Argentiina

Etelä-Amerikan kaakkoisrannikolla sijaitseva noin 4000 kilometrin pituinen Argentiina on harvinaisen moni-ilmeinen maa. Sen rajojen sisällä on jylhä Andien vuoristo, jonka korkeimmat huiput ulottuvat yli kuuteen kilometriin. Maan pohjoisosan trooppisissa metsissä vaeltelee jaguaareja ja tapiireja. Etelässä Tulimaan hyisissä rantavesissä kisailevat pingviinit ja valaat, ja meren aallot voivat nousta jopa 30 metrin korkuisiksi. Tasangoilla on suuria karjalaumoja, joita ratsain liikkuvat gauchot (argentiinalaiset karjapaimenet) vartioivat.

Meneepä Argentiinassa minne tahansa, voi tavata Jehovan todistajia. Heitä on kaikissa suurissa kaupungeissa kautta maan. Todistajat, joita on yli 120000, saarnaavat vuorilla, viidakoissa, tasangoilla ja kaikkialla rannikolla. Heitä voi nähdä niin pääkaupungin pilvenpiirtäjien katveessa kuin syrjäisimmissä maaseutukylissäkin. Argentiinan maaston vaihtelevuus ei ole estänyt hyvän uutisen saarnaamista; esteenä eivät liioin ole olleet kulttuuri- ja kielieroavuudet eivätkä talousongelmat. Hyvää uutista saarnataan, aivan kuten Jeesus ennusti (Mark. 13:10).

Tämä kaikki ei kuitenkaan ole vain sattumaa. Tehtävälleen omistautuneet, täynnä intoa ja uskoa olevat miehet ja naiset ovat ilmaisseet päättäväisyytensä julistaa Raamatun sanomaa kaikenlaisissa oloissa. He suhtautuvat vakavasti  neuvoon, jonka apostoli Paavali antoi Timoteukselle: ”Saarnaa sanaa, pysy siinä hellittämättä suotuisaan aikaan, tukalaan aikaan.” (2. Tim. 4:2.) He eivät kuitenkaan ota tehdystä työstä kunniaa itselleen, vaan tunnustavat, että kaikki on ollut mahdollista vain Jehovan hengen avulla (Sak. 4:6).

 Perusta lasketaan

Argentiinassa tehtävälle työlle laskettiin perusta vuosia sitten. Kertomus siitä, miten totuus on tavoittanut tämän maan etäisimmätkin kolkat, on todella uskoa vahvistava. Vuonna 1923 kanadalainen George Young saapui Etelä-Amerikkaan. Todistettuaan laajalla alueella Brasiliassa hän suuntasi huomionsa Argentiinaan. Muutamassa kuukaudessa hän levitti maan 25 tärkeimmässä kaupungissa 1480 kirjaa ja 300000 muuta raamatullista julkaisua. Ennen kuin hän jatkoi lähetysmatkaansa muihin Etelä-Amerikan maihin, hän totesi: ”Jumalan hyväksyvä hymy on selvästikin ollut niiden ponnistelujen yllä, joita on tehty Valtakunnan sanoman levittämiseksi.”

Vuonna 1924 Vartiotorni-seuran silloinen presidentti J. F. Rutherford lähetti Argentiinaan espanjalaisen Juan Muñizin. Kaksi vuotta myöhemmin veli Muñiz perusti Buenos Airesiin Vartiotorni-seuran haaratoimiston huolehtimaan Valtakunnan saarnaamistyöstä Argentiinassa, Chilessä, Paraguayssa ja Uruguayssa.

Kun veli Muñiz huomasi, että Argentiinassa asui suuri joukko saksankielisiä, hän pyysi apua, jotta hyvää uutista voitaisiin kertoa heillekin. Niinpä veli Rutherford lähetti Argentiinaan saksalaisen kokoaikaisen sananpalvelijan Carlos Ottin.

Maassa oli myös useita kreikkalaisia. Vuonna 1930 kreikkalaissyntyinen Nicolás Argyrós kuuli Raamatun sanoman ja alkoi saarnata sadoille Buenos Airesin alueen kreikkaa puhuville asukkaille. Myöhemmin, kun hänen espanjan kielen taitonsa parani, hän kylvi Jumalan sanan siementä 14:ssä Argentiinan 22 provinssista keskittyen erityisesti maan pohjoispuoliskoon.

Samoihin aikoihin puolalaisesta Juan Rebaczista tuli  Jehovan todistaja, ja hän astui kokoaikaiseen sananpalvelukseen erään toisen puolalaistodistajan kanssa. Hän ja kaksi muuta kokoaikaista sananpalvelijaa kävivät läpi Argentiinan eteläosaa.

Vuoden 1930 raportti osoittaa, että satojatuhansia julkaisuja levitettiin paitsi espanjan, kreikan ja saksan kielellä myös arabian, armenian, englannin, italian, jiddišin, kroaatin, latvian, liettuan, portugalin, puolan, ranskan, ukrainan, unkarin ja venäjän kielellä.

Valtakunnan saarnaaminen ja opetuslasten tekeminen olivat siis saaneet jalansijaa espanjan- ja myös muunkielisten ryhmien keskuudessa vain seitsemässä vuodessa. Aika oli tosiaankin suotuisa jatkuvalle kasvulle.

 Suunnaton alue ei ole este

Käymätön alue oli valtava. Se vastasi arviolta kolmasosaa Yhdysvaltojen pinta-alasta. Sen laajuus ei kuitenkaan estänyt todistajia levittämästä Valtakunnan sanomaa. Jotkut taittoivat matkaa jalkaisin, toiset polkupyörällä, junalla tai hevosvankkureilla.

1930-luvun alussa maan keskiosasta Córdoban provinssista kotoisin oleva Armando Menazzi vakuuttui siitä, että oli löytänyt totuuden. Hän myi autokorjaamonsa palvellakseen kokoaikaisena sananpalvelijana. Myöhemmin hän osti vanhan linja-auton ja muutti sen asuntoautoksi, niin että kymmenen julistajaa tai enemmänkin saattoi matkustaa sillä yhdessä levittämään hyvää uutista. He kävivät ainakin kymmenessä Pohjois-Argentiinan provinssissa.

1930-luvulla Argentiinassa oli Latinalaisen Amerikan kattavin rautatiestö, jonka pituus oli yli 40000 kilometriä. Se osoittautui hyvin hyödylliseksi saarnaamistyön laajentamisessa. Jotkut tienraivaajat määrättiin saarnaamaan uusille alueille pitkin radanvartta. Esimerkiksi José Reindlillä oli alueenaan radan koko länsipuoli Buenos Airesin provinssista Atlantin rannikolta Mendozan provinssiin Chilen rajalle asti. Matkaa kertyi alueen päästä päähän tuhatkunta kilometriä!

Rautateillä työskentelevät Jehovan todistajat käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja veivät Raamatun sanomaa Argentiinan kaukaisiin osiin. Mies nimeltä Epifanio Aguiar oli oppinut totuuden maan koillisosassa Santa Fen provinssissa, ja rautatielaitoksen lähetettyä hänet työhön pohjoisemmaksi Chacoon hän alkoi heti saarnata siellä. Kun hänen oli työnsä vuoksi matkustettava 2000 kilometriä etelään Chubutiin ja myöhemmin takaisin pohjoiseen Santiago  del Esteroon, hän kertoi Valtakunnan sanomaa myös noissa provinsseissa.

Innokas tienraivaajasisar Rina de Midolini todisti Médanosissa, noin 50 kilometrin päässä Bahía Blancan kaupungista. Hän otti polkupyöränsä mukaan junaan ja hyödynsi sitä määränpäässä tehokkaasti. Ihmiset kutsuivat häntä pyöräileväksi Raamattu-rouvaksi. Hän oli niin tunnettu, että kun veturinkuljettaja ei eräänä päivänä nähnyt sisarta asemalla, vaikka juna oli jo lähdössä paluumatkalle, hän viivytti junan lähtöä!

Gilead-koulun käyneet lähetystyöntekijät saapuvat

Maan ensimmäiset todistajat matkustivat laajalti, levittivät paljon kirjallisuutta ja kiinnittivät ihmisten huomion Jumalan valtakunnan toivoon. Aikanaan kuitenkin kävi ilmeiseksi, että tarvittiin järjestelmällistä raamatullista koulutusta ja parempaa organisointia. Vuonna 1945 Vartiotorni-seuran silloinen presidentti Nathan H. Knorr vieraili Argentiinassa ja kehotti seurakuntia aloittamaan teokraattisen virantoimituksen espanjankielisen oppikurssin (teokraattisen palveluskoulun). Lisäksi hän kannusti argentiinalaisveljiä ryhtymään tienraivaustyöhön ja asettamaan tavoitteekseen Vartiotornin raamattukoulun Gileadin.

Pian kaksi argentiinalaista kävikin Gilead-koulun, ja he palasivat kotimaahansa vuonna 1946. Sitten vuonna 1948 heidän avukseen tuli lähetystyöntekijöitä muista maista. Näiden joukossa olivat Charles ja Lorene Eisenhower, Viola Eisenhower, Helen Nichols samoin kuin ensimmäiseltä Gilead-kurssilta valmistunut Helen Wilson ja neljänneltä kurssilta valmistunut Roberta Miller. Myöhemmin tulivat Sophie Soviak, Edith Morgan, Ethel Tischhauser, Mary Helmbrecht ja monet muut. Vuosien kuluessa Argentiinaan  on määrätty 78 lähetystyöntekijää, ja heidän evankelioimishenkensä on kannustanut paikallisia todistajia toimimaan heidän tavallaan. Vuonna 1940 koko maassa oli 20 tienraivaajaa, mutta vuoteen 1960 mennessä luku oli kasvanut 382:een. Nykyään Argentiinassa on yli 15000 tienraivaajaa.

Selviytyminen tukalaan aikaan

Argentiinassa oli ollut monet vuodet suotuisa aika saarnaamiselle. Mutta kuten Jeesus oli ennustanut, kaikki eivät hyväksyisi hänen seuraajiensa toimintaa (Joh. 15:20). Niinpä kun veli Knorr vuonna 1949 vieraili Argentiinassa, poliisi perui yllättäen luvan kokoontua eräässä erittäin hienossa juhlasalissa Buenos Airesissa. Konventti pidettiin siksi valtakunnansalissa, mutta sielläkään ei saatu olla rauhassa. Sunnuntai-iltapäivänä kello 16.40 poliisi keskeytti veli Knorrin puheen ja pidätti hänet ja muut läsnäolijat kertomatta mitään syytä tekoonsa. Viranomaiset seisottivat veljiä suurella piha-alueella aamun sarastukseen asti, minkä jälkeen nämä vapautettiin.

Vastustuksen tuulet olivat selvästikin alkaneet puhaltaa argentiinalaisia Jehovan palvojia vastaan. Samana vuonna tehtiin roomalaiskatolisen kirkon aloitteesta lakiesitys, jossa kaikkia uskonnollisia ryhmiä vaadittiin ilmoittautumaan ulkoministeriön alaiselle lahkojen toimintaa valvovalle osastolle. Seuraavana vuonna Juan Domingo Perónin hallitus kielsi virallisesti Jehovan todistajien työn Argentiinassa. Säädös kielsi Jehovan todistajien julkiset kokoukset ja heidän saarnaamistoimintansa. Vartiotorni-seuran haaratoimistoa ei kuitenkaan suljettu.

Yleensä viranomaiset sallivat todistajien jatkaa toimintaansa suuremmitta vaikeuksitta. Hallitusviranomaiset antoivat silti usein kiellolle pontta peruuttamalla konventin  tai sulkemalla valtakunnansalin ovet. Toisinaan todistajia myös pidätettiin tai häirittiin, kun he pitivät kokouksia yksityiskodeissa tai suorittivat julkista sananpalvelusta.

Todistajat pyrkivätkin osoittautumaan ”varovaisiksi kuin käärmeet” (Matt. 10:16). He käyttivät todistaessaan vain Raamattua. Seurakunnat järjestettiin pieniksi 8–12 julistajan ryhmiksi. Muutamana ensimmäisenä vuotena, jolloin kielto oli voimassa, kokouspaikkoja vaihdettiin säännöllisesti. Veljet kokoontuivat huomiota herättämättä – navetoissa, olkimajoissa, karjakeittiöissä ja jopa puiden alla. Tärkeintä oli kokoontua yhteen (Hepr. 10:24, 25).

Rohkaistakseen ystäviä veli Knorr tuli Argentiinaan uudelleen vuonna 1953 Milton Henschelin kanssa. Kiellon vuoksi he eivät voineet järjestää isoa konventtia, sillä se olisi  herättänyt liikaa huomiota. He järjestivät kuitenkin niin sanotun maanlaajuisen konventin. Veli Knorr lensi Chilen kautta Mendozaan, ja veli Henschel tuli Argentiinaan Paraguayn kautta. He matkustivat toisistaan erillään ja puhuivat paikallisissa ”konventeissa”, jotka pidettiin 56 paikassa. Jotkin näistä tilaisuuksista lavastettiin paikallisten todistajien maatiloille järjestetyiksi huviretkiksi. Buenos Airesissa molemmat veljet kävivät yhteenkokoontuneiden todistajien luona ja pitivät kahden tunnin kokouksen kunkin ryhmän kanssa. Yhden päivän aikana pidettiin yhdeksän tällaista kokousta. Tässä hyvin erikoislaatuisessa konventissa oli läsnä kaikkiaan 2505 henkeä.

Kieltoa lievennetään

Kun Juan Perónin sotilashallitus syöstiin vallasta vuonna 1955, todistajat alkoivat kokoontua suuremmissa ryhmissä. Seurakuntia, joilla oli valtakunnansali, kehotettiin kokoontumaan siinä, vaikka salin ulkopuolelle ei laitettukaan nimikilpeä. Jehovan siunauksen ansiosta seurakuntien määrä ja koko kasvoivat tasaisesti viranomaisten ajoittaisesta ahdistelusta huolimatta.

Vuonna 1956 haaratoimisto päätti pitää pieniä konventteja eri osissa maata. Ensimmäinen pidettiin La Platan kaupungissa noin 60 kilometrin päässä Buenos Airesista. Kaikki kolmesataa läsnäolijaa olivat niin liikuttuneita, että heillä oli vaikeuksia laulaa alkulaulu ”Iloitkaa, te kansat, hänen kansansa kanssa!” Tämä oli ensimmäinen kerta kuuteen vuoteen, kun he saattoivat kokoontua ja laulaa yhdessä niin monien uskonveljien kanssa.

Kielto oli kuitenkin edelleen voimassa. Kun Les Ambassadeurs -⁠salissa Buenos Airesissa yritettiin pitää valtakunnallinen konventti joulukuussa 1957, poliisi sulki salin konventtilaisten saapuessa, pidätti neljä veljeä ja  syytti heitä kokouksen järjestämisestä ilman poliisin lupaa.

Koska Argentiinan perustuslaki takasi uskonnon- ja kokoontumisvapauden, veljet veivät asian oikeuteen. Maaliskuun 14. päivänä 1958 tehtiin päätös todistajien eduksi! Tämä oli Argentiinan Jehovan todistajien ensimmäinen voitto oikeustaistelussa.

Vuonna 1958 maan hallinnossa tapahtui jälleen muutos. Nyt näytti siltä, että Argentiinan Jehovan todistajien työ voisi saada laillisen tunnustuksen. Kaikille lainsäätäjille, toimittajille, edustajainhuoneen jäsenille ja tuomareille lähetettiin kirje, jossa kerrottiin Jehovan todistajien toiminnasta ja heidän tilanteestaan Argentiinassa. Hyvästä todistuksesta huolimatta ei laillista tunnustusta myönnetty.

Todistajat eivät kuitenkaan luovuttaneet. Seuraavana vuonna valmisteltiin uskonnonvapautta koskeva anomus, joka lähetettiin hallitukselle. Anomus sisälsi 322636 allekirjoitusta. Charles Eisenhower vieraili hallitusviranomaisten luona haaratoimiston edustajana. Ulkomailta saapui yli 7000 kirjettä, joissa esitettiin vetoomus laillisen tunnustuksen puolesta. Mutta laillista asemaa ei saatu vieläkään. Hallituksen asenne todistajia kohtaan lientyi kuitenkin huomattavasti. Veljet hyödynsivät tämän suotuisamman ajan ja vahvistivat seurakuntia hengellisesti.

Vuonna 1961 Argentiinassa aloitti toimintansa Valtakunnan palveluskoulu, jossa valmennettiin matkavalvojia ja seurakunnan valvojia. Aluksi pidettiin kuukauden mittainen kurssi eräässä Buenos Airesin keskustan valtakunnansalissa. Myöhemmin koulu siirrettiin haaratoimistoon. Nyt kun useammat pätevät valvojat huolehtivat Jumalan laumasta, julistajien ja tienraivaajien määrä kasvoi 1960-luvulla joka vuosi, ja vuonna 1970 kentällä toimi ennätykselliset 18763 julistajaa ja 1299 tienraivaajaa.

 Haaratoimisto laajenee

Valtakunnan julistajien määrän kasvu Argentiinassa pakotti laajentamaan haaratoimistoa. Vartiotorni-seuran haaratoimisto oli vuodesta 1940 lähtien toiminut Buenos Airesissa Honduraskatu 5646:ssa. Tuo rakennus purettiin, ja vuoden 1962 lokakuussa sen tilalla seisoi uusi, entistä isompi rakennus.

1960-luvun loppuun mennessä haaratoimisto oli jäänyt jälleen liian pieneksi voidakseen pysyä kasvun tasalla. Sen takaa ostettiin tontti, jolle paikalliset todistajat rakensivat uuden asunto- ja toimistorakennuksen. Lisäksi ostettiin kiinteistö Fitz Royn kadulta vanhan ja uuden haaratoimistorakennuksen naapurista. Vanhan haaratoimistorakennuksen purkutyöt aloitettiin lokakuussa 1970, ja suurimman osan työvoimasta muodostivat paikalliset rakennustaitoiset todistajat. Haaratoimiston väki auttoi heitä iltaisin normaalin työpäivän jälkeen. Viikonloppuisin talkoisiin tuli Jehovan todistajia myös lähiseurakunnista.

