Angola

Sota ja nälänhätä, tappavat sairaudet, kärsimys ja kuolema petojen lailla toimivien ihmisten käsissä – Raamattu ennusti kaiken tämän kuuluvan meidän päiviimme kuvailemalla maailman olosuhteita Ilmestyskirjan ratsastajilla (Ilm. 6:3–8). Koko maailma on saanut osansa. Myöskään Angola ei ole säästynyt.

Kaikkialla tässä maassa on jouduttu kokemaan noiden apokalyptisten ratsastajien villin laukan vaikutukset. Millainen on ollut Jehovan todistajien asema tällaisissa olosuhteissa?

Monet todistajat ovat olleet ankaran vainon kohteina. Jotkut ovat saaneet surmansa viattomina sivullisina raa’assa, loputtomassa sisällissodassa. Monet ovat joutuneet kohtaamaan poliittisesta ja taloudellisesta sekasorrosta johtuvan nälänhädän kauheat seuraukset. Mikään ei kuitenkaan ole horjuttanut heidän uskoaan Jehova Jumalaan ja heidän luottamustaan hänen Sanaansa. Heidän harras halunsa on osoittautua uskollisiksi Jumalalle ja antaa muille perusteellinen todistus hänen tarkoituksistaan. Ja heidän toisiaan kohtaan osoittamansa rakkaus on vakuuttava todiste siitä, että he ovat Jeesuksen Kristuksen tosi opetuslapsia (Joh. 13:35).

Pohdihan kahta esimerkkiä, jotka kertovat heidän uskonsa laadusta. Yli 40 vuotta sitten muuan poliisikomisario julisti painokkaasti eräälle Jehovan todistajalle: ”Mitä Angolaan tulee – – Vartiotorni-järjestö on mennyttä, mennyttä, mennyttä!” Pian sen jälkeen hän uhkaili vielä erästä toista, angolalaissyntyistä todistajaa. ”Tiedätkö, miten sinulle käy?”  komisario kysyi. Veli vastasi tyynesti: ”Tiedän, mitä voitte tehdä minulle. Mutta pahinta, mitä voitte tehdä, on tappaa minut. Voitteko tehdä mitään pahempaa? Minä en kuitenkaan käänny uskostani.” Siitä huolimatta että tuo todistaja, João Mancoca, joutui kärsimään vuosikaudet kovaa kohtelua vankiloissa ja pakkotyöleireillä, hän on pysynyt lujana tuossa päätöksessään.

Lähempänä nykyaikaa eräs vanhin Huambon provinssista kirjoitti: ”Tilanteemme on vaarallinen. Äärimmäinen nälänhätä ja lääkepula heikentävät seurakuntia. Sanat eivät riitä kuvailemaan vallitsevaa tilannetta ja veljiemme fyysistä kuntoa.” Mutta hän sanoi myös: ”Vaikka fyysinen tilamme on vakava, olemme hengellisesti terveitä. Nyt tapahtuu juuri niin kuin Matteuksen 24. luvussa ja 2. Timoteuksen kirjeen 3:1–5:ssä ennustettiin.”

Mikä selittää tällaisen myönteisen hengen ankarista vaikeuksista huolimatta? Usko ja rohkeus, jotka seuraavat luottamuksen panemisesta Jeesuksen Kristuksen käsissä olevaan Jumalan valtakuntaan, ei itseensä tai muihin ihmisiin. Veljet tietävät, että riippumatta siitä, kenellä tällä hetkellä näyttää olevan yliote tai kuinka vaikea tilanne on, Jumalan tarkoitus toteutuu. He ovat täysin vakuuttuneita siitä, että Jumalan Poika, joka hallitsee taivaasta käsin, on voittoisa ja että hänen hallintonsa alaisuudessa maasta tulee paratiisi. (Dan. 7:13, 14; Ilm. 6:1, 2; 19:11–16.) Angolan Jehovan todistajat tietävät  kokemuksesta Jumalan antavan jo nyt heikoille ihmisille voimaa, joka ylittää tavanomaisen, niin että he voivat kestää (2. Kor. 4:7–9).

Mutta ennen kuin perehdymme tarkemmin Angolan Jehovan todistajien historiaan, luodaanpa pikainen silmäys tuohon maahan.

Kuin hiomaton timantti

Angola sijaitsee Afrikan lounaisosassa, ja se rajoittuu pohjoisessa Kongon demokraattiseen tasavaltaan, etelässä Namibiaan, idässä Sambiaan ja lännessä Atlantin valtamereen. Se on pinta-alaltaan 1246700 neliökilometriä eli suunnilleen yhtä suuri kuin Ranska, Italia ja Saksa yhteensä. Se on lähes 14 kertaa niin suuri kuin Portugali, joka alkoi perustaa Angolaan siirtokuntia 1500-luvulla. Portugalin siirtomaavallan seurauksena noin puolet väestöstä tunnustaa katolilaista uskoa.

Virallinen kieli on edelleenkin portugali, mutta Angola on monikielinen yhteiskunta. Maan yli 40 kielestä laajimmin puhuttuja ovat umbundu, kimbundu ja kikongo.

Vuosikausien ajan Angolan runsaita luonnonrikkauksia on ohjattu muihin maihin. Siirtomaavallan aikana lähetettiin miljoonia orjia Brasiliaan, joka sekin oli tuolloin Portugalin siirtomaa. Angolan hedelmällinen maa tuotti aikoinaan yllin kyllin banaania, mangoa, ananasta, sokeriruokoa ja kahvia. Kun kolonialismin ies oli poistettu, lamauttava sisällissota tukahdutti taloudellisen kasvun. Angolassa on kuitenkin edelleen runsaasti öljyä sekä valtavia timantti- ja rautamalmiesiintymiä. Arvokkainta tuossa maassa ovat kuitenkin nöyrät ja päättäväiset ihmiset, joista tuhannet ovat osoittaneet syvää rakkautta Jumalan sanaa ja sitä lupausta kohtaan, jonka se antaa valoisasta tulevaisuudesta Jumalan valtakunnan alaisuudessa.

 ”Lähetä leipäsi vesien pinnalle”

Ensimmäiset raportit Angolan Jehovan todistajien toiminnasta ovat ajalta, jolloin siellä kävi tienraivaajapariskunta Gray ja Olga Smith Kapkaupungista Etelä-Afrikasta. Heinäkuussa 1938 he ajoivat Johannesburgista pohjoiseen autolla, josta voitiin soittaa levytettyjä raamatullisia puheita. Autoon oli lastattu Vartiotorni-seuran julkaisuja. Kolme kuukautta kestäneellä matkallaan Smithit hankkivat Vartiotornin tilauksia ja saivat jättää 8158 Raamattua, kirjaa ja kirjasta. He levittivät runsaasti raamatullista kirjallisuutta laajalla alueella ja tavoittivat ihmisiä Benguelassa, Luandassa, Sá da Bandeirassa (nykyinen Lubango) sekä muissa Länsi-Angolan kaupungeissa. Seuraavana vuonna puhkesi kuitenkin toinen maailmansota, joten oli vaikea säilyttää yhteyttä niihin ihmisiin, jotka olivat osoittaneet kiinnostusta.

Jonkin aikaa näytti siltä, ettei heidän saarnaamiskampanjansa tuottanut paljonkaan tulosta. Saarnaajan 11:1:n periaate osoittautui kuitenkin todeksi: ”Lähetä leipäsi vesien pinnalle, sillä monien päivien kuluttua löydät sen jälleen.”

Kesti vuosia ennen kuin jotkin totuuden siemenet alkoivat itää, kuten käy ilmi eräästä Huílan provinssista saadusta raportista. Monia vuosia tuon Smithien saarnamatkan jälkeen mies nimeltä Andrade muisteli usein, miten hän oli 41-vuotiaana Sá da Bandeirassa asuessaan saanut joitakin Vartiotorni-seuran julkaisuja joltakulta, joka oli tulossa Etelä-Afrikasta ja ajoi autolla paikkakunnan läpi. Hän hankki tuolloin Rikkaudet-kirjan ja Vartiotornin tilauksen. Hän kirjoitti Brasilian haaratoimistoon, ja siellä tehtiin järjestelyt Raamatun kotitutkistelun aloittamiseksi hänen kanssaan kirjeitse. Myöhemmin raamatuntutkistelu jouduttiin kuitenkin lopettamaan, koska Andrade tajusi, että hänen postiaan sensuroitiin. Hän menetti yhteyden todistajiin moniksi vuosiksi.

Vuonna 1967 vastakastettu sisar Zuleika Fareleiro muutti  Sá da Bandeiraan. Hänen totuuden tuntemuksensa oli suhteellisen vähäistä, ja tuohon aikaan Jehovan todistajien toiminta maassa oli kielletty. Hän oli kuitenkin hyvin innokas kertomaan toisille siitä, mitä tiesi. Hän aloitti raamatuntutkistelun erään naisen kanssa, ja tämä kertoi hänelle tuntevansa suutarin, joka näytti kuuluvan samaan uskontoon. Sisar Fareleiro veikin sitten kenkiä korjattavaksi, ja kun hän näytti suutarille kirjaa Totuus joka johtaa ikuiseen elämään, tämän silmät kirkastuivat. Sisar sai aloittaa hänen kanssaan raamatuntutkistelun. Suutari oli herra Andrade, joka oli siihen aikaan pyörätuolissa. Oman vaimonsa murhan näkeminen oli  aiheuttanut hänelle henkisiä vammoja. Valtakunnan toivo vetosikin häneen, ja hän tarttui siihen lujasti. Hänet kastettiin Jehovan todistajaksi vuonna 1971, ja hän palveli Jehovaa uskollisesti, kunnes kuoli 80-vuotiaana vuonna 1981. Vammaisuudestaan ja korkeasta iästään huolimatta hän oli säännöllisesti läsnä seurakunnan kokouksissa ja osallistui niihin aktiivisesti, mikä rohkaisi suuresti toisia.

Pyrkimys sivistää angolalaisia ja kohentaa heidän olojaan

Noin 60 vuotta sitten toimi baptistien lähetysaseman yhteydessä Angolan pohjoisosassa mies nimeltä Simão Toco. Muuttaessaan Mbanza Congosta Angolasta Léopoldvilleen Belgian Kongoon (nykyään Kinshasa Kongon demokraattisessa tasavallassa) Toco pistäytyi erään ystävänsä kotona. Siellä hän näki Luz e Verdade -⁠lehden (nykyään Despertai!) numeron. Siinä oli portugalinkielinen käännös kirjasesta Valtakunta, maailman toivo. Toco oli kiinnostunut siitä, kun taas hänen ystävänsä ei ollut, joten tämä sanoi, että Toco voisi ottaa sen. Näin hänkin sai itselleen Jehovan todistajien julkaisun.

Tultuaan Léopoldvilleen vuonna 1943 Toco perusti kuoron, johon liittyi ajan mittaan satoja jäseniä. Koska hän oli innokas sivistämään toisia kotimaastaan muuttaneita angolalaisia ja kohentamaan heidän olojaan, hän käänsi kirjasen Valtakunta, maailman toivo kikongoksi. Vähitellen hän liitti hengellisiin lauluihin, joita hän sävelsi, ajatuksia Valtakunnan toivosta ja muista oppimistaan Raamatun totuuksista. Hän toi esille noita asioita myös keskustellessaan Raamatusta joidenkin kuoronsa jäsenten kanssa. João Mancoca, eräs toinen Léopoldvillessä työskentelevä angolalainen, tuli Tocon raamatuntutkisteluryhmään vuonna 1946. Kokouksia pidettiin lauantai- ja sunnuntai-iltaisin, ja paikalla oli noin 50 henkeä, joukossa aina myös Mancoca.

Vuonna 1949 ryhmän jäsenistä alkoi tuntua, että heidän  täytyi kertoa muille, mitä he oppivat, joten monet heistä alkoivat saarnata Léopoldvillessä. Tämä sytytti baptistipappien ja belgialaisten viranomaisten vihan. Pian monia Tocon ryhmään kuuluvia pidätettiin, myös João Mancoca. Heitä pidettiin vankilassa monta kuukautta. Sitten ne, jotka kieltäytyivät hylkäämästä Tocon ympärille kasvanutta liikettä ja lopettamasta Vartiotorni-seuran kirjallisuuden lukemista, karkotettiin kotimaahansa Angolaan. Heitä oli lopulta kaiken kaikkiaan noin tuhat.

Angolan portugalilaiset viranomaiset eivät osanneet päättää, mitä tekisivät heille. Viimein ne, jotka oli lähetetty takaisin Angolaan, hajaannutettiin eri puolille maata.

Noihin aikoihin eli vuonna 1950 Raamatun totuutta alettiin kertoa Angolan toiseksi suurimmassa kaupungissa, Huambossa, joka tunnettiin silloin nimellä Nova Lisboa. Työn edistyminen vei aikaa, mutta lopulta muun muassa João da Silva Wimasta, Leonardo Sonjambasta, Agostinho Chimbilistä, Maria Etosista ja Francisco Portugal Eliseusta tuli tuolla paikkakunnalla uskollisia Jehovan palvelijoita. He auttoivat myös perheitään oppimaan Jehovasta ja hänen vanhurskaista mittapuistaan.

Toco itse ja joitakin muita lähetettiin työskentelemään kahviviljelmille pohjoiseen. Mutta Tocon näkemyksessä oli valitettavasti jo tapahtunut muutoksia. Kun hän oli ryhmineen vielä Léopoldvillessä, heidän kokouksissaan kävi Simão Kimbangun seuraajia, jotka olivat spiritismin harjoittajia.  Erään kerran he olivat kokouksen aikana kokeneet jotakin, mitä jotkut pitivät hengen vuodattamisena. He eivät kuitenkaan ’koetelleet, oliko tämä henki Jumalasta’ (1. Joh. 4:1). João Mancocaa ei miellyttänyt se, että hän näki ’henkeen’ luottamisen syrjäyttävän Raamatun tutkimisen.

Angolaan palauttamisensa jälkeen João Mancoca päätyi Luandaan. Yhdessä Sala Filemonin ja Carlos Agostinho Cadin kanssa Mancoca kehotti muita ryhmään kuuluvia pitämään kiinni Raamatusta ja hylkäämään tavat, jotka eivät olleet sopusoinnussa sen kanssa. Kun Toco myöhemmin siirrettiin erääseen etelässä sijaitsevaan paikkaan, hän kulki Luandan kautta. Oli ilmeistä, että Kimbangun seuraajien uskonkäsitykset olivat vaikuttaneet häneen entistäkin voimakkaammin.

 Vuonna 1952 yksi heidän ryhmäänsä kuulunut syyllistyi kavallukseen, minkä vuoksi João Mancoca, Carlos Agostinho Cadi ja Sala Filemon pidätettiin ja karkotettiin Baía dos Tigresiin, rangaistussiirtolaan, joka oli erään kalastusaseman yhteydessä. Ilmiantaja oli pelottava mies, jolla oli kaksi vaimoa. Hänen yrityksensä tehdä itsestään Luandassa olevan ryhmän johtaja oli vähällä saada jotkut luovuttamaan. Hänen epärehellisyytensä ajoi hänet kuitenkin pian vaikeuksiin viranomaisten kanssa, ja hänetkin karkotettiin rangaistussiirtolaan.

Vieras jolla on kolmiosainen tehtävä

Vuoden 1954 aikana Etelä-Afrikan haaratoimisto sai monia kirjeitä Baía dos Tigresissä olevalta ryhmältä. Tuo ryhmä halusi hartaasti raamatullista kirjallisuutta. Vastaukseksi Angolaan lähetettiin Ranskasta vuonna 1955 Vartiotorni-seuran lähetystyöntekijä John Cooke. Hänen tehtävänsä oli kolmi-osainen: hänen piti ottaa selvää, oliko Angolassa tuhat todistajaa, niin kuin raporteista ilmeni; hänen piti yrittää mikäli mahdollista auttaa heitä; ja hänen tuli selvittää, mitä voitaisiin tehdä Jehovan todistajien toiminnan lailliseksi vahvistamiseksi Angolassa. Viisi kuukautta kestäneitten tutkimustensa aikana hän tapasi useita ryhmiä ja sai selville, ettei todistajia ollut lähellekään tuhatta. Kuten vuoden 1955 kenttäpalvelusraportti Angolasta osoitti, koko maassa oli ainoastaan 30 hyvän uutisen julistajaa.

Kesti useita viikkoja ennen kuin Portugalin viranomaiset antoivat John Cooken mennä katsomaan João Mancocaa ja toisia Baía dos Tigresissä Etelä-Angolassa olevan pienen ryhmän jäseniä. Veli Cooken annettiin viipyä heidän luonaan viisi päivää, ja hänen tapansa selittää Raamattua sai Mancocan ja toiset entistä vakuuttuneemmiksi siitä, että hän edusti järjestöä, joka todella palvelee Jehova Jumalaa. Vierailunsa viimeisenä päivänä veli Cooke piti esitelmän, jonka teema oli  ”Tämä valtakunnan hyvä uutinen”. Kuulijoita oli noin 80, rangaistussiirtolan hallintojohtaja mukaan luettuna.

Angolassa viettämiensä kuukausien aikana veli Cookella oli mahdollisuus ottaa yhteyttä Tocoon samoin kuin niihin eri paikoissa asuviin ihmisiin, jotka pitivät tätä johtajanaan. Monet heistä osoittautuivat vain Tocon lahkolaishenkisiksi seuraajiksi, jotka eivät olleet kiinnostuneita Jehovan todistajien toiminnasta. Poikkeuksena oli António Bizi, nuori luandalainen mies, joka halusi tietää lisää Jehovan tarkoituksista. Toco itse oli poistumiskiellon alaisena eräässä kylässä lähellä Sá da Bandeiraa, eikä hänen annettu lähettää tai ottaa vastaan postia.

Veli Cooken vierailu oli hyvin rohkaiseva Baía dos Tigresin pienelle uskollisten joukolle. Veli Mancoca muistelee tuon vierailun saaneen heidät vakuuttuneiksi siitä, että ”he eivät olleet menossa väärään suuntaan”. Se paljasti myös, että vaikka todistajien määrä olikin pienempi kuin oli raportoitu, kasvuun oli mahdollisuuksia. Veli Cooke sanoi raportissaan, että jotkut hänen tapaamistaan ihmisistä olivat ”innostuneita oppimaan” ja että ”täällä näyttää olevan erinomainen pelto”.

Lisää rohkaisua

Kun veli Cooke oli lähtenyt maasta, Seura lähetti seuraavana vuonna Luandaan toisen kyvykkään veljen, Gilead-koulun käyneen Mervyn Passlowin vaimonsa Auroran kanssa. Heillä oli John Cooken kokoama lista noin 65:stä lehtien tilaajasta ja muista kiinnostuneista. Aluksi Passloweilla oli vaikeuksia saada yhteyttä tilaajiin, koska lehdet toimitettiin postilokeroihin, ei kotiosoitteisiin. Mutta tuohon aikaan nainen nimeltä Berta Teixeira palasi Luandaan Portugalista, missä hän oli tavannut Jehovan todistajia ja osoittanut huomattavaa kiinnostusta Raamatun totuutta kohtaan. Passloweille ilmoitettiin Lissabonin toimistosta, että hän oli tulossa, ja he aloittivat heti raamatuntutkistelun hänen kanssaan. Yksi Bertan  sukulaisista oli töissä postitoimistossa, ja hän auttoi Passloweja saamaan selville tilaajien osoitteet. Monista heistä tuli innokkaita Raamatun tutkijoita. Pian he puhuivat oppimastaan ystäville ja naapureille. Puolen vuoden kuluttua Passlowit tutkivat yli 50 ihmisen kanssa.

Pari kuukautta saapumisensa jälkeen Passlowit alkoivat pitää kodissaan säännöllisiä raamatuntutkistelutilaisuuksia, joissa käytettiin apuna Vartiotornia. Ensimmäisen kuukauden loppuun mennessä heidän kotinsa oli käynyt liian pieneksi. Berta Teixeira piti kielikoulua, ja hän tarjosi yhden luokkahuoneistaan kokouskäyttöön. Kahdeksan kuukautta myöhemmin järjestettiin Luandassa Angolan Jehovan todistajien ensimmäinen kastetilaisuus merenlahdessa.

Angolassa tuolloin vallinneen tilanteen vuoksi Passlowien yhteydet afrikkalaisiin veljiin olivat rajalliset. Jotkut heistä kuitenkin kävivät Passlowien luona. Yksi säännöllinen tutkisteluissa kävijä oli António Bizi, jonka John Cooke oli havainnut olevan innokas oppimaan. Lisäksi João Mancoca, joka oli yhä rangaistussiirtolassa, lähetti Passloweille rohkaisukirjeitä.

