Curaçao

Aruba, Bonaire ja Curaçao tunnetaan ABC-saarina. Ne sijaitsevat Venezuelan rannikon edustalla, ja niiden kauneus on aivan omaa luokkaansa. Ne eivät ole muiden Karibianmeren saarten tapaan reheviä, mutta niissä on kauniita aavikoita ja öiseen aikaan salaperäisiä varjoja sekä päivisin voimakkaita, vastakohtaisia värejä.

Sateiden vähäisyyden vuoksi maisemaa hallitsevat alueella hyvin viihtyvät jättiläiskaktukset, joiden ylväin edustaja on kadushi. Täällä menestyy myös dividivi, puu, jonka tunnusomainen piirre on epätavallinen, vino latvusto. Plantaasien rakennukset piirtyvät äänettömien vartiomiesten tavoin sinitaivasta vasten muistutuksena siirtomaamenneisyydestä. Vuohia vaeltelee maaseudulla ja puikkelehtii teiden poikki.

Aruba ja Bonaire ovat ylpeitä vilkkaasta turismistaan, kun taas Curaçao on riippuvainen tuloista, joita saadaan öljynjalostuksesta ja kansainvälisestä kaupasta. Kunkin saaren tyypillinen piirre on merivettä tislaava suolanpoistolaitos, jolla tuotetaan juomavettä asukkaille ja höyryä sähköä varten.

Espanjalaiset löysivät nämä saaret 1400-luvulla, ja tällä hetkellä niiden väkiluku on vajaat 250000. Myöhemmin alankomaalaiset ottivat saaret haltuunsa, ja vaikka ne olivatkin lyhyitä jaksoja ranskalaisten ja englantilaisten valvonnassa, ne palasivat Alankomaille vuonna 1815. Vuodesta 1954 lähtien Alankomaiden Antillien valtioliitolla, johon kuuluvat ABC-saaret ja kolme saarta Leewardsaarten ryhmästä, on  ollut autonominen asema sisäisissä asioissa. Vuonna 1986 Aruballe myönnettiin status aparte eli erillisasema.

Kulttuuri ja kieli

Alankomaiden hallinnon alaisuudessa saaret saavat nauttia uskonnollisen suvaitsevuuden ilmapiiristä. Asukkaat ovat valtaosaltaan roomalaiskatolisia, vaikka suuria protestanttiryhmiäkin on. Curaçaossa on myös voimakas juutalainen yhteisö. Ihmisiä 40–50:stä eri kansasta elää rauhaisasti yhdessä rodullisesti tasavertaisessa yhteiskunnassa. Vaikka näillä ihmisillä on yhteinen kieli, kullakin saarella on oma tunnusmerkillinen identiteettinsä. Juuri tähän monivivahteiseen yhteiskuntaan Raamatun totuus juurtui, ja se on jatkanut menestystään.

Ihmiset ovat monikielisiä, ja he tapaavat unohtaa, mitä kieltä ovat milloinkin puhumassa, koska siirtyminen kielestä toiseen on niin normaalia. Vaikka hollanti on virallinen kieli ja englantia ja espanjaa käytetään laajalti liikealalla, asukkaiden äidinkieli on papiamento. Yhden teorian mukaan  papiamento olisi kehittynyt Kap Verden saarilla Länsi-Afrikassa ennen 1600-lukua. Portugalilaiset käyttivät noita saaria tukikohtana ryöstöretkillään Afrikkaan, ja jotta afrikkalaiset ja portugalilaiset olisivat voineet kommunikoida keskenään, syntyi uusi kreolikieli – afrikkalaisten kielten ja portugalin sekoitus. Kieltä, jolla eri kieliryhmiin kuuluvat voivat viestiä keskenään, sanotaan lingua francaksi. Myöhemmin saarille tuodut orjat ottivat tämän kielen käyttöönsä. Vuosien varrella se on saanut vaikutteita hollannin, espanjan, englannin ja ranskan kielistä. Siten papiamentosta tuli näiden kaikkien kielten sekoitus.

Orjien kehittämä ja saarille tuoma yhteiskieli oli pohjimmiltaan silta, joka poisti ihmisten välisen viestintäkuilun ja yhdisti heitä. Käyttöön otettiin kuitenkin myös toinen lingua franca, kieli josta puhutaan Sefanjan 3:9:ssä: ”Silloin minä muutan kansoille puhtaan kielen, jotta ne kaikki huutaisivat avukseen Jehovan nimeä palvellakseen häntä olka olkaa vasten.” Juuri tämä ”puhdas kieli” on paitsi yhdistänyt jotkut saarelaiset – auttanut heitä ylittämään sosiaaliset, rodulliset ja joskus kansalliset eroavuudet – myös liittänyt heidät Jehovan todistajien maailmanlaajuiseen yhteisöön. Niinpä vaikka alueella on erilliset papiamenton-, englannin-, espanjan- ja hollanninkieliset seurakunnat, Raamatun totuuden lingua franca yhdistää veljet lujalla rakkauden siteellä.

Totuus sarastaa

Ei tiedetä tarkkaan, miten totuuden ensi siemenet kylvettiin saarille. Nämä saaret olivat pitkään olleet roomalaiskatolisuuden linnake, ja totuuden valo valkeni lähes huomaamatta hälventäen saaria verhonneen pimeyden. 1920-luvun loppupuolella ja 1930-luvulla tuolla alueella saarnasi useita ihmisiä. Myös eräs uskonnollisia kirjoja myynyt kulkukauppias kylvi tahattomasti totuuden siemeniä, sillä  hänen kirjojensa joukossa oli Jumalan järjestön valmistamia julkaisuja. Kauppiaan kaksi tytärtä, Pearl ja Ruby, työskentelivät hänen rinnallaan, ja vuosia myöhemmin heistä tuli Jehovan todistajia. Molemmat ovat pysyneet uskollisina tähän päivään asti.

Vuonna 1940 trinidadilainen veli Brown, joka oli työssä öljynjalostamossa, kastoi ensimmäiset ihmiset Curaçaossa – viisi henkeä, joiden kanssa hän oli tutkinut. Heidän joukossaan olivat Martin ja Wilhelmina Naarendorp ja Eduard van Marl, jotka kaikki olivat kotoisin Surinamesta.

Anita Libretto, Naarendorpien tytär, muistelee: ”Olin kuusivuotias vuonna 1940. Muistan, että vanhempani tutkivat englantia puhuvan veljen kanssa. He puhuivat vain hollantia ja hädin tuskin ymmärsivät englantia, mutta he ponnistelivat eteenpäin, ja puolen vuoden kuluttua heidät kastettiin. Kodissamme pidettiin kokouksia, mutta ne eivät olleet aivan yhtä hyvin järjestettyjä kuin nykyään. Ne olivat tutkisteluiltoja, jotka kestivät yli puolenyön vanhempieni yrittäessä vaivoin ymmärtää englanninkielisiä kirjoja.” Saarnaaminen tapahtui pääosin englanniksi, koska tuo piskuinen ryhmä ei osannut sujuvasti papiamentoa eikä tuolla kielellä ollut mitään kirjallisuutta.

Paikalliset ihmiset eivät yleensä olleet tottuneet lukemaan Raamattua, koska katolinen kirkko kielsi sen. Ei ollut epätavallista, että papit takavarikoivat löytämänsä  Raamatut. Aluksi yhdellä heistä oli tapana seurata veljiä ympäriinsä, polkea jalkaansa ja karjua: ”Jättäkää lampaani rauhaan!”

Siemeniä kylvetään Arubassa ja Bonairessa

Vuonna 1943 entinen adventisti John Hypolite vieraili Martin Naarendorpin kanssa Arubassa, jossa he viettivät lomansa julistaen hyvää uutista. Kaikesta päätellen he olivat ensimmäiset, jotka saarnasivat hyvää uutista tuolla seudulla. Heidän palattuaan Curaçaoon veli Hypolite kirjoitti päätoimistoon Brooklyniin ja pyysi apua kentälle. Kolme vuotta myöhemmin saapui lähetystyöntekijöitä, mutta veli Hypolite oli valitettavasti tuolloin jo kuollut. John Hypoliten kaltaiset pelottomat curaçaolaisveljet olivat kuitenkin noudattaneet Saarnaajan 11:6:n kehotusta ja kylväneet runsaskätisesti siementä, joka oli myöhemmin itävä ja orastava.

Vuonna 1944 Edmund Cummings Grenadasta ja  Woodworth Mills Trinidadista saapuivat Arubaan. He menivät työhön öljynjalostamoon San Nicolasiin. Koska San Nicolasin kaupunki sijaitsee saaren itäpäässä, se kuhisi maahanmuuttajia, jotka olivat tulleet öljynjalostamoon eri puolilta Länsi-Intiaa. Veli Mills, joka oli erityisen innostava puhuja, antoi valtavan sysäyksen hyvän uutisen saarnaamiselle. Maaliskuun 8. päivänä 1946 veljet Mills ja Cummings perustivat ensimmäisen englanninkielisen seurakunnan San Nicolasiin. Seurakunnassa oli 11 julistajaa, ja veli Mills oli seurakunnan ryhmänpalvelija.

Ensimmäinen kastetilaisuus pidettiin siellä 9. kesäkuuta 1946. Neljän kastetun joukossa olivat Timothy J. Campbell ja Wilfred Rogers, ja vuoden 1946 loppuun mennessä julistajien määrä oli kaksinkertaistunut. Myöhemmin seurakuntaan liittyi maahan muuttaneita todistajia, muiden muassa  Buitenmanit, De Freitasit, Campbellit, Scottit, Potterit, Myerit, Titret ja Faustinit.

Veli Mills menestyi varsin hyvin vapaamuotoisen todistamisen saralla, ja yksi hänen työtovereistaan, Oris-niminen pikakirjoittaja, osoitti vastakaikua. Hän meni kasteelle tammikuussa 1947. Veli Mills sai paitsi sisaren myös morsiamen, sillä hän ja Oris avioituivat myöhemmin. Vuonna 1956 heidät kutsuttiin Gileadin 27. kurssille ja määrättiin sen jälkeen Nigeriaan.

Vuoteen 1950 asti Arubassa saarnattiin pääasiassa San Nicolasissa, koska valtaosa sen asukkaista puhui englantia ja veljien papiamenton kielen taito oli heikko. Siihen mennessä ei kukaan arubalainen ollut omaksunut totuutta. Katolisen kirkon heltymätön vastustus nostatti muutoin ystävälliset arubalaiset todistajia vastaan ja hidasti työn edistymistä. Alkuaikoina oli aivan tavanomaista, että raivostunut ovenavaaja ajoi takaa todistajaa viidakkoveitsi viuhuen. Toisinaan veljien päälle heitettiin kuumaa vettä tai heidän kimppuunsa usutettiin koiria. Joskus ovenavaajat kutsuivat veljet sisään ja kävelivät sitten tiehensä jättäen veljet istumaan paikalleen. Saarilla on loukkaus olla huolehtimatta vieraista.

