille, Paul ja Nicole Jacquelinille. He tutkivat kolmesti viikossa ja edistyivät hyvin. Pian he lähtivät Nollien mukaan todistamaan talosta taloon. Nämä uudet julistajat toivat saarnaamistyöhön paikallista väriä.

”To-to-to”

Talon luo tullessa piti huutaa: ”To-to-to, onko ketään kotona?” Hyvin usein sisältä kuului vastaukseksi: ”Mitä asiaa?” Julistajan esiteltyä itsensä jälleen huutamalla talosta vastattiin: ”Tulkaa sisään istumaan.” Seurasi kiinnostavia keskusteluja.

Useimmiten ihmiset keskustelivat mielellään. Stressi oli noina päivinä tuntematon käsite Martiniquessa. Vain harva sanoi silloin niin kuin monet nykyään: ”Minulla ei ole aikaa.” Lopuksi he kuitenkin usein ilmoittivat: ”Ymmärrän kaiken, mitä sanotte, mutten aio luopua vanhempieni ja isovanhempieni uskonnosta.” Silloinkin kun näytti ilmenevän sen verran kiinnostusta, että julistajat kysyivät: ”Voisimmeko tulla pian uudelleen?”, vastaus oli usein: ”Jos se on Jumalan tahto.”

Yleensä ihmiset ilmaisivat syvää kunnioitusta Raamattua  kohtaan. Hyvin harvalla heistä kuitenkaan oli tuota kirjaa. Katoliset papit yrittivät kovasti estää ihmisiä olemasta missään tekemisissä Raamatun kanssa. Jotkut olivat silti onnistuneet saamaan Louis Segondin ranskankielisen protestanttisen käännöksen. Jotkut olivat hankkineet sen kaupustelijoilta, toiset seitsemännen päivän adventisteihin kuuluvilta naapureiltaan ja muutamat muut protestanteilta.

Merkkejä papiston levottomuudesta

Viisi kuukautta sen jälkeen kun Jehovan todistajat ryhtyivät jälleen saarnaamaan Fort-de-Francessa, eräässä katolisen kirkon sanomalehdessä käsiteltiin kysymystä ”Keitä ovat Jehovan todistajat?”. Siinä esitettiin papin ja seurakuntalaisen välinen keskustelu: ”Tunnetteko, Isä, Jehovan?” ”Hyvänen aika! Sinä taidat nyt puhua hepreaa?” Ja sitten seurasi pitkä litania Jehovan todistajien panettelua ja ilkeämielinen, vääristelty esitys heidän opetuksistaan. Kirkon lehtisessä oli jopa pilakuva sisar Nollista.

Vaikka saarella oli vain kourallinen todistajia, muuan pappi, jota Valtakunnan saarnaajien palava into selvästikin vaivasi, julisti jonkin aikaa myöhemmin: ”Tuhansista hyvistä ihmisistä on tulossa Jehovan todistajia, koska he eivät ole perehtyneet kunnolla omaan uskontoonsa.” Tilanne oli sellainen kuin Jeesus Kristus oli kuvaillut vertauksessaan rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Tavalliset ihmiset kaipasivat hengellisiä murusia hyvinvoivan papiston pöydältä. (Ks. Luukas 16:19–31.)

Notre Dame du Grand Retour käy vierailulla

Muutamia vuosia aiemmin, vuonna 1948, monien katolilaisten usko oli järkkynyt. Hiippakunta oli järjestänyt mittavan huijauksen. Ranskasta tuotiin suurin juhlamenoin Marian patsas. Sitä kuljetettiin Martiniquen halki, ja ihmiset pitivät sitä niin suuressa arvossa, ettei vastaavaa ole nähty tähän  päivään mennessä. ”Neitsyttä” esittävä patsas asetettiin pyörien päällä olevaan pieneen veneeseen, ja sitä kuljetettiin pitkin katuja. Matkan varrella ihmiset täyttivät veneen rahalla ja koruilla, jotka oli tarkoitettu ”madonnalle”. Siihen aikaan martiniquelaiset, niin rikkaat kuin köyhätkin, käyttivät vain kultakoruja. Siksi kertymä vastasi suurta rahasummaa.

Monet muistavat tapauksen yhä elävästi. Marthe Laurent, joka on nykyään Jehovan todistaja, kertoo ”madonnan” saapumisesta. ”Se tapahtui eräänä lauantai-iltana vuoden 1948 maaliskuun alkupuolella Savanea ympäröivällä torilla Fort-de-Francessa”, hän sanoo. ”Aukio oli täynnä ihmisiä, kun yhtäkkiä näimme pienen valon merellä, La Pointe des Nègresin kärjen tuntumassa. Valtava ihmisjoukko tunsi kihelmöivää jännitystä: ’Neitsyt’ oli tulossa veneellä!” Pierrette Hantoni meni yhä uudelleen antamaan lahjoituksia. Hän ja hänen miehensä koristelivat talonsa kukkasin ja ripustivat siihen julisteen, jossa luki Chez Nous Soyez Reine (Olkaa kotimme kuningatar). Tällaisen tunnelman vallitessa ihmiset täytti valtava innostus ja he olivat hyvin avokätisiä, koska he uskoivat, että ”Neitsyt” tekisi ihmeitä. Eräskin mies, jonka tyttärellä oli lihassairaus, seurasi polvillaan tuota pientä, pyörien päällä kuljetettavaa venettä siinä toivossa, että ”Neitsyt” parantaisi hänen tyttärensä.

Aikanaan patsaan kerrottiin palanneen Ranskaan, mutta se oli valhe. Myöhemmin saatiin selville, että se oli piilotettu erääseen varastoon. Paikallisen huhun mukaan lentokone, joka jonkin ajan kuluttua katosi merellä, oli kuljettamassa kokoon saatuja rahoja ja muuta omaisuutta sekä tuon huijauksen järjestäjiä. Enemmistön mielestä se oli Jumalalta tullut rangaistus. Vielä nykyäänkin, kun ihmiset puhuvat tästä tapauksesta, Jehovan todistajilla on hyvä tilaisuus näyttää heille, mitä Raamatussa sanotaan epäjumalanpalveluksesta (2. Moos. 20:4, 5; Ps. 115:4–8; 1. Joh. 5:21).

 Avioliitto, ei pelkästään avoliitto

Jotkin afrikkalaiset tavat säilyivät läpi orjuusajan, ja katolinen kirkko hyväksyi ne, kunhan niitä noudattavat ihmiset harjoittivat myös katolisia menoja. Tällaisessa ilmapiirissä oli yleistä, että mies ja nainen asuivat yhdessä, vaikka he eivät olleet naimisissa toistensa kanssa. Kun sisar Noll oli sananpalveluksessa, ihmisillä oli tapana kysyä häneltä: ”Onko teillä lapsia?” Kun hän vastasi kieltävästi, he kysyivät: ”Entä miehellänne?” Ei ollut harvinaista tavata miehiä, joilla oli lapsia muiden naisten kuin laillisen vaimonsa kanssa. Niiden, jotka halusivat tulla tosi kristityiksi, piti hylätä tällaiset epäraamatulliset tavat (Hepr. 13:4).

Martiniquessa tähän haasteeseen vastasi ensimmäisenä eräs nainen, jolla oli kuusi lasta kolmesta eri miehestä ja joka asui nuorimman lapsensa isän kanssa alkaessaan tutkia Raamattua. Marguerite Lislet tajusi nopeasti, miten suunnattomia muutoksia hänen piti tehdä miellyttääkseen Jehovaa (1. Kor. 6:9–11). Hän pyysi luonaan asuvaa miestä lähtemään, ja huolimatta terveysongelmistaan hän kohtasi rohkeasti taloudellisia vaikeuksia voidakseen huolehtia kuudesta lapsestaan. Hänet kastettiin vuonna 1956. Myöhemmin hänestä tuli ensimmäinen martiniquelainen erikoistienraivaaja.

Myös Jeanne Maximin, joka oli synnyttänyt lapsia kanssaan asuvalle miehelle, halusi käydä kasteella. Mies oli monesti luvannut hänelle laillistaa heidän suhteensa ennen seuraavaa konventtia, muttei koskaan pitänyt tuota lupausta. Lopulta vuonna 1959, kun oli taas tulossa konventti, Jeanne käytti miehen poissaoloa hyväkseen ja muutti pois talosta. Minkä yllätyksen mies kohtasikaan palatessaan, kun Jeanne oli mennyt ja paljon huonekaluja oli poissa! Naapurit eivät empineet kertoa hänelle, missä Jeanne oli. Mies halusi ehdottomasti tämän palaavan kotiin ja lupasi, että heidät vihittäisiin kahden viikon kuluttua, joiden aikana hän  ehtisi tehdä tarvittavat järjestelyt. Jeannen vastaus oli selvä: ”Palaan sinä päivänä, jona meidät vihitään, mutta en ennen.” Tarvittavat järjestelyt tehtiin, ja heidät vihittiin laillisesti kymmenen päivän kuluttua. Monilla sisaristamme on ollut samanlaisia kokemuksia.

Jehovan todistajat ovat tulleet tunnetuiksi sellaisen uskonnon harjoittajina, jossa avioliittoa pidetään Jumalan asettamana instituutiona. Le Vauclinin kylässä muuan siviilihallinnon virkailija oli yllättynyt nähdessään, että lyhyen ajan kuluessa paikalliset erikoistienraivaajat Jacques ja Pierrette Nelson toimivat todistajina kahden sellaisen pariskunnan vihkiäisissä, jotka olivat asuneet monta vuotta yhdessä menemättä naimisiin. Tuolla virkailijalla oli jo kirja Tee perhe-elämäsi onnelliseksi, mutta nyt hän lupasi lukea sen uudelleen, koska hänen tilanteensa oli samanlainen kuin oli ollut niiden tilanne, jotka hän oli juuri vihkinyt. Ennen keskustelun päättymistä tuo nainen sanoi vapautuneesti kahdelle todistajallemme: ”Jamais deux sans trois” (Ei koskaan kahta ilman kolmatta). Se osoittautui tässä tapauksessa todeksi, sillä ei kestänyt kauan, kun tienraivaajat olivat jälleen hänen edessään todistamassa kolmannen sellaisen pariskunnan vihkimistä, jonka kanssa he olivat tutkineet.

Vapautuneita alkoholin väärinkäytöstä

Martinique on kuuluisa rommistaan. Tätä sokeriruo’osta tehtyä alkoholijuomaa saa saarella kaikkialta. Monet juovat sitä, mutta se voi olla erittäin vahingollista, jos sitä käytetään liikaa. 1950-luvulla saattoi baarista saada täpötäyden rommilasin vain 50 centimellä (noin 50 pennillä). Asiakkaan eteen pantiin rommipullo, siirappipullo ja muutama viipale paikallista vihreää sitruunaa, ja hän sai itse sekoittaa juomansa.

