Ranskan Guayana

Kaikkialla on viidakkoa: se levittäytyy suunnattoman suuren vihreän maton tavoin etelästä Tumuc-Humacin vuorilta pohjoiseen Atlantin valtamerelle. Halki tämän tiheän sademetsän virtaavat Maroni- ja Oyapockjoet etelästä pohjoiseen ennen kuin ne laskevat mereen. Näiden jokien välissä oleva maa on Ranskan Guayana.

Yli puolet vuodesta on sadekautta, ja siksi luonto on rehevää. Maan sisäosat ovat kuitenkin harvaan asuttuja. Hyviä teitä ei juuri ole muualla kuin rannikolla, ja jokia pitkin kulkeminen on koskien vuoksi haasteellista. Koskien nimet kertovat niiden vaarallisuudesta: Saut Fracas (Ryskyvä koski), Gros Saut (Suuri koski), Saut Tambour (Rumpukoski), Saut Laissé Dédé (Tappava koski), A Dieu Vat’ (Herran huomaan).

Metsissä on yli tuhat puulajia sekä häikäiseviä orkideoita ja muita kasveja, jotka viihtyvät kosteassa, trooppisessa ympäristössä. Täällä asustaa yli 170 nisäkäslajia, 720 lintulajia ja lukemattomia hyönteislajeja. Metsissä viihtyvät kaimaanit, jaguaarit, muurahaiskarhut ja valtavat anakondat, mutta niitä näkee harvoin, koska ne puikkivat pakoon huomatessaan ihmisen olevan lähistöllä. Polkujen ja jokien yllä liihottelevat huolettomina kirkkaansiniset perhoset, ja loistavan väriset linnut lentelevät puusta puuhun.

Aivan yhtä värikäs kuin ovat kasvisto ja eläimistö on erilaisten ihmisten ja kulttuurien kirjo. Siellä täällä rannikolla  ja jokien varsilla on intiaanikyliä. Väestöön kuuluu galibeja, arawakeja, palikoureja, wayanoita, emerilloneita ja oyampiteja.

Suurin osa tämän pienen eteläamerikkalaisen maan väestöstä on keskittynyt rannikolle ja pääkaupunkiin Cayenneen. Surinamen rajan tuntumassa jokiyhteisöissä elää metsäneekereitä, niiden Afrikasta tuotujen orjien jälkeläisiä, jotka karkasivat plantaaseilta. He puhuvat sranantongoksi kutsuttua kreolikieltä. Noin sata vuotta sitten saapui aasialaisia maahanmuuttajia Singaporesta, Vietnamista ja Kiinasta. Vuonna 1977 alkoi saapua hmong-heimoon kuuluvia poliittisia pakolaisia Laosista. Aasialaisten lisäksi maahanmuuttajia on tullut Martiniquesta, Guadeloupesta, Haitista, Brasiliasta, Surinamesta, Dominikaanisesta tasavallasta, Saint Luciasta, Libanonista, Perusta sekä emämaasta Ranskasta, ja yhdessä he muodostavat runsaat puolet yli 150000 asukkaan väestöstä.

Kova elämä

Ensimmäiset eurooppalaiset saapuivat tänne noin vuonna 1500, mutta aluksi heidän yrityksensä asettua tähän maahan eivät onnistuneet. Olot olivat liian ankarat. Alueesta, joka nykyään muodostaa Ranskan Guayanan, tuli kuitenkin Ranskan siirtomaa 1800-luvulla. Myöhemmin Ranskasta lähetettiin pitkän tuomion saaneita vankeja vankileireille pakkotyöhön muun muassa Cayenneen, Kourouhun ja Saint-Laurentiin. Poliittiset vangit lähetettiin Pirunsaarelle, jossa vain pieni osa vangeista selvisi hengissä. Nuo vankileirit on lakkautettu ajat sitten. Nykyään Kouroussa sijaitsee eurooppalainen satelliittien laukaisukeskus. Vaikka Ranskan Guayana sijaitsee yli 7000 kilometrin päässä Euroopasta, se on edelleen virallisesti Ranskan hallintoalue eli merentakainen departementti, ja siten myös osa Euroopan yhteisöä.

 Tuossa maassa käynyt Sir Walter Raleigh kertoi sadunomaisesta kultaisesta kaupungista, ja lähes 300 vuotta myöhemmin eli 1800-luvun loppupuolella kultaa lopulta löydettiin. Vaaroista huolimatta noin 10000 miestä oli 1920-luvulle tultaessa tunkeutunut kultakuumeen ajamina syvälle sademetsään äkkirikastumisen toivossa.

Sitten Ranskan Guayanaan muutti muitakin, joilla oli tarvittavaa rohkeutta kestää edessä olevaa ankaraa elämää. He tulivat kuitenkin antamaan, eivät ottamaan.

Totuuden siemeniä kylvetään

Nämä rohkeat ”tienraivaajat” toivat mukanaan Jumalan sanan hyvän uutisen. He kertoivat ihmisille Jumalan tarkoituksesta tehdä loppu sairauksista ja kuolemasta, auttaa kaikkien kansojen ihmisiä elämään yhdessä veljinä ja tehdä maasta paratiisi (Jes. 2:3, 4; 25:8; 33:24; Ilm. 7:9, 10). He osallistuivat siihen työhön, jonka Jeesus Kristus ennusti sanoessaan, että ennen kuin loppu tulisi, tämä Jumalan valtakunnan hyvä uutinen saarnattaisiin ”koko asutussa maassa todistukseksi kaikille kansakunnille” (Matt. 24:14). Tämä tärkeä evankelioimistyö saavutti Ranskan Guayanan vuonna 1946. Monet niistä varhaisista Jehovan todistajista, jotka saapuivat Ranskan Guayanaan, tulivat muista Ranskan merentakaisista departementeista, esimerkiksi Guadeloupesta ja Martiniquesta samoin kuin Alankomaiden Guayanasta (nykyisin Suriname), joka sijaitsee maan länsipuolella.

Ensimmäiset totuuden siemenet istutti veli Olga Laaland, innokas guadeloupelainen sananpalvelija. Joulukuussa 1945 hän matkusti tapaamaan äitiään ja lihallisia veljiään, jotka asuivat lähellä Manajokea Ranskan Guayanan sisäosassa. Päästäkseen Haut Souvenirin kylään, jossa hänen äitinsä asui, hänen täytyi matkustaa useita päiviä jokikanootilla. Matkan varrella kanootin pysähtyessä yöpymispaikkoihin,  joita olivat pienet palmunlehdillä katetut suojat, hän käytti hyväkseen tilaisuudet saarnata ja levittää raamatullista kirjallisuutta. Kylään saavuttuaan hän kertoi iloisena perheelleen Valtakunnan hyvästä uutisesta. Hänen yllätyksekseen ja pettymyksekseen he sanoivat häntä demoniksi. Tässä vihamielisessä ilmapiirissä hän vietti vuonna 1946 Jeesuksen kuoleman muistonvieton vain nuorten veljiensä ollessa läsnä. Pian äiti ajoi paikallisen papin yllyttämänä hänet tiehensä huutaen: ”Minun talossani ei demoneita asu!” Äidin kielteinen reaktio ei kuitenkaan heikentänyt hänen intoaan.

Paluumatkalla hän saarnasi kanootin pysähdellessä kultakaivoksilla ja kauppa-asemilla, joita kutsuttiin nimellä degrad. Eräänä yönä, kun hän ja muut matkustajat olivat nukkumassa majassa joentörmällä, trooppinen rankkasade kaatoi suuren puun kovalla ryminällä. Paniikin vallassa Olga sukelsi jokeen tietämättä, että vesi kuhisi piraijoita. Koska hän selvisi vahingoittumattomana, muut olivat varmoja, että hänellä täytyi olla jumalallisia voimia, ja niinpä he kunnioittivat häntä syvästi. Tämä sai heidät suhtautumaan vastaanottavaisemmin sanomaan, jota hän kertoi.

