Britannia

Suurimmillaan Brittiläinen imperiumi ulottui joka puolelle maailmaa. Kuningatar Viktorian aikaan (1837–1901) sanottiin, ettei aurinko koskaan laskenut sen alueella. 1900-luvulla tuon valtavan imperiumin tilalle tuli kuitenkin Kansainyhteisö.

Kuinka laaja tämä Kansainyhteisö on? Siihen kuuluu noin neljännes maapallon maapinta-alasta ja noin neljännes sen väestöstä. Kansainyhteisön 53 jäsentä ovat poliittisesti itsenäisiä, mutta ne tunnustavat Englannin kuningattaren kulttuuri- ja talousliittymänsä symboliseksi pääksi.

Kuluneiden 50 vuoden aikana ovat näistä ja muista maista tulleet siirtolaiset muuttaneet itse Britanniaa. Siitä on tullut noin 58 miljoonan asukkaan kosmopoliittinen yhteiskunta.

Monia rotuja ja uskontoja

Kesäkuun 22. päivänä 1948 Tilburyn satamaan Lontoon lähelle ankkuroitui entinen joukkojenkuljetusalus Empire Windrush, ja siitä astui maihin 492 jamaikalaista – ensimmäiset noin neljännesmiljoonasta karibialaisesta maahanmuuttajasta. Nämä iloiset, vilkkaat länsi-intialaiset kunnioittivat sydämestään Raamattua. He kokivat kuitenkin järkytyksen huomatessaan, että monet britit eivät enää ilmaisseet syvää uskoa Jumalaan. Mistä muutos johtui? Ihmiset olivat saaneet tarpeekseen uskonnosta, joka oli ollut mukana silmittömässä teurastuksessa kahdessa  maailmansodassa. Lisäksi uskoa Raamattuun olivat kalvaneet suuresti raamatunkriitikot, jotka väittivät, että tiedettä ja uskontoa ei voinut sovittaa yhteen.

Britanniaan on saapunut 1960-luvulta lähtien joukoittain intialaisia, pakistanilaisia ja viime aikoina myös bangladeshilaisia. 1970-luvulla monet Itä-Afrikassa asuneet aasialaiset etsivät täältä parempia oloja. Kansainyhteisön ulkopuolelta on saapunut Kyproksen kreikkalaisia ja turkkilaisia sekä puolalaisia ja ukrainalaisia. Vuoden 1956 kansannousun jälkeen Unkarista lähti Britanniaan 20000 pakolaista. Hiljakkoin tänne on muuttanut muun muassa vietnamilaisia, kurdeja, kiinalaisia, eritrealaisia, irakilaisia, iranilaisia, brasilialaisia ja kolumbialaisia. 1990-luvun puolivälissä kuusi sadasta Britannian asukkaasta kuului johonkin etniseen vähemmistöön.

Kaikkein selvimmin tämä näkyy pääkaupungissa Lontoossa. Kun turistit kävelevät kaduilla, ajavat kaksikerroksisilla busseilla tai kulkevat maanalaisella, he huomaavat nopeasti, että kaupungin asujaimisto on monen rodun sekoitus. Lähes neljännes Lontoon asukkaista onkin vierasmaalaista syntyperää. Monimuotoisuus ilmenee siitä, että lapset saavat nykyään koulussa oman uskontonsa mukaista opetusta; valittavana on esimerkiksi kristinusko, islam tai hindulaisuus. Tämä ei merkitse sitä, että Britannia olisi erityisen uskonnollinen maa. Päinvastoin valtaenemmistöllä väestöstä on nykypäivänä pitkälti maallinen, materialistinen elämänkatsomus.

Toisaalta Britanniassa on yli 126000 Jehovan todistajaa. Hekin ovat taustaltaan hyvin erilaisia ihmisiä, mutta he uskovat vankkumattomasti Jumalaan – eivät mihinkään nimettömään jumaluuteen, vaan Jehovaan, joka kehottaa lämpimästi kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvia ihmisiä vaeltamaan hänen teitään ja hyötymään hänen rakkaudellisista  neuvoistaan (2. Moos. 34:6; Jes. 48:17, 18; Apt. 10:34, 35; Ilm. 7:9, 10). Jehovan todistajat tunnustavat, että Raamattu on Jumalan henkeytetty sana. Heillä on syvä usko siihen, että Jumala on järjestänyt pelastuksen Jeesuksen Kristuksen välityksellä. Heidän tulevaisuudentoivonsa perustuu Jumalan valtakuntaan ja siihen Raamatun opetukseen, että Jumalan tarkoituksen mukaisesti maasta tulee paratiisi (1. Moos. 1:28; 2:8, 9; Matt. 6:10; Luuk. 23:43). He julistavat innokkaasti tätä hyvää uutista muille ihmisille. Heillä on vilpitön halu ’tehdä kaikki hyvän uutisen tähden’ päästäkseen siitä toisten kanssa osalliseksi (1. Kor. 9:23; Matt. 24:14).

Miten Jehovan todistajien toiminta alkoi tässä osassa maailmaa?

Hyvä uutinen leviää

1800-luvun kahdella viimeisellä vuosikymmenellä Britannia oli kaupungistumisen vuoksi käymistilassa. Ihmisiä virtasi Englannin, Skotlannin ja Walesin maaseudulta kaupunkeihin. Perinnäisten ammattimiesten rinnalle tuli paljon työläisiä, joilla oli ammattitaitoa vain vähän, jos ollenkaan. Vuoden 1870 jälkeen yleinen oppivelvollisuus ennakoi aikaa, jolloin tiedot ja taidot olisivat helpommin useampien ihmisten ulottuvilla.

Vuonna 1881 Amerikan Yhdysvalloista saapuivat J. C. Sunderlin ja J. J. Bender, jotka olivat Charles T. Russellin, Vartiotorni-seuran työn johdossa silloin olleen veljen, läheisiä työtovereita. He toivat mukanaan sanoman, joka on muuttanut tuhansien Britanniassa asuvien ihmisten elämän paremmaksi. Heistä toinen lähti liikkeelle Skotlannista, toinen Englannista, ja molemmat levittivät koskettavaa julkaisua Food for Thinking Christians (Ruokaa ajatteleville kristityille). Lontoossa vaihdemies Tom Hart sai tämän julkaisun palatessaan töistä kotiin varhain eräänä aamuna. Se herätti hänen kiinnostuksensa ja johti moniin keskusteluihin  Kristuksen paluusta. Se mitä hän oppi, sai hänet kertomaan siitä innokkaasti vaimolleen ja työtovereilleen. Pian tämä pieni ryhmä, joka tuli tunnetuksi raamatuntutkijoina, alkoi kotikulmillaan levittää traktaatteja ohikulkijoille. Samanlaisia ryhmiä syntyi muihinkin kaupunkeihin eri puolille Britanniaa. Niissä kaikissa oltiin kiinnostuneita Raamatun totuuksien levittämisestä.

Kun C. T. Russell saapui vuonna 1891 ensivierailulleen Britanniaan, kiinnostus Raamatun sanomaa kohtaan sai 150 ihmistä Lontoossa ja saman verran Liverpoolissa tulemaan esitelmään, jonka aiheena oli ”Tulkaa siitä ulos, kansani”, siis  ulos uskonnoista, joissa on muinaisen Babylonin leima (Ilm. 18:4, Kuningas Jaakon käännös). ”Englanti, Irlanti ja Skotlanti ovat peltoja, jotka ovat valmiita ja odottavat sadonkorjuuta”, raportoi veli Russell. Hyvän uutisen kertominen toisille kantoi hedelmää, ja vuosisadan vaihteessa maahan oli muodostunut kymmenen pientä kristillistä seurakuntaa. Jotta ne saisivat helpommin hengellistä ruokaa sisältäviä raamatullisia julkaisuja, Vartiotorni-seura avasi Lontoossa toimiston.

Ensimmäinen haaratoimisto

Vuonna 1900 E. C. Henninges, hänkin C. T. Russellin läheisiä työtovereita, saapui Liverpoolin satamaan Luoteis-Englantiin ja matkusti Lontooseen etsimään tiloja, jotka voitaisiin vuokrata kirjallisuusvarastoksi. 23. huhtikuuta hän teki sopimuksen huoneistosta, joka sijaitsi Itä-Lontoossa osoitteessa 131 Gipsy Lane, Forest Gate. Siellä alkoi toimia Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran ensimmäinen haaratoimisto. Nyt sata vuotta myöhemmin tällaisia haaratoimistoja on yli sata keskeisillä paikoilla ympäri maailman.

30. kesäkuuta 1914 Lontoossa perustettiin uusi lakimääräinen elin, Kansainvälinen Raamatuntutkijain Seura, palvelemaan Jehovan järjestön etuja Britanniassa. Siihen aikaan Britannian haaratoimisto huolehti kaikkialla Britteinsaarilla, myös Irlannissa, tehtävästä työstä. Vuodesta 1966 lähtien on Irlannin työtä kuitenkin valvonut erillinen haaratoimisto, joka sijaitsi ensin Dublinissa ja on nykyään sen eteläpuolella.

Muuttoja muihin maihin

Brittiläisten veljien kiinnostus ei rajoittunut vain omaan maahan. He tiesivät, että Jeesuksen Kristuksen ennustuksen mukaan Jumalan valtakunnan hyvää uutista saarnattaisiin koko asutussa maassa, ennen kuin loppu tulisi (Matt. 24:14). Monet brittiläiset veljet pyrkivät 20-luvulla ja 30-luvun  alussa laajentamaan omaa saarnaamistaan muuttamalla lähetystyöhön ulkomaille. Se oli heille suuri askel, ja Jehova siunasi heidän uhrautuvuuttaan.

Edwin Skinner lähti vuonna 1926 Sheffieldistä Pohjois-Englannista Intiaan. Hänen nöyryytensä auttoi häntä pysymään kestävänä alueellaan 64 vuotta, kunnes hän kuoli vuonna 1990. Unohtumaton ja rakastettava skotti William Dey, verotarkastaja ja varsin varakas mies, luopui sekä asemastaan että eläkkeestään ja lähti valvomaan Seuran uutta Pohjois-Euroopan toimistoa, joka sijaitsi Kööpenhaminassa. Pian sen jälkeen Fred Gabler noudatti veli Deyn pyyntöä ja matkusti Liettuaan, missä hän sai toverikseen Percy Dunhamin, joka myöhemmin jatkoi palvelustaan Latviassa. Wallace Baxter alkoi valvoa työtä Virossa. Claude Goodman, Ron Tippin, Randall Hopley, Gerald Garrard, Clarence Taylor ja koko joukko muita brittejä tekivät uraauurtavaa työtä Aasiassa. Skotlantilainen George Phillips palveli monia vuosia Etelä-Afrikassa. Robert ja George Nisbet, hekin Skotlannista, olivat tienraivaajina Itä- ja Etelä-Afrikassa.

Pätevää apua mantereelle

1930-luvulla monet brittiläiset tienraivaajat vastasivat kutsuun, kun hyvän uutisen julistamisessa tarvittiin apua Belgiassa, Ranskassa, Espanjassa ja Portugalissa. Heidän joukossaan olivat John ja Eric Cooke.

Arthur ja Annie Cregeen muistelevat toimintaansa Etelä-Ranskassa seudulla, missä ei ollut yhtään seurakuntaa. He tapasivat puolalaisia veljiä, jotka olivat hyvin innokkaita ja vieraanvaraisia. Annie muistaa, miten he kutsuivat nämä veljet majapaikkaansa Le Grand Hôtel de l’Europeen Albin kaupunkiin. ”Rakennus on ehkä ollut komea Napoleonin aikoina”, hän kirjoitti myöhemmin, mutta sen loisto oli rapistunut. Hän jatkoi: ”Ryhmä saapui sunnuntaina iltapäivällä, ja meillä oli kiehtova Vartiotornin tutkistelu. Viisi eri  kansallisuutta, kullakin lehti omalla kielellään, ja yhteisenä viestintäkeinona ’pidginranska’. Luimme kappaleet vuorotellen omista lehdistämme ja selitimme huonolla ranskan kielellämme, mitä olimme lukeneet. Mutta kyllä meillä oli hauskaa!”

Valitettavasti nuo onnelliset ajat ulkomaisessa palveluksessa eivät kestäneet pitkään. John Cooke, joka tuolloin oli Etelä-Ranskassa, pysyi alueella niin kauan kuin voi. Lopulta hän ajoi sieltä polkupyörällä pois, ja hänet evakuoitiin Englantiin juuri ennen kuin saksalaisten tankit vyöryivät noille  seuduille. Toisen maailmansodan syttyminen 1. syyskuuta 1939 oli johtanut Britannian ja Saksan konfliktiin, jolla oli vakavat seuraukset Britannian ja muiden maiden Jehovan todistajille.

Kun kansakunnat syöksyivät täysimittaiseen sotaan toisiaan vastaan, Jehovan todistajat asennoituivat lujasti kristillisen puolueettomuuden kannalle. He ymmärsivät selvästi, että tärkeintä ihmisen elämässä tulisi olla kuuliaisuus Jumalalle (Apt. 5:29). Koska he rukoilivat vilpittömästi Jumalan valtakunnan tuloa ja tiesivät, mitä Jeesus Kristus oli sanonut  maailman hallitsijasta, he uskoivat lujasti, että heidän oli väärin asettua kummallekaan puolelle maailman ryhmäkuntien välisissä yhteenotoissa (Matt. 6:10; Joh. 14:30; 17:14). Jehovan todistajat suhtautuivat vakavasti Raamatun sanoihin, joiden mukaan ’sotaa ei enää opeteltaisi’ (Jes. 2:2–4). Britanniassa jotkut heistä ensin vapautettiin sotapalveluksesta aseistakieltäytyjinä. Myöhemmin sekä tuomarit että tiedotusvälineet kuitenkin väittivät, että ihmisistä tuli Jehovan todistajia siinä tarkoituksessa, että he välttäisivät armeijan. Sen vuoksi noin 4300 todistajaa pantiin vankilaan. Joukossa oli monia sisaria, jotka kieltäytyivät tukemasta sotaponnisteluja työllään. Sodan jälkeen todistajat osoittivat kuitenkin jatkuvasti, että heidän vaikuttimenaan oli halu miellyttää Jumalaa ja julistaa hänen Valtakuntaansa ihmiskunnan ainoana toivona. (Jehovan todistajien toiminnasta Britanniassa noina varhaisina aikoina kerrotaan yksityiskohtaisemmin vuoden 1982 Vuosikirjassa.)

Kaksikielinen konventti Englannissa

Konventit ovat kautta aikojen olleet kohokohtia Jehovan kansaan kuuluvien elämässä. Erään kerran Vartiotorni-seuran presidentin pitämät konventin keskeisimmät puheet radioitiin Lontoon konventista moniin muihin maihin. Lontoossa 50- ja 60-luvulla pidettyihin konventteihin tuli vieraita yli 50 maasta. Koko ohjelma oli kuitenkin englanninkielinen. Tilanteeseen tuli muutos vuonna 1971.

Tuona vuonna olivat valmistelut hyvässä vauhdissa Twickenhamissa Lontoossa pidettävää ”Jumalan nimi” -piirikonventtia varten. Manner-Euroopassa todistajat olivat valmistautumassa vastaaviin konventteihin. Vaikka Valtakunnan työ oli yhä kielletty Portugalissa, tuhannet olivat lähdössä sieltä Espanjan kautta Toulouseen Ranskaan, ja heillä oli mieli korkealla. Sitten kuultiin, että Espanjassa oli puhjennut  kolera. Ainoastaan sitä vastaan rokotetut ihmiset saivat kulkea tuon maan läpi. Rokotetta ei kuitenkaan ollut saatavilla tarpeeksi kaikille niille portugalilaisille, jotka halusivat lähteä konventtiin. Kun Toulousessakin ilmaantui koleran oireita, viranomaiset kielsivät maahantulon kokonaan. Mikä neuvoksi portugalilaisille veljille? Eräs heistä sanoi: ”Ainahan voimme mennä Lontooseen.”

Twickenhamin konventin valvoja W. J. (Bill) Bull, rauhallisuudestaan ja ystävällisyydestään tunnettu veli, muistelee tapahtumia. ”Britanniaan tuli 800–900 veljeä, 112 lentäen ja loput linja-autoilla. Meillä ei ollut viikkoakaan aikaa valmistautua tähän vyöryyn. Doveriin matkusti veljiä toivottamaan tervetulleiksi laivalla saapuneet portugalilaiset veljet, joista suurin osa puhui korkeintaan muutaman sanan englantia.” Kaikille löytyi majapaikka, pääasiassa lontoolaisten veljien kodeista. Yksi suurista ruokailukatoksista muutettiin tilaksi, jossa voitiin pitää portugalinkieliset ohjelmajaksot, kun taas konventin näytelmiä – joita olivat muun muassa ”Jehova siunaa uskolliset” ja ”Tee Jehovan tarkoitus elämäntavaksesi” – sekä muita ohjelmanosia he seurasivat brittiläisten veljiensä joukossa. Paikallinen sanomalehti, Middlesex Chronicle, kirjoitti 13.8.1971: ”Heidän tulonsa teki tästä tilaisuudesta ensimmäisen kaksikielisen konventin, jonka todistajat ovat maassamme pitäneet.”

Portugalilaiset veljet kertoivat iloisia raportteja Valtakunnan työn edistymisestä kotimaassaan, minkä jälkeen sikäläistä työtä valvova veli esitti brittiläisille veljille kiitokset heidän vieraanvaraisuudestaan. ”Te olette antaneet meille todella paljon”, hän sanoi, ”aikanne, kotinne, huomionne, huomaavaisuutenne, lempeän huolenpitonne tässä jättimäisessä kaupungissa ja ennen kaikkea rakkautenne. Voitte olla varmoja siitä, että Lontoosta jää meille äärimmäisen miellyttävät muistot.” Kun portugalilaiset veljet kiittivät vielä  laulamalla, yleisön joukossa ei ollut monta kuivaa silmää, niin koskettavia olivat nuo ilmaukset vilpittömästä kiitollisuudesta.

Jehovan rakkaudellisen perheen piiriin

Muunkieliset ihmiset kaipasivat huomiota muulloinkin kuin konventeissa. Britannian siirtolaisväestö kasvoi, ja se oli haaste hyvän uutisen saarnaamisen kannalta. Mitä voitaisiin tehdä?

Englanninkieliset julistajat halusivat innokkaasti auttaa niitä ihmisiä, jotka olivat kotoisin muista maista ja puhuivat muita kieliä. Heille pyrittiin mahdollisuuksien mukaan tarjoamaan luettavaa heidän omalla kielellään, mutta keskinäinen viestintä tuotti ongelmia. Ulkomailta tulleiden joukossa oli kuitenkin joitakin Jehovan todistajia, ja heidän avullaan kuilu ylitettiin.

1960-luvulla Kyproksesta kotoisin olevat kreikankieliset todistajat kertoivat totuudesta muille Englannissa asuville kreikankielisille. Italialaissyntyiset todistajat tekivät työtä Lontooseen muuttaneiden maanmiestensä parissa.

Franziska, nuori saksalainen todistaja, saapui Englantiin keväällä 1968 au pair -tytöksi, jollaiset työskentelevät perheapulaisina asuntoa ja ruokaa vastaan ja saavat näin tilaisuuden oppia perheen kieltä. Oltuaan tuona vuonna ”Hyvä uutinen kaikille kansoille” -piirikonventissa hän innostui laajentamaan kenttäpalvelustaan ja tarjosi vasta julkaistua kirjaa Totuus joka johtaa ikuiseen elämään muille lähistöllä asuville au pair -tytöille. Siten alkoi neljä raamatuntutkistelua. Yhtä niistä hän piti sveitsiläiselle tytölle saksaksi. Alettuaan käydä seurakunnankokouksissa tuo tyttö näki itse, että Jehovan huonekunnassa vallitsee rakkaus (Joh. 13:35). Seuraavana vuonna hän oli edistynyt jo niin hyvin, että hän vihki elämänsä Jehovalle ja meni kasteelle. Myöhemmin hän  aloitti tienraivauksen ja auttoi jopa äitiään omaksumaan totuuden. Tämä oli kuitenkin vasta alkua Franziskan todistustyölle au pair -tyttöjen parissa.

