Tšekin tasavalta

Tšekin tasavallan Jehovan todistajat kokivat vuonna 1998 kansainvälisen veljesseuran yhteenkuuluvuuden aivan uudella tavalla. Ympäri maailmaa pidettiin kansainvälisiä konventteja, joiden teemana oli ”Jumalan elämäntie”.

Michiganissa Yhdysvalloissa pidetyn Pontiacin konventin 42763:sta osanottajasta 345 oli tullut Tšekin tasavallasta. Osanottajia oli ainakin 44:stä Amerikan, Euroopan, Afrikan ja Aasian maasta. Tšekin tasavallasta osallistui 700 muuta ja Slovakiasta niin ikään 700 edustajaa Nürnbergin konventtiin, yhteen Saksan viidestä samanaikaisesta konventista, joissa kansainvälistä yleisöä oli paikalla yhteensä 217472 henkeä.

Tšekin edustajat olivat syvästi liikuttuneita, kun he saivat lämpimän vastaanoton saapuessaan konventtikaupunkeihin, kun kristityt veljet, joita he eivät olleet koskaan aiemmin tavanneet, majoittivat heidät rakkaudellisesti koteihinsa ja kun kansainvälinen osanottajajoukko toivotettiin tervetulleeksi raikuvin kättentaputuksin konventin ensimmäisenä päivänä. Nürnbergissä Tšekin tasavallan ja Slovakian todistajat tervehtivät toisiaan lämpimästi syleillen, ja monet heistä itkivät ilosta saadessaan olla jälleen yhdessä. Nämä olivat ikimuistettavia tilaisuuksia.

Samana vuonna oli vielä tuhansia muita läsnä  samanlaisissa konventeissa itse Tšekin tasavallassa. Läsnäolijoita ei ilahduttanut ainoastaan näiden suurten konventtien ohjelma vaan myös se, että he saivat vasta valmistuneen kaksiosaisen Raamatun tietosanakirjan Insight on the Scriptures tšekiksi käännettynä.

Nämä olivat todella onnellisia tapahtumia Tšekin tasavallan Jehovan todistajien historiassa. Mutta niihin johtanut tie on ollut pitkä ja kivinen. Kaikki alkoi toistasataa vuotta sitten, eikä näitä viimeaikaisia tapahtumia olisi ollut ilman Jehova Jumalan rakkaudellista tukea.

Vuonna 1891 Vartiotorni-seuran silloinen presidentti  C. T. Russell kävi Euroopan halki suuntautuneella matkallaan Prahassa, vaikkakin hyvin lyhyesti. Sen jälkeen Jehovan todistajat ovat kokeneet sekä voimakkaan kasvun että vastoinkäymisten, vainon ja seulonnan kausia. Heidän työnsä oli täysin kiellettynä 46 vuotta. Silloinkaan, kun todistajien työ ei ole ollut kiellettyä, he eivät aina ole olleet laillisesti tunnustettuja.

Tšekinmaassa Jehovan todistajilla on ollut samanlaisia kokemuksia kuin Jeremialla, jolle Jehova sanoi: ”He tulevat varmasti taistelemaan sinua vastaan, mutta eivät voita sinua, sillä ’minä olen sinun kanssasi’, lausuu Jehova, ’vapauttaakseni sinut’.” (Jer. 1:19.)

Maa jota sanotaan Tšekiksi

Maailman diplomaattisissa keskuksissa käytyjen poliittisten neuvottelujen jälkeen Keski-Eurooppaan muodostettiin lokakuussa 1918 Tšekkoslovakian tasavalta. Se hajosi tilapäisesti toisen maailmansodan aikana, mutta kuusi vuotta kestäneen natsisorron jälkeen se nousi jälleen esiin. Se oli lisäksi neljäkymmentä vuotta kommunistihallinnon alaisuudessa. Sitten 74 vuotta myöhemmin tämä poliittisesti itsenäinen kokonaisuus hävisi olemassaolosta. Vuonna 1993 tuon maan itäosasta tuli Slovakian tasavalta. Länsiosasta, johon kuului Böömi, Määri ja osa Sleesiaa, tuli Tšekin tasavalta, lyhyesti sanottuna Tšekki.

Tšekin tasavallalla on mittaa itä-länsisuunnassa noin 500 kilometriä ja pohjois-eteläsuunnassa noin 250 kilometriä. Pohjoisessa ja lännessä on kauniita metsäisiä vuoria. Paljon on myös hedelmällistä viljelymaata, jota halkovat joet. Mutta kuten suuressa osassa Eurooppaa täälläkin ympäristösaasteet ovat vakava ongelma. Useimmat ihmiset asuvat kaupungeissa.

Jehovan todistajien työn vaiheista koko entisessä Tšekkoslovakiassa vuosilta 1912–70 julkaistiin lyhyt kertomus  vuoden 1981 Vuosikirjassa. Nyt kerrotaan lisää yksityiskohtia, mutta tämä raportti käsittelee ensisijaisesti sitä aluetta, joka muodostaa nykyisen Tšekin tasavallan.

Uskonnollinen perintö

Pääkaupunkia Prahaa sanotaan toisinaan sadan kirkontornin kaupungiksi. Nämä lukuisat tornit eivät kuitenkaan ole kyenneet estämään Tšekin tasavaltaa muuttumasta nykyiselleen: pohjimmiltaan ateistiseksi maaksi. Näin ei kuitenkaan ole ollut aina.

Määrin hallitsijan ruhtinas Rastislavin pyynnöstä Bysantin keisari Mikael III lähetti vuonna 863 uskonnollisen valtuuskunnan Määriin. Valtuuskunnan muodostivat Konstantinos (tuli myöhemmin tunnetuksi Kyrilloksena) ja Methodios, kaksi Tessalonikasta Kreikasta kotoisin olevaa pappia. Sen lisäksi että he pitivät jumalanpalveluksia paikallisella kielellä, Konstantinos laati kirjaimiston, joka soveltui määriläisten puhumaan slaavien kieleen. Tätä kirjaimistoa hyödyntäen hän ryhtyi sitten kääntämään joitakin Raamatun osia. Kului kuitenkin pitkään ennen kuin Jumalan sanaa alettiin ymmärtää selvästi.

Kiireellisen sanoman julistusta

Vuonna 1907, noin 16 vuotta Russellin Prahaan tekemän lyhyen käynnin jälkeen, muuan iäkäs raamatuntutkija (jota nimitystä Jehovan todistajista tuolloin käytettiin) alkoi käydä kerran kuussa Pohjois-Böömissä levittämässä raamatullista kirjallisuutta. Hän oli veli Erler, joka tuli Dresdenistä Saksasta. Hän todisti innokkaasti Liberecissä ja joissakin muissa kaupungeissa kaksi kolme päivää kerrallaan. Hän levitti Harmagedonin taistelu -nimistä Russellin kirjaa ja julisti vakaumuksellisesti, että maailmaa kohtaisi katastrofi vuonna 1914.

Vuonna 1912 useat innokkaat henkilöt kylvivät Raamatun  totuuden siemeniä, muodostivat pieniä ryhmiä ja kastoivat ihmisiä. Maailmansodan syttyminen vuonna 1914 ei ollut yllätys raamatuntutkijoille, vaikka kaikki heidän odotuksensa eivät toteutuneetkaan tuona vuonna.

Alkuvuosina raamatuntutkijat levittivät täällä saksankielistä kirjallisuutta. Jotkut saksaa puhuvasta väestöstä ottivat sitä arvostaen vastaan. Plzeňiläinen Charlotta Jankovcová muistaa, että hänen äitinsä hankki veli Russellin kirjoja eräältä dresdeniläiseltä raamatuntutkijalta, joka kävi heidän kotonaan vuonna 1925. Pian he alkoivat käydä kokouksissa. Hän sanoo: ”Käytimme paljon aikaa henkilökohtaiseen tutkimiseen ja kokouksiin valmistautumiseen. Olimme joka viikko koko sunnuntain kenttäpalveluksessa. Olimme raamatuntutkijoita, tutkimme Vartiotornia, luimme kirjoja ja meillä oli myös Kiertokirje [nykyään Valtakunnan Palveluksemme].”

 Vähitellen kirjallisuutta alettiin kääntää tšekiksi. Vuonna 1922 saatiin innostava julkaisu Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan, ja kolme ihmistä aloitti kokoaikaisen palveluksen kolporteeraajina voidakseen levittää sitä tšekinkieliselle väestölle. Viimeistään vuoteen 1923 mennessä Vartiotorni alkoi ilmestyä kerran kuussa 16-sivuisena painoksena tšekiksi.

Vuonna 1923 lähetettiin Magdeburgissa Saksassa sijaitsevasta Vartiotorni-seuran haaratoimistosta Antonín Gleissner vaimoineen Böömiin, jotta hyvän uutisen saarnaamista voitaisiin jouduttaa Tšekinmaassa. Veli Gleissner oli jo vuonna 1916 johtanut kokouksia Mostin kaupungissa, ja hänen johdollaan Seura avasi sinne nyt kirjallisuusvaraston.

Vuonna 1928 Magdeburgin haaratoimisto alkoi valvoa lähemmin Tšekkoslovakiassa tehtävää työtä. Tämän ansiosta ryhmät organisoitiin tehokkaammin, kenttäpalvelus tehostui ja kolporteeraajien toiminta järjestettiin paremmin. Tässä yhteydessä jokaiselle ryhmälle ja kolporteeraajalle (nykyisten tienraivaajien edeltäjiä) määrättiin nimenomainen alue, jolla saarnata. Tšekkoslovakiasta raportoitiin, että tuona vuonna maassa oli 25 pientä ryhmää, joissa oli 106 julistajaa ja 6 kolporteeraajaa. He olivat levittäneet kaiken kaikkiaan 64484 kirjaa ja kirjasta sekä noin 25000 lehteä ja kohdistaneet siten kiinnostuneiden huomion Jumalan valtakuntaan ratkaisuna ihmiskunnan ongelmiin.

Seuraavana vuonna saapui Saksasta Otto Estelmann, ja hänellä oli mukanaan Vartiotorni-seuran kiehtova ”Kuvanäytös Luominen”. Sitä näytettiin yleisölle kautta maan. Tämä toiminta saavutti huippunsa vuoden 1933 jälkipuoliskolla, kun veljet vuokrasivat Kapitolin, Prahan suurimman elokuvateatterin, neljästä peräkkäisestä esityksestä koostuvaa ”Luomisnäytöstä” varten. Ihmisiä tuli niin paljon, että teatteri varattiin vielä kahdeksi illaksi. Monet jotka halusivat  saada kutsun tulla kuulemaan muita raamatullisia puheita, jättivät nimensä ja osoitteensa. Tietysti ilmeni myös vastustusta, kun järjestön kasvu alkoi näkyä. Siihen Jeesus oli käskenytkin seuraajiensa varautua (Joh. 15:18–20).

Joitakuita jotka ottivat hyvän uutisen vastaan

Näihin aikoihin hyvä uutinen saavutti miehen, jolla oli myöhemmin tärkeä osa tämän maan Jehovan todistajien toiminnassa. Hänen nimensä oli Bohumil Müller. Kun hänen maallinen vaelluksensa oli päättymässä vuonna 1987, hänellä oli takanaan 55 vuotta kestänyt uskollinen palvelus, josta  hän oli viettänyt noin 14 vuotta keskitysleireissä ja vankiloissa, koska hän ei ollut tinkinyt uskostaan.

Vuonna 1931 kuudentoista vuoden vanha Bohumil opiskeli latojan ammattia. Hänen veljensä Karel opiskeli kirjansidontaa. Heidän isänsä Tomáš Müller kuului Veljien yhteys -nimiseen ryhmään, joka oli hyvin ylpeä perinteistään ja historiastaan. Karel sai esimieheltään lippuja ”Kuvanäytös Luomiseen”. Ensimmäisen esityksen jälkeen Karel tuli kotiin intoa täynnä. Hän kuvaili kaikkea näkemäänsä ja kuulemaansa ja antoi isälleen kaksi ostamaansa saksankielistä kirjaa. Seuraavana iltana hän palasi kotiin vielä innostuneempana ja toi mukanaan kirjan Luominen tšekinkielisenä. Kuvaillessaan vaikutelmiaan hän mainitsi, että ohjelman päätyttyä hän oli antanut osoitteensa, jotta hänet kutsuttaisiin kuuntelemaan tulevia raamatullisia puheita.

Kuukautta myöhemmin, juuri kun perhe oli syönyt sunnuntailounaan, ovikello soi. Bohumil Müller kirjoitti myöhemmin: ”Isä meni avaamaan ovea. Hän keskusteli vieraan kanssa jonkin aikaa rappukäytävässä mutta tuli sitten keittiöön hämmästyneen näköisenä. Hänen ensimmäiset sanansa olivat: ’En ole koskaan kokenut mitään tällaista. Kuvitelkaa, että joku mies vaivautuu tulemaan meidän luoksemme kutsuakseen meidät puhetilaisuuteen! Kyseessä on raamatuntutkijoiden puhe. Me veljiin kuuluvat emme ikimaailmassa tekisi sitä. Olemme liian laiskoja!’” Myöhemmin Müllerit alkoivat käydä säännöllisesti pienen Jehovan todistajien ryhmän kokouksissa.

Aikanaan Bohumil vihkiytyi Jehovalle, mutta hän meni kasteelle vasta kaksi vuotta sen jälkeen. Siinä vaiheessa hän toimi jo seurakunnanvalvojan (silloisen palvelusjohtajan) apulaisena, johti kokouksia ja työskenteli Seuran Prahan-toimiston Betel-kodissa. Tuolloin kaikki todistajat eivät täysin ymmärtäneet kristillisen kasteen merkitystä.

 Suunnilleen näihin aikoihin Libuše Štecherová, Bohumilin serkku, oppi totuuden. Hän meni kasteelle nopeammin. Sisar Štecherová sanoi myöhemmin: ”Setäni Tomáš Müller oli hyvin uskonnollinen mies. Eräänä iltapäivänä vuoden 1932 kesällä hän kertoi minulle Jumalan nimestä Jehova, tulevasta maailmasta ja Jehovan todistajiksi kutsutun ryhmän ainutlaatuisista raamatullisista kokouksista. Lopuksi hän jätti minulle J. F. Rutherfordin kirjan Vapautus. Aloin tajuta, että oli jotain, mitä Luojani halusi minun ymmärtävän. Ensimmäisessä palveluskokouksessani kuulin kastetilaisuudesta, joka järjestettäisiin Prahassa vasta toista kertaa. Siinä minä istuin ja kuuntelin, eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, mitä pian tapahtuisi. Kotimatkalla enoni kysyi minulta: ’Etkö sinäkin haluaisi mennä kasteelle?’ ’Mutta enhän minä tiedä vielä mitään’, vastustelin. ’Olet kuin käännynnäinen’, enoni jatkoi. ’Tunnet Raamatun. Sinun tarvitsee vain tajuta, mitä aikaa me elämme ja mikä on Jumalan tahto sinun suhteesi.’ Niinpä pyysin, että hän ilmoittaisi minut kastettavien joukkoon, ja 6. huhtikuuta 1933 menin kasteelle.” Hän oppi, mikä Jehovan tahto oli hänen suhteensa, ja hän palveli uskollisesti siihen asti, kun hän kuoli vuonna 1995.

Tuohon aikaan vastakiinnostuneille ei johdettu Raamatun kotitutkisteluja. Kun jotakuta valmennettiin kenttäpalvelukseen, hän yleensä meni toisen todistajan kanssa yhdelle  ovelle ja seurasi keskustelua sivusta, minkä jälkeen hänet lähetettiin jatkamaan työtä yksikseen.

Noina vuosina monet naiset oppivat totuuden. Monille heistä palveluksesta tuli elämän tärkein asia, ja he saivat paljon aikaan. He ottivat usein lapset mukaan palvelukseen, minkä ansiosta nämä kokivat omakohtaisesti Jehovan siunauksen. Blanka Pýchová alkoi käydä äitinsä kanssa kenttäpalveluksessa kymmenvuotiaana. Hän muistelee erästä tapausta: ”Äitini ja minut määrättiin työskentelemään eräässä kylässä. Äiti käski minun työskennellä kylän aukion ympärillä samalla kun hän kävisi ympäröivissä taloissa. Tullessani aukiolle tajusin kauhukseni, että se oli täynnä hanhia. Hanhet olivat ainoita eläimiä, joita pelkäsin. Ne sähisivät minulle, ja kun ne yrittivät purra minua, käytin laukkuani kilpenä. Se ei kuitenkaan ollut helppoa, joten rukoilin epätoivoissani: ’Herra Jehova, auta!’ Yhtäkkiä hanhet katosivat ja vieressäni seisoi suuri bernhardilainen. Silitin sitä, ja se seurasi minua talosta taloon. Hanhet eivät enää uskaltaneet tulla lähelleni.” Blankan äiti piti jälkeenpäin huolen siitä, että Blanka havaitsi tapahtuneessa Jehovan rakkaudellisen huolenpidon.

Ihmisiä tavoitetaan monin tavoin

Vuonna 1932 saatiin tässä Euroopan osassa uusi väline käytettäväksi palveluksessa. Kultainen Aika -lehti (nykyään tunnetaan nimellä Herätkää!) alkoi ilmestyä tšekiksi. Tuona vuonna sitä levitettiin ihmisille 71200 kappaletta. Luettuaan Kultaista Aikaa monet halusivat ottaa muuta kirjallisuutta ja keskustella perusteellisemmin Raamatusta.

Jotta mahdollisimman monille avautuisi tilaisuus hyötyä Jumalan valtakuntaa koskevasta hyvästä uutisesta, maahan lähetettiin Saksasta tienraivaajia. He elivät vaatimattomasti voidakseen omistautua tälle työlle. Vuonna 1932 raportoineesta 84 tienraivaajasta 34 oli tullut Saksasta. Monien heistä  oli opeteltava uusi kieli. Mitä he voisivat tehdä ennen kuin he oppisivat puhumaan sitä? Oskar Hoffmann, Prahassa palvellut saksalainen veli, sanoi: ”Vaikka en osannutkaan maan kieltä, kävin päivittäin tapaamassa ihmisiä heidän kodeissaan. Jotta he olisivat ymmärtäneet käyntini tarkoituksen, pyysin heitä lukemaan todistuskortin, johon oli painettu lyhyt saarna heidän kielellään. Näin tšekkien käsiin levitettiin tuhansia raamatullisia julkaisuja.”

Erityislait, joilla hallitus pyrki hillitsemään ulkomaalaistulvaa, vaativat useimpia ulkomaisia tienraivaajia lähtemään maasta vuonna 1934. Mutta paljon hyvää työtä oli jo tehty. Tuona vuonna tienraivaajat olivat todistaneet useimmilla niistä alueista, joita ei ollut määrätty millekään vakinaiselle ryhmälle.

Sinä vuonna, jona ulkomaisten tienraivaajien oli lähdettävä maasta, Seura järjesti paikallisille todistajille raamatullisia puheita sisältäviä gramofonilevyjä. Paikalliset veljet olivat kiitettävän oma-aloitteisia. Prahan seurakunta osti sivuvaunullisen moottoripyörän, 750 kuutiosenttimetrisen Indianin. Sivuvaunuun he panivat äänentoistolaitteet. Kun he tulivat taajamassa aukiolle tai muuhun avoimeen paikkaan, he asettivat kaiuttimen korkeaan kolmijalkaan ja soittivat äänitettyä musiikkia samalla kun he kävivät taloissa. Kun musiikki oli houkutellut paikalle joukon ihmisiä, veljet soittivat levyltä lyhyen raamatullisen saarnan. Tällä tavalla he saattoivat yhden sunnuntaiaamupäivän aikana todistaa sadoille ihmisille useissa kylissä.