Saattoiko Raamatun totuus auttaa ihmisiä, jotka käyttivät säännöllisesti liikaa rommia? Saattoi tosiaan! (1. Piet. 4: 3.) Ensimmäisenä tällaista apua sai nainen, joka joi säännöllisesti niin paljon, että oli äärimmäisen vastenmielistä istua häntä vastapäätä ja keskustella hänen kanssaan. Lisäksi hän asui vihkimättömänä sellaisen miehen kanssa, joka oli yhtä riippuvainen alkoholista kuin hänkin. Muutaman kuukauden kuluttua se, mitä nainen oppi Raamatun kotitutkistelussa, sai hänet lopettamaan juopottelun ja jättämään asuinkumppaninsa. Kaikki hänen tuttavansa panivat muutokset merkille. Hänen terveytensä koheni. Hän hoiti paremmin työnsä, ja hänen virkansa siviilihallinnossa vakinaistettiin. Kun hän sai jälkikäteen erään rahakorvauksen, hän kustansi sillä itselleen matkan Jehovan todistajien Jumalan tahdon kansainväliseen konventtiin, joka pidettiin New Yorkissa vuonna 1958. Vaikka Elisa Lafine on nyt 90-vuotias, hän osallistuu edelleen säännöllisesti Valtakunnan hyvän uutisen saarnaamiseen. Lisäksi hän käyttäytyy kristittynä esimerkillisen hyvin. Jumalan sana voi tosiaan vapauttaa ihmisen alkoholin orjuudesta.

Hedelmää maan sydämestä

Kartalla Martiniquen saari näyttää ikään kuin kiertyvän Fort-de-Francen lahden ympärille. Täällä epäilemättä sijaitsee alueen sydän. Lahden pohjoisrannalla on vieri vieressä kolme kaupunkia, Fort-de-France, Schoelcher ja Le Lamentin. Lähes puolet Martiniquen väestöstä asuu tällä alueella. Jos maanviljelyä ei lasketa mukaan, suurin osa saaren toiminnasta keskittyy tänne. Juuri täällä hyvää uutista saarnattiin ensin, ja vain muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ensimmäiset julistajat tulivat täältä.

Jo vuonna 1955 veli ja sisar Noll alkoivat käydä pääkaupungin ulkopuolella levittämässä Valtakunnan sanomaa. Heillä oli tapana saarnata koko päivä ja palata kotiin illalla. Yhdellä viikolla perjantaina he menivät Le Lamentiniin. Seuraavalla viikolla oli vuorossa Le François’n kylä lähellä  itärannikkoa. Vähitellen ihmiset alkoivat omaksua totuutta. Le Lamentinissa olivat ensimmäisten joukossa Jeanne Marie-Annaïs, Suzanne Guiteaud, Liliane Néral ja Paulette Jean-Louis. Le François’ssa olivat Godardin ja Cadassen perheet ja Pierre Loiseau. Jonkin aikaa myöhemmin Le Lamentiniin lähetettiin erikoistienraivaajia. Näiden joukossa olivat Valentin Carel ja Nicolas Rénel. (Veli Carelista tuli myöhemmin haaratoimistokomitean jäsen.) Näissä yhdyskunnissa ja vähän matkan päässä niistä etelään on nykyään seitsemän seurakuntaa.

Jotkut näyttivät aloittavan hyvin, mutta jättivät myöhemmin kapean tien. Elämän huolet, materialismi ja moraalittomuus kietoivat heidät pauloihinsa. Monet muut omaksuivat Valtakunnan sanan sydämeen, joka osoittautui hyvän maan kaltaiseksi ja joka kantaisi hedelmää monia vuosia. (Matt. 13:18–23.) Suuri enemmistö niistä, jotka omaksuivat tosi palvonnan alkuaikoina, palvelee yhä uskollisesti Jehovaa. Näiden joukossa on veljiä, jotka kävivät kasteella Martiniquessa yli 30 vuotta sitten: Leon ja Christian Bellay, Jules Nubul, Germain Bertholo, Vincent Muller, Roger Rosamond, Albert Nelson, Vincent Zébo ja Philippe Dordonne. He kaikki osoittivat suurta rakkautta Jehovaa kohtaan omistaessaan nuoruutensa hänen palvelukseensa. Enää he eivät ole nuoria, mutta jokainen heistä palvelee edelleen vanhimpana seurakunnissa. Toisia on kuollut – heidän joukossaan Toussaint Lada, jonka tyyneyden ja lämpimän hymyn kauan mukana olleet muistavat. Veteraanien luetteloon voitaisiin lisätä monia muita, jotka olivat tai ovat yhä erinomaisia uskon ja palavan innon esimerkkejä. Nuorempi sukupolvi seuraa heidän jälkiään, ja tämä tuottaa vanhemmille paljon iloa.

Naiset kertovat uskollisesti hyvää uutista

Noina alkuaikoina useat koulunopettajina toimivat sisaret tekivät erinomaista työtä myös Jumalan sanan opettajina.  Heidän joukossaan oli Stella Nelzy. Hän oli kastettavien ryhmästä ensimmäinen, ja hän osoitti palavaa intoa sananpalveluksessa vielä silloinkin, kun hän huolehti iäkkäästä äidistään, joka kuoli 102-vuotiaana. Näihin naisiin kuuluivat myös Andrée Zozor, joka toimi rehtorina ja puolusti hänkin tehokkaasti Jumalan sanan totuutta, ja sisar Victor Fousse (nykyään Lasimant), joka pysyi lujana perheen jyrkästä vastustuksesta huolimatta. Sisar Foussen erinomaisella esimerkillä oli hyvä vaikutus hänen lapsiinsa. Sen ansiosta yksi hänen pojistaan on toiminut useita vuosia vanhimpana ja hänen tyttärensä Marlène on lähetystyöntekijänä Malissa.

Toiset ovat päättäneet kristillisen kilpajuoksunsa iän tai sairauden vuoksi. Näin on käynyt Léonide Popincourtille, joka jäi varhain eläkkeelle ja toimi tienraivaajana 16 vuotta. Sisar Popincourt kuoli vuonna 1990, mutta hänen tyttärensä Jacqueline palvelee lähetystyöntekijänä Ranskan Guayanassa. Myös Emma Ursulet puolusti hyvin esimerkillisesti Raamatun totuutta, ja hän ponnisteli erityisesti auttaakseen lapsiaan vaeltamaan Jehovan teillä. Kolme hänen tyttäristään astui tienraivauspalvelukseen, ja hänen poikansa Henri toimii Martiniquessa haaratoimistokomitean jäsenenä.

Sara Noll, joka tuli Martiniqueen erikoistienraivaajaksi 43 vuotta sitten, on nyt 82-vuotiaana yhä innokas kokoaikaisessa palveluksessa. Vaikka alue käydään läpi usein, hän onnistuu edelleen levittämään huomattavan paljon Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä. Sen ansiosta, että hän on soveltanut liikealueilla työskentelemistä koskevia Seuran ehdotuksia, hän on päässyt useimpiin virastoihin. Hänellä on lehtikierros, johon kuuluu kaupungintalo, pääpoliisiasema, yleisten töiden virasto ja monia muita. Joinakin kuukausina hän on levittänyt peräti 500 lehteä. Niiden vuosien aikana, jotka hän on ollut Martiniquessa, hän on levittänyt yli 111000 lehteä.

 Vesi nousee vuorille

Martiniquessa on paljon vuoria. Kerrotaan, että kun eräs englantilainen amiraali halusi antaa kuningas Yrjö II:lle jonkinlaisen käsityksen tämän saaren maastosta, hän otti paperiarkin, rypisti sen ja heitti sen pöydälle. ”Sir, tällainen on Martinique”, hän sanoi. Kreoleilla on sananparsi ”D’lo pa ka monté morne” (Vesi ei voi nousta vuorille). Mutta Martiniquessa on vettä, joka nousee vuorille. Fort-de-Francen vanhakaupunki sijaitsee merenpinnan tasolla, mutta sen ympärillä on monia kukkuloita. Raamatun totuuden vesi on noussut noille kukkuloille (Ilm. 22:17).

Vuonna 1956 saarella levitettiin 5000 kirjaa, yli 9000 lehteä ja monia kirjasia, vaikka siellä oli vain seitsemän julistajaa ja kolme tienraivaajaa. Suuri osa kirjallisuudesta levitettiin bussien päätepysäkeillä matkustajille, jotka olivat tulleet saaren eri osista tai lähdössä niihin. Veli ja sisar Nollilla oli tapana mennä myös kala- ja vihannestoreille tarjoamaan lehtiä, ja he saarnasivat monissa torien lähellä sijaitsevissa baareissa. Palatessaan koteihinsa kukkuloille ja niiden taakse kyläläisillä oli tämän ansiosta laukuissaan kallisarvoista raamatullista kirjallisuutta.

”Jättämättä yhteen kokoontumista”

Vain muutamia viikkoja Martiniqueen saapumisensa jälkeen veli ja sisar Noll alkoivat kannustaa niitä, joiden kanssa he tutkivat, tulemaan kokouksiin (Hepr. 10:23–25). Seurauksena oli, että muutamat heistä tulivat koolle Morne-Pichevinin vaatimattoman puutalon olohuoneeseen Fort-de-Francessa. Huoneeseen mahtui vain kymmenisen henkeä. Nollien ollessa sananpalveluksessa ihmiset kyselivät usein kokouspaikkaa, johon he voisivat tulla. Lähetystyöntekijät kaipasivat jotain, mikä sopisi paremmin tarkoitukseen.

Silloin erään Fort-de-Francen hotellin johtaja, joka muisti  vielä todistajien ensimmäiset lähetystyöntekijät (jotka olivat asuneet jonkin aikaa hänen majatalossaan), tarjosi ravintolansa ruokasalia käyttöön sunnuntai-iltapäiviksi, koska ravintola oli sunnuntaisin kiinni. Tuo paikka sijaitsi Schoelcherinkadulla. Katu oli nimetty ranskalaisen poliitikon mukaan, joka valmisteli 27.4.1848 annetun asetuksen orjuuden lakkauttamisesta. Katedraali oli samalla kadulla. Nyt kun todistajilla oli parempi kokouspaikka, he odottivat sinne kymmenittäin ihmisiä. Mutta jonkin aikaa tuohon saliin, johon olisi mahtunut toistasataa, kokoontui vain 5–10 henkeä. Kun he kutsuivat sinne muita, vastaus kuului yleensä: ”Tulen kyllä, jos se on Jumalan tahto.” Hyvin harva kuitenkaan todella ajatteli vakavasti sitä, mikä Raamatun mukaan on Jumalan tahto tässä asiassa.

Rouva Marceaulla, eläkkeellä olevalla opettajalla, oli kuitenkin tapana käydä ensin katedraalissa kirkonmenoissa ja tulla sitten säännöllisesti kuuntelemaan Raamatun sanomaa. Näissä kokouksissa kävi myös Alice Lassus, joka siivosi katedraalia. Molemmista tuli uskollisia Jehovan todistajia. Mutta todistajat todellakin tarvitsivat ryhmän koon kannalta sopivamman kokouspaikan.

