Filippiinit

Kookospalmut, tropiikin vehreys, valkoiset hiekkarannat, kauniit meret – näistä muodostuu pitkälti Filippiinit. Tätä noin 7100 saaren ryhmää on kutsuttu idän merten helmeksi. Sen vetovoimaa lisäävät iloiset, syvästi tuntevat ihmiset, jotka tanssivat ja laulavat mielellään. Jos sinulla on joskus tilaisuus vierailla tässä saarivaltiossa, sen miellyttävien ja ystävällisten asukkaiden poikkeuksellinen vieraanvaraisuus tekee sinuun todennäköisesti lähtemättömän vaikutuksen.

Monille Filippiinit tuo kuitenkin mieleen jotain aivan muuta – katastrofeja. Sinäkin saatat muistaa, miten Pinatubon purkauksen aiheuttamat mutavirrat tuhosivat kokonaisia kaupunkeja. Tai ehkä muistat kaikkien aikojen pahimman rauhanaikaisen merionnettomuuden, jossa tuhannet ihmiset saivat surmansa, kun Doña Paz -lautta törmäsi öljytankkeriin. Eräs belgialainen epidemioita ja onnettomuuksia tutkiva keskus on listannut Filippiinit maaksi, jossa kaikkein todennäköisimmin sattuu onnettomuuksia. Taifuunit, tulvat ja maanjäristykset ovat yleisiä, ja tulivuoria on paljon. Kun vielä otetaan huomioon, että suuri osa väestöstä on melko köyhää, voidaan sanoa, että Filippiinit on kaunis maa, jolla on omat vaikeutensa.

Jehovan todistajat kertovat Filippiinien 78 miljoonalle asukkaalle ahkerasti Raamatun totuudesta maan joka  kolkassa. Tehtävä on haastava. Oman uhkansa muodostavat luonnononnettomuudet, mutta lisäksi on haasteellista tavoittaa ihmisiä, jotka asuvat lukuisilla pikkusaarilla sekä syrjäisillä vuoristoalueilla ja viidakossa. Työtä tehdään kaikesta huolimatta. Jehovan palvelijat ovat näissä vaihtelevissa olosuhteissa osoittaneet huomattavaa sisukkuutta, ja Jehova on siunannut heidän opetustyötään.

Filippiiniläistodistajat muistuttavat eräässä mielessä muinaisia israelilaisia, jotka halusivat ennallistaa tosi palvonnan Jerusalemiin. Heitä kannustivat Nehemian sanat: ”Jehovan ilo on teidän linnoituksenne.” (Neh. 8:10.) Vaikeuksista huolimatta he jatkoivat iloisina Jehovan palvonnan edistämistä. Noiden Nehemian ajan israelilaisten tavoin Jehovan todistajat kaikkialla Filippiineillä saavat opetusta Jumalan sanasta. Hekin tekevät Jehovan ilosta linnoituksensa.

Totuuden valo sarastaa

Filippiinit on ainoa Aasian maa, jossa roomalaiskatolisuus on valtauskontona. Aiemmin siellä harjoitettiin paikallisia uskontoja, mutta yli kolmesataa vuotta kestäneen espanjalaisvallan aikana katolisuus sai maassa lujan jalansijan. Vaikka ihmiset pääsivät kosketuksiin muidenkin uskontojen kanssa Yhdysvaltojen puoli vuosisataa kestäneen valtakauden aikana, useimmat tunnustautuvat edelleen katolilaisiksi. Heitä on noin 80 prosenttia väestöstä.

Vuonna 1912 raamatuntutkijoiden (Jehovan todistajien silloinen nimi) työn johdossa ollut Charles T. Russell vieraili Manilassa maailmanlaajuisella puhekiertueellaan. Hän puhui 14. tammikuuta Manilan suuressa oopperatalossa aiheesta ”Missä ovat kuolleet?” Kuulijat saivat puheen jälkeen ottaa mukaansa kirjallisuutta.

 Raamatun totuuden siemeniä kylvettiin lisää 1920-luvun alkupuolella, kun kanadalainen veli William Tinney saapui maahan seuraavana raamatuntutkijoiden edustajana ja perusti raamatuntutkisteluluokan. Hänen oli terveysongelmien vuoksi palattava Kanadaan, mutta kiinnostuneet filippiiniläiset jatkoivat raamatuntutkisteluluokan toimintaa. Kirjallisuus, jota he saivat postitse, auttoi heitä säilyttämään totuuden sydämessään. Tilanne pysyi tällaisena 1930-luvun alkupuolelle saakka. Vuonna 1933 totuuden sanomaa julistettiin Filippiineillä KZRM-radioaseman kautta.

Samana vuonna lähti Havaijista saarnamatkalle maailman ympäri Joseph dos Santos. Hän pysähtyi ensimmäiseksi Filippiineille eikä koskaan jatkanutkaan sen pitemmälle. Hänelle annettiin tehtäväksi ottaa siellä johto Valtakunnan saarnaamisessa ja perustaa haaratoimisto. Toimisto avattiin 1. kesäkuuta 1934. Veli dos Santos ja muutamat paikalliset, jotka halusivat palvella Jehovaa, alkoivat saarnata  ja levittää kirjallisuutta ahkerasti. Vastustuksesta huolimatta vuonna 1938 maassa oli 121 julistajaa, joista 47 palveli tienraivaajina.

Amerikkalaiset opettivat ihmisille englantia, mutta veljet huomasivat, että ihmisten on helpompi oppia Raamatun totuuksia äidinkielellään. Tilanne oli haastava, koska kieliä ja murteita oli Filippiineillä lähes 90. Kirjallisuutta alettiin kuitenkin kääntää joillekin pääkielille. Vuonna 1939 haaratoimisto raportoi: ”Teemme nyt tagaloginkielisiä levyjä [raamatullisista puheista] ja uskomme voivamme niiden ansiosta käyttää äänenvahvistimia ja gramofoneja vielä suuremmassa määrin Herran kunniaksi.” Toimisto kertoi myös, että kirjaa Rikkaudet käännettiin tagalogiksi. Kaksi vuotta myöhemmin saatiin käännetyksi kirjasia neljälle muulle Filippiinien suurimmalle kielelle, joten useimmat maan asukkaista pystyivät nyt ymmärtämään Valtakunnan sanomaa.

Totuus herätti noina vuosina vastakaikua muiden muassa Florentino Quintosissa, joka toimi opettajana. Tämä mies sai kuulla Jehovan kansan työstä ensimmäisen kerran keskustellessaan miehen kanssa, joka oli ollut kuuntelemassa veli Russellin puhetta Manilassa vuonna 1912. Vuonna 1936 Florentino hankki eräältä Jehovan todistajalta 16 kirkkaanväristä kirjaa, jotka käsittelivät Raamattua. Opettajantyö piti Florentinon kuitenkin kiireisenä, joten nuo kirjat, joiden kannet vastasivat sateenkaaren värejä, jäivät silloin lukematta. Sitten alkoi sota, ja japanilaiset miehittivät maan. Koska monet jokapäiväiset toimet keskeytyivät, Florentinolla oli vihdoinkin aikaa lukea. Hän luki lyhyessä ajassa kirjat Rikkaudet, Viholliset ja Pelastus. Lukeminen keskeytyi, kun hänen piti paeta japanilaisia, mutta totuuden siemenet oli kylvetty hänen sydämeensä.

 Maailmansota ei estä nopeaa kasvua

Toinen maailmansota toi Jehovan palvelijoiden eteen uusia haasteita kaikkialla saaristossa. Sodan alkaessa Filippiineillä oli 373 julistajaa. Heitä oli vähän, mutta he olivat erittäin innokkaita ja joustavia puhtaan palvonnan edistämisessä.