Rekisteröinti

Vuonna 1930 tehtiin järjestelyjä laillisen perustan laskemiseksi Jehovan todistajien työlle Tšekkoslovakiassa. Muodostettiin muun muassa yhdistyksiä, jotka voisivat omistaa kiinteistöjä, hankkia kirjallisuutta ja huolehtia muista tarpeellisista tehtävistä.

 Prahassa pidettiin erikoiskokous, jossa osanottajat suhtautuivat myönteisesti kahden yhdistyksen perustamiseen ja hyväksyivät niiden perustamiskirjan. Ensimmäiselle annettiin nimeksi Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseura (Tšekkoslovakian haaratoimisto). Se huolehti julkaisujen hankkimisesta, kokoustoiminnasta ja kirjallisuuden levityksestä. Toinen yhdistys sai nimekseen Mezinárodní sdružení badatelů Bible, československá větev (Kansainvälinen Raamatuntutkijain Seura, Tšekkoslovakian haaratoimisto), ja se toimi Prahasta käsin. Se oli laillinen elin, joka valvoi Jehovan todistajien toimintaa Tšekkoslovakiassa. Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran Tšekkoslovakian-haaratoimistolle perustettiin kolme toimipaikkaa, joista kukin hoiti asioita tasavallan eri osassa. Tšekinmaan työtä valvoi Brnon kaupungin toimisto, jonka puheenjohtajana toimi Antonín Gleissner. Nämä yhdistykset helpottivat evankelioimista Tšekkoslovakiassa.

Kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1933, Vartiotorni-seura avasi haaratoimiston Prahaan, ja siellä alettiin harjoittaa painotoimintaa. Tämä oli tarpeen, koska tilanne Saksassa oli vaikea Hitlerin noustua valtaan. Siellä oli saatettu voimaan kieltoja, ja viranomaiset olivat ottaneet Seuran Magdeburgin-toimiston haltuunsa. Magdeburgissa työskennellyt Edgar Merk nimitettiin haaratoimistonpalvelijaksi Prahaan. Prahalainen Karel Kopetzky määrättiin valvomaan Betel-kotia ja toimistoa.

Kaikki ei kuitenkaan sujunut Prahassa kitkattomasti. Henkilökohtaisen ylpeyden ja muiden seikkojen vuoksi nämä kaksi veljeä riitaantuivat. Vuonna 1936 Prahan toimisto siirrettiin Seuran Sveitsissä sijaitsevan Keski-Euroopan toimiston valvontaan. Pian tämän jälkeen Karel Kopetzky ja Josef Güttler, joilla kummallakin oli vastuullinen asema Seuran lakimääräisissä yhdistyksissä, erosivat. Heidän tilalleen  nimitettiin Josef Bahner ja Bohumil Müller. Uusi haaratoimistonvalvoja oli Heinrich Dwenger, lempeä ja uskollinen Jehovan palvelija, joka oli jo ennestään huolehtinut monenlaisista teokraattisista tehtävistä. Rakkaudellisessa valvonnassa seurakunnat julistivat edelleen iloiten Jumalan valtakunnan hyvää uutista, jota ihmiset tarvitsivat hyvin kipeästi yhä epävakaammaksi muuttuvassa maailmassa.

Vahvistavia kansainvälisiä kokouksia

Tšekkoslovakian Jehovan todistajat tiesivät hyvin, että muiden maiden todistajat pitivät konventteja, ja he halusivat kovasti järjestää konventin Tšekkoslovakiassa.

Suuri kansainvälinen kokous, jollaiseksi tätä kokoontumista silloin kutsuttiin, järjestettiin Prahassa 14.–16. toukokuuta 1932 Varieté-teatterissa. Tämä oli ensimmäinen kansainvälinen konventti tässä maassa. Esitelmä oli ajankohtainen, sillä sen teema oli ”Eurooppa tuhon edessä”. Ohjelma tulkattiin tšekiksi, saksaksi, unkariksi, venäjäksi ja slovakiksi. Läsnä oli 1500 henkeä. Annettiin voimakas todistus. Läsnäolijat levittivät ihmisille konventin aikana talosta taloon palveluksessa 21000 raamatullista julkaisua.

Vuonna 1937 Prahassa pidettiin jälleen kansainvälinen kokous. Vieraita tuli satamäärin muun muassa Itävallasta, Unkarista, Puolasta ja Saksasta. ”Se oli suurenmoinen konventti!” muisteli veli Müller myöhemmin.

Hyvän uutisen saarnaaminen edistyi jatkuvasti kaikkialla Tšekkoslovakiassa. Vuoden 1937 aikana todistajat soittivat ahkerasti levytettyjä raamatullisia puheita 7 äänenvahvistimen ja 50 gramofonin avulla. Tuona vuonna he käyttivät näitä laitteita 2946 esityksessä, joita kuunteli yhteensä 31279 ihmistä. Raportissa, jossa käsiteltiin tuona vuonna Tšekkoslovakiassa tehtyä työtä, sanottiin: ”Hyvän uutisen saarnaaminen meni eteenpäin kaikkialla maassa. Ihmiset kuulivat tämän uutisen niin suurissa kaupungeissa kuin  kylissäkin. Se kiiri jopa palatseihin ja vuoristossa sijaitseviin maataloihin.”

Natsiuhka häämöttää

Toinen maailmansota lähestyi. Jännitys kiristyi Euroopassa. Miten Jehovan todistajat menettelisivät tässä tilanteessa? Sotapalveluksesta kieltäytyminen omantunnonsyistä ei ollut yleisesti tunnettu asia Tšekkoslovakiassa. Yksikään perinteisistä valtauskonnoista ei noudattanut Raamatun mittapuita siinä, että ne olisivat säilyttäneet kristillisen puolueettomuuden. Ensimmäinen, joka vangittiin tässä maassa kristillisen puolueettomuuden vuoksi, oli Bohumil Müller. Hän kirjoitti: ”Minun piti astua sotapalvelukseen 1. lokakuuta 1937. Omatuntoni sanoi kuitenkin, ettei Jumala halunnut palvelijoittensa ’opettelevan sotaa’ (Jes. 2:4). Luotin siihen, että Jehova antaa minulle riittävästi voimaa kestää edessä olevat koetukset. Kantani vuoksi minut oli vuoden 1939 maaliskuun loppuun mennessä kutsuttu neljä kertaa sotaoikeuden eteen, ja jokaisella kerralla minut tuomittiin useiksi kuukausiksi vankeuteen. Muistellessani noita aikoja voin nyt sanoa, että olen kiitollinen noista koetuksista, koska ne valmistivat minua edessä olevia paljon vaikeampia aikoja varten.”

Sitä mukaa kuin natsiuhka kasvoi, paine Jehovan palvelijoita kohtaan lisääntyi. Vastustus voimistui Saksan vastaisella rajaseudulla. Elokuussa 1938 Jehovan todistajien kokoukset kiellettiin, joten he alkoivat kokoontua pienissä ryhmissä. Libuše Štecherová kirjoitti: ”Poliittinen jännitys kasvoi vuoden 1938 aikana, ja meidän oli opeteltava todistamaan uusissa oloissa. Myöhemmin, sodan aikana, aloimme puhua ihmisille uskostamme vasta sitten, kun olimme tutustuneet heihin hyvin.”

Vuonna 1938 Saksa pyrki saamaan itselleen Sudeettimaan, joka oli tuolloin Tšekkoslovakian rajojen sisäpuolella.  Välttääkseen sodan Englanti ja Ranska suostuivat Hitlerin vaatimukseen Sudeettimaan liittämisestä Saksaan. Niinpä siellä asuvat ihmiset havaitsivat olevansa natsihallinnon alaisuudessa.

Saksa ottaa maan haltuunsa

Maaliskuun 15. päivänä 1939 Saksan joukot miehittivät Böömin ja Määrin. Hitler muodosti uuden poliittisen valtion, Böömin ja Määrin protektoraatin, jolla oli oma presidenttinsä ja nukkehallituksensa.

Gestapo ryhtyi pian toimiin Jehovan todistajia vastaan. Sen edustajat tulivat Vartiotorni-seuran Prahan-toimistoon 30. maaliskuuta. Bohumil Müller vapautui 1. huhtikuuta kärsittyään kristillisestä puolueettomuudesta saamansa vankeusrangaistuksen. Matkallaan vankilasta rautatieasemalle hän soitti haaratoimistoon. Hän kertoi myöhemmin: ”Sanoin heille, että tulisin seuraavana päivänä ja tekisin voitavani. Tuona päivänä meitä oli Betelissä kolme. Työtä oli paljon. Osa painovälineistä odotti jo satamassa rahtaamista Hollantiin. Loput oli pakattava viipymättä. Veli Matejka ja minä hoidimme tämän tehtävän, kun taas veli Kapinus tyhjensi toimistoja ja muita Betelin tiloja. Välissä käänsimme lehdet, Vartiotornin ja Lohdutuksen (nykyään Herätkää!). Onnistuimme viemään pois myös suuret määrät tšekinkielisiä kirjoja ja kirjasia, jotka eivät olleet kiinnostaneet Gestapoa maaliskuun ratsian aikana. Silti Gestapo kävi useita kertoja haaratoimistossa lopetellessamme sen toimintaa.”

Miehityksen jälkeen oli selvää, että olot olisivat saarnaamisen kannalta hyvin vaikeat. Monet veljistä lähtivät Tšekkoslovakiasta. Kun Gestapo tuli pidättämään veli Dwengeriä, hän oli jo lähtenyt Sveitsiin edeltävänä iltana. Veli Müllerkin valmisteli lähtöä. Hän oli jo saanut valtion viranomaisilta siihen tarvittavan luvan, kun Bernin  haaratoimistosta tuli kirje, jossa sanottiin, että olisi hyvä, jos hän voisi jatkaa tehtävässään ja huolehtia Tšekkoslovakian veljien tuiki tarpeellisesta valvonnasta ja rohkaisemisesta. Veli Müller suostui heti ja tuhosi passinsa, jottei hän olisi tullut toisiin ajatuksiin.

Hän sanoi 48 vuotta myöhemmin: ”Jos minulta nyt kysyttäisiin, olenko katunut sitä, etten lähtenyt Prahasta keväällä 1939, vastaisin ilman muuta kieltävästi. En ole koskaan katunut jäämistäni. Aikanaan tajusin, että kuuluin tänne. Tänne Jehova ja hänen järjestönsä on minut pannut. Epäinhimilliset kärsimykset ja pieksemiset, joita jouduin usein kestämään, painavat vaa’assa paljon vähemmän kuin se ilo, jota tunsin nähdessäni, että työ meni eteenpäin vuodesta toiseen ja että Kaikkivaltiaan iloisten palvojien joukko ympärilläni kasvoi!”

Vuodesta 1939 lähtien Gestapo alkoi toimeenpanna pidätyksiä. Pidätettyjen joukossa oli Otto Buchta, Brnon seurakunnan hengellinen tukipilari, ja hän kuoli myöhemmin Mauthausenin keskitysleirillä. Vuoden 1940 syksyllä pidätettiin veli Kapinus, joka oli aiemmin palvellut Prahan haaratoimistossa, sekä joitakin muita määriläisiä veljiä ja sisaria. Jehovan uskolliset todistajat saarnasivat kuitenkin edelleen Sanaa kaikkialla, missä se oli mahdollista.

Jotkut, jotka olivat palvelleet Jehovaa suotuisammissa oloissa, jättivät hänen palvontansa ja liittyivät hänen kansansa vihollisten riveihin. Karel Kopetzky oli ollut erittäin kyvykäs, innokas veli. Mutta kun hänen entinen työtoverinsa veli Müller tapasi hänet vuonna 1940, hän oli aivan toinen mies. Tapahtui seuraavaa. Veljet olivat monistaneet erään raamatullisen julkaisun ja panneet monisteet kirjekuoriin postitusta varten. Veli Müller pani kuoret laukkuun ja pyöräili Prahassa postitoimistosta toiseen. Hän pudotti kuhunkin postilaatikkoon muutaman kirjekuoren. Hän  sanoi: ”Kun saavuin erääseen postitoimistoon, näin yhdellä kassaluukulla miehen, jolla oli yllään SS-univormu. Pysähdyin, mutta ennen kuin ehdin päättää, mitä tehdä, mies kääntyi ja seisoimme silmätysten. Katsoimme hetken toisiamme. Yllätyksekseni edessäni seisoi entinen veli Karel Kopetzky! Sain levollisuuteni nopeasti takaisin, kävelin kassaluukulle ja otin jonkin lomakkeen, minkä jälkeen poistuin postitoimistosta ja poljin ripeästi tieheni.”

Seuraavana vuonna veli Müller, joka tuolloin valvoi työtä tässä maassa, pidätettiin ja vietiin Mauthausenin keskitysleiriin.

Saarnaamista ”tulipätsissä”

Vuosien varrella keskitysleireistä ja veljiemme niissä kokemista kärsimyksistä on kirjoitettu paljon. Noilla leireillä oli myös tšekkiläisiä Jehovan todistajia. Emme kerro nyt yksityiskohtaisesti heidän kärsimyksistään vaan siitä, miten he saivat hengellistä vahvistusta ja miten he jopa vahvistivat toisiaan tuossa ”tulipätsissä” (vrt. Daniel 3:20, 21).

Tuohon aikaan ihmiset olivat kautta maailman kuulleet tšekkiläisestä Lidicen kylästä. Hitlerin nimenomaisesta käskystä koko kylä hävitettiin maan tasalle 9. ja 10. kesäkuuta 1942 kostoksi saksalaisen upseerin kuolemasta. Kylä oli määrä pyyhkäistä pois Euroopan kartalta. Noista kauhuista elossa säilynyt Božena Vodrážková muisteli myöhemmin:  ”Gestapo saartoi koko kylän. Kaikki miehet ammuttiin, lapset vietiin tuntemattomiin paikkoihin ja naiset kuljetettiin Ravensbrückin keskitysleiriin. Tapasin siellä Herramme Jehovan todistajia – – Kerran muuan ystäväni sanoi minulle: ’Božena, olen keskustellut raamatuntutkijoiden kanssa. He puhuvat ihmeellisistä asioista. Se kuulostaa sadulta, mutta he väittävät, että se, mitä Raamattu sanoo, on totta, että Jumalan valtakunta tulee poistamaan pahuuden.’ Myöhemmin tapasin heitä itse. He todistivat minulle Jumalan valtakunnasta, ja heidän sanomansa kuulosti minusta hyvin puoleensavetävältä.” Hänestä tuli Jehovan todistaja.

Moniin vankeihin teki syvän vaikutuksen se, miten Jehovan todistajat käyttäytyivät leireissä. Alois Miczek muistelee: ”Minut vangittiin sodan aikana kommunistisen toiminnan vuoksi ja pantiin Mauthausenin keskitysleiriin. Todistajat onnistuivat jollain tapaa hankkimaan sinne Vartiotorneja ja muuta kirjallisuutta, jonka avulla he opettivat muita vankeja, eikä SS kyennyt estämään sitä. Niinpä SS päätti varoitukseksi ampua joka kymmenennen leirin todistajan. He asettivat todistajat riviin, ja aseistautunut vartija vei joka kymmenennen sivuun. Mutta yhtäkkiä, kuin yhteisestä sopimuksesta, jäljelle jääneet 90 prosenttia veljistä kääntyivät ja alkoivat kävellä kohti teloitettavaksi valittua ryhmää. ’Jos haluatte ampua joka kymmenennen meistä, ampukaa meidät kaikki!’ Teko herätti syvää kunnioitusta koko leirissä ja teki SS:ään niin suuren vaikutuksen, että käsky peruutettiin. Olin itse todistamassa tätä tapahtumaa.” (Joh. 15:13.) Miten tämä vaikutti hänen elämäänsä?

Hänen tyttärensä Marie Gogolková selittää: ”Jehovan todistajien tarkkaileminen Mauthausenissa sai isäni omaksumaan totuuden. Hänet kastettiin heti sodan jälkeen, ja hän saarnasi innokkaasti Jumalan valtakuntaa ja auttoi monia oppimaan totuuden.”

 Myös brnolainen Oldřich Nesrovnal oli keskitysleirissä. Miksi? Hän tunsi vastenmielisyyttä sotaa kohtaan, joten hän yritti paeta rajan yli Sveitsiin. Hänet saatiin kiinni, asetettiin syytteeseen vakoilusta ja vietiin Dachauhun. Hän muistelee: ”Näin junassa, joka kuljetti meitä vankeja leirille, hiljaisen 13-vuotiaan pojan istuvan ikkunan vieressä ja lukevan jotakin, mitä hän yritti selvästikin piilotella. Kysyin häneltä, mitä hän luki, ja hän vastasi: ’Raamattua.’ Hän kertoi minulle, ettei ollut luopunut uskostaan Jumalaan. En ymmärtänyt sitä, mutta lyöttäydyin hänen seuraansa. Hänen nimensä oli Gregor Wicinsky; hän oli puolalainen. Seuraavana päivänä sain tietää, että hän oli Jehovan todistaja. Hän oli kieltäytynyt allekirjoittamasta luetteloa tavaroista, joista hänen täytyisi luopua. Luettelo oli laadittu saksaksi, ja hän pelkäsi allekirjoittavansa lausunnon, jonka mukaan hän tinkisi periaatteistaan. Häntä piestiin, mutta sekään ei murtanut häntä – –

 ”Pyysin äidiltäni kirjeitse Raamattua, ja ihme kyllä, se tuli perille. Aloin lukea sitä säännöllisesti. Muuan ostravalainen mies [Ostrava sijaitsee Määrissä] tarkkaili minua. Hän kysyi, ymmärsinkö sen, mitä luin, ja sanoin ymmärtäväni noin puolet. ’Entä haluaisitko ymmärtää enemmän?’ ’Haluaisin’, vastasin. ’Tavataan siinä tapauksessa huomenna kello 18 siinä ja siinä paikassa.’ Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin Jehovan todistajien kokouksessa. Kokouksia pidettiin päivittäin kello 18:n jälkeen ja sunnuntaina kolmeen otteeseen. Sekä kokouksen johtaja että aihe oli valittu etukäteen. Minun ’opettajani’ huolehti kirjallisuudesta. Hän oli leirin suutari, ja kaikki käsin jäljennetty kirjallisuus oli kätketty hänen työtuolinsa istuinosan alle. Mutta Gregorista en kuullut mitään puoleentoista vuoteen. Sitten vuoden 1944 loppupuolella katselin, kuinka joukko vankeja palasi eri sivuleireistä, ja katseeni osui Gregoriin. Hän näytti lähes puoli metriä pitemmältä mutta hirvittävän laihalta. Päästyään karanteenista hän tuli kokoukseen. Tervehdimme toisiamme lämpimästi, ja sitten hän sanoi: ’Rukoilin Herraa Jehovaa, ettei hän jättäisi sinua täällä yksin.’ Jehova oli vastannut hänen rukoukseensa.”

