Malawi

TERVETULOA Afrikan lämpimään sydämeen! Miellyttävä ilmasto ja ystävälliset ihmiset tekevät Malawista todellakin lämpimän ja hyvin puoleensavetävän maan. Erityisen vetoava on monien mielestä Raamatun totuuden sydäntä lämmittävä sanoma, jota saarnaa runsaat 40000 Jehova Jumalan todistajaa.

Ei kuitenkaan ole kovin pitkä aika siitä, kun nämä nöyrät Jumalan palvelijat kokivat paljon ahdistusta. He eivät saaneet osakseen lämmintä ystävällisyyttä, vaan joutuivat kiihkeän vainon ja sellaisten hirmutekojen kohteiksi, jotka tuovat mieleen juutalaisiin kohdistuneen joukkoväkivallan ja keskiaikaisen inkvisition. Kertomus heidän kokemuksistaan ja kestävyydestään on merkittävä esimerkki nuhteettomuuden säilyttämisestä vaikeuksien keskellä. Mutta ennen kuin kerromme siitä, luodaanpa silmäys itse maahan.

Silmäys Malawiin

Pienuudestaan huolimatta Malawi voi ylpeillä kauniisti vuorottelevista vuorista, joista ja järvistä. Etelässä sijaitseva Mulanjevuori on erityisen vaikuttava. Alavien, vehreiden teeviljelmien keskeltä se kohoaa majesteettisesti kolmen kilometrin korkeuteen; se on korkein vuori tässä osassa Afrikkaa. Tunnetuin nähtävyys on luultavasti kuitenkin 580  kilometriä pitkä Malawijärvi. Maineikas tutkimusmatkailija David Livingstone kutsui sitä ”tähtien järveksi” sen perusteella, miten aurinko kimalteli sen pinnassa. Siinä elää satoja kalalajeja – kuulemma enemmän kuin missään muussa maailman makeavetisessä järvessä.

Malawin 11 miljoonan asukkaan ystävällisyys lämmittää mieltä. Heidän hymynsä välähtää leveänä ja sydämellisenä, ja he ovat hyvin avuliaita. Rakkaus Jumalan sanaan näkyy sekin. Raamattu on ollut saatavilla satakunta vuotta chichewan, jaon ja tumbukan kielillä, joita Malawissa enimmäkseen puhutaan. Tuo kirja löytyy lähes joka kodista, ja monet lukevat sitä säännöllisesti. Useimmat malawilaiset ovat aineellisesti köyhiä, mutta kun jotkut ovat ottaneet vastaan Jehovan todistajien tarjoaman avun, he ovat löytäneet suuria hengellisiä rikkauksia Raamattunsa sivuilta.

Jehovan todistajien toiminta Malawissa ulottuu vuosisatamme alkupuolelle. Täkäläiset saivat siihen ensi kosketuksen varsin dramaattisella tavalla.

Kuin ”ruohikkoon tarttuva kulovalkea”

Kertomuksemme alkaa Joseph Boothista, värikkäästä mutta ristiriitaisia tunteita herättävästä henkilöstä. Luettuaan Vartiotorni-seuran julkaisuja hän intoa hehkuen meni tapaamaan C. T. Russellia vuonna 1906 ja sai tämän vakuuttumaan siitä, että Afrikan eteläosissa tarvittiin Seuran edustajaa. Koska Joseph Booth oli aiemmin työskennellyt Malawissa eli silloisessa Njassamaassa, vaikutti siltä, että hän voisi palvella siellä arvokkaalla tavalla. Veli Russell ei kuitenkaan tiennyt, miten huono maine miehellä oli tuolla päin maailmaa. Hän oli tullut tunnetuksi sellaisena, jota eräs kirjoittaja myöhemmin kuvaili ”uskonnolliseksi liftaajaksi”, koska hän käytti hyväkseen kristikunnan uskontoja yhtä toisensa jälkeen omien tarkoitusperiensä ajamiseksi. Sen takia paikalliset  viranomaiset suhtautuivat häneen erittäin kielteisesti eikä hän ollut enää edes tervetullut Malawiin. Tämä kokenut ”liftaaja” oli kuitenkin taas kerran onnistunut hyppäämään kyytiin!

Booth tiesi, ettei hän voinut mennä suoraan Malawiin, ja siksi hän perusti tukikohdan ensin Etelä-Afrikkaan. Siellä hän tapasi vanhan malawilaisen tuttunsa Elliott Kamwanan. Pian Booth kehotti tätä nuortamiestä palaamaan kotimaahansa. Saavuttuaan sinne vuonna 1908 Elliott Kamwana aloitti julkisen saarnaamiskampanjan, jonka sanoma perustui löyhästi joihinkin Vartiotorni-seuran julkaisuihin. McCoffie Nguluh, joka kuoli uskollisena vanhimpana muutama vuosi sitten, sai ensi kosketuksen totuuteen tuohon aikaan. Hän kuvaili Kamwanan saarnaamista ”ruohikkoon tarttuvaksi kulovalkeaksi”. Kamwanan saarnaamistyön – muun muassa näyttävien ulkoilmakasteiden – vaikutukset levisivätkin nopeasti, kuin pensaikkopalo, kautta Malawin. Tuhannet osoittivat vastakaikua, ja pian syntyi monia ”seurakuntia”.

Booth ja Kamwana eivät silti kumpikaan olleet koskaan lähteneet ”Suuresta Babylonista” (Ilm. 17:5; 18:4). Heidän tavoitteensa olivat todellisuudessa poliittisia. Ei kestänyt kauan, kun Elliott Kamwanan epäilyttävät saarnaamismenetelmät vetivät Malawin viranomaisten huomion puoleensa, ja pian hänet karkotettiin Seychelleille. Vuoteen 1910 tultaessa oli myös Joseph Booth jatkanut uusille urille ja jättänyt Vartiotorni-seuran. Nämä kaksi miestä olivat valitettavasti saaneet aikaan enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta yksi lohduttava puoli asiassa oli: kaikkialle Malawiin oli levitetty monia julkaisuja, joissa oli Raamatun totuus. Muutaman seuraavan vuoden aikana jotkut rehellissydämiset ihmiset, kuten McCoffie Nguluh, osoittaisivat vastakaikua lukemalleen.

 ”Vartiotorni-liikkeet” aiheuttavat sekaannusta

Tämän ikävän alun jälkeen Seura lähetti Malawiin William Johnstonin, Glasgow’sta Skotlannista kotoisin olevan erittäin pätevän veljen, tutkimaan tilannetta. Hän sai selville, että niin sanottuja seurakuntia oli useita, mutta niissä ei juurikaan ymmärretty Raamatun totuutta. Joukossa oli kuitenkin muutamia aitoja totuuden etsijöitä. Ennen lähtöään Etelä-Afrikkaan veli Johnston valmensi muutamia näistä paikallisista miehistä ottamaan johdon. Sitten kului pitkä aika ennen kuin Malawiin kiinnitettiin lisää huomiota, ja siellä pääsi kehittymään paha sekaannus. Se aiheutti vaikeuksia raamatuntutkijoille, joina Jehovan todistajat tuolloin tunnettiin, ja koetteli heidän nuhteettomuuttaan.

Monin paikoin ilmaantui Elliott Kamwanan karismaattista tyyliä jäljitteleviä liikkeitä, jotka sekoittivat Raamatun totuutta vääriin oppeihin ja epäraamatullisiin tapoihin. Koska ne käyttivät jonkin verran Vartiotorni-seuran julkaisuja, niiden nimessä oli usein sana Vartiotorni. Tämä tuotti ongelmia niille harvoille todellisille veljille, joita maassa oli. On huomattavaa, ettei heidän toimintansa kuihtunut kokonaan, vaikkei kunnollista valvontaa ja tarpeellista hengellistä ruokaa ollutkaan. He kokoontuivat yhteen ja todistivat muille jatkuvasti ja yrittivät vaeltaa Jeesuksen Kristuksen jalanjäljissä (1. Piet. 2:21).

Paikalliset uskonnolliset johtajat käyttivät tilannetta hyväkseen ja parjasivat raamatuntutkijoita yhdistämällä heidät vilpillisesti niihin liikkeisiin, jotka olivat epärehellisesti omaksuneet nimen Vartiotorni. Aikanaan näiden paikallisten lahkojen ja veljiemme välinen ero kävi kuitenkin täysin ilmeiseksi. Joidenkin kristikunnan pappien levottomuutta herättävät ilmoitukset saivat johtavan poliisiviranomaisen tutkimaan asiaa 1920-luvun alussa. Hän kävi itse useissa raamatuntutkijoiden kokouksissa salaten henkilöllisyytensä.  Mitä se sai aikaan? Todistajista kerrotut häijyt valheet alkoivat tympäistä häntä. Väärien ”Vartiotorni-liikkeiden” aiheuttama sekaannus vaikutti kuitenkin vielä monia vuosia.

Työ organisoidaan

Vuonna 1925 Seura käänsi jälleen huomionsa Malawiin. John Hudson oli maassa 15 kuukautta ja piti puheita seurakunnissa. Hän pyrki saamaan veljemme ymmärtämään, miten tärkeää oli pysyä yhteydessä Vartiotorni-seuraan, jota ”uskollinen ja ymmärtäväinen orja” käytti, sekä hyväksyä sen johto ja ohjaus (Matt. 24:45–47).

Veli Hudsonin Malawin-vierailusta hyötyi muun muassa Ntcheusta kotoisin oleva Gresham Kwazizirah. Hän kävi kasteella samana vuonna, jona veli Hudson tuli Malawiin, ja joutui heti ankaraan kokeeseen. Entisen kirkkonsa pappien yllytyksestä häntä syytettiin kumouksellisesta opetuksesta, ja hänet otettiin säilöön. Mitä hän tekisi? Saisiko pelko hänet kieltämään uskonsa? Kuukauden kuluttua, kun viranomaiset olivat tutkineet asian, veli Kwazizirah vapautettiin syytteistä ja laskettiin vapaaksi. Paljon tärkeämpää oli kuitenkin se, että hän oli tehnyt päätöksen  pysyä uskollisena Jehovalle ja tämän järjestölle. Jehova pystyi käyttämään ihmisiä, joilla oli tällainen henki. Oltuaan vähän aikaa töissä Mosambikissa veli Kwazizirah itse sai monia etuja levittäessään Valtakunnan sanomaa ja rakentaessaan seurakuntia Malawissa. (Ks. engl. Vartiotorni 1.11.1972.)

Veli Hudsonin vierailu antoi aivan uutta potkua myös McCoffie Nguluh’lle ja Junior Phirille. Nämä kaksi veljeä muuttivat myöhemmin Etelä-Afrikkaan, missä molemmat palvelivat uskollisesti vuosikausia. Myös Richard Kalinde hyötyi John Hudsonin seurasta. Ennen lähtöään veli Hudson antoi hänelle tehtäväksi valvoa hyvän uutisen saarnaamista, kunnes saataisiin lisäapua.

Kaikki eivät kuitenkaan ilahtuneet veli Hudsonin vierailusta. Veli Nguluh kuvaili tähän joukkoon kuuluvien ihmisten reaktioita. ”Me emme kyllä anna Kapkaupungin miesten opettaa meitä”, he sanoivat. ”Me teemme niin kuin meistä itsestämme on oikein.” He eivät halunneet mukautua Seuran ohjaukseen, vaan perustivat omat ”Vartiotorni-liikkeensä”. Toisaalta niillä, jotka todella etsivät totuutta, oli nöyrempi asenne. He pitivät yhteyttä Seuran Etelä-Afrikan-toimistoon ja arvostivat tämän kanavan kautta tullutta opetusta ja opastusta. Haaratoimistossa ymmärrettiin pian, että tämä vilpittömästi kiinnostuneiden ihmisten pieni ydinjoukko tarvitsi lisää apua.

Pysyvä edustaja maahan

Vuosi 1933 oli sykähdyttävä Malawin Jehovan todistajien historiassa. Viranomaisilta anottiin lupaa saada maahan pysyvä Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran edustaja. Kuvernööri sanoi sellaisen askeleen olevan tervetullut ja hyväksyi anomuksen. Vihdoinkin hyvän uutisen saarnaaminen voitaisiin järjestää Malawissa vakaammalle pohjalle. Niinpä Etelä-Afrikan haaratoimiston ohjauksessa maahan  perustettiin kirjallisuusvarasto ja toimisto toukokuussa 1934 ja Bert McLuckie nimitettiin valvomaan työtä.

Veli McLuckie oli kastettu vuonna 1930, joten hän oli vielä varsin uusi totuudessa. Hän oli kuitenkin osoittautunut hyvin tehokkaaksi tienraivaajaksi edellisillä määräalueillaan Madagaskarissa ja Mauritiuksessa. Saavuttuaan Malawiin hän hankki itselleen pienen kaksion pääkaupungista Zombasta maan eteläosasta. Toinen huone oli kirjallisuusvarastona ja toimistona, toinen makuuhuoneena. Veli McLuckie, joka oli siihen aikaan naimaton, kuvaili uutta tehtäväänsä yksinäiseksi työksi, joka toi hänelle enemmän vastuuta kuin hänellä oli koskaan aiemmin ollut.

Hänelle oli suureksi avuksi Richard Kalinde, josta tuli hänelle läheinen toveri. Aivan ensimmäiseksi oli selvitettävä veljiämme vahingoittanut sekaannus, joka johtui väärien ”Vartiotorni-liikkeiden” olemassaolosta. Se ei ollutkaan niin vaikeaa kuin luultiin. Ensinnäkin useimmat viranomaiset ymmärsivät, ettei noilla kotimaisilla lahkoilla ollut mitään tekemistä aidon Vartiotorni-seuran kanssa. Etelä-Afrikan toimisto oli lisäksi antanut Bert McLuckielle selvät ohjeet siitä, miten hoitaa tilanne. Niiden mukaisesti hän vieraili ryhmässä toisensa jälkeen joka puolella Malawia veli Kalinde tulkkinaan. Nämä vierailut seurakuntiin auttoivat monia vetämään tukensa pois vääriltä ”Vartiotorni-liikkeiltä” ja niiden johtajilta.

Jehovan siunaus oli ilmeinen. Vahva teokraattinen järjestö oli vihdoin muodostumassa. Ensimmäistä kertaa koottiin myös kenttäpalvelusraportteja. Niiden mukaan maassa oli vuonna 1934 keskimäärin 28 julistajaa.

Uusi mies Zomban varastolle

Työskenneltyään Malawissa vuoden verran Bert McLuckie kutsuttiin takaisin Etelä-Afrikkaan. Sen jälkeen hän oli uskollisesti Jehovan palveluksessa muissa Afrikan  eteläosissa yli 60 vuotta ennen kuin kuoli vuonna 1995. Hänen tilalleen Malawiin tuli eräs toinen McLuckien perheen jäsen, hänen veljensä Bill.

Bill McLuckie oli ennen tätä ollut tienraivaajana Etelä-Afrikassa, vaikkei häntä ollut vielä kastettu. George Phillips, Etelä-Afrikan haaratoimistonpalvelija, kysyi häneltä, halusiko hän lähteä Malawiin. Hänen suostuttuaan hänelle sanottiin: ”Sinun täytyy tietysti ensin käydä kasteella.” Bill meni kasteelle ja saapui Zomban kirjallisuusvarastolle maaliskuussa 1935. Hän oli 26-vuotias. Tämä uskollinen veli todisti nuhteettomuutensa Malawissa monissa vaikeuksissa ennen kuin hänet karkotettiin vuonna 1972.

Millaista noina alkuaikoina oli? Bill McLuckie, joka oli 90-vuotias vuonna 1998 ja asuu perheineen Etelä-Afrikassa, muistaa yhä, miten ahdasta tuossa Zomban varastossa oli. Hän kertoi: ”Makuuhuone oli yhtä leveä kuin takka [vajaat puolitoista metriä]. Ilma oli aika ummehtunut, joten pidin öisin ikkunoita auki, kunnes kerran eräs poliisi pisti päänsä sisään ja sanoi: ’Bwana [Herra], teidän olisi parempi sulkea nämä ikkunat. Kadulla liikkuu öisin leopardeja.’ Ja minähän suljin ne.”

Epämukavista oloista huolimatta varaston sijainti pääkaupungissa osoittautui erittäin edulliseksi. Koska valtion virastot ja poliisin päämaja olivat lähellä, veli McLuckie saattoi reagoida nopeasti syytöksiin, joita Seuraa vastaan esitettiin sen vuoksi, että Jehovan todistajat sekoitettiin edelleen vääriin ”Vartiotorni-liikkeisiin”. Veljensä tavoin Bill McLuckie teki kärsivällisesti töitä viranomaisten kanssa selvittääkseen kaikki väärinymmärrykset. Jehovan todistajat olivat saaneet hyvän maineen.

Järjestöä puhdistetaan

Bill McLuckie näki paljon vaivaa rakentaakseen veljissä arvostusta Jehovan normeja kohtaan sellaisina kuin ne esitetään  Raamatussa. Hän muun muassa auttoi veljiä ymmärtämään, ettei epäraamatullisilla tavoilla, esimerkiksi sukupuolisella moraalittomuudella, spiritismillä ja alkoholin väärinkäytöllä, voinut olla mitään sijaa Jehovan todistajien elämässä (1. Kor. 6:9, 10; Ilm. 22:15). Korvaamattomana apuna tässä oli Gresham Kwazizirah. Hän palveli matkatyössä laajalla alueella, varsinkin maan pohjoisosassa. Hän oli veli McLuckien sanoin ”kypsää, rehellistä ainesta”. Veli Kwazizirah tuli tunnetuksi siitä, että hän kannatti aina uskollisesti Raamatun vanhurskaita normeja. Kun hän näki, että jotkut harjoittivat moraalittomuutta vaikka väittivät palvelevansa Jehovaa, hän otti asian rohkeasti esille. Mikäli he myönsivät käyttäytyvänsä epäkristillisesti, hän otti heiltä pois heidän julkaisunsa ja sanoi, etteivät he olleet oikeita Jehovan todistajia. Hän ei myöskään päästänyt heitä enää kenttäpalvelukseen. Nämä napakat toimenpiteet saivat  monet puhdistamaan elämänsä. Juuri veli Kwazizirah ilmoitti sen surullisen uutisen, että Richard Kalinde oli omaksunut tapoja, jotka eivät sopineet kristilliseen elämäntapaan. Siksi tätä aiemmin innokasta veljeä ei enää voitu käyttää Jehovan puhtaan järjestön edustajana.

Tämä luja asenne Raamatun korkean moraalin puolesta johti siihen, että Jehovan todistajat opittiin tuntemaan nuhteettomina ihmisinä. Se osoittautui heille usein suojaksi.

Se että Jehova siunasi puhdasta järjestöä, kävi ilmeiseksi, kun häntä aktiivisesti ylistävien ihmisten joukko kasvoi. Vuonna 1943 oli 144 seurakunnan yhteydessä kuukausittain keskimäärin 2464 julistajaa, mikä merkitsi erinomaista kasvua kymmenen vuoden takaiseen 28 julistajaan nähden.

Malawia herätellään

Vuoden 1944 aikana ilmaus ”uusi maailma”, jota käytettiin toistuvasti Vartiotorni-seuran julkaisuissa, saavutti suuren suosion malawilaisten keskuudessa. Kuten julkaisuissa selitettiin, se viittasi Jehovan uuteen asiainjärjestelmään eli uuteen ihmisyhteiskuntaan, jota hallitsisi Jeesuksen Kristuksen käsissä oleva Jumalan taivaallinen valtakunta (Dan. 7:13, 14; 2. Piet. 3:13). Noissa julkaisuissa osoitettiin Raamatun perusteella, että uudessa maailmassa maapallosta tulee paratiisi, ihmisten ja eläinten välillä on rauha, sodat loppuvat, maan runsaat sadot ovat kaikkien käytettävissä, sairauksia ja kuolemaa ei enää ole ja jopa kuolleet herätetään ja heille annetaan tilaisuus elää ikuisesti (Ps. 67:5, 6; Jes. 2:4; 11:6–9; Luuk. 23:43; Joh. 5:28, 29; Ilm. 21:3, 4).

Kun eräs veli piti tästä aiheesta puheen, hän selitti asian seuraavasti, paikallisin ilmauksin höystettynä: ”Kun Aadam teki syntiä, hänelle ei syntynyt lapsia puutarhassa; kaikki syntyivät ’pusikossa’, ja hyvät ystävät, me olemme edelleen tuolla ’pusikossa’. Emme ole vielä palanneet puutarhaan.  Mutta se aika on lähellä, jolloin jätämme tämän matekenya-maailman [kirppumaailman] ja astumme Jehovan uuteen maailmaan, jolla on varma perustus.”

Jumalan uutta maailmaa koskevat esitelmät tekivät niin suuren vaikutuksen, että eräässä osassa maata joukko kiinnostuneita seurasi veljiä paikasta toiseen ja imi itseensä paratiisia koskevia Raamatun lupauksia. Kun muutamat paikalliset papit olivat eräällä toisella seudulla kuulleet puheen uudesta maailmasta, se kosketti heitä niin syvästi, että he marssivat yhtenä miehenä eurooppalaisen lähetyssaarnaajan luo ja sanoivat: ”Miksi olet pitänyt tämän kaiken meiltä salassa? Tänään olemme nähneet, kuinka nuoret pojat ja tytöt käyvät ihmisten luona kertomassa upeimmista asioista, mitä nämä ovat ikinä kuulleet! Ja sinä puolestasi olet antanut meille saarnattavaksi oppeja, jotka nyt paljastetaan vääriksi!”

Vuonna 1946 Valtakunnan julistajien määrä ylitti Malawissa 3000 hengen rajan. Veljet tosiaankin herättelivät tätä maata.

Kaikki eivät tietenkään iloinneet Jumalan uuden maailman sanomasta. Hallitus oli aiemmin kieltänyt tuosta uudesta maailmasta kertovien Vartiotorni-seuran julkaisujen maahantuonnin. Sillä ei kuitenkaan ollut juuri vaikutusta, koskapa maassa oli jo valmiiksi melkoisen suuri kirjallisuusvarasto. Vastavetona Jehovan todistajien toiminnalle jotkut papit yrittivät nyt matkia todistajien ilmaisutapoja ja menetelmiä. ”Mekin saarnaamme uutta maailmaa”, he väittivät. Muutama yritti jopa tehdä uusintakäyntejä seurakuntalaistensa luo, mutta parissa viikossa hanke kuivui kokoon.

Uskonnolliset johtajat yrittivät myös taivutella kylien päämiehiä kieltämään Jehovan todistajien saarnaamisen alueillaan. Esitelmän pitämiseen kysyttiin tavallisesti lupaa juuri heiltä. Mutta jos päämies oli joutunut paikallisten  uskonnollisten johtajien vaikutuspiiriin, kylässä ei voinut pitää yleisökokousta.

Monet kyläpäälliköt ottivat Jehovan todistajat kuitenkin lämpimästi vastaan. Veljet saivat usein kutsuja tulla pitämään puheita. Eräs kyläpäällikkö kuuli Lizulun pikkukaupungissa tällaisen puheen, ja hän oppi siitä, mikä on kuolleiden todellinen tila (Saarn. 9:5; Hes. 18:4). Vähän sen jälkeen hän oli hautajaisissa, joiden menoja johtivat uskonnolliset johtajat. Kuulijakunnalle kerrottiin, että kuollut lapsi oli ”nyt enkelinä taivaassa”. Vanha päällikkö murahti, kampesi vaivalloisesti seisaalleen, kääntyi apulaisensa puoleen ja pyysi tältä nuuskaa. Sitten hän pontevasti nuuskaten poistui paikalta ja mutisi: ”Höpsis, Lizulussa saatiin kuulla, missä kuolleet ovat. Tämähän on täyttä valhetta!”

Ainutlaatuinen vierailu

Tammikuu 1948 toi mukanaan ainutlaatuisen tapahtuman, kun N. H. Knorr ja M. G. Henschel tulivat Seuran päätoimistosta Brooklynista New Yorkista vierailulle Malawiin. Se oli ensimmäinen kerta, kun maailmankeskuksesta saatiin vieraita. Blantyren kaupungintaloon järjestettiin kokous niitä varten, jotka olivat eurooppalaista ja intialaista syntyperää. Esitelmään saapui 40 henkeä, mikä oli rohkaiseva määrä, kun otetaan huomioon, että Blantyressa asui siihen aikaan vain 250 eurooppalaista. Seuraavana päivänä vierailevat veljet olivat läsnä ulkoilmakonventissa, joka pidettiin afrikkalaisille veljille. Tulkkina toimi Bill McLuckie, joka tässä vaiheessa puhui jo sujuvasti chichewaa. Iltapäivän esitelmää oli kuulemassa 6000 henkeä. Koska äänilaitteita ei ollut, veljien täytyi esittää ohjelmansa kuuluvalla äänellä. Kesken puheen alkoi sataa kaatamalla, ja yleisö hajaantui lähellä olevien puiden ja talojen suojaan. Todistajat jäivät kuitenkin paikoilleen, ja veli Knorr puhui esitelmänsä loppuun kannatellen sateenvarjoa päänsä päällä. Se että tämä mzungu  (valkoinen mies) seisoi sateessa saadakseen puheensa päätökseen afrikkalaisen kuulijakunnan edessä, osoitti yleisölle Jehovan todistajien olevan vilpittömästi kiinnostuneita heidän hyvinvoinnistaan, sillä eurooppalaista syntyperää olevat paikalliset eivät olisi ikinä tehneet niin.

Veli Knorrin ja veli Henschelin vierailu vaikutti työhön erittäin innostavasti. Tuolloin vuonna 1948 saavutettiin 5600 julistajan raja, ja uusia liittyi riveihin hyvin nopeaan tahtiin. Todistamisalueista oli paikoin jopa pulaa!

Haaratoimisto alkaa toimia

Seuran varasto oli tällä välin siirretty Zombasta Blantyreen, maan kauppaelämän keskukseen, joka sijaitsi etelämpänä. Sitten 1. syyskuuta 1948, kun Etelä-Afrikan haaratoimisto oli vuosien ajan valvonut Malawin Jehovan todistajien toimintaa, maahan perustettiin oma haaratoimisto, jonka ensimmäiseksi haaratoimistonpalvelijaksi tuli Bill McLuckie. Malawin kentän tarpeista voitiin nyt huolehtia suoraan maailmankeskuksen valvonnassa.

Tässä vaiheessa oli jo useita kypsiä, kokeneita veljiä, jotka saattoivat toimia kierrospalvelijoina ja vierailla seurakunnissa vahvistamassa veljiä. Kierroskonventteja pidettiin kaksi kertaa vuodessa, ja Gresham Kwazizirah palveli koko maan piiripalvelijana. Kiirettä piti toimistossa myös Bill McLuckiella, joka teki töitä kirjoituskoneellaan usein aamuyöhön saakka.

Tehtävää oli silti vielä paljon, ja apua tarvittiin lisää. Siksi Gileadin lähetyskoulusta valmistuneet Peter Bridle ja Fred Smedley otettiin lämpimästi vastaan heidän saapuessaan vuonna 1949. He ja muut Gileadin käyneet antoivat kipeästi tarvittua apua haaratoimistonpalvelijalle, joka oli hukkua työn paljouteen. Nyt voitiin kiinnittää enemmän huomiota seurakuntien hoitamiseen ja konventtien järjestämiseen.

 ”Tästä ei tule mitään!”

Malawiin tulo saattoi varsinkin tuohon aikaan merkitä häkellyttävää muutosta sille, joka oli kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta. Maassa ei ollut mitään nykyajan mukavuuksia, joihin hän oli ehkä aiemmin tottunut. Afrikan maaseudulta puuttuivat sähkölaitteet. Ulkomaalainen saattoi ahdistua siitä, mitä paikallinen piti normaalina osana elämää. Miten uusi lähetystyöntekijä kotiutuisi tänne?

Muistellessaan, miltä tuntui saapua Malawiin Beiran satamasta Mosambikista alkaneen uuvuttavan junamatkan jälkeen, Peter Bridle kertoo: ”Kun vihdoin tulimme Shirejoelle, pimeä oli juuri laskeutumassa. Ympärillä lenteli suuria kovakuoriaisia. Niitä kerääntyi lamppuihin, niin että ne kirjaimellisesti peittivät valon. Niitä oli niskassa, missä ne ryömivät vaatteiden alle ja taas esiin. Sanoin Jehovalle: ’En kestä tätä. Tämä on minulle liikaa. Tästä ei tule mitään!’ Sitten ylitimme joen ja nousimme junaan, joka oli asemalla. Siinä oli äärimmäisen himmeät valot. Tajusin pian miksi: jotta nuo hyönteiset eivät lentäisi sisään. Meille tarjoiltiin ateria,  joka alkoi keitolla. Valaistus oli niin himmeä, että vastapäätä istuva tuskin erottui pöydän toiselta puolelta. Söimme keiton imemällä sen hampaittemme välistä, jottei suuhun olisi päässyt kovakuoriaisia, ja sanoin Jehovalle: ’Pyydän, tämä on minulle varmasti liikaa tällä kertaa. Tästä ei tule mitään!’”

Myöhemmällä matkallaan samalle alueelle veli Bridlellä oli vaikeuksia esitelmän pitämisessä. Miksi? Hän selittää: ”Hyttyset olivat aivan uskomattomia. Kun yhtenä iltana pidin puheen, olin työntänyt housunpuntit sukkien sisään. Päässä oli pyyhe, joka oli tungettu paidan sisään. Hihansuissa oli kuminauhat, joten vain kädet ja kasvot näkyivät. Pidin puheen tulkin välityksellä. Puhuttuani lauseen verran pyyhkäisin hyttyset kasvoilta, sitten molemmista käsistä ja taas kasvoilta. Heti kun tulkki lopetti, sanoin seuraavan lauseen ja toistin samat liikkeet.”

Näistä tilanteista huolimatta Peter Bridle ja muut hänen kaltaisensa kotiutuivat maahan, Jehovan avulla. Suurin osa Malawiin määrätyistä lähetystyöntekijöistä palveli uskollisesti monia vuosia. Heidän kokosieluiset ponnistuksensa toivat paljon siunauksia tälle kentälle.

Lisää kypsiä paikallisia veljiä

Samaan aikaan edistyi kristilliseen kypsyyteen lisää paikallisia veljiä. Hekin hyötyivät lähetystyöntekijöiden seurasta. Yksi heistä oli Alexander Mafambana eli Alex, kuten häntä useimmiten kutsuttiin. Hän oli hyvin lahjakas. Hän oli syntyjään mosambikilainen ja päällikön poika, joten hänen olisi pitänyt periä isänsä asema. Muutettuaan Etelä-Afrikkaan työn perässä Alex sai kuitenkin kosketuksen Jehovan todistajiin ja hankki Raamatun totuuden täsmällistä tuntemusta. Hän tuli siihen tulokseen, että sen tekeminen, mitä päälliköltä odotettiin, merkitsisi joissakin asioissa tinkimistä kristillisistä periaatteista. Välttääkseen ongelmia hän  päätti asettua Malawiin. Ennen pitkää veli Mafambanasta tuli tienraivaaja, ja vuonna 1952 hän alkoi auttaa haaratoimiston töissä Blantyressa. Hänen laajasta kielitaidostaan oli hyötyä etenkin kentältä tulleiden kirjeiden käsittelyssä. Vuosina 1958–59 hänellä oli tilaisuus käydä lähetyskoulu Gilead, ja hän valmistui samalta kurssilta kuin Jerker ja Gurli Johansson, jotka määrättiin myös Malawiin.

Kenneth Chimbazakin oppi totuuden Etelä-Afrikassa. Käytyään siellä kasteella vuonna 1942 hän palasi Malawiin. Hänestä näkyi pian, että hän oli kasvamassa kypsäksi kristityksi. Oltuaan jonkin aikaa tienraivaajana hän palveli laajalti matkavalvojana. Jotkut myöhemmin saapuneista lähetystyöntekijöistä saivat työskennellä veli Chimbazan, hänen vaimonsa Elisin ja heidän pikkupoikansa Maimban kanssa, ja näin he tutustuivat malawilaiseen elämäntapaan.

Tällaiset kypsät veljet osoittautuivat todellakin arvokkaiksi ”lahjoiksi ihmisinä” (Ef. 4:8).

Lähetystyöntekijät myötävaikuttavat kasvuun

Malawissa uskollisesti palvelleita lähetystyöntekijöitä muistetaan yhä lämpimästi; heitä ajattelevat etenkin vanhemmat ystävät, joilla oli tilaisuus työskennellä heidän kanssaan noina aikoina. Jotkut näistä lähetystyöntekijöistä huomasivat, että uusi tehtävä vaati heiltä suuria muutoksia elämäntavoissa, mutta rakkaus sai heidät tekemään niitä.

Malcolm Vigo saapui maahan naimattomana miehenä vuonna 1957. Kun ateria oli syöty hänen ensimmäisenä iltanaan haaratoimistossa, hän halusi innokkaasti tietää, mikä hänen työnsä olisi. Lonnie Nail, Gileadin käynyt veli joka oli tullut edellisenä vuonna ja oli tuolloin haaratoimistonpalvelijana, kertoi, että hänet lähetettäisiin matkatyöhön. Kielikurssin tai valmennusjakson jälkeenkö? Ei, sellaisia järjestelyjä ei siihen aikaan tunnettu. Hän aloittaisi heti seuraavana päivänä!

 Matkatyöhön määrätyt lähetystyöntekijät oppivat pian, että seurakuntien palvelemisen lisäksi heidän täytyi hallita mekaanikon taidot, jos he mielivät käyttää autoa. He huomasivat myös, että tiet eivät useinkaan olleet muuta kuin juuri ja juuri erottuvia jälkiä maastossa. Paikalliset veljet arvostivat tietysti heidän vaivannäköään ja tekivät kaikkensa helpottaakseen heidän elämäänsä. Tavallisesti lähetystyöntekijän ja hänen mahdollisen vaimonsa käyttöön rakennettiin sievä olkikattoinen maja ja käymälä. Mutta sisarille, jotka matkustivat miehensä mukana, yön oudot äänet saattoivat olla hyvin pelottavia! Kesti jonkin aikaa, ennen kuin tottui selkäpiitä karmivaan hyeenojen ”nauruun” ja monenmoisten hyönteisten surisevaan ”orkesteriin”.

Jerker Johansson muistelee, miten haasteellista oli järjestää konventti maaseudulla. Ensin paikka täytyi raivata vapaaksi, ja sitten kaikki rakennettiin useimmiten niistä materiaaleista, joita ympäriltä löytyi. Veljet ja sisaret, nuoret ja vanhat, tarjosivat kuitenkin auliisti apuaan. Eräällä konventtipaikalla Mulanjen lähellä veli Johanssonia lähestyi vanhemmanpuoleinen veli kasvot säteillen ja sanoi: ”Minäkin haluan auttaa täällä.” Siinä ei tuntunut olevan mitään poikkeuksellista. Mutta myöhemmin veli Johansson kuuli, että tuolta veljeltä oli mennyt lähes kuukausi, kun hän oli kävellyt noin 800 kilometriä konventtipaikalle, ja perille saavuttuaan hän aivan ensimmäiseksi halusi auttaa rakennustöissä! Tällaista alttiutta ilmaisten veljet ja sisaret loivat tyhjästä ”stadionin”, johon mahtui 6000 kuulijaa!

 Lähetystyöntekijöiden myötävaikutuksella Malawin seurakuntien ja kierrosten organisointi parani. Esimerkiksi Hal Bentley, Eddie Dobart, Keith Eaton, Harold Guy, Jerker Johansson, Rod Sharp ja Malcolm Vigo tekivät erinomaista työtä piirivalvojina. Paikalliset todistajat osoittivat vastakaikua rakkaudellisille neuvoille ja ohjeille. Sen ansiosta seurakunnankokoukset ja Valtakunnan sanoman saarnaaminen muuttuivat järjestyksellisemmiksi. Samaan aikaan veljet ja sisaret vakaantuivat totuudessa, mikä valmisti heitä edessä oleviin vaikeuksiin.

Eurooppalaiset saavat todistusta

Aikanaan jotkut lähetystyöntekijät määrättiin haaratoimistoon, ja sielläkin heidän työtahtinsa pysyi hyvin rivakkana. Näin joillekin heidän vaimoilleen tarjoutui tilaisuus todistaa Blantyren ja Zomban eurooppalaisissa osissa. Phyllis Bridle, Gurli Johansson, Linda Louise Vigo, Anne Eaton ja muut saivat tällä alueella paljon hyvää aikaan. Joillakin eurooppalaisilla oli ennakkoluuloja työtämme kohtaan, usein siitä syystä, että todistajat sekoitettiin edelleen ”Vartiotorni-liikkeisiin”. Nämä sisaret ottivat kuitenkin tilaisuuksista vaarin korjatakseen heidän käsityksiään ja kertoakseen heille Jumalan valtakunnasta.

Useimmilla Malawissa asuvilla eurooppalaisilla ja aasialaisilla oli oma liikeyritys tai tuottoisa työsopimus. He olivat yleensä tyytyväisiä osaansa elämässä. Siitä huolimatta jotkut eurooppalaiset ja paikalliset englanninkieliset ihmiset osoittivat vastakaikua totuudelle. Muutama kävi kasteella – yksi heistä Betelin kylpyammeessa!

”Keskinäistä rohkaisua”

Kun lähetystyöntekijät viettivät aikaa paikallisten veljien ja sisarten kanssa, heidän välilleen syntyi todellinen rotujen harmonia. Tämän ilmaisi hyvin viesti, jonka  Alex Mafambana kirjoitti eräille lähetystyöntekijäystävilleen: ”Jos jossain on juopa tässä maailmassa, niin idän ja lännen välillä. Mutta meitä yhdistää vahvin side, mikä koskaan on luotu: agape!” Miten suuresti tämä erosikaan niiden asenteesta, jotka olivat Jehovan järjestön ulkopuolella! Yleensä eurooppalaiset pitivät itseään afrikkalaisia erinomaisempina eivätkä juuri olleet heidän kanssaan tekemisissä. Yksi asia oli kuitenkin tehtävä selväksi, nimittäin se, miten paikalliset veljet käyttivät puhuttelusanaa Bwana. Se liitettiin usein tervehdyksiin, joita esitettiin eurooppalaisille, lähetystyöntekijät mukaan luettuina. Se antoi ymmärtää, että eurooppalaiset olivat afrikkalaisten herroja tai isäntiä. Niinpä aina kun paikallinen veli puhutteli lähetystyöntekijää nimellä Bwana, tämä muistutti häntä: ”Jehovan todistajat ovat toisilleen veljiä, eivät Bwanoja!”

Hyöty ei jäänyt yksipuoliseksi. Lähetystyöntekijät oppivat paljon työskennellessään afrikkalaisten veljiensä ja sisartensa kanssa. Syntyi monia lujia ystävyyssiteitä. Apostoli Paavalin sanojen mukaisesti he saivat ”keskinäistä rohkaisua” (Room. 1:12).

Jehovaa ylistetään laulaen

Jokainen, joka viipyy vähänkin aikaa Afrikassa, huomaa pian, että ihmiset rakastavat laulamista. Se käy ilman säestystä, pelkillä ihmisäänillä, ja kauniin moniäänisesti. Malawi ei ole poikkeus. Jo silloin kun chichewaksi ei vielä ollut laulukirjaa, veljet sepittivät itse lauluja. Kristikunnan lauluista poimittiin tuttuja melodioita, ja sanat muutettiin Valtakunnasta, kenttäpalveluksesta ja Harmagedonista kertoviksi. Vaikkei näitä lauluja ollut paperilla, kaikki veljet osasivat ne ja lauloivat niitä kauniisti. Konventeissa, joissa tunnelma oli korkealla, he lauloivat kertosäkeen usein joka säkeistön jälkeen, eikä vain kertaalleen vaan kahteen  kertaan! Kun veli Knorr vieraili maassa vuonna 1953, häntä kosketti erityisesti tämä kaunis, moniääninen laulu. Hän sanoi raportissaan: ”Mainittakoon, että veljet lauloivat poikkeuksellisen ihastuttavasti.”

Kun Seuran uusi englanninkielinen laulukirja Lauluja Jehovan ylistykseksi tuli haaratoimistoon vuonna 1950, päätettiin tehdä myös chichewankielinen laulukirja. Mutta miten veljet voitaisiin opettaa lukemaan nuotteja? He osasivat kaikki laulaa, mutta eivät olleet tottuneet nuotteihin. Haaratoimisto päätti käyttää tonic sol-fa -menetelmää, jossa nuotit korvataan tavumerkinnöin ”do, re, mi”. Jotkut veljet olivat oppineet sen koulussa. Peter Bridle teki paljon töitä tämän hankkeen hyväksi ja muistaa, mitä siihen sisältyi. Hän kertoo: ”Istuimme kääntäjien kanssa alas ja ryhdyimme työhön. Meidän piti huolehtia siitä, että käännetyt sanat sopivat tarpeeksi hyvin melodiaan. Vähän kerrassaan laulukirja sitten valmistui.”

Chichewankielinen Lauluja Jehovan ylistykseksi tuli hyvin suosituksi veljien keskuudessa. Haaratoimisto painoi sitä vanhalla monistuskoneella mille tahansa paperille, mitä sattui löytymään. Siksi nuo ensimmäiset laulukirjat eivät olleet kovin tukevaa tekoa, vaan ne piti usein vaihtaa uuteen. Veljet eivät kuitenkaan olleet siitä milläänkään. Heille riitti, että heillä oli lauluja, mitä laulaa. Kirjoja meni kaksi- tai kolmetuhatta joka konventissa! Lopulta Brooklyn otti hoitaakseen tämän laulukirjan painamisen, mutta vasta kun sitä oli painettu haaratoimistossa noin 50000 kappaletta!

Haaratoimisto saa uudet tilat

Valtakunnan työtä oli vuosien varrella valvottu Malawissa useista eri paikoista käsin, joissa tilat olivat yleensä olleet ahtaat. 1950-luvun puolivälissä päätettiin kuitenkin rakentaa talo, joka olisi nimenomaan suunniteltu haaratoimistoksi  ja beteliläisten asuntolaksi. Sitä varten Blantyresta hankittiin tontti vuonna 1956. Toukokuussa 1958 rakennus oli käyttövalmis, ja veljet olivat haltioissaan.

Muutaman vuoden kuluttua haaratoimisto sai hyvin kuuluisan naapurin. Viereisestä rakennuksesta, Mudi-talosta, tuli Malawin pääministerin, tri Hastings Kamuzu Bandan, virka-asunto.

Kaiken sen kovan työn jälkeen, mitä haaratoimiston ja Betel-kodin rakentamiseen liittyi, kävi valitettavasti kuitenkin niin, ettei tämä kaunis talo ollut Seuran hallussa kovin kauan.

Rohkaiseva vierailu

Milton Henschel Seuran maailmankeskuksesta tuli jälleen vierailulle Malawiin vuonna 1963. Hän saapui kohta Liberiassa pidetyn konventin jälkeen, jonka aikana hän joutui monien paikallisten veljien ja sisarten mukana sotilaiden pahoinpitelemäksi. Lentoaseman lähellä muutaman kilometrin päässä Blantyresta pidettiin suuri valtakunnallinen konventti. Sinne tuli veljiä joka puolelta Malawia, ”Nsanjesta [etelässä] aina Karongaan [pohjoisessa] saakka”, kuten eräs vanha todistaja asian ilmaisi. Kymmentuhantinen yleisö arvosti paljon veli Henschelin ja muiden puhujien oivallisia puheita. Jehovan todistajien kokoontumiset ylittivät harvoin uutiskynnyksen, mutta tällä kertaa konventista ilmestyi myönteinen kirjoitus peräti valtakunnallisessa sanomalehdessä.

Maan poliittinen tilanne oli kiristymässä, ja siksi tämä konventti oli veljille tavallista rohkaisevampi. He kuulivat, miten Jehovan todistajat asennoituivat kautta maailman lujasti Raamatun periaatteiden puolelle. Puheenjohtajana toiminut veli Mafambana sanoi tuosta konventista: ”Muistakaa, että jotkut pyöräilivät yli 600 kilometriä yhteen  suuntaan päästäkseen konventtiin. He pitivät sitä kristillisenä velvollisuutenaan ja olivat valmiit kohtaamaan vaivoja ja vastuksia täyttääkseen tuon vaatimuksen. Se kertoo lujasta kristillisestä uskosta, joka niin monilla on.”

Ongelmat nostavat päätään

1960-luvun alussa kansallismielisyys oli voimissaan Malawissa. Britannian kanssa tehdyn sopimuksen mukaan  maan piti saada täysi itsehallinto vuoden 1964 puolivälissä yleisten vaalien jälkeen. Siihen asti oli Bandan määrä toimia siirtomaan sisäisenä pääministerinä. Ennen vaaleja hallitus määräsi toimitettavaksi äänestäjien vapaaehtoisen rekisteröinnin aikavälillä 30.12.1963–19.1.1964.

Tässä vaiheessa Malawin Jehovan todistajat huomasivat ensi kertaa joutuneensa keskelle sitä, mitä (Yhdysvalloissa ilmestyvä) San Francisco Examiner -lehti kuvaili myöhemmin ”uskonsodaksi – – hyvin yksipuoliseksi sodaksi, jossa ottelivat voima ja usko”. Jehovan todistajat eivät julistaneet tuota sotaa. Raamatun opetusten mukaisesti he osoittavat kunnioitusta maallisia hallitsijoita kohtaan ja maksavat tunnontarkasti veronsa (Luuk. 20:19–25; Room. 13:1–7). Mutta koska Jeesus Kristus sanoi, että hänen seuraajansa ”eivät ole osa maailmasta”, Jehovan todistajat pysyvät myös ehdottoman puolueettomina kansakuntien sotiin ja politiikkaan nähden (Joh. 17:16; Apt. 5:28, 29).

Samalla kun maan valtasi rekisteröintikuume, todistajat käyttivät oikeuttaan kieltäytyä rekisteröinnistä. Puoluevirkailijoiden havaittua heidän puolueettoman asenteensa puhkesi kuitenkin väkivaltainen vaino, kun todistajia yritettiin saada väkipakolla muuttamaan mieltään ja ostamaan puolueen jäsenkortti. Haaratoimisto sai tänä aikana raportteja, joiden mukaan yli sata valtakunnansalia ja pitkälti toistatuhatta veljiemme taloa oli poltettu tai hajotettu. Satoja peltoja ja viljavarastoja sytytettiin tuleen. Monet Jehovan todistaja -perheet olivat nyt ilman ruokaa ja asuntoa. Jotkut pakenivat henkensä edestä naapurimaahan Mosambikiin, ja monia hakattiin ankarasti. Näiden joukossa oli matkavalvoja Kenneth Chimbaza. Pahoinpitelystä ei kulunut moniakaan vuosia, kun hän kuoli, ja ilmeisesti tähän vaikuttivat hänen saamansa vammat.

 Nuhteettomuus koettelemuksessa

Lukemattomat kokemukset kertoivat siitä, miten todistajat säilyttivät nuhteettomuuden vainottuina. Esimerkiksi Blantyren lähistöllä asui kaksi sisarta, joilla oli yhteensä 11 lasta huolehdittavanaan. Heidän aviomiehensä olivat taipuneet painostuksen edessä ja ostaneet puolueen jäsenkortin. Nyt vuorostaan sisaria painostettiin ostamaan tuo kortti. He kieltäytyivät. Puoluevirkailijat sanoivat palaavansa seuraavana päivänä katsomaan, olivatko he muuttaneet mieltään. Seuraavana aamuna paikalle tulikin suuri väkijoukko hakemaan heitä. Heidät vietiin julkiselle paikalle, ja sitten heidät uhattiin raiskata ja heitä lyötiin, koska he eivät suostuneet ostamaan jäsenkorttia. Sisaret pysyivät lujina. Sitten he saivat luvan lähteä kotiin, mutta seuraavana päivänä heidät haettiin takaisin. Taas heitä lyötiin, ja tällä kertaa heidät riisuttiin alastomiksi väkijoukon edessä. Sisaret eivät silti tinkineet periaatteistaan.

Nyt vainoajat vaihtoivat menetelmää. ”Olemme soittaneet toimistoonne”, he sanoivat, ”ja puhuneet Johanssonin, McLuckien ja Mafambanan kanssa. He sanoivat, että teidän pitää ostaa omat korttinne, kuten he ovat jo tehneet niin kuin kaikki muutkin Jehovan todistajat – – [Malawissa]. Te olette siis koko maan viimeiset kaksi naista, joilla ei vielä ole kortteja. Ne olisi parasta hankkia nyt.” Sisaret vastasivat: ”Me palvelemme ainoastaan Jehova Jumalaa. Jos haaratoimiston veljet ovat ostaneet kortit, se ei muuta meidän kantaamme. Me emme tee kompromisseja, vaikka tappaisitte meidät!” (Vrt. Roomalaisille 14:12.) Viimein sisaret päästettiin vapaiksi.

Nämä kaksi nöyrää, uskollista sisarta eivät osanneet lukea eivätkä kirjoittaa, mutta he rakastivat syvästi Jehovaa ja hänen lakiaan. Heidän luja asenteensa kuvasti psalmin 56: 11 sanoja: ”Jumalaan olen pannut luottamukseni. En pelkää. Mitä voi ihminen minulle tehdä?”

Kantaamme yritetään tehdä selväksi

Vakavien välikohtausten yleistyessä Seura teki kovasti työtä saadakseen viranomaiset lopettamaan vainoamisen. Pääministerin kansliaan otettiin yhteyttä, ja tapaaminen Bandan kanssa järjestyi 30:nneksi tammikuuta 1964. Jerker Johansson sai silloin kertoa selvästi Jehovan todistajien puolueettomasta kannasta Roomalaiskirjeen 13. luvun pohjalta. Pääministeri näytti sangen tyytyväiseltä esitykseen, ja veli Johanssonin lähtiessä Banda kiitti häntä kovasti.

Mutta jo neljän päivän kuluttua erään todistajaryhmän kimppuun hyökättiin Mulanjen seudulla. Elaton Mwachande murhattiin raa’asti. Mona Mwiwaulan, iäkkään sisaren, kaulan läpi ammuttiin nuoli, ja hänet jätettiin virumaan maahan siinä luulossa, että hän oli kuollut. Hän kuitenkin selvisi kuin ihmeen kaupalla, ja hänen todistuksensa perusteella ilkivallantekijät saatiin myöhemmin oikeuteen. Kun uutinen tästä hirvittävästä tapauksesta ehti haaratoimistoon, pääministerin kansliaan lähetettiin heti pikasähke.

Se johti uuteen tapaamiseen Bandan ja kahden hänen ministerinsä kanssa 11. helmikuuta 1964. Jerker Johanssonin mukana olivat Harold Guy ja Alexander Mafambana. Tällä kertaa ilmapiiri oli kuitenkin aivan erilainen. Banda heilutti sähkettä ilmassa ja sanoi: ”Herra Johansson, mitä tarkoitatte, kun lähetätte minulle tällaisen sähkeen?” Veljet yrittivät rauhallisesti vakuuttaa pääministerille, että olimme puolueettomia ja noudatimme maan lakeja. Pääministeri avustajineen kuitenkin väitti, että Jehovan todistajat kiihottivat ihmisiä tahallaan kimppuunsa. Tapaaminen päättyi kireissä tunnelmissa, kun Jehovan todistajia syytettiin maan sekavasta tilanteesta. Veli Johansson uhattiin jopa karkottaa  viipymättä. Nähtävästi Bandan suuttumus kohdistui kuitenkin enemmän hänen kahden ministerinsä kyvyttömyyteen, sillä näillä ei ollut esittää kunnollisia todisteita Jehovan todistajien provokatiivisuudesta.

Veli Mwachanden murhaa seuranneessa oikeudenkäynnissä tuomari L. M. E. Emejulu ei kiinnostavaa kyllä nähnyt mitään todisteita siitä, että Jehovan todistajat olisivat millään tavalla provosoineet hyökkääjiä, kuten hallitus oli väittänyt. Tuomari totesi: ”En näe mitään todisteita kiihotuksesta. Jehovan todistajat levittivät tosin päättäväisesti uskoaan ja koettivat saada käännynnäisiä, mutta he olivat perillä kansalaisvelvollisuuksistaan ja tekivät kaiken, mitä heitä pyydettiin tekemään – –. He vain kieltäytyivät liittymästä mihinkään poliittiseen puolueeseen.”

Kun äänestysrekisteröintiin liittyvä kiihko laimeni, pääministeri vetosi kansaan, jotta rauha palaisi maahan. ”Älkää aiheuttako ongelmia eurooppalaisille, poliiseille, intialaisille tai edes Jehovan todistajille”, hän sanoi. ”Antakaa heille anteeksi!” Heinäkuussa 1964 tunnelma oli korkealla, kun Njassamaan siirtomaasta tuli itsenäinen tasavalta ja se muutti nimensä Malawiksi. Vihdoinkin vaino loppui, mutta vasta kun kahdeksan Jehovan palvelijaa oli tapettu väkivaltaisesti.

Lyhyt suvantovaihe

Kun vuosi 1964 lähestyi loppuaan, veljillemme koitti verrattain rauhallinen aika. Jotkut aiemmin katkerat viholliset tulivat uteliaiksi ja halusivat tietää enemmän siitä ”salaisuudesta”, jonka avulla heidän uhrinsa pystyivät säilyttämään lujan asenteen kaikesta vainosta huolimatta. Tämän johdosta Valtakunnan sanoman saarnaaminen lähti taas voimakkaasti eteenpäin.

Vuoden 1966 alkupuolella tarjoutui uusi tilaisuus selittää  Jehovan todistajien puolueettomuutta Bandalle. Vartiotorni-seura oli pyytänyt lupaa saada maahan lisää lähetystyöntekijöitä. Banda, joka valvoi lupien myöntämistä Malawiin tuleville eurooppalaisille, oli kysynyt, miksi lähetystyöntekijöitä tarvittiin enemmän. Banda ja haaratoimistonpalvelija Malcolm Vigo tapasivat. Banda korosti, ettei hän halunnut kenenkään osallistuvan politiikkaan. Veli Vigo vakuutti hänelle jälleen kerran, että noudatimme maan lakeja ja olimme puolueettomia politiikkaan nähden (Room. 13:1–7).

Vuonna 1967 julistajia oli keskimäärin jo runsaat 17000. Tässä suvantovaiheessa maahan saapui kaksi uutta Gileadin käynyttä lähetystyöntekijää, Keith ja Anne Eaton. Kun he tapasivat Johanssonit haaratoimistossa, Gurli vakuutti heille innokkaasti: ”Olette tulleet Afrikan rauhallisimpaan maahan!” He eivät aavistaneetkaan, millaisia vakavia ongelmia pinnan alla oli kehkeytymässä.

Tilanne pahenee jälleen

Lyhyen kielikurssin jälkeen Keith Eaton määrättiin vaimonsa Annen kanssa piirityöhön. Alussa heitä auttoi rakkaudellisesti Kenneth Chimbaza perheineen. Nuori Maimba, joka oli aina valmis auttamaan, oli erityisen viehtynyt veli Eatonin kenttälaukun kantamiseen silloin kun he olivat yhdessä kenttäpalveluksessa.

Palvellessaan kierroskonventissa Thambon kylässä Phalomben alueella huhtikuussa 1967 veli Eaton kuuli radiosta levottomuutta herättävän uutisen. Banda syytti Jehovan todistajia siitä, että nämä kiihottivat tahallaan puoluevirkailijoita sekä Malawin nuorten pioneerien ja Malawin nuorisoliiton jäseniä. Lisäksi hän väitti, että todistajat eivät ainoastaan kieltäytyneet ostamasta puolueen jäsenkorttia vaan myös taivuttivat muitakin toimimaan samoin.

 Jäsenkorttia koskeva kiistakysymys nostettiin taas etualalle kuten vuonna 1964. Vaikka sen hankkiminen oli vapaaehtoista, siitä kieltäytyminen oli puoluevirkailijoiden silmissä merkki epäkunnioituksesta. Myöhemmin sanottiin, että kortin ostaminen oli yksi ”tapa, jolla me tämän maan kansalaiset voimme ilmaista arvostuksemme – – [Bandaa] kohtaan tämän Malawin maan kehittämisestä”. Jehovan todistajien luja kanta asiaan suututti puoluevirkailijat niin, että he ryhtyivät uudelleen pakottamaan veljiä tekemään niin kuin muutkin. Haaratoimistoon alkoi jälleen tulla raportteja ahdistelusta ja pahoinpitelyistä.

Kerran puoluevirkailijat pyysivät Malcolm Vigoa käymään erään Jumben seurakuntaan kuuluvan veljen luona, joka oli pidätetty hänen kieltäydyttyään ostamasta jäsenkorttia. Veli Vigo esitti äänettömän rukouksen ennen kuin astui huoneeseen. Virkailijoiden tavoite oli ilmeinen alusta asti. He toivoivat veli Vigon ilmoittavan heille, että Vartiotorni-seuralla oli selvä kanta, jonka mukaan sen jäsenten oli väärin ostaa puolueen jäsenkortti. Mutta veli tähdensikin, että Seura ei sanele kenellekään, mitä pitää tehdä, vaan jokaisen täytyy ratkaista asia itse. Puoluevirkailijat eivät ilahtuneet tästä selityksestä. Kysymyksiä sateli joka puolelta. He halusivat niin kiihkeästi saada hänet sekoamaan sanoissaan, että he esittivät hänelle uuden kysymyksen ennen kuin hän ehti vastata edelliseenkään. Kun kuulustelua oli jatkunut kaksi tuntia, veli päästettiin lopulta vapaaksi. Puolueen jäsenkortti jäi ostamatta.

Kielto!

Tilanne kärjistyi syyskuussa 1967, kun hallitseva puolue, Malawin kongressipuolue, piti vuosikokouksen. Siellä päätettiin muun muassa seuraavaa: ”Suosittelemme voimakkaasti, että Jehovan todistajien uskontokunta  julistetaan laittomaksi tässä maassa.” Miksi? Päätöksessä sanottiin: ”Se vaarantaa vakaan rauhan, joka on olennainen valtiomme asioiden kitkattomalle hoidolle.” Kokouksen päätöspuheessa presidentti julisti: ”Jehovan todistajat aiheuttavat ongelmia kaikkialla. Sen vuoksi kokous hyväksyi eilen päätöksen, jonka mukaan Jehovan todistajien uskontokunta tulee kieltää. Voin vakuuttaa, että hallitus tutkii asian hyvin kiireesti.”

Olivatko Jehovan todistajat tosiaan vaaraksi Malawin vakaudelle? Eivät varmasti! Muuan havainnoija kuvaili Malawin Jehovan todistajia myöhemmin ”mallikansalaisiksi”, jotka ”maksavat tunnollisesti verot, pitävät huolta sairaista ja taistelevat lukutaidottomuutta vastaan”. Hallitus kuitenkin ”tutki asian hyvin kiireesti”. Pian allekirjoitettiin kieltoa koskeva asetus, joka astui voimaan 20. lokakuuta 1967. Tästä ilmoitettiin koko kansalle suurella, lihavoidulla lehtiotsikolla:  ”Malawi kieltää ’vaarallisen’ lahkon.” Vaikka toimenpiteen väitettiin johtuvan siitä, että Jehovan todistajat olivat ”vaarallisia Malawin hyvälle hallitukselle”, todellinen syy oli selvästi se, että he kieltäytyivät ostamasta puolueen jäsenkorttia. Raamattuun perustuvan lujan vakaumuksensa mukaisesti Jehovan todistajat vain päättivät ”totella Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä” (Apt. 5:28, 29).

Varautuminen osoittautuu hyödylliseksi

Ennen kuin työ kiellettiin, haaratoimiston veljet tajusivat, että Jehovan todistajia vastaan ryhdyttäisiin jonkinlaisiin virallisiin toimiin. Vaikka he eivät osanneet odottaa täydellistä kieltoa, he ryhtyivät varotoimiin. Eri puolilla maata pidettiin erikoiskokouksia, joissa kierros- ja piirivalvojat saivat ohjeita ja rohkaisua. Seurakunnankokouksista, kenttäpalveluksesta, varalla olevasta kirjallisuudesta ja kirjeiden lähettämisestä annettiin käytännön neuvoja. Tämä tiedotus osoittautui verrattoman arvokkaaksi tilanteen pahetessa.

Seurakunnat noudattivat tunnollisesti näitä ehdotuksia sitä mukaa kuin ne kantautuivat niille saakka. Seuran kirjelomakkeita ei enää käytetty, vaan seurakuntien palvelusraportit kirjoitettiin tyhjälle paperille, ja ne lähetettiin haaratoimistoon kuriirien välityksellä. Kokousaikoja muutettiin kunkin seurakunnan tarpeiden mukaan. Yksi seurakunta päätti pitää kokoukset puoli kuudelta sunnuntaiaamuisin ennen kuin muu kylä heräsi. Mitä taas saarnaamiseen tuli, mikään kielto ei voinut pysäyttää Jehovan todistajia levittämästä Valtakunnan hyvää uutista. Aivan kuten tapahtui apostolien aikana, uskolliset veljemme ja sisaremme omaksuivat kannan: ”Me emme voi lakata puhumasta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet.” (Apt. 4:20.)

Vähän ennen itse kieltoa haaratoimisto sai tietää asioista perillä olevasta lähteestä, että hallituksen lehti Government  Gazette valmistautui ilmoittamaan Jehovan todistajien toiminnan kieltämisestä. Sen johdosta veljet siirsivät nopeasti kaikki tärkeät arkistot ja asiakirjat, jopa osan laitteista, eri veljien koteihin. Varastossa ollut kirjallisuuskin lähetettiin haaratoimistosta suurina erinä seurakuntiin joka puolelle maata. Suojatakseen tämän arvokkaan hengellisen ruoan eräs seurakunta täytti kaksi suurta öljytynnyriä kirjoilla ja hautasi ne maahan myöhempää käyttöä varten. Kun poliisit lopulta marraskuussa tulivat haaratoimistoon takavarikoimaan omaisuutta, he näyttivät yllättyvän kirjallisuuden, arkistojen ja laitteiden vähyydestä.

Lähetystyöntekijät karkotetaan

Ulkomaiset lähetystyöntekijät määrättiin odotetusti lähtemään maasta. Ennen lähtöään he kuitenkin mahdollisuuksiensa mukaan vahvistivat heille niin rakkaita veljiä ja sisaria. Malcolm Vigo kävi rohkaisemassa veljiä, joiden kodit ilkivallantekijät olivat tuhonneet. Heihin kuului kierrosvalvoja Finley Mwinyere. Veli Vigo sanoi: ”Tullessamme paikalle näimme veli Mwinyeren katselemassa poltettua kotiaan. Rohkaisevaa asiassa oli hänen asenteensa. Hän halusi päästä heti takaisin kierrokselleen vahvistamaan muita kärsineitä. Hänen omat menetyksensä eivät lannistaneet häntä.”

Jerker Johansson matkusti pohjoiseen Lilongween katsomaan noin kolmeatuhatta vangittua veljeä ja sisarta. Hän onnistui puhumaan heistä monien kanssa ja rohkaisemaan heitä. He olivat edelleen rohkealla mielellä. Tosiasiassa hän palatessaan tunsi oman mielialansa kohonneen ja kuvaili käyntiä uskoa vahvistavaksi kokemukseksi. Vastaava viranomainen kertoi veli Johanssonille myöhemmin, että tilanne oli hämmentävä. Hän mainitsi vain yhtenä seurauksena, että kun Lilongwen sähkönjakeluun tulisi nyt vikaa, sitä ei  luultavasti koskaan korjattaisi: parhaat ja luotettavimmat työntekijät olivat vankilassa!

Kahdeksan ulkomaista lähetystyöntekijää eivät lähteneet Malawista vapaaehtoisesti. He eivät omasta puolestaan olleet tehneet mitään väärää. Sharpit ja Johanssonit vietiin suoraan lentoasemalle poliisin saattamana ja pantiin ulkomaankoneeseen. Kaksi muuta pariskuntaa vietiin Blantyreen Chichirin vankilaan, jossa he olivat muutaman yön, Malcolm ja Keith yhdessä sellissä ja Linda Louise ja Anne toisessa. Sitten poliisi saattoi heidät lentoasemalle ja karkotti heidät Mauritiukseen. Vigot ja Johanssonit määrättiin myöhemmin Keniaan ja Eatonit Rhodesiaan.

Lähetystyöntekijät jättivät raskain sydämin taakseen rakkaat veljensä ja sisarensa. Malawilaiset todistajat eivät kuitenkaan jääneet ilman apua. Maan 405 seurakunnassa oli hengellisiä paimenia, rakkaudellisia valvojia (Jes. 32:2). Alex Mafambana ohjasi työtä maan sisäpuolella, ja Malawin kentän valvonta siirrettiin Zimbabwen (silloisen Rhodesian) haaratoimiston alaisuuteen. Seuraavina vuosina tämä Hararessa sijaitseva haaratoimisto järjesti malawilaiset kierrosvalvojat ja muut johdon ottavat veljet Zimbabween piirikonventteihin ja täydennyskursseille. Nämä uskolliset veljet välittivät kierros- ja piirikonventtien ohjelmat seurakuntiin.

Uusi julmuuksien aalto

Kun kielto tuli julkisuuteen, levisi kuitenkin puoluevirkailijoiden sekä Malawin nuorten pioneerien ja nuorisoliittolaisten johdolla uusi hirvittävän vainon aalto. Poliisi ja oikeusistuimet eivät voineet pysäyttää väkivaltaa nyt, kun Jehovan todistajat luokiteltiin maassa laittomiksi, vaikka ne joskus tunsivatkin sympatiaa meitä kohtaan.

Vainon voimistuessa Jehovan todistajien valtakunnansaleja,  koteja, viljavarastoja ja liikeyrityksiä tuhottiin joka puolella maata. Paikoin hyökkääjät tulivat kuorma-autoilla viemään todistajien omaisuuden mennessään. Vaikka aineellisten menetysten arvo ei ehkä rahassa ollut kovin suuri, se edusti malawilaisille veljillemme ja sisarillemme kaikkea, mitä he omistivat.

Joka puolelta Malawia tuli myös raportteja pahoinpitelyistä. Vaino osui kipeästi etenkin joihinkin rakkaisiin sisariimme. Raportit kristittyjen naisten raiskauksista, silpomisista ja pahoinpitelyistä olivat lukuisat. Sadistiset hyökkääjät eivät säästäneet ketään. Vanhat, nuoret ja jopa jotkut raskaana olevat sisaret joutuivat kokemaan näitä raakuuksia, ja jotkut heistä saivat sen takia keskenmenon. Tuhansien oli jälleen pakko paeta kylistään. Monet hakeutuivat turvaan asumattomille seuduille; toiset lähtivät väliaikaiseen maanpakoon naapurimaahan Mosambikiin. Vuoden 1967 marraskuun loppuun mennessä Jehovan todistajiin kohdistuneiden julmien hyökkäysten aalto oli vaatinut ainakin viisi uutta kuolonuhria.

Reaktio kieltoon

Eivät edes raakalaismaiset pahoinpitelyt saaneet Jehovan todistajia luopumaan uskostaan. Vain hyvin harva tinki periaatteistaan. Esimerkiksi Samson Khumbanyiwan talo ja huonekalut tuhottiin, ja kaikki hänen vaatteensa revittiin rikki, mutta hänen uskonsa ei tuhoutunut. Hän sanoi vakaumuksellisesti: ”Minä tiedän, etten koskaan ole yksin, ja Jehova on suojellut minua.” Näiden miesten ja naisten nuhteettomuus tuo kunniaa Jehovalle – se on vastaus Saatanan esittämään herjaukseen: ”Kaiken, mitä ihmisellä on, hän antaa sielunsa puolesta.” (Job 2:4.)

Vaino jopa sai jotkut rehellissydämiset malawilaiset heräämään, aivan kuten itse Jeesus Kristus ennusti. Varoitettuaan  seuraajiaan siitä, että heitä vainottaisiin ja vietäisiin hallitsijoidenkin eteen, hän lausui lopuksi nämä rohkaisevat sanat: ”Se koituu teille todistukseksi.” (Luuk. 21:12, 13.)

Eräs mies, joka oli jo jonkin aikaa vastustanut vaimonsa toimintaa todistajana, oppi vainon avulla näkemään asiat selvemmin. Eräänä aamuna vajaat kaksi viikkoa kiellon voimaantulosta joukko rettelöitsijöitä kävi hänen talonsa kimppuun. He tiesivät, ettei mies ollut todistaja, ja huusivat siksi tulleensa vain vaimon takia. Ensin mies ei suostunut avaamaan ovea, mutta kun he uhkasivat polttaa talon asukkaineen maan tasalle, hän päästi heidät vastahakoisesti sisään. Hänet oli hetkessä sidottu, ja häntä käskettiin ostamaan puolueen jäsenkortti. Silloin hän tajusi, että vaimolla täytyikin olla tosi uskonto. Sinä päivänä hän kieltäytyi ostamasta korttia. Joukkio hakkasi hänet ja hänen vaimonsa. Heti sen jälkeen hän alkoi kuitenkin tutkia Raamattua. Seuraavana vuonna tuo mies vihki elämänsä Jehovalle ja liittyi näin vaimonsa rinnalle palvelemaan Jehovaa.

Sekä Malawissa että sen ulkopuolella ihmiset toivat julki huolensa siitä, mitä viattomille kristityille tehtiin. Joidenkuiden kuultiin sanovan: ”Nyt me tiedämme, että olemme varmasti tulossa maailman loppuun, kun Jumalan kansan toiminta kielletään maassamme!” Vuoden 1968 helmikuun Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdissä (suom. maaliskuun numeroissa) ilmestyneet kirjoitukset saivat yleisön esittämään vastalauseensa kautta maailman. Malawiin tulvi närkästyneiltä ihmisiltä tuhansia kirjeitä, joissa hallitusta vaadittiin ryhtymään toimiin raakuuksien lopettamiseksi. Joissakin postitoimistoissa tämän odottamattoman kirjesuman purkamiseen tarvittiin lisätyövoimaa. Kansainvälinen reaktio oli niin voimakas ja jatkui niin pitkään, että lopulta presidentti antoi määräyksen lopettaa vainoaminen. Myöhemmin Banda jopa sanoi, ettei ketään saanut pakottaa  ostamaan puolueen jäsenkorttia. ”Haluan, että ihmiset voivat vapaasti uusia korttinsa, omasta halustaan, ei pakosta”, hän sanoi. Niinpä tämä vainon aalto alkoi vähitellen tasaantua. Jotkut veljemme pääsivät palaamaan kotiinsa ja jatkamaan tärkeää Valtakunnan saarnaamista, tosin vähemmän huomiota herättävin menetelmin, sillä kielto jäi voimaan.

Maanalaista toimintaa

Tänä aikana veli Mafambana huolehti uskollisesti työstä itse Malawissa. Hän piti yhteyttä Rhodesian haaratoimistoon ja sai sen kautta ajankohtaisia ohjeita. Poliisi etsi häntä kuitenkin jatkuvasti, joten hänen täytyi olla hyvin varovainen. Hän oli monta kertaa vähällä tulla pidätetyksi. Vuonna 1969 hän kuoli ilmeisesti syöpään. Sen jälkeen Jehovan todistajien toimintaa valvoi Malawissa Kenneth Chimbaza, kunnes hän sai aivoverenvuodon ja kuoli vuonna 1971. Varmasti Jehova muistaa lämpimästi näiden kahden nuhteettomuuden säilyttäjän monia hyviä tekoja tulevassa ”vanhurskaiden ylösnousemuksessa” (Luuk. 14:14; Hepr. 6:10).

Kun olosuhteet helpottuivat, malawilaiset veljet mukautuivat uuteen tilanteeseen. Vapaamuotoinen todistaminen alkoi pian kantaa hedelmää. Tienraivaus kukoisti kiellosta huolimatta. Vuonna 1971 hyvää uutista kertoi 925 innokasta tienraivaajaa tuhansien seurakunnanjulistajien rinnalla. Luettelossa oli vielä jopa yksi erikoistienraivaaja: Gresham Kwazizirah, joka ikääntyneenäkin palveli yhä uskollisesti huolimatta monista vaikeuksista ja henkilökohtaisista koettelemuksista. Hän palveli Jehovaa uskollisesti, kunnes hän kuoli vuonna 1978.

Koska veljet olivat ”varovaisia kuin käärmeet”, Rhodesian haaratoimistoon tuli jatkuvasti perille seurakunnanraportteja ja muuta postia (Matt. 10:16). Niistä näkyi, että  innokas maanalainen saarnaaminen menestyi erinomaisesti. Juuri ennen vuonna 1967 voimaan astunutta kieltoa oli saatu 18519 julistajan huippu. Vuonna 1972 raportoitiin 23398 julistajan huippu, vaikka kielto oli yhä voimassa ja monet olivat paenneet Mosambikiin. Palveluksessa oltiin tuolloin keskimäärin yli 16 tuntia kuussa.

Todistus kantautuu ”uusille alueille”

Vaikka todistajat olivat saarnatessaan hyvin varovaisia, joitakuita pidätettiin ja vangittiin. Mutta sekään ei lannistanut heitä. He vain jatkoivat saarnaamista ja pitivät vankilaa uutena alueenaan.

Baston Moses Nyirenda oli seitsemän kuukautta vankilassa vuonna 1969. Jotkut muut vangit kysyivät, miksei hän liittynyt heidän yhdistyneeseen kirkkoonsa. Mikä loistava tilaisuus todistaa! Veli otti vanhan, kuluneen Raamatun, joka oli kaikkien vankien käytössä ja josta puuttui monta sivua, ja näytti heille Raamatun totuuksia. Se johti raamatuntutkisteluun. Tuon kirkon johtajakin kävi tutkimaan. Ennen vapautumistaan veli Nyirenda sai suureksi ilokseen auttaa neljää vankia ymmärtämään Jumalan sanan perusasiat.

Toimintaa englanninkielisessä seurakunnassa

Kun kaikki ulkomaiset lähetystyöntekijät oli karkotettu kiellon vuoksi, Bill McLuckie, joka oli mennyt naimisiin eteläafrikkalaisen Denisen kanssa, asui yhä Blantyressa. Hänellä oli siellä pieni yritys, jonka avulla hän elätti perheensä. Heidän kodistaan tuli Blantyren englanninkielisen seurakunnan uusi kokouspaikka. Kokoukset täytyi luonnollisesti pitää tavallista epämuodollisemmin, jotteivät ne olisi kiinnittäneet huomiota. Niissä ei siksi laulettu eikä taputettu.

Rhodesian haaratoimistossa palveleva Guido Otto alkoi tässä vaiheessa tuoda Malawiin kirjallisuutta salaa. Hänen isällään oli pieni hotelli Malawijärven rannalla, joten  Guidon käynneissä ei viranomaisten silmissä ollut mitään outoa. He eivät aavistaneetkaan, kuinka paljon raamatullista kirjallisuutta Guido toi maahan joka ainoa kerta! Kirjallisuus varastoitiin McLuckien talon salaiseen maanalaiseen kellariin. Kun kellaria kaivettiin, ohikulkijat kyselivät joskus, mihin tarkoitukseen se tuli. ”Vessahan se vain on”, kuului vastaus.

Eräänä iltana talon eteen ajoi auto kesken kokouksen. Kuka ihmeessä se oli? Poliisiko? Veljet eivät tienneet, mitä olisivat tehneet tutkistelukirjoilleen. Ovi avautui ja Guido Otto käveli iloisena sisään. Mikä helpotus!

Sen jälkeen, kuten Denise kertoo, ”Bill sanoi veljille, että jos joku yritti tulla sisään, heidän oli aivan ensimmäiseksi pantava kaikki kirjallisuus koriin, jota pidimme käden ulottuvilla. Sitten minun piti pudottaa kori makuuhuoneen lattiassa olevaan aukkoon, joka vei kellariin. Työnsimme huoneeseen joka kerta myös tarjoiluvaunun. Jos joku tulisi sisään, näyttäisi siltä kuin olisimme vain nauttineet teetä vieraiden kanssa.”

 Kun olosuhteet vaikeutuivat entisestään, kokouksia ei kuitenkaan voitu enää järjestää yhdessä ainoassa paikassa, vaan niitä pidettiin eri kodeissa. Joskus ryhmä kokoontui metsässä eväsretkelle pukeutuneena.

Näistä vaikeuksista huolimatta veljet onnistuivat tavoittamaan aitoja totuuden etsijöitä todistamalla vapaamuotoisesti englanninkielisille ihmisille. Muutamia tuli totuuteen. Näitä olivat Victor Lulker, Daniel Marne ja Mike Sharma, jotka palvelevat Blantyren seurakunnassa vielä tänäkin päivänä.

Oikeusjuttuja Blantyressa

Kun poliisi sitten teki ratsian McLuckien kotiin vuonna 1971, se löysi Seuran julkaisuja. Veli McLuckieta vastaan nostettiin syyte, ja hän joutui Limben oikeuden kuultavaksi Blantyressa. Kun paikalliset todistajat kuulivat siitä, he oman vapautensa vaarantaen saapuivat paikalle suurin joukoin tukemaan McLuckien pariskuntaa. Tuomioistuimen ilmoitettua syytteestä vapauttavan päätöksensä veljet puhkesivat kuuluviin taputuksiin. Syyttäjä kuitenkin valitti päätöksestä, ja juttu siirtyi ylioikeuteen. Tällä kertaa Bill McLuckie katsottiin syylliseksi ja hänet tuomittiin seitsemäksi vuodeksi vankeuteen. Häntä ei kuitenkaan todellisuudessa haluttu vangita, joten hänet määrättiin poistumaan maasta.

Niinpä Bill McLuckien 37-vuotinen uskollinen palvelus Malawissa päättyi lokakuussa 1972. Ennen lähtöään hän järjesti veljet hakemaan huomaamattomasti kaiken kirjallisuuden salaisesta kellarista. Veljet veivät kirjoja pois autolasteittain! Jotkut pysäytettiin myöhemmin tiesuluilla, mutta poliisi ei huomannut ensimmäistäkään laatikkoa. Ennen kuin McLuckiet lähtivät maasta, salaisen kellarin sisäänkäynti suljettiin betonilla. Bill McLuckien uskollinen,  uhrautuva palvelus muistetaan vielä pitkään Malawin Jehovan todistajien historian yhteydessä.

Kolmas väkivallan aalto nousee

Juuri kun veljet olivat tottumaisillaan uuteen rutiiniin, ongelmat leimahtivat taas ilmiliekkeihin. Malawin kongressipuolueen vuosikokouksessa 1972 hyväksyttiin erittäin hälyttäviä päätöksiä. Yhdessä niistä vaadittiin irtisanomaan kaikki Jehovan todistajat työpaikoistaan. Tämä toteutettiin häikäilemättömästi ja poikkeuksetta. Ne työnantajat, jotka halusivat pitää luotettavat todistajatyöntekijänsä, eivät saaneet tehdä niin. Todistajien liikeyritykset varoineen takavarikoitiin. Mutta pahempaa oli tulossa.

Eräässä toisessa vuosikokouksen päätöksessä sanottiin, että ”kaikki – – [Jehovan todistajat], jotka asuivat kylissä, oli ajettava niistä pois”. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että Jehovan todistajat piti karkottaa yhteiskunnasta! Tuhansia heidän talojaan poltettiin tai hajotettiin maan tasalle. Heidän satonsa ja eläimensä hävitettiin. Heiltä kiellettiin veden haku kylän kaivolta. He menettivät kirjaimellisesti kaiken omaisuutensa ihmisten villiinnyttyä ryöstämään heitä joka puolella maata.

Nuorisoliikkeiden jäsenet astuivat jälleen johtoon tässä kaikkien aikojen kiihkeimmässä ja julmimmassa vainon aallossa. He järjestäytyivät joukkioiksi, joihin kuului noin kymmenestä jopa sataan henkeä, ja kulkivat kylästä kylään etsimässä Jehovan todistajia.

Veljiämme metsästettiin kautta maan. Blantyressa ryhmä veljiä kerättiin yhteen ja vietiin paikalliseen puoluetoimistoon samaan rakennukseen, joka oli toiminut Seuran haaratoimistona ennen kuin se takavarikoitiin vuonna 1967. Heidän joukossaan oli Greyson Kapininga, joka oli palvellut haaratoimistossa kääntäjänä ennen kieltoa. Kun  veljet olivat kieltäytyneet järkkymättömästi ostamasta puolueen jäsenkorttia, vainoajat hieroivat heidän silmiinsä suolan ja chilipippurin sekoitusta. Sitten he hakkasivat veljiä lankuilla, joissa oli suuria nauloja. Aina kun joku veljistä huusi tuskasta, nuo rikolliset löivät vielä kovempaa ja sanoivat: ”Tulkoon Jumalasi pelastamaan sinut.”

Raa’at hyökkäykset vaativat monta kuolonuhria. Malawijärven eteläkärjessä sijaitsevassa Cape Maclearissa Zelphat Mbaikon ympärille sidottiin ruohotukkoja. Sitten niille kaadettiin bensiiniä ja ne sytytettiin tuleen. Veli kirjaimellisesti poltettiin hengiltä!

Myös sisaret kärsivät hirvittävällä tavalla. Heidän kieltäydyttyään ostamasta jäsenkorttia puoluevirkailijat raiskasivat heistä monet toistuvasti. Lilongwessa sisar Magola yritti monien muiden kanssa päästä pakoon. Mutta koska hän oli raskaana, hän ei pystynyt juoksemaan kovin nopeasti. Väkijoukko hyökkäsi hänen kimppuunsa kuin lauma villikoiria ja hakkasi hänet hengiltä.

Bundan maatalousopiston alueella Lilongwen liepeillä murhattiin kuusi veljeä ja yksi sisar, ja heidän ruumiinsa silvottiin kammottavalla tavalla. Rehtori Theodore Pinney esitti julmuuksien johdosta henkilökohtaisesti vastalauseen Bandalle. Mihin se johti? Hänet karkotettiin!

Tuhannet lähtevät pakoon

Koska edessä näytti olevan kansanmurha, Jehovan todistajat alkoivat muuttaa maasta suurin joukoin lokakuussa 1972. Tuhannet pakenivat länteen Sambiaan. Rajalla ollut YK:n tarkkailija vahvisti, että ”monissa pakolaisissa oli haavoja ja syviä viiltoja, jotka oli ilmeisesti isketty valtavilla [Afrikassa yleisillä] panga-veitsillä”.

Todistajat sijoitettiin pakolaisleireille Sinda Misaleen, joka sijaitsee maakolmiolla Malawin, Mosambikin ja  Sambian rajojen yhtymäkohdassa. Epähygieeniset olot aiheuttivat kuitenkin pian epidemioita. Lyhyessä ajassa oli yli 350 henkeä kuollut, monet heistä lapsia. Uutiset pakolaisten ahdingosta kantautuivat nopeasti heidän muualla asuvien kristittyjen veljiensä korviin. Avustustarvikkeita suorastaan tulvi leireille! Etelä-Afrikan Jehovan todistajat lahjoittivat tonneittain telttoja, vaatteita ja muita tarvikkeita, joista oli huutava pula. Karel de Jagerin ja Dennis McDonaldin johdolla leireille saapui Etelä-Afrikan haaratoimistosta muutaman kuorma-auton jono. Hengellisetkin tarpeet muistettiin. Yksi kuorma-auto toi 21 laatikollista Raamattuja ja Raamatun tutkimisen apuvälineitä. Miten onnellisia malawilaiset veljet olivatkaan nähdessään tämän todisteen tosi kristillisestä rakkaudesta, jota Jeesus kuvaili! (Joh. 13:34, 35.)

Pian todistajat kuitenkin tajusivat olevansa ei-toivottuja vieraita Sambiassa. Joulukuussa maan viranomaiset pakottivat pakolaiset takaisin Malawiin. Mikä pettymys! Antaisivatko veljemme periksi nyt kun heillä ei näyttänyt olevan mitään paikkaa, mihin paeta? Michael Yadanga ilmaisi asian ytimekkäästi: ”Olen menettänyt hampaani, koska en halunnut ostaa korttia. Olen menettänyt toimeni, koska en halunnut ostaa korttia. Minua piestiin ankarasti, omaisuuteni hävitettiin ja minut pakotettiin pakenemaan Sambiaan – kaikki tämä, koska en halunnut ostaa korttia. En aio ostaa sitä nytkään.” Heidän nuhteettomuutensa oli yhä horjumaton. Psalmistan sanat pitävät paikkansa: ”Paljon on vanhurskaalla onnettomuuksia, mutta Jehova vapauttaa hänet niistä kaikista.” (Ps. 34:19.)

Nämä malawilaiset todistajat, sekä miehet että naiset, todistivat, että heillä oli samanlainen usko kuin niillä Jumalan palvelijoilla, joita kuvaillaan Raamatussa Heprealaiskirjeen  11. luvussa. Noiden entisaikojen Jehovan palvelijoiden tavoin malawilaisia todistajia ”kidutettiin, koska he eivät ottaneet vastaan vapautusta millään lunnailla” eli tinkimällä periaatteistaan tai kieltämällä uskonsa Jehova Jumalaan. Vanhan ajan todistajien tavoin he ”kokivat koettelemuksensa ivailuissa ja ruoskinnoissa, vieläpä kahleissa ja vankiloissa”. Eikä nytkään ”maailma ollut heidän arvoisensa”. (Hepr. 11:35, 36, 38.)

Pako Mosambikiin

Palattuaan Sambiasta Malawiin he kohtasivat jälleen julmaa vainoa. Malawiin jääminen ei tullut kysymykseenkään. Niinpä he pakenivat taas, tällä kertaa Mosambikiin. Se kuului tuolloin vielä Portugaliin, ja sikäläiset viranomaiset kohtelivat veljiämme ystävällisesti. Etelässä asuvat todistajat pakenivat Mulanjen kohdalta rajan yli Caricon pakolaisleireille, jonne monet jäivät vuoteen 1986 asti.

Mosambikiin pääsi helposti myös Malawin länsirajalta Dedzan ja Ntcheun kaupunkien väliltä. Veljien ei siellä tarvinnut muuta kuin kävellä päätien poikki, joka toimi rajana, päästäkseen pakoon. Leirit sijaitsivat tässä osassa Mosambikia lähellä Mlangenia, ja sinne suurin osa pakeni.

Caricossa ja Mlangenin lähellä olevista leireistä tuli koti  noin 34000 miehelle, naiselle ja lapselle. Niille vaelsi kokonaisia Jumalan kansan seurakuntia vanhintensa johdolla. Malawin viranomaiset kielsivät ihmisiä antamasta heille kuljetusapua tällä matkalla.

Leireillä näiden Jehovan palvelijoiden elämä asettui uusiin uomiin. Alku oli vaikeaa aineellisesti. Kaikki piti aloittaa tyhjästä. Mutta ennen pitkää alueille nousi taloja suoriin riveihin. Leirit pidettiin siisteinä ja puhtaina. Monet veljet ryhtyivät viljelemään omia palstoja täydentääkseen Seuran ja maallisten avustusjärjestöjen jakamia ruoka-annoksia. Toiset onnistuivat myymään itse valmistamiaan tuotteita tai saivat lähikylistä osa-aikaista työtä. Vaikka veljillämme ei ollut paljonkaan aineellista, he olivat tyytyväisiä elämän välttämättömyyksiin (1. Tim. 6:8). Ja hengellisesti he olivat rikkaita!

Leirien organisaatio

Maakomiteassa palvelivat Kennedy Alick Dick, Maurice Mabvumbe ja Willard Matengo sekä myöhemmin eräät muut vanhimmat. Heitä kunnioitettiin  ja rakastettiin, koska he ponnistelivat väsymättömästi veljien hengellisten tarpeiden hyväksi. Nämä uskolliset vanhimmat suhtautuivat vakavasti Raamatun kehotukseen: ”Paimentakaa huolenpidossanne olevaa Jumalan laumaa.” (1. Piet. 5:2.) He järjestivät leireille paljon hengellistä toimintaa. Sen tavan mukaisesti, jota useimmissa Jehovan kansaan kuuluvissa perheissä noudatetaan, he pitivät huolen siitä, että jokainen päivä alkoi hengellisesti päivän tekstin tarkastelulla. Raamatun tutkiminen Vartiotornin avulla, esitelmät ja jopa konventit järjestettiin kaikki säännöllisesti. Pakolaiset ymmärsivät, että nämä hengelliset järjestelyt olivat elintärkeitä.

Aluksi kaikki kokoukset pidettiin yhdellä keskeisellä paikalla, keskuslavan edessä. Sinne kokoontui päivittäin tuhansia saamaan raamatullista opetusta samoin kuin ohjeita leirien eri tehtävien hoitamisesta. Myöhemmin seurakuntia kannustettiin rakentamaan omat valtakunnansalinsa ja pitämään kokoukset niissä. Lopulta eri leireille muodostettiin viisi kierrosta.

Maakomitean veljet ja muut olivat oppineet paljon lähetystyöntekijöiltä ennen kieltoa, ja se auttoi heitä  organisoimaan leirit. Kaiken kaikkiaan pakolaisleirit toimivat pitkälti samoin kuin jokin suuri piirikonventti. Eri tarpeita varten perustettiin osastoja, muun muassa puhtaanapito-, ruoanjakelu- ja tietenkin turvallisuusosasto.

Vaikka lähes kaikki Jehovan todistajat asuivat nyt maanpaossa Malawin ulkopuolella, joillekin vainoajille ei sekään riittänyt. Välillä viholliset ylittivät rajan ja hyökkäsivät lähimmillä leireillä asuvien veljien kimppuun, joten Jehovan kansan suojelemiseksi täytyi ryhtyä erikoisvarotoimiin.

Maakomitea nimitti ryhmän veljiä yleisönpalvelijoiksi ja vartijoiksi, joiden tehtävänä oli valvoa kaikkia leirien sisäänkäyntejä. Mlangenin leirillä heidän valvojakseen määrättiin Batson Longwe. Hänen tehtäväänsä liittyi paljon liikkumista ympäri leiriä, kun hän kävi tarkastamassa veljiä eri pisteissä. Hän sai pian lempinimeksi ”Seitsemästä seitsemään”.  Uskollinen veli Longwe näkyikin joka päivä aamuseitsemästä iltaseitsemään eri puolilla leiriä hoitamassa osaansa kristittyjen veljiensä ja sisariensa suojelemisessa. Useimmat veljet puhuttelevat häntä vielä nykyäänkin tuolla lempinimellä. Jotkut ovat ehkä unohtaneet hänen oikean nimensä, mutta jokainen, joka asui Mlangenin leirissä jonkin aikaa, muistaa lämpimästi hänen uskollista palvelustaan heidän puolestaan.

Sen lisäksi että väliaikainen maanpakolaisuus Mosambikissa toi helpotusta vainoon, se myös auttoi veljiä valmistautumaan vielä edessä oleviin koettelemuksiin ja haasteisiin. Veljistä ja sisarista tuli hyvin läheisiä toisilleen, ja he oppivat luottamaan täydemmin Jehovaan. Lemon Kabwazi, joka palveli myöhemmin matkavalvojana, sanoi: ”Siitä oli sekä hyötyä että haittaa. Aineellisesti olimme köyhiä, mutta hengellisesti meistä pidettiin hyvää huolta. Koska asuimme niin lähekkäin, opimme todella tuntemaan veljiämme ja rakastamaan heitä. Siitä oli apua, kun palasimme Malawiin.”

Taas takaa-ajettuina!

Ikävä kyllä tämä vainoajien väkivallasta saatu hengähdystauko jäi lyhyeksi. Kun Mosambik itsenäistyi kesäkuussa 1975, kansallismielisyys sai senkin valtoihinsa. Maan uudet johtajat eivät ymmärtäneet Jehovan kansan puolueettomuutta. Kompromisseista kieltäytyvät veljemme pakotettiin Mlangenin alueelta takaisin rajan yli suoraan vainoajiensa käsiin.

Paluumatkalla pakolaisia oli rajalla vastassa maan keskiosan ministeri J. T. Kumbweza Banda. Hän sanoi heille: ”Te lähditte Malawista omasta halustanne, ja nyt olette palanneet omasta halustanne. Menkää takaisin kyliinne ja olkaa yhteistoiminnassa puolueen puheenjohtajien – – kanssa.”  Sitten hän lisäsi viitaten Malawin nuoriin pioneereihin ja nuorisoliittolaisiin: ”Poikani pitävät huolen siitä, että te olette yhteistoiminnassa puolueen kanssa.” Olosuhteiden paranemisesta ei siis juuri ollut toivoa.

Jotkut noista takaisin Malawiin pakotetuista todistajista onnistuivat kulkemaan suoraan maan poikki ja jälleen ulos kaakkoisrajan yli ja liittymään veljiinsä Milangen lähellä oleville Mosambikin leireille. Ongelmat eivät kuitenkaan päättyneet siihen. Esimerkiksi Fidesi Ndalama, joka palveli kierrosvalvojana noilla leireillä kunnes ne purettiin 1980-luvun lopulla, menetti vaimonsa sissien hyökätessä leirille. Tämä lempeä veli jatkaa kuitenkin innokkaasti Jehovan palvelemista.

Toisten niistä, jotka pakotettiin takaisin Malawiin vuonna 1975, täytyi jäädä sinne. Tuhannet heistä täyttivät maantiet vaeltaessaan raskasta matkaansa takaisin kyliinsä. Monille se oli kuin kujanjuoksua.

Aluksi suurin osa päästettiin takaisin kotikyliinsä. Ei kuitenkaan kulunut kauan, kun ”pojat” saapuivat painostamaan Jehovan todistajia ”yhteistoimintaan puolueen kanssa”. Nuorisoliittolaisten joukkiot piirittivät veljiemme taloja ja vaativat heitä hankkimaan puolueen jäsenkortit. Joka talosta annettiin sama vastaus: ei! Kieltäytyminen johti kaikenlaiseen epäinhimilliseen kohteluun. Näitä viattomia kristittyjä olivat hakkaamassa jopa naiset ja lapset. Raportit kertoivat niin miesten kuin naistenkin pahoinpitelystä, josta heijastui sukupuolinen kieroutuneisuus. Kuultiin kuvottavia kertomuksia siitä, miten kristittyjä miehiä ja naisia sidottiin yhteen ja yritettiin siten pakottaa heidät moraalittomuuteen.

Jehovan todistajien nuhteettomuus kohtasi jatkuvasti haasteita normaalissakin päivittäisessä elämässä. Nuorisoliiton  jäsenet olivat sairaaloissa, toreilla, kouluissa ja julkisissa kulkuneuvoissa aina tähyilemässä niitä, joilla ei ollut puolueen korttia. Ilmestyksen 13:16, 17:n mukaisesti kukaan ei voinut ”ostaa tai myydä” tai vain elää normaalia elämää ilman ’pedon merkkiä’, joka osoitti hänet maailman poliittisen järjestelmän kannattajaksi.

Kaikissa näissä vaikeuksissa Jehovan todistajat pysyivät lujina eivätkä koskaan tinkineet periaatteistaan. Mutta vainoajatkaan eivät antaneet periksi. Lisää oli tulossa.

Laumoittain vankiloihin

Kokonaisia Jehovan todistajien seurakuntia koottiin yhteen ja ajettiin laumoina vankiloihin, joiden toimintatapa toi mieleen natsien keskitysleirit. Surullista kyllä jotkut pikkulapset ja imeväiset erotettiin vanhemmistaan, jotka joutuivat tästä syystä pois tolaltaan. Osa lapsista annettiin sellaisten sukulaisten huostaan, jotka eivät olleet todistajia. Toiset jätettiin kokonaan heitteille. Tammikuussa 1976 oli vankiloissa ja leireissä eri puolilla maata yli 5000 miestä ja naista.

Olosuhteet olivat aluksi hirvittävät. Tilanahtaus johti hengenvaarallisten tautien leviämiseen. Julmat vartijat vain pahensivat kurjuutta. Yksi heistä herjasi veljiä sanoen: ”Hallituksen järjestelyn mukaisesti me teemme teistä traktoreitamme.” Baston Moses Nyirenda muistelee, että hänet pakotettiin usein tekemään töitä aamuhämärästä iltahämärään saakka ilman ensimmäistäkään levähdys- tai ruokataukoa!

Eräs veli onnistui lähettämään pahamaineiselta Dzalekan vankileiriltä seuraavan WC-paperin palaselle kirjoitetun viestin: ”Nekin jotka ovat hyvin sairaita, pakotetaan työhön. Sairaat lapset lähetetään Dowan sairaalaan – – Siellä ei hoideta Jehovan kansaan kuuluvia potilaita. Sanomme Dowan sairaalaa Jehovan kansan teurastamoksi.”

 Näytti siltä kuin vartijat olisivat kokeilleet kaikkea mahdollista lannistaakseen veljemme ja sisaremme ja murtaakseen heidän nuhteettomuutensa. He eivät onnistuneet siinä! Jehovan kansa oli oppinut selviytymään vaikeuksista. Eräälle sementtisäkin palaselle oli raapustettu seuraavat uskoa vahvistavat sanat: ”Hyviä uutisia. Veljillä ja sisarilla kaikilla iloiset kasvot, vaikka heitä vainotaan ja he kantavat kiviä.”

Presidentti Bandan kansliaan saapui lukuisia vastalausekirjeitä ulkomailta, niin Jehovan todistajilta kuin monilta muiltakin ihmisiltä. Nuo vetoomukset kaikuivat kuitenkin kuuroille korville, ja veljemme jäivät vankeuteen.

”Jumalan sana ei – – ole kahlehdittu”

Olosuhteista huolimatta veljet saivat pidettyä kristilliset kokoukset näissä vankiloissa. Kirjallisuus salakuljetettiin niihin ja jaettiin veljien kesken. Miten se tapahtui? Baston Moses Nyirenda kertoo eräästä Vuosikirjasta, jonka he saivat Dzalekan vankilaan:

”Eräs veli ei ollut vankina, vaan työskenteli vankilan puutarhassa. Vartijat olivat tottuneet hänen yhtämittaiseen kulkuunsa eivätkä siksi koskaan tarkastaneet häntä. Hän piilotti kirjan paitansa alle toimittaessaan vihanneksia vartijoille. Ennen lähtöä hän sitten sai sujautettua sen eräälle veljellemme. Olimme hyvin iloisia varsinkin Vuosikirjasta, koska siihen aikaan se sisälsi kaikki päivän tekstit ja niiden selitykset. Kävimme kiireesti työhön ja jäljensimme kaikki tekstit ja selitykset vessapaperin palasille. Siihen meni eräskin rulla! Kahden viikon kuluttua vartija löysi kirjan, mutta silloin olimme jo jakaneet jäljennökset ympäri leiriä. Saimme muutaman kopion jopa sisarillemme siihen osastoon, missä heitä pidettiin.”

Kristuksen kuoleman muistojuhlaa vietettiin Dzalekassa pienissä ryhmissä. Seura sai kirjeen, jossa sanottiin, että  ”1601 oli läsnä kokouksessa ihanana päivänämme 14. huhtikuuta”. Vertauskuviin osallistui 13 henkeä. Raportissa kerrottiin lisäksi: ”Melkein joka sellissä laulettiin lauluja ennen puhetta sekä kokouksen jälkeen.”

Aikanaan olot alkoivat vankiloissa hieman helpottua. Jotkut vartijat muuttuivat lopulta melko ystävällisiksi veljiä kohtaan. Jäätyään eläkkeelle työstään vankilassa eräs vartija jopa omaksui totuuden. Nyt hän on veli Makumba. Hänen poikansakin on vihkinyt elämänsä Jehovalle. Oli juuri niin kuin apostoli Paavali julisti: ”Jumalan sana ei – – ole kahlehdittu.” (2. Tim. 2:9.)

Jehovaa palvellaan kiellon alaisuudessa

Vähitellen vainon kiihko hiipui jälleen kerran. Useimmat Jehovan todistajat oli vapautettu vankilasta vuoteen 1979 mennessä. Heidän naapurinsa olivat hyvin uteliaita. ”Miksi teidät pantiin vankilaan?” ”Miksi kaikki vainoavat Jehovan todistajia?” Tällaisista kysymyksistä virisi raamatullisia keskusteluja, ja monista kyselijöistä itsestään tuli Jehovan palvelijoita. He saattoivat ymmärtää selvästi, että jos heistä tulisi Jehovan todistajia, hekin joutuisivat vihan kohteiksi, kuten Jeesus oli ennustanut; he kuitenkin oivalsivat, että Jehovan todistajat tosiaan harjoittivat tosi uskontoa (Luuk. 21:17; Jaak. 1:27). On kiinnostavaa, että kastettujen joukossa oli enemmän niitä, jotka oli tavattu sananpalveluksessa, kuin niitä, jotka olivat varttuneet Jehovan todistajien perheissä.

Miten maahan saatiin tuohon aikaan raamatullista kirjallisuutta kokouksia ja kenttäpalvelusta varten? Malawin kentän valvonta siirtyi 1970-luvun lopulla Sambian haaratoimiston alaisuuteen, koska Sambia on Malawin rajanaapuri toisin kuin Zimbabwe. Osa Sambian kirjallisuusvarastoista sijaitsi strategisesti lähellä Malawin rajaa. Ne hyvin  harvat veljet, joilla oli kulkuneuvoja, ajoivat Sambiaan hakemaan suuria kirjallisuuslaatikoita ja salakuljettivat ne sitten Malawiin. Koska tiesulkuja oli harvassa ensimmäisinä kiellon aikaisina vuosina, menetelmä toimi hyvin.

Kun veljillä oli tarvittavat kirjat ja lehdet, kokoukset voitiin pitää. He eivät tietenkään voineet kokoontua avoimesti valtakunnansaliin. Sen sijaan he tapasivat salaa, usein yöllä, ja sellaisissa paikoissa, joissa naapurit ja muut kyläläiset eivät olleet kuuloetäisyydellä. Joillakin veljillä oli sukupalstansa, tavallisesti heti kylän ulkopuolella. Ne olivat käteviä kokoontumispaikkoja. Suuri joukko olisi luonnollisestikin kiinnittänyt huomiota kävellessään yhdessä kokoukseen, joten veljet kulkivat pienissä ryhmissä. Kun kaikki olivat saapuneet, kokous saattoi alkaa. Valtakunnan lauluja ei laulettu sydämen pohjasta – niitä vain hyräiltiin hiljaa. Hyvän puheen jälkeen ei liioin taputettu innostuneesti – hierottiin vain pehmeästi kämmeniä vastakkain.

 Kaikki läsnäolijat arvostivat kuitenkin ajankohtaista hengellistä ruokaa ja tunsivat yhteenkuuluvuutta kaikkialla maailmassa olevien veljien ja sisarten kanssa, jotka seurasivat samaa opetusohjelmaa. Kokoukset varustivat veljet hyvin myös elintärkeään saarnaamistyöhön. Sitä heidän täytyi tehdä hyvin huomaamattomasti.

Rohkeita kuriireja

Vaikka kirjallisuutta tuotiin maahan suuremmitta vaikeuksitta jonkin aikaa, tilanne muuttui 1980-luvun  puolivälissä. Joka puolelle maata ilmestyi tiesulkuja. Poliisi valpastui ajoneuvojen tarkastamisessa. Veljet eivät voineet enää tuoda kirjallisuutta Sambiasta autoilla. Mitä oli tehtävissä?

Polkupyörät otettiin tehokkaampaan käyttöön. Ajamalla syrjäseutujen kautta veljet onnistuivat sivuuttamaan tiesulut ja rajanylityspaikat. Kuriirina palveleminen kysyi suurta rohkeutta ja vahvaa uskoa. Jehova Jumala siunasi kuitenkin selvästi heidän uskollista palvelustaan. Ajattelehan seuraavia kokemuksia:

Letson Mlongoti oli polkemassa Lilongwen läpi lehtisäkki pyörän tavaratelineellä. Kun hän huomasi, että katujen varret olivat täynnä ihmisiä – joukossa poliiseja ja Malawin nuoria pioneereja – odottamassa presidentin vierailua, hän hermostui kovasti. Sitten hänen kauhukseen säkki putosi kadunkulmassa maahan. Lehdet levisivät kadulle kaikkien katseltavaksi! Hänen ympärilleen kerääntyi nopeasti  väkeä, ja veljemme odotti pahinta. Mutta pian hän tajusi, että he vain auttoivat häntä keräämään lehdet takaisin säkkiin. Helpottuneena mutta hiukan järkyttyneenä hän oli kohta taas pyörän selässä ja kiitti Jehovaa siitä, että tämä oli sokaissut poliisin ja Malawin nuorten pioneerien silmät.

Fred Lameck Gwirize oli kuljettamassa tärkeää seurakunnan postilähetystä. Hän oli polkemassa kovaa vauhtia pitkin alamäkeä Kasungun lähellä, kun hän näki edessään nuorisoliittolaisten valvoman tiesulun. Ennen kuin hän ehti sille, hän pysähtyi, kääntyi ympäri ja alkoi vinhasti polkea vastakkaiseen suuntaan. Nuorisoliittolaiset huusivat hänen peräänsä ja käskivät hänen pysähtyä. ”Minne sinä olet menossa?” he huusivat. Kuriiri vastasi: ”Poljin mäkeä alas niin kovaa, että ajoin ohi siitä, mistä minun piti kääntyä!” Hänen yllätyksekseen he uskoivat hänen selityksensä, ja hän kiitti Jehovaa suojeluksesta.

Osa näistä rohkeista kuriireista jäi kuitenkin kiinni ja joutui joksikin aikaa vankilaan. Useimmat heistä olivat perheellisiä miehiä.

Vakituinen ”turisti”

Vuodesta 1987 lähtien Malawiin teki säännöllisiä vierailuja Edward Finch, Sambian haaratoimistokomitean jäsen. Malawi oli suosittu turistikohde ja veli Finchillä oli sukulainen Blantyressa, joten hänen oli helppo tulla maahan ”lomalle”. Ollessaan vasta 19-vuotias tienraivaaja kotimaassaan Rhodesiassa Ed Finch oli ollut Guido Otton mukana joillakin niistä matkoista, joita tämä teki Malawiin täydentääkseen McLuckien salaisen kellarin varastoja. Nyt Gilead-koulun käyneenä veli Finch sai uuden Malawiin liittyvän tehtävän.

Hänen käyntiensä taustalla oli Sambian haaratoimiston  tuntema huoli siitä, ettei Malawi saanut riittävästi raamatullista kirjallisuutta. Kun veli Finch tapasi maakomitean, sen jäsenet olivat haltioissaan siitä, että he olivat saaneet ulkomailta vieraan rohkaisemaan heitä ja antamaan lisäneuvoja. Maakomitean, kierros- ja piirivalvojien sekä kuriirien kanssa pidettiin sarja salaisia kokouksia. Kaikki halusivat innokkaasti tehdä osansa, jotta seurakuntien tarpeet täytettäisiin. Malawin rajan tuntumassa oleviin Sambian varastoihin kertynyt kirjallisuus alkoi jälleen siirtyä Malawiin säännöllisesti.

Veli Finch, mukanaan usein vaimonsa Linda, teki Malawiin monia rohkaisevia ”turistimatkoja”. Hän matkusteli maassa ristiin rastiin, ei kuitenkaan katselemassa nähtävyyksiä, vaan kannustamassa ja valmentamassa mahdollisimman monia veljiä. Hänen käyntejään arvostivat etenkin ne veljet, jotka ottivat johdon kiellon aikana. He olivat kiitollisia siitä rakkaudesta ja kärsivällisyydestä, jota hän ilmaisi työskennellessään heidän kanssaan.

 Apua kuriireille

Kuriirit eivät tietenkään ehtineet pyörillään kaikkiin Malawin seurakuntiin. Siksi vuonna 1988 hankittiin pieni avopakettiauto, jota käytettiin ahkerasti maan sisäiseen kirjallisuuden jakeluun. Kuljettajat oppivat tuntemaan seudut, joilla oli tiesulkuja, ja kiersivät ne viisaasti. Muutkin rohkeat veljet tarjosivat palveluksiaan. Heihin kuului Victor Lulker, joka palveli englanninkielisessä seurakunnassa Blantyressa. Hän asetti itsensä suureen vaaraan, kun hän monina öinä kuljetti kirjallisuutta omalla autollaan salaisiin varastoihin eri puolille maata. Samanlaista apua antoi vuoteen 1972 saakka Cyril Long, joka asuu nykyään Etelä-Afrikassa. Hän pystyi myös hankkimaan veljille kipeästi kaivattuja lääkkeitä alennettuun hintaan eräältä myötämieliseltä apteekkarilta.

Eräs tärkeä hengellisen ruoan jakamista edistänyt seikka oli se, että Brooklynissa toimiva Seuran päätoimisto antoi luvan painaa lehdet raamattupaperille, tehdä kirjoista pehmeäkantisia ja pienentää Vartiotornin tutkittavat kirjoitukset erikoiskokoon niin sanotuiksi minilehdiksi. Kun Ed Finch tapasi kuriirit salaa huhtikuussa 1989 ja kertoi heille näistä julkaisujemme uusista erikoispainoksista, heidän silmänsä kostuivat liikutuksesta. Miten syvästi he arvostivatkaan Jehovan rakkaudellista huolenpitoa! Nyt he voisivat kuljettaa kaksi kertaa enemmän kirjallisuutta kuin aiemmin.

Nämä julkaisut oli helpompi taittaa ja piilottaa. Minilehtiä pystyi jopa lukemaan avoimesti yleisissä kulkuvälineissä. Kukaan ei tiennyt, mitä ne olivat! ”Uskollinen ja ymmärtäväinen orja” todellakin toimi tehtävänsä mukaisesti ja järjesti hengellistä ”ruokaa oikeaan aikaan” (Matt. 24:45–47). Nämä kallisarvoiset ”ruokavarat” auttoivat Jehovan palvelijoita pysymään nuhteettomina vaikeuksissa.

 Ainutlaatuinen seurakunta

Valitettavasti Seuran käyttämä pieni pakettiauto ajoi vuonna 1990 kolarin poliisiauton kanssa. Kun poliisi huomasi, mitä autossa oli, sitä ajaneet kaksi veljeä pidätettiin viipymättä ja pantiin vankilaan. Toinen heistä oli Lemon Kabwazi.

Saavuttuaan Chichirin vankilaan veli Kabwazi pani merkille, että siellä entuudestaan olleet kymmenen veljeä olivat säälittävässä kunnossa. ”Seniorivangit” varastivat veljiltä kaikki peitot eivätkä antaneet heidän pitää kokouksiaan. Veli Kabwazi ymmärsi, että nyt tarvittiin toimintaa. Kun hänen vaimonsa Chrissie kävi katsomassa häntä, hän pyysi tätä tuomaan vankilaan joitakin hänen vaatteitaan. Ne hän jakoi veljilleen, jotta he saattoivat olla siistissä asussa. Se teki muihin vankeihin vaikutuksen. Sitten veli Kabwazi yritti päästä hyviin väleihin ”seniorivankien” kanssa, joiden hallussa olivat kaikki peitot. Miten hän toimi? ”Pyysin erästä veljeä ostamaan minulle kymmenen kiloa sokeria”, kertoo veli Kabwazi. ”Yhdellä kilolla sokeria sai yhden peiton.” Sillä voitti myös ”seniorivankien” ystävyyden, ja nyt he antoivat pitää kokoukset häiriöttä.

Vankilan pihalla pidetyt säännölliset kokoukset johtivat pian seurakunnan muodostamiseen. Minkä niminen siitä tuli? Nurkkausseurakunta, koska kokoukset pidettiin vankilan pihan nurkkauksessa. Aikanaan Nurkkausseurakunnan kokouksissa kävi vakituisesti yli 60 henkeä. Uusi seurakunta oli hyvissä käsissä, sillä siitä huolehtivat kolme vanhinta ja yksi avustava palvelija. Sen aluekin oli hyvin hedelmällinen: joku oli aina ”kotona”! Niistä viidestä raamatuntutkistelusta, joita veli Kabwazi johti siellä, kaksi on sittemmin johtanut kasteeseen.

 ”Terveellistä” ruokaa

Nurkkausseurakunnalla oli kuitenkin ongelmana, miten saada vankilaan kirjallisuutta kokouksia varten. Veli Kabwazi keksi siihenkin keinon. Hän sopi juuri vapautetun veljen kanssa, että tämä tulisi käymään vankilassa ruokapaketti mukanaan. Kun vartijat tarkastivat paketin, he näkivät vain maniokin juuria, suosittua ruokaa Malawissa. He eivät aavistaneetkaan, kuinka ”ravitsevaa” ja ”terveellistä” tämä maniokki oli! Jokaisen juuren keskustasta oli leikattu pois ohuita suikaleita. Tilalle oli pantu rullalle käärittyjä minilehtiä, lyhyitä pätkiä Puhu perustellen -kirjasta ja He tutkivat Raamattua päivittäin -kirjanen. Kun veljet olivat saaneet kaksi lähetystä tätä ”terveellistä” ruokaa, heillä oli kaikki, mitä he tarvitsivat kokouksia ja raamatuntutkisteluja varten. Veli Kabwazi muistelee heillä olleen niin monta minilehteä, ettei heidän tarvinnut käydä läpi yhtään Vartiotornin kirjoitusta toistamiseen niiden kahdeksan kuukauden aikana, jotka hän oli vankilassa.

Nurkkausseurakuntaa ei onneksi enää ole olemassa. Jehovan kansan ei Malawissa enää tarvitse pitää kokouksia telkien takana!

Veljemme voittavat toisten kunnioituksen

Vähitellen hyökkäykset Jehovan todistajia vastaan harvenivat. Niistä kuultiin kuitenkin vielä silloin tällöin. Mutta kuten aina veljemme pysyivät lujina, ja siksi monet alkoivat kunnioittaa Jehovan kansaa.

Mchinjin alueella päällikkö Mzama osoitti kirjeen ”hallintoalueellani asuville rakkaille Jumalan palvelijoille”. Siinä sanottiin: ”Kaikki piirissäni asuvat Jehovan todistajat ovat erittäin hyviä ihmisiä. Piiriini kuuluu 13 kylää.” Kiitettyään todistajia luotettavasta veronmaksusta, korkeasta moraalista sekä puhtaudesta, kunnioittavasta asenteesta ja  ahkeruudesta hän sanoi lopuksi: ”Kannustan kaikkia teitä Jehovan todistajia pitämään edelleen kiinni laeistanne.”

Austin Chigodi oli alkuvuodesta 1990 niiden 22:n joukossa, jotka Nuorisoliiton jäsenet pidättivät kierroskonventissa Nathenjessa lähellä Blantyrea. Oltuaan vankilassa puolitoista vuotta tuolloin jo kohta 80-vuotias veli Chigodi pääsi vapaaksi. Kun jotkut nuorisoliittolaiset näkivät, että tämä iäkäs mies oli yhä hengissä ja uskollinen Jumalalleen, he eivät voineet olla ihailematta sitä. He jopa pyysivät raamatuntutkisteluja. Veli Chigodi oli kuitenkin hyvin varovainen, sillä hän ei halunnut vaarantaa veljiään. Nuoret eivät hellittäneet. Lopulta tutkistelut aloitettiin. Osa edistyikin kasteelle asti, ja nykyään muutamat heistä palvelevat jopa vanhimpina ja avustavina palvelijoina.

Eräs toinen uskollinen veli, Samuel Dzaononga, kesti neljä puolueettomuudestaan aiheutunutta vankeustuomiota Dzalekassa. Kun hän sitten vuonna 1989 oli jälleen kerran kieltäytynyt lujasti ostamasta puolueen jäsenkorttia, hänet pidätettiin viidennen kerran. Nuorisoliittolaiset veivät hänet Saliman poliisiasemalle. Minkä yllätyksen he kokivatkaan, kun vastaava poliisi sanoikin heille: ”Jos te haluatte saada tämän miehen taas vankilaan, teidän on parasta valmistautua menemään sinne itsekin. Teidän olisi kuulkaa hyvä tajuta, mitä tämä mies on kestänyt tinkimättä koskaan uskostaan. Oletteko valmiit siihen?” ”Emme”, he vastasivat. Silloin poliisi jatkoi: ”Siinä tapauksessa teidän on parasta viedä mies takaisin kyläänsä ja lakata ahdistelemasta häntä. Hän ei tule koskaan tinkimään uskostaan.” Niinpä veli Dzaononga vietiin autolla takaisin kyläänsä. Perillä kylän päällikkö kutsuttiin paikalle ja hänen käskettiin pitää huolta siitä, ettei veljeämme enää ahdisteltaisi. Siitä lähtien veli Dzaonongan nähtiin lukevan Vartiotornia ja Herätkää!-lehteä  ja todistavan naapureilleen – avoimesti ja pelkäämättä häiriöitä.

Vapaamuotoista todistamista

Koko kiellon ajan todistettiin vapaamuotoisesti. Kun vastustus hellitti jonkin verran, oltiin rohkeampia. Alkuvuodesta 1990 Ntcheun kaupungissa levitettiin kirja Suuren Opettajan kuunteleminen nuorelle naiselle, joka osoitti kiinnostusta Raamatun totuutta kohtaan. Koska hän itse ei osannut lukea kovin hyvin, veljet kehottivat häntä pyytämään jotakuta lukemaan hänelle kirjaa. ”Sinun pitäisi kuitenkin löytää joku, johon voit luottaa”, veljet varoittivat. Naisen luona asui tuohon aikaan hänen veljensä Simon. Hän jos joku oli luotettava. Lukiessaan kirjaa sisarelleen Simon kuuli siinä pian totuuden soinnin. Aikanaan hänen kanssaan alettiin tutkia säännöllisesti Raamattua. ”Näin omin silmin Raamatusta, että tosi kristittyjä vainottaisiin”, Simon sanoi, ”ja siitä tiesin, että Jehovan todistajilla on tosi uskonto.” (2. Tim. 3:12.) Simon Mangani edistyi vauhdilla, ja hänet kastettiin samana vuonna. Nykyään hän palvelee Betelissä Lilongwessa.

Äkillinen kaatosade toi Blantyressa odottamattomia tuloksia Beston Madeyalle, vakituiselle tienraivaajalle. Hän hakeutui suojaan pienen kirkkorakennuksen kuistille. Odotellessaan kuuron loppua hän kuuli sisältä ihmisten kysyvän papiltaan, menevätkö kaikki hyvät ihmiset taivaaseen. Pappi ei osannut vastata. Koska veli Madeya halusi auttaa, hän astui sisälle kirkkoon ja tarjoutui vastaamaan tuohon kysymykseen. Hänen yllätyksekseen siihen suostuttiin. Kysymyksiä sateli lisää, ja kohta oli käynnistynyt seitsemän raamatuntutkistelua.

Nuoretkin käyttivät koulussa avautuneet todistamistilaisuudet hyväkseen. Kun Dorothy Nakula sai tehtäväksi  kirjoittaa aineen, hän valitsi aiheeksi joulun alkuperän. Aine teki hänen opettajaansa niin suuren vaikutuksen, että sitä näytettiin muillekin opettajille. ”Mistä sinä löysit tähän aineistoa?” he kysyivät. Ja Dorothy sai levittää opettajilleen 17 lehteä.

”Rakas setä”

Vaikka Jehovan palvelijat joutuivat kestämään paljon ahdistusta, he eivät koskaan tunteneet jääneensä yksin. He tiesivät, että Jehova tuki heitä, ja he luottivat maailmanlaajuisen veljesseuran rakkauteen ja tukeen.

Sen lisäksi, mitä Rhodesian (nykyisen Zimbabwen) ja Sambian haaratoimistot tekivät, paikalliset kypsät veljet työskentelivät kovasti sen hyväksi, että lauma sai Malawissa rakkaudellista huolenpitoa ja hengellistä ruokaa. Maakomitealla eli henkilöstöosastolla, joksi sitä sanottiin, oli tässä tärkeä osa. Mitä sen työhön kuului? Tuossa komiteassa monia vuosia palvellut Lemon Kabwazi selittää: ”Ensisijainen tehtävämme oli varmistaa, että veljemme saivat kirjallisuutta. Siksi käytimme paljon aikaa kuriirien ja kierrosvalvojien  organisoimiseen ja rohkaisemiseen. Kävimme myös katsomassa vainon uhreiksi joutuneita veljiä nähdäksemme, miten voisimme auttaa ja vahvistaa heitä.”

Eri seurakuntiin lähetettiin rohkaisukirjeitä ja tarvikkeita. Postilaitoksen käyttäminen oli vaarallista, joten veljet kehittelivät erityisiä koodeja ja peitenimiä välttääkseen paljastamasta toisiaan. Maakomitean kirjeissä oli allekirjoituksena ”H.O.” Näin viranomaiset eivät päässeet selville kirjeen tarkoituksesta, vaikka se olisi joutunutkin heidän käsiinsä. Kierrosvalvojat tunnettiin kierroksensa numerolla, ja vierailuviikoista puhuttiin ”erikoisviikkoina”. Vielä nykyäänkin kuulee sanottavan: ”M-11 tulee meille kohtapuoliin vierailulle, kun meillä on erikoisviikko.” Entä itse maakomitea? Joka puolelta maata lähetettiin kirjeitä ”rakkaalle sedälle”, ja vastaukset lähtivät eri ”veljenpojille” ja ”veljentyttärille”. Tällaisen varovaisen menettelyn ansiosta yhteydet eivät katkenneet noina monina kiellon alaisina vuosina.

Maakomitean vanhimmat näyttivät todella, mitä Valtakunnan etujen etsiminen ensin tarkoittaa (Matt. 6:33). Jotkut heistä, kuten Ellyson Njunga, Havery Khwiya, Adson Mbendera ja Lemon Kabwazi, palvelevat Jehovaa edelleen kokoaikaisina sananpalvelijoina. Heidän uskollinen esimerkkinsä on kannustanut monia muita panemaan Valtakunnan ensi sijalle elämässään ja säilyttämään nuhteettomuuden vastoinkäymisistä huolimatta.

Poliittisia muutoksia

Kun Afrikan eteläosien yli alkoi edetä uusi ”demokraattisen” innostuksen aalto, se vaikutti Malawiinkin. Hallitukseen kohdistunut kansainvälinen painostus ihmisoikeustilanteen kohentamiseksi lisääntyi vuoden 1992 aikana. Sen johdosta presidentti Banda ilmoitti: ”Se joka pakottaa ihmisiä ostamaan puolueen jäsenkortin – – toimii vastoin  Malawin kongressipuolueen sääntöjä.” Hän lisäsi: ”Se on hyvin pahasti tehty, hyvin pahasti – – en ole koskaan käskenyt ketään toimimaan niin.” Näin Banda teki lopun siitä, mikä oli 25 vuoden ajan aiheuttanut paljon kärsimystä uskollisille veljillemme Malawissa.

Tämän jälkeen Jehovan todistajat havaitsivat, että he saattoivat pitää useimmat kokouksensa ja konventtinsa avoimesti ja vapaasti. Enää ei kantautunut tietoja ahdistelusta tai vainosta. Lopultakin saatiin nauttia jonkinlaisesta vapaudesta, ja veljet käyttivät sen täysin hyödykseen. He eivät olleet kuitenkaan varautuneet siihen, mitä seuraavaksi tapahtui.

”Jehova on suurenmoinen Jumala!”

Elokuun 12. päivä 1993 – unohtumaton päivä Jehovan kansalle Malawissa! Lähes 26 vuotta voimassa ollut kielto kumottiin vihdoin. Ensin veljet eivät edes tienneet sitä. Kun kielto oli asetettu vuonna 1967, sanomalehdissä oli kautta maan ollut näyttäviä otsikoita tuosta toimenpiteestä ”’vaarallista’ lahkoa” – Jehovan todistajia – vastaan. Nyt kun kielto kumottiin, siitä ei kuultu halaistua sanaa. Olikin lähes sattuma, että erään veljen silmät osuivat Government Gazette -lehdessä olleeseen pikkuriikkiseen ilmoitukseen. Kun uutinen kantautui vähitellen veljille, he olivat suunniltaan ilosta, mutta eivät voineet olla tuntematta pientä epäuskoa. Miksi? Veli Kabwazi sanoi: ”Rukoilimme, että kielto poistuisi jonain päivänä. Mutta emme ikinä kuvitelleet, että se tapahtuisi vielä Bandan elinaikana.” Hän jatkoi: ”Jehova on suurenmoinen Jumala!”

Ennen kieltoa vuonna 1967 oli seurakuntien yhteydessä ollut noin 18000 aktiivista julistajaa. Kuinka paljon heitä oli nyt, kun monesti raakaakin vastustusta oli kestänyt 26 vuotta? Määrä oli kivunnut 30408:aan! Veljiemme ja sisariemme  nuhteettomuus oli saanut riemuvoiton kaikista vaikeuksista, Jehovan loistoisan nimen ylistykseksi!

Jehovan todistajat olivat äärettömän iloisia uudesta vapaudestaan. Mutta he myös ymmärsivät, että edessä oli enemmän työtä kuin koskaan.

Erikoisrynnistys

Heti kun uutinen ehti Sambian haaratoimistoon, Ed Finch lähetettiin Malawiin, mutta ei turistina, sillä nyt hänen tehtävänään oli auttaa siinä, että Jehovan todistajien työ Malawissa saataisiin jälleen lailliselle perustalle. Vierailun aikana hänellä ja Lindalla oli tilaisuus työskennellä englanninkielisen seurakunnan yhteydessä Blantyressa. Useimmat julistajat eivät olleet koskaan todistaneet talosta taloon. Heitä luonnollisestikin jännitti. Mutta Finchit saivat pienen suostuttelun jälkeen heidät kaikki lähtemään palvelukseen. Oli hyvin innostavaa kuulla heidän kokemuksiaan, kun he parin tunnin kuluttua palasivat. Monet ihmiset olivat kuunnelleet halukkaasti. Toiset olivat onnitelleet heitä Jehovan todistajien saamasta vapaudesta. Tämän jälkeen veljien oli paljon helpompi jatkaa palvelusta.

Aluksi Malawin Jehovan todistajien työn uudelleenrekisteröinti osoittautui melko hankalaksi. Mistään valtion virastosta ei löytynyt todisteita siitä, että Seura olisi koskaan ollut rekisterissä Malawissa. Sitten eräänä päivänä Ed Finch huomasi rivin vanhoja kirjoja Blantyren rekisteritoimistossa. Hän otti käteensä osan, jossa luki ”W”, ja sieltä alkuperäinen rekisteröinti (hakusanalla Watchtower) löytyikin! Laillinen puoli lähti nyt etenemään reippaasti. Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseura – Jehovan todistajien käyttämä lakimääräinen yhdistys – rekisteröitiin 15. marraskuuta 1993, ja Jehovan todistajat olivat taas laillisesti tunnustettu uskontokunta Malawissa.

 Loppuvuodesta koko maassa järjestettiin erikoistraktaattirynnistys. Levitettävänä oli sattuvasti traktaatti Mitä Jehovan todistajat uskovat?, ja sitä tarjottiin kolmella pääkielellä. Se palveli kahta tarkoitusta. Ensinnäkin veljet ja sisaret pääsivät sen avulla taas vauhtiin julkisessa palveluksessa, ja toiseksi se auttoi yleisöä ottamaan itse selvää Jehovan todistajia koskevista tosiasioista. Traktaattia levitettiin yli miljoona kappaletta, ja Sambian haaratoimistoon tulvi kirjeitä kiinnostuneilta. Jehovan julkinen ylistys alkoi jälleen kaikua Malawin kaduilla ja ovilla.

Työ organisoidaan uudelleen

Sambiassa oli menossa palvelijoiden valmennuskoulun ensimmäinen Afrikan eteläosassa pidetty kurssi, kun uutinen kiellon kumoamisesta kantautui sinne. Se herätti niin beteliläisissä kuin oppilaissakin suurta innostusta. Miten riemuissaan olikaan kaksi oppilasta, kun heidät määrättiin Malawiin! He olivat ensimmäiset ulkomaiset kokoaikaiset palvelijat, jotka maahan lähetettiin sitten vuoden 1967. Nämä kaksi veljeä, Andrew Bird ja Karl Offermann, palvelevat nyt Betelissä Lilongwessa. Bernard Mazunda, ensimmäinen tuon koulun käynyt malawilainen ja samaiselta kurssilta valmistunut, palvelee nyt kierrosvalvojana muiden sellaisten rinnalla, jotka ovat käyneet koulun myöhemmin.

Samaan aikaan Sambian haaratoimiston veljet jatkoivat niiden ongelmien selvittämistä, jotka liittyivät Malawin työn uudelleenorganisointiin. Heille valkeni pian, että vaikka Jehovan todistajien toiminta ei enää ollut kielletty, heidän raamatullinen kirjallisuutensa oli. Asiaa selvitettiin erittäin hedelmällisessä tapaamisessa oikeusministerin kanssa. Hän ryhtyi heti toimiin Seuran kirjallisuuden vapauttamiseksi kiellon alaisuudesta. Lisäksi hän tarjoutui auttamaan sopivan tontin etsimisessä uutta haaratoimistoa varten. Sen ansiosta Seura sai mahdollisuuden hankkia 12 hehtaarin  erinomaisen tontin Lilongwesta. Tällä keskeisellä paikalla ollaan jo rakentamassa uusia haaratoimistotiloja.

Kun seurakunnat alkoivat kokoontua taas avoimesti, monet kokivat iloisia hetkiä tavatessaan ystäviä, joita he eivät olleet nähneet sen koommin, kun kielto astui voimaan. Kokoukset venyivät pitkiksi, mutta kukaan ei näyttänyt panevan sitä pahakseen. Yleisön ei tarvinnut enää tyytyä pelkkään kämmenien hieromiseen kiittääkseen veljien puheista. Sen sijaan se taputti innokkaasti jokaiselle, joka kävi lavalla. Valtakunnanlauluja ei tarvinnut enää hyräillä hiljaa. Veljet saattoivat nyt laulaa täysin palkein. Kaikkien suosikkilauluksi nousi nopeasti laulu ”Me kiitämme sinua, Jehova”.

Veljet kuitenkin ymmärsivät, että he tarvitsivat apua päästäkseen ajan tasalle järjestöön liittyvissä asioissa. Vanhimmat ottivat nöyrästi ja innokkaasti vastaan ohjeita Seuran toimistolta ja muilta erikoisvalmennusta saaneilta veljiltä. Ei kestänyt kauan, kun järjestölliset menettelytavat jo paranivat näkyvästi seurakunnissa. Julistajamääräkin kasvoi jatkuvasti. Kiellon poistamista seuranneena palvelusvuonna  kastettiin 4247 uutta opetuslasta ja Kristuksen kuoleman muistonvietossa oli läsnä 88903 henkeä.

Lisää apua maahan

Koko maan valtasi riemu, kun kuultiin, että kaksi Malawissa ennen kieltoa palvellutta lähetystyöntekijäpariskuntaa tulisi takaisin. Keith ja Anne Eaton, jotka olivat palvelleet Zimbabwessa tämän väliajan, saapuivat 1. helmikuuta 1995 auttamaan toimistotyössä Lilongwessa. Myöhemmin Jerker ja Gurli Johansson, jotka olivat Zairessa (nykyään Kongon demokraattinen tasavalta), määrättiin Blantyren lähetyskotiin. Molemmat pariskunnat ovat saaneet uudelleen pysyvät oleskeluluvat. Jälleennäkemisen ilo on ollut suuri, kun nämä pitkäaikaiset lähetystyöntekijät ja ne malawilaiset veljet ja sisaret, jotka palvelivat heidän kanssaan ennen kieltoa, ovat tavanneet toisensa!

Malcolm Vigo, joka on nykyään Nigerian haaratoimistossa mutta toimi Malawin haaratoimistonpalvelijana kiellon astuessa voimaan, sai helmikuussa 1995 edun vierailla Malawissa ensimmäisenä vyöhykevalvojana moniin, moniin vuosiin. Hänen vaimonsa Linda Louise oli hänen mukanaan. Miltä veljestä tuntui? ”Se oli  todella koskettava kokemus ja etuoikeus! Tuntui kuin olisin tullut kotiin.”

Malawiin määrättiin näinä aikoina myös muita lähetystyöntekijöitä ja päteviä veljiä läheisistä haaratoimistoista. Kentältä tuli kirjeitä virtanaan. Oli tosiaan ”runsaasti tehtävää Herran työssä” (1. Kor. 15:58).

”Iloisia ylistäjiä”

Kuvittele, miltä malawilaisista todistajista tuntui, kun heinä-elokuussa 1995 tuli mahdolliseksi järjestää  piirikonventteja ensimmäistä kertaa 28 vuoteen. Niin kuin useimmissa Afrikan konventeissa on tapana, perheet toivat mukanaan ison kasan katunduja (matkatavaroita): peittoja, kattiloita, pannuja ja jopa ruoanlaittoon tarkoitettuja polttopuita.

Useimmat noista läsnäolijoista eivät voineet muistaa edellistä konventtien sarjaa, joka pidettiin juuri ennen kieltoa, koska siihen aikaan he olivat olleet liian pieniä, eivät olleet vielä syntyneet tai eivät vielä tunteneet totuutta. Enemmistölle tämä oli siis ensimmäinen piirikonventti. Sen teema ”Iloiset ylistäjät” olikin erittäin sopiva. Saapuessaan konventtipaikalle jotkut hieroivat epäuskoisina silmiään ja sanoivat: ”Enhän minä vain uneksi?” Heistä oli suurenmoista seurata samaa konventtiohjelmaa kuin palvojatoverinsa kautta maailman. Eri puolilla maata pidettiin yhteensä yhdeksän konventtia, joissa oli läsnä kaikkiaan runsaat 77000 henkeä! Uusi väline kenttäpalvelusta varten, kirja Tieto joka johtaa ikuiseen elämään, otettiin innostuneesti vastaan.  Vaikka se julkaistiin konventissa vain englanniksi, veljet olivat tyytyväisiä kuullessaan, että sitä käännettiin jo chichewaksi.

Järjestettiin myös englanninkielinen konventti. Se oli pieni mutta varsin kansainvälinen. Vieraita saapui Etelä-Afrikasta, Mosambikista, Sambiasta, Zairesta ja Zimbabwesta. Kiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon, että se pidettiin Kwachan konferenssikeskuksessa Blantyressa, jonka Banda oli rakentanut nimenomaan joitakin puolueensa kokoontumisia varten. Yleisö kuunteli tarkasti, kun kahta paikallista veljeä, Widdas Madonaa ja Lackson Kunjea, haastateltiin kiellon aikaisista kokemuksista. Paikalla oli myös Ed Finch, joka sanoi tuosta onnellisesta tilaisuudesta: ”Miten pitkään me kaikki olimme rukoilleet tätä päivää! Nyt ihmisten kasvoilla vieri ilon kyyneleitä. Meillä oli vedet silmissä ja iso pala kurkussa katsellessamme, kun Victor Lulker kastoi oman tyttärensä Angelinen julkisesti eikä salaa jossain kylpyammeessa.” Kun konventti päättyi koskettavaan lauluun ”Me kiitämme sinua, Jehova”, sydämet olivat taas pakahtua ja kyyneleet valuivat poskilla. Nämä kaikki yhdeksän konventtia pysyvät vielä pitkään niihin tulleiden iloisten ylistäjien mielessä.

Haaratoimisto alkaa jälleen toimia

Malawin toimistosta tuli 1. syyskuuta 1995 jälleen hallintoelimen ohjauksessa toimiva haaratoimisto. Se sijaitsi Lilongwessa. Seurakuntia oli 542 ja julistajia yli 30000, joten tehtävää oli paljon.

Nyt alkoi tapahtua! Kymmenen beteliläistä olivat aluksi hukkua kaikkeen työhön. Sittemmin on saatu lisää beteliläisiä ja muita veljiä, jotka ovat tarjonneet apuaan. Myös chichewan- ja tumbukankieliset käännösryhmät ovat siirtyneet Sambiasta takaisin noiden kielten ”kotimaahan”.

 Haaratoimisto on auttanut veljiä kohtaamaan uusia tilanteita, jotka koettelevat heidän uskollisuuttaan. Niitä ovat lipun tervehtiminen, moraalittomuus, huumeidenkäyttö ja huono seura. Sairaalatietopalvelu on sekin perustettu niiden tueksi, joiden eteen tulee verensiirtoon liittyviä kysymyksiä.

Suureksi hyödyksi ovat olleet myös ne kaksi veljeä vaimoineen, jotka määrättiin matkatyöstä Etelä-Afrikasta takaisin Malawiin. He tekevät hyvää työtä piirivalvojina.

Melko äskettäin, 20. maaliskuuta 1997, tapahtui vielä jotain jännittävää. Todistajat ympäri Malawia saivat ilokseen kuulla lounastunnin uutislähetyksestä, että hallitus palauttaisi Seuralle sen entisen haaratoimistorakennuksen. Edellinen hallitus oli takavarikoinut sen vuonna 1967 ja käyttänyt sitä Malawin kongressipuolueen eteläosien aluetoimistona. Nyt se oli kuitenkin jälleen oikeiden omistajiensa hallussa, noin 30 vuoden keskeytyksen jälkeen. Millainen todistus olikaan, kun koko maa kuuli tämän uutisen moneen kertaan joka uutislähetyksessä kaikilla pääkielillä pitkin  päivää! Tuossa rakennuksessa pidetään taas säännöllisesti Jehovan todistajien kristillisiä kokouksia.

Jehova saa aikaan kasvun

Jehova on tosiaan siunannut palvelijoidensa työtä Malawissa kiellon poistamisen jälkeen. Monet ihmiset ovat halukkaasti pyytäneet todistajia sisälle sekä ottaneet heiltä kirjallisuutta ja suostuneet ilmaiseen Raamatun kotitutkisteluun. Hiljattain pidetyssä ”Usko Jumalan sanaan” -piirikonventissa eräs nainen hämmästyi nähdessään, miten paljon Jehovan todistajia kokoontui yhteen Namitete-nimisen kaupungin liepeillä. ”Mistä nämä kaikki tuhannet ihmiset oikein tulevat?” hän kysyi. ”Tämä on aivan ihmeellistä! Teidän työnnehän oli kiellettynä niin pitkään.” Näky sai hänet menemään noiden iloisten palvojien joukkoon kuuntelemaan ohjelmaa. Sen jälkeen hänkin halusi raamatuntutkistelun.

Myös jotkut entiset viholliset ovat osoittaneet vastakaikua totuudelle, ja osa heistä on pyytänyt anteeksi sitä, mitä he tekivät kiellon aikana. ”Ei se meidän keksintöämme ollut”, he sanovat. ”Hallitus pani meidät tekemään teille sitä pahaa.” Veljet ovat vain iloisia saadessaan sellaisia ihmisiä kokouksiin. Jopa se entinen ministeri, joka toivotti veljemme ”tervetulleiksi” näiden jouduttua palaamaan Mosambikista vuonna 1975 ja joka käski heitä palaamaan kyliinsä ja olemaan yhteistoiminnassa hallitsevan puolueen kanssa, on tutkinut Raamattua erään tienraivaajan kanssa Lilongwessa.

Kukaan todistaja ei ole katkera. Kukaan ei halua kostaa. (Room. 12:17–19.) Kaikki haluavat vain ylistää Jehova Jumalaa nyt kun he saavat tehdä niin vapaasti. He haluavat innokkaasti oppia käyttämään kaikkia sellaisia välineitä, jotka auttavat heitä olemaan tehokkaita opettajia palveluksessa. Esimerkiksi hyödyntämällä kirjoja Puhu perustellen  käyttämällä Raamattua ja Tieto joka johtaa ikuiseen elämään sekä Seuran videoita he auttavat tuhansia kiinnostuneita pääsemään alkuun Raamatun tutkimisessa.

Emme tiedä, kuinka pitkään Jehova antaa meidän vielä etsiä niitä, jotka ovat ”asetetut ehdolle ikuiseen elämään” (Apt. 13:48). On kuitenkin ilmeistä, että tässä maassa on suurenmoiset mahdollisuudet koota hengellistä satoa. Kesäkuussa 1998 saatiin mahtava uusi huippu: 42770 julistajaa. Vuonna 1998 pidetyissä ”Jumalan elämäntien” piirikonventeissa oli läsnä yhteensä 152746 henkeä, ja Kristuksen kuoleman muistonvietossa aiemmin samana vuonna oli 120412 henkeä.

Malawin Jehovan todistajat näkevät tosiaan edessään hyvin valoisan tulevaisuuden. He odottavat saavansa auttaa vielä monia tuhansia ihmisiä Jumalan sanan täsmälliseen tuntemukseen, ennen kuin Jehovan päivä tulee. He myös odottavat hartaasti sitä päivää, jona he voivat toivottaa tervetulleiksi perheenjäseniään ja rakkaita ystäviään takaisin kuolleista – kristittyjä veljiä ja sisaria, jotka olivat valmiit kuolemaan mieluummin kuin tinkimään kallisarvoisesta uskostaan. He odottavat innokkaina sitä päivää, jolloin Malawi on osa maailmanlaajuista paratiisia, jossa jokainen asuu turvassa ja kaikki Jehovaa rakastavat ja palvelevat ihmiset saavat nauttia täydellisestä elämästä ikuisesti.

Malawilaiset Jehovan todistajat ovat kokeneet ankaria uskonkoetuksia. Heidän nuhteettomuutensa vaikeuksissa on rohkaissut koko maailmanlaajuista veljesseuraa, johon he kuuluvat. Heidän innokkuutensa saarnata hyvää uutista ”suotuisaan aikaan, tukalaan aikaan” on ollut jäljittelemisen arvoinen esimerkki (2. Tim. 4:2). Kun oppii tuntemaan heitä, ei voi olla ajattelematta, että juuri heissä voi löytää ”Afrikan lämpimän sydämen”.

[Kartta s. 191]

(Ks. painettu julkaisu)

SAMBIA

Sinda Misalen leirit

MALAWI

Malawijärvi

Lilongwe

Zomba

Blantyre

Mulanjevuori

MOSAMBIK

Mlangenin leirit

Milangen leirit

MOSAMBIK

 [Kokosivun kuva s. 148]

[Kuva s. 153]

Gresham Kwazizirah, joka kävi kasteella vuonna 1925

[Kuva s. 157]

Bill McLuckie Seuran toimistossa Zombassa

[Kuva s. 162]

Tyypillinen malawilaiskylä

[Kuva s. 165]

Alex Mafambana

[Kuvat s. 170]

Todistajia saapumassa konventtiin Mulanjevuoren lähellä vuonna 1966

 [Kuvat s. 177]

Todistajien toiminta on kielletty; haaratoimiston portti lukitaan

[Kuva s. 178]

Vaikka Finley Mwinyeren oma koti oli tuhottu, hänelle oli tärkeintä vahvistaa veljiään

[Kuva s. 186]

Bill McLuckie vaimonsa Denisen kanssa

[Kuva s. 192]

Keskuslava, jolla annettiin raamatullista opetusta ja jaettiin leirin hoitoon liittyviä tehtäviä

[Kuva s. 193]

Batson Longwe, joka tunnettiin nimellä ”Seitsemästä seitsemään”

[Kuva s. 194]

Nazipolin pakolaisleiriä Mlangenin lähellä taloineen, joita todistajat rakensivat perheilleen

[Kuvat s. 200, 201]

Vaikka todistajat olivat olleet vankilassa uskonsa vuoksi, he jatkoivat palvelustaan iloiten

[Kuva s. 202]

Kuriireja, jotka vaaransivat vapautensa saadakseen veljilleen hengellistä ruokaa

[Kuva s. 204]

Ed ja Linda Finch olivat kiellon aikana säännöllisesti nähtyjä vieraita Malawissa

[Kuva s. 210]

Vanhimpia kokoontuneena kouluun taivasalle

[Kuva s. 215]

Keith ja Anne Eaton sekä Gurli ja Jerker Johansson – suureksi ilokseen taas Malawissa

[Kuvat s. 216]

Haaratoimistokomitea (ylhäältä alas): Lemon Kabwazi, Keith Eaton ja Colin Carson

[Kuvat s. 217]

Yllä: todistajat tarjoutuivat innokkaasti siivoamaan entisen haaratoimistorakennuksen, kun se saatiin takaisin

Oikealla: veljiä hakemassa seurakuntiin kirjallisuutta haaratoimistosta

[Kuva s. 218]

Malcolm Vigo on tavannut jälleen Widdas Madonan, jonka kanssa hän palveli haaratoimistossa ennen kieltoa

[Kuva s. 220]

Olkikattoinen valtakunnansali. Saleja tarvitaan vielä 600 seurakunnalle!

 [Kuvat s. 223]

Iloiset todistajat jatkavat Valtakunnan hyvän uutisen julistamista Malawissa