Muutaman kuukauden kuluttua he siirsivät kokouksensa Clairièressa Fort-de-Francessa sijaitsevaan taloon nimeltä Villa Ma Fleur de Mai (Villa Kevätesikkoni), jota käytettiin silloin lähetyskotina. Stella Nelzy, joka alkoi käydä kokouksissa, hätkähti siellä kerran esitettyä huomautusta. Hän muisteli myöhemmin: ”Puheenjohtaja sanoi: ’Tämä on koko Martiniquen tärkein talo!’” Mutta sisar lisäsi: ”Kohta sen jälkeen ymmärsin, että hän oli oikeassa. Talo näytti vaatimattomalta ja sen kalusteina oli penkkejä, joiden laudat olivat peräisin valukehyksistä ja joiden päälle pantiin pahvia pehmikkeeksi. Tuossa talossa sai kuitenkin opetusta Jehova Jumalan suurenmoisesta tarkoituksesta ja tahdosta sekä hänen ja hänen  Poikansa, Jeesuksen Kristuksen, verrattomasta persoonallisuudesta. Se oli todellakin kaikkein tärkein talo!”

Vuonna 1960 julistajien määrä oli noussut 47:ään. Oli jälleen tarpeellista löytää uusi, riittävän tilava kokouspaikka. Adrienne Rudier tarjosi meille Bellevuessa sijaitsevan talonsa kahta pohjakerroksen huonetta. Kaksi vuotta myöhemmin hän ehdotti, että poistaisimme jäljellä olevan seinän laajentaaksemme kokouspaikkaamme ja että hän muuttaisi yläkertaan. Julistajien määrä oli kaksinkertaistunut vain kahdessa vuodessa. Nyt heitä oli 94, ja he johtivat 177:ää Raamatun kotitutkistelua. Koska jotkut julistajat tulivat Fort-de-Francen toiselta puolelta, näytti viisaalta muodostaa toinen ryhmä. Tämä kokoontui Inoër Puisyn kodissa Sainte-Thérèsessa, Fort-de-Francen eteläosassa olevassa pienessä yhdyskunnassa.

Laajentuminen jatkui. Vuonna 1964 meillä oli keskimäärin 157 julistajaa. Jotta kaikki kokouksissa kävijät olisivat mahtuneet sisään, ostettiin Bellevuen alueelta Fort-de-Francesta talo, joka muutettiin valtakunnansaliksi. Viisi vuotta myöhemmin rakennettiin uusi valtakunnansali kaupungin erääseen toiseen osaan. Cesaire ja Elvíre Quasima olivat ystävällisesti järjestäneet käyttöömme talonsa betonisen kattotasanteen, ja valtakunnansali rakennettiin sille.

Kun konventit olivat pieniä

Ensimmäinen konventti pidettiin vuonna 1955 veli ja sisar Nollin kodissa. Guadeloupesta matkusti 27 henkeä rohkaisemaan Martiniquen 5:tä todistajaa. Läsnä ei ollut yhteensä edes 40:tä henkeä. Konventin ohjelma tarjosi kuitenkin runsaasti hengellistä ravintoa. Mikä ilo olikaan olla yhdessä nauttimassa hengellisestä ja veljellisestä ilmapiiristä!

Noina päivinä oli vaikeaa saada kokouksia alkuun ajallaan. Myöhästymiset aiheuttivat joskus koomisia tilanteita. Eräässä konventissa vuonna 1956 esitettiin näyte, jossa pappi  oli tyypillisessä asussaan menossa jonkun kotiin saadakseen tämän lopettamaan Jehovan todistajien kirjallisuuden lukemisen. Eräs veli, jolla oli siihen aikaan parta, pukeutui tuota papin roolia varten kaapuun. Muuan myöhästynyt kiinnostunut ei tajunnut, että kyseessä oli vain näyte. Kokouksen jälkeen hän ilmoitti hieman tuohtuneena olevansa eri mieltä papin toiminnasta. Hän sanoi, että koska Jehovan todistajat eivät mene katedraaliin aiheuttamaan häiriötä, ei papin pitäisi tulla konventtiin häiritsemään!

Vapauden sanomaa koillisrannikolle

Aikanaan piti kiinnittää enemmän huomiota pääkaupungin ulkopuolella oleviin saaren osiin. Martiniquen länsirannikkoa huuhtelevat Karibianmeren aallot, ja sen itärannikolla on puolestaan Atlantin valtameri. Tämän vuoksi itärannikolle puhaltavat suoraan pasaatituulet, jotka aiheuttavat rankkasateita ja pitävät ilman hyvin kosteana. Tuon seudun runsasvetisillä kukkuloilla ja ylängöillä kasvaa kaikkea: sokeriruokoa, vihanneksia sekä banaaneja ja muita hedelmiä. Suuret kylät, jotka sijaitsevat enimmäkseen rannan tuntumassa, saavat elantonsa myös kalastuksesta.

Lisäksi tämän alueen historia kertoo orjakaupasta ja orjien vapautumisesta. Le Lorrainin kylässä joidenkin paikkojen nimet palauttavat mieleen tuon ajan, esimerkiksi Fond-Gens-Libre (Vapaiden ihmisten laakso) ja Fond-Massacre (Verilöylyn laakso). Tuodessaan Jumalan valtakunnan sanoman tälle alueelle Jehovan todistajat totesivat, että vaikka orjuus oli lakkautettu, ihmiset tarvitsivat yhä vapautusta. He tarvitsivat vapautta väärästä uskonnosta ja taikauskosta, mikä on mahdollista vain siten, että omaksuu Raamatun totuuden.

Kuvia murskataan ja heitetään kadulle

Lähetystyöntekijät matkustivat pohjoisrannikolla 50 kilometrin päässä Fort-de-Francesta sijaitsevaan Basse-Pointeen  ensimmäisen kerran 1. marraskuuta 1954. Tie tähän kalastuksella ja maanviljelyksellä elävään kylään oli hyvin jyrkkä. Se oli huonossa kunnossa varsinkin sadekauden jälkeen, ja paikka paikoin lähetystyöntekijöiden piti nousta mopoistaan työntämään niitä.

He toivoivat tapaavansa tuon kylän koulun rehtorin. Tämä oli ollut aiemmin kosketuksissa Jehovan todistajiin Ranskassa ja tilannut Herätkää!-lehden, mutta nyt hänen tilauksensa oli päättynyt. Vierailu osoittautui erittäin hyödylliseksi. Nainen selitti, että vaikka hän oli ollut katekeettana, hän oli lakannut käymästä kirkossa sen jälkeen, kun pappi oli puhunut epäkunnioittavasti avioliitosta. Hän osoitti kiinnostusta sitä kohtaan, mitä Raamatussa sanotaan sielusta ja ikuisen elämän saamisesta maallisessa paratiisissa. Pian sen jälkeen hän meni takaisin Ranskaan, ja siellä hän vihkiytyi Jehovalle ja kävi kasteella.

Martiniquessa häntä pidettiin yhdyskunnassa huomattavana henkilönä ja hänet tunnettiin hartaana katolilaisena. Kuvittele siis, millainen hälinä syntyi, kun hän Martiniqueen palattuaan murskasi kaikki epäjumalankuvansa, niin pienet kuin suuretkin, ja heitti palaset talonsa eteen, jotta jätteiden kuljettajat veisivät ne pois (vrt. 5. Mooseksen kirja 9:16, 21). Pappi oli raivoissaan, joten hän valmisti ja esitti tulikivenkatkuisia saarnoja, joissa hän suomi tämän entisen katolilaisen käytöstä. Seurauksena oli, että kaikki puhuivat ”rouva Cressanin uskonnosta”. Jo 42 vuoden ajan on nyt 88-vuotias Gabrielle Cressan keskittynyt Jehovan todistajana täyttämään rakkaimman toiveensa: ”Koitukoon jokainen sydämenlyöntini ylistykseksi Jehovalle!”

Eräs toinen katolinen nainen, naapuri joka kuuli papin puhuvan noin vihamielisesti sisar Cressania vastaan, päätti tiedustella tältä, mistä oikein oli kysymys. Hän oli Leónie Ducteil, 11 lapsen äiti ja paikallisen postinkantajan vaimo.  Koska hän oli varma siitä, että se, mitä hän oppi sisar Cressanilta, oli tosiaan totuus, hän alkoi tutkia Raamattua lastensa kanssa. Seuraavina vuosina hänestä sekä yhdeksästä hänen lapsestaan tuli vihkiytyneitä ja kastettuja todistajia. Useita vuosia myöhemmin yksi hänen tyttäristään, Edgard, meni naimisiin Gérard Trivinin kanssa, josta tuli aikanaan haaratoimistokomitean jäsen.

Kymmenen vuotta ennen kuin Leónie Ducteil oppi sisar Cressanin avulla totuuden, yksi heidän naapureistaan, Georgette Josephe, oli kuullut nimen Jehova laulussa, jota laulettiin erään seremonian aikana adventtikirkossa. Nimi oli kiinnittänyt hänen huomiotaan, ja nyt naapuri, rouva Ducteil, kertoi hänelle, että joku nainen oli juuri selittänyt hänelle Jehovan sanaa. Georgette halusi heti tietää enemmän. Hänestä, hänen kahdeksasta lapsestaan ja myöhemmin hänen aviomiehestään tuli kaikista Jehovan todistajia.

Noista muutamista perheistä muodostui tosi palvojien  ydinjoukko saaren Atlantin-puoleisella pohjoisrannalla. Basse-Pointesta käsin totuuden siemeniä kylvettiin seuraavina vuosina Atlantin rannikon kaupunkeihin ja kyliin. Osa niistä kasvoi ja puhkesi kukkaan Le Lorrainissa, Marigot’ssa, Sainte-Mariessa, Trinitéssä ja Le Robertissa samoin kuin saaren sisäosissa Ajoupa-Bouillonissa, Vert-Préssä ja Gros-Mornessa.

Itärannikolla totuuden leviämistä edistivät innokkaat tienraivaajat. Osman Léandre, joka oli leski, muutti Sainte-Marieen vuonna 1965 ja tarjosi kotinsa kokouspaikaksi. Guadeloupesta tulleet erikoistienraivaajat Arcade Bellevue ja Maryse Mansuéla saapuivat Le Robertiin joulukuussa 1967 ja jatkoivat siellä hellittämättä paikallisen katolisen papin vastustuksesta huolimatta. Vuonna 1970 Aline Adélaïde ja Jacqueline Popincourt alkoivat todistaa Le Lorrainissa, jossa Aline saattoi Raamattua käyttämällä auttaa erästä entistä noituuden harjoittajaa vapautumaan demonien vallasta. Kolme vuotta myöhemmin heihin liittyi kolme muuta, Michèle ja Jeanne Ursulet sekä Josette Mérine. Nämä Le Lorrainissa työskentelevät tienraivaajat olivat jättäneet opettajantyönsä osallistuakseen paljon tärkeämpään kasvatustyöhön: he opettivat totuutta, joka johtaa ikuiseen elämään.