Pian ensimmäisen kastetilaisuuden jälkeen hallitus kuitenkin kieltäytyi uusimasta Passlowien viisumeita, joten heidän täytyi lähteä maasta. He olivat tehneet hienoa työtä istuttaessaan ”siemeniä” ja kastellessaan niitä ”siemeniä”, jotka toiset olivat kylväneet (1. Kor. 3:6). He olivat myös solmineet angolalaisten veljien kanssa vahvan kiintymyksen siteen. Poliisin osoittaman vihamielisyyden takia Passlowit varoittivat paikallisia veljiä, erityisesti afrikkalaisia, tulemasta saattamaan heitä. Rakkaus kuitenkin voitti. Monet olivat paikalla ilmaisemassa kiintymyksensä, kun he kulkivat kohti laivan laskuportaita.

Vyöhykevalvoja Harry Arnott oli käynyt tapaamassa Passloweja vuonna 1958 näiden ollessa Luandassa. Kun hänellä oli helmikuussa 1959 tarkoitus tulla jälleen Angolaan  vyöhykevalvojana, häntä oli lentokentällä vastassa pieni ryhmä, johon kuuluivat myös veli Mancoca ja sisar Teixeira. Poliisit kuitenkin puuttuivat asiaan melkein heti. He veivät veli Arnottin pois ryhmän luota ja tutkivat hänen tavaransa läpikotaisin.

Lopulta veli Arnott huomasi kuitenkin päätyneensä samaan selliin kuin veli Mancoca. He nauroivat nähdessään toisensa. Poliisikomisario ei tajunnut tilanteen huvittavuutta. Raivoissaan hän sanoi Mancocalle: ”Tiedätkö, miten sinulle käy?” Veli Mancoca, joka oli siihen mennessä viettänyt kuusi vuotta vankilassa ja joutunut kestämään toistuvaa pahoinpitelyä, vastasi levollisesti: ”Ei tässä itku auta. Tiedän, mitä voitte tehdä minulle. Mutta pahinta, mitä voitte tehdä, on tappaa minut. Voitteko tehdä mitään pahempaa?” Sitten hän sanoi päättäväisesti: ”Minä en kuitenkaan käänny uskostani.” Hän katsoi veli Arnottia ja hymyili rohkaisevasti. Veli Arnott muistelee: ”Vaikutti siltä kuin hän ei olisi kiinnittänyt mitään huomiota omaan tukalaan asemaansa. Hän oli huolissaan vain siitä, etten minä lannistuisi. Oli rohkaiseva kokemus nähdä tämän afrikkalaisen veljen olevan näin luja ja rohkea kannassaan vuosien vankilassaolon jälkeenkin.”

Veli Arnott lähetettiin pois maasta samalla koneella, jolla hän oli tullutkin – mutta ennen sitä hän oli saanut viettää tuon lyhyen mutta rakentavan hetken veli Mancocan kanssa. Seitsemän tunnin kuulustelujen jälkeen veli Mancocakin vapautettiin.

 Viikko tuon tapahtuman jälkeen veli Mancoca viimein kastettiin, samoin kuin hänen ystävänsä Carlos Cadi ja Sala Filemon. Noihin aikoihin veljet vuokrasivat Sambizangasta Luandan esikaupunkialueelta huoneen, jossa Angolan Jehovan todistajien ensimmäinen virallinen seurakunta piti kokouksensa. Tuohon aikaan he saattoivat aloittaa ja lopettaa kokouksen laululla, ja tämä kiinnitti lähistöllä asuvien ihmisten huomion. Moniin teki vaikutuksen se, että ne jotka olivat läsnä Vartiotornin tutkistelussa, saattoivat osallistua siihen, ja että heidän annettiin myös esittää kysymyksiä kokousten jälkeen. Tällainen ajatustenvaihto, jollaista ei ollut kristikunnan kirkoissa, antoi paljon vauhtia työlle Angolassa.

”Varovaisia kuin käärmeet”

Vuonna 1960 hyvän uutisen saarnaaminen Angolassa siirtyi Etelä-Afrikan valvonnasta Portugalin haaratoimiston valvontaan. Tällainen näiden kahden maan Jehovan todistajien välisten siteiden vahvistaminen oli vastakohta Angolan ja sitä pitkään siirtomaavaltana hallinneen Portugalin heikkeneville poliittisille suhteille.

Naapurimaan Belgian Kongon itsenäistyminen ja sitä seurannut sisällissota vaikuttivat suuresti Angolan poliittiseen ilmapiiriin. Siirtomaahallitus lisäsi valppauttaan mutta ei pystynyt estämään itsenäisyyden puolesta käytävän sissisodan puhkeamista Angolassa. Tammikuussa 1961 Angolan keskiosassa alkoivat väkivaltaisuudet, jotka johtivat vallankaappausyritykseen Luandassa saman vuoden helmikuussa. Sitten maaliskuussa pohjoisen rutiköyhän Kongon alueen palkkakiistojen jälkeen angolalaiset tappoivat monta sataa portugalilaista uudisasukasta. Tämä johti laajoihin kostotoimiin.

1960-luvulla syntyi kolme suurta kolonialismin vastaista liikettä: kommunistinen Angolan vapautuksen kansanliike (MPLA eli Movimento Popular de Libertação de Angola), Angolan kansallinen vapautusrintama (FNLA eli Frente  Nacional de Libertação de Angola) ja Angolan täydellisen itsenäisyyden kansallisliitto (UNITA eli União Nacional para a Independência Total de Angola).

Sisällissota aiheutti heti ongelmia Jehovan todistajien pienelle joukolle. Lehdistö luokitteli heidät ”kristillisyyden vastaiseksi lahkoksi” ja ”yhteiskunnallisesti vaarallisiksi” ihmisiksi. Lehtimiehet lainasivat virheellisesti Herätkää!-lehden artikkeleita ja väittivät väärin perustein, että todistajien tarkoitus oli vain ”puolustaa maan pohjoisosassa hiljattain esiintynyttä terrorismia, ellei jopa yllyttää siihen”. Herätkää!-lehden kuvan alapuolella oli teksti ”Uskonnollinen propaganda myrkyttää syntyperäisten asukkaiden mielen”.

Tuohon aikaan kaikkia Jehovan todistajia tarkkailtiin jatkuvasti. Kaikkea saapuvaa postia valvottiin tarkasti, joten yhteydenpito Portugalin haaratoimiston kanssa oli rajallista ja Vartiotorni-seuran kirjallisuutta oli hyvin vaikea saada. Ne, jotka saivat vähänkin kirjallisuutta postitse, joutuivat poliisin kuulusteltaviksi.

Siirtomaahallitus suhtautui epäilevästi mihin tahansa kokoontumiseen, johon osallistui enemmän kuin kaksi henkeä, elleivät nämä olleet saman perheen jäseniä. Veljet ryhtyivät varotoimiin: he vaihtelivat kokouspaikkoja ja kokoontuivat pienissä ryhmissä. Vuonna 1961 Kristuksen kuoleman muistonvietossa oli kuitenkin läsnä 130 henkeä. Veljet Mancoca ja Filemon kävivät tilaisuuden jälkeen kaikkien läsnä olleiden luona varmistamassa, että he olivat päässeet turvallisesti kotiin. Heidän osoittamansa rakkaudellinen huolenpito vahvisti kristittyjä veljiä.

Ankarien koetusten aika

Silvestre Simãon kokemus antaa kuvan siitä, mitä uudet Raamatun tutkijat joutuivat tuolloin kokemaan. Vuonna 1959, kun hän kävi vielä koulua, hän sai luokkatoveriltaan  traktaatin Helvetin tuli – Raamatun totuus vai pakanallinen peloitinko? Hän sanoi myöhemmin: ”Tämän traktaatin lukeminen oli elämäni käännekohta. Kun opin totuuden helvetistä, jota minua oli opetettu pelkäämään, lakkasin heti käymästä kirkossa ja aloin lukea Seuran julkaisuja.”

Noina aikoina, jolloin ilmapiiri oli jännittynyt, todistajat eivät heti kutsuneet jokaista kiinnostusta osoittanutta kokouksiin. Kahden vuoden kuluttua veljistä kuitenkin tuntui, että Silvestren kutsuminen kokoukseen oli turvallista. Ensimmäisen kokouksensa jälkeen hän esitti kysymyksiä sapatista. Se mitä hänelle kerrottiin, vakuutti hänet siitä, että hän oli löytänyt totuuden. Mutta miten paljon hän arvosti sitä? Seuraavalla viikolla, 25. kesäkuuta 1961, kun hän oli toista kertaa kokouksessa, hänen arvostuksensa oppimiaan asioita kohtaan joutui koetukselle. Sotilaspartio keskeytti kokouksen. Kaikki miehet käskettiin ulos ja heitä piestiin galvanoiduilla teräsputkilla. Yksi veljistä muisteli: ”Meitä hakattiin niin kuin järjetöntä eläintä, joka on tapettavana – niin, samalla tavalla kuin sikaa, kun se lyödään nuijalla kuoliaaksi ennen kuin se myydään torilla.” Silvestre Simãolla ja hänen kanssaan olleilla on yhä arvet tuosta pahoinpitelystä. Sitten heidät marssitettiin jonossa jalkapallostadionille, missä he kohtasivat suuren joukon raivostuneita eurooppalaisia, jotka olivat juuri menettäneet perheensä Pohjois-Angolassa käydyssä sodassa. Sotilaat ja väkijoukko, mukaan lukien jotkut eurooppalaiset, pieksivät veljiä jälleen raa’asti.

 Silvestre ja muut veljet lastattiin sitten kuorma-autoihin ja vietiin São Paulon vankilaan, jota valvoi pahamaineinen salainen poliisi. Veljiä piestiin jälleen ankarasti ja heidät heitettiin selliin toinen toisensa päälle. Pahasti haavoittuneina ja verta vuotavina heidät jätettiin kuolemaan.

Viranomaiset pitivät João Mancocaa ryhmän johtajana, koska hän oli johtanut Vartiotornin tutkistelua. Tuon hirvittävän pahoinpitelyn jälkeen hänet vietiin pois odottamaan teloitusta. Häntä syytettiin hyökkäyksen suunnittelemisesta valkoisia vastaan viranomaisten eräästä Vartiotornin kappaleesta esittämän väärän tulkinnan perusteella. Veli Mancoca kysyi, mitä he ajattelisivat, jos he löytäisivät saman lehden eurooppalaisilta tai joltakin perheeltä Brasiliassa tai Portugalissa. Hän osoitti, että tämä lehti on maailmanlaajuinen ja että sitä tutkivat kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvat. Tarkistaakseen asian viranomaiset veivät hänet autolla erään portugalilaisen Jehovan todistaja -⁠perheen kotiin. Kun he näkivät saman lehden siellä ja saivat tietää, että perhe oli tutkinut saman aineiston, he muuttivat mieltään teloituksesta. Veli Mancoca vietiin takaisin muiden veljien luo São Paulon vankilaan.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä. Kun he saapuivat takaisin São Paulon vankilaan, vankilanjohtaja, laiha portugalilainen mies, otti veli Mancocan ”huolenpitoonsa”. ”Huolenpitoon” kuului se, että Mancoca joutui kulkemaan koko iltapäivän paahtavan auringon alla ilman ruokaa. Sitten viiden aikaan vankilanjohtaja otti ruoskan ja alkoi lyödä sillä veli Mancocaa, joka muistelee: ”En ole koskaan nähnyt ketään, joka käyttäisi ruoskaa niin kuin hän. Hän sanoi, ettei lopettaisi ennen kuin vaipuisin kuolleena maahan.” Hän jatkoi armotonta pieksemistä tunnin ajan, mutta lopulta veli Mancoca lakkasi tuntemasta kipua. Sitten kesken pieksemisen vankilanjohtajan valtasi yhtäkkiä voimakas tarve päästä nukkumaan. Uupunut pieksijä oli varma, että Mancoca oli  kuolemassa, joten eräs sotilas raahasi tämän pois ja laittoi hänen ruumiinsa päälle laatikon. Kun miliisit tulivat yöllä varmistamaan, että Mancoca oli kuollut, sotilas näytti heille laatikon, jonka alla vanki oli, ja sanoi hänen jo kuolleen. Ihmeellistä kyllä Mancoca toipui, ja tuo samainen sotilas oli järkyttynyt nähdessään hänet kolme kuukautta myöhemmin elävänä ruokasalissa. Hän kertoi silloin veli Mancocalle yksityiskohdat tuon yön tapahtumista. Äkillinen tarve päästä nukkumaan oli pelastanut veljen varmalta kuolemalta.

Veli Mancoca saattoi palata muiden veljien luo, ja he pitivät kokouksia vankilassa. Niiden viiden kuukauden aikana, jotka veljet olivat eristyksissä São Paulon vankilassa, pidettiin kolme kertaa yleisöesitelmä, ja kullakin kerralla oli läsnä noin 300 henkeä. Vankilassa annettu todistus vahvisti ulkopuolella olevia seurakuntia, koska monet kiinnostusta osoittaneet vangit edistyivät ja menivät kasteelle vapauduttuaan vankilasta.

Tuossa vankilassa viettämiensä kuukausien aikana Silvestre Simão saattoi olla mukana ryhmässä, joka tutki Raamattua järjestelmällisesti, ja siten hän sai tarvitsemaansa hengellistä voimaa. Sieltä ryhmän jäsenet siirrettiin muihin vankiloihin ja työleireille, missä he joutuivat kärsimään lisää raakaa pahoinpitelyä ja tekemään edelleen pakkotyötä. Marraskuussa 1965, kun Silvestre oli ollut neljä vuotta vangittuna eri paikoissa, hänet vapautettiin. Hän palasi Luandaan ja liittyi siellä Rangelin alueella kokoontuvien todistajien ryhmään. Lopulta vuonna 1967 – kun hänen uskonsa oli jo koeteltu – hänet kastettiin. Toiset vankilassa olleet veljet, mukaan lukien veli Mancoca, vapautettiin vasta vuonna 1970, mutta ikävä kyllä heidät vangittiin pian uudestaan.

”Eivätkä he enää opettele sotaa”

Maa oli sodan kurimuksessa. Mutta Raamatussa sanotaan, että kun ihmiset oppivat Jehovan tiet, he ”[takovat]  miekkansa auranvantaiksi ja keihäänsä vesureiksi” eivätkä ”enää opettele sotaa” (Jes. 2:3, 4). Mitä angolalaiset nuoret miehet tekisivät?

Maaliskuussa 1969 hallitus aloitti ankaran kampanjan kaikkia niitä vastaan, jotka kieltäytyivät tinkimästä kristillisestä puolueettomuudestaan. Ensimmäisten pidätettyjen joukossa olivat luandalaiset António Gouveia ja João Pereira. Veli Gouveia haettiin työpaikaltaan ja heitettiin törkyiseen vankikoppiin. Hänen äitinsä annettiin käydä tapaamassa häntä vasta kun hän oli ollut vangittuna 45 päivää.

Huambossa pidätettyjen joukossa olivat Fernando Gouveia, António Alberto ja António Matías. Heitä hakattiin raa’asti kolmesti päivässä. Fernandon oma äitikään ei tunnistanut häntä näiden pahoinpitelyjen jälkeen. Lopulta kun veljet kirjoittivat asevoimien komentajalle kirjeen, jossa he paljastivat huonon kohtelun, julmuudet vähenivät.

António Gouveia muistelee joitakin seikkoja, jotka auttoivat heitä kestämään. Aika ajoin hänen äitinsä piilotti yhden Vartiotornin sivun tuomaansa ruokaan. ”Se auttoi meitä pitämään mielemme valppaana. Se myös piti yllä hengellisyyttämme.” Hän sanoo myös: ”Meillä oli tapana saarnata seinille mistä tahansa mieleemme juolahtaneesta raamatullisesta aiheesta.” Pysyäkseen rohkealla mielellä jotkut veljet ottivat avukseen huumorin. Suureen ääneen he julistivat, kuinka ison joukon kärpäsiä he olivat tappaneet sellissään, aivan kuin olisivat tehneet tiettäväksi jotain tärkeääkin tapausta.

 Angolassa vangittujen joukossa oli kuusi portugalilaista nuorta miestä, jotka oli lähetetty sotapalvelukseen mutta jotka olivat omantunnonsyistä kieltäytyneet. Yksi heistä, David Mota, muistelee: ”Tunsimme monet kerrat Jehovan suojeluksen. Viranomaiset yrittivät monenlaisin eri menetelmin murtaa nuhteettomuutemme, ja he keskittyivät niihin muutamiin, joita ei ollut vielä kastettu. Yksi usein käytössä ollut taktiikka oli se, että he herättivät meidät keskellä yötä, valitsivat ryhmästä viisi, ottivat heistä sitten yhden, painoivat muka ladatun pistoolin hänen ohimolleen ja vetivät liipaisinta. Ja puolen tunnin kuluttua siitä kun meidät oli käsketty takaisin makuupaikoillemme, sama toistettiin. Olemme kaikki kiitollisia Jehovalle siitä, että olemme elossa. Lopulta voitimme viranomaisten kunnioituksen, ja meidän annettiin pitää kokouksia vankilassa. Miten onnellisia olimmekaan, kun näimme kuuden vankitoverimme menevän kasteelle vankilassa!”

Vaikka veljille sanottiin, että heitä pidettäisiin vankilassa siihen saakka, kunnes he täyttäisivät 45 vuotta, heidän ei tarvinnut odottaa niin kauan. Joka tapauksessa elettiin vaikeaa aikaa. Se mitä veljet kokivat, jalosti heidän uskoaan. Nykyään useimmat noista veljistä palvelevat seurakuntien vanhimpina.

Siirtomaahallinto päättyy yllättäen

Huhtikuun 25. päivänä 1974 Portugalissa tapahtunut vallankaappaus kaatoi diktatuurin. 13-vuotinen siirtomaasota Angolassa oli ohi, ja portugalilaiset joukot alkoivat vetäytyä. Tammikuun 31. päivänä 1975 muodostettiin väliaikainen hallitus, jonka oli määrä toimia kymmenen kuukautta, mutta se kesti vain puoli vuotta.

Alussa Jehovan todistajat hyötyivät tästä äkillisestä muutoksesta. Cabo Ledon vankilassa oli 25 puolueettomuutensa vuoksi vangittua Jehovan todistajaa, jotka armahdettiin  toukokuussa. Heidän joukossaan olivat ne kuusi portugalilaista, jotka olivat kieltäytyneet asettumasta kenenkään puolelle missään sodassa, mukaan luettuna sodat afrikkalaisia siirtokuntia vastaan. Mitä nämä eurooppalaiset veljet tekisivät nyt, kun he olivat odottamatta saaneet vapauden? David Mota selittää: ”Läheinen suhteemme Jehovaan oli vahvistanut meitä vankilassa, ja me kaikki kuusi päätimme jäädä Angolaan ja aloittaa heti tienraivauspalveluksen.”

Uskonnollisen suvaitsevuuden ilmapiiri oli uusi kokemus Angolan 1500:lle Jehovan todistajalle. Salainen poliisi kuului menneisyyteen, pidätykset lakkasivat, ja todistajat saattoivat kokoontua vapaasti. He kävivät läpi koko Luandan löytääkseen luentosaleja, virkistyskeskuksia tai mitä tahansa muita  paikkoja, joihin Jehovan todistajien kasvava joukko mahtuisi. Siihen mennessä maan 18 seurakuntaa olivat kaikki kokoontuneet yksityiskodeissa.

Veljet tekivät järjestelyjä erikoispalveluskokouksen pitämiseksi Pavilhão do Ferroviassa. Neljänsadan eri seurakunnista kutsutun veljen joukossa oli José Augusto, joka kuuluu nykyään Portugalin Betel-perheeseen. Hän muistelee: ”Oli mahtavaa nähdä ensimmäistä kertaa niin monia veljiä ja sisaria vapaissa oloissa! Saatoimme tuskin uskoa, että tämä oli totta. Jännitys väreili ilmassa, kun kaikki puhelivat vapaasti toistensa kanssa ja nauttivat muihin seurakuntiin kuuluvien ystävien seurasta.”

Hengellisiä ilonaiheita levottomana aikana

Kolme kilpailevaa kansanliikettä, MPLA, FNLA ja UNITA, kävivät keskinäistä valtataistelua. Näiden kilpailevien ryhmien aseistautuneet joukot hyökkäsivät Luandaan ja perustivat sinne keskuspaikkoja. ”Aluksi vain tarkka-ampujat tulittivat”, kertoo silminnäkijä Luis Sabino. ”Kun vihamielisyys kasvoi, käytettiin voimakkaampia aseita. Kaduille ilmestyi panssarivaunuja, ja raketteja ammuttiin. Satoja koteja, myös veljiemme koteja, tuhoutui.”