Lopulta veli Laaland pääsi Manaan, Atlantin rannikolla sijaitsevaan 800 asukkaan kylään. Puoli vuotta kestäneen ensimmäisen vierailunsa aikana hän järjesti kokouksia ja opetti säännöllisesti kymmenelle ihmiselle Raamatun totuuksia, jotka tuovat tosi vapauden (Joh. 8:32). Ihmiset antoivat hänelle lisänimen Père Paletot (Isä Takki), koska hänellä oli tapana käyttää takkia toisin kuin paikallisella papilla,  jota he kutsuivat Isä Mekoksi. Vaikka veli Laalandilta loppui kirjallisuus, hän piti esitelmiä ja saarnasi innokkaasti kaikille, jotka kuuntelivat. Hänet opittiin tuntemaan tarmokkaana puhujana, joka ei empinyt ryhtyä vilkkaisiin keskusteluihin paikallisten pappien kanssa.

Lähes kaksi vuotta sen jälkeen, kun veli Laaland oli käynyt tapaamassa äitiään, hän palasi Guadeloupeen. Hänen saarnaamisensa ei ollut johtanut kenenkään kasteeseen, mutta hän oli kylvänyt monia siemeniä. Ne kantaisivat hedelmää myöhemmin.

Työntekijöitä monista eri maista

Vuonna 1956 Vartiotorni-seura pyysi Wim van Seijliä Surinamen haaratoimistosta lähtemään Ranskan Guayanaan. Veli Seijl kertoo: ”Lensimme pienellä koneella Saint-Laurentista Cayenneen ja asuimme noin kolme viikkoa pienessä hotellissa. Kävimme läpi ison osan Cayennesta esittämällä kirjaa ”Tämä merkitsee iankaikkista elämää”, jota levitimme satoja kappaleita. Kiinnostusta selvästikin oli, mutta koska ranskan kielen taitomme oli heikko, meidän oli vaikea aloittaa tutkisteluja. Ovelta-ovelle-työssä sanoimme alkusanoiksi: ’Saavuimme eilen lentokoneella Cayenneen saarnaamaan hyvää uutista.’ Kahden viikon kuluttua aloitimme edelleen sanomalla ’saavuimme eilen Cayenneen’, sillä se oli ainoa johdanto, jonka osasimme ranskaksi! Näytimme käytöstä poistetussa vanhassa teatterissa elokuvaa Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa. Muuan mies käänsi elokuvan selostuksen paikalliselle murteelle, josta eräs nainen käänsi sen ranskaksi.” Ihmiset osoittivat huomattavaa kiinnostusta, mutta miten sitä voisi kasvattaa?

Surinamesta tuli avuksemme lisää todistajia. Heidän joukossaan olivat Paul Naarendorp sekä Cecyl ja Nel Pinas. Melko monet saapuneista osasivat puhua ranskaa.

 Apua saatiin myös eräästä odottamattomasta lähteestä. Muuan perhe oli Dunkerquessa Ranskassa asuessaan tutkinut Raamattua. Vain perheen 16-vuotias poika, Christian Bonecaze, osoitti myöhemminkin kiinnostusta. Kun perhe muutti Cayenneen, Christian puhui koulutovereilleen siitä, mitä hän oli oppinut Raamatusta. Yksi poika osoitti kiinnostusta, samoin kuin tuon pojan kolme siskoa. Christian kirjoitti Seuralle saadakseen apua.

Noihin aikoihin Xavier ja Sara Noll, jotka olivat valmistuneet Gilead-koulusta vuonna 1958, olivat palanneet Martiniqueen. Seura pyysi veli Nollia lähtemään Ranskan Guayanaan auttamaan siellä olevaa pientä ryhmää. Hän matkusti sinne pienellä veneellä. Matka kesti kymmenen päivää, ja Xavier’n täytyi nukkua veneen kannella.

Kun hän saapui Cayenneen, kiinnostuneet ottivat hänet vieraanvaraisesti vastaan. He pyysivät, että hän aterioisi heidän kanssaan vierailunsa aikana, ja he järjestivät hänelle miellyttävän huoneen hotellista, jota piti eräs entinen rangaistusvanki. Joka päivä veli Noll johti Christianille ja eräälle hyvin vieraanvaraiselle perheelle raamatuntutkisteluja ja kävi heidän kanssaan hengellisiä keskusteluja. Heidän tietonsa Raamatun totuudesta syveni. Muutaman viikon kuluttua Christian ilmaisi haluavansa kasteelle, samoin kuin hänen ystävänsä ja kaksi tämän siskoista. Vaikka veli Nollin oli kaatosateen vuoksi mahdotonta pitää kastepuhetta rannalla  niin kuin oli suunniteltu, hän piti sen tuolle ryhmälle heidän pienessä autossaan. Sen jälkeen seurasi Jehovan todistajien ensimmäinen upotuskaste Ranskan Guayanassa.

Ollessaan maassa veli Noll käytti aikansa tehokkaasti kenttäpalveluksessa. Viikossa hän oli levittänyt lähes kaiken kirjallisuutensa. Hän piti itse vain yhden lehden, jota hän saattoi näyttää ihmisille tarjotessaan tilausta. Kolmessa viikossa hän oli saanut 70 tilausta, joista kymmenkunta oli kiinankielisiä. Miten hän selitti asioita kiinaksi? Hän näytti Gilead-koulun luokkakuvaansa, osoitti luokan kiinalaisia oppilaita ja elehti paljon. ”Se toimi oikein hyvin”, hän sanoo. Niiden joukossa, joille hän todisteli, oli Michel Valard, jonka veli oli pappi mutta joka itse oli ollut etsimässä kultaa maan sisäosissa. Veli Nollin lähdettyä Christian Bonecaze alkoi johtaa Cayennen pienen ryhmän toimintaa.

Pian tämän jälkeen, vuonna 1960, Guadeloupen haaratoimisto alkoi valvoa Ranskan Guayanassa tehtävää saarnaamistyötä. Kuinka hyödyllistä ihmisten olikaan saada apua säännöllisemmin! Perusta oli laskettu, ja nyt voitiin aloittaa edistyvä rakentaminen. Sitä silmällä pitäen Martiniquesta lähetettiin vuonna 1960 veli Octave Thélise palvelemaan erikoistienraivaajana. Hän kävi niiden luona, jotka olivat tilanneet lehtiämme tai hankkineet muuta Vartiotorni-seuran kirjallisuutta. Samana vuonna sisar Théophanie Victor, joka myös oli Martiniquesta, muutti palvelemaan Ranskan Guayanaan, ja pian hänet nimitettiin erikoistienraivaajaksi.

Aiemmin, vuonna 1954, hollantilainen herra van Pardo ja hänen martiniquelainen vaimonsa olivat muuttaneet Paramariboon Surinameen, missä vaimo oli tavannut todistajia. Seuraavana vuonna he muuttivat Saint-Laurentiin toiselle puolelle Maronijokea, joka erottaa Surinamen Ranskan Guayanasta. Kaksi surinamelaista todistajaa, veljet Pinas ja Libreto, ylittivät joen kanootilla noin viiden vuoden ajan  joka kolmas kuukausi auttaakseen tuota pariskuntaa oppimaan lisää Jehovasta ja siitä, mitä hän odottaa meiltä. Joulukuussa 1960 Paramaribossa Surinamessa pidetyssä konventissa, jossa vieraili Milton Henschel Vartiotorni-seuran maailmankeskuksesta, van Pardon pariskunta ja kaksi muuta Ranskan Guayanasta olevaa kastettiin.