Miksi pappi halusi Totuus-kirjan?

Jeanne Ursulet kertoo: ”Vuonna 1974 Seura lähetti meille kirjeen, joka oli tullut joltakulta Le Lorrainin asukkaalta. Mies ilmaisi olevansa hyvin kiinnostunut saamaan Jehovan todistajien kirjallisuutta ja erityisesti kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään, jonka hän oli nähnyt jonkun kodissa. Lähdimme seuraavana aamuna etsimään tätä miestä. Hänen nimensä ei sanonut meille mitään, ja jouduimme kysymään postinkantajalta, kuka hän oli. Olimme todella yllättyneitä saadessamme selville, että tuon kirjeen oli Seuralle lähettänyt seurakunnan pappi!

 Pappilaan mennessämme ihmettelimme, millaisen vastaanoton mahtaisimme saada. Mies esitteli itsensä ja sanoi meille kylmästi, ettei hän halunnut keskustella kanssamme ja että häntä kiinnosti vain kirjallisuutemme. Olimme ymmällämme. Jonkin aikaa tuon käynnin jälkeen paikkakuntalaiset kuitenkin kertoivat meille usein, miten pappi oli selittänyt heille joitakin asioita samoin kuin me. Tulimmekin siihen tulokseen, että hän epäilemättä käytti kirjallisuuttamme valmistaessaan saarnojaan.”

Ihmiset hapuilevat Jumalaa ja todellakin löytävät hänet

Vuonna 1967 tuli neljä uutta erikoistienraivaajaa – Octave Thélise, hänen vaimonsa Alvina sekä Elie ja Lucette Régalade – ja he panivat alulle sen, mistä tuli Trinitén seurakunta. Elie Régalade lähti saarnaamaan saapumistaan seuranneena päivänä. Mistä hän aloitti? Hän kulki vasemmalla ja oikealla puolella olevien talojen ohi ja meni suoraan koputtamaan rouva Moutoussamyn ovea. Veli ei ollut koskaan ennen tavannut häntä, eikä kukaan ollut antanut hänelle tämän nimeä. Mutta annetaanpa tuon naisen kertoa:

”Olin lapsesta saakka ollut hyvin kiintynyt katoliseen uskontooni. Työskentelin useita vuosia pappien johtamassa päiväkodissa. Olin kuitenkin pettynyt kirkon ulkokultaisuuteen. Siteeni kirkkoon heikkenivät päivä päivältä. Kun sitten tuli aika ilmoittaa kaksi vanhinta poikaani saamaan katolista opetusta, mieheni katolisten sukulaisten itsepintaisuus, kommunistisen mieheni vastustus ja adventistisisareni vaikutus vetivät minua kaikki eri suuntiin. En tiennyt, mitä tehdä. Rukoilin suurimman osan yöstä Jumalaa auttamaan minua löytämään ratkaisun. Seuraavana aamuna veli Régalade koputti oveani ja esittäytyi Jehovan todistajaksi. Hän oli tullut suoraan kotiini. Olin ensimmäinen ihminen, jolle hän puhui Trinitéssä.”

 Lisette Moutoussamy sekä hänen miehensä, entinen kommunisti, kävivät kasteella kahdeksan kuukauden kuluttua. Nykyään, yli 30 vuotta myöhemmin, he palvelevat koko perheenä edelleen Jehovaa. Kolme heidän pojistaan palvelee vanhimpina. Tosiaankin kun ihmiset hapuilevat vakavissaan tosi Jumalaa, he löytävät hänet, aivan niin kuin Raamatussa sanotaan. (Apt. 17:26, 27.)

Alue osoittautui hedelmälliseksi, ja sinne syntyi seurakuntia. Trinitéhen perustettiin yksi, ja siitä syntyi kuusi muuta – kaksi Le Robertiin, yksi Sainte-Marieen, yksi Gros-Morneen, yksi Vert-Préhen ja Trinitéhen vielä toinen. Ne kaikki kasvavat edelleen ja tuottavat kunniaa Jehovalle.

Papit ryhtyvät hyökkäykseen

Kaikkialla Martiniquessa pappeja suututti se, että he menettivät otettaan väestöön, jota he olivat pitäneet tietämättömyydessä. Eräs seurakuntapappi päästi raivonsa valloilleen  tavatessaan sattumalta kaksi nuorta tyttöä, jotka olivat käymässä erään kuolleen naapurinsa sukulaisten luona Basse-Pointessa vuonna 1956. Hän tiesi, että tytöt tutkivat Raamattua Jehovan todistajien kanssa, ja niinpä hän tuomitsi nämä luopioiksi ja uhkasi heitä helvetintulella, koska he olivat lakanneet käymästä messussa. Kun toinen tytöistä vastasi hänelle melko päättäväiseen sävyyn, hän läimäytti tätä koko voimallaan, hyppäsi suuttumuksesta puhisten jeeppiinsä ja lähti.

Kahden tienraivaajasisaren saavuttua Le Robertiin vuonna 1967 pappi kielsi seurakuntalaisiaan avaamasta heille ovea. Eräänä päivänä hän kiukusta suunniltaan melkein ajoi heidät kumoon autollaan. Seurakunnan lentolehtisissä oli yhä enemmän purevia ja äkäisiä varoituksia, ja papit esittivät saarnastuoleista pistäviä kirouksia niitä vastaan, joita he kuvailivat Saatanan agenteiksi, jotka olivat tulleet häiritsemään roomalaiskatolilaisten rauhaa.

Muut uskontokunnat liittyivät hyökkäykseen. Erityisesti evankeliset uskonnot syyttivät meitä valheellisesti siitä, ettemme usko Jeesukseen Kristukseen. Adventistit tuomitsivat meidät, koska emme kunnioita sapattia, vaikka heistä useimpien palvonta oli vain tyhjiä sanoja. Jonkin aikaa veljet antoivat vetää itsensä mukaan loputtomiin keskusteluihin noiden uskontojen pappien kanssa. Keskustelut päättyivät usein vasta iltamyöhään ja olivat täysin hyödyttömiä. Vähitellen opimme uskollisen ja ymmärtäväisen orjan avulla käyttämään aikamme niiden lampaankaltaisten ihmisten etsimiseen, jotka kuuntelevat todella mielellään Hyvän Paimenen ääntä.

Nuo keskustelut avasivat kuitenkin muutamien lampaankaltaisten ihmisten silmät. Näin kävi Fort-de-Francessa asuvalle Jules Nubulille. Hän huomasi, että pappi vain teeskenteli lainaavansa Raamattua – vaikka todellisuudessa hän  sepitti kohtia omasta päästään – yrittäessään tukea opetusta, jonka mukaan kristittyjen täytyy pitää sapatti (vrt. Roomalaisille 10:4; Kolossalaisille 2:13–16). Nykyään veli Nubul toimii vanhimpana Jehovan todistajien keskuudessa. Trinitéssä asuva Gertrude Buval, joka oli seitsemännen päivän adventisti, näki pappinsa epärehellisyyden tämän keskustellessa Octave Thélisen kanssa, joka palveli siellä erikoistienraivaajana vaimonsa Alvinan kanssa. Vuosia myöhemmin sisar Buval palvelee korkeasta iästään ja heikosta terveydestään huolimatta edelleen uskollisesti Jehovan järjestön yhteydessä.

Tulivuoren juurella – kuuntelisivatko he?

Saaren luoteisosassa Saint-Pierren, Le Prêcheurin, Le Carbet’n ja Le Morne Rougen kaupungit sijaitsevat kaikki aivan Mont Peléen ympärillä, joka tuli surullisen kuuluisaksi siitä, että se tuhosi Saint-Pierren ja sen 30000 asukasta vuonna 1902.

Ihmiset muistavat tuona vuonna 8. toukokuuta sattuneesta purkauksesta ennen kaikkea sen, että Saint-Pierren asukkaat jättivät huomiotta varoitukset ja kieltäytyivät pakenemasta. Tulivuori oli syössyt kuukauden ajan savua, tuhkaa ja kivenpalasia. Saint-Pierre oli tuhkan peitossa. Mutavyöry oli tappanut 25 henkeä. Ihmiset pelkäsivät, mutta he eivät kuitenkaan paenneet. Tämä johtui osaksi heidän omasta fatalistisesta asenteestaan, osaksi siitä, että heidän johtajansa, papit mukaan luettuina, kehottivat heitä jäämään. Samat seikat vaikuttavat siihen, millä tavoin monet reagoivat varoitukseen, joka koskee lähellä olevaa Jehovan pelottavaa päivää (Joel 2:31, 32).

Monet martiniquelaiset uskovat kohtaloon, ja kohdatessaan vaikeuksia he kohauttavat olkapäitään ja sanovat: ”Se on Jumalan tahto.” Yritämme usein auttaa heitä käyttämään järkeään tässä asiassa keskustelemalla siitä, mitä tapahtui Mont Peléen purkauksen aikaan. Kysymme heiltä: ”Jos sellaiset tapaukset  ovat ’Jumalan tahto’, niin miksi tästä katastrofista säilyi hengissä ainoastaan paatunut vanki, joka oli pantu yksinäisselliin maanalaiseen vankityrmään, kun taas kaikki ’hyvät kristityt’ ja kirkot pyhimyksineen tuhoutuivat?”

Fort-de-Francen julistajat alkoivat 1960-luvun alussa käydä melko säännöllisesti tulivuoren läheisyydessä sijaitsevissa taajamissa kertomassa Valtakunnan sanomaa. Pelko vaikutti kuitenkin voimakkaasti ihmisiin. He pohtivat: ”Mitä ihmiset sanovat?” Kukaan ei halunnut tulla yhdistetyksi Jehovan todistajiin sen pelosta, että joutuisi naapuriensa epäsuosioon. Vuonna 1962 Ranskasta muutti Charpentier’n perhe Le Morne Rougeen, aivan Saint-Pierren koillispuolelle. Madeleine-vaimo oli erikoistienraivaaja. Monen vuoden ajan hän ja hänen miehensä René kylvivät Valtakunnan totuuden siemeniä tälle alueelle.

Kirkko vaikuttaa kuitenkin yhä voimakkaasti saaren pohjoisosassa. Siellä on joitakin suuria plantaaseja, joita hoitavat ensimmäisistä uudisasukkaista polveutuvat rikkaat maanomistajat, ja näillä ihmisillä on läheiset siteet katoliseen papistoon. Koko Martiniquessa niiden paikallisten valkoihoisten määrä, jotka ovat ottaneet totuuden vastaan, voidaan laskea yhden käden sormin.