Veljet ymmärsivät, että seurakunnan kokoukset oli viisasta pitää edelleen kirjantutkistelupaikoissa. ”Oli tavallista, että jostain vähän matkan päästä kuuluva konepistoolitulituksen ääni keskeytti kokouksen”, muistelee Manuel Cunha. ”Kaikki pysyivät kumarassa, kunnes ampuminen lakkasi, ja sitten ohjelma jatkui. Toisinaan sammutimme valot, jottemme herättäisi huomiota. Kokouksen jälkeen veljet poistuivat varovaisesti.”

Vaaroista huolimatta veljet päättivät laajentaa palvelustaan. Delucírio Oliveira selittää: ”Siirtomaahallituksen aikana työmme oli ollut kiellettyä, joten talosta taloon kulkeminen  vapaasti oli uusi kokemus useimmille julistajille. Tienraivaajat olivat työn eturintamassa ja kannustivat muita lähtemään mukaansa. Kenttäpalveluskokouksissa oli paljon väkeä.” Ympärillä oli kuitenkin merkkejä sodasta. Hän jatkaa: ”Oli normaalia kuulla ammuskelun ääntä, kun oltiin kenttäpalveluksessa. Joskus meidän täytyi astua pois jalkakäytävältä, jotta olisimme voineet kiertää tiellämme olevat tuoreet verilammikot. Joskus taas kadulla oli kuolleita ruumiita.”

Kerran kun kaksi sisarta, joista toinen oli tienraivaaja, oli kenttäpalveluksessa, lähietäisyydellä räjähti pommeja. Toinen sisarista kyyristyi mahdollisimman lähelle seinää ja ehdotti, että he lähtisivät kotiin. Tienraivaaja kuitenkin kannusti häntä jatkamaan vielä vähän aikaa ja lupasi, että he lopettaisivat, jos pommitus jatkuisi. Myöhemmin tuon aamupäivän aikana he aloittivat raamatuntutkistelun eräälle pariskunnalle, joka pyysi, että heidän kanssaan tutkittaisiin kolmesti viikossa.

Epävakaat olosuhteet eivät estäneet veljiä pitämästä maaliskuussa 1975 ensimmäistä kierroskonventtiaan eräässä julkisessa rakennuksessa. Tilaisuutta varten vuokrattiin Luandan suurin katettu tila, Cidadela Desportiva. Varmuuden vuoksi sinne kutsuttiin vain ne, jotka kävivät säännöllisesti kokouksissa. Läsnäolijamäärä ylsi kuitenkin 2888:aan.

Koska kaikki sujui hyvin, veljet pitivät toisen konventin, jonne he kutsuivat kiinnostuneet ja ne, joille johdettiin raamatuntutkistelua. Aníbal Magalhães kertoo: ”Kun saavuimme paikalle, meihin teki vaikutuksen se, että näimme lavan  yläpuolella suurin kirjaimin konventin teeman ’Millaisia pitäisikään teidän olla (2. Piet. 3:11)’. Paikka oli tupaten täynnä jo ennen ohjelman alkua. Kun läsnäolijamäärä, 7713, ilmoitettiin, olimme häkeltyneitä. Monet eivät pystyneet pidättämään ilonkyyneleitä. Se mitä näimme, osoitti selvästi, että edessä oli suuri kokoamistyö, ja kiitimme Jehovaa siitä, että hän oli tuonut meidät turvallisesti tähän päivään.”

Loppurukouksen jälkeen veljien siivotessa tiloja ammuskelu alkoi taas, tällä kertaa koko alueella. Se oli jälleen muistutus siitä, että he ’asuivat rauhan vihaajien keskellä’ (Ps. 120:6).

 Sodan raastama maa

Maata raastoivat aiemmin mainitut kolme kilpailevaa poliittista ryhmää, ja Luandasta tuli pääasiallinen taistelukenttä. Reservejä muodostettiin pakottamalla miehiä, naisia ja jopa lapsia väkisin sotaväkeen. Kaduille alkoi ilmestyä vasta 12-vuotiaita univormupukuisia poikia, jotka ampuivat umpimähkään automaattiaseillaan. Konepistoolitulitus sekä räjähtävät kranaatit, raketit ja heittoaseet aiheuttivat monille unettomia öitä. Angola syöksyi taukoamattoman sodan aikakauteen. Sen johdosta kokonainen sukupolvi nuoria angolalaisia on syntynyt ja kasvanut väkivallan ilmapiirissä tykinlaukausten ja pommiräjähdysten kaikuessa taustalla.

Uskolliset hengelliset paimenet vahvistivat kristittyjä veljiään ja sisariaan poikkeamalla säännöllisesti heidän luonaan työmatkoillaan. Heillä oli tapana tarkistaa, että kaikki voivat hyvin, ja he lukivat usein perheen kanssa raamatunkohdan tai pari.

Kokouksissa käyminen ja palvelukseen osallistuminen vaativat rohkeutta ja luottamusta Jehovaan. Se että ilmaisi olevansa Jehovan todistaja, oli usein kuitenkin paras suoja. Veli nimeltä Faustino da Rocha Pinto oli matkalla Seuran toimistoon, kun eräs sotilas yhtäkkiä osoitti häntä kiväärillä ja ärähti: ”Minne olet menossa? Mihin liikkeeseen kuulut? Anna tänne salkkusi!” Kun sotilas avasi salkun, hän löysi  sieltä vain Raamatun ja joitakin Vartiotorni-seuran julkaisuja. Hänen asenteensa pehmeni heti. ”Olet siis Jehovan todistaja! Anteeksi, olen pahoillani. Jatka vain matkaasi.”

Erään toisen kerran muuan sotilas kivahti nuorelle sisarelle: ”Mitä liikettä sinä kannatat?” Sisar vastasi: ”En kuulu mihinkään liikkeeseen. Olen Jehovan todistaja.” Sotilas sanoi tovereilleen: ”Katsokaa häntä! Katsokaa häntä tarkkaan! Katsokaa hänen hamettaan! Huomaatteko, miten säädyllisesti hän on pukeutunut. Hän ei ole samanlainen kuin muut tytöt. Hän on Jehovan todistaja.” Sisaren annettiin jatkaa matkaa ja häntä kehotettiin ystävällisesti olemaan varovainen.

Yhteydenpito seurakuntiin, erityisesti maaseudulla oleviin, kävi taistelujen kiihtyessä aina vain vaikeammaksi. Kaupunkeihin tuli sotilaita, ja he ryöstivät koteja ja polttivat sen mitä eivät vieneet mukanaan. Tämän vuoksi tuhansien ihmisten, myös monien todistajien, oli paettava metsiin. Bangassa, missä kokouksissa kävi sadan julistajan lisäksi vielä kolmesataa muuta, heidät kaikki pakotettiin jättämään kotinsa ja pakenemaan metsiin päiväkausiksi kerrallaan. Myös Jamban ja Celan seurakuntiin kuuluvat pakenivat vain ’sielunsa saaliinaan’ (Jer. 39:18). Useimmat eurooppalaiset todistajat, jotka olivat vielä Lubangossa, lähtivät naapurimaassa Namibiassa sijaitsevaan Windhoekin kaupunkiin.

Kirjallisuuden toimittaminen näille pakoon lähteneille veljille oli lähes mahdotonta. Jotkin seurakunnat, kuten Malanjen, Lobiton, Benguelan, Gabelan, Huambon ja Lubangon seurakunnat, olivat eristyksissä kuukausia kerrallaan.

Surullista aikaa

Heti kun siirtomaavallan ies poistui, tuhansia portugalilaisia alkoi virrata pois maasta. Sekasorron kasvaessa pako vain kiihtyi. Useimmat saattoivat ottaa mukaansa vain hyvin vähän omaisuuttaan. Eurooppalaisvihan syvyyttä valaisee  hyvin se, että eräs poliittinen puolue julisti tappavansa jopa mulatit, koska heidän esi-isänsä olivat menneet naimisiin valkoisten kanssa.

Portugalilaiset ja angolalaiset veljemme eivät tietenkään tunteneet tällaista vihaa. Heitä yhdisti luja veljellisen rakkauden side. Portugalilaisten poislähtö merkitsi monien läheisten ystävien lähtöä. Vuoden 1975 kesäkuuhun mennessä kaikkien portugalilaisten veljien, jotka olivat olleet työn johdossa, oli ollut pakko lähteä. Saarnaamistyön valvominen ja Jumalan lauman paimentaminen jäivät uskollisten paikallisten veljien harteille. Monet näistä olivat perheellisiä miehiä, joilla oli kokopäiväinen ansiotyö. Vaikka he olivat murheellisia portugalilaisten veljiensä poislähdön vuoksi, he olivat päättäneet jatkaa Jehovan avulla.

Millaiset olosuhteet heitä odottivat? Portugalin haaratoimisto sai pian seuraavan järkyttävän viestin Luandan toimistosta: ”Kaupunkia tulitetaan. Kadut on suljettu. Yhteydet toisiin kaupunkeihin ovat poikki. Luandan satama on suljettu. Ruoka on loppumassa kaupoista. Ryöstely on alkanut. Iltayhdeksältä tulee voimaan ulkonaliikkumiskielto. Kuka tahansa, joka liikkuu kadulla sen jälkeen, voi tulla ammutuksi.”

Jehovan palvelijat menevät eteenpäin

Tämä poliittisen kuohunnan kausi oli ennennäkemättömän hengellisen kasvun aikaa. Julistajia oli enimmillään 3055, mikä merkitsi 68 prosentin kasvua edelliseen vuoteen verrattuna. Muistonvietossa oli läsnä 11490!

Syyskuun 5. päivänä 1975 kuultiin kauan odotettu uutinen. Väliaikaisen hallituksen oikeusministeri oli julistanut Jehovan todistajat laillisesti ”tunnustetuksi uskontokunnaksi”. João Mancoca muistaa: ”Veljet olivat pakahtua onnesta. Heillä ei ollut koskaan ollut täyttä vapautta palvoa avoimesti. Oli aivan kuin vankilan ovet olisi tempaistu apposen auki. Ensi  kertaa kokouksia ja kierroskonventteja voitiin pitää täysin julkisesti. Keväällä 1976 järjestetyt kierroskonventit osoittautuivat mahtavaksi sysäykseksi työlle, ja ne vahvistivat päättäväisyyttä, jota tarvittiin tulevina vuosina.”

Suunnitelmissa oli viisi kierroskonventtia, mutta varovaisuuden vuoksi vain kolme tai neljä seurakuntaa kokoontui kerralla. Sen lisäksi kolme veljeä määrättiin vierailemaan seurakunnissa viikonloppuisin kierrosvalvojina.

Angolan olosuhteet olivat vuosien ajan olleet sellaiset, etteivät valvojat olleet voineet osallistua mihinkään Seuran järjestämiin erikoiskouluihin. Niinpä tehtiin suunnitelmia ensimmäisen Valtakunnan palveluskoulun pitämiseksi vanhimmille 19.–24. toukokuuta 1976. Kaksi angolalaista veljeä osallistui kouluun Portugalissa, missä he saivat valmennusta. Palattuaan he pitivät koulun Luandassa Portugalin haaratoimistosta tulleen Mário P. Oliveiran avustuksella.

Koulun käyneet 23 vanhinta arvostivat suuresti sitä Raamattuun perustuvaa opetusta, joka auttaisi heitä ’paimentamaan Jumalan laumaa’ (1. Piet. 5:2). Carlos Cadi, joka toimi tuolloin kierrosvalvojana, muistaa, millainen vaikutus koululla oli: ”Vanhimmat pystyivät näkemään Jehovan järjestön uudesta näkökulmasta. Koulu tutustutti veljet Jehovan järjestöön koulutuksen antajana. He oppivat, miten auttaa seurakuntien veljiä soveltamaan Raamatun periaatteita ongelmien ratkaisemiseen. Koulu myös auttoi vanhimpia näkemään, miten he voisivat organisoida seurakunnan toiminnan paremmin ja käyttää enemmän hyödyksi kanssaan palvelevien avustavien palvelijoiden kykyjä.”

Laillinen tunnustus merkitsi myös sitä, että Raamattuja ja raamatullista kirjallisuutta voitiin tuoda maahan. Ei kulunut viittäkään kuukautta, kun jotkin seurakunnat saivat ensimmäiset lehtensä. Miten suuri siunaus olikaan viimein saada kokonaisia 32-sivuisia Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä! Veljet  olivat astuneet nopeasti siitä ’suuresta, toimintaan johtavasta ovesta, joka oli avautunut’ heille (1. Kor. 16:9). Maan epävakaat olosuhteet johtivat kuitenkin muihin vakaviin ongelmiin.

Vaikka Portugali myönsikin virallisen itsenäisyyden suunnitelmien mukaisesti 11. marraskuuta 1975, taistelu suurten poliittisten puolueiden välillä muuttui nopeasti täysimittaiseksi sisällissodaksi. Maahan perustettiin itsenäisiä yhdyskuntia, ja Luandasta tuli marxilaisen MPLA:n pääkaupunki. Huambosta taas tuli UNITAn ja FNLA:n yhteenliittymän pääkaupunki.

Näiden ryhmien toisiaan vastaan levittämä poliittinen propaganda synnytti ennenkuulumatonta rotu- ja heimovihaa. Pääkaupungissa kylmäverisistä tapoista – jopa ihmisten polttamisesta kadulla – tuli arkipäivää. Uhrien ainoa rikos oli yleensä se, että he puhuivat kieltä, joka paljasti heidän tulevan Luandan ulkopuolelta. Tällainen viha ulkopuolisia kohtaan aiheutti jännitystä, joka sai aikaan suuren muuttovirran, kun maan pohjois- ja eteläosista olevat ihmiset pakenivat kotiseuduilleen. Jotkut veljet jäivät kuitenkin rohkeasti alueille, joille he olivat muuttaneet, voidakseen huolehtia hengellisten veljiensä tarpeista.

”Viva Jehova!”

Jehovan todistajat kohtasivat jälleen kerran ankaraa vainoa. Luandassa asuvat todistajat kutsuttiin niin sanottujen naapuristokomiteoiden eteen, ja heidät yritettiin pakottaa ostamaan poliittiset puoluekortit. Tässä vahvasti latautuneessa ilmapiirissä MPLA:n keskuskomitean poliittinen toimisto syytti todistajia siitä, että he olivat kiihottaneet ihmisiä tottelemattomuuteen valtiota kohtaan sekä yllyttäneet näitä halveksimaan kansallislippua ja kieltäytymään palvelemasta armeijassa. Kun Jehovan todistajat selittivät asiaa, heidän sanansa kaikuivat kuuroille korville.

 Maaliskuussa 1976 Portugalista lähetettiin raamatullista kirjallisuutta Angolaan. Lähetyksessä oli 3000 Raamattua, 17000 kappaletta kirjaa Totuus joka johtaa ikuiseen elämään, 3000 kappaletta kirjaa Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin sekä lehtiä. Viranomaiset takavarikoivat ja polttivat kaiken tuon kirjallisuuden.

Toukokuun 27. päivänä 1976 hallituksen radiolähetyksissä käskettiin kaikkia naapuristokomiteoita ja valtion järjestöjä valvomaan tarkasti Jehovan todistajien toimintaa. Katolinen kirkko ilmoitti päivittäin radiokanavallaan, että Jehovan todistajat olivat kumouksellisia.

Todistajia ajettiin pois ruokajonoista. Väkijoukkoja kerääntyi niiden paikkojen ulkopuolelle, missä seurakunnan kokouksia pidettiin. Lapsia ahdisteltiin koulussa. José dos Santos Cardoson ja hänen vaimonsa Brígidan lapsia painostettiin ankarasti lausumaan poliittisia iskulauseita, laulamaan kansallishymniä ja huutamaan ”Alas Jehova”. Kun he kieltäytyivät, he saivat tuntea sen nahoissaan. Yhtäkkiä José jr., joka oli tuolloin yhdeksänvuotias, sanoi kuuluvasti: ”Hyvä on, minä sanon ’Viva [eläköön]!’” Kaikki odottivat jännittyneinä. Lopulta tuo nuori poika huusi: ”Viva Jehova!” Ennen kuin muut olivat ehtineet tajuta, mitä hän oli sanonut, hekin huusivat yhteen ääneen: ”Viva!”

”Pätsissä”

Hallitseva puolue oli päättänyt pakottaa todistajat liittymään armeijaan. Tämä johti siihen, että ilkeämielinen vaino jatkui.

 Helmikuun 17. päivänä 1977 Artur Wanakambi, innokas veli Huílan provinssista, yritti turhaan selittää puolueetonta asennettaan. Hänet ja kolme muuta veljeä marssitettiin pitkin katuja vankilaan. Sivustakatsojia, jopa kadunlakaisijoita, kehotettiin lyömään heitä. Kolme noista veljistä oli naimisissa, ja seuraavana päivänä heidän vaimonsa menivät vankilaan saadakseen tietää, missä heidän miehensä olivat. Kun sisaret olivat odottaneet melko kauan, heidät ruoskittiin säälimättömästi ja jätettiin lojumaan ruhjottuina ja verta vuotavina. Iltapäivällä he huomasivat, että heidät oli viety samaan vankilaan, jossa heidän miehensä olivat.

Veli Teles kertoo, mitä eräälle toiselle vangittujen veljien ryhmälle tapahtui kymmenen päivää myöhemmin: ”Meitä oli kolmekymmentäviisi, ja meidät pantiin ’pätsiin’. Se oli seitsemän metrin pituinen ja kolmen metrin levyinen ja korkuinen huone. Teräsbetonisessa sisäkatossa oli kaksi ilmareikää, jotka olivat niin pieniä, että käsi ei mahtunut niiden läpi. Elettiin kuuminta vuodenaikaa, ja selli oli todellinen pätsi. Koska oltiin päätetty, että meistä pitää päästä eroon, nuo kaksi reikää tukittiin.

Neljäntenä päivänä rukoilimme hartaasti, että Jehova antaisi meille voimaa kestää tuota armotonta kuumuutta. Muistimme ne kolme Danielin päivinä elänyttä uskollista nuorta miestä, jotka heitettiin tulipätsiin. Seuraavana päivänä noin kolmelta aamuyöstä ovelta kuului kova jysäys, ja ovi aukesi. Miten helpottuneita olimmekaan, kun saimme raitista ilmaa! Ovella oli vanginvartija. Ollessaan yhä puolinukuksissa hän oli avannut oven ja sitten lysähtänyt maahan. Noin kymmenen minuutin kuluttua vartija nousi ylös ja sulki oven sanomatta sanaakaan. Kiitimme Jehovaa siitä, että saimme muutaman kallisarvoisen hetken hengittää raitista ilmaa.

Joitakin päiviä myöhemmin joukkoomme heitettiin vielä seitsemän veljeä lisää. Sellissä ei ollut enää tilaa istua. Meitä  hakattiin usein. Kuumuus paheni, ja ihollamme olevat rakkulat ja lyömisestä aiheutuneet haavat haisivat pahalle.

Maaliskuun 23. päivänä pidimme muistonvieton, vaikka se olikin vain puhe ilman vertauskuvia. Silloin meitä oli kaikkiaan 45. Jotkut meistä viettivät ’pätsissä’ 52 päivää ja jäivät henkiin.”

Sen jälkeen kun veljet oli päästetty pois ”pätsistä”, heidät lähetettiin työleirille Sakassangeen, 1300 kilometrin päähän itäiseen Moxicon provinssiin.

Vaino ”laillistetaan”

Maaliskuun 8. päivänä 1978 MPLA:n keskuskomitean poliittinen toimisto julisti ”’Jehovan todistajien’ kirkon” laittomaksi ja kielsi sen. Suuren julkisuuden varmistamiseksi Luandan radioasema ilmoitti asiasta kolmesti päivässä. Alkuperäinen julistus luettiin portugaliksi, mutta jotta kaikki saisivat tiedon, ilmoitusta lähetettiin viikon ajan myös tšokwen, kikongon, kimbundun ja umbundun kielillä. Lopulta se julkaistiin puolueen Jornal de Angola -⁠nimisessä lehdessä 14. maaliskuuta 1978. Todellisuudessa kielto ainoastaan ”laillisti” ne raakuudet, joihin jo syyllistyttiin.

Kansan puolustusjärjestö (ODP) arvosteli todistajia entistä ankarammin. Monia Jehovan todistajia koottiin ja suljettiin vankiloihin ilman oikeudenkäyntiä. Tehtaisiin ympäri Luandaa tehtiin yllätyskäyntejä. Malas Onilin matkalaukkutehtaalla pidätettiin 14 todistajaa. Lubangon kaupungissa pidätettiin 13. Muutamaa päivää myöhemmin saatiin raportti 50 hengen pidättämisestä Ndalatandossa. Kun kiellon julkistamisesta oli kulunut vain viikko, ainakin 150 veljeä ja sisarta oli teljetty vankiloihin.