Toukokuussa 1961 Guadeloupen haaratoimistonvalvoja Nicolas Brisart vieraili Cayennen 16 julistajan ryhmän luona voidakseen osallistua ensimmäiseen siellä järjestettyyn kierroskonventtiin. Lisäksi hän näytti elokuvan Onnellisuus uuden maailman yhteiskunnassa 250 hengen yleisölle. Erinomainen vastakaiku innosti hänet näyttämään vielä toisen filmin, Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa. Ihmiset osoittivat samanlaista hienoa vastakaikua, kun elokuvat esitettiin Saint-Laurentissa. Saint-Laurentin varapormestariin ne tekivät niin suuren vaikutuksen, että hän sanoi: ”Tämä on ensimmäinen kerta elämässäni, kun näen jotakin tämän kaltaista.” Kätellessään veljiä hän kysyi: ”Pyysittekö pormestarilta lupaa käyttää kaupungintaloa elokuvanne näyttämiseen? Puhun hänelle siitä huomenna.” Lupa saatiin joka illaksi paitsi filmien esittämiseen myös raamatullisen esitelmän pitämiseen. Kaiken kaikkiaan yli 500 ihmistä näki Seuran elokuvat ja kuuli Raamattuun perustuvia puheita tuon unohtumattoman vierailu aikana. Varapormestari sanoi: ”Tarvitsemme teidän Jehovan todistajien kaltaisia ihmisiä.” Parisen vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1963, Cayenneen perustettiin ensimmäinen Jehovan todistajien seurakunta. Kokoukset pidettiin pienessä talossa kaupungin laitamilla paikassa, jota kutsuttiin nimellä Petit Monaco.

Kuinka totuus tavoitti heidät

Tuohon ensimmäiseen seurakuntaan kuuluivat muun muassa veli ja sisar Sylvestre, jotka olivat molemmat kotoisin  Martiniquesta. Miten heistä tuli Jehovan todistajia? Eräänä päivänä vuonna 1952, kun rouva Sylvestre oli menossa ruokakauppaan, eräs entinen Pirunsaaren vanki näki hänet ja pyysi häntä viemään joitakin kirjoja miehelleen. Rouva Sylvestre ei tiennyt, mistä tuo mies oli saanut kirjat, mutta ne olivat Vartiotorni-seuran julkaisuja. Hän tiesi miehensä lukevan niitä mielellään, joten hän otti ne. Hän muistelee: ”Kun panin kirjat pöydälle, silmiini osui kirjan nimi ’Olkoon Jumala totinen’. Kiinnostuin heti tuosta kirjasta, joka puhui Jumalasta. Kun mieheni tuli kotiin, kerroin hänelle, mitä olin lukenut Jumalan nimestä, epäjumalanpalvonnasta ja siitä, mikä kielletty hedelmä todellisuudessa oli. En ollut koskaan aiemmin kuullut sellaisia asioita. Olin heti vakuuttunut siitä, että tämä oli totuus, ja lakkasin käymästä oman uskontoni kokouksissa. Vaikken ollut koskaan tavannut todistajia, aloin puhua ystävilleni siitä, mitä opin tästä kirjasta, ja kannustin kaikkia lukemaan sen. Yhdeksän vuotta myöhemmin eräs nainen, Théophanie Victor, tuli ovelleni ja tarjosi minulle kahta Herätkää!-lehteä. Kun hän oli lähdössä, kysyin, mihin uskontokuntaan hän kuului. ’Jehovan todistajien yhdistykseen’, hän vastasi. ’Ihanko totta’, huudahdin, ’olen odottanut teitä yhdeksän vuotta! Voisimmeko tavata uudestaan?’” Aikanaan hän ja hänen miehensä asennoituivat lujasti Jehovan palvonnan puolelle.

Michel Valard, jonka kanssa Xavier Noll oli aiemmin keskustellut hänen työpaikallaan, kuului myös niihin, jotka omaksuivat totuuden, kun tässä maassa oli vain vähän todistajia. Kun hän alkoi käydä Jehovan todistajien kokouksissa, hän vähitellen ymmärsi saavansa tyydyttäviä vastauksia kysymyksiinsä. Sisar Victor tarjoutui tutkimaan hänen kanssaan Raamattua, ja hän suostui heti, mutta hänen vaimonsa Jeanne oli siitä hyvin järkyttynyt. Sen vuoksi hänen  täytyi tutkia muualla kuin kotonaan. Hän oli kuitenkin vakuuttunut siitä, että se mitä hän oppi, oli totuus, ja hän halusi jakaa sen Jeannen kanssa. Niinpä hän valitsi lehdistä kirjoituksia, joiden hän tiesi herättävän Jeannen uteliaisuuden, ja pani ne paikkaan, jossa Jeanne ei voinut olla näkemättä niitä. Lopulta Jeannekin suostui raamatuntutkisteluun, ja vuonna 1963 he molemmat menivät kasteelle. Myös heidän lapsensa omaksuivat totuuden, ja yksi heistä, Jean-Daniel Michotte (Jeannen poika, jonka hän sai ennen Michel Valardin kanssa avioitumistaan), palvelee haaratoimistokomitean jäsenenä.

Paul Chong Wing, nuori ranskanguayanalainen opettaja, tuli kosketuksiin todistajien kanssa ollessaan Ranskassa opiskelemassa. Hän oli pettynyt maailman olosuhteisiin ja ihmisten asenteisiin. Hän oli perehtynyt vapaamuurarien aatteeseen, mutta se ei vastannut häntä askarruttaviin kysymyksiin. Hän vakuutteli itselleen, että jossakin oli pakko olla totuus, ja päätti etsiä sen. Ollessaan kosketuksissa Jehovan todistajien kanssa hän vakuuttui siitä, että oli löytänyt sen. Kun hän palasi Ranskan Guayanaan, hän sai yhteyden Michel Valardiin ja sai ilokseen tietää, että hänen kotinsa lähellä oli valtakunnansali. Hänet kastettiin vuonna 1964 ja hänen vaimonsa seuraavana vuonna. Paul edistyi nopeasti. Seurakunnassa oli niin suuri tarve kyvykkäistä ja palvelusalttiista miehistä, että hänet nimitettiin seurakunnanpalvelijaksi vain vuotta myöhemmin. Hän auttoi perustamaan  useita seurakuntia. Nykyään hän palvelee haaratoimistokomiteassa.

Syrjäseuduilla asuvia julistajia tuetaan

Cayennen seurakunta kasvoi, mutta siihen kuuluvat julistajat ponnistelivat muuallakin kuin paikallisella alueellaan. Cayennelaiset veljet tekivät aika ajoin viikonloppuvierailuja Saint-Laurentiin, Manaan ja Iracuoboon voidakseen tukea pieniä eristyksissä olevien julistajien ryhmiä. Tuollaisten matkojen aikataulu oli kiireinen. Ensin veljet ajoivat rannikkoa pitkin Cayennesta Saint-Laurentiin Surinamen vastaiselle rajalle. Kuudelta lauantai-illalla pidettiin kokous, johon kuului esitelmä ja Vartiotornin tutkistelu. Yövyttyään Saint-Laurentissa he ajoivat pohjoiseen Manaan ja aloittivat siellä kokouksen kello kahdeksalta aamulla. Sieltä he lähtivät ajamaan takaisin kohti Cayennea ja söivät lounaan matkan varrella, minkä jälkeen he pysähtyivät Iracouboon pitämään saman ohjelman kello kolmelta iltapäivällä. Sitten he suuntasivat kulkunsa kotiin Cayenneen.

Ne olivat maratonviikonloppuja, mutta mukana olleilla on niistä unohtumattomia muistoja. Matkaa oli 250 kilometriä yhteen suuntaan. Tiet olivat punaista hiekkaa ja täynnä kuoppia. Trooppisen sateen jälkeen tiet lainehtivat, ja joskus niillä oli metrin verran vettä. Veljien täytyi odottaa muutama tunti veden laskemista ennen kuin he saattoivat jatkaa matkaa. Oli välttämätöntä kulkea viiden tai kuuden auton karavaaneissa, koska teissä oli niin syviä kuoppia, että autot jäivät usein niihin kiinni. Kun niin kävi, veljien täytyi katkaista pieniä puita metsästä ja panna rungot kuoppien päälle. Sitten kaikki työnsivät yhdessä autot niiden yli. Ensimmäinen suuren kuopan yli päässyt auto veti muita niiden yli. Matkaa viivytti myös lauttojen odottelu Kouroussa ja Manassa. Veljien odotellessa moskiitot hyökkäsivät  heidän kimppuunsa, mutta he käyttivät odotusajan lehtien tarjoamiseen ohikulkijoille.