 Arubalaistienraivaaja Edwina Stroop muistelee: ”Papeilla oli tapana terrorisoida ihmisiä sanomalla heille, että he langettaisivat heidän päälleen kirouksen, jos he lähtisivät kirkosta.” Tämä ei kuitenkaan vaimentanut veljien intoa, sillä rakkaus Jehovaan ja lähimmäisiin kannusti heitä jatkamaan hellittämättä.

Joidenkin aavikkokasvien siemenet ovat vuosikymmeniä lepotilassa, kunnes ne sopivan sademäärän jälkeen itävät ja tuottavat lopulta upeita kukkia. Samoin oli Jacobo Reinan laita, joka toimi tullivirkailijana Bonairessa. Hän hankki kirjan Luominen vuonna 1928. Vaikka hän oli syntynyt roomalaiskatoliseen perheeseen, hän oli tutkinut protestanttisia uskontoja, muttei ollut silti koskaan tyytyväinen. Lukiessaan kirjaa Luominen hän tunnisti totuuden soinnin. Kirjassa lueteltiin muita Jehovan palvelijoiden julkaisemia kirjoja, mutta Jacobo ei onnistunut hankkimaan niitä. Vasta 19 vuotta myöhemmin, käydessään tapaamassa sisartaan Curaçaossa vuonna 1947, hän tapasi lähetystyöntekijän, joka tutki hänen siskonsa kanssa. Jacobo kysyi, oliko lähetystyöntekijällä kirjoja, jotka mainittiin luettelossa, jota hän oli pitänyt lompakossaan kaikki nämä vuodet. Hän otti kaiken lähetystyöntekijän laukussa olleen kirjallisuuden, ainakin 7 kirjaa ja 13 kirjasta, ja tilasi Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet. Hänen hengellinen ruokahalunsa, joka oli herännyt kauan aikaa sitten, tulisi vihdoin tyydytetyksi. Totuuden siemenet, jotka olivat olleet vuosikausia lepotilassa, saisivat nyt kasvamiseen tarvitsemansa veden.

 Ensimmäiset lähetystyöntekijät saapuvat Curaçaoon

Toukokuun 16. päivänä 1946 Gileadin kuudennelta kurssilta valmistuneet Thomas Russell Yeatts ja hänen vaimonsa Hazel saapuivat Curaçaoon, joka oli lähes koskematonta aluetta. Veli Yeattsilla oli oleva suunnaton vaikutus saarilla tehtävään työhön, ja hän pysyi tehtävässään yli 50 vuotta, kunnes hän kuoli vuonna 1999. Lyhyttä keskeytystä lukuun ottamatta hän valvoi haaratoimistoa vuodesta 1950 vuoteen 1994. Pettämättömän huumorinsa, rajattoman optimisminsa ja järkkymättömän uskonsa vuoksi hän sai nähdä Valtakunnan saarnaamistyön laajenevan suuresti.

Hazel, aviomiehensä luotettava tukija, on pysynyt uskollisesti alueella aina tähän päivään asti, ja hän on rohkaisun lähde kaikille. Hän muistaa heidän saapumisensa lentokentälle, jossa veljet Naarendorp ja van Marl sekä Clement Fleming, joka silloin oli kiinnostunut, lausuivat heidät lämpimästi tervetulleiksi.

Clement oli hankkinut kirjan Lapset, lukenut sen ja tullut vakuuttuneeksi siitä, että oli löytänyt totuuden. Hän oli nuorena lähtenyt roomalaiskatolisesta kirkosta, koska oli  ollut eri mieltä monista sen opetuksista. Myöhemmin hän alkoi olla tekemisissä todistajien kanssa, joten hän oli paikalla toivottamassa ensimmäiset lähetystyöntekijät tervetulleiksi. Vastasaapunut lähetystyöntekijä Russell Yeatts kastoi hänet heinäkuussa 1946. Veli Fleming on yhä Valtakunnan julistaja. Hän kertoo: ”93-vuotiaanakaan en ole luopunut toivosta olla niiden joukossa, jotka menevät uuteen järjestelmään Harmagedonin läpi kuolematta koskaan.” Miten erinomainen esimerkki uskosta ja kestävyydestä!

Sisar Yeatts kertoo: ”Meidät kuljetettiin lentokentältä kahden huoneen asuntoon, joka sijaitsi siansaparoita ja suolakalaa myyvän kaupan yläpuolella. Asunnossa ei ollut huonekaluja eikä kylpyhuonetta, joten meidän täytyi peseytyä alakerrassa seuraavat puoli vuotta, kunnes löysimme paremman asunnon.” Vaikka Hazeliin iski kerran toisensa jälkeen punatauti, hän ja Russell eivät lannistuneet. Veli Yeatts kirjoitti vuosia myöhemmin: ”Elämää, varsinkaan Jehovan sananpalvelijan elämää, eivät tee mielenkiintoiseksi olosuhteet,  maisemat eikä edes kieli, vaan ihmiset. Ja heitä on joka määräalueella.”

Opiskellessaan paikallista papiamenton kieltä näiden rohkeiden lähetystyöntekijöiden oli määrä samalla opettaa Curaçaon asukkaille puhdasta kieltä, totuuden lingua francaa. Yksi heistä oli Camilio Girigoria, ensimmäinen sikäläinen, joka kastettiin vuonna 1950. Hän oli ollut työssä öljynjalostamossa ja tullut kosketuksiin totuuden kanssa keskustellessaan eri veljien, esimerkiksi innokkaan hyvän uutisen julistajan, Henricus Hassellin, kanssa. Tätä nykyä 78-vuotias Camilio on vanhin, ja hän on auttanut 24:ää ihmistä vihkiytymiseen asti. Vuonna 1946 lähetystyöntekijät muodostivat ensimmäisen englanninkielisen seurakunnan Curaçaoon, mutta ensimmäinen papiamentonkielinen seurakunta perustettiin vasta vuonna 1954.

Totuuden valo loistaa edelleen Arubassa

Heinäkuussa 1949 Henry ja Alice Tweed, Gileadin 12. kurssilta valmistunut kanadalainen pariskunta, matkustivat Arubaan, missä heillä oli merkittävä osa puhtaan kielen opettamisessa. Henry oli pitkä ja laiha, ja  hän oli tunnettu ystävällisestä ja hyväntahtoisesta luonteenlaadustaan; Alice taas tunnettiin terävästä älystään ja väsymättömästä tarmostaan palveluksessa. He olivat ainoat lähetystyöntekijät, jotka asuivat ja työskentelivät kaikilla kolmella saarella, ja heitä muistetaan lämpimästi vielä vuosikymmeniä myöhemmin heidän uhrautuvan henkensä ja intonsa vuoksi.

Vuonna 1950 William Yeatts (Russellin serkku) ja hänen vaimonsa Mary valmistuivat Gileadin 14. kurssilta, ja heidät määrättiin Curaçaoon. Vuonna 1953 he siirtyivät Arubaan. Lähes 50 vuotta myöhemmin he ovat yhä määräalueellaan – erinomaisia esimerkkejä uskosta ja kestävyydestä. Ajan mittaan Mary tultiin tuntemaan aivan erityisestä palvelusinnostaan. Hän oli aina todistustyön eturintamassa, kun taas Bill keskittyi raamatullisten julkaisujen kääntämiseen. Ennen Billin ja Maryn saapumista alueen kaksi englanninkielistä seurakuntaa eivät olleet juuri edistyneet paikallisten asukkaiden auttamisessa. Bill ja Mary alkoivat kärsivällisesti ja järjestelmällisesti kylvää totuuden siemeniä papiamentoa puhuvien arubalaisten parissa. Pikkuhiljaa heidän ponnistelunsa alkoivat tuottaa tulosta. Bill muistelee: ”Aloimme pitää Vartiotornin tutkisteluja suuren kwihi-puun alla lähetyskodin pihalla. Joskus läsnä oli jopa sata henkeä. Istuimme katolisen  kirkon käytöstä poistamilla penkeillä.” Kristuksen kuoleman muistonvietto pidettiin vuonna 1954, ja sen jälkeen järjestettiin seurakunnan kirjantutkistelu papiamentoksi.

Ensimmäinen arubalainen oppii Raamatun totuuden

Gabriel Henriquezilla oli nuorena miehenä toisinaan tapana juoda viikonloppuisin niin paljon, ettei hän pystynyt maanantaiaamuna menemään työhönsä öljynjalostamoon. Hänen esimiehensä halusi hänen parantavan elämäntyyliään, ja vaikka hän itse oli ateisti, hän tilasi Gabrielille lahjaksi Herätkää!-lehden luottaen siihen, että siitä olisi apua. Myöhemmin Gabriel tuli kosketuksiin Tweedien kanssa, jotka tutkivat Raamattua hänen appensa kanssa. Koska tutkistelukirja oli espanjankielinen, Gabriel toimi tulkkina. Pian Gabrielinkin kiinnostus kasvoi, ja vuonna 1953 Bill ja Mary Yeatts alkoivat tutkia hänen kanssaan. Gabriel sanoo: ”Sain vihdoinkin vastaukset kaikkiin kysymyksiini.” Vuonna 1954 hän vihki elämänsä Jehovalle, ja hänestä tuli ensimmäinen kastettu arubalainen.

Ensimmäinen papiamentonkielinen seurakunta, johon kuului 16 julistajaa, perustettiin vuonna 1956, ja palvelusvuoden 1957 päättyessä seurakunnassa raportoi 26 julistajaa. Kun arubalaisten silmät avautuvat näkemään Suuren Babylonin väärät opetukset ja he pääsevät ihmispelostaan, he alkavat rakastaa totuutta ja julistaa innokkaasti hyvää uutista (Ilm. 17:5). Yksi heistä oli Daniel Webb. Hän ja hänen vaimonsa Ninita, joka aluksi oli vastaan,  omaksuivat totuuden, ja molemmista tuli innokkaita Valtakunnan julistajia. Noudattaisivatko toiset heidän esimerkkiään?

Danielin tavoin monet muutkin oppivat totuuden ja antoivat sen muovata omaa ja perheensä elämää. Pedro Rasmijn oli yksi heistä. Eräänä päivänä kotiin tullessaan Pedro huomasi, että hänen äitinsä Maria, harras katolilainen, oli hävittänyt hänen kirjansa. Koska hän ei ollut vielä pukenut ylleen uutta persoonallisuutta, hän kosti rikkomalla äitinsä uskonnolliset kuvat. Järkyttyneenä Maria valitti asiasta papille, mutta tämä sanoi, että Pedro oli oikeassa uskoessaan, että kuvat olivat arvottomia! Närkästyneenä hän ajoi papin pois ja päätti ottaa selvää Raamatusta. Pian Maria ja hänen miehensä Genaro vihkivät elämänsä Jehovalle. Tällä hetkellä he ja heidän 11 lastaan, 26 lastenlastaan ja yksi lapsenlapsenlapsi – yhteensä 40 henkeä – palvelevat Jehovaa!