Tätä seurasi todistajien mielivaltainen erottaminen työpaikoistaan. Kykyjä, saavutuksia tai vuosien esimerkillistä käytöstä ei otettu huomioon. Itse asiassa jotkut erotetuista  olivat olleet vastuullisissa asemissa, jotka liittyivät maan taloudelliseen kehitykseen.

Naisiakaan ei säästetty. Eräs sotilasviranomainen näki sisar Emília Pereiran tämän kodin edustalla ja kysyi, miksei hän kuulunut reservijoukkoon. Kun hän vastasi, ettei pitänyt mistään, mikä liittyi tappamiseen tai verenvuodatukseen, sotilas tajusi hänen olevan todistaja. Kun sisar myönsi sen, hänen käskettiin nousta lähellä odottavaan kuorma-autoon. Hänen kaksi sisartaan tulivat katsomaan, mitä tapahtui, ja myös heidät työnnettiin kuorma-autoon. Sillä välin sisaren isä tuli kotiin. Sotilasviranomainen käski hänenkin nousta kuorma-autoon. Kun he olivat lähdössä, eräs lähistöllä asuva veli kysyi, mitä oli tapahtumassa. Hänetkin otettiin kiinni ja pakotettiin autoon.

Heidät vietiin vankileirille, ja sisaret sijoitettiin naisten osastolle. Ilta toisensa jälkeen viranomaiset yrittivät tehdä näille nuorille sisarille seksuaalista väkivaltaa, mutta sisaret tarrautuivat kiinni toisiinsa, itkivät ja rukoilivat ääneen. Heidän reaktionsa esti miesten pahat aikeet, eikä heille tehty väkivaltaa.

Myös Malanjen provinssista olevia ystäviä koeteltiin ankarasti. 74-vuotias José António Bartolomeu kuoli, kun häntä oli pahoinpidelty raa’asti. Sisar Domingas António oli niin heikko pidätyksensä ja toistuvien pahoinpitelyjen jälkeen, että hän kuoli malariakohtaukseen. Veli Manuel Ribeiro myrkytettiin kuoliaaksi sen vuoksi, että hän kirjoitti perheelleen kirjeen vankilasta.

Viikko kiellon julkistamisen jälkeen kaikille Luandan seurakuntien vanhimmille pidettiin kokous. Heille annettiin hengellistä rohkaisua ja heidän tulevaan toimintaansa liittyviä ohjeita, ja tämä kaikki välitettiin edelleen seurakunnille. Heidän päättäväisyytensä lujittui, kun he pohtivat vuoden 1978 vuositekstiä: ”He – – eivät voita sinua, sillä minä [Jehova] olen sinun kanssasi – – ja pelastan sinut.” (Jer. 1:19.)

 Valtion viranomaisiin vedotaan

Maaliskuun 21. päivänä 1978 kolme veljeä, jotka muodostivat Angolan Jehovan todistajien yhdistyksen johtokunnan, lähettivät vetoomuksen MPLA:n poliittiseen toimistoon ja pyysivät, että tuomioistuimet tekisivät lopun lain rikkomisesta ja että todistajien laiton vangitseminen lopetettaisiin. Kopio tästä kirjeestä lähetettiin tasavallan presidentille ja pääministerille samoin kuin puolustus-, oikeus-, opetus- ja kulttuuriministereille. Vastausta ei tullut.

Apostoli Paavalin esimerkkiä noudattaen maan korkeimmalle vallanpitäjälle lähetettiin toinen vetoomus (Apt. 25:11). Tässä Portugalin haaratoimiston lähettämässä kirjeessä Angolan kansantasavallan presidenttiä pyydettiin kunnioittavasti tarkastelemaan uudestaan Jehovan todistajista kertovia asiakirjoja ja myöntämään heille mahdollisuuden tulla kuulluksi oikeuden edessä. Siinä pyydettiin, että tuomioistuimet tutkisivat kunkin vangitun todistajan tiedot. Tällä kertaa Portugalin haaratoimisto sai vastauksen, jossa sanottiin, että asia tutkittaisiin.

Luja päättäväisyys koskettaa syvästi

Sisällissota riehui edelleen Angolassa, joten siellä kävi vain vähän vierailijoita muista maista. Vuonna 1979 Angolan maakomitea sai kuitenkin sanan, että Albert Olih, eräs valvoja Nigerian haaratoimistosta, saapuisi elokuussa. Miten onnellisia veljet olivatkaan!

Veli Olih sanoi: ”Minusta tuntui kuin olisin ollut armeijan kasarmissa kokonaisen viikon. Minne tahansa katsoinkin, näin aseistautuneita sotilaita.” Kaduilta kuulunut ammuskelu valvotti häntä öisin.

Angolalaiset todistajat olivat kokeneet nopeita muutoksia edellisinä vuosina. Vuodesta 1973, jolloin maa oli vielä siirtomaavallan alaisuudessa, vuoteen 1976 julistajien määrä  oli kasvanut 266 prosenttia. Kun sitten vaino voimistui vuonna 1977 ja kun lisäksi vuonna 1978 voimaan tuli kielto, kasvu pysähtyi. Monet tuon maan todistajat oli kastettu melko hiljattain – tuhat yksistään vuonna 1975. Vaikka seurakuntia oli 31, monissa niistä ei ollut vanhimpia. Koska hengellisten paimenten rakkaudellinen huolenpito puuttui, jotkin vakavat ongelmat ja moraaliseen epäpuhtauteen liittyvät tapaukset olivat jääneet selvittämättä. Sellaisissa paikoissa kuin Malanjessa, Waku Kungossa ja Ndalatandossa kokonaiset seurakunnat olivat nyt vankileireillä.

Kun veli Olih saapui, hänelle annettiin pitkä lista asioita, jotka täytyi käsitellä. Vierailun aikana kiinnitettiin huomiota siihen, miten paikalliset todistajat voisivat jatkaa Jumalalta saamaansa palvelusta vallitsevissa olosuhteissa. Veljet saivat ohjeita siitä, miten voitaisiin valmistaa kirjallisuutta, vaikka paperia oli saatavilla rajoitetusti. Keskustelua käytiin myös tarpeesta saada lisää kirjallisuutta paikallisilla kielillä, mutta veisi tietenkin aikaa löytää ja kouluttaa päteviä kääntäjiä.

Lisäksi huomiota kiinnitettiin seurakuntien ongelmiin. Veli Olih painotti sitä, että kaikkien, myös vanhimpien, täytyi elää Raamatun mittapuiden mukaan. Kenenkään ei tulisi ajatella, ettei tarvitse neuvoja. Veljet saivat vastauksia kysymyksiin, jotka koskivat kasteelle pätevöitymistä, avioliittojen rekisteröimistä ja kierrosvalvojien seurakuntiin tekemiä vierailuja. Angolalaiset veljet arvostivat sitä, että Seura oli järjestänyt heille raamatullista ohjausta tällaisen kokeneen veljen kautta.

Veli Olihin vierailun aikana pidettiin kokous Luandan vanhimmille ja kaikille niille, jotka pääsivät muilta alueilta tulemaan. Vanhimpia alkoi saapua kymmeneltä aamupäivällä yksitellen, jotta he eivät kiinnittäisi ihmisten huomiota kokouspaikkaan. Ennen kuin kokous alkoi seitsemältä  illalla, paikkaa oli kuitenkin vaihdettu kahdesti, koska vaikutti siltä, että edellisiä tiloja tarkkailtiin. Kun veli Olih saapui kolmanteen paikkaan, 47 vanhinta istui pihalla odottamassa häntä. Kun hän kertoi terveisiä Nigerian Betel-perheeltä, veljet ilmaisivat arvostuksensa heiluttamalla äänettömästi käsiään. Hän käsitteli tunnin mittaisessa raamatullisessa puheessaan vanhimmistojärjestelyä ja painotti sitä, että kristilliseen seurakuntaan tarvitaan lisää vanhimpia. Lisäksi hän toi esille pääpiirteittäin tuohon tehtävään liittyvät velvollisuudet. Puheen jälkeen veljet esittivät kysymyksiä vielä kahden tunnin ajan, kunnes heidän täytyi lähteä, jotta he ehtisivät turvallisesti kotiin ennen kuin ulkonaliikkumiskielto tulisi voimaan.

 Mitä veli Olih ajatteli angolalaisten veljien kanssa viettämästään viikosta? ”Minun täytyy sanoa, että siitä oli minulle hyvin paljon hyötyä. Minua rohkaisi erittäin paljon se, että veljet ja sisaret olivat niin lujasti päättäneet palvella Jehovaa vaikeuksistaan huolimatta. Kun lähdin Angolasta, rukoilin sydämessäni ja vuodatin kyyneliä näiden veljien tähden, jotka kärsimyksistä huolimatta hymyilevät sen suurenmoisen toivon vuoksi, joka heillä on.”

Uusi vierailu

Vuosi veli Olihin vierailun jälkeen hallintoelin lähetti Albert Olugbebin, joka hänkin oli Nigerian haaratoimistosta, palvelemaan Angolan veljiä. Hän suositteli, että he pitäisivät tienraivaajien palveluskoulun oppitunteja maan 50 vakituiselle tienraivaajalle. Hän myös kehotti, että he yrittäisivät pitää kierroskonventteja puolen vuoden välein mutta rajoittaisivat läsnäolijamäärää.

Veli Olugbebin vierailun aikana pidettiin kolme kokousta vanhimpien ryhmille sekä veljille, jotka huolehtivat vastuista seurakunnissa, joissa ei ollut vanhimpia. Läsnäolijoita oli 102. Kokouksissa annettiin raamatullisia neuvoja siitä, miten tarpeellista vanhinten on pitää yllä Raamatun periaatteita ja tulla esimerkeiksi laumalle eikä hallita sitä herroina (1. Piet. 5:3). Veljet saivat vastauksia kysymyksiin, jotka liittyivät siihen, millaista käytäntöä tulee  noudattaa suositeltaessa jotakuta vanhimmaksi seurakunnassa, jossa kukaan ei vielä palvele tuossa tehtävässä.

Yhdessä näistä kokouksista oli läsnä myös Silvestre Simão, jonka usko oli jo koeteltu niiden lähes neljän vuoden aikana, jotka hän oli viettänyt vankilassa ja työleireillä. Hän oli palvellut vanhimpana useita vuosia, minkä jälkeen hänelle oli uskottu suurempi vastuu palvella kierrosvalvojana, kun eurooppalaisten veljien täytyi 1970-luvun puolivälissä lähteä Angolasta. Koska nyt oli suunnitelmissa pitää kierroskonventteja puolen vuoden välein, tarvittiin piirivalvojaa. Vaikka veli Simãolla oli kuusi lasta ja erilaisia perhevastuita, hän otti vastaan tämän uuden tehtävän. Hän on huolehtinut siitä esimerkillisesti 20 viime vuotta. Hän myös palvelee haaratoimistokomiteassa.

Vierailunsa jälkeen veli Olugbebi raportoi rohkaisevasta kehityksestä: vaikka kristittyjen täytyi vieläkin noudattaa varovaisuutta kokoontuessaan yhteen ja saarnatessaan, ilkeämielinen vaino kutsuntaikäisiä kohtaan tuntui olevan laantumassa. Vaikka vankiloissa tai työleireillä oli vielä 150–200 veljeä, luku laski maaliskuuhun 1982 mennessä 30:een.

Hengellisen ruoan jakaminen on haaste

Kiellon aikana hengellisen ruoan säännöllistä jakamista pidettiin erittäin tärkeänä. Tähän sisältyi usein huomattava riski.

Ensinnäkin oli hyvin vaikeaa saada paperia Vartiotornin monistamiseen. Sen ostamiseen tarvittiin hallituksen  lupa. Paperipulan takia voitiin jonkin aikaa valmistaa vain 800–1000 kopiota tutkittavista kirjoituksista, vaikka julistajia oli yli 3000. Silti veljet saattoivat valmistaa pienillä painokoneilla myös pieniä pehmeäkantisia kirjoja, kuten kirjaa Totuus joka johtaa ikuiseen elämään.

Fernando Figueiredo ja Francisco João Manuel ottivat vastaan tehtävän kopioida kirjallisuutta, vaikka työhön sisältyikin suuri riski. Nämä tarmokkaat veljet löysivät uudet tilat, joissa he saattoivat laajentaa toimintaa. Aika ajoin paikkaa täytyi turvallisuussyistä vaihtaa. Joissakin paikoissa monistuskone sijoitettiin äänieristettyyn huoneeseen, jossa ei ollut ikkunoita eikä ilmanvaihtoa, mikä teki työolosuhteista hyvin vaikeat. Viereisessä huoneessa toiset vapaaehtoiset kokosivat ja nitoivat lehdet. Heidän täytyi saada kokoaminen, nitominen ja pakkaaminen tehtyä niin nopeasti, että aineisto voitiin jakaa samana yönä. Kaikki työn jäljet täytyi korjata pois, jotta mikään ei kiinnittäisi huomiota. Kun tuotanto kasvoi, kaksi monistuskonetta oli toiminnassa samanaikaisesti ”keittiössä”, paikassa, jossa hengellistä ruokaa sisältävää kirjallisuutta valmistettiin. Päivittäin ryhmä veljiä kirjoitti tekstin vahapaperille, suoritti korjausluvun, monisti ja kokosi lehdet ja toimitti ne seurakuntiin.

Kuriirien täytyi hoitaa kirjallisuuden kuljettaminen Luandan ulkopuolella hajallaan oleviin seurakuntiin. Tehtävä oli vaarallinen. Eräs kuriirina toiminut veli muistelee: ”Joitakin kuukausia sen jälkeen, kun kielto oli julkistettu, lähdin työmatkalle Benguelan provinssiin. Paikallinen Seuran toimisto oli antanut minulle joitakin tarvikkeita vietäväksi Lobiton ja Benguelan seurakunnille. En tuntenut ketään noiden kaupunkien veljistä. Ainoa yhteystieto, joka minulla oli, oli erään benguelalaisen vanhimman puhelinnumero. Turvallisuussyistä ainut keino tunnistaa toisemme olisi salanimi Jesajan perhe.

 Kun olin saapunut Benguelaan, kaikki vaikutti sujuvan hyvin. Työni luonteen vuoksi minua ei tutkittu lentokentällä, vaikka yleensä matkustajat kyllä tutkittiin. Mukanani ollut paketti saapui koskemattomana. Kun sitten olin kaupungissa, soitin heti veljille, jotta he voisivat tulla hakemaan paketin. Veli jonka kanssa puhuin, sanoi ettei hän voinut hyvin, mutta hän lupasi lähettää jonkun hotelliin hakemaan paketin. Jostakin selittämättömästä syystä kukaan ei tullut noutamaan pakettia niiden neljän päivän aikana, jotka vietin hotellissa, vaikka soitin veljelle päivittäin.

Lähtöpäivänä minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa paketti mukaani lähtiessäni takaisin Luandaan. Kun saavuin lentokentälle, valtuuskuntamme johtaja vaati, että kaikki hänen ryhmänsä jäsenet ja heidän matkatavaransa tutkittaisiin hyvän esimerkin antamiseksi muille matkustajille. Mielessäni oli vain kaksi vaihtoehtoa: joko heittäisin paketin jäteastiaan tai pitäisin sen itselläni ja tulisin pidätetyksi.

Rukoiltuani Jehovaa mieleeni tuli Sananlaskujen 29:25: ’Ihmisten edessä vapiseminen asettaa ansan, mutta Jehovaan luottava suojellaan.’ Päätin kohdata tilanteen, koska olisi ollut suurta tuhlausta heittää pois niin paljon hengellistä ruokaa.

Menin jonon viimeiseksi, jottei aiheutuisi suurta julkista häiriötä, kun poliisit löytäisivät lehdet ja muun kirjallisuuden. Kun enää kaksi ihmistä oli tutkimatta, kuulin jonkun sanovan: ’Täällä on mies, joka haluaa tavata Luandan valtuuskunnan edustajan. Asia koskee erästä pakettia.’ Kun kuulin sen, totesin itsekseni, että Jehova kuuli rukoukseni ja että koin Jesajan 59:1:n täyttymyksen: ’Jehovan käsi ei ole tullut liian lyhyeksi pelastamaan.’ Samassa kiirehdin ulos. Kun pääsin veljen luo, ehdin vain sanoa ’Jesajan perhe’. Hän vastasi ja otti paketin. Minun täytyi kiirehtiä takaisin, koska kone oli lähdössä, joten minulla ei ollut aikaa edes puhua  veljen kanssa. Jehova tosiaankin on ’pelastuksemme ahdingon aikana’.” (Jes. 33:2.)

Laumasta huolehditaan vaarasta huolimatta

Sota – Ilmestyskirjan tulenvärisen hevosen ratsastaja – teki edelleen tuhojaan angolalaisten elämässä (Ilm. 6:4). Kaupunkeja ja tehtaita pommitettiin, teitä miinoitettiin, siltoja räjäytettiin dynamiitilla, vedensaantia sabotoitiin ja kyliin hyökättiin. Siviilien joukkomurhista tuli arkea. Maanviljelijöiden satoja tuhottiin, ja monet heistä pakenivat kaupunkeihin. Sotapakolaisia kerääntyi Luandaan. Ruoan säännöstely ja musta pörssi tekivät hengissä pysymisestä suuren haasteen. Mutta Jehovan todistajien rakkaudellinen keskinäinen yhteistyö auttoi monia selviytymään muutoin toivottomissa oloissa.

Tänä vaarallisena aikana muiden muassa veljet Rui Gonçalves ja Hélder Silva vierailivat maassa hajallaan olevissa seurakunnissa pannen oman henkensä alttiiksi. Veli Gonçalves kuvaili, miten tällaiset vierailut täytyi järjestää: ”Toukokuussa 1982 kierrosvalvoja vieraili ensimmäistä kertaa Tombuassa. Kokouspäivänä paikkakunnan 35 veljeä saapuivat paikalle tarkkaan suunnitelluin väliajoin aamukymmenestä alkaen. He odottivat hiljaa. ODP [Kansan puolustusjärjestö] valvoi kaikkea liikettä kaupungissa. Minä saavuin pimeyden turvin yksitoista tuntia myöhemmin eli yhdeksältä illalla. Kokous alkoi puoli tuntia myöhemmin, ja se kesti kello 4.40:een.”

Useimmat niistä, jotka osallistuivat kierrostyöhön, olivat naimisissa, ja heillä oli lapsia. He huolehtivat silti parhaansa mukaan seurakuntien hengellisistä tarpeista. Yksi noista veljistä, joka kuuluu nykyään haaratoimistokomiteaan, selitti, mitä tavalliseen kierrosvalvojan vierailuun liittyi: ”Jokaiseen seurakuntaan oli määrä tehdä viikon pituinen vierailu.  Vierailut alkoivat kuitenkin tiistain sijasta maanantaina, mikä johtui siitä, että koko seurakunta ei voinut kokoontua yhdessä. Kierrosvalvoja vieraili kussakin seurakunnan kirjantutkisteluryhmässä. Suurissa seurakunnissa vierailtiin yleensä useassa ryhmässä samana iltana. Kokousajat porrastettiin niin että kierrosvalvoja saattoi siirtyä ryhmästä toiseen. Hän esitti saman ohjelman kullekin ryhmälle, jotta kaikki voisivat hyötyä siitä. Hän piti siksi viikon aikana jokaisen puheensa 7–21 kertaa. Viikko oli työntäyteinen ja vaativa, mutta veljet jatkoivat hellittämättä työtään seurakuntien rohkaisemiseksi.”

Rui Gonçalves muistaa elävästi erään tuskallisen matkan, jonka hän teki Cubalin kaupunkiin tammikuussa 1983. Se oli vähällä johtaa kuolemaan. Hän sanoi: ”Ainoa keino päästä vierailemaan tuossa seurakunnassa oli matkustaa sotilaskolonnan suojissa. Tutkittuaan huolellisesti tilanteen sotilaat antoivat saattueen 35 kulkuneuvolle luvan aloittaa matkansa. Matkustimme veli Gondinhon autossa, ja se oli kolmas kuuden ajoneuvon kulkueessa. Vain kahden tunnin matkanteon jälkeen sissien laukaisema ammus tuhosi ensimmäisenä olleen armeijan kuorma-auton. Pian seurasi toinen ammus, joka tuhosi toisena ajaneen kulkuneuvon. Meidän autoomme osui kaksi pommia, mutta ne eivät räjähtäneet. Auton ollessa liikkeessä veli Gondinho huusi, että kaikkien piti hypätä. Kun ryntäsin pensaikon suojiin, luoti tuhosi suuren osan vasemmasta korvastani, ja menetin tajuntani.”