”Aina kun tapaan talosta-taloon-työssä au pairin”, Franziska selittää innoissaan, ”kerron hänelle, että minäkin olen ollut au pairina, ja niin meillä on heti jotain yhteistä. Tähdennän aina sitä, että kun tulin Englantiin, en tuntenut ketään muuta kuin erään sisaren mutta tunsin silti olevani tervetullut seurakuntaan. Niinpä yritän aina saada heidät  nopeasti seurakunnan yhteyteen, jotta he näkevät, että olemme yksi suuri perhe.”

Vuonna 1974 Franziska meni naimisiin Philip Harrisin kanssa, ja he palvelevat nyt yhdessä Lontoon Betelissä ja Northwoodin seurakunnassa. Franziska on käynyt eräässä talossa tuolla alueella yli 13 vuoden ajan. Hän kertoo: ”Beteliin tuli kirje ranskalaiselta au pair -tytöltä, joka pyysi todistajia käymään luonaan. Hän oli saanut Ranskassa todistajilta kirjan Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä, ja hän halusi tietää asiasta enemmän. Vaikka Nathalie ei vielä puhunut englantia kovin hyvin, saatoin nähdä, että hän janosi totuutta. Hän edistyi hyvin ja alkoi pian käydä kokouksissa.” Nathaliesta tuli Valtakunnan julistaja ennen kuin hän palasi Ranskaan, ja nykyään hän palvelee siellä miehensä kanssa arabiankielisellä alueella.

Näiden au pair -tyttöjen isäntäperheellä oli tapana, että uusi tyttö saapui jo ennen kuin edellinen ehti lähteä ja edellinen tyttö opetti uudelle talon töitä muutaman päivän ajan. Kun Nathalie oli lähdössä, Franziska neuvoi: ”Ennen kuin lähdet takaisin Ranskaan, kerro uudelle au pairille, miten paljon raamatuntutkistelu on auttanut sinua, niin nähdään, onko hän kiinnostunut.” Uusi au pair -tyttö oli nimeltään Isabelle, ranskalainen hänkin, ja hän oli kuin olikin kiinnostunut. Franziska tutki hänenkin kanssaan. Isabellen jälkeen tuli toinen Nathalie, joka alkoi pian käydä kokouksissa. Palattuaan Ranskaan myös hän kävi kasteella.

Gabriela tuli Puolasta. Hän ei ollut koskaan keskustellut Jehovan todistajien kanssa ja sanoi Franziskalle, ettei hän pitänyt saksalaisista, koska heillä oli huono maine Puolassa. Franziska selitti, että Jehovan todistajat eivät missään vaiheessa osallistuneet sodankäyntiin. ”Toisen maailmansodan aikana et olisi koskaan löytänyt yhtään Jehovan todistajaa armeijasta”, hän kertoi. ”Tiesitkö, että meitä vainottiin?  Meitä pantiin keskitysleireihin, koska emme suostuneet esittämään natsitervehdystä emmekä tukemaan natsien hallitusta.” Gabriela oli ihmeissään, ja hänen saksalaisvastaisuutensa hälveni pian. Tutkittuaan Raamattua säännöllisesti Franziskan kanssa hänestä tuli kastamaton julistaja, ja myöhemmin hän kävi kasteella konventissa Twickenhamissa sen vertauskuvaksi, että oli vihkiytynyt Jehovalle. Franziska on vuosien varrella pitänyt raamatuntutkistelua 25 au pair -tytölle, jotka ovat olleet kotoisin kymmenestä eri maasta, ja saanut ilon auttaa heitä Jehovan rakkaudellisen perheen piiriin.

Omakielisiä kokouksia

Kaikki eivät tietenkään voineet edistyä totuudessa nopeasti tutkimalla Raamattua englanniksi tai käymällä vieraskielisissä kokouksissa. Miten heitä voitaisiin auttaa?

Kun kyproslaiset kreikankieliset todistajat alkoivat löytää kiinnostuneita Englantiin muuttaneiden maanmiestensä keskuudesta, joitakin kokouksia päätettiin pitää Lontoossa kreikaksi. Vuonna 1966 heidän hyödykseen järjestettiin vakituinen seurakunnan kirjantutkistelu heidän omalla kielellään, ja myöhemmin ohjelmaan lisättiin kuukausittainen esitelmä. Vuonna 1967 Lontooseen perustettiin ensimmäinen kreikankielinen seurakunta, ja toinen kreikkalainen ryhmä alkoi pitää kokouksia Birminghamissa.

Italiankieliset lähtivät liikkeelle esitelmästä ja Vartiotornin tutkistelusta, joita pidettiin Islingtonin valtakunnansalissa Lontoossa vuonna 1967. Sen jälkeen italiankielisiä kokouksia pidettiin muissakin paikoissa. Tässä esimerkki siitä, miten tapahtumat etenivät: Vera (Vee) Young alkoi tutkia Raamattua italialaisen naisen kanssa Enfieldissä Pohjois-Lontoossa. Kun naisen arvostus asiaa kohtaan kasvoi, hän lausahti kerran: ”Sääli ettei italiaksi ole mitään, mihin voisin pyytää muutamia ystäviäni.” Tämän johdosta Veen mies Geoff puhui kierrosvalvojalle. Yhdessä he löysivät  kreikankielisen veljen, joka oli palvellut tienraivaajana Italiassa. Geoff kertoo: ”Minä pidin esitelmän englanniksi, ja kreikkalainen veli tulkkasi sen italiaksi.” Läsnä oli kolmisenkymmentä henkeä, ja jotkut heistä edistyivät hengellisesti oikein hyvin. Aikanaan italiankieliset todistajat olivat valmiita muodostamaan seurakunnan. Siitä pitäen on uusi italialainen seurakunta syntynyt keskimäärin joka viides vuosi.

Kasvu jatkui kreikankielisten parissa. Vuonna 1975 heitä varten järjestettiin oma konventti. Siinä vaiheessa Geoff ja Vee Young olivat lähes 50-vuotiaita tienraivaajia ja heidän kaksi lastaan olivat jo aikuisia ja molemmat naimisissa ”Herrassa” (1. Kor. 7:39). Koska heillä ei ollut enää iäkkäitä vanhempia huolehdittavanaan, he pystyivät ottamaan vastaan uusia palvelustehtäviä. Geoffin yllätykseksi hänet määrättiin järjestämään konventti kaikille Britannian kreikankielisille veljille. ”En tiennyt, mitä oli odotettavissa”, Geoff muistelee. ”Kun tulin konventtipaikalle, minusta näytti siltä kuin käynnissä olisi ollut sisällissota, kokematon kun olin!” Ehkäpä kyse oli pelkästään siitä, miltä vilkkaiden kreikkalaisten toiminta näytti konservatiivisesta britistä – kreikkalaiset veljet nimittäin vain selittivät toisilleen, miten työt olisi parasta hoitaa. Konventtiin saapui yli 400 henkeä.

Syntyi muunkinkielisiä ryhmiä. Vuonna 1975 alkoi toimia espanjalainen seurakunta. Ensimmäinen gudžaratinkielinen esitelmä pidettiin Lontoossa vuonna 1977, ja kaksi vuotta myöhemmin järjestettiin samankielinen pieni konventti. Noihin aikoihin pidettiin myös pandžabinkielinen kierroskonventti, jossa oli 250 kuulijaa.

”Kunnollista väkeä”

Varhaisina vuosina suuremmat konventit pidettiin usein Lontoossa. 60-luvulle tultaessa vuosittaisia konventteja järjestettiin erikokoisissa kaupungeissa ympäri maata. Joskus niitä oli vain neljä, joskus taas käytettiin pienempiä tiloja,  jolloin konventtien määrä nousi 17:ään. Veljet vuokrasivat jalkapallostadioneja, juhlasaleja ja jäähalleja. Vuonna 1975 Walesin konventti yritettiin järjestää Cardiff Arms Parkiin.

Vaikka Jehovan todistajien hyvä maine on kantautunut suurimpaan osaan Britanniaa, urheilustadioneista vastaavat viranomaiset saattavat aluksi arkailla tilojensa vuokraamista todistajille, jos heillä ei ole omakohtaista kokemusta näiden suurista tilaisuuksista. Tällainen oli tilanne Cardiff Arms Parkissa. Neuvottelut käynnistyivät Walesin Rugby Unionin edustajien kanssa. Liiton silloinen valtakunnallinen puheenjohtaja lordi Wakefield oli sanonut veljille, että jos he kohtaisivat vaikeuksia neuvotteluissa Cardiffin edustajien kanssa, heidän pitäisi pyytää edustajia soittamaan hänelle. Veljet olivat hyvin kiitollisia tästä avuntarjouksesta. Kun neuvotteluissa jouduttiin umpikujaan, puhelinsoitto lordi Wakefieldille auttoi pääsemään eteenpäin. Jehovan todistajat olivat pitäneet konventteja Twickenhamissa Lontoossa vuodesta 1955 lähtien, ja lordi Wakefield selitti walesilaisille kollegoilleen, miten tyytyväisiä he olivat Twickenhamissa olleet siihen, että todistajat käyttivät tiloja joka kesä. Hän vakuutti heille, ettei heidän tarvinnut olla lainkaan huolissaan, ja lisäsi: ”Todistajat ovat kunnollista väkeä!” Sopimus syntyi hetkessä, ja todistajat ovat käyttäneet Cardiff Arms Parkia vuosikausia vakituisena konventtipaikkana Walesissa.

Omia konventtisaleja

Vuosittaisten konventtien lisäksi meillä on vuoden mittaan pienempiä konventteja. Britanniassa oli 55876 Valtakunnan julistajaa vuonna 1969, mutta neljässä vuodessa hyvää uutista kertovien määrä kasvoi 65348:aan. Siihen asti oli kierroskonventteja varten aina vuokrattu saleja, mutta nyt oli yhä vaikeampaa löytää sopivia tiloja kohtuulliseen hintaan.

70-luvulle tultaessa oli ilmeistä, että tarvitsimme omat  konventtisalit. Vastuulliset veljet pitivät kokouksia, ja sopivien paikkojen etsiminen alkoi. Aluksi he suunnittelivat, että käyttöön kunnostettaisiin jo olemassa olevia rakennuksia. Alkuvuodesta 1975 sovittiin tyhjillään olevan elokuvateatterin ostamisesta Manchesterista Pohjois-Englannista. Kuukausia kestäneen remontin jälkeen Jehovan todistajien ensimmäinen konventtisali Englannissa vihittiin 31. elokuuta. Se tuli valmiiksi juuri ajoissa syyskuussa alkavien kierroskonventtien uutta ohjelmaa varten.

Kaksi vuotta taaksepäin konventinvalvojat olivat kokoontuneet maan kaakkoisosassa pohtimaan, miten Lontoosta saataisiin hankituksi sali. Komiteaan kuulunut Denis Cave, joka sai tehtäväkseen etsiä sopivan rakennuksen, muistaa järkyttyneensä, kun veljet päättivät kokouksessa yhteistuumin etsiä yhden sijasta kahta salia – toista Thamesista pohjoiseen, toista sen eteläpuolelta – huolimatta kiinteistöjen kalleudesta tuolla alueella!

Muuan käyttämätön elokuvateatteri Dorkingin kaupungissa 30 kilometriä Lontoosta etelään vaikutti hyvältä mahdollisuudelta. Kiinteistökeinottelijat tulivat kuitenkin väliin ja tarjosivat rakennuksesta korkeaa hintaa. Ensin Denis uskoi kauppojen menevän sivu suun, mutta sitten hänen yllätyksekseen kaupungin johtava kiinteistövirkamies soitti hänelle ja pyysi häntä saapumaan kokoukseen toisen todistajan kanssa. Sen lisäksi että viranomaiset poistivat kaavoitusrajoituksia, jotta rakennusta voitaisiin käyttää uskonnolliseen tarkoitukseen, he olivat halukkaita ostamaan elokuvateatterin ja vuokraamaan sen sitten veljille määräämättömäksi ajaksi siten, että sopimus uusittaisiin kolmen vuoden välein.

Sali palveli hyvin yli kymmenen vuotta, kunnes kaupunki päätti ottaa sen toiseen käyttöön. Sen tilalle veljet hankkivat 11 hehtaarin tontin melko läheltä Lontoon Gatwickin-lentoasemaa. Sillä oli rakennuksia, jotka voitiin yhdistää  kauniiksi konventtisaliksi. Paikkakunnalla syntyi kiistaa siitä, miten uudelle rakennukselle ajettaisiin kapeita pikkuteitä pitkin. Lähistön asukkaat halusivat ymmärrettävästi suojella omaa rauhaansa ja välttyä häiriöiltä niin pitkälle kuin mahdollista. Noudattaisivatko todistajat huolellisesti suunniteltuja reittejä ja nopeusrajoituksia ajaessaan konventtisalille? Paikallisen kaavoituslautakunnan kokouksen tiedotteessa sanottiin: ”Normaaleissa tapauksissa komitean mielestä olisi mahdotonta taata se, että ohjeita noudatetaan, mutta Jehovan todistajat ovat erilaisia.” Lautakunnan puheenjohtaja lisäsi: ”Monet muut ryhmät ja järjestöt haluaisivat sanoa, että heidän jäsenensä kyllä mukautuvat ohjeisiin, mutta tämä järjestö todella tekee niin.” Tässä uudessa Surreyn konventtisalissa Hays Bridgessä pidettiin ensimmäinen kierroskonventti 17. ja 18. toukokuuta 1986, tarkalleen vuosi kiinteistön hankkimisen jälkeen.

Pohjois-Lontoossa New Southgatessa kunnostettiin entinen Ritz-elokuvateatteri samaan aikaan kuin Dorkingin konventtisali vuonna 1975. Elokuvateatteri, joka oli toiminut 30-luvun puolivälissä rakennetussa talossa, oli sulkenut ovensa keväällä 1974, ja tiloissa oli vähän aikaa ollut synagoga. Todistajien ostaessa rakennuksen se oli arkkitehti Roger Dixonin mukaan ”pikaisen korjauksen tarpeessa”. Hän muistelee: ”Rakenteet olivat periaatteessa ehjät, mutta eivät vedenpitävät. Ränsistyneisyyttä oli yritetty peitellä maalaamalla salin sisäpinnat mustaksi!” Remontointi näytti ensin ylivoimaiselta, mutta parituhatta ammattitaitoista tai muuten kätevää talkoolaista sai urakan valmiiksi jo neljässä ja puolessa kuukaudessa.

Samaan aikaan tehtiin konventtisalia West Midlandsin kreivikunnassa. Veljet olivat vuonna 1974 onnistuneet ostamaan entisen elokuvateatterin Dudleysta. Sen korjaaminen kesti pitempään, mutta syyskuussa 1976 sekin oli valmis.

 Uusia konventtisaleja rakennetaan

Valtakunnan julistajien määrä kasvoi edelleen: vuonna 1974 heitä oli 71944 ja vuonna 1984 jo 92616. Monet heistä asuivat erittäin teollistuneilla kaupunkialueilla Pohjois-Englannissa. South Yorkshiren kreivikuntaan alettiin suunnitella salin rakentamista.

Työt alkoivat syyskuussa 1985 paikalla, jolle nousi East Penninen konventtisalina tunnettu rakennus. Se on teräsrunkoinen, ja siinä on 1642 istumapaikkaa sekä 350-paikkainen valtakunnansali sikäläistä seurakuntaa varten. Rakennukseen suunniteltiin jänneväliltään 42 metriä leveä katto, mikä tekee siitä erittäin kauniin. The Structural Engineer -lehdessä tämä epätavallinen malli nimettiin ”kahdeksankulmaiseksi ratkaisuksi”. Konventtisali sai Rotherhamin kaupunginvaltuustolta ensimmäisen palkinnon suunnittelusta.

Rakennuskomiteaan kuulunut Noble Bower ahkeroi työmaalla alusta saakka ja palveli myöhemmin salin ensimmäisenä valvojana. Hän oli lupsakka muttei mikään turhanpuhuja, ja se vaikutti kannustavasti niihin runsaaseen 12500 veljeen ja sisareen, jotka työskentelivät vuoden ja kaksi kuukautta kestäneen hankkeen hyväksi. Jotta työt eivät olisi seisahtuneet jäätävän sumun, pakkasen tai lumentulon takia,  veljet pystyttivät alueen ympärille telineitä, joille ripustettiin muovisia suojapeitteitä. Keskelle puhallettiin teollisuuslämmittimillä kuumaa ilmaa. Mikään ei pysäyttänyt töitä tällä tärkeällä työmaalla. Veljiä tuli pitkienkin matkojen päästä tukemaan talkoolaisia.

Noblelle ja hänen vaimolleen Louielle kaikkein ikimuistoisin päivä oli 15. marraskuuta 1986, jolloin konventtisali vihittiin käyttöön hallintoelimeen kuuluvan Theodore Jaraczin vierailun aikana.

Konventtisaleja oli nyt Pohjois- ja Keski-Englannissa sekä maan kaakkoisosassa, mutta mitä voitaisiin tehdä Länsi-Englannissa ja Walesissa asuvien veljien hyväksi? Lokakuussa 1987 löydettiin sopiva tontti Almondsburysta Bristolin pohjoispuolelta. Tarvittavia lupia ei ollut kuitenkaan helppo saada. Niitä oli anottava useaan kertaan, ennen kuin lupa myönnettiin vihdoin helmikuussa 1993.

Sitten rakentaminen käynnistyi toden teolla. Iloinen päivä koitti 5. elokuuta 1995, kun Englannin kuudes konventtisali vihittiin. Hallintoelimen jäsen John Barr puhui aiheesta ”Maa täytetään Jehovan tuntemuksella”. Kaikki läsnäolijat arvostivat hänen ystävällistä muistutustaan: ”Älkää koskaan unohtako, että alueenne on vain pieni osa Jehovan jalkojen alustasta. Hän on aivan yhtä kiinnostunut tästä osasta maailmaa kuin jostain muustakin, joten pitäkää mielessänne Valtakunnan työn maailmanlaajuisuus.”

Heti seuraavalla viikolla veli Barr puhui uuden valtakunnansalikompleksin vihkiäisissä Edgwaressa Pohjois-Lontoossa. Veljet olivat rakentaneet sinne kolme valtakunnansalia, jotka voitiin yhdistää konventtisaliksi taittamalla väliseinät kokoon. Tämä konventtisali oli tarkoitettu vieraskielisten seurakuntien käyttöön. Vieraskielisellä kentällä oli tähän mennessä saatu niin paljon vastakaikua, että se oli merkittävä osa Britanniassa tehtävää Valtakunnan saarnaamistyötä.

 ”Halusin aina tehdä enemmän”

Jotkut todistajat ovat hyvän uutisen kertomisen yhteydessä tähyilleet aina mahdollisuuksia laajentaa palvelustaan. Monet brittiläiset veljet ja sisaret ovat kiitettävästi hakeutuneet palvelemaan alueille, joilla julistajia tarvitaan enemmän. Se on usein merkinnyt muuttamista ulkomaille, niin kuin monet innokkaat tienraivaajat tekivät 20- ja 30-luvulla. Näin nämä veljet ja sisaret ovat voineet tuottaa Valtakunnan hedelmää uudessa kotimaassaan ja samalla rohkaista paikallisia veljiä. Koko 70- ja 80-luvun ajan Britanniasta muutti perheitä Keski- ja Etelä-Amerikkaan sekä Afrikkaan ja Aasiaan.