Marian vävy Daniel van der Linde meni kasteelle, vaikka hänen vanhempansa hylkäsivät hänet. Daniel kesti  kotoa pois ajamisen ja katolisen papin lyönnit varmana siitä, että hänellä oli totuus. Tällaisesta vastustuksesta huolimatta Daniel katsoo olevansa siunatussa asemassa, koska Jehova on käyttänyt häntä monien auttamisessa oppimaan Raamatun totuuden. Hänen tyttärensä Prisquela ja tämän mies Manuel käyvät työssä Curaçaon haaratoimiston käännöstoimistossa. Myös toisen vävyn, Tonyn, täytyi ilmaista suurta uskoa Jehovaan ja hänen lupauksiinsa vahvistaa meitä, sillä hän sairastui ja hänelle täytyi tehdä viisi leikkausta. Tony sanoo: ”Lääkärit ovat luopuneet toivosta minun osaltani, mutta rukoilen jatkuvasti Jehovalta voimaa. Lihalliset veljeni, jotka ovat enemmän tai vähemmän hylänneet minut, voivat nähdä, että minulla on tuhansia hengellisiä veljiä ympäri maailmaa.” (Mark. 10:29, 30.)

Edistystä saarilla

Gileadin 20. kurssilta valmistuneen Albert Suhrin täytyi lähteä Curaçaosta vuonna 1965 huonon terveyden vuoksi, mutta hän jätti jälkeensä erinomaisia ”suosituskirjeitä” (2. Kor. 3:1, 2). Yksi heistä, Olive Rogers, aloitti vakituisen tienraivauksen syyskuussa 1951. Olive oli asunut vihkimättä erään miehen kanssa 17 vuotta. Mutta kun hän oppi Jehovan korkeat mittapuut, hän jätti miehen. Mies kosi myöhemmin, mutta Olive vastasi kieltävästi, meni kasteelle, liittyi tienraivaajien riveihin ja pysyi tuossa työssä lähes 40 vuotta, kunnes sairastui. Sisar Rogers saatettiin nähdä kaikkialla iloisesti ”haravoimassa” aluettaan. Nykyään ihmiset kertovat sykähdyttäviä tarinoita tästä  sisaresta. Hän pystyi sisunsa ja sitkeytensä ansiosta auttamaan monia, myös isoja perheitä, vihkimään elämänsä Jehovalle.

Nykyään Antilleilla ja Arubassa on monia uutteria perheitä, jotka palvelevat Jehovaa. Suuret perheet, esimerkiksi Marthat, Croeset, Dijkhoffit, Rasmijnit, Liketit, Faustinit, Ostianat ja Roemerit, muodostavat seurakuntien perustan ja myötävaikuttavat suuresti niiden vakauteen.

Hyväntahtoinen Eugene Richardson alkoi saada opetusta Jehovalta 15-vuotiaana. Vaikkei hänelle pidettykään varsinaista raamatuntutkistelua, hän edistyi tasaisesti käymällä kaikissa kokouksissa, ja hän meni kasteelle 17-vuotiaana. Vuonna 1956 hänet nimitettiin vakituiseksi tienraivaajaksi, mutta hänen edessään oli hänen omasta mielestään mitä suurin ongelma: hänellä ei ollut kulkuneuvoa. Hän sanoo: ”Määräalueeni oli 20 kilometrin päässä kotoa, joten ratkaistakseni ongelman vaihdoin pianoni polkupyörään. Perheeni oli kauhuissaan tästä kaupasta, ja vaikka siitä on jo 40 vuotta, he puhuvat siitä yhä. Minun kannaltani kauppa osoittautui kuitenkin hyvin käytännölliseksi, varsinkin kun minut määrättiin neljä kuukautta myöhemmin palvelemaan erikoistienraivaajana Banda Abaon vapaalla alueella.”

Uusi alue

Banda Abao, joka on maaseutua ja tunnetaan paikallisesti nimellä kunuku, sijaitsee Curaçaon länsipuolella ja käsittää  lähes puolet saaresta. Maasto on loivasti kumpuilevaa, ja seutu on jonkin verran vihreämpää kuin muu osa saaresta. Siellä täällä hajallaan olevat talot täplittävät maisemaa, joten alueen käyminen vaatii paljon aikaa. Clinton Williams, nuori innokas tienraivaaja hänkin, liittyi Eugenen seuraan, ja yhdessä he ryhtyivät työskentelemään tällä käymättömällä seudulla. Eugene muistelee: ”Alue ei ollut mitenkään helppo verrattuna saaren muuhun osaan. Ihmiset olivat hyvin ystävällisiä, ja heille oli hyvin miellyttävää puhua, mutta siihen se sitten yleensä jäikin. Työskentelimme siellä kuitenkin kaksi vuotta ja saimme suurenmoisia kokemuksia. Tapasin ensimmäisenä kuukautena miehen, joka lupasi ryhtyä todistajaksi, jos pystyisimme näyttämään toteen, että Jumalan valtakunta oli perustettu vuonna 1914. Ja todistaja hänestä tulikin, samoin kuin hänen vaimostaan ja lapsistaan. Myöhemmin puhuin erään naisen kanssa, joka sanoi, että hänen sisarenpoikansa oli hyvin kiinnostunut Raamatusta. Palasin vielä samana iltana ja todistin tuolle sisarenpojalle. Hänen nimensä oli Ciro Heide.”

Ulospäin suuntautunut Ciro kertoo tapauksen omalta näkökannaltaan: ”Olin hyvin harras katolilainen  ja tunsin katekismuksen niin hyvin, että saatoin opettaa sitä koulussa. Mutta jokin vaivasi minua aina. En voinut ymmärtää, miksi kirkonmenojen jättäminen väliin olisi kuolemansynti, jonka vuoksi joutuisi helvettiin, ellei sitä tunnustaisi pikaisesti. Eräänä päivänä ovellemme pyöräili muuan nuori mies, joka puhui tädilleni Raamatusta. Koska isotäti tiesi minun olevan kiinnostunut uskonnosta, hän pyysi miestä palaamaan, kun olisin kotona. Olin innokas tapaamaan tuon miehen, sillä uskoin tietäväni uskonnosta enemmän kuin hän. Eugene ilmaantuikin ovelleni vielä samana iltana. Menin sanattomaksi, kun hän huomautti, että apostolisessa uskontunnustuksessa, jonka lausuin joka päivä, Jeesuksen sanottiin menneen helvettiin. Koska olin lasketellut sitä ulkoa sen enempää ajattelematta, en ollut tajunnut sen merkitystä. Eniten minua hämmästytti se, että Eugene selitti kaiken Raamatun avulla, kun taas minä en kyennyt löytämään yhtäkään raamatunkohtaa. Siitä hetkestä pitäen elämäni sai kokonaan uuden suunnan, sillä aloin viipymättä tutkia.” Ciro meni myöhemmin kasteelle vaimonsa vastustuksesta huolimatta. Miehensä hyvän esimerkin johdosta  Ciron vaimokin omisti lopulta elämänsä Jehovalle. He ovat palvelleet Jehovaa uskollisesti 30 vuotta, ja Ciro on ollut vanhin 25 vuotta.

 Eugene kävi Gilead-koulun vuonna 1958, ja hänet määrättiin takaisin Banda Abaoon, missä liikkuminen oli yhä ongelma. Hän kertoo: ”Kenttäpalveluksessa meitä oli joskus 13 veljen ryhmä ja vain yksi auto – minun. Se merkitsi sitä, että minun oli ajettava kumpaankin suuntaan kaksi 30 kilometrin matkaa. Jätin ensimmäisen ryhmän alueelle ja kiiruhdin hakemaan seuraavaa. Myöhään iltapäivällä menettelin samalla tavoin kuin aamulla ja toin veljet takaisin kotiin. Olimme joka tapauksessa koko päivän palveluksessa. Se oli uuvuttavaa, mutta se toi iloa!” Eugenella oli myös etu palvella matkatyössä joitakin vuosia.

Muutoksia kunukussa

Vuonna 1959 Clinton Williams, joka myös oli valmistunut Gilead-koulusta noihin aikoihin, jatkoi työtä kunukussa. Hän avioitui myöhemmin innokkaan tienraivaajan, Eugenien, kanssa, jonka miellyttävä luonne voitti monien kiintymyksen. Vuonna 1970 perustettiin 17 julistajan seurakunta Zorgvliet bij Jan Kokin kylään, ja kokoukset pidettiin Pieters Kwiersien kotona. Erikoistienraivaajat Juana Pieters Kwiers ja hänen tyttärensä Esther työskentelivät kovasti Minguelin ja Koeimanin perheiden kanssa seurakunnan vahvistamiseksi. Vuoteen 1985 mennessä seurakunta oli kasvanut niin, että siinä oli 76 julistajaa ja kokouksissa kävi 125 henkeä. Tuona samana vuonna rakkaus sai jotkut yhdysvaltalaisveljet tarjoutumaan rakentamaan valtakunnansalin Pannekoekin kaupunkiin, ja vanha valtakunnansali muutettiin lähetyskodiksi. Julistajien määrä oli kahdessa vuodessa noussut 142:een, niin että vuonna 1987 perustettiin Tera Corán seurakunta.

Asunnon löytäminen tienraivaajille oli ainainen ongelma, ja Eugene muistaa, miten hänen täytyi kunnostaa tyhjillään ollut talo, joka oli vuohien valtaama. Häneltä kului viikkoja niiden ”parfyymin” hälventämiseen. Vuohenlihaa  pidetään paikallisena herkkuna. Siihen aikaan, kun konventeissa vielä valmistettiin ruokaa, se tehtiin vuosien ajan yleensä vuohesta, ja veljet viettivät miellyttäviä lounashetkiä nauttien vuohenlihasta valmistettua, hyvin maustettua ruokaa. Silloin tällöin liha oli kuitenkin pilaantunutta, mikä lisäsi WC:ssä käyntien määrää.

Russell Yeatts kertoi mielellään vuohesta nimeltä Mimi. Se söi kerran kolme Raamattua, useita laulu- ja muita kirjoja sekä lukuisia lehtiä. Sen omistaja Rita Matthews sanoi: ”Se söi niin paljon kirjallisuuttamme, että sanoimme sitä pyhäksi vuoheksi.” Mimi myytiin.