Ennen pyörtymistään hän näki kolmen sissisotilaan ajavan  takaa toisia veljiä, mutta nämä pääsivät pakoon metsikköön. Veli Gonçalves jatkaa: ”Kun virkosin, pääni oli aivan veressä. Useita tunteja myöhemmin ryömin takaisin tielle. Eräs sotilasosasto löysi minut, antoi ensiapua ja vei minut Benguelan sairaalaan.” Myöhemmin hän sai tietää, että kaikki saattueessa olleet autot oli poltettu tai tuhottu muulla tavoin. Kaksitoista noissa autoissa ollutta ihmistä oli kuollut, ja yhtätoista muuta luodit olivat haavoittaneet vakavasti. Veli Gonçalvesin kanssa matkustaneet veljet olivat ainoita, joihin luodit eivät olleet osuneet. Ja vaikka veli Gonçalves oli menettänyt korvansa lähes kokonaan ja joitakin tavaroitaan, hän sanoo lopuksi: ”Kiitimme sydämestämme Jehovaa.”

Elämää antavaa vettä jaetaan

Aikana jolloin useimmat angolalaiset ajattelivat vain hengissä pysymistä, Jehovan todistajat kertoivat innokkaasti ”hyvää uutista jostakin paremmasta” kautta tämän laajan alueen (Jes. 52:7). Miten he tekivät tätä työtä?

Muuan luandalainen tienraivaaja selittää, että hän ja hänen vaimonsa kävivät usein palveluksessa yhdessä pienen tyttärensä kanssa. Tervehdittyään ovenavaajaa he kysyivät, saisiko heidän pikku tyttönsä vähän vettä. Jos ovenavaaja antoi vettä, he kertoivat hänelle tietävänsä sellaisesta vedestä, josta olisi vielä suurempaa hyötyä kuin siitä kylmästä vedestä, jota hän oli ystävällisesti antanut heidän tyttärelleen. Tiedonhaluiset ihmiset kysyivät yleensä, millaista vettä se oli. Sitten perhe kuvaili Jumalan valtakunnan siunauksia ja ikuisen elämän toivoa. (Joh. 4:7–15.)

He eivät kantaneet kenttälaukkuja, Raamattuja tai kirjallisuutta mukanaan palveluksessa. Mutta jos ovenavaaja halusi lukea näistä asioista ja hänellä oli Raamattu, he käyttivät yleensä sitä jatkaessaan keskustelua. Aina kun kiinnostusta ilmeni, he tekivät uusintakäynnin. Käyttämällä tämänkaltaisia  varovaisia lähestymistapoja todistajat löysivät kiinnostuneita, ja seurakuntia siunattiin säännöllisellä kasvulla.

Jumalan mies

Hyvä uutinen tavoitti myös syrjäiset alueet. Tchande Cuituna -⁠nimisen miehen ponnistelujen ansiosta se löysi tiensä myös Gambosin alueelle lähelle Namibian rajaa. Tchande Cuituna kuuli Valtakunnan sanomasta ensi kertaa silloisessa Rhodesiassa. Työskenneltyään jonkin aikaa Etelä-Afrikan kaivoksissa hän palasi kotiin ja keskittyi karjankasvatukseen. Hän matkusti kuitenkin säännöllisesti Etelä-Afrikkaan hakemaan Vartiotorni-seuran julkaisuja, ja hänet kastettiin yhdellä noista matkoista vuonna 1961. Sen jälkeen hän levitti hyvää uutista innokkaasti maanmiestensä keskuudessa.

Hänellä oli tapana lastata vaunuihinsa vettä, ruokaa ja raamatullista kirjallisuutta ja lähteä saarnaamaan quimbosta quimboon (pienestä kylästä toiseen) kahdeksi tai kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan. Kun hänen vaununsa hajosivat, hän jatkoi matkaa härkänsä selässä ratsastaen. Vielä 70-vuotiaanakin hän kulki jalan toisten julistajien kanssa noin 200 kilometrin matkoja.

Tchande Cuitunan karjalaumat kasvoivat suuriksi, ja ne vaeltelivat tasangoilla. Tässä patriarkaalisessa yhteisössä häntä pidettiin johtohahmona. Hän aloitti päivän toimet kellonsoitolla, jonka kuultuaan ihmiset kokoontuivat kuuntelemaan häntä, kun hän tarkasteli jotakin raamatunjaetta paikallisella kielellä. Kokouspäivinä soittokellon tuttu ääni kertoi noin sadalle ihmiselle, että oli aika kokoontua saamaan hengellistä ohjausta.

Tchande Cuituna tuli koko Gambosin alueella tunnetuksi Jumalan miehenä. Soveltamalla sitä, mitä hän oli oppinut tutkiessaan henkilökohtaisesti Raamattua ja ”uskollisen ja  ymmärtäväisen orjan” arvokkaita julkaisuja, hän antoi erinomaisen esimerkin muille. Voidakseen tavoittaa mahdollisimman monia ihmisiä veli Cuituna käänsi kirjasen ”Tämä valtakunnan hyvä uutinen” nyanekan ja kwanjaman kielelle.

Luandan toimistossa saatiin tietää veli Cuitunan toiminnasta niistä kenttäpalvelusraporteista, joita hän aika ajoin lähetti Windhoekissa Namibiassa olevien veljien kautta. Veli Cuituna haluttiin saattaa lähempään yhteyteen muiden todistajien kanssa ja vuonna 1979 hänen luokseen lähetettiin kierrosvalvoja Hélder Silva. Veli Silva muistaa matkan hyvin.

Hän kirjoittaa: ”Matkustimme autolla 160 kilometriä Chiangeen. Jäljellä olevat 70 kilometriä piti kulkea jalan. Noin kuusi tuntia kestänyt rankkasade ja myrsky tekivät matkan jatkamisesta lähes mahdotonta. Välillä olimme polvia myöten vedessä, mutta emme voineet pysähtyä, koska alueella oli monia saaliinhimoisia villieläimiä. Liejun vuoksi oli helpompaa kävellä paljain jaloin tavaroidemme roikkuessa kepin varassa olkapäillämme. Lopulta saavuimme Liokafelan alueelle ja määränpäähämme, siihen quimboon (kylään), jossa Cuituna asui. Olimme nälkäisiä ja nääntyneitä, joten naiset antoivat meille piimää, kaakaota ja maissisosetta eli ihitaa (pirão de massangoa) sekä paikallista maissijuomaa, jota kutsutaan bulungaksi (kissanguaksi). Levättyämme lämpimän tulen ääressä olimme valmiit ryhtymään toimeen.” Tämä vierailu merkitsi edistysaskelta  järjestäytyneessä hyvän uutisen saarnaamisessa Gambosin alueella.

Elokuussa 1986 kahdeksantoista uutta veljeä ja sisarta kastettiin Caculuvarjoessa. Se oli ikimuistoinen tilaisuus. Siitä kun Valtakunnan sanomaa ensi kerran kerrottiin Gambosin alueella, oli kulunut 40 vuotta, ja tämä oli nyt ensimmäinen kastetilaisuus. Tienraivaajat, jotka olivat tulleet auttamaan tällä alueella tehtävässä työssä, säteilivät ilosta. Sanat eivät riitä kertomaan, miten onnellinen veli Cuituna oli, kun hän oli todistamassa tätä kastetilaisuutta. Hän hyppeli ilosta ja sanoi: ”Minusta tuntuu samalta kuin kuningas Daavidista, kun hän saattoi Jehovan arkkua.” (2. Sam. 6:11–15.) Veli Cuituna palvelee edelleen vakituisena tienraivaajana.

Työ Etelä-Angolassa

Vuonna 1975 kahdeksantoistavuotias Tymoly, pitkä nainen Huílan alueelta Etelä-Angolasta, sai kuulla totuudesta José Tiakatandela -⁠nimisen tienraivaajan ponnistelujen ansiosta. Tymoly arvosti Raamatun sanomaa, mutta hänen vanhempansa vastustivat häntä kovasti. Hänet jätettiin ilman ruokaa päiväkausiksi kerrallaan, häntä hakattiin, ja lopulta häntä heiteltiin kivillä. Henkensä kaupalla hän käveli 60 kilometriä päästäkseen Lubangoon. Siellä hän saattoi osallistua seurakunnan kokouksiin. Seurakunnassa järjestettyjen luku- ja kirjoitustuntien ansiosta hän edistyi niin paljon, että saattoi ilmoittautua teokraattiseen palveluskouluun. Hänet kastettiin vuonna 1981. Tymoly opetteli myös ompelemaan voidakseen ansaita elantonsa, ja hän tekee itse siistit vaatteensa. Kolme miestä ja neljä naista siitä etnisestä ryhmästä, johon hän kuuluu, kuuli Valtakunnan sanomasta vuonna 1978, ja heidät kastettiin vuonna 1980.

Vuonna 1983 lubangolainen veli José Maria Muvindi ilmoittautui osa-aikaiseksi tienraivaajaksi kolmen kuukauden  ajaksi. Hän lähti etelään ja saarnasi Jaun ja Gambosin kaupunkeja ympäröivillä maaseutualueilla. Hän matkasi Namiben provinssiin ja kertoi hyvää uutista siellä valta-asemassa olevan mukubais-heimon jäsenille. Hän näki, miten suuri tarve näillä alueilla oli, ja ilmoittautui vakituiseksi tienraivaajaksi. Perässä tuli myös muita tienraivaajia.

Kun veli Muvindi saarnasi alueella, Raamatun totuudet koskettivat monien siellä asuvien ihmisten sydäntä. He alkoivat tehdä tarvittavia muutoksia elämässään. Palvellakseen Jehovaa otollisesti heidän täytyi hylätä epäraamatulliset tavat, kuten moniavioisuus, moraalittomuus, juopottelu ja taikausko. Perinteisen lannevaatteen, tchinkuanin, lisäksi he alkoivat pitää yllään muitakin vaatteita. Pariskuntia alkoi kulkea tasaisena virtana Lubangoon mennäkseen naimisiin laillisesti. Joillekin tämä merkitsi sitä, että he lähtivät kylästä ensi kertaa elämässään! Chiangen siviilirekisteritoimisto, joka oli ollut suljettuna kymmenen vuotta, avattiin uudelleen, jotta voitaisiin ottaa vastaan Gambosin alueelta tulvivat ihmiset, jotka halusivat syntymätodistukset ja henkilökortit voidakseen rekisteröidä avioliittonsa.

Surullista kyllä veli Muvindi kuoli maksatulehdukseen vuonna 1986, mutta hänen innokas palveluksensa tuotti hyvää hedelmää. Hänen ja monien muiden noilla alueilla työskennelleiden veljien ponnistelujen ansiosta monet saivat todistusta. Nykyään siellä on yhdeksän seurakuntaa ja sen lisäksi kymmenen ryhmää, joista ei ole vielä muodostettu seurakuntia, ja nämä kaikki edistävät tosi palvontaa tuolla seudulla.

Valvonta kiristyy

Kun vuonna 1984 perustettiin yleisiä järjestyksenvalvontajoukkoja (BPV), veljiemme paineet kasvoivat. BPV:n tehtävä oli taata, että niitä, jotka eivät olleet mukana  vallankumoushankkeessa, pidettäisiin tarkkaan silmällä. Miten BPV täytti tehtävänsä? Domingos Mateus, joka palveli tuolloin kierrosvalvojana, muistaa hyvin tuon ajan: ”Joka kadunkulmassa Luandassa saattoi nähdä järjestyksenvalvojan, jonka tunnisti sinisestä käsivarsinauhasta, jossa oli kirjaimet BPV. Hänet oli valtuutettu tutkimaan jokainen ohikulkija. Veljien oli yhä vaikeampaa tuoda julkaisuja kokouksiin. Joulukuussa 1985 yhteensä 800 järjestyksenvalvojien joukkoa oli värvätty suorittamaan tehtävää Luandassa, minkä vuoksi oli mahdotonta edes pitää seurakunnan kokouksia.

Entisellä Largo Serpa Pinton aukiolla noin 40 järjestyksenvalvojaa seuloi koko tuota aluetta. Heidän mukanaan oli konepistoolein varustautuneita Angolan kansallisen vapautusarmeijan jäseniä. Oli tavallista kuulla heidän avaavan tulen, kun he ajoivat jotakuta takaa tai kun he halusivat pysäyttää jonkun kuulusteltavaksi.

Yksi seurakunta päätti järjestää suuren kokouksen erään veljen kotona. Vähän ennen ohjelman alkua huomasimme, että eräs BPV:n jäsen tarkkaili veljiä, kun he tulivat sisään kerrostaloon, ja kirjoitti heidän nimensä muistikirjaan. Vaarasta huolimatta veli, jonka asunnossa kokous oli määrä pitää, ei hermostunut. Hänen mieleensä juolahti idea. Hän hiipi hiljaa miehen taakse, ja kun hän oli melko lähellä, hän alkoi huutaa: ’Naapurit, katsokaa, varas! Ottakaa varas kiinni!’

Tämä yllätti järjestyksenvalvojan, joka juoksi pois ja pudotti kaiken, mitä hänellä oli kädessään. Kun naapurit tulivat ulos talosta tai kurkkivat ikkunoistaan nähdäkseen, mitä tapahtui, veli palasi kotiinsa ja sanoi vanhimmalle: ’Veli, nyt voit aloittaa kokouksen, tilanne on hallinnassa.’ Kaikki kokoukset, jotka pidettiin tuossa kodissa vierailuviikolla, sujuivat ilman enempiä ongelmia tai häiriöitä.”

 ”On tapahtunut vuoto”

Yhteydenpito maan ulkopuolella asuviin kristittyihin veljiin kävi Jehovan todistajille yhä vaikeammaksi. Eräässä ulkomaalaisten omistamassa öljy-yhtiössä työskenteli kuitenkin veli nimeltä António Alberto. Hän auttoi kuljettamalla tärkeää postia angolalaisten veljien ja Portugalin haaratoimiston välillä.

Mutta eräänä päivänä vuonna 1987 poliisi nappasi lentokentällä paketin, joka sisälsi kierrosvalvojan vierailuja ja muita luottamuksellisia asioita koskevia kirjeitä. Veli Alberton sydänalaa kouristi. Puoliltapäivin hän meni kotiin katsomaan perhettään, koska hän oli varma, että hänet pidätettäisiin pian. Hän soitti veljelle, jonka valvonnassa nämä asiat olivat, ja sanoi yksinkertaisesti: ”Isoisä, on tapahtunut vuoto.”

Sen jälkeen veli Alberto meni rohkeasti lentokentän poliisivalvonnasta vastaavan miehen kotiin. Veli selitti, että hän oli siirtomaahallinnon aikana ollut vankilassa eräiden portugalilaisten nuorten miesten kanssa ja että he pitivät yhteyttä kirjeitse ja että noita kirjeitä sisältävä paketti oli takavarikoitu lentokentällä. Turvallisuuspäällikkö antoi hänelle kortin esitettäväksi miehelle, joka oli takavarikoinut paketin, ja käski pyytää, että paketti tuotaisiin hänen toimistoonsa. Kun veli välitti viestin tuolle lentokentällä olleelle virkailijalle, tämä meni aivan tolaltaan. Miksi? Koska hän ei voinut toimittaa kirjeitä turvallisuuspäällikölle – ne oli poltettu! Veli Alberton suureksi helpotukseksi mitään vahinkoa ei sattunut.

Päättäneet kulkea Jehovan teitä

Käynnissä oleva sota aiheutti Jehovan todistajille uusia paineita kristillisen puolueettomuuden suhteen. Vuoden 1984 helmikuussa 13 nuorta miestä pidätettiin, koska he kieltäytyivät tarttumasta aseisiin. Näistä vain kolme oli  kastettuja todistajia; muut olivat kastamattomia julistajia ja raamatuntutkisteluoppilaita. Uhkailusta ja väkivaltaisesta kohtelusta huolimatta he pysyivät horjumatta päätöksessään kulkea Jehovan teitä. (Jes. 2:3, 4.) Surullista kyllä, kun heitä oltiin siirtämässä lentokoneella Luandaan, kone syöksyi nousuvaiheessa maahan ja kaikki siinä olleet kuolivat.

Huhtikuussa 1985 yhdeksän hengen ryhmä, johon kuului kastettuja todistajia, kastamattomia julistajia ja kiinnostuneita, kieltäytyi tinkimästä puolueettomuudestaan (Joh. 17:16). Heidät kuljetettiin ensin junalla ja sitten helikopterilla alueelle, jossa oli käynnissä kiivas taistelu. Kun sotilaat yrittivät pakottaa heidät osallistumaan siihen ja ryhmään kuulunut Manual Morais de Lima kieltäytyi, hänet ammuttiin. Erääseen toiseen veljeen osui kranaatti, joka vahingoitti pahasti hänen jalkaansa, ja hänet vietiin pois taistelualueelta ja lähetettiin sairaalaan. Kahdelle muulle veljelle sanottiin, että heitä kuljettaneet helikopterit eivät kuuluneet Jehovalle, joten ainoa keino päästä pois oli kulkea jalan – 200 kilometrin matka sissijoukkoja ja villieläimiä vilisevän alueen läpi. Kun he saapuivat Luandaan, heidät vangittiin jälleen! He olivat kuitenkin edelleen vakuuttuneita siitä, että oikea tapa elää on antaa rakkauden Jehova Jumalaan ja lähimmäiseensä ohjata itseään (Luuk. 10:25–28).

Kerran taas neljä todistajaa lähetettiin syrjäiselle sotilasleirille  Angolan eteläisimpään osaan. Sotilaat olivat varmoja, että taistelun tuoksina pakottaisi todistajat tarttumaan itsepuolustukseksi aseisiin. Sen sijaan, kuten Miguel Quiambata muistelee, näiden miesten lujuus teki vaikutuksen joihinkin upseereihin, ja kun nämä lisäksi tajusivat miesten olevan vaarattomia, he antoivat heidän liikkua vapaasti alueella. Veljet käyttivät hyväkseen tuota vapautta ja kertoivat toisille Jehovan järjestelystä ikuisen elämän saamiseksi hänen Poikansa, Jeesuksen Kristuksen, kautta. Kun he vuonna 1987 viettivät Kristuksen kuoleman muistojuhlaa, läsnä oli 47, ja pian kokouksissakävijöiden määrä nousi jo 58:aan.

Vuonna 1990 noin 300 Jehovan todistajaa oli yhä vankilassa kristillisen puolueettomuutensa vuoksi. Jotkut olivat kärsineet monia vankeusrangaistuksia, joista jokainen oli pituudeltaan yli viisi vuotta. Toiset olivat olleet vangittuina neljä vuotta ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Jopa yleisen armahduksen myöntämisen jälkeen jotkut vankilaviranomaiset salasivat veljiltä tiedon armahduksesta ja pitivät heitä vankilassa. Toiset viivyttivät todistajien vapauttamista, koska he pitivät heitä parhaina työntekijöinään, joiden saattoi antaa tehdä töitä vankilan ulkopuolella pelkäämättä sitä, että he yrittäisivät paeta. Eikä armahdus estänyt vielä kahden veljen pidätystä ja teloitusta vuonna 1994.

Myöhemmin kun eräs tienraivaajasisar oli levittämässä Valtakunnan Uutiset nro 35 -⁠traktaattia, hän tapasi entisen sotilaan, joka kertoi olleensa paikalla, kun kolme aseista kieltäytynyttä todistajaa teloitettiin. Kun häneltä kysyttiin, olisiko maailma parempi paikka, jos kaikki olisivat Jehovan todistajia, hän myönsi, että jos he kerran ennemmin kuolevat kuin tappavat toisen ihmisen, maailmassa vallitsisi varmasti rauha, jos kaikki olisivat Jehovan todistajia. Hän otti kirjasen Mitä Jumala vaatii meiltä?, suostui raamatuntutkisteluun ja alkoi käydä seurakunnan kokouksissa.

 Totuuden vedet virtasivat jatkuvasti

Jehova antoi profeetta Hesekielille näyn elämän vedestä, joka virtasi Jumalan suuresta hengellisestä temppelistä. Se virtasi halki epätasaisen maan alittaen tai kiertäen esteet ja välitti elämää siellä, missä ympäristö oli aiemmin ollut kuolemaa tuottava. (Hes. 47:1–9.) Esteistä huolimatta tämä elämää antava totuuden vesi on nyt virrannut yli 230 maahan, Angola mukaan luettuna.

Toisinaan esteet ovat näyttäneet suunnattomilta, mutta Jumalalta tuleva elämän vesi on löytänyt tien kiertää ne. Läpi 1980-luvun sensuuri oli niin ankaraa, että Luandan toimisto sai vain kuriiripostia ulkomailta, ja sitäkin harvoin. Virkistäviä Raamatun totuuksia sisältävä kirjallisuus löysi kuitenkin tiensä Angolan ja Namibian välisen rajan poikki siellä, missä raja oli melko helppo ylittää. Tällä tavoin saatiin kirjallisuutta portugaliksi ja paikallisilla kielillä. Tämä järjestely toimi tuolla alueella useita vuosia.