Kun Vera Bullin molemmat tyttäret olivat aikuisia ja naimisissa, hän myi 57-vuotiaana Wightsaaressa sijaitsevan kotinsa ja lähti Kolumbiaan ryhmän mukana, joka koostui Lontoon Ealingin seurakunnan nuorista tienraivaajista. Hän oppi nopeasti puhumaan espanjaa ja johti pian 18:aa raamatuntutkistelua. Nyt kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin hän palvelee yhä tuossa maassa monia hengellisiä lapsia ympärillään.

Tom ja Ann Cooke sekä heidän tyttärensä Sara ja Rachel olivat jo palvelleet joitakin vuosia Ugandassa, kun sikäläiset olosuhteet pakottivat heidät palaamaan Englantiin vuonna 1974. Seuraavana vuonna he olivat taas muuttamassa – tällä kertaa Papua-Uuteen-Guineaan. Siellä Sara meni naimisiin erikoistienraivaajan kanssa. Myöhemmin perhe siirtyi Australiaan, missä Rachel avioitui toisen todistajan kanssa. Vuonna 1991 Tom ja Ann lähetettiin Salomonsaarille, missä Tom palvelee haaratoimistokomitean koordinaattorina.

Toiset ovat olleet ulkomailla vähemmän aikaa, mutta kaikki kokemukset elämästä muualla ovat olleet hyvin arvokkaita, oli niitä sitten minkä verran tahansa. Barry ja Jeanette Rushby ovat tästä esimerkki.

 ”Siitä lähtien kun tulin totuuteen, halusin aina tehdä enemmän”, kertoo Barry. Kun hän meni naimisiin Jeanetten, tienraivaajan, kanssa, kumpikin ilmaisi vastakaikua Valtakunnan Palveluksessamme olleeseen vetoomukseen veljien saamiseksi Papua-Uuteen-Guineaan. ”Se oli vastaus rukouksiimme”, molemmat toteavat. Haaratoimiston veljet Port Moresbyssa olisivat halunneet lähettää heidät Gorokaan maan keskiosiin, mutta Barryn työlupa oli voimassa vain Bougainvillen saaressa. Saavuttuaan Papua-Uuteen-Guineaan he kokivat iloisen yllätyksen huomatessaan, että viranomaiset olivat muuttaneet Barryn työlupaa ja määränneet hänet Gorokaan!

 Barry astui opettajan toimeensa, ja Jeanette oli tienraivaajana 18 julistajan seurakunnassa. Barry muistelee: ”Opin muun muassa sen, että kun oli aika lähteä seurakunnankokoukseen, mikään ei voinut estää veljiä, eivät edes sadekauden rajut säät. Heillä ei ollut mitään kulkuvälineitä, vaan he kävelivät usein parikin tuntia kokouksiin ja tulivat sitten perille litimärkinä! Mutta aina he olivat paikalla.”

Barryn ja Jeanetten palveltua kuusi onnellista vuotta Papua-Uudessa-Guineassa ulkomaalaisten olosuhteet muuttuivat tuossa maassa. Barry katsoi, että heidän oli viisainta palata Britanniaan. Ulkomailta saatu kokemus sai heidät kuitenkin päättämään, että nyt he molemmat palvelisivat kokoaikaisesti. Mutta missä? He halusivat alueelle, missä julistajia tarvittaisiin erityisesti. Neuvoteltuaan Seuran ja kierrosvalvojan kanssa he muuttivat Bostoniin Lincolnshireen. Asunto löytyi nopeasti, mutta Barry ei onnistunut saamaan osa-aikatyötä, jota hän tarvitsi voidakseen olla tienraivaajana Jeanetten kanssa. He kuitenkin uskoivat siihen Jehovan lupaukseen, että hän auttaisi, jos Valtakunta pantaisiin ensi sijalle, ja päättivät aloittaa tienraivauksen 1. syyskuuta, oli Barrylla sitten työpaikka tai ei. Tuona päivänä he olivat jo takit päällä lähdössä kenttäpalvelukseen, kun puhelin soi. Postista soitettiin ja kysyttiin: ”Haluaisitteko osa-aikaista työtä?” Barry vastasi: ”Kyllä varmasti! Milloin minun on tarkoitus aloittaa?” Mies sanoi: ”Miten olisi huomenna?” Jehova oli siunannut heidän ponnistelunsa, kun he olivat panneet hänen palveluksensa ensimmäiseksi (Matt. 6:33). Neljän vuoden kuluttua Barrylle ja Jeanettelle tuli toinen odottamaton puhelu: he saivat tehtäväkseen huolehtia East Penninen konventtisalista.

Halukas tarjoutuminen

Palvelualttius on Jehovan kansalle ominaista. Muinaisen Israelin kuningas Daavid lauloi Jehovalle: ”Kansasi tarjoutuu  halukkaasti sotilaallisen voimasi päivänä. – – sinulla on nuorten miesten joukkosi niin kuin kastepisarat.” (Ps. 110:3.) Tuota halukkuutta ovat ilmaisseet monet Britannian todistajat, jotka ovat asettuneet käytettäväksi voidakseen edistää täydemmin tosi palvontaa.

Kaikki ne, jotka käyttivät aikaansa ja voimiaan kokoaikaisessa palveluksessa, niin nuoret kuin vanhatkin, olivat haltioissaan kuullessaan erään ilmoituksen ”Iloisten työntekijöiden” piirikonventeissa vuonna 1977. Seitsemässä konventtipaikassa eri puolilla Englantia, Skotlantia ja Walesia yhteensä 110000 henkeä taputti innoissaan, kun puhuja ilmoitti uudesta tienraivaajien palveluskoulusta, kaksiviikkoisesta kurssista, jonka aikana tutkitaan Raamattua ja sovelletaan opittua kenttäpalvelukseen. Koulu tarjoaa jatkokoulutusta niille, joilla on jo vähintään vuoden kokemus tienraivauksesta. Tämän valmennuksen jälkeen jotkut tienraivaajista  voivat työskennellä alueilla, joilla ei vielä ole todistettu ehkä lainkaan.

Koulu käynnistyi Britanniassa maaliskuussa 1978 Leedsin kaupungissa pohjoisessa. Ensimmäisellä kurssilla ollut Ann Hardy muistaa sen hienona aikana. ”Se rakensi meitä hengellisesti valtavan paljon”, hän kertoo. ”Koulu antoi meille aivan uuden näkemyksen siitä, miten tärkeää oli osoittaa aitoa kiinnostusta niitä ihmisiä kohtaan, joita tapaamme kenttäpalveluksessa.” Hän kuuluu nykyään miehensä kanssa Betel-perheeseen. Pontypriddissa Walesissa tienraivaajien koulun käynyt neljän lapsen äiti Andrea Biggs huudahtaa: ”Jos se on esimakua tulevasta, niin Jehovalla on meille varattuna todellisia elämyksiä, ja nyt kaipaan tuota uutta järjestelmää enemmän kuin koskaan!” Tähän mennessä on pidetty noin 740 kurssia, ja niillä olleet 20000 tienraivaajaa yhtyvät edellä sanottuun. Ei ole harvinaista, että koulun jälkeen monet ovat päättäneet tehdä tienraivauksesta elämänuransa.

Hankittuaan kokemusta tienraivaajina sadat ovat tarjoutuneet palvelemaan Britannian haaratoimistossa Betel-perheen jäseninä. Perheeseen kuuluu tätä nykyä 393 henkeä, joista 38 on palvellut Betelissä vähintään 20 vuotta.

Betelissä palvelee muun muassa Christopher Hill. Miksi hän anoi sinne? Hän vastaa: ”Aloitin tienraivauksen vuonna 1989, mutta halusin todistaa Jehovalle ja itselleni, että olin kokoaikaisessa palveluksessa rakkaudesta häntä kohtaan enkä vain siksi, että isä ja äiti olivat tienraivaajia. Halusin, että totuus olisi koko elämäni, ei vain osa sitä. Tiesin, että vaikka Betel-palvelus olisi haasteellista, se mahdollistaisi tämän.”

Myös Geraint Watkin kuuluu Betel-perheeseen. Hän valitsi 80-luvun alussa korkeakouluopintojen sijasta tienraivauksen ja elätti sitten itsensä työskentelemällä osa-aikaisesti  isänsä maatilalla. Hän nautti tienraivauksesta ja toivoi pääsevänsä jonain päivänä lähetystyöhön. Miksi hän sitten anoi Beteliin? Vartiotornissa vuonna 1989 ollut kirjoitus teki häneen syvän vaikutuksen. Se oli Yhdysvaltojen Betel-perheeseen kuuluvan Max Larsonin elämäkerta. Veli Larson sanoi: ”Uskon lujasti, että Beetel on paras paikka maan päällä, ennen kuin maasta tulevaisuudessa tehdään paratiisi.” Geraint pani merkille, että pyydettyään anomuksen Betel-palvelukseen veli Larson oli pitänyt sinne pääsyä rukousasiana Jehovan edessä. Geraint noudatti viipymättä tätä esimerkkiä. Puolentoista viikon kuluttua hänelle soitettiin ja häntä pyydettiin Britannian Betel-perheen jäseneksi. Tässä palveluksessa hän hyödyntää isänsä tilalla hankkimaansa kokemusta hoitamalla maatilaa, joka tuottaa ruokaa Lontoon Betel-perheelle. Aikaisemmin maanviljely oli hänelle vain keino elättää itsensä tienraivaustyössä. Nyt hän pitää vastaavaa työtään ”Jehovalta saatuna tehtävänä Betelissä”.

Jotkut muut todistajat ovat olleet kiinnostuneita teokraattisista rakennushankkeista. Denise (Teddy) McNeil oli tienraivaajana samalla kun hänen miehensä Gary kävi ansiotyössä elättääkseen perheensä. Vuonna 1987 he tarjoutuivat vapaaehtoisiksi rakentamaan Beteliä Lontooseen. Kutsua ei tullut silloin, mutta vuonna 1989 heitä pyydettiin Betel-perheen jäseniksi. Kierrosvalvojan neuvo ”älkää koskaan kieltäytykö Jehovan antamasta tehtävästä” soi heidän mielessään, ja he vastasivat myöntävästi. Betelissä Garyn sähköasentajan taidot ja Teddyn kokemus hammashoitajana ovat osoittautuneet hyvin arvokkaiksi. He ovat lisäksi herätelleet kiinnostusta hyvää uutista kohtaan Lontoon puolan- ja bengalinkielisillä alueilla.

Willie ja Betty Stewart ilmoittautuivat monien muiden tavoin vapaaehtoisiksi ulkomaisille rakennustyömaille. Putkiasentajana ja lämmitysteknikkona toiminut Willie jäi varhaiseläkkeelle  55-vuotiaana. Sen jälkeen Stewartit olivat rakentamassa Kreikassa ja myöhemmin vielä Espanjassa, Zimbabwessa ja Maltassa. Betty siivosi, auttoi pesulassa ja teki putkitöitäkin. He olivat ahkeria ja tunsivat saavansa paljon hengellisiä siunauksia. Willie sanoo: ”Olemme saaneet kaikenikäisiä ystäviä joka puolelta maailmaa.”

Erikoisvalmennusta päteville veljille

Palveluksen laajentamiseen avautui jälleen yksi ovi vuonna 1990, kun palvelijoiden valmennuskoulu alkoi toimia Britanniassa. Se tarjosi vanhimpina tai avustavina palvelijoina toimiville naimattomille veljille uuden tilaisuuden saada erikoiskoulutusta siinä tarkoituksessa, että he voisivat palvella siellä, missä heitä maailmanlaajuisella kentällä tarvittaisiin. Kahdeksanviikkoinen kurssi sisältää tasapainoisesti sekä Raamatun opetuksiin että järjestöasioihin liittyvää valmennusta. Britannian ensimmäinen kurssi pidettiin East  Penninen konventtisalissa. Opettajina toimi kaksi amerikkalaista piirivalvojaa, James Hinderer ja Randall Davis. Kurssilla oli myös kolme kokenutta kierrosvalvojaa Britanniasta – Peter Nicholls, Ray Pople ja Michael Spurr – valmentautumassa tulevien kurssien opettamiseen. Hallintoelimeen kuuluva Albert D. Schroeder puhui kurssille päättäjäisissä 17. kesäkuuta 1990 ja sanoi niille oppilaille, jotka oli määrätty Britanniaan: ”Teitä erinomaisia nuoriamiehiä tarvitaan täällä työn kehittämiseksi. Tämä tulee olemaan Britannian kentälle todellinen vitamiiniruiske.”

Palvelijoiden valmennuskoulusta on valmistunut Bharat Ram, hinduperheen poika. Hän on nykyään naimisissa ja palvelee vaimonsa kanssa Luoteis-Englannissa, missä on paljon gudžaratinkielisiä ihmisiä. Walesista kotoisin oleva John Williams sai yllätysmääräyksen Sambian haaratoimistoon,  jossa hänen taitojaan tarvittiin, ja myöhemmin hänet määrättiin lähetystyöhön Kitwen kaupunkiin tuossa maassa.

Ghanassa syntynyt Gordon Sarkodie muutti perheensä mukana Englantiin 12-vuotiaana. Hänen kiinnostuksensa Raamatun totuutta kohtaan heräsi jo teini-iässä, kun muuan todistaja toi hänen isälleen Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä. Raamatuntutkistelu johti kasteeseen vuonna 1985. Hänellä oli osa-aikaisena tienraivaajana niin monta raamatuntutkistelua, että hänen tienraivaajaystävänsä kannustivat häntä ilmoittautumaan vakituiseksi tienraivaajaksi. Hänen ollessaan tienraivaajien palveluskoulussa vuoden pituisen tienraivausajan jälkeen kierrosvalvoja rohkaisi häntä hakemaan palvelijoiden valmennuskouluun. Gordon halusi saada lisää taitoja voidakseen tukea seurakunnan nuoria ja jätti siksi anomuksen. Hän oli seitsemännellä Britanniassa järjestetyllä kurssilla. Koulun jälkeen hän palveli kaksi vuotta Lontoossa, ja sitten hänet määrättiin lähetystyöntekijäksi Sambiaan. Hän oli halukas olemaan Jehovan käytettävissä millä tavalla tahansa, ja niin hänen saamansa valmennus johti vähitellen uusiin palvelustehtäviin. Opiskeltuaan kolme kuukautta paikallista cibemban kieltä hänet määrättiin kierrosvalvojaksi Copperbeltin alueelle. Hän on myös saanut valmentaa muita kierrostyöhön.

Brittiläissyntyinen Richard Frudd varttui todistajaperheessä. Vihittyään elämänsä Jehovalle hänestä tuntui, ettei hän voinut sanella ehtoja sille, miten pitkälle tuo vihkiytyminen menisi. Hän asettui käytettäväksi. Vuonna 1982 hän ryhtyi tienraivaajaksi. Hän anoi palvelijoiden valmennuskouluun ja valmistui kurssilta vuonna 1990. Hänetkin määrättiin Sambiaan. Opiskeltuaan cibembaa ja saatuaan hiukan kokemusta uudella määräalueellaan hänet nimitettiin kierrosvalvojaksi. Hän on myös ollut opettajana Sambian haaratoimistossa pidetyssä palvelijoiden valmennuskoulussa.

 Britanniassa on tähän mennessä pidetty 19 palvelijoiden valmennuskoulun kurssia, joilta on valmistunut 433 veljeä. Heistä 79 palvelee ulkomailla, 4 kierrosvalvojina ja 12 beteliläisinä ja 308 hyödyntää valmennustaan tienraivaajina Britanniassa.

Muutto lähetyskentille

Sadat Britannian tienraivaajat ovat tarjoutuneet palvelemaan missä päin maailmaa tahansa, missä heitä mahdollisesti tarvittaisiin. Monia heistä on koulutettu Vartiotornin raamattukoulussa Gileadissa New Yorkin osavaltiossa. Gileadista on valmistunut yhteensä 524 brittiä, ja he ovat palvelleet 64 maassa eri puolilla maailmaa.

Osa heistä oli palvellut ulkomailla jo ennen kuin heidät kutsuttiin Gileadiin. Esimerkiksi John ja Eric Cooke olivat toimineet Ranskassa ja Espanjassa. Gileadin jälkeen Eric lähetettiin Afrikkaan ja John oli ensin Espanjassa ja Portugalissa, sitten Afrikassa. Robert ja George Nisbet palvelivat Etelä-Afrikassa 15 vuotta tai enemmän ennen Gileadia, ja sen jälkeen he toimivat Mauritiuksessa ja myöhemmin taas Afrikan mantereella. Claude Goodman oli palvellut jo 20 vuotta Intiassa, Ceylonissa (nykyään Sri Lanka), Burmassa (nykyään Myanmar), Thaimaassa ja Malaijassa (kuuluu nykyään Malesiaan) ennen kuin hän kävi Gileadin, ja sen jälkeen hänet lähetettiin Pakistaniin. Edwin Skinner oli ollut tienraivaajana Intiassa 20 vuotta ennen Gileadia, ja sitten hän jatkoi palvelustaan tuossa maassa vielä 43 vuotta ennen kuin päätti maallisen vaelluksensa vuonna 1990.

Toiset saivat esimakua ulkomaisesta palveluksesta työskentelemällä vapaaehtoisina muiden maiden rakennushankkeissa. Richard ja Lusia Palmer olivat palvelleet eripituisia jaksoja Kreikassa, Tahitissa, Espanjassa ja Sri Lankassa vuosina 1989–94 ja olleet sitten tienraivaajina Sri Lankassa runsaat kolme vuotta, ennen kuin he saivat kutsun Gileadiin.

 Gileadiin anovia on kehotettu pitämään lähetyspalvelusta elämäntehtävänään. Useimmat heistä tarttuvatkin työhön tällä mielellä, ja jotkut ovat näyttäneet siitä erinomaista esimerkkiä. Ainakin 45 Britanniasta lähtenyttä ja edelleen määräalueellaan olevaa lähetystyöntekijää on palvellut lähetystyössä vähintään 20 vuotta. Yhdeksän heistä on Keski- ja Etelä-Amerikassa, 11 Aasiassa, toiset 11 Afrikassa, 4 Euroopassa ja vielä 10 eri saarilla.

Pitkäaikaisiin lähetystyöntekijöihin kuuluu Anthony Attwood, joka toimi 49 vuotta Nigeriassa. Hänet siirrettiin Lontoon Beteliin vuonna 1997 eräiden maahanmuuttosäädösten takia, mutta hänen sydämensä on yhä Nigeriassa. Hän sanoo: ”Oli suurenmoista palvella Nigeriassa. Nuo vuodet olivat hyvin käytettyä aikaa. Haluan kannustaa kaikkia nuoria, joita on siunattu totuudella, tarttumaan jokaiseen palvelustehtävään, joka heidän eteensä tulee. Jehova ei koskaan hylkää. Tiedän sen omasta kokemuksestani.” Olive Springate lähetettiin vuonna 1951 lähetystyöhön Brasiliaan, ja vuonna 1959 hänen perässään tuli hänen sisarensa Sonia. Denton Hopkinson ja Raymond Leach saapuivat Filippiineille lähetystyöhön 50-luvun alussa, ja siellä he ovat yhä. Malcolm Vigo aloitti lähetystyön Malawissa, jossa hän oli kymmenen vuotta karkotukseensa saakka, ja palvelee nykyisin vaimonsa kanssa Nigeriassa. Luetteloa voitaisiin jatkaa vielä pitkään; jokaisella lähetystyöntekijällä on ollut Jehovan siunauksista rikas elämä.