Vapautuneita ihmispelosta

Vaikka väestö ei halunnut tulla yhdistetyksi Jehovan todistajiin, rakkaus Jehovaa ja hänen Sanaansa kohtaan alkoi 1960-luvun puolivälissä vaikuttaa syvästi erääseen mieheen ja hänen vaimoonsa, Yoland ja Bernadette Hortanceen. Millaisia uskonkoetuksia he kohtasivat? He kertovat: ”Koska otimme ensimmäisinä vastaan ’uuden uskonnon’, huomasimme jäävämme yhteisön ulkopuolelle. Elämämme oli jonkin aikaa hyvin koettelevaa. Vuoden aikana meiltä kuoli kaksi lasta onnettomuudessa, mikä sai ihmiset sanomaan, että Jumala rankaisi meitä siitä, että olimme hylänneet katolisen uskonnon.  Mutta se, mitä olimme jo oppineet Jehovasta, auttoi meitä pysymään lujina.”

Kaiken jälkeen Yolandin työnantaja, béké (paikallinen valkoihoinen), uhkasi papin vaikutuksesta erottaa hänet työstä, ellei hän palaisi kirkkoon. Yoland pysyi kuitenkin lujana, ja koska veljemme oli tunnollinen työntekijä, hänen työnantajansa ei toteuttanut uhkauksiaan. Vaikka veli ja sisar Hortancella on kummallakin takanaan vaikeita aikoja, he ovat edelleen Jehovan uskollisia palvelijoita.

Vuonna 1968 Palvairin perhe muutti Fort-de-Francesta Le Morne Rougeen. Vähitellen jotkut muut omaksuivat tosi palvonnan. Nykyään Le Morne Rougessa on 60 julistajan seurakunta.

Lisäapua tulivuoren ympäristöön

Vuodesta 1972 lähtien erikoistienraivaajasisaret Anne-Marie Birba ja Arlette Girondin työskentelivät rohkeasti auttaakseen Saint-Pierren, Le Carbet’n ja Le Prêcheurin asukkaita. Vaikka he toivat rauhan sanomaa, ihmiset heittivät heitä toisinaan kivillä ja löivät heitä luudilla. Tuolla alueella monet totuuden omaksuneet naiset joutuivat kestämään aviomiehensä ankaraa vastustusta, mutta vaimojen hyvän käytöksen ansiosta aviomiehet ovat yleensä tulleet vähitellen suvaitsevaisemmiksi (1. Piet. 3:1, 2).

Eräs iäkäs todistaja, Jules Martinon, palveli esimerkillisen sinnikkäästi Saint-Pierressä yli 20 vuotta. 1960- ja 1970-luvulla kokoukset pidettiin tällä alueella tiloissa, jotka olivat juuri ja juuri siedettävät. Silti antaumukselliset veljet, esimerkiksi John Chavigny ja sitten myöhemmin Lemoinen ja Papayan perheet, auttoivat luomaan erinomaisen seurakunnan Saint-Pierreen. Kaunis valtakunnansali, johon mahtuu 200 henkeä, on todistuksena siitä, että Jehovan todistajilla on vankka sija tulivuoren juurella.

 Yö mangopuussa

Valtakunnan sanomaa oli kerrottu Le Lamentinissa jo vuonna 1955, mutta ne, jotka yrittivät palvoa Jehova Jumalaa, kohtasivat jatkuvasti ankaria koetuksia. Tämä ei aina johtunut papistosta. Martiniquelaismiehet ovat yleensä ylpeitä maskuliinisuudestaan, ja moni heistä kohtelee melko määräilevästi vaimoaan. Kun nainen on halunnut palvoa Jehovaa, hän on usein joutunut miehensä väkivallan kohteeksi.

Yksi Le Lamentinissa asuvista sisaristamme kertoo: ”Kun Valtakunnan sanoma tuotiin kotiini vuonna 1972, se oli vastaus kaikkeen, mitä olin kaivannut. Mutta aviomieheni kielsi minua tutkimasta. Jatkoin siitä huolimatta tutkimista salaa. Kun hän sai tämän selville, hän poltti Raamattuni ja tutkistelukirjani ja pieksi minut. Hän päätti, että muuttaisimme muualle, siinä toivossa, että tämä sammuttaisi kiinnostukseni Raamattuun.

Kun aloin käydä kokouksissa, hän tapasi lukita minulta  oven. Jouduin usein nukkumaan kuistin alla. Sitten hän hävitti kaiken, mistä olisin voinut löytää suojaa, jopa kanalan. Hän pieksi minut usein, ja monesti jouduin olemaan ilman ruokaa. Kerran hän ajoi minua takaa keskellä yötä viidakkoveitsi kädessään! Päästäkseni pakoon minun piti juosta pensaiden läpi ja kiivetä mangopuuhun niin nopeasti kuin pystyin. Hän ei saanut minua kiinni, mutta vain siksi, että hänen taskulamppunsa oli lakannut toimimasta. Hän etsi minua tuntikausia ja kulki läheltä paikkaa, jossa piileskelin käpertyneenä puuhun ja rukoilin. Vietin koko yön mangopuussa.” Kaikesta huolimatta tuo nainen meni kasteelle vuonna 1977. Myöhemmin hänen tyttärensäkin asennoitui Jehovan puolelle.

Vapaus taikauskosta ja quimbois’sta

Kun ihmiset tutkivat Raamattua Jehovan todistajien kanssa ja soveltavat oppimaansa, he vapautuvat erilaisista asioista. Monilla martiniquelaisten uskomuksilla ja tavoilla on juurensa rituaaleissa ja taikauskossa, jotka tuotiin Afrikasta ja kylvettiin myöhemmin roomalaiskatolisuuden vastaanottavaiseen maaperään. Ne joista tuli Jehovan todistajia vuosia sitten, muistavat yhä taikauskoisia tapoja, joista he vapautuivat.

He muistavat, että ennen kuin pitkänäperjantaina sai tehdä mitään muuta, piti ensin suudella ristiä. Naulojen ja vasaroiden käyttö oli tuona päivänä ehdottomasti kiellettyä Kristuksen muiston vuoksi. Ei myöskään saanut kaivaa maata lapiolla eikä talikolla, koska sen mukaan, mitä heille oli opetettu, ”maa vuotaisi verta”. Seuraavana päivänä, lauantaiaamuna, katolisessa kirkossa soitettiin kelloja, ja soiton ymmärrettiin koituvan kaikkien siunaukseksi. Hyötyäkseen siitä ihmisten piti soiton jälkeen sukeltaa veteen – jokeen tai mereen. He kylvettivät sairaat lapsensa ja ravistelivat riisitautisia sen varmistamiseksi, että nämäkin saisivat apua.

 Toiset muistavat ”hautajaistanssiaiset”, joihin oli tapana osallistua, kun joku kuoli. Nämä olivat hyvin meluisat valvojaiset, joissa pärisytettiin rumpuja, tanssittiin ja laulettiin sekä kerrottiin kreolien tarinoita. Tämän uskottiin estävän kuolleen sielua jäämästä taloon ja vaeltelemasta siellä.

Vaikka ihmiset lukivat harvoin Raamattua, monet pitivät sitä pyhänä. He säilyttivät sitä talossa avattuna tietyn psalmin kohdalta ja sen päällä saksia. Tämän oletettiin suojelevan taloa pahoilta hengiltä.

He eivät ole unohtaneet myöskään poppamiesten sekoittamia juomia. Quimbois on kreolinkielinen sana, joka joidenkuiden mukaan tulee ranskalaisesta ilmauksesta ”Tiens, bois!” (Kas tässä, juohan tämä!). Tämä viittaa siihen, että poppamiehet antavat usein asiakkailleen juotavaksi taikajuomia. Vaikka noista juomista ei todellisuudessa saakaan maagisia voimia, monet poppamiehet rikastuvat niiden jakelemisella. Tosi palvonnan omaksuminen on merkinnyt vapautumista kaikesta tällaisesta taikauskosta.

Huomio kiinnitetään saaren eteläosaan

Saaren eteläkärjen ympärillä ovat Le Marinin, Sainte-Annen ja Le Vauclinin rannikkokylät, ja vähän matkan päässä sisämaassa on Rivière-Pilote. Juuri nämä paikat ovat saaneet vieraat pitämään Martiniquea valkohiekkaisten rantojen ja turkoosinsinisten korallimerien saarena. Noilta alueilta on tullut myös Jehovan ylistäjiä.

Ensimmäisenä näistä kylistä sai todistusta Rivière-Pilote. Miten se tapahtui? Maguy Prudent -niminen naislääkäri oli juuri saanut päätökseen lääketieteen opintonsa Ranskassa. Ennen kuin hän palasi Martiniqueen, Jehovan todistajat puhuivat hänelle Jumalan rakkaudellisesta tarkoituksesta ihmiskunnan suhteen. Niinpä hän otti Martiniqueen saavuttuaan yhteyden todistajiin, ja Sara Noll johti hänelle raamatuntutkistelua.  Vuonna 1959 hän kävi kasteella. Sisar Prudent tapasi lääkärintyössään monia ihmisiä, myös lähikylistä tulleita, ja hän kertoi heille Jumalan sanasta oppimiaan totuuksia.

Myös Fort-de-Francen julistajat tulivat usein todistamaan tälle alueelle. Hyvin harvalla todistajalla oli noihin aikoihin autoja, ja siksi he vuokrasivat yleensä ”tynnyrin” (pikkubussin), joka oli saanut nimensä öljytynnyriä muistuttavasta muodostaan. He aloittivat koko päivän pituiset retkensä todistamalla kylässä oleville ihmisille ja menivät sitten tapaamaan niitä, jotka asuivat kukkuloiden jyrkillä rinteillä. Päivän toiminta päättyi Vartiotornin tutkisteluun mangopuun siimeksessä.

Myöhemmin tälle alueelle lähetettiin erikoistienraivaajia. Heidän joukossaan tuli 70-vuotias Marie Démas, emämaasta Ranskasta. Rohkeudellaan ja huumorintajullaan hän jätti nuoremmille erinomaisen esimerkin seurattavaksi. Vuonna 1963 erikoistienraivaajat Séphora Martinon ja Georgette Charles tulivat auttamaan pientä julistajien joukkoa. Mutta vasta 1970-luvulla naapurikylissä Le Vauclinissa, Le Marinissa ja Sainte-Annessa toimivat erikoistienraivaajat alkoivat korjata hiukan hedelmää uurastuksestaan vuosikausien kylvö- ja kasvatustyön jälkeen. Noihin tienraivaajiin kuuluivat Stéphanie Victor sekä Monique ja Eugènie Coutinard, jotka toimivat Le Vauclinissa. Merkittävää rohkeutta ilmaisi Eugènie, joka jäi fyysisesti vammaiseksi suuren leikkauksen jälkeen. Hän käveli kainalosauvojen avulla, ja hänen oli hyvin vaikea puhua, mutta silti hän palveli edelleen vakituisena tienraivaajana.