Muistonvietto keskitysleirissä

Voitiinko tällaisissa oloissa viettää Kristuksen kuoleman muistoa? Kyllä voitiin! Toisinaan jotkut tosin aprikoivat, miten se olisi mahdollista. Božena Nováková selittää: ”Muistonvietto  lähestyi. Minusta tuntui kamalalta, koska ajattelin, etten voisi ottaa osaa vertauskuviin. Mutta Jehova hoiti asian. Hän tiesi, mitä kaipasin, ja niinpä muistonviettopäivänä minut kutsuttiin erääseen parakkiin. Paikalla oli jo joukko erimaalaisia sisaria. Muistonvietto, jossa myös otettiin osaa vertauskuviin, sujui häiriöittä. Kiitos, kirkkaus ja kunnia olkoon Jumalallemme Jehovalle ja hänen Karitsalleen!”

 Mutta miten happamaton leipä ja viini oli hankittu? Hän lisäsi: ”Läheisellä valtion maatilalla Fürstenbergin kaupungissa sattui olemaan töissä Jehovan todistajia, ja heidän onnistui järjestää meille vertauskuvat.”

Tämän siunauksen jälkeen sisar Novákoválle sattui kokemus, joka oli koetteleva mutta uskoa vahvistava. Hän muistelee: ”Eräänä päivänä minut kutsuttiin pesuhuoneeseen. Pesuhuoneessa oli suihkut, mutta kun suihkut käännettiin auki, niistä tulikin kaasua eikä vettä. Myrkytetyt naiset heitettiin, toisinaan vielä elävinä, uuneihin. En ollut selvillä siitä ennen kuin muuan naisvartija sanoi minulle: ’Sinä Bibelforscher [joiksi Jehovan todistajia sanottiin] olet siis menossa kaasuun! Nyt nähdään, pelastaako Jehovasi sinut!’” Kun sisar Nováková kääntyi poispäin, hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä ja hän rukoili: ”Isä Jehova, jos minun pitää kuolla, niin tapahtukoon tahtosi. Mutta rukoilen lapsieni puolesta. Uskon heidät täysin sinun huostaasi.” Hän kertoo, mitä sen jälkeen tapahtui: ”Rukoillessani ovi avautui ja sisään tuli ylilääkäri. Hän näki violetin kolmioni ja sanoi: ’Bibelforscher, mitä te täällä teette? Kuka lähetti teidät tänne?’ Vastasin, että vartija. Hän sanoi: ’Ulos täältä! Teidän paikkanne on tuolla!’, ja hän osoitti ovea. Mennessäni ulos kuulin vartijan toteavan: ’Nyt uskon, että heidän Jehovansa suojelee heitä.’”

Todistamista natsihallinnon aikana

Vaikka tänä aikana ei kerätty kenttäpalvelusraportteja, hyvän uutisen julistamista jatkettiin Tšekkoslovakiassa. Kladnon kaupungissa asuva Rǔžena Lívancová kirjoitti: ”Äiti opetti meitä uskomaan Jumalaan, mutta ei pappien opettamalla tavalla vaan siten, että kohtelisimme kunnioittavasti toisia. Vuonna 1940 muuan prahalainen sisar todisti meille. Niinpä aloin hankkia tietoa suurenmoisesta Jumalastamme ja rakkaudellisesta Isästämme Jehovasta. Vuonna 1943 menin äitini ja sisareni kanssa kasteelle.”

 Tuolloinkin, sodan aikana, Jehova veti puoleensa niitä, ”jotka olivat asetetut ehdolle ikuiseen elämään” (Apt. 13:48). Prahalainen František Šnajdr sanoi: ”Olimme katolinen perhe, mutta emme koskaan käyneet kirkossa. Olin mekaanikko ja elin aivan tavallista elämää. Kävin usein jossain pubissa pelaamassa korttia. Eräällä miehellä oli tapana käydä juomassa lasillinen olutta ja todistaa niille, jotka olivat paikalla. He pitivät häntä pilkkanaan. Mutta korttia pelatessani minä kuuntelin häntä toisella korvalla. Hän puhui Matteuksen 24. luvusta. Pidin siitä ja kerroin sen hänelle. Niinpä hän kutsui minut kotiinsa. Kun saavuin paikalle, meneillään oli kokous, ja siellä oli jo seitsemän muuta. Kysyin: ’Kertoisitteko, milloin pappi tulee?’” Mitään pappia ei kuitenkaan ollut tulossa. Kokousta johti Josef Valenta, joka istui aivan Františekin vieressä.

František jatkoi Raamatun tutkimista, ja elokuussa 1942 hän meni kasteelle. Seuraavana vuonna Gestapo pidätti hänet. Jehova kuitenkin antoi hänelle edelleen sitä apua, jota hän tarvitsi kasvaakseen hengellisesti. František selitti: ”Tapasin Mauthausenissa veli Martin Pötzingerin. Hän oli rohkea ja viisas veli. Hän teki minulle tohvelit ja järjesti minulle aina kirjallisuutta. Pidimme kokouksia säännöllisesti – tietysti salaa – joka sunnuntai itse ’platzilla’” – nähtävästi alueella, jolla pidettiin vankien nimenhuuto.

Myös Jan Matuszný tajusi tarvitsevansa hengellistä apua. Hän kirjoitti myöhemmin: ”Työskentelin sodan aikana kaivoksessa. Soitin kahden veljeni kanssa kaivostyöläisten yhtyeessä. Join ja tupakoin. Olin niin surkeassa kunnossa, että käteni vapisivat kuin vanhalla miehellä. Kun olin eräänä päivänä humalassa ja tunsin oloni kurjaksi, rukoilin ääneen Jumalaa, että hän auttaisi minua löytämään ulospääsytien ongelmistani.”

Pian tämän jälkeen muuan todistaja, joka tuli käymään  miehen lihallisen sisaren luona, puhui pitkään miehen kanssa ja antoi hänelle Raamatun ja kolme kirjasta. Lukiessaan niitä hän vakuuttui siitä, että se, mitä hän oppi, oli totuus. Hän lopetti tupakoinnin, alkoholin väärinkäytön ja yhtyeessä soittamisen ja alkoi käydä kokouksissa. Hänet kastettiin vuonna 1943 kalalammikossa. Hän lisäsi: ”Pidimme kokouksia läpi sota-ajan. Meille opetettiin, mitä periaatteista tinkiminen merkitsi ja että oli parempi kuolla kuin kavaltaa veljensä. Tältä pohjalta oli hyvä kohdata edessä oleva vaino” – myös se vaino, joka tuli sodan jälkeen.

Suhteellisen rauhan aika hyödynnetään

Sodan jälkeen Jehovan kansalle koitti suhteellisen vapauden ja jonkinlaisen rauhan kausi, joka kesti vuodesta 1945 vuoteen 1949. Se oli ennallistuksen aikaa, ja veljet tarttuivat Jumalalta saamaansa saarnaamistyöhön uudella innolla (Matt. 24:14).

Ensi töiksi oli paikannettava kaikki seurakunnat ja julistajat. Jotkut olivat kuolleet, toiset olivat muuttaneet, ja tuhansia rajojen tuntumassa asuvia saksalaisia oltiin karkottamassa maasta. Veli Müller, joka oli luultavasti ensimmäisiä kotiin palanneita veljiä, teki kovasti työtä, jotta seurakuntiin saataisiin jälleen yhteys. Hän yritti myös ottaa yhteyttä eri maissa sijaitseviin Seuran haaratoimistoihin mutta aluksi tuloksetta. Sitten kesäkuun alussa sähke meni perille Berniin Sveitsiin. Bernistä alkoi saapua kirjeitä, joissa kussakin oli useita saksankielisen Vartiotornin sivuja. Käännöstyö lähti nopeasti käyntiin. Elokuussa 1945 Prahan veljet julkaisivat tšekiksi ensimmäisen sodanjälkeisen Vartiotornin. Se tehtiin monistuskoneella.

Monet muistivat todistajien saarnanneen ennen sotaa, ja jotkut heistä olivat nyt valmiita kuuntelemaan. Alettiin järjestää raamatullisia esitelmiä. Niitä ei kuitenkaan soitettu  levyltä, vaan niitä pitivät pätevät puhujat. Kuulijoita tuli satamäärin. Ensimmäisen puheen teema oli ”Vapaus uudessa maailmassa”, ja se pidettiin 11. marraskuuta 1945 Prahan maatalouspörssin salissa. Paikalla oli kuutisensataa hyvin innostunutta kuulijaa. Kolmen vuoden aikana Tšekkoslovakiassa pidettiin 1885 esitelmää. Monet jotka ovat nykyään Jehovan todistajia, sanovat, että näiden puheiden ansiosta totuus alkoi vetää heitä puoleensa.

Yksi heistä on Tibor Tomašovský, joka asuu nykyään Böömissä. Muuan todistaja tapasi työssä ollessaan Tiborin ja viittasi keskustelun aikana Raamattuun. Todistajan vaatimattomuus teki Tiboriin vaikutuksen, ja hän kutsui todistajan kotiinsa. Tämä johti siihen, että Tibor sai kutsun kokoukseen. Hän sanoi myöhemmin: ”Se mitä vaimoni ja minä koimme tuossa kokouksessa, on sanoin kuvaamatonta. En  ollut koskaan kuullut niin merkittävää puhetta. Puhe rakentui kolmesta perättäisestä osasta, ja kunkin osan piti eri puhuja. ’Näiden täytyy olla korkeasti oppineita ihmisiä’, sanoin vieressäni istuvalle henkilölle. ’Eivät he ole, he ovat vain maanviljelijöitä.’ Kuulemamme asiat olivat niin suurenmoisia, ettemme halunneet lähteä kotiin. Seuraavalla viikolla en kyennyt toimistossani keskittymään työhön ja odotin malttamattomana sunnuntaita. Yksikään kokous ei jäänyt meiltä väliin.”

Todistajat suorittivat palvelustaan myös työleireissä, joissa pidettiin sotavankeja ja karkotusta odottavia saksalaisia. Eräässä silloista toimintaa käsittelevässä raportissa kerrotaan: ”Veljet ovat saaneet hyviä tuloksia käydessään työleireissä tapaamassa saksalaisia, pääasiassa kansallissosialisteja.” Suhtautuisivatko he muuttuneiden olosuhteittensa vuoksi myötämielisemmin Raamatun totuuteen? Jehovan todistajat halusivat antaa heille tilaisuuden.

Marraskuussa 1945 veli Müller nimitettiin virallisesti haaratoimistonvalvojaksi. Seuraavana kesänä veljet onnistuivat ostamaan lähes uuden nelikerroksisen rakennuksen Suchdolista läheltä Prahaa. Se tarjosi Betel-perheelle rauhallisen työympäristön ja hyvät majoitustilat. Tšekkoslovakia jaettiin kierroksiksi, joista kuhunkin kuului noin 20 seurakuntaa, ja kierroskonventteja alettiin pitää säännöllisesti. Tämä osoittautui suureksi siunaukseksi. Näiden konventtien yhteydessä oli aina talosta taloon palvelusta, ja sunnuntai-iltapäivän esitelmän välityksellä annettiin erinomaista todistusta. Kun teokraattista palveluskoulua alettiin pitää seurakunnissa, monet veljet pätevöityivät Jehovan hengen avulla pitämään esitelmiä ja julistajista tuli parempia opettajia.

Myös suuria konventteja järjestettiin. Puheet ”Iloitkaa” ja ”Rauhan Ruhtinas” kuultiin vuonna 1946 konventissa, jossa oli läsnä 1700 henkeä ja joka pidettiin Besední du̇missa,  erään kerhon kokoussalissa Brnossa. Tilaisuudessa oli läsnä Bernistä Sveitsistä tullut Franz Zürcher. Kun Brnossa pidettiin seuraavana vuonna jälleen suuri konventti, ohjelmassa puhui kolme maailmankeskuksen henkilökuntaan kuuluvaa jäsentä: N. H. Knorr, M. G. Henschel ja H. C. Covington. Esitelmää ”Kaikkien kansojen ilo” mainostettiin kaikkialla kaupungissa julisteiden ja lehtisten avulla, ja sitä tuli kuuntelemaan 2300 ihmistä. Monet antoivat osoitteensa ja ilmaisivat haluavansa tulla kutsutuiksi vastedes järjestettäviin kokouksiin.

 Vuoden 1948 alkupuolella puhkesi hallituskriisi. Kommunistit nousivat valtaan. Jehovan todistajat jatkoivat innokkaasti hyvän uutisen saarnaamista. Valtakunnan julistajien määrä kasvoi tuona vuonna 25 prosenttia. Syyskuussa pidettiin jälleen suuri konventti, tällä kertaa Prahassa. Esitelmän teema oli ajankohtainen: ”Jumalan valtakunta – koko ihmiskunnan toivo”. Hyvin sopivaksi osoittautui myös puhe ”Nuhteettomuuden säilyttäminen koetuksessa”, kun otetaan huomioon, mitä oli edessä. Jo konventin aikana Jehovan kansan viholliset valmistautuivat hyökkäykseen.

Taivaalle ilmaantuu jälleen synkkiä pilviä

Ilmapiiri muuttui äkisti, kun veljien vankilasta vapautumisesta ei ollut kulunut vielä neljääkään vuotta. Myrskypilvet ilmaantuivat marraskuussa 1948 Karlovy Varyssa Länsi-Böömissä pidetyn kierroskonventin aikana. Itse konventtia ei keskeytetty, mutta kun veli Müller piti esitelmää sunnuntai-iltapäivällä 28. marraskuuta, salin takapenkeillä istui turvallisuuspoliisin asiamiehiä siviilivaatteissa. Samana päivänä Oldřich Skupina, Karlovy Varyn seurakunnan valvoja, löysi veli Müllerin, kun tämä oli ilta-aterialla, ja kertoi hänelle kiihtyneenä, että turvallisuuspoliisi oli suorittanut tarkastuksen useiden veljien kodeissa ja takavarikoinut heidän kirjallisuutensa.

Veli Müller yritti soittaa Prahan Beteliin, mutta kukaan ei vastannut. Sielläkin oli selvästi tapahtunut jotain vakavaa. Hän palasi nopeasti Prahaan. Lähestyessään Beteliä hän näki kaksi miestä, jotka olivat tekevinään työtä mutta jotka todellisuudessa pitivät silmällä Betel-kotia. Betelissä hän tapasi veljen, joka kertoi, että useat turvallisuuspoliisin asiamiehet olivat tutkineet koko kiinteistön ja sinetöineet toimiston. Kun hänen saapumisestaan oli kulunut 45 minuuttia, paikalle ilmaantui kaksi sisäasiainministeriön viranomaista, jotka ilmoittivat, että rakennus oli otettu valtion haltuun.  Veli Müller esitti asian johdosta vastalauseensa huomauttamalla, että haltuunottoa täytyy edeltää oikeudenpäätös. Kun he olivat lähteneet, hänen onnistui viedä joitakin kansioita, joita turvallisuuspoliisi ei ollut löytänyt, vanhempiensa kotiin. Mutta kun hän palasi Beteliin, vastassa oli turvallisuuspoliisin asiamies, jolle oli annettu tehtäväksi pidättää hänet ja kaksi hänen mukanaan olevaa sisarta. Muut Betel-perheen jäsenet oli pidätetty jo aiemmin.

Oliko oikeudenpäätös saatu näin nopeasti? Ei ollut. Kuukausia myöhemmin veljien ollessa pidätettyinä veli Kapinus, joka oli pidätettyjen joukossa, sai kirjeen. Siinä oli 4. huhtikuuta 1949 päivätty sisäasiainministeriön päätös (haltuunotto oli tapahtunut yli neljä kuukautta aiemmin), jonka mukaan Seuran toiminta lakkautetaan ja sen omaisuus otetaan valtion haltuun.

Silti osavaltion tuomioistuin hylkäsi veljiä vastaan nostetun rikoskanteen todisteiden puutteen vuoksi. Heidät vapautettiin tutkintavankeudesta. He eivät kuitenkaan lähteneet oikeustalolta vapaina. Kaksi sisäasiainministeriön viranomaista pysäytti heidät ja ilmoitti, että heidät lähetetään kommunistien poliittisen toimikunnan päätöksellä kahdeksi vuodeksi työleiriin. Mitä ei voitu saada aikaan lakiteitse, toteutettiin yksinkertaisesti mielivaltaisella määräyksellä. Veli Müller vietiin Kladnoon työskentelemään hiilikaivoksessa.

Maan yli pyyhkäissyt pidätysten aalto aiheutti Jehovan todistajille paljon kärsimyksiä. Kommunistiviranomaisten odotukset eivät kuitenkaan toteutuneet. He olivat sanoneet veli Müllerille, kun hän oli vankilassa: ”Kun pää katkaistaan, ruumis kuolee.” He luulivat, että hän ja muut vastuulliset veljet olivat ”pää”, mutta eivät tajunneet, että kristillisen seurakunnan todellinen Pää on taivaallinen Herra Jeesus Kristus (Ef. 4:15, 16).

 Tosi palvonta jatkuu

Vaikka elettiin synkkien aikojen puristuksessa, tosi palvonta ei lakannut. Veljet alkoivat pian tehdä järjestelyjä, jotta todistaminen Jeesuksen messiaanisesta kuninkuudesta voisi jatkua. Prahalainen Josef Skohoutil selittää: ”Joitakin päiviä vainon alkamisen jälkeen paikallinen valvoja veli Gros kävi tapaamassa minua. Hän antoi minulle kymmenen julistajan nimet ja käski minun pitää heistä huolta.” Jonkin aikaa yritettiin todistaa talosta taloon, mutta vähitellen työtä opittiin tekemään muilla tavoin.

Vaikka monet veljet olivat vankilassa, ne jotka olivat vapaita, jatkoivat kokousten pitämistä. Julkisia kokoussaleja ei voitu käyttää, mutta lyhennettyjä konventteja pidettiin suurissa asunnoissa. Joskus pidettiin suuria konventteja metsässä. Ensimmäinen näistä järjestettiin vuonna 1949 Oldřichovissa lähellä Nejdekin kaupunkia. Eräs rinne, josta pisti esiin  kiviä, toimi katsomona 200 läsnäolijalle. Lähistöllä oli hylätty talo, ulkorakennus ja lammikko. Kastetilaisuutta varten ulkorakennukseen tehtiin väliseinä, jotta sekä miehillä että naisilla olisi oma huone vaatteiden vaihtoa varten. Lammikko puhdistettiin ja siihen asetettiin puiset, veteen johtavat tikkaat. Tuossa tilaisuudessa kastettiin 37.

Entä miten hankittiin tutkisteluissa käytettäviä raamatullisia julkaisuja? Tepliceläinen veli Vykouřil antaa valaisevaa tietoa. Hän sanoo: ”Vuonna 1950 meitä oli Teplicessä jäljellä vain kolme. Saimme Sveitsistä eräältä sisarelta postitse ranskankielisen Vartiotornin. Yhteydet olivat jonkin aikaa poikki, mutta sitten ne saatiin ennallistettua. Aloin saada kuvakielellä kirjoitettuja kirjeitä. Niissä pyydettiin, että etsisin käsiini jonkun, joka vuorostaan tunsi jonkun muun, joka taas tunsi vielä jonkun muun, ja näin yhteydet luotiin uudelleen. Johdossa olevat veljet olivat vankilassa, joten järjestön sisäiset yhteydet täytyi luoda uudelleen. Emme olleet saaneet virallista toimeksiantoa – jokainen teki sen, mikä oli tarpeellista. Silti emme missään vaiheessa jääneet vaille Vartiotornia.”