Nämä vierailut rakensivat suuresti eristyksissä olevia julistajia, ja heidän ilmaisemansa kiitollisuus jätti varjoonsa kaikki ne ongelmat, joita matka toi tullessaan. Hyödyt eivät olleet yksipuolisia. Myös cayennelaisia veljiä rohkaisi suuresti veli ja sisar van Pardon, sisar Fantanin, sisar Barthebinin ja sisar Defreitasin vieraanvaraisuus ja into. Myöhemmin tälle alueelle lähetettiin guadeloupelaiset veli ja sisar Fléreau palvelemaan erikoistienraivaajina, ja he tekivät erinomaista työtä kiinnostuksen kasvattamisessa. Täyttäessään Jeesuksen käskyä ”tehkää opetuslapsia kaikkien kansakuntien ihmisistä” Jehovan todistajat eivät ole unohtaneet Ranskan Guayanassa asuvia (Matt. 28:19).

Edistystä hitaasti mutta varmasti

Vuonna 1970 Cayennessa oli 129 julistajan seurakunta, ja Saint-Laurentissa ja Kouroussa toimivat erillään olevat ryhmät. Luvut olivat pieniä, mutta Jehovan todistajista tuli tunnettuja maassa. Edistys oli kuitenkin hidasta. Kului vielä kymmenen vuotta, ennen kuin Valtakunnan julistajien määrä tässä maassa oli kaksinkertaistunut.

Hengellistä edistymistä haittasi se, että joidenkuiden oli vaikea hyväksyä erottamista ja katumusta koskevia Raamatun neuvoja. Julistajien keskuudessa syntyi jakaumia. Jotkut tukivat vanhimmiston päätöksiä, jotkut eivät. Guadeloupesta tuli matkavalvojia kertaamaan veljien kanssa hallintoelimen tästä asiasta antamia ohjeita. Ne jotka hyväksyivät Jehovan kanavan kautta tulevan ohjauksen, menestyivät.

Toinen seikka, joka vaikutti julistajien osoittamaan henkeen, oli ihmisten asenne saarnaamistyötämme kohtaan Cayennessa. Katolinen kirkko oli hyvin vaikutusvaltainen. Papit halveksivat todistajia ja yllyttivät laumansa heitä vastaan.  Veljet eivät siitä säikähtäneet. Itse asiassa heidän intonsa synnytti hälinää ihmisten keskuudessa. Jos nämä eivät avanneet ovea, todistajat kiersivät talojen taakse etsimään ihmisiä, jotka olivat piilossa takapihalla. Jotkut veljet ryhtyivät kiivaisiin keskusteluihin adventistien kanssa sapatista ja herätyssaarnaajien kanssa helvetintulesta ja sielun kuolemattomuudesta. Nuo keskustelut saattoivat kestää aamusta iltaan!

David Moreau, joka matkusti Martiniquesta palvelemaan kierrosvalvojana, muistelee yhtä tuollaista keskustelua. ”Keskustelimme erään nuoren miehen kanssa, kun paikalle tuli pappi, joka oli seitsemännen päivän adventisteja, ja liittyi keskusteluun. Hän halusi ehdottomasti puhua sapatista. Veljemme Virgo sanoi, että hän oli tullut puhumaan Jumalan valtakunnasta, mutta keskustelu kääntyi kuitenkin sapattiin. Pappi julisti: ’Sapatti on Jumalasta. Tulevassa paratiisissakin vietämme sapattia!’ Hän lainasi Jesajan 66:23:a: ’Tapahtuu niin, että uudestakuusta uuteenkuuhun ja sapatista sapattiin kaikki liha tulee palvomaan eteeni, sanoo Herra.’ Veli Virgo kysyi nyt papilta: ’Mikä viime keskiviikko siis oli tämän jakeen mukaan?’ Pappi hikoili ja yritti vastata eri tavoin, muttei pystynyt löytämään yhteyttä edellisen keskiviikon ja tämän jakeen välillä. ’Oli uusikuu! Huomaatteko! Te noudatatte sapattia, mutta unohdatte uudenkuun! Poistatte Raamatusta vähän enemmänkin kuin yhden kirjaimen.’” Virgo sanoi myöhemmin Davidille: ”En  koskaan lähde palvelukseen tarkistamatta kalenterista, milloin on uusikuu, siltä varalta että tapaan adventistin.”

Vaikka veljet olivat oppineet puolustamaan taitavasti uskoaan, jotkut keskittyivät enemmän kiistelyjen voittamiseen kuin lampaankaltaisten ihmisten etsimiseen. Tarvittiin valmennusta, jotta todistamisesta tulisi tehokasta, ja Jehova tarjosi tarvittavaa apua.

Lähetystyöntekijät avaavat ovet sisämaahan

1970-luvun lopulla Ranskan Guayanaan alkoi saapua Gilead-koulussa valmennettuja lähetystyöntekijöitä samoin  kuin ranskalaisia tienraivaajia, jotka määrättiin suoraan lähetyspalvelukseen. Alkoi tärkeä seurakuntien valmennus- ja vahvistustyö. Veljiä opetettiin todistamaan tahdikkaammin ja tehokkaammin. Lähetystyöntekijät myös ottivat johdon saarnaamisessa maan eri kieliryhmille. Pian paikalliset veljet seurasivat esimerkkiä ja alkoivat opetella englantia, portugalia, sranantongoa ja galibia, joka on intiaanikieli. Nykyään Ranskan Guayanan haaratoimistossa on levitettävää kirjallisuutta 18 kielellä.

Huhtikuussa 1991 Jonadab Laaland ja hänen vaimonsa, jotka molemmat olivat käyneet Gilead-koulun ja palvelleet Uudessa-Kaledoniassa, määrättiin Kouroun alueelle vahvistamaan siellä olevaa seurakuntaa. Jonadabin isä, Olga Laaland, oli kylvänyt Ranskan Guayanassa ensimmäisiä Raamatun totuuden siemeniä. Kouroussa on nykyään yli 280 julistajaa ylistämässä Jehovaa.

Lähetystyöntekijät johtivat myös ponnisteluja tien raivaamiseksi uusille alueille, erityisesti vaikeapääsyiseen sisämaahan. He eivät antaneet minkään säikyttää itseään: eivät sen että he altistuivat malarian kaltaisille trooppisille sairauksille, kohtasivat käärmeitä, olivat hyönteisparvien kiusattavina, joutuivat kulkemaan veneillä valtavissa joissa ja vaarallisissa koskissa päästäkseen syrjäkyliin ja saivat uhmata rankkasateita ja rämpiä liejussa.

Elie ja Lucette Régalade tekivät paljon hienoa työtä Cayennessa ja Saint-Laurentissa. He työskentelivät myös aiemmin käymättömillä alueilla Maronijoen yläjuoksun varrella maan länsirajan tuntumassa. Pienen veljien ryhmän kanssa he tekivät kolmiviikkoisen saarnamatkan, jonka aikana heidän piti käydä kaikissa joenvarsikylissä Saint-Laurentista Maripasoulaan. Tämä matka täytyi kuitenkin keskeyttää, sillä yksi ryhmän jäsenistä sai pahan malarian ja hänet piti viedä Saint-Laurentiin saamaan hoitoa. Mutta  saarnaamisrynnistykset sisämaahan jatkuivat, jotta siellä asuvat ihmiset voisivat kuulla hyvän uutisen.