Jotkut lähetystyöhön ryhtyvistä ovat joutuneet kamppailemaan vakavien ongelmien kanssa voidakseen jatkaa palvelustaan. Oltuaan useita vuosia lähetystyössä Brasiliassa Eric ja Chris Brittenin oli pakko palata Englantiin joksikin aikaa sairauden vuoksi. Myöhemmin samana vuonna heidät lähetettiin Portugaliin, missä työ oli kielletty. Kun heidät seitsemän vuoden kuluttua karkotettiin sieltä raamatullisen  opetustyönsä johdosta, he jatkoivat kokoaikaista palvelusta Englannissa. Mutta sitten he kirjoittivat Seuralle ja kysyivät mahdollisuudesta päästä vielä lähetystyöhön. Pian he olivat takaisin Brasiliassa ja toimivat siellä sekä lähetys- että kierrostyössä. He palvelivat uskollisesti yhdessä, kunnes Eric kuoli elokuussa 1999. Chris palvelee siellä edelleen.

Joidenkin vuosien palveluksen jälkeen saattavat raamatulliset perhevelvollisuudet vaatia muutoksia elämässä. Mike ja Barbara Pottage olivat 26 vuotta Zairessa ja palasivat sitten Englantiin vuonna 1991 voidakseen auttaa iäkästä äitiä, joka eli vaikeissa olosuhteissa. Heidän sydämensä jäi kuitenkin kokoaikaiseen palvelukseen, ja he pystyivät olemaan erikoistienraivaajina samalla kun huolehtivat perhevelvollisuuksistaan. Vuonna 1996 he saattoivat palata lähetystyöhön vielä kolmeksi vuodeksi nykyiseen Kongon demokraattiseen tasavaltaan, ja tätä nykyä he kuuluvat Britannian Betel-perheeseen. Sen jälkeen kun he ensimmäisen kerran aloittivat palveluksen Zairessa, on Jumalan valtakunnan julistajien määrä kasvanut tuossa maassa 4243:sta yli 108000:een. He muistavat elävästi, kuinka noin vuosi heidän tulonsa jälkeen Jehovan todistajien työ laillistettiin siellä. Rakkaisiin muistoihin kuuluu myös Kinshasassa seuraavana vuonna pidetty ensimmäinen konventti, vaikkei paikalla ollut kuin 3817 henkeä. Miten suuri ilo olikaan, kun vuonna 1998 tuossa maassa kokoontui levottomista oloista huolimatta 534000 jumalisesta opetuksesta hyötynyttä ihmistä viettämään Herran illallista!

Sopivia valtakunnansaleja

Kun seurakuntien määrä kasvoi kasvamistaan Britanniassa, sopivien valtakunnansalien löytäminen oli jatkuvasti vaikeaa. Jotkin seurakunnat kokoontuivat vuokrasaleissa ja muissa paikoissa, joista kaikki eivät olleet kelvollisia loistavan  Jumalamme Jehovan kristilliseen palvontaan. Kunnollisista kokouspaikoista oli huutava pula.

Aina ei ole ollut helppoa ostaa kiinteistöjä valtakunnansaleiksi. Toisinaan vastustus on ollut melkoisen kiihkeää, etenkin siellä missä on ollut uskonnollisia ennakkoluuloja. Vastuullisten veljien luottamus Jehovaan ja sinnikkyys ovat kuitenkin tuottaneet tulosta, usein vastustajien yllätykseksi.

1970-luvun alussa yksi Swansean seurakunnista Walesissa tarjoutui ostamaan tyhjillään seisovan kappelin tehdäkseen siitä valtakunnansalin. Kirkon apupappi, joka omisti rakennuksen, sanoi mieluummin kuolevansa kuin näkevänsä sen, että kappeli myytäisiin todistajille. Niinpä se myytiin postilaitokselle väliaikaiseksi puhelinkeskukseksi. Vuonna 1980 se joutui kuitenkin huutokaupattavaksi, kun posti ei enää tarvinnut sitä. Eräs seurakunnan vanhimmista sai tietää tästä ja neuvotteli toisten vanhinten kanssa siitä, miten paljon he voisivat tarjota rakennuksesta. Arvioija laski sen arvoksi tontteineen 20000 puntaa (noin 180000 markkaa). Miten iloisia veljet olivatkaan, kun he saivat huudettua rakennuksen 15000 punnalla! Muutostöiden jälkeen se vihittiin Jehovalle.

Kun Exmouthin kaupungissa lounaisrannikolla seurakunta jaettiin kasvun vuoksi kahtia, veljet päättivät, että oli aika etsiä uusi paikka suurempaa valtakunnansalia varten. He saivat selville, että kaupunki omisti tontin, joka oli jo kaavoitettu uskonnolliseen käyttöön. Ostamisesta käytiin neuvotteluja. Sitten kaupunginvaltuusto määräsi poikkeuksellisesti, että maakaupat tehtäisiin lopullisesti vasta sitten kun rakennus valmistuisi. Sali tuli valmiiksi vuonna 1997. Onneksi valtuusto noudatti sopimusta. Salia käyttävät seurakunnat pitävät sitä merkkinä siitä, että Jehova siunaa niiden ponnisteluja tosi palvonnan edistämisessä tuolla alueella.

 Euroopan ensimmäinen

Uuden valtakunnansalin rakentaminen vei usein vuosia, vaikka tontti olisikin saatu hankituksi. Britannian seurakuntien määrä oli kuitenkin vuosina 1972–82 noussut 943:sta 1147:ään. Jotain oli tehtävä, jotta rakentaminen pysyisi kasvun tasalla.

Syyskuussa 1983 Yhdysvalloista ja Kanadasta saapui Northamptoniin, sadan kilometrin päähän Lontoosta pohjoiseen, ryhmä veljiä, jotka olivat kokeneita rakentajia. He olivat perehtyneet nopean rakentamisen tarpeeseen ja olivat tulleet kertomaan vastikään kehitetyistä käytännön ratkaisuista. He työskentelivät paikallisten veljien rinnalla, kun nämä rakensivat uuden valtakunnansalin edullisesti ja nopeasti. ”Ryhmä Jehovan todistajia on hiljattain saanut neljässä päivässä aikaan sen, mihin tavalliselta urakoitsijalta  menisi puoli vuotta”, kirjoitettiin Building Design -lehdessä seuraavassa kuussa, ”ja kustannukset ovat jääneet neljäsosaan normaalista.” Jehova siunasi tämän Euroopan ensimmäisen pikasalin rakentamista.

Seuraavana vuonna yli tuhat talkoolaista rakensi valtakunnansalin Dolgellaun kaupunkiin Walesiin. Tällä kertaa se tehtiin neljän päivän sijasta kahdessa päivässä. Apuna 33 paikallisella todistajalla oli veljiä Walesista, Englannista ja Yhdysvalloista. Paikalla oli myös ranskalaisia ja hollantilaisia veljiä katsomassa, miten kaikki tapahtui, ja palattuaan kotiin he alkoivat opettaa samoja menetelmiä toisille.

Ulkomaisten veljien apu hyödytti Britannian veljiä, ja he vuorostaan tarjoutuivat auttamaan muita. Kaksi seurakuntaa King’s Lynnissa Norfolkin kreivikunnassa teki tämän poikkeuksellisella tavalla. Nuo seurakunnat olivat vuonna 1986 valmistelemassa uuden valtakunnansalin rakentamista vanhan puisen tilalle. Kuultuaan, että Cobhin seurakunta Irlannissa piti kokouksia entisessä autotallissa, vaikka niissä kävi 45–50 henkeä, ne päättivät auttaa ja tarjosivat Cobhin todistajille vanhaa puurakennustaan irtaimistoineen penkkejä ja äänilaitteita myöten. Kun ikkunankehykset osoittautuivat olevan uusimisen tarpeessa, paikalliset veljet lahjoittivat niihin tarvittavat varat. Lähiseurakunnat lahjoittivat rahaa uusia kattopalkkeja varten. Kaiken lisäksi Norfolkin veljet maksoivat vielä koko kuljetuksen.

”Salin purkaminen olikin melkoinen urakka”, muistelee Peter Rose, toisen seurakunnan esivalvoja King’s Lynnissa. ”Jokainen kappale oli irrotettava ehjänä, numeroitava ja sitten koottava jälleen kuin jättimäinen palapeli.” Kun rakennus oli purettu toukokuussa 1986, kaikki osat pakattiin konttiin ja lähetettiin Irlanninmeren yli Cobhiin. Sikäläiset veljet päättivät koota uuden salinsa 7. ja 8. kesäkuuta, täsmälleen samana viikonloppuna kuin King’s Lynnin veljet  rakentaisivat oman valtakunnansalinsa. Molemmat salit valmistuivat tuona viikonloppuna.

Rahoitusta ja kokemusta

Valtakunnan Palveluksemme huhtikuun 1987 brittiläisessä numerossa oli sisäliite, jossa kerrottiin Seuran perustaneen valtakunnansalirahaston rahoittamaan kohtuuhintaisten uusien salien rakentamista sekä muiden rakennusten ostamista ja remontoimista. Näin voitaisiin tasata varat (2. Kor. 8:14). Kirjoituksessa sanottiin lopuksi: ”Samalla kun tunnustamme käsillä olevan tehtävän suuruuden ja arvostamme niitä runsaita lahjoituksia, joita seurakunnat ovat tehneet (ja tekevät edelleen) uusien konventtisalien hyväksi, meidän on luotettava täysin Jehovan apuun voidaksemme täyttää valtakunnansalien nykyisen tarpeen (Sananl. 3:5, 6).”

Seuraavana vuonna hallintoelin järjesti haaratoimiston välityksellä eri puolille maata veljien komiteoita, joiden ammattitaitoa voitaisiin hyödyntää ja jotka organisoisivat valtakunnansalien rakentamista. Vuoteen 1998 mennessä oli nimitetty kuusitoista alueellista rakennuskomiteaa. Ne ovat auttaneet jo yli 700 valtakunnansalin rakentamisessa ja remontoimisessa Britanniassa.

Useimmat komiteoiden veljet ovat perheellisiä. Jotkut ovat voineet käyttää tähän työhön enemmän aikaa, toiset vähemmän. Viiden lapsen isä Michael Harvey on vaimonsa Jeanin tuella päättänyt panna valtakunnansalien rakentamisen muiden asioiden edelle. Puolisot ovat oppineet arvostamaan Jeesuksen neuvoa pitää Valtakunta etusijalla elämässä (Matt. 6:33). ”Jeesuksen sanat ovat saaneet meidän elämässämme aivan uuden merkityksen”, sanoo Michael. ”Jehova ei ole koskaan hylännyt meitä.” Jean on samaa mieltä: ”Kun tyttäremme Rachel oli yhdeksänvuotias, hän kasvoi koko ajan ulos vaatteistaan. Meillä ei ollut varaa ostaa hänelle  mitään uutta, joten yritimme tulla toimeen korjailemalla vanhoja ja muuttamalla niitä hänelle sopiviksi. Sitten päivää ennen kierroskonventtia Michaelin sisko lähetti meille kaksi uutta asua, jotka hän oli ostanut alennusmyynnistä. Ne oli kuin tehty Rachelille – ja tulivat juuri oikeaan aikaan konventtia varten!” Kun kaksi heidän pojistaan on rakentamassa, Jean ja tytöt tekevät kotityöt ja huolehtivat joistakin rakennushankkeeseen liittyvistä tehtävistä. ”Työ rakennuksilla on lähentänyt meitä toisiimme”, Michael kertoo. ”Tämä on koko perheen projekti.”

Kun valtakunnansaleja rakennettiin 80-luvulla, talkoolaisia oli toisinaan satoja ja jopa tuhansia. Jotta työtä voitaisiin yksinkertaistaa, veli Harvey matkusti Tanskaan ottamaan oppia sikäläisiltä saleja rakentavilta veljiltä. Lisäapua saatiin, kun Seura tiedotti seurakunnille, että sillä oli valmiita piirustuksia niille, jotka tarvitsivat uuden salin. Talkoolaisten tarve väheni ja työmäärä pieneni merkittävästi, ja ympäri Britanniaa on nyt rakennettu vaatimattomia mutta tarkoituksenmukaisia valtakunnansaleja.

Enemmän kuin hyvä juttu

Yhteisponnistelut salityömailla ja rakentamisen vauhti ovat olleet hyvää todistusta yleisölle. Sanomalehdet kirjoittavat usein aikaansaannoksista. Victor Lagden, paikallisen Evening Echo -sanomalehden kuvajournalisti, teki vuonna 1990 jutun siitä, miten Canvey Islandiin Thamesin suun pohjoispuolelle rakennettiin uusi sali kolmessa päivässä. Saapuessaan työmaalle perjantaiaamuna paikalla ei ollut paljon muuta kuin rakennustarvikkeita. Asuntovaunun oveen oli kiinnitetty lappu, jossa luki ”Uutispalvelu”. ”Se oli työmaan ainoa pystyssä oleva rakennelma siinä vaiheessa”, Victor muistelee. ”Mutta työntekijät tekivät minuun vaikutuksen – miehet ja naiset, nuoret ja vanhat, tekivät kaikki töitä rinta rinnan.” Victor otti paikalta kuvan ja lähti. Sitten hän kysyi  esimieheltään, voisiko hän käväistä työmaalla pitkin viikonloppua katsomassa, saisivatko todistajat salin valmiiksi kolmessa päivässä niin kuin olivat väittäneet. Hän ja kolme muuta toimittajaa seurasivat työn edistymistä.

Sunnuntaina Victor oli läsnä uuden salin ensimmäisessä kokouksessa. Lehteen tuli koko aukeaman juttu otsikkonaan ”Jehova on suuri!” Muuan paikallinen vanhin kävi myöhemmin tapaamassa häntä, ja hänelle alettiin pitää raamatuntutkistelua. Victor muistelee: ”Kolmen viikon kuluttua tunsin Jumalan nimen ja pelkkien pyyntöjen sijasta esitin rukouksissani myös kiitoksia – kiitin Jehovaa.” Nykyään Victor on kastettu Jehovan todistaja.

”Avartukaa”

Britannian maahanmuuttajien parissa todistettiin paljon 70- ja 80-luvulla; pääosan työstä tekivät ne, jotka itsekin olivat tulleet muualta ja puhuivat eri kieliä. Apua tarvittiin kuitenkin lisää.

Vuonna 1993 Britanniassa asui kaksi miljoonaa aasialaista, mikä merkitsee joka 28. asukasta. Monet olivat Etu-Intian niemimaalta, toiset Itä-Afrikasta. Englanninkielisten seurakuntien yhteydessä oli jo noin 500 pandžabinkielistä ja 150 gudžaratinkielistä julistajaa, jotka johtivat yli 500:aa raamatuntutkistelua omilla kielillään. Läheskään kaikilla siirtolaisilla ei kuitenkaan ollut vielä mahdollisuutta hyötyä Jumalan valtakunnan hyvästä uutisesta.

Vaikka julistaja, joka puhuu vain englantia, saattaa ymmärrettävästikin tuntea itsensä epäpäteväksi yrittäessään todistaa toisesta kieliryhmästä ja kulttuurista tuleville ihmisille, haaratoimisto kehotti paikallisia todistajia kehittämään avosydämistä rakkautta kaikkiin rotuihin kuuluvia ihmisiä kohtaan sekä Kristuksen kaltaista henkeä huolehtiessaan toisten hyvinvoinnista. Heitä kehotettiin ’avartumaan’.  (2. Kor. 6:11–13; Fil. 2:1–4.) Valtakunnan Palveluksessamme selitettiin: ”Haluamme, että alueemme ihmiset vaistoavat meistä saman lämmön ja kiinnostuksen kuin Jeesuksesta Kristuksesta heijastui hänen palveluksessaan.” Britannian todistajille sanottiin: ”Laaja lähetyskenttä on tullut meidän luoksemme!”

Kaikkia brittiläisiä todistajia kannustettiin osoittamaan kiinnostusta vieraskielisiä kohtaan ohjaamalla alueilla tavatut ulkomaalaiset sopivaan vieraskieliseen seurakuntaan. Osasivatpa todistajat siis toista kieltä tai eivät, he kaikki saattoivat tällä tavalla huolehtia laajasta lähetyskentästä, joka oli syntynyt Englantiin. Vieraskielisten seurakuntien alueet muodostuvatkin pääasiassa tällä tavoin saatavien osoitteiden pohjalta.

Grace Li tapasi vuonna 1996 vietnamilaisen naisen, joka  asuu Newcastle upon Tynessä Koillis-Englannissa. Nainen puhuu kiinaa. Grace toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi ja kutsuttiin heti sisään. Hän sai tietää, että nainen oli pakolainen ja oli kärsinyt paljon Vietnamin sodan aikana. Hän oli asunut Englannissa kymmenisen vuotta mutta puhui englantia yhä melko huonosti. Hän kertoi Gracelle olleensa epätoivon partaalla monta kertaa ja sanoi, ettei hänellä ollut ketään, jolta olisi voinut pyytää apua.

Nainen myös mainitsi Gracelle saaneensa neljä vuotta aiemmin kirjan, jossa oli paljon kauniita kuvia mutta jota hän ei ymmärtänyt, koska ei osannut lukea englantia. Mutta aina kun hän oli masentunut, hän katseli sen kuvia, jolloin masennus hellitti ja toivo täytti hänet. Hän otti kirjan hyllystä, ojensi sen Gracelle ja pyysi tätä lukemaan sitä hänelle, jotta hän kuulisi, mistä siinä puhuttiin. Kirja oli Sinä  voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä! Grace vastasi, että hän voisi tehdä jotain parempaa kuin lukea sitä hänelle englanniksi, ja kaivoi laukustaan esiin saman kirjan kiinankielisenä. Nainen ei ollut uskoa silmiään. Vihdoinkin hän saattoi saada selville Raamatun sanoman! Hän halusi heti alkaa tutkia Raamattua.

Osana ’avartumista’ haaratoimisto kiinnitti erityishuomiota siihen, että etniset ryhmät voisivat kasvaa hengellisesti ja järjestöön liittyvissä asioissa. Colin Seymour ja hänen vaimonsa Olive olivat palvelleet jo 20 vuotta kierrostyössä eri puolilla Britanniaa. Molemmat olivat vilpittömästi kiinnostuneita niistä, joita he palvelivat, ja se oli käynyt selvästi ilmi varsinkin heidän vieraillessaan Maltan ja Gozon saarten seurakunnissa Välimerellä. He jopa yrittivät vastata kokouksissa maltan kielellä, mikä teki heistä hyvin rakkaita paikallisille veljille.

Syyskuussa 1994 Colin määrättiin Englannin vieraskielisten ryhmien ja joidenkin vieraskielisten seurakuntien kierrosvalvojaksi. Hän arvioi tarkoin, miten kukin ryhmä kehittyisi seurakunnaksi, ja vahvisti jo olemassa olevia seurakuntia. Vaikka tämä kierros oli aluksi kaikkein pienin – vain 12 seurakuntaa ja noin 750 julistajaa – siitä tuli kolmessa vuodessa suurin kierros, johon kuului 1968 julistajaa 388 tienraivaajaa mukaan luettuna. Vieraskielisten kierrosten määrä on sittemmin kasvanut kolmeen.

