Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Madagaskar

Madagaskar

Madagaskar

Afrikan itärannikon tuntumassa sijaitsevaa Madagaskaria sanotaan toisinaan Suureksi punaiseksi saareksi. Se onkin todella suuri, sillä se on maapallon neljänneksi kookkain saari, ja sen maaperä on väriltään punaista.

Muuan ranskalainen tiedemies sanoi Madagaskaria ”luonnontieteilijöiden luvatuksi maaksi” saaren rikkaan ja vaihtelevan kasviston ja eläimistön vuoksi. Sen 10000 kukkivasta kasvista noin 80 prosenttia on sellaisia, joita ei kasva missään muualla tällä planeetalla. Pelkästään orkideoita on lähes tuhatta eri tyyppiä, joista yhdestä saadaan tärkeää vientituotetta: vaniljaa. Saaressa on myös runsas ja lumoava eläinmaailma. Siihen kuuluu muun muassa raitahäntäisiä kissamakeja sekä monenlaisia kameleontteja, joilla on tarttumahäntä sekä jalat, joilla ne pystyvät tarrautumaan kiinni ikään kuin käsillä. Saaren 400:sta sammakko- ja matelijalajista vain 12 on sellaisia, joita tavataan myös muualla maapallolla.

Jehovan palvelijoita kiehtovat kuitenkin eniten ihmiset. Madagaskarissa on yli 14 miljoonaa asukasta, jotka kuuluvat noin 20 etniseen ryhmään. Saaren keskiosissa asuvilla ylänköseutujen ihmisillä on aasialaiset piirteet, joihin kuuluu vaalea iho ja suorat, mustat hiukset. Arvellaan, että he ovat tulleet alun perin nykyisestä Indonesiasta. Rannikon asukkaiden piirteet viittaavat afroarabialaiseen taustaan. Näiden ominaisuuksien sekoittuessa on tuloksena ihmisiä, jotka vaikuttavat iättömiltä; vanhemmat näyttävät usein yhtä nuorilta kuin heidän teini-ikäiset lapsensa.

Malagassien syntyvyys on maailman suurimpia, ja 80 prosenttia ihmisistä saa elantonsa maasta. ”Luvattu maa” joutuu maksamaan tästä raskaan veron. Yli puolet Madagaskarin kerran niin rehevistä metsistä on joko tyystin hakattu tai turmeltu.

Tästä huolimatta Madagaskar kukoistaa edelleen ”luvattuna maana”. Miten? Siellä on runsaasti arvostavia ihmisiä, joiden sydämessä Valtakunnan totuuden siemenet menestyvät. Monet tuntevat kiitollisuutta kuullessaan sen hyvän uutisen, että ”Jehova itse on tullut kuninkaaksi!” He iloitsevat siitä, että hänen hallitusvaltansa tekee ihmiskunnalle sen, mihin yksikään ihmishallitus ei milloinkaan pystyisi. (Ps. 97:1.)

Ketkä ovat todella auttaneet tämän suuren saaren asukkaita ymmärtämään Jehovan kuninkuuden merkityksen? Vaikka noin 40 prosenttia väestöstä kuuluu kristikunnan kirkkoihin, niiden lähetystyöntekijät eivät ole onnistuneet istuttamaan kristillistä elämäntapaa malagassien sydämeen. Muuan syntyperäinen malagassi sanoi kerran: ”Sallikaa minun sanoa teille, monsieur, että meidät malagassit on vain rokotettu kristillisyydellä. Ei ole olemassa yhtään ainoata malagassia, ei ainoatakaan, ei edes kehittyneiden [eurooppalaistuneiden] keskuudessa, jotka ajattelisivat rakentaa taloa tiedustelematta ennustajalta hyväenteistä aloittamispäivää. Vanhat uskomukset eivät ole kuolleet.” Korkeilla paikoilla ja vuorenhuipuilla uhrataan yhä eläinuhreja. Esi-isien palvonta on sääntö, ja poppamiehillä on luja ote ihmisiin. Näyttää siltä, että ihmisten jokapäiväistä elämää hallitsevat enemmän kuolleet kuin elävät.

Jumalan persoonanimi tunnetaan hyvin

Vaikka kristikunnan lähetystyöntekijät eivät olekaan onnistuneet kovin hyvin opettamaan ihmisille kristillistä elämäntapaa, he ovat jossain mielessä tehneet Jehovan nimeä tunnetuksi raamatunkäännöksillään. Jo vuonna 1830 julkaistiin ”Uusi testamentti”, ja vuonna 1835 oli saatavissa koko Raamattu malagassinkielisenä, minkä vuoksi malagassinkielinen Raamattu on yksi vanhimmista kansankielisistä käännöksistä Afrikassa. Malagassinkielisen Raamatun protestanttinen laitos käyttää nimeä Jehova jopa kreikkalaisissa kirjoituksissa, ja katolinen Raamattu käyttää muotoa Iaveh heprealaisissa kirjoituksissa. (Ps. 83:16, 18; Matt. 4:7, 10.) Tämän ansiosta nimeä Jehova käytetään usein päivittäisessä elämässä. Paikallisessa taksissa matkustettaessa voi nähdä jonkin malagassinkielisen raamatunlauseen, esimerkiksi ”Jehova on minun Paimeneni” (Ps. 23:1). Jumalan nimen sisältävän raamatunlauseen voi nähdä myös painettuna lambaksi kutsutulle kankaalle, jota naiset käyttävät.

Ketkä sitten ovat auttaneet täällä asuvia ihmisiä paitsi tuntemaan Jumalan nimen myös tunnustamaan Jehovan suvereeniuden omassa elämässään?

Hyvä uutinen tavoittaa Suuren punaisen saaren

Vuonna 1925 raamatuntutkijat, jolla nimellä Jehovan todistajat tuolloin tunnettiin, alkoivat auttaa Madagaskarin asukkaita ymmärtämään Jumalan sanaa. Sitten syyskuussa 1933 saarella todistettiin laajemminkin. Kaksi rohkeaa lähetyshenkistä miestä, Robert Nisbet ja Bert McLuckie, saapui Etelä-Afrikasta Mauritiuksen kautta Toamasinan rannikkokaupunkiin. He saarnasivat Jumalan valtakunnan hyvää uutista. Koska Afrikassa oli tuolloin vain vähän Jehovan todistajia, nämä miehet pyrkivät tekemään Valtakunnan hyvää uutista tunnetuksi mahdollisimman monille lyhyessä ajassa. Robert Nisbet muistelee: ”Ranskankielinen kirjallisuutemme hupeni nopeasti. Me vain todistimme lyhyesti Valtakunnasta, jätimme kirjallisuutta ja jatkoimme matkaamme muille käymättömille alueille.”

Kun veli Nisbet ja veli McLuckie olivat käyneet läpi Toamasinan kaupungin, he suunnistivat sisämaassa sijaitsevaan pääkaupunkiin Tananariveen. Tananarive on Antananarivon ranskankielinen nimi, joka merkitsee ’tuhannen kaupunkia’. Kaupunki sai nimensä, kun kuningas Andrianjakan tuhatpäinen miesjoukko leiriytyi kaupungin ympärille suojelemaan sitä kuninkaan julistaessa kaupungin valtakuntansa pääkaupungiksi vuonna 1607. Bert McLuckie kuvailee vaikutelmiaan pääkaupungista: ”Tananarive oli hevosenkengän muotoinen kukkula. Kaaren päitten väliin jäävässä aukossa oli rautatieasema, sisäpuolella kukkulan juurella oli varsinainen liikekeskus, ja rinteillä sijaitsivat asuinalueet. Asukkaat pääsivät koteihinsa kulkemalla kirjaimellisesti satoja mäenrinteen askelmia pitkin.”

Miten pääkaupungin asukkaat suhtautuivat Valtakunnan sanomaan? Robert Nisbet sanoo: ”He ottivat mielellään ranskankielistä kirjallisuutta, ja jotkut tilasivat ranskankielisen Kultaisen Ajan (nykyinen Herätkää!-lehti). Koska useat esittivät kysymyksiä, palasimme monien luokse uudelleen jatkamaan keskustelua.” Veli Nisbet muisteli: ”Nämä erittäin älykkäät alkuperäisasukkaat viehättivät meitä suuresti.”

Näillä kahdella veljellä oli kuitenkin kommunikointiongelmia, sillä hyvin harvat ymmärsivät englantia. Veljet yrittivät siitä huolimatta tavoittaa niin monia kuin mahdollista, kunnes heidän kirjallisuusvarastonsa tyhjeni. Vaikka heidän kuukauden mittaisella vierailullaan ei perustettukaan yhtään ryhmää tai seurakuntaa, he käyttivät Jehovasta kertomiseen 185 tuntia, levittivät 214 kirjaa ja 828 kirjasta sekä hankkivat 21 tilausta. Totuuden siemeniä oli kylvetty, mutta kuluisi vielä 22 vuotta, ennen kuin ne saisivat kylliksi huomiota alkaakseen kasvaa ja kukoistaa.