Päästäkseen Saint-Éliehen, kullanetsijöiden 1800-luvulla perustamaan kylään, täytyy matkustaa seitsemän tuntia kanootilla Sinnamaryjokea pitkin rannikolta maan keskiosaa kohti. Tämän jälkeen seuraa kaksi päivää kestävä 30 kilometrin kävely viidakon läpi raskas reppu selässä. Niiden, jotka todistavat siellä, täytyy ottaa mukaansa kolmen päivän ruoat ja riittävästi kirjallisuutta. Yöksi täytyy sytyttää nuotio eläinten pitämiseksi poissa, ja todennäköisesti tarvitaan myös riippumatto, jossa voi nukkua. Kaksi ranskalaista lähetystyöntekijää, Eric Couzinet ja Michel Bouquet, tekivät kuitenkin erittäin mielellään tuon matkan voidakseen antaa perusteellista todistusta kylän 150 asukkaalle. Kaksikymmentä henkeä oli läsnä diakuvaesityksessä, jonka veljet pitivät vierailunsa aikana.

Näiden ihmisten joukosta veljet löysivät Fanélie-nimisen naisen, joka yritti täyttää hengellisiä tarpeitaan. Hän oli aikaisemmin ollut roomalaiskatolilainen. Hiljattain hän oli liittynyt adventisteihin. Kukaan hänen uskontoonsa kuuluva ei koskaan käynyt hänen luonaan Saint-Éliessä. Hän ilmoittautui kirjeitse käytäville raamattukursseille, mutta ei saanut koskaan vastausta kirjeisiinsä. Kun hän tapasi todistajat, hän tajusi, että vain he ponnistelivat päästäkseen tapaamaan Saint-Élien kaltaisissa syrjäisissä paikoissa asuvia ihmisiä. Fanélie tutki veljien kanssa joka päivä viikon ajan. Pian sen jälkeen hän muutti puoleksi vuodeksi erääseen suurempaan kaupunkiin. Tuona aikana hän tutki kolmesti viikossa. Palatessaan kylään hän oli kastamaton julistaja. Fanélie huolehti miehestään, joka ei ollut todistaja, ja viidestä pienestä lapsestaan, mutta hänen intonsa totuuden puolesta sai hänet käyttämään 40 tuntia joka kuukausi toisille todistamiseen. Hän myös auttoi järjestämään kokouksia  kiinnostuneille. Kun hän järjesti muistonvieton, paikalle saapui 40 henkeä. Sittemmin Fanélie on muuttanut rannikolle, mutta hän on edelleen aktiivinen palveluksessa. Hän iloitsee siitä, että yksi hänen tyttäristään on käynyt kasteella ja että hänen miehensä tutkii parhaillaan.

Myös maan itäosassa sijaitsevat Kaw, Ouanary ja Favar kuuluvat niihin yhdyskuntiin, joissa kävivät ensimmäisinä lähetystyöntekijät. Veli Couzinet muistaa hyvin noihin paikkoihin paikallisten todistajien kanssa tekemänsä ensimmäisen saarnamatkan. Tuolloin oli vuosi 1987. Ensin he kulkivat lautalla ja ajoivat sen jälkeen 40 kilometriä punahiekkaista tietä, kunnes saapuivat suolle. Kun he pysäyttivät autonsa, he kuulivat pelottavaa karjuntaa. Veli Couzinet ajatteli, että ääni täytyi olla jaguaarien, jotka olivat valmiina hyökkäämään. Mutta hänen kanssaan matkustavat veljet vakuuttivat, että kyseessä oli vain joukko mölyapinoita, jotka olivat häiriintyneet heidän tulostaan. Todistustyössään veljet tapasivat pariskunnan, joka oli etsinyt totuutta. Myöhemmin pariskunta muutti Cayenneen. He edistyivät ja menivät kasteelle, ja nykyään he palvelevat Ranskan Guayanan portugalinkielisellä kentällä.

Vähitellen työskenneltiin monilla muillakin syrjäisillä alueilla. Muita lähetystyöntekijöiden ensikäynneistä hyötyneitä paikkoja olivat Grand Santi, Papaïchton ja Saül. Useimmilla aiemmin koskemattomilla alueilla käy nyt säännöllisesti Valtakunnan julistajia.

 Saarnaaminen Maripasoulassa

Jo vuonna 1963 Valtakunnan sanoma tavoitti Maripasoulan, hyvin tärkeän kylän Maronijoen yläjuoksulla. Adrien Jean-Marie -⁠nimisen miehen, joka tuolloin tutki Raamattua, täytyi työnsä puolesta käydä siellä kolme kertaa vuodessa. Hän uhkui intoa totuuden puolesta, joten hän käytti hyväkseen tilaisuuden antaa perusteellista todistusta ja jätti aina paljon raamatullista kirjallisuutta.

Vaikka toisetkin saarnasivat Maripasoulassa, keskusteleminen sranantongoa puhuvien paikallisten asukkaiden kanssa oli hyvin vaikeaa. Sranantongo, jonka paikalliset tuntevat taki-takina, pohjautuu englantiin ja on lainannut aineksia hollannista, ranskasta, portugalista ja monista Afrikan ja Intian kielistä. Surinamen haaratoimistosta lähetettiin sranantongoa puhuvia erikoistienraivaajia Maripasoulaan 3–6 kuukauden pituisiksi jaksoiksi, mutta asukkaat suhtautuivat heihin kielteisesti. Lopulta veljet karkotettiin kylästä sillä verukkeella, että he olivat Surinamesta tulleita ulkomaalaisia. Todellisuudessa suurin syy oli se, että he olivat Jehovan todistajia.

Kylään lähetettiin erikoistienraivaajiksi Cornélis ja Hélène Linguet vuonna 1992. Heidän sranantongontaitonsa helpotti suuresti heidän saarnaamistaan, ja koska he olivat kansallisuudeltaan ranskalaisia, ihmiset hyväksyivät heidät helpommin. Kolme päivää viikosta he saarnasivat Maripasoulassa, ja seuraavina kolmena päivänä he todistivat Papaïchtonin kylässä, johon on Maripasoulasta tunnin kanoottimatka. Aluksi he pitivät kokouksia kotonaan Maripasoulassa. Kun he olivat työskennelleet alueella kaksi vuotta, kahdeksan henkeä oli läsnä muistonvietossa. Tämä pariskunta jatkoi työtä hellittämättä tuolla kaukaisella alueella. Rakkaus ihmisiin auttoi heitä kestämään lukuisien ongelmien edessä. Lopulta heidän kärsivällisyytensä  palkittiin, ja alueelle muodostui kaksi seurakuntaa.

Yksi niistä, jotka suhtautuivat myönteisesti Raamatun sanomaan, oli Antoine Tafanier, jota pidettiin yhteisönsä huomattavana jäsenenä, koska hän oli läheistä sukua Gran Manille, animistisen yhteisön korkeimmalle auktoriteetille. Tafanier’lla oli kaksi jalkavaimoa, mikä on yleistä jokivarren asukkaiden keskuudessa. Niinpä kun Tafanier asettui totuuden puolelle, hänen täytyi korjata elämäänsä – joko mennä naimisiin toisen jalkavaimonsa kanssa tai jäädä naimattomaksi. Noilla kahdella naisella, jotka asuivat eri kodeissa ja tiesivät, että Tafanier aikoi valita jommankumman heistä, oli hirveä riita. Nykyään Antoine Tafanier on onnellinen, kastettu todistaja, joka palvelee Jehovaa yhdessä yhden vaimon kanssa. Entä miten kävi tuolle toiselle naiselle? Jonkin ajan kuluttua myös hän alkoi tutkia Raamattua, ja nyt hän on kastettu Jehovan palvelija.