Aikanaan nuo kolme rakennusta yhdistettiin toisiinsa. Vartiotorni-seuran silloinen varapresidentti F. W. Franz piti vihkiäispuheen lokakuussa 1974. Argentiinalaisveljet ajattelivat, että valmiin haaratoimiston tilat riittäisivät varmasti täyttämään kentän tarpeet Harmagedoniin asti. He eivät kuitenkaan aavistaneet, että tämä oli vasta alkua.

Samana vuonna kun haaratoimisto vihittiin, Jehovan todistajien hallintoelin päätti, että Argentiinan veljien tulisi painaa Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet itse. Koska tuon maan Jehovan todistajia ei vielä ollut laillisesti tunnustettu uskontokunnaksi, muodostettiin vuoden 1974 joulukuussa Río de la Platan kulttuuriyhdistys (Asociación Cultural Rioplatense), laillinen elin, joka voisi tuoda maahan kirjapainotekniikkaa. Ranskasta saatiin painokone, Saksasta  paperileikkuri ja Yhdysvalloista nitomakone – kaikki lahjaksi.

Painajat huomasivat pian, että koneiden käyttäminen ei ollutkaan aivan yksinkertaista. Monien vaikeuksien jälkeen he saivat kuitenkin riemukseen nähdä, kuinka kaikkien aikojen ensimmäinen Vartiotorni-seuran käyttämä rullaoffsetkone painoi vuoden 1975 huhtikuun 15. päivän Vartiotornin numeron! Tämä oli merkkipaalu Jehovan todistajien painotyön historiassa.

”Jumalan voiton” kansainväliset konventit

Vuoden 1974 alussa Argentiinan Jehovan todistajat saivat nauttia ”Jumalan voiton” kansainvälisistä konventeista, jotka pidettiin Río Ceballosissa ja Buenos Airesissa. Läsnäolijoita oli noin 15000.

Järjestelyt näin monen konventtivieraan majoittamiseksi alkoivat jo kuukausia etukäteen. Monet, jotka eivät itse olleet todistajia, majoittivat konventtivieraita, jotka puolestaan antoivat suurenmoisen todisteen rakkaudesta paitsi ”sanoin” myös ”teossa” (1. Joh. 3:18). Viranomaiset sallivat todistajien käyttää erästä suurta kenttää, jossa konventtivieraiden teltat ja asuntovaunut olivatkin siisteissä riveissä. Ne muodostivat oikean telttakaupungin, jonka kaduille oli annettu raamatulliset nimet. Tällä kaikella oli paikkakunnan ihmisiin myönteinen vaikutus.

Synkkiä pilviä taivaanrannalla

Vaikka veljien palvontavapaus oli lisääntynyt, edessä oli vaikeita aikoja. Juan Perónin yli 17 vuotta kestänyt maanpako oli päättynyt kesäkuussa 1973, ja hänestä oli tullut presidentti. Peronistien ja antiperonistien väliset sissitaistelut aiheuttivat maassa hajaannusta. Poliittinen väkivalta  voimistui, ja 24. maaliskuuta 1976 armeija teki vallankaappauksen.

Sotilashallitus hajotti kongressin ja aloitti kampanjan vasemmistolaisten hävittämiseksi. Eräässä tietosanakirjassa kerrotaan, että ”tuolloin loukattiin monien yksilöiden kansalaisoikeuksia. Tuhansia vangittiin ilman oikeudenkäyntiä ja myös kidutettiin ja tapettiin. Monia uhreja ei koskaan löydetty. Heitä kutsutaan nimellä los desaparecidos (kadonneet).” (The World Book Encyclopedia.) Poliisi alkoi yhä enemmän tarkkailla kansalaisten toimia. Vaikka Jehovan todistajat säilyttivät puolueettomuutensa poliittisen sekasorron keskellä, Gente-lehdessä julkaistiin vuoden 1976 heinäkuussa kirjoitus ja kuva Jehovan todistajiksi väitetyistä lapsista, jotka ovat kääntämässä selkänsä lipulle. Todella karkeaa totuuden vääristelyä! Tuon paikkakunnan neljä todistajalasta eivät edes olleet koulussa päivänä, jona  kuva otaksuttavasti otettiin. Sitä paitsi Jehovan todistajat eivät suhtaudu kansallissymboleihin epäkunnioittavasti. Joka tapauksessa monet alkoivat sellaisen propagandan vuoksi suhtautua todistajiin vihamielisesti.

Ilmeisesti yhteiskunnalliset levottomuudet saivat hallituksen varpailleen kaikenlaisen vastarintaan viittaavankin suhteen. Matkavalvoja Carlos Ferencia vieraili tuolloin seurakunnassa, joka sijaitsi hyvin vaarallisella alueella. Hän oli juuri saanut haaratoimistosta kirjeen, jossa kerrottiin Argentiinan Jehovan todistajien työtä uhkaavasta kiellosta. Carlosin ollessa kävelyllä ja pohtiessa kirjeen sisältöä eräs auto ajoi ohi, kääntyi ympäri ja tuli häntä kohti. Autosta nousi kolme miestä, jotka osoittivat häntä aseillaan. Yksi miehistä käski töykeästi Carlosia näyttämään henkilötodistuksensa. Vaikka Carlos selitti olevansa Jehovan todistaja,  miehet veivät hänet poliisiasemalle. Carlos rukoili Jehovalta, ettei kirje joutuisi miesten käsiin.

Poliisi vei Carlosin hämärään huoneeseen. Kirkas valo kohdistettiin hänen kasvoihinsa, ja yksi miehistä karjaisi: ”Mitä sinulla on tuossa laukussa?” Laukun sisältö tyhjennettiin pöydälle – Raamattu, lehtiä ja kirje!

Yksi poliiseista huusi: ”Vartiotorni! Vartiotorni! Kumouksellinen, kumouksellinen!”

Mutta vastuussa oleva konstaapeli alkoi sättiä miestä: ”Ole nyt hiljaa. Etkö ole ikinä nähnyt Vartiotornia, senkin hölmö?”

Carlos yritti pysyä rauhallisena ja käyttäytyä kunnioittavasti. Kun poliisit olivat tarkistaneet julkaisut, he käskivät panna tavarat takaisin laukkuun. Mutta kesken kaiken yksi poliisi kysyi: ”Mitäs tuossa kirjekuoressa on?”

Carlos ojensi poliisille Seuran kirjeen, odotti muutaman sekunnin ja kysyi sitten: ”Anteeksi, mutta saanko sanoa jotakin?”

”Toki”, poliisi sanoi ja nosti katseensa kirjeestä.

Carlos jatkoi: ”Olen saanut sen käsityksen, että te huolehditte paikkakunnan turvallisuudesta.” Poliisin mielenkiinto heräsi. Sitten Carlos näytti hänelle Raamatusta, että vallitseva väkivaltainen tilanne täytti Raamatun ennustuksia.

Hänen lopetettuaan poliisi sanoi: ”Ystäväni, olen kanssasi samaa mieltä.” Sitten hän antoi kirjeen takaisin lukematta sitä.

Kielletty työ kielletään toistamiseen

Miten haaratoimisto saattoi tietää, että todistajien työtä uhkasi jälleen kielto? Elokuun lopulla 1976 liittovaltion poliisi oli tehnyt Seuran haaratoimistoon ratsian. Siitä  vastannut komisario kertoi, että poliisi oli saanut tiedon, jonka mukaan haaratoimistossa oli varastoituna tuliaseita. Silloinen haaratoimistokomitean jäsen Humberto Cairo opasti poliisit kirjallisuusvarastoon. Mitään aseita ei tietenkään ollut. Ainoat aseet olivat ne, joilla poliisit tähtäsivät Humbertoa! Poliisit veivät hänet toiseen kerrokseen haaratoimistokomitean koordinaattorin veli Eisenhowerin toimistoon. Siellä komisario kirjoitti raportin etsinnän tuloksista ja pyysi veljiä allekirjoittamaan sen. Sitten hän kertoi, että hallitus valmisteli Jehovan todistajia koskevaa määräystä. Haaratoimistokomitea kirjoitti matkavalvojille viipymättä kirjeen, jossa heitä kehotettiin valmistautumaan hallituksen kaavailemaan kieltoon.

Jehovan todistajien työ oli kuitenkin ollut kiellettyä jo vuodesta 1950 lähtien. Olisiko mahdollista, että jo ennestään kielletty työ kiellettäisiin toistamiseen? Se selvisi pian. Haaratoimistokomitean jäsen Tomás Kardos muistelee, mitä tapahtui 7. syyskuuta 1976, jolloin uusi kielto tuli voimaan. ”Kello viisi aamulla heräsimme kadulta kuuluvaan meteliin. Ikkunaluukkujen raoista välkkyi kirkkaanpunainen valo. Vaimoni ponkaisi pystyyn, katsoi ulos ikkunasta ja sanoi minulle lyhyesti: ’He ovat täällä.’”

Neljä raskaasti aseistautunutta poliisia hyppäsi ulos autosta. He asettivat viipymättä vartijat toimistoihin ja painoon. Veli Kardos jatkaa: ”Halusimme tietää, voisimmeko tarkastella päivän tekstin ja syödä aamiaisen normaaliin tapaan. Poliiseilla ei ollut mitään sitä vastaan, joten tuona aamuna käsittelimme raamatunkohdan yhden aseistautuneen poliisin vartioidessa ovella ja toisen istuessa kohteliaasti pöydän ääressä. Me kaikki mietimme, mitä tapahtuisi seuraavaksi.”

Elokuun 31. päivänä 1976 tuli voimaan säädös, joka  kielsi Jehovan todistajien työn koko maassa – toiminnan, joka todellisuudessa oli ollut kiellettyä jo vuodesta 1950 asti. Poliisi sulki haaratoimiston ja painon. Pian tämän jälkeen suljettiin kaikki Argentiinan valtakunnansalit.

Tilanteesta huolimatta veljet olivat päättäneet jäljitellä Jeesuksen apostoleiden esimerkkiä tottelemalla Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä (Apt. 5:29). Argentiinalaistodistajat jatkoivat Raamatun sanoman saarnaamista myös ”tukalaan aikaan” (2. Tim. 4:2).

Vaikeuksien voittaminen

Koska haaratoimisto oli virallisesti suljettu, haaratoimistokomitea päätti siirtää toimistot ja painon muualle. Humberto Cairon oli vaihdettava toimistonsa paikkaa suurin piirtein kerran kuussa; hän työskenteli milloin liikehuoneistoissa, milloin toisten todistajien kodeissa tai toimistoissa. Charles Eisenhower hoiti tehtäväänsä yhdessä vaiheessa erään veljen viinikaupasta käsin. Haaratoimistokomitea piti kokouksiaan Buenos Airesin keskustan autotalleissa.

Betel-perheen asuintiloja ei ollut suljettu, joten haaratoimiston työntekijät söivät ja nukkuivat Betel-kodissa ja tarkastelivat päivän tekstin perheenä. Sen jälkeen talon ulkopuolella työskentelevät lähtivät kukin työpaikalleen. Ne, joiden toimistot olivat lähistöllä, tulivat Beteliin lounastamaan niiden kanssa, jotka huolehtivat talosta.

Poliisi suhtautui epäluuloisesti Betelissä työskentelevien toimintaan. Monesti kaikki kymmenkunta beteliläistä vietiin poliisin päämajaan kuulusteltaviksi. Poliisi halusi tietää kaiken Argentiinan Jehovan todistajien työstä. Ketkä huolehtivat paikallisista seurakunnista, ja missä he asuivat? Veli Eisenhower muistaa hyvin nuo kuulustelut:  ”Meidän oli puhuttava totuudenmukaisesti vaarantamatta kuitenkaan työtä tai veljiä. Se oli melkoisen vaikeaa, sillä viranomaiset kuulustelivat meitä erittäin sinnikkäästi.”

”Keskeyttäkää teetauko”

Juuri ennen kiellon voimaantuloa vuonna 1976 Seura oli järjestänyt Valtakunnan Uutisten erikoisnumeron maailmanlaajuisen levityksen. Mitä tehtäisiin, jos hallitus rajoittaisi Jehovan todistajien toimintaa entisestään? Matkavalvojana tuolloin palvellut Pablo Giusti muistelee: ”Koska emme osanneet ratkaista asiaa itse, meidän oli kysyttävä neuvoa haaratoimistosta. Jos rynnistys olisi veljien mielestä viisasta siirtää tuonnemmaksi, vanhimmat saisivat sähkeen: ’Keskeyttäkää teetauko.’ Emme voineet aavistaakaan, millaisen väärinkäsityksen tämä ohje aiheuttaisi!”

Pian sen jälkeen, kun hallituksen säädös oli tullut voimaan, veli ja sisar Giusti vierailivat ensi kerran Malargüen seurakunnassa. Se sijaitsi Mendozasta etelään, missä oli myös rajavartioston päämaja. Giusteilla oli vain erään sellaisen vanhimman osoite, joka sekä asui että työskenteli laitakaupungilla sijaitsevassa tielaitoksen rakennuksessa. Vanhin ei ollut paikalla, mutta eräs työntekijä kertoi hänen olevan ehkä läheisessä metsässä, johon hän meni usein reippailemaan. Giustien kulkiessa kapeaa tietä pitkin Pablo huomasi, että paikka oli syrjäinen ja asumaton. Siinä samassa hänen mieleensä välähti, että se olisi ihanteellinen paikka kokoontua herättämättä epäluuloja. Koska oli sunnuntai, hän arveli tapaavansa seurakunnan pitämässä kokoustaan. Veli oli kuitenkin yksin, reippailemassa. Giustit olivat yllättyneitä.

Esiteltyään vaimonsa ja itsensä Pablo kyseli seurakunnasta. Veli sanoi: ”Täällä Malargüessa me olemme keskeyttäneet kaiken.”

 Pablo kysyi: ”Mitä tarkoitat kaikella?”

Vastaus oli selvä ja yksinkertainen: ”Saimme sähkeen, jossa käskettiin ’keskeyttämään teetauko’, joten keskeytimme kokoukset, saarnaamisen – kaiken.” Onneksi mikään muu seurakunta ei ollut tehnyt samoin.

Pikavierailuja

Kun haaratoimisto oli suljettu, haaratoimistokomitean jäsenet kokoontuivat kierrosvalvojien kanssa antaakseen näille ohjeita työn jatkamisesta. Kierrosvalvojia kehotettiin hankkimaan osa-aikatyö ja vakituinen asunto, jotta heidän toimintansa herättäisi mahdollisimman vähän epäluuloja. Useimmat myivät aamupäivisin erilaisia tarvikkeita ja palvelivat iltapäivisin seurakuntia.

Kierrosvalvojat tekivät kierroksellaan pikavierailun, jonka aikana he välittivät haaratoimiston ohjeet veljille. Kukin tapasi kaikki kierroksensa parinkymmenen seurakunnan vanhimmat vain yhdessä viikossa. He neuvoivat, miten johtaa kokouksia ja todistaa uudenlaisissa olosuhteissa. Lisäksi vanhimmille kerrottiin, että kierrosvalvojan vierailu ei välttämättä kestäisi koko viikkoa, vaan sen pituus riippuisi seurakunnan kirjantutkisteluryhmien määrästä. Kokoukset pidettäisiin yksityiskodeissa, ja kierrosvalvoja viipyisi kussakin ryhmässä yhden päivän.

Kierrosvalvojalla oli kiellon aikana keskeinen yhdysmiehen rooli paikallisten julistajien ja haaratoimistokomitean välillä. Silloinen kierrosvalvoja Mario Menna muistelee: ”Oli suuri etu saada palvella seurakuntia ja tukea veljiä noina vuosina. Yritimme rohkaista heitä nauhoitetuilla konventtiohjelmilla, uusilla, naapurimaista saaduilla julkaisuilla tai rakentavilla kokemuksilla.”

 Entä lähetystyöntekijät?

Yhteiskunnalliset levottomuudet pahenivat. Koska ulkomaalaisiin ei suhtauduttu suopeasti, lähetystyöntekijöille tarjottiin tilaisuutta siirtyä palvelemaan muualle. Jotkut ottivat tarjouksen vastaan ja jatkoivat uskollista palvelustaan uudella alueella.

Toiset jäivät Argentiinaan. Gileadin 13. kurssilta valmistunut Mary Helmbrecht palveli Rosariossa Santa Fen provinssissa. Sinä aamuna, jona kiellon oli määrä tulla voimaan, hän meni erään talon ovelle ja soitti ovikelloa. Oli leppeä kesäaamu, ja ovi oli auki. Sisällä pauhasi radio. Yhtäkkiä Mary kuuli uutisen, jossa kerrottiin, että Jehovan todistajien työ oli kielletty kaikkialla Argentiinassa! ”Ovelle tuli nainen”, Mary kertoo. ”Kokosin itseni ja esitin asiani normaaliin tapaan. Jatkoimme saarnaamista koko aamupäivän suunnitelmien mukaan. Koska meistä tuntui, ettei sielläpäin maata ilmennyt kovinkaan suuria ongelmia, päätimme jäädä. Olimme kiitollisia, että teimme niin. Seurakunnissa ne, jotka olivat liian peloissaan saarnatakseen, näkivät pian, ettei meille käynyt kuinkaan, ja hekin liittyivät kanssamme saarnaamaan.” (1. Tess. 5:11.)

Kätkettyjä aarteita

Todistajat osoittautuivat rohkeiksi ja kekseliäiksi tuohon tukalaan aikaan. Veli Robert Nieto kertoo: ”Muuan myötätuntoinen rauhantuomari varoitti meitä, että valtakunnansalit suljettaisiin ja kirjallisuutemme takavarikoitaisiin. Ajoimme saman tien kahdella autolla valtakunnansalillemme hakemaan kirjallisuuden, jota siellä oli varastossa suuret määrät. Kun olimme menossa pois, näimme takanamme poliisin ja sotilasjoukon tulossa täyttämään saamaansa käskyä sulkea valtakunnansali ja takavarikoida kirjallisuus. He saivat kuitenkin toteutetuksi vain puolet tehtävästään,  sillä ainoastaan salin kirjastoon oli jäänyt kirjoja.”