 Konventit edistävät rakkauden ja ykseyden henkeä

Sopivien kokouspaikkojen löytäminen – varsinkin konventteja varten – on vuosien varrella ollut ongelma. Max Garey Gileadin viidenneltä kurssilta organisoi ensimmäisen veljien omistaman valtakunnansalin rakentamisen Buena Vistaan Curaçaoon. Veljet omistautuivat täydestä sydämestään salin rakentamiseen ja olivat haltioissaan sen valmistuttua. Vuonna 1961 perustettiin Curaçaon toinen papiamentonkielinen seurakunta, ja se kokoontui tässä kauniissa uudessa salissa. Victor Manuel, joka on julistanut hyvää uutista lähes 50 vuoden ajan, oli seurakunnanpalvelija. Nathan H. Knorr Brooklynin Betelistä vihki salin 28. maaliskuuta 1962.

 1970-luvulla Buena Vistan salin viereinen maa-alue tasoitettiin ja sille valettiin betonilattia ja rakennettiin puhujalava. Tätä paikkaa käytettiin monia vuosia piiri- ja kierroskonventteihin, ja koska Curaçaossa sataa harvoin, tilaisuudet pidettiin lähes ongelmitta paljaan taivaan alla. Silloin tällöin äkillinen sadekuuro kuitenkin yllätti veljet, jolloin heidän vaatteensa ja kirjansa kastuivat, mutta mieliala pysyi aina korkealla. He vain avasivat sateenvarjonsa ja jatkoivat herpaantumatta ohjelman seuraamista. Aikaisemmin nämä kokoukset olivat kaksikielisiä: jotkin puheet pidettiin englanniksi ja tulkattiin ja toisista esitettiin tiivistelmä papiamentoksi. Piirikonventit pidettiin vuorotellen Arubassa ja Curaçaossa, ja jotkut konventtivieraista lensivät konventtisaarelle tilauskoneella, kun taas toiset matkustivat laivalla. Kerran suuri joukko Niagara-laivalla matkustavia konventtilaisia tuli merisairaaksi. Tämäkään ei laimentanut heidän innostustaan, jota lähestyvä hengellinen juhla-ateria heissä herätti.

Ingrid Selassa, joka oli tuolloin 16-vuotias, muistaa, että hänen isoäitinsä myi sian matkan rahoittamiseksi. Konventtivieraat asuivat veljien kodeissa ja nukkuivat jopa lattialla. He solmivat lujia ystävyyssuhteita, ja vallalla oli iloinen rakkauden ja ykseyden henki. Vuonna 1959 pidettiin ensimmäinen papiamentonkielinen konventti Santa Cruzin plantaasilla Banda Abaossa. Ingrid muistelee: ”Lastasimme bussit täyteen ruokaa, kenttävuoteita ja varusteita ja lähdimme konventtiin. Ohjelma oli hengellinen juhla-ateria, ja iltaisin leikimme raamatullisia leikkejä ja lauloimme valtakunnanlauluja yötaivaan alla. En tule koskaan unohtamaan siellä viettämiämme kolmea päivää, joina tunsimme todella kuuluvamme veljesseuraan.” Uskoa vahvistavat kansainväliset tilaisuudet, esimerkiksi vuoden 1969 kansainvälinen ”Rauha maassa” -konventti, edistivät myös rakkauden ja ykseyden henkeä veljien keskuudessa.

 Uusia konventtisaleja

Vuosien mittaan Buena Vistan konventtipaikka kävi pieneksi, mutta seurakuntien anteliaiden lahjoitusten turvin veljet saattoivat ostaa yhden rakennuksen öljynjalostamolta. Tuo Schelpwijkin alueella sijaitseva rakennus kunnostettiin, ja siellä pidettiin kierros- ja piirikonventteja monien vuosien ajan. Haaratoimisto on hiljattain saanut luvan purkaa rakennuksen ja rakentaa tilalle kaksoisvaltakunnansalin, johon tulee 720 istumapaikkaa ja joka veljien iloksi voi toimia myös konventtisalina.

Ennen vuotta 1968 Aruban konventit pidettiin vuokrasaleissa, mutta kasvun myötä syntyi tarve saada pysyvä konventtisali. Siksi päätettiin rakentaa niin suuri valtakunnansali, että siellä voitaisiin pitää myös konventteja. Vuonna 1968 paikalliset veljet rakensivat ahkerasti ja uhrautuvasti kauniin salin, jossa ylistää Jehovaa. Rakentamisen ajan tuo paikka oli kätkössä ohikulkijoiden katseilta korkeita kaktuksia kasvaneen maatilkun takana. Ensimmäistä konventtia edeltäneellä viikolla viranomaiset määräsivät kaktukset kaadettaviksi. Ja kas kummaa, paikalle oli noussut sali yhdessä yössä – tai siltä se näytti! Paikalliset asukkaat pitivät sitä ihmeenä, ja monet uskoivat, että sali oli todellakin rakennettu yhdessä yössä. Aika sellaiseen koittaisi kuitenkin vasta myöhemmin pikasalien myötä.

Työ muotoutuu Bonairessa

Vuonna 1949 Brooklynin päätoimiston erityisedustaja Joshua Steelman vieraili Bonairessa, missä Jacobo Reina ja maanviljelijä Matthijs Bernabela saarnasivat silloin aktiivisesti. Kumpaakaan heistä ei ollut kastettu. Järjestettiin Bonairen ensimmäinen yleisöesitelmä. Paikalle saapui satakunta ihmistä, mutta heistä vain 30 tuli sisään saliin. Loput 70 olivat tulleet katolisen papin käskystä keskeyttämään kokouksen. Russell Yeatts muisteli kerran: ”Peltikatolle alkoi  ropista kiviä niin kuin rakeita Egyptissä. Sähikäisiä räjähteli, ja ihmiset paukuttelivat ämpäreitä.” Heidän vaivannäkönsä oli turhaa, sillä totuuden siemeniä oli jo kylvetty ja ne itivät. Seuraavana vuonna Jacobo ja Matthijs, Bonairen ensimmäiset todistajat, kastettiin Curaçaossa.

Vuonna 1951 Russell ja Bill Yeatts järjestivät kokoukset pidettäviksi veli Bernabelan kodissa, ja vuonna 1952 Clinton Williams lähetettiin Bonaireen perustamaan uusi seurakunta, joka kokoontuisi vuokrasalissa Kralendijkin kaupungissa. Hän sai tämän johdosta niskoilleen katolisen papin vihat, ja tämä yritti saada hänet karkotetuksi. Pappi koetti taivutella veli Williamsin raamatuntutkisteluoppilaan syyttämään tätä sopimattomista lähentely-yrityksistä, mutta nainen ei suostunut. Lannistuneena pappi sanoi veli Williamsia wara-waraksi, joka on saarilla elävä petolintu, ja syytti veljeä hänen lampaidensa ryöstämisestä. Jehovan hengen avulla veli Williams jatkoi kuitenkin vastaperustetun seurakunnan vahvistamista siihen asti kun hänet määrättiin takaisin Curaçaoon. Vuonna 1954 pidettiin ensimmäinen kierroskonventti, ja siitä pitäen piiri- ja kierroskonventit ovat olleet merkittävä osa sikäläisten veljien hengellistä elämää. Ihmisiä tulvi myös katsomaan Jehovan todistajien tuottamia elokuvia, jotka herättivät kiinnostusta, mutta edistys oli vähäistä ennen  kuin saarelle vuonna 1969 lähetettiin kaksi erikoistienraivaajaa, Petra Selassa ja hänen tyttärensä Ingrid.

Kun Petra ja Ingrid saapuivat, heillä ei ollut autoa, mutta he kävivät lähes koko saaren läpi jalkaisin. Monet heidän tutkisteluoppilaistaan kastettiin myöhemmin. Pää peitettynä nämä kaksi sisarta johtivat istualtaan kaikki kokoukset. Kerran kuussa Curaçaosta lensi veli työskentelemään heidän kanssaan ja pitämään yleisöesitelmän. Kun Petran täytyi myöhemmin lähteä, toinen erikoistienraivaaja, Claudette Tezoida, liittyi Ingridin seuraan, ja he auttoivat edelleen ihmisiä oppimaan Raamatun totuutta.

Poliitikon vaimo löytää täydellisen hallituksen

Niiden joukossa, jotka oppivat puhtaan kielen, oli erään huomattavan poliitikon vaimo. Caridad Abraham, jota kaikki kutsuivat lempinimellä Da, oli erään Bonairen hallituksen ministerin vaimo. Hänen kaksi poikaansa ja vävynsä olivat myös aktiivisesti mukana politiikassa. Da itse kampanjoi tarmokkaasti miehensä puolesta, ja hän oli laajalti tunnettu ja kunnioitettu. Protestanttipappi, joka oli yhden hänen lapsensa kummi, sanoi hänelle, että Jehovan todistajat  eivät usko Jeesukseen Kristukseen. Koska mies oli sekä Dan ystävä että pappi, hän uskoi tämän valheellisen väitteen.

Miehensä kuoleman jälkeen Da muutti Alankomaihin, ja siellä hän järkytyksekseen näki kahden protestanttipapin tunnustavan homoseksuaalisuutensa avoimesti televisiossa. Uskontoon pettyneenä hän lakkasi käymästä kirkossa. Myöhemmin hän suostui tutkimaan Raamattua. Hänestä tuli todistaja, ja hän muutti takaisin Bonaireen. Da sanoi: ”Totuus oli niin ihmeellinen, että minun täytyi mennä takaisin ja jakaa se kansani kanssa.” Nyt hän ei enää puhunut sen  puolesta, että jokin ihmishallitus ratkaisisi Bonairen ongelmat, vaan alkoi saarnata todellisesta ja pysyvästä ratkaisusta: Jeesuksen Kristuksen hallussa olevasta Jumalan valtakunnasta. Ihmiset uskoivat, että hän oli tullut kalastamaan ääniä pojalleen, joten he avasivat hänelle ovensa mutta olivatkin ällistyneitä hänen sanomastaan. Joka tapauksessa, koska Da oli niin tunnettu, monet sellaiset, jotka eivät olisi kuunnelleet muita todistajia, alkoivat kiinnittää huomiota Valtakunnan sanomaan.