Tästä alkoi yksi vaikeimmista vaiheista tämän maan Jehovan todistajien historiassa. Oli yksinomaan Jehovan tuen ansiota, että työ ei pysähtynyt. Sen sijaan se monista koetuksista huolimatta kasvoi jatkuvasti.

Hengähdystauko

Vuoden 1950 alkupuolella kaikki Jehovan todistajat, niin veljet kuin sisaretkin, odottamatta vapautettiin työleireistä. Mikä heitä odotti? Veli Müller muistelee: ”Olin iloisesti yllättynyt siitä hyvästä organisaatiosta, joka oli rakennettu meidän poissa ollessamme.” Jehovan henki oli saanut nuoret veljet, muun muassa Jan Sebínin ja Jaroslav Hálan, ottamaan innokkaan johdon. Jaroslavin isä oli pidätetty vuonna 1948 (ja hän kuoli myöhemmin vankilassa), mutta Jaroslav  oli esimerkkinä ja suurenmoisena rohkaisun lähteenä monille veljille ja sisarille. Vapautuneet todistajat havaitsivat, että aktiivisten todistajien määrä oli kasvanut kahden vuoden aikana koko maassa (entisessä Tšekkoslovakiassa) 52 prosenttia: 1581:stä 2403:een. Seuraavana vuonna kasvua oli 38 prosenttia.

Kun kirja ”Olkoon Jumala totinen” julkaistiin tšekiksi kuutena osana vuonna 1951, laskettiin perusta lisäkasvulle. Tämän julkaisun pohjalta johdettaisiin Raamatun kotitutkisteluja. Kirja sisälsi kaiken, mitä oppilaat tarvitsivat päästäkseen hyvään alkuun Jehovan palveluksessa.

Kommunistiviranomaiset eivät kuitenkaan katsoneet Jehovan todistajien toimintaa suopein silmin. Vuonna 1952 alkoi uusi Jehovan kansan ankaran vainoamisen pitkä kausi.

Uudestaan ”tulipätsiin”

Varhain aamulla 4. helmikuuta 1952 turvallisuuspoliisi pidätti jälleen veli Müllerin. Tällä kertaa hänen silmänsä sidottiin siksi aikaa, kun hänet ajettiin vankilaan. Hän kirjoitti myöhemmin: ”Vuoteen ja kahteen kuukauteen minua ei päästetty ulos yksinäissellistä, elleivät silmäni olleet sidotut. Suunnilleen joka toinen päivä kuulusteluviranomainen haetutti minut toimistoonsa. Jouduin siellä pitkiin kuulusteluihin, joiden aikana minut yritettiin saada tunnustamaan, että olin osallistunut vakoiluun ja syyllistynyt maanpetokseen. Kirjoitettiin lukuisia poliisiraportteja, ja sitten ne tuhottiin, minkä jälkeen kirjoitettiin uusia raportteja. Kuulustelijat kokeilivat jatkuvasti uusia menetelmiä, jotta he saisivat sisällytettyä raporttiin aavistuksenomaisia viitteitä syyllisyydestä. Kieltäydyin yhä uudestaan allekirjoittamasta sellaisia raportteja. Noin 16 vuotta myöhemmin ollessani vapaalla jalalla muuan sisäasiainministeriön virkamies kertoi minulle, että olin ollut niiden listalla, jotka oli määrä likvidoida. Maaliskuun  27. päivänä 1953 minut vietiin silmät sidottuina kuulusteltavaksi tuomioistuimen eteen Pankráciin. Molemmat avustajani ja minä jouduimme hirvittävän psykologisen painostuksen kohteiksi. Asian käsittely jatkui kaksi päivää. Oikeudenkäynti pidettiin täysin salaisena. Yleisölle tarkoitetuilla paikoilla istui yksinomaan sisäasiainministeriön kuulustelijoita.”

Jälkeenpäin on käynyt ilmi, että 4. helmikuuta 1952 oli toimeenpantu pidätyksiä kaikkialla Tšekkoslovakiassa. Tuona päivänä turvallisuuspoliisi oli pidättänyt yhteensä 109 Jehovan todistajaa (104 veljeä ja 5 sisarta).

Yksi vangituista oli sisar Emílie Macíčková. Hän kertoo: ”Helmikuun 4. päivänä 1952, kun mieheni oli sairaalassa, turvallisuuspoliisista tuli kolme miestä ja yksi nainen kotiimme puoli neljältä aamuyöstä. Minut pidätettiin heti. He tutkivat talon perusteellisesti ja takavarikoivat kaiken, minkä löysivät. He veivät minut Ostravan poliisilaitokselle. Siellä oli jo ennestään paljon todistajia. Meitä pidätettiin suurin joukoin. Meidät pantiin vasta kalkittuihin mutta pahanhajuisiin kylmiin selleihin ja meille annettiin kylmää vettä peseytymistä varten, minkä jälkeen rautaovet suljettiin. Aina kun meidät vietiin jonnekin, silmillemme pantiin mustat lasit. Selleihimme pantiin urkkijoita, mutta me emme puhuneet heidän kanssaan muusta kuin Jumalan valtakunnasta. Nuo kätyrit jopa lauloivat valtakunnanlauluja ja olivat esittävinään rukouksia – näin pitkälle vihollisemme menivät murtaakseen meidät, mutta Jehova vahvisti meitä!”

Prahan pilaoikeudenkäynti

Tuolloin Tšekkoslovakiassa pidettiin paljon poliittisia oikeudenkäyntejä. Niissä langetetut tuomiot olivat äärimmäisen ankaria: joko monia vuosia vankeutta tai kuolema. Tuona aikana järjestettiin 27. ja 28. maaliskuuta 1953 Jehovan  todistajien oikeudenkäynti. Suljettujen ovien takana pidettiin kaksi pilaoikeudenkäyntiä Jehovan todistajien huomattavimpia valvojia vastaan. Ne pidettiin kuukauden välein. Tuomiot olivat seuraavat: ”Müller ja Fogel: 18 vuotta vankeutta. Syytetyt Sebín, Gros ja Hála: 15 vuotta; Nahálka: 12 vuotta; Novák: 8 vuotta; ja Porubský: 5 vuotta. Kaikkien syytettyjen omaisuus määrätään valtiolle ja kansalaisoikeudet mitätöitäviksi.”

Yleisö sai oikeudenkäynneistä tietoa ainoastaan sanomalehtien välityksellä. Mitä niissä kerrottiin? Esimerkkinä voidaan mainita seuraava vääristelty selostus, joka oli kommunistisessa päivälehdessä Rudé právossa (Punainen laki) 30. maaliskuuta: ”Kansan demokraattista Tšekkoslovakiaa vihaavat amerikkalaiset imperialistit eivät kaihda mitään keinoja johdattaakseen työläisemme pois sosialismiin johtavalta tieltä – – Prahan alioikeudessa käsiteltiin yhtä amerikkalaisten imperialistien tuhoisan toiminnan muotoa – – Syytettyinä olivat sellaisen uskonnollisen lahkon johtavat jäsenet, jonka kannattajat sanovat itseään Jehovan todistajiksi. Tämä järjestö, jota johdetaan Brooklynista Yhdysvalloista ja joka on ollut kiellettynä tässä maassa vuodesta 1949 lähtien tuhoisien pyrkimystensä vuoksi, on ujuttanut Tšekkoslovakiaan yleismaailmallisia ideologioita, joiden tarkoitus on puhtaan kristillisyyden varjolla jäytää työläisten moraalia sekä herättää vihaa valtiota ja sen lakeja kohtaan, ja se alkoi valmistaa kannattajiaan lopulliseen sotaan, jossa he omaksuisivat viidennen kolonnan roolin.”

Tällaisesta tietojen vääristelystä, jonka tarkoitus oli puolustaa oikeuden toimia, otettiin mallia eri puolilla maata.

Lampaankaltaisia etsitään vankilassa

Vankiloissakin avautui todistustilaisuuksia. Vaadittiin neuvokkuutta, mutta veljemme keksivät keinoja. Jotkut vangit osoittivat vastakaikua Raamatun totuudelle. Yksi heistä  oli čáslavilainen František Janeček. Hän muistelee: ”Olin kuulunut sodan aikana vastarintaliikkeeseen. Vuonna 1948 en hyväksynyt uutta väkivallan muotoa, ja koska vastustin epäoikeudenmukaisuutta avoimesti, minut tuomittiin 11 vuodeksi vankeuteen. Sain pitää vankilassa Raamattua, ja minä jopa opetin sitä, kun olin töistä vapaalla. Veljet pitivätkin minua pappina. Olimme eri parakeissa, mutta olimme toisinaan vartiossa yöllä parakkimme ulkopuolella niin sanottuina palovartijoina. Olin vartiossa eräänä kylmänä, tähtikirkkaana yönä. Naapuriparakista tuli ulos toinen vanki, joka hänkin oli aloittamassa omaa vartiovuoroaan. Sanoin hänelle: ’Vai olet sinäkin täällä palvelemassa faraota?’ ’Tiedätkö, kuka farao oli?’ hän kysyi minulta. ’Tiedän, Egyptin hallitsija.’ ’Entä tiedätkö, ketä hän kuvasi?’ ’En!’ ’Tule sitten tänne, niin kerron sinulle.’ Kävelimme yhdessä kaksi tuntia, ja hän selitti asian minulle perusteellisesti. Edistyin nopeasti. Jumala rakasti minua ja näki, että kaipasin totuutta.” František ryhtyi tutkimaan Raamattua Jehovan todistajien kanssa, ja pian hän raportoi Jehovan palvelusta 70–80 tuntia kuussa.

Monet niistä, jotka oppivat totuuden vankilassa, kastettiin siellä. Miten kastaminen tapahtui? Ladislav Šmejkal, joka oppi totuuden ollessaan poliittinen vanki, selittää: ”Kaivoksessa, jossa työskentelimme, meillä oli pääsy suurien kaivoskompressorien jäähdytystorneihin. Kesäkuussa 1956 minut ja monia muita kastettiin yhden tällaisen tornin vesisäiliössä. Se ei ollut helppoa, koska meidän täytyi tehdä se iltapäivävuoroa edeltäneellä lyhyellä tauolla. Otimme mukaan alusvaatteet, menimme torniin, meidät kastettiin, vaihdoimme vaatteet ja ilmoittauduimme työhön.” He olivat kiitollisia siitä, että Jehova oli auttanut heitä löytämään keinon vertauskuvata vihkiytymisensä Jeesuksen käskyn mukaisesti (Matt. 28:19, 20).

 Hiilikaivosten ”pyhimykset”

Jehovan todistajia koskeva kielto saatettiin voimaan erilaisilla tavoilla ja vaihtelevassa laajuudessa. Kaikkialla tai kaikkina aikoina ei toimittu samalla tavoin. Kaikissa tilanteissa veljet pyrkivät tunnollisesti säilyttämään kristillisen nuhteettomuutensa. Siksi monet heistä vangittiin.

Sitten vuonna 1958 vapautettiin hallituksen säädöksen nojalla alle 30-vuotiaat hiilikaivostyöläiset sotapalveluksesta. Kun jotkut veljet menivät töihin kaivoksiin eivätkä jääneet odottamaan sitä, että heidät pidätettäisiin ja tuomittaisiin vankeuteen – mahdollisesti työskentelemään kaivoksessa – he säilyttivät jossain määrin vapauttaan (Sananl. 22:3). Niinpä monien kaivosten palkkalistoille tuli ”pyhimyksiä” tai ”pappeja”, joiksi ihmiset näitä todistajia kutsuivat. Koska joissakin kaivoksissa oli työssä paljon Jehovan todistajia, alkoi muodostua vahvoja seurakuntia, joissa veljet kasvoivat hengellisesti kypsiksi ja heistä tuli päteviä sananpalvelijoita.

Eduard Sobička työskenteli kymmenen vuotta kaivoksessa Kamenné Žehrovicen kylässä lähellä Kladnon kaupunkia. Hän sanoo: ”Sikäli kuin muistan, kaivoksessamme työskenteli samanaikaisesti enimmillään noin 30 veljeä. Teimme työtä eri vuoroissa, ja periaatteenamme oli välttää liian tiivistä yhdessäoloa, jottemme olisi erkaantuneet muista kaivostyöläisistä. Silti ’pyhimykset’, joiksi meitä yleensä sanottiin, herättivät paljon huomiota.  Meitä pilkattiin ja solvattiin mutta samanaikaisesti hiljaa mielessä kunnioitettiin.” He tarttuivat kaivoksissa tilaisuuksiin todistaa, ja kun kiinnostusta ilmeni, he myös lainasivat kallisarvoista raamatullista kirjallisuutta.

Lomalla muiden todistajien kanssa

Vaikka elämä oli tuolloin kovaa, lomillakin oli oma paikkansa Jehovan kansan elämässä. Kun ne suunniteltiin huolellisesti, ne eivät olleet ainoastaan ruumiillisesti virkistäviä vaan myös hengellisesti vahvistavia aikoja. Kokoukset pidettiin tuolloin korkeintaan kymmenen hengen ryhmissä, joten voit kuvitella, miltä tuntui, kun ehkäpä 30 Jehovan todistajaa vietti yhdessä viikon tai pari!

Oli tärkeää valita viisaasti ne, joita pyydettäisiin mukaan. Suunnitelmia laadittaessa nuoria ei asetettu iäkkäiden edelle eikä veljiä sisarten edelle. Joukkoon pyrittiin ottamaan  useita hengellisesti kypsiä kristittyjä veljiä, jotka huolehtisivat tarpeellisesta valvonnasta.

Tärkeintä oli tasapainoinen hengellinen ohjelma. Päiväohjelma oli suurin piirtein seuraavanlainen: Aamurukous, päivän teksti ja raamatunlukua. Joinakin iltapäivinä pidettiin tunnin mittainen kokous. Illalla kokoonnuttiin yleensä yhteen hengellisissä merkeissä; ohjelma oli suunniteltu etukäteen. Muilta osin päivä oli vapaa. Ystävät saattoivat tutkia, tehdä kävelyretkiä, uida tai tehdä jotain muuta vastaavaa. Palvelus yhdistettiin tavallisesti kävelyretkiin, mutta jälleen noudatettiin kirjoittamattomia sääntöjä. Yritä kuvitella mielessäsi 20 kävelijän ryhmää. He törmäävät paikallisiin ihmisiin kylissä, metsissä tai niityillä. Kun he kohtaavat ihmisen, veli tai sisar irtautuu ryhmästä ja yrittää aloittaa keskustelun. Muut ryhmään kuuluvat jatkavat matkaansa.

Tällaiset ryhminä vietetyt lomat saivat aikaan paljon hyvää. Ne vahvistivat uskoa, ja niillä levitettiin hyvää uutista. Nämä ryhmälomat kuuluvat erottamattomasti tämän maan Jehovan todistajien nykyhistoriaan. Milloinkaan Jehovan todistajilla ei kuitenkaan ollut varaa antaa valppautensa herpaantua hengellisesti.

Ovela hyökkäys

Saatana Panettelija, ”valheen isä”, pyrkii jäytämään luottamusta vääristelemällä tosiasioita ja esittämällä uskolliset Jumalan palvelijat virheellisessä valossa (Joh. 8:44). Hän käytti tätä taktiikkaa heikentääkseen muinaista Israelia, kääntääkseen ensimmäisen vuosisadan juutalaiset Kristusta vastaan ja aiheuttaakseen hajaannusta varhaiskristillisessä seurakunnassa (4. Moos. 13:26–14:4; Joh. 5:10–18; 3. Joh. 9, 10). Jotkut jotka palvelevat hänen tarkoitusperiään, tavoittelevat itselleen huomattavaa asemaa. Toiset saattavat luulla olevansa oikeassa ja esittävät siksi voimakkaita mielipiteitä, vaikka he eivät tunne kaikkia tosiasioita. Saatana voi hyödyntää kummankintyyppisiä  ihmisiä, ja niin hän menetteli tässä maassa.

Tšekkoslovakialaisveljien tilanne oli vaikea 1950-luvun lopulla. Monet olivat vankilassa. Yhteydet Jehovan todistajien maailmankeskukseen olivat poikki. Jotkut antoivat omasta aloitteestaan ohjeita, jotka eivät perustuneet vahvasti Raamattuun vaan heijastivat heidän omia näkemyksiään (Tit. 1:9; Jaak. 3:1). Jotkut reagoivat ajan paineeseen ottamalla voimakkaasti kantaa asioihin, vaikka eivät tunteneet kaikkia tosiasioita (vrt. Sananlaskut 18:13, 17). Muutamat alkoivat ’vetää opetuslapsia mukaansa’ (Apt. 20:30).

Veli Müller kirjoitti myöhemmin tuon aikakauden tapahtumista: ”Ollessani Valdicen vankilassa minut vietiin eräänä tammikuun päivänä 1956 toimistoon, jossa kaksi miestä odotti minua. He sanoivat olevansa sisäasiainministeriöstä. He yrittivät taivutella minut ajattelemaan, että meidän pitäisi lieventää uskonnollisia opetuksiamme. Emme voineet yhtyä siihen, ja siksi keskustelu jäi lyhyeksi. Vuonna 1957 kaksi muuta sisäasiainministeriön virkamiestä tuli tapaamaan minua. Tuo kolmetuntinen keskustelu käytiin aivan eri hengessä. Sain selittää avoimesti, miten todistajat suhtautuivat eri kysymyksiin. Heitä kiinnosti kantamme sotapalvelukseen, verensiirtoihin, ammattiliittoihin ja joihinkin muihin asioihin. Lopuksi toinen heistä kysyi: ’Herra Müller, voimmeko me teidän mielestänne olla ystäviä?’ Vastasin: ’Ystävät ovat  hyvin läheisiä, ja heillä on paljon yhteistä. Me Jehovan todistajat uskomme Jumalaan. Mutta te kommunistit olette ateisteja. Meillä ei voi olla yhteistä pohjaa. Mutta luulen, että voimme elää rinnakkain.’ Virkamies sanoi: ’Olen iloinen vastauksestanne, koska muutoin emme olisi voineet luottaa teihin.’ Sain sellaisen käsityksen, että viimeisellä kysymyksellä haluttiin saada selville, voisiko välillämme olla minkäänlaista merkityksellistä vuoropuhelua tulevaisuudessa. Jos voisi, olisimme askeleen lähempänä ratkaisun löytymistä tilanteeseemme.”

Keskustelu johti hieman avoimempaan ajatustenvaihtoon joidenkin veljien ja hallitusviranomaisten välillä. Mutta silloisen ilmapiirin vuoksi jotkut todistajat, jotka saivat tietää näistä keskusteluista, ajattelivat, että nämä vastuulliset veljet olivat tehneet myönnytyksiä. Epäilemättä joillakuilla, jotka suhtautuivat siten, oli voimakas halu olla tinkimättä kristillisistä periaatteista. Mutta jotkut, jotka käyttäytyivät hyvin itsevarmasti, osoittivat avointa epäluottamusta hallitusviranomaisten kanssa puhuneita veljiä kohtaan. Oliko heidän epäluulolleen kuitenkaan perusteita?