Malagassi omaksuu totuuden

Lokakuussa 1955, Pariisissa pidetyn ”Voittoisan Valtakunnan” konventin jälkeen, Tananariveen saapui kaksi erikoistienraivaajaa Ranskasta Toamasinan rannikkokaupungin kautta. Junasta noustuaan he seisoivat tovin aseman edessä. He katselivat ympärilleen ja näkivät ”hevosenkengän” tuhansine taloineen, jotka nököttivät mäenrinteessä kuin hyllyillä. Puolalaissyntyinen Adam Lisiak, entinen hiilikaivostyöläinen, sanoi toverilleen Edouard Marlotille: ”Katso, Edouard, tämä kaikki on meidän aluettamme!” Edouard vastasi: ”Kuule Adam, mitä me täällä teemme? Nämä ihmiset ovat käyneet kouluja, toisin kuin me. Mitä me voimme tehdä?” He saivat kuitenkin paljon hyvää aikaan tässä maassa.

Madagaskar oli tuohon aikaan Ranskan siirtomaa. Koska Vartiotorni oli kielletty sekä Ranskassa että ranskankielisillä alueilla, veljet tarjosivat ranskankielistä Herätkää!-lehteä, jonka saattoi saada vain tilaamalla. Ensimmäisen puolen vuoden aikana he hankkivat 1047 tilausta. Veli Lisiak kertoi, että koska he pitivät näytenumerona jatkuvasti samaa Herätkää!-lehteä, siitä oli lopulta jäljellä vain ruttuinen paperinippu, jota ei pystynyt lukemaan. Silti tilauksia saatiin vain esittelemällä tätä paperinippua.

Veljet Lisiak ja Marlot eivät tuhlanneet aikaa. He työskentelivät tuolla alueella ja johtivat Raamatun kotitutkisteluja. Pian eräs alakoulu antoi todistajille luvan käyttää vapaasti luokkahuonettaan kokousten pitämiseen. Istuimet olivat puiset, ja kaikki oli mitoitettu pienille lapsille, mikä ei ollut erityisen mukavaa aikuisille, mutta kukaan ei valittanut.

Puolen vuoden kuluttua ensimmäinen malagassijulistaja, Rabehasy Noël, raportoi kenttäpalveluksensa. Myös muita ryhtyi kenttäpalvelukseen hänen lisäkseen. Palvelusvuoden 1956 lopussa kahdeksan hengen ryhmä pyysi saada muodostaa Jehovan todistajien Tananariven seurakunnan. (Huomaa, että malagassit mainitsevat sukunimen ensin.)

Ensimmäisten kiinnostuneiden joukossa Madagaskarissa oli nuori malagassinainen Razanaboahangy Narcisse. Vuonna 1956 hän huomasi, että kaksi miestä kulki säännöllisesti sen liikkeen ohi, jossa hän oli työssä. Eräänä päivänä toinen miehistä tuli liikkeeseen ja osti muutaman kinkkuviipaleen. Kun mies oli lähtenyt, jokaisella liikkeessä työskentelevällä oli pieni malagassinkielinen traktaatti Elämä uudessa maailmassa. ”Minua ei sanoma kiinnostanut”, Narcisse sanoo. ”Mutta koska äitini tiesi, että olin kova lukemaan, hän tilasi ranskankielisen Herätkää!-lehden ja sopi puolestani raamatuntutkistelusta edes kysymättä minulta.” Narcisse alkoi tutkia todistajien kanssa, mutta toivoi heidän jättävän hänet rauhaan, kun he huomaisivat, ettei hän ollut todellisuudessa kiinnostunut. Mutta hän kiinnostuikin enemmän kuin oli uskonut. Kun hän tutki, mitä Raamattu sanoo sielusta, ja ymmärsi, että esi-isien palvonta on väärin, hän tajusi, että tässä oli totuus.

Vuonna 1959 Razanaboahangy Narcisse oli valmis menemään vesikasteelle sen vertauskuvaksi, että hän oli vihkinyt elämänsä Jehovalle. Sitten hän aloitti kokoaikaisen sananpalveluksen. Hän avioitui myöhemmin Edouard Marlotin kanssa. Narcisse antoi kokoaikaisena palvelijana hienon esimerkin kestävyydestä.

Koko sen ajan, jonka veli Lisiak oli erikoispalveluksessa Madagaskarissa, hänen alueenaan oli Antananarivo. Hänellä oli joka puolella uusintakäyntipaikkoja ja tutkisteluja. Monet tunsivat hänet vazahana (valkoinen ihminen), jolla ei ole hiuksia. Puhuteltavat tapasivat usein vain koskettaa päätään, ja siitä tiesi, että Adam oli käynyt heidän luonaan. Antananarivossa erään ranskankielisen seurakunnan veli, Rasaona Gervais, muistelee: ”Veli Adam oli erittäin kärsivällinen mutta luja. Kun tutkin hänen kanssaan, tapasin pyytää muita sanomaan hänelle puolestani, etten ollut kotona, mutta Adam tuli aina uudestaan. Heti alusta saakka hän kutsui minut kokouksiin, ja minä menin. Hän oli uskollinen Jehovan järjestölle ja opetti minua kehittämään samanlaista henkeä.”

Vuonna 1970 veljet Lisiak ja Marlot määrättiin läheiseen Ranskalle kuuluvaan Réunionin saareen. Veli Lisiak palasi myöhemmin Ranskaan, missä hän kuoli Marseillessa tammikuussa 1988. Edouard Marlot on perheineen Réunionissa.

Lisää tienraivaajia avuksi työhön

Nähtiin paljon vaivaa, jotta Madagaskarin asukkaille voitaisiin kertoa Valtakunnan sanomaa. Antoine ja Gilberte Branca, ranskalainen pariskunta, saapuivat Madagaskariin vuonna 1957, ja he palvelivat aluksi Antananarivossa. Gilberte oli valmistunut Vartiotornin raamattukoulun Gileadin 24. kurssilta, ja hänen miehensä kävi Gileadin myöhemmin. Kun heidän tyttärensä Anna syntyi vuonna 1961, he jatkoivat edelleen erikoispalvelustaan. Myös Simone Berclaz, jonka kanssa Gilberte oli tutkinut Sveitsissä, muutti Madagaskariin auttamaan työssä.

Vuonna 1960 vielä kaksi muutakin erikoistienraivaajaa, Florent ja Henriette Chabot, tuli Ranskasta ja alkoi palvella Diégo-Suarezissa (nykyiseltä nimeltään Antsiranana) Pohjois-Madagaskarissa. Veli Chabot muistelee: ”Kun tienraivaajat tuolloin jättivät kotinsa ja perheensä ja muuttivat kaukaisiin maihin, monet heistä ajattelivat, etteivät palaisi ennen Harmagedonia, joten he jättivät perheilleen jäähyväiset. Juuri siltä meistäkin tuntui.”

Muuan mies, jonka kanssa veli Chabot tutki, oli saanut ensi kosketuksen totuuteen ostaessaan sokeria. Eräs kiinalainen liikemies, joka oli tilannut Herätkää!-lehden, käytti sen sivuja myymiensä tavaroiden käärepaperina. Menikö lehti hukkaan? Ratsimbazafy Charles osti sokeria tältä mieheltä. Sokeri oli laitettu lehden viimeisestä sivusta kääräistyn tötterön sisään. Charles näki ilmoituksen, jossa mainostettiin kirjaa ”Tämä merkitsee iankaikkista elämää”, ja kirjoitti Ranskan haaratoimistoon saadakseen kirjan itselleen. Tällä välin veli Chabot tapasi hänet, jätti hänelle tuon kirjan ja aloitti raamatuntutkistelun. Charles edistyi nopeasti ja alkoi käydä kokouksissa.

Charlesin oli kuitenkin saatava perhe-elämänsä kuntoon. Hän oli eronnut vaimostaan ja asui nyt toisen naisen kanssa, jonka kanssa hänellä oli myös lapsia. Jotta hän voisi pätevöityä kristilliselle kasteelle, hänen pitäisi olla asianmukaisesti naimisissa (Hepr. 13:4). Hän aloitti juridiset toimet vuonna 1960, mutta vasta vuonna 1967 hän oli saanut kaiken paperisodan hoidetuksi. Juuri tuolloin Diégo-Suarezin kaupungintalo paloi kuitenkin maan tasalle, ja Charlesin henkilökohtaiset asiakirjat tuhoutuivat (Saarn. 9:11). Hänen oli aloitettava kaikki alusta, mutta tällä kertaa siihen kului vain vuosi. Hänen päätöksensä mukautua jumalisiin normeihin teki suuren vaikutuksen viranomaisiin. Viimein hän oli kelvollinen tulemaan Valtakunnan julistajaksi ja menemään kasteelle! Myös hänen vaimonsa kävi kasteella. Charles on palvellut vanhimpana Diégo-Suarezissa ja Antananarivossa.

