Uruguay

KUN espanjalaiset tulivat alun perin Uruguayhin vuonna 1516, he eivät löytäneet sen enempää kultaa kuin hopeaakaan eivätkä etsimäänsä kulkureittiä itämaihin. Aikanaan he kuitenkin havaitsivat, että Uruguayn kumpuileva maasto ja lauhkea ilmasto sopivat erinomaisesti karjankasvatukseen. Tässä oli keino ansaita rahaa. Espanja käytti siirtomaavalloille kovin tunnusomaisia menetelmiä ja käynnisti aggressiivisen sotaretken tehdäkseen lopun syntyperäisistä charrua-intiaaneista ja anastaakseen heidän maansa. 1600- ja 1700-luvuilla paikallinen intiaaniväestö korvattiin käytännössä kokonaan uusilla asukkailla. Myöhemmin saapui tuhansia siirtolaisia myös Italiasta ja monista muista maista. Siksi useimmat uruguaylaiset ovat nykyään eurooppalaisten siirtolaisten jälkeläisiä ja virallinen kieli on espanja.

Vaikka valtaosa maan kolmesta miljoonasta asukkaasta onkin eurooppalaista alkuperää, noin kymmenessä prosentissa on alkuperäisten intiaanien verta ja alle kolme prosenttia on Afrikasta tuotujen orjien jälkeläisiä. Suurin osa uruguaylaisista ei ole erityisemmin kiinnostunut uskonnosta. Katolisella kirkolla ei ole samanlaista voimakasta otetta väestöön kuin monissa muissa Etelä-Amerikan maissa. Itse asiassa 1900-luvun alkupuolelta lähtien kirkko ja valtio ovat olleet selvästi erillään toisistaan. Vaikka monet ovat vapaa-ajattelijoita, agnostikkoja ja ateisteja, huomattavan suuri  määrä ihmisiä uskoo kuitenkin edelleen Jumalaan. Heidän kantansa käy ilmi usein kuullusta ajatuksesta: ”Uskon Jumalaan. En vain usko uskontoon.”

Miten tällaiset ihmiset suhtautuisivat, jos he kristikunnan uskontunnustusten sijasta saisivat tietoa tosi Jumalasta, josta Raamattu kertoo, että hänellä on rakkaudellinen tarkoitus ja että hän on kohdellut huomaavaisesti ihmiskuntaa? Osoittautuisivatko he niiksi ”halutuiksi”, jotka Jumala toivottaa tervetulleiksi hengelliseen palvontahuoneeseensa? (Hagg. 2:7.)

Vaatimaton alku

Vuonna 1924 espanjalainen mies nimeltä Juan Muñiz tuli etsimään rehellissydämisiä ihmisiä, jotka haluaisivat tulla Jehovan palvojiksi. Silloinen Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran presidentti J. F. Rutherford pyysi häntä muuttamaan Etelä-Amerikkaan ja valvomaan hyvän uutisen saarnaamista Argentiinassa, Chilessä, Paraguayssa ja Uruguayssa. Pian sen jälkeen, kun hän oli saapunut Argentiinaan, hän purjehti La Platan poikki saarnaamaan uruguaylaisille.

Juan Muñiz opetti pelottomasti Jumalan sanaa seuraavat 43 vuotta – aina siihen asti kun hän kuoli vuonna 1967 – ja hänen välityksellään hyvä uutinen levisi lukuisiin Etelä-Amerikan maihin, muun muassa Uruguayhin. Monet tuon ajan Jehovan todistajat muistavat, että hän pystyi vangitsemaan yleisön mielenkiinnon pariksi kolmeksi tunniksi pelkän Raamatun avulla turvautumatta minkäänlaisiin muistiinpanoihin.

Pyyntöön saada lisää työntekijöitä vastataan

Saavuttuaan Etelä-Amerikkaan Juan Muñiz tajusi pian, että opetuslasten tekemiseen oli suuret mahdollisuudet ja että työntekijöistä oli suuri tarve. Hänestä on täytynyt tuntua samalta kuin Jeesuksesta: ”Eloa on paljon, mutta työntekijöitä on vähän. Anokaa sen tähden elonkorjuun  Herralta, että hän lähettäisi työntekijöitä elonkorjuuseensa.” (Matt. 9:37, 38.) Jehovalle, ”elonkorjuun Herralle”, esittämiensä rukousten mukaisesti veli Muñiz ilmaisi huolensa veli Rutherfordille.

Vastaukseksi hänen pyyntöönsä veli Rutherford tiedusteli Magdeburgissa Saksassa vuonna 1925 pidetyn konventin aikana eräältä saksalaiselta tienraivaajalta, haluaisiko tämä olla avuksi Etelä-Amerikassa. Tienraivaajan nimi oli Karl Ott. Veli Ott otti tehtävän vastaan, ja hän tuli tunnetuksi espanjankielisten veljien keskuudessa Carlos Ottina. Kun hän oli palvellut jonkin aikaa Argentiinassa, hänet määrättiin vuonna 1928 Montevideoon, Uruguayn pääkaupunkiin. Hän palveli Uruguayssa seuraavat kymmenen vuotta.

Carlos kävi muitta mutkitta käsiksi työhön. Hän osoittautui sekä ahkeraksi että kekseliääksi. Hän löysi hetimmiten Río Negron kadulta paikan, jossa hän saattoi asua ja pitää säännöllisesti raamatuntutkistelukokouksia muutaman kiinnostuneen kanssa. Hän sopi myös raamatullisten luentojen radiolähetyksistä. Muuan radioasema jopa suostui lähettämään luentoja ilmaiseksi.

Toisinaan Carlos meni ravintolaan ja lähestyi aterioivia ihmisiä. Eräänä päivänä ollessaan todistamassa tällä tavalla pöydästä pöytään hän tapasi José Gajekin, saksalaisen kauppiaan, joka omaksui Raamatun totuuden nopeasti. Pian José liittyi Carlosin rinnalle julistamaan hyvää uutista ensimmäisten joukossa Uruguayssa.

 Veli Gajek oli päättänyt levittää hyvää uutista Jumalan valtakunnasta kokoaikaisesti, ja niinpä hän myi ruokakauppansa ja ryhtyi tienraivaajaksi. Hän ja veli Ott kävivät läpi suuren osan maasta saarnaamalla talosta taloon ja pitämällä raamatullisia puheita monissa suurissa ja pienissä kaupungeissa. Veli Gajek kylvi runsaasti siemeniä uruguaylaisten sydämiin siihen asti kun hän kuoli vuonna 1953. Monista hänen oppilaistaan tuli kristillisen seurakunnan jäseniä, ja he ovat pysyneet uskollisina tähän päivään asti.

Venäläiset omaksuvat totuuden

Ensimmäisen maailmansodan aikana Pohjois-Uruguayhin muutti lukuisia venäläisperheitä. He perustivat sinne kukoistavia viljelyssiirtokuntia. He säilyttivät myös perinnäisen kunnioituksensa Raamattua kohtaan ja lukivat sitä säännöllisesti. Luonteeltaan uutterina ja pidättyväisinä he muodostivat yksinkertaista elämää viettävän yhteisön, joka ei ollut juurikaan tekemisissä uruguaylaisen yhteiskunnan kanssa. Täällä kuvaan astui mukaan muuan Uruguayn varhainen hyvän uutisen julistaja. Hänen nimensä oli Nikifor Tkatšenko.

Synnyinseudullaan Bessarabiassa Nikifor oli ollut pesunkestävä kommunisti. Muutettuaan Brasiliaan hän sai kuitenkin käsiinsä Vartiotorni-seuran julkaiseman kirjasen Missä ovat kuolleet? Hän tunnisti heti totuuden soinnin, ja hänestä tuli innokas Raamatun tutkija. Pian hän alkoi saarnata venäjänkielisten ihmisten keskuudessa São Paulon alueella Brasiliassa. Koska hänellä oli voimakas halu saarnata omalla kielellään maanmiehilleen Uruguayssa, hän teki sinne noin kahdentuhannen kilometrin matkan. Niinpä vuonna 1938 veli Tkatšenko saapui Pohjois-Uruguayssa sijaitsevaan Colonia Palman venäläisyhdyskuntaan ja palveli siellä niin innokkaasti, että pian hän oli levittänyt kaiken mukanaan olleen venäjänkielisen kirjallisuuden.