Asiaan liittyi muutakin. Juraj Kaminský, joka on palvellut Jehovaa uskollisesti yli 50 vuoden ajan, selittää: ”Kun vastuulliset veljet ja monia vanhimpia oli pidätetty, jotkut niistä, jotka ottivat johdon seurakunnissa ja kierroksilla, alkoivat antaa käyttäytymissääntöjä julistajille luettelemalla, mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä.” Miten paljon parempi olisikaan ollut edistää Paavalin esimerkin mukaisesti ”uskosta tulevaa tottelevaisuutta” (Room. 16:26). Koska laki vaati ihmisiä äänestämään, jotkut todistajat menivät äänestyspaikalle mutta eivät omantunnon syistä antaneet ääntään kenellekään poliittiselle ehdokkaalle. Toisista tuntui, että nämä tinkivät periaatteistaan. Jotkut veljet suhtautuivat, ehkä ymmärrettävästikin, hyvin kielteisesti viranomaisiin, koska nämä kohtelivat väärin heidän kristittyjä veljiään. Veli Müller sanoo: ”Olin  hyvin huolissani tilanteesta, joten kirjoitin [vankilasta] syksyllä 1957 kirjeen, jonka tarkoitus oli auttaa veljiä katselemaan asioita oikeasta näkökulmasta.” Kirjeessä oli seuraava kappale:

”Sydäntäni murehduttaa vielä eräs asia. – – Haluan muistuttaa veljiä siitä, että kokouksissamme on tarkoitus tutkia Raamattua ja valmentaa Jehovan todistajista parempia, pätevämpiä sananpalvelijoita. Niissä on täysin sopimatonta keskustella politiikasta tai esittää valtion vastaisia mielipiteitä, pidettiinpä niitä missä hyvänsä tai olipa niissä läsnä kaksi tai useampia. Pitäkää tämä mielessänne, veljet, älkääkä salliko tällaisia keskusteluja. Kantaako joku teistä kaunaa hallitusta kohtaan siksi, että minä ja jotkut muut veljet olemme vankilassa? Siinä tapauksessa pyydän teitä hartaasti omasta puolestani ja näiden veljien puolesta: luopukaa tällaisista tunteista. Älkää antako periksi vihalle ja katkeruudelle, sillä me olemme esittäneet asiamme Jumalalle, ja tehkää tekin niin.” (Room. 12:17–13:1.)

Tämä kirje rohkaisi suuresti uskollisia veljiä ja sisaria. Jan Tesarz sanoi: ”Saimme hänen kirjeensä, jonka hän oli kirjoittanut vankilassa vuonna 1957. Siinä ei ollut merkkiäkään periksi antamisesta, vaan se oli pikemminkin osoitus kristillisestä järkevyydestä!” Kaikki eivät kuitenkaan suhtautuneet näin. Veli Müllerin kirjeestä tuli kiistan ja monenlaisen spekuloinnin aihe.

Jotkut erottautuvat seurakunnasta

Kun laajamittaisesta poliittisten vankien armahduksesta ilmoitettiin toukokuussa 1960, useimmat vankilassa olevat Jehovan todistajat vapautettiin. Se tuntui mahtavalta! Vaaroista huolimatta he alkoivat viipymättä saarnata jälleen hyvää uutista. Monilla heistä oli mielessään Jeesuksen Kristuksen apostolien antama esimerkki. Kun apostolit vapautettiin turvasäilöstä, he rukoilivat rohkeutta jatkaa sanan  saarnaamista. (Apt. 4:23–31.) Edessä oli kuitenkin uusia koetuksia.

Epäilykset ja epäluottamus olivat nostaneet päätään veljien keskuudessa. Kun veli Müller oli lähettänyt veljille kirjeen selventääkseen asioita, jotkut, joilla oli voimakkaita kriittisiä näkemyksiä, eivät sallineet sitä, että kirje luettaisiin seurakunnalle. Vuonna 1959 Tšekkoslovakiassa oli 2105 aktiivista todistajaa. Oli kuitenkin yli tuhat sellaista, jotka edelleen väittivät palvelevansa Jehovaa mutta jotka eivät enää olleet entisten kristittyjen tovereittensa yhteydessä. Ne jotka ottivat johdon näiden erilleen asettuneiden joukossa, jopa väittivät, että heillä oli Brooklynissa New Yorkissa sijaitsevan maailmankeskuksen ja Vartiotorni-seuran silloisen presidentin N. H. Knorrin hyväksymys.

Se miten tapahtumat kehittyivät, voimisti erilleen asettuneiden epäilyksiä entisiä kristittyjä tovereitaan kohtaan. Tšekkoslovakian hallitusviranomaiset olivat tähän mennessä yleisesti tajunneet, etteivät Jehovan todistajat ole, toisin kuin oli väitetty, amerikkalaisten imperialistien hyväksi työskenteleviä vakoojia. He tiesivät myös, ettei Jehovan todistajien toimintaa ollut kyetty pysäyttämään eikä heitä ollut saatu tinkimään uskostaan. Siksi hallitus, totalitaarinen kommunistihallitus, ryhtyi käymään vuoropuhelua todistajien kanssa. Se oli pakollista vuoropuhelua. Turvallisuuspoliisin päämääränä oli varmistua siitä, että uskonnollisia tunteita ei käytettäisi hallitusta vastaan vaan, jos mahdollista, sen tukemiseen. Toisinaan yhteydenpito oli sitä, että veli Müller tai joku matkavalvoja kutsuttiin poliisilaitokselle kuulusteltavaksi. Toisinaan taas ystävällisiltä vaikuttavia keskusteluja käytiin kahvilassa.

Jotkut sivustakatsojat, jotka eivät olleet perillä kaikista tosiasioista, luulivat näihin keskusteluihin osallistuvien veljien olevan yhteistoiminnassa turvallisuuspoliisin kanssa. Joidenkuiden tällaisten veljien nimet pantiin jopa kätyreiksi  epäiltyjen listalle, ja väitettiin, että he peukaloivat julkaistavia kirjoituksia, jotta ne miellyttäisivät turvallisuuspoliisia.

Rakkaudellista kannustusta ’etsiä Jehovaa’

Veli Knorr oli hyvin kiinnostunut Herran työstä ja niistä, jotka pyrkivät palvelemaan uskollisesti Jehovan järjestön yhteydessä. Hän kirjoitti 7. joulukuuta 1961 Tšekkoslovakian veljille kirjeen, jossa hän kiinnitti heidän huomionsa sellaisiin raamatunkohtiin kuin Miikan 2:12:een ja psalmiin 133:1. Hän selitti Seuran kantaa moniin asioihin ja ilmaisi tukevansa tiettyjä veljiä, joille oli uskottu vastuuta. Näin veljiä kannustettiin rakkaudellisesti ’etsimään Jehovaa’ – tajuamaan, miten Jehovan henki toimi parhaillaan hänen sanansa täyttämiseksi, ja sitten työskentelemään sopusoinnussa niiden kanssa, joita Jehova käytti välikappaleinaan (Sak. 8:21). Yhdessä kirjeen kappaleessa sanottiin seuraavaa:

”Rakkaat veljeni: – – Saamieni tietojen mukaan suurin osa Tšekkoslovakian veljistä säilyttää teokraattisesti kristillisen ykseyden, mutta jotkut ovat puutteellisten yhteydenpitomahdollisuuksien vuoksi antaneet huhujen ja juorujen herättää kysymyksiä mielessään, mikä on johtanut siihen, että muutamat eivät ole yhteistoiminnallisia tai eivät jätä palvelusraporttia. Tästä voi aiheutua näille muutamille vain onnettomuutta ja ongelmia, ja niin on jo käynyt. Siksi ilmoitan teille, että Seura pitää veli Adam Januškaa ja veli Bohumil Mülleriä sekä heidän kanssaan työskenteleviä veljiä vastuullisina kristittyinä valvojina Tšekkoslovakiassa, ja pyydän teitä pitämään mielessänne ne Paavalin sanat, jotka ovat Heprealaiskirjeen 13:1, 7, 17:ssä. Nämä veljet ovat kiinnostuneita teistä ja yrittävät auttaa kaikkia olemaan uskollisia Jehova Jumalalle. Työskennelkää siksi nöyrästi heidän kanssaan ja he työskentelevät teidän kanssanne Jehovan ylistykseksi.” Valitettavasti melko pian tämän kirjeen saapumisen jälkeen  Adam Januška täytyi erottaa kristitylle sopimattoman käytöksen vuoksi.

Jotkut arvostivat veli Knorrin kirjettä, mutta kaikki eivät antaneet siinä annettujen neuvojen palauttaa itseään kohdalleen. Vuonna 1962 ongelmat todellisuudessa pahenivat. Vartiotornissa julkaistiin sarja kirjoituksia, joissa selitettiin kristityn velvollisuuksia ensinnäkin Jumalaa ja sitten valtaa käyttäviä maallisia viranomaisia, Roomalaiskirjeen 13:1:ssä mainittuja ”esivaltoja”, kohtaan. Näissä kirjoituksissa korjattiin näkemystämme. Ne jotka olivat olleet epäileviä ja kriittisiä, levittivät sellaisia huhuja, että veli Müller olisi peukaloinut kirjoituksia sisäasiainministeriön ohjauksessa. Mitä pitäisi tehdä? Sen sijaan että veljet olisivat käyttäneet kaiken aikansa saadakseen ne vakuuttuneiksi, jotka eivät halunneet vakuuttua, he keskittyivät saarnaamaan hyvää uutista niille, jotka janosivat vanhurskautta.

Vuosia myöhemmin jotkut, jotka olivat jättäneet järjestön, näkivät Jehovan siunauksen lepäävän sen yllä ja pyysivät, että heidät otettaisiin takaisin. Jotkut taas pysyivät järjestön ulkopuolella aina vuoteen 1989 saakka, jolloin hallintoelin lähetti ystävällisen kirjeen, joka oli osoitettu ”Niille jotka haluavat palvoa Jehovaa ja palvella häntä yksimielisesti”. Kirjeessä kiinnitettiin huomio sellaisiin ennustuksiin kuin Sakarjan 8:20, 21:een ja Jesajan 60:22:een, jotka täyttyvät parhaillaan. Siinä tähdennettiin Matteuksen 24:45–47:ssä, 1. Korinttilaiskirjeen 10:21, 22:ssa ja Efesolaiskirjeen 4:16:ssa esitettyjä neuvoja ja mittapuita. Sitten kirjeessä sanottiin muun muassa seuraavaa:

”Olemme valitettavasti saaneet kuulla, ettette ole näihin päiviin asti olleet aktiivisesti niiden teokraattisten järjestelyjen yhteydessä ettekä ole noudattaneet niitä toimintatapoja, joiden mukaan Jumalan kansa toimii kaikissa muissa osissa maailmaa. Kirjoitamme teille kannustaaksemme teitä ilmaisemaan  halunne työskennellä sopusoinnussa Jehovan näkyvän järjestön kanssa sellaisena kuin se toimii kautta maailman ja sellaisena kuin se on teidän maassanne. Voitte omalta osaltanne osoittaa tämän vanhurskaan halunne ottamalla vastaan ne veljet, jotka olemme valinneet. He ovat valmiita järjestämään niin, että saatte tämän kirjeen ja että se luetaan teille. Voitte luottaa täysin niihin veljiin, jotka tulevat luoksenne ja jotka todistavat tämän kirjeen välityksellä saaneensa meiltä valtuutuksen. Heillä on ilo kutsua teidät takaisin yhteen laumaan, jottette enää olisi erossa siitä (Joh. 10:16).”

Tämä hallintoelimen toimenpide korjasi paljolti sitä vahinkoa, jonka Saatana oli saanut aikaan hyökätessään ovelasti seurakuntia vastaan silloin kun ne eivät voineet avoimesti olla yhteydessä Jehovan näkyvän järjestön muihin osiin.

Organisointia ja valmennusta palveluksen jatkamiseksi

Kun todistajat vapautuivat vankilasta vuonna 1960, Tšekinmaassa oli vielä paljon tehtävää hyvän uutisen saarnaamistyössä. Jotta työ saataisiin tehdyksi, tarvittiin hyvää organisointia ja valmennusta. Näiden tavoitteiden saavuttaminen silloisissa vaikeissa oloissa oli vakuuttava osoitus Jehovan rakkaudellisesta suojeluksesta ja siunauksesta.

Teokraattisessa organisoinnissa otettiin merkittävä edistysaskel, kun vuonna 1961 käynnistettiin Valtakunnan palveluskoulu, jonka tarkoitus oli antaa raamatullista erikoisvalmennusta matkavalvojille ja seurakunnan palvelijoille (nykyään heitä sanotaan esivalvojiksi). Prahalainen Karel Plzák, joka palveli tuolloin kierrosvalvojana, muistaa ensimmäisen kurssin. Se oli määrä järjestää lähellä Karlovy Varya. Kävi ilmi, että turvallisuuspoliisikin oli saanut tietää, missä se pidettäisiin. Niinpä viime hetkellä veljet päättivätkin kokoontua yksityismökillä.

Monet nuoret veljet ymmärsivät, miten tärkeää Jehovan  palvelus on. Jotkut edistyivät nopeasti kypsyyteen, ja pian heidät kutsuttiin Valtakunnan palveluskouluun. Yksi heistä, Jaromír Leneček, palveli 14-vuotiaana seurakunnan kirjantutkistelunjohtajana. 16-vuotiaana hänet nimitettiin seurakunnanvalvojan apulaiseksi, ja 20-vuotiaana hänet kutsuttiin Valtakunnan palveluskouluun. Nykyään hän kuuluu haaratoimistokomiteaan.

Vuonna 1961 käynnistettiin myös sellainen valmennusohjelma, joka paransi merkittävästi kenttäpalveluksen laatua. Kokeneelle julistajalle annettiin tehtäväksi valmentaa kokemattomampaa julistajaa. He valmistautuivat kenttäpalvelukseen yhdessä ja olivat palveluksessa yhdessä. Tavoitteena oli auttaa valmennettavaa siinä määrin, että hän voisi vuorostaan auttaa muita. Vaikka todistusta voitiin antaa tuolloin ainoastaan vapaamuotoisesti, valmennus teki monista tehokkaita Jehovan ylistäjiä.

Totalitaarisen hallituksen alaisuudessa viranomaiset usein tarkkailevat huolellisesti postia. Niinpä matkavalvojista tuli Tšekkoslovakiassa tärkeä yhdysside teokraattisessa viestinnässä. Jokaista kierrosvalvojan vierailua odotettiin kovasti. Eduard Sobička muistelee: ”Matkavalvojan oli oltava ansiotyössä, ja siksi hän saattoi työskennellä seurakuntien kanssa joka toinen viikonloppu perjantaista sunnuntai-iltaan, yhteensä viisi päivää kuussa. Niissä maissa, joissa ei ole laillisia rajoituksia, kierrosvalvoja käyttää seurakunnan kanssa tämän verran aikaa yhdessä viikossa. Tästä syystä kierrokseen kuului yleensä vain kuusi seurakuntaa.” Näiden veljien välityksellä yhteys seurakuntiin säilyi, ja ne pysyivät ajan tasalla.

 Kun varovaisuus unohtui

Toisinaan, kun työ menestyi, oli helppo unohtaa, että Jehovan todistajat työskentelivät yhä kiellon alaisuudessa. Valvontatehtävissä olevat veljet kannustivat toimimaan aina järkevästi. Mutta jotkut eivät olleet tyytyväisiä käytössä oleviin menetelmiin. He halusivat tuloksia nopeammin.

Eräänä päivänä kaksi veljeä kokosi yhteen joukon ihmisiä eräässä Prahan puistossa. Toinen veljistä nousi penkille ja alkoi pitää puhetta. Kun muuan mies väkijoukosta esitti vastalauseita, veli kutsui häntä paholaisen asiamieheksi. Poliisi saapui paikalle ja pyysi veljiä näyttämään henkilöllisyystodistuksensa, mutta asia ei jäänyt siihen. Tapaus johti suureen poliisioperaatioon. Muutaman päivän aikana Prahassa pidätettiin yli sata veljeä ja sisarta. Tästä oli kaksi seurausta: oikeudenkäyntejä ja opetus veljille. Kuusi pidätetyistä joutui oikeuden eteen, ja heille langetettiin rangaistukset.

Vaikka tapaus ei hidastanutkaan palvelusta, se muistutti veljiä tarpeesta osoittaa käytännöllistä viisautta (Sananl. 3:21, 22). Tämä oli erityisen tärkeää 1960-luvun loppupuolella, kun heräsi toiveita kiellon poistamisesta.

Palvontavapaus näköpiirissä?

Vuonna 1968 tapahtui odottamattomia muutoksia. Niin sanotut uudistusmieliset kommunistit nousivat valtaan, ja he alkoivat työskennellä demokratisoinnin hyväksi. Kansa piti muutoksia tervetulleina, ja puhuttiin ”ihmiskasvoisesta sosialismista”.

Miten Jehovan todistajat suhtautuivat muutoksiin? Varauksellisesti. Vaikka he suhtautuivat myönteisesti siihen, että järjestelmä muuttui vapaamielisemmäksi, ja toivoivat, että kielto poistettaisiin, he varoivat tekemästä hätäisesti sellaista, mitä he saattaisivat myöhemmin joutua katumaan. Tämä oli viisasta. (Sananl. 2:10, 11; 9:10.) Kun suhteellista vapautta oli jatkunut kahdeksan kuukautta, viiden Varsovan liittoon  kuuluvan maan joukot tunkeutuivat Tšekkoslovakiaan. Noin 750000 sotilasta ja 6000 panssarivaunua tekivät lopun ”ihmiskasvoisesta sosialismista”. Ihmiset olivat sekasorron vallassa. Jehovan todistajille oli kuitenkin myöhempinä vuosina paljon apua siitä, että he olivat pysyneet puolueettomina ”Prahan kevään” aikana, koska valtion viranomaisten täytyi myöntää, etteivät Jehovan todistajat olleet uhkana hallitukselle.

Hämmästyttävää kyllä, noiden tapahtumien jälkeen tšekkoslovakialaiset saivat jonkin aikaa matkustaa vapaasti Länsi-Euroopassa. Monet Jehovan todistajat tarttuivat tähän tilaisuuteen pääasiassa siksi, että tuona vuonna oli määrä pitää kansainvälisiä ”Rauha maassa” -konventteja. Noin kolmesataa veljeä ja sisarta matkusti eri puolilta Tšekkoslovakiaa Nürnbergiin Länsi-Saksaan, lähimpään konventtikaupunkiin. Se valoi heihin uutta hengellistä voimaa. Pian rajat kuitenkin suljettiin uudestaan.

1970-luvun alkupuolella alkoi niin sanottu poliittisen normalisoinnin kausi. Ne jotka olivat vuonna 1968 kannattaneet uudistusliikettä, karsittiin järjestelmällisesti pois poliittisesta ja kulttuurielämästä. Tämä koski lähes 30000:ta ihmistä. Melkein joka neljäs turvallisuuspoliisin viranomainen oli kannattanut uudistuksia, ja he menettivät työpaikkansa. Jotkut sanoivat, että pimeä keskiaika oli palannut.

Vaikka nyt elettiinkin erilaista aikaa kuin 1950-luvulla, turvallisuuspoliisi piti jälleen tarkasti silmällä Jehovan todistajien toimintaa. Joissakin osissa maata veljiä vangittiin. Todistajat eivät lopettaneet saarnaamista, mutta he olivat varovaisempia.