Eräällä toisella paikkakunnalla seurakunnan vanhimmat menivät valtakunnansaliin yön turvin ja siirsivät kirjallisuuden vaivihkaa muualle. Myöhemmin he panivat julkaisut pieniin paketteihin, jotka jaettiin veljille.

Tucumánissa asuva sisar Nérida de Luna piilotti kirjallisuutta kotiinsa. Hän kertoo: ”Kätkimme kirjoja valtavan kokoisiin ruukkuihin ja maljakoihin, joihin panimme lopuksi tekokukkia. Kirjallisuuslaatikot piilotimme kodinhoitohuoneeseen. Eräänä aamuna kaksi sotilasta penkoi koko talon kodinhoitohuonetta myöten, samalla kun me katselimme sivusta ja rukoilimme hartaasti. Sotilaat eivät löytäneet mitään.”

Hengellisen ruoan toimittaminen

Veljien pelastama ja piilottama kirjallisuus hupeni tietenkin nopeasti. Jehova antoi heille kuitenkin hengellistä ruokaa jatkuvasti. Vaikka Fitz Royn kadulla oleva paino oli suljettu, painotoimintaa jatkettiin toisaalla Buenos Airesissa. Lehtiä painettiin myös Santa Fen ja Córdoban provinsseissa ja painetut sivut lähetettiin muualle koottavaksi. Aluksi seurakunnat saivat vain yhden lehden kutakin tutkisteluryhmää kohti, mutta myöhemmin jokainen julistaja sai oman kappaleen. Yksi painoista toimi erään talon ullakolla vain parin kadunkulman päässä presidentin virkahuoneesta.

Veli Rubén Carlucci osallistui kirjallisuuden painamiseen ja kuljettamiseen kiellon aikana. Hän muistaa, miten kerran painopaikkana toimineen talon omistaja tuli varoittamaan heitä sotilaspoliisista, joka teki etsintöjä talosta taloon. Veljet keskeyttivät painamisen saman tien ja lastasivat kuorma-autoon kiireen vilkkaa kaiken muun paitsi painokoneen. Rubén kertoo: ”Etsintä oli niin laaja, että  meidät oli piiritetty joka puolelta emmekä päässeet lähtemään alueelta. Keksimme lähistöllä olevan ravintolan ja menimme sinne odottamaan etsintöjen päättymistä. Meidän oli odotettava neljä tuntia, mutta se maksoi vaivan, sillä veljemme saivat kallisarvoisen kirjallisuutensa.”

”Revolverisankari Pepita”

Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet koottiin jonkin aikaa pääkaupungissa erään rakenteilla olevan talon kätköissä. Talosta oli pitänyt alun perin tulla valtakunnansali. Pitkäaikainen Betel-perheen jäsen Luisa Fernández oli mukana tässä työssä. Eräänä aamuna kun Luisa ja muut olivat juuri aloittaneet työt, joku koputti oveen. Siellä oli poliisi! Hän kertoi, että naapurit olivat tehneet valituksen kovaäänisestä koneesta. ”Ei mikään ihme, sillä nitomakone piti niin kovaa meteliä, että olimme antaneet sille lempinimen Pepita la Pistolera (Revolverisankari Pepita)”, Luisa sanoo.

Juuri silloin muuan haaratoimistokomitean jäsen tuli paikalle ja selitti, mitä olimme tekemässä. Komisario sanoi: ”Jos täällä ei ole ketään, kun tulen iltapäivällä takaisin, en ole nähnyt mitään.” Veljet alkoivat viipymättä lastata tavaroita autoihin. Kahden tunnin kuluttua ei lehtien sitomisesta näkynyt jälkeäkään.

Minne he veivät koneen? Vaikka haaratoimiston paino oli suljettu, rakennukseen pääsi takaovesta. Luisa ja muut veljet siirsivät kaiken Betelin vanhaan painoon ja jatkoivat lehtien kokoamista siellä kenenkään huomaamatta!

Parempi kuin keksitehdas

Jotta lehtiä olisi voitu valmistaa riittävästi ja jotta ne olisi saatu jaetuksi kaikkialle Argentiinaan, niitä oli pakko koota myös muualla päin maata. Leonilda Martineli, joka on palvellut erikoistienraivaajana vuodesta 1957 lähtien,  osallistui tähän työhön Rosariossa. Kun painettu aineisto saapui koottavaksi, tehtävään määrätyt veljet ja sisaret kokosivat ensin pitkän pöydän, jolle he asettelivat sivut numerojärjestykseen. Sitten jokainen käveli pöydän päästä päähän ja poimi käteensä sivun kerrallaan. Kun valmiit lehdet oli pinottu, sivujen välistä oli puristettava ilmat pois, jotta niitä mahtuisi laatikoihin mahdollisimman paljon. Koska saatavilla ei ollut hydraulista puristinta, muuan pyylevä sisar tarjoutui tekemään työn. Kun lehdet oli koottu suurehkoksi nipuksi, hän istui niiden päällä niin kauan, että ne olivat sopivan litteitä. Sitten joku toinen pakkasi ne siististi laatikoihin. Koska menetelmä toimi erinomaisesti, työntekijät pyysivät hartaasti, ettei sisar rupeaisi dieetille!

Santa Fen kaupungissa asuva Gaitánin perhe tarjosi kotinsa lehtien kokoamista varten. Varotoimista huolimatta naapurit huomasivat, että laatikoita kuljetettiin yhtenään taloon ja sieltä pois. He ajattelivat perheen valmistavan keksejä. Sitten vuonna 1979 haaratoimisto siirsi toiminnan muualle. Naapurit olivat kummissaan ja kysyivät myöhemmin, oliko keksitehdas lopetettu. Sisar Gaitán muistelee: ”Valmistamamme ’keksit’ olivat herkullisia ja paljon ravitsevampia kuin naapurit tajusivatkaan!”

Kirjallisuuden jakaminen

Lehtien ja muun kirjallisuuden valmistamisen lisäksi oli haasteena niiden saaminen veljien käsiin. Suur- Buenos Airesin alueella järjestettiin reitti, jota pitkin lehdet toimitettiin keskeisillä paikoilla oleviin kirjallisuusvarastoihin. Kerran kun Rubén Carlucci oli jakamassa lehtiä ja jäljellä oli enää yksi etappi, poliisi viittoili häntä ajamaan tien sivuun poliisiauton taakse. Rubén totteli hermostuneena ja rukoili samalla apua Jehovalta. Hänen pysähdyttyään poliisi tuli  kuorma-auton luo ja sanoi: ”Antaisitteko minulle hieman työntöapua? Autoni ei suostu lähtemään käyntiin.” Rubén huokaisi helpotuksesta ja auttoi enemmän kuin mielellään. Sitten hän jakoi lehdet onnellisesti loppuun.

Kierrosvalvoja Dante Doboletta, joka palveli Rosarion alueella Santa Fen provinssissa, nouti lehdet kokoamispaikasta ja jakoi ne kaikkiin kierroksensa seurakuntiin. Se merkitsi noin 200 kilometrin edestakaista ajoa vähintään kahdesti kuussa. Välttyäkseen tulemasta ilmi hän lähti matkaan iltamyöhällä seurakunnan töiden jälkeen ja palasi toisinaan vasta auringon noustessa. Kerran hän näki tarkastusasemalla pitkän autojonon ja yli 30 raskaasti aseistautunutta sotilasta, jotka tarkastivat huolellisesti jokaisen paperit ja matkatavarat. Eräs sotilas kysyi Dantelta: ”Mitä teillä on autossanne?”

”Tavaroitani”, Dante vastasi.

Sotilas sanoi: ”Avatkaa tavaratila, nopeasti.”

Dante vastasi: ”Olemme Jehovan todistajia. Mitä kuljetettavaa meillä voisi olla?”

Muuan toinen sotilas sattui kuulemaan keskustelun ja sanoi: ”Anna heidän mennä. Jehovan todistajilla ei ikinä ole aseita tai salakuljetustavaraa.” Dante pystyi jakelemaan kirjallisuutta kahden vuoden ajan joutumatta tarkastukseen.

Kokouksia ei jätetä

Argentiinan Jehovan todistajat eivät kertaakaan jättäneet ’yhteen kokoontumistaan’ kiellon aikana (Hepr. 10:25). He pitivät kokoukset pienissä ryhmissä ja vaihtoivat alinomaa paikkaa ja aikaa. Tämä tiesi ylimääräistä työtä vanhimmille, joiden oli usein pidettävä sama kokous eri kodeissa.

Totorasin pikkukaupungissa ainut kokouspaikaksi käyvä  talo sijaitsi keskellä kaupunkia. Niinpä paikalliset todistajat olivat erityisen varovaisia. Talon omistaja veli Reverberi rakensi pöydän, joka näytti päällepäin aivan tavalliselta, mutta jonka sisässä oli laatikko pikkutavaroille. Pöydän kansi voitiin nostaa ylös ja kannen alle saattoi piilottaa kirjat ja lehdet. Kun joku koputti oveen, kaikki kirjallisuus kätkettiin nopeasti pöydän sisään.

Julistajat pukeutuivat kokouksiin arkisesti. Sisarilla oli joskus papiljotit päässä, pitkäthousut jalassa ja ostoskassi mukanaan. Kokouksia kutsuttiin lempinimellä mateadas. Maté on teetä, jota nautitaan usein pikkuleipien tai kakun kanssa. Argentiinassa on yleisesti tapana kokoontua yhteen juomaan matéa, joten tämä oli oivallinen naamio hengellisille kokoontumisille.

Toisinaan sattui kuitenkin täpäriä tilanteita. Uskollisella ja vieraanvaraisella sisarella Teresa Spadinilla oli naapurustossa erinomainen maine. Kierrosvalvojan vierailun aikana hänen kotiinsa kokoontui 35 hengen ryhmä pitämään kokousta. Yhtäkkiä talon eteen pysähtyi poliisiauto, ja poliisi tuli koputtamaan oveen. Puhetta pitävä veli istahti heti muiden joukkoon. Teresa meni avaamaan oven, ja poliisi kysyi: ”Saanko lainata puhelintasi, Teresa?”

Kun mies näki koolla olevat ihmiset, Teresa selitti: ”Meillä on sukujuhlat.” Poliisin soittaessa asemalle kaikki pidättivät henkeään, sillä he arvelivat, että tämä soittaisi poliisiauton hakemaan heidät pois. Heidän helpotuksekseen soitto koski kuitenkin aivan toista asiaa. Puhelun päätyttyä poliisi kääntyi Teresaan päin ja kiitti häntä. Sitten hän katsoi ryhmää ja sanoi: ”Anteeksi häiriö. Pitäkää hauskaa.”

Ratsioista selviytyminen

Kun eräs ryhmä kokoontui kastetilaisuuteen, naapuri ilmoitti kokouksesta poliisille. Koska veljet olivat  jo suunnitelleet pitävänsä asadon (puutarhajuhlat), joka peittäisi kokoontumisen todellisen tarkoituksen, he toimivat suunnitelman mukaan. Grillattu liha on argentiinalaisten herkkua, joten kellään ei ollut mitään tätä kulinaarista peitetilaisuutta vastaan. Kun kutsumattomat ”vieraat” saapuivat armeijan kuorma-autolla, veljet ja sisaret kutsuivat sotilaat vieraanvaraisesti nauttimaan mukavasta yhdessäolosta. Sotilaat kieltäytyivät ja lähtivät tiehensä saamatta selville, mitä oli ”jälkiruoaksi”!

Joskus Jehovan todistajien käyttämät ilmaukset osoittautuivat suojaksi. Kerran kun naapurit ilmoittivat yksityiskodissa pidettävästä kokouksesta viranomaisille, nämä saapuivat paikalle, mutta vasta sitten kun kaikki olivat jo poistuneet – vanhimpia lukuun ottamatta. Poliisi koputti oveen, ja talossa asuva sisar sanoi: ”Kaikki muut paitsi palvelijat ovat lähteneet.”

Viranomaiset vastasivat: ”Vai niin. Emme me mitään palvelijoita halua, vaan ne, jotka ovat vastuussa!” He lähtivät tyhjin käsin.

Saarnaaminen kiellon aikana

Saarnaamistoiminta jatkui rajoituksista huolimatta. Veljet olivat tietenkin varovaisia noissa vaikeissa oloissa. Yleensä vain kaksi todistajaa työskenteli alueella samanaikaisesti. Sisar Sara Schellenberg kertoo käynneistään Buenos Airesin asukkaiden luona: ”Valmistimme pikkuruiset aluekartat, jotka mahtuivat kämmeneemme. Karttojen toisella puolella oli haitariksi taiteltu paperinpala, jossa oli talojen numerot. Kävimme kullakin korttelin kadulla vain yhdessä talossa ja teimme käynnistä merkinnän paperiin, jotta seuraava sillä alueella työskentelevä julistaja menisi eri taloihin. Sitten siirryimme seuraavaan kortteliin.”

Vähän sen jälkeen kun tämä menetelmä oli otettu käyttöön,  sisar Cecilia Mastronardi oli yksin saarnaamassa. Kun hän oli koputtamassa erästä ovea, paikalle ilmestyi yhtäkkiä moottoripyöräpoliisi. ”Hän kysyi, mitä asiaa minulla oli”, Cecilia kertoo. ”En keksinyt muutakaan, joten todistin hänelle ja tarjosin kirjaa Onko ihminen kehityksen vai luomisen tulos? Mies otti kirjan, antoi lahjoituksen ja sanoi ystävällisesti hyvästit. Sitten tajusin, ettei hän ollutkaan pysähtynyt pidättämään minua. Hän asui tuossa talossa!”

Saarnaamistyössä käytettiin monenlaisia nokkelia keinoja. Muuan sisar meni varta vasten töihin erääseen kosmetiikkayritykseen, jotta hän voisi kulkea talosta taloon ja puhua asiakkaidensa kanssa. 86-vuotias María Bruno, joka on ollut vakituinen tienraivaaja 29 vuoden ajan, piti mukanaan käsilaukkua, josta pilkisti ulos kasveja. Se oli keino herättää sellaisten perheenemäntien huomio, jotka halusivat jutella puutarhanhoidosta. Näin María saattoi aloittaa keskusteluja ja kylvää totuuden siemeniä.

Kauppias Juan Víctor Buccheri kastettiin heti kiellon tultua voimaan, ja hänkin halusi kertoa muille oppimastaan hyvästä uutisesta. Hänellä oli ollut liikkeensä seinillä uskonnollisia kuvia ja suosittuja urheilu- ja viihdemaailman tähtiä esittäviä julisteita. Hän pani niiden tilalle maisemakuvia, joiden alla oli raamatunkohtia. Asiakkaat olivat ihmeissään. Veli Buccheri todisti niille, jotka kyselivät kuvista tai raamatunlainauksista, ja hän aloitti tällä tavoin toistakymmentä raamatuntutkistelua. Jotkut tulivat totuuteen, ja he ovat uskollisia veljiä edelleenkin.

Ihmiset joilla on vihreä Raamattu

Kiellon aikaiset vaikeudet hioivat argentiinalaisjulistajien taitoja sananpalveluksessa. Koska ensi käynnillä käytettiin vain Raamattua, todistajat oppivat löytämään  nopeasti raamatunjakeita, joiden avulla he saattoivat kumota vastaväitteitä ja lohduttaa ihmisiä.

Ollakseen herättämättä epäluuloja todistajat käyttivät toisinaan jotakin muuta Raamattua kuin Uuden maailman käännöstä. Kun eräs veli käytti Torres Amatia, vanhahtavaa espanjankielistä katolista Raamattua, hän sai yllättävän vastaanoton. Nainen, joka kuunteli hänen raamatunlukuaan, ei ymmärtänyt kuulemastaan mitään ja ehdotti, että toisi veljelle paljon helppotajuisemman Raamatun. Veljen suureksi yllätykseksi nainen tuli ovelle kädessään Uuden maailman käännös!

Uuden maailman käännös oli noina vuosina vihreäkantinen. Niinpä asukkaita oli varoitettu kuuntelemasta ihmisiä, joilla oli vihreä Raamattu. Koska kuitenkin vain harvat suhtautuivat suopeasti hallituksen asettamiin rajoituksiin, tuollainen varoitus pelkästään herätti ihmisten uteliaisuuden. Muuan puhuteltava kysyi sisarelta, minkä värinen Raamattu tällä oli. Kun sisar vastasi rehellisesti, että se oli vihreä, nainen sanoi: ”Hyvä. Haluan kuulla, mitä ’ihmisillä, joilla on vihreä Raamattu’, on sanottavanaan.” Sisar kutsuttiin sisään, ja seurasi vilkas keskustelu.

Kenellä on kirjat?

Jonkin aikaa argentiinalaistodistajat käyttivät saarnatessaan kirjallisuutta, jonka he olivat piilottaneet. Mutta ajan mittaan varastot hupenivat, ja uuden kirjallisuuden toimittaminen oli mahdotonta. Haaratoimiston varastoissa oli kuitenkin lukkojen takana 225000 kirjaa.

Liittovaltion poliisi päätti takavarikoida kirjat ja myydä ne paperinkeräykseen. Kuljetuspalvelu hakisi kirjat sopimuksen mukaan Betelistä ja veisi ne eteenpäin. Kuljetusauton ajaja oli kuitenkin tutkinut Raamattua erään naapurissaan  asuneen Jehovan todistajan kanssa. Kun hän huomasi, mitä kuljetettava tavara oli, hän kysyi entiseltä naapuriltaan, haluaisivatko Jehovan todistajat ostaa nuo kirjat häneltä. Asiasta sovittiin ja kirjat kuljetettiin poliisin luvalla haaratoimiston ilmoittamaan paikkaan. Niinpä vaikka todistajien työ oli kiellettyä, nuo 225000 kirjaa kierrätettiin, muttei lainkaan viranomaisten suunnitelman mukaan!