Maanviljelijät olivat innoissaan. Kokonaiset perheet alkoivat  tutkia ja tulla totuuteen. He osoittautuivat niiksi ”halutuiksi”, joita Jehova kutsuu huoneeseensa. Tkatšenko, Stanko, Kotlerenko, Gordenko, Seklenov ja Sikalo ovat vain muutamia niistä perheistä, joiden lastenlapset ja lasten lastenlapset ovat olleet perustana monille pohjoisen seurakunnille, esimerkiksi Bella Uniónin, Salton ja Paysandún seurakunnalle. Näissä perheissä on ollut tienraivaajia, vanhimpia, kierrosvalvojia ja lähetystyöntekijöitä. Veli Tkatšenko itse pysyi uskollisena aina siihen asti kun hän kuoli vuonna 1974.

Kuusi saksalaista

Koska Jehovan todistajia vainottiin ankarasti natsi-Saksassa, monet saksalaiset tienraivaajat lähtivät kotimaastaan palvellakseen Etelä-Amerikassa. Vuoden 1939 alkupuolella kuusi näistä tienraivaajista saapui pennittömänä Montevideoon mukanaan vain muutamia henkilökohtaisia tavaroita. He olivat iloisia tavatessaan Carlos Ottin, joka otti heidät vastaan. Kuusi saapujaa olivat Gustavo ja Betty Bender, Adolfo ja  Carlota Voss, Kurt Nickel sekä Otto Helle. Heidän saapumisestaan ei ollut ehtinyt kulua kuin kolme päivää, kun he jo saarnasivat talosta taloon. Koska he eivät osanneet espanjaa, he käyttivät painettuja espanjankielisiä todistuskortteja. He eivät osanneet sanoa espanjaksi muuta kuin ”Por favor, lea esto” (”Olkaa hyvä ja lukekaa tämä”). Puutteellisesta kielitaidostaan huolimatta tämä saksalainen ryhmä jätettiin Uruguayhin huolehtimaan tuossa maassa suoritettavasta Valtakunnan työstä, kun veli Ott määrättiin takaisin Argentiinaan.

Muutamat ensimmäiset kuukaudet eivät olleet helppoja. Uuden kielen oppiminen oli haastavaa. Ei ollut epätavallista, että kun heidän piti kutsua ihmisiä kokouksiin (reuniones), he kutsuivatkin heitä munuaisiin (riñones); he puhuivat lampaiden (ovejas) sijasta mehiläisistä (abejas) ja pyysivät jauhojen (harina) sijasta hiekkaa (arena). Yksi heistä muistelee: ”Oli vaikeaa saarnata talosta taloon sekä johtaa raamatuntutkisteluja ja kokouksia osaamatta kieltä. Meitä ei myöskään tuettu taloudellisesti. Saatoimme käyttää niitä lahjoituksia, joita saimme levittämästämme kirjallisuudesta, elin- ja matkakustannustemme peittämiseen. Onneksi olimme saaneet vuoden 1939 loppuun mennessä 55 lehtitilausta ja levittäneet yli 1000 kirjaa ja 19000 kirjasta.”

Polkupyöriä ja telttoja

Nämä kuusi saksalaista eivät hevin lannistuneet. He alkoivat pian viedä hyvää uutista maan eri osiin mahdollisimman taloudellisesti: he ostivat kuusi polkupyörää. Otto Helle ja Kurt Nickel pyöräilivät useita päiviä – 615 kilometriä – päästäkseen Colonia Palmaan tukemaan veli Tkatšenkoa. Kuvittele, miten yllättyneitä he olivat havaitessaan, ettei hän osannut sen enempää espanjaa kuin saksaakaan, eivätkä he ymmärtäneet sanaakaan venäjää! Tunnettuaan nahoissaan Babelin tornin luona sattuneiden tapahtumien vaikutukset he päättivät saarnata vähäisillä espanjan kielen taidoillaan lähikaupungissa  Saltossa, kun taas veli Tkatšenko jatkoi työtään venäläisten parissa (1. Moos. 11:1–9).

Sillä välin Benderit lähtivät tekemään satojen kilometrien matkaa soran ja pölyn peittämiä teitä pitkin levittääkseen Raamatun sanomaa etelän suurissa ja pienissä kaupungeissa. Heillä oli mukanaan pyöriensä selässä teltta, pieni liesi, keittiövälineitä, kirjallisuutta, gramofoni ja raamatullisia puhelevyjä sekä vaatteita useiden kuukausien matkaa varten. Kummassakin pyörässä oli tavaraa yhden ihmisen painon verran! Näillä vähäisillä varusteilla he uhmasivat kylmyyttä, kuumuutta ja sadetta. Kun he joutuivat joissakin tilanteissa kahlaamaan tulvavesien poikki, heidän oli kannettava kaikki olkapäillään pitääkseen kirjat ja gramofonin kuivina.

Heidän tärkeimpiä varusteitaan oli teltta. Benderit olivat itse tehneet telttakankaasta vedenpitävän käsittelemällä sen öljyllä ja, karkottaakseen koiperhoset, valkosipulilla. Eräänä aamuna he eivät olleet uskoa silmiään, kun he herätessään näkivät taivaan teltan katossa olevista lukuisista rei’istä. Yön aikana muurahaiset eivät olleet voineet vastustaa houkutusta syödä öljyllä ja valkosipulilla siveltyä telttakangasta! Saksalaispariskunta oli aliarvioinut muurahaisten kyltymättömän ruokahalun.

”Natsivakoilijoita”?

Kun Gustavo ja Betty Bender saarnasivat sisämaassa, heidän suurimpia ongelmiaan oli se, että he olivat Saksan kansalaisia. Miksi? Toinen maailmansota riehui kiivaana, ja Uruguayn radio ja sanomalehdet kertoivat sensaatiojuttuja saksalaisten etenemisestä Euroopassa. Kerran kun Benderit olivat leiriytyneinä erään kaupungin liepeille, radiossa ilmoitettiin, että saksalaiset olivat pudottaneet asein ja polkupyörin varustautuneita laskuvarjohyppääjiä vihollislinjojen taakse. Paniikkiin joutuneet kaupunkilaiset päättelivät heti, että kaupungin ulkopuolelle leiriytyneet saksalaismies ja -nainen olivat  natsivakoojia! Paikallinen poliisi lähti viipymättä kohti Benderien leiriä tutkimaan tilannetta tukenaan suuri joukko aseellisia miehiä.

Gustavoa ja Bettyä kuulusteltiin. Poliisi havaitsi, että jotain oli peitetty telttakankaalla. Niinpä he kysyivät hermostuneina: ”Mitä te olette kätkeneet tuon kankaan alle?” Gustavo vastasi: ”Kaksi polkupyörää ja raamatullista kirjallisuutta.” Epäuskoisena yksi poliiseista käski hänen poistaa kankaan. Alla ei ollut konekiväärejä – esiin tuli vain kaksi pyörää ja jonkin verran kirjoja, ja poliisit hengähtivät helpotuksesta. He ehdottivat ystävällisesti, että Benderit yöpyisivät mukavammassa paikassa – poliisiasemalla – sinä aikana, jona nämä saarnasivat kaupungissa!

Nämä kuusi saksalaista saarnasivat Uruguayssa uskollisesti vuosikymmenien ajan. Gustavo Bender kuoli vuonna 1961, minkä jälkeen hänen Betty-vaimonsa palasi Saksaan ja jatkoi siellä tienraivausta. Betty kuoli vuonna 1995. Adolfo ja Carlota Voss palvelivat lähetystyöntekijöinä Uruguayssa kuolemaansa asti; Adolfo kuoli vuonna 1993 ja Carlota vuonna 1960. Myös Kurt Nickel pysyi Uruguayssa kuolemaansa asti, vuoteen 1984. Tätä kertomusta laadittaessa Otto Helle palvelee edelleen Uruguayssa 91-vuotiaana.

Siemenet kantavat hedelmää

Nämä varhaiset hyvän uutisen julistajat etsivät innokkaasti niitä, joista tulisi Jumalan valtakunnan alamaisia. Vuonna 1944 Uruguayssa raportoi toimintansa 20 julistajaa ja 8 tienraivaajaa. Alku oli vaatimaton. ”Haluttuja” löydettäisiin lisää.