Jotkut manilalaiset veljet muuttivat pienempiin kaupunkeihin ja jatkoivat saarnaamista niissä. Kirjallisuutta ei voitu sodan vuoksi tuoda maahan, mutta veljet saattoivat levittää sitä kirjallisuutta, jota oli varastoitu yksityiskoteihin ennen sodan alkamista. Varastojen tyhjennyttyä he katsoivat parhaaksi antaa ihmisille kirjoja lainaksi.

Salvador Liwag, joka oli luopunut opettajantoimestaan voidakseen aloittaa hyvän uutisen julistamisen kokoaikaisesti, asui sodan syttyessä Mindanaossa. Hän ja muutamat muut veljet pakenivat viidakkoon ja vuorille, missä he jatkoivat teokraattista toimintaa. Heidän piti liikkua äärimmäisen varovasti välttääkseen japanilaisia, jotka pakottivat ihmisiä työhön varuskuntiinsa. Japanilaisvastaiset sissit puolestaan epäilivät veljiä usein vihollisen vakoojiksi.

Miehityksen aikanakin pystyttiin ihme kyllä järjestämään pieniä konventteja. Manilassa pidettiin kierroskonventti, jossa oli paljon läsnäolijoita. Toinen pidettiin Lingayenissa. Asukkaat ihmettelivät nähdessään vieraiden ihmisten tulevan kuorma-autojen lavalla, mutta kukaan ei häirinnyt järjestelyjä, ja konventti saatiin pitää rauhassa.

Jehova siunasi työn, ja todistajien määrä moninkertaistui. Jehovan ylistäjiä oli sodan alkaessa 373, mutta vain neljä vuotta myöhemmin heitä oli yli 2000.

Kuten jo mainittiin, veli dos Santos oli nimitetty johtamaan Valtakunnan saarnaamisen organisointia Filippiineillä.  Tammikuussa 1942 hän joutui japanilaisten vankileiriin Manilassa. Hänkin pysyi kaikesta huolimatta innokkaana. ”Kerroin leirissä hyvää uutista niin monille kuin voin”, hän sanoi. Elämä leirissä oli kovaa, ja monet kuolivat nälkään. Vangiksi joutuessaan veli dos Santos painoi 61 kiloa mutta vapautuessaan enää 36 kiloa.

Amerikkalaiset vapauttivat vangit vuonna 1945 ja tarjoutuivat lähettämään veli dos Santosin kotiin Havaijiin, mutta hän kieltäytyi lähtemästä. Se johtui siitä, että Valtakunnan työ oli hänen ilonsa, ja hän halusi tehdä voitavansa sen edistämiseksi Filippiineillä. Lisäksi hänen työnsä jatkaja ei vielä ollut saapunut. Veli dos Santos sanoi: ”Aioin jäädä, kunnes hän tulisi!” Hilarion Amores kuvaili veli  Joseph dos Santosia: ”Hän oli todella ahkera ja kiinnostunut veljien hengellisistä tarpeista.”

Lähetystyöntekijät saapuvat

Filippiiniläisveljet tekivät parhaansa ennen sotaa ja sen aikana, vaikkeivät he olleet saaneet mitään erityistä valmennusta. Apua saatiin kuitenkin pian sodan päätyttyä. Kesäkuun 14. päivänä 1947 maahan saapuivat Gilead-koulusta valmistuneet Earl Stewart, Victor White ja Lorenzo Alpiche. Veli dos Santosin tilalle tuli vihdoinkin toinen mies. Hän palasi Havaijiin vaimonsa ja lastensa kanssa vuonna 1949.

Veli Stewart nimitettiin haaratoimistonpalvelijaksi. Useimmat noina varhaisvuosina saapuneista lähetystyöntekijöistä määrättiin kentälle. Gileadista valmistunut filippiiniläisveli Victor Amores kertoo näiden koulutettujen lähetystyöntekijöiden vaikutuksesta: ”Heistä oli paljon apua työn organisoinnissa. Veljet oppivat heiltä, ja työ edistyi. Ennen vuotta 1975 julistajien määrä oli melkein 77000, kun taas vuonna 1946 meitä oli vain 2600.” Kolmen ensimmäisen veljen jälkeen maahan tuli monia muitakin lähetystyöntekijöitä, muiden muassa Brownit ja Willettit, jotka palvelivat Cebussa, ja Andersonit, jotka työskentelivät Davaossa. Heidän lisäkseen tulivat myös Steelet ja Smithit sekä veljet Hachtel ja Bruun. Vuonna 1951 saapui Neal Callaway. Hän avioitui myöhemmin filippiiniläisen sisaren Nenitan kanssa, ja he palvelivat lähes joka puolella Filippiinejä, kunnes Neal kuoli vuonna 1985. Brittiläiset Denton Hopkinson ja Raymond Leach tulivat vuonna 1954, ja he antavat edelleen arvokkaan panoksen työhön yli 48 palvelusvuoden jälkeen.

Gileadin käyneet ulkomaiset lähetystyöntekijät eivät  olleet ainoita, jotka edistivät Valtakunnan saarnaamistyön organisointia ja laajenemista Filippiineillä. Vuodesta 1950 saakka on Gilead-kouluun kutsuttu myös filippiiniläisveljiä, ja heistä lähes kaikki ovat palanneet palvelemaan kotimaahansa. Kolme ensimmäistä olivat Salvador Liwag, Adolfo Dionisio ja Macario Baswel. Aiemmin mainittu Victor Amores hyödynsi koulutustaan matkatyössä ja Betelissä. Myöhemmin hän perusti perheen mutta jatkoi lasten kasvettua jälleen kokoaikaista palvelusta. Hän palveli matkavalvojana ja sitten erikoistienraivaajana Lagunan provinssissa vaimonsa Lolitan kanssa lähes 80-vuotiaaksi asti.

1970-luku

Työ meni nopeasti eteenpäin, ja julistajien määrä kasvoi jatkuvasti. Vuonna 1975 ylitettiin 77000:n raja. Yleensä Jehovan palvelijat säilyttivät hengellisyytensä ja palvelivat häntä uskollisesti. Monet kuitenkin lakkasivat palvelemasta Jehovaa, kun nykyinen asiainjärjestelmä ei päättynytkään vuonna 1975. Vuoteen 1979 tultaessa julistajien määrä oli laskenut alle 59000:n. Cornelio Cañete, joka palveli 1970-luvun puolivälissä kierrosvalvojana, sanoi: ”Jotkut menivät kasteelle vuoden 1975 takia ja olivat mukana muutamia vuosia. Vuoden 1975 jälkeen he jättivät totuuden.”

Suurin osa tarvitsi kuitenkin vain kannustusta säilyttääkseen  oikean näkemyksen kristillisestä palveluksesta. Haaratoimisto järjesti pidettäväksi erikoisesitelmiä. Aktiiviset ystävät saivat niistä rohkaisua, ja lisäksi jotkut toimettomista alkoivat jälleen ylistää Jehovaa. Veljet oivalsivat palvelevansa Jumalaa ikuisesti eivätkä vain johonkin päivämäärään asti. Tuon tilapäisen laskun jälkeen Valtakunnan julistajien määrä on noussut tuntuvasti. Niitä, joita pettymys ei saanut unohtamaan kaikkea Jehovan hyvyyttä, on siunattu runsaasti!