Kirjallisuutta paikallisella kielellä

Totuus koskettaa ihmisten sydäntä nopeammin, jos he voivat lukea raamatullisia julkaisuja äidinkielellään. Mutta kun ensimmäiset lähetystyöntekijät saapuivat, ei papiamentoksi ollut mitään raamatullista kirjallisuutta. Kokoukset pidettiin englannin ja papiamenton sekoituksella englannin-, espanjan- ja hollanninkielisten julkaisujen avulla, joten veljien täytyi ponnistella ymmärtääkseen totuutta. Käännettyjä julkaisuja todella tarvittiin. Papiamenton sanasto oli kuitenkin rajallinen, sanakirjaa ei ollut ja jokainen oli eri mieltä siitä, kuinka papiamentoa pitäisi kirjoittaa. Kokenut kääntäjä Bill Yeatts kirjoitti vuosia myöhemmin: ”Valtakunnan sanomaa julkaistessamme meidän täytyi sanoa ja kirjoittaa asioita, joita ei ollut koskaan ennen sanottu tai kirjoitettu papiamentoksi. Oli haaste luoda standardeja, joiden mukaan toimia.” Ei totisesti mikään helppo tehtävä! Vuonna 1948 veljet käänsivät ensimmäisen kirjasen Kaikkien kansojen ilo. Vuonna 1959 saatiin käännettyä kirja ”Olkoon Jumala totinen”. Tämän jälkeen käännettiin muitakin kirjoja, ja myös papiamentonkielistä Vartiotornia eli Toren di Vigilanciaa  samoin kuin Herätkää!-lehteä eli Spiertaa alettiin kääntää säännöllisesti. Vähitellen se rautainen ote, joka kirkolla oli ollut paikallisista asukkaista, höltyi, kun he alkoivat lukea ja ymmärtää Jumalan sanan totuutta omalla kielellään.

Kääntäminen vaikutti myös laulamiseen kokouksissa. Antillien asukkaat laulavat sydämensä pohjasta täysin palkein. Alkuaikoina tätä innostusta laimensi kuitenkin jonkin verran se, että laulukirjat olivat espanjankielisiä. Mutta kun veljet saivat vuonna 1986 laulukirjan papiamentoksi, salit raikuivat äänistä, jotka kajahtelivat kirkkaina ja selkeinä. Vihdoinkin he saattoivat antaa täysin määrin tunteidensa suurta Jumalaansa Jehovaa kohtaan purkautua laulamalla. Maria Britten sanoi: ”Ensi käynnilläni valtakunnansalissa minuun teki suurimman vaikutuksen laulaminen. Se oli niin kaunista, että liikutuin kyyneliin.” (Jes. 42:10.)

Työn lisääntyessä tarvittiin enemmän kääntäjiä, ja kaksi nuorta innokasta tienraivaajaa, Raymond Pietersz ja Janine Conception, alkoivat tehdä käännöstyötä. Nykyään käännöstoimiston muodostaa yhdeksän hengen ryhmä. Vuonna 1989 saatiin kääntäjien avuksi tietokoneet, joissa oli MEPS-ohjelma. Tämän arvokkaan työkalun ansiosta oli lopulta mahdollista julkaista Vartiotornia papiamentoksi samanaikaisesti muiden kielten kanssa – suurenmoinen siunaus saarnaamistoiminnalle.

 Lisää lähetystyöntekijöitä avuksi

Vuonna 1962 John Fry Gileadin 37. kurssilta nimitettiin haaratoimistonvalvojaksi Russell Yeattsin tilalle, jonka oli määrä osallistua Gilead-koulun jatkokurssille. Kun sisar Fry tuli puolentoista vuoden kuluttua raskaaksi, Fryt palasivat Englantiin ja veli Yeatts palasi haaratoimistoon. Joulukuun 31. päivänä 1964 Age van Dalfsen Hollannista saapui saarille valmistuttuaan Gileadin 39. kurssilta. Ilotulitusrakettien loimotus ja sähikäisten korvia huumaava kumu tervehtivät häntä yön pimeydessä, kun hän laski jalkansa Curaçaon kamaralle. Ei, se ei ollut saarelaisten tervetulotoivotus hänelle, vaan paikallisten asukkaiden jokavuotinen tapa karkottaa pahat henget ja vanhan vuoden yllä levännyt kirous sekä tervehtiä uutta vuotta. Nuori ja energinen veli van Dalfsen ryhtyi kierrostyöhön ja aikanaan piirityöhön. Useimpien lähetystyöntekijöiden tavoin hän alkoi rakastaa uutta kotiaan ja  sanoo: ”Ihmiset ovat lämpimiä, vieraanvaraisia ja vilpittömiä. Se että minut on määrätty tänne, on ilo ja kunnia.”

Vuonna 1974 Age avioitui trinidadilaisen Julien kanssa, ja tämä lähti hänen mukaansa matkatyöhön. Julie muistelee:  ”Ihmisten ystävällisyys ja suvaitsevuus tekivät minuun vaikutuksen. En osannut puhua papiamentoa, mutta heidän avuliaisuutensa teki saarnaamistyöstä nautittavaa. Oli helppoa kysyä ’Con ta bai?’ (Kuinka voitte?) ja kysellä täkäläisen tavan mukaan kaikista perheenjäsenistä. Myös kirjallisuuden levittäminen oli helppoa. Vaikeaa oli painavan, neljällä kielellä painettua kirjallisuutta pursuavan laukun kantaminen ja tomua ja tuulta vastaan taisteleminen! Mutta minulle se oli silkkaa nautintoa.” Vuonna 1980 Age ja Julie menivät Alankomaihin pitämään huolta Agen isästä, joka sairasti Alzheimerin tautia. He palasivat Curaçaoon vuonna 1992.

Gileadin 67. kurssin käyneet Robertus ja Gail Berkers jatkoivat kierrostyötä van Dalfsenien poissa ollessa ja herättivät suuresti innostusta kokoaikaiseen palvelukseen. Otto Kloosterman ja hänen vaimonsa Yvonne saapuivat Curaçaoon Gileadista vuonna 1986, ja veli Kloosterman nimitettiin haaratoimiston koordinaattoriksi vuonna 1994. He palasivat Alankomaihin vuonna 2000. Maaliskuussa 2000 veli van Dalfsen nimitettiin haaratoimistokomiteaan, ja hän ja hänen vaimonsa kutsuttiin Beteliin, missä he nyt palvelevat. Brooklynin reprossa työskennellyt Gregory Duhon ja hänen vaimonsa Sharon määrättiin vuonna 1997 Curaçaoon ulkomaisessa palveluksessa olevina beteliläisinä. Laillistettuna sairaanhoitajana Sharonista ja muista oli korvaamatonta apua veli Russell Yeattsin hoitamisessa hänen sairastaessaan parantumatonta syöpää. Maaliskuussa 2000 veli Duhon nimitettiin haaratoimiston koordinaattoriksi, ja kaikki arvostavat syvästi sitä, että hän on niin ystävällinen ja helposti lähestyttävä. Tällä hetkellä haaratoimistokomiteassa palvelevat Gregory Duhon, Clinton Williams ja Age van Dalfsen.

Tienraivaus tuo runsaita palkintoja

Kun Margaret Pieters alkoi tutkia Raamattua, hän oli tyytyväinen omaan uskontoonsa. Hän muistelee: ”Aluksi  minulla ei ollut minkäänlaista aikomusta vaihtaa uskontoani. Olin aktiivinen katolisen kirkon, Legion of Mary -järjestön ja kirkkokuoron jäsen. Mutta Raamattua tutkittuani aloin ymmärtää, että se mitä minulle oli opetettu, oli väärin. En odottanut, että minua pyydettäisiin kenttäpalvelukseen; minä pyysin päästä sinne. Halusin, että muutkin lähtisivät pois väärästä uskonnosta ja asennoituisivat totuuden puolelle.” Hän meni kasteelle vuonna 1974, ja hän on ollut vakituinen tienraivaaja viimeksi kuluneet 25 vuotta.

Jehova on siunannut Margaretia, mikä käy ilmi yhdestä hänen monista kokemuksistaan. Nuori Melva Coombs -niminen tyttö ohjattiin hänen luokseen, ja Margaret ehdotti, että hän kysyisi isältään lupaa tutkia. Isään teki vaikutuksen Margaretin osoittama kunnioitus häntä kohtaan, ja hän sanoi, että hänen tyttärensä lisäksi koko hänen seitsenhenkinen perheensä alkaisi tutkia! Margaretilla oli ilo nähdä heidän kaikkien menevän kasteelle, ja yhdestä perheen pojista tuli myöhemmin vanhin.

Toinen Jehovan hyvyyttä maistanut tienraivaaja on Blanche van Heydoorn. Hän kävi kasteella vuonna 1961 ja hänen miehensä Hans vuonna 1965. Hän on toiminut tienraivaajana viimeksi kuluneet 35 vuotta. Sinä aikana Blanche on kasvattanut kuusi lasta, joista kaksi on vakituisia tienraivaajia.  Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman Hansin fyysistä ja tunneperäistä tukea. Yhdessä he ovat auttaneet 65:tä ihmistä vihkimään elämänsä Jehovalle.

Yksi Blanchen monista kokemuksista liittyi hänen naapuriinsa Serafinaan. Blanche oli alkanut tutkia Serafinan kanssa, mutta tämän mies Theo vastusti jyrkästi. Hän poltti Serafinan kirjat, kielsi Blanchea tulemasta heidän kotiinsa ja kertoi kaikille, että hän teroitteli Blanchen varalta viidakkoveistään. Hans sai selville, miksi Theo vastusti niin ankarasti. Nähtävästi Theolla oli ollut ystävä, jonka vaimo oli alkanut tutkia jonkun paikallisen saarnaajan kanssa. Myöhemmin nainen oli karannut tuon saarnaajan kanssa, ja Theo pelkäsi, että hänen vaimonsa tekisi samoin. Hans selitti Heprealaiskirjeen 13:4:n avulla näkemyksemme avioliitosta. Suuresti helpottuneena Theo antoi tutkistelun jatkua. Serafina meni kasteelle, ja vähän myöhemmin Theokin kastettiin. He molemmat palvelevat nyt uskollisesti Jehovaa.

Blanche kertoo, miten hän oli johtamassa raamatuntutkistelua kello 11, palasi sitten kotiin lounaalle ja synnytti poikansa Lucienin pari tuntia myöhemmin! Hän vaalii yhä tienraivausetuaan. Blanche sanoo: ”Tienraivaus saa valmistautumaan ja tutkimaan jatkuvasti, ja se antaa tyydytystä, jota ei voi muualta saada.”

Voimaa joka ylittää tavanomaisen

Marion Kleefstra on myös saanut suurta tyydytystä Jehovan palvelemisesta koko ajallaan. Hän kiinnostui totuudesta teini-ikäisenä lukemalla lehtiämme sokealle isoäidilleen. Hän vihki elämänsä Jehovalle vuonna 1955 ja aloitti vakituisen tienraivauksen vuonna 1970. Hänen poikansa Albert on seurannut äitinsä askelissa ja on palvellut tienraivaajana viimeksi kuluneet 18 vuotta.