Kamppailu kielen kanssa

Vuonna 1961 Laval ja Irene Carbonneau, jotka olivat kierrostyössä Kanadan ranskankielisessä osassa, saapuivat Madagaskariin lähetystyöntekijöiksi. He muuttivat erään malagassityyppisen talon alimman kerroksen asuntoon, johon kuului pieni makuuhuone, pieni ruokailuhuone, pieni keittiö ja pieni kylpyhuone, jossa oli kylmävesihana, sekä pikkuinen umpinainen kuisti. ”Rotat, hiiret ja torakat saatiin kaupan päälle”, veli Carbonneau sanoo. ”Vaimoni oppi jopa tunnistamaan yhden rotan sen poikki purrusta hännästä. Aina sen nähdessään hän kutsui sitä ’monsieur le Princeksi’ ja pyysi siltä kohteliaasti lupaa mennä sen ohi.”

Laval hallitsi ranskan kielen, ja hänen vaimonsa opiskeli sitä, joten he pystyivät keskustelemaan ihmisten kanssa. Näin ei ollut kuitenkaan Raimo ja Veera Kuokkasen laita, jotka saapuivat Suomesta tammikuun lopussa 1962. Heitä ei ollut vaikea tunnistaa, kun he astuivat ulos lentokoneesta. He olivat lähteneet Suomesta keskellä kylmää talvea, joten heillä oli päässään karvahatut ja yllään paksut, lämpimät vaatteet. Vaihtovaatteet olisivat varmasti tarpeen tässä trooppisessa kuumuudessa. Raimo puhui englantia, mutta ei ranskaa. Veera ei puhunut kumpaakaan. Irene Carbonneau opetti heille ranskaa englanniksi, joten Raimon oli käännettävä kaikki vaimolleen englannista suomeksi. Koska Veera oli kuitenkin käynyt ruotsalaisen koulun, kielioppiasiat oli selitettävä ruotsiksi. Onneksi Raimo osasi jonkin verran myös ruotsia. Kuulostaako monimutkaiselta? Sitä se olikin. Mutta kahden kuukauden kuluttua he alkoivat päästä jyvälle. He alkoivat tunnistaa joitakin ranskankielisiä sanoja. Ja kun he sitten viimein hallitsivat ranskan kielen, heidän oli opeteltava vielä malagassi.

Muutamaa vuotta myöhemmin, kun veli Kuokkasen kielenopettaja ei ollut enää noilla seuduin, hän joutui tulkkaamaan vierailulla olevan vyöhykevalvojan Malcolm Vigon puheen ranskaksi. Veli Kuokkanen muistaa yhä, että kun lainattiin Luukkaan 9:62:ta, niin hän ei tiennytkään ranskalaista vastinetta sanalle ”aura”. Kun hän sitten yritti kuvailla tuota sanaa, kuulijat olivat silmät pyöreinä, sillä hänen kuvauksensa ei sopinut siihen, miten kyntäminen tapahtui Madagaskarissa – siellä käytetään seebuhärkiä. Erään kerran, kun hän yritti selittää ranskaksi, että Malawin veljet pitivät kokouksia mangopuun alla, hän panikin koko seurakunnan puuhun. Hänen oli opittava nauramaan niiden kanssa, jotka eivät yksinkertaisesti pystyneet pidättelemään nauruaan.

Eräs toinen lähetystyöntekijäpariskunta, Samuel ja Thelma Gilman, tuli Yhdysvalloista huhtikuussa 1962. Sam muistaa hyvin kommunikointiongelmat, joita hän kohtasi. ”Jotta olisimme voineet asettua taloksi uuteen kotiimme, tarvitsimme pitkän metalliputken, josta saisimme tangot vaatekaappeihimme. Niinpä veli Kuokkanen tuli kanssani kadunkulman rautakauppaan kysymään kuuden metrin mittaista putkea. Käytimme sanaa, jonka löysimme mukanamme olevasta pienestä sanakirjasta. Kuvittele kaupassa olleiden ilmeitä, kun kysyimme, oliko heillä kuusimetristä piippua – tupakointia varten!”

Vieraita päätoimistosta

Niiden määrä, jotka julistivat, että ”Jehova itse on tullut kuninkaaksi”, lisääntyi edelleen Madagaskarissa ulkomaisten palvelijoiden ansiosta. Palvelusvuonna 1959 saatiin 41 julistajan huippu. Samana vuonna N. H. Knorr, Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran silloinen presidentti, vieraili Madagaskarissa rohkaisemassa veljiä.

Neljä vuotta myöhemmin, kun veli Knorrin sihteeri Milton Henschel oli käymässä Afrikan maissa, Madagaskar oli jälleen yksi matkakohteista. Veli Henschel kiinnitti erityishuomiota maassa oleviin lähetystyöntekijöihin ja erikoistienraivaajiin. Kaikki läsnäolijat rohkaistuivat valtavasti. Veli Henschel kertoi heille kokemuksia omalta tienraivausajaltaan. Ennen tuon palvelusvuoden loppua Madagaskarissa sivuutettiin sadan julistajan raja.

Veli Henschelin vierailun jälkeen paikallisia veljiä ja sisaria kehotettiin astumaan erikoistienraivaukseen. Koska he olivat alkuperäisasukkaita, he olisivat kaikkein tehokkainta kärkijoukkoa saarnattaessa uusilla alueilla. Andriamoara Félix oli yksi heistä. Hän aloitti erikoistienraivauspalveluksensa vuonna 1965. Hän on sen jälkeen palvellut matkavalvojana ja monia vuosia myös Madagaskarin Betel-perheen jäsenenä. Vaikka hän ja hänen vaimonsa Honorine saivat perheenlisäystä, hän jatkoi kokoaikaista palvelusta. Honorine työskentelee osan ajastaan Betelin käännöstoimistossa.

Oliko heidän palavasta innostaan Jehovan palveluksessa hyötyä heidän lapsilleen? Heidän tyttärensä Miora on nyt naimisissa ja palvelee miehensä kanssa erikoistienraivaajana. Heidän poikansa Timoty, joka asuu vielä kotona, palvelee aika ajoin osa-aikaisena tienraivaajana.

Madagaskar saa haaratoimiston

Kun hyvää uutista alettiin vuonna 1955 saarnata Madagaskarissa säännöllisesti, työ oli Mauritiuksen haaratoimiston valvonnassa. Vuosina 1959–62 työtä valvoi Ranskan haaratoimisto. Mutta vuonna 1963 Madagaskar sai oman haaratoimistonsa. Raimo Kuokkanen nimitettiin haaratoimistonpalvelijaksi. Aluksi hän suoriutui useimmista rutiinitehtävistä yksin.

Ensin toimistona oli vain vuokratalo, joka palveli myös lähetyskotina. Tuo talo ei kuitenkaan ollut paras mahdollinen. Kun lähetystyöntekijät olivat muuttaneet sinne, jotkut paikalliset asukkaat kysyivät, eikö lähetystyöntekijöitä pelottanut asua talossa, jossa kummitteli. Siellä tosiaankin tapahtui kummallisia asioita. Kun esimerkiksi eräs lähetystyöntekijäpariskunta näki huoneensa ovenkahvan liikkuvan, he avasivat oven nähdäkseen, kuka eteisessä oli, mutta he eivät nähneet ketään. Lähetystyöntekijät saivat kuulla, että tuossa huoneessa oli asunut meedio. He etsivät huolellisesti, oliko tältä jäänyt sinne jotakin, jota demonit käyttäisivät yhteyden saamiseen. Heidän huoneensa kynnykseen oli naulattu kolikko. Melkoisten ponnistelujen jälkeen veli sai sen irti. Tämän jälkeen oudot tapahtumat loppuivat.

Kun tätä asiaa kysyttiin talon omistajalta, hän tunnusti: ”Niin no, onhan se kummitustalo, mutta ajattelin, että koska te olette lähetystyöntekijöitä ja Jumalan kansaa, teillä ei olisi mitään pelättävää.”

Malagassinkielisen kirjallisuuden tuottaminen

Saarnaamistyön edistyessä tarvittiin lisää malagassinkielistä kirjallisuutta. Vuoteen 1963 saakka oli saatavissa vain muutamia traktaatteja, kuten Elämä uudessa maailmassa ja Helvetin tuli – Raamatun totuus vai pakanallinen peloitinko? Saatavissa oli myös vuonna 1959 julkaistu kirjanen ”Tämä hyvä uutinen valtakunnasta”. Kouluja käyneet puhuivat ja lukivat ranskaa, joten julistajat käyttivät tuolla kielellä julkaistua kirjallisuutta. Oli kuitenkin monia, jotka lukivat mieluummin äidinkielisiä julkaisuja.