Työ ulottuu syrjäisille vuoristoseuduille

Filippiinien tuhannet saaret levittäytyvät merialueelle, jonka pituus pohjoisesta etelään on noin 1850 kilometriä ja idästä länteen noin 1100 kilometriä. Jotkin saarista ovat asumattomia, ja monilla on vaikeakulkuisia vuoria, joilta on hankala tavoittaa ihmisiä.

Kalinga-Apayao on tällainen alue. Jylhillä Cordillera Central -vuorilla Luzonin pohjoisosassa väestö on jakautunut heimoihin ja kyläkuntiin, joilla on kaikilla oma murteensa ja omat tapansa. Vaikkei pääkallonmetsästystä enää 1900-luvulla harjoitettukaan, kylien välillä vallitsee usein  vihamielisyys, joka on aiheuttanut riitoja ja tappoja. Geronimo Lastima sanoi: ”Aiemmin noille alueille oli vaikea lähettää erikoistienraivaajia, sillä asukkaat jahtasivat veljiä tappoaikeissa.”

Ongelma ratkesi siten, että alueelle alettiin lähettää sisaria. Geronimo selittää: ”Asukkaat eivät hätyyttäneet naisia, koska heidän perinnäistapansa kieltävät naisten vahingoittamisen.” Sisaret opettivat totuutta tehokkaasti paikallisille ihmisille. Jotkut oppilaista menivät aikanaan kasteelle ja aloittivat tienraivauksen. He tunsivat heimonsa kulttuurin ja pystyivät todistamaan tehokkaasti. Niinpä kaikkialla noilla vuorilla on nykyään toisenlaisia ”metsästäjiä” – niitä jotka etsivät totuudesta kiinnostuneita. 1970-luvulla Kalinga-Apayaossa  oli vain muutama todistaja, mutta nyt alueella on kaksi kierrosta.

1950-luvun alussa lähellä sijaitsevassa vuoristoisessa Ifugaon provinssissa ei ollut yhtä ainoaa Jehovan todistajaa. Kolme vakituista tienraivaajaa lähetettiin saarnaamaan sikäläisille ihmisille, jotka asuivat satoja vuosia sitten rakennettujen pengerrettyjen riisipeltojen keskellä. Aikanaan jotkut paikallisista omaksuivat totuuden. Nykyään alueella on 18 seurakuntaa, joissa on yhteensä 315 julistajaa.

Abran provinssin vuorilla pohjoisessa on ongelmana päästä kyliin, joissa ei ole vielä yhtään todistajaa. Eräällä kierrosvalvojalla oli harras halu viedä hyvä uutinen syrjäisimpiinkin paikkoihin, joten hän pyysi 34 julistajaa mukaansa saarnaamaan Tinegin ympäristöön (Apt. 1:8). Koska julkinen liikenne ei ulotu sinne asti, ryhmä käveli seitsemän päivää vuorten yli päästäkseen kymmeneen kylään, joissa oli yhteensä noin 250 taloutta.

Kierrosvalvoja kertoo: ”Oli aika haastavaa kävellä vuorenharjanteilla kaikki tavarat mukana. Nukuimme kuudesta yöstä neljä taivasalla vuorilla tai joen partaalla.” Joissakin kylissä ei ollut käyty todistamassa vuosiin. Eräässä paikassa tavattiin mies, joka sanoi: ”Jehovan todistajat saarnasivat isälleni 27 vuotta sitten. Hän sanoi meille, että Jehovan todistajilla on totuus.” Ryhmä levitti yhteensä 60 kirjaa, 186 lehteä, 50 kirjasta ja 287 traktaattia sekä näytti monille, miten Raamattua tutkitaan.

Saarnaamista muilla syrjäseuduilla

Palawan on yksi Filippiinien suurista saarista. Se on kapea ja noin 430 kilometriä pitkä ja sijaitsee kaukana runsasväkisempien saarten hälinästä. Sen metsien keskellä asustaa useita heimoja ja muilta saarilta muuttaneita. Sinne  lähetettiin kierrosvalvojaksi lähetystyöntekijä Raymond Leach, joka oli valmis mihin tahansa tehtävään. Todistajia oli vähän, ja välimatkat olivat pitkiä. Hän muistelee: ”Olin siellä palveluksessa vuodesta 1955 vuoteen 1958, ja silloin koko Palawanissa oli vain 14 julistajaa. Kesti viisi viikkoa vierailla heidän luonaan.”

Paljon on tapahtunut sitten noiden aikojen, mutta haasteensa alue tarjoaa vieläkin. Sisar Febe Lota, joka on nykyään hieman yli 40-vuotias, alkoi palvella erikoistienraivaajana Palawanissa vuonna 1984. Hän kertoo Dumaranissa sattuneesta kokemuksesta: ”Tulimme erääseen taloon ja luulimme, että se oli viimeinen alueella. Emme olisi uskoneet, että pitemmällä oli vielä talo, mutta oli kuitenkin!” Talon takana kasvavien palmujen keskellä asui aviopari, jonka työnä oli huolehtia kookospähkinäviljelmästä. Kaiken kukkuraksi he olivat kiinnostuneita Raamatusta!

Febe sanoo: ”En olisi koskaan palannut sinne, ellei Jehovan palveleminen olisi vaatinut sitä.” Päästäkseen pariskunnan luo Feben ja hänen toverinsa piti kävellä koko päivä halki kookospähkinäviljelmien ja pitkin kivistä hiekkarantaa. Nousuveden aikana he kahlasivat polviaan myöten vedessä. Koska matka oli pitkä, he päättivät käydä siellä vain kerran kuussa ja viipyä silloin muutaman päivän. Niinpä he joutuivat kantamaan mukanaan ruokaa, kirjoja, lehtiä ja varavaatteita. ”Vaati melkoisesti uhrautuvuutta taivaltaa auringonpaahteessa hyönteisten pisteltävänä. Tulimme perille hiestä märkinä.” Vaivannäkö kuitenkin palkittiin, kun kiinnostunut aviopari edistyi hyvin nopeasti raamatuntutkistelussaan.

Pariskunta menetti työpaikkansa, kun viljelmän baptistiomistaja sai tietää, että he tutkivat Jehovan todistajien  kanssa. Febe koki iloisen yllätyksen tavatessaan vaimon myöhemmin. Tämä oli jo käynyt kasteella, ja Febe kertoo lisäksi: ”Hän istui kanssamme tienraivaajien kokouksessa piirikonventissa.” On suuri ilo nähdä kovan työnsä hedelmiä!

Suuressa Mindanaon saaressa etelässä on paljon vaikeapääsyisiä alueita. Nathan Ceballos on palvellut saaressa matkavalvojana vaimonsa kanssa. Vierailuviikkojen välisenä aikana he ovat tehneet saarnamatkoja syrjäseuduille ja pyytäneet veljiä ja sisaria mukaansa. Erään kerran ryhmä ajoi 19 moottoripyörällä kylästä kylään. Tiet ovat kuoppaisia ja mutaisia, ja todistajien piti ylittää jokia, joista useimmissa ei ole siltoja. Paikallisilla ei ole paljon rahaa, mutta he lahjoittivat pehmeitä, käsintehtyjä luutia kiitokseksi veljien tuomasta kirjallisuudesta. Millainen näky veljet olivatkaan ajellessaan kotiin luutakuormat moottoripyörien päällä keikkuen! Nathan sanoo: ”Tulimme kotiin väsyneinä ja likaisina mutta onnellisina siitä, että olimme tehneet Jehovan tahdon.”