Apua tuli monista lähteistä. Monet eri alojen ihmiset auttoivat veljiä saamaan Raamattuja. Jopa jotkut sotilashenkilöt, joista joidenkuiden sukulaiset olivat todistajia, ottivat suuren riskin auttaakseen Angolan veljiä. Useita toimistotarvikelähetyksiä – eräässäkin oli arvokas monistuskone – lähetettiin vaikutusvaltaisten henkilöiden nimissä. Yksi tällainen mies päätti myöhemmin liittyä Jehovan kansaan palvelemaan Jumalan ”Rauhan Ruhtinaan” ohjauksessa (Jes. 9:6).

Vuonna 1984 Angolaan muuttivat Zairesta (nykyään Kongon demokraattinen tasavalta) Thierry Duthoit ja hänen vaimonsa Manuela. Paikalliset veljet oppivat rakastamaan heitä hyvin paljon. Veli Duthoit oli pitkä mies, ja häntä luultiin usein venäläiseksi. Tuon ajan hallituksen alaisuudessa Angolassa olevilla lukuisilla venäläisillä oli täydellinen liikkumavapaus.

Tätä väärinkäsitystä käytettiin hyödyksi, kun tähän sodan  runtelemaan maahan tuotiin kirjallisuutta, jossa kerrottiin, miten Jehova Jumala toisi ihmiskunnalle messiaanisen Valtakunnan välityksellä tosi rauhan ja saisi sen kukoistamaan maan ääriin asti (Ps. 72:7, 8). Veli Duthoit solmi monia liikesuhteita liikennelentäjien kanssa, jotka suostuivat kuljettamaan maahan raamatullista kirjallisuutta sisältäviä laatikoita. Sitten veli Duthoit haki ne lentokentältä ja jakoi ne veljille. Hän myös hankki kipeästi kaivattuja lääkkeitä sairaille veljille.

Veli Duthoit esitteli vastuullisille veljille herra Ilídio Silvan, liikemiehen, joka lahjoitti kaksi monistuskonetta. Veljien oli hyvin vaikea hankkia monistuskoneita, koska hallitus piti luetteloa kaikista maassa olevista toimistokoneista. Myös herra Silvaa siunattiin, sillä hänestä tuli lopulta Jehovan kastettu palvelija.

Sähkökäyttöisillä monistuskoneilla pystyttiin valmistamaan 20-sivuista Vartiotornia. Se sisälsi myös tärkeitä sivukirjoituksia, joista veljet olivat aiemmin jääneet paitsi. Lyhyessä ajassa päästiin siihen, että kutakin numeroa levitettiin keskimäärin 10000 kappaletta. Lisäksi monistettiin He tutkivat Raamattua päivittäin -⁠kirjasta, mitä ystävät arvostivat suuresti. Portugalista lähetettiin monistettavaksi aineistoa myös kirjasta ”Koko Raamattu on Jumalan henkeyttämä ja hyödyllinen”. Myöhemmin tuo aineisto oli mahdollista saada kirjasena. Tämä rikastutti teokraattisen palveluskoulun ohjelmaa. Kuinka virkistäviä kaikki nämä hengelliset järjestelyt olivatkaan!

Todisteena Jehovan siunauksesta oli myös se, että häntä ylistävien ihmisten määrä tässä maassa kasvoi. Palvelusvuoden 1987 loppuun mennessä niiden määrä, jotka raportoivat palveluksensa hänen todistajinaan, ylsi 8388:aan, mikä merkitsi yli 150 prosentin kasvua vuodesta 1978, jolloin työ kiellettiin. Myös seurakuntien määrä oli moninkertaistunut:  se oli kasvanut 33:sta 89:ään. Vaikka vastakiinnostuneiden kutsumisessa kokouksiin oltiinkin hyvin varovaisia, läsnäolijamäärä oli noin 150 prosenttia julistajien määrästä. Julistajat käyttivät kenttäpalvelukseen keskimäärin 18 tuntia joka kuukausi, ja raamatuntutkisteluja johdettiin ennätysmäärä: 23665! On totta, että maassa oli taloudellisia ongelmia ja ruoasta oli pulaa, mutta veljemme saattoivat pitää päänsä pystyssä sen luottamuksen ansiosta, joka heillä on Jehovan lupauksiin. He olivat päättäneet edelleen ’puhua Jumalan sanaa rohkeasti’ (Apt. 4:31).

Erikoisvalmennusta kierrosvalvojille

Myös kierrosvalvojat, jotka antoivat jatkuvasti itseään seurakuntien hyväksi, tarvitsivat rohkaisua. He olivat haltioissaan saadessaan tietää järjestelyistä, joita oli tehty, jotta he voisivat osallistua kierrosvalvojille tarkoitettuun erikoisseminaariin, joka pidettäisiin marraskuussa 1988 Lissabonissa Portugalissa.

Kuvittele, kuinka iloisia he olivat saadessaan olla päivittäin Portugalin Betel-perheen jäsenten seurassa! Luis Cardoso, yksi seminaariin osallistuneista, tiivistää heidän tunteensa näin: ”Tämä oli mahtavaa aikaa. Portugalin Betel-perhe otti meidät hyvin lämpimästi vastaan. Tuntui, että veljet tekivät enemmän kuin kaikkensa meidän hyväksemme. Saimme viettää 34 päivää tiiviisti iloisen toiminnan ja oppimisen parissa.”

Ensimmäiset kaksi viikkoa he työskentelivät yhdessä Portugalin kierroksilla palvelevien kierrosvalvojien kanssa, jotta he voisivat oppia tekemällä havaintoja. Seuraavien kahden viikon ajan he osallistuivat seminaariin. Siinä käsiteltiin erityisesti heidän teokraattista toiminta-aluettaan, ja se valmisti heitä toimimaan opettajina Valtakunnan palveluskoulun kursseilla. Seuraavalla viikolla he osallistuivat Valtakunnan  palveluskoulun kurssille, joka pidettiin portugalilaisille vanhimmille ja avustaville palvelijoille. Näin Angolasta tulleilla veljillä oli tilaisuus seurata, kuinka Portugalin kierrosvalvojat opettivat paikallisille veljille asioita, joita he olivat oppineet seminaarissa.

”Tuossa seminaarissa opin, mitä on olla hyvä oppilas”, sanoo veli Cardoso. ”Opin tutkimaan ja etsimään tietoja aivan uudella tavalla. Esimerkillään veljet opettivat, miten meidän on hyvä ottaa vaimomme huomioon niin että voimme työskennellä yhdessä yksimielisesti. Tämän unohtumattoman ajan kruunasi se, että veljet näyttivät meille ’Kuvanäytös Luomisen’. Olin kuullut siitä paljon, ja oli aivan upeaa saada nyt nähdä se.”

Tuon opetusjakson jatkoksi portugalilainen kierrosvalvoja Mário Nobre määrättiin lokakuussa 1990 työskentelemään Angolan kierrosvalvojien kanssa, kun nämä palvelivat seurakuntia kotimaassaan. Hän vietti maassa kaksi kuukautta kouluttaen veljiä, ja hänen ystävällistä, kärsivällistä asennettaan arvostettiin suuresti.

Veli Nobre kertoo erityisen iloisena kokemuksesta, joka hänelle sattui muutama päivä Angolaan saapumisensa jälkeen: ”Minun piti pitää esitelmä eräässä 198 julistajan seurakunnassa. Olin hämmästynyt nähdessäni 487 läsnäolijaa. Yllätyksekseni esivalvoja pyysi minua pitämään puheen uudestaan. Paikalla oli ollut vain puolet seurakunnasta! Suostuin tietenkin pyyntöön, ja toista puhetta oli kuuntelemassa 461 henkeä, joten yhteensä kuulijoita oli huimat 948!”

Vierailunsa aikana veli Nobre sai tietää paljon angolalaisten veljien päivittäisestä elämästä. Hän huomasi, että Luandan kadut olivat vaarallisia tulitusten vuoksi, mutta hän sopeutui tilanteeseen nopeasti ja keskitti huomionsa ihmisten osoittamaan poikkeukselliseen kiinnostukseen Valtakunnan sanomaa kohtaan. Majoituksestaan hän sanoo:  ”Veljet antoivat minulle parasta, mitä heillä oli. Meillä oli vain välttämättömyydet, mutta se riitti.”

Ankara kuivuus

Varhain vuonna 1990 Ilmestyskirjan mustan hevosen ratsastaja – nälänhätä – jätti jälkensä Angolan eteläosaan, kun kolme kuukautta kestänyt ankara kuivuus vaati raskaan veronsa (Ilm. 6:5, 6). Sadot tuhoutuivat. Kärsimystä oli paljon. Lissabonilaisen Diário de Notícias -⁠lehden mukaan kuivuuden johdosta kuoli vähintään 10000 henkeä.

Kun Portugalin haaratoimisto sai kuulla tilanteesta, se lähetti heti veljien ja Raamatun totuudesta kiinnostuneiden liikemiesten välityksellä maahan kaksi suurta tavarakonttia. Yksi kontti meni Benguelaan, toinen Luandaan.

Etelä-Afrikan haaratoimisto toi rekalla Namibian kautta 25 tonnia avustustarvikkeita. Kun veljet tulivat Windhoekiin, he pyysivät Angolan konsulaatista lupaa mennä Angolaan jakamaan tarvikkeet kristityille veljilleen. Vaikka virkailija tiesi, että todistajia ei ollut tunnustettu hänen maassaan, hän kirjoitti mielellään tarvittavat paperit, jotta apu tavoittaisi nuo kärsivät ihmiset. Järjestettiin jopa sotilassaattue varmistamaan, että kaikki sujuisi turvallisesti.

Kun rekka saapui tilapäiselle sillalle Cunenejoelle, veljien täytyi siirtää tavarat pienempään rekkaan ja lastata kaikki takaisin sitten, kun he olivat päässeet turvallisesti toiselle puolelle. Ohitettuaan yli 30 armeijan tarkastusasemaa rekka saapui Lubangoon. Tämä onnistunut matka tasoitti tietä kolmelle uudelle matkalle, joista jokaisella tuotiin tonneittain arvokkaita avustustarvikkeita.

Flávio Teixeira Quental, joka oli paikalla Lubangossa, kun ensimmäinen rekka saapui, muistelee: ”Kun noin kolmelta iltapäivällä näimme rekan saapuvan, olimme hyvin iloisia ja huojentuneita, mutta myös yllättyneitä ja hieman  ihmeissämme. Minne varastoisimme 25 tonnia kirjallisuutta, vaatteita ja ruokaa? Valtakunnansalissamme ei ollut ovia eikä ikkunoita, ja taloihimme nuo laatikot eivät mahtuneet. Järjestimme nopeasti veljet vartioimaan tavaroita vuorokauden ympäri ja laitoimme kaiken valtakunnansaliin.”

Kaikki tarvikkeet jaettiin viipymättä. Veli Quental jatkaa: ”Oli sota-aika. – – Meillä oli tuolloin usein vain yksi lehti koko seurakunnalle. Miten kiitollisia olimmekaan Jehovalle ja hänen järjestölleen sekä rakkaille veljillemme, jotka vaaransivat oman henkensä sellaisten veljien puolesta, joita he eivät edes tunteneet! Tämä toi mieleemme sen rakkauden, jota Jeesus on osoittanut ihmiskuntaa kohtaan, kun hän antoi ihmiselämänsä toisten puolesta.” (Joh. 3:16.)

 Benguelan vanhinten kirjoittamassa kiitoskirjeessä sanottiin: ”Viime viikonloppu oli täynnä toimintaa, kun 32 vapaaehtoista jakoi saatuja tarvikkeita. Kiitämme niitä, joiden hyvä sydän sai heidät lähettämään meille tämän lahjoituksen.” Nälänhädästä huolimatta kukaan veljistä ei kuollut nälkään.

Lupaus ihmisoikeuksista

Toukokuun 31. päivänä 1991 Angolan kilpailevat poliittiset ryhmittymät allekirjoittivat tulitaukosopimuksen, ja sitä seurasi suhteellisen rauhan kausi. Sovittiin uudesta perustuslaista, jossa luvattiin ihmisoikeudet ja poliittiset oikeudet. Maa oli 16-vuotisen sisällissodan jäljiltä sekasorron vallassa. Noin 300000 ihmistä oli kuollut. Miesten elinajanodote oli 43 vuotta, naisten 46. Työttömyys ja inflaatio olivat kasvussa. Koulutusjärjestelmä oli pahasti sekaisin. Tarvittiin suuria toimenpiteitä asioiden saattamiseksi kuntoon. Sisältyisikö niihin Jehovan todistajien vapauttaminen kiellosta, joka oli ollut voimassa vuodesta 1978 lähtien?

Lokakuun 22. päivänä 1991 oikeusministerille esitettiin pyyntö rekisteröidä Angolan Jehovan todistajien uskonnollinen yhdistys. Laadittiin myös uutistiedote, jotta pyyntö tulisi julkisesti tunnetuksi.

Heti seuraavana päivänä Jornal de Angola -⁠lehdessä julkaistiin artikkeli, jossa sanottiin muun muassa näin: ”Angolan todistajien edustajan mukaan yhdistyksen tunnustamisen  suhteen voidaan olla optimistisia ja oikeusministerin antama alustava hyväksymys oli ilahduttava.” Lisäksi artikkelissa luotiin katsaus Angolan Jehovan todistajien historiaan sekä siihen, millaisia ovat olleet todistajien vaiheet sellaisissa maissa kuin Portugalissa ja Mosambikissa, joissa heidän toimintaansa koskevat kiellot oli poistettu.

Ensimmäistä kertaa Jehovan todistajille annettiin Angolassa myönteistä julkisuutta! Joitakin päiviä myöhemmin tuon sanomalehden johtaja sanoi, että hän oli saanut useita onnittelupuheluita tuon artikkelin julkaisemisen johdosta, jopa vaikutusvaltaisissa asemissa olevilta henkilöiltä.

”Kokemus, jota en koskaan unohda”

Jehovan todistajat alkoivat jo kokoontua yhteen avoimemmin. Sadan julistajan seurakunnat raportoivat, että kokouksissa kävi 300–500 henkeä! Miten todistajat, joiden oli tähän saakka täytynyt kokoontua pienissä ryhmissä yksityiskodeissa, löytäisivät tiloja sellaisille ihmismäärille? Jotkut veljet, joiden taloissa oli takapihat, rakensivat niiden ylle peltikatot ja antoivat tilat seurakuntien käyttöön. Monet seurakunnat yksinkertaisesti kokoontuivat taivasalla. Julistajia kehotettiin kutsumaan kokouksiin ja konventteihin vain sellaisia raamatuntutkisteluoppilaita, jotka olivat edistyneet hyvin, koska kaikille ei ollut tilaa. Palvontapaikkoja tarvittiin kipeästi.

Portugalista lähetettiin Douglas Guest ja Mário P. Oliveira veljien avuksi arvioimaan käsillä olevaa työtä ja pohtimaan tulevia tarpeita. Heidän käyntinsä aikana Luandan 127 seurakunnan vanhimmille ja tienraivaajille pidettiin erikoiskokouksia. Noilla kahdella veljellä oli myös tilaisuus tavata vanhimpia 30 seurakunnasta pääkaupungin ulkopuolelta. Maan kaikki eri osat olivat edustettuina. Se oli todella rakentavaa aikaa!

Tämä oli hyvin liikuttava kokemus myös veli Guestille. Hän oli yli 30 vuoden ajan työskennellyt läheisesti näiden  veljien kanssa kirjeitse. Hän muisteli vierailuaan näin: ”Oli merkittävää, etteivät veljet valittaneet lainkaan osaansa elämässä. Heidän hymyileviltä kasvoiltaan säteili sisäinen rauha, mikä paljasti, että he olivat hengellisesti elossa ja hyvässä kunnossa. He eivät puhuneet mistään muusta kuin mahdollisuuksista laajentaa saarnaamistyötä maassaan. Se oli kokemus, jota en koskaan unohda.”

 Jälleen kerran laillinen tunnustus

Huhtikuun 10. päivänä 1992 hallituksen virallinen lehti Diário da República ilmoitti, että Jehovan todistajien yhdistys oli laillisesti hyväksytty. Jehovan todistajat uhkuivat päättäväisyyttä käyttää näin avautuneet tilaisuudet täysin hyväkseen. Pian saavutettiin 18911 julistajan uusi huippu – lisäystä oli 30 prosenttia edellisen vuoden keskiarvoon nähden. Raamatun kotitutkisteluja oli 56075 – keskimäärin kolme julistajaa kohden – mikä viittasi siihen, että tulevaisuudessa korjattaisiin runsas sato.

Etelä-Afrikan haaratoimistoa kehotettiin aloittamaan Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtien sekä muun kirjallisuuden kuljetus Angolaan. Ostettiin kaksi kuorma-autoa, jotta kirjallisuuden paikallinen jakelu seurakunnille helpottuisi. Veljet olivat haltioissaan saadessaan 24000 kappaletta Vartiotornia 1.5.1992 ja 12000 kappaletta Herätkää!-lehteä 8.5.1992! Pian he olivat saaneet riittävästi kirjoja, joiden avulla voitiin johtaa Raamatun kotitutkisteluja. Ennen tätä jotkut julistajat olivat opetelleet ulkoa tutkittavan julkaisun jokaisen kysymyksen ja vastauksen voidakseen johtaa tutkisteluja.

Jälleen vaikeita aikoja!

Väkivalta ei kuitenkaan ollut ohi. Syyskuussa 1992 pidettyjen vaalien jälkeen maata raastoi taas sisällissota. Lokakuun 30. päivänä puhkesivat kiivaat taistelut viidessä suuressa kaupungissa: Lubangossa, Benguelassa, Huambossa, Lobitossa ja erityisesti Luandassa, josta raportoitiin, että taistelujen ensimmäisinä päivinä kuoli tuhat ihmistä.

Sairaaloissa oli potilaita paljon enemmän kuin niissä pystyttiin hoitamaan. Kaduilla lojui ruumiita. Kulkutaudit levisivät. Sähkön, ruoan ja veden jakelu oli keskeytyksissä viikkoja. Varastelu ja ryöstely oli yleistä. Monet siviilit saivat henkisiä vammoja.

Luandassa kuoli monia Jehovan todistajia; toisia  ilmoitettiin kadonneiksi. Kun Portugaliin saatiin raportteja veljiemme kohtaamista hirvittävistä olosuhteista, haaratoimisto lähetti heti ruokaa ja lääkintätarvikkeita.

Poliittisten ryhmittymien taistellessa ihmiset panivat merkille Jehovan todistajien ehdottoman puolueettomuuden. Kuultiin myönteisiä mainintoja siitä, että todistajat olivat ainoita, jotka eivät sekaantuneet politiikkaan eivätkä asettuneet kenenkään puolelle valtataistelussa. Kiinnostuneet ihmiset alkoivat lähestyä todistajia kadulla ja pyytää raamatuntutkistelua.

Kun todistajat itse pohtivat tilannettaan, he olivat vakuuttuneita siitä, että se, mitä he kokivat, täytti Raamatun profetioita, ja tämä vahvisti entisestään heidän luottamustaan Jumalan valtakuntaan. He arvostivat tutkistelussa tuolloin käytetyn kirjan Ilmestyksen suurenmoinen huipentuma on käsillä! ajankohtaisuutta, erityisesti osuuden, jossa käsitellään pedon toimintaa näinä viimeisinä päivinä.

Viesti hallintoelimeltä

Pian sen jälkeen kun väkivaltaisuudet olivat puhjenneet uudestaan, hallintoelin lähetti Portugalin haaratoimistolle sydäntä lämmittävän kirjeen, jossa se ilmaisi huolensa Angolan veljistä. Kirjeessä käsiteltiin muun muassa veljien senhetkisiä tarpeita. Lopuksi hallintoelin pyysi välittämään lämpimät terveisensä veljille Angolaan.

Saatuaan tämän viestin Luandaan veljet kiittivät vilpittömästi Jehovaa tällaisesta rakkaudellisesta järjestöstä, joka hellästi huolehtii hänen kansastaan ahdingon aikoina. Väkivaltaisuuksien  vuoksi monet veljet menettivät henkensä, ja siksi tämä rakkauden ilmaus oli erityisen lohduttava heidän perheilleen.

Merkittävä piirikonventti

Tammikuuhun 1993 mennessä olosuhteet Luandassa olivat jonkin verran rauhoittuneet, ja monet julistajat eri osista maata saattoivat osallistua pääkaupungissa pidettyihin ”Valon kantajien” piirikonventteihin. Jotkut olivat kulkeneet jalan valtavia matkoja. Eräs sisar Huambon provinssista käveli seitsemän päivää neljän pienen lapsensa kanssa, joista vanhin oli vain kuusivuotias. Hän saapui perille uupuneena mutta odottaen iloisin mielin hengellisiä pitoja, joista he pääsisivät pian nauttimaan.