María de Berrueta ja hänen neljä lastaan – Lira, Selva, Germinal ja Líber – alkoivat käydä kristillisissä kokouksissa vuonna 1944. Pian sen jälkeen Lira ja Selva alkoivat saarnata, ja muutaman kuukauden kuluttua he ilmoittautuivat tienraivauspalvelukseen. He tulivat maan ensimmäisiin julistajiin kuuluvan, hyvin innokkaan Aida Larrieran rinnalle. Berruetan  perhe ei ollut kuitenkaan vielä mennyt vesikasteelle vihkiytymisensä vertauskuvaksi. Ollessaan jälleen kerran käymässä Argentiinasta Juan Muñiz pani merkille tämän erikoisuuden. Niinpä oltuaan kuusi kuukautta kokoaikaisessa palveluksessa Lira ja Selva kastettiin heidän veljensä Líberin ja äitinsä Marían ohella.

”Emme ole koskaan olleet uskottomia vihkiytymisellemme, koska Jehovan ansaitsematon hyvyys on voimistanut meitä”, sanoo Lira. Vuonna 1950 hänet kutsuttiin Gilead-kouluun. Hänet määrättiin lähetystyöntekijäksi Argentiinaan, missä hän palveli 26 vuotta. Vuonna 1976 hän palasi Uruguayhin. Selvakin kävi Gilead-koulun aviomiehensä kanssa vuonna 1953. Heidät määrättiin Uruguayhin, missä hänen miehensä palveli kierrosvalvojana. Selva palveli uskollisesti siihen asti kun hän kuoli vuonna 1973. Líber meni naimisiin ja sai lapsia. Hänkin on saanut palvella monissa tehtävissä. Hän toimi Jehovan todistajien Uruguayssa käyttämän laillisen yhdistyksen Sociedad La Torre del Vigían puheenjohtajana, kunnes hän kuoli vuonna 1975. Entä mitä tapahtui Germinalille? Hän lakkasi olemasta tekemisissä Jehovan kansan kanssa. Mutta noin 25 vuoden kuluttua totuuden siemenet alkoivat jälleen itää hänen sydämessään. Nykyään hän palvelee vanhimpana eräässä Montevideon seurakunnassa.

Gileadin lähetystyöntekijät saapuvat

Maaliskuussa 1945 Nathan H. Knorr ja Frederick W. Franz tulivat Seuran maailmankeskuksesta ensimmäiselle vierailulleen Uruguayhin. He olivat rohkaisuksi kaikille. Samoihin aikoihin Uruguayhin saapui myös veli Russell Cornelius. Hän ei tullut vain vierailulle. Veljien suureksi iloksi hän oli ensimmäinen Gileadin käynyt, joka määrättiin Uruguayhin. Siihen aikaan hän osasi espanjaa vain muutaman sanan, mutta hän oli päättänyt oppia. Kuuden viikon kuluttua hän kykeni pitämään ensimmäisen esitelmänsä espanjaksi! Hän  osoittautui arvokkaaksi avuksi Uruguayssa tehtävässä Valtakunnan työssä.

Tuona samana vuonna Seura lähetti 16 lähetystyöntekijää lisää. He olivat kaikki nuoria sisaria. Heidät pantiin pian merkille, ja muuan sanomalehti sanoi, että ”ehostusta käyttävät vaaleat enkelit” olivat laskeutuneet taivaasta Montevideoon! Sisaret alkoivat heti saarnata innokkaasti. Pian heidän palveluksensa tulokset alkoivat näkyä. Muistonvieton läsnäolijamäärä nousi jyrkästi: vuonna 1945 läsnäolijoita oli 31 mutta seuraavana vuonna 204. Myöhemmin useita näistä lähetystyöntekijöistä lähetettiin maan sisäosien kaupunkeihin. Jehova siunasi heidän ponnistelujaan, kun he saarnasivat alueilla, joille hyvää uutista ei ollut viety aiemmin.

Uruguayssa on palvellut vuosien mittaan yli 80 lähetystyöntekijää. Heistä on tehtävässään edelleen Ethel Voss, Birdene Hofstetter, Tove Haagensen, Günter Schönhardt, Lira Berrueta ja Florence Latimer. Jokainen heistä on ollut yli 20 vuotta lähetystyössä. Sisar Latimerin aviomies William kuoli tehtävässään palveltuaan lähetystyössä 32 vuotta, monet noista vuosista matkatyössä.

Hyvin vartioitu kokous

Gileadin ensimmäisen kurssin käynyt Jack Powers alkoi palvella Uruguayssa 1. toukokuuta 1945. Hän ja hänen vaimonsa Jane työskentelivät täällä väsymättä Valtakunnan etujen edistämiseksi vuoteen 1978 saakka, jolloin heidän oli lähdettävä Yhdysvaltoihin huolehtimaan huonokuntoisista vanhemmistaan. Jack muistaa erään unohtumattoman tapauksen, joka sattui hänen ollessaan Uruguayssa. Vuonna 1947 Jack saapui Riveraan, kaupunkiin joka sijaitsi maan pohjoisosassa lähellä Brasilian rajaa. Vaikka tuolla paikkakunnalla ei ollut julistajia, hän ja eräs Brasiliasta tullut veli saarnasivat kuukauden ajan kaikkialla tuossa kaupungissa ja levittivät yli tuhat espanjankielistä Yksi maailma, yksi hallitus -kirjasta.

 Hän päätti pitää tämän toiminnantäyteisen kuukauden huipennukseksi yleisökokouksen Plaza Internacionalilla. Tämä aukio sijaitsee nimensä mukaisesti keskeisellä paikalla tarkalleen Brasilian ja Uruguayn rajalla. Mainostettuaan kokousta useita päiviä nämä kaksi veljeä asettuivat paikoilleen aukiolle odottamaan ihmisjoukkoja, joiden he toivoivat virtaavan paikalle kuulemaan puhetta. Pian paikalle ilmaantui 50 aseistautunutta poliisia pitämään kokouksen aikana yllä järjestystä. Kuinka monta oli läsnä? Yhteensä 53: kaksi veljeä, yksi puheen aiheesta kiinnostunut henkilö ja 50 poliisia. Voidaan sanoa, että kokouksessa säilyi järjestys ja se oli hyvin vartioitu!

Seuraavana vuonna Seura määräsi Riveraan viisi lähetystyöntekijää. Pian lähetystyöntekijöiden tulon jälkeen Seuran maailmankeskuksesta saapuneet Nathan H. Knorr ja Milton G. Henschel pitivät Riverassa kokouksen, jossa oli läsnä 380. Vuosien varrella Riverasta on löydetty monia, jotka ovat ilmaisseet vastakaikua Valtakunnan sanomalle. Nykyään tuolla alueella toimii kaksi seurakuntaa.

Kaksi uteliasta naapuria

Sisämaan suurimpia kaupunkeja on Salto, joka sijaitsee Uruguayjoen itärannalla. Se sijaitsee hedelmällisellä  maanviljelysalueella, joka on kuuluisa appelsiineistaan ja muista sitrushedelmistään. Se on ollut hedelmällinen myös hengellisessä mielessä, sillä tuolla alueella on viisi seurakuntaa. Vuonna 1947 Saltossa olevat lähetystyöntekijät olivat kuitenkin vasta aloittaneet Jehovan ”haluttujen” etsimisen.

Tuona vuonna Mabel Jones, yksi vuonna 1945 saapuneista 16 lähetystyöntekijäsisaresta, meni useiksi viikoiksi Saltoon joidenkin muiden lähetystyöntekijöiden kanssa herättämään kiinnostusta konventtia kohtaan, joka oli määrä pitää siellä. Mabelia tarkkaili kaksi uteliasta naapuria, Carola Beltramelli ja hänen ystävänsä Catalina Pomponi. Kun Mabel oli eräänä lauantai-iltapäivänä palaamassa kotiin kenttäpalveluksesta, nämä kaksi uteliasta naapuria lähestyivät häntä ja esittivät hänelle raamatullisia kysymyksiä. Catalina Pomponi muistelee: ”Minua olivat aina askarruttaneet monet uskonnolliset kysymykset. Siksi aloin lukea Raamattua itsekseni. Opin monia asioita. Opin esimerkiksi sen, että rukoukset tulee esittää Jumalalle yksityisesti, ei toisten nähden. Sen jälkeen rukoilin usein polvillani Jumalalta ymmärrystä. Kun Mabel Jones puhui meille ensimmäistä kertaa, meistä tuntui kuin side olisi poistettu silmiltämme. Tultuani kotiin polvistuin kiittämään Jumalaa. Seuraavana päivänä Carola ja minä olimme läsnä konventin yleisökokouksessa.”