Marion tutki Johanna Martinan kanssa, joka oli  yhdeksän lapsen äiti. Johannan mies Antonio vastusti voimakkaasti, eikä Marion voinut tutkia Johannan kanssa miehen ollessa paikalla. Johanna tapasi sitoa portinpieleen kankaanpalan merkiksi siitä, että mies oli kotona, ja kun Marion näki sen, hän tuli myöhemmin uudelleen. Marionin  kärsivällisyyden ja Johannan sinnikkyyden ansiosta sekä Johanna että Antonio omaksuivat totuuden, ja heidät kastettiin samaan aikaan. He auttoivat kahdeksaa yhdeksästä lapsestaan vihkimään elämänsä Jehovalle.

Surullista kyllä, Antonio sai myöhemmin surmansa liikenneonnettomuudessa. Muutaman vuoden kuluttua kaksi Johannan lapsista kuoli samalla tavoin, ja kolmaskin menehtyi traagisissa olosuhteissa. Johanna on kuitenkin kestänyt kaiken tämän lujana luottaen siihen, että Jehova antaa ”voimaa, joka ylittää tavanomaisen” (2. Kor. 4:7). Vahva usko on paitsi pitänyt häntä yllä lähes kestämättömän surun aikoina myös auttanut häntä jatkamaan tienraivauksessa 25 vuoden ajan. Johanna on nyt 81-vuotias, ja hän sanoo: ”Jehova on suuri, ja juuri hän ylläpitää minua. Rukoilen häntä lakkaamatta, eikä hän jätä minua koskaan pulaan.”

Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä uskollisista, uutterista tienraivaajista, jotka muodostavat useimpien seurakuntien selkärangan ja rikastuttavat niitä. Kun tienraivaajien tuntivaatimusta muutettiin vuonna 1998, avautui monille muillekin mahdollisuus astua tälle palveluksen saralle. Tienraivaajat ovat ilmaisseet syvän arvostuksensa tienraivaajien palveluskoulun johdosta, joka on auttanut heitä suuresti valmentautumaan paremmiksi sananpalvelijoiksi. Innokkaat julistajat korottavat hekin ylistyshuutonsa Jehovalle, ja jotkut heistä ovat hyvin taitavia vapaamuotoisessa todistamisessa, kuten voidaan havaita seuraavasta kokemuksesta.

Albert Heath, nuori lääkäri Guyanasta, oli 1950-luvun alkupuolella luennoimassa Jakartan yliopistossa Indonesiassa. Siellä hän alkoi saada tietoa toisenlaisesta parantamisesta. Silmäspesialistina hän saattoi ymmärtää viittauksen ”silmävoiteeseen”, josta Jeesus puhui laodikealaisille Ilmestyksen 3:18:ssa. Albert tuli siihen tulokseen, että hän haluaisi alkaa määrätä juuri tätä ”silmävoidetta”. Vuonna 1964 hän muutti  perheineen Curaçaoon ja jatkoi sen hengellisen parannusohjelman opiskelemista, jonka Jeesus oli uskonut maan päällä palvelevalle orjaluokalleen (Matt. 24:45). Vuonna 1969 Albert ja hänen poikansa menivät kasteelle samassa konventissa. Hän todisteli klinikallaan innokkaasti yhtä lailla potilaille kuin työntekijöillekin. Albert ohjasi monia totuuden vesien luo, ja jotkut heistä palvelevat nykyään vanhimpina.

Odottamaton sekasorto

Elämä Curaçaossa oli aina sujunut tasaista tahtia. Moniin vuosiin ei ollut tapahtunut mitään, mikä olisi rikkonut lähes idyllisen tunnelman. Pinnan alla kuitenkin kyti, ja tilanne oli muuttumassa perin pohjin. Toukokuun alkupuolella 1969 vyöhykevalvoja Robert Tracy varoitti itsetyytyväisyydestä ja vaarasta tuudittautua saaren näennäisen seesteisyyden luomaan erheelliseen turvallisuuden tunteeseen. Tuo tyyneys oli järkkyvä. Muutaman viikon kuluttua, 30. toukokuuta, eräs työtaistelu kävi väkivaltaiseksi. Taloja ryöstettiin ja poltettiin valtoimenaan, ja kerran niin rauhallinen yhteisö syöksyi poliittisten levottomuuksien kurimukseen. Clinton Williams muistelee: ”Muuan mies, jolla ei ollut paitaa, lähti autoani kohti raivoisa katse silmissään. Yhtäkkiä eräs entinen raamatuntutkisteluoppilaani tuli hätiin huutaen: ’Ei sitä! Hän on hyvä ihminen.’ Mies tuli lähemmäs, heitti auton penkille säilyketölkkejä, jotka hän oli juuri ryöstänyt supermarketista, ja käveli pois. Huokaisin helpotuksesta ja kiitin Jehovaa hänen suojeluksestaan.”

Noiden sekasortoisten ja epävarmuuden täyttämien aikojen keskellä Jehovan kansa pysyi levollisena, varmana siitä, että Jumalan valtakunta tuo lähitulevaisuudessa kaikille täydellisen hallituksen. Silloin Jehova tyydyttää ”kaikkien elollisten” halun (Ps. 145:16). Nykyään ihmiset pitävät toukokuun 30. päivää 1969 käännekohtana saaren historiassa.

 Uusia haaratoimistoja

Nathan H. Knorr, joka palveli Jehovan todistajien hallintoelimen jäsenenä kuolemaansa asti, vuoteen 1977, oli aina hyvin kiinnostunut lähetystyöntekijöistä, ja hän matkusti usein ulkomaille vahvistamaan veljiä. Vuonna 1956 myös vyöhykevalvojat alkoivat vierailla veljien luona ympäri maailmaa, ja nämä ”lahjat ihmisinä” ovat olleet ”vahvistavaksi avuksi” ja antaneet pontta ABC-saarilla tehtävälle työlle (Ef. 4:8; Kol. 4:11). Vuonna 1950 veli Knorr kävi ensi kertaa näillä saarilla, ja Curaçaossa ollessaan hän sopi uuden haaratoimiston perustamisesta. Haaratoimistonpalvelijana  toimisi Russell Yeatts. Veli Yeatts kirjoitti veli Knorrin puheesta ”Vapautus vangeille” seuraavasti: ”Oli kuin hän olisi pyytänyt jokaista kuulijaa lavalle ja antanut kullekin henkilökohtaisia neuvoja.” Vuonna 1955 veli Knorr teki uuden vierailun ja puhui keskeneräisessä valtakunnansalissa Oranjestadissa Arubassa. Sitten hän matkusti muutamien veljien kanssa konventtiin Curaçaoon. Viimeisellä virallisella vierailullaan vuonna 1962 hän vihki valtakunnansalin Buena Vistassa Curaçaossa ja kannusti veljiä ajankohtaisilla puheillaan suunnattomasti. Hän hyväksyi myös uuden haaratoimiston, lähetyskodin ja valtakunnansalin rakentamisen Oosterbeekstraatiin Willemstadin ulkopuolelle.

Rakennusta suunnittelemaan palkatun arkkitehdin isä oli juutalainen, joka oli ollut natsien keskitysleirillä Jehovan todistajien kanssa. Hän sanoi Hazel Yeattsille: ”On vain yksi oikea uskonto: Jehovan todistajat.” Haaratoimisto vihittiin vuonna 1964, ja sitä laajennettiin vuonna 1978 vyöhykevalvoja Albert D. Schroederin suosituksesta. Vuoteen 1990 mennessä kävi ilmeiseksi, että tarvittiin suuremmat tilat, ja toimistolle alettiin etsiä uutta paikkaa, mutta tuloksetta.

Marraskuussa 1998 päätettiin hankkia eräs valmis rakennus ja muuttaa se haaratoimistoksi. Veljet päätyivät huoneistokompleksiin, joka sijaitsi sopivalla paikalla Seroe Loraweg -kadulla aivan Willemstadin tuntumassa. Kaupat tehtiin joulukuun 4. päivänä. Se miten nopeasti ja helposti kaikki hoitui, sai veljet vakuuttuneiksi siitä, että Jehova oli siunannut ponnisteluja sopusoinnussa psalmin 127:1 kanssa. Kunnostetut rakennukset ovat viehättävät ja mukavat, ja ne tuottavat kunniaa ja ylistystä Jehovan nimelle.

Uuden haaratoimiston vihkiäiset pidettiin 20. marraskuuta 1999 haaratoimiston pihalla, ja läsnä oli 273 henkeä. Hallintoelimeen kuuluva Gerrit Lösch lainasi profeetta Jesajaa osoittaakseen, miten uusia rakennuksia käytettäisiin  palvelemaan Jehovan suurenmoista tarkoitusta. Seuraavana päivänä 2588 henkeä oli läsnä urheilustadionilla pidettävässä erikoisohjelmassa, joka monien mielestä oli palvelusvuoden 2000 kohokohta.

Verikysymystä käsitellään radiossa

Jehovan todistajat vaalivat elämää ja pitävät sitä Jumalan lahjana. Sopusoinnussa Apostolien tekojen 15:29:n kanssa he karttavat verta. Jotkut hyvää tarkoittavat lääkärit ja viranomaiset ovat ymmärtäneet väärin heidän Raamattuun perustuvan kieltäytymisensä verensiirroista. Vuonna 1983 eräs tuomari Curaçaossa määräsi Esmond ja Vivian Gibbsin vauvalle verensiirron tunnustamatta sitä valtaa, jonka Jumala on antanut vanhemmille. Tapausta käsiteltiin laajalti uutisvälineissä, ja siitä aiheutui paljon kielteistä julkisuutta. Eräs radioasema lähetti ohjelman asioiden selvittämiseksi, ja seitsemän hengen paneeli, johon kuuluivat muiden muassa Hubert Margarita ja hänen vaimonsa Lena sekä kierrosvalvoja Robertus Berkers, keskusteli aiheesta kolme tuntia. Veljet selittivät taitavasti verta koskevaa Raamatun lakia, ja ohjelmalla onnistuttiin parantamaan kireää ilmapiiriä ja auttamaan ihmisiä ymmärtämään Jehovan vaatimuksia.

Myös osa lääkäreistä kunnioittaa potilaan oikeutta kieltäytyä verensiirrosta. Esimerkiksi opettaja Gerda Verbist joutui vakavaan kolariin, ja hänet täytyi viipymättä leikata. Hän vuoti niin runsaasti, että hänen verensä hemoglobiinipitoisuus laski kahteenkymmeneen. Kirurgi päätti leikata Gerdan kahdessa vaiheessa, jottei tämä menettäisi verta enää enempää. Leikkaus onnistui. Jehovan todistajat ovat kiitollisia sellaisille ammattitaitoisille ja työhönsä omistautuneille lääkäreille, joiden toisinaan täytyy kamppailla oman omantuntonsa kanssa mutta joilla silti on rohkeutta ja rehellisyyttä kunnioittaa potilaan oikeutta olla ottamatta verta.