Jehova huolehti kansastaan myös niiden rohkeiden veljien välityksellä, jotka tarjoutuivat tuomaan Seuran kirjoja ulkomailta. Vakituinen tienraivaaja Norberto González kertoo: ”Kerran muuan Uruguayn haaratoimistokomitean jäsen antoi tehtäväksemme jakaa sata Valtakunnan palveluskoulun oppikirjaa Argentiinan vastuullisille veljille. Saimme tuoduksi maahan tämän hyvin tärkeän aineiston. Me kaikki hypimme ilosta päästyämme turvallisesti tullin läpi.” Yksi veli tuskin kuitenkaan hyppi kovin korkealle – hän oli piilottanut kirjallisuutta puujalkaansa!

Argentiinan todistajat oppivat arvostamaan Vartiotorni-seuran kirjallisuutta enemmän kuin koskaan. Kiellon voimassaolon alkuaikoina jokainen tutkisteluryhmä sai vain yhden ainoan Vartiotornin. Se kiersi julistajalta toiselle, ja jokainen jäljensi tutkittavan aineiston kysymykset ja vastaukset voidakseen osallistua tutkisteluun. (Fil. 4:12.) Vaikka Vartiotorni-lehden kansi olikin sisällön salaamiseksi tyhjä, lehti oli täynnä erinomaista hengellistä ravintoa. Tällaiset erikoisjärjestelyt vahvistivat veljiä ja lisäsivät heidän yhteenkuuluvuuttaan.

Kuinka pitää konventti salassa?

Argentiinalaisveljet saivat hengellistä ruokaa kokouksissa, jotka pidettiin pienissä ryhmissä ja joissa käytettiin saatavilla olevaa kirjallisuutta. Mutta miten he voisivat  hyötyä kolmesta vuotuisesta konventista, joista muissa osissa maailmaa asuvat Jehovan todistajat saivat nauttia? Ensimmäisiä kiellon aikana pidettyjä konventteja kutsuttiin koekonventeiksi. Vain vanhimmat perheineen olivat niissä läsnä. Myöhemmin vanhimmat kertasivat ohjelman omissa seurakunnissaan. Héctor Chap, joka on palvellut väsymättä matkavalvojana monia vuosia, sanoo: ”Toisinaan pystyimme pitämään konventin pellolla. Maaseudulla meitä ympäröivät maatilan eläimet, mutta me tuskin huomasimme niitä, sillä kuuntelimme puheita niin keskittyneesti. Monet veljet nauhoittivat ohjelman niille, jotka eivät päässeet mukaan. Jälkeenpäin he saivat nauraa  makeasti: puheita säesti lehmien ammunta, kukkojen kieunta ja aasien kiljunta.”

Veljet kutsuivat konventteja ”huviretkiksi”, sillä ne pidettiin usein ulkona maalla. Buenos Airesin provinssissa käytettiin konventtipaikkana usein Strago Murdin maaseutualuetta lähellä Santa Fen rajaa. Paikka oli ihanteellinen, sillä sitä ympäröivät puut, jotka tarjosivat hyvän näkösuojan. Eräänä päivänä ”huviretkeläiset” kuitenkin huomasivat tyrmistyksekseen, että nuo kauniit puut oli kaadettu! Vaikka piilopaikka oli poissa, he jatkoivat ”huviretkeään”. Yksi puunkanto toimi puhujalavana ja muut istuimina.

Toinen paikka, jossa veljet pitivät konventteja, oli erään Jehovan todistajan omistama tehdas. Omistajalla oli suuri jakeluauto, jolla hän haki konventtiin kaikki halukkaat. Hän ajoi paikasta toiseen ja poimi matkan varrelta kerrallaan mukaansa 10–15 veljeä, minkä jälkeen hän palasi tehtaalle, ajoi auton talliin ja jätti kyydittävät pois suljettujen ovien takana. Tällä tavoin noin sata ihmistä pääsi mukaan konventtiin naapureiden ja poliisin huomaamatta. Toiset argentiinalaistodistajat matkustivat noina vuosina Brasiliaan ja Uruguayhin voidakseen hyötyä konventtien hengellisestä annista.

Kokouksia vankilassa

Jo ennen kiellon voimaantuloa vuonna 1976 monien nuorten veljien uskollisuutta koeteltiin heidän kristillisen puolueettomuutensa vuoksi. Koska he noudattivat Jesajan 2:4:ssä esitettyä Raamatun periaatetta olla ’opettelematta sotaa’, monet joutuivat olemaan vankilassa kolmesta kuuteen vuotta.

Sielläkin he keksivät keinoja tutkia Raamattua ja pitää kokouksia. Lisäksi he kertoivat innokkaasti Valtakunnan  sanomaa vankilan seinien sisäpuolella. Lähiseurakuntien vanhimmat kävivät auliisti näiden uskollisten nuorten miesten luona antamassa heille rohkaisua ja elintärkeää hengellistä ruokaa.

Omar Tschieder, joka on palvellut Betelissä vuodesta 1982 lähtien, oli Magdalenan sotilasvankilassa Buenos Airesin provinssissa vuosina 1978–81. Hän joutui sinne, koska kieltäytyi käyttämästä sotilaspukua. Vankila muodostui erillisistä osastoista, joissa kussakin oli käytävän varrella 20 kuuden neliömetrin selliä. Todistajavangit käyttivät kolmea perimmäistä selliä kokoustensa pitämiseen. Vain 10–12 saattoi kokoontua yhteen samanaikaisesti, joten kokouksia oli usein 8–14 joka viikko.

Veljet järjestivät niin, että yksi katsoi tirkistysreiästä ja varoitti muita, jos joku oli tulossa. He keksivät erilaisia varoitusmerkkejä. Joskus vartiovuorossa oleva veli vain koputti seinään. Toisinaan häntä ja jotakuta läsnäolijaa yhdisti lanka. Vaaran uhatessa hän veti langasta, ja langan toisessa päässä oleva varoitti muita. Vielä yksi tapa varoittaa vaarasta oli käyttää tunnussanaa. Vartiovuorossa oleva saattoi esimerkiksi huutaa: ”Onko kellään kirjekuorta?” Kuultuaan sanan ”kirjekuori” veljet piiloutuivat. Jokainen kätkeytyi ennalta sovittuun paikkaan – vuoteen alle, oven taakse – minne tahansa, mistä vartija ei näkisi heitä, jos hän katsoisi tirkistysreiästä. Kaikki tapahtui äänettömästi muutamassa sekunnissa. Heidän täytyi suunnitella jokainen yksityiskohta hyvin tarkkaan!

Kerran veljet piiloutuivat kiireen vilkkaa kesken kokouksen saatuaan varoituksen siitä, että joku tuntematon henkilö oli tulossa osastolle. Muuan vanki, joka ei ollut Jehovan todistaja, avasi oven ja pani jotakin pöydälle. Poistuessaan hän kääntyi kysymään: ”Miksi te oikein piileskelette?”  Juuri sillä hetkellä vanginvartija puhalsi pilliinsä. Hän etsi vapaaehtoisia siivoustyöhön. Niinpä veljet vastasivat: ”Olemme piilossa häneltä.” Vierailija ilmaisi ymmärtävänsä asian ja poistui nopeasti. Veljet pitivät kokouksen rauhassa loppuun.

Vankilan salainen kirjasto

Koska todistajat käyttäytyivät hyvin, heille uskottiin vankilassa joitakin lisävastuita. Veljet käyttivät vankilan painokoneita, ja heidän vastuullaan olivat myös elokuvateatteri, sairasosasto ja parturi. He käyttivät täysin määrin hyväkseen ansaitsemiaan etuisuuksia, jotta he voisivat edistää Valtakunnan työtä. Esimerkiksi Magdalenan vankilan pohjapiirustuksista kävi ilmi, että elokuvateatteri oli suorakulmion muotoinen, vaikka sen nurkat oli pyöristetty. Seinän taakse nurkkaan jäi siis tyhjä tila, jonka korkeus oli vajaat kaksi ja puoli metriä, leveys noin kaksi metriä ja syvyys noin metrin. Se oli täydellinen paikka kirjastolle, johon kuului Raamattuja ja Vartiotorni-seuran julkaisuja!

Héctor Varela, joka oli Magdalenan vankilassa kolme vuotta, kertoo, että veljet pääsivät tuohon soppeen poistamalla projektorihuoneesta seinälevyn ja kiipeämällä työpöydän yli. Kirjoja oli piilotettu myös ruokasalien kaappeihin.

Toisinaan veljet saivat luvan lähteä vankila-alueelta lyhyelle vierailulle perheensä luokse. He käyttivät usein hyväkseen tätä tilaisuutta tuoda vankilaan tuoreimmat Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet. Nykyään matkavalvojana palveleva Rodolfo Domínguez kertoo erään tapauksen: ”Olimme panneet Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet vaatteittemme alle. Kun tulimme vankilaan, jouduimme pitkän jonon jatkoksi, sillä vartijat tekivät perusteellista tarkastusta. Vähä vähältä etenimme kohti tarkastuspistettä. Sitten  juuri kun tuli meidän vuoromme, vartija vaihtui ja tarkastus lopetettiin!”

”Pidimme vankilassa kaikki kokoukset”, veli Dominguez jatkaa. ”Pidin siellä myös ensimmäisen esitelmäni.” Todistajavangit esittivät jopa raamatullisia pukunäytelmiä. Tämä onnistui siksi, että he olivat kotona käydessään tuoneet mukanaan joitakin omia tavaroitaan. Vartijat eivät aavistaneet, mihin sandaaleja, viittoja ja muita sentapaisia asusteita käytettiin.

Opetuslapsia tehdään telkien takana

Saarnaaminen ja opetuslasten tekeminen kukoistivat myös telkien takana. Eräs, joka hyötyi vankilassa olevien veljien innosta ja erinomaisesta käytöksestä, oli Norberto Hein. Hän oli palvellut Argentiinan puolustusvoimissa, mutta joutunut vankilaan huumerikoksesta syytettynä. Hän tapasi monissa vankiloissa nuoria todistajia, jotka oli vangittu aseistakieltäytymisen vuoksi. Veljien asenne teki häneen vaikutuksen, ja ollessaan Puerto Belgranon vankilassa hän pyysi raamatuntutkistelua. Hän tutki kuukaudessa kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Myöhemmin hänet siirrettiin Magdalenan vankilaan, jossa hän meni kasteelle vuonna 1979.

”Kastepuhe pidettiin sunnuntai-iltana kello yhdeksän maissa”, Norberto muistelee. ”Läsnä oli kymmenkunta henkeä, vaikka veljiä oli myös vartiossa sellin ulkopuolella. Puheen jälkeen menin kahden veljen kanssa ruokasaliin, jossa oli valtava pesusoikko patojen ja pannujen tiskaamista varten.” ”Kasteallas” oli täynnä kylmää vettä, minkä Norberto muistaa elävästi, sillä oli talvi!

Vaikka häntä vainottiin siksi, että hän oli Jehovan todistajien yhteydessä, hän pysyi lujana Jehovan palveluksessa (Hepr. 11:27). Norberto ja hänen vaimonsa María Esther  ovat palvelleet uskollisesti Betelissä yli 15 vuoden ajan.

’Älä pyydä Jumalaa rankaisemaan minua’

Vaikka monet vankilavirkailijat suhtautuivat todistajiin suvaitsevasti, poikkeuksiakin oli. Erään sotilasvankilan päävartija jätti aina vuoronsa aikana veljet ilman ruokaa ja peitteitä. Hän oli häijy mies. Veli Hugo Coronel kertoo: ”Eräänä päivänä ennen aamunsarastusta tuo vartija potkaisi sellini oven auki, raahasi minut ulos ja osoitti viittä aseistautunutta sotilasta ja sanoi, että hetkeni oli tullut. Hän yritti saada minut allekirjoittamaan paperin, jossa kieltäisin uskoni. Kun kieltäydyin, hän käski minun kirjoittaa äidilleni, sillä pian olisin vainaja. Sitten hän työnsi raivoissaan minut tiiliseinää vasten, käski teloituskomennuskuntaa nostamaan aseensa ja komensi: ’Tulta!’ Kuulin vain iskurien kilahduksen. Kivääreitä ei ollut ladattu. Se oli pelkkä juoni, jonka avulla yritettiin murtaa nuhteettomuuteni. Vartija tuli luokseni varmana siitä, että vikisisin pelosta. Nähdessään minun olevan tyyni hän menetti malttinsa täysin ja alkoi karjua. Minut vietiin takaisin selliini. Olin hieman järkyttynyt, mutta onnellinen siitä, että Jehova oli vastannut pyyntööni auttaa minua pysymään lujana.”

Muutamaa päivää ennen kuin Hugo oli määrä siirtää toiseen vankilaan, päävartija ilmoitti kaikille osastoille, että seuraavana päivänä hän pakottaisi Hugon pukemaan ylleen sotilaspuvun. Edes Jehova ei pystyisi estämään sitä, hän sanoi. Mitä tapahtui? Hugo kertoo: ”Seuraavana päivänä saimme kuulla, että vartija oli katkaissut niskansa rajussa auto-onnettomuudessa. Sillä oli valtava vaikutus kaikkiin vankilassa oleviin. Useimmat uskoivat, että Jumala oli rangaissut tuota sotilasta hänen kerskailuistaan ja uhkailuistaan. Vartija, joka vei minut selliini tuona iltana, anoi, etten pyytäisi Jumalaa rankaisemaan häntäkin!” Hugo palvelee  nykyään vanhimpana Villa Urquizassa Misionesin provinssissa.

Yksi asia on varma: nämä sotapalveluksesta kieltäytyneet nuoret miehet säilyttivät nuhteettomuutensa erittäin vaikeissa olosuhteissa. Vankilaviranomaiset uhkasivat ampua jotkut heistä. Toisia he pieksivät, jättivät vaille ruokaa tai panivat yksinäisselleihin. Usko ja nuhteettomuus, joita nämä veljet ilmaisivat kokemastaan kohtelusta huolimatta, olivat voimakas todistus sotilashenkilökunnalle ja toisille vangeille.

Säännöllisen perhetutkistelun hyöty

Myös lapsia kehotettiin ’olemaan aina valmiit puolustautumaan jokaisen edessä, joka vaatii heiltä heissä olevan toivon perustetta’ (1. Piet. 3:15). Kun Juan Carlos Barrosin pojat olivat seitsemän ja kahdeksan vuoden ikäisiä, heidän koulunsa rehtori vaati vanhempaa poikaa tervehtimään lippua luokan edessä. Kun hän kieltäytyi, tuo naisrehtori huusi hänelle, löi häntä ja työnsi häntä kohti lippua. Poika piti pintansa. Sitten rehtori vei molemmat pojat toimistoonsa ja yritti tunnin ajan pakottaa heitä laulamaan isänmaallisia lauluja. Epäonnistuneiden yritystensä jälkeen hän päätti erottaa pojat koulusta.

Tapaus käsiteltiin hallintotuomioistuimessa. Oikeuskäsittelyn aikana tuomari vei pojat sivuun ja esitti heille kysymyksiä. Heidän kykynsä vastata sai tuomarin niin suunniltaan, että hän alkoi vapista, paukautti nyrkillään pöytään ja lähti huoneesta. Hän tuli takaisin 15 minuutin kuluttua, mutta oli yhä silmin nähden tolaltaan. Päätös oli kuitenkin todistajille myönteinen! Julistettuaan suotuisan päätöksen tuomari sanoi veli Barrosille: ”Teillä on erittäin miellyttävä perhe! Jos kaikilla perheillä olisi samanlaiset korkeat periaatteet, maamme tila olisi parempi.” Veli Barros sanoo: ”Tämä kokemus teki minulle täysin selväksi sen, miten hyödyllistä  on tutkia säännöllisesti perheenä, jotta lapsemme voisivat pysyä lujina.” Vuonna 1979 Argentiinan korkein oikeus päätti lopulta, että pojilla oli oikeus saada koulutusta.

Tilanne helpottuu jälleen

Aina vuodesta 1950 lähtien haaratoimisto oli jättänyt jokaiselle uudelle hallitukselle anomuksen Jehovan todistajien laillisesta tunnustamisesta uskontona. Tällaisen tunnustuksen saamiseen sisältyi monia vaiheita. Ensiksikin oli muodostettava laillinen yhdistys, johon kuuluisi määrätty määrä jäseniä ja jolla olisi yhteiskunnallisia ja uskonnollisia tavoitteita, esimerkiksi raamatullisen opetuksen antaminen ihmisille. Seuraavaksi tuo yhdistys olisi rekisteröitävä ja hallituksen olisi todettava sen tavoitteet laillisiksi. Hallituksen hyväksynnän jälkeen sille määrättäisiin rekisteröintinumero. Sitten voitaisiin anoa laillista tunnustusta uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Vuoteen 1981 asti Jehovan todistajia oli kieltäydytty tunnustamasta sillä tekosyyllä, että heidän yhteiskunnalliset ja uskonnolliset tavoitteensa olivat laittomia, koska heidän työnsä oli kiellettyä.

Marraskuussa 1976, vain kaksi kuukautta sen jälkeen kun Jehovan todistajien työ oli kielletty toistamiseen, haaratoimisto vetosi Argentiinan kansalliseen tuomioistuimeen kiellon kumoamiseksi. Lisäksi haaratoimisto jätti muutoksenhakuvetoomuksia tapauksista, jotka koskivat todistajalasten koulusta erottamista isänmaallisista seremonioista kieltäytymisen vuoksi, veljien vangitsemista aseistakieltäytymisen vuoksi ja Vartiotorni-seuran julkaisujen takavarikointia.