Arvostus Jehovan todistajia kohtaan kasvoi tuolla alueella. Eräs paikallinen yhdistys antoi heille kokouspaikan käyttöön ilmaiseksi kolmen vuoden ajaksi. Kun tuli aika rakentaa valtakunnansali, nämä tukijat lahjoittivat puolet galvanoiduista peltilevyistä. Toinen paikallinen yhdistys huolehti televisioasemasta ja esitti Vartiotorni-seuran viisi videota, jotka olivat tuolloin saatavilla. Kylän asukkaat arvostivat erityisesti videota Jehovan todistajat – järjestö tämän nimen takana.

Todistajat olivat nyt vakiinnuttaneet asemansa tällä ennen vihamielisellä alueella. Vuonna 1993 sekä Maripasoulassa että Papaïchtonissa oli valtakunnansalit, ja ihmiset, jotka asuivat tällä alueella Maronijoen varrella, saattoivat kuulla Valtakunnan sanomaa säännöllisesti.

Oyapockjoen varrella

Miten työ eteni maan itärajalla, jossa Oyapockjoki virtaa Ranskan Guayanan ja Brasilian välillä? Vuonna 1973  Adrien Jean-Marie antoi hyvää todistusta Saint-Georgesin kaupungissa. Hänen ensimmäinen vierailunsa kesti kolme päivää. Hän palasi sinne kahdesti tuon saman vuoden aikana, ja hänellä oli mahdollisuus järjestää yleisökokous, jossa oli läsnä 20 henkeä. Muutama raamatuntutkistelu aloitettiin kirjeitse, mutta järjestely ei toiminut hyvin, koska tutkisteluoppilaat eivät olleet tottuneet kirjoittamaan kirjeitä. Veli Jean-Marie löysi Raamatun sanomasta kiinnostuneita ihmisiä myös metsäneekereiden kylästä Tampacista saman joen varrelta.

Kymmenen vuotta myöhemmin eli vuonna 1983 sisaret Etiennise Mandé ja Jacqueline Lafiteau lähetettiin tuolle syrjäiselle alueelle antamaan lisää todistusta ja auttamaan kiinnostuneita. Aina kun mahdollista cayennelaiset veljet lensivät Saint-Georgesiin viikonlopuksi tukemaan näitä sisaria: he kävivät heidän kanssaan kenttäpalveluksessa ja pitivät esitelmiä. Tarvittiin kuitenkin paljon kärsivällisyyttä ennen kuin saatiin tuloksia. Sisar Mandé muistelee: ”Aloitin useita raamatuntutkisteluja. Mutta ennen pitkää paikalliset papit alkoivat vastustaa työtämme. Jotkut ihmiset sanoivat, että pappi kielsi heitä kuuntelemasta todistajia tai ottamasta näitä vastaan kotiinsa, koska nämä ovat paholaisen asiamiehiä. Useat tutkisteluoppilaani lopettivat tutkimisen.” Hellittämättömyys tuotti kuitenkin tulosta.

Myös Michel Bouquet ja Richard Rose, joka oli erikoistienraivaaja, osallistuivat kiinnostuksen kasvattamiseen totuutta kohtaan tuolla alueella. Saint-Georgesissa oli tehty paljon todistustyötä, mutta vuodesta 1989 lähtien heidän oli määrä keskittyä tuon kaupungin ulkopuolella olevaan alueeseen. Hiljattain veli Rosella ja hänen vaimollaan oli etu käydä Gilead-koulu ensimmäisinä ranskanguayanalaisina tienraivaajina. Tätä nykyä he palvelevat Haitissa.

Kun jalansija oli saatu Oyapockjoen Ranskan Guayanan  puoleiselta rannalta, tehtiin järjestelyjä pienen alueen käymiseksi Brasilian puolelta jokea. Oiapoquen kaupungissa on 10000 asukasta, ja sinne on Saint-Georgesista noin 20 minuutin kanoottimatka. Veljet tajusivat pian, että siellä oli enemmän kiinnostusta kuin Saint-Georgesissa, joten he keskittyivät tuohon alueeseen. Veli Moreau muistelee: ”Meillä oli tapana yöpyä erään kaupan takahuoneessa. Olosuhteet eivät olleet helpot, vaikka eräs mukava nainen, joka kutsui itseään ’sisareksi’, tarjosikin meille yösijan ja astiallisen vettä peseytymiseen. Nuoret paikalliset tienraivaajat nauroivat, kun vaimoni Marylène valitti veden hajusta. Kaikki peseytyivät pimeässä takapihalla ja menivät nukkumaan. Seuraavana aamuna huomasimme kuitenkin kauhuksemme, että iso rotta oli hukkunut astiaan ja noussut pintaan.” Tämä ei kuitenkaan jättänyt varjoonsa niitä hyviä kokemuksia, joita heillä oli palveluksessa.

Veli Bouquet otti aloitteen ja osti maapalstan Oiapoquen kaupungista. Hän ja veli Rose sekä muut tienraivaajat ja cayennelaiset veljet rakensivat 80-paikkaisen valtakunnansalin, jonka yhteyteen tuli myös asuinhuone.

1990-luvulla da Costa -⁠niminen erikoistienraivaajapariskunta saapui Oiapoqueen auttamaan. He päättivät käydä kaikissa kouluissa ja tarjota rehtoreille kirjaa Nuoret kysyvät – käytännöllisiä vastauksia. He myös pyysivät lupaa tarjota tätä kirjaa kaikille oppilaille, ja saivat sen. Kuultuaan, mitä kirja käsitteli, kaikki oppilaat ja opettajat pyysivät saada kirjoja. Pariskunta levitti niitä 250.

Veli da Costa kertoo: ”Meillä oli erinomainen keskustelu paikallisen sotilasleirin komentajan kanssa, ja tarjosimme hänelle kirjaa Tieto joka johtaa ikuiseen elämään. Hän otti sen ja pyysi apua leirinsä miesten alkoholi- ja moraalittomuusongelman käsittelemiseen. Tarjouduimme pitämään miehille puheen. Komentaja piti ideasta ja lupasi, että  seuraavalla viikolla paikalla olisi pieni joukko kuulijoita. Kun tulimme pitämään puhetta, meitä odotti 140 sotilasta. Kaikki kuuntelivat tarkkaavaisesti, mitä sanoimme. Levitimme 70 lehteä; mukanamme ei ollut enempää, koska emme olleet odottaneet tapaavamme niin monia ihmisiä kokouksessamme. Tämä järjestely jatkui viikkoja. Koska nämä sotilaat eivät jää yhteen paikkaan pitkäksi aikaa, kadotimme yhteyden moniin heistä.” Monet kuitenkin osoittivat vastakaikua annettuun apuun.

Nuori nainen nimeltä Rosa oli tutkinut Raamattua todistajien kanssa Brasiliassa, mutta hän ei ollut omaksunut hyvää uutista täysin. Kun hän kuuli, että Ranskan Guayanassa voisi kultakaivoksessa työskentelemällä ansaita paljon rahaa, hän jätti asuntonsa ja raamatuntutkistelunsa ja lähti Oiapoqueen aikomuksenaan mennä Ranskan Guayanaan laittomasti. Naishenkilön ei tietenkään olisi turvallista asua miesten joukossa kultakaivoksella keskellä metsää. Ennen kuin hän lähti kaivoksille, eräs huolestunut oiapoquelainen sisar auttoi häntä harkitsemaan tilannetta uudelleen. Häntä kosketti syvästi Matteuksen 6:25–34:ssä oleva Raamatun neuvo, ja hän muutti mielensä. Rosa vihki elämänsä Jehovalle ja palasi kotiin. Useiden vuosien erossaolon jälkeen hän palasi yhteen miehensä kanssa.

Oiapoquessa on nyt 25 julistajan seurakunta. Saint-Georgesissa olevien viiden julistajan ponnistelut tuottavat myös tulosta. Ensimmäinen Saint-Georgesin asukas, joka otti kannan totuuden puolelle, oli Jean René Mathurin. Nykyään hän palvelee avustavana palvelijana ja hänen vaimonsa vakituisena tienraivaajana.