 Curaçaon sairaalayhteyskomitean puheenjohtaja Guillermo Rama toteaa: ”Meiltä pyydetään säännöllisesti apua kriisitilanteissa. Jos komiteaa ei olisi, ongelmia olisi paljon enemmän.” Alfredo Muller, Aruban komitean puheenjohtaja on samaa mieltä. Hän kertoo, että vaikka Arubassa suhtautuminen olikin aluksi hieman nihkeää, useimmat lääkärit ovat nykyään yhteistoiminnassa Jehovan todistajien kanssa.

Kierrosvalvojien rakkaudellinen palvelus

Vaikka kasvu oli näillä kolmella saarella aluksi hyvin hidasta, se oli koko ajan tasaista, ja kirjallisuutta oli helppo levittää.  Vuonna 1964 seurakuntia oli neljä ja julistajia 379, ja vuonna 1980 seurakuntien määrä oli lisääntynyt 16:een ja julistajia oli 1077. Vuosina 1981–2000 julistajien määrä nousi 2154:ään, ja kun muodostettiin kaksi hollannin- ja espanjankielistä seurakuntaa, seurakuntien luku kasvoi 29:ään; muistonvietossa oli läsnä 6176.

Eri kieliryhmien palvelemiseen tarvittiin kierrosvalvojia, jotka osasivat puhua ainakin kolmea kieltä, eikä sellaisia veljiä ole aina helppo löytää. ABC-saaria on kuitenkin siunattu matkavalvojilla, jotka Paavalin tavoin ovat halunneet hyvin mielellään antaa toisten puolesta oman sielunsakin (1. Tess. 2:8). Tässä työssä ovat palvelleet Humphrey ja Ludmila Hermanus, jotka ovat nykyisin lähetystyössä Surinamessa, ja paikalliset tienraivaajat Edsel ja Claudette Margarita. Arubalaiset tienraivaajat Frankie ja Maria Herms palvelivat myös kierrostyössä, kunnes heidät kutsuttiin Beteliin, missä he työskentelevät nyt käännösryhmässä.

Vuonna 1997 Marc ja Edith Millen, jotka olivat aiemmin olleet kierrostyössä Belgiassa, tulivat kauas kotoa vahvistamaan veljiä. Kaikkien uusien lähetystyöntekijöiden tavoin Millenien täytyi opetella kieli – haastava tehtävä, joka aiheuttaa joskus huvittavia tilanteita. Veli Millen muistaa, miten hän yritti kerran sanoa, että kristitty ei saa olla kuin sotilas, joka piiloutuu taisteluhautaan (buracu), mutta hän sanoikin sen sijaan, ettei saa olla kuin sotilas, joka piiloutuu aasiin (buricu)! Haasteista huolimatta Marc ja Edith jatkoivat sinnikkäästi eteenpäin. Kielen opittuaan he palvelevat nyt iloiten hollannin- ja papiamentonkielisiä seurakuntia. Vuonna 2000 Paul ja Marsha Johnsonista tuli ensimmäinen kierrosvalvojapariskunta, joka uuden järjestelyn mukaan käy Puerto Ricosta palvelemassa näiden saarten englannin- ja espanjankielisiä seurakuntia.

 Valtakunnansalien rakentaminen pikavauhtia

Vuonna 1985 saapui Yhdysvalloista – osa aina Alaskasta asti – 294 veljeä rakentamaan valtakunnansalia Pannekoekiin Curaçaoon. Yhdeksässä päivässä valmistunut uusi sali sai valtavasti julkisuutta. Se oli erinomainen todistus ja osoitus rakkaudesta ja ykseydestä toiminnassa. Ihmiset olivat hämmästyneitä nähdessään miesten, naisten ja lasten auttavan innokkaasti Yhdysvalloista tulleita vapaaehtoisia. Ramiro Muller sanoo: ”Teknisiä ongelmia oli, kuten aina, mutta ne voitettiin, ja Jehovan henki vaikutti voimakkaasti salin rakentamisessa. Sunnuntai-iltana veljet saattoivat palvoa  Jehovaa upouudessa salissa niiden epäilijöiden suureksi hämmästykseksi, jotka olivat sanoneet, ettei se ikinä onnistuisi.”

Tämä saavutus taisi hämmästyttää myös paikallista papistoa, sillä seuraavana aamuna siitä, kun televisiossa oli esitetty reportaasi aiheesta, salin eteen pysähtyi auto. Kuka astuikaan ulos autosta? Itse Curaçaon piispa mukanaan kolme pappia. Valkoisten kaapujen liepeet heiluivat tuulessa heidän pudistellessa päätään ilmeisen hämmästyneinä ja epäuskoisina.

Meiltä loppuisi aika, jos kertoisimme kaikista veljien  epäitsekkäistä teoista: varhaisista lähetystyöntekijöistä, joita olivat esimerkiksi van Eykit, Hoornveldit, Phelpsit ja Cor Teunissen, jotka jättivät kotinsa palvellakseen veljiä täällä; Pedro Girigoriesta, joka luku- ja kirjoitustaidottomanakin ohjasi monia totuuteen; Theodore ”Tall Boy” Richardsonista, joka harppoi pitkin Cher Asilen katuja tehdessään lukemattomia uusintakäyntejä; innokkaista tienraivaajista Maria Selassasta, Edna Arvasiosta, Isenia ”Chena” Manuelista ja Veronica Wallista; iloisesta Seferita Doloritasta, joka sokeudestaan ja MS-taudistaan huolimatta jatkaa hellittämättä saarnaamista ja rohkaisee aina niitä, jotka käyvät rohkaisemassa häntä. Nämä ja monet muut uskolliset, jotka ovat uhrautuneet auliisti, ovat jääneet pysyvästi ABC-saarten veljien mieleen ja sydämeen.

Aavikko kukkii

1980-luvulla talous kasvoi Arubassa räjähdysmäisesti. Valkoisia rantoja reunustavat nykyään huippumodernit hotellit,  ja kirkkaasti valaistut kasinot houkuttelevat seurapiirien edustajia eri puolilta maailmaa. Tällä on väistämättä ollut vaikutusta ihmisten ajattelutapaan: materialismi on nostanut päätään ja vaikuttanut moniin, jopa joihinkin seurakuntiin kuuluviin. Hengellinen menestys on kuitenkin ollut suuri, varsinkin espanjalaisella kentällä, ja sellaisia veljiä, jotka pystyvät ottamaan johdon, tarvitaan kipeästi.

Curaçaossa puolestaan on ankara talouslama, ja monet muuttavat Alankomaihin. Veljien maastamuutto on vaikuttanut seurakuntiin, ja sekä Curaçaossa että Bonairessa on kasvu ollut viime vuosina vähäistä.

Mennessämme eteenpäin tällä 2000-luvulla meillä on kuitenkin syytä nostaa päämme ja iloita. Jumalan loistoisa valtakunta on käsillä, ja Jumalan kansa jatkaa totuuden opettamista kaikille, jotka ovat ”asetetut ehdolle” ikuiseen elämään (Apt. 13:48). Tämä kerran rutikuiva hengellinen aavikko on kasteltu kauttaaltaan totuuden vesillä.

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 72]

Flamingoja ja aaseja

Rauhallisessa, turmeltumattomassa Bonairessa suolan poistaminen merivedestä on merkittävä elinkeino, josta saarelaiset saavat tuloja. Flamingot käyttävät ravinnokseen hyvin suolapitoista ruokaa. Sitä on helposti saatavissa saaren suola-altaissa, minkä vuoksi Bonaire on niitä harvoja paikkoja maailmassa, jossa on ihanteelliset olot näiden värikkäiden lintujen lisääntymiseen. Alun perin suola-altaille avuksi tuodut aasit jätettiin selviytymään itsekseen koneiden korvatessa ne. Nykyään niitä kuljeksii puolivilleinä maaseudulla. Niiden suojelemiseksi on saarelle järjestetty rauhoitusalue ja adoptiokampanja.

[Tekstiruutu/Kuva s. 87]

Curaçaon värikkäät rakennukset ja ponttonisilta

Curaçaon pääkaupunki Willemstad on viehättävä, maalauksellinen kaupunki. Rakennusten korkeat, koristellut päädyt tuovat mieleen Amsterdamin, vaikkakin Willemstadin talot on maalattu kirkkain värein. Saint Annan lahti halkaisee kaupungin keskustan. ”Kuningatar Emma” -ponttonisilta yhdistää kaupungin eri osat, ja se voidaan avata muutamassa minuutissa, niin että suuret laivat pääsevät syvään satamaan. Alkuaan sillan ylittämisestä perittiin maksua, ellei ollut paljain jaloin, koska se katsottiin köyhyyden merkiksi. Seurauksena oli, että köyhät lainasivat kenkiä, jotteivät näyttäisi köyhiltä, ja rikkaat piilottelivat omiaan, jottei heidän tarvitsisi suorittaa siltamaksua!

[Tekstiruutu s. 93]

Tervehdittävä ensin pappia?

”Papin arvo on niin korkea ja ylhäinen, että jos tapaisimme tiellä papin ja enkelin, niin meidän pitäisi tervehtiä pappia ensin.” (Käännetty Curaçaossa julkaistusta katolisesta La Union -viikkolehdestä 10.8.1951.)

[Tekstiruutu/Kuva s. 95]

Hyvän maineen arvo

Syyskuussa 1986 Russell Yeatts kävi noutamassa Jamaikasta lähetetyn paketin, joka oli osoitettu Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuralle. Avatessaan sitä postitarkastajien läsnä ollessa hän löysi hämmästyksekseen lehtien alta neljä kiloa marihuanaa! Poliisi pidätti hänet heti. Curaçaon postilaitoksen pääjohtaja antoi kuitenkin suotuisan lausunnon veli Yeattsista ja sanoi, ettei tämä ollut mitenkään voinut sekaantua laittomiin huumeisiin. Ellei tämä virkamies olisi mennyt niin varauksetta takuuseen veli Yeattsista, tämä olisi joutunut vankilaan. Nyt hänet vapautettiin nopeasti. Välikohtaus sai paljon palstatilaa paikallisissa sanomalehdissä, joista yhdessä veli Yeattsin sanottiin olevan ”hyvin kunnollinen ja rehellinen mies” ja ”erittäin kiinnostunut hyvän uutisen saarnaamisesta kaikille”. Tämä kokemus korostaa hyvän maineen arvoa.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 96]

Poikkeuksellinen tapa julistaa Valtakuntaa

Joka vuosi levitetään lukuisia He tutkivat Raamattua päivittäin -kirjasia. Joinakin vuosina tienraivaajat ovat voineet levittää niitä satoja. Giselle Heide joutui sairaalaan, joten hän käytti hyväkseen tilaisuutta todistaa vapaamuotoisesti muille potilaille. Yksi heistä, Ninoska, osoitti vastakaikua ja kysyi Giselleltä, oliko tällä ”sitä pientä kirjaa”. Ensin Giselle ei tiennyt, mitä kirjaa Ninoska tarkoitti, mutta tajusi lopulta, että kyse oli kirjasesta He tutkivat Raamattua päivittäin. Siitä pitäen he tarkastelivat päivän tekstin joka aamu. Järjestettiin niin, että Ninoska alkaisi tutkia Raamattua, kun he molemmat olisivat päässeet pois sairaalasta. Vajaan vuoden kuluttua Ninoska meni kasteelle. Tätä nykyä hänen miehensä ja lapsensakin tutkivat Raamattua todistajien kanssa.