Lokakuun 10. päivänä 1978 nämä vetoomukset esitettiin myös Amerikan ihmisoikeuskomissiolle. Komissio katsoi, että hallitus oli polkenut Jehovan todistajien ihmisoikeuksia, ja suositti kiellon kumoamista.

 Joulukuun 12. päivänä 1980 silloin vallassa ollut sotilasjuntta hyväksyi Amerikan ihmisoikeuskomission suosituksen ja poisti kiellon. Tämän ansiosta Jehovan kansa saattoi kokoontua Argentiinassa vapaasti. Se oli veljille suuri ilonaihe! Vaikka Jehovan todistajien toiminta ei ollut enää kiellettyä, heidän uskonnollista yhdyskuntaansa ei silti ollut vielä laillisesti tunnustettu.

Viimein 9. maaliskuuta 1984 hallitus tunnusti Jehovan todistajien yhteisön uskonnoksi. Vuosien taistelu laillisen tunnustuksen saamiseksi oli ohi. Valtakunnansaleihin voitaisiin viimeinkin laittaa nimikilvet. Argentiinan veljet olivat riemuissaan! Kaikki yhtyivät psalmistan sanoihin: ”Jehova on tehnyt suuria siinä, mitä hän on tehnyt meille.” (Ps. 126:3.)

Laillinen tunnustus merkitsi muutakin kuin vain sitä, että valtakunnansalit voitaisiin merkitä nimikilvin. Buenos  Airesissa asuva Ciríaco Spina -⁠niminen vanhin sanoi: ”Kun kielto oli kumottu ja saatoimme taas pitää suuria konventteja, halusimme käyttää parhaita saatavissa olevia tiloja, jotta voisimme osoittaa kunnioitusta Jumalaamme, Jehovaa, kohtaan. Olimme moneen otteeseen yrittäneet saada käyttöömme Mar del Platan kaupungin uuden stadionin, mutta koska meitä ei ollut laillisesti tunnustettu, sen käyttö oli aina evätty meiltä. Sitten vuonna 1984 todistajat saivat Jehovan ansiosta laillisen tunnustuksen. Nyt olemme saaneet pitää konventteja sekä tuolla stadionilla että viime vuosina myös uudessa urheilukeskuksessa.”

Koska oli kulunut vuosia siitä, kun veljet olivat viimeksi saaneet nauttia suuren konventin rakentavasta ilmapiiristä, haaratoimisto päätti käyttää täysin määrin hyväksi vyöhykevalvoja Fred Wilsonin tulevaa vierailua. Vajaassa kahdessa viikossa tehtiin tarvittavat järjestelyt Suur- Buenos Airesin alueen veljien kutsumiseksi Vélez Sarsfieldin stadionille, jossa pidettäisiin ensimmäinen iso tilaisuus sitten kiellon kumoamisen. Lyhyestä varoitusajasta huolimatta lähes 30000 oli mukana tuossa iloisessa hengellisessä juhlassa 15. helmikuuta 1984 (Ps. 42:4).

Kiellon jälkivaikutuksia

Sotilashallituksen aikana tuhannet ihmiset katosivat ja joutuivat teloitettaviksi. On yllättävää, että vaikka hallituksen kanta Jehovan todistajiin oli niin jyrkkä, yksikään todistaja ei kadonnut.

Sen lisäksi, että he säilyivät hengissä, kielto toi heille lisää julkisuutta. Ne, jotka ennen kiellon voimaan tuloa kysyivät todistajilta, mihin uskontokuntaan nämä kuuluivat, vaikuttivat yleensä yllättyneiltä kuullessaan nimen Jehovan todistajat. Kiellon jälkeen oli toisin. Susana de Puchetti, joka on ollut kokoaikainen sananpalvelija 37 vuotta, sanoi: ”Kun  kielto kumottiin, meitä ei enää sanottu Jehovan pojiksi tai jehoviksi; meitä ei myöskään enää sekoitettu protestanttisiin ryhmiin. Kiellon aikana oikea nimemme mainittiin toistuvasti radiossa ja sanomalehdessä. Lopputulos oli suotuisa: ihmiset tunsivat viimeinkin nimen Jehovan todistajat.”

Laillinen vapautus asepalveluksesta

Samoihin aikoihin uskontoministeriön kansliapäällikkö tri María T. de Morini, joka oli ryhtynyt toimiin saadakseen aikaan Jehovan todistajien yhteisön tunnustamisen uskontona, järjesti merkittävän kokouksen. Läsnä oli Jehovan todistajien yhteisön sekä uskonto- ja puolustusministeriön edustajia. Kokouksen tarkoituksena oli harkita Jehovan todistajien vapauttamista asepalveluksesta. Haaratoimistokomitea oli toivonut vapautusta vakituisille tienraivaajille, mutta viranomaiset olivat halukkaita menemään pitemmälle.

He halusivat vapauttaa armeijasta kaikki opiskelijat, ja kaikkia niitä, jotka olivat ilmoittautuneet teokraattiseen palveluskouluun, pidettiin teologian opiskelijoina. Kun kastettu veli täytti 18 vuotta eli tuli kutsuntaikään, hänen seurakuntansa vanhimmat täyttivät ja allekirjoittivat lomakkeen todistukseksi hänen hyvästä käytöksestään. Sitten lomake lähetettiin allekirjoitettavaksi haaratoimistoon, mistä se toimitettiin edelleen uskonnollisten yhdyskuntien rekisteriin. Siellä puolestaan laadittiin kirjallinen todistus, jonka veli sitten esitti sotilasviranomaisille, jotta hän voisi saada vapautuksen palveluksesta. Tämä toimiva menetelmä oli käytössä 1990-luvulle saakka, jolloin asepalvelus muuttui vapaaehtoiseksi.

Hämmästyttävää kasvua kaikkialla

Jehovan todistajien työ oli hallituksen toimesta kiellettyä vuosina 1950–80. Veljet kuitenkin saarnasivat innokkaasti  sanaa myös tukalaan aikaan. Jehova siunasi heitä sen vuoksi kasvulla. Vuonna 1950 Argentiinassa oli 1416 julistajaa. Vuoteen 1980 mennessä julistajia oli 36050!

Laillinen tunnustus lisäsi kasvua entisestään sopusoinnussa Jesajan 60:22:n sanojen kanssa: ”Pienestä tulee tuhat ja vähäisestä mahtava kansakunta. Minä, Jehova, joudutan sen aikanaan.” Pelkkä silmäys eri puolilta Argentiinaa saatuihin raportteihin osoittaa näiden sanojen paikkansapitävyyden. Esimerkiksi Francisco Solanon seurakunnassa Suur- Buenos Airesissa oli ennen kiellon kumoamista 70 julistajaa, mutta nyt määrä on kasvanut 700 julistajaan, jotka muodostavat seitsemän seurakuntaa.

Alberto Pardo, joka palvelee vanhimpana Cinco Saltosissa Río Negron provinssissa, muistaa ajan, jolloin tuolla paikkakunnalla oli vain 15 julistajaa. Nyt siellä on kolme seurakuntaa, joissa on kaikkiaan 272 julistajaa, ja julistajasuhde on 1:100. Marta Toloza, joka kuuluu Buenos Airesissa toimivaan Carmen de Patagonesin seurakuntaan, sanoo: ”On aivan uskomatonta voida verrata sitä pientä joukkoa, joka vuonna 1964 piti kokouksia pikkuisessa huoneessa, niihin 250 veljeen ja sisareen, jotka nyt kokoontuvat kolmessa valtakunnansalissa.”

Palmirassa ja sen lähikaupungeissa tapahtuneen nopean kasvun vuoksi täytyi esitelmä ja Vartiotornin tutkistelu pitää viikonloppuisin kahteen kertaan, jotta veljillä ja sisarilla olisi valtakunnansalissa väljemmät oltavat. Muistonviettoa varten vuokrattiin suuri sali, koska läsnä oli aina yli 250 henkeä. Vuodesta 1986 lähtien seurakuntia on muodostettu neljään sellaiseen kaupunkiin, jotka kuuluivat aikaisemmin Palmiran seurakunnan yhteyteen.

Alkuperäisestä José León Suárezin 33 julistajan seurakunnasta Suur- Buenos Airesissa on tullut viisi seurakuntaa. Seurakunnan vanhin Juan Schellenberg sanoo: ”Aina kun  muodostimme uuden seurakunnan, alueemme kutistui. Nyt meillä on alueesta enää pieni osa: pituudeltaan 16 ja leveydeltään 8 korttelin mittaa. Käymme alueen läpi kerran tai kahdesti viikossa. Monet tapaamamme ihmiset ovat välinpitämättömiä, mutta saamme edelleen hyviä kokemuksia ja voimme aloittaa joitakin raamatuntutkisteluja. Valtakunnansali on keskeisellä paikalla, joten useimmat sadasta julistajasta pääsevät kokouksiin jalan.”

Tienraivaushenki kukoistaa

Kiellon päättyminen avasi todistajien eteen laajan toimintakentän. Monilla alueilla oli suuri tarve Valtakunnan julistajista.

Joulukuussa 1983 lähetettiin kymmenen tilapäistä erikoistienraivaajapariskuntaa kolmeksi kuukaudeksi alueille, missä Jehovan todistajat olivat käyneet vain harvoin. Heidän oli määrä panna työ alulle näillä alueilla. Tehtävään valitut pariskunnat olivat ennestään vakituisia tai osa-aikaisia tienraivaajia, ja heillä oli kierrosvalvojan suositus. Tavoitteena oli todistaa laajalti levittämällä kirjallisuutta ja yrittämällä aloittaa raamatuntutkisteluja. Lähiseurakuntien julistajat huolehtisivat kiinnostuneista, tai kiinnostuneille todistettaisiin kirjeitse. Tämä rynnistys tuotti erinomaisia tuloksia. Nyt yhdeksässä niistä kymmenestä kaupungista, joissa tienraivaajat palvelivat, on seurakunta.

Muuan noista tilapäisistä erikoistienraivaajista oli Argentina de González. Hänet määrättiin aviomiehensä kanssa Esquinaan. He saapuivat sinne neljän lapsensa kanssa. Kolmesti viikossa yksi heidän talonsa makuuhuone muutettiin kokouspaikaksi. Kun he olivat talosta-taloon-työssä, melkein jokainen kutsui heidät sisään. Ensin asukas halusi tietää, mistä he olivat kotoisin, kuinka monta lasta heillä oli ja missä he asuivat. ”Kun olimme tyydyttäneet heidän  uteliaisuutensa”, Argentina sanoo, ”he kuuntelivat sanomaamme hyvin mielellään. Aloitin seitsemän raamatuntutkistelua, joista yhtä johdin eräälle naiselle ja hänen neljälle lapselleen. He alkoivat käydä kokouksissa saman tien eivätkä koskaan laiminlyöneet niistä yhtäkään. Vain muutamassa kuukaudessa tuo äiti ja yksi tytär edistyivät kasteelle, ja tyttärestä tuli myöhemmin tienraivaaja. Olen onnellinen, kun tiedän, että he kaikki palvelevat edelleenkin Jehovaa uskollisesti.”

Tyytyväisiä kaikenlaisissa oloissa

Jotkut tienraivaushenkiset todistajat sopeutuivat halukkaasti ankaraan säähän, syrjäiseen sijaintiin ja alkeellisiin oloihin. Kun José ja Estela Forte lähetettiin erikoistienraivaajiksi Río Turbioon Santa Cruzin provinssiin, siellä ei ollut muita todistajia eikä yhtään raamatuntutkisteluoppilasta. Haasteena oli myös se, että Río Turbio sijaitsee aivan Argentiinan eteläosassa, missä lämpötila putoaa usein 20 pakkasasteen tuntumaan.

Fortesit asuivat pienessä huoneessa talossa, joka kuului eräiden todistajien sukulaisille, ja heiltä oli lähimpään seurakuntaan Río Gallegosiin 300 kilometrin matka. Kerran, kun he olivat matkalla kokouksesta kotiin autiota maantietä pitkin, auton moottori ylikuumeni, koska jäähdyttimestä oli päässyt vuotamaan vettä. Ilma oli vaarallisen kylmä, ja heille alkoi valjeta, mitä paikalliset asukkaat tarkoittivat el sueño blancolla (kuolemaan johtavalla väsymyksellä). He rukoilivat Jehovalta apua hereillä pysymiseen. Miten kiitollisia he olivatkaan päästessään läheiselle maatilalle, missä he saattoivat lämmitellä ja täyttää auton jäähdyttimen!

Aluksi Fortesit keskittyivät saarnaamaan asutuimmilla alueilla, ja pian heillä oli yli 30 edistyvää raamatuntutkistelua. Lyhyessä ajassa kaupunkiin muodostettiin ryhmä.  Seuraavaksi pyrittiin tapaamaan vuoriston ja maaseutualueen ihmisiä. José teki vuosittain ratsain kuusi tai seitsemän päivää kestävän saarnamatkan. Kerran hän saapui tovereineen maatilalle, jossa heitä vastaan tuli nainen ärhäkän vahtikoiran kanssa. Kun veljet kertoivat olevansa Jehovan todistajia, nainen katsoi heitä ja purskahti sitten nauruun. ”Ei kai täälläkin!” hän sanoi. Veljien tiedusteltua, mitä nainen oikein tarkoitti, hän selitti asuneensa Buenos Airesissa aivan Betelin lähellä. Sitten hän jatkoi: ”En ikinä osannut kuvitella, että Jehovan todistajat tulisivat näinkin syrjäiseen paikkaan ja kaiken kukkuraksi gauchoiksi sonnustautuneina.” Nainen tarjosi veljille syötävää, ja heillä oli vilkas raamatullinen keskustelu. Fortesien sinnikkäät ponnistelut kantoivat hedelmää; nyt Río Turbiossa on 31 julistajan kukoistava seurakunta.

Kelluva valtakunnansali

Päättäneinä käyttää hyväkseen saarnaamiselle suotuisan ajan jotkut ottivat vastaan haasteen todistaa Paranájoen suistoalueen saarilla lähellä Buenos Airesia. Todistaminen suistoalueella ei ole mikään pikkujuttu, kun otetaan huomioon saarten väliset etäisyydet, käytettävissä olevat liikennevälineet ja oikukas sää. Yksityisveneellä matkustaminen on kallista ja joskus myös vaarallista. Kestävyys on kuitenkin tuonut tuloksia. Vuoteen 1982 mennessä eräs erillään oleva julistajaryhmä liitettiin Tigren seurakuntaan.

Matkakustannusten vähentämiseksi Tigren seurakuntaan kuuluva veli Alejandro Gastaldini rakensi El Carpinchon, seitsenmetrisen kevyen muoviveneen, jossa oli propaanikäyttöinen moottori. Samoihin aikoihin Buenos Airesissa asuva Ramón Antúnez perheineen tarjosi käyttöön purjeveneensä Valtakunnan etujen edistämiseksi suistoalueella. Nämä innokkaat veljet ottivat johdon ja kutsuivat muiden seurakuntien julistajia viikonloppuisin kanssaan sananpalvelukseen.  Alkoi monia hedelmällisiä tutkisteluja, ja kokonaiset perheet omaksuivat totuuden.

Koska vain muutamilla saarten asukkailla oli vene ja julkista liikennettä oli vähän, kokouksissa käyminen oli useimmille kiinnostuneille vaikeaa. Niinpä veljet auttoivat toinen toistaan, jotta he voisivat kokoontua yhteen ja vahvistua hengellisesti. Esimerkiksi jotta kaikki voisivat olla läsnä muistonvietossa, vene nouti kastetut todistajat ja kiinnostuneet saarilta, minkä jälkeen itse tilaisuus pidettiin tuossa veneessä.

Myöhemmin veli Carlos Bustos, hänen vaimonsa Ana ja tyttärensä Mariana määrättiin suistoalueelle tienraivaajiksi. Haaratoimisto auttoi heitä ostamalla moottoriveneen, joka sai nimen Precursor I. Siinä oli keittiö, kylpyhuone ja makuutilat kolmelle. Marianan vuode oli veneen perässä, ja sitä sanottiin el sarcófagoksi, sillä se muistutti kapeutensa vuoksi ruumisarkkua.

 Nykyään suistoalueella asuu 20 julistajaa, jotka palvelevat Jehovaa Tigren seurakunnan yhteydessä. Useimmilla veljillä on tätä nykyä oma vene, joten heidän on helpompi huolehtia teokraattisista vastuistaan. Unelma oman valtakunnansalin rakentamisesta näytti kuitenkin saavuttamattomalta. Miksi?

Suistoalue on jatkuvasti veden vallassa, joten rakentamiseen soveltuva maa on hyvin kallista. Pienestä ryhmästä, jolla ei ole paljon varallisuutta, tämä este tuntui ylivoimaiselta. Mutta vaikka maata on niukasti, vettä on sitäkin runsaammin. Miksei siis rakennettaisi kelluvaa valtakunnansalia? Näin tehtiinkin haaratoimiston johdolla, ja sali valmistui kesäkuussa 1999. Nyt Tigren seurakunnan vanhimmat käyvät vuorotellen johtamassa salissa kokoontuvan ryhmän viikoittaisia kokouksia.

Korealaisen väestönosan tavoittaminen

Argentiinan Jehovan todistajat pyrkivät saarnaamaan paitsi maansa kaikissa osissa myös kaikkien eri kansallisuuksien  edustajille. Ennen kuin toinen kielto tuli voimaan, veli Hwang Yong Keun muutti perheineen Koreasta Argentiinaan vuonna 1971 ja alkoi toimia espanjankielisen seurakunnan yhteydessä. Koska monista paikallisista korealaisista tuli opetuslapsia ja Koreasta muutti maahan useita todistajia, voitiin Moróniin Buenos Airesin provinssiin muodostaa koreankielinen ryhmä. Pian he pitivät viikoittain kaikki viisi seurakunnan kokousta, ja vuonna 1975 Argentiinaan perustettiin ensimmäinen koreankielinen seurakunta. Vuotta myöhemmin he vihkivät Jehovalle ensimmäisen valtakunnansalinsa.