Kun saatiin lupa valmistaa malagassinkielistä Vartiotornia, haaratoimisto tarvitsi lisäapua. Malagassisisar Rasoamalala Louise käänsi tekstin ranskasta malagassiksi. Hän teki työtä kotonaan ja kirjoitti kaiken käsin. Haaratoimistossa Veera Kuokkanen siirsi käännetyn tekstin monistusvahaksille, ja veljet huolehtivat monistuskoneen käytöstä.

Ensimmäinen malagassinkielinen Vartiotorni ilmestyi syyskuussa 1963, ja sitä valmistettiin kaikkiaan 600 kappaletta. Tuohon aikaan lehti ilmestyi kerran kuussa ja sisälsi vain tutkittavat kirjoitukset. Julistajat iloitsivat. He hankkivat satoja tilauksia heti ensimmäisen rynnistyksen aikana, jolloin lehteä tarjottiin malagassinkielisenä. Muutamassa kuukaudessa haaratoimiston monistamien lehtien määrä kasvoi 3000 lehteen kuussa. Kolme veljeä käytti monistuskonetta vuorotellen lähes vuorokaudet läpeensä.

Yksi veljistä muistelee: ”Tarvitsimme ainakin 16 vahasta jokaista Vartiotornia varten. Kukin lehti valmistettiin liittämällä yhteen kahdeksan paperiarkkia, joiden molemmin puolin oli tekstiä. Tämä merkitsi sitä, että 3000 Vartiotornin valmistamiseen tarvittiin yli 24000 paperiarkkia. Asetimme valmiit sivut pöydälle kahdeksaan tai useampaan pinoon ja kiersimme pöydän ympäri 3000 kertaa poimien samalla sivun toisensa perään. Sitten sivut nidottiin yhteen. Tämä kaikki tehtiin käsin.”

Aikanaan Seura järjesti niin, että Sveitsin haaratoimisto painoi malagassinkielisen Vartiotornin. Nykyään se painetaan Britanniassa. Lehti ilmestyy kahdesti kuussa, ja sen levikki on 26000 kappaletta. Madagaskarin Jehovan todistajat voivat sen välityksellä saada saman hengellisen ravinnon samaan aikaan kuin heidän uskonveljensä joka puolella maailmaa.

Käännöstyö edistyi vähitellen. Kolme kuukautta malagassinkielisen Vartiotornin ilmestymisen jälkeen paikalliset todistajat saivat omalla äidinkielellään myös Raamatun tutkimiseen tarkoitetun kirjan ”Olkoon Jumala totinen”. Erikoistienraivaajana palveleva Rakotomaro Justin teki paljon toisten auttamiseksi oppimaan totuuden, ja kun hän sai tämän kirjan käsiinsä, hän piteli sitä kauan aikaa puhumatta mitään. Sitten hän huudahti: ”Voi, miten hyvä Jehova on, kun hän on antanut meille tämän kirjan.” Tienraivaajat ottivat kirjoja laatikoittain levittääkseen niitä hengellisesti nälkäisille ihmisille.

Kierrosvalvojien matkassa

Koko saaressa oli ensin vain yksi seurakunta. Kun sitten avattiin uusia lähetyskoteja ja lähetettiin erikoistienraivaajia eri puolille maata, seurakuntia muodostettiin lisää. Palvelusvuoden 1964 aikana perustettiin kaksi uutta seurakuntaa. Jotta näitä kolmea toiminnassa olevaa seurakuntaa voitaisiin auttaa, haaratoimisto järjesti niin, että kierrosvalvoja Laval Carbonneau vierailisi niissä vaimonsa Irenen kanssa. He matkustivat junalla. Se oli seikkailua – mukavaa seikkailua. Kerran he esimerkiksi tunsivat jonkin nokkivan jalkojaan. Istuimen alla oli hanhi, joka halusi hiukan huomiota osakseen.

Kun veli ja sisar Carbonneaun oli perhevelvollisuuksien vuoksi lähdettävä Madagaskarista, Raimo Kuokkanen ryhtyi kierrostyöhön. Hän matkusti Veera-vaimonsa kanssa junalla aina kun se vain oli mahdollista. Rannikkokaupunkien välit kuljettiin matkustajalaivoilla. Toisinaan heidän oli käytettävä niin sanottuja taxi-brousseja eli maaseututakseja, jotka oli tarkoitettu 15 ihmiselle mutta jotka oli aina ahdettu tupaten täyteen. Nuo matkat kestivät aamuvarhaisesta iltamyöhään. Sadekautena, jolloin maaseututaksit eivät pystyneet kulkemaan, Kuokkaset matkustivat lentäen. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään hohdokasta. Paikallisilla lentoreiteillä käytettiin vanhoja DC-3-koneita, ja kiitoradat olivat pelkkiä ruohokenttiä. Vierailut eri ryhmien luokse tarjosivat kuitenkin tilaisuuksia antaa ja saada lämmintä hengellistä rohkaisua.

Veli Kuokkanen palveli jonkin aikaa sekä kierros- että piirivalvojana. Välttämättömyyden pakosta hänen oli huolehdittava myös kierrosten ja piirien postista haaratoimistossa. Hän teki kuitenkin kovasti töitä valmentaakseen paikallisia veljiä. Aikanaan muuan erikoistienraivaaja, Rajaobelina Célestin, pätevöityi ensimmäiseksi malagassikierrosvalvojaksi.

Hinduja kääntyy Jehovan palvontaan

Saarnaamistyön edistyessä päästiin kosketuksiin kaikenlaisten ihmisten kanssa (1. Tim. 2:4). Lähetystyöntekijät levittivät paljon kirjoja ja lehtiä aasialaisille, joilla oli pääkaupungissa liikeyrityksiä. Yksi näistä oli Dirajlal Bagvandjee, nuori hindu, joka tunnettiin nimellä Dirou. Eräs lähetystyöntekijä tapasi tuoda lehdet Diroun liikkeeseen, ja tämä otti ne mielellään. Kun sitten Diroun eno kuoli vuonna 1963, hän alkoi pohtia, miksi ihmiset kuolevat ja mikä on kuolleiden tila. Hän kyseli itseltään, miksi Jumala antoi näin hyvän miehen kuolla. Hän mietti myös, olisiko mitään toivoa nähdä kuolleet uudestaan.

Vähän tämän jälkeen Simone Berclaz tapasi hänet ollessaan talosta-taloon-työssä. Uusintakäynnillä Simone vastasi Raamatun avulla hänen kysymyksiinsä, jotka koskivat kuolleiden tilaa, ja kertoi suurenmoisesta ylösnousemustoivosta (Saarn. 9:5; Apt. 24:15). Alkuun Dirou oli hämmentynyt, koska hän yritti sovittaa kaiken hindulaiseen uskomukseen sielunvaelluksesta. Tällainen uskomus ei anna toivoa siitä, että voisi nähdä kuolleet rakkaansa uudelleen. Kun Dirou sitten selvitti itselleen nämä asiat, hän näki, miten ihmeellinen Raamatun ylösnousemustoivo on (Joh. 5:28, 29).

Tutkittuaan Raamattua muutamia viikkoja Dirou alkoi käydä kaikissa kokouksissa. Sitten varsinkin hänen isänsä ja ystävänsä alkoivat vastustaa. Siitä huolimatta Dirou tuli viimein siihen tulokseen, että ”Raamattu on johdonmukainen ja varmasti Jumalan sana”. Seuraavana vuonna hän vihkiytyi Jehovalle ja meni kasteelle.

Diroun isä kuitenkin jatkoi vastustustaan, ja hän lähetti Diroun luokse kaksi protestanttista pastoria, jotta he saisivat Diroun uskomaan, että hänen pitäisi kääntyä takaisin vanhempiensa uskontoon. Kun Dirou kysyi, mikseivät pastorit opettaneet hänen isälleen totuutta synnistä, kuolemasta ja lunnaista, nämä inttivät, että viides käsky opettaa kunnioittamaan isää ja äitiä. Dirou kysyi heiltä, olisiko hänen oikein totella viidettä käskyä – kunnioittaa isänsä toivomuksia – ja näin rikkoa Jumalan ensimmäistä käskyä, joka kieltää kaikkien muiden jumalien palvonnan. Pastorit eivät osanneet vastata, joten he lähtivät pois. Seuraavaksi he menivät haaratoimistoon ja pyysivät todistajia vakuuttamaan Diroulle, että hänen pitäisi kääntyä takaisin isänsä uskontoon. ”Tällainen ulkokultaisuus vain vahvisti uskoani entisestään”, Dirou sanoo.

Tämän jälkeen Diroun isä etsi apua poppamiehiltä ja poliitikoilta ja kirjoitti paikalliseen sanomalehteen artikkelin, jossa hän esitti vääriä syytöksiä todistajia vastaan, sekä lakkasi puhumasta Diroulle. Diroulla oli neljä veljeä ja kolme sisarta, ja koko perhe ajatteli, että Diroun uskonto hajottaisi heidän perheensä. Tästä huolimatta Dirou oli varma siitä, että hänen tärkein velvollisuutensa oli totella Jumalaa (Mark. 12:28–31).