 Uuden kielen opiskelua

Voidakseen kertoa virkistäviä Raamatun totuuksia muita kieliä puhuville maahanmuuttajille jotkut brittiläiset todistajat ovat oma-aloitteisesti opiskelleet vierasta kieltä. Näin teki Elisabet Emmott, joka on ollut tienraivaajana eri puolilla Englantia. Ensin hän koetti opetella pandžabia voidakseen auttaa alueensa ihmisiä. Sitten vuonna 1976 hän alkoi uudella alueella opiskella urdua. Seuraavana oli vuorossa gudžarati. Auttaakseen kiinnostuneita hän myös etsi konventeissa käsiinsä intialaisia ja pakistanilaisia julistajia. Clifton ja Amanda Banks saivat kimmokkeen Venäjällä vuonna 1993 pidetystä konventista. Kotona he lainasivat kirjastosta venäjän kielen kurssin, muuttivat alueelle, jolla asui venäjänkielisiä, ja aloittivat siellä tienraivauksen venäläisen seurakunnan yhteydessä. Ei kuitenkaan ole helppoa löytää aikaa kielen opiskeluun, kun hoidettavana ovat työ ja perhe sekä kaikki tehtävät seurakunnassa ja kenttäpalveluksessa.

Englannin erityistarpeiden vuoksi kiinnitettiin huomiota niihin tienraivaajiin, jotka halusivat laajentaa palvelustaan tällä tavoin. He opettelivat kielen alkeet keskeyttämättä tienraivaustaan. Jotkut heistä menivät lyhyelle kielikurssille ja saivat kiinnostavia tuloksia.

Christine Flynn, joka on ollut tienraivaajana 21 vuotta, sekä seitsemän muuta tienraivaajaa päättivät käydä gudžaratin kielen kurssin vuonna 1996–97. Opettajina oli intialainen aviopari, joka oli lievästi sanottuna hämmästynyt, kun kurssille tuli niin monta englanninkielistä oppilasta. ”He räätälöivät monia oppitunteja meidän tarpeittemme mukaisiksi”, Christine kertoo. ”He auttoivat minua valmistamaan kenttäpalvelusesityksiä ja kävivät jopa joissakin kokouksissa.”

Samoihin aikoihin Christinellä vaihtui työpaikka. Uudessa paikassaan hän tapasi gudžaratinkielisen nuoren naisen.  Kun Christine tervehti naista hänen omalla kielellään, tämä hämmästyi ja halusi tietää, miksi hän opiskeli sitä. Christine kertoi ja antoi hyvää todistusta, jolloin nuori nainen sanoi, ettei mikään muu uskonto kannusta jäseniään opettelemaan niin vaikeaa kieltä. Hänen mielestään meillä täytyi olla jotain tärkeää sanottavaa.

Pauline Duncan, tienraivaaja hänkin, ryhtyi opiskelemaan bengalia vuonna 1994. Aluksi se tuntui todella vaikealta. ”Rukoilin Jehovaa monta kertaa itkussa silmin ja kerroin hänelle, miten vaikea tämä kieli oli ja että minun teki mieli luovuttaa”, hän tunnustaa. ”Mutta Jehovan pyhän hengen voimalla sekä päättäväisyyteni ja ponnisteluni avulla olen päässyt vaikeimman yli, ja olen iloinen siitä, etten luovuttanut, sillä nyt saan hienoja tuloksia.” Beverley Crook, tienraivaaja, kertoo, miten hänen bengalin kielen opintonsa ovat vaikuttaneet hänen tapaamiinsa ihmisiin: ”Sen jälkeen kun aloin opiskella tuota kieltä, palvelukseni on muuttunut läpikotaisin. Bengalinkieliset ihmiset tietävät, että meidän täytyy rakastaa heitä, koska olemme varanneet aikaa heidän kielensä opiskelemiseen.”

Jennifer Charles on tienraivaajana eräässä ranskankielisessä seurakunnassa, jonka alueella on paljon Kongon demokraattisesta tasavallasta tulleita pakolaisia, ja hän sanoo: ”Uuden kielen opetteleminen on auttanut minua ymmärtämään, miltä alueeni ihmisistä tuntuu, kun he saapuvat maahan, jonka kieltä he eivät osaa.”

Useiden vuosien ajan on monia tienraivaajia, naimattomat sisaret mukaan lukien, kannustettu puhumaan kierrosvalvojilleen muuttamisesta sellaisiin lähiseurakuntiin, joissa julistajia tarvittaisiin enemmän. Jotkut ovat päättäneet opetella uuden kielen voidakseen auttaa vieraskielisellä kentällä. Suur-Lontoon alueella näin on tehnyt yli sata tienraivaajasisarta. Heidän palveluksensa niiden keskuudessa, jotka  puhuvat jotain muuta kieltä kuin englantia, on kantanut hedelmää. Monet ovat heidän avullaan tutkineet Raamattua ja käyneet kristillisissä kokouksissa.

Kun lähetyshenki jatkuu

Joidenkin lähetystyöntekijöiden on syystä tai toisesta täytynyt palata Britanniaan. Monet heistä ovat senkin jälkeen tehneet erinomaista työtä.

Oltuaan lähetyspalveluksessa 14 vuotta Wilfred ja Gwen Gooch siirtyivät Nigeriasta Lontoon haaratoimistoon vuonna 1964. Tämä ei johtunut siitä, että he olisivat olleet tyytymättömiä palvelukseensa Nigeriassa; päinvastoin he rakastivat sitä. Mutta Wilfred oli nimitetty Britannian haaratoimiston valvojaksi. Heidän myönteinen asenteensa innosti monia Englannin tienraivaajia asettumaan käytettäväksi, mihin tehtävään Jehova sitten heidät ohjaisikin järjestönsä välityksellä. Wilfred sanoi usein: ”Yksi vuosi lähetystyössä opettaa enemmän kuin 30 vuotta tienraivaajana.” Hän ei tarkoittanut Raamatun tuntemuksen kasvua, vaan sitä, että voisi oppia tuntemaan enemmän itseään ja elämää sekä tulemaan entistä paremmin toimeen veljien ja sisarten kanssa.

Gileadin 45. kurssilta valmistuneet John ja Pat Barker palasivat Englantiin, kun heille oli tulossa perheenlisäystä. He olivat kuitenkin nähneet paljon vaivaa oppiakseen mandariinikiinaa, jota he olivat tarvinneet todistaakseen kiinalaisille Taiwanissa. Kotona Englannissa he tähyilivät jatkuvasti tilaisuuksia kertoa hyvää uutista kiinankielisille ihmisille. Kun heidän lapsensa olivat kasvaneet aikuisiksi ja menneet naimisiin, he molemmat ilmoittautuivat vakituisiksi tienraivaajiksi, ja nykyään he nauttivat hedelmällisestä palveluksesta Birminghamissa Keski-Englannissa sellaisen seurakunnan yhteydessä, johon kuuluu mandariininkielinen ryhmä. Useat heidän raamatuntutkisteluoppilaistaan ovat palanneet Kiinaan Raamatun perustiedoilla evästettyinä.

 Ghanassa lähetystyöntekijänä palvelleella David Shepherdilla on nykyään vaimo ja kolme lasta. David on kuitenkin edelleen kokoaikainen sananpalvelija. Miten se on käynyt päinsä? Hän selittää: ”Näin, miten vähän Ghanan veljillä oli, ja siksi minun on ollut helpompi koettaa pitää oma elämäni mahdollisimman yksinkertaisena.”

Sopivia tiloja työtämme varten

Painetulla raamatullisella kirjallisuudella on ollut suuri merkitys Valtakunnan hyvän uutisen levittämisessä. Lontoon haaratoimisto oli 1970-luvun alussa keskeisessä asemassa tämän elämää antavan hengellisen ruoan välittämisessä moniin muihin maihin. Suuri osa siitä meni Afrikkaan ja jonkin verran aina Australiaan asti.

Lehtien tuotantoa siirrettiin asteittain muille painotoimintaa harjoittaville haaratoimistoille, ja Lontoon paino keskittyi englannin-, hollannin- ja suahilinkielisiin julkaisuihin. Siitä huolimatta Englannin kaksi MAN-kohopainokonetta pyörivät yhä täydellä teholla. Vuonna 1977 toisella niistä tehtiin joka kolmas viikko vielä iltavuoroa, jotta aikataulussa olisi pysytty.

Oli aika laajentaa Seuran tiloja Lontoossa. Mill Hillissä sijaitseva Vartiotornin talo (Watch Tower House), joka oli ollut käytössä 50-luvun lopulta lähtien, oli jo liian ahdas kaikelle sille painotyölle, jota haaratoimistossa tehtiin. Asemakaava esti painotilojen laajentamisen sen yhteydessä, joten hallintoelimen suostumuksella päätettiin etsiä uutta paikkaa painolle ja samalla laajentaa jo olemassa olevaa Betel-kotia, sillä työssä tarvittavien veljien määrä kasvoi jatkuvasti.

Viimein Wembleystä, kolmentoista kilometrin päästä, löydettiin kolmentuhannen neliömetrin suuruinen teollisuuskiinteistö. Kaksikerroksisessa rakennuksessa oli runsaasti tilaa entistä suuremmalle painolle sekä asuntolalle, keittiölle,  ruokasalille ja vastaanotolle. Paino muutti sinne vuonna 1980, ja kun entisten koneiden lisäksi hankittiin vielä uusi viisiyksikköinen Harris-offsetpainokone, lehtien vuosituotanto kasvoi kahdessa vuodessa peräti 38328000 kappaleeseen.

Samaan aikaan työt käynnistyivät Mill Hillissä Vartiotornin talon uuden siiven hyväksi, johon tulisi 41 huonetta Betel-perhettä varten sekä entistä suuremmat ruokasali ja keittiö. Piirivalvoja John Andrews, joka oli ammatiltaan arkkitehti, kutsuttiin Beteliin rakennustyöryhmään. Viikonloppuisin paikalle saapui todistajia eri puolilta maata talkoisiin. Vaikka talvi 1981–82 oli runsasluminen ja erittäin kylmä, työ eteni joutuisasti. Veljien rinnalla töitä teki joukko ulkopuolisia aliurakoitsijoita. Uusi siipi valmistui hiukan yli kahdessa vuodessa. Tämä osui suunnilleen samaan ajankohtaan kuin eräs toinen huomattava tapahtuma.

Mammuttimainen suunnitelma

Kesäkuussa 1982 hallintoelin vastasi myöntävästi haaratoimistokomitean kutsuun tulla Britanniaan pitämään Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran vuoden 1983 vuosikokous. Tilaisuuden tekisi vielä merkittävämmäksi se, että haaratoimisto suunnitteli samaksi viikonlopuksi Lontoon uuden Betel-kodin laajennusosan vihkiäisiä.

”Peter Ellis soitti minulle Betelistä kahdeksan aikaan aamulla”, muistelee Dennis Loft. ”Hän pyysi minua varaamaan De Montfort Hallin lokakuun 1. päiväksi.” Samassa paikassa oli pidetty ikimuistoinen konventti 2.–10. syyskuuta 1941, jolloin julkaistiin Lapset-kirja. Silloin keskellä toista maailmansotaa, kun veljemme olivat asennoituneet rohkeasti kristillisen puolueettomuuden kannalle, Albert D. Schroeder, nykyisin hallintoelimen jäsen, oli ollut haaratoimistonpalvelijana Britanniassa. Miten upea tilaisuus tämä  vuosikokous olisikaan vielä elossa oleville iäkkäille tavata jälleen Jehovan uskollisia palvelijoita menneiltä ajoilta!

Vuosikokous pidettiin tuona vuonna ensimmäistä kertaa Pohjois-Amerikan ulkopuolella. Leicesterin ja Keski-Englannissa sijaitsevan Dudleyn konventtisalin välille alettiin valmistella puhelinyhteyttä. Näin tilaisuudesta voisivat nauttia useammat veljet. Ensimmäisinä kutsun saisivat ne, jotka olivat palvelleet Jehovaa vähintään 40 vuotta. Viikonlopun ohjelmaan kutsuttiin vieraita myös muista Euroopan Betel-perheistä. Pian kävi ilmeiseksi, että kaikki nämä eurooppalaiset vieraat eivät mahtuisi Lontoon Beteliin, joten heidän majoituksensa järjestettiin toisella tavalla.

Sillä välin veli Loft otti yhteyttä Leicesterin kaupunginvaltuustoon, mutta hänelle kerrottiin, että eräs kaupungin suurimmista yrityksistä järjestäisi De Montfort Hallissa jokavuotiset illallistanssiaiset juuri sinä viikonloppuna, jona me olisimme halunneet vuokrata sen. Kyseltyään tarkemmin Dennis kuuli, että tilaisuus olisi oikeastaan 30. syyskuuta mutta koska jälkikäteen oli aina kovasti siivoamista, sali oli varattu seuraavaksikin päiväksi. ”Jos me hoidamme siivouksen, saammeko salin lokakuun 1. päiväksi?” Dennis kysyi. Virkamies suostui, ja Dennis huokaisi helpotuksesta aavistamatta vielä lainkaan, miten suuri urakka veljiä odotti.

Keskiyöllä 30. syyskuuta 400 veljeä kävi käsiksi työhön ryhmänvetäjien ohjauksessa siivotakseen juhlien jäljet. Lisäksi pöytien tilalle vaihdettiin 3000 tuolia valmiiksi kokousta varten. Työtä oli valtavasti kahdeksaksi tunniksi. Dennis muistelee: ”Ainutlaatuista oli se, että vain hyvin harvat noista veljistä oli kutsuttu vuosikokoukseen, mutta silti sekin, että he saivat olla siinä jollain tavalla mukana, vaikka vain valmistelutöissä, oli jotain sellaista, mistä he puhuvat vielä tänäkin päivänä.” Veljet levittivät lavalle maton ja reunustivat sen kukilla. Kun kello löi kahdeksan, kaikki oli viimeistä  piirtoa myöten kunnossa. Salin henkilökunta oli äimistynyt. Veljet tunsivat, että tästä kokouksesta saattoi tulla jotain aivan erikoista. He eivät pettyneet.

Unohtumaton kokous

Tuossa hengellisessä juhlassa Leicesterissa oli 3671 läsnäolijaa, joista 693 oli 37 muusta haaratoimistosta. Monet olivat voideltuja veljiä ja sisaria. Telfordilainen Reg Kellond ja paigntonilainen Emma Burnell, kumpikin 99-vuotiaita, olivat vanhimmat brittiläiset vieraat. Glasgowlainen Janet Tait sekä Mary Grant, Edith Guiver ja Robert Warden, kaikki 80 tai 90 vuotta täyttäneitä, olivat oppineet totuuden ennen ensimmäistä maailmansotaa. Miten valtavasti kokemusta heistä jokaisella olikaan Jehovan palveluksesta! Sinä aikana, jona he olivat olleet mukana todistustyössä, Jehovan ylistäjien määrä oli Britanniassa ehtinyt kasvaa muutamasta tuhannesta  92320 henkeen. Nyt he odottivat innokkaasti hallintoelimen jäseniltä saatavaa rohkaisua.

Albert D. Schroeder puhui Jesajan 40:31:n pohjalta aiheesta ”Pankaa toivonne Jehovaan ettette väsy”. Hän myös haastatteli joitakin uskollisia veljiä: Glasgow’sta kotoisin olevia Robert Wardenia ja Harold Rabsonia, joista Robert oli käynyt kasteella vuonna 1913 ja Harold vuonna 1914; Robert Andersonia, joka oli ollut tienraivaajana 51 vuotta; ja Ernie Beavoria, joka oli ollut kierrosvalvojana 17 vuotta ja jonka kolme lasta olivat olleet lähetystyössä. He kaikki puhuivat innostuneesti monista vuosistaan Jehovan palveluksessa. Hallintoelimeen kuuluva Daniel Sydlik puhui aiheesta ”Paras on vielä edessä”. Tämän puheen veljet muistavat vielä nykyäänkin.

Eräs veli kirjoitti: ”Kun saimme kutsun tilaisuuteen, mieleemme tulvahtivat muistot tuosta suurenmoisesta sota-ajan  konventista, joka De Montfort Hallissa pidettiin vuonna 1941. Tuo konventti, jonka pitäminen oli kuin ihme keskellä sodan runtelemaa Britanniaa, oli varmasti paras, missä olimme olleet – mutta ’paras oli vielä edessä’. Tämän kokouksen jälkeen sydämemme oli tulvillaan kiitollisuutta Jehovaa kohtaan ja halusimme entistä päättäväisemmin pysyä uskollisina Luojallemme, hänen kuninkaalleen Kristukselle Jeesukselle ja sille järjestölle, jota Hän niin selvästi käyttää.”

Vuosikokouksen jälkeen monet vieraista matkustivat Lontooseen seuraamaan Betelin laajennuksen vihkiäisohjelmaa. Ohjelmajaksot välitettiin puhelimitse myös Pohjois-Lontoon konventtisaliin, niin että monet muutkin saivat tilaisuuden kuulla Seuran silloisen presidentin Frederick Franzin pitämän vihkiäispuheen.

Painolle parempi paikka

Haaratoimistotilat eivät vieläkään olleet täysin tyydyttävät. Vartiotornin talo oli Mill Hillissä, mutta paino kolmentoista kilometrin päässä Wembleyssä. Siellä kävi vakituisesti töissä 25–30 Betelin veljeä.

Seuran aiempi presidentti N. H. Knorr oli aikanaan maininnut, että eräälle optiikka-alan yritykselle kuulunut rakennus kadun toisella puolella Vartiotornin taloa vastapäätä olisi ihanteellinen kirjapaino. Siihen aikaan se ei kuitenkaan ollut vapaana. Mutta syyskuussa 1986 lähetysosaston valvoja Philip Harris kuuli postilaitoksen järjestämässä kokouksessa, että yritys muuttaisi pois noista Bittacy Hillin tiloista. Veljet panivat heti toimeksi ostaakseen tuon kahden hehtaarin suuruisen kiinteistön. Kahden kuukauden kuluttua kaupat oli tehty, ja samaan aikaan neuvottelut Wembleyn painon myymisestä päättyivät tuloksellisina. Sitten uuden kirjapainon rakentaminen alkoi toden teolla.

Ensin uudelle painolle tehtiin tilaa purkamalla vanhat rakennukset  Bittacy Hillin tontin perältä. Monttua kaivettaessa veljet huomasivat, että aluetta oli käytetty teollisuusjätteiden kaatopaikkana. Kun kaikki rojut oli viety pois, nähtiin, että piirustuksiin voitiin lisätä laaja pohjakerros. Yli 5000 vapaaehtoista työntekijää Britanniasta ja ulkomailta uurasti rakennushankkeen hyväksi runsaat puoli miljoonaa tuntia. Lopputuloksena oli oivallinen paino ja autokorjaamo, jotka palvelisivat vuosia.

Rakentamisen toisessa vaiheessa optiikka-alan yrityksen vanha toimisto- ja tuotantorakennus purettiin uuden toimistorakennuksen tieltä. Paikallinen kaavoitusosasto halusi, että uusi toimisto rakennettaisiin tiilestä, jotta se olisi yhtenäinen naapuritalojen kanssa. Tämä toteutettiin käyttämällä tiililaattapintaisia elementtejä. Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran talo (IBSA House) sai pian muotonsa, kun 157 tällaista elementtiä nostettiin paikoilleen. Erään yrityksen päällikkö, joka kävi paikalla pian tämän jälkeen, kysyi, montako muuraria meillä oli ollut. ”Taatusti ainakin viisikymmentä”, hän tuumaili ja pudisti epäuskoisena päätään kuultuaan, että työn olivat tehneet vain kuusi naista ja kaksi miestä.

Uusi toimisto- ja painokompleksi Bittacy Hillin laella oli valmis vuonna 1993. Se vihittiin hallintoelimeen kuuluvan Albert D. Schroederin vierailun yhteydessä. Tuona vuonna kenttäpalveluksessa oli Britanniassa 127395 julistajaa, ja se oli suuri ilonaihe!

Kansainvälistä apua

Seuran Saksan-haaratoimisto tuli apuun ja painoi englantilaisia lehtiä sinä aikana, kun paino muutti Wembleystä uusiin tiloihin. Mutta pian painotoiminta jatkui Lontoossa, ja uuden painomme koneista valmistui kymmeniä miljoonia lehtiä, jotka kertoivat elämää antavista totuuksista.