Kiellon aikana koreankielinen seurakunta jaettiin pienempiin ryhmiin. Koska korealaisveljet halusivat kokoontua yhteen seurakuntana, heille järjestettiin mahdollisuus pitää esitelmä ja Vartiotornin tutkistelu kerran kuussa puistossa. Koska poliisit eivät ymmärtäneet sanaakaan koreaa, heillä ei ollut aavistustakaan siitä, että kokoukset olivat uskonnollisia!

Kiellon kumoamisen jälkeen koreankielisellä kentällä tapahtui tasaista kasvua. Koska korealaisia on siellä täällä ympäri maan, saarnaaminen ja arvollisten etsiminen heidän keskuudessaan vaatii usein satojen kilometrien matkustamista. Pari kolme kertaa vuodessa koreankielisillä todistajilla oli tapana matkustaa kaukaisiin provinsseihin ja pyrkiä tavoittamaan korealaisia kauppiaita. Jehova on siunannut heidän uutteruutensa. Nykyään keskimäärin 288 korealaisjulistajaa neljässä seurakunnassa saarnaa sanaa innokkaasti.

Viime aikoihin asti koreankielisissä seurakunnissa vieraili espanjankielinen kierrosvalvoja, joka tarvitsi kokouksissa, kenttäpalveluksessa ja paimennuskäynneillä tulkin. Sitten vuonna 1997 Gileadin 102. kurssilta valmistuneet Steven ja June Lee (Yi Sung Ho ja Kim Yun Kyeong) määrättiin palvelemaan Argentiinan, Brasilian ja Paraguayn koreankielisiä  seurakuntia. Koska Leet ovat syntyperältään korealaisia ja puhuvat tuota kieltä sujuvasti, veljet hyötyvät suuresti heidän vierailuistaan. Kaikki ovat erittäin kiitollisia tästä puolueettoman Jumalamme, Jehovan, rakkaudellisesta järjestelystä (Apt. 10:34, 35).

Veli ja sisar Leeltä vaaditaan jatkuvaa sopeutumista kolmen maan ilmastoon, veteen ja ruokaan. Puolen vuoden pituisesta jaksosta he viettävät Argentiinassa kolme kuukautta, Brasiliassa kaksi kuukautta ja Paraguayssa kuukauden. Vaikka he palvelevat koreankielisiä seurakuntia, heidän on puhuttava myös paikallisia kieliä. Sen lisäksi, että he puhuvat Brasiliassa portugalia, heidän on täytynyt perehtyä kahdenlaiseen espanjan ääntämistapaan. Kaikesta huolimatta he nauttivat tästä hyvin kansainvälisestä kierroksesta. Kahden vuoden jälkeen tuon kierroksen tienraivaajien määrä on kasvanut 10:stä 60:een!

Kuurot ylistävät Jehovaa

1970-luvulla tuli jälleen esiin eräs erityisryhmä, kun jotkut kuurot alkoivat käydä seurakunnan kokouksissa. Jotta he hyötyisivät kokouksista, tarvittiin viittomakieltä osaavia tulkkeja. Vuoden 1979 tienoilla kokoontui kuuron pariskunnan, Coco ja Coca Yanzonin, kodissa Villa Devotossa Buenos Airesissa kuurojen ryhmä. Mutta ei tässä kaikki.

Totuuden omaksuneiden kuurojen määrä jatkoi kasvuaan kiellon aikana ja myös 1980- ja 1990-luvuilla. 1980-luvulla kuurot veljet ja sisaret ja heidän tulkkinsa jaettiin tiettyihin Suur- Buenos Airesin seurakuntiin. Kuuroille tulkattiin koko ohjelma, ja näin hekin saattoivat hyötyä kokouksista.

Kuurot halusivat kuitenkin hartaasti osallistua seurakunnan toimintaan täydemmin. Niinpä vuonna 1992 haaratoimisto päätti, että heistä ja tulkeista muodostettaisiin  yksi viittomakielinen seurakunta. Tällä tavoin kuurot julistajat saattoivat osallistua aktiivisesti opettamiseen, vastaamiseen ja saarnaamiseen omalla kielellään.

”Viittomakielinen seurakunta oli vastaus rukouksiini”, sanoo kuuro yksinhuoltajasisar Silvia Mori. ”Olen hyvin onnellinen siitä, että voin olla enemmän tekemisissä kuurojen veljien ja sisarten kanssa. Ennen meidät oli ripoteltu sinne tänne kuulevien seurakuntiin ja näimme toisiamme vain kerran viikossa.”

Toinen kuuro sisar, Elba Basani, sanoo: ”Silloin kun ei vielä ollut viittomakielistä seurakuntaa, olin taipuvainen masentumaan, mutta nyt olen erittäin onnellinen, sillä voin olla osa-aikainen tienraivaaja ja ahkeroida Jehovan palveluksessa ja olla enemmän tekemisissä hengellisten veljieni kanssa. Olen hyvin kiitollinen Jehovalle.”

Koska viittomakieli on visuaalista viestintää, Seuran videot ovat erityisen tehokkaita. Video Jehovan todistajat – järjestö tämän nimen takana on jo saatavissa argentiinalaisella viittomakielellä. Lisäksi kirjasesta Mitä Jumala vaatii meiltä? ja eräistä muista julkaisuista on valmisteilla videoversiot. Argentiinassa on nyt kaikkiaan neljä viittomakielistä seurakuntaa, joissa on yhteensä 200 julistajaa, ja heistä 38 kuuroa veljeä palvelee vanhimpina tai avustavina palvelijoina.

Apua englantia puhuville ihmisille

Vuoden 1993 loppupuolella Argentiinassa alkoi toimia ulkomaisia yrityksiä. Jotkut Argentiinaan lähetetyt työntekijät olivat kastettuja todistajia, jotka eivät juurikaan puhuneet espanjaa mutta ymmärsivät englantia. Jotta olisi voitu huolehtia heidän hengellisistä tarpeistaan ja tavoittaa kasvava englantia puhuva väestönosa, Buenos Airesiin perustettiin maan ensimmäinen englanninkielinen  seurakunta. Jotkut englannin kielen taitoiset argentiinalaiset tarjoutuivat tukemaan uutta seurakuntaa.

Seurakunta aloitti toimintansa kesäkuussa 1994, ja sen jälkeen kymmenen ihmistä on käynyt kasteella. Lisäksi monet Argentiinassa tilapäisesti oleskelevat voivat iloita ja hyötyä kokouksista, joissa ohjelma esitetään heidän ymmärtämällään kielellä.

Nuori mapuche raivaa tietä

”Kaikenlaisten ihmisten” auttamiseen tulemaan ”totuuden täsmälliseen tuntemukseen” sisältyy niiden syntyperäisten intiaanien tavoittaminen, jotka elävät reservaateissa (1. Tim. 2:4). Lounaisessa Neuquénin provinssissa on mapuche-heimon reservaatti. Yhteisön päällikkö epäsi todistajien pääsyn reservaattiin muiden siellä käyneiden uskonnollisten ryhmien käytöksen perusteella. Nuori mapuche-nainen Patricia Sabina Guayquimil sai joitakin julkaisuja äidiltään, joka oli saanut ne käydessään työssä reservaatin ulkopuolella. Patricia kirjoitti haaratoimistoon ja pyysi lisää tietoa. Sisar Mónica López sai tehtäväkseen vastata kirjeeseen, ja hän lähetti Patricialle kirjan Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä ja kertoi raamatuntutkistelujärjestelystä. Patricia otti tutkistelun vastaan, ja he tutkivat kirjeitse vuoden ajan tapaamatta toisiaan kertaakaan.

Eräänä päivänä Mónican oveen koputettiin. Hän oli suunniltaan ilosta nähdessään Patrician. Tämä oli tullut kaupunkiin ambulanssilla yhdessä sisarensa kanssa, joka oli tuotu sairaalaan synnyttämään. Tuona lyhyenä aikana, jonka he saivat viettää yhdessä, Mónica esitteli Patricialle valtakunnansalin, kertoi kokousjärjestelyistä ja kutsui Patrician kierrosvalvojan vierailuviikon kokoukseen.

Kotiin palattuaan Patricia jatkoi erinomaista edistymistään. Eräänä aamuna, kun päivän tekstissä painotettiin saarnaamisen  tärkeyttä, hän satuloi tammansa ja todisteli naapureilleen aamuseitsemästä alkuiltaan saakka. Hänen todistamisensa raivasi tietä sille, että Jehovan todistajat pääsivät reservaattiin saarnaamaan. Patricia kastettiin vuonna 1996, ja hän levittää edelleenkin intiaaniyhteisössä ’hyvää uutista pelastuksesta’ (Ps. 96:2). Todistajat käyvät säännöllisesti myös muissa intiaanireservaateissa.

Pulaa valtakunnansaleista

Kiellon kumoamista seuranneena suotuisana aikana Argentiinan Jehovan todistajat laajensivat innokkaasti saarnaamistyötään, joten tarvittiin sopivia valtakunnansaleja. Jotkin salit oli rakennettu kehnosti. Esimerkiksi pohjoisessa Santiago del Esteron provinssissa oli muoviseinäinen sali. Luis Benitez, joka on osallistunut valtakunnansalien rakennushankkeisiin useiden vuosien ajan, sanoo: ”Kerran, kun olimme veli Eisenhowerin kanssa matkalla Formosaan, näimme veljien pitävän kokousta rakennuksessa, jonka seinät olivat vain vähän yli metrin korkuiset. Kattoa, ovia ja ikkunoita ei ollut lainkaan. Istuimena oli laudat, jotka oli asetettu tiiliskivien päälle. Kun kysyimme, mitä he tekivät sateella, he vastasivat, että jotkut käyttävät sateenvarjoa ja loput kastuvat.”

Pian sen jälkeen, kun kielto vuonna 1980 oli päättynyt, Chubutin provinssissa toimivan Trelewin seurakunnan vanhimmat tajusivat, ettei heillä ollut riittävän isoa paikkaa suurelle ihmisjoukolle, joka tuli saamaan hengellistä opetusta. Muuan sisar työskenteli perheessä, joka omisti kokoussalin. Hän kysyi, saisivatko todistajat pitää salissa kokouksiaan. Lupa saatiin, ja seurakunta kokoontui salissa ilmaiseksi noin kahdeksan kuukauden ajan. Sen jälkeen he käyttivät jonkin aikaa erään veljen verhoiluliikettä. Koska seurakunta ei kuitenkaan voinut käyttää paikkaa jatkuvasti,  heidän oli pidettävä kokoukset pienemmissä ryhmissä veljien kodeissa. He tarvitsisivat selvästikin vakituisemman kokouspaikan. Seurakuntalaiset päättivät rakentaa ensimmäisen valtakunnansalinsa. Viiden vuoden odotuksen jälkeen Trelewin Jehovan todistajilla oli viimein kokouspaikka, jonka he vihkivät Jehovalle. Pian kuitenkin julistajien määrän kasvu pakotti rakentamaan toisenkin valtakunnansalin.

Seurakunnat tarvitsivat valtakunnansaleja kaikkialla Argentiinassa. Jotakin olisi tehtävä, jotta tosi palvontaa varten saataisiin asianmukaisia rakennuksia.

Haaratoimisto tulee apuun

Täyttääkseen tämän tarpeen haaratoimisto käynnisti valtakunnansalien rakennusohjelman. Sen avulla voitiin huolehtia rahoitukseen liittyvistä lainajärjestelyistä ja laatia  asiantuntijavoimin piirustuksia saleista, jotka olisivat mukavia, käytännöllisiä ja yksinkertaisia. Lisäksi annettiin ehdotuksia siitä, miten organisoida itse rakennustyö. Päteville veljille annettiin tehtäväksi auttaa teknisissä asioissa. Tämän ohjelman avulla valtakunnansaleja rakennettiin kahdessa ja myöhemmin vain yhdessä kuukaudessa.

Uutta valtakunnansalia tarvitsevat Trelewin seurakunnat hyötyivät tästä yksinkertaistetusta rakennusohjelmasta. Vain kahden kuukauden kuluttua rakentamisen aloittamisesta he saivat jo kokoontua uudessa salissaan. Se oli suuri todistus kaupunkilaisille, jotka näkivät, miten kaatopaikkaa muistuttavaa tyhjää tonttia kaunistikin yhtäkkiä viehättävä valtakunnansali. Tämä teki paikkakunnan rakennusurakoitsijoihin niin suuren vaikutuksen, että he halusivat veljet palkkalistoilleen!

Konventtisaleja suuria tilaisuuksia varten

Tällä välin argentiinalaisveljet totesivat, että tarvittaisiin tilat myös suurempia kokouksia varten. Oberássa Misionesin provinssissa Pohjois-Argentiinassa eräs perhe lahjoitti maapalstan, jolle paikalliset veljet rakensivat seinättömän katoksen. Siellä pidettiin konventti vuonna 1981, ja läsnä oli 300 henkeä. Nykyään tontilla on lujatekoisempi rakennus, johon mahtuu 2200 ihmistä.

Sen jälkeen kun Jehovan todistajien yhteisö oli rekisteröity vuonna 1984, Buenos Airesin alueella vihittiin Jehovalle kaksi konventtisalia: toinen Morenossa vuonna 1986 ja toinen Lomas de Zamorassa vuonna 1988. Jälkimmäinen oli alkujaan hylätty tehdas- ja varastorakennus. Heinäkuun 9. päivänä 1985 paikalle ilmaantui noin 1500 talkoolaista valmiina rankkaan 18-päiväiseen työrupeamaan. He puhdistivat rakennuksen ja muuttivat osan tehtaasta kokoussaliksi, johon mahtuisi mukavasti 1500 ihmistä. Jotkut  työskentelivät yötä myöten, jotta sali saataisiin valmiiksi ensimmäistä konventtia varten, joka oli määrä pitää 27. heinäkuuta 1985. Nyt maassa on neljä konventtisalia, kun mukaan lasketaan Córdobassa vuonna 1993 vihitty sali.

Missä pidetään piirikonventit?

Alituisen kasvun vuoksi oli yhä vaikeampaa vuokrata sopivia tiloja piirikonventteja varten. Kokoussalien vuokrat olivat korkeat, eikä vuokranantaja monestikaan pitänyt kiinni sopimusehdoista. Oli paitsi hankalaa myös turhauttavaa kuljettaa edestakaisin ääni- ja muita laitteita. Lisäksi isoilla ulkoilmastadioneilla yleisö oli sään armoilla, minkä vuoksi joskus oli vaikea hyötyä ohjelmasta täysin määrin.

Jotta näistä ongelmista päästäisiin, ostettiin maata Cañuelasin maaseutualueelta pääkaupungista lounaaseen. Sinne oli määrä rakentaa konventtisali niin piiri- kuin muitakin konventteja varten. Näin Argentiinaan saataisiin viideskin konventtisali.

Tilava 9400-paikkainen sali oli valmis ensimmäistä piirikonventtia varten lokakuussa 1995, vajaan puolen vuoden kuluttua rakentamisen aloittamisesta (Joel 2:26, 27). Rakennus vihittiin Jehovalle maaliskuussa 1997. Hallintoelimeen kuuluva Carey Barber piti innostuneen vihkiäispuheen, ja hän osallistui seuraavana päivänä erikoiskokoukseen, joka pidettiin suurella Río de la Platan stadionilla. Stadionille oli ahtautunut 71800 veljeä eri puolilta maata, muun muassa Patagoniasta 3000 kilometrin päästä tullut ryhmä.

Uudet haaratoimistotilat

Vuoden 1984 joulukuuhun tultaessa Argentiinassa oli ennätykselliset 51962 Valtakunnan julistajaa. Kasvu lisäsi kirjallisuuden tarvetta, mikä puolestaan vaati suurempia  painotiloja. Tarpeen täyttämiseksi haaratoimisto osti Caldaskatu 1551:stä Buenos Airesista rakennuskompleksin, joka kunnostettiin, ja näin saatiin lisää paino- ja toimistotilaa. Lisäksi ostettiin Elcano Avenue 3850:stä hylätty keramiikkatehdas, joka purettiin, ja tilalle rakennettiin kaunis uusi asuinrakennus.

Rakennushankkeeseen osallistui kaikkiaan 640 kokoaikaista työntekijää, joista 259 kuului kansainvälisen rakennusohjelman piiriin. Lisäksi sadat muut tulivat auttamaan viikonloppuisin. Rakennustyömaalla oli yli 200 ulkomailta tullutta vapaaehtoista, joten välillä sattui huvittavia tapauksia. Eräs veli tilasi 12 valkoista palomoa (koiraskyyhkystä). Hankintaosaston valvoja ihmetteli, mitä varten joku tilasi lintuja. Myöhemmin kävi ilmi, että veli tarvitsi 12 pomoa (tuubia) valkoista maalia!

Rakennushankkeen aikaan Argentiina oli ankaran inflaation kourissa. Rakennustarvikkeiden hinnat nousivat toisinaan kolminkertaisiksi yhdessä päivässä, mikä aiheutti hankintaosastolle haasteita. Rakennustyötä tekevät veljet eivät  silti koskaan unohtaneet kaikkein tärkeintä työtä – saarnaamista. Muuan tavarantoimittaja lähetti usein rakennustyömaalle yhtiönsä edustajia, jotka tavaratilauksen lisäksi saivat aina myös perusteellisen todistuksen. Tuon yhtiön työntekijöille levitettiin kaikkiaan 20 lehteä ja 5 kirjaa, ja lehtiä oli näytteillä myös yhtiön omistajan toimistossa.

Itse rakennustyökin osoittautui todistukseksi. Veljet käyttivät rakentamisessa teräsbetonielementtejä, jotka valettiin rakennuspaikalla ja nostettiin myöhemmin paikoilleen nosturilla. Se oli epätavallinen rakennustekniikka, joka herätti paikallisten rakennusurakoitsijoiden huomion. Lauantaiaamuisin joukko arkkitehdeiksi opiskelevia tuli seuraamaan rakentamista, ja heille esiteltiin paikkoja.