Helmikuussa 1967 Dirousta tuli erikoistienraivaaja, ja seuraavana vuonna hän avioitui Simonen kanssa. Kesäkuussa 1970 heidän oli pakko lähteä Madagaskarista, minkä jälkeen he palvelivat kolme vuotta Keniassa ja sitten lähes 20 vuotta Intiassa, jossa Dirou palveli haaratoimistokomiteassa.

Mutta mitä tapahtui Diroun kotiväelle? Ajan myötä hänen isänsä alkoi lukea Raamattua ja raamatullisia julkaisuja, hänen äitinsä muuttui erittäin vastaanottavaiseksi Raamatun totuudelle ja hänen veljistään ja sisaristaan samoin kuin näiden lapsista tuli kastettuja todistajia. Kaiken kaikkiaan 16 perheenjäsentä alkoi palvoa Jehovaa. Jotkut heistä palvelevat Madagaskarin haaratoimistossa; toiset ovat mukana kansainvälisissä rakennushankkeissa. Bagvandjeen perhe on esimerkki hyvästä hedelmästä, jota tämä hengellisesti satoisa Suuri punainen saari tuottaa.

Lähetystyöntekijät laskevat perustuksen

Vartiotorni-seura lähetti edelleen lähetystyöntekijöitä auttamaan hyvän uutisen saarnaamisessa Madagaskarissa. Heidän joukossaan olivat Margarita Königer ja Gisela Hoffmann, saksalaiset sisaret, jotka tulivat maahan maaliskuussa 1966. Sisar Hoffmann kuvailee vaikutelmiaan: ”Madagaskarin ilmapiiri on rauhallinen, aivan toisenlainen kuin Euroopan ja Amerikan kiireinen, kuumeinen elämänrytmi. Ensimmäisiä asioita, jotka saivat minut hämmästymään, olivat valtavat aaloekasvit. Kotona olin kasvattanut niitä kukkaruukussa ja tuntenut ylpeyttä, kun ne kasvoivat peräti 15 senttimetrin korkuisiksi, mutta jotkut täällä näkemäni aaloet olivat talon korkuisia! Ja kun illalla olimme palaamassa ensimmäisestä kokouksestamme, minusta näytti, että tähdet olivat lähempänä kuin koskaan aikaisemmin. Täällä aloitimme yksinkertaisen elämän.”

Nämä sisaret huomasivat pian, että saaren asukkaat olivat erittäin lämminhenkisiä ja vieraanvaraisia. Sisar Königer sanoi: ”Totesimme ihmisten olevan melko sivistyneitä. Vanhat isoäiditkin maaseutukylissä lukivat mielellään Raamattua ja raamatullista kirjallisuutta. He kävivät kernaasti vaihtokauppaa saadakseen kirjoja. Lapset juoksivat peräämme vaihtamaan riisiä Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiin.” Nämä kaksi sisarta samoin kuin veli ja sisar Branca aloittivat saarnaamistyön Fianarantsoassa ja vahvistivat pientä Ambositran kaupungissa olevaa ryhmää. Nämä molemmat kaupungit sijaitsevat Antananarivosta etelään.

Oli myös muita rohkeita lähetystyöntekijöitä, jotka avasivat uusia alueita. Hugh Haisley ja Thomas Baynes palvelivat Toliarassa, eräässä Etelä-Madagaskarin rannikkokaupungissa. Mary Dolinski Kanadasta palveli Taolanarossa Edouard ja Narcisse Marlotin kanssa.

Kun Madagaskariin lähetettiin ensimmäiset lähetystyöntekijät vuonna 1961, siellä raportoi vain hiukan yli 75 julistajaa. Vuoteen 1970 mennessä, kun opetuslapsia oli tehty lähes kymmenen vuoden ajan, nuo lähetystyöntekijät saivat iloita 469 julistajan huipusta, joka merkitsi 525 prosentin kasvua! Mutta tummia pilviä alkoi kerääntyä taivaalle. Vuodesta 1967 eteenpäin Madagaskariin ei enää päästetty uusia lähetystyöntekijöitä.

Sitten 5. kesäkuuta 1970, neljältä iltapäivällä, puhkesi myrsky. Turvallisuuspoliisi meni haaratoimistoon ja kertoi Samuel Gilmanille, että kaikkien lähetystyöntekijöiden pitäisi ilmoittautua seuraavana päivänä turvallisuuspoliisille. Ne lähetystyöntekijät, jotka tuolloin olivat pääkaupungissa – veljet Gilman, Kuokkanen ja Lisiak – saapuivat turvallisuuspoliisin johtajan luo. Veljille ilmoitettiin lyhyesti, että kaikkien Jehovan todistajien lähetystyöntekijöiden oli lähdettävä maasta viipymättä, jo samana iltana, lentokoneella! ”Älkää kyselkö miksi, sillä sitä ette koskaan saa tietää. Alkakaa vain mennä”, heitä käskettiin. Jotkut olivat saaneet muutamia päiviä aikaisemmin uuden kolmen vuoden viisumin. Kun veljet huomauttivat, että viisumit olivat edelleen voimassa, johtaja pyysi heitä näyttämään passinsa. Sitten hän iski veljien viisumeihin leiman Annulé (mitätön), ja veljille sanottiin, että he olivat nyt maassa laittomasti.

Lähetystyöntekijät eivät voineet lähteä samana iltana. Varhain maanantaiaamuna he menivät kukin kotimaansa konsulaattiin tai suurlähetystöön pyytämään apua. Tästä huolimatta kaikkien 20 lähetystyöntekijän oli lähdettävä maasta lauantaina 20. kesäkuuta 1970. Useimmat heistä menivät Keniaan. Ranskan kansalaiset menivät Réunioniin, joka kuuluu Ranskalle. Veljiä ja sisaria joka puolelta Madagaskaria tuli jättämään heille jäähyväiset. Paikalliset todistajat itkivät, samoin lähetystyöntekijät. Jotkut heistä olivat olleet Madagaskarissa vuosikausia, ja siitä oli tullut heidän kotinsa.

Madagaskarissa ollessaan lähetystyöntekijät olivat pyrkineet opettamaan ihmisiä niin, että nämä rakentaisivat uskoaan Jumalan sanaan, luottaisivat Jehovaan ja arvostaisivat Jeesuksen Kristuksen osaa Jumalan tarkoituksissa (1. Kor. 3:5–14). Florent Chabot sanoikin osuvasti viimeisessä kokouksessa ennen lähtöään: ”Jos teistä on tullut lähetystyöntekijöiden seuraajia, te ette heidän lähtönsä jälkeen pysty enää olemaan Jehovan todistajia. Mutta jos teistä on tullut Jehovan todistajia, niin te pysytte sellaisina, vaikka lähetystyöntekijät menevät pois.”

Kielto

Jehovan todistajia koskeva kielto julkistettiin elokuun 8. päivänä 1970 hallituksen virallisessa lehdessä Journal Officiel de la Republique Malgache. Mitä malagassitodistajille nyt tapahtuisi? Kun tätä kysyttiin sisäministeriltä, hän sanoi: ”Älkää murehtiko. Lähetystyöntekijöiden lähdettyä me huolehdimme heistä.” Sitten hän teki kädellään murskaamista ilmaisevan eleen.

Onneksi todistajat eivät kuitenkaan joutuneet ankaran vainon kohteeksi. Mutta miltä näistä veljistä ja sisarista tuntui, kun lähetystyöntekijät oli karkotettu? Ravelojaona Rahantamalala, joka oli tutustunut lähetystyöntekijöihin pikkutyttönä, sanoi: ”Kun lähetystyöntekijöiden täytyi lähteä, monet veljistämme lannistuivat. Jotkut eivät halunneet enää kuulua Jehovan todistajiin.”

Palvelusvuoden 1971 raportti osoitti julistajien määrän laskeneen 12 prosenttia. Jotkut antoivat ilmeisesti myöten ihmispelolle ja lakkasivat julistamasta hyvää uutista (Sananl. 29:25). Suurin osa ilmaisi kuitenkin vahvaa uskoa. Niinpä kolmantena vuonna tämän jälkeen alettiin Madagaskarissa jälleen nähdä kasvua.

Ensin kokouksia pidettiin eri puolilla asuvien veljien kodeissa, joihin kokoontui kerralla kolme tai neljä perhettä. Vähitellen kokousten läsnäolijamäärät kasvoivat. Manakambahiny-nimisellä alueella Antananarivossa sisar Ravelojaona antoi kotinsa kokouskäyttöön. Jehovalle kiitos, ettei edes sisäisten levottomuuksien aikana tapahtunut mitään vakavaa. ”Tuosta pienestä Manakambahinyn ryhmästä muodostettiin ainakin kymmenen seurakuntaa”, sisar Ravelojaona kertoo. ”Jehova siunasi ponnistelumme saarnaamisessa ja opetuslasten tekemisessä kaikkina kiellon vuosina.”