Iloisia konventteja

Raamatun aikoina Jehovan palvelijoita neuvottiin kokoontumaan säännöllisesti yhteen palvomaan (5. Moos. 16: 1–17). Samoin konventit ovat olleet kohokohta nykyisille Jehovan palvojille Ranskan Guayanassa. Silloinkin kun julistajia oli vain vähän, veljet eivät kartelleet vastuuta järjestää konventteja. Muuan veli muistelee: ”1960-luvulla piirikonventtimme kestivät kahdeksan päivää. Raamatullisia näytelmiä oli neljä. Näyttelijöiden piti oppia roolinsa ulkoa. Julistajia oli vain kourallinen, ja heidän piti tehdä kovasti työtä. Onneksi Martiniquesta ja Guadeloupesta tuli yleensä paljon veljiä auttamaan konventtijärjestelyissä.” Veljet arvostivat suuresti heidän läsnäoloaan. Monet muistelevat vieläkin mielellään päiviä, jolloin useimmat paikalliset veljet menivät lentokentälle toivottamaan Martiniquesta ja Guadeloupesta saapuvat konventtivieraat tervetulleiksi.

Nämä kokoontumiset olivat tosiaan iloisia tilaisuuksia. Jokainen konventti oli hengellinen juhla, ja veljistä tuntui samalta kuin israelilaisista, joille Jehova sanoi: ”Teidän on iloittava Jehovan, Jumalanne, edessä.” (3. Moos. 23:40.)

Kokeneemmilla veljillä oli kova kiire. He huolehtivat konventtijärjestelyistä, pitivät puheita ja usein näyttelivät monissa näytelmissä. Ei ollut epätavallista, että veli oli mukana kolmessa näytelmässä ja piti viisi kuusi puhetta.

Työtä lisäsi se, että lounasaikaan valmistettiin ja tarjottiin tukeva ateria. Ruokalistalla oli toisinaan porsasta, sisiliskoa, kultajänistä, kilpikonnaa ja vyötiäistä. Joskus veljien täytyi konventin aikana metsästää tai kalastaa tarjottava ruoka.

Konventtipaikkojen löytäminen on aina ollut haaste. Aluksi käytettiin Valardien kotia. Veljet rakensivat pihalle katoksen, ja joka vuosi katosta laajennettiin, jotta kasvava yleisö mahtuisi sen alle. Kun läsnäolijamäärä ylitti 200 rajan, oli kuitenkin välttämätöntä etsiä tilavampi paikka. Ensin ainoat paikat, joita he saattoivat vuokrata, olivat käsi-  tai koripallokentät. Veljet rakensivat lavan ja pyysivät läsnäolijoita tuomaan omat tuolit mukanaan. Se ei ollut helppoa, mutta veljet suhtautuivat asiaan myönteisesti. Nuoret eivät koskaan epäröineet antaa istumapaikkaansa vanhemmille, vaikka se merkitsi sitä, että he saattoivat joutua seisomaan koko päivän.

Vuosien ajan konventteja varten vuokrattiin tanssisaleja. Kun lauantain ohjelma päättyi, veljien täytyi tyhjentää sali nopeasti, koska muusikot saapuivat valmistautumaan koko yön kestäviin tansseihin. Aikaisin aamulla veljet palasivat siivoamaan salin ja laittamaan kaiken kuntoon sunnuntain aamupäiväohjelmaa varten. Tämä ei tietenkään ollut sellainen paikka, joka on yleensä ihmisten mielestä sopiva uskonnollisten kokousten pitämiseen. Kun veljet kokoontuivat Guyana Palacessa, Au Soleil Levantissa ja Au Canarissa, alueen ihmiset pilkkasivat heitä. Ajan kuluessa nämäkin paikat kävivät liian ahtaiksi konventtien kasvavalle läsnäolijamäärälle.

Lopulta veljet päättivät rakentaa oman konventtisalin, joka olisi samantyylinen kuin Martiniquen ja Guadeloupen konventtisalit. Se oli metallirunkoinen sali, jossa oli galvanoidusta pellistä tehty katto, ja se oli tarpeeksi suuri noin tuhannelle ihmiselle, mutta se voitiin kuitenkin helposti purkaa osiin. Seuraavaksi piti löytää maapalsta, johon konventtisali voitaisiin pystyttää. Jean-Daniel Michotte antoi osan tontistaan tähän käyttöön. Tämä järjestely oli voimassa useita vuosia.

Erikoinen rakennushanke

Kun kiinnostus totuutta kohtaan kasvoi, suurempi konventtisali tuli välttämättömäksi. Veljet alkoivat etsiä tonttia, jolle mahtuisi 2000-paikkainen konventtisali. Useiden vuosien etsinnän jälkeen he löysivät hyvällä paikalla sijaitsevan  ja kohtuuhintaisen 3 hehtaarin tontin. Koska paikallisilla veljillä ei ollut tarvittavaa kokemusta insinööri- ja rakennustaidoissa, Ranskan haaratoimistoa pyydettiin auttamaan. Suunnitteilla oleva hanke oli todella erikoinen. Se toteutettiin vuonna 1993. Hankkeeseen kuului 2000 neliömetrin konventtisali, viisi valtakunnansalia, kolme asuntoa erikoistienraivaajille ja kolme lähetyskotia, ja ne kaikki rakennettiin vain kahdessa kuukaudessa!

Suuri osa materiaaleista toimitettiin Ranskasta 32 suuressa kontissa. Lastissa tuli traktoreita, kuorma- ja linja-autoja, harkkoja, peltilevyjä ja muita rakennusmateriaaleja, samoin kuin paljon ruokaa. Hankkeessa mukana olleet Ranskan alueelliset rakennuskomiteat tekivät paljon työtä.

Hankkeen aikana noin 800 veljeä ja sisarta tuli omalla kustannuksellaan Ranskasta työskentelemään yhdessä 500 paikallisen veljen ja sisaren kanssa neljällä eri työmaalla. Läntisin työmaa sijaitsi 250 kilometrin päässä itäisimmästä, joten hyvä tiedonkulku oli tarpeen. Tuon kahden kuukauden jakson aikana ranskalaiset veljet tulivat maahan vuoroissa, mutta yhdessä vaiheessa rakennuksilla työskenteli yhtä aikaa 500 ranskalaista 422 paikallisen todistajan kanssa. Majoituksen järjestäminen kaikille työntekijöille oli haaste. Monet paikalliset perheet ottivat luokseen kaksi tai kolme ranskalaista rakentajaa; kukaan ei asunut hotellissa. Työntekijöille piti järjestää myös kuljetus. Yksi veli muistelee: ”Matkalla töihin ajoin lenkin ja vein rakentajia työmaalle, ja töiden jälkeen hain heidät. Teimme parhaamme, jotta työntekijät olisivat tunteneet olonsa mukavaksi.”

Suurin ryhmä oli Matouryssa, jonne nousi konventtisali (jonka yhteyteen tuli myös valtakunnansali), ja toiset olivat Sinnamaryssa rakentamassa valtakunnansalia ja pientä lähetyskotia. Manassa rakennettiin toista valtakunnansalia ja lähetyskotia. Sranantongonkieliselle alueelle Manaan  rakennettiin valtakunnansalia ja sen yhteyteen asuntoa erikoistienraivaajille. Saint-Laurentiin oli rakenteilla 330-paikkainen valtakunnansali ja kuuden hengen lähetyskoti. Salissa kokoontuu kaksi seurakuntaa. Tässä suuressa valtakunnansalissa pidetään sranantongonkielisiä konventteja, joissa on usein läsnä 600 henkeä.

Tämän mammuttimaisen rakennusurakan jälkeen jotkut ranskalaisista veljistä päättivät jäädä Ranskan Guayanaan. Sen lisäksi, että he ovat auttaneet seurakuntia rakennustaidoillaan, he ovat olleet siunaukseksi niille palvelemalla vanhimpina, avustavina palvelijoina ja rakennuskomiteoiden jäseninä. Myöhemmin jotkut heistä olivat mukana rakentamassa uusia haaratoimistotiloja.