Aviomiestensä vastustuksesta huolimatta Mabelin kaksi naapuria edistyivät nopeasti ja menivät kasteelle. Aikanaan Catalina Pomponi nimitettiin erikoistienraivaajaksi. Yli 40 vuotta kestäneellä tuloksekkaalla urallaan kokoaikaisessa palveluksessa hän on auttanut 110:tä ihmistä tulemaan kastetuiksi Jehovan todistajiksi. Myös Carola Beltramelli on osoittautunut innokkaaksi Valtakunnan julistajaksi auttamalla yli 30:tä ihmistä kasteelle. Carolan kahdesta pojasta tuli tienraivaajia. Vanhemmalla, Delfosilla, oli tilaisuus käydä Gilead-koulu, ja vuodesta 1970 lähtien hän on osallistunut maassa tehtävän työn valvontaan haaratoimistosta käsin.

 Maten valtakunnassa

Käydessään läpi maaseutua lähetystyöntekijät kävivät useilla estancioilla, suurilla tiloilla joissa kasvatetaan nautoja ja lampaita. Niillä asuu vaatimattomia ja vieraanvaraisia ihmisiä. On hyvin tavallista, että he toivottavat todistajat tervetulleiksi tarjoamalla näille perinteistä juomaa, matea. Mate on kuumaa teetä, jota imetään eräästä hedelmästä tehdystä astiasta bombillalla, metallipillillä jonka toisessa päässä on sihti. Uruguaylaisille maten valmistus ja tarjoilu on melkeinpä rituaali. Kun tee on valmista, kuppi pannaan kiertämään kädestä käteen ja kaikki käyttävät samaa bombillaa.

Kuvittele lähetystyöntekijöiden reaktioita, kun heidät kutsuttiin ensi kertaa juomaan matea samasta kupista muiden kanssa. Isäntiä nauratti, kun lähetystyöntekijöiden naamat vääntyivät moneen muotoon näiden juodessa vihreää ja karvasta juomaa. Jotkut päättivät, että ensimmäinen kerta sai jäädä myös viimeiseksi. Kun heille tarjottiin sitä juotavaksi myöhemmin, he kieltäytyivät kohteliaasti.

”Jos teillä on jumalankuvia – – en tule uudestaan”

Muuan lähetystyöntekijäryhmä määrättiin Tacuarembóhon, Pohjois-Uruguayn kaupunkiin. Sitä ympäröivät suuret estanciat ja muunlaiset maatilat. Vuonna 1949 nuori maanviljelijä Gerardo Escribano, jolla oli paljon kysymyksiä elämästä, kutsuttiin valtakunnansaliin kuulemaan esitelmää. Hän otti kutsun vastaan yhdellä ehdolla: ”Jos teillä on jumalankuvia tai jos minua pyydetään toistamaan rukouksia, en tule uudestaan.”

Gerardo havaitsi ilokseen, ettei valtakunnansalissa ollut jumalankuvia ja ettei siellä noudatettu rituaaleja. Sen sijaan hän kuuli raamatullisen puheen, joka elvytti hänen kiinnostuksensa Raamattuun. Hän jatkoi kokouksissa käymistä, ja aikanaan hänestä tuli vihkiytynyt, kastettu Jehovan palvelija.  Vuosien aikana hänellä on ollut monia palvelusetuja. Hän on esimerkiksi ollut erikoistienraivaajana sekä kierros- ja piirityössä. Veli Escribano ja hänen vaimonsa Ramona ovat olleet kokoaikaisessa palveluksessa yhteensä yli 83 vuotta. Vuodesta 1976 veli Escribano on kuulunut Delfos Beltramellin ja Günter Schönhardtin ohella haaratoimistokomiteaan; veli Schönhardt on saksalainen lähetystyöntekijä, joka on monia vuosia vaikuttanut suuresti haaratoimiston lähellä olevien seurakuntien hengelliseen rakentumiseen.

Eloa korjataan yhä enemmän

”Eloa on paljon, mutta työntekijöitä on vähän”, sanoi Jeesus (Matt. 9:37, 38). Koska Uruguayn lähetystyöntekijöillä oli laaja alue käytävänään, näillä sanoilla oli erityismerkitys heidän elämässään. Vuosien kuluessa kävi ilmeiseksi, että Jehova tuki ja siunasi työntekijöittensä ponnisteluja.

Kun veljet Knorr ja Henschel tulivat toisen kerran vierailulle vuonna 1949, Montevideossa kokoontui 592 henkeä kuuntelemaan veli Knorrin puhetta ”On myöhäisempi kuin luuletkaan!” Tuossa tilaisuudessa kastettiin 73. Noihin aikoihin maassa oli 11 seurakuntaa. Ollessaan neljännellä vierailullaan kymmenen vuotta myöhemmin veli Knorr puhui Montevideossa yli 2000 hengen kuulijakunnalle. Tuolloin Uruguayssa oli 1415 julistajaa ja 41 seurakuntaa.

1950-lukua leimasi seurakuntien määrän kasvu kaikkialla maassa. Silti monien seurakuntien täytyi kokoontua yksityiskodeissa. Muuan nokkela talonomistaja kiinnitti pyörät olohuoneensa kalusteisiin. Niinpä kun tuli aika tehdä tilaa seurakunnan kokoukselle, hänen tarvitsi vain työntää huonekalut pois tieltä. Muuan toinen seurakunta kokoontui pienessä huoneessa erään yksityiskodin etuosassa. Sitä mukaa kuin seurakunta kasvoi, suurenevalle ryhmälle tehtiin tilaa poistamalla väliseiniä. Viimein seinistä oli poistettu suurin osa, ja perhe suostui asumaan ahtaaksi käyneissä tiloissa talon takaosassa.

 Eräs huomattava väline, joka osoittautui käyttökelpoiseksi uruguaylaisten tutustuttamisessa Jehovan todistajien työhön, oli elokuva Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa. Elokuva saapui Uruguayhin vuonna 1955. Líber Berrueta matkusti tuona vuonna maan sisäosiin ja näytti elokuvan yli 4500 henkilölle. Se sai monet, jotka olivat aiemmin osoittaneet vain vähän kiinnostusta työtämme kohtaan, tutkimaan Raamattua Jehovan todistajien kanssa.

Uusi haaratoimisto

Koska julistajien määrä kasvoi nopeasti, kävi ilmeiseksi, että haaratoimistolle ja lähetyskodille tarvittiin asianmukaiset tilat. Tämän tarpeen tyydyttämiseksi oli vuosien mittaan vuokrattu monenlaisia rakennuksia. Mutta nyt oli koittanut aika ostaa tontti, jolle voitaisiin rakentaa Seuran omat tilat. Pääkaupungin Montevideon keskustassa maa oli kuitenkin liian kallista. Näytti siltä, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hankkia maata etäämmältä, kaupungin laitamilta. Tällainen suurehko tontti ostettiin vuonna 1955. Rakennuspiirustukset hyväksyttiin, ja työryhmät olivat valmiita aloittamaan työt tontilla. Sitten veljet saivat järkytyksekseen tietää, että paikalliset viranomaiset olivat päättäneet jatkaa erästä valtakatua suoraan tämän hiljattain hankitun kiinteistön läpi!

Mikä neuvoksi? Viranomaisten kanssa käytiin neuvotteluja. Tulos oli se, että viranomaiset tarjoutuivat ostamaan Seuran tontin. Mutta se, mitä he olivat halukkaita maksamaan, oli vähemmän kuin se, mitä veljet olivat alun perin maksaneet. Niillä rahoilla ei saataisi samanlaista tonttia.

”Eräässä vaiheessa ajattelimme, että ehkä ei ollut Jehovan aika rakentamiselle”, muistelee Jack Powers. ”Pian saimme kuitenkin selvemmän käsityksen Roomalaiskirjeen 11:34:ssä olevista Paavalin sanoista: ’Kuka on tullut tuntemaan Jehovan mielen, tai kenestä on tullut hänen neuvonantajansa?’ Yksi  viranomaisista ehdotti, että ehkä me voisimme vaihtaa kiinteistömme yhteen valtion tyhjillään olevista tonteista. Hän tarjosi meille samankokoista tonttia, joka sijaitsi ihanteellisella paikalla aivan Montevideon keskustassa Francisco Bauzán kadulla. Hyväksyimme tarjouksen epäröimättä. Tämä kiinteistöhän oli monta kertaa arvokkaampi kuin se, jonka olimme aiemmin ostaneet – eikä meidän tarvinnut maksaa penniäkään lisää! Jehovan käsi tosiaankin ohjasi asioita hänen kansansa hyväksi!”