”Ihmisen olemassaolon kuusituhatta vuotta”

Vuonna 1969 tšekinkielisessä Vartiotornissa alettiin julkaista artikkelisarjaa, joka perustui kirjaan Iankaikkinen elämä Jumalan lasten vapaudessa. Kirjan ensimmäisessä luvussa  väliotsikon ”Ihmisen olemassaolon kuusituhatta vuotta päättyy” alla selitettiin riemuvuotta ja Raamatun ajanlaskua. Joihinkuihin tämä aineisto vaikutti myönteisesti. Se herätti myös monia kysymyksiä, ja sen pohjalta rakenneltiin teorioita.

Tšekkoslovakian toimisto lähetti kaikille seurakunnille kirjeen, joka oli päivätty 22. helmikuuta 1972. Siinä selitettiin laajasti niitä syitä, joiden vuoksi meidän ei pitäisi esittää ehdottomia väitteitä siitä, milloin Harmagedon alkaa. Siinä osoitettiin, ettei missään Seuran julkaisussa ollut sanottu, että Harmagedon alkaisi jonain nimenomaisena vuotena. Kirjeessä sanottiin lopuksi: ”Jehovan todistajat ovat kautta maailman perillä näistä tosiasioista, eikä kenenkään pidä esittää niiden lisäksi omia väitteitä siitä, mitä tapahtuu ennen vuotta 1975 tai sen aikana. Tällaiset väitteet eivät perustu Raamattuun, ja ne voisivat vaikuttaa haitallisesti saarnaamistyöhön. Pyrkikää siksi siihen, että ’puhuisitte kaikki yhtäpitävästi ja ettei keskuudessanne olisi jakaumia, vaan että olisitte sopivasti yhteen liittyneitä samanmielisinä ja samassa ajatussuunnassa’ (1. Kor. 1:10). Sillä siitä päivästä ja hetkestä ei tiedä kukaan.” (Matt. 24:36.)

Mitä tapahtui

Helmikuussa 1975 monia veljiä pidätettiin poliisin järjestämässä operaatiossa. Myöhemmin vuoden aikana toimeenpantiin lisää pidätyksiä eri puolilla maata. Brnolainen Stanislav Šimek, joka oli ollut vangittuna useita kertoja aiemmin, sanoo: ”30. syyskuuta 1975 minut pidätettiin ja asuntoni ja työpaikkani tutkittiin. Poliisi takavarikoi viisi säkillistä kirjallisuutta. Sain myöhemmin tietää, että operaatioon oli osallistunut kaksisataa turvallisuuspoliisin asiamiestä. He tutkivat 40 kotia ja takavarikoivat puoli tonnia aineistoa. Meille langetettiin 13 tai 14 kuukauden vankeusrangaistuksia.”

Kotietsinnät olivat hyvin epämiellyttäviä. Valvojien  kodeissa oli usein seurakunnanraportteja, ja niitä oli vaikea kätkeä hyvin. Jehova kuitenkin sokaisi useammin kuin kerran niiden silmät, jotka halusivat vahingoittaa hänen palvelijoitaan. Plzeňiläinen veli Mařák muistelee: ”Olin tuolloin palvelusvalvoja. Minulla oli eräässä lasiovisessa kaapissa suuri kirjekuori, jossa oli palvelusraportteja, lahjoituksia sekä luettelo kaikista vanhimmista ja avustavista palvelijoista. Kun etsintää suorittavat miehet lähestyivät kaappia, vaimoni katsoi minuun ja pyysi hiljaa mielessään apua Jehovalta. Miehet katsoivat lasin läpi juuri siltä kohtaa, jossa suuri harmaa kirjekuori oli, mutta tuntui siltä kuin heidän silmänsä olisi sokaistu eivätkä he nähneet sitä. Kiitimme Jehovaa sydämemme pohjasta tästä suojeluksesta.”

Valtion viranomaiset kohtelivat veljiä joskus huvittavallakin tavalla. Vuonna 1936 kastetulle ja useita kertoja vankilassa olleelle Michal Fazekašille tapahtui seuraavaa: ”Vuonna 1975 minut tuomittiin jälleen. Tällä kertaa minut päästettiin ehdonalaiseen vapauteen. On kiinnostavaa, että tuona samana vuonna, jolloin toisen maailmansodan päättymisestä tuli kuluneeksi 30 vuotta, minun eläkettäni nostettiin tunnustukseksi ’Saksan valtakunnan asevoimien heikentämisestä’, koska minut oli lähetetty keskitysleiriin kristillisen puolueettomuuteni vuoksi.”

Seurakuntien rajat merkitään kartalle

Helmikuun 1. päivänä 1976 perustettiin viisihenkinen maakomitea huolehtimaan Jehovan todistajien toiminnasta Tšekkoslovakiassa. Siihen kuuluivat Ondřej Kadlec, Michal Moskal, Bohumil Müller (koordinaattori), Anton Murín ja Eduard Sobička.

Myöhemmin tuona vuonna Ondřej Kadlec kävi yksityisesti Jehovan todistajien Suomen-haaratoimistossa. Palvelusosastolla hän huomasi Suomen kartan, johon oli merkitty piirit, kierrokset ja seurakuntien alueet. Palattuaan kotiin hän  ehdotti maakomitean kokouksessa, että Tšekkoslovakiassakin tehtäisiin tällainen kartta. Veli Müller sanoi päättäväisesti, että tällainen kartta voisi herättää epäilyksiä hallitusviranomaisissa ja aiheuttaa siten valtavasti vahinkoa. Veli Kadlec muistelee: ”Minulla ei ollut mitään halua ottaa asiaa uudestaan esiin. Mutta vain kahta kuukautta myöhemmin veli Müller otti itse asian esiin.” Oli käynyt ilmi, että tällaista järjestelyä tarvittiin. Pian kaikki seurakunnat oli saatettu sen piiriin.

Miten sitten Tšekkoslovakian alue, jossa oli 220 seurakuntaa sekä 8 piiriä ja 35 kierrosta, pitäisi jakaa? Tehtävä annettiin prahalaiselle Jaroslav Boudnýlle. Hän kertoo: ”Oma-aloitteisuudelle jäi paljon tilaa. Oli myös suurenmoista työskennellä veli Müllerin kanssa, joka oli työssään hyvin perusteellinen. Paneuduin tehtävääni innoissani ja esitin monia rukouksia sen puolesta. Oli kirjattava tuhansia seurakuntien alueiden rajakohtia, ja tehtävä vaati paljon piirtämistä.”

Muita alueita käydään

Kun seurakunnille oli määrätty alueet, seurakuntia kehotettiin mahdollisuuksiensa mukaan huolehtimaan vapaista alueista. Oli koskettavaa nähdä, miten auliisti monet seurakunnat, varsinkin Määrissä sijaitsevan Ostravan ja sen lähiympäristön seurakunnat, ottivat vastaan tämän ylimääräisen tehtävän. Joidenkuiden oli matkustettava jopa 200 kilometriä päästäkseen alueelle.

Miten työ järjestettiin? Veljet varasivat matkaan koko viikonlopun: he lähtivät lauantaiaamuna ja palasivat sunnuntai-iltana. Autot olivat aina täynnä, ja veljet huolehtivat itse kuluistaan. Julistajat saattoivat tehdä tällaisen matkan joka toinen viikko.

Julistajille annettiin seuraavanlaiset ohjeet: heidän tuli käyttäytyä kuin turistit, jättää autonsa kylän ulkopuolelle, kävellä kylän läpi vain yhteen suuntaan, aloittaa ystävällisiä  keskusteluja, siirtyä vähitellen todistamiseen ja, jos ilmeni vastustusta, palata alkuperäiseen aiheeseen ja päättää keskustelu ystävällisesti. Kymmenen vuoden aikana vaikeuksia ilmeni vain harvoin.

Jotta työ saataisiin ulotetuksi muille alueille, joitakuita, joita vanhimmat olivat suositelleet, määrättiin lyhyeksi aikaa tienraivauspalvelukseen. Kuten aiempinakin vuosina, heidät lähetettiin alueelle yleensä vähintään viikoksi. Prahassa ensimmäisten joukossa olivat Marie Bambasová ja Karla Pavlíčková, jotka olivat olleet paljon tekemisissä toistensa kanssa lähes 30 vuoden ajan. Karla muistelee: ”Marie jäi eläkkeelle vuonna 1975. Kun hän oli toista päivää eläkkeellä, lähdimme tienraivaajiksi Määriin. Elettiin vainojen aikaa, joten tällainen palvelus saattoi olla vaarallista, varsinkin siellä, missä me olimme. Palvelimme Itävallan rajan tuntumassa. Muuan paikallinen sisar antoi meille seuraavan neuvon: ’Älkää ottako kirjallisuutta mukaanne. Jos jäätte kiinni, sanokaa olevanne lyhyellä matkalla, lähtekää sen jälkeen alueelta älkääkä palatko minun luokseni. Lähetän tavaranne jälkikäteen.’ Jehova kuitenkin siunasi meitä. Ensimmäinen kokemuksemme tällaisesta palveluksesta oli suurenmoinen. Olimme tällaisessa tienraivauspalveluksessa joka vuosi, ja meidät lähetettiin aina eri paikkaan.”

Toisinaan tällaiset tienraivausmatkat suuntautuivat vieläkin etäämmälle. ”Veli, Bulgariassa tarvitaan apua! Puhut venäjää, ja sopisit siksi tähän tehtävään.” Näin sanottiin eräälle prahalaiselle veljelle 1970-luvun loppupuolella. Hän ja hänen vaimonsa matkustivat säännöllisesti Bulgariaan, joskus jopa kahdesti vuodessa, 13 vuoden ajan.

Eikö tšekkiläisille julistajille ollut riittävästi työtä kotimaassaan, koska heidän täytyi matkustaa Bulgariaan paljon vaikeampiin oloihin? Tšekkoslovakiassa oli runsaasti tehtävää, mutta veljillä oli myös voimakas halu auttaa siellä, missä apua tarvittiin.

 Edellä mainittu prahalainen veli, joka osallistui tähän toimintaan, kertoo, millainen Bulgarian kenttä oli noina päivinä: ”Bulgarialaiset ovat luonteeltaan hyvin vieraanvaraisia. Siksi heistä tuli meille läheisiä. Aikanaan aloimme ymmärtää heidän tilannettaan. He puhuivat totuudesta lähinnä sukulaisilleen. Monet heistä eivät olleet koskaan tulleet ajatelleeksi sitä, että he voisivat lähestyä ihmisiä kadulla. Erään kerran, kun minulle annettiin tehtäväksi pitää muistonviettopuhe Sofiassa, tartuin tilaisuuteen, koska paikalla oli koko joukko todistajia. Kokemusten ja näytteiden avulla osoitimme julistajille, miten voi todistaa ’turvallisesti’. Oli tärkeää, ettei sanonut: ’Tutkin Raamattua’, vaan että aloitti keskustelun neutraalista aiheesta ja siirtyi vähitellen Raamattuun. Saatoimme esimerkiksi sanoa: ’Olen kuullut, että Raamatussa sanotaan...’ Julistajat omaksuivat ilomielin tämän uuden tavan tehdä palvelusta, ja Jumalaa koskeva sanoma alkoi levitä heidän lähipiirinsä ulkopuolelle.”

Innokas toiminta herättää levottomuutta viranomaisissa

Aina kun hyvän uutisen saarnaamista lisättiin, vainoojamme panivat sen nopeasti merkille, vaikka veljemme pyrkivät olemaan arvostelukykyisiä. Poliittisten viranomaisten ja poliisin huomio kiintyi muun muassa lähellä Karlovy Varya sijaitsevaan Nejdekin seurakuntaan. Matkavalvojana vuosia palvellut Juraj Kaminský sanoo: ”Jossain vaiheessa he jopa luulivat, että koko maan työtä ohjattiin Nejdekistä. Kommunistien korkeat virkamiehet neuvottelivat säännöllisesti siitä, miten toimintamme voitaisiin pysäyttää. Kerran eräässä Karlovy Varyn hotellissa pidettiin konferenssi, johon tuli asiantuntijoita Prahasta asti. Läsnäolijoiden joukossa oli kaksi hallitusviranomaista sekä ministeriöiden ja poliisin edustajia. Paikalla oli noin kaksisataa ihmistä.

Puhujalla oli meidän Totuus-kirjamme puhujakorokkeella.  Hän kuvaili yksityiskohtaisesti Jehovan todistajien järjestöä ja kiinnitti huomion siihen, että me olemme perusteellisia ja kyvykkäitä organisoijia. Saavuttaessaan huippukohdan Jehovan todistajien ylistämisessä hän julisti: ’Meidän on kyettävä parempaan, jotta he eivät pääsisi otteestamme!’”

Vainottuja Jeesuksen Kristuksen kunnioittamisen vuoksi

Kristuksen kuoleman muistonvieton päivämäärää oli mahdoton pitää salassa kommunistien poliisilta. Božena Pětníková, joka asui Prahassa, kertoo tällaisesta tapauksesta: ”Tuolloin seurakunnissa oli vähän veljiä, ja siksi sisaria määrättiin johtamaan kokouksia yksityiskodeissa. Kokouksissa oli läsnä enintään kymmenen henkeä. Vuonna 1975 ryhmämme oli määrä pitää muistonvietto paikassa, jossa ei ollut aiemmin pidetty kokouksia. Noin 40 minuutin kuluttua rauhamme häiriintyi, kun ovikello soi ja ovea potkittiin raivokkaasti. Meteli jatkui, ja huoneiston haltija avasi oven. Huoneeseen tuli kolme miestä, joista kahdella oli poliisin univormu ja yhdellä siviilivaatteet. ’Sehän onkin rouva Pětníková! Meillä ei ollut aavistustakaan siitä, että löytäisimme teidät täältä! Mitä te täällä teette?’ kysyi siviilipukuinen mies. ’Vietämme Jeesuksen Kristuksen kuoleman muistoa. Olkaa hyvä ja istukaa alas ja antakaa meidän pitää tilaisuus loppuun’, vastasin rauhallisesti. He eivät tietenkään suostuneet siihen. He pyysivät nähdä henkilöllisyystodistuksemme ja tiedustelivat yksi kerrallaan jokaiselta erikseen, miksi hän oli siellä. Sitten vuoroon tuli muuan iäkäs sisar. Pelkäsin hieman, mitä hän sanoisi. Hänen vastauksensa rohkaisi kuitenkin meitä kaikkia: ’Olen Jehovan todistaja ja kunnioitan Jehovaa’, hän sanoi. ’Kiittäkää onneanne, että olette noin iäkäs’, vastasi poliisi, joka yllättyi hänen rohkeudestaan. Sitten he pakottivat meidät lähtemään, ja minun oli  paikallisella poliisilaitoksella vahvistettava allekirjoituksellani se, että olin johtanut muistonviettoa.”

Kaksitoista vuotta myöhemmin, vuonna 1987, turvallisuuspoliisi pidätti monia veljiä muistonvieton yhteydessä eri puolilla Böömiä. Eniten heitä kiinnosti, missä muistonvietto oli pidetty ja kuka oli johtanut sitä. Kun muistonvietto oli päättymässä eräällä paikkakunnalla, poliisi vaati kaikkia läsnäolijoita todistamaan henkilöllisyytensä, ja yksi veli pidätettiin ja häntä kuulusteltiin. Eräässä paikassa kolmea sisarta vastaan nostettiin syyte, ja perusteeksi esitettiin se, että he olivat käyneet erään naisen luona ja ”tutkineet Jehovan todistajat -nimisen kielletyn uskonlahkon kirjallisuutta”.

Sisar Miluše Pavlová tuomittiin vankilaan Pardubicessa, mutta ei siksi, että hän olisi jäänyt kiinni jostain, vaan epäilyjen perusteella. Virallinen syy tuomioon oli seuraava: ”Asiantuntijalausunnosta käy ilmi, että syytetty on levittänyt ja monistanut kiellettyä kirjallisuutta. Muutoksenhakutuomioistuin pysyttää voimassa alkuperäisen päätöksen ja lisää: ’Hänet tuomittiin varoitukseksi itselleen ja muille.’”

Hengellisen ravinnon valmistaminen

Tutkimiseen tarkoitetun raamatullisen kirjallisuuden valmistamisessa oltiin kommunistihallinnon aikana hyvin huolellisia. Keskivertojulistaja ei tiennyt, miten se käännettiin, painettiin ja saatettiin käyttöön. Yleisesti ei tiedetty, ketkä toimivat kääntäjinä, korjauslukijoina, painajina tai kirjansitojina.

Kun kääntäjä oli kirjoittanut koneella puhtaaksi tšekinkielisen Vartiotornin kirjoituksen ja antanut sen korjauslukijalle, hän näki aineiston seuraavan kerran vasta sitten, kun sitä käytettiin seurakunnankokouksissa. Kaikki, myös kirjat ja kirjaset, käännettiin tällä tavalla. Silti käännösten taso oli suhteellisen hyvä. Herätkää!-lehteä ei käännetty tuona aikana.

 Vanhimmistotkaan eivät tienneet, ketkä heidän seurakunnastaan osallistuivat kääntämiseen. Joskus kävi niin, että kun näiden veljien kenttäpalvelus käännöstöiden vuoksi väheni, vanhimmat yrittivät auttaa heitä, koska he luulivat, että heidän hengellisyytensä oli laimenemassa. Kääntäjät ja korjauslukijat eivät silti paljastaneet, mitä he tekivät.

Näissä hyvin vaikeissa olosuhteissa toteutettiin aivan ainutlaatuinen hanke. Koko Pyhän Raamatun Uuden maailman käännös käännettiin tšekiksi. Vuosina 1982–86 se myös painettiin ja sidottiin viitenä nidoksena Tšekkoslovakiassa, ja jokainen todistajaperhe sai käännöksen itselleen. Samalla tavoin valmistettiin myös slovakinkielinen Uuden maailman käännös, mutta se valmistui myöhemmin.

Miten kirjallisuus saatiin painetuksi

1950-luvulla veljet, jotka eivät olleet vankilassa, näkivät paljon vaivaa pitääkseen huolta siitä, että heidän kristityt veljensä ja sisarensa saivat hengellistä ravintoa. Kiellon voimaantulon ja vastuullisten veljien pidättämisen jälkeen tilanne oli jonkin aikaa usein sellainen, että monien seurakuntien oli käytettävä samaa Vartiotorni-lehteä. Vähitellen tilanne parani. Aikanaan jokaisella seurakunnalla oli oma lehti ja myöhemmin jokaisella perheellä. Julistajilla oli tapana kirjoittaa tietoja muistiin käsin. Heillä ei ollut kirjoituskoneita.

Juraj Kaminský Nejdekin seurakunnasta kertoo tyypillisestä tilanteesta, johon veljet törmäsivät. Hän sanoo: ”Kun veljet lopulta saivat hankituksi kirjoituskoneen, se oli vanha. Mies joka myi sen heille, kaivoi sen esiin heidän silmiensä edessä maassa olevasta kuopasta. Myöhemmin he löysivät keinoja ostaa uusia koneita ja valokuvien suurentamiseen tarvittavia laitteita.”