 Pitkästä välimatkasta huolimatta Lontoon paino on jo kauan tuottanut lehtiä Itä-Afrikkaan. Sinne lähetetään säännöllisesti sekä englannin- että suahilinkielisiä lehtiä. Samoin Karibianmeren saaret saavat kirjallisuutensa Britanniasta. Länsi-Intiasta on vuosikausia tuotu banaaneja laivalla Britannian länsirannikolle. Paluumatkalla rahtialukset vievät tavaraa saarille, ja lastiin on säännöllisesti kuulunut lehtiämme, joiden kuljetus on ollut ilmaista Seuran hyväntekeväisyysstatuksen vuoksi.

Kun lähetysosasto valmistelee ulkomaille lähteviä kontteja, tyhjä tila täytetään monenlaisilla tarvikkeilla, joista veljillä on pulaa alueilla, missä taloudellinen tilanne on vaikea. Kymmeniätuhansia ylimääräisiä tuoleja valtakunnansaleista eri puolilta maata on lähetetty muun muassa Liberiaan, Mosambikiin, Sambiaan, Senegaliin ja Tansaniaan. Siellä ne ovat menneet sellaisten seurakuntien käyttöön, joiden kokouspaikat ovat tupaten täynnä Jumalan valtakunnan hyvästä uutisesta kiinnostuneita ihmisiä.

Kun Bosniassa asuvat veljemme tarvitsivat avustusta vuonna 1994 siellä vallinneen sotatilan vuoksi, Itävallan haaratoimisto toimitti heille alttiisti ruokaa, vaatteita ja muita tarvikkeita. Mutta kun Bosnian viranomaiset määräsivät, että vastaisuudessa lähetykset oli osoitettava laillisesti rekisteröidylle järjestölle, Britannian haaratoimistolta pyydettiin apua. Lakimääräiset paperit laadittiin englanniksi ja kroatiaksi, vahvistettiin notaarilla ja lähetettiin kuriirin mukana. Paperien saapuessa perille avustussaattue oli jo lähtenyt Wienistä. Veljet lähtivät sen perään autolla, tavoittivat sen rajalla ja luovuttivat lain vaatimat paperit juuri sopivasti, niin että avustuslähetys pääsi rajan yli!

Kun Ranskan painotoimintaa oltiin siirtämässä Englantiin, 50 Louviers’n Betel-perheen jäsentä muutti elokuussa 1998 Lontoon Beteliin auttaakseen veljiä selviytymään lisääntyneestä  työmäärästä. Pitkien neuvottelujen tuloksena Louviers’sta saatiin vuonna 1999 siirtää Lontooseen myös suuri rullaoffsetkone ja muita painamiseen liittyviä koneita. Ranskalaiset beteliläiset ponnistelivat oppiakseen englantia, ja brittiläiset beteliläiset tapailivat muutamia ranskalaisia ilmauksia, mutta kaikkia yhdisti Raamatun totuuden ”puhdas kieli”, jonka ansiosta he pystyivät työskentelemään olka olkaa vasten ja hoitamaan tehtäviä Jehovan kunniaksi (Sef. 3:9).

Huomiota saariin

Britannian haaratoimisto on vuosien varrella huolehtinut useissa saarissa tehtävästä saarnaamistyöstä. Osa niistä kuuluu Britteinsaariin. Etelärannikon tuntumassa sijaitsevassa Wightsaaressa on seitsemän kukoistavaa seurakuntaa. Mansaaressa Irlanninmeressä on 190 julistajan hyvinvoiva seurakunta. Hebrideillä Skotlannin länsirannikolla on runsaat 60 julistajaa, jotka todistavat säännöllisesti syrjäkylissä. Orkney- ja Shetlandinsaarilla Skotlannin koilliskärjessä on molemmilla kasvava seurakunta, jonka jäsenet todistavat perusteellisesti mantereelta syrjässä asuville ihmisille. Shetlandinsaarten tienraivaajat ulottavat alueensa aina Pohjanmerelle saakka, missä he käyvät aluksissa saarnaamassa kalastajille.

Kanaalisaariin kuuluvan Guernseyn kaksi seurakuntaa huolehtivat todistamisesta pienemmissä Alderneyn ja Sarkin saarissa. Se on vaatinut paljon vaivannäköä. Esimerkiksi Sarkin asukkaille, joita on nykyään 575, on todistettu säännöllisesti 80-luvun alusta lähtien. Saarnatessaan siellä eräs guernseyläinen tienraivaaja tapasi nuoren miehen, jonka äiti oli todistaja muualla Britteinsaarilla. Aluksi mies ei osoittanut kiinnostusta, mutta muutaman keskustelun jälkeen muuan todistajapariskunta alkoi pitää hänelle ja hänen tyttöystävälleen tutkistelua, pääasiassa kirjeitse. Guernseyn ja Jerseyn seurakunnat kustansivat erään tienraivaajan  käymään Sarkissa ja Alderneyssa kerran kuussa. Tämän henkilökohtaisen avun ja kirjetutkistelun ansiosta sekä tuo nuori mies että hänen tyttöystävänsä edistyivät vähitellen hengellisesti. He saivat lisäapua, kun eräs vanhin alkoi tutkia heidän kanssaan puhelimitse kirjan Yhdistetyt ainoan tosi Jumalan palvonnassa pohjalta. Huhtikuussa 1994 nämä nuoret aikuiset, jotka olivat nyt aviopari, olivat valmiita kastettavaksi. Nykyään he ovat mukana seurakunnan kokouksissa puhelinyhteyden välityksellä silloin kun he sään vuoksi eivät pääse meren yli Guernseyyn. Kaikkia yritetään siis tosiaan auttaa hyötymään hyvästä uutisesta.

Naapurisaaressa Jerseyssä kukoistaa kolme seurakuntaa. Ne isännöivät vuorotellen Guernseyn seurakuntien kanssa vuosittaista piirikonventtia, johon tulee noin 500 paikallista todistajaa ja tuhatkunta vierasta muualta Britanniasta. Saaressa on myös paljon portugalilaisia kausityöntekijöitä, ja siksi jotkut paikalliset julistajat ovat opetelleet portugalia voidakseen kertoa heille paremmin Valtakunnan sanomaa.

Paljon kauempana merellä ovat Falklandinsaaret. Monilla sen 2200 asukkaasta on juuret Shetlandinsaarilla ja muualla Skotlannissa. Arthur Nutter ja hänen vaimonsa muuttivat Falklandinsaarille lapsineen Englannista vuonna 1980 todistaakseen siellä. Kaksi vuotta myöhemmin maailmantilanteen käänteiden johdosta tuntui viisaimmalta, että Britannian haaratoimisto valvoisi yleisesti siellä tehtävää saarnaamistyötä. Vaikka nuo saaret sijaitsevat 13000 kilometrin päässä Lontoosta, sen pienen seurakunnan luo tehtiin säännöllisesti vierailuja. Työtä valvottiin Britanniasta käsin 15 vuotta.

Britannian haaratoimisto on suurimman osan kuluneista 50 vuodesta valvonut Jehovan kansan toimintaa myös Maltassa Välimeren sydämessä. Saman saaren rannikolla apostoli Paavali koki haaksirikon matkallaan Roomaan noin  vuonna 58 (Apt. 28:1). Sen lähellä sijaitsee Gozo, joka on siitä riippuvainen pienempi saari. Nykyään molemmissa on kukoistavia Jehovan kansan seurakuntia.

Maltassa todistettiin jonkin verran jo vuodesta 1936 lähtien, mutta vasta 70-luvulla Valtakunnan työ vakiintui siellä. Asukkaille yritettiin kyllä toistuvasti kertoa hyvää uutista, mutta roomalaiskatolinen kirkko piti sekä julkista että yksityistä elämää tiukasti otteessaan.

Gesualda Lima oli 13-vuotias tyttö, kun hän ensi kerran kuuli äitinsä kertovan perheelle, mitä Jehovan todistajiin kuuluva naapuri oli puhunut hänelle. Oli vuosi 1970. ”Nimen Jehova kuuleminen teki minuun syvän vaikutuksen”, Gesualda muistelee (Ps. 83:18). Myöhemmin hänen vanhempansa suhtautuivat kielteisesti hänen kiinnostukseensa Raamatun sanomaa kohtaan. Hän ei kuitenkaan  lannistunut, vaan jatkoi Raamatun tutkimista, alkoi käydä kokouksissa, vihki elämänsä Jehovalle ja meni kasteelle. Vuonna 1981 hän meni naimisiin vilkkaan ja laantumattoman innokkaan italialaisen Ignazion kanssa. Yhdessä he ovat toimineet kokoaikaisina sananpalvelijoina Maltassa ja auttaneet noin sataa ihmistä oppimaan totuuden. Suurin osa näistä on maltalaisia.

Kelloseppä Joe Axiak on laajasydäminen, ystävällinen maltalaismies, joka kuuli totuudesta ensimmäisen kerran enonsa perheeltä. Siihen aikaan hän halusi kuitenkin elää itsenäisesti ja muutti pois kotoa Australiaan. Kun hän alkoi toimia siellä Jehovan todistajien yhteydessä, yksi hänen veljistään varoitti häntä: ”Jos äiti kuulee, että sinusta tulee Jehovan todistaja, hän kuolee, ja minä poltan sen salin, jos sinä vielä menet sinne.” Joe ei kuitenkaan antanut periksi, ja se kannatti. Nyt hän ja seitsemän hänen sisaruksistaan, häntä uhkaillut veli mukaan luettuna, palvelevat Jehovaa.

Palattuaan Maltaan Joe meni naimisiin, ja vaimonsa Janen kanssa he päättivät kiinnittää erityishuomiota Gozon saareen. He matkustivat sinne joka viikonloppu lautalla. Mutta kun heidän poikansa David syntyi, matkustaminen kävi liian vaikeaksi, joten he päättivät muuttaa Gozoon. Miten onnellisia he olivatkaan, kun sinne perustettiin seurakunta vuonna 1984! Nyt Gozossa on 27 julistajaa. He kokoontuvat omassa valtakunnansalissaan ja saarnaavat toisille säännöllisesti hyvää uutista.

Kunpa se olisi maltaksi

Kun Raamatun totuuksista on kerrottu maltaksi, saarelaisten omalla kielellä, useammat heistä ovat voineet edistyä Jehovan ja hänen teittensä täsmällisessä tuntemuksessa (Kol. 1:9, 10).

Helen Massa, jolle Gesualda Lima piti raamatuntutkistelua,  muistaa ajan, jolloin kaikki kokoukset olivat englanniksi. Vaikka Helenin oli joskus hyvin vaikea ymmärtää, mitä niissä puhuttiin, hänellä on lämpimiä muistoja erinomaisesta opetuksesta. Hän puhuu usein siitä, miten kärsivällisesti Maltassa 60- ja 70-luvun taitteessa palvellut englantilainen veli Norman Rutherford opetti. Norman ja hänen vaimonsa Isabel, jotka olivat valmistuneet Gileadin 11. kurssilta, toimivat aina varovasti, koska he olivat ulkomaalaisia. He halusivat jäädä tukemaan paikallisia veljiä ja sisaria, jotka omaksuivat rohkean kannan uskonnollisten tahojen ja sukulaisten vastustuksen edessä.

Sujuvasti englantia puhuva toimittaja Joe Micallef ilahtui, kun Norman Rutherford suostui tutkimaan Raamattua hänen kanssaan 1970-luvun alussa. Hän muistelee: ”Esitin kysymyksiä, joihin olisi riittänyt vastaukseksi kyllä tai ei.” Norman ymmärsi kuitenkin, että opettaminen oli muutakin kuin vain kysymyksiin vastaamista. ”Hän oli yksityiskohtainen ja selitti, miksi vastaus oli kyllä tai ei.” Näin Joen usko vahvistui.

Ensimmäiset kokoukset, joissa Joe kävi, olivat englanninkielisiä, mutta jonkin ajan kuluttua muutamille läsnäolijoille annettiin tehtäväksi esittää maltankielinen tiivistelmä Vartiotornin kappaleiden pääkohdista. Se ei ollut aina helppoa. Joen veli Ray päätti kirjoittaa tiivistelmänsä muistiin, mutta huomasikin, että hänen oli helpompi kääntää kappale kokonaan. ”Kun matkavalvoja Peter Ellis tuli vierailulle Maltaan ja näki tilanteen”, Joe jatkaa, ”hän ehdotti, että hankkisimme monistuskoneen.” Niinpä vuonna 1977 ilmestyi ensimmäinen koneella kirjoitettu maltankielinen Vartiotorni. Kun veljet kaipasivat apua vahasten kirjoittamisessa tai korjaamisessa, keneltäpä muulta he olisivat saaneet sitä paremmin kuin painamisen ammattilaiselta – toimittaja Joelta! ”Jonkun täytyy ottaa tämä tehtävä vastuulleen”, huudahti Joe.  Veljet vastasivat: ”No ketäs ehdottaisit?” mihin Joe vastasi: ”En tiedä, mutta minä olen valmis yrittämään.” Näin Joe tuli mukaan maltankielisten julkaisujen kääntämiseen. Nykyään julkaisujen kääntäminen järjestetään tietysti kirjoituskomitean kautta eikä sitä hoideta omatoimisesti.

Vuonna 1979 ilmestyi ensimmäinen painettu maltankielinen Vartiotorni. Kääntäjien ryhmä otti työn vähitellen hoitaakseen ja nykyään maltalainen Vartiotorni ilmestyy kaksi kertaa kuussa ja Herätkää! kerran kuussa. Seuraava edistysaskel otettiin tammikuussa 1998, kun vyöhykevalvoja Douglas Guest vieraili saaressa ja Mostan kaupungissa vihittiin käyttöön saman katon alla sijaitsevat uusi käännöstoimisto, lähetyskoti ja valtakunnansali. Seuraavana päivänä 631 henkeä kokoontui kuulemaan raportteja Valtakunnan työn edistymisestä Maltassa.

Valmennusta rakkaudellista valvontaa varten

Jehova ilmaisi huolehtivansa kansastaan rakkaudellisesti ennustaessaan profeetta Jeremian välityksellä: ”Minä olen herättävä – – [heille] paimenia, jotka todella kaitsevat – – [sitä].” (Jer. 23:4.) Tässä tarkoituksessa Jehova on paitsi antanut vanhimpia kansansa keskuuteen myös opettanut ja valmentanut heitä, jotta he osaisivat valvoa hänen lampaitaan hänen haluamallaan rakkaudellisella tavalla.

Päteviä veljiä on Britanniassa, kuten muissakin maissa, valmennettu vuodesta 1960 lähtien Valtakunnan palveluskoulussa. Koulu oli aluksi neliviikkoinen, mutta myöhemmin se lyhennettiin kaksiviikkoiseksi. Sinne on kutsuttu matkavalvojia ja seurakuntien valvojia, ja sitä on pidetty Lontoon Betelissä. Sittemmin opetus vietiin lähemmäksi veljiä, kun kursseja alettiin pitää maan muissakin osissa. Koulusta ovat hyötyneet seurakunnat ja sitä myöten koko järjestö.

 Vuonna 1977 kaikkia vanhimpia varten järjestettiin 15-tuntinen lisäkurssi. Samanlaisia mutta eripituisia kursseja on pidetty siitä lähtien. Niillä on perehdytty muun muassa siihen, miten jäljitellä Jehovaa lauman rakkaudellisina paimenina, miten opettaa seurakunnan kokouksissa, miten suorittaa evankelioiminen joka seurakunnassa ja miten kannattaa Jehovan vanhurskaita normeja. Vuonna 1997 Valtakunnan palveluskoulun kursseille saivat kutsun Britanniassa 11453 vanhinta ja 10106 avustavaa palvelijaa.

He asettuvat käytettäväksi

Seurakunnissa palvelevien vanhinten lisäksi jotkut pätevät miehet toimivat matkavalvojina ja huolehtivat joukosta seurakuntia, jotka muodostavat kierroksen, ja joukosta kierroksia, jotka muodostavat piirin. Tätä nykyä Britanniassa on 77 matkavalvojaa, joilla on hoidettavanaan 1455 seurakuntaa ja 70 kierrosta. Sen lisäksi että nämä miehet täyttävät hengelliset pätevyysvaatimukset, he ovat järjestäneet elämänsä sellaiseksi, että heitä voitaisiin käyttää tuossa palveluksessa.

1970-luvun alkupuolella muuan matkavalvoja kannusti David Hudsonia luomaan teokraattisen uran. Siihen aikaan David teki kuitenkin tiiviisti töitä graafisen yrityksen osastopäällikkönä. Yllättäen yritys päätti, ettei hänen toimeaan enää tarvittu. Silloin hän ymmärsi, mitä hallintoelimen jäsen Lyman Swingle oli tarkoittanut puhuessaan kokouksessa Cardiffissa Walesissa vuonna 1984. Tämä oli sanonut, että uran luominen maailmassa oli kuin olisi kiillottanut uppoavan laivan messinkiosia. David ja hänen vaimonsa Eileen alkoivat järjestellä asioitaan tienraivausta silmällä pitäen. He luopuivat vauraasta talostaan talleineen ja hevosineen ja rakensivat elämänsä kokonaisvaltaisemmin sen suhteen ympärille, joka heillä oli Jehovaan. Vuodesta 1994 lähtien David on ollut kierrosvalvojana vaimo rinnallaan. Molemmat ovat  yhtä mieltä siitä, että Jehovan palvelemisesta tuleva ilo painaa vaa’assa paljon enemmän kuin mikä tahansa aineellinen, mistä he ovat luopuneet.

Kun Ray Baldwin oli oppimassa totuuden 70-luvun puolivälissä, hän vakuuttui lujasti siitä, että hyvän uutisen saarnaaminen ansaitsi kaiken ajan, jonka hän voisi sille omistaa. Niinpä jo ennen kastettaan hän kieltäytyi ylennyksestä, jota hänelle tarjottiin töissä sillä ehdolla, että hän muuttaisi toiseen kaupunkiin, ja pyysi sen sijaan osa-aikatyötä. Kasteen jälkeen hän ilmoittautui viipymättä osa-aikaiseksi tienraivaajaksi. Pian mentyään naimisiin hän suunnitteli vaimonsa Lindan kanssa vakituisen tienraivauksen aloittamista yhdessä. Saadakseen enemmän aikaa teokraattiseen toimintaan hän seuraavaksi luopui työpaikastaan supermarketissa ja alkoi pestä ikkunoita. Syyskuusta 1997 lähtien hänkin on palvellut kierrosvalvojana.

Jotkut muut veljet ovat alttiisti ottaneet kantaakseen vastuuta sairaalayhteyskomiteoissa, jotka antavat rakkaudellista tukea sairaalahoitoa vaativiin hätätilanteisiin joutuneille todistajille. Tehtävään valmentautuminen on vaatinut heiltä aikaa – ja se on ollut vasta alkua. Lokakuussa 1990 kolme Brooklynissa toimivan sairaalatietopalvelun edustajaa tuli Birminghamiin Englantiin pitämään seminaarin. 152 veljeä Belgiasta, Britanniasta, Hollannista, Irlannista, Israelista ja Maltasta sai erinomaista opetusta siitä, miten terveydenhuollon ammattihenkilöitä voitaisiin auttaa ymmärtämään kantaamme verikysymyksessä. Brooklynista tulleet vieraat valmensivat kurssilaisia perustelemaan kantaamme, kun nämä menisivät tapaamaan sairaaloiden henkilökuntia Lontoossa ja muissa suurissa kaupungeissa.