Arkkitehti tekee ratkaisun

Haaratoimiston rakentaminen eteni tunnetun arkkitehdin Justino Apolon ohjauksessa. Justino oli juuri alkanut tutkia Raamattua erään lähetystyöntekijän kanssa. ”Olin aina halunnut löytää totuuden Jumalasta”, muistelee Justino. ”Minut oli kasvatettu katolilaiseksi, mutta vuosien mittaan tunsin itseni yhä pettyneemmäksi. Muistan vieläkin elävästi sen päivän, jona kävin kirkossa tekemässä järjestelyjä häitäni varten. Pappi kysyi minulta: ’Kuinka paljon valoja haluatte kirkkoon vihkitoimituksen ajaksi? Mitä enemmän valoja, sitä kalliimpaa, mutta se tekisi varmasti vaikutuksen ystäviinne.’ Halusin tietysti kauniit häät, ja siksi pyysin paljon valoja. Sitten pappi kysyi: ’Haluatteko punaisen vai valkoisen maton?’ Mitä merkitystä sillä oli? ’Punaista mattoa vasten morsiamen puku tietysti erottuu paremmin’, hän selitti, ’mutta se kyllä maksaa puolet enemmän.’ Sitten oli vuorossa ’Ave Maria’ -hymni. ’Haluatteko, että sen laulaa yksi ihminen vai kuoro?’ Pappi jatkoi juhlallisuuksiin liittyvien piirteiden myymistä minulle yksi kerrallaan.

Menin kyllä naimisiin kirkossa, mutta kaikki uskontoon liittyvä kaupallisuus ärsytti minua. Kun aloin tutkia Jehovan todistajien kanssa, ero oli silmiinpistävä. Tajusin nopeasti, että olin löytänyt totuuden.”

Kun Justino oli tutkinut monia kuukausia Raamattua  sinä aikana, jona hän työskenteli Betelin rakennushankkeen hyväksi ja oli todistajien yhteydessä, hän tajusi, että hänen oli tehtävä ratkaisu. Kun rakennus saatiin valmiiksi vuoden 1961 loppupuolella, tämä arkkitehti teki oikean ratkaisun ja meni kasteelle. Nyt Justino palvelee vanhimpana, ja hän on auttanut yli 60 valtakunnansalin rakentamisessa Uruguayhin.

Haaratoimistoa laajennetaan lisää

Lokakuun 28. päivänä 1961 pidettiin kauniin uuden rakennuksen iloiset vihkiäiset. Ensimmäisessä kerroksessa oli avarat tilat toimistoja, kirjallisuusvarastoa ja kodikasta valtakunnansalia varten. Ylemmässä kerroksessa oli yhdeksän makuuhuonetta lähetystyöntekijöitä ja toimiston henkilökuntaa varten.

Koska maassa toimi tuolloin 1570 julistajaa, näytti siltä, että uusi Betel kykenisi huolehtimaan kaikesta siitä kasvusta, jota oli odotettavissa tulevina vuosina. Kasvu oli kuitenkin odotettua nopeampaa. Vuonna 1985 kaksikerroksinen lisärakennus kaksinkertaisti haaratoimiston tilat.

Sittemmin Seura on hankkinut erinomaisen uuden kiinteistön Montevideon laitamilta. Uusien haaratoimistotilojen ja konventtisalin rakentaminen on edennyt jo pitkälle. Kansainvälisen työntekijäryhmän avustuksella hankkeen odotetaan valmistuvan vuonna 1999.

Valmennusta valvojille

Jotta ”haluttujen” kasvavasta joukosta olisi voitu huolehtia Uruguayssa, tarvittiin haaratoimistotilojen lisäksi huolehtivaisia paimenia. Vuosina 1956–61 julistajien määrä kaksinkertaistui ja muodostettiin 13 uutta seurakuntaa. Miten rakkaudelliseksi ja tervetulleeksi järjestelyksi Valtakunnan palveluskoulu osoittautuikaan! Kun se alkoi toimia vuonna 1961, monet seurakuntien vastuullisissa asemissa olevat veljet tekivät järjestelyjä osallistuakseen näille kuukauden mittaisille  kursseille. Monien heistä oli matkustettava pitkiä matkoja, ja jotkut vaaransivat työpaikkansa päästäkseen käymään koulun kokonaan.

Esimerkiksi Horacio Leguizamón asui Doloresissa, 300 kilometrin päässä Montevideosta, missä Valtakunnan palveluskoulua pidettiin. Kun hän pyysi työnantajaltaan kuukauden vapaata, hänelle sanottiin, että se oli mahdotonta. Veli Leguizamón selitti, miten tärkeänä hän piti tätä valmennusta ja että hän halusi osallistua siihen, vaikka hän menettäisi työpaikkansakin. Muutamaa päivää myöhemmin hän sai yllätyksekseen kuulla, että hänen työnantajansa oli päättänyt tehdä poikkeuksen ja antaa hänelle mahdollisuuden osallistua kouluun työpaikkaa menettämättä.

Oliko kurssi kaiken tämän vaivan arvoinen? ”Emme ole koskaan kokeneet mitään sen kaltaista”, muistelee yksi ensimmäisistä oppilaista. ”Ollessamme joka puolelta maata tulleiden kypsien veljien seurassa meistä tuntui siltä kuin olisimme eläneet kuukauden uudessa maailmassa. Meille annettiin koulussa hyvää valmennusta vastataksemme haasteeseen paimentaa laumaa tehokkaasti, Jehovan näkyvän järjestön rakkaudellisella tuella.”

Valtakunnan palveluskoulu teki sadoista kypsistä kristityistä paremmin varustautuneita, ja tämän ansiosta seurakunnat vahvistuivat, mikä oli tärkeää varsinkin tuona aikana, jolloin tämän vanhan asiainjärjestelmän ongelmat pahenivat.

 Köyhiä – mutta hengellisesti rikkaita

Uruguaylaisten historioitsijoiden mukaan maan talous alkoi rappeutua 60-luvulla. Perinnäiset vientituotteet, esimerkiksi liha, nahka ja villa, menettivät vähitellen arvoaan kansainvälisillä markkinoilla. Koko joukko pankkeja ja suuria teollisuusyrityksiä meni konkurssiin, ja tuhansia jäi työttömiksi. Hallitsematon inflaatio, äkillinen rahanarvon heikkeneminen, verojen lisääntyminen ja vaikeudet elämän välttämättömyyksien hankkimisessa huolestuttivat ihmisiä.

Talouskriisillä oli vakavat vaikutukset yhteiskuntaan. Suuren keskiluokan köyhtyminen johti rikollisuuden huomattavaan lisääntymiseen. Tyytymättömyys aiheutti alituisia, toisinaan väkivaltaisia mielenosoituksia viranomaisia vastaan. Tuhannet uruguaylaiset, varsinkin nuoret, lähtivät muihin maihin pakoon nopeasti pahenevaa kriisiä.

Toisaalta Jehovan järjestössä 60-luku toi mukanaan hengellistä kasvua, joka tuo mieleen Jesajan 35:1, 2:n sanat: ”Erämaa ja vedetön seutu tulevat riemuitsemaan, ja aavikkotasanko tulee iloitsemaan ja kukkimaan kuin sahrami. Se kukkimalla kukkii ja todella iloitsee riemuiten ja ilohuudoin.” Vuosina 1961–69 muodostettiin 15 uutta seurakuntaa ja julistajien määrä nousi 2940:een.

Hallitus hyväksyi 9. joulukuuta 1965 Sociedad La Torre del Vigía -nimisen laillisen yhdistyksemme säännöt. Tämän välineen ansiosta on voitu saada erikoislupia ja verovapauksia, kun on ollut kyse Raamattujen ja raamatullisen kirjallisuuden painamisesta, maahantuonnista ja levittämisestä. Laillinen asema mahdollisti myös kiinteistöjen hankkimisen ja valtakunnansalien rakentamisen.

”Suuri konventti”

Vuosi 1967 tullaan aina muistamaan ”suuren konventin” vuotena. Konventtiin saapui nelisensataa edustajaa Yhdysvalloista  ja Euroopasta, muun muassa F. W. Franz ja M. G. Henschel. 3958 hengen yleisö sai ensimmäistä kertaa nähdä raamatullisen pukunäytelmän. Veljillä oli myös ensimmäistä kertaa käytössään tilava Palacio Peñarol -halli, jossa järjestettiin Montevideon merkittävät yhteiskunnalliset tilaisuudet ja kulttuuri- ja urheilutapahtumat.