Hyvää uutista saarnataan kaikin keinoin

Viime vuosina Jehovan järjestö on kannustanut Valtakunnan julistajia käyttämään hyväkseen kaikki tilaisuudet todistaa. Tämä neuvo on soveltunut erityisen hyvin maan väekkäimmillä alueilla. Suuret kaupungit kuten Davao, Cebu ja Suur-Manila ovat tyypillisiä suurkaupunkeja lukuisine yrityksineen, toimistoineen ja suljettuine kerrostaloineen. Mitä järjestelyjä on tehty ihmisten tavoittamiseksi näistä paikoista?

Makati kuuluu kierrokseen, jolla Marlon Navarro palveli vielä hiljattain. Palvelijoiden valmennuskoulusta valmistunut nuori Marlon teki kovan työn organisoidessaan  saarnaamistyön Makatin liikekortteleissa, jotka on jaettu alueiksi kolmelle seurakunnalle. Valittiin veljiä ja sisaria, joista monet olivat tienraivaajia, ja heidät valmennettiin työskentelemään tällä alueella tehokkaasti. Tässä kaupunginosassa raamatuntutkisteluja johdetaan kauppakeskuksissa ja puistoissa, ja jotkut oppilaista käyvät kokouksissa.

Cory Santos ja hänen poikansa Jeffrey ovat tienraivaajia. He todistavat usein kadulla aamuisin, joskus jo kuuden tienoilla. Siihen aikaan päivästä he tapaavat yövuorosta tulevia tehdastyöläisiä. He ovat tällöin jopa aloittaneet raamatuntutkisteluja. Jotkut kadulla löydetyistä ovat edistyneet kasteelle asti.

Kaupunkien ulkopuolellakin julistajat ovat etsineet valppaasti tilaisuuksia todistaa toisille. Norma Balmaceda, joka on toiminut erikoistienraivaajana yli 28 vuotta, lähestyi kyytiä odottavaa naista. Hän kysyi naiselta: ”Minne olet menossa?”

Nainen vastasi: ”Quirinon provinssiin.”

”Oletko sieltä kotoisin?”

”En, mutta mieheni on päättänyt, että muutamme sinne, koska elämä täällä Ifugaossa on niin vaikeaa.”

Näin Norma pääsi kertomaan hyvää uutista Valtakunta-hallituksesta, joka ratkaisee ihmiskunnan ongelmat. Sitten he jatkoivat kumpikin tahoilleen. Vuosien kuluttua Norman luo tuli kierroskonventissa henkilö, joka kertoi olevansa juuri tuo sama nainen. Hänet oli kastettu, ja hänen aviomiehelleen ja kahdelle tyttärelleen johdettiin raamatuntutkistelua.

Quezon Cityssä sijaitsevan haaratoimiston veljet käyttävät valppaasti kaikki tilaisuudet todistamiseen. Esimerkiksi  Felix Salango tunnetaan innokkaana saarnaajana. Hän on ollut usein osa-aikaisena tienraivaajana Betel-palveluksen ohella. Kun vuonna 2000 Beteliin rakennettiin uutta asuntolaa, Felix kiinnitti huomiota työntekijöihin, jotka oli palkattu pystyttämään rakennuksen ulkoseiniä. Hän lähestyi vastaavaa insinööriä ja pyysi lupaa puhua työntekijöille. Felix sanoo: ”Näiden yli sadan työntekijän ruokailtua menin sovitulle paikalle, jonne insinööri oli kutsunut heidät koolle. Kerroin Jehovan todistajien työstä ja selitin, että on välttämätöntä hankkia tietoa voidakseen selviytyä suuresta ahdistuksesta. Minulla oli mukana laatikollinen kirjasia ja toinen Tieto-kirjoja. Selitin, että jos työntekijät halusivat tutkia Jumalan sanaa, he voisivat ottaa jommankumman julkaisun.” Kerrottuaan myös, miten Jehovan todistajien työ rahoitetaan joka puolella maailmaa, Felix pani julkaisut ja kirjekuoren kookospalmun juurelle. Monet työntekijöistä ottivat kirjan tai kirjasen, ja useat myös jättivät kirjekuoreen rahalahjoituksen.

Jotkut halusivat tutkistelun, muun muassa vastaava insinööri. Felix alkoi tutkia hänen kanssaan Mitä Jumala vaatii meiltä? -kirjasta maanantain, keskiviikon ja perjantain ruokatunnilla. Insinööri sanoi Felixille: ”Selitän aina vaimolleni ja ystävilleni sen, mitä opin täällä.” Kaksi muuta työmaan insinööriä, eräs vartija ja pari sihteeriä halusivat myös tutkia. Jehova tosiaankin siunaa todistamista joka tilaisuudessa.

Lähetystyöntekijöitä tulee

Filippiineille on vuosien varrella lähetetty 69 koulutettua ulkomaista lähetystyöntekijää auttamaan Valtakunnan saarnaamisessa. He ovat olleet avuksi monella eri tavalla. Aiemmin mainitut Denton Hopkinson ja Raymond Leach  määrättiin alun perin kentälle ensin lähetystyöntekijöiksi ja sittemmin matkavalvojiksi. Myöhemmin heidät kutsuttiin haaratoimistoon.

1970-luvulla maahan saapui useita Gilead-koulusta valmistuneita auttamaan painotoiminnan vauhtiin saamisessa. Heidän joukossaan olivat Robert Pevy ja hänen vaimonsa Patricia, jotka olivat palvelleet Englannissa ja Irlannissa. Robertista oli paljon apua, kun haaratoimistoon perustettiin kirjoitusosasto. Kaikki jäivät kaipaamaan heitä, kun he lähtivät vuonna 1981 palvelemaan maailmankeskukseen Brooklyniin New Yorkiin Yhdysvaltoihin.

Dean ja Karen Jacek tulivat Yhdysvalloista vuonna 1980, ja Lagunassa pidetyn lyhyen tagalogin kurssin jälkeen heidät kutsuttiin haaratoimistoon. Saatuaan vuonna 1983 lisäkoulutusta he opettivat Filippiinien ja läheisten saarivaltioiden veljiä käyttämään Jehovan todistajien kehittämää tietokonejärjestelmää, joka on osoittautunut tärkeäksi apuvälineeksi raamatullisen kirjallisuuden julkaisemisessa paikallisilla kielillä.

Alankomaalaiset Hubertus (Bert) ja Jeanine Hoefnagels saapuivat vuonna 1988. Haaratoimistossa oltiin juuri aloittelemassa suurta rakennusprojektia. Koska tämä aviopari oli jo saanut kokemusta haaratoimistojen rakentamisesta ja Bert oli tottunut käyttämään raskasta työmaakalustoa, heidät kutsuttiin auttamaan projektissa. Bert käytti koneita ja valmensi toisia. Hän sanoo: ”Opetin aluksi paikallisia veljiä ajamaan kuorma-autoja, kaivinkonetta, raivaustraktoria, etukuormaajaa ja nosturia. Meitä raskaan kaluston käyttäjiä oli lopulta noin 20–25 henkeä.”

Heidän jälkeensä tuli neljä muuta Gileadista valmistunutta: Peter ja Beate Vehlen Saksasta sekä Gary ja Teresa  Jeane Melton Yhdysvalloista. Vehlenitkin olivat olleet rakentamassa haaratoimistoja, ja Meltonit olivat palvelleet viisi vuotta Yhdysvaltojen Betelissä. He pystyivät kaikki auttamaan laajennustyössä.