Vuonna 1966 Rivière-Piloteen lähetettiin kaksi erikoistienraivaajaa, Anne-Marie Birba ja Arlette Girondin, ja kahden vuoden kuluttua siellä oli seurakunta. Vuonna 1970 lähetettiin Le Mariniin kaksi muuta, Hélène Pérasie ja Thérèse Padra. Vuoteen 1975 saakka tämän alueen taajamissa asuva  pieni kourallinen veljiä ja sisaria joutui menemään Rivière-Piloteen saakka kokouksiin. Jehovan työlle antaman siunauksen ansiosta seurakuntia on sittemmin perustettu Le Mariniin vuonna 1979, Le Vaucliniin vuonna 1984, Sainte-Luceen vuonna 1993 ja Sainte-Anneen vuonna 1997. Kaikissa näissä kylissä veljet pitävät tätä nykyä kokoukset kauniissa valtakunnansaleissa, ja kukoistavat seurakunnat huolehtivat näillä alueilla asuvien ihmisten hengellisistä tarpeista.

Tiloja suurempia konventteja varten

Pian alettiin tarvita sopivampaa paikkaa kierros- ja piirikonventteja varten. Silloin käytettävissä olleet suuret tilat olivat tanssipaikkoja, joita kutsuttiin nimellä paillotes (olkimajat), koska niitä kiersi kookospalmun oksista tehty punos. Kauan totuudessa mukana olleet muistavat Kerlys’ssä ja Serge-Rouchissa olleet tanssipaikat, joissa piirikonventtimme pidettiin monet vuodet. Mutta ajan mittaan tällaiset salit kävivät meille liian pieniksi.

Veljemme rakensivat siirrettävän teräsrakennelman, jonka ansiosta konventteja voitiin pitää eri puolilla saarta. Joka kylässä on oma jalkapallokenttänsä. Niinpä meillä oli vuosikausia kierroskonventin aikoihin tapana pystyttää tuo siirrettävä konventtisalimme saaren eri pelikentille. Näin annettiin todella erinomainen todistus! Ja se oli hyvin rohkaisevaa niille todistajille, joiden kylissä konventit pidettiin!

Piirikonventteihin käytimme Fort-de-Francessa sijaitsevan Louis Achille -stadionin urheiluhallia. Voimme vieläkin muistaa vuonna 1978 pidetyn ”Voittoisan uskon” kansainvälisen konventin, jossa meillä oli kunnia pitää pääpuhujana hallintoelimen jäsentä John C. Boothia. Yhdessä puheistaan veli Booth julisti: ”Meillä ei ole mitään syytä menettää uskoamme Jehovan järjestöön”, ja hän lisäsi: ”Järkkymätön uskomme palkitaan, kun saamme riemuvoiton. Jehova ei  koskaan petä uskollisia palvelijoitaan.” Tuo ohjelma rohkaisi suuresti läsnä olleita 2886:ta ihmistä.

Raamatulliset näytelmät vetävät huomion puoleensa

Vuonna 1966 esitetty ensimmäinen raamatullinen näytelmä teki lähtemättömän vaikutuksen. Ei ollut kasettinauhureita, joilla soittaa näytelmänauhat. Osanottajien piti opetella vuorosanansa ulkoa ja esittää ne. Tuo Jeremiasta kertova näytelmä kesti melkein kaksi tuntia! Meidän piti tahdistaa eri henkilöiden liikkeet ja heidän monien eri mikrofonien käyttönsä määräpaikoilla. Lisäksi koska Martiniquessa oli siihen aikaan vain vähän todistajia, jotkut joutuivat esittämään useita rooleja ja vaihtamaan asua näytösten välillä sen mukaan, ketä he kulloinkin esittivät. Siinä oli paljon työtä! Mutta yleisö oli aivan haltioissaan.

Oma lukunsa olivat äänitehosteet. Kun joku veli löi näyttämön takana aaltopeltilevyä, kuulosti siltä kuin ukkonen olisi jyrissyt. Toinen veli käytti pimennetyssä salissa näyttämön yläpuolella kameran salamavalolaitteita jäljitelläkseen salaman leimahduksia. Saarella uutiset leviävät nopeasti. Kun ihmiset saivat tietää raamatullisista näytelmistämme, televisioasema lähetti harjoituksiimme kuvausryhmän. Pätkä näytettiin televisiossa, ja konventit saivat hyvää julkisuutta.

Repimistä mutta myös rakentamista

Jehovan sanan totuus on epäilemättä repinyt alas monia valheen ja taikauskon linnoituksia Martiniquessa. Jehova Jumala on käskenyt voideltuja palvelijoitaan, samoin kuin profeetta Jeremiaa, ”juurimaan ja hajottamaan ja tuhoamaan ja repimään”, mutta myös ”rakentamaan ja istuttamaan”. (Jer. 1:10.) Niinpä Jehovan todistajat paitsi paljastavat sen, minkä Jumalan sana tuomitsee, myös auttavat nöyriä ihmisiä tuon Sanan avulla ’pukemaan ylleen uuden persoonallisuuden,  joka luotiin Jumalan tahdon mukaan tosi vanhurskaudessa ja uskollisuudessa’ (Ef. 4:24).

Kun Jumalan sanaan arvostavasti suhtautuvien määrä kasvoi, tarvittiin myös toisenlaista rakennustyötä. Martiniquen Jehovan todistajien joukko lisääntyi 1000:sta 1500:aan vuosina 1975–84 ja edelleen 2000:een vuonna 1986. Seurakunnankokouksissa käy usein kaksi kertaa niin paljon kuin on julistajia ja vuotuisessa muistonvietossa vielä enemmän. Tarvittiin lisää valtakunnansaleja, jotta kokouksissa kävijät mahtuisivat sisään. On rakennettu 20 salia, joista kussakin on 250–300 istuinpaikkaa. Sopivat tilat tarvittiin myös haaratoimistoa varten.

Tärkeä askel

Vuosikausien uutterien etsintöjen jälkeen veljet löysivät tontin yhdeltä niistä kukkuloista, joilta näkee Fort-de-Francen kaupungin keskustaan ja joilta avautuu loistava näköala merenlahdelle. Martiniquessa alkoi tapahtua jotain poikkeuksellista.

Paikallisten veljien joukossa oli hyvin vähän sellaisia päteviä työmiehiä, jotka olisivat olleet käytettävissä kokopäiväisesti. Siksi hallintoelin antoi luvan kutsua muista maista päteviä todistajia avuksi. Ensimmäisenä saapui ranskalainen arkkitehti Robert Weinzaepflen helmikuussa 1982. Muutamaa päivää myöhemmin tuli Kanadasta Sylvain Théberge valvomaan rakennustyötä. Ryhmä oli koossa muutamaa viikkoa myöhemmin, kun Kanadasta tuli vielä 20 veljeä ja sisarta ja Martiniquesta joitakin vapaaehtoisia. Paikalliset veljet tukivat tätä rakennushanketta paitsi innokkaalla työllään myös anteliailla lahjoituksillaan, kukin mahdollisuuksiensa mukaan, ja jotkut antoivat jopa kultakorujaan. Tämän hankkeen yhteydessä osoitettu palava into, ykseys ja rakkaus antoivat todella hyvän todistuksen!

 Vähensikö näin suurten voimavarojen suuntaaminen rakentamiseen hyvän uutisen julkista saarnaamista Martiniquessa tuohon aikaan? Päinvastoin se lisääntyi huomattavasti. Maaliskuussa 1982 kenttäpalveluksessa toimi 1267 julistajaa, joista 19 oli vakituisia tienraivaajia ja 190 osa-aikaisia tienraivaajia. Kun hanke oli lopuillaan vuonna 1984, julistajien määrä oli noussut 1635:een ja huhtikuussa oli 491 osa-aikaista tienraivaajaa. Aivan ilmeisesti Jehova siunasi ponnistelumme.

Kasvu ei ole kuitenkaan loppunut. Vihkiäisohjelmassa 22. elokuuta 1984 hallintoelimen jäsen John Barr puhui aiheesta ”Eteenpäin Jehovan järjestön mukana”. Hän kuvaili uutta, nelikerroksista haaratoimistoa ja Betel-kotia ”suurenmoiseksi välineeksi, jonka avulla huolehtia kasvusta ja  palvella paremmin Jehovan lampaita”. Ohjelmaa kuuntelivat monia kansallisuuksia edustavan yleisön joukossa ne neljä lähetystyöntekijää, jotka oli karkotettu lähes 34 vuotta aiemmin, ja he iloitsivat nähdessään todisteita siitä, että Jehova siunaa palvelijoitaan tällä pienellä Karibianmeren saarella.

Arvokasta apua hengellisiltä miehiltä

Apu ei tietystikään ole jäänyt pelkkään rakentamiseen. Myös rakkaudellisesta valvonnasta on huolehdittu. Martiniquessa suoritettava saarnaamistyö oli ollut useita vuosia, aina vuoteen 1977 saakka, Guadeloupen haaratoimiston valvonnassa. Tänä aikana tuolta naapurisaarelta lähetettiin matkavalvojia, hengellisiä paimenia. Iäkkäämmät muistavat Pierre Jahnken ja Nicolas Brisartin. Sitten vuodesta 1963 lähtien seurakunnissa vieraili säännöllisesti Armand Faustini.

Heidän jälkeensä seurakuntien hengellistä rakentumista ovat edistäneet muut matkavalvojat, joilla kullakin on ollut oma tyylinsä ja persoonallisuutensa. Xavier Noll oli tässä palveluksessa useita vuosia. Joukkoon on kuulunut myös Jean-Pierre Wiecek vaimonsa Jeaninen kanssa. David Moreau vieraili hänkin vaimonsa Marylènen kanssa seurakunnissa täällä samoin kuin Ranskan Guayanassa, joka oli siihen aikaan Martiniquen haaratoimiston alaisuudessa. Kun Ranskan Guayanaan perustettiin haaratoimisto, veli Moreau, joka oli saanut valmennusta Martiniquen haaratoimistossa, nimitettiin sinne haaratoimistokomitean koordinaattoriksi. Claude Lavigne ja hänen vaimonsa Rose Marie olivat lähetystyöntekijöinä Kouroussa Ranskan Guayanassa, kun veli nimitettiin kierrostyöhön Martiniqueen, ja nyt he palvelevat lähetystyöntekijöinä Guinean tasavallassa. Kierrostyössä on palvellut lyhyehköjä aikoja myös muita, mutta kaikkia heitä muistetaan lämpimästi heidän kovan työnsä ja uskollisuutensa vuoksi. Naimisissa olevien veljien vaimot ovat olleet arvokkaita  tovereita miehelleen ja hyviä esimerkkejä seurakuntien sisarille. Tätä nykyä saaren kahdella kierroksella vierailevat Alain Castelneau ja Moïse Bellay sekä heidän vaimonsa, ja seurakunnissa on keskimäärin viisi vanhinta ja seitsemän avustavaa palvelijaa.