Nottinghamissa helmikuussa 1991 pidetyn toisen seminaarin jälkeen sairaalayhteyskomiteat alkoivat toimia koko maassa. Seuraavana vuonna nimitettiin 16 komiteaa lisää, ja  niihin kuuluvia veljiä valmennettiin Stoke-on-Trentissä pidetyssä seminaarissa. Todistajien ja viranomaisten välisen yhteistyön laajentamiseksi pidettiin Surreyn konventtisalissa kesäkuussa 1994 vielä yksi seminaari, jossa veljiä valmennettiin puhumaan tuomareille, sosiaalityöntekijöille ja lastenlääkäreille. Näin luotiin perusta paljon entistä laajemmalle yhteistyölle terveydenhuollon ammattilaisten kanssa. Henkilökohtaisten kontaktien pohjalta laadittiin lista yli 3690:stä Britanniassa toimivasta lääkäristä, jotka ilmaisivat halukkuutensa kunnioittaa todistajien näkemystä verestä ja lääkärinhoidosta.

Lontoon pohjoispuolella sijaitsevan Lutonin seudun sairaalayhteyskomitean puheenjohtaja myöntää, että alkaessaan työskennellä tässä komiteassa hän ei tiennyt, mitä kaikkea se vaatisi häneltä fyysisesti ja henkisesti. Hän on kiitollinen vaimonsa rakkaudellisesta tuesta, vaimon joka myös rakastaa syvästi Jehovaa sekä kristittyjä veljiään ja sisariaan. Veli on vähitellen rakentanut toimivan suhteen alueensa suurimpiin kuuluvan sairaalan hoitohenkilökuntaan ja hallintoon. ”Kun veljemme joutuvat sairaalahoitoa vaativaan hätätilanteeseen, meidän täytyy olla jatkuvasti valmiina tukemaan heitä”, hän pohtii. Se henki, jolla tätä palvelusta tehdään, on avannut monia tilaisuuksia antaa hyvä todistus.

Palvelukseen maailmankeskukseen

Jotkut Britanniassa teokraattisen uransa aloittaneista veljistä on kutsuttu palvelemaan Brooklyniin New Yorkiin Jehovan todistajien maailmankeskukseen.

Skotlannissa vuonna 1913 syntynyt John E. Barr oppi totuuden vanhemmiltaan. Nuorena hän oli niin ujo, että hänen oli hyvin vaikea keskustella ihmisten kanssa talosta-taloon-työssä, mutta Jehovan avulla hän voitti tuon esteen. Vuonna 1939 hänet kutsuttiin Betel-palvelukseen Lontooseen. Toisen maailmansodan vaikeina aikoina hän palveli  joitakin vuosia matkavalvojana, kunnes hänet pyydettiin takaisin Lontoon Beteliin vuonna 1946. Kaksikymmentäyksi vuotta siitä, kun hänestä tuli ensi kertaa Betel-perheen jäsen, hän avioitui innokkaan sisaren Mildred Willettin kanssa, joka oli valmistunut Gilead-koulun 11. kurssilta ja tuli naimisiinmenon jälkeen Beteliin. Vuonna 1977 veli Barr kutsuttiin hallintoelimeen. Kun hän kertoi siitä Mildredille, tämä luuli hänen laskevan leikkiä. Totta se kuitenkin oli, ja niinpä he seuraavana vuonna siirtyivät maailmankeskukseen Brooklyniin New Yorkiin. Siellä he palvelevat edelleenkin tyytyväisinä.

Päätoimiston henkilökuntaan on kutsuttu muitakin, esimerkiksi Allan Boyle, joka on syntynyt Liverpoolissa ja aloittanut Betel-palveluksen Lontoossa. Seura kutsui hänet Brooklyniin vuonna 1979 voidakseen hyödyntää paremmin hänen taiteellisia lahjojaan. Eric Beveridge asui Birminghamissa käydessään kasteella vuonna 1949. Oltuaan 21 vuotta lähetystyössä Portugalissa ja Espanjassa hänestä ja hänen vaimostaan Hazelista tuli Brooklynin Betel-perheen jäseniä vuonna 1981. Robert Pevy, joka on syntynyt Sandwichissa Kentin kreivikunnassa Etelä-Englannissa, oli palvellut Irlannissa yhdeksän vuotta ja ollut sitten lähetystyössä vaimonsa Patrician kanssa Filippiineillä vielä toiset yhdeksän vuotta, kun he tulivat päätoimistoon vuonna 1981.

Muutoksia haaratoimiston valvonnassa

Vuosien varrella ovat useat hengellisesti pätevät miehet ottaneet johdon vastuun kantamisessa Britannian haaratoimistossa. Kun Albert D. Schroederin oli pakko lähteä Englannista toisen maailmansodan aikana, haaratoimiston valvojaksi nimitettiin A. Pryce Hughes – samaan aikaan kun hän oli vielä vankilassa kristillisen puolueettomuutensa johdosta! Veli Hughesin uskollisuus tälle puolueettomuuden periaatteelle oli koeteltu perin pohjin. Hänet oli vangittu sen  takia ensimmäisen maailmansodan aikana ja vielä kaksi kertaa toisen maailmansodan aikana. Hän arvosti vilpittömästi sitä, miten Jehova ohjasi järjestöään, ja toimi haaratoimiston valvojana yli 20 vuotta. Hänen rinnallaan palvelleet veljet muistavat yhä hänen ystävällisyytensä ja sen, että olipa hänellä mikä vastuutehtävä tahansa, hänen rakkautensa kenttäpalvelusta kohtaan pysyi vahvana.

Kun vuonna 1976 jokaiseen haaratoimistoon nimitettiin yhden ihmisen sijasta komitea valvomaan työtä, koordinaattoriksi määrättiin Wilfred Gooch ja muiksi jäseniksi John Barr, Pryce Hughes, Philip Rees ja John Wynn. Alkuperäisestä kokoonpanosta on osa kuollut, ja tilalle on nimitetty toisia veljiä. Nykyään haaratoimistokomiteassa ovat John Andrews, Jack Dowson, Ron Drage, Dennis Dutton, Peter Ellis, Stephen Hardy, Bevan Vigo ja John Wynn.

 Iloa kansainvälisistä konventeista

Jehovan todistajat muodostavat maailmanlaajuisen veljesseuran. Siksi todistajat tunsivat suurta iloa ympäri maailman, kun Itä-Euroopan maissa tuli mahdolliseksi kokoontua vapaasti vuosikymmeniä kestäneen ankaran sorron jälkeen. Oli mitä sopivin aika pitää kansainvälisiä konventteja maissa, joissa se ei ollut käynyt päinsä vuosikausiin. Konventit rakentaisivat kaikkia hengellisesti ja antaisivat hyvää julkista todistusta. Britannian Jehovan todistajat ovat osallistuneet niihin ilomielin.

Kun Puolassa järjestettiin kolme suurta ”Jumalisen antaumuksen” konventtia vuonna 1989, näihin historiallisiin tilaisuuksiin kokoontui vieraita ainakin 37 maasta. Heidän joukossaan oli 721 henkeä Britanniasta. David ja Lynne Sibrey muistelevat Poznańissa pidetyn konventin ilmapiiriä: ”Se oli ainutlaatuinen!” He jatkavat: ”Emme ole koskaan kokeneet sellaista tunnelmaa. Oli suuri ilo seurustella vapaasti tuhansien venäläisten ja itäeurooppalaisten veljiemme kanssa, jotka olivat aiemmin kokoontuneet vain pienissä ryhmissä! Jotkut heistä olivat kuuleman mukaan tulleet konventtiin jopa oman henkensä kaupalla. Se oli suurenmoista heille – ja meille!” Seuraavana vuonna, kun rajamuodollisuudet poistettiin Itä- ja Länsi-Saksan väliltä, 584 henkeä Britanniasta oli innostuneen yleisön joukossa Berliinin konventissa, joka oli todellinen voitonjuhla. Vuonna 1991, kun Prahan Strahov-stadionille kerääntyi 74587 henkeä, paikalla oli myös 299 iloista vierasta Britanniasta. Samana vuonna Britannia oli hyvin edustettuna Budapestissa Unkarissa, jonne oli kokoontunut todistajia 35 maasta. Vuonna 1993 Britanniasta lähti 770 henkeä Moskovan konventtiin, ja Kiovassa Ukrainassa heitä oli 283. Ne kaikki olivat historiallisia, ikimuistoisia tilaisuuksia.

Britanniasta on käyty kansainvälisissä konventeissa myös  Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa, Pohjois-Amerikassa ja Aasiassa. Todistajien yhteenkuuluvuudentunne näissä tilaisuuksissa vahvistaa kristillisen rakkauden siteitä. Tässä on kouriintuntuva osoitus siitä, että Jumalan sanan ennustuksen mukaisesti he tulevat ”kaikista kansakunnista ja heimoista ja kansoista ja kielistä” (Ilm. 7:9, 10).

Ihmisiä eri olosuhteista

Ne jotka ovat osoittaneet vastakaikua Raamatun sanomalle ja joista on tullut Jehovan todistajia Britteinsaarilla, ovat lähtöisin erilaisista olosuhteista. Rakkaudesta Jehovaa kohtaan monet heistä ovat tehneet merkittäviä muutoksia elämässään voidakseen palvella häntä täydesti.

Donald Davies, jamaikalaissyntyinen jazzrumpali, tuli Englantiin vuonna 1960. Hän sai raamatullista kirjallisuutta  vuonna 1969, mutta vasta 13 vuotta myöhemmin hän kiinnostui Raamatusta toden teolla, kun kaksi todistajaa puhui hänelle Jumalan nimen tärkeydestä (Hes. 38:23; Joel 2:32). Myöhemmin tuona vuonna hän meni muusikkoystävänsä kanssa lähistöllä pidettyyn piirikonventtiin. Pian hän alkoi soveltaa oppimaansa käytäntöön. Keskustelematta asiasta kenenkään kanssa Donald tajusi, että hänen olisi vaikea jatkaa muusikon uraansa ja samalla palvella Jehovaa. Niinpä hän myi soittimensa ja aloitti vuonna 1984 tienraivauksen, joka jatkuu edelleen.

Tony Langmead kuului ilmavoimien upseeristoon, kun hänen vaimonsa alkoi tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Vaimon käytös kristittynä voitti hänet ”sanatta” (1. Piet. 3:1, 2). Hän jätti ilmavoimat voidakseen elää rauhaa edistävää elämää Jehovan palvelijana (Jes. 2:3, 4).

Frank Cowell kasvatettiin anglikaaniseen uskoon, mutta aikanaan hän alkoi etsiä totuutta muualta. Käynti valtakunnansalissa johti raamatuntutkisteluun Jehovan todistajien kanssa. Hän on nykyään taloustieteen professorina Lontoossa, mutta kun korkeakoulu ajoittaa seminaareja kokousilloiksi, hän osoittaa ratkaisuillaan olevansa ennen kaikkea Jehovan todistaja.

Susannah tanssi Royal Ballet’ssa, kun satunnainen tapaaminen vanhan koulutoverin kanssa johti raamatuntutkisteluun. Kastettuna todistajana hän päätti vähentää balettiesityksiä ja ryhtyi tanssinopettajaksi ostaakseen aikaa uudelle uralleen tienraivaajana. Näin hän rakensi elämänsä palveluksen ympärille. Nykyään hän on naimisissa, ja miehensä Kevin Gow’n kanssa he opiskelevat parhaillaan mandariinia voidakseen kertoa hyvää uutista Liverpoolissa asuville kiinankielisille, joiden määrä kasvaa siellä jatkuvasti.

Renen sisar Christina oli todistaja, mutta tämän nuoren naisen mielestä uskonnoissa ei ollut mitään järkeä, joten  hän kieltäytyi kuuntelemasta. Ollessaan myöhemmin töissä Lontoossa hän kävi usein British Museumissa. Eräällä kerralla opas kertoi Raamatun ja joidenkin museoesineiden välisestä yhteydestä, ja selitys tuntui Renestä kiehtovalta. Hän muisti jotain siitä, mitä hänen sisarensa oli yrittänyt kertoa hänelle. Pian Rene Deerfieldkin oli todistaja.

Andrew Meredith oli vankilassa alkaessaan tutkia Raamattua. Tutkiminen johti suuriin muutoksiin hänen elämäntavassaan. Vapauduttuaan hän meni naimisiin pandžabinkielisen todistajan kanssa, ja yhdessä he palvelevat tämänkielisten ihmisten parissa Itä-Lontoossa.

Daksha Patel on syntynyt Keniassa hinduperheeseen, ja hän itsekin oli aiemmin harras hindu. Mutta tutkiessaan Raamattua todistajien kanssa Wolverhamptonissa Englannissa hän ymmärsi, että hän oli oppimassa totuuden. Kun hänelle karttui tarpeeksi ikää, niin että hän saattoi tehdä omia ratkaisuja elämässä, hän meni kasteelle ja aloitti tienraivauksen. Nykyään hän palvelee miehensä Ashokin kanssa Lontoon Betel-perheen jäsenenä. Tämän palveluksen yhteydessä he ovat käyneet Intiassa, Nepalissa ja Pakistanissa ja auttaneet siellä raamatullisen kirjallisuuden kääntämisessä.

He todistavat jatkuvasti

Jehovan todistajat iloitsevat, kun monet uudet omaksuvat Jehovan palvonnan joka vuosi. Aktiivisten todistajien määrä on Britanniassa lähes kaksinkertaistunut vuoden 1972 jälkeen, ja nykyisin heitä on 126535 henkeä.

Eivätkö ne, jotka nyt osoittavat kiinnostusta Raamatun sanomaa kohtaan, ole koskaan ennen tavanneet Jehovan todistajia? Jotkut eivät ole, ja heitä löydetään, kun työtä tehostetaan liikeyrityksissä ja kadulla. Eräs todistaja oli ensimmäistä kertaa saarnaamassa liikealueella, kun hän tapasi hyvin kiinnostuneen vastaanottovirkailijan. Uusintakäynti  kahden päivän kuluttua johti nopeasti raamatuntutkisteluun, ja se tarjosi naiselle tilaisuuden päättää, vaeltaisiko hän Jehovan teitä. Hän ei ollut koskaan ennen tavannut Jehovan todistajia, sillä hän oli töissä kaiket viikot eikä viikonloppuisinkaan viettänyt kovin paljon aikaa kotona.

Vielä useammin kyse on ihmisistä, joiden olosuhteet ovat muuttuneet; he ovat ehkä menneet naimisiin, saaneet lapsia, ikääntyneet tai yllättäen sairastuneet. He kaipaavat vastauksia kysymyksiin, jotka eivät aiemmin olleet heille ajankohtaisia.

Elokuussa 1995 muuan baptistiksi kasvatettu 85-vuotias nainen otti mielellään luettavakseen kirjasen Välittääkö Jumala todella meistä? Hän oli monta kertaa miettinyt tuota kysymystä, muttei ollut löytänyt siihen tyydyttävää vastausta. Hän halusi alkaa tutkia Raamattua. Kun Jumalan vaatimukset selvenivät hänelle ja Jumalan rakkaudellinen huolenpito teki häneen vaikutuksen, hän ymmärsi, että hänen piti tehdä elämässään muutoksia. Hän lopetti tupakoimisen – poltettuaan noin 60 vuotta. Hän alkoi käydä paikallisen seurakunnan kokouksissa, ja syyskuussa 1997 Catherine May oli valmis kristilliselle kasteelle. Valmistautuessaan kierroskonventissa laskeutumaan veteen hän pani merkille erään toisen kastettavan, samanlaisen iäkkään naisen kuin hänkin. Mikä yllätys! Se oli hänen oma lihallinen sisarensa Evelyn, joka asui toisessa kaupungissa. Kumpikaan ei ollut tiennyt toisen tutkimisesta. Ilon kyyneleet valuivat poskille, kun näistä kahdesta rakastettavasta vanhuksesta tuli hengellisiä sisaruksia heidän molempien vihkiydyttyä Jehovalle.

Jotkut sellaiset, jotka ottavat todistajat mielellään vastaan, ovat olleet järkyttyneitä oman kirkkonsa uusista kehitysvaiheista. Maurice Haskins sai Jehovan todistajilta ensi kerran kirjallisuutta vuonna 1939. Hän oli kuitenkin Englannin kirkon vankkumaton kannattaja ja kuului paikalliseen  kirkkovaltuustoon. Noin 56 vuotta myöhemmin muuan todistaja puhui talosta-taloon-työssä hänen kälynsä kanssa. Tämä pyysi todistajaa menemään uudestaan Mauricen luo, jolla kälyn mukaan oli Raamattua koskevia kysymyksiä. Kun todistaja tapasi Mauricen, tämä pyysi häntä heti näyttämään Raamatusta, mitä siinä sanotaan homoseksuaalisuudesta ja naispappeudesta. Myöhemmin hän halusi alkaa tutkia Raamattua kirjan Tieto joka johtaa ikuiseen elämään avulla. Muutokset eivät tapahtuneet nopeasti. Mutta sitten se, mitä hän oli oppinut, sai hänet omaksumaan selvän kannan eräässä piispan läsnä ollessa pidetyssä kokouksessa, jossa keskusteltiin naisen nimittämisestä seurakuntapapiksi (1. Tim. 2:12). Pian sen jälkeen hän erosi anglikaanisesta kirkosta ja alkoi käydä kokouksissa valtakunnansalissa, ja 84-vuotiaana hän oli valmis menemään kasteelle.

Joitakuita voidaan auttaa olemalla tarkkanäköisiä ja hellittämättömiä. Kun muuan nainen sanoi olevansa ”ateisti ja humanisti”, Jacqueline Gamble tiedusteli häneltä kohteliaasti, mihin hän uskoi. Vastaus kuului: ”Ihmisiin ja elämään.” Nainen ei ehtinyt keskustella pitempään, joten sisaremme jätti hänelle traktaatin ja lupasi palata. Jacqueline tuli uudelleen tuohon paikkaan miehensä Martynin kanssa ja viittasi naisen kommenttiin ”ihmisistä ja elämästä”. Saatuaan tietää, että tämän aviomiehellä Gusilla oli samanlainen katsomus ja että tämä oli sosiaalityöntekijä, he sopivat hänenkin tapaamisestaan. Christine-vaimo alkoi tutkia Raamattua ja edistyi kasteelle asti. Gus ei halunnut tulla käymään valtakunnansalissa. Hän huomasi kuitenkin, että sen jälkeen kun Christine oli alkanut tutkia todistajien kanssa, heidän lapsensa muuttuivat aina vain kunnollisemmiksi, mikä ei ollut tyypillistä monillekaan nuorille.

Vuosi 1978 oli Gusille käännekohta. Edinburghissa Skotlannissa pidetyn kansainvälisen konventin aikana hänen  vaimonsa tarjosi vieraanvaraisesti kahvit alueella todistaneelle julistajien ryhmälle. Mukana oli hallintoelimen jäseniä. Ennen lähtöään he tiskasivat käyttämänsä astiat. Kun Gus palasi illalla kotiin, Christine kertoi hänelle innoissaan yllätysvieraistaan. ”En osaa kuvitellakaan, että meillä kävisi kardinaali, joka vielä tiskaisi astiat!” Gus tuumi. Hiukan myöhemmin he olivat lomalla Ranskassa, ja Gus lähti perheensä mukaan valtakunnansaliin. Häneen teki suuren vaikutuksen se, miten lämpimästi heidät otettiin vastaan ja millaista rakkautta heitä kohtaan osoitettiin. Hän oivalsi nopeasti, ettei hän löytäisi sellaista rakkautta muualta kuin Kristuksen Jeesuksen tosi opetuslasten keskuudesta (Joh. 13:35). Kotona Edinburghissa hän alkoi heti tutkia, sai tyydyttävät vastaukset mieltään vaivanneisiin kysymyksiin ja vihki elämänsä Jehovalle.