Viimeinen lähetyskoti oli suljettu jo vuonna 1963, koska pätevät filippiiniläistienraivaajat pystyivät huolehtimaan kenttätyöstä. Vuonna 1991 hallintoelin lähetti kuitenkin kuusi lähetystyöntekijää kentälle. Vaikka he olivat työskennelleet haaratoimistossa, heillä oli myös toisenlaista kokemusta, joka olisi eduksi kentällä. Jeanine Hoefnagels oli esimerkiksi aloittanut erikoistienraivauksen 18-vuotiaana. Nyt hänellä oli tilaisuus hyödyntää kokemustaan ja eloisaa luonnettaan veljien ja uusien rohkaisemiseksi. Hänen aviomiehensä Bert kertoi ratkaisusta olleen muitakin hyviä seurauksia. Hän sanoi: ”Kun kentällä on lähetystyöntekijöitä, ihmiset tajuavat, että työmme on kansainvälistä.” Jotkut lähetystyöntekijät ovat jatkaneet hallinnollisissa ja muissa tehtävissä haaratoimistossa.

Filippiineille on tullut lähetystyöntekijöitä, mutta paikallisia on myös lähetetty sieltä muihin maihin.

 Lähetystyöntekijöitä menee

Samalla kun maahan tuli edelleen ulkomaalaisia lähetystyöntekijöitä, Filippiineiltä alettiin lähettää paikallisia tienraivaajia muihin maihin tekemään lähetystyötä. Vaikka nämä eivät olleetkaan saaneet samanlaista koulutusta kuin Gileadista valmistuneet, he olivat päteviä ja heitä oli paljon. Opetustyö oli toisen maailmansodan jälkeen levinnyt Filippiineillä paljon nopeammin kuin naapurimaissa. Niinpä vuodesta 1964 lähtien päteviä filippiiniläistienraivaajia on kutsuttu lähetystyöhön eri puolille Aasiaa ja Tyynenmeren saaria. Heidän joukossaan on ollut aviopareja, mutta useimmat ovat olleet naimattomia, joilla on ollut takanaan vähintään kymmenen vuotta kokoaikaista palvelusta. Vuoden 2002 puoliväliin mennessä oli 149 tienraivaajaa lähetetty 19 maahan. Heistä 74 työskentelee edelleen määrämaassaan. Matkapapereita odotellessaan nuo tulevat lähetystyöntekijät asuvat haaratoimistossa ja saavat siellä valmennusta ja kokemusta, josta on hyötyä uudessa tehtävässä. Miten he ovat voineet vuosien varrella olla avuksi saarnaamisessa, ja millaisia haasteita ja iloja he ovat kohdanneet?

Ensimmäiset lähtijät olivat Rose Cagungao (nykyään Engler) ja Clara dela Cruz (nykyään Elauria). Heidät määrättiin Thaimaahan. Noin vuotta myöhemmin heihin liittyi Angelita Gavino. Kielen oppiminen oli heille suuri haaste, kuten se on ollut muillekin lähetystyöntekijöille. Angelita kertoo thain opiskelemisesta: ”Ensimmäiset viikot olivat turhauttavia, sillä kaikki kirjaimet näyttivät minusta madoilta emmekä kielimuurin takia pystyneet kokouksissa puhumaan juuri mitään.” Kaikesta huolimatta he oppivat kielen ja käyttävät sitä edelleen ihmisten auttamiseen.

 Näiden ensimmäisten jälkeen on maasta lähetetty jatkuvasti innokkaita tienraivaajia moniin maihin. Porferio ja Evangeline Jumuadia pyydettiin lähtemään Koreaan vuonna 1972. He oppivat kielen hyvin, ja kahden ja puolen vuoden lähetystyön jälkeen heidät kutsuttiin kierrostyöhön.

Vuonna 1970 lähetystyön aloitti Hongkongissa yhdeksän filippiiniläissisarta, joista Salvacion Regala (nykyään Aye) oli yksi. Ensiksi hänen piti ponnistella oppiakseen kantoninkiinaa. Siinä on yhdeksän eri sävelkorkoa, jotka muuttavat sanan merkityksen. Salvacion muistelee sävelkorkojen kanssa kamppaillessaan sanoneensa kerran tutkisteluoppilaalleen, että he olivat muuttaneet pois asunnostaan ”aaveen takia”, vaikka todellisuudessa he muuttivat ”korkean vuokran takia”. Lopulta Salvacion oppi kielen, ja hän on opettanut Raamatun totuuden yli 20 ihmiselle. Nykyään hän tapaa palveluksessa monia Hongkongissa työskenteleviä indonesialaisia kotiapulaisia, joten hän opettelee indonesian kieltä.

Määrätietoinen mutta ystävällinen veli Rodolfo Asong joutui aivan erilaisiin oloihin, kun hänet lähetettiin vuonna 1979 Papua-Uuteen-Guineaan. Hän uppoutui kielen opiskelemiseen ja oppi sen niin hyvin, että oltuaan vasta vähän aikaa maassa hänet nimitettiin matkavalvojaksi. Seurakunnissa vieraileminen oli kuitenkin Papua-Uudessa-Guineassa kovin erilaista kuin Filippiineillä. Hän sanoo: ”Opin melomaan seisten pienessä yhden hengen puukanootissa kuten alkuperäisasukkaat.”

Konventeista Rodolfo sanoo: ”Koska välimatkat olivat pitkiä ja liikenneyhteydet puuttuivat, järjestimme monia pieniä konventteja. Larimean konventti oli pienin, missä olen koskaan ollut. Läsnä oli kymmenen henkeä.” Toisen kerran hän oli konventinvalvojana Agin kylässä. Hän  sanoo: ”Olin myös konventin puheenjohtaja, vastasin äänilaitteista ja ruoanjakelusta, ohjasin näytelmän ja näyttelin kuningas Daavidia.” Hän tosiaankin antoi kaikkensa tuossa tehtävässä. Myöhemmin hän palveli lähetystyössä Salomonsaarilla.

 Vuonna 1982 Salomonsaarille lähetettiin Luzonista kotoisin oleva Arturo Villasin, joka oli mukautuvainen veli. Hän palveli siellä kierrosvalvojana ja sai huomata olojen olevan hyvin erilaiset kuin Filippiineillä. Monille saarille pääsi parhaiten lentäen. Hän kertoi: ”Kerran koneemme syöksyi maahan, mutta me kaikki selvisimme hengissä. Toisen kerran näkyvyys oli niin huono, että olimme lentää päin vuoren seinämää.” Hän kuvaili matkoja joihinkin seurakuntiin: ”Patikoimme sademetsän halki ja kapuamme yli mutaisten, jyrkkien kukkuloiden päästäksemme seurakuntiin, jotka sijaitsevat esi-isiään palvovien alkuasukkaiden asuma-alueilla viidakossa.” Arturo kuoli äkilliseen sairauteen vuonna 2001, mutta hänet muistetaan uskollisena lähetystyöntekijänä.

Aasiaan ja Tyynenmeren maihin lähetetyillä filippiiniläisveljillä ja -sisarilla on paljon tällaisia kokemuksia. Haasteista huolimatta nämä alttiit ja uhrautuvat Jehovan palvelijat ovat edistäneet saarnaamistyötä merkittävästi näissä maissa.

Iloa toisten auttamisesta tekemään Jehovasta linnoituksensa

Jehovan siunaus tuo iloa (Sananl. 10:22). Vuonna 1974 Taiwaniin lähetetty Adelieda Caletena sanoo: ”Olen todella onnellinen ja kiitollinen Jehovalle siitä, että hän on siunannut työtämme täällä ja antanut minulle mahdollisuuden osallistua siihen.”