Valmennetut valvojiksi

Perustettiin komitea, joka auttaisi paikallisia Jehovan todistajia heidän työssään ja pitäisi yhteyttä hallintoelimeen. Madagaskarin todistajat saivat vastuun Valtakunnan saarnaamistyöstä omille harteilleen. Kiellon aikana veljet käyttivät Seurasta peitenimeä Ineny, ’äiti’. Heti kiellon astuttua voimaan Ineny järjesti tarvittavaa apua. Miten?

Milton Henschel päätoimistosta vieraili Madagaskarissa vyöhykevalvojana. Hän teki erikoisjärjestelyjä malagassiveljien hengellisistä tarpeista huolehtimiseksi. Kaksi vastuunalaista veljeä kutsuttiin valmennukseen Jehovan näkyvän järjestön maailmankeskukseen. Valmennuksesta oli heille valtavasti hyötyä kielivaikeuksista huolimatta, ja he pätevöityivät edessä olevaan työhön.

Veli Henschel suositteli myös, että joku malagassierikoistienraivaaja kävisi Gilead-koulun ja voisi siten ottaa paremmin johdon Valtakunnan saarnaamistyössä. Tähän tehtävään valittiin Andriamasy Théodore, nuori mies, joka puhui englantia ja joka oli auttanut kirjeiden kääntämisessä. Hän sanoi saamastaan Gilead-valmennuksesta: ”Se oli viiden kuukauden mittainen tiivis raamatullisen valmennuksen kurssi, joka auttoi minua kehittämään hyvät tutkimistottumukset. Työskentelin puolipäiväisesti Betelin eri osastoilla, minkä ansiosta minulla oli monia tilaisuuksia nähdä, miten Jehovan näkyvä järjestö toimii. Voideltujen veljien ja sisarten seura oli palkitsevimpia kokemuksia, joita Gileadissa sain. Opin paljon heidän anteliaisuudestaan, vieraanvaraisuudestaan ja nöyryydestään.”

Kun veli Andriamasy palasi Gileadista, hänet määrättiin kentälle, jotta hän voisi panna hyvään käyttöön oppimansa asiat. Hänen saamansa valmennus vahvisti hänen uskoaan, minkä ansiosta hän saattoi vuorostaan rohkaista kristittyjä veljiään noina vaikeina vuosina. Hän palvelee yhä osa-aikaisesti eri tehtävissä haaratoimistossa. Viime aikoina hän on opettanut malagassin kieltä uusille lähetystyöntekijöille.

Palvelus jatkuu kiellosta huolimatta

Vaikka Jehovan todistajat pitivätkin matalaa profiilia kiellon aikana, he jatkoivat tosi palvonnan harjoittamista. Yhtään ainoata Vartiotornia ei jäänyt kääntämättä (Jes. 65:13). He kokoontuivat yksityiskodeissa rohkaistakseen toinen toistaan (Hepr. 10:23–25). Kierrosvalvojat vierailivat seurakunnissa, järjestettiin piiri- ja kierroskonventteja, ja metsien kätköissä kokoonnuttiin yhteen suurempinakin joukkoina. Näissä kaupungin ulkopuolella pidetyissä tilaisuuksissa läsnäolijamäärä kipusi toisinaan jopa 1500:aan. Vuonna 1972 eräästä vuokrahuoneistosta tehtiin toimisto ja kirjallisuusvarasto. Sieltä kunkin 11 seurakunnan joku vastuullinen veli haki kirjallisuutta. Veli Andriamoara, joka huolehti tuosta varastosta jonkin aikaa, kertoo, että veljet kantoivat sieltä kirjallisuuslaatikoita avoimesti, aivan naapurien silmien editse.

Ensimmäisten kiellon voimassaolovuosien aikana veljet olivat hyvin varovaisia. Toisinaan heistä tuntui, että poliisi tarkkaili heitä ja että heitä seurattiin. Sen vuoksi he todistivat enimmäkseen vapaamuotoisesti. Talosta-taloon-työssä he kävivät vain yhdessä korttelin taloista ja siirtyivät sitten seuraavaan kortteliin. He eivät kantaneet kirjallisuuttaan salkussa, vaan kassissa tai korissa, jotta näyttäisi siltä kuin he olisivat menossa ostoksille. Yleensä he saattoivat kuitenkin johtaa raamatuntutkisteluja kenenkään häiritsemättä. Veli Rakotojaona, joka palvelee nykyään vaimonsa Lean kanssa haaratoimistossa, muistelee, että kun hän alkoi vuonna 1972 tutkia, sitä ei yritetty mitenkään erityisesti pitää salassa.

Liian varovaisia?

Ineny järjesti edelleen vyöhykevalvojien vierailuja Madagaskariin. Nämä vierailut rohkaisivat veljiä ja sisaria ja auttoivat heitä toimimaan rakentavasti silloisissa olosuhteissa. Esimerkiksi kun André Ramseyer vieraili Madagaskarissa vuonna 1973, hän tajusi, että veljet olivat kohtuuttoman varovaisia. Veli Andriamoara muistaa veli Ramseyerin sanoneen: ”Onko kukaan teistä ollut vankilassa siksi, että hän on Jehovan todistaja? Ei. Onko teillä ollut muita vaikeuksia? Ei. Ehkäpä olettekin turhan varovaisia. Onko varovaisuutenne ehkä mennyt liiallisuuksiin? Meidän ei pitäisi pelätä.” Tuo vierailu oli todella suureksi avuksi. Siitä lähtien todistajat saarnasivat avoimemmin ja rohkeammin. Tämän johdosta palvelusvuoden 1974 aikana raportoitiin uusi, 613 julistajan huippu, ja näin ylitettiin ennen kieltoa saavutettu kaikkien aikojen paras julistajamäärä 30 prosentilla!

Jälleen laillinen asema

Vähän ennen vuoden 1983 loppua veljet anoivat toiminnalleen laillista tunnustusta paikallisena kulttuurijärjestönä. Helmikuun 24. päivänä 1984 heille suotiin tuo tunnustus, mutta se ei merkinnyt Jehovan todistajia koskevan kiellon poistamista. Siitä huolimatta tämä uusi kehitysvaihe ilahdutti veljiä valtavasti. Kenttäpalvelus lisääntyi, ja huhtikuussa saatiin kaksi huomattavaa ennätystä: 1708 julistajaa raportoi kenttäpalveluksen ja 8977 oli läsnä muistonvietossa. Näin ollen julistajien määrä oli kasvanut 264 prosenttia ja muistonvieton läsnäolijamäärä 606 prosenttia.

Vaikka veljille oli nyt myönnetty laillisen kulttuurijärjestön asema, he esittivät vuonna 1993 anomuksen, jotta Jehovan todistajat tunnustettaisiin laillisesti uskonnollisena yhteisönä. Muutaman kuukauden kuluttua, 4. lokakuuta 1994, he saivat laillisen aseman. Mikä ilonaihe! Nyt he voivat taas avoimesti kertoa olevansa Jehovan todistajia.

Lisää kansainvälistä apua

Kuitenkin jo tätä ennen, vuonna 1987, lähetystyöntekijät saattoivat palata Madagaskariin. Kuokkaset, jotka olivat olleet erikoistienraivaajina Helsingissä, palasivat Madagaskariin syyskuussa 1991, ja veli Kuokkanen nimitettiin haaratoimistokomitean koordinaattoriksi. ”Madagaskar oli muuttunut”, veli Kuokkanen sanoo. ”Siellä oli edelleen joitakuita tuttuja veljiä ja sisaria, mutta monet olivat kuolleet. Suurin osa julistajista oli uusia totuudessa.” Toimistotyötä oli paljon. Kuitenkin oli ilo nähdä uusi, 4005 julistajan huippu elokuussa 1991!

Myös Dirajlal Bagvandjeeta ja hänen vaimoaan Simonea, jotka oli karkotettu maasta muiden kanssa vuonna 1970, pyydettiin palaamaan Madagaskariin. Koska veli Bagvandjee on erinomainen neuvottelija, hän auttaa haaratoimistoa lupien hankkimisessa sekä tullipapereiden ja muiden virallisten kirjeiden hoitamisessa. Hän on palvellut vuodesta 1992 lähtien Madagaskarin haaratoimistokomiteassa. Viranomaiset ovat usein hämmästyneitä siitä, että intialainen, entinen hindu, puhuu Jehovasta, Jeesuksesta Kristuksesta ja Jumalan valtakunnasta.

Uusi haaratoimistokompleksi

Aina siitä lähtien, kun haaratoimisto perustettiin syyskuussa 1963, käytettiin milloin mitäkin tiloja. Vuosina 1972–87 toimistoksi ja kirjallisuusvarastoksi riitti eräs asuinhuoneisto. Sen jälkeen vuokrattiin isohko talo. Noina vuosina ne haaratoimistokomitean jäsenet, joilla oli perhe huolehdittavanaan, tekivät suurimman osan työstä kotona.