Vaikka Martinique on vain pieni saari, hallintoelimen jäsenet ovat järjestäneet täkäläisille Jehovan palvelijoille rakkaudellista valvontaa. Täällä ovat käyneet Ewart C. Chitty, Daniel Sydlik, Karl Klein, William K. Jackson, Lloyd Barry ja Milton Henschel sekä eräät muut vyöhykevalvojat. Ne 12 veljeä ja sisarta, jotka asuvat ja työskentelevät Betel-kodissa, sekä muut Martiniquen Jehovan todistajat arvostavat suuresti noita vierailuja.

’Jehova näkee nöyrät’

Psalmista Daavid kirjoitti: ”Jehova on korkea, ja kuitenkin hän näkee nöyrän.” (Ps. 138:6.) Ja opetuslapsi Jaakob lisäsi, että Jumala ’antaa nöyrille ansaitsematonta hyvyyttä’ (Jaak. 4:6). Siitä on runsaasti todisteita niiden keskuudessa, jotka Jehova on vetänyt puoleensa Martiniquessa.

Tällaista ansaitsematonta hyvyyttä saivat osakseen Christian Bellay ja hänen vaimonsa Laurette Fort-de-Francessa asuessaan. Heitä hämmensi se, että Martiniquessa oli monenlaisia uskontoja. Minkä niistä Jumala hyväksyi? Kun Christian Bellay luki Ilmestyksen 22:18, 19:n, hänestä tuntui, että hän oli löytänyt johtolangan, jonka avulla tuohon kysymykseen voitaisiin vastata. Mikä uskonto ei lisää mitään Jumalan sanaan eikä myöskään ota siitä mitään pois? Tutkittuaan tosiasioita hän pääsi varmuuteen siitä, että vastaus on Jehovan todistajat. Lisäksi hän tajusi, että hänen piti soveltaa tuota samaa sääntöä omaan elämäänsä: Jumalan sanaan ei saanut lisätä mitään eikä ottaa siitä mitään pois, mitään ei saanut poistaa eikä hylkiä. Hän oli siihen saakka asunut Lauretten  kanssa, vaikka heitä ei ollut vihitty, mutta vuonna 1956 hän laillisti suhteensa häneen. Tuossa tilaisuudessa pidetty vihkipuhe oli ensimmäinen todistajan pitämä vihkipuhe Martiniquessa. Seuraavana vuonna heidät kastettiin Madamejoessa Fort-de-Francessa. Christianin veli Leon, hänen isänsä ja äitinsä sekä Lauretten veli Alexandre ovat kaikki ottaneet totuuden vastaan. Moïse Bellay, yksi Christianin ja Lauretten pojista, palvelee tätä nykyä kierrosvalvojana. Miten runsaasti Jehovalta tulevaa ansaitsematonta hyvyyttä tuo perhe onkaan kokenut!

Pieni huomaavaisuus Jehovan palvelijoita kohtaan voi tuoda siunauksia hyväsydämiselle ihmiselle (Matt. 10:42). Näin kävi Ernest Lassukselle, jolla oli korupaja Fort-de-Francessa. Hän otti Herätkää!-lehdet säännöllisesti, ei niinkään kiinnostuksesta, vaan pikemminkin osoittaakseen ystävällisyyttä. Eräänä päivänä lehtiä tuonut todistaja selitti, että ainoastaan Jeesus Kristus, Rauhan Ruhtinas, pystyy saattamaan oikeuden voimaan maan päällä. Juuri tätä Ernest Lassus halusi. He sopivat, että todistaja tulisi käymään hänen luonaan. Aloitettiin raamatuntutkistelu. Hän sanoo: ”Nyt minulla on kaikkea, mitä voisin toivoa. Useimmat lapsistani ovat totuudessa; yksi tyttäristäni on tienraivaustyössä, yksi poika on tienraivaaja ja vanhin, ja vanhempi poika on Martiniquen Betel-perheen jäsen.”

He palvelevat määrätietoisesti Jehovaa

On rohkaisevaa nähdä nuorten kääntyvän Jehovan puoleen ja ilmaisevan arvostuksensa hänen rakkaudellista opastustaan kohtaan. Monet näistä ovat olleet hämmentyneitä, koska he eivät ole saaneet maailmassa tervehenkistä ohjausta. Mutta Jumalan sanan avulla he ymmärtävät elämän todellisen tarkoituksen (Saarn. 12:13). Oppiessaan tuntemaan Raamatun sisältöä he alkavat ymmärtää, että he saavat todellista hyötyä Jesajan 30:21:een muistiin merkityn neuvon noudattamisesta:  ”Korvasi [kuulevat] sanan takaasi sanovan: ’Tässä on tie. Kulkekaa sitä.’”

Yksi näistä, 10-vuotias Claudia-niminen tyttö, esitti lukuisia kysymyksiä Jehovan todistajalle, joka kävi hänen perheensä luona. Äidin kanssa pidetty tutkistelu jäi isän sairauden takia epäsäännölliseksi, mutta tyttö jatkoi tutkimista ja sovelsi oppimiaan Raamatun neuvoja. Hän poltti katekismuksensa ja messukirjansa ja hävitti uskonnolliset kuvansa. Isänsä kuoleman jälkeen hän kieltäytyi pitämästä mustia suruvaatteita ja todisti niille, jotka halusivat rukoilla hänen isänsä sielun puolesta. Hän osoitti samanlaista henkeä kuin Naamanin vaimon palvelijana toiminut israelilaistyttö ja kannusti äitiään tulemaan seurakunnankokouksiin (2. Kun. 5:2–4). Valtakunnansalissa tyttö ilmoittautui teokraattiseen palveluskouluun. Hän osallistui pian kenttäpalvelukseen, ja vuonna 1985 hän meni 12-vuotiaana kasteelle yhdessä äitinsä kanssa. Äiti myönsi auliisti, että hänen tyttärensä oli edistänyt suuresti hänen omaa hengellistä edistymistään.

Jotkut nuoret tarttuvat pelottomasti tilaisuuksiin todistaa koulussa. Eräs ranskan opettaja Le François’ssa antoi oppilailleen tehtäväksi tutkia Martiniquen eri uskontoja. Roselaine, joka oli silloin 18-vuotias, ja hänen luokkatoverinsa saivat antaa hyvän todistuksen kirjan Ihmiskunta etsii Jumalaa avulla. He levittivät parisenkymmentä kirjaa oppilaille ja opettajalle.

Silloinkin kun koulussa käsiteltäviä kysymyksiä pidetään hyvin kiistanalaisina, nuoret todistajat täällä Martiniquessa ovat antaneet äänensä kuulua selventääkseen Jehovan sanan korkeita periaatteita. Mary-Suzon Monginy kertoo kokemuksensa: ”Eräänä päivänä kun käsittelimme liikakansoitukseen liittyviä ongelmia, opettaja mainitsi nykyaikaiset syntyvyydensäännöstelymenetelmät. Heräsi kysymys abortista, ja heti syntyi kiihkeä väittely. Pyysin opettajalta, että saisin  esittää seuraavana päivänä aineistoa, josta ilmenisi oma kantani aiheesta. Hän suostui siihen, ja keskustelimme koko luokan kanssa lähes kaksi tuntia.” Aineisto perustui Herätkää!-lehteen, muun muassa 22.8.1980 ilmestyneen numeron kirjoitukseen ”Syntymättömän lapsen päiväkirja”. Seuraus oli, että luokan asenne Jehovan todistajia kohtaan parani.

Martiniquen väestö on nuorta. Yleensä nuoret tempautuvat peruuttamattomasti mukaan tyhjään taloudelliseen järjestelmään, joka panee kohtuuttomasti painoa aineelliselle omaisuudelle. Todistajanuoret ovat kuitenkin oppineet arvostamaan hengellisiä asioita. On sydäntä lämmittävää nähdä, miten Martiniquen valtakunnansalit täyttyvät nuorista, jotka haluavat tuntea Jehovan ja hänen tiensä.

Vapautettuja huumeiden orjuudesta

Samoin kuin muissa maissa, joissa materialismi on tukahduttanut hengellisiä arvoja, Martiniquessakin monet nuoret ovat turmelleet terveytensä ja pilanneet elämänsä käyttämällä crackia ja muita riippuvuutta aiheuttavia huumeita. Tosi kristillisyys on kuitenkin vapauttanut joitakuita näistä rappeuttavista tavoista. Fort-de-Francessa asuvat Paul-Henri ja Daniel kuuluivat rastafari-liikkeeseen, jonka piirissä poltettiin vapaasti marihuanaa. Rastafareilla oli oma selityksensä Ilmestyskirjassa mainituista ’lehdistä, jotka olivat kansakuntien parannukseksi’. He eivät kuitenkaan edes yrittäneet selittää suurinta osaa siitä, mitä muuta tuossa Raamatun kirjassa sanotaan. Mutta Paul-Henri ja Daniel halusivat ymmärtää sitä, ja Jehovan todistajat tarjoutuivat auttamaan heitä.

Paul-Henri ja Daniel sanovat: ”Epäröimme mennä Jehovan todistajien kokouksiin, koska pelkäsimme epäystävällistä vastaanottoa ulkonäkömme vuoksi, joka oli melko vastenmielinen.” Mutta kun he sitten menivät niihin, he yllättyivät valtakunnansalissa tapaamiensa ihmisten ystävällisyydestä,  lämmöstä ja teeskentelemättömyydestä. Seuraavalla viikolla he leikkasivat tukkansa ja alkoivat pukeutua paremmin. Lyhyen ajan kuluttua he lakkasivat myös tupakoimasta. Pian hekin kertoivat hyvää uutista toisille.

Paul-Henri lisää: ”Todistaessani eräänä päivänä kadulla poliisikomisario, jonka kanssa olin aiemmin joutunut vaikeuksiin huumeiden käyttöni vuoksi, huikkasi minulle äimistyneenä: ’Ei mutta sehän on Grosdésormaux!’ Vedin laukustani huumeiden asemesta Raamattuni ja lehtiä, jotka hän otti iloisena vastaan; hän onnitteli minua ja kannusti jatkamaan samaan tapaan. Juuri niin teinkin. Kävin kasteella vuonna 1984 ja liityin vakituisten tienraivaajien riveihin vuonna 1985. Tätä nykyä olen naimisissa ja perheen pää ja palvelen vanhimpana paikallisessa seurakunnassa. Ystäväni Daniel on samoin edistynyt totuudessa.”

Eivät ainoastaan nuoret halua vastauksia elämän ongelmiin. Aikuisetkin kaipaavat niitä. Auttaakseen kaikkia sydämeltään opinhaluisia ihmisiä haaratoimisto järjesti vuoden 1995 huhti- ja toukokuussa levitettäväksi 250000 Valtakunnan Uutiset -traktaattia nimeltä ”Miksi elämä on niin täynnä ongelmia?”. Koska saaren väkiluku oli vain 330000, jokainen aikuinen ja monet nuoremmatkin saattoivat hyötyä tuosta tärkeästä sanomasta. Sen pohjalta sukeutui monia hedelmällisiä keskusteluja.

Eräs kierrosvalvoja kertoi, että kun muuan maalaisnainen oli lukenut lehtisen, hän yritti soittaa Seuran haaratoimistoon. Kiireessä hän valitsi väärän numeron, mutta se osoittautui silti hyväksi. Puhelin soi eräässä Fort-de-Francen valtakunnansalissa. Julistajat valmistautuivat juuri lähtemään palvelukseen kierrosvalvojan kanssa. Nainen pyysi: ”Lähettäisittekö mahdollisimman pian luokseni jonkun Jehovan todistajan? Haluan tutkia Raamattua.” Seuraavana päivänä hän sai haluamaansa apua.

 Vihdoinkin oma konventtisali

Tilojen löytäminen konventtejamme varten alkoi tuottaa suuria vaikeuksia. Läsnäolijoiden määrä kasvoi jatkuvasti. Lisäksi stadionin urheiluhalli, jossa olimme pitäneet konventtimme, ei enää sopinut tarkoituksiimme. Mitä tehdä?

Näihin aikoihin eräs Rivière-Saléen seurakunnan vanhin etsi maata, jolle rakentaa valtakunnansali. Yllättäen hänelle tarjottiin kuuden hehtaarin tonttia – paljon suurempaa kuin tarvittiin valtakunnansalia varten! Se sijaitsi kuin ohjauksesta keskellä saarta. Tontilla oli vanha peltihalli, jota voitiin käyttää tilapäisenä konventtipaikkana, vaikka se olikin huonossa kunnossa. Vuonna 1985 pidimme siinä ensimmäisen konventtimme. Läsnä oli 4653 henkeä, 600 enemmän kuin edellisenä vuonna.

Uuden rakennuksen hyväksi alettiin työskennellä vuonna 1992. Italiasta tuli omalla kustannuksellaan useita veljiä ja sisaria auttamaan rakennustyössä. Paikalliset todistajat lahjoittivat auliisti aikaansa ja varojaan. Hanke on nyt saatu päätökseen. Tähän kauniiseen konventtisaliin mahtuu 5000 henkeä. Se on itse asiassa Martiniquen suurin luentosali.

Enää meidän ei tarvitse lykätä konventtejamme – usein viime hetkellä – myöhästyneiden jalkapallo-ottelujen vuoksi. Työläs siirrettävien teräsrakenteiden pystyttäminen, purkaminen, kuljettaminen ja varastoiminen on sekin loppunut. Konventtisalimme, joka sijaitsee kukkien, kuningaspalmujen ja liekkipuiden keskellä, on kunniaksi Jehovalle.

Järjestö joka ylistää Jehovaa

Jehova on huolehtinut siitä, että tosi palvonta on menneen puolen vuosisadan aikana juurtunut Martiniqueen ja kukoistanut siellä. Hän on antanut järjestönsä välityksellä valmennusta niille, joille uskottaisiin valvonta. Xavier Nollia ja hänen vaimoaan valmennettiin lähetystyöhön Gileadin 31. kurssilla. Myöhemmin veli Noll sai lisävalmennusta Gileadin  kymmenkuukautisella kurssilla vuonna 1964. Tämä valmennus osoittautui erittäin hyödylliseksi, kun hallintoelin päätti perustaa Vartiotorni-seuran haaratoimiston Martiniqueen helmikuussa 1977.

Haaratoimistokomitean ensimmäiset jäsenet olivat Xavier Noll, koordinaattori, Valentin Carel ja Gérard Trivini. Myöhemmin siihen nimitettiin Armand Faustini, joka on työskennellyt monta vuotta matkavalvojana. Sen jälkeen kun veli Trivini kuoli ja veli Carel muutti Ranskaan, Henri Ursulet nimitettiin syyskuussa 1989 haaratoimistokomitean  kolmanneksi jäseneksi. Hän on syntynyt vuonna 1954, samana vuonna, jona Xavier ja Sara Noll tulivat Ranskasta omistautuakseen sananpalvelukseen Martiniquessa. Henri hyötyi pienokaisesta saakka äitinsä uskon esimerkistä, kuten Timoteus, apostoli Paavalin toveri (2. Tim. 1:5).

Vuonna 1975 saarella oli 1000 julistajaa ja yhteensä 15 seurakuntaa. Vuoden 1997 aikana saavutettiin yli 4000 julistajan huippu. Nämä kaikki palvelevat 46 seurakunnan yhteydessä. 20 viime vuoden aikana olemme saavuttaneet vuosittain keskimäärin 7 prosentin kasvun.

Tätä nykyä Martiniquessa on jo yksi todistaja jokaista 90:tä asukasta kohti. Kiinnostuneille johdetaan tuhansia raamatuntutkisteluja. Jehovan työ tunnetaan kaikkialla saarella. Myös hänen todistajansa tunnetaan hyvin. Muille käy yhä vaikeammaksi puhua pahaa todistajista, koska lähettyvillä on aina joku nuhtelemassa parjaajia. Todistaminen kaduilla, aukioilla, toreilla sekä sairaaloiden ja suurten kauppakeskusten pysäköintialueilla pitää Valtakunnan sanoman huomiota herättävällä tavalla ihmisten näkyvissä. Ja kun ihmiset kuulevat kotonaan huudon ”To-to-to, il y a du monde?” (Hei, onko ketään kotona?), he tietävät heti, että Jehovan todistajat ovat tulleet puhumaan Jumalan valtakunnasta.

Joissakin saaren osissa ei ole harvinaista, että alueet käydään nykyään läpi joka viikko. Kun julistajat menevät kenttäpalvelukseen, heille saatetaan määrätä vain 10–15 taloa. Sellaisilla alueilla he todistavat ihmisille, jotka ovat kuulleet sanoman yhä uudelleen. Tämän vuoksi julistajien on vaihdeltava johdantojaan ja aiheita, joista he keskustelevat puhuteltavien kanssa. Heidän täytyy käyttää tehokkaasti kaikkia keinoja ja ehdotuksia, joita uskollinen ja ymmärtäväinen orja esittää. Viime aikoihin saakka kadulla todistaminen on ranskankielisillä alueilla ollut melko vähäistä, mutta nyt siitä on tulossa yksi sananpalveluksen kiinnostava ja tuottoisa piirre.

 ”Si bon Dié lé”

Martiniquelaiset liittävät säännöllisesti lauseisiinsa ilmauksen ”Si bon Dié lé” (Jos Jumala tahtoo). Jumalan tahto esitetään tietysti selvästi Raamatussa. Psalmissa 97:1 julistetaan: ”Jehova itse on tullut kuninkaaksi! Riemuitkoon maa. Iloitkoot monet saaret.” Psalmissa 148:13 lisätään: ”Ylistäkööt he Jehovan nimeä.” Ja profeettansa Jesajan välityksellä Jehova esittää vetoavan kehotuksen: ”Oi kunpa vain todella kiinnittäisit huomiota minun käskyihini! Silloin rauhastasi tulisi niin kuin virta.” (Jes. 48:18.) Jumala tahtoo hyvyydessään, että ”kaikenlaiset ihmiset pelastuisivat ja tulisivat totuuden täsmälliseen tuntemukseen” (1. Tim. 2:4). Jumala tahtoo myös vapauttaa luomakuntansa, murtaa sen kahleet ja tehdä koko maasta paratiisin, jossa asuu Luojaansa yksimielisesti palvovia kaikenrotuisia ja -värisiä ihmisiä (Room. 8:19–21). Tilaisuus hyötyä tuosta rakkaudellisesta tarkoituksesta on yhä avoinna Martiniquen asukkaille.

Martinique on muuttunut suuresti kymmenen viime vuoden aikana, kuten on suuri osa maapallosta. Huumeet, materialismi ja moraalinen rappio ovat muuttaneet sen, mikä oli ennen idyllinen paratiisi. Jumalan sanassa ennustettiin ne ihmisten asenteissa tapahtuneet muutokset, jotka ovat aiheuttaneet tällaiset olosuhteet (2. Tim. 3:1–5). Mutta tällaiset olosuhteet eivät ole Jumalan tahto. Sen sijaan Jehova vetää edelleen ihmisten joukosta esiin niitä, joita hän kuvailee ”halutuiksi”, ja valmistaa heitä elämään osana kansansa maailmanlaajuista yhteiskuntaa, joka tulee asuttamaan paratiisin (Hagg. 2:7). Nämä ihmiset eivät pidäty välinpitämättömästi toimimasta siinä uskossa, että jos jokin on Jumalan tahto, se tapahtuu joka tapauksessa. Sen sijaan he tutkivat huolellisesti Raamattua saadakseen selville, mikä Jumalan tahto on, ja sitten rakkaudesta toimivat häntä miellyttävällä tavalla (Apt. 17:11; Tit. 2:13, 14).

 [Kartta s. 192]

(Ks. painettu julkaisu)

Näillä paikkakunnilla on 46 seurakuntaa

SAINT-PIERRE

CASE-PILOTE

SCHOELCHER (2)

FORT-DE-FRANCE (14)

LES TROIS ÎLETS

AJOUPA-BOUILLON

LE MORNE ROUGE

GROS-MORNE

VERT-PRÉ

SAINT-JOSEPH (2)

LE LAMENTIN (3)

DUCOS

SAINT-ESPRIT

RIVIÈRE-SALÉE

RIVIÈRE-PILOTE

SAINTE-LUCE

BASSE-POINTE

LE LORRAIN

MARIGOT

SAINTE-MARIE

TRINITÉ (2)

LE ROBERT (2)

LE FRANÇOIS (2)

LE VAUCLIN

LE MARIN

SAINTE-ANNE

 [Kokosivun kuva s. 162]

[Kuva s. 167]

Xavier ja Sara Noll samana vuonna, jona he saapuivat Martiniqueen

 [Kuvat s. 175]

Uskollisia, pitkäaikaisia Jehovan palvelijoita: 1) Leon Bellay, 2) Jules Nubul, 3) Germain Bertholo, 4) Philippe Dordonne, 5) Roger Rosamond, 6) Christian Bellay, 7) Albert Nelson, 8) Vincent Zébo, 9) Vincent Muller

 [Kuvat s. 177]

Naisia jotka näyttivät hyvää esimerkkiä Jumalan sanan opettajina: 1) Stella Nelzy, 2) Victor Fousse (nykyään Lasimant), 3) Léonide Popincourt, 4) Andrée Zozor, 5) Emma Ursulet

[Kuva s. 183]

Ensimmäinen oma valtakunnansali (Fort-de-Francessa)

[Kuva s. 186]

Moutoussamyn perhe, jonka kaikki jäsenet ovat kristillisen seurakunnan yhteydessä

[Kuva s. 191]

Mont Pelée ja Saint-Pierren rannikkokaupunki

[Kuva s. 199]

Martiniquen Betel-perhe

[Kuvat s. 207]

Lopultakin konventtisali – Rivière-Saléessa