Nykyään Marshallinsaarilla palvelevat Paul ja Marina Tabunigao sanovat: ”Olemme auttaneet 72:ta ihmistä palvelemaan Jehovaa. Tunnemme syvää iloa nähdessämme, että monet heistä palvelevat nykyään vanhimpina, avustavina palvelijoina, erikoistienraivaajina, vakituisina tienraivaajina ja aktiivisina seurakunnan julistajina.”

 Papua-Uudessa-Guineassa vuodesta 1980 palvelleen Lydia Pamplonan tutkisteluoppilaista 84 on vihkiytynyt ja mennyt kasteelle. Hän raportoi hiljattain pitävänsä raamatuntutkistelua 16 ihmiselle, joista useimmat käyvät kokouksissa. Hänen sanansa tulkitsevat todennäköisesti monien muidenkin lähetystyöntekijöiden tunteita: ”Kiitän Jehovaa siitä palveluksesta, jonka hän on minulle uskonut. Siunatkoon hän jatkuvasti palvelustamme nimelleen kunniaksi.”

Filippiiniläisiä lähetystyöntekijöitä arvostetaan määrämaissaan. Thaimaan haaratoimisto kirjoitti: ”Filippiineiltä tulleet lähetystyöntekijät tekevät hyvää työtä. He ovat antaneet hienon esimerkin uskollisuudesta palvellessaan vuosikausia täällä Thaimaassa. He jatkavat työtään, vaikka ikä alkaakin painaa. He rakastavat tätä maata ja sen asukkaita; he pitävät tätä kotimaanaan. Suurkiitokset teille siitä, että olette lähettäneet meille nämä erinomaiset lähetystyöntekijät.”

Valtakunnan palveluskoulu antaa eväitä vanhimmille

Samoihin aikoihin kun Filippiineiltä alettiin lähettää lähetystyöntekijöitä muihin maihin, Jehovan järjestö alkoi kouluttaa niitä yhä lukuisampia veljiä, jotka olivat pätevöityneet hoitamaan vastuutehtäviä paikallisissa seurakunnissa. Valtakunnan palveluskoulu oli tärkeimpiä kanavia tässä koulutuksessa.

Kursseja alettiin pitää vuonna 1961, ja ne kestivät kuukauden. Filippiinien ensimmäisiä kursseja veti Gilead-koulun entinen opettaja Jack Redford, joka palveli myöhemmin lähetystyössä Vietnamissa. Koulu pidettiin aluksi englannin kielellä haaratoimistossa.

 Jotkut ymmärtävät englantia riittävän hyvin, mutta on otettava huomioon muutkin Filippiineillä yleiset kielet ja murteet. Monet vanhimmat hyötyvät enemmän omalla kielellään pidettävästä kurssista. Niinpä 1960-luvun puolivälistä kurssia on pidetty useilla kielillä. Cornelio Cañete muistaa, että hän sai tehtäväksi vetää kursseja Visayasaarilla ja Mindanaossa. Hän kertoo huvittuneena: ”Opetin kolmella kielellä: cebuksi, hiligainoksi ja samar-leyteksi.”

Vuosien varrella kurssia on muutettu jonkin verran, muun muassa sen pituutta. Hiljattain se pidettiin yhtenä viikonloppuna siten, että vanhimmat olivat kurssilla puolitoista päivää ja avustavat palvelijat yhden päivän. Kursseja täytyy kuitenkin pitää noin kahdeksalla kielellä. Näitä kieliä osaavia vanhimpia lähetetään haaratoimistosta valmentamaan opettajiksi matkavalvojia. Nämä puolestaan pitävät varsinaisen kurssin seurakuntien vanhimmille ja avustaville palvelijoille. Viimeisimmällä kurssilla oli 13000 vanhinta ja 8000 avustavaa palvelijaa.

 Apua tienraivaajille

Myöhemmin tienraivaajatkin alkoivat saada lisäkoulutusta. Vuonna 1978 pidettiin ensimmäinen tienraivaajien palveluskoulun kurssi, jolle kutsuttiin kaikki silloiset tienraivaajat, erikoistienraivaajat mukaan lukien. Siitä lähtien koulua on pidetty joka vuosi lukuun ottamatta vuosia 1979 ja 1981.

Tienraivaajat ovat hyötyneet koulusta kovasti, mutta kurssille pääseminen ei aina ole ollut helppoa. Joillekin se on merkinnyt taloudellisia uhrauksia, toisille on matkanteko tuottanut ongelmia.

Santiagon kaupungissa pidetyn kurssin oppilaat joutuivat kerran odottamattomaan tilanteeseen. Kierrosvalvoja Rodolfo de Vera kertoi: ”Santiagoon Isabelan provinssiin iski 19. lokakuuta 1989 yllättäen erittäin voimakas taifuuni, jonka aikana tuulen voimakkuus oli pahimmillaan lähes 60 metriä sekunnissa. Aamulla ulkona sateli ja tuuli kevyesti, kun aloitimme oppitunnit valtakunnansalissa, joten jatkoimme koulua tavalliseen tapaan. Tuuli kuitenkin voimistui, ja rakennus alkoi täristä. Sitten  katto repeytyi irti. Teki mieli lähteä salista, mutta tajusimme, että ulkona oli vielä vaarallisempaa, koska ilmassa lenteli kaikenlaista tavaraa.” Rakennus alkoi hajota, mutta kukaan ei vahingoittunut. He kiittivät pelastumisestaan Jehovaa mutta myös Herätkää!-lehden neuvoa etsiä tällaisessa tilanteessa suojaa pöydän alta. Veli de Vera sanoi: ”Menimme suojaan pöytien alle. Kun taifuuni oli mennyt ohi, olimme hautautuneet oksien ja kattopeltien alle, mutta kaikki rakennuksessa pöytien suojissa olleet säilyivät vahingoittumattomina.”

Koulua pidetään vuosittain seitsemällä kielellä. Palvelusvuoteen 2002 mennessä oli pidetty 2787 kurssia, joille oli osallistunut yhteensä 46650 tienraivaajaa. Tämä koulu on auttanut tienraivaajia erinomaisella tavalla parantamaan taitojaan ja luottamaan täysin Jehovaan, kun he edelleen ’loistavat valaisijoina maailmassa’ (Fil. 2:15).

Offsetpainannan ensiaskeleita

Työ kentällä ja seurakunnissa olisi paljon vaikeampaa, ellei käytettävissä olisi erinomaista raamatullista kirjallisuutta. Filippiinit sai kirjallisuutensa vuosien ajan Brooklynista Yhdysvalloista, mutta 1970-luvun alussa Quezon Cityssä sijaitsevan haaratoimiston yhteyteen rakennettiin kirjapaino. Sinne asennettiin samanlaiset kohopainolaitteet kuin oli Brooklynissa, ja niin haaratoimistossa pystyttiin painamaan kaikki lehdet itse.

Tuon vuosikymmenen aikana kävi selväksi, että painoalalla offsetpainanta oli syrjäyttämässä kohopainannan kuumaladontamenetelmineen. Päätoimiston ohjeista ilmeni, että Filippiineilläkin otettaisiin vähitellen käyttöön uudet menetelmät.

 Vuonna 1980 haaratoimisto osti kaupalliset valoladontalaitteet. Etelä-Afrikan haaratoimistoon oli hankittu samanlaiset koneet, ja Filippiinien veljet hyötyivät sikäläisten veljien kokemuksesta. Tämä tietokoneistettu ladontajärjestelmä oli yhteensopiva samoihin aikoihin ostetun pienen arkkioffsetkoneen kanssa.