Kun sitten raamatullinen koulutus Madagaskarissa laajeni, työtä varten tarvittiin parempia tiloja. Sitä varten hankittiin tontti noin viiden kilometrin päästä Ivaton kansainväliseltä lentoasemalta. Kolmen vuoden kuluttua huhtikuussa 1993 rakennustyöt käynnistyivät ulkomaisten veljien avulla. Kanadalainen Walter Elkow, jolla oli paljon kokemusta rakennusalalta, tuli valvomaan tätä kaksi ja puoli vuotta kestävää hanketta. Myös muita kansainvälisen palvelijaryhmän jäseniä saapui Madagaskariin, ja monet kansainväliseen vapaaehtoisjoukkoon kuuluvat maksoivat omat matkansa, kun he tulivat auttamaan rakentamisessa kolmeksi tai useammaksi kuukaudeksi. Enimmillään hankkeeseen osallistui 110 ulkomaista ja paikallista työntekijää. Viikonloppuisin vapaaehtoisten määrä kasvoi entisestään, kun ympäristöseurakuntien veljet ja sisaret riensivät apuun.

Kaikki rohkaistuivat. Vaikka monet ulkomaiset työntekijät eivät puhuneetkaan paikallista kieltä, nämä kypsät veljet ja sisaret antoivat hyvän esimerkin kenttäpalveluksessa. Esimerkiksi David Smith, joka työskenteli noin parin vuoden ajan raskaan kaluston mekaanikkona, ei osannut puhua malagassia, mutta hän tiesi, että malagassinkieliset Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet voisivat antaa hyvän todistuksen. Niinpä hän tapasi seistä kadulla ystävällisesti hymyillen ja pitää toisessa kädessään lehtiä ja näyttää toisella kädellään lehdistä ehdotettua korvausta. Hän saattoi levittää jopa 80 lehteä päivässä.

Uudet upeat haaratoimistotilat ovat todellakin lahja Jehovalta! Kun haaratoimisto vihittiin 7. joulukuuta 1996, paikalle oli kutsuttu 668 pitkään totuudessa ollutta ystävää. Se oli onnellinen tilaisuus. Seuraavana päivänä 7785 oli läsnä erikoispuheessa, joka pidettiin Gileada-nimisellä niittyaukealla. Miksi siellä? Tämä maapalsta, joka sijaitsee noin kuuden kilometrin päässä haaratoimistosta, oli ostettu konventtisalia varten. Mäenrinne oli täynnä parhaimpiinsa pukeutuneita veljiä ja sisaria, jotka pitelivät värikkäitä sateenvarjoja aurinkosuojinaan – mikä mahtava näky!

Kokoaikaisten palvelijoiden rivit kasvavat

Sen jälkeen kun ensimmäiset malagassitienraivaajat aloittivat 1960-luvulla kokoaikaisen palveluksensa, näiden ahkerien työntekijöiden rivit ovat kasvaneet tasaisesti vuosi vuodelta. Nykyään noin joka kuudes Valtakunnan julistaja Madagaskarilla on tienraivauspalveluksessa. Monet nuoret veljet ja sisaret ovat tehneet siitä itselleen uran. Tienraivaajien vahvistamiseksi aloitti Madagaskarissa toimintansa tienraivaajien palveluskoulu vuonna 1979 muiden maiden tapaan. Andriamasy Théodore ja Andriamoara Félix, jotka olivat olleet kokoaikaisessa palveluksessa monia vuosia, toimivat opettajina. Koulun perustamisesta lähtien sadat tienraivaajat ovat hyötyneet tästä opettavasta kurssista.

Eräs piirre, jota tuossa koulussa käsitellään yksityiskohtaisesti, on henkilökohtaisen kiinnostuksen osoittaminen toisia kohtaan. Monet tienraivaajat ovat todella ottaneet tämän sydämenasiakseen. Esimerkiksi kun Randriamampianina Niaina ja hänen vaimonsa Veroniaina määrättiin vuonna 1998 itärannikolla sijaitsevaan Soanierana-Ivongon pikkukaupunkiin, he näkivät, miten tarpeellista tällainen henkilökohtainen kiinnostus on. Naisella, jonka talossa he asuivat, oli polion vuoksi vammautunut poika. Erikoistienraivaajat varasivat aikaa kertoakseen pojalle arvokkaista Raamatun lupauksista, jotka koskevat elämää Jumalan uudessa maailmassa. Tämä nuori mies tutki mielellään Raamattua Niainan ja Veroniainan kanssa. Mutta hänen perheensä ei pitänyt siitä. Hänen äitinsä jopa käski erikoistienraivaajia sanomaan pojalle, että heillä ei olisi enää aikaa tutkia tämän kanssa. He eivät tietenkään voineet tehdä siten. Nuorukaisen rakkaus Jehovaan ja hänen teihinsä kasvoi nopeasti. Kahdeksassa kuukaudessa hän edistyi kasteelle. Silloin tienraivaajia käskettiin muuttamaan talosta.

Lakkasivatko he osoittamasta henkilökohtaista kiinnostusta tätä nuorta miestä kohtaan? Eivät suinkaan. Pojan pyörätuoli oli erittäin huonossa kunnossa – ja nyt se on täysin hajalla. Vaikka häntä varten oli tullut uusi pyörätuoli, hänen entinen kirkkonsa ei antanut sitä hänelle, koska hän oli vaihtanut uskontoaan. Niinpä seurakunnan veljet auttavat tätä vammaista veljeä käymään kokouksissa.

Viime vuosina Seura on lähettänyt tilapäisiä erikoistienraivaajia vapaille alueille, jotta useammat ihmiset saisivat tilaisuuden hyötyä Valtakunnan sanomasta. Vuoden 1997 marraskuussa kaksi veljeä lähetettiin pieneen Mahaditran kaupunkiin, jossa asui vain yksi julistaja. Ihme kyllä, seuraavan vuoden lokakuussa sinne perustettiin 14 julistajan seurakunta. Nämä kaksi tilapäistä erikoistienraivaajaa ovat nyt vakituisina erikoistienraivaajina tuossa kaupungissa.

Myös Mahasoaben pikkukaupungin koskemattomalle alueelle meni kesäkuussa 1996 kaksi tilapäistä erikoistienraivaajaa. He eivät kuitenkaan voineet lähteä tuolta alueelta kolmen kuukauden kuluttua, kuten oli tarkoitus, sillä ihmiset pyysivät hartaasti heitä jäämään. Puolen vuoden kuluttua sinne perustettiin erillään oleva ryhmä, ja kolmen kuukauden kuluttua tästä ryhmästä tuli seurakunta, jossa oli viisi julistajaa ja kaksi vakituista tienraivaajaa. Nuo kaksi alun perin ”tilapäistä” erikoistienraivaajaa ovat edelleen tuossa seurakunnassa ja pitävät siitä hyvää huolta. Lukuisilla muillakin vapailla alueilla on saatu samanlaisia tuloksia.

Uusi lähetystyöntekijöiden aalto

Madagaskar on hedelmällistä aluetta. Siellä johdetaan yli 20000:ta Raamatun kotitutkistelua, mikä merkitsee yli kahta tutkistelua julistajaa kohti. Saksassa pidetystä Gileadin rinnakkaiskoulusta lähetettiin vuonna 1993 Madagaskariin kuusi lähetystyöntekijää auttamaan työssä. He avasivat lähetyskodin itärannikolla sijaitsevassa Toamasinassa, Madagaskarin toiseksi suurimmassa kaupungissa. Seychelleillä palvelleet kokeneet lähetystyöntekijät Daniel ja Hélène Kmita saivat uuden aluemääräyksen Suurelle punaiselle saarelle. Viisi tienraivaajapariskuntaa Kanadan ranskankieliseltä alueelta tarjoutui myös palvelemaan täällä. Monia vuosia Paraguayssa palvellut ranskalainen lähetystyöntekijä Ivan Teyssier tuli auttamaan haaratoimiston töissä. Dante ja Christina Bonetti, jotka olivat olleet Madagaskarissa kansainvälisen palvelijaryhmän jäseninä rakennushankkeen aikana, saivat kutsun tulla lähetystyöntekijöiksi. Nämä uudet tulokkaat ovat lisänneet suuresti paikallisten julistajien tienraivaushenkeä. Jotkut ovat oppineet malagassin niin hyvin, että he pystyvät palvelemaan malagassinkielisissä seurakunnissa kierrosvalvojina.

Matkat joilla rohkaistaan seurakuntia

Kun kierrostyö alkoi Madagaskarissa vuonna 1963, koko maassa oli vain kolme seurakuntaa, joissa kierrosvalvojan oli määrä vierailla. Nyt 17 matkavalvojaa palvelee 253:a seurakuntaa ja ryhmää. Maaseutualueilla vierailu ei ole vieläkään helppoa. Sadekautena päällystämättömät tiet ovat poikki monin paikoin, ja kierrosvalvojien on käveltävä pitkiä matkoja. Joihinkin seurakuntiin pääsemiseksi heidän on ehkä käveltävä liejuisia polkuja päiväkausia – yhteen suuntaan! (Vrt. 2. Korinttilaisille 11:23–27.) Joskus toisen seurakunnan veljet saattavat kierrosvalvojaa seuraavaan seurakuntaan ja auttavat häntä matkalaukkujen kantamisessa. Kun he ylittävät jokia, joiden yli ei monestikaan ole siltoja, he käärivät tavarat muovisäkkiin pitääkseen ne kuivina ja kantavat sitten säkkiä päänsä päällä. Sadekautena vesi voi nousta kainaloihin asti.