Lokakuussa 1990 tämä kaunis rakennuskompleksi vihittiin Jehovalle. Hallintoelimeen kuuluva Theodore Jaracz piti innostavan vihkiäispuheen, joka perustui Jesajan 2:2–4:ään. Monet, jotka olivat ensimmäisinä kylväneet totuuden siemeniä Argentiinassa, olivat muista haaratoimistoista tulleiden vieraiden kanssa tässä iloisessa tilaisuudessa.

Lisälaajennus

Pian uusien haaratoimistotilojen vihkimisen jälkeen alkoivat laajennustyöt Caldaskadun painorakennuksessa. Naapuritontille rakennettiin kirjallisuusvarasto, jossa oli kolme kerrosta ja kellari. Rakennus valmistui kahdeksassa kuukaudessa 25 vapaaehtoisen voimin.

Juuri kun alettiin tarvita lisää toimistotilaa, tuli myyntiin eräs rakennus kadunkulman päässä Betel-kodista. Koska kaupunki suhtautui yhä tiukemmin rakennuslupien myöntämiseen, oli järkevää hankkia tontti, jolla oli rakennus valmiina. Vaikka talo oli yli 30 vuotta vanha, se oli rakennettu laadukkaista materiaaleista. Sisäosat olivat jalopuuta ja ulkopuoli oli viimeistelty marmorilla. Nyt tuossa  kunnostetussa rakennuksessa sijaitsevat vastuullisten veljien toimistot samoin kuin hankinta-, palvelus-, rakennus- ja tiliosastot. Se vihittiin käyttöön samanaikaisesti Cañuelasin konventtisalin kanssa vuonna 1997.

Apua naapurimaahan

Kiellon aikana naapurimaiden, muun muassa Brasilian ja Uruguayn, Jehovan todistajat auttoivat argentiinalaisveljiä saamaan hengellistä ruokaa. Nyt Argentiinan haaratoimisto huolehtii naapurimaan Chilen tarpeista. Chileen on lähetetty lehtiä tammikuusta 1987 lähtien, aluksi kaupallisia reittejä pitkin ja vuodesta 1992 saakka Seuran omilla rekoilla.

Matkalla Chileen on ylitettävä Andien vuorijono kohdasta, jonka korkeus on 3100 metriä. Autonkuljettajalta kysytään suurta taitoa hänen ajaessaan rekkaa kiemuraisella tiellä lumipeitteisten vuorten yli. Eräällä tieosuudella on 31 petollista neulansilmämutkaa. Pitkä matka on kuitenkin vaivan arvoinen, sillä chileläisveljet saavat nykyään lehtensä hyvissä ajoin.

Neliväripainanta tekee lehdistä vetoavampia

Kun maailmassa alettiin kiinnittää yhä enemmän huomiota painotuotteiden kuviin, Seura harkitsi Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtien painamista nelivärisinä. Tavoitteena oli saada lehtemme niin vetoaviksi kuin taloudellisesti oli järkevää. Yhdysvalloissa toimiva Vartiotorni-seura lähetti Argentiinan haaratoimistoon Harris-merkkisen kunnostetun nelivärirullaoffsetkoneen. Kone piti purkaa osiin, pakata ja lähettää sitten matkaan Wallkillista New Yorkin osavaltiosta. Kun tämä kallisarvoinen lasti tuli perille Buenos Airesiin 10. lokakuuta 1989, kone oli jälleen pantava kokoon. Kokeneet veljet matkustivat maailmankeskuksesta Argentiinaan ohjaamaan tätä työtä ja valmentamaan painajia.

 Neliväripainanta lisäsi lehtien levikkiä valtavasti. Esimerkiksi vuonna 1991, kun neliväripainannan aloittamisesta oli kulunut vuosi, lehtien levikki oli kasvanut lähes miljoonalla, 6284504:stä 7248955:een!

Kansainväliset konventit koituvat keskinäiseksi rohkaisuksi

Vuosikausia kestäneen kiellon jälkeen argentiinalaistodistajat halusivat hartaasti toimia kansainvälisen konventin isäntinä. Viimein joulukuussa 1990 he saivat toivottaa Buenos Airesissa pidettävään ”Puhtaan kielen” kansainväliseen konventtiin tervetulleiksi lähes 6000 ulkomaista vierasta yli 20 maasta. Läsnä olivat myös hallintoelimeen kuuluvat John Barr ja Lyman Swingle, jotka pitivät kannustavia puheita. Nelipäiväinen ohjelma esitettiin sekä Río de la Platan että Vélez Sarsfieldin stadioneilla, ja läsnäolijoita oli kaikkiaan yli 67000.

Vaikka konventtilaiset olivatkin yksimielisiä palvonnassa, heidän kulttuuriensa kirjo oli ilmeinen. Läsnäolijoiden joukossa saattoi nähdä kauniisiin kansallispukuihin pukeutuneita espanjalaissisaria, perinteisiin kimonoihin pukeutuneita japanittaria ja mustiin pukuihin ja leveälierisiin sombreroihin sonnustautuneita meksikolaisia.

Kun konventti päättyi, kukaan ei halunnut lähteä paikalta. Eri kansallisuuksiin kuuluvat alkoivat laulaa spontaanisti valtakunnanlauluja omalla kielellään ja huiskuttaa nenäliinojaan. Tätä jatkui lähes tunnin ennen kuin väki viimein lähti kotiinsa. Muuan lehtikuvaaja sanoi: ”Tällaista ei ole koskaan aiemmin tapahtunut Argentiinassa – – tällaista tunnetta ja tällaista lämpöä!”

Kuvittele toisaalta, miten innoissaan argentiinalaiset olivat saadessaan kutsun kansainväliseen konventtiin ulkomaille. Näin tapahtui vuonna 1993, kun Santiagossa  Chilessä pidettiin konventti, johon matkusti Argentiinasta yli tuhat todistajaa. Neljätoista tilausbussia teki 1400 kilometrin matkan Buenos Airesista Santiagoon. Ei edes se silmiä hivelevä näky, jota konventtivieraat saivat ihastella 26-tuntisella matkallaan Andien vuoriston yli, kyennyt vetämään vertoja sille ilolle, jota he tunsivat saadessaan olla nelipäiväisessä ”Jumalallisen opetuksen” piirikonventissa 24 maasta tulleiden noin 80000 kristityn veljensä kanssa.

Sitten vuonna 1998 Argentiinan haaratoimistoa pyydettiin lähettämään osanottajia ”Jumalan elämäntien” kansainvälisiin konventteihin São Pauloon Brasiliaan ja San Diegoon  Kaliforniaan Yhdysvaltoihin. Pitkään erikoistienraivaajana palvellut Sara Bujdud nautti täysin siemauksin San Diegon konventista yhdessä yli 400 muun argentiinalaisen konventtivieraan kanssa. Hän sanoo: ”Se, että hallintoelin päätti majoittaa meidät veljien kotiin, oli hyvin rakkaudellista. Saimme esimakua siitä, millaista elämä tulee olemaan uudessa maailmassa, jossa rotu- ja kielimuurit ovat poissa.”

”Opetettujen kieli”

Tuloksena veljien innokkaasta saarnaamisesta ja hengellisestä opetusohjelmasta, johon kansainväliset konventitkin kuuluvat, monet ovat ottaneet totuuden vastaan ja liittyneet julistajien kasvaviin riveihin. Vuonna 1992 julistajia oli ennätykselliset 96780. Siitä, kun todistajat rekisteröitiin  laillisesti vuonna 1984, heidän määränsä oli kaksinkertaistunut.

Tarvittiin selvästikin lisää paimenia huolehtimaan Jehovan lampaiden suurenevasta joukosta (Jes. 32:1, 2; Joh. 21:16). Niinpä Jehova järjesti koulutusohjelman, jonka avulla naimattomia vanhimpia ja avustavia palvelijoita valmennettaisiin huolehtimaan seurakunnista. Tuo järjestely oli palvelijoiden valmennuskoulu. Koulu alkoi toimia Yhdysvalloissa vuonna 1987 ja Argentiinassa marraskuussa 1992. Vanha Betel oli ihanteellinen paikka tuolle koululle.

Koulun 375 oppilasta, joista 91 on tullut naapurimaista, ovat osoittaneet aivan erityistä arvostusta tätä etua kohtaan. Ansiotyön jättäminen kahdeksi kuukaudeksi palvelijoiden valmennuskoulun vuoksi oli haaste. Jotkut sanoutuivat irti työpaikastaan itse, toiset irtisanottiin. Jehova kuitenkin huolehtii niistä, jotka panevat Valtakunnan edut ensi sijalle elämässään. Monia on siunattu entistä parempipalkkaisella ja myös ehdoiltaan paremmalla työllä. (Matt. 6:33.)

Veli Hugo Careño työskenteli pankissa saadessaan kutsun palvelijoiden valmennuskoulun ensimmäiselle kurssille. Hugo sai hyvää palkkaa, ja hänen työaikansa salli hänen olla tienraivaaja. Hän esitti asian johdosta Jehovalle palavan rukouksen ja lähestyi sitten esimiestään. Hänelle kuitenkin kerrottiin, ettei hän missään tapauksessa saisi virkavapaata koulua varten. Siihen Hugo vastasi: ”Minun on mentävä, mutta olisin kiitollinen, jos pitäisitte työpaikkaa minua varten, kunnes olen käynyt kurssin loppuun.”

Pankin johtokunta pohti asiaa ja suostui Hugon pyyntöön. Valmistumisensa jälkeen Hugo määrättiin kuitenkin erikoistienraivaajaksi, mikä merkitsi sitä, että hän käyttäisi sananpalvelukseen 140 tuntia kuussa. Hän rukoili hartaasti ja meni sitten esimiehensä luo sanoutumaan irti työstään.  Miten esimies suhtautui? ”Olemme todella pahoillamme siitä, että menetämme sinut”, hän sanoi, ”mutta toivomme sinulle kaikkea hyvää uudessa tehtävässäsi.” Hugo palvelee nyt matkavalvojana ja sanoo: ”Olen nähnyt toistuvasti, että Jehova tukee meitä, kunhan päätämme panna hänen palveluksensa ensi sijalle elämässämme.”

Koulun käyneet veljet rakentavat seurakuntia, joihin heidät on määrätty, ja he vahvistavat Jeesuksen sanojen paikkansapitävyyden: ”Viisauden todistavat vanhurskaaksi sen teot.” (Matt. 11:19.) Kokousten laatu on parantunut, minkä vuoksi läsnäolijamäärät ovat kasvaneet. Saamaansa valmennusta hyödyntäen Jumalan lauman paimentamiseen omistautuneet veljet pyrkivät näkemään, miten ”vastata väsyneelle sanalla” (Jes. 50:4). Jotkut koulun käyneet palvelevat nyt kierrosvalvojina, ja monet muut kierrosvalvojan sijaisina.

Apua veren karttamiseen

Julistajien määrän kasvaessa lisääntyi myös niiden todistajien määrä, jotka tarvitsivat lääkärinhoitoa. Koska todistajat pyrkivät noudattamaan Raamatun käskyä ’karttaa verta’, osoittautui käytännölliseksi muodostaa tukiverkosto heidän avukseen (Apt. 15:29).

Lääkintähenkilöstö oli haluton pidättymään verensiirroista tilanteissa, joissa he katsoivat ne tarpeellisiksi. Lisäksi useimmat tuomarit hyväksyivät veren antamisen todistajapotilaille väkisin. Eräässä tapauksessa tuomari määräsi verensiirron potilaalle, joka oli pätevän laillisen asiakirjan välityksellä ilmaissut kieltäytyvänsä verestä kaikissa olosuhteissa.

Buenos Airesissa pidettiin helmikuussa 1991 kansainvälinen seminaari, jossa pantiin alulle sairaalayhteyskomiteajärjestely. Kolme veljeä Brooklynin sairaalatietopalvelusta koulutti 230:tä Argentiinasta, Boliviasta, Chilestä,  Paraguaysta ja Uruguaysta tullutta veljeä. Seminaariin osallistuneet oppivat, miten havaita todistajapotilaiden tarpeet ja miten auttaa lääkäreitä hankkimalla näille tietoa verettömistä hoitomuodoista.

Nykyään Argentiinan suurimmissa kaupungeissa toimiviin 17 sairaalayhteyskomiteaan kuuluu yhteensä 98 vanhinta. Komiteat antavat tärkeää tietoa lääkintähenkilöstölle ja rakkaudellista tukea Jehovan todistajille. Heidän apunaan on satoja muita uhrautuvia vanhimpia, jotka muodostavat potilasvierailuryhmiä. Nämä ryhmät käyvät auttamassa ja rohkaisemassa todistajapotilaita. Argentiinassa on tätä nykyä noin 3600 yhteistoiminnallista lääkäriä, jotka antavat halukkaasti Jehovan todistajille veretöntä hoitoa.

Avustustyö jonka vaikuttimena on rakkaus

Argentiinakaan ei ole turvassa luonnononnettomuuksilta. Miten Jehovan todistajat selviytyvät tällaisista vastoinkäymisistä? Marraskuun 23. päivänä 1977 Argentiinan länsiosan keskivaiheilla sattui maanjäristys, jonka voimakkuus oli 7,4 Richterin asteikolla ja joka aiheutti koko alueella vakavia vahinkoja. Vaikka Jehovan todistajien työ oli tuolloin kiellettyä, veljet ryhtyivät viipymättä avustustyöhön. Rakkaus sai lähiseutujen todistajat osallistumaan hankkeeseen siihen liittyvistä vaikeuksista huolimatta (1. Tess. 4:9).

Onnettomuuspäivänä naapuriprovinssien Mendozan ja San Luisin todistajat saapuivat onnettomuusalueelle kaikilla mahdollisilla kulkuneuvoilla. Maanjäristys oli repinyt teihin valtavia halkeamia, joten viranomaiset sulkivat lähes kaikki tuhoutuneeseen Cauceten kaupunkiin johtavat tiet. Todistajat käyttivät kuitenkin vaihtoehtoisia reittejä naapurikaupunkien läpi ja toivat ruokaa, vaatteita ja ensiaputarvikkeita. Kaupunkiin tullessaan he luulivat järistyksen nostattamaa pölyä ensin maasta nousevaksi savuksi. Ihmiset  olivat menettäneet muutamassa hetkessä kotinsa ja omaisuutensa ja jotkut jopa elämänsä. Valitus täytti ilman. Caucetessa oli tuhoutunut täysin yli tuhat taloa, muun muassa kaikki veljien kodit. Todistajat pystyttivät nopeasti tilapäisiä suojia. Avustustyöhön osallistui satakunta todistajaa.

Tienraivaajasisar María de Heredia Cauceten seurakunnasta kertoo: ”Naapurini tyttärellä oli alkamassa synnytys, ja hänellä oli supistuksia. Veljet pystyttivät heidän tontilleen ison teltan antamaan suojaa. Samana yönä oli kova myrsky. Kiitollinen naapurini huudahti: ’En saata uskoa, ettei kukaan meidän kirkostamme ilmaantunut paikalle katsomaan, olemmeko hengissä vai emme. Jehovan todistajat tulivat avuksemme, kun tarvitsimme suojaa!’”

Huhtikuussa 1998 todistajat ryhtyivät jälleen avustustyöhön. Rankkasade aiheutti ankaran tulvan Pohjois-Argentiinassa, erityisesti Corrientesin, Formosan, Chacon ja Santa Fen provinsseissa. Goyan kaupungissa Corrientesissa vettä satoi kolmessa vuorokaudessa 60 senttimetriä. Vesi tulvi taloihin ja tuhosi omaisuutta 80 prosentilta alueen todistajista. Tulva vei mennessään osan sadosta ja eläimistä samoin kuin siltoja ja maanteitä ja tukki kaupunkiin johtavat väylät. Onnettomuusalueella palvellut kierrosvalvoja Heriberto Dip työskenteli paikallisten veljien kanssa, jakoi alueen osiin ja kävi todistajien kodeissa tiedustelemassa heidän vointiaan. Jotkut evakuoitiin kanooteilla valtakunnansaliin. Kaikki saivat ruokaa, vaatteita ja lääkintätarvikkeita.

Kun läheisen Entre Ríosin provinssin Jehovan todistajat kuulivat goyalaisten uskonveljiensä ahdingosta, he ryhtyivät ripeästi toimiin. Vain kahdessa päivässä Entre Ríosin provinssissa sijaitsevan Paranán kaupungin 12 seurakuntaa kokosivat lähes neljä tonnia vaatteita ja hyvin säilyviä ruokatarvikkeita ja lastasivat ne tielaitokselta lainaamaansa kuorma-autoon.

 Avustustarvikkeiden kuljetus oli kaikkea muuta kuin helppoa. Tulva oli vienyt mennessään kaksi siltaa. Ensimmäisellä ylityspaikalla veljet pysähtyivät auttamaan tietyöntekijöitä, jotka asettelivat ylikulkupaikalle sadoittain hiekkasäkkejä. Sitten veljet purkivat kuormansa, kantoivat sen joen yli ja lastasivat sen toisella rannalla odottaviin kuorma-autoihin.

Toisella matkaosuudella heidän oli ajettava tietä, jonka yli tulvehti niin vuolaasti vettä, että kuorma-autoja oli vaikea ohjata. Illan hämärtyessä he tulivat toiselle ylityspaikalle, jossa sotilaat suostuivat kuljettamaan tavarat toiselle puolelle kookkailla veneillään, vaikka se merkitsi monta edestakaista matkaa.

Siellä avustusryhmä viimein tapasi Goyasta tulleet veljet, ja he jatkoivat matkaa yhdessä. Goyalaisveljet olivat hyvin liikuttuneita uskonveljiensä rakkaudesta ja päättäväisyydestä, ja Paranán todistajat puolestaan rohkaistuivat tulvan uhrien sitkeydestä.