Monet paikalliset veljet näkivät poikkeuksellisen paljon vaivaa rahoittaakseen matkansa ja majoituksensa. Muuan sisar pesi työkseen käsin ihmisten vaatteita kuusi kuukautta säästääkseen riittävästi rahaa matkaansa varten. Eräs toinen sisar, jonka aviomies ei pitänyt siitä, että vaimo oli Jehovan todistaja, keräsi tarvittavat varat valmistamalla jäädytettyjä virvokkeita ja myymällä niitä naapureilleen.

Millainen vaikutelma hallin johdolle jäi konventista? Yksi heistä sanoi: ”Palacio Peñarol ei ole koskaan ollut näin puhdas ja raikkaan tuoksuinen!” Todistajien keskuudessa vallitseva järjestys ja heidän toimiva organisaationsa tekivät johtoon niin suuren vaikutuksen, että he antoivat omat toimistonsa konventtia organisoivien veljien käyttöön. Sen jälkeen hallissa järjestettiin monia piirikonventteja vuoteen 1977 saakka.  Tuona vuonna hallitus kuitenkin muutti suhtautumistaan Jehovan todistajiin, ja sen jälkeen todistajat eivät saaneet useiden vuosien aikana pitää konventteja.

”Varovaisia kuin käärmeet”

1970-luvun alkupuolella Uruguayn taloudellinen tilanne paheni. Kansalaistottelemattomuus yleistyi. Työläisten ja opiskelijoiden mielenosoitukset muuttuivat väkivaltaisiksi ja tuhoisiksi mellakoiksi. Suuriin kaupunkeihin ilmaantui aseistautuneita kaupunkisissijoukkoja. Nämä joukot harjoittivat ryöstelyä ja väkivaltaa sekä järjestivät pommi-iskuja ja kidnappauksia, mikä levitti kauhua. Levottomuuksien keskellä armeijan asema vahvistui, ja se kaappasi vallan käsiinsä vuonna 1973.

Upseerit hallitsivat rautaisin ottein. Kaikki poliittinen ja ammattiyhdistystoiminta kiellettiin. Lehtiä alettiin sensuroida lujalla kädellä. Julkisia kokouksia ei voitu pitää, ellei siihen saatu ensin lupaa viranomaisilta. Yksilövapauksia rajoitettiin ankarasti. Miten veljet kykenivät ’saarnaamaan sanaa’ näinkin tukalaan aikaan? (Vrt. 2. Timoteukselle 4:2.)

Veli Escribano muistelee: ”Noina päivinä meidän oli sovellettava käytäntöön enemmän kuin koskaan ennen Matteuksen 10:16:ssa olevia Jeesuksen sanoja: ’Katso! Minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle; osoittautukaa sen tähden varovaisiksi kuin käärmeet ja silti viattomiksi kuin kyyhkyset.’ Niinpä Seura antoi nopeasti ohjausta vanhimmille, jotta julistajat saisivat tarpeellisen valmennuksen jatkaakseen saarnaamistyötä innokkaasti – mutta nyt myös varovaisesti ja arvostelukykyisesti.”

Jotkut papit ja jotkin uskonnolliset ryhmät olivat tukeneet kapinallisia. Siksi uusi sotilashallitus alkoi suhtautua hyvin epäilevästi kaikkiin uskonnollisiin liikkeisiin, myös Jehovan todistajiin. Tämän vuoksi eri puolilla maata pidätettiin  monia, kun he olivat talosta-taloon-palveluksessa. Useimmissa tapauksissa heidät kuitenkin vapautettiin heti, kun he olivat näyttäneet raamatullisen kirjallisuutensa ja selittäneet työnsä luonteen. Tämän ensimmäisen pidätysten aallon jälkeen veljien mielestä oli viisaampaa herättää vähemmän huomiota lähtemällä kenttäpalvelukseen pienemmissä ryhmissä.

Joissakin tapauksissa armeija antoi hiljaisen hyväksymyksensä todistajien talosta-taloon-työlle. Erään kerran sotilaat yrittivät omalla tavallaan jopa auttaa. Ryhmä sotilaita partioi alueella, jolla muuan sisar saarnasi. Kun sisar soitti erään talon ovikelloa, nainen kurkottautui ulos toisen kerroksen ikkunasta ja käski hyvin epäkohteliaasti sisarta poistumaan. Nähtyään tämän eräs sotilas käänsi heti automaattiaseensa kohti naista ja käski tämän tulla alas ottamaan sisar asianmukaisesti vastaan. Nainen teki työtä käskettyä.

Paikka konventeille

Kesäkuussa 1974 haaratoimisto sai valtiolta kehotuksen lähettää vastuullisia veljiä korkeimman oikeuden sihteerin puheille. Yksi heistä oli veli Beltramelli. Hän kertoo: ”Meitä jännitti. Tiesimme, että sotilashallituksella oli valta kieltää työmme heti, jos se niin halusi. Mutta olimme todella helpottuneita, kun virkamies selitti meille, että valtio oli kiinnostunut ostamaan erään valtakunnansalina käytetyn rakennuksen! He jopa tarjoutuivat auttamaan meitä toisen sopivan paikan hankkimisessa valtakunnansalia varten. Saatoimme siksi ostaa Montevideosta Lutecia-elokuvateatterin. Se sijaitsi ihanteellisella paikalla erään pääkadun varrella. Rahat jotka saimme valtiolta, riittivät yllin kyllin teatterin muuttamiseen uudeksi valtakunnansaliksi.”

”Olimme vakuuttuneita siitä, että Jehovalla oli ollut jotain osuutta asiaan”, veli Beltramelli muistelee. ”Teatterin suureen saliin mahtui lähes tuhat ihmistä. Se ei palvelisi ainoastaan alueen valtakunnansalina, vaan myös konventtisalina, jota  tarvittiin kipeästi uusien konventteja koskevien rajoitusten vuoksi.”

Niinpä vaikka tämä entinen teatteri toimikin virallisesti paikallisseurakunnan valtakunnansalina, siinä järjestettiin useiden vuosien ajan viikoittain kierroskonventteja. Näiden suurten kokoontumisten osalta veljet oppivat noudattamaan varovaisuutta. He tulivat rakennukseen ja lähtivät siitä mahdollisimman huomaamattomasti ja pysäköivät autonsa eri puolille lähiympäristöä.

Aika rakentaa

Tänä levottomana aikanakin Valtakunnan julistajien ja seurakuntien määrä kasvoi jatkuvasti, mikä oli suuren ilon aihe. Vuoteen 1976 mennessä julistajien määrä oli kasvanut alle kymmenessä vuodessa yli sata prosenttia. Mutta tämä asetti myös suuren haasteen: miten kaikki nämä uudet mahtuisivat vanhoihin valtakunnansaleihin, joista useimmat olivat vuokratiloja? ”Kaikelle on määräaika”, sanoi kuningas Salomo henkeytettynä. Koska seurakuntia oli 85 ja valtakunnansaleja vain 42, näytti selvästikin siltä, että oli koittanut ”aika rakentaa” valtakunnansaleja. (Saarn. 3:1–3.)

Koko maa oli kuitenkin talouskriisin kourissa, eikä seurakunnilla ollut varoja rakentamiseen. Mistä saataisiin rahat? Haaratoimiston koordinaattori Delfos Beltramelli muistelee: ”Tuona aikana koimme, mitä Jehovan käsi ja hänen kansansa rakkaus saa aikaan. Eri puolilta maailmaa tulleet veljien anteliaat lahjoitukset antoivat haaratoimistolle mahdollisuuden lainata Uruguayn seurakunnille niin paljon rahaa kuin nämä tarvitsivat.”

Tarvittiin myös kyvykkäitä työntekijöitä, ja Uruguayn todistajat vastasivat tähän tarpeeseen. Monet ovat tarjoutuneet senkin jälkeen auttamaan valtakunnansalien rakentamisessa paikassa toisensa jälkeen. Yksi näistä väsymättömistä vapaaehtoisista on ollut Avelino Filipponi. Osallistuttuaan  haaratoimiston rakentamiseen vuonna 1961 veli Filipponi ja hänen vaimonsa Elda palvelivat erikoistienraivaajina, ja vuodesta 1968 lähtien veli Filipponi on palvellut kierrosvalvojana. Useiden vuosien ajan hänen tehtävänään oli myös auttaa valtakunnansalien rakentamisessa antamalla asiantuntija-apua ja valvomalla rakennustyötä.