Kaupungin alueelta vuokrattiin teollisuusmessuhalli kahdeksi peräkkäiseksi viikoksi. Portugalista saatiin generaattorit ja äänilaitteet. Vaikka veljet kutsuivat konventteihin vain ne, jotka kävivät säännöllisesti kokouksissa, halli oli molemmissa konventeissa ääriään myöten täynnä. Läsnäolijoita oli yhteensä 24491. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Angolan veljet saivat nauttia kokonaisesta kolmipäiväisestä piirikonventtiohjelmasta, johon kuului myös näytelmä. Noissa konventeissa kastettiin 629 uutta sananpalvelijaa, ja konventtivieraat iloitsivat saadessaan kirjasen Nauti elämästä maan päällä ikuisesti! kikongoksi, kimbunduksi ja umbunduksi ja kirjasen Välittääkö Jumala todella meistä? portugaliksi.

Valtion viranomaiset panivat tarkasti merkille läsnä olleiden todistajien erinomaisen käytöksen. Vastakohtaisuus siihen verrattuna, mitä Luandassa tapahtui, olisi tuskin voinut olla suurempi. Ensimmäisen konventin ensimmäisenä päivänä puhkesi monissa kaupunginosissa väkivaltaisuuksia, jotka kohdistuivat takaisin palaaviin pakolaisiin. Monet kuolivat, ja satoja loukkaantui. Ryöstely rehotti. Koteja tuhottiin, myös joidenkin veljien koteja. Tämä uudestaan alkaneen väkivallan  synkkä pilvi sai sen hengellisen valon, josta Jehovan kansa nautti, korostumaan entisestään (Jes. 60:2).

Seurakuntien yhteydet toimistoon katkeavat

Uudelleen alkaneiden taistelujen vuoksi useimpien maaseutuseurakuntien yhteydet Luandan toimistoon katkesivat vähitellen. Vastarinta-armeija perusti päämajansa Huamboon tammikuussa 1993, ja sitä seurasivat kiihkeät taistelut. Veljet pakenivat joukolla syrjäseuduille samalla kun tuo kaunis kaupunki käytännöllisesti katsoen tuhottiin. Neljään kuukauteen tuossa kaupungissa olleista 11 seurakunnasta ei kuultu mitään. Lopulta huhtikuussa saatiin lyhyt viesti: ”Huambon 11 seurakunnan muistonvietossa oli läsnä 3505. Tähän mennessä meillä ei ole ollut mitään syytä surra.” Tieto siitä, että kukaan veljistä ei ollut kuollut, oli todella tervetullut!

Seuraavina kuukausina ja vuosina saatiin lisää raportteja, jotka kertoivat uskollisuudesta ja kestävyydestä. Yksi seurakunta kertoi: ”Pahinta aikaa oli eräs kahden kuukauden jakso, jolloin taistelu oli niin kiivasta, ettei kukaan uskaltautunut kadulle päiväsaikaan. Veljet kerääntyivät yhteen erään kerrostalon kellarikerrokseen. Öisin he lähtivät etsimään vettä keitettäväksi, jotta heillä olisi jotain juotavaa seuraavana päivänä. Ihmiset, jotka yrittivät ylittää kadun mennäkseen rakennuksesta toiseen, joutuivat usein tarkka-ampujien uhreiksi. Miten veljet saivat ruokaa? He yhdistivät varansa voidakseen ostaa sotilailta riisiä, joka oli kohtuuttoman hintaista. Kukin sai sitä kupillisen päivässä. Kun he eivät onnistuneet hankkimaan ruokaa, he yrittivät lievittää nälkäänsä juomalla keitettyä vettä. He eivät voineet hankkia kirjallisuutta, mutta pysyäkseen hengellisesti vahvoina he lukivat uudelleen ja uudelleen niitä lehtiä ja kirjoja, joita heillä oli. Tämän ansiosta he tuntevat nyt olevansa entistäkin lähempänä Jehovaa.”

Eräällä Cuanza Norten provinssin seurakunnalla ei ollut yhteyttä Luandan toimistoon kahteen vuoteen. Vaikka  seurakunta oli eristyksissä, paikalliset todistajat pitivät uskollisesti kirjaa kenttäpalveluksesta ja saaduista lahjoituksista. Heidän oma tilanteensa oli hyvin vaikea, mutta he eivät koskeneetkaan lahjoitusvaroihin käyttääkseen niitä henkilökohtaisiin tarpeisiinsa. Ja he itse antoivat jatkuvasti pieniä lahjoituksia maailmanlaajuiseen työhön. Nämä varat annettiin Seuralle, kun he vihdoin saivat yhteyden toimistoon. Miten hieno esimerkki Jehovan näkyvän järjestön arvostamisesta!

Betelin laajennus

Vuoden 1992 lopulla Jehovan todistajien yhdistys pystyi ostamaan sen kolmikerroksisen talon, joka oli ollut vuokrattuna maakomitean toimistoksi. Samana vuonna pystyttiin myös vuokraamaan varasto, joka oli ihanteellinen kirjallisuuden säilyttämiseen ja jota myöhemmin käytettiin pienimuotoiseen painotoimintaan. Kaksi vuotta myöhemmin oli suunnitteilla tuon kolmikerroksisen talon korjaaminen ja kolmikerroksisen lisäsiiven rakentaminen.

 Maasta oli mahdotonta ostaa materiaaleja tätä hanketta varten, joten rakennuselementit valmistettiin Portugalissa ja lähetettiin Angolaan konteissa. Portugalista tulivat avuksi Carlos Cunha, Jorge Pegado ja Noé Nunes, jotka olivat taitavia rakentajia. Projektin valvoja, portugalilainen Mário P. Oliveira, kertoo: ”Rakennustöiden alkaessa heinäkuussa 1994 Betel oli täynnä toimintaa kuin mehiläispesä, kun kontti toisensa jälkeen saapui. Käytännöllisesti katsoen jokainen Betel-perheeseen kuuluva auttoi purkamaan kontteja, joissa tuotiin kaikki työkalut ja rakennusmateriaalit, mukaan lukien maali, tiilet, ovet, ikkunanpuitteet ja niin edelleen. He olivat lukeneet aikaa säästävistä menetelmistä, mutta nyt he tuskin uskoivat silmiään nähdessään, miten nopeasti kolmikerroksinen rakennus valmistui.”

Työn valmistuttua saatiin kiitoskirje eräältä paikalliselta veljeltä, joka sanoi: ”Kiitän Jehovaa, että sain osallistua uuden Betelin rakentamiseen. Aluksi ajatus tuntui pelkältä haaveelta, mutta siitä on tullut todellisuutta. Oli erittäin hienoa saada olla läsnä päivän tekstin tarkastelussa. Se rohkaisi minua hyvin paljon. Opin myös tuntemaan nimeltä kaikki Betel-perheen jäsenet, joista jotkut olin nähnyt vain puhujina konventeissa. Pyydän Jehovalta, että jos tulevaisuudessa rakennetaan uusi Betel tai mikä tahansa muu rakennus, voisin saada osallistua tuohon työhön.”

Jotta kasvavista tarpeista voitaisiin huolehtia, on tämän jälkeen ostettu 4,5 hehtaarin tontti noin 10 kilometrin päästä Luandasta. Toivottavasti siitä tulee uuden toimiston ja Betel-kodin sijaintipaikka.

Toisista maista saapui Angolaan veljiä ja sisaria, jotka olivat innokkaita auttamaan. Touko- ja kesäkuussa 1994 saapui kahdeksan lähetystyöntekijää. Joukko eteläafrikkalaisia veljiä taas teki useita matkoja pannakseen uuden painokoneen käyttökuntoon ja opettaakseen paikallisia veljiä käyttämään sitä. Portugalilaiset veljet tulivat auttamaan toimistoa tietokoneasioissa  sekä kirjanpidossa ja muissa järjestöasioissa. Ulkomaisessa palveluksessa olevat beteliläiset, jotka olivat tulleet Kanadasta ja Brasiliasta, auttoivat omilla taidoillaan. Veljet arvostivat todella paljon heidän halukkuuttaan olla mukana työssä ja auttaa paikallisia veljiä oppimaan hyödyllisiä taitoja.

Konventit koituvat todistukseksi

Vuonna 1994 tehtiin järjestelyjä piirikonventtien pitämiseksi useammissa paikoissa. Ensimmäistä kertaa kaksi niistä pidettiin muualla kuin suurkaupungeissa: yksi Benguelassa, jossa oli läsnä 2043, ja toinen Namibessa, jossa läsnäolijoiden huippu oli 4088. Konventeissa oli läsnä yhteensä 67278, ja 962 kastettiin.

Erään urheilukentän johtaja oli näkemästään niin haltioissaan, että hän tarjosi paikan konventin käyttöön kahden viikon ajaksi ilmaiseksi. Muuan kiinnostunut sanoi: ”Miten kauniisti te käyttäydyttekään! En tullut vakoilemaan teitä; haluan jatkaa yhteydenpitoa teihin. Pyydän teiltä suurta palvelusta: lähettäkää luokseni opettaja mahdollisimman pian, jotta voin päättäväisesti seurata esimerkkiänne.”

Elokuun 1995 ”Iloisten ylistäjien” piirikonventtia varten todistajat hankkivat käyttöönsä suuren stadionin Luandan sydämestä. Veljet vaihtoivat suuren osan puisista penkeistä, maalasivat pintoja ja korjasivat vesiputkia. Miten ihmiset vastaisivat kutsuun tulla konventtiin? Vastakaiku oli häkellyttävä! Ensimmäisenä viikonloppuna ihmisiä tulvi jalkapallokentälle, ja he täyttivät myös avokatsomoiden alla olevat tilat. Konventtivieraat olivat haltioissaan kuullessaan, että läsnä oli ollut 40035. Seuraavana viikonloppuna tuli vielä 33119 kuulijaa. Yhteensä 1089 uutta kastettiin.

Mistä kaikki nämä ihmiset olivat tulleet, kun Jehovan todistajia oli koko maassa vain alle 26000? He olivat angolalaisia, jotka osoittivat kiinnostusta sitä Raamatun sanomaa kohtaan, jota Jehovan todistajat opettivat. Erään luandalaisen  uutistoimiston toimittaja sanoi: ”Täällä Coqueiros-stadionilla tapahtuu jotain ennennäkemätöntä. Noin 60000 ihmistä kaikista yhteiskuntaluokista on läsnä täällä Jehovan todistajien piirikonventissa. Se on todella merkittävää; miehet, naiset, lapset ja vanhukset ovat kaikki kokoontuneet yhteen – – saamaan rohkaisua Jumalansa Jehovan ylistämiseen.”

Konventtilaisia tarkkaileviin ihmisiin teki vaikutuksen se, että vähistä varoista huolimatta he kaikki olivat huoliteltuja ja puhtaita. Ohjelmajaksojen aikana kaikki olivat tarkkaavaisia. Näytti siltä, että ainoat, jotka alueella liikkuivat, olivat läsnäolijoita laskevia yleisönpalvelijoita. Eräs hallituksen varaministeri, joka oli paikalla koko sunnuntain aamupäiväohjelman ajan, sanoi: ”Olen hämmästynyt! Millainen ero onkaan tämän stadionin sisä- ja ulkopuolella olevien ihmisten välillä. Ohjelmanne käytännöllisyys teki minuun vaikutuksen. Onnittelut!”

 Angolan Jehovan todistajat olivat lukeneet muissa osissa maailmaa pidetyistä Jehovan kansan suurista konventeista. Mutta nyt he saivat olla sellaisessa läsnä omassa maassaan. Millainen siunaus se olikaan veljille, jotka olivat vuosikausia pysyneet kestävinä hyvin vaikeissa olosuhteissa! Syvä kunnioitus valtasi heidän mielensä. Heidän sydämensä oli tulvillaan kiitollisuutta Jehovaa kohtaan siitä, että hän antaa heidän kuulua ainutlaatuiseen maanpäälliseen perheeseensä tänä merkittävänä aikana ihmiskunnan historiassa.

Angolaan saadaan haaratoimisto

Hyvän uutisen saarnaamistyö laajeni nopeasti. Vuosina 1994–96 julistajien määrä kasvoi keskimäärin 14 prosenttia joka vuosi. Julistajien huippu oli 28969, ja raamatuntutkistelujen määrä nousi yli 61000:een. Kun Jehovan todistajien yhdistys rekisteröitiin vuonna 1992, seurakuntia oli 213; vuoteen 1996 mennessä määrä oli kasvanut 405:een. Tuon vuoden muistonvieton läsnäolijamäärä – 108394 – kertoi, että satoa tullaan vielä korjaamaan runsaasti.

Luandassa olevan toimiston muuttaminen haaratoimistoksi nopeuttaisi paikallisista tarpeista huolehtimista. Niinpä 1. syyskuuta 1996 haaratoimisto aloitti toimintansa Angolassa. Hallintoelin nimitti haaratoimistokomiteaan kolme veljeä, jotka olivat jo palvelleet uskollisesti maakomiteassa: João Mancocan, Domingos Mateuksen ja Silvestre Simãon. Lisäksi heidän kanssaan määrättiin palvelemaan kaksi lähetystyöntekijää, José Casimiro ja Steve Starycki.

Douglas Guest Portugalin haaratoimistosta vieraili Angolassa kesäkuussa 1996 auttaakseen siirtymävaiheeseen valmistautumisessa. Hän puhui 56-jäseniselle Betel-perheelle siitä, että heidän tulee olla hyvänä esimerkkinä kaikissa asioissa. Suur-Luandan alueen 5260 vanhimmalle ja tienraivaajalle ja heidän puolisoilleen järjestettiin erikoisohjelma, jossa haastateltiin haaratoimistokomitean jäseniä ja muita iäkkäämpiä  veljiä, jotka muistelivat Angolan Jehovan todistajien historian merkittäviä tapahtumia. Veli Guest puhui heille rohkeudesta, joka on tulosta siitä, että luottaa Jehovaan ja pyytää häneltä voimaa.

Totuus tarjolle heidän omalla kielellään

Ilmestyksen 7:9:ssä sanotaan, että ”suuri joukko” ihmisiä ”kaikista kansakunnista ja heimoista ja kansoista ja kielistä” liittyisi palvomaan Jehovaa. Angola on totisesti mukana tämän profetian täyttymyksessä. Angolassa puhutaan 42:ta kieltä ja sen lisäksi monia murteita. Näistä umbundu, kimbundu ja kikongo ovat laajimmin puhutut paikalliset kielet.

Vuosien ajan kokouksissa piti usein kääntää tutkittava aineisto portugalista ainakin yhdelle paikalliselle kielelle. Jos ihmiset halusivat, että heillä itsellään olisi käytettävissään tutkittava aineisto, heidän täytyi opetella portugalia, vaikka koulutusmahdollisuudet olivat hyvin rajalliset. Ensimmäisiä umbunduksi saatavia julkaisuja oli kirjanen ”Tämä valtakunnan hyvä uutinen”. Kun eräs vanhin vuonna 1978 sai tuon kirjasen itselleen, hän sanoi: ”Koska meillä on tämä kirjanen umbunduksi, Moçâmedesissä [nykyään Namibe] tulee olemaan yli 300 julistajaa. Useimmat ihmiset tällä alueella puhuvat ja lukevat tätä kieltä. Tämä on todellinen siunaus!” Tuo siunaus on ollut niin suuri, että Namibessa on nykyään 1362 julistajaa 21 seurakunnassa.

Mutta vielä enemmän piti tehdä, jos haluttiin tavoittaa angolalaisten ihmisten sydämet tarjoamalla hyvää uutista heidän omilla kielillään. Piti luoda perustus täydelliselle käännöstoimistolle. Pian sen jälkeen, kun Jehovan todistajat oli laillisesti rekisteröity vuonna 1992, kolme tulevaa kääntäjää lähetettiin Etelä-Afrikan haaratoimistoon saamaan alustavaa valmennusta. Hankittiin tietokoneita. Sitten Etelä-Afrikasta tuli Keith Wiggill vaimonsa Evelynin kanssa auttamaan uuden osaston organisoinnissa ja niiden Seuran tietokoneohjelmien  käytössä, jotka on tarkoitettu avuksi käännöstyössä.

Alettiin tuottaa yhä enemmän kirjallisuutta paikallisilla kielillä. Umbunduksi julkaistiin kirjaset Nauti elämästä maan päällä ikuisesti! ja Välittääkö Jumala todella meistä? Sitten ne ja lisäksi monia traktaatteja käännettiin kikongoksi ja kimbunduksi. Vuonna 1996 kirja Tieto joka johtaa ikuiseen elämään ja kirjanen Mitä Jumala vaatii meiltä? julkaistiin kaikilla kolmella kielellä. Eräs kierrosvalvoja raportoi, että palvellessaan yhdessä seurakunnassa hän käytti hyvin yksinkertaista ja suoraa esitystä ja aloitti 90 raamatuntutkistelua yhdessä viikossa! Seuraavana vuonna seurakuntien määrä kasvoi 478:sta 606:een.

Millainen siunaus veljille olikaan saada kuulla ja lukea Raamatun totuuksia omalla kielellään! Vuonna 1998 pidettiin ensimmäinen kokonaan umbundunkielinen piirikonventti Huambossa. Läsnä oli yli 3600. Osanottajien kuultiin sanovan arvostavin sydämin: ”Jehova ei ole unohtanut meitä!” Tuosta rakkaudellisesta huolenpidosta saatiin lisää todisteita, kun Vartiotornia alettiin julkaista umbunduksi 1.1.1999 numerosta alkaen.

Valtakunnansaleja tarvitaan nopeasti lisää

Työtään koskevien kieltojen vuoksi Angolan Jehovan todistajilla ei moniin vuosiin voinut olla valtakunnansaleja. Vuodesta 1992 lähtien yksistään Luandassa seurakuntien määrä on kasvanut 147:stä 514:ään. Koko maassa seurakuntien määrä on kasvanut yli 200 prosenttia eli 696:een. Monissa seurakunnissa kokouksissa käy keskimäärin 200–400 henkeä. Vuonna 1998 konventeissa oli läsnä julistajien määrään verrattuna nelinkertainen määrä ihmisiä! Sopivia kokouspaikkoja tarvitaan kipeästi.

Lubangon kaupunki sai ensimmäisen valtakunnansalinsa vuonna 1997, Lobito heinäkuussa 1998 ja Viana (Luandan  eteläpuolella) joulukuussa 1999. Nykyisen kansainvälisen valtakunnansalien rakennusohjelman ansiosta edistystä tapahtuu kaiken aikaa.

Angolaa varten on suunniteltu siirrettävä, teräsrunkoinen ulkoilmasalimalli. Miksi siirrettävä? Vaikka yritettäisiin saada virallinen omistusoikeus maapalaan, joku voi tulla vielä rakennuksen pystyttämisen jälkeenkin väittämään, että tontti kuuluu lain mukaan hänelle. Valtakunnansali on suunniteltu niin, että se voidaan tarvittaessa siirtää. Lisäksi sali on ulkoilmasali, koska se on miellyttävämpi tässä kuumassa ilmastossa. Toukokuussa 2000 saapuivat ensimmäisen salin elementit. Maassa on vain 24 erikokoista ja -⁠näköistä valtakunnansalia, ja seuraavien viiden vuoden aikana tarvitaan 355 lisää. Veljet toivovat, että se mitä parhaillaan tehdään, auttaa täyttämään tämän kipeän tarpeen.

Valtakunnansalien rakentamisen lisäksi suunnitelmissa on rakentaa myös teräsrunkoinen ulkoilmakonventtisali, jossa on 12000 istumapaikkaa.

Veren pyhyyttä kunnioitetaan

Oli vielä eräs tarve, joka vaati huomiota. Sen täyttämiseksi perustettiin lokakuussa 1996 sairaalayhteyskomitea palvelemaan Suur-Luandan alueen satoja seurakuntia. Tuo komitea koostui kymmenestä huolehtivasta vanhimmasta. Paikalliset todistajat olivat onnellisia siitä, että hyvin koulutetut veljet voivat auttaa heitä saamaan lääkärinhoitoa, jossa otetaan huomioon heidän halunsa ’karttaa verta’ (Apt. 15:28, 29).

Ne sairaalat, jotka olivat vielä sodan jälkeen toiminnassa,  olivat saaneet hyvin vähän rahallista tukea 1970-luvun puolivälin jälkeen. Lääkkeet olivat vähissä. Olisivatko lääkärit näissä vaikeissa oloissa valmiita yhteistoimintaan Jehovan todistajien kanssa verettömän lääketieteellisen hoito-ohjelman aloittamisessa? Aluksi useimmat lääkärit ja sairaaloiden johtajat suhtautuivat asiaan kielteisesti tai siirsivät tapaamisia myöhemmäksi. Sitten syntyi lääketieteellinen hätätilanne.