Tulva-alueen seurakunnat antoivat myös todistusta ilmaistessaan rakkautensa toistuvasti. Kerran erään sisaren ei-uskova mies sanoi olevansa erittäin huolissaan ja surullinen sateen aiheuttamien taloudellisten vaikeuksien vuoksi. Sisar vakuutti hänelle, että seurakunta kyllä auttaisi heitä. Seuraavana päivänä miehen apeus muuttui iloiseksi ihmettelyksi, kun vanhimmat saapuivat heidän kotiinsa mukanaan suuri määrä ruokaa! Kun valtion ja kansalaisten lähettämät avustustarvikkeet viimein tulivat perille, todistajat olivat saaneet apua jo neljä viisi kertaa.

Tienraivaushenki ei laannu

Vaikka tulva aiheutti veljille aineellisia vahinkoja, he olivat päättäneet saarnata sanaa. Monet tulva-alueella asuvat julistajat lisäsivät saarnaamistoimintaansa. Eräässä seurakunnassa  monet ilmoittautuivat osa-aikaiseen tienraivauspalvelukseen, vaikka 80 prosenttia heidän alueestaan oli veden vallassa!

Seurakunnat tekivät järjestelyjä, jotta voitaisiin saarnata keskikaupungin liikealueilla, sairaaloissa, linja-autoasemilla ja korkeissa kerrostaloissa. Tienraivaajat pystyivät työskentelemään noilla alueilla jatkuvasta sateesta huolimatta ja onnistuivat jopa pysyttelemään suhteellisen kuivina. Osa-aikaiset tienraivaajatkin oppivat työskentelemään ryhmänä, ja he tukivat kenttäpalvelusjärjestelyjä ja ilmaisivat myönteistä henkeä. Saatuaan kokea Jehovan rakkaudellista huolenpitoa noina hyvin vaikeina aikoina monet heistä palvelevat nyt vakituisina tienraivaajina.

Maailman näyttämö vaihtuu

Argentiinan haaratoimisto tajusi, että ”tämän maailman näyttämö vaihtuu”, ja kehotti siksi kierrosvalvojia tarkistamaan palvelusaikatauluaan, jotta he voisivat tavoittaa  entistä useampia ihmisiä (1. Kor. 7:31). Joillakin alueilla on vaikea tavoittaa ihmisiä kotoa päiväsaikaan, sillä yhä useammat ovat kokopäivätyössä. Niinpä julistajille ehdotettiin, että he todistaisivat kadulla tai liikkeissä aikaisemmin päivällä ja ovelta ovelle vasta illalla. Myös puhelimitse todistamista ja vapaamuotoista todistamista tähdennettiin. Julistajia kehotettiin käyttämään valppaasti hyväkseen kaikki tilaisuudet puhua ihmisille.

Muuan sisar näki talosta-taloon-työssä ollessaan miehen leikkimässä lastensa kanssa puistossa kadun toisella puolen. Hän ja hänen toverinsa lähestyivät miestä hieman empien. He aloittivat keskustelun ja yllättyivät miehen myötämielisyydestä. Mies jopa antoi sisarille osoitteensa. Toinen sisarista meni tapaamaan häntä aviomiehensä kanssa, ja he löysivät miehen vaimoineen odottamassa innokkaasti heidän tuloaan. Useiden keskustelujen jälkeen alkoi raamatuntutkistelu. Jehovan todistajat olivat käyneet useasti heidän ovellaan, mutta vaimo ei ollut koskaan osoittanut kiinnostusta. Nyt perhe edistyy hyvin, ja he käyvät kokouksissa ja osallistuvat niihin.

Matkaoppaana toimiva Claudio Julian Bórquez eteläisestä Santa Cruzin provinssista käyttää hyväkseen tilaisuudet todistaa vapaamuotoisesti turisteille, jotka vierailevat Glaciersin kansallispuistossa. Puistossa on 13 suurta jäätikköä, ja yksi niistä on lähes viiden kilometrin mittainen Perito Moreno, joka houkuttelee turisteja kaikkialta maailmasta. Kun turistit ihmettelevät jään kauneutta, veli kiinnittää huomion Luojaan ja tarjoaa kirjallisuutta eri kielillä. Argentiinan Jehovan todistajat käyttävät todellakin hyväkseen kaikki tilaisuudet saarnata sanaa ”kaikenlaisille ihmisille” (1. Tim. 2:4).

Kadulla todistaminen on myös yksi tapa saada Raamatun sanoma ihmisten ulottuville. Victor Buccheer, joka on  hyvin aktiivinen katutyössä, pyysi erästä epäsäännöllistä julistajaa palvelukseen kanssaan. Julistajan oli ehdittävä ansiotyöhön puoli yhdeksäksi aamulla, joten he päättivät aloittaa katutyön jo puoli kuudelta. Tämä varhaisaamun palvelus auttoi julistajaa ja hänen yhdeksänhenkistä perhettään tulemaan jälleen säännöllisiksi sananpalveluksessa. He aloittivat raamatuntutkisteluja ja levittivät peräti 176 lehteä kuussa. Tämä kannusti muitakin todistamaan kadulla aamuvarhain.

Pitkäaikaiset lähetystyöntekijät – edelleen aktiivisina palveluksessa

Argentiinassa on palvellut vuosien mittaan monia lähetystyöntekijöitä, jotka ovat opetelleet vieraan kielen, omaksuneet uusia tapoja, kestäneet terveysongelmia ja kohdanneet rohkeasti kiellon aikaiset vastoinkäymiset. Joidenkuiden on täytynyt lähteä maasta uuden tehtävämääräyksen, terveysongelmien tai perhevastuiden vuoksi. Gileadin kuudennelta kurssilta valmistunut veli Gwaenydd Hughes meni myöhemmin naimisiin ja kasvatti kaksi poikaa. Hän palveli Jehovaa uskollisesti kuolemaansa saakka. Jotkut muut, esimerkiksi Ofelia Estrada ja Lorene Eisenhower, olivat lähetystyössä elämänsä loppuun asti. Monet Gileadin ensimmäisiltä kursseilta valmistuneet antaumukselliset lähetystyöntekijät toimivat yhä aktiivisesti määräalueellaan.

Gileadin ensimmäisen kurssin käyneet Helen Nichols ja Helen Wilson määrättiin Argentiinaan vuonna 1948. Vuonna 1961 heidät lähetettiin maan luoteisosaan Tucumánin provinssiin. Siihen aikaan San Miguel de Tucumánin kaupungissa oli vain yksi pikkuinen seurakunta. Nykyään kaupungissa on 13 seurakuntaa ja seitsemän valtakunnansalia ja ympäristöseudulla on lisäksi viisi seurakuntaa. Lähetystyöntekijät ovat tavattoman iloisia osuudestaan tähän kasvuun!

 Charles Eisenhower, joka hänkin valmistui Gileadin ensimmäiseltä kurssilta, aloitti lähetyspalveluksensa Kuubassa, missä hän palveli vuosina 1943–48 ja näki julistajien määrän kasvavan 500:sta 5000:een. Sieltä hänet määrättiin Argentiinaan, missä hän palveli lähetystyöntekijänä, sitten kierrosvalvojana ja sen jälkeen piirivalvojana huhtikuuhun 1953 asti. Tuolloin hänet nimitettiin haaratoimistonvalvojaksi. Hän on saanut nähdä Argentiinan julistajien määrän kasvavan 900:sta yli 120000:een. Veli Eisenhower, joka palvelee haaratoimistokomitean koordinaattorina, sanoo: ”Mikään ei tuo nuorille miehille ja naisille suurempaa iloa kuin se, että he omistavat elämänsä täysin Jehovan palvelukseen.”

Jehovan palvelemisesta koituva ilo

Myös argentiinalaistodistajat, jotka ovat tehneet kokoaikaisesta palveluksesta uransa, ovat onnellisia voidessaan käyttää elämänsä Jehovan palvelemiseen. Vuosina 1942 ja 1946 kasteella käyneet Marcelo ja María Oliva Popiel ovat olleet erikoistienraivaajina 44 vuotta. Vuonna 1976 voimaan tullut kielto ei ollut Popieleille mitään uutta, sillä he olivat kokeneet työlle asetetut rajoitukset jo vuonna 1950 julistetun kiellon jälkeen. He auttoivat uusia toimimaan uuden kiellon aiheuttamista rajoituksista huolimatta ja rohkaisivat heitä jatkamaan palvelustaan uskollisesti. Marcelo pitää suuressa arvossa Jehovan palveluksessa viettämiään vuosia. Hän sanoo: ”On ollut ilo palvella Jehovaa uskollisesti. Olemme hyvin kiitollisia Jehovalle siitä, että olemme saaneet palvella häntä ja käyttää parhaat vuotemme todella arvokkaaseen työhön.”

Samaa mieltä on Pietro Brandolini, joka kävi kasteella vuonna 1957. Hän on palvellut erikoistienraivaajana lähes 40 vuotta ja on onnellinen siitä, että on käyttänyt elämänsä  kokoaikaiseen sananpalvelukseen, sillä häntä on siunattu enemmän kuin hän olisi osannut toivoakaan. Hän kertoo innoissaan, miten Jehova on aina huolehtinut hänestä sekä hengellisesti että aineellisesti.

Pietro on nyt yli 70-vuotias, ja hänellä on aika ajoin terveysongelmia. Hän on kuitenkin yhä aktiivinen erikoistienraivaaja. Hän tapasi äskettäin miehen, joka toimii opettajana katolisessa koulussa. Pietro tarjosi miehelle raamatuntutkistelua, ja tämä otti sen iloiten vastaan. Neljännen tutkistelukerran jälkeen mies sanoi Pietrolle uskovansa, että hänen oppimansa asiat olivat totta. Pietro varoitti häntä, että kun koulun papit saisivat tietää hänen tutkivan Jehovan todistajien kanssa, hän voisi menettää työnsä. Mutta mies sanoi, ettei moinen häntä surettanut, koska hän saisi työtä muualta. Pietro oli todella onnellinen kuullessaan, että opettaja piti Jumalan sanan totuutta niin suuressa arvossa.

Innokkaita hyviin tekoihin

Monet muutkin ovat tajunneet aikamme kiireellisyyden ja osoittautuneet ’innokkaiksi hyviin tekoihin’ (Tit. 2:14). Nykyään Argentiinassa on yli 120000 julistajaa, ja heistä yli 7000 on tehnyt elämässään tilaa vakituiselle tienraivauspalvelukselle. Hernán Torres on yksi heistä. Koska hän on lähes 70-vuotias, sokea ja pyörätuolissa, hänen täytyy ponnistella erityisen kovasti, jotta hän täyttäisi tienraivaajille asetetun tuntitavoitteen. Hän asuu hoitokodissa, ja joinakin päivinä hän nousee varhain, menee johonkin päin taloa ja puhuu siellä toisille Raamatusta, tekee uusintakäyntejä ja levittää lehtiä lehtikierrokseensa kuuluville asukkaille. Kauniilla säällä hän istuu ulkona ja saarnaa ohikulkijoille. Toisinaan joku veli tai sisar lähtee hänen kanssaan ovelta-ovelle-työhön. Koska hän ei näe, hänen toverinsa ilmaisee, kuka puhuteltava on. Jos oven avaa mies, toveri koskettaa  Hernánin olkaa kerran. Jos puhuteltava on nainen, kaksi kertaa. Ja jos puhuteltava on nuori, kolme kertaa.

Muuan toinen vakituinen tienraivaaja, Rolando Leiva, on parturi. Hänellä on liikkeessään esillä Vartiotorni-seuran julkaisuja. Nähtävänä ovat aina muun muassa tuoreimmat Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet. Asiakkaat ovat tottuneet siihen, että saatavilla on vain Vartiotorni-seuran julkaisuja. ”Koska veloitan hiustenleikkuusta niin vähän, asiakkaat mukautuvat tähän mielellään”, Rolando sanoo. Parturoidessaan hän tarkkailee peilistä vuoroaan odottavia. ”Kun näen jonkun lukevan lehteä kiinnostuneena, aloitan hänen kanssaan keskustelun leikatessani hänen hiuksiaan.” Rolando sai tällä tavalla yhden palvelusvuoden aikana 163 tilausta! Hän on aloittanut asiakkailleen myös monta raamatuntutkistelua. Kahdeksan hänen parhaillaan käynnissä olevista tutkisteluistaan alkoi siten, että hän todisti vapaamuotoisesti liikkeessään.

Myös nuoret osoittavat intoa sanan saarnaamisessa. 13-vuotias veli Elber Heguía on ollut kaksi vuotta tienraivaajana San Pedron Keskus-seurakunnassa Jujuyn provinssissa. Kun muuan sisar antoi hänelle erään katutyössä tapaamansa miehen osoitteen, hän lähti käymään tuossa osoitteessa. Hän hämmästyi tavatessaan siellä miehen, joka opetti taistelulajeja. Elber esitti asiansa, minkä jälkeen mies otti kirjan Tieto joka johtaa ikuiseen elämään. Hän piti kirjasta hyvin paljon ja tilasi niitä myös oppilailleen. Näin Elber levitti 50 kirjaa, 40 kirjasta ja useita lehtiä. Hän alkoi tutkia Raamattua opettajan ja 25 oppilaan kanssa. Osa heistä edistyy hyvin.

Todistajia maan ääriin asti

Hyvä uutinen tuli Argentiinaan alun perin muista maista saapuneiden innokkaiden julistajien välityksellä,  ja argentiinalaisveljet ovat jäljitelleet heidän uhrautuvaa henkeään. Betel-perheeseen kuuluu nykyään 286 henkeä. Lisäksi 300 muuta veljeä ja sisarta osallistuu toisiin kokoaikaisen erikoispalveluksen muotoihin.

Jotkut ovat tarjoutuneet palvelemaan maissa, joissa tarve on suurempi (Jes. 6:8). Esimerkiksi 1980-luvulla hallintoelin määräsi 20 sellaista argentiinalaisveljeä lähetystyöhön Paraguayhin, jotka eivät olleet käyneet Gilead-koulua. Viime vuosina monet naimattomat sisaret ovat muiden ohella muuttaneet sinne palvellakseen tarvealueella. He ovat sopeutuneet halukkaasti kuumaan ja kosteaan ilmastoon julistaakseen hyvää uutista. Monet niistä 73 argentiinalaisveljestä ja -⁠sisaresta, jotka nykyään palvelevat Paraguayssa, yrittävät opetella paikallisen guaranin kielen voidakseen tavoittaa useampia ihmisiä.

Vuosien mittaan monet ovat lähteneet tienraivaajiksi ja matkavalvojiksi Boliviaan ja Chileen. Kun työtä voitiin alkaa tehdä vapaammin Itä-Euroopassa, muuan unkaria puhuva argentiinalaisveli tarjoutui käytettäväksi ja palvelee nyt kierrosvalvojana Unkarissa. Eräs aviopari otti selvää mahdollisuudesta auttaa saarnaamistyössä Beninissä Afrikassa, ja heidät lähetettiin sinne lähetystyöntekijöiksi. Heidän rakkautensa heijastaa kaikkien niiden Jehovan kansaan kuuluvien asennetta, jotka asuvat hengellisessä paratiisissa vailla kansallisia rajoja.

Palavan innokkaat Valtakunnan hyvän uutisen julistajat ovat olleet Argentiinassa halukkaita ’saarnaamaan sanaa, pysymään siinä hellittämättä’ sekä ”suotuisaan aikaan” että ”tukalaan aikaan” (2. Tim. 4:2). Heidän hellittämättömien ponnistelujensa ansiosta yli 120000 argentiinalaista ylistää nykyään Jehovaa ja saa osakseen hänen runsaan siunauksensa (Sananl. 10:22).

[Kaavio/Kuva s. 186]

(Ks. painettu julkaisu)

TODISTAJIEN MÄÄRÄN KASVU KIELLON VUOSINA

1950 1960 1970 1980

1416 7204 18763 36050

 [Kokosivun kuva s. 148]

[Kuvat s. 150]

He auttoivat laskemaan perustan hyvän uutisen saarnaamiselle Argentiinassa: 1) George Young, 2) Juan Muñiz, 3) Carlos Ott, 4) Nicolás Argyrós

[Kuva s. 152]

Tällä linja-autolla Armando Menazzi matkusti muiden innokkaiden todistajien kanssa saarnaamaan ainakin kymmeneen provinssiin

[Kuva s. 156]

Veli Knorr (oikealla) yhdessä niistä konventeista, jotka pidettiin kiellon aikana vuonna 1953

[Kuva s. 161]

Ensimmäinen Jehovan todistajien käyttämä rullaoffsetkone

[Kuva s. 162]

”Jumalan voiton” kansainvälinen konventti Río Ceballosissa vuonna 1974

[Kuva s. 178]

Vaikeina aikoina konventteja pidettiin myös metsässä

[Kuva s. 193]

Kelluva valtakunnansali Paranájoen suistoalueella

[Kuva s. 194]

Steven ja June Lee palvelevat kansainvälisellä koreankielisellä kierroksella

[Kuva s. 200]

Eteläisimpiin kuuluva pikasali, joka sijaitsee Ushuaiassa Tierra del Fuegossa

 [Kuvat s. 202]

Argentiinan konventtisalit: 1) Moreno, 2) Córdoba, 3) Lomas de Zamora, 4) Misiones

[Kuva s. 204]

Cañuelasin konventtisali

[Kuvat s. 208, 209]

Vuoden 1990 kansainvälinen konventti

[Kuva s. 215]

Ankara tulva Pohjois-Argentiinassa jätti monet kodittomiksi

 [Kuvat s. 218]

Ensimmäisiä lähetystyöntekijöitä, jotka palvelevat Argentiinassa edelleen: 1) Filia Spacil, 2) Edith Morgan, 3) Sophie Soviak, 4) Helen Wilson, 5) Mary Helmbrecht, 6) Charles Eisenhower

 [Kuvat s. 223]

1) Haaratoimistokomitea (vasemmalta oikealle): M. Puchetti, N. Cavalieri, P. Giusti, T. Kardos, R. Vázquez, C. Eisenhower

Haaratoimistotiloja: 2) toimistoja, 3) paino, 4) Betel-koti