Monet osallistuivat kirjallisuuden jäljentämiseen. Useat sisaret, joista jotkut olivat yli 70-vuotiaita, opettelivat kirjoittamaan  koneella. Veljien onnistui jopa salakuljettaa kirjallisuutta vankiloihin. Vuonna 1958 he alkoivat valmistaa Vartiotornista pienikokoisia valokuvajäljennöksiä. Kolmekin tällaista jäljennöstä voitiin kätkeä saippuapalaan tai hammastahnaputkeen ja lähettää veljille vankilaan. He kirjoittivat käsin niistä itselleen jäljennökset ja hävittivät alkuperäiskappaleet.

Herbert Adamya pyydettiin vuonna 1972 auttamaan kirjallisuuden jäljentämisessä. Hänelle annettiin tehtäväksi organisoida kirjallisuuden tuottaminen koko Tšekkoslovakiaa varten. Hän muistelee: ”Aluksi sadat seurakunnanjulistajat valmistivat kirjallisuutta käsin. Loppuvaiheessa – juuri ennen kommunismin kukistumista – meillä oli nykyaikaisten, hyvin varustettujen maanalaisten painojen verkko, joka kykeni tuottamaan monin verroin enemmän kirjallisuutta kuin tuolloin oli tarpeen.”

Veli Adamy sanoo ajasta, jolloin he käyttivät ensimmäistä monistuskonettaan: ”Nelisen kertaa vuodessa koko paino täytyi siirtää johonkin ennalta määrättyyn paikkaan, jota ei ollut helppo saada selville. Erään ’operaation’ aikana työryhmä painoi, kokosi, sitoi ja lähetti noin 12000 kirjaa. Tällainen operaatio kesti noin viikon. Työntekijät nousivat kello neljä aamulla ja menivät nukkumaan monesti puolenyön jälkeen. Kun operaatio oli suoritettu, vein kirjallisuuslaatikot lähimmälle juna-asemalle. Siellä ne luovutettiin kuriirille, joka vei ne joskus jopa 600 kilometrin päähän.”

Aikanaan veljet alkoivat salaa valmistaa itse rakennetuissa tuotantokeskuksissa omia monistuskoneita. He tekivät kaiken kaikkiaan 160 tällaista konetta, ja jotkin niistä toimitettiin Romanian veljille.

1980-luvulla Tšekkoslovakian veljet alkoivat käyttää offsetmenetelmää, mikä paransi huomattavasti heidän työnsä laatua. Tämä edellytti sitä, että heidän oli rakennettava itse  omat offsetpainokoneensa. Puolessatoista vuodessa he olivat rakentaneet 11 tällaista konetta, joissa oli elektronisella tunnistuslaitteella varustettu painoarkin alistin. Yhdellä koneella voitiin tuottaa 11000 laadukasta painoarkkia tunnissa.

Kahteen Prahan painoon tehdään ratsia

Vuoden 1986 lopulla turvallisuuspoliisin onnistui paikantaa ja sulkea kaksi painoistamme. Kun toiseen niistä oli tehty ratsia, asiasta kirjoitettiin sisäasiainministeriön sisäisessä tiedotuslehdessä. Muuan ystävällinen poliisi antoi lehden todistajille. Alussa esitettiin tavanomaista propagandaa, joka pyrki yhdistämään todistajat ulkomaisiin poliittisiin liikkeisiin. Sitten kirjoituksessa kerrottiin yksityiskohtia poliisin operaatiosta ja todistajille langetetuista tuomioista. Kirjoitus päättyi yllättävään tunnustukseen: ”Jehovan todistajat käyttäytyvät hyvin kohteliaasti ulkopuolisia kohtaan. He ovat avuliaita ja ahkeria, mutta sen pidemmälle he eivät mene. He eivät halua olla mukana sosialistisen työosaston toiminnassa tai muussa vastaavassa työssä. Heidän ei tiedetä varastaneen, tupakoineen, käyttäneen väärin alkoholia tai huumeita. – – Ketään heistä ei ole koskaan syytetty siveellisyys- tai omaisuusrikoksesta. Lahkon jäsenet pyrkivät puhumaan totta. He eivät koskaan paljasta toistensa nimiä vaan käyttävät toisistaan vain nimitystä ’veli’ ja ’sisar’. He puhuvat aina vain itsestään, ja jos heitä pyydetään antamaan jotain nimenomaista tietoa, he pysyvät vaiti, eivät ainoastaan ollessaan syytettyinä, vaan myös silloin, kun heidät kutsutaan todistajiksi.”

Parin painon sulkeminen ei tietenkään pysäyttänyt Jumalan valtakunnan julistustyötä. Kasvu jatkui vuonna 1987. Julistajien määrä saavutti Tšekkoslovakiassa uuden huipun: 9870. Osa-aikaiseen tai vakituiseen tienraivaukseen osallistui keskimäärin 699 henkeä.

 Voitaisiinko työ rekisteröidä?

Kun vuonna 1972 asetettiin kautta maailman kunkin Jehovan todistajien seurakunnan toimintaa valvomaan vanhimmisto, tämä järjestely tuli voimaan myös Tšekkoslovakiassa. Vuonna 1976 nimitettiin viisijäseninen maakomitea huolehtimaan Jehovan todistajien toiminnasta tässä maassa.

Toisaalta ei Jehovan todistajia eikä sellaista yhdistystä, joka hoitaisi tarpeellisia talousasioita heidän puolestaan, ollut rekisteröity, eikä heillä ollut Tšekkoslovakiassa toimistoa, josta heidän työtään olisi voitu johtaa. Niinpä Prahasta ostettiin maaliskuussa 1979 keskeneräinen kolmikerroksinen rakennus kahden todistajan nimiin. Rakennukselle tuli työskentelemään viikoksi kerrallaan 10–12 hengen vapaaehtoisryhmiä. Heitä tuli Prahaan jopa Slovakian etäisistä osista. Puolen vuoden kuluttua asuntola voitiin ottaa käyttöön, ja se puoli, joka palvelisi toimistona, valmistui vuotta myöhemmin. Rakennus palveli hyvin toimistona vuoden 1994 kevääseen asti.

1970-luvun loppupuolella näytti siltä, että voitaisiin aloittaa neuvottelut rekisteröinnistä. Niinpä 1. kesäkuuta 1979 lähetettiin kirje Tšekkoslovakian sosialistisen tasavallan puhemiehistön alaiseen uskontoasiain kansliaan. Kirjeessä  sanottiin: ”Suonette meidän pyytää Jehovan todistajina tunnetun uskonnollisen ryhmän puolesta keskustelun järjestämistä. Haluaisimme saattaa tietoonne, että tietyt henkilöt, jotka ovat vastuullisissa asemissa Jehovan todistajien järjestössä, haluaisivat tarkastella kanssanne tämän uskonnollisen ryhmän ja Tšekkoslovakian sosialistisen tasavallan nykyisen oikeusjärjestelmän välisen suhteen korjaamista.”

Vastaus tuli lähes vuotta myöhemmin, ja keskustelut käytiin 22. huhtikuuta 1980. Tämän jälkeen jätettiin sisäasiainministeriöön Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran rekisteröintiä koskeva hakemus. Perustamiskirjan lisäksi se sisälsi hyvin perustellun 13-kohtaisen lausunnon. Kohdassa 5 sanottiin:

”Jos valtio tunnustaa Jehovan todistajat, kokonaiset seurakunnat pitäisivät kokouksia tähän tarkoitukseen varatuissa paikoissa. Seurakuntia ei tarvitsisi jakaa pieniin ryhmiin. Kokouksia johtaisivat pätevät ihmiset, minkä ansiosta Vartiotorni-seura voisi paremmin valvoa alaisuudessaan toimivia seurakuntia. Myös valtion viranomaiset olisivat paremmin selvillä Jehovan todistajien toiminnasta. Valtion edustajat voisivat milloin tahansa käydä julkisissa kokouksissa varmistuakseen siitä, että nämä kokoukset ovat vaarattomia ja hyödyllisiä.”

Vastausta ei koskaan saatu.

Turvallisuuspoliisi pitää laajalti kuulusteluja

Vuonna 1985 ilmapiiristä voitiin aistia, että poliittinen järjestelmä oli jännittynyt. Järjestelmä oli hyvin herkkä kaikelle, mikä uhkasi sen vakautta. Siksi veljiämme kuulusteltiin useammin. Monet näistä kuulusteluista pidettiin Prahassa. Poliisipäällikkö antoi lukuisille veljille niin sanotun varoituksen. Tämä merkitsi sitä, että heidät pantiin pysyvästi koetusajalle.

 Seurakunnat saivat Jehovan todistajien Prahan-toimistolta tuon vuoden aikana viisi kirjettä, joissa heitä kannustettiin ystävällisesti mutta lujasti noudattamaan Filippiläiskirjeen 4:5:n periaatetta: ”Tulkoon järkevyytenne tunnetuksi kaikille ihmisille.”

Turvallisuuspoliisin kiinnostava ehdotus

Sitten keväällä 1988 turvallisuuspoliisi ehdotti, että paikalliset vastuulliset veljet kutsuisivat Seuran maailmankeskuksen edustajan vierailulle, jotta hän voisi käydä epävirallisia neuvotteluja liittovaltion sisäasiainministeriön viranomaisten kanssa. Esityslistalla olisivat ”jotkin keskinäisten suhteittemme piirteet – – pohjustuksena mahdolliselle tulevalle keskustelulle valtuutuksen saaneiden valtion viranomaisten kanssa”. Tämä totisesti merkitsi muutosta entiseen.

Ennen kuin tätä tapaamista koskevat järjestelyt saatiin valmiiksi, Wienissä Itävallassa pidettiin ”Jumalallisen oikeuden” piirikonventti. Konventtiin osallistui suuri tšekkoslovakialaistodistajien ryhmä, mistä viranomaiset olivat täysin selvillä.

Sillä välin edistyttiin vähitellen järjestelyissä, jotka koskivat Seuran päätoimiston henkilökuntaan kuuluvien jäsenten ja sisäasiainministeriön korkeiden viranomaisten välisiä keskusteluja. Lopulta näiden kahden osapuolen välinen kokous pidettiin aamulla 20. joulukuuta 1988 Prahassa Forum-hotellin kokoussalissa. Seuraa edustivat Milton Henschel ja Theodore Jaracz hallintoelimestä sekä Willi Pohl Saksan haaratoimistosta. Hallintoelimen veljillä ei ollut suuria odotuksia. He tiesivät, että vaadittaisiin kärsivällisyyttä ja aikaa. Tämä oli kuitenkin suuri askel eteenpäin. Tämä kokous vaikutti epäilemättä merkittävästi siihen, mitä tapahtui seuraavana vuonna.

Suuria kansainvälisiä konventteja oli suunniteltu  pidettäväksi kolmessa Puolan kaupungissa. Tšekkoslovakialaiset Jehovan todistajat halusivat osallistua niihin. Asiasta keskusteltiin turvallisuuspoliisin kanssa. Miten innoissaan he olivatkaan, kun 10000 todistajalle annettiin lupa matkustaa Puolaan! Määrä oli yli puolet Tšekkoslovakian Jehovan todistajista tuohon aikaan. Jotkut alkoivat pelätä, kun sisäasiainministeriö vaati luettelon kaikista matkalle menevistä. Mutta ”Jumalisen antaumuksen” teemaa käsittelevä konventtiohjelma, läsnäolijoiden innostuneisuus ja puolalaistodistajien suurenmoinen vieraanvaraisuus vahvisti yli odotusten niitä, jotka tekivät matkan.

Jumalalta saatuun työhön keskittyminen

Myöhemmin samana vuonna, 17. marraskuuta 1989, Prahassa puhkesi opiskelijoiden mielenosoitus. Kommunistihallitus turvautui raakaan voimaan ja lähetti poliisin erikoisyksiköitä  hajottamaan Prahan Národní třídalla (Kansalliskadulla) järjestetyn mielenosoituksen. Tämä synnytti kommunistihallituksen vastaisen rauhanomaisen protestiliikkeen. Myöhemmin on alettu puhua samettivallankumouksesta. Jehovan todistajilta tämä tilanne vaati erityistä varovaisuutta, koska ihmiset olivat kuohuksissaan eikä ollut helppo säilyttää kristillistä puolueettomuutta.

Prahan toimisto lähetti 22. marraskuuta 1989 kaikille Tšekkoslovakian seurakunnille kirjeen. Siinä sanottiin muun muassa: ”On erinomaista, että veljet keskittyvät evankelioimistyöhön eivätkä anna minkään hajottaa huomiotaan. – – Arvostamme suuresti rakkaitten veljiemme ja sisariemme hyvää työtä ja arvostelukykyä. Heidän palveluksensa ja sen tulokset osoittavat, että Jehova on myös tässä maassa todistajiensa kanssa. Me pidämme tätä suuressa arvossa ja rukoilemme Jehova Jumalalta, että pysyisimme hänen suosiossaan. Lähetämme teille rakkaat veljelliset terveisemme.” Hieman tätä ennen päättyneen palvelusvuoden aikana julistajia oli ollut Tšekinmaassa enimmillään 11394 – jälleen erinomaista kasvua.

Vuoden 1989 lopussa Tšekkoslovakia sai uuden hallituksen. Maakomitea etsi heti keinoja Jehovan todistajien aseman laillistamiseksi. Jotkut komitean jäsenet kävivät tapaamassa puhemiehistöä, ja tapaamisen johdosta laaditulla asiakirjalla oli tuohon aikaan hyvin suuri merkitys. Tässä erään vastuullisen virkamiehen allekirjoittamassa asiakirjassa sanottiin:

”Jehovan todistajien kirkon valmistelukomitean ilmoituksen perusteella otamme huomioon sen, että 1. tammikuuta 1990 tämä kirkko aloittaa uudelleen toimintansa, jonka fasistihallitus keskeytti vuonna 1939 ja joka kiellettiin jälleen 4. huhtikuuta 1949.” Tämä asiakirja oli ensimmäisiä askeleita kohti rekisteröintiä.

 Pitkä tie rekisteröintiin

Vaikka hallitus oli tunnustanut sen, että ”Jehovan todistajien kirkko” aloittaa uudelleen toimintansa, vaadittiin vielä lähes neljän vuoden ajan kärsivällisiä ponnisteluja ennen kuin Seura rekisteröitiin Tšekin tasavallassa.

Jehovan todistajien uskonnollisen yhdyskunnan rekisteröintiä koskeva virallinen hakemus jätettiin Tšekin tasavallan kulttuuriministeriölle 12. tammikuuta 1990. Koko hanke hoidettiin läheisessä yhteistyössä hallintoelimen, päätoimiston lakiosaston ja paikallisten lakimiesten kanssa. 1. ja 2. maaliskuuta veli Henschel vieraili Prahassa. Hän kävi veli Murínin ja veli Sobičkan kanssa pääministerin kansliassa ja kulttuuriministeriössä. Molempien vierailujen tarkoitus oli korostaa pikaista rekisteröintiä koskevan pyyntömme tärkeyttä. Mitään kouraantuntuvaa ei kuitenkaan tapahtunut, koska uudet rekisteröintilait eivät olleet vielä voimassa. Yritimme tämän jälkeen kaikenlaista: lähetimme anomuksia ja puhuimme pääministerin kanssa.

Maaliskuun 19. päivänä 1992 hyväksyttiin uusia kirkkoja ja uskonnollisia yhdistyksiä koskeva laki. Siinä sanottiin, että rekisteröintiprosessi pantaisiin vireille vasta sitten, kun uskonnollisen yhdyskunnan hakemukseen liitettäisiin mukaan 10000 aikuisjäsenen allekirjoitukset. (Niin sanotut perinteiset kirkot, jotka olivat toimineet laillisesti vuosikymmeniä kommunistihallinnon alaisuudessa, rekisteröitiin automaattisesti.) Niinpä Jehovan todistajille ilmoitettiin, että heidän täytyi lähettää uusi anomus ja toimittaa kaikki tarvittavat tiedot. 1. tammikuuta 1993, kun rekisteröintiä valmisteltiin, tapahtui jälleen muutos, kun Tšekkoslovakia jakautui kahdeksi valtioksi, Tšekin ja Slovakian tasavalloiksi. Mutta viimein keskiviikkona 1. syyskuuta 1993 Tšekin uutistoimisto sai seuraavan tiedon:

”Tänään 1. syyskuuta 1993 luovutettiin kello 10:ltä  aamulla Tšekin tasavallan kulttuuriministeriössä Jehovan todistajien uskonnolliselle yhdyskunnalle rekisteröintiasiakirjat. Jehovan todistajien edustajat kiittivät ministeriön viranomaisia ja kertoivat heille, että he eivät tule vaatimaan minkäänlaista taloudellista tukea henkilökohtaisen hyödyn saamiseksi eivätkä myöskään suoranaista taloudellista apua valtiolta. Rekisteröinti tulee voimaan tänään.”

Tästä tärkeästä kehitysvaiheesta kerrottiin lehdistössä. Joissakin sanomalehdissä siitä mainittiin vain lyhyesti. Toisissa uutinen oli otsikoitu esimerkiksi seuraavasti: ”Jehovan todistajat saivat mitä toivoivat” ja ”Jehovan todistajista tunnustettu uskonto”. Merkitsikö tämä sitä, että Jehovan todistajien vainoaminen Tšekin tasavallassa päättyi? Ei suinkaan!

Muutaman päivän kuluessa aloitti media säälimättömän hyökkäyskampanjan. Tyypillistä oli se, että Jehovan todistajia vastaan sai kaikkein vapaimmin hyökätä uskonnollisissa lehdissä. Ennakkoluuloisissa kirjoituksissa tuotiin esille kysymyksiä, joita todistajille oli tehty rekisteröintiprosessin aikana, ja spekuloitiin annettuja vastauksia. Yhtäältä syytettiin, että Seuran edustajat olivat antaneet harhaanjohtavaa tietoa sanoessaan, ettei todistajia pakotettu uskomaan tiettyihin asioihin tai toimimaan tietyllä tavalla. Toisaalta annettujen vastausten väitettiin rikkovan järjestön omia periaatteita.

Vastustuskampanja merkitsi uuden aikakauden alkua: Jehovan todistajille ei enää langetettaisi ankaria vankeustuomioita vaan heitä pidettäisiin pilkkana. Nyt jokaisen Jehovan todistajan usko ja uskollisuus Jehova Jumalalle ja Hänen järjestölleen joutuisi uudenlaisen hyökkäyksen kohteeksi.

Uskon mukaisia tekoja

Tšekkoslovakian Jehovan todistajat eivät jääneet odottamaan rekisteröintiprosessin päätökseen saattamista vaan  alkoivat pitää omassa maassaan julkisia kokouksia, jopa suuria konventteja. He olivat saattaneet hallitusviranomaisten tietoon, että he aloittaisivat uudelleen julkisen toimintansa tammikuussa 1990. Tuossa samassa kuussa kaikkia seurakuntia varten suunniteltiin erikoisohjelma. Sen teema oli ajankohtainen: ”Hyödy Jumalan käskyjen tottelemisesta”. Pohjimmiltaan kyseessä oli kaksituntinen kierroskonventti. Kokoukset eivät olleet suuria, mutta ne järjestettiin vuokrasaleissa. Yhteen paikkaan kokoontui seurakunta tai pari. Tämän jälkeen järjestettiin suurempia kierroskonventteja keväällä.