”El plomito”

Veli Filipponin mieleen muistuu kokemuksia valtakunnansalien rakentamisesta: ”Joka paikassa, missä rakensimme valtakunnansalin, todistajien työssään osoittama into teki suuren vaikutuksen naapureihin ja ohikulkijoihin. Eräälle rakennustyömaalle tuli joka päivä muuan lähistöllä asuva kuusivuotias poika, joka ei ollut todistaja, ja aina hän pyysi hartaasti lupaa saada työskennellä työmaalla. Hän oli niin peräänantamaton, että häntä alettiin kutsua el plomitoksi, joka tarkoittaa paikallisessa kielenkäytössä ’pientä kiusankappaletta’. Kului vuosia emmekä kuulleet pojasta mitään. Sitten eräässä konventissa minua lähestyi veli, joka kysyi: ’Veli Filipponi! Muistatko ”el plomiton”? Se olen minä! Menin kasteelle kaksi vuotta sitten.’” Ilmeisesti totuuden siemenet oli kylvetty tähän pieneen poikaan valtakunnansalin rakennushankkeen aikana.

Nyt maassa on yksi valtakunnansali jokaista 129:ää julistajaa kohti; valtakunnansaleja on yhteensä 81. Jehova on epäilemättä siunannut sopivien palvontapaikkojen rakentamista kansalleen Uruguayssa.

Konventteja jotka auttoivat naapureitamme

Myös läntiseen naapurimaahan Argentiinaan oli perustettu sotilashallitus. Siellä hallitus sulki Seuran haaratoimiston ja valtakunnansalit. Niinpä Argentiinan veljet alkoivat pitää kokouksiaan pienissä ryhmissä. He pystyivät kuitenkin tuona aikana pitämään konventtinsa julkisesti hallituksen  puuttumatta asiaan. Miten se oli mahdollista? Siten että he menivät rajan toiselle puolelle Uruguayhin ja pitivät konventit siellä! Uruguayn veljet järjestivät nämä suuret kokoontumiset, mutta argentiinalaisveljet huolehtivat monista ohjelmanosista. Oli suuri ilo saada järjestää majoitus Argentiinasta tuleville tuhansille veljille. Tällä tavalla saatiin uskoa vahvistavaa ”keskinäistä rohkaisua” (Room. 1:12).

Yksi unohtumaton konventti pidettiin Palacio Peñarolissa 13.–16. tammikuuta 1977. Lähes seitsemäntuhannen läsnäolijan joukossa oli sekä uruguaylaisia että argentiinalaisia veljiä ja sisaria. Konventin päätteeksi koko yleisö ylisti Jehovaa laulamalla. Läsnäolijat vuorottelivat laulamisessa: argentiinalaiset lauloivat yhden säkeistön uruguaylaisten ollessa hiljaa ja päinvastoin. Lopuksi kaikki lauloivat yhdessä viimeisen säkeistön. Ristiriitaiset tunteet nostivat monien silmiin kyyneleet: he olivat iloisia siitä, että olivat saaneet olla yhdessä konventissa, mutta surullisia siitä, että heidän täytyi sanoa näkemiin rakkaille veljilleen.

Sitten tammikuun 13. päivänä 1977, kun tuota suurta konventtia pidettiin Palacio Peñarolissa, eräs tunnettu sanomalehti, joka mielellään suosi katolista kirkkoa, julkaisi etusivun kirjoituksen, jonka otsikkona oli ”Jehovan todistajat: heidän laillinen asemansa tutkimuskohteena”. Kirjoituksessa tuomittiin todistajien kanta kansallissymboleihin. Siinä korostettiin sitä, että Argentiinassa hallitus oli kieltänyt meidän työmme ja että näin voisi käydä myös Uruguayssa. Pian tuon kirjoituksen julkaisemisen jälkeen hallitus ei enää antanut konventeillemme lupia.

Rajoitukset jyrkkenevät

Vuonna 1975 sotilashallitus käynnisti kampanjan, jonka tarkoitus oli kasvattaa isänmaallisuuden ja kansallismielisyyden henkeä. Tällainen intomielisyys aiheutti vaikeuksia monille veljille, kun he yrittivät säilyttää kristillisen puolueettomuutensa.  He pyrkivät ’maksamaan takaisin keisarille, mikä on keisarin, mutta Jumalalle, mikä on Jumalan’ (Mark. 12:17). Monia nuoria todistajia erotettiin koulusta, koska he kieltäytyivät omantunnon syistä osoittamasta palvovaa kunnioitusta kansallissymboleille. Monet veljet joutuivat pilkan ja pahoinpitelyn kohteeksi työpaikoillaan. Jotkut todistajat menettivät jopa työpaikkansa puolueettoman kantansa vuoksi.

Monissa sisämaan pikkukaupungeissa paikalliset viranomaiset pitivät todistajia hyvin tarkasti silmällä. Joissakin tapauksissa hallituksen vakoilijat tekeytyivät kiinnostuneiksi ja kävivät valtakunnansaleissa. Siksi veljet katsoivat tarpeelliseksi olla yhä varovaisempia. He välttivät puolueettomuuden käsittelemistä kokouksissaan, jottei viranomaisten kanssa olisi sattunut yhteentörmäyksiä.

Erään kerran tällainen vakoilija tuli valtakunnansaliin juuri ennen kokouksen alkua. Hän kysyi eräältä veljeltä: ”Milloin seurakunta laulaa hymnin tänään?” Espanjan kielessä himno voi tarkoittaa sekä kansallislaulua että uskonnollista laulua. Koska veli tiesi miehen vakoilijaksi, hän vastasi: ”Kolmeen eri kertaan: kokouksen alussa, puolivälissä ja lopussa.” Veli tietysti tarkoitti valtakunnanlauluja. Vakoilija lähti heti täysin tyytyväisenä, sillä hän luuli, että veljet aikoivat laulaa kansallislaulun kolme kertaa kokouksen aikana.

Pidätettyinä – mutta onnellisina

Toisinaan poliisi teki ratsioita valtakunnansaleihin kesken kokouksen ja pidätti kaikki läsnäolijat. Sitten jokainen veli ja sisar joutui kuulusteltavaksi. Näin veljille avautui erinomainen tilaisuus todistaa huomattavan suurelle määrälle poliiseja. Kun jokaista oli kuulusteltu – yleensä tämä vei useita tunteja – kaikki vapautettiin. (Vrt. Apostolien teot 5:41.)

Pohjois-Montevideossa sijaitsevassa Floridan seurakunnassa sisar Sely Assandri de Núñezin oli määrä pitää harjoituspuhe  teokraattisessa palveluskoulussa. Hän pyysi naapurinsa Mabelin kuuntelemaan puhettaan. Mabel ei ollut aiemmin käynyt valtakunnansalissa. Tuona iltana poliisi teki ratsian kokoukseen ja pidätti jokaisen, myös Mabelin. Kun Mabel oli ollut pidätettynä useita tunteja, hänen aviomiehensä onnistui järjestämään hänet vapaaksi. Tämä hätkähdyttävä kokemus sai hänet kiinnostumaan aidosti Jehovan todistajien opetuksista. Pian sen jälkeen hän alkoi tutkia Raamattua ja käydä kokouksissa. Nykyään Mabel on vihkiytynyt, kastettu Jehovan todistaja.

Huolimatta sotilashallituksen asettamista rajoituksista, jotka olivat voimassa lähes 12 vuoden ajan, Jehovan järjestöön tuli edelleen tasaisena virtana rehellissydämisiä ihmisiä. Vuonna 1973 maassa oli 3791 julistajaa. Kun tämä vaikea ajanjakso päättyi vuonna 1985, julistajien määrä oli lisääntynyt 5329:ään. Kasvua oli yli 40 prosenttia! Jehova oli epäilemättä siunannut kansaansa tuona ahdistavana aikana.

Konventteja ilman rajoituksia

Maaliskuussa 1985 perustettiin demokraattinen hallitus ja kaikki rajoitukset poistettiin. Siitä lähtien Jehovan kansaan kuuluvat saattoivat vapaasti saarnata ja opettaa Valtakuntaa. Veljet olivat nyt vapaita pitämään kierros- ja piirikonventteja. Mahdollisuus tavata jälleen maan kaukaisissa osissa asuvia palvojatovereita täytti veljet ja sisaret ilolla. Miten rohkaisevaa olikaan nähdä, että heidän veljensäkin olivat pysyneet lujina ja että he palvelivat edelleen Jehovaa uskollisesti!