Muuan veli Malanjen provinssista vietiin Américo Boavidan sairaalaan Luandaan mahakasvainleikkaukseen. Eräs sairaalayhteyskomitean jäsen meni tuon veljen vaimon kanssa tapaamaan kirurgia. Tri Jaime de Abreu, sairaalan pääkirurgi, otti nuo kaksi todistajaa vastaan. Heidän yllätyksekseen hän tunsi Jehovan todistajat ja tiesi heidän kantansa verestä. Hän oli myös kuullut verettömästä hoito-ohjelmasta ollessaan lomalla Portugalissa.

Tri de Abreun yhteistyön ansiosta tehtiin onnistunut leikkaus ilman verensiirtoa. Myöhemmin sairaalayhteyskomitean  veljet tapasivat tri de Abreun ja hänen leikkausryhmänsä ja antoivat lisää tietoa. Nyt viisi lääkäriä on yhteistoiminnassa todistajien kanssa, ja he kunnioittavat näiden kantaa verestä.

Lisää työntekijöitä elonkorjuuseen

Kun lukuisat järjestöasioihin ja kirjallisuuteen liittyvät tarpeet oli käsitelty, alettiin kiinnittää enemmän huomiota siihen suureen kiinnostukseen, jota ihmiset kentällä osoittivat. Miten hyvin Jeesuksen sanat soveltuvatkaan Angolaan: ”Eloa on paljon, mutta työntekijöitä on vähän”! (Matt. 9:37.) Raportit paljastivat, että hyvin monet kaupungit tarvitsivat apua pystyäkseen huolehtimaan niistä, jotka olivat kiinnostuneita totuudesta.

Vastatakseen tähän tarpeeseen Seura lähetti vielä 11 lähetystyöntekijää  auttamaan ”elonkorjuussa”. Jotkut heistä määrättiin Benguelan ja Namiben rannikkokaupunkeihin. Suurimman osan työntekijöistä Jehova on kuitenkin koonnut itse angolalaisten joukosta. Viiden viime vuoden aikana on kastettu 21839 uutta, jotka ovat liittyneet Jehovan vihkiytyneiden ylistäjien joukkoon tässä maassa.

Jehovan silmät ovat kohdistettuina heihin

Kokeneita veljiä ei ole voitu lähettää kaikkiin paikkoihin, joissa osoitetaan kiinnostusta Jumalan sanaa kohtaan. Mikä on ollut tuloksena? On saatu suurempia todisteita siitä, että tätä työtä eivät ohjaa ihmiset vaan Jumalan henki (Sak. 4:6). Jehovan silmät ovat kohdistettuina kaikkiin hänen palvelijoihinsa, samoin kuin muihin, jotka vilpittömästi haluavat tuntea tosi Jumalan ja palvella häntä (Ps. 65:2; Sananl. 15:3).

 Jotkut kyläläiset Cuanza Norten provinssista matkasivat Luandaan ja saivat lehtiä todistajilta, jotka levittivät niitä kadulla. Havaittuaan, miten hyviä asioita ne sisälsivät, kyläläiset päättivät, että heidän tulisi seurata Luandan todistajien esimerkkiä ja antaa lehtiä muille. He ymmärsivät myös tarpeen kokoontua yhteen, joten yksi mies tuosta ryhmästä johti kokouksia parhaansa mukaan. Mutta koska heidän kylänsä on syrjäinen, tieto siitä, että Jehovan todistajat oli laillisesti rekisteröity kolme vuotta aiemmin, ei ollut tavoittanut paikallisia viranomaisia. Tämän vuoksi noiden kyläläisten ei annettu kokoontua julkisesti. He eivät siitä lannistuneet, vaan kokoontuivat metsässä.

Lopulta Luandan toimisto sai tiedon, että ihmiset tuolla Quilombo dos Dembosin kylässä halusivat apua seurakunnan organisoinnissa. Lokakuussa 1997 sinne lähetettiin kierrosvalvoja, ja 140 henkeä oli läsnä kokouksessa hänen vierailunsa  aikana. Hän piti aina mukanaan kopiota Jehovan todistajien yhdistystä koskevasta laista, joten hän saattoi osoittaa sen avulla paikallisille viranomaisille, että Jehovan todistajat ovat laillisesti toimiva järjestö. Tuon ryhmän jäsenet ovat onnellisia voidessaan nyt kokoontua yhteen julkisesti, ja heidän joukossaan on tienraivaajia, jotka auttavat monia kiinnostuneita.

Vuonna 1996 erääseen Bién provinssin pieneen kaupunkiin saapui sisar Ana Maria Filomena. Hän teki voitavansa hyvän uutisen levittämisessä, ja pian ryhmä kiinnostuneita kokoontui viikoittain kirjantutkisteluun ja Vartiotornin tutkisteluun. Ana Maria johti kokouksia, koska ryhmässä ei ollut kastettuja veljiä. Eräänä päivänä hänelle ilmoitettiin, että muuan paikallinen korkea-arvoinen sotilaskomentaja tulisi sunnuntain kokoukseen katsomaan itse, mitä siellä opetettiin. Hän tuli kahden sotilaan kanssa. Hän ilmeisestikin piti kuulemastaan, koska ennen lähtöään hän sanoi: ”Jatkakaa työtänne pelotta tällä alueella.” Tuo pieni ryhmä on nyt Umbundu Kuito-Bié Sulin seurakunta, jossa on 40 julistajaa ja jonka kokouksissa käy sunnuntaisin 150 henkeä.

Koska Uígen provinssin seurakunnat olivat eristyksissä noin kaksi vuotta, ne eivät olleet saaneet tarvittavaa hengellistä ruokaa. Eräs siellä asuva todistaja selitti ongelman sukulaiselleen, joka oli tekemisissä säännöllisten tavarankuljetuslentojen kanssa. Tuo sukulainen tarjoutui ystävällisesti kuljettamaan sinne kierrosvalvojan, erikoistienraivaajan ja 400 kiloa kirjallisuutta seuraavalla lennolla ilmaiseksi. Saavuttuaan perille nuo veljet löysivät seurakunnan, joka huolehti viidestä eristyksissä olevasta ryhmästä. Kukin ryhmä piti kokouksia, joissa kävi 50–60 kiinnostunutta.

Tämän saman provinssin eräässä seurakunnassa, joka oli ollut eristyksissä muusta järjestöstä yli neljä vuotta, vieraili alkuvuodesta 1996 kierrosvalvoja. Mitä hän havaitsi? Vaikka siellä oli vain 75 julistajaa, hänen pitämässään esitelmässä oli  794 kuulijaa! Eläminen eristyksissä olevalla alueella ei selvästikään ollut heikentänyt näiden veljien intoa saarnata hyvää uutista muille.

Gabelan alueelta jonkin matkan päästä Luandasta etelään saatiin samankaltaisia raportteja, jotka kertoivat suuresta kiinnostuksesta totuutta kohtaan. Eräs tienraivaaja johtaa siellä viittä seurakunnan kirjantutkistelua – yhtä jokaisena arki-iltana. Myös hän ’anoo elonkorjuun Herralta, että tämä lähettäisi lisää työntekijöitä’ (Matt. 9:37, 38).

”Aikamme traagisin taistelu”

Jehovan todistajat ovat julistaneet hyvää uutista kautta Angolan. Se on hämmästyttävä saavutus, varsinkin kun otetaan huomioon maassa vallitsevat olosuhteet. Eräässä Yhdistyneiden kansakuntien raportissa Angolan sisällissotaa kuvailtiin ”aikamme traagisimmaksi taisteluksi”. Kun ajatellaan ihmisten kärsimyksiä, tuota kuvausta tuskin voi kiistää. Jopa aselevon jälkeenkin Angolassa kerrottiin tapetun tuhat ihmistä päivässä. Maaliskuussa 2000 The New York Times -⁠lehdessä sanottiin: ”Angolan 12-miljoonaisen kansan sota on jättänyt jälkeensä miljoona kuollutta, ja kolme miljoonaa on joutunut lähtemään kodistaan.”

Vaikka kaikki aseet vaikenisivat, sodan jälkivaikutukset jäisivät jäljelle. Angola on yksi tiheimmin miinoitetuista maista maailmassa, ja siellä on arviolta 70000 ihmistä – eniten koko maailmassa – joille on jouduttu tekemään amputaatio miinaräjähdyksen vuoksi. Uskomatonta kyllä, taistelevat osapuolet jatkavat miinojen asettamista. Tämä saa maanviljelijät jättämään peltonsa, mikä on osasyynä äärimmäiseen ruokapulaan.

Väkivallan keskellä Jehovan todistajat eivät ole selvinneet vahingoittumattomina. Cuanza Norten provinssissa neljä todistajaa ja yksi kiinnostunut kuoli hallituksen joukkojen ja vastarinta-armeijan ristitulessa. Jotkut ovat kuolleet maamiinaonnettomuuksissa ja satunnaisten toreille piilotettujen  pommien räjähdyksissä. Vuonna 1999 neljä todistajaa menetti henkensä yrittäessään jakaa ruokaa ja muita tarvikkeita toisille kristityille Huambossa. Onneksi tämänkaltaiset onnettomuudet ovat olleet harvinaisia.

Jehovan todistajat ovat muiden tavoin kärsineet suuresti ruoan, vaatteiden ja asuntojen puutteesta. Kun sisällissota laajeni vuonna 1999, arviolta 1700000 ihmistä, mukaan luettuna monet Jehovan todistajat, joutuivat pakenemaan kodeistaan. Sotaa pakenevat ihmiset muuttavat usein sukulaistensa luo, jotka jo valmiiksi asuvat hyvin ahtaasti. Vaikka vanhimmat joutuvat lujille elättäessään perheitään, he huolehtivat edelleen veljien hengellisistä tarpeista. Sanat eivät riitä kertomaan, kuinka paljon nämä todistajat arvostavat niitä Italiassa, Portugalissa ja Etelä-Afrikassa asuvia kristittyjä veljiään, jotka ovat tulleet avuksi heidän ahdingossaan ja toimittaneet monta kontillista ruokaa, vaatteita ja kipeästi kaivattuja lääketarvikkeita.

Eläviä uskon esimerkkejä

Aivan kuten kovaa kuumuutta käytettiin muinoin kullan puhdistuksessa, ne koetukset, joita Jumalan palvelijat kestävät, tuottavat koeteltua laatua olevan uskon (Sananl. 17:3; 1. Piet. 1:6, 7). Angolassa tuhansilla Jehovan todistajilla, sekä nuorilla että vanhoilla, on tällainen koeteltu usko.

Carlos Cadi, pitkäaikainen sananpalvelija, joka yli puoli vuosisataa sitten oppi kallisarvoisia Raamatun totuuksia João Mancocan kanssa Belgian Kongossa, sanoo: ”Veljiemme rohkea ja päättäväinen kanta, niidenkin jotka menettivät elämänsä, on antanut voimakkaan todistuksen. Tämä ei ole ollut tulosta vain heidän toiminnastaan vaan myös siitä, että he ovat puhuneet rohkeasti monille vallanpitäjille.”

Yksi niistä, jotka ovat antaneet tällaista todistusta, on Antunes Tiago Paulo. Hän sai osakseen raakaa kohtelua eräiden sellaisten miesten käsissä, jotka yrittivät murtaa hänen  puolueettomuutensa. Nykyään hän palvelee Angolan Betel-perheen jäsenenä toisten sellaisten kanssa, joita myös kidutettiin. Heitä ovat Justino César, Domingos Kambongolo, António Mufuma, David Missi ja Miguel Neto. Alfredo Chimbaia, joka vietti yli kuusi vuotta vankilassa, palvelee nykyään vaimonsa kanssa kierrostyössä.

Eräs sisar näki kilpailevaan heimoon kuuluvien vievän hänen miehensä pois perheen luota ja tappavan hänet. Hänelle sanottiin, että jos hän halusi pysyä hengissä, hänen täytyisi paeta Kongon demokraattiseen tasavaltaan. Ainoa mahdollisuus päästä sinne oli se, että hän tekisi tuon matkan jalan neljän lapsensa kanssa. Aikaa siihen meni kymmenen kuukautta. Lähtiessään matkalle hän ei tiennyt olevansa raskaana, ja hän synnytti ennen Kongoon saapumistaan. Surullista kyllä lapsi kuoli myöhemmin. Sisar rukoili lakkaamatta. Hän sanoi, että tilanteessa, jossa ei ole vaihtoehtoja, täytyy heittää taakkansa Jehovalle (Ps. 55:22). Jollei tee niin, vaipuu itsesääliin ja alkaa kysellä: ”Jehova, miksi minä?” Sisaren kiitollisuus jo pelkästään siitä, että hän oli hengissä, sai hänet ensimmäisessä kuussa Kinshasaan saavuttuaan palvelemaan osa-aikaisena tienraivaajana.

”Jehova ei häpeä heitä”

Se mitä apostoli Paavali kirjoitti muinoin eläneistä uskon miehistä ja naisista, kuvaa hyvin angolalaisia Jehovan palvelijoita. Hänen sanojaan voitaisiin mukailla vaikka näin: Mitä vielä sanoisimme? Sillä meiltä loppuu aika, jos kerromme edelleen kaikista niistä uskon esimerkeistä, jotka pääsivät miekanterää pakoon, jotka voimistuivat heikkouden tilasta ja joita kidutettiin, koska he eivät ottaneet vastaan vapautusta myönnytysten kautta. He kokivat koettelemuksensa ivailuissa ja ruoskinnoissa, vieläpä kahleissa ja vankiloissa. Heitä koeteltiin, he olivat puutteessa, ahdistuksessa, huonon kohtelun alaisina, eikä maailma ollut heidän arvoisensa. (Hepr. 11:32–38.) Vaikka heidän vainoojansa ovatkin halveksineet heitä ja vaikka  monet heistä elävät sodan ja sekasorron vuoksi puutteessa, ”Jumala ei häpeä heitä, tulla kutsutuksi heidän Jumalakseen”, koska he pitävät silmänsä vakaasti kohdistettuina hänen lupaustensa täyttymykseen (Hepr. 11:16).

Vaikka Angolan Jehovan todistajat kokevat edelleen Ilmestyskirjan hevosten raivokkaan laukan ankarat vaikutukset, he ovat hyvin selvillä Jumalan siunauksesta. Viime vuonna tämän maan yli 40000 julistajaa käyttivät yli 10000000 tuntia Jumalan valtakunnan hyvän uutisen kertomiseen toisille. He olivat kiireisiä johtaessaan joka kuukausi keskimäärin yli 83000:ta Raamatun kotitutkistelua kiinnostuneille. Angolalaisten Valtakunnan julistajien harras halu on auttaa mahdollisimman monia saamaan tilaisuuden valita todellinen elämä, jonka Jumala mahdollistaa Jeesuksen Kristuksen välityksellä. Ja miten he riemuitsivatkaan, kun maan epävakaista oloista huolimatta yli 181000 henkeä kokoontui Herran illallisen vuosittaiseen muistojuhlaan! He näkevät runsaasti todisteita siitä, että pellot ovat vielä vaaleita elonkorjuuta varten (Joh. 4:35).

Yhdessä eri puolilla maailmaa olevien kristittyjen veljiensä kanssa Angolan Jehovan todistajat ovat täysin vakuuttuneita siitä, että heidän taivaallinen Kuninkaansa ja Johtajansa, Jeesus Kristus, tulee lopulta voittamaan (Ps. 45:1–4; Ilm. 6:2). Kohtaamistaan koettelemuksista huolimatta he ovat päättäneet olla hänen kuuliaisia palvelijoitaan ja rakastavan Jumalansa, Jehovan, uskollisia todistajia (Ps. 45:17).

[Huomioteksti s. 68]

”Vaikka fyysinen tilamme on vakava, olemme hengellisesti terveitä. Nyt tapahtuu juuri niin kuin – – [Raamatussa] ennustettiin.”

[Huomioteksti s. 73]

He tutkivat Raamattua ja alkoivat saarnata. Pian heidät karkotettiin Angolaan.

[Huomioteksti s. 78]

”Pahinta, mitä voitte tehdä, on tappaa minut. Voitteko tehdä mitään pahempaa? Minä en kuitenkaan käänny uskostani.”

[Huomioteksti s. 82]

Hän oli varma, että oli löytänyt totuuden. Mutta miten paljon hän arvosti sitä?

[Huomioteksti s. 85]

Vankilassa he saarnasivat seinille mistä tahansa mieleensä juolahtaneesta raamatullisesta aiheesta.

[Huomioteksti s. 89]

Heidän ympärillään oli merkkejä sodasta, mutta he jatkoivat sinnikkäästi palvelusta.

[Huomioteksti s. 91]

Kristityt paimenet poikkesivat työmatkoillaan säännöllisesti ystävien luona. Heillä oli usein tapana lukea muutama raamatunkohta perheen kanssa.

[Huomioteksti s. 96]

”Hyvä on, minä sanon ’Viva!’” Kaikki odottivat. Lopulta tuo nuori poika huusi: ”Viva Jehova!”

[Huomioteksti s. 103]

”Kun lähdin Angolasta, rukoilin sydämessäni ja vuodatin kyyneliä näiden veljien tähden, jotka kärsimyksistä huolimatta hymyilevät sen suurenmoisen toivon vuoksi, joka heillä on.”

[Huomioteksti s. 108]

”Hän piti jokaisen puheensa 7–21 kertaa. Viikko oli työntäyteinen ja vaativa.”

[Huomioteksti s. 111]

Tässä patriarkaalisessa yhteisössä häntä pidettiin johtohahmona. Hän tuli tunnetuksi Jumalan miehenä.

[Huomioteksti s. 116]

Kun heitä painostettiin tinkimään kristillisestä puolueettomuudestaan, he pysyivät horjumatta päätöksessään kulkea Jehovan teitä.

[Huomioteksti s. 124]

”Miten kiitollisia olimmekaan Jehovalle ja hänen järjestölleen sekä rakkaille veljillemme, jotka vaaransivat oman henkensä sellaisten veljien puolesta, joita he eivät edes tunteneet!”

[Huomioteksti s. 128]

Ihmiset panivat merkille Jehovan todistajien ehdottoman puolueettomuuden.

[Huomioteksti s. 138]

Seurakuntia on 696 mutta valtakunnansaleja vain 24.

 [Kartta/Kuvat s. 81]

(Ks. painettu julkaisu)

Atlantin valtameri

KONGON DEMOKR. TASAV.

ANGOLA

Luanda

Malanje

Lobito

Benguela

Huambo

Lubango

Namibe

Baía dos Tigres

NAMIBIA

 [Kokosivun kuva s. 66]

[Kuvat s. 71]

Gray ja Olga Smith

[Kuva s. 74]

John Cooke (keskellä) yhdessä João Mancocan (oikealla) ja Sala Filemonin (vasemmalla) kanssa, jotka asettuivat ensimmäisten joukossa lujasti tosi palvonnan puolelle Angolassa

[Kuva s. 87]

Innostava konventti vapauden aikana vuonna 1975

[Kuva s. 90]

Sodan runtelema maa

[Kuvat s. 102]

”Keittiö” jossa valmistettiin hengellistä ruokaa

[Kuva s. 104]

Silvestre Simão

[Kuvat s. 123]

Angolaan vietäviä avustustarvikkeita lastataan Etelä-Afrikassa

[Kuva s. 126]

Yllä: Erikoiskokous vanhimmille ja vakituisille tienraivaajille Luandassa

[Kuva s. 126]

Douglas Guest (vasemmalla) Angolassa vuonna 1991 João ja Maria Mancocan ja Mário Oliveiran kanssa

[Kuva s. 131]

Jehovan todistajien alkuperäinen toimisto Luandassa

[Kuvat s. 134]

Luandassa pidetyissä ”Iloisten ylistäjien” piirikonventeissa oli läsnä 73154 henkeä

[Kuva s. 139]

Peltikattoinen rakennus, joka palvelee yhtenä Angolan 24 valtakunnansalista

[Kuva s. 140]

Haaratoimistokomitea (vasemmalta oikealle): João Mancoca, Steve Starycki, Silvestre Simão, Domingos Mateus, José Casimiro

[Kuva s. 140, 141]

Angolan Betel-perhe vuonna 1996, kun haaratoimisto perustettiin

[Kuvat s. 142]

Joitakin niistä monista Betel-perheen jäsenistä, jotka osoittivat uskonsa ankarassa pahoinpitelyssä: 1) Antunes Tiago Paulo, 2) Domingos Kambongolo, 3) Justino César

[Kuva s. 147]

Carlos Cadi