Näitä laitteita käyttäessään veljet oppivat jonkin verran offsetpainotekniikkaa. David Namoca, jolla oli jo paljon kokemusta rivilatomakoneen käytöstä kohopainannassa, opetteli käyttämään valoladontalaitteita. Toiset opettelivat valmistamaan offsetpainolevyjä ja käyttämään uutta painokonetta. Niinpä vuoden 1980 lopussa haaratoimistossa valmistettiin jo offsetmenetelmällä Valtakunnan Palveluksemme -⁠lehtisiä muutamalla kielellä sekä lehtiä niillä kielillä, joiden painosmäärä oli pieni.

Offsetpainantaan siirtyminen merkitsi myös tietokoneiden ottamista avuksi kääntämisessä ja painotyön esivalmistelussa. Ajan mittaan veljet tulivat kokeneemmiksi ja varmemmiksi uusien menetelmien käyttämisessä, ja painotuotteiden laatu parani ja painokset kasvoivat. Vuonna 1982 veljet olivat niin innokkaita edistymään, että he painoivat nelivärisen Valtakunnan Uutiset nro 31 -⁠lehtisen yksivärioffsetkoneella. Paperi ajettiin painokoneen läpi kuusi kertaa: nelivärinen puoli neljä kertaa ja toinen puoli kaksi kertaa. Se oli valtava urakka, ja laadussa oli ehkä hieman toivomisen varaa, mutta kaikki olivat iloisia nähdessään omilla laitteilla valmistetun nelivärisen Valtakunnan Uutiset -⁠traktaatin.

Näin painomenetelmät alkoivat muuttua, mutta miten tapahtuisi lopullinen siirtyminen tietokoneistettuun valoladontaan ja offsetpainantaan? Jehovan järjestöllä oli jo  suunnitelmat valmiina, ja Filippiinien haaratoimisto hyötyisi niistä pian.

Jehovan järjestö tuottaa MEPSin

Hallintoelin antoi luvan valmistaa tietokoneistetun valoladontajärjestelmän, joka vastaisi hyvän uutisen levittämiseen liittyvän monikielisen painotoiminnan erityistarpeita. MEPS eli monikielinen elektroninen valoladontajärjestelmä (Multilanguage Electronic Phototypesetting System) kehitettiin Brooklynissa. Haaratoimiston veljet olivat saaneet kaupallisia laitteita käyttäessään jonkin verran kokemusta tietokoneista ja offsetpainannasta, mutta MEPS antaisi heille ja muiden haaratoimistojen veljille kautta maailman mahdollisuuden edistyä tällä alueella.

Filippiineiltä kutsuttiin Wallkilliin New Yorkiin kaksi pariskuntaa. Veljet koulutettiin huoltamaan MEPS-tietokoneita ja käyttämään MEPS-ohjelmia painotyön esivalmistelussa. Kolmas pariskunta, Florizel Nuico ja hänen vaimonsa, oli Brooklynissa, missä veli Nuico oppi käyttämään MAN-offsetkoneita. Juuri tällaista apua Filippiinien haaratoimisto tarvitsikin voidakseen siirtyä kokonaan julkaisujen tietokoneistettuun valmisteluun ja offsetpainantaan.

Filippiineille saatiin MAN-offsetpainokone vuonna  1983. Lionel Dingle Australian haaratoimistosta tuli auttamaan sen asentamisessa, ja veli Nuico alkoi opettaa paikallisille veljille Brooklynissa oppimiaan taitoja. Vuoden 1983 loppupuolella tällä koneella painettiin ensimmäiset lehdet. Järjestelmä ei kuitenkaan vielä ollut lopullisessa kunnossa, joten lehdet valmistettiin jonkin aikaa yhdistämällä kuumaladontamenetelmä offsetpainantaan.

Järjestelmä oli silti jo melkein valmis. Ensimmäinen MEPS-tietokone saatiin vuoden 1983 lopussa, ja nuo kaksi Wallkillissa koulutettua veljeä alkoivat opettaa toisille MEPS-laitteiden käyttöä ja huoltoa. Tuotanto saatiin pian käyntiin. Lukuisat beteliläiset opetettiin käyttämään järjestelmää kääntämiseen, tekstin tallentamiseen, asemointiin ja valoladontaan, kun taas toiset oppivat korjaamaan tietokoneita. Filippiineillä koulutusta vaikeuttaa kielten suuri määrä. Vartiotornia painetaan seitsemällä kielellä, joihin ei kuulu englanti. MEPS sopi tehtävään hyvin.

Julkaisujen laatu parani huomattavasti. Painossa työskentelevä Cesar Castellano sanoo painajista: ”Useimmat veljet ovat maanviljelijöitä. Jotkut eivät tienneet tekniikasta aiemmin mitään. On vaikuttavaa nähdä, miten Jehova saa henkensä avulla veljet oppimaan monenlaista, esimerkiksi painotyötä.” Veljet oppivat taidot, ja julistajat saivat kentälle mukaansa entistä puoleensavetävämpiä julkaisuja. Mutta hengellisessä mielessä tästä painoteknisestä edistyksestä oli vielä suurempaa hyötyä.

Hengellistä ruokaa samaan aikaan

Kun Filippiinien lehdet painettiin Brooklynissa, englanninkielisissä lehdissä julkaistu aineisto ilmestyi Filippiinien kielillä vähintään kuuden kuukauden viiveellä. Vaikka lehdet käännettiinkin kotimaassa, käsikirjoitusten ja  korjausvedosten postitteluun edestakaisin kului melkoisesti aikaa. Kun lehtien painaminen siirtyi Filippiineille 1970-luvulla, aikaa säästyi mutta lehtien sisältö oli edelleen kuusi kuukautta englanninkielisistä lehdistä jäljessä. Monet filippiiniläisveljet ajattelivat, että olisi hienoa, jos oma lehti ilmestyisi samaan aikaan kuin vastaava englanninkielinen, mutta vuosien ajan se oli vain kaukainen haave.

Kun MEPS ja uudet tuotantomenetelmät otettiin käyttöön, unelmista tuli totta. Hallintoelin tajusi, että saman aineiston tutkiminen samanaikaisesti yhdistäisi Jehovan kansaa voimakkaasti. Tämä otettiin tavoitteeksi, ja vuoden 1986 tammikuuhun mennessä Vartiotorni ilmestyi samanaikaisesti englanninkielisen numeron kanssa neljällä maan kielellä: cebuksi, hiligainoksi, ilokoksi ja tagalogiksi. Pian se saatiin myös muilla kielillä. Vuoden 1988 konventeissa koettiin suuri yllätys, kun kirja Ilmestyksen suurenmoinen huipentuma on käsillä! ilmestyi kolmella maan kielellä samanaikaisesti englanninkielisen kirjan kanssa! Veljet iloitsivat siitä, että kiinnostuneille voitiin nyt tarjota laadukkaampaa kirjallisuutta ja lisäksi samaa hengellistä ravintoa voitiin nauttia samaan aikaan kuin valtaosa veljistä maailmassa.

Kehitysaskeleet painotoiminnassa osuivat ajankohtaan, jolloin joissakin osissa maata oli hyvin levotonta. Julkaisut korostaisivat, että kaikkien oli jatkuvasti turvauduttava Jehovaan linnoituksenaan.

Armeija ja kapinalliset ottavat yhteen

Kapinallisten toiminta tiivistyi 1980-luvulla monissa osissa maata. Joillakin ryhmillä oli yhteyksiä kommunistiliikkeeseen. Hallituksen joukot ja vallankumousryhmät ottivat  yhä useammin yhteen. Näissä tilanteissa veljien luottamus Jehovaan usein koeteltiin.