Vaikka paikalliset veljet eivät olekaan varoissaan, he ovat erittäin vieraanvaraisia ja tekevät parhaansa toivottaakseen matkavalvojat vaimoineen tervetulleiksi. Rohkaisu on molemminpuolista. On suurenmoista olla sellaisten veljien ja sisarten seurassa, jotka pyrkivät tekemään parhaansa miellyttääkseen Jehovaa. (Room. 1:11, 12.) On myös suuri etu saada vahvistaa näiden Jehovalle kallisarvoisten rakkaiden ystävien uskoa!

Kun pyörremyrsky iskee

Täällä päin maailmaa elämään kuuluu myös varautuminen pyörremyrskyihin. Joka vuosi koittaa aika, jolloin pyörremyrskyt käyvät Intian valtameren saarten kimppuun. Haaratoimisto seuraa tarkoin säätiedotuksia ja valmistautuu auttamaan veljiä, jotka asuvat myrskyalueilla. Vuonna 1997 Madagaskariin iski useita pyörremyrskyjä, muun muassa pahamaineinen Gretelle, joka pyyhkäisi kaakkoisrannikon yli. Kaksi isoa kaupunkia ja monet kylät kärsivät vakavia vahinkoja. Noilla tuhoalueilla asui satakunta Jehovan todistajaa.

Haaratoimisto lähetti nopeasti pienen kuorma-auton ja nelivetoisen auton, joihin oli lastattu avustustarvikkeita, työkaluja ja joitakin rakennustarvikkeita. Avustusryhmän matkassa paikalle meni myös lääkäri. Lisäksi ryhmä käytti pieniä veneitä päästäkseen paikkoihin, joihin oli mahdotonta ajaa autolla.

Vei kaksi päivää, ennen kuin avustusryhmä pääsi viimeiseen määräpaikkaan Vangaindranoon. Avustustyöt aloitettiin viipymättä. Avuntarvitsijoille annettiin ruokaa ja järjestettiin suojia. Lääkäri tutki jokaisen todistajaperheen ja antoi tarpeelliset lääkkeet. Myös muut kuin todistajaperheet hyötyivät. Kun suurin osa ryhmästä palasi takaisin, kaksi siitä jäi vielä noin kuukaudeksi korjaamaan veljien taloja. Haaratoimisto sai monia kirjeitä, joissa ilmaistiin arvostus Seuran avun johdosta. Jopa jotkut, jotka eivät olleet todistajia, sanoivat: ”Teidän uskontonne on todella kristillinen!”

Jehova saa aikaan jatkuvan kasvun

Lähetystyöntekijät ja ne, joista heidän välityksellään on Madagaskarissa tullut opetuslapsia, ovat kylväneet ja kastelleet Valtakunnan totuuden siemeniä. Robert Nisbet ja Bert McLuckie lähettivät ensimmäisen raportin Madagaskarista vuonna 1933. Kaksikymmentäkaksi vuotta myöhemmin työ elpyi, ja palvelusvuonna 1956 saatiin kahdeksan julistajan huippu. Ennen kuin lähetystyöntekijät karkotettiin maasta vuonna 1970, siellä oli 469 Valtakunnan julistajaa. Lähetystyöntekijät eivät voineet enää auttaa kuten ennen, mutta ”Jumala sai aikaan jatkuvan kasvun” (1. Kor. 3:6).

Ne Madagaskarissa aiemmin palvelleet, joilla oli tilaisuus tulla myöhemmin takaisin, näkivät todisteita siitä, että ne, joiden kanssa he olivat tutkineet Raamatun totuutta, tuottivat nyt puolestaan itse hedelmää. Esimerkiksi Ramanitra Hélène, joka oli 15-vuotias, kun Irene Carbonneau tutki hänen kanssaan, oli sairastanut polion eikä pystynyt kävelemään kunnolla. Liikuntavammasta ja perheen vastustuksesta huolimatta Hélène halusi ehdottomasti tulla hyvän uutisen julistajaksi. Senkin jälkeen, kun Carbonneaut olivat menneet takaisin Kanadaan, hän jatkoi edistymistään. Irenen käväistessä Madagaskarissa vuonna 1995 Hélène kertoi innoissaan: ”Koko perheemme isääni lukuun ottamatta on ottanut vastaan totuuden!”

Jehovan siunauksen ansiosta Madagaskarin ”pienestä” oli vuoteen 1980 mennessä tullut ”tuhat”, sillä Jumalan valtakunnan julistajien huippu oli tuolloin 1021 (Jes. 60:22). Vuonna 1993 julistajahuippu ylitti 5000 rajan, ja merkittävä kaikkien aikojen huippu saatiin vuonna 1999 – yli 10300.

Entä tulevaisuus?

Valtakunnan saarnaamistyötä odottaa Madagaskarissa loistava tulevaisuus. Vuonna 1956 tällä saarella pidettiin ensimmäinen muistonvietto, jossa oli läsnä seitsemän ihmistä. Läsnäolijamäärät kasvoivat jatkuvasti, ja vuonna 1999 saatiin kaikkien aikojen huippu: 46392. Samassa kuussa koko saarella oli 10346 julistajaa. Ajattele, että jokainen julistaja toi mukanaan keskimäärin kolme kiinnostunutta tähän vuoden tärkeimpään tilaisuuteen!

Tämä Suuri punainen saari on edelleenkin paratiisi kaikille, jotka rakkaudesta Jehovaan ja lähimmäisiin haluavat kertoa Raamatun totuutta toisille. Kymmenettuhannet nöyrät ihmiset haluavat tietää Jehovasta enemmän. He eivät ole huomattavia maailmassa, eivätkä he ole aineellisesti rikkaita. Heidän ruokanaan on yleensä tuskin muuta kuin riisiä, hiukan lihaa ja joitakin maustekasveja. Monissa kaupungeissa ja kylissä ihmisillä ei ole sen paremmin juoksevaa vettä kuin sähköäkään. Kylissä ei aina ole saatavissa leipää, voista ja juustosta puhumattakaan. Silti rakkaat veljemme ja sisaremme kiittävät Jehovaa päivittäisestä ravinnostaan ja nauttivat yksinkertaisesta elämästään. He eivät ’ole huolissaan siitä, mitä he söisivät tai mitä he joisivat, tai ruumiistaan, mitä he pukisivat ylleen’, vaan he pyrkivät etsimään jatkuvasti ensin Valtakuntaa ja Jumalan vanhurskautta (Matt. 6:31–33). He ovat kiitollisia siitä, että he saavat palvella Jehovaa, Kaikkeuden Suvereenia, ja he yhtyvät psalmistan sanoihin: ”Jehova itse on tullut kuninkaaksi! Riemuitkoon maa. Iloitkoot monet saaret.” (Ps. 97:1.)

Malagassinkielinen sananlasku neuvoo: ”Ole kuin kameleontti: katso toisella silmällä menneisyyteen ja toisella tulevaisuuteen.” On viisasta katsoa toisella silmällä menneisyyteen, jotta voisi oppia aiemmista kokemuksista. On kuitenkin hyödytöntä juuttua siihen, mikä on mennyttä. Tulevaisuus on meille avoin. Paras aika on edessäpäin. Jehova on asettanut eteemme elämän – ikuisen elämän – maailmanlaajuisessa paratiisissa, jota asuttavat toisiaan aidosti rakastavat ihmiset. Madagaskarin Jehovan todistajat ovat päättäneet pitää katseensa kohdistettuina tuohon päämäärään.

[Kokosivun kuva s. 224]

[Kuvat s. 230]

1) Rabehasy Noël, 2) Robert Nisbet, 3) Bert McLuckie, 4) Adam Lisiak, 5) Edouard Marlot, 6) Narcisse Marlot

[Kuva s. 233]

Raimo ja Veera Kuokkanen

[Kuva s. 235]

Andriamoara Félix, yksi ensimmäisistä paikallisista erikoistienraivaajista

[Kuva s. 236]

Kaikki tehtiin käsin

[Kuva s. 237]

Rasoamalala Louise, joka on palvellut pitkään kääntäjänä

[Kuva s. 245]

Andriamasy Théodore opettaa uusille lähetystyöntekijöille malagassia

[Kuvat s. 251]

Valmis haaratoimistokompleksi ja haaratoimistokomitea (vasemmalta oikealle): Eleha, Raimo Kuokkanen, Dirajlal Bagvandjee