Koska konventit sujuivat hyvin, kesällä järjestettiin piirikonventti, nelipäiväinen valtakunnallinen konventti, Prahassa. Tilaisuutta varten vuokrattiin Evžen Rošický -stadion, ja ohjelmassa puhui kaksi hallintoelimen jäsentä, veljet Henschel ja Jaracz. Läsnäolijahuippu oli 23876 ja 1824 kastettiin. Konventti oli puhtaan palvonnan ehdoton riemuvoitto. Ilmapiiri oli hyvin samanlainen kuin se oli ollut edellisenä vuonna Puolan konventeissa, mutta nyt oltiin kotimaassa ja puhuttiin tšekkiä ja slovakkia! Tilaisuuden herättämät syvät tunteet ilmenivät sekä iloisina hymyinä että sydämestä lähtevän arvostuksen kyyneleinä.

Neljänkymmenen vuoden ajan nimi ”Jehovan todistajat” oli lausuttu Tšekkoslovakiassa julkisesti vain kuiskaten. Tästä ryhmästä, jota oli usein sanottu ”laittomaksi lahkoksi”, oli levitetty uskomattomia huhuja. Nyt kaikki, myös toimittajat, saattoivat tutustua lähemmin todistajiin. Lehdet kirjoittivat konventista yleensä myönteiseen sävyyn. Niissä hämmästeltiin sitä, mitä todistajat olivat tehneet stadionille ennen konventtia. Työtä oli tehty kahden kuukauden ajan. Noin 9500 vapaaehtoista oli käyttänyt 58000 tuntia sen perusteelliseen puhdistamiseen, penkkien korjaamiseen, viemäröinnin parantamiseen ja koko stadionin maalaamiseen.  Večerní Praha (Prahan iltalehti) -nimisen sanomalehden toimittaja oli aivan ihmeissään hymyilevistä kasvoista, kaikkialta Tšekkoslovakiasta ja muista maista tulleiden ihmisten keskinäisestä sopusointuisuudesta sekä heidän siististä kielenkäytöstään.

Tuona vuonna tapahtui muutakin merkittävää. Bechyněn seurakunnan käyttöön vihittiin 30. elokuuta 1990 maan ensimmäinen valtakunnansali.

Kaikki tämä johti todella ällistyttävään tapahtumaan.

Unohtumaton konventti

Prahassa suunniteltiin pidettäväksi Jehovan todistajien kansainvälinen konventti 9.–11. elokuuta 1991! Ensin oli vuokrattava stadion. Mikä niistä? Prahan Spartakiádni-stadion, yksi maailman suurimmista. Koska Jehovan todistajia ei ollut vielä rekisteröity Tšekkoslovakiassa, Anton Murín, silloinen maakomitean koordinaattori, vuokrasi stadionin omiin nimiinsä. Tämä oli rohkea veto. Se oli osoitus lujasta luottamuksesta Jehovaan, ja Jehova siunasi sen.

Majoitustoimistolla olisi edessään suunnaton tehtävä, ja tätä hanketta määrättiin valvomaan Lubomír Müller. Hallintoelimen veljet tiesivät hyvin, mikä merkitys asianmukaisilla majoituspaikoilla oli. Niinpä veljet Henschel ja Jaracz tekivät itse tarkastuskierroksen niihin eri puolilla Prahaa oleviin hotelleihin, joita oli ehdotettu käytettäväksi. He menivät hotellihuoneisiin ja jopa kokeilivat sänkyjä. He sanoivat, että ne hotellit, joissa oli käytävillä yhteiset kylpyhuoneet ja WC:t, eivät tulleet kysymykseen. Miksi eivät? Veli Henschel selitti: ”Normaalioloissa ne riittävät, koska vieraat tulevat ja menevät eri aikoihin. Mutta konventtivieraat lähtevät ja palaavat yleensä samaan aikaan. Voitteko kuvitella, millainen tilanne olisi WC:iden luona? Emme voi tehdä sitä veljillemme.” Paikalliset järjestäjät saivat käytännön valmennusta, kun he näkivät, kuinka hallintoelimen veljet olivat  henkilökohtaisesti kiinnostuneita konventtivieraiden hyvinvoinnista.

Tässä ”Jumalista vapautta rakastavien” kansainvälisessä konventissa oli enimmillään läsnä 74587 henkeä. Tšekkoslovakialaisia näistä oli 29119, saksalaisia 26716 ja puolalaisia 12895. Loput 5857 olivat tulleet 36 muusta maasta. Miten suurenmoista olikaan nähdä 2337 uuden menevän kasteelle: Tšekkoslovakiasta 1760, Saksasta 480 ja Puolasta 97.

Koko konventin huippukohta oli epäilemättä se, mitä tapahtui lauantaina 10. elokuuta. Koko Tšekkoslovakian osasto nousi spontaanisti seisomaan ja osoitti suosiotaan myrskyisin kättentaputuksin – keskeytyksettä kokonaiset kymmenen minuuttia! Kasvot säteilivät ilosta. Mikä oli syynä tähän? Kun hallintoelimeen kuuluva Albert Schroeder oli päässyt puheensa loppupuolelle, hän oli ensin esitellyt yleisölle uuden englanninkielisen kirjan – mikä oli pieni pettymys – mutta sitten hän ilmoitti Pyhän Raamatun Uuden maailman käännöksen vasta painetun yksiosaisen laitoksen julkaisemisesta sekä tšekiksi että slovakiksi! Ilon kyyneleet virtasivat monien läsnäolijoiden kasvoilla.

Konventti vaikutti syvästi läsnäolijoihin. Entä mitä on sanottava lehdistöstä? Kuten aina, jotkin reportaasit olivat ennakkoluuloisia, toiset suotuisia. Venkov, deník českého a moravskoslezského venkova (Maaseutu, Tšekin sekä Määrin ja Sleesian maaseudun päivälehti) kertoi maanantaina 12. elokuuta otsikon ”Strahov oli ääriään myöten täynnä” alla:

”Prahassa pidettiin perjantaista sunnuntaihin Jehovan todistajien kansainvälinen konventti, johon osallistui 75000 ihmistä eri puolilta Eurooppaa, Amerikkaa ja Japania. Jehovan todistajat ovat toimineet Tšekkoslovakiassa vuodesta 1912 lähtien. Läsnä olleiden Jehovan todistajien havaittiin olevan huomaavaisia ja kurinalaisia. Itse konventti oli järjestyksellinen ja huolellisesti valmisteltu. Vaikka lauantain  kastetilaisuuden aikana alkoi sataa, yleisö pysyi paikoillaan ja toivotti uudet jäsenet tervetulleiksi pitkin kättentaputuksin.”

Kaikesta tästä huolimatta rekisteröintiä ei saatu vielä kahteen vuoteen.

On aika laajentaa

Vaikka rekisteröintiprosessi edistyi hitaasti, teokraattisen järjestön tarpeet kasvoivat sitä mukaa kuin sen toiminta tässä maassa kiihtyi. Veljet olivat käyttäneet vuodesta 1980 lähtien keskustoimistonaan Prahassa sijaitsevaa kolmikerroksista taloa, jossa oli niukalti asuintilaa. Kun työtä alettiin tehdä avoimemmin vuonna 1990, rakennus kunnostettiin. Asunnot poistettiin käytöstä ja koko rakennus muutettiin toimistoiksi. Minkälaisiksi toimistoiksi? Suuret huoneet jaettiin puisilla väliseinillä pienemmiksi työtiloiksi. Ne eivät palvelleet  ainoastaan toimistoina vaan myös työntekijöiden makuuhuoneina, joten heidän sänkynsä oli aivan työpöydän vieressä. Tarvittiin lisää tilaa.

Keväällä 1993 Seuralle lahjoitettiin Prahasta uusi kymmenkerroksinen rakennus raamatullisen opetustyön edistämiseen. Sen kunnostamiseen osallistui eri puolilta maata tulleita vapaaehtoisia. Vihkiäisohjelma pidettiin 28. ja 29. toukokuuta 1994. Tilaisuuteen oli kutsuttu kymmeniä sellaisia Jehovan todistajia, jotka olivat säilyttäneet uskollisuutensa monien vuosien ajan kommunistihallinnon alaisuudessa. Hallintoelimeen kuuluva Albert Schroeder oli mukana ohjelmassa, ja muita oli tullut Britanniasta, Hollannista, Italiasta, Itävallasta, Puolasta, Saksasta, Slovakiasta, Sveitsistä, Tanskasta, Ukrainasta ja Yhdysvalloista.

Kun Tšekkoslovakia jaettiin vuonna 1993 kahdeksi valtioksi, molempia maita palveli edelleen yksi maakomitea Itävallan haaratoimiston alaisuudessa. Tilanteeseen oli kuitenkin tulossa muutos molemmissa maissa. Seuraavana vuonna molempiin maihin nimitettiin oma maakomitea. Sitten 1. syyskuuta 1995 Tšekin tasavallassa alkoi toimia haaratoimisto. Hallintoelin nimitti haaratoimistokomiteaan Jan Glückseligin, Ondřej Kadlecin, Jaromír Lenečekin, Lubomír Müllerin ja Eduard Sobičkan. Lubomír Müller määrättiin myöhemmin erikoispalvelukseen Venäjälle, ja Tšekin tasavallan haaratoimistokomitean uudeksi jäseneksi nimitettiin Petr Žitník.

Valtakunnansaleja ”pikarakennusmenetelmällä”

Jehovan todistajat tarvitsivat kokoontumispaikkoja. Tällaisille kokouksille ei ole helppo löytää sopivia paikkoja Tšekin tasavallasta. Monet eivät halua vuokrata salejaan Jehovan todistajille. Tämä johtuu osittain siitä harhaanjohtavasta propagandasta, jota todistajista on levitetty niin viime aikoina kuin menneisyydessäkin. Monet seurakunnat etsivät siksi  tilaisuutta salin rakentamiseen tai vanhan rakennuksen kunnostamiseen. Kaikista uuden rakennuksen pystytysmenetelmistä käytännöllisimmäksi on osoittautunut pikarakennusmenetelmä. Ensimmäinen Tšekin tasavallassa tällä tavalla rakennettu valtakunnansali vihittiin 20. marraskuuta 1993. Sali rakennettiin Sezimovo Ústín kaupungissa, ja sitä käyttää kaksi paikallista seurakuntaa.

Valtakunnansalien määrä on jatkuvasti kasvanut. Toukokuussa 1999 maan 242 seurakuntaa käytti 84:ää todistajien omistamaa valtakunnansalia. Tšekin tasavallan veljet ja sisaret ovat hyvin selvillä siitä, etteivät he olisi voineet rakentaa näin monia kauniita saleja ilman sitä taloudellista tukea, jota muiden maiden Jehovan palvelijat ovat antaneet. Kansainvälisen veljesseuran anteliaisuus on koskettanut syvästi Tšekin veljien sydäntä. He haluavat kiittää sydämestään muissa maissa olevia veljiään ja Jehovaa, joka synnyttää tällaista henkeä palvelijoittensa sydämessä ja joka on saanut aikaan tällaisen suurenmoisen järjestön. (2. Kor. 8:13–15.)

Vapauteen kätkeytyvät ansat

Kommunismin kukistumisesta vuonna 1989 syntynyt riemu on aikoja sitten kaikonnut, ja on ilmaantunut monia uusia ongelmia. Ihmisillä on kyllä ennennäkemättömät mahdollisuudet rikastua kovalla työllä, mutta mitalin toisella puolella ovat sosiaalinen turvattomuus, nopeasti lisääntyvä rikollisuus, inflaatio ja muut tekijät, jotka vaikuttavat ihmissuhteisiin kielteisesti. Elintason kohoaminen synnyttää materialismia, keskinäistä kilpailua ja kateutta. Monilla kaupunkilaisilla on maalla mökki, jossa he viettävät mielellään aikaa. Yhä useammat tekevät kalliita ulkomaanmatkoja. Vasta saavutettu demokratia on tuonut vapauden arvostella mitä tahansa milloin tahansa. Se on antanut mahdollisuuden levittää moraalittomia elintapoja suosivaa propagandaa. Kommunismin aikana tämä ei olisi tullut kysymykseenkään.  Ihmiset eivät olleet varautuneet tällaiseen, tilanne yllätti heidät, ja jotkut ovat jääneet ansaan.

Tällainen henki on vaikuttanut myös joihinkin Jehovan todistajiin. Jotkut ovat lakanneet palvomasta Jehovaa, koska he ovat uppoutuneet materialistiseen elämäntapaan, kiinnittäneet liikaa huomiota vapaa-ajan toimintaan, kääntäneet selkänsä avioliittoa koskevalle Raamatun korkealle mittapuulle tai alkaneet suhtautua kriittisesti kaikkeen, myös Jehovan teokraattisiin järjestelyihin. Jotkut muut, jotka ovat päättäneet pysyä järjestössä, ovat yrittäneet muuttaa seurakuntia oman ajattelunsa mukaisiksi. Tämä on tietysti saanut aikaan jännitystä, kunnes uskolliset vanhimmat ovat korjanneet tilanteen.

Niitä jotka pyrkivät nykyään palvelemaan Jehovaa Tšekin tasavallassa, ympäröi ateistinen ja evoluutiokeskeinen yhteiskunta. Tässä yhteiskunnassa uskontoa pidetään lapsellisena perinteenä tai filosofisena omituisuutena. Aggressiivinen media hyökkää jatkuvasti Jehovan todistajia vastaan. Tämä aiheuttaa uskonkoetuksia, jotka ovat yhtä vaikeita kestää kuin ne tulikokeet, joihin jouduttiin natsien ja kommunistien vankiloissa, ja ne juonet, joita noiden vankiloiden ylläpitäjät keksivät. Jehovan todistajien suuri enemmistö kohtaa nämä koetukset lujana uskossa.

Tšekin valtiosääntötuomioistuin teki merkittävän lakia koskevan päätöksen keväällä 1999 huolimatta siitä, miten monet suhtautuvat uskonnollisiin asioihin. Eräässä tšekkiläisen sanomalehden Lidové Noviny (Kansan päivälehti) kirjoituksessa julistettiin 11. maaliskuuta 1999: ”Terve järki leviää Brnosta”, missä valtiosääntötuomioistuin sijaitsee. Oikeus päätti, ettei aseistakieltäytyjää voida tuomita kahdesti sotapalveluksesta kieltäytymisestä. Tämä helpottaa monien Jehovan todistajien tilannetta. Jutun lopputulosta on pidetty laajoissa piireissä Jehovan todistajien lahjana Tšekin oikeusjärjestelmälle.

 Rakkauden pakottamia

Tšekin tasavallan Jehovan todistajat jatkavat Jumalan valtakunnan hyvän uutisen kertomista lähimmäisilleen. He haluavat auttaa vielä monia heistä saamaan tietoa rakkaudellisesta Jumalastamme Jehovasta ja arvostamaan niitä suurenmoisia järjestelyjä, joita hän on tehnyt kaikkien niiden hyväksi, jotka uskovat. Ihmisiin on kuitenkin vaikuttanut se usein toistettu valheellinen väite, että Jehovan todistajat ovat ”vaarallinen lahko”, ja siksi todistajien on monesti voitettava tämä käsitys tavoittaakseen ihmisten sydämen. Heidän on ehkä voitettava vielä sekin este, että koko uskontoon suhtaudutaan halveksuvasti, mikä johtuu siitä, että on eletty kymmeniä vuosia ateistisen hallituksen alaisuudessa. Miten he onnistuvat tässä?

On merkittävää, että kun 16054 Jehovan todistajaa kokoontuivat viettämään Jeesuksen Kristuksen kuoleman muistoa 242 seurakunnassaan vuonna 1999, he saivat seurakseen tuhansia muita. Läsnäolijoita oli kaiken kaikkiaan 31435.

Jehovan todistajat haluavat auttaa jokaista heistä vaeltamaan menestyksellisesti, periksi antamatta, kristillisellä tiellä. Samalla kun he saarnaavat ihmisille yleensä, he pyrkivät auttamaan myös toinen toistaan pysymään lujana uskossa. He ovat hyvin perillä siitä, että Jeesus sanoi kuvaillessaan meidän aikamme tapahtumia: ”Kestävyydellänne te hankitte omaksenne sielunne.” (Luuk. 21:19.) Lisäksi apostoli Pietari henkeytettiin kirjoittamaan: ”Kaiken loppu on tullut lähelle. Olkaa sen tähden tervemieliset, ja olkaa valppaat rukousten suhteen. Olkoon teillä ennen kaikkea hellittämättömän harras rakkaus toisianne kohtaan.” (1. Piet. 4:7, 8.) Tämä rakkaus pakottaa heitä kertomaan kallisarvoisista Raamatun totuuksista muille ja lähentymään toisiaan murtumattomassa kristillisessä ykseydessä.

[Huomioteksti s. 165]

”En ole koskaan katunut jäämistäni. Aikanaan tajusin, että kuuluin tänne”

[Huomioteksti s. 168]

”’Jos haluatte ampua joka kymmenennen meistä, ampukaa meidät kaikki!’ Teko herätti syvää kunnioitusta koko leirissä”

[Huomioteksti s. 184]

”Meitä pilkattiin ja solvattiin mutta samanaikaisesti hiljaa mielessä kunnioitettiin”

[Huomioteksti s. 187]

”Siinä ei ollut merkkiäkään periksi antamisesta, vaan se oli pikemminkin osoitus kristillisestä järkevyydestä!”

[Kartta s. 150]

(Ks. painettu julkaisu)

SAKSA

PUOLA

SLOVAKIA

ITÄVALTA

TŠEKIN TASAVALTA

BÖÖMI

Praha

Lidice

Kladno

Karlovy Vary

Most

Teplice

Liberec

MÄÄRI

Brno

SLEESIA

 [Kokosivun kuva s. 148]

[Kuva s. 153]

Dresdeniläinen veli Erler

[Kuvat s. 155]

Otto Estelmann näytti ”Kuvanäytös Luomista” kautta maan

[Kuva s. 157]

Bohumil Müller

[Kuva s. 167]

Božena Vodrážková oppi totuuden keskitysleirissä

[Kuvat s. 169]

František Šnajdr ja Alois Miczek – molemmat olivat vangittuina Mauthausenin keskitysleirissä

[Kuva s. 173]

Monet tulivat kuuntelemaan esitelmiä toisen maailmansodan jälkeen

[Kuvat s. 175]

Betel-perhe ja haaratoimisto toisen maailmansodan jälkeen

[Kuva s. 178]

Metsässä vuonna 1949 pidetty kokous

[Kuva s. 185]

Ryhmälomilla tarjoutui tilaisuuksia vahvistaa hengellisyyttä

[Kuva s. 194]

Haaratoimistokomiteaan kuuluva Jaromír Leneček on suorittanut innokkaasti palvelusta nuoruudestaan lähtien

[Kuvat s. 207]

Milton Henschel ja Theodore Jaracz sekä monet muut tekivät työtä rekisteröinnin hyväksi

[Kuva s. 210]

Tšekkiläisiä osanottajia Puolassa pidetyssä konventissa vuonna 1989

 [Kuvat s. 216]

Kansainvälinen konventti Prahassa vuonna 1991 – merkittävä tapahtuma

[Kuva s. 218]

Tšekin käännösryhmä

 [Kuva s. 223]

Prahan haaratoimisto

[Kuva s. 223]

Alla: haaratoimistokomitea (vasemmalta oikealle): Jan Glückselig, Jaromír Leneček, Ondřej Kadlec, Petr Žitník ja Eduard Sobička