Eräällä alueella, jolla oli 62 julistajan seurakunta, veljet huomasivat eräänä aamuna herätessään, että kapinalliset ja armeijan sotilaat olivat valmistautumassa taisteluun. Veljien kodit olivat vastapuolten välissä. Yksi vanhin meni kapinallisten luo ja toinen hallituksen joukkojen luo. He pyysivät, ettei taistelua käytäisi siellä, koska monet siviilit joutuisivat kärsimään. Heidän pyyntöään ei kuultu. Koska veljet eivät päässeet pakenemaan, he kokoontuivat valtakunnansaliin. Muuan vanhin piti melko pitkän rukouksen niin kuuluvalla äänellä, että se kantautui  armeijan korviin. Kun veljet avasivat silmänsä, he huomasivat molempien joukkojen lähteneen muualle. Alueella ei taisteltu. Veljet olivat varmoja, että Jehova oli suojellut heitä.

Dionisio Carpentero on palvellut vaimonsa kanssa matkavalvojana yli 16 vuotta. Hän muistaa vieläkin, mitä tapahtui heidän ensimmäisenä vuotenaan kierrostyössä Negros Orientalin provinssissa Filippiinien keskiosissa. Hän kertoo: ”Vierailimme Linantuyanin seurakunnassa. Olimme iloisia, kun keskiviikkona kenttäpalvelukseen lähti meidän lisäksemme 40 henkeä. Emme kuitenkaan tienneet, että kapinalliset tarkkailivat jokaista liikettämme. He piileksivät valtakunnansalin lähellä. Neljä heistä kävi majapaikassamme neljän aikaan iltapäivällä kyselemässä meistä. Muuan vanhin selitti siellä heille, että olen kierrosvalvoja ja vierailen heidän seurakunnassaan puolen vuoden välein.”

Miehet eivät selvästikään uskoneet selitystä. He epäilivät Dionision olevan armeijan miehiä ja käskivät vanhimman tuoda hänet ulos tapettavaksi. Vanhin sanoi, että heidän pitäisi tappaa hänet ensin. Miehet menivät pois.

Dionisio jatkaa: ”Koirat haukkuivat koko yön, joten tiesimme kapinallisten olevan lähistöllä. Rukoilimme tuona yönä neljä kertaa Jehovalta ohjausta. Sitten alkoi sataa rankasti, vaikka meneillään oli kuiva kausi. Miehet, jotka olivat odottamassa päästäkseen tappamaan meidät, lähtivät pois.”

Sunnuntain kokouksen jälkeen Dionisio ilmoitti vanhimmille, että hän lähtisi vaimonsa kanssa seuraavaan seurakuntaan. Reitti kulki kuitenkin kapinallisten piilopaikan ohi. ”Yksi miehistä katseli ikkunasta ulos”, sanoo  Dionisio. ”Me jopa sanoimme hänelle, että olemme menossa pois. Silti kapinalliset menivät kahdeksalta illalla kyselemään meitä valtakunnansalilta. Vanhin kertoi meidän jo lähteneen ja kävelleen jopa heidän piilopaikkansa ohi. He eivät ihme kyllä olleet huomanneet meitä. Tämä kokemus opetti meidät luottamaan Jehovaan ja olemaan rohkeita vaikeissa tilanteissa.” Dionisio jatkaa vaimonsa kanssa iloiten palvelusta.

Tällaiset levottomuudet vaikeuttavat todistamista ajoittain. Jos sattuu väärään paikkaan väärään aikaan, voi joutua keskelle luotisadetta. Joskus jompikumpi osapuoli on kuitenkin varoittanut veljiä edessä olevasta taistelusta. Silloin veljet menevät todistamaan rauhallisemmalle alueelle, kunnes ammuskelu on ohi. Valtakunnan työ menee  kaikesta huolimatta eteenpäin, ja veljet ovat oppineet luottamaan Jehovaan.

Puolueettomuutta koetellaan

Jeesus sanoi seuraajistaan: ”He eivät ole osa maailmasta, niin kuin en minäkään ole osa maailmasta.” (Joh. 17:14.) Filippiinien Jehovan todistajat ovat muissa maissa asuvien veljiensä tavoin pysyneet erossa maailman politiikasta ja sotilaallisista yhteenotoista. He eivät ole ’ottaneet miekkaa’, vaan he ovat laskeneet aseensa ja pyrkineet rauhaan Jehovan opetuksen mukaisesti (Matt. 26:52; Jes. 2:4). Heidän puolueettomuutensa tunnetaan kaikkialla Filippiineillä, ja eri osapuolet tietävät, etteivät todistajat ole heille vaarallisia. Joissakin tilanteissa Jehovan palvelijoiden on kuitenkin täytynyt osoittaa kantansa selvästi. Tämä on koitunut heille suojaksi.

Wilfredo Arellano on matkavalvojana saanut paljon kokemusta palvelemisesta erilaisilla alueilla, joista jotkin ovat olleet rauhallisia ja toiset eivät. Vuonna 1988 hän vieraili eräässä Etelä-Filippiinien keskiosan seurakunnassa. Kumoukselliset olivat siellä painostaneet veljiä liittymään kapinaan hallitusta vastaan, mutta nämä olivat kieltäytyneet lujasti.

Wilfredo kertoo, mitä tapahtui: ”Vierailuviikolla hallituksen joukot toimivat aktiivisesti seurakunnan alueella. Sotilaat halusivat muodostaa alueen asukkaista sotilaallisen ryhmän vallankumouksellisia vastaan. Hallituksen edustajat järjestivät kokouksen, jossa veljet saivat tilaisuuden selittää, miksi he eivät liittyneet kapinallisten eivätkä hallituksen joukkoihin. Jotkut paikallisista eivät hyväksyneet kantaamme, mutta hallituksen edustajat kunnioittivat meitä.”

 Wilfredo jatkaa: ”Kotimatkalla kokouksesta maatilalleen eräs veli kohtasi raskaasti aseistautuneita miehiä, joilla oli mukanaan kaksi vankia silmät sidottuina. Veljeltä kysyttiin, oliko hän ollut hallituksen edustajien järjestämässä kokouksessa, ja hän vastasi rehellisesti olleensa. Aseelliset miehet halusivat tietää, oliko veli liittynyt sotilaalliseen ryhmään, ja hän kertoi kieltäytyneensä puolueettomuutensa vuoksi. Hänen annettiin jatkaa matkaansa. Muutaman minuutin kuluttua hän kuuli kaksi laukausta ja tajusi, että vangit oli teloitettu.”

1970-luvulla ja 1980-luvun alussa äänestäminen oli Filippiineillä lakisääteisesti pakollista. Äänestämättä jättäneet joutuivat vankilaan. Tämä antoi Jehovan kansalle tilaisuuden osoittaa uskollisuutensa Jumalalle. Filippiinien Jehovan todistajat ovat muissa maissa asuvien kristittyjen veljiensä tavoin pysyneet poliittisesti puolueettomina eivätkä ole olleet ”osa maailmasta” (Joh. 17:16).

Hallituksen vaihduttua vuonna 1986 maan perustuslakia muutettiin siten, ettei äänestäminen enää ollut pakollista. Se on helpottanut veljien tilannetta. Monet ovat kuitenkin kohdanneet toisenlaisia koetuksia, erityisesti koululaiset.

’Eivät enää opettele sotaa’

Irene Garcia varttui Luzonin keskiosassa Pampangan provinssissa. Hän kohtasi ongelman, joka koettelee vieläkin