Tarvitaan haaratoimisto

Ranskan Guayanan haaratoimisto aloitti toimintansa vuonna 1990 eräässä vuokra-asunnossa Montjolyssa, lähellä pääkaupunkia sijaitsevassa kaupungissa. David Moreau nimitettiin palvelemaan haaratoimistokomitean koordinaattorina. Samalla kun hän oli palvellut Martiniquessa valmistuttuaan Gileadista vuonna 1981, hän oli monesti hoitanut tehtäviä Ranskan Guayanassa. Hänen lisäkseen haaratoimistokomiteaan kuuluivat Jean-Daniel Michotte, Paul Chong Wing ja Eric Couzinet. Myöhemmin heidän kanssaan määrättiin palvelemaan Christian Belotti. Seurakunnat arvostivat suuresti sitä, että he saivat ohjausta paikallisesti sellaisten kypsien veljien kautta, jotka tunsivat hyvin heidän tarpeensa.

Kun haaratoimisto perustettiin, Valtakunnan julistajia oli tässä maassa yksi jokaista 173:a asukasta kohti. 660 julistajan joukossa oli 14 lähetystyöntekijää, jotka oli määrätty eri puolille maata. Julistajien määrän jatkuva kasvu – joka joinakin vuosina oli jopa 18 prosenttia – teki  välttämättömäksi etsiä sopivampia tiloja toimistolle. Vuonna 1992 haaratoimisto muutti Matouryyn, lyhyen matkan päähän Cayennesta. Sitten vuonna 1995 hallintoelin myönsi luvan rakentaa paremmin tarpeitamme vastaavat tilat. Vaadittiin kaksi vuotta työtä, ennen kuin uudesta rakennuskompleksista tuli todellisuutta. Se oli veljille suuri ilon lähde ja koitui erinomaiseksi todistukseksi!

Palveluksen haasteita

Hyvän uutisen saarnaaminen tässä maassa kysyy kovaa työtä, uhrautuvaisuutta ja rakkautta. Vilpittömät raamatuntutkisteluoppilaat panevat tämän merkille. Yksi heistä sanoi kanssaan tutkivalle todistajalle: ”Voin todella nähdä sen rakkauden ja uhrautuvuuden, jota osoitat minua kohtaan. Kuukausien ajan tulit säännöllisesti opettamaan minulle hyvää uutista, vaikka olisi satanutkin. Kiitokseksi minä tulen kokouksiinne joka sunnuntai.” Niin hän tekikin ja toi jopa joitakin ystäviään mukanaan.

Toisinaan julistajien täytyy kulkea ojan yli laitettua puunrunkoa pitkin päästäkseen paikkaan, jossa on määrä johtaa tutkistelua. Silloin kun runko puoliksi kelluu vedessä, tämä on entistä vaikeampaa. David Moreau oli juuri kulkemassa runkoa pitkin erään tienraivaajasisaren edellä kädet ojennettuina sivuille tasapainon säilyttämiseksi, kun hän kuuli molskahduksen takanaan. Sisar kiipesi rohkeasti takaisin puunrungolle, peseytyi perille päästyään ja johti raamatuntutkistelun kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Toisessa paikassa veli Bouquet saapui kanootilla erääseen kylään, kun oli laskuveden aika ja joentörmä oli paksun liejun peitossa. Kävellessään kylää kohti hän vajosi mutaan  polviaan myöten. Mutaosuutta jatkui noin 25 metriä, minkä jälkeen hän vihdoin pääsi kuivalle maalle. Ystävälliset kyläläiset antoivat hänelle vettä jalkojen pesua varten; sitten hän aloitti palveluksensa.

Intiaanien tavoittaminen on vaikeaa kylien syrjäisen sijainnin ja kielten eroavuuksien vuoksi. Mutta siihen on muitakin syitä. Hallitus yrittää suojella näitä alueita sivistyksen hyökkäyksiltä, ja siksi se rajoittaa ihmisten pääsyä niille. Järjestelmällinen saarnaaminen on kiellettyä heidän kylissään. Kun intiaanit käyvät lähikylissä ostamassa välttämättömyystarvikkeita, Jehovan todistajat yrittävät kuitenkin kertoa heille siitä suurenmoisesta toivosta, että tulee maailma, jossa ei ole mitään sairauksia, kuten malariaa, joka vitsaa monia ihmisiä täällä.

 Joillekuille sopimusten pitäminen ja kokouksiin tuleminen tiettyyn aikaan vaatii suurta muutosta ajattelutavassa. Kolmekymmentä vuotta sitten intiaanit eivät koskaan pitäneet kelloa, eikä kenelläkään ollut kiire. Se että kokouksiin piti tulla ajoissa, oli jotakin uutta. Yksi sisar oli kiitollinen, kun hän ehti kokoukseen rukouksen aikana, mutta huomasi sitten, että se olikin loppurukous! Erään toisen kerran lähetystyöntekijä, joka oli saarnaamassa Saint-Georgesissa, kysyi eräältä mieheltä, oliko Réginan kylä kaukana. ”Ei se ole kaukana”, mies vastasi. ”No miten kaukana se on?” lähetystyöntekijä kysyi. ”Vain yhdeksän päivän kävelymatkan päässä.” Tämä näkemys ajasta osoittaa myös, miksi jotkut lykkäävät päätöstään palvella Jumalaa, vaikka he pitävät totuudesta.

Joidenkuiden on täytynyt tehdä valinta heimon sääntöjen ja Raamatun periaatteiden välillä perhe-elämään liittyvissä asioissa. Toisinaan heidän päätöksensä kulkea Jehovan teitä on johtanut kylän päällikön raivostumiseen. Yhdessä kylässä päällikkö tuomitsi tuolla alueella toimivan erikoistienraivaajan ja hänen vaimonsa kuolemaan. Välttyäkseen teloitukselta he pakenivat kylästä, ja heidät määrättiin palvelemaan toiseen paikkaan 300 kilometrin päähän.

Näistä haasteista huolimatta ihmiset kaikenlaisista taustoista ja yhteiskuntaluokista vastaavat myönteisesti kehotukseen: ”Joka tahtoo, ottakoon elämän vettä ilmaiseksi.” (Ilm. 22:17.) Kuluneena vuonna hyvää uutista saarnasi Ranskan Guayanassa enimmillään 1500 julistajaa. Raamatuntutkisteluja, joita kiinnostuneille johdettiin, oli keskimäärin 2288. Kristuksen kuoleman muistonvietossa 19. huhtikuuta oli läsnä 5293. Rukoilemme hartaasti, että vielä monet omaksuisivat totuuden ja tulisivat Jeesuksen Kristuksen tosi opetuslapsiksi.

 [Kokosivun kuva s. 224]

[Kuva s. 228]

Olga Laaland

[Kuva s. 230]

Christian Bonecaze (vasemmalla) ja Xavier Noll

[Kuvat s. 234]

Michel ja Jeanne Valard

[Kuva s. 237]

Constance ja Edmogène Fléreau

[Kuvat s. 238]

1) Laudoista tehty tie sademetsässä, 2) Eric Couzinet ja Michel Bouquet tavaroineen, 3) intiaanikylä

[Kuva s. 241]

Elie ja Lucette Régalade

 [Kuvat s. 251]

Kaksikuukautinen kansainvälinen rakennushanke: 1) konventtisali Matouryssa; valtakunnansaleja ja muita tiloja: 2 ja 3) Manassa, 4) Saint-Laurentissa ja 5) Sinnamaryssa; 6) työhön osallistui ranskanguayanalaisia todistajia yhdessä satojen ranskalaisten kanssa

[Kuvat s. 252, 253]

Ranskan Guayanan haaratoimisto ja Betel-koti sekä haaratoimistokomitea (vasemmalta oikealle): Paul Chong Wing, David Moreau, Jean-Daniel Michotte, Eric Couzinet