Kun alueen ihmiset eivät ole kovinkaan kiinnostuneita sanomastamme, Jehovan todistajilta kysytään tietysti kestävyyttä ja myönteisyyttä, jotta he jaksavat käydä heidän luonaan. Olisi helppoa lannistua, kun vastaanotto on tuntikausia ollut torjuva ja välinpitämätön. Miten todistajat suhtautuvat tähän? ”Välinpitämättömyys on vaikea, haastava  ongelma”, myöntää Louthin kaupungissa Lincolnshiren kreivikunnassa asuva Eric Hickling. Menneiden aikojen esimerkkien mietiskeleminen auttaa häntä kestämään. ”Rukoilen hartaasti ja usein. Ajattelen Moosesta, Jeremiaa, Paavalia ja tietysti Jeesusta.”

Uskollinen hellittämättömyys ja Jehovan siunaus ovat kaksi tärkeintä asiaa, jotka ovat myötävaikuttaneet kasvuun. Frank ja Rose Macgregor lähetettiin 39 vuotta sitten kaupunkiin, jossa ihmiset olivat erittäin uskonnollisia eivätkä pitäneet Jehovan todistajista. Miten Macgregorit  suhtautuivat tehtäväänsä? Frank muistelee: ”Olin hyvin ujo ja tunsin itseni täysin pätemättömäksi. Vaimoni ja minä pidimme tehtävää kuitenkin Jehovalta saatuna.” Se auttoi heitä säilyttämään myönteisen asenteen. ”Rukoilimme, että paikkakunnan asukkaat omaksuisivat totuuden.” Tämän uskollisen palveluksen tuloksena on nykyään 74 julistajan seurakunta, josta kaksi kolmasosaa on oppinut totuuden juuri tuossa kaupungissa. Macgregorit eivät ylpeile sillä; he ovat vain kiitollisia siitä, että Jehova on voinut käyttää heitä (2. Kor. 4:7).

Geoff Young, pitkäaikainen todistaja joka vierailee vielä  jossain määrin seurakunnissa, selittää: ”Kyselen veljiltä usein, miten kentällä meni.” Jos jotkut vastaavat kielteiseen sävyyn, hän pyytää heitä miettimään palveluksen monia myönteisiä puolia. Hän muistuttaa heitä: ”Olemme asettuneet Jehovan puolelle. Olemme eläneet vihkiytymisemme mukaisesti. Olemme olleet yhteistyössä ’keskitaivaalla lentävän enkelin’ kanssa. Olemme kannustaneet muita ihmisiä opettelemaan tuntemaan Jehovan. Olemme kertoneet varoitussanomaa.” Seuraavaksi hän kysyy, että jos he ovat tehneet kaiken tämän, niin miten he voivat sanoa, että palveluksessa ei tapahtunut mitään. ”Ihmisten suhtautuminen riippuu  siitä, millaiset heidän olosuhteensa ovat ja mitä heidän sydämessään on”, Geoff lisää. ”Olennaista on se, että me todistamme ja kerromme hyvää uutista uskollisesti.” (Ilm. 14:6; 1. Kor. 4:2.)

Iloa ”Jehovan siunauksesta”

Monet ovat Britanniassa olleet aktiivisia todistajia 20, 40 tai 50 vuotta, elleivät enemmänkin. Mitä he ajattelevat toiminnastaan? Raamattu sanoo Sananlaskujen 10:22:ssa: ”Jehovan siunaus rikkaaksi tekee, eikä hän lisää siihen mitään tuskaa.” Kymmenettuhannet Britannian Jehovan todistajat voivat allekirjoittaa tämän henkilökohtaisesti.

”Suurin etu, mikä meille ihmisille on uskottu.” Näin kuvailee kristillistä sananpalvelusta likimain 75 vuoden ikäinen Cornelius Hope Basingstokesta yli puolen vuosisadan kokemuksella. Anne Gillam, joka kävi kasteella lähes 50 vuotta sitten ja jonka mies on kierrosvalvoja, sanoo palveluksensa olevan hänen tapansa ”osoittaa rakkautta Jehovaa ja hänen Poikaansa kohtaan”.

Vuonna 1942 kastettu Dennis Matthews kertoo: ”Palvelus on minun mielestäni kuin ruokaa: se vahvistaa hengellisesti. Jumalan tahdon tekeminen tuo tyydytystä, kuuntelevatpa ihmiset tai eivät.” Hänen vaimonsa Mavis lisää: ”Olen palvellut Jehovaa nuoruudestani lähtien, eikä paremmin voi mielestäni elää.”

Mitä pitkäaikaiset todistajat ajattelevat ihmisistä ja heidän suhtautumisestaan? Palveltuaan Jehovaa yli 40 vuotta Muriel Tavener sanoo: ”Ihmiset tarvitsevat meitä enemmän kuin koskaan, sillä he eivät saa todellista hengellistä apua miltään muulta taholta.” Entä mitä tapahtuu, kun he ottavat avun vastaan? Murielin mies Anthony ilmaisee asian näin: ”Kun seuraa, miten ihmiset omaksuvat totuuden ja tekevät elämässään muutoksia, katselee ihmettä: Jehovan henki vetää ihmisiä palvomaan häntä.”

 Siitä toivosta kertominen, jonka vain Jumalan valtakunta voi antaa, tuottaa tyydytystä. Kun Devonin kreivikunnassa sijaitsevan Plymouthin kaupunginvalvoja Fred James muistelee vaimonsa kanssa menneitä palvelusvuosiaan, he laskevat auttaneensa yli sataa ihmistä edistymään kastettavaksi. Monet näistä palvelevat nykyisin vanhimpina, avustavina palvelijoina ja tienraivaajina. Jamesien kaikki kolme poikaa olivat tienraivaajina koulun jälkeen ja toimivat nyt vanhimpina. Yksi heistä, Gileadin käynyt David, on lähetystyössä ja kuuluu Pakistanin haaratoimistokomiteaan. Miten palkitseva elämä veli ja sisar Jamesilla onkaan ollut!

Vuosikausien uskollinen palvelus on monilla Britannian todistajilla kantanut hyvää hedelmää. Richard ja Hazel Jessop ovat palvelleet Jehovaa puoli vuosisataa tai enemmän, suurimman osan siitä kokoaikaisesti. He ovat auttaneet monia vihkiytymään Jehovalle, ja nämä kaikki ovat heille hyvin tärkeitä ihmisiä. Tutkistelu Jack ja Lyn Dowsonin kanssa on kuitenkin jäänyt heille aivan erityisesti mieleen. Kaikki alkoi ystävällisestä vierailusta taustaltaan samantyyppisten ihmisten luo (Hazel ja Jack ovat kumpikin kotoisin Koillis-Englannista). Pian siitä tuli raamatuntutkistelu. Yhdessä vaiheessa Jack kuitenkin sanoi, että heidän täytyisi pitää tutkimisessa tauko. Siihen Richard: ”Ei, sitä te ette voi tehdä. Teidän täytyy ensin tutkia kirja loppuun, ja sitten voitte lopettaa, jos haluatte.” ”Taukoa” ei tullut, vaan he vihkiytyivät Jehovalle ja aloittivat tienraivauksen, ja sitten heistä tuli Betel-perheen jäseniä. Nykyisin Jack kuuluu haaratoimistokomiteaan.

Nuorten ilmaisema vastakaiku Raamatun totuutta kohtaan on tuonut erityistä iloa joillekin muille todistajille. Robina Owler ja hänen miehensä Sydney, jotka ovat tienraivaajina Dundeen seudulla Skotlannissa, ovat saaneet paljon iloa Paul Kearnsin edistymisestä. Poika alkoi käydä heillä  tutkimassa Raamattua 12-vuotiaana. Totuus juurtui hänen sydämeensä nopeasti, mutta koska hänen isänsä kielsi häntä tutkimasta, hän odotti, kunnes hän oli tarpeeksi vanha ja opiskeli yliopistossa Aberdeenissa, ennen kuin jatkoi Raamatun tutkimista. Hän edistyi vauhdilla. Kasteen jälkeen hän otti tavoitteekseen tienraivauksen. Vuonna 1992 hän kävi palvelijoiden valmennuskoulun. Palvellessaan vanhimpana Sheffieldissä hän alkoi opiskella espanjan kieltä, ja vuonna 1998 hänet määrättiin lähetystyöhön Panamaan.

Britanniassa on yli 10000 tienraivaajaa. He pitävät suuressa arvossa tämän palvelusmuodon siunauksia. Esimerkiksi Bill ja June Thompstone olivat olleet naimisissa kahdeksan vuotta ja olivat tienraivaajina, kun heidän esikoisensa syntyi. Aikanaan heillä oli kolme tytärtä. He yrittivät pitää tienraivauksen keskeisellä sijalla perhe-elämässään. Aikataulu oli tiivis, mutta tekemällä asioita yhdessä perheenä he onnistuivat. ”Varasimme aina aikaa tytöille”, Bill kertoo. ”Tilanne ei muuttunut, kun he tulivat murrosikään. Kun he halusivat lähteä luistelemaan, keilailemaan, uimaan tai pelaamaan pallopelejä, me lähdimme mukaan.” Nyt nuo kolme tyttöä ovat naimisissa ja palvelevat vakituisina tienraivaajina. He kaikki nauttivat ”parhaasta elämäntavasta”, kuten Bill sanoo.

Matkavalvojina Britanniassa on nykyään 77 veljeä (suurin osa naimisissa olevia). Heidän elämänsä noudattaa tiivistä aikataulua viikosta toiseen, vuodesta toiseen. Geoff Young toimi tässä palveluksessa, kunnes ikä ja terveys tekivät muutoksen välttämättömäksi. Vaimonsa Veen kanssa he elivät matkalaukkuelämää asuen joka viikko eri kodissa. Mitä Vee ajatteli tästä? ”Ei se ollut niin vaikeaa”, hän vastaa, ”sillä kristillinen perhepiirimme laajeni kaikissa seurakunnissa, joissa vierailimme. Saimme aina tuntea veljesseuran lämmön. Jehovan meille antamat tehtävät voivat vain rikastuttaa  elämäämme.” He nauttivat nykyisyydestä, mutta odottavat innokkaasti myös tulevaisuutta. Geoff selittää: ”Tämä järjestelmä on lopussa. Se on käytännöllisesti katsoen jo kaatunut. Sen jälkeen toteutuu suurenmoinen odotteemme, kun voimme olla mukana muuttamassa maapalloa paratiisiksi. Ja kun ajatellaan niitä raamatuntutkisteluja, joita siellä pidetään ylösnousemuksen alettua – miten mahtava työ on edessä!” Hänen vaimonsa lisää: ”On ihanaa tietää, että mikään ei voi estää Jehovaa.”

”Jumalan elämäntien” kannattajia

Heinäkuussa 1998 koettiin suurenmoisia hetkiä, kun Britanniassa pidettiin yhdeksän ”Jumalan elämäntien” kansainvälistä konventtia yhtaikaa – Edinburghissa, Leedsissä, Manchesterissa, Wolverhamptonissa, Dudleyssa, Norwichissa, Lontoossa, Bristolissa ja Plymouthissa. Läsnä oli vieraita yli 60 maasta. Ohjelma esitettiin kokonaan paitsi englannin kielellä myös ranskaksi, espanjaksi ja pandžabiksi. Seuraavana viikonloppuna oli kreikankielisen konventin vuoro.

Noissa konventeissa oli mukana neljä hallintoelimen jäsentä – John Barr, Theodore Jaracz, Albert D. Schroeder ja Daniel Sydlik – ja heidän puheidensa ajaksi kaikki konventtipaikat yhdistettiin toisiinsa sähköisesti. Lisätunnelmaa toivat ulkomailla palvelevat lähetystyöntekijät. Britanniasta on lähtenyt satoja todistajia lähetystyöhön, ja näissä konventeissa heitä oli paikalla 110. Heidän intonsa ja uhrautuvuutensa kannustivat kaikkia kuulijoita, kun heitä haastateltiin lavalla.

Se mitä näissä konventeissa nähtiin ja kuultiin, kosketti syvästi läsnäolijoiden sydäntä, lapsia myöten. Loppupuheen aikana hyväksytty päätös viitoitti selvästi sen jumalisen elämäntavan, jota kaikki halusivat päättäväisesti noudattaa. Ohjelman jälkeen erään darlingtonilaisen todistajaparin nelivuotias poika sanoi: ”Äiti, minä rakastan Jehovaa. Rakastan  sinua ja isää hurjasti, mutta Jehovaa vielä enemmän.” Kun häneltä kysyttiin, miksi, hän selitti, että Jehova oli antanut meille paratiisitoivon ja lähettänyt Poikansa kuolemaan puolestamme, ”joten minun täytyy rakastaa häntä enemmän”.

Ohjelman lopussa erimaalaiset konventtivieraat Edinburghissa ja Lontoossa heiluttivat nenäliinoja toisille läsnäolijoille ja puhkesivat sitten pitkiin suosionosoituksiin. Vielä konventin päätyttyä monet jatkoivat valtakunnanlaulujen laulamista ja ylistivät siten sydämestään Jehovaa.

Annettu todistus

Britanniassa on annettu mittava todistus. Kaikki alkoi vuonna 1881, kun tärkeimmissä kaupungeissa levitettiin satojatuhansia raamatullisia traktaatteja vain muutamassa viikossa. Osa silloin kylvetyistä siemenistä alkoi kantaa hedelmää. Puolen vuoden aikana vuonna 1914 ”Kuvanäytös Luomista” esitettiin 98 kaupungissa, ja sen näki kaikkiaan 1226650 henkeä. Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Britanniassa oli 182 seurakuntaa. 20- ja 30-luvulla todistaminen voimistui, kun yhä useammat seurakuntien yhteydessä olevat ihmiset osallistuivat talosta-taloon-palvelukseen ja todistivat tapaamilleen ihmisille henkilökohtaisesti. Toisen maailmansodan jälkeen palvelukseen on tässä maassa käytetty 650746716 tuntia, kiinnostuneiden luo on tehty 297294732 uusintakäyntiä ja yleisölle on levitetty 74105130 kirjaa ja kirjasta sekä 567471431 lehteä. Jehovan todistajat tulevat täällä ihmisten kotiovelle keskimäärin pari kolme kertaa vuodessa.

Jehovan todistajat tunnetaan ovelta-ovelle-evankelioimisestaan niin hyvin, että kun ihmiset avaavat oven ja näkevät siististi pukeutuneet vieraat, monet heistä kysyvät heti: ”Oletteko Jehovan todistajia?”

 Jehovan tuntemus täyttää maan

Kun C. T. Russell katseli Britannian ”peltoa” vuonna 1891, hän näki sen ”olevan valmis ja odottavan sadonkorjuuta”. Tämän asiainjärjestelmän päättymisen aikana tehtävä sadonkorjuu on selvästikin lopuillaan. Ja miten loistava sadosta tuleekaan! Vuonna 1900 Britanniassa oli vain 138 raamatuntutkijaa (joina Jehovan todistajat siihen aikaan tunnettiin), useimmat heistä hengellä voideltuja kristittyjä. Nyt määrä on 910 kertaa suurempi. Tuolloin vuosisadan taitteessa raamatuntutkijoiden käyttämä lakimääräinen elin avasi ensimmäisen haaratoimistonsa Yhdysvaltojen ulkopuolelle. Nyt haaratoimistoja on 109 kaikkialla maailmassa: Amerikan mantereella 24, Euroopassa 25, Afrikan mantereella 19 sekä Aasiassa ja saarissa eri puolilla maapalloa 41. Yhteistyössä niiden kanssa 5,9 miljoonaa todistajaa julistaa Jehovan nimen suuruutta ja tekee tunnetuksi hyvää uutista hänen Valtakunnastaan, joka on Jeesuksen Kristuksen käsissä. Ja he ovat päättäneet todistaa jatkuvasti, kunnes Jumala sanoo sen riittävän.

Virkistävät elämän vedet virtaavat jo runsaina Jehova Jumalan ja hänen Poikansa, Jeesuksen Kristuksen, taivaalliselta valtaistuimelta. Kutsua kaiutetaan hellittämättä: ”Joka janoaa, tulkoon; joka tahtoo, ottakoon elämän vettä ilmaiseksi.” (Ilm. 22:1, 17.) Jeesuksen Kristuksen tuhatvuotishallinnon aikana, kun kuolleet herätetään, epäilemättä vielä miljardit muut saavat tilaisuuden käyttää hyväkseen tätä rakkaudellista järjestelyä, jonka välityksellä he voivat saada ikuisen elämän. Nykyinen jumalallinen opetusohjelma on vasta alkua. Jumalan uudessa asiainjärjestelmässä meitä odottaa aika, jolloin seuraavat sanat toteutuvat täydessä mitassa: ”Maa on oleva täynnä Jehovan tuntemusta niin kuin vedet peittävät meren.” (Jes. 11:9.)

[Kartta/Kuvat s. 86, 87]

(Ks. painettu julkaisu)

ENGLANTI

Konventtisaleja on sopivasti ympäri maata: 1) Manchester, 2) Pohjois-Lontoo, 3) Dudley, 4) Surrey, 5) East Pennine, 6) Bristol, 7) Edgware

 [Kuvat]

East Pennine

Edgware

Surrey

Manchester

Bristol

 [Kokosivun kuva s. 66]

[Kuvat s. 70]

Tom Hart

 [Kuva s. 72]

Seuran ensimmäinen haaratoimisto

[Kuvat s. 72]

Nykyinen haaratoimisto

[Kuvat s. 74, 75]

Veljiä jotka muuttivat palvelemaan ulkomaille: 1) Claude Goodman, 2) Robert Nisbet, 3) Edwin Skinner, 4) John Cooke, 5) Eric Cooke, 6) George Phillips, 7) George Nisbet. Tausta: kolporteeraajia matkalla Itä-Afrikkaan

[Kuva s. 79]

Franziska Harris kiinnittää erityishuomiota au pair -tyttöihin

[Kuva s. 90]

Vera Bull palvelee Kolumbiassa

[Kuva s. 90]

Barry ja Jeanette Rushby olivat aina halunneet tehdä enemmän

[Kuva s. 92]

Tienraivaajien palveluskoulu Dudleyn konventtisalin tiloissa

[Kuva s. 95]

Britannian Betel-perhe aamupalvontaan kokoontuneena

[Kuva s. 96]

Ensimmäisen Britanniassa pidetyn palvelijoiden valmennuskoulun kurssin päättäjäiset

[Kuva s. 102]

Britannian ensimmäinen pikasali (Weston Favell, Northampton)

[Kuva s. 107]

Michael ja Jean Harvey

[Kuva s. 108, 109]

Tienraivaajia jotka ovat päättäneet palvella vieraskielisten seurakuntien yhteydessä

[Kuva s. 116, 117]

A. D. Schroeder haastattelemassa veteraaneja vuosikokouksessa Leicesterissä vuonna 1983

[Kuva s. 123]

Shetlandinsaarten tienraivaajia lähestymässä kalastusalusta merialueellaan

[Kuva s. 131]

John ja Mildred Barr

[Kuva s. 133]

Haaratoimistokomitea (vasemmalta oikealle). Istumassa: Peter Ellis, John Wynn; seisomassa: Bevan Vigo, Stephen Hardy, John Andrews, Ron Drage, Jack Dowson, Dennis Dutton

[Kuvat s. 138, 139]

Todistustyö ei ole vielä lopussa

[Kuvat s. 140, 141]

Niitä joilla on takanaan monien vuosien uskollinen palvelus: 1) Sydney ja Robina Owler, 2) Anthony ja Muriel Tavener, 3) Richard ja Anne Gillam, 4) Geoff ja Vee Young, 5) Fred ja Ruse James, 6) Cornelius ja Riky Hope, 7) Dennis ja Mavis Matthews, 8) Richard ja Hazel Jessop