[Kuva]

”He tutkivat Raamattua päivittäin” hollanniksi, englanniksi ja papiamentoksi

[Tekstiruutu s. 104]

”Palavaa intoa Jumalan puolesta, mutta ei täsmällisen tiedon mukaan”

Eräänä aamuna Hubert Margarita ja Morena van Heydoorn tapasivat kenttäpalveluksessa Morella-nimisen koulutytön. Morellasta huomasi, että hänellä oli ”palavaa intoa Jumalan puolesta, mutta ei täsmällisen tiedon mukaan” (Room. 10:2). Hän selitti saavansa päivittäin opetusta roomalaiskatolisista käsityksistä ja olevansa vakuuttunut siitä, että se oli oikea tapa palvoa Jumalaa. Hubert ja Morena sopivat raamatuntutkistelusta hänen kanssaan. Lisäksi järjestettiin niin, että Morella menisi häntä opettavan papin luo varmistamaan, pitivätkö hänen oppimansa asiat paikkansa. Jos pappi olisi opetuksista eri mieltä, Morella pyytäisi pappia perustelemaan kantansa Raamatulla. Jos Morellasta tuntuisi, että todistajat opettivat vastoin Raamattua, hän lopettaisi tutkimisen heti. Morella huomasi pian, että katolisen kirkon opetukset olivat epäraamatullisia. Kun hän tajusi, että pappi alkoi vaivaantua hänen kysymyksistään aina vain enemmän, hän lakkasi tykkänään käymästä tämän tunneilla. Morella jatkoi totuuden tutkimista, meni kasteelle ja palvelee nyt uskollisesti Jehovaa.

[Tekstiruutu/Kuva s. 107]

Aruban hiekka ja kalliot

Casibarin ja Ajon suunnattomat kivimuodostelmat ovat lumoava osa Aruban maisemaa. Ainutlaatuisia ovat myös luolat, joiden kalliomaalausten tekijöinä pidetään dabajuro-intiaaneja. Jatkuva auringonpaiste ja pitkät, valkeat hiekkarannat vetävät puoleensa tuhansia turisteja, jotka palaavat saarelle yhä uudelleen.

 [Tekstiruutu s. 110]

’Lasten suusta’

Jeesus sanoi: ”Lasten ja imeväisten suusta sinä olet valmistanut ylistystä.” (Matt. 21:16.) Tämä pitää paikkansa myös ABC-saarten lapsista. Viisitoistavuotias Maurice asuu Arubassa. Mauricen ollessa seitsenvuotias hänen äitinsä ei löytänyt häntä piirikonventissa mistään. Hän etsi poikaa huolestuneena ja löysi tämän lopulta sen huoneen takaosasta, missä pidettiin kokousta Betel-palveluksesta kiinnostuneille. Maurice halusi anoa Beteliin. Kokouksen puheenjohtaja ei halunnut lannistaa Mauricea ja salli hänen jäädä kokoukseen. Mauricen palava halu palvella Jehovaa Betelissä ei ole laimennut. Hän meni kasteelle 13-vuotiaana, ja hän työskentelee uutterasti seurakunnassa ja valmistautuu hyvin kaikkiin tehtäviin. Hän on lujasti päättänyt palvella Betelissä.

Bonairessa kuusivuotias Renzo kutsuttiin valtakunnansaliin, ja hän nautti siellä olosta kovasti. Hänen kanssaan alettiin tutkia Raamattua, ja siitä pitäen hän kieltäytyi menemästä katoliseen kirkkoon. Hän kysyi vanhemmiltaan, miksi heille ei kirkossa opetettu paratiisista, ja tämä herätti vanhempien uteliaisuuden. He alkoivat tutkia Jehovan todistajien kanssa. Renzon isä ja äiti menivät kasteelle samoin kuin yksi Renzon raamatuntutkisteluoppilaista. Renzo on nyt kahdeksanvuotias, ja hän meni kasteelle kierroskonventissa Bonairessa.

[Tekstiruutu/Kuva s. 115]

Saisiko olla leguaanipataa?

Kuvassa oleva leguaani on tyypillinen näky kautta ABC-saarien. Tämä lisko on arvostettu, mutta ei lemmikkinä vaan keitto- ja pataruokien tärkeänä ainesosana. ”Se maistuu kanalta”, sanoo muuan paikallinen kokki. ”Liha on hyvin pehmeää ja mureaa.”

 [Kartat s. 71]

(Ks. painettu julkaisu)

HAITI

KARIBIANMERI

VENEZUELA

ARUBA

ORANJESTAD

San Nicolas

CURAÇAO

WILLEMSTAD

Santa Cruz

Buena Vista

BONAIRE

Kralendijk

 [Kokosivun kuva s. 66]

[Kuva s. 68]

Monia kansallisuuksia edustavat ihmiset työskentelevät yhdessä rauhaisasti Hooibergin seurakunnassa Arubassa

[Kuva s. 70]

Pearl Marlin kaupitteli uskonnollista kirjallisuutta isänsä rinnalla. Hänestä tuli myöhemmin todistaja

[Kuva s. 73]

Ensimmäinen englanninkielinen seurakunta San Nicolasissa Arubassa

[Kuvat s. 74]

Joitakuita Arubaan muuttaneita: (1) Martha Faustin nykyään, (2) hänen miehensä Hamilton, joka on sittemmin kuollut, (3) Robert ja Faustina Titre

[Kuva s. 75]

Woodworth ja Oris Mills hääpäivänään

[Kuva s. 76]

Edwina Stroop, tienraivaaja Arubasta

[Kuva s. 77]

Jacobo Reina hankki kirjan ”Luominen” vuonna 1928 ja tunnisti totuuden soinnin

[Kuva s. 78]

Vasemmalta oikealle: Russell ja Hazel Yeatts Gileadin 6. kurssilta ja Mary ja William Yeatts 14. kurssilta

[Kuva s. 79]

Henricus Hassell, äärimmäisenä vasemmalla, oli innokas hyvän uutisen julistaja

[Kuva s. 79]

Camilio Girigoria oli ensimmäinen paikallinen, joka kastettiin vuonna 1950

[Kuva s. 80]

Alice ja Henry Tweediä muistetaan lämpimästi heidän uhrautuvasta hengestään ja innostaan

[Kuva s. 81]

Gabriel Henriquezille tilattiin ”Herätkää!”-lehti lahjaksi. Hänestä tuli ensimmäinen kastettu arubalainen

[Kuvat s. 82]

Ninita Webb vastusti aluksi totuutta. Hänestä ja hänen miehestään Danielista tuli innokkaita Valtakunnan julistajia

[Kuva s. 82]

Maria Rasmijn oli harras katolilainen, kunnes hänen pappinsa kertoi hänelle, että uskonnolliset kuvat olivat arvottomia

[Kuva s. 83]

Albert Suhr jätti jälkeensä erinomaisia ”suosituskirjeitä”

[Kuva s. 84]

Olive Rogers auttoi monia vihkimään elämänsä Jehovalle

[Kuva s. 85]

Ylhäällä: Eugene Richardson meni kasteelle 17-vuotiaana ja palveli innokkaana tienraivaajana

[Kuva s. 85]

Alla: nuori Clinton Williams aloitti hänen kanssaan työn ”kunukussa”

[Kuva s. 86]

Lähetyskoti Arubassa vuoden 1956 tienoilla

[Kuva s. 89]

Yllä: vuonna 1962 Nathan H. Knorr Brooklynin Betelistä vihki tämän valtakunnansalin, joka oli ensimmäinen veljien omistama sali Curaçaossa

[Kuva s. 89]

Oikealla: Victor Manuel, joka on julistanut hyvää uutista lähes 50 vuotta, palveli toisessa papiamentonkielisessä seurakunnassa

[Kuva s. 90]

Yllä: vuoden 1969 kansainvälinen ”Rauha maassa” -konventti Atlantassa Georgiassa Yhdysvalloissa

[Kuva s. 90]

Oikealla: vastaava konventti Curaçaossa

[Kuva s. 94]

Petra Selassa (oikealla) ja hänen tyttärensä Ingrid, erikoistienraivaajat, jotka vuonna 1969 lähetettiin avuksi Bonaireen

[Kuva s. 97]

”Vartiotorni” papiamentoksi

[Kuva s. 98]

Yllä: Pauline ja John Fry

[Kuva s. 98]

Alla: Age van Dalfsen saapui vuonna 1964 valmistuttuaan Gileadin 39. kurssilta

[Kuvat s. 99]

Yllä: Janine Conception ja Raymond Pietersz kuuluvat yhdeksän hengen käännösryhmään

[Kuva s. 99]

Oikealla: Estrelita Liket käyttää tietokonetta ja MEPS-ohjelmaa, jotka ovat kääntäjien arvokkaita työkaluja

[Kuva s. 100]

Robertus ja Gail Berkers (vasemmalla) herättivät kierrostyössä suuresti innostusta kokoaikaiseen palvelukseen

[Kuva s. 100]

Julie ja Age van Dalfsen (alla) palasivat Curaçaoon vuonna 1992, ja heidät kutsuttiin Beteliin vuonna 2000

[Kuva s. 100]

Age van Dalfsen, Clinton Williams ja Gregory Duhon palvelevat haaratoimistokomiteassa

[Kuva s. 102]

Blanche ja Hans van Heydoorn ovat auttaneet 65:tä ihmistä vihkimään elämänsä Jehovalle

 [Kuva s. 108]

(1) Haaratoimisto vihittiin vuonna 1964

[Kuvat s. 108]

(2, 3) Nykyinen haaratoimisto, joka vihittiin 20. marraskuuta 1999

[Kuvat s. 112]

ABC-saaria on siunattu matkatyössä palvelevilla pariskunnilla, joita ovat olleet esimerkiksi (yllä) Ludmila ja Humphrey Hermanus, sekä (vasemmalta oikealle) Paul ja Marsha Johnson ja Edith ja Marc Millen

[Kuvat s. 114]

Varhaisia lähetystyöntekijöitä: (1) van Eykit, (2) Hoornveldit ja (3) Cor Teunissen lähtivät miellyttävistä kodeistaan palvellakseen veljiä täällä