Paraguay

SISÄMAASSA Etelä-Amerikan sydämessä sijaitsee Paraguay. Mitä tuo nimi tarkoittaa? Siitä on erilaisia mielipiteitä, mutta yleensä täkäläiset ajattelevat sen merkitsevän ’merestä lähtevää jokea’. Paikalliset intiaanit uskoivat, että eräät lammet Brasilian soilla Paraguayjoen lähteillä olivat yhtä aavoja kuin meri. Paraguayjoki virtaa maan halki pohjoisesta etelään ja jakaa sen kahtia. Itäpuolella on kumpuilevaa maastoa, hedelmällisiä, punertavamultaisia peltoja ja sankkoja metsiä. Lännessä on harvaan asuttu Chaco, alue jolla on kuivahkoja ruohostoja, piikkipensastoja ja laajoja soita hyönteisparvineen ja hyvin monenlaisine värikkäine tropiikin lintuineen.

Paraguay on maa, jossa nykyaikainen tekniikka tarjoaa jyrkän vastakohdan maata viljelevien ihmisten yksinkertaisemmalle elämäntavalle. Suihkukoneet ja viestintäsatelliitit ovat avanneet oven maailman tietämyksen piiriin. Korkealle kohoavat rakennukset piirtyvät taivasta vasten pääkaupungissa Asunciónissa. Maan itärajalla Paranájoessa sijaitsee Itaipú, vesivoimala joka pystyy tuottamaan sähköenergiaa enemmän kuin mikään muu vastaava voimala maailmassa.

Saatat pitää tätä maata espanjankielisenä, mutta sellainen se ei ole ollut aina eikä ole aivan nykyäänkään. Varhaiset asukkaat olivat guaraní-intiaaneja. Vuoden 1520 tietämillä maahan saapui Alejo Garcían johdolla portugalilaisia löytöretkeilijöitä: ensimmäiset  valkoihoiset. Seuraavalla vuosikymmenellä alkoivat espanjalaiset asettua nykyisen Asunciónin seudulle. Maa pysyi Espanjan alaisuudessa vuoteen 1811 saakka, mutta konkistadorien kieli ei koskaan syrjäyttänyt guaraania. Siksi tämä kaunis ja melodinen kieli on enemmistön äidinkieli nykyisessä Paraguayssa, ja se on espanjan rinnalla virallisen kielen asemassa.

Muutamia kymmeniä vuosia eurooppalaisten löytöretkeilijöiden jälkeen tulivat jesuiitat käännyttämään guaranít roomalaiskatolisuuteen. Tuohon aikaan guaraneilla ei ollut jumalankuvia eikä temppeleitä. Mutta jesuiitat kokosivat intiaanit yhteisöihin, joissa he opettivat näille katolisia rituaaleja ja hymnejä sekä elinkeinoelämään ja kulttuuriin liittyviä taitoja. Osalla intiaanien työn tuotosta jesuiitat järjestivät näille elämän välttämättömyyksiä, mutta hankkivat tämän järjestelyn avulla myös itselleen vaurautta ja valtaa. Se herätti närää monissa espanjalaisissa maanomistajissa. He valittivat jesuiittojen kasvavasta vallasta Espanjan kuninkaalle Kaarle III:lle. Tämä valitus, jota eivät olleet esittäneet guaranít vaan katoliset uudisasukkaat, vaikutti merkittävästi siihen, että Espanja karkotti jesuiitat valtakunnastaan vuonna 1767. Heidän opettamansa katolisuus säilytti kuitenkin paikkansa ihmisten elämässä. Nämä omaksuivat katolisuuden ulkoiset muodot mutta pitivät samalla monissa tapauksissa kiinni joistakin alkuperäisistä uskomuksistaan. Tämä edisti sellaisen ilmapiirin syntymistä, jossa taikausko saattoi kukoistaa. Katolisuuden myötä heidän elämäänsä alkoi vaikuttaa voimakkaasti myös katolinen papisto.

Tuo uskonnollinen perintö ei tuonut maahan rauhaa. Sodat ovat vaikuttaneet syvällisesti Paraguayn historiaan ja jättäneet ihmisten elämään pahoja arpia. Vuosina 1864–70 Paraguay taisteli Francisco Solano Lópezin johdolla Brasiliaa, Argentiinaa ja Uruguayta vastaan. Seuraukset olivat katastrofaaliset. Käytettävissä olevien tietolähteiden mukaan maassa  oli sodan alkaessa mahdollisesti runsas miljoona asukasta. Sen lopussa heitä sanottiin olevan 220000, joista ainakin 190000 oli naisia ja lapsia. Seurasi muita sotia; yksi niistä johtui kiistasta, joka syntyi Bolivian kanssa Chacon hallinnasta, ja muiden syynä oli poliittinen levottomuus. Ehkei siksi pitäisi tulla yllätyksenä, että Paraguayssa ne, jotka ovat halunneet valtaa toisiin, ovat turvautuneet toistuvasti fyysiseen voimaan saavuttaakseen päämääränsä.

Tähän maahan tuotiin hyvä uutinen Jehovan valtakunnasta, ensin raamatullisten traktaattien välityksellä postitse ennen vuotta 1914 ja sitten ihmisten välityksellä vuodesta 1925 eteenpäin. Näin alkoi erään toisen joen, ei Paraguay- eikä Paranájoen vaan ”elämän veden virran”, vesiä olla saatavilla täällä niin kuin kaikkialla maapallolla (Ilm. 22:1).

Valtakunnan totuus saapuu

J. F. Rutherford, Vartiotorni-seuran presidentti tuohon aikaan, pyysi Juan Muñizia muuttamaan Espanjasta Argentiinaan organisoimaan hyvän uutisen saarnaamistyön tuossa osassa maailmaa ja laajentamaan sitä. Veli Muñiz saapui  Buenos Airesiin 12. syyskuuta 1924, ja pian sen jälkeen hän matkusti henkilökohtaisesti Uruguayhin ja myös Paraguayhin levittämään Valtakunnan sanomaa. Raamatun totuuden siemeniä kylvettiin, mutta kasvu oli vähäistä.

Vuonna 1932 Paraguay joutui taas sotaan, tällä kertaa Boliviaa vastaan. Jälleen kansakunnan miesvoima hupeni. Sota heikensi maan taloutta ja vaaransi niiden turvallisuuden, jotka saattaisivat tulla ulkomailta kertomaan Valtakunnan hyvää uutista. Siitä huolimatta Argentiinan haaratoimisto lähetti vuonna 1934, sodan ollessa täydessä käynnissä, kolme Jehovan todistajaa Paraguayhin kehottamaan sikäläisiä vilpitönsydämisiä ihmisiä juomaan ilmaiseksi ”elämän vettä”. He olivat veljet Martonfi, Koros ja Rebacz. (Ilm. 22:17.)

Papisto vastustaa kiivaasti

”Tuon vuoden lokakuussa olimme valmiita lähtemään sisämaahan”, kirjoitti veli Rebacz. ”Meillä oli kaksi laatikollista kirjallisuutta ja kummallakin matkalaukku. Menimme junalla Asunciónista Paraguaríin ja sieltä jalan – koska liikenneyhteydet puuttuivat – ensimmäiseen kohteeseemme Carapeguáan noin 30 kilometrin päähän. Sen yön nukuimme maassa kirjallisuus pään vierellä. Kun aloimme seuraavana päivänä todistaa, kylän pappi kävi ihmisten luona sanomassa, etteivät he saisi kuunnella meitä. Sitten hän ratsasti toisen miehen kanssa naapurikylään ja käski siellä ihmisten olla kuuntelematta meitä ja heittää meidät ulos kaupungista, mitä jotkut heistä yrittivätkin.”

Kun pappi painosti tällä tavalla, raamatullista kirjallisuutta levitettiin vain vähän ja osa siitä jopa palautettiin. Carapeguásta todistajat kävelivät kaupungista tai kylästä toiseen – Quiindyyn, Caapucúun, Villa Floridaan ja San Migueliin. Päästäkseen San Juan Bautistaan he kävelivät koko päivän puoleenyöhön asti, nukkuivat pellolla ja jatkoivat sitten matkaansa  varhain seuraavana aamuna. Perille tultuaan he kävivät ensin poliisin luona selittämässä toimintaansa. Heidät otettiin siellä kunnioittavasti vastaan. Sitten veljet olivat täyden päivän julkisessa palveluksessa.

Mutta seuraavana aamuna, kun veli Martonfi astui ulos heidän vuokraamastaan majasta, häntä odotti yllätys. Hän huusi veli Rebaczille, joka oli vielä sisällä: ”Tämä päivä on tuonut mukanaan jotain uutta.” Heidän edellisenä päivänä levittämänsä kirjallisuus oli revitty palasiksi ja siroteltu majan ympärille. Joihinkin paperinpalasiin oli kirjoitettu solvauksia ja hävyttömyyksiä sekä uhkauksia, joiden mukaan he eivät lähtisi kaupungista elävinä.

Heidän ollessaan aamiaisella poliisi tuli pidättämään heidät. Mistä tämä muutos? Veli Rebacz raportoi myöhemmin: ”Kun kysyimme siihen syytä, he näyttivät meille sanomalehteä, jossa meitä syytettiin bolivialaisiksi vakoojiksi, jotka olivat naamioituneet evankelistoiksi. Lehdestä vastasi alueen johtava pappi.”

Paluu Asuncióniin

Nuo kaksi todistajaa lähetettiin Asuncióniin vankeina. Edessä oli pitkä kävelymatka. Kulkiessaan poliisiasemalta toiselle heillä oli aina mukanaan aseellinen vartija. Tien varrella jotkut solvasivat heitä ja heittivät soraa heidän päälleen. Poliisi kohteli veljiä kuitenkin kunnioittavasti ja jopa sanoi, että vakoilusyyte oli naurettava. Aika ajoin ratsailla oleva poliisi kantoi heidän tavaroitaan. Eräs jopa antoi veli Martonfin ratsastaa hänen hevosellaan samalla kun hän itse käveli ja kuunteli, kun veli Rebacz kertoi hänelle Jumalan valtakunnasta.

Quiindyssä, missä veljet luovutettiin armeijalle, kohtelu kuitenkin koveni. Heitä pidettiin 14 päivää sotilasvankilassa, missä heidän käskettiin istua suoraselkäisissä puutuoleissa saamatta käydä maata tai nousta ylös ja heitä solvattiin ja  lyötiin ratsupiiskalla. Myöhemmin Paraguaríssa heidät vietiin käsiraudoissa rautatieasemalle pistimin varustautuneiden 12 sotilaan saattueessa. Siellä heidät luovutettiin jälleen poliisille viimeisen osuuden ajaksi matkalla Asuncióniin.

Myös pääkaupungissa olosuhteet olivat kovat heidän ollessaan vangittuina, mutta he käyttivät Raamattua, joka heillä yhä oli hallussaan, ja todistivat muille vangeille. Oltuaan viikon päivät pidätettyinä pääkaupungissa heidät vietiin lopulta poliisipäällikön toimistoon. Läsnä oli myös sisäasiainministeri, eversti Rivarola. (Myöhemmin saatiin tietää, että kun eversti Rivarolalle oli ilmoitettu syytöksistä, jotka sanomalehti oli esittänyt veljiämme vastaan San Juan Bautistassa, hän oli heti lähettänyt päällystölle sähkeitä, joissa hän käski pitämään huolen siitä, että veljet palautetaan pääkaupunkiin elävinä.) ”Molemmat miehet pahoittelivat tapahtunutta”, kertoi veli Rebacz. ”He sanoivat, että vaikka maa oli katolinen, siellä vallitsi uskonnonvapaus, ja että saimme jatkaa saarnaamista talosta taloon kuten aiemmin mutta oman turvallisuutemme takia meidän pitäisi pysyä pääkaupungissa.”

Kun veli Muñiz kuuli tapahtuneesta Buenos Airesissa, hän lähetti veljille määräyksen palata Argentiinaan odottamaan sodan loppumista. Se loppui seuraavana vuonna. Veli Koros, joka ei ollut ollut kahden pidätetyn veljen seurassa, jäi kuitenkin Asuncióniin.

Paraguayn ensihedelmät

Näihin aikoihin eräs tienraivaaja tapasi miehen, joka pyysi häneltä arabiankielistä kirjallisuutta apelleen, libanonilaiselle siirtolaiselle. Tällä tavalla Julián Hadad sai kirjan, jota hän oppi arvostamaan suuresti. Hän vakuuttui siitä, että oli löytänyt totuuden, ja alkoi siksi opettaa sitä lapsilleen. Lisäksi hän kirjoitti Seuralle ja pyysi kirjallisuutta levitettäväksi naapureilleen. Muutaman vuoden kuluttua eräs tienraivaaja löysi Juliánin San Juan Nepomucenosta ja antoi hänelle hengellistä  lisäapua. Vuonna 1940 Hadadit kastettiin ja heistä tuli Paraguayn ensimmäiset paikalliset kastetut julistajat. Sen jälkeen on Juliánilla, yhdellä hänen pojistaan ja useilla hänen lastenlapsillaan ollut ilo osallistua tienraivauspalvelukseen, jota Julián jatkoi miltei siihen asti, kun hän kuoli 77-vuotiaana.

Sillä välin oli Chacon sota pannut Juan José Brizuelan pohtimaan vakavasti elämää. Hän oli haavoittunut ja joutunut bolivialaisten vangiksi. Sotavankina hän oli nähnyt leskien itkevän isättömiä lapsiaan ja pannut merkille, miten katoliset papit olivat siunanneet bolivialaisia sotilaita. Hän muisti, että hän oli muiden paraguaylaisten sotilaiden kanssa saanut samanlaisen siunauksen. Hän ajatteli: ”Jonkin täytyy olla vialla. Jos Jumala on olemassa, tämä ei voi olla mahdollista. Mutta jos Jumala on olemassa, minä aion etsiä häntä, kunnes löydän hänet.”

Julián Hadad tapasi Juan Josén sodan jälkeen Carmen del Paranássa. Julián auttoi häntä Raamatun avulla löytämään tyydyttäviä vastauksia kysymyksiinsä. Kuten apostoli Paavali sanoi kauan sitten, Jumala on tehnyt ihmisille mahdolliseksi  ”hapuilla häntä”, jotta he voisivat ’todella löytää hänet’ (Apt. 17:27). Juan José tajusi pian löytäneensä tosi Jumalan, Jehovan (5. Moos. 4:35; Ps. 83:18). Hän kävi kasteella vuonna 1945 ja hänen vaimonsa Jóvita vuonna 1946.

Raamatun totuuksista keskusteltiin näihin aikoihin myös vihanneskojun luona eräällä San Lorenzon torilla. Siellä ei ollut saarnaamassa kukaan Jehovan todistaja vaan yksinkertaisesti eräs nainen, joka oli osoittanut kiinnostusta todistajien opetuksia kohtaan. Sebastiana Vazquez kuunteli kiinnostuneena, vaikka olikin lukutaidoton. Voidakseen edistyä hengellisesti hän opetteli lukemaan, ja vuonna 1942 hänet kastettiin Jehovan todistajaksi.

Pieni ryhmä kohtaa uskonkoetuksia

Ensimmäinen seurakunta eli ryhmä, kuten silloin sanottiin, muodostettiin Paraguayhin vuonna 1939. Siihen kuului vain kaksi julistajaa, mutta he olivat innokkaita evankelistoja. He raportoivat olleensa kenttäpalveluksessa yhteensä 847  tuntia ja levittäneensä kaikkiaan 1740 kirjaa ja kirjasta tuona palvelusvuonna. He pitivät kokouksia yksityiskodissa nykyisellä Gaspar Rodríguez de Francia Avenidalla (aiemmin Amambay), joka sijaitsee Antequeran- ja Tacuarínkatujen välissä Asunciónissa. Kokouksiin, jotka pidettiin kuudentoista neliön huoneessa, saapui vain viidestä kuuteen henkeä. Tämä paikka palveli hyvin vuoteen 1944 asti.

Seuraavana vuonna veljet alkoivat lähettää radioteitse kahdella sähköisellä äänentoistolaitteella lyhyitä puhelevytyksiä, joissa käsiteltiin erilaisia raamatullisia aiheita. Papisto raivostui siinä määrin, että se pyysi hallitusta kieltämään Jehovan todistajia toimimasta enää yhtään enempää. Todistajat kuitenkin jatkoivat työtään. Noiden levyjen selvät, raamatulliset puheet olivat ilmeisen tehokkaita. Parina seuraavana vuotena sellaisia erikielisiä levytyksiä käytettiin ahkerasti, kun pyrittiin tavoittamaan maan eteläosaan asettuneita puolalaisia, venäläisiä, saksalaisia ja ukrainalaisia siirtolaisia.

Golasikin perhe, joka asui puolalaisten ja ukrainalaisten siirtokunnassa lähellä Encarnaciónia, oli ensimmäisiä, jotka omaksuivat totuuden tällä alueella. Roberto Golasik kulki pian ratsain todistamassa muissa siirtokunnissa varusteinaan gramofoni ja kirjallisuutta. Aluksi täällä pidettiin kokouksia vain kerran kuussa, sitten kahdesti kuussa ja myöhemmin kerran viikossa. Toisinaan läsnä oli ihmisiä viidestä eri kieliryhmästä, mutta hiljalleen kaikki oppivat Raamatun totuuden puhdasta kieltä (Sef. 3:9).

Ikävä kyllä kaikki ne, jotka olivat tuona aikana mukana todistustyössä, eivät jatkaneet elämään johtavalla kapealla tiellä. Seuran Asunciónissa sijaitsevan kirjallisuusvaraston valvoja alkoi levittää omia näkemyksiään. Kun hän lähti Jehovan järjestöstä, jotkut toisetkin hylkäsivät Jehovan palveluksen. Valtakunnan julistajien määrä putosi 33:sta 8:aan vuosina 1943–44. Mitä nyt tapahtuisi? Jehova siunasi niitä, jotka  osoittautuivat uskollisiksi todistajiksi, ja järjestö alkoi taas kasvaa (Ps. 37:28).

Lähetystyöntekijät oppivat paikallisia tapoja

Koska Argentiinan haaratoimisto tunsi rakkaudellista kiinnostusta Paraguayssa olevan lauman hyvinvointia kohtaan, se lähetti Gwaenydd Hughesin valvomaan työtä. Kun hänet kutsuttiin Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin vuonna 1945, hänen tilalleen suunniteltiin lähettää Ieuan Davies ja hänen vaimonsa Delia. Mutta koska nämä eivät heti saaneet matkustamiseen tarvittavia papereita, Gilead-koulusta valmistunut Hollis Smith ehti maahan ensimmäisenä ja oli toivottamassa Daviesit tervetulleiksi heidän päästessään Asuncióniin jokilaivalla loppuvuodesta 1945. Muutaman päivän kuluttua saapuivat lentäen Albert ja Angeline Lang, hekin Gileadin käyneitä. Heidän jälkeensä tuli muita. Lähetystyöntekijöiden asunnoksi vuokrattiin talo, jossa myös paikallinen seurakunta saattoi kokoontua. Kaikki lähetystyöntekijät olivat innokkaita palvelemaan, mutta tietenkin heidän täytyi tutustua ihmisten elintapoihin.

He havaitsivat, että ihmiset olivat hyvin uskonnollisia, vaikka näiltä puuttui Raamatun tuntemusta. Jokaisella kaupungilla oli suojeluspyhimyksensä, joka oli tavallisesti ”Neitsyt Maria”.

Oppiessaan tuntemaan kansan tapoja he huomasivat pitävänsä monista niistä. Toreilla oli kasoittain hedelmiä ja vihanneksia ja naiset kantoivat leveissä koreissa olevia raskaita kuormia tasapainossa päänsä päällä. Kaupoissa oli käsin tehtyä pitsiä nimeltä ñanduti, joka on niin ohutta ja hienoa, ettei se jää kauas hämähäkinseitistä. He panivat myös nopeasti merkille, että ihmiset aloittivat työnteon varhain ja keskipäivällä kaikki suljettiin siestaa varten päivän kuumimmaksi ajaksi. Kun lähetystyöntekijät kävivät ihmisten luona kertomassa Valtakunnan sanomaa, he oppivat seisomaan portilla,  taputtamaan käsiään ja astumaan pihalle vasta kutsun saatuaan. He eivät voineet olla aistimatta ihmisten ystävällisyyttä, luonnollisuutta ja lämpöä. Heidän täytyi kuitenkin myös oppia puhumaan heidän kanssaan heidän omalla kielellään, ei pelkästään espanjaksi vaan myös guaraaniksi.

Huhtikuussa 1946, pian lähetystyöntekijöiden saapumisen jälkeen, veli ja sisar Davies saivat uuden määräyksen Argentiinaan. Pablo Ozorio Reyes, joka oli käynyt kokouksissa vasta muutaman kuukauden ajan, nimitettiin johtamaan Vartiotornin tutkistelua, vaikkei hän ollut käynyt vielä kasteella. Miksi näin pian? Koska hän osasi kieltä ja oli edistynyt hengellisesti hyvin. Hän kohtasi kuitenkin haasteita. Myöhemmin veli Ozorio kirjoitti: ”Kohta sen jälkeen, kun minut oli nimitetty Vartiotornin tutkistelun johtajaksi, minun täytyi korjata eräs väärä vastaus. Vastauksen esittäjä raivostui ja haastoi minut tappeluun siinä paikassa. Minä tietysti kieltäydyin, ja muuan lähetystyöntekijä rauhoitti tilanteen. Mikään ei auta kypsymään paremmin kuin pieni määrä vastuuta.” Valitettavasti tuo äkkipikainen vastaaja jätti myöhemmin Jehovan palveluksen.

Järjestöä rakennetaan

Ennen kuin vuosi 1946 loppui, tarvittiin suurempia tiloja teokraattisen toiminnan keskukseksi. Maahan oli saapunut kuusi lähetystyöntekijää lisää: William ja Fern Schillinger sekä neljä muuta. Mariscal López Avenidalta vuokrattiin talo, johon kuului suuri piha. Rakennus sijaitsi aivan puolustusministeriötä vastapäätä. Etuportille pantiin näkyvälle paikalle suuri ”Valtakunnansali”-kilpi, niin ettei kukaan, kenellä olisi asiaa tuohon virastoon, voisi olla näkemättä sitä.

Saman vuoden syyskuun 1. päivänä Seura perusti haaratoimiston Paraguayhin, ja se sijoitettiin tuohon juuri vuokrattuun rakennukseen. Kun asiat oli paremmin organisoitu, todistusta annettiin tehokkaammin, mutta myös vastustus  voimistui. Ilmeisesti papit käyttivät rippiä tietojen hankkimiseen ja pelon lietsomiseen, jotta katoliset postinkantajat eivät toimittaisi Vartiotorni-seuran kirjallisuutta perille.

Marraskuussa veli Hughes tuli Argentiinasta vierailemaan silloisissa neljässä pienessä seurakunnassa ja rakentamaan niitä. Hän oli käynyt Gilead-koulun ja ollut kansainvälisessä Iloisten kansojen teokraattisessa konventissa Clevelandissa Ohiossa Yhdysvalloissa, missä ohjelmaa oli esitetty 20 kielellä ja missä stadionille oli ahtautunut viimeisenä päivänä 80000 ihmistä kuuntelemaan puheita. Hänellä oli siis paljon kerrottavaa veljille. He tarvitsivat tuota vahvistusta voidakseen jatkaa palvelemista vihamielisyydestä huolimatta.

Vallankumouksen pyörteissä

Alkuvuodesta 1947 puhkesi vallankumous. Hallituksen joukot sijoittivat konekivääreitä jalkakäytävälle lähetyskodin edustalle. Yhden päivän taistelujen jälkeen tilanne vakiintui jälleen jossain määrin. Sitten 7. maaliskuuta se muuttui jälleen vakavaksi. Kaduilla käytiin avointa sotaa. Poikkeustila astui voimaan. Kapinalliset valloittivat poliisin päämajan Asunciónin keskustassa.

Koska myös armeijan päämajan odotettiin joutuvan  hyökkäyksen kohteeksi, vastuussa oleva kenraali määräsi lähetyskodin luovutettavaksi sotilaskäyttöön ja antoi veljille kolme päivää aikaa poistua paikalta. Tämä määräaika pidennettiin pyynnöstä kymmeneksi päiväksi. Keskellä vallankumousta ja äärimmäistä asuntopulaa veljet havaitsivat, että heillä oli käytävänään aivan oma kampanjansa: operaatio Talonetsintä. Näyttää siltä, että Jehova halusi Paraguayn korkeiden viranomaisten tuntevan jatkuvasti hänen todistajiensa läsnäolon. Ainoa sopiva talo, joka oli saatavilla, sijaitsi aivan presidentin asunnon naapurissa suurlähetystöjen rivissä.

Haaratoimistonpalvelija kirjoitti vallankumouksesta kirjeessään 26.3.1947: ”Tilanne pahenee täällä päivä päivältä. Kirjoitushetkellä taivaalla on muutaman kilometrin päässä lentokone, joka pommittaa luullakseni lentokenttää. Ilmatorjuntatykistö tulittaa vastaan. Presidentin asunnon ympärillä on satoja sotilaita, ja heidän aseensa pitävät hirvittävää meteliä. Ilma on sinisenä ruudinsavusta, ja sen haju on sietämätön. Vallankumousarmeija on pääsemässä hyvin lähelle kaupunkia; voimme kuulla aseiden ja pommien yhtäjaksoisen rytinän . . . Ruokatilanne pahenee päivä päivältä.”

Vallankumoukselliset pääsivät kymmenen korttelin päähän lähetyskodista ennen kuin hallituksen joukot alkoivat ajaa heitä takaisin. Koko tämän ajan veljet todistivat, miten parhaiten taisivat. Vallankumousta jatkui puolisen vuotta, ja se osoittautui todelliseksi koettelemukseksi, etenkin paikallisille veljille. Viranomaiset kohtelivat heitä karkeasti, koska he säilyttivät kristillisen puolueettomuuden.

Yhteen kokoontumista ei jätetä

Kun vallankumous oli ohi, maa alkoi palata normaaliin elämänrytmiinsä ja jotkut Argentiinaan paenneet tulivat takaisin. Veljet suunnittelivat pitää konventin, ensimmäisen Paraguayssa, 4.–6. kesäkuuta 1948. Panettelija piti kuitenkin huolen siitä, että kuohuntaa riitti. Kesäkuun 3. päivänä  tehtiin sotilasvallankaappaus. Presidentti ja hänen lähimmät neuvonantajansa vangittiin. Pääkaupunki oli aivan sekaisin. Miten kävisi konventin?

Sopivaa salia ei onnistuttu vuokraamaan, mutta Jehova oli järjestänyt asian toisella tavalla. Entinen lähetyskoti armeijan päämajaa vastapäätä oli tyhjillään. Omistaja oli suostunut vuokraamaan sen veljille näiden konventtia varten. Sieltä oli matkaa kaupungin keskustaan, mihin kuohunta oli keskittynyt. Konventin ohjelmajaksot voitaisiin pitää pihalla, ja rakennukseen voitaisiin majoittaa muualta tulevat konventtivieraat. Paikalle saapuneet tervehtivät toinen toistaan kädestä, aitoon paraguaylaiseen tapaan. Läsnä oli yli sata henkeä kuulemassa esitelmää ”Ihmiskunnan tuleva ilo”. Miten ajankohtainen puhe Paraguayn asukkaille!

Poliisi pitää mellakoivan väkijoukon loitolla

Siitä lähtien kun Jehovan todistajat alkoivat tehdä raamatullista opetustyötään Paraguayssa, uskonnollinen papisto on toistuvasti vastustanut työtä. Vuonna 1948 kierrosvalvoja suunnitteli Yutyn pikkukaupungissa maan eteläosassa pitävänsä esitelmän keskustan pienessä puistossa. Se sijaitsi vastapäätä katolista kirkkoa. Paikkakunnan pappi yllytti ihmisiä keskeyttämään puheen ja julisti, että todistajien tarkoitus oli aiheuttaa hajaannusta kirkossa ja viedä heiltä heidän uskontonsa. Kirkon eteen kerääntyi suuri väkijoukko ennen kuin esitelmän oli määrä alkaa. Nähtyään Jehovan todistajat – kahdeksan henkeä – puistossa kadun toisella puolella he alkoivat huutaa: ”Painukaa tiehenne, protestantit! Painukaa tiehenne, protestantit!” Samaan aikaan melko suuri ryhmä ihmisiä odotti saavansa kuulla puheen, mutta pelkäsi tulla puistoon väkijoukon takia.

Poliisi asetti joukon eteen konekiväärin ja sanoi, että jos joku ylittäisi linjan, he ampuisivat. Se piti joukon loitolla, kunnes veljet pääsivät alueelta pois turvallisesti. He olivat  kuitenkin mainostaneet puhetta koko viikon ja olivat päättäneet antaa kiinnostuneille tilaisuuden kuulla se. Eräs paikallinen todistaja tarjosi kotinsa käyttöön. Kun puhe oli pidetty kertaalleen, paikalle saapui toinen ryhmä ja ilmoitti, että sekin halusi kuulla sen. Niinpä kierrosvalvoja piti esitelmän kaksi kertaa tuona päivänä. Kahden erilaisen palvontamuodon vastakkaiset hedelmät alkoivat Yutyssa käydä selvästi ilmi.

Lähetystyöntekijöitä uhkaa karkotus

Virallisesti Paraguay on historiansa aikana pitänyt yleensä kiinni uskonnollisesta suvaitsevaisuudesta, vaikka hallituksen hyväksymä uskonto oli vuoteen 1992 asti roomalaiskatolisuus. Tavallisesti vaikeuksia on ilmennyt maaseudulla paikallisten pappien ja heidän fanaattisten seuraajiensa yllytyksestä. Alkuvuodesta 1950 yrittivät kuitenkin viranomaiset karkottaa Vartiotorni-seuran lähetystyöntekijät.

Uusi laki vaati kaikkia siirtolaisia ilmoittautumaan departementtien rekisteriin ja todistamaan, että heillä on työpaikka. Mutta kun lähetystyöntekijät yrittivät ilmoittautua, heille sanottiin, etteivät he voisi tehdä niin, koska he olivat maassa tosiasiassa laittomasti, ja siksi heitä uhkasi pidätys. Viranomaisille oli ilmeisesti annettu vääriä tietoja heidän työnsä luonteesta.

Jotkut viranomaisista olivat myötätuntoisia, mutta jopa heidän ja Yhdysvaltain suurlähetystön ponnistukset näyttivät törmäävän ylipääsemättömään muuriin. Latinalaisessa Amerikassa ratkaisevaa ei useinkaan ole se, kuka on, vaan se, kenet tuntee. Tässä tapauksessa veljet tunsivat henkilön, joka oli heille myötämielinen ja sattui työskentelemään presidentin kansliassa. Hänen välityksellään he kutsuivat presidentin henkilökohtaisen sihteerin päivälliselle lähetyskotiin. Kutsu otettiin suosiollisesti vastaan.

 Näin avautui tilaisuus keskustella lähetystyöntekijöiden työn todellisesta luonteesta ja sen hyödyistä maalle. Esille otettiin myös rekisteröintiä koskeva ongelma, ja presidentin sihteeri oli erittäin kiinnostunut asiasta. Tuloksena oli se, että 15. kesäkuuta 1950 ensimmäinen lähetystyöntekijä onnistui ilmoittautumaan rekisteriin siirtolaisena, jolla oli laillinen oikeus jäädä maahan jatkamaan raamatullista opetustyötä.

Kova päivä maaseudulla

Noina päivinä kierrosvalvojan työhön liittyi erityishaasteita. Hänen oli matkustettava tuntikaupalla ja kestettävä joissakin tapauksissa väkivaltaista vastustusta. Gilead-koulusta valmistunut Lloyd Gummeson alkoi palvella kokoaikaisesti kierrosvalvojana vuonna 1952. Oltuaan jonkin aikaa Yutyn pohjoispuolella sijaitsevan seurakunnan luona hän raportoi, mitä tapahtui. Lähiseudut oli hiljakkoin käyty läpi, joten veljet suunnittelivat lähteä todistamaan erääseen etäällä olevaan kaupunkiin. Kuudesta veljestä ja neljästä sisaresta koostuva ryhmä lähti matkaan aamuneljältä. Kaikki muut kulkivat jalan paitsi sisar, jolla oli yksivuotias lapsi. He saapuivat alueelleen yhdeltätoista, jakaantuivat kahdeksi ryhmäksi ja ryhtyivät työhön.

Veli Gummeson kertoi, että he olivat työskennelleet vasta tunnin verran ja istuivat puolenpäivän aikaan ruohokattoisessa talossa todistamassa kiinnostuneelle perheelle, kun paikalle ilmaantui seriffi 16-vuotiaan sotilaan kanssa aseet suunnattuina heihin. Seriffi käski tiukasti perhettä antamaan veljille takaisin kirjallisuuden ja komensi veljet sitten mukaansa poliisiasemalle. Heidän saapuessaan siellä olivat jo muut julistajat. Veli Gummeson yritti puhua järkeä seriffille mutta huomasi, että tämä osasi vain guaraania, ei espanjaa. Silmät punaisina suuttumuksesta tämä määräsi koko ryhmän poistumaan kaupungista ja kielsi sitä palaamasta enää koskaan.

 Kun todistajat olivat kävelleet kilometrin verran, he istuutuivat puun alle syömään lounasta. Yhtäkkiä ryhmä ponnahti pystyyn ja alkoi juosta. Veli Gummeson kertoo katsoneensa ympärilleen ja huomanneensa, että seriffi ja joku sotilas ratsastivat heitä kohti pitkät ruoskat kädessään. Hän piti parhaana pysyä ryhmän mukana ja alkoi itsekin juosta. Hypätessään puron yli hän pudotti aurinkolasinsa. Hänen kumartuessaan nostamaan niitä ylös ruoska sivalsi terävästi hänen selkäänsä. Sitten seriffi yritti ratsastaa hänen ylitseen, mutta koska veli tiesi hevosista jonkin verran, hän huitoi kenttälaukkuaan edestakaisin hevosen edessä eikä se tullut häntä lähelle.

Sillä välin seriffi oli lyönyt ruoskalla kolmea muuta veljeä toistuvasti, ja sitten hän yritti ratsastaa 70-vuotiaan tienraivaajasisaren yli. Viimein nuo kaksi kääntyivät ja palasivat kaupunkiin, ja todistajat jatkoivat matkaansa. Kukaan ei ollut loukkaantunut vakavasti, joskin osalla oli tummanpunaisia ruoskan jälkiä selässään. Kellään ei kuitenkaan ollut kipuja. He saapuivat takaisin kotiin kahdeksalta illalla – käveltyään 16 tuntia.

Siitä huolimatta, että tällaisia välikohtauksia sattui pienemmissä kaupungeissa ja kylissä, Valtakunnan julistustyö menestyi jatkuvasti.

Hallituksenvaihdoksen jälkeen

Vuosi 1954 oli käänteentekevä maan poliittisessa elämässä. Don Federico Chávezin hallitus kaatui. Kenraali Alfredo Stroessner valittiin 11. heinäkuuta presidentiksi. Näin alkoi sotilashallinnon aika, jota kesti yli 34 vuotta. Miten se vaikutti Jehovan todistajien toimintaan?

Tuona vuonna oli suunnitelmissa pitää nelipäiväinen piirikonventti 25.–28. marraskuuta. Paraguayssa vallitsi poikkeustila, ja siksi poliisilta oli saatava lupa, mikäli aioimme  pitää minkäänlaista kokousta. Tuottaisiko se ongelmia? Veljet olivat jo sopineet erään luentosalin vuokraamisesta. Mutta kun he menivät hankkimaan konventille poliisin lupaa, heille sanottiin, etteivät he voisi pitää konventtia. Miksi? Eräs virkailija myönsi pappien painostaneen heitä. Kun veljet olivat tehneet monia käyntejä ja perustelleet asiaa laajalti, heille sanottiin lopulta, että vaikkeivät he saisi lupaa, poliisi voisi kääntää katseensa toisaalle konventin aikaan. Viisaasti veljet pidättyivät mainostamasta konventtia jakeluilmoitusten tai sanomalehtien välityksellä. Kaikki kutsut esitettiin suullisesti. Konventti sujui hankaluuksitta.

Uskonnollinen vastustus jatkuu

Katolinen papisto ei hellittänyt yrityksistään pysäyttää Jehovan todistajat. Vuoden 1955 loppupuolella Piribebuyssa runsaat 70 kilometriä pääkaupungista itään järjestettiin pieni kierroskonventti. Ensimmäisen konventtipäivän iltana kepeillä ja veitsillä aseistautunut väkijoukko saapui pimeän tultua hajottamaan kokousta seurakunnan papin johdolla. Paikallinen koulunopettaja tuli väliin, ja väkijoukko vetäytyi kadulle. Siellä se vietti illan huudellen ja heitellen kiviä ja sähikäisiä.

Uskonnollinen vastustus ilmeni jälleen 1. maaliskuuta 1957 Itássa pääkaupungista kaakkoon. Veljet olivat hyvissä ajoin hoitaneet lain vaatimat järjestelyt voidakseen pitää kierroskonventtinsa tässä kaupungissa. Konventille oli saatu laillinen lupa sekä Itán viranomaisilta että pääkaupungin poliisilta. Mutta kun veljiä alkoi saapua Itáan konventtiin, he saattoivat nähdä, että jotain oli vialla. Paikka näytti aavekaupungilta. Kadut olivat autioina, ikkunaluukut ja ovet suljettuina. Miksi?

Seurakunnan pappi oli vannonut estävänsä konventin ja oli mennyt hyvin pitkälle pitääkseen valansa. Hän oli jopa järjestänyt niin, että maaseudulle siroteltiin tuhansia lehtisiä  lentokoneesta käsin. Niissä oli seuraava viesti: ”Perjantaina 1. maaliskuuta 1957 klo 17.30 kaupungin ja sen ympäristön kaikki katoliset kristityt tulevat kirkon eteen suureen kokoontumiseen. – – Klo 18.30 katolilaisten musertava mielenosoitus ’Jehovan (väärien) todistajien’ torjumiseksi. Protestanttisilla harhaoppisilla ei ole mitään oikeutta pitää Itássa minkäänlaista kokousta.”

Kun veljille kerrottiin pappi Ayalan suunnitelmista, katsottiin olevan parasta siirtää konventti suhteellisen avoimista vuokratiloista erään veljen kotiin. Talo tarjoaisi paremman suojan, jos heitä vastaan hyökättäisiin.

Voit kuvitella tilanteen. Veljen kotiin oli kokoontunut noin 60 rauhaa rakastavaa kristittyä tutkimaan Jumalan sanaa. Kahden korttelin päässä yli tuhatpäinen, minuutti minuutilta paisuva väkijoukko kuunteli papin vuodatusta ja yllytyksiä väkivaltaan.

Kaikki eivät tuossa joukossa olleet yhtä mieltä papin toimista. Solano Gamarra, Paraguayn ilmavoimien vänrikki, yritti tyynnyttää pappia. Hän puhui myös papin apulaisille, mutta turhaan. Yksi Ayalan pappiskollegoista oli niin raivoissaan, että iski vänrikkiä nyrkillä ja aiheutti tämän huuleen syvän haavan. Se sai väkijoukon kääntymään kuin sudet vänrikin kimppuun. Mellakoijat hakkasivat häntä ja löivät hänen päähänsä ammottavia haavoja. He repivät häneltä paidan päältä ja nostivat sen pylvääseen polttaakseen sen. Gamarra pakeni henkensä edestä.

Päästyään veren makuun joukkio kääntyi nyt kohti konventtipaikkaa huutaen: ”Alas Jehova!” ja ”Kuolkoon Jehova!” Sen lähestyessä taloa, jossa konventti oli menossa, suojaksi tarkoitetut muutamat poliisit katosivat paikalta. Veljet kasasivat talon sisäpuolella oven taakse esteitä. Jotkut mellakoijista yrittivät päästä takapihalle naapurin tontin kautta, mutta naapuri piti pintansa eikä antanut heidän kulkea läpi. Hän ei  ollut unohtanut, että hänen ollessaan sairaana todistaja, jonka talo oli nyt hyökkäyksen kohteena, oli ollut hänelle hyvin ystävällinen. Sillä aikaa veljet jatkoivat kokoustaan, miten parhaiten kykenivät, luottaen Jehovaan. Turvallisuuden nimissä he jäivät kaikki taloon yöksi. Seuraavana päivänä poliisin päämajasta Asunciónista tuli tiedotus, jossa konventtilupa peruutettiin todistajien suojelemiseksi ja siksi, että paikallinen poliisi ei kyennyt panemaan väkijoukkoa kuriin. Paikalle tilattiin linja-auto, ja onnelliset, laulavat konventtilaiset lähtivät Asuncióniin pitämään konventtinsa loppuun niissä tiloissa, joissa haaratoimisto ja lähetyskoti olivat. He olivat kohdanneet uskonkoetuksen ja olivat sen ansiosta entistä vahvempia.

Laillinen tunnustus

Sen jälkeen kun väkijoukko oli toiminut tällä tavoin Itássa, haaratoimisto ryhtyi apostoli Paavalin menettelytapaa jäljitellen toimiin ’vahvistaakseen hyvän uutisen laillisesti’ Paraguayssa (Fil. 1:7; Apt. 16:35–39). Tästä oli hyviä tuloksia.  Kun kaikki paikallisen lain asettamat vaatimukset oli täytetty, Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseura tunnustettiin 14. lokakuuta 1957 oikeushenkilöksi, jolla oli valtuudet edustaa Jehovan todistajia tässä maassa. Asiasta ilmoitettiin sanomalehdissä presidentin säädöksenä. Tästä on ollut paljon hyötyä hankittaessa tarvittavia kiinteistöjä, ja sen ansiosta lähetystyöntekijöille on saatu pysyvät oleskeluluvat.

Heidän ensimmäinen elokuvansa

Vuosina 1954–61 elokuvat saivat aikaan paljon hyvää tehdessään Jehovan todistajien järjestöä tutuksi yleisölle. Seuran filmit suunniteltiin näyttää suurimmassa osassa Itä-Paraguayta. Niiden viiden vuoden aikana, joina läsnäolijamäärät laskettiin, esityksiä oli katsomassa yli 70000 henkeä.

Generaattorin kuljettaminen kaikkien muiden laitteiden ohella, joita elokuvan näyttämiseen maalla tarvittiin, osoittautui melkoiseksi seikkailuksi. Yleensä esityspaikaksi valittiin tyhjä jalkapallokenttä. Laitteisto asennettiin ennen pimeän tuloa. Sitten tilaisuuteen kutsuttiin ihmisiä kaiuttimen välityksellä. Toisinaan vandaalit heittelivät kiviä. Yleisömäärä vaihteli. General Artigasissa, jonka vajaan 20 julistajan seurakunta kokoontui kahdeksan kilometrin päässä kaupungista, elokuvan näki yhtenä iltana noin 1300 henkeä! Ei ollut epätavallista kuulla ihmisten riemastunutta naurua, kun näkymät vaihtuivat elokuvan ensi hetkinä. Olihan tämä maaseudulla usein ensimmäinen kerta, kun katsottiin elokuvaa.

Elokuvat antoivat paikallisille todistajille ja yleisölle paremman kuvan Jehovan todistajien työn laajuudesta eri puolilla maapalloa.

Lähetystyöntekijät eivät säästä itseään

Sitä mukaa kuin julistajien määrä kasvoi, lähetystyöntekijät keskittyivät auttamaan heitä edistymään kypsyyteen.  Hyvät tulokset kävivät ilmi, kun lähetystyöntekijät pääsivät Uuden maailman yhteiskunnan konventtiin New Yorkiin vuonna 1953. Heidän poissa ollessaan piti paikallisten veljien huolehtia valvontatehtävistä Asunciónin seurakunnassa. Kenttäpalveluksessa saavutettiin uusia huippulukuja. Paikalliset veljet selviytyivät niin hyvin, että kun lähetystyöntekijät tulivat takaisin, paikallisia veljiä pyydettiin jatkamaan noissa tehtävissä. Tämä vapautti lähetystyöntekijät palvelemaan muissa paikoissa.

Heillä oli paljon tehtävää. Kun Werner Appenzeller oli ollut maassa nelisen kuukautta ja osasi puhua ainakin jonkin verran espanjaa, hänet määrättiin huolehtimaan Encarnaciónin ympärillä olevasta kierroksesta. Useimpia teitä ei ollut vielä päällystetty. Tavallisesti matka taittui jalan tai ratsain. Koko kierrokseen kuului vain 100 julistajaa, mutta kannustus ja valmennus myötävaikuttaisivat heidän hengelliseen edistymiseensä. Muutaman vuoden kuluttua kierrostyöhön määrättiin Ladislao Golasik, Robert Golasikin poika, joka oli kotoisin tältä seudulta.

Vuoden 1961 loppuun mennessä Paraguayssa oli toiminut Gilead-koulusta valmistuneita lähetystyöntekijöitä 15 vuoden ajan. Maassa oli tuolloin 411 todistajaa, jotka oli järjestetty 22 seurakunnaksi. Hyvän uutisen saarnaamiseen oli tässä maassa omistettu yli 594000 tuntia. Tuossa vaiheessa lähetystyöntekijät palvelivat viidestä lähetyskodista käsin. Ne sijaitsivat Asunciónissa, Encarnaciónissa, Villarricassa, Coronel Oviedossa ja Pedro Juan Caballerossa. Näistä asutuskeskuksista lähetystyöntekijät matkustivat saarnaamaan myös niiden lähiseuduille. Vuoteen 1961 mennessä työhön oli osallistunut Paraguayssa 50 lähetystyöntekijää. 29 heistä oli katsonut tarpeelliseksi palata kotimaahansa sairauden tai muiden syiden vuoksi. He kaikki olivat kuitenkin edistäneet Valtakunnan etuja Paraguayssa eri tavoin. Joulukuussa 1961  maahan saapuivat Elmer ja Mary Pysh, jotka olivat käyneet Gileadin ensimmäisen kymmenkuukautisen kurssin.

Omia kokouspaikkoja rakennetaan

Näihin aikoihin Asunciónin veljet rakensivat ja vihkivät käyttöön valtakunnansalin, joka oli Paraguayn ensimmäinen veljien omistama sali. Se oli tiilestä ja betonista tehty oivallinen rakennus, jossa oli istuinpaikkoja yli 200 hengelle. Millaista todistusta tuon alueen ihmiset saivatkaan, kun miehet, naiset ja lapset yksissä tuumin kaivoivat maata, sekoittivat betonia, siistivät tiiliä, maalasivat ja siivosivat! Tarkkailijoille ei jäänyt epäselväksi, että nämä olivat ahkeria työntekijöitä.

Vacayn maaseutualueella maan eteläosassa oli pieni todistajien ryhmä, joka ei ollut vielä seurakunta, ja sen kokouksissa kävi niin paljon väkeä, että julistajat päättelivät tarvitsevansa hekin valtakunnansalin. Heillä ei kuitenkaan ollut rahaa. Mitä oli tehtävissä? He tekivät erään puunhakkauttajan  kanssa sopimuksen, jonka mukaan he ryhmänä hakkaisivat metsää rakennusmateriaaleja ja pientä korvausta vastaan. Kun sali valmistui, neljä kaukana asuvaa kiinnostunutta perhettä myi tilansa ja muutti lähemmäksi salia päästäkseen kokouksiin.

Myöhemmin rakennettiin tiloja myös konventteja varten. Veljet olivat eri kertoina käyttäneet Martín Pescadorin klubia sekä Kansallisen yliopiston ja Amerikkalaisen koulun majoitustiloja. Sitten 1970-luvun alussa heille lahjoitettiin maata, jolle he saattoivat rakentaa oman konventtikeskuksensa, ja se nousi pystyyn vähitellen muutamien vuosien aikana.

Sopivat haaratoimistotilat järjestetään

Kun toiminta lisääntyi ja sitä seurasi Jehovan siunaus, kävi tarpeelliseksi järjestää myös sopivammat haaratoimistotilat. Haaratoimisto oli vuosien varrella ollut monissa vuokrataloissa. Mutta vuonna 1962 Nathan Knorr, Vartiotorni-seuran silloinen presidentti, neuvoi hankkimaan tontin kaupungin paremmista osista, jotta sille voitaisiin rakentaa yhdistetty haaratoimisto ja lähetyskoti valtakunnansaleineen. Tontti sijaitsi eräällä pääkaupungin valtakaduista kahden korttelin päässä Paraguayn tärkeimmältä urheilustadionilta. Kun suunnitelmat oli pantu paperille ja kaupungilta saatu luvat, rakentaminen alkoi tammikuussa 1965, ja kymmenen kuukauden kuluttua työ oli valmis. Vuoden 1966 alussa veljet iloitsivat siitä, että veli Knorr oli heidän luonaan vihkimässä uudet tilat erään vyöhykevierailunsa aikana.

Rakennuksen sijainnin ansiosta monet tuhannet asunciónilaiset saivat päivittäin huomata, että heidän keskuudessaan oli Jehovan todistajia. Ja matkallaan urheilutapahtumiin tuhansia muita muistutettiin siitä, että Jehovalla oli todistajansa Paraguayssa.

 Uusi hallinnollinen järjestely

Samoin kuin Seuran muissa haaratoimistoissa kautta maapallon täälläkin aloitti 1. helmikuuta 1976 toimintansa haaratoimistokomitea, joka korvasi haaratoimistonvalvojan. Albert Lang, William Schillinger, Max Lloyd, Lloyd Gummeson, Harry Kays ja Elmer Pysh olivat kuluneiden 30  vuoden aikana palvelleet haaratoimistonvalvojina eripituisia kausia. He kaikki olivat edistäneet erinomaisesti Valtakunnan työtä. Nyt oli astumassa voimaan uusi järjestely, jossa kypsistä miehistä muodostuva komitea valvoisi Jehovan todistajien toimintaa koko maassa.

Elmer Pysh nimitettiin haaratoimistokomitean koordinaattoriksi, ja komitean muiksi jäseniksi nimitettiin Charles Miller ja Isaac Gavilán. Veljet Pysh ja Miller olivat kumpikin käyneet Gileadin. Paraguaylainen veli Gavilán oli toiminut kokoaikaisessa palveluksessa Paraguayssa 13 vuotta.

Uusi vastustuksen aalto viranomaisten taholta

Jehovan todistajat ovat kaikkialla maailmassa puolueettomia poliittisissa kysymyksissä. He suhtautuvat vakavasti siihen, mitä Jeesus sanoi seuraajilleen: ”Ette ole osa maailmasta.” (Joh. 15:19.) Koska he pitävät mielessään Raamatun neuvon ”Varjelkaa itseänne epäjumalilta”, he eivät osallistu myöskään kansallismielisiin seremonioihin, joita he pitävät epäjumalanpalvontana (1. Joh. 5:21). Hallituksen viranomaiset, joiden koko elämä on nivoutunut poliittiseen järjestelmään ja joille nationalismi on keino yhdistää kansa, voivat ensin pitää Jehovan todistajien kantaa vaikeana ymmärtää. He tietävät, etteivät toiset uskonnolliset ryhmät, eivät edes papit, epäröi osallistua politiikkaan ja kansallismielisiin seremonioihin. Papisto käyttää tätä tilannetta tuon tuosta hyväkseen kylvääkseen Jehovan todistajia koskevia epäilyksen siemeniä hallitusviranomaisten keskuudessa.

Kirjeessään 31.10.1974 silloinen uskontojenvalvoja, tri Manfredo Ramirez Russo pyysi tietoja Jehovan todistajien uskonkäsityksistä ja järjestöstä. Helmikuun 25. päivänä 1976 hallitus antoi säädöksen, jonka mukaan ”kaikissa oppilaitoksissa” piti ”päivittäin suorittaa lipunnostoseremonia ja laulaa kansallislaulu”. Sensaatiolehdistöön kuuluva uskonnollinen julkaisu nimeltä El Sendero julkaisi  numerossaan 3.–17.9. koko sivun mittaisen häväistyskirjoituksen, jonka otsikkona oli ”Jehovan todistajat”. Patria, hallituspuolueen virallinen sanomalehti, täydensi tätä julkaisemalla 14.3.1977 samantyyppisen parjauskirjoituksen nimeltä ”Fanaattisuus”.

Samaan aikaan Jehovan todistajien keskuksesta kutsuttiin edustajia haastatteluun uskontojenvalvojan luo. Kokouksen jälkeen Jehovan todistajien opetuksista tehtiin tiivistelmä. Se keskittyi eritoten heidän suhtautumiseensa lippuun, kansallislauluun ja asepalvelukseen. Muutaman päivän kuluttua Seuran Asunciónissa sijaitsevaan toimistoon tuli poliisivirkailija Obdulio Argüello Britez pyytämään tietoja konventista, jonka todistajat olivat pitäneet 6.–9. tammikuuta. Pian sen jälkeen oikeuskansleri, tri Clotilde Jiménez Benítez haastatteli Seuran edustajia samoista aiheista, joita oli aiemmin käsitelty uskonnollisista kysymyksistä vastaavassa hallintovirastossa.

Tämä tapahtumaketju johti vuonna 1978 siihen, että Jehovan todistajien lapsia, jotka kieltäytyivät laulamasta kansallislaulua, alettiin erottaa koulusta, eikä heillä ollut mahdollisuutta ilmoittautua toiseen kouluun. Asia ei kuitenkaan jäänyt tähän.

 Kiellon merkitys

”Pommi” räjähti lopulta 3. tammikuuta 1979. Julkaistiin säädös, jolla Vartiotorni-seuran – Jehovan todistajien edustajan – laillinen asema kumottiin.

Säädöksestä kertovat uutisotsikot olivat järkytys niin todistajille kuin muillekin. Käytännössä kaikki uutisvälineet kiinnittivät tapaukseen huomiota. Jotkut olivat toimenpiteen puolella, toiset tuomitsivat sen. Sanomalehti ABC julisti, että säädös oli ”rikkomus ihmisen perusoikeutta vastaan, joka tunnustetaan Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 18. artiklassa”.

Heti saatuaan tiedon kiellosta haaratoimistokomitea, tuntematta vielä kiellon laajuutta, järjesti asiat niin, että haaratoimiston tehtävät voitiin hoitaa muualla. ”Tätä ei ole milloinkaan pidetty uskonnollisena vainona”, ilmoitti tri Raul Peña, opetus- ja uskontoministeri. Yhtä kaikki Jehovan todistajien oli pakko pitää kokouksensa pienissä ryhmissä yksityiskodeissa. Heidän saarnaamistoimintaansa rajoitettiin, vaikka useimpien veljien into ja rohkeus säilyivät ennallaan. Hyötyäkseen kristillisistä konventeista heidän täytyi jonkin aikaa käydä niissä ulkomailla.

Miten tämä tapahtumasarja oli saanut alkunsa? Oliko tri Manfredo Ramirez Russo toiminut yksinomaan hallituksen nimissä? On kiinnostavaa, että Asunciónissa ilmestyvässä Ultima Hora -sanomalehdessä 25.8.1981 oli kuva, jossa Manfredo Ramirez Russo ja ”monseñor” José Mees seisoivat vierekkäin sydämellisen tunnelman vallitessa. Kuvan alla oli teksti: ”Manfredo Ramirez Russo, uskontojenvalvoja opetusministeriöstä, sai ’Pyhän Gregorius Suuren’ kunniamerkin Hänen pyhyytensä apostoliselta nuntiukselta, monseñor José Meesiltä, tunnustukseksi katoliselle kirkolle tekemistään palveluksista.”

Kun kielto astui voimaan, Jehovan todistajia pidätettiin  monin paikoin. Heidät otettiin säilöön, kun heidän huomattiin pitävän pieniä kokouksia yksityiskodeissa tai kun he kävivät ihmisten luona kertomassa Raamatun toivonsanomaa ja johtivat raamatuntutkisteluja kiinnostuneille näiden kotona.

Lokakuun 8:nnen ja 11:nnen välisenä aikana 1981 Encarnaciónissa pidätettiin yhdeksän veljeä. Kun Antonio Pereira, paikallinen vanhin jota ei ollut pidätetty, pyysi päästä poliisipäällikkö Julio Antonio Martínezin puheille varmistaakseen, että veljet voivat hyvin vankilassa, poliisipäällikkö määräsi hänet pidätettäväksi ja suljetutti hänet huipputurvalliseen selliin. Sillä välin naapuriseurakuntaan kuuluva Joseph Zillner meni ensimmäisen vangituksi joutuneen veljen äidin luo katsomaan, mitä oli tapahtumassa. Jonkun on täytynyt ilmoittaa siitä poliisille, sillä kymmenen minuutin kuluttua hän oli poliisisaattueessa matkalla Encarnaciónin vankilaan!

Vainoa lietsotaan

Pidätykset lakkasivat muutamia vuosia kiellon asettamisen jälkeen. Vähin erin veljet alkoivat käyttää valtakunnansalejaan ja pitää pieniä konventteja. Tämä kaikki keskeytyi kuitenkin yhtäkkiä vuonna 1984, kun paikallinen sanomalehti ilmoitti, että neljä Jehovan todistaja -opiskelijaa oli erotettu Asunciónin teknisestä ammattikoulusta, koska he eivät suostuneet laulamaan kansallislaulua. Tämä nostatti vielä suuremman kampanjan Jehovan todistajia vastaan. Kirjoitus sai aikaan sen, että lähes kaikki todistajien lapset erotettiin kouluista. Monet näistä lapsista eivät enää koskaan pääsisi jatkamaan koulunkäyntiään.

Sanomalehti Hoy julkaisi samana vuonna 2.–5. toukokuuta sarjan häväistyskirjoituksia, jotka oli laatinut Antonio Colón, katolinen pappi. Uusi opetus- ja uskontoministeri vannoi virkavalansa myöhemmin tuona vuonna, mutta hän jatkoi edeltäjänsä linjoilla. Sen jälkeen kun hän oli esittänyt  voimakkaan kansallismielisen julistuksen, useimpia todistajien lapsia ei otettu kouluun alkavaksi vuodeksi. Tuomioistuimelle jätettiin valitus kymmenen oppilaan puolesta, joista kuusi oli erotettu koulusta ja neljältä evätty mahdollisuus ilmoittautua kouluun; valitus koski Jehovan todistajien oikeutta saada lapsensa koulutettua koulujärjestelmän piirissä tarvitsematta luopua vakaumuksestaan tai kieltää omantuntonsa ääntä. Tuomioistuin ratkaisi asian todistajien hyväksi. Opetus- ja uskontoministeriö valitti kuitenkin asiasta korkeimpaan oikeuteen.

Tämä kiistakysymys oli julkisuuden valokeilassa koko vuoden 1985 ajan. Jotkut kolumnistit puolustivat Jehovan todistajien kantaa, kun taas viranomaisten piirissä sitä vastaan hyökkäiltiin yhtenään. 23. heinäkuuta 1985, kun kiista oli vielä täydessä käynnissä, Jehovan todistajien maailmankeskuksesta lähetettiin kirje Paraguayn presidentille.

Koska alempi oikeusaste oli antanut suotuisan päätöksen kouluikäisiä lapsia koskevassa jutussa, haaratoimisto rohkaisi seurakuntia käyttämään valtakunnansalejaan taas avoimemmin. Näin viranomaisten olisi pakko ottaa selvempi kanta, joko meitä vastaan tai sitten meidän hyväksemme myöntämällä enemmän vapautta.

Maaliskuun 21. päivänä 1986 haaratoimistokomitean koordinaattori kutsuttiin pääpoliisiasemalle. ”Te käytätte jälleen kokouspaikkojanne, vaikkei teillä ole siihen lupaa”, kuului varoitus. Veli Gavilán vastasi: ”Sallikaa minun muistuttaa, että sen säädöksen perustuslainmukaisuus, jolla laillinen tunnustuksemme kumottiin, on asetettu kyseenalaiseksi. Asia on tällä hetkellä käsiteltävänä korkeimmassa oikeudessa; oikeus ei ole vielä antanut siitä päätöstä. Koska perustuslainvastaisuutta koskeva oikeusjuttu vaikuttaa tuohon säädökseen lykkäävästi, meillä on laillisesta näkökulmasta katsottuna oikeus harjoittaa toimintaamme niin kauan kuin lopullinen oikeudenpäätös  on vielä antamatta.” ”Minä en ole asianajaja”, vastasi virkailija, ”joten en voi kiistää sitä. Tuokaa minulle siinä tapauksessa luettelo kokouspaikoistanne, niin katsotaan, mitä tapahtuu.” Haastattelu päättyi siihen. Pyydetty informaatio toimitettiin viranomaisille vastaavien laillisten perustelujen ohella. Valtakunnansaleja ei suljettu uudelleen.

Korkein oikeus ylituomarinaan tri Luis María Argaña antoi kuitenkin 26. helmikuuta 1987 Jehovan todistajille kielteisen päätöksen koululaisia koskevassa jutussa. Monet älymystöön kuuluvista pitivät tätä poliittisena päätöksenä, ja tuomitsevia ääniä kuului runsaasti. Miten tämä kaikki vaikutti Jehovan todistajien työhön?

Hyvän uutisen saarnaamista jatketaan

Valtakunnan julistaminen ei pysähtynyt noina vaikeina vuosina. Tammikuussa 1984 haaratoimisto pani alulle rynnistyksen, jossa käytiin läpi syrjäseutuja tilapäisten erikoistienraivaajien avulla. Ohjelmaan osallistui 30 henkeä ensimmäisenä vuonna. He kävivät 75:ssä eri kaupungissa. Niistä 14:ssä paikalliset viranomaiset eivät antaneet veljien saarnata. Mutta kun muissa paikoissa viranomaisille selitettiin tämän hengellisen työn arvoa, nämä tarjosivat veljillemme suojelua ja joskus yöpymispaikan itse poliisiasemalta!

Tämän toiminnan ansiosta löydettiin monia kiinnostuneita. Saatuaan tienraivaajilta kirjan Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä eräs nainen, joka asui 200 kilometrin päässä Asunciónista, pyysi haaratoimistosta kirjeitse lisäapua. Kun hänen luokseen tuli todistajapariskunta tuon pyynnön johdosta, hän nosti katseensa kohti taivasta ja kiitti Jehovaa silmät kyynelissä. Sukulaisten vastustuksesta huolimatta hänestä tuli Jehovan uskollinen palvelija ja hän todisti naapureille ja tuttaville.

Näille aiemmin seurakuntiin kuulumattomille alueille  muodostettiin uusia julistajaryhmiä ja seurakuntia. Tilapäisten erikoistienraivaajien rynnistys on siitä pitäen järjestetty vuosittain, ja tulokset ovat olleet suurenmoisia.

Painostus hellittää

Jehovan todistajia ja heidän toimintaansa alettiin tuntea paremmin viranomaisten piireissä. Näiden käsitystä todistajien työstä pyrittiin selventämään jatkuvasti, kunnes lopulta saatiin suullinen lupa pitää julkinen konventti 21. ja 22. maaliskuuta 1987 todistajien omassa konventtikeskuksessa.

Mikä ilon päivä veljille! Veljet ja sisaret halasivat toisiaan kyyneleet silmissä. Yhdeksän vuotta jatkuneen painostuksen, jännityksen, epävarmuuden ja suoranaisen vainon jälkeen tämä oli ensimmäinen kerta, kun he saattoivat kokoontua yhteen Paraguayssa palvomaan vapaasti. Läsnä oli tähän erikoistilaisuuteen kutsuttuja vieraita Argentiinasta, Brasiliasta ja Uruguaysta. Näin kielto lakkasi vaikuttamasta.

Laillinen tunnustus annetaan uudestaan

Paraguay eli muutosten aikaa. Poliittinen ilmapiiri oli kiristymässä. Lopulta helmikuun 2. päivän iltana 1989 Asunciónissa kuultiin raskaiden aseiden ääniä. Oli puhjennut vallankumous! Alfredo Stroessnerin sotilashallitus kaatui seuraavana päivänä.

Laillisen tunnustuksen saamiseksi ryhdyttiin jälleen toimiin. Anomus hyväksyttiin viimein 8. elokuuta 1991. Se oli hyvin onnellinen päivä Jehovan kansalle Paraguayssa!

Kesäkuun 20. päivänä 1992 astui voimaan uusi perustuslaki. Siihen sisältyi tärkeitä kohtia, jotka koskivat ihmisoikeuksia, muun muassa kokoontumisvapautta, aseistakieltäytymisen vapautta, uskonnon ja ideologian vapautta sekä valtionuskonnon aseman poistamista. Nämä ja muut edistysaskeleet toivat tervetullutta helpotusta.

 Eteenpäin työssä!

Hyvän uutisen saarnaamisessa oli vielä paljon tehtävää Paraguayssa. Kun kielto astui voimaan vuonna 1979, maassa oli 1541 Valtakunnan julistajaa. Sinä vuonna, jona laillinen tunnustus saatiin uudestaan, julistajia oli 3760. Nykyään heitä on runsaat 6200. Julistajien suhde asukaslukuun on kuitenkin vielä yksi julistaja jokaista 817:ää asukasta kohti. Millä muilla keinoin ihmisiä voitaisiin tavoittaa?

Joka vuosi lähetetään säännöllisesti erikoistienraivaajia todistamaan kaupungeissa, joissa ei ole seurakuntia. Väestöstä 49 prosenttia asuu kuitenkin maalla. Vuonna 1987 haaratoimisto varusti kuorma-auton perusmukavuuksilla, niin että se  sopi asunnoksi erikoistienraivaajille. Sen välityksellä toiminta on nyt kymmenen vuoden ajan ulotettu sellaisille maaseutualueille, joilla seurakunnat tai tilapäiset erikoistienraivaajat eivät työskentele. Näin elämän vesiä viedään laajoille alueille tässä maassa.

Erityisesti on ponnisteltu myös sen hyväksi, että jokivarsien asukkaat saisivat todistusta. Usein he ovat fyysisessä kosketuksessa muuhun maailmaan ainoastaan veneiden välityksellä. Siksi Seura oli vuoteen 1992 mennessä rakentanut aluksen, jossa oli tilaa neljän hengen miehistölle. Veljet aloittivat järjestelmällisen rynnistyksen, jossa jokien varsilta etsitään lampaankaltaisia ihmisiä. Aluksen nimi on sattuvasti ”Tienraivaaja”.

”Kulkiessamme pitkin Paraguayjokea”, kirjoittaa ryhmästä vastaava veli, ”saavuimme Puerto Fonciereen, joka sijaitsee vajaan 500 kilometrin päässä Asunciónista, ja aloimme saarnata talosta taloon. Keskustellessamme erään iäkkään naisen kanssa mainitsimme, että Jumala oli sanonut hävittävänsä kaiken pahuuden ja Jehovan todistajina me kerroimme ihmisille, että Jumala toteuttaisi sen Valtakuntansa välityksellä. Kesken kaiken nainen kääntyi tyttärentyttärensä puoleen ja käski häntä kutsumaan paikalle isoisänsä ja sanomaan tälle, että ’hänen meikäläisensä’ olivat saapuneet. Kohta isoisä, yli  70-vuotias mies, ilmestyi paikalle. Hänellä oli hiki pinnassa, koska hän oli ollut töissä tilallaan. Hän tervehti meitä lämpimästi ja vedet silmissä kiitti Jumalaa siitä, että olimme vihdoinkin tulleet. Hän sanoi odottaneensa käyntiämme jo jonkin aikaa. Hieman hämmentyneinä pyysimme selitystä. Hän vastasi, että eräs sotilaskapteeni Peña Hermosan saarelta oli antanut hänelle Raamatun ja kirjan ’Asiat joissa Jumalan on mahdotonta valehdella’. Kapteeni oli merkinnyt joitakin raamatunkohtia, muun muassa psalmin 37:10, 11 ja psalmin 83:18, ja sanonut hänelle, että jonain päivänä Jehovan todistajat saapuisivat hänen kotiinsa kertomaan hänelle enemmän Jehovan tarkoituksista. Hänen kanssaan alettiin heti tutkia Raamattua.”

Tähän päivään mennessä tuo alus on käynyt läpi vähintään kahdesti koko Paraguayjoen varsien alueen pohjoisesta Bolivian rajalta aina etelään Argentiinan rajalle saakka; matkan pituus päästä päähän on noin 1260 kilometriä.

Innokkaat työntekijät elonkorjuussa

Opastaessaan opetuslapsiaan ensimmäisellä vuosisadalla Jeesus kehotti heitä: ”Anokaa – – elonkorjuun Herralta, että hän lähettäisi työntekijöitä elonkorjuuseensa.” (Matt. 9:38.) Jehovan nykyiset todistajat suhtautuvat tähän vakavasti, ja Herra on totisesti lähettänyt monia innokkaita työntekijöitä pellolle osallistumaan hengelliseen elonkorjuuseen Paraguayssa.

Tässä maassa on vuoden 1945 jälkeen palvellut tähän mennessä 191 lähetystyöntekijää. Heistä 60 on ollut maassa vähintään kymmenen vuotta (mukaan luettuina ne 22, jotka palvelevat lähetystyöntekijöinä mutta eivät ole käyneet Gileadia), ja tätä nykyä täällä on 84 lähetystyöntekijää. Niillä alueilla, joihin he ovat keskittäneet toimintansa kautta Paraguayn itäosan, on nyt 61 kasvavaa seurakuntaa.

Auttaakseen todistustyössä tässä maassa, jossa runsasta  817:ää asukasta kohti on yhä vain yksi julistaja, naapurimaiden haaratoimistot ovat määränneet tänne joitakin erikoistienraivaajia. Paraguayhin on muuttanut muitakin todistajia monista maista. Heitä on tullut esimerkiksi Argentiinasta, Boliviasta, Brasiliasta, Britanniasta, Chilestä, Espanjasta, Italiasta, Itävallasta, Kanadasta, Luxemburgista, Ranskasta, Ruotsista, Saksasta, Suomesta, Sveitsistä, Tanskasta, Uruguaysta ja Yhdysvalloista. He ovat käyttäneet varojaan ja kykyjään monin tavoin edistääkseen Valtakunnan julistamista. Osa on palvellut kaupunkialueilla, toiset ovat suorittaneet palvelustaan pienemmillä paikkakunnilla ja kylissä, missä elinolot ovat melko alkeelliset. Suurin osa heistä on tienraivaajia. Jotkut ovat auttaneet valtakunnansalien ja haaratoimistotilojen rakentamisessa.

Vuosien varrella Paraguay on ottanut vastaan maahanmuuttajia monista kansoista. Saksalaiset, puolalaiset, venäläiset, ukrainalaiset, japanilaiset ja korealaiset siirtolaiset ovat asettuneet eri puolille maata. Lähetystyöntekijät ja muut Paraguayhin muuttaneet todistajat todistavat heillekin.

Entä guaraania puhuvat ihmiset? Heidän osuutensa väestöstä on 90 prosenttia. Tuoreen selvityksen mukaan 37 prosenttia paraguaylaisista puhuu ainoastaan guaraania. Paikalliset todistajat huolehtivat valtaosasta näiden ihmisten parissa tehtävästä työstä, ja he ovat iloisia siitä, että heillä on siinä apunaan guaraaninkielisiä kirjasia.

Paikallisten todistajien keskuudessa on joitakuita, jotka ovat olleet vuosikausia kokoaikaisessa palveluksessa. Edulfina de Yinde on 36 erikoistienraivausvuotensa aikana auttanut 78:aa ihmistä edistymään vihkiytymiseen ja kasteeseen saakka. Hän ja hänen miehensä iloitsevat suuresti siitä, että siellä, missä he ovat palvelleet, on viisi kukoistavaa seurakuntaa. María Chavezkin on auttanut monia niiden 39 vuoden aikana, jotka hän on palvellut erikoistienraivaajana.

 Tuhannet muut, jotka eivät ole tienraivaajia, ovat silti innokkaita palvellessaan Jehovaa. Monet heistä kävelevät pitkiä matkoja sekä päästäkseen kokouksiin että todistaakseen perusteellisesti maaseutualueillaan. Usein he lähtevät alueelleen kotoa ennen päivänkoittoa, ja monesti heillä on mukanaan reilu annos ”paraguaylaista keittoa” (kuivamuonaa) tai ehkäpä erilaisia tortilloja ja palmuliljan juurta. Seitsemän tienoilla he ovat valmiita aloittamaan todistamisen, jota jatkuu melkein auringonlaskuun saakka. Saapuessaan kotiin he ovat väsyneitä mutta onnellisia siitä, että he ovat käyttäneet aikaansa ja voimiaan kertoakseen muille Jehovasta ja hänen suurenmoisesta tarkoituksestaan.

Ne jotka janoavat, ottavat ”elämän vettä ilmaiseksi”

Kuten Raamatussa on ennustettu, jokaista halukasta kehotetaan ottamaan ”elämän vettä ilmaiseksi” (Ilm. 22:17). Paraguayssa on tuhansia, jotka ovat vastanneet tuohon kehotukseen.

Heihin kuuluu Herenia. Hänet kasvatettiin roomalaiskatolilaiseksi, ja hän uskoi palavasti kirkon perinteisiin ja uskonnollisiin taikauskoisiin käsityksiin. Hän pelkäsi valtavasti kuolleita ja helvettiä. Hän uskoi enteisiin ja oli kauhuissaan nähdessään tai kuullessaan jotain, minkä hän tulkitsi pahaksi enteeksi. Sellaisessa pelossa hän eli 20 vuotta. Sitten vuonna 1985 hän alkoi tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Tutkistelun edetessä totuuden vedet virvoittivat häntä suuresti ja herättivät hänessä halun elää ikuisesti Jumalan sanassa ennustetussa paratiisissa.

Vuonna 1996 Carapeguássa asuva nainen nimeltä Isabel maistoi hänkin elämän vettä. Mutta koska se, mitä hän näki kirjassa Tieto joka johtaa ikuiseen elämään, ei ollut sopusoinnussa hänen uskonkäsitystensä kanssa, hän pyysi todistajilta, etteivät nämä enää tulisi hänen luokseen. Hän kuitenkin luki  kirjan itsekseen ja puhui siitä naapureilleen, ja kun hän jälleen tapasi todistajan, oli neljässä huonekunnassa ihmisiä, jotka paloivat halusta tietää enemmän. Useimmat heistä viilenivät totuudelle helluntaisaarnaajan painostuksesta, mutta heille annettiin hyvä todistus ja ensimmäinen nainen sekä yksi hänen naapureistaan ovat edelleen hyötyneet elämää antavista totuuksista.

Kun totuuden vesiä tarjottiin ensi kertaa Dionisiolle ja Analle, he elivät monien muiden tavoin yhdessä vihkimättöminä, kuten he olivat eläneet jo 20 vuotta. Dionisio ja hänen vanhin tyttärensä alkoivat tutkia Jehovan todistajien kanssa vuonna 1986; äiti Ana ja kaksi muuta tytärtä vastustivat. Ana pyysi todistajaa hartaasti lopettamaan keskustelut Dionision kanssa, uhkasi tappaa todistajan, sanoi kutsuvansa poliisin paikalle ja kysyi neuvoa katoliselta nunnalta. Sitten Ana vetosi nuorisotuomioistuimeen sillä perusteella, että raamatuntutkistelu oli vaaraksi hänen vanhimmalle tyttärelleen. Saatuaan tietää, että itse asiassa Dionisio huolehti hyvin huonekunnastaan, tuomari suositteli, että Ana perehtyisi Raamattuun Dionision kanssa. Ana protestoi sanomalla, että hänen nunnaystävänsä oli varoittanut häntä siitä, että todistajat harjoittivat moraalittomuutta kokouksissaan. Naistuomari rauhoitteli häntä ja sanoi sitten: ”Me katolilaiset sanomme tuntevamme Raamatun, mutta tosiasiassa emme tiedä siitä mitään. Jehovan todistajat tutkivat Raamattua. Ehdotan, että sinäkin perehtyisit siihen.” Sitten tuomari suositteli Analle avioitumista Dionision kanssa.

Yllättyneenä Ana kävi uudelleen nunnan luona ja pyysi häntä tutkimaan Raamattua heidän kanssaan. Nunna vastasi, ettei se ollut tarpeen. Lisäksi hän neuvoi Anaa olemaan avioitumatta Dionision kanssa, vaikka aiemmin, kun Dionisio ei ollut kallistanut asialle korvaansa, hän oli vähän päästä sanonut Analle, että tämän pitäisi mennä naimisiin  Dionision kanssa. Pian tämän jälkeen Anan isä sairastui vakavasti. Paikalliset todistajat auttoivat perhettä paljon. Se osoittautui käännekohdaksi Analle. Hän alkoi tutkia ja meni naimisiin Dionision kanssa. Nyt lähes 10 vuotta myöhemmin Dionisio on vanhin ja hänen koko perheensä palvelee Jehovaa innokkaasti.

Rakkaudellinen hellittämättömyys on tavoittanut monien sydämen Paraguayssa. Esimerkiksi San Lorenzon alueella oli vain yksi seurakunta vuonna 1982. Kiellon voimassaolosta huolimatta monet julistajat olivat tienraivauspalveluksessa, minkä johdosta seurakunnan alue, johon kuului lähikaupunkeja, alettiin käydä säännöllisesti läpi. Jehova siunasi heidän intoaan. Nykyään tuolla seudulla on yhdeksän seurakuntaa. Werner Appenzellerin ja hänen vaimonsa Alicen mielestä se kasvu, jota he näkivät palvellessaan tuolla alueella, tuotti suurinta iloa, mitä he ovat tunteneet Paraguayssa viettämänsä 40 palvelusvuoden aikana.

Tällainen kasvu jatkuu, ei vain yhdessä paikassa vaan joka puolella maata. Vuonna 1996 vihittiin käyttöön uudet, kauniit haaratoimistotilat noin 10 kilometrin päässä Asunciónista. Valtakunnansaleja on monin paikoin, ja niissä pidetään säännöllisesti kokouksia, joissa opetetaan Raamatun totuuksia. Jehovan todistajat käyvät jatkuvasti ihmisten kodeissa ja puhuvat heille kadulla. He ulottavat innokkaasti kaikenlaisille ihmisille kutsun ottaa ”elämän vettä ilmaiseksi”.

 [Kokosivun kuva s. 210]

[Kuva s. 213]

Juan Muñiz kertoi Valtakunnan sanomaa ensimmäisten joukossa Paraguayssa

[Kuva s. 217]

Julián Hadad, yksi ensimmäisistä Raamatun totuuden omaksuneista Paraguayssa

[Kuva s. 218]

Jóvita Brizuela kävi kasteella vuonna 1946 ja on yhä erikoistienraivaajana

[Kuva s. 218]

Sebastiana Vazquez on palvellut Jehovaa vuodesta 1942 lähtien

[Kuva s. 222]

William Schillinger palveli Paraguayssa lähetystyöntekijänä 40 vuotta, kuolemaansa asti

[Kuva s. 230]

Werner Appenzeller ja hänen vaimonsa Alice ovat olleet lähetystyössä Paraguayssa 40 vuotta

[Kuva s. 233]

Ylpeitä valtakunnansalistaan (Asunciónissa) – Paraguayn ensimmäisestä todistajien itsensä rakentamasta ja omistamasta salista

[Kuvat s. 235]

Jehovan todistajien konventtikeskus

[Kuva s. 237]

Sokeriruokosadon korjaajalle todistetaan Villarricassa

[Kuva s. 243]

Fernando de la Moran Pohjoisen seurakunnan valtakunnansali

[Kuva s. 243]

Vista Alegren Pohjoisen seurakunnan valtakunnansali Asunciónissa

 [Kuvat s. 244, 245]

 Paraguayhin on tullut todistamaan innokkaita työntekijöitä monista maista: 1) Kanadasta, 2) Itävallasta, 3) Ranskasta, 4) Brasiliasta, 5) Koreasta, 6) Yhdysvalloista, 7) Belgiasta, 8) Japanista, 9) Saksasta

[Kuva s. 246]

”El Pionero” -alus Paraguayjoella

 [Kuvat s. 251]

Paraguayn Betel-koti ja haaratoimisto lähellä Asunciónia sekä siellä palvelevia työntekijöitä

[Kuvat s. 252]

Haaratoimistokomitea (ylhäältä alas): Charles Miller, Wilhelm Kasten, Isaac Gavilán