Mutta mistä me voisimme löytää konventtipaikan, johon odotettavissa oleva yli kymmenentuhannen hengen läsnäolijajoukko mahtuisi? Yksikään aiemmin käytetyistä paikoista ei enää ollut riittävän suuri. Jälleen Jehova vastasi rukouksiimme. Sotilashallituksen aikana yhteen Montevideon suurimmista puistoista, Parque Riveraan, oli rakennettu uusi jalkapallostadion Estadio Charrúa. Vaikka stadionilla oli järjestetty  yksinomaan urheilutapahtumia, meidän onnistui vuokrata se joulukuussa 1985 pidettävää kansallista konventtia varten. Siitä lähtien paikalliset viranomaiset ovat olleet hyvin yhteistoiminnallisia ja antaneet meidän pitää vuosittain tällä stadionilla konventtejamme, joissa on ollut usein läsnä yli 13000 henkeä.

Joulukuussa 1990 Treinta y Tresin kaupungin stadionilla pidetty kierroskonventti koitui huomattavaksi todistukseksi. Eräästä katolisesta kirkosta saattoi selvästi nähdä stadionin, joka oli ääriään myöten täynnä Jehovan todistajia. Eräänä aamuna pappi osoitti ikkunasta näkyvää stadionia ja sanoi seurakuntalaisille: ”Näettekö, kuinka paljon ihmisiä Jehovan todistajat ovat keränneet yhteen? Miten he saavat kokoon niin paljon ihmisiä? Heillä on jotain sellaista, mitä teillä katolilaisilla ei ole: evankelioimishenki! Meidän määrämme vähenee päivittäin, koska me emme lähde saarnaamaan niin kuin he lähtevät. Meidän on alettava evankelioida todistajien tapaan tai sitten kirkko kuolee.”

Syrjäisiä alueita käydään läpi

1980-luvulla ryhdyttiin erityisponnisteluihin, jotta hyvä uutinen saataisiin viedyksi maan syrjäisimmille alueille. Kun muuan veljien ryhmä oli vuotuisella käynnillään eräällä seudulla maan koillisosassa, se levitti monia kirjoja Cuchilla de Caraguatá -nimisessä kylässä. Seuraavana vuonna todistajat tapasivat miehen, joka ei halunnut kuunnella sitä, mitä heillä oli sanottavana, koska hän väitti, että hänellä oli totuus. ”Olen Jehovan todistaja!” hän julisti. Hän oli ollut poissa kylästä, kun todistajat olivat olleet siellä edellisenä vuonna. Mutta tultuaan kotiin hän luki jätetyn kirjallisuuden ja päätteli lukemastaan, että se oli totuus. Hän kulki ympäri kylää kertomassa jokaiselle, että hän oli nyt Jehovan todistaja. Nykyään tuossa kylässä on pieni seurakunta.

Vaikka Berta de Herbig asui syrjäisessä Doloresin  kaupungissa, hän ymmärsi, että oli tärkeää käydä säännöllisesti kokouksissa. Hän käveli kuuden lapsensa kanssa 11 kilometriä päästäkseen valtakunnansalille. Useimmiten hän saapui paikalle tuntia ennen kokouksen alkamista. Sillä että hän on antanut äitinä hyvän esimerkin kestävyydestä ja päättäväisyydestä, on ollut voimakas vaikutus hänen lapsiinsa. Nyt kun hän on palvellut vuosia uskollisesti, neljä hänen lapsistaan on aktiivisesti mukana totuudessa. Yhdellä heistä, Miguel Ángelilla, josta tuli myöhemmin tienraivaaja, oli tapana pyöräillä 58 kilometriä päästäkseen erillään olevan ryhmän luo La Charqueada-Cebollatíhin. Lisäksi sisarusparveen kuuluva Daniel palvelee tällä hetkellä erikoistienraivaajana Treinta y Tresin kaupungissa.

Paremmat välit

Vuosien ajan monet terveydenhuollon ammattilaiset suhtautuivat Uruguayssa ylenkatseellisesti Jehovan todistajiin, koska he eivät ymmärtäneet, miksi todistajat karttoivat veren käyttöä (Apt. 15:28, 29). Monet maan sairaaloista eivät ottaneet Jehovan todistajia vastaan. Toiset sairaalat ottivat todistajia vastaan leikkausta varten ja lähettivät heidät sitten pois juuri ennen leikkausta, koska nämä eivät ottaneet verta. Muutamien viime vuosien aikana lääkärikunnan ja todistajien välit ovat kuitenkin parantuneet huomattavasti.

Vuonna 1986 Hospital Central de las Fuerzas Armadas -niminen sairaala järjesti kokouksen, jossa käsiteltiin Jehovan todistajille annettavia vaihtoehtoisia hoitomuotoja, ja toi yhteen koko joukon huomattavia henkilöitä lääketieteen eri aloilta sekä juristeja, jotka olivat erikoistuneet lääketiedettä koskeviin kysymyksiin. Jehovan todistajat antoivat tietoa ja ehdotuksia sairaaloiden johtajille. Tämän erikoiskokouksen ansiosta monet uruguaylaislääkärit muuttivat käsitystään todistajista, ja nyt he haluavat hoitaa todistajia ja kunnioittavat heidän raamatullista kantaansa verestä.

 Tämän jälkeen on pidetty monia laajalti mainostettuja kokouksia ensin Montevideossa ja sitten muissa kaupungeissa. Huomattavat spesialistit ovat myöntäneet, että he ovat oppineet Jehovan todistajien avulla uusia verettömän hoidon menetelmiä. Muuan verensiirtohoidon professori sanoi: ”Olemme oppineet paljon ja muuttaneet ajatteluamme, mistä kuuluu kiitos Jehovan todistajille. Aiemmin jouduimme heidän kanssaan moniin ristiriitatilanteisiin yksinkertaisesti siksi, ettemme ymmärtäneet heitä. Nyt tajuamme, että he ovat olleet monilla alueilla koko ajan oikeassa. Ilmeisesti he ovat säästyneet monilta murheilta kieltäytymällä verestä.”

Heidän työnsä ei ole ollut turhaa

Voidaan totisesti sanoa, että se työ, jonka innokkaat Valtakunnan julistajat tekivät Uruguayssa 1920–40-luvuilla, ei ollut turhaa. Ulkomailta kerääntyi kourallinen innokkaita Valtakunnan julistajia, jotka ovat opettaneet tuhansia ”haluttuja” tässä kauniissa, kumpuilevassa maassa (Hagg. 2:7). Uruguayssa on nyt yli kymmenentuhatta Jumalan valtakunnan julistajaa. Maan yli 135 seurakunnassa on keskimäärin lähes viisi vanhinta seurakuntaa kohti. Viimeksi pidetyssä Valtakunnan palveluskoulussa, joka järjestettiin maaliskuussa 1998, oli 656 vanhinta ja 945 avustavaa palvelijaa. Lähes jokaisella seurakunnalla on oma valtakunnansali, jonka ovat monesti rakentaneet veljet Seuran rahallisen tuen turvin.

Kahdenkymmenen viime vuoden aikana julistajien määrä on yli kaksinkertaistunut, ja kasvulle on hyvät mahdollisuudet tulevaisuudessa. Niin kauan kuin Jehova pidättelee lähestyvän suuren ahdistuksen tuulia, Uruguayn Jehovan todistajat esittävät toisille kutsua: ”Tulkaa, ja nouskaamme Jehovan vuorelle, Jaakobin Jumalan huoneeseen; ja hän opettaa meille teitään, ja me tahdomme vaeltaa hänen polkujaan.” (Jes. 2:3; Ilm. 7:1.)

 [Kokosivun kuva s. 224]

[Kuva s. 227]

Juan Muñiz

[Kuva s. 229]

He asuivat kotitekoisissa teltoissa ja ajoivat pyörillä eri puolille Uruguayta saarnaamaan (vasemmalta oikealle): Kurt Nickel, Gustavo ja Betty Bender, Otto Helle

[Kuvat s. 235]

Varhaisia uruguaylaisia julistajia (vasemmalta oikealle): María de Berrueta, Carola Beltramelli, Catalina Pomponi

 [Kuvat s. 237]

Lähetystyöntekijöitä, jotka palvelevat edelleen Uruguayssa: 1) Florence Latimer, 2) Ethel Voss, 3) Birdene Hofstetter, 4) Lira Berrueta, 5) Tove Haagensen, 6) Günter Schönhardt

[Kuva s. 243]

Uudet haaratoimistotilat, jotka olivat rakenteilla vuonna 1998

[Kuva s. 245]

Haaratoimistokomitea (vasemmalta oikealle): Günter Schönhardt, Delfos Beltramelli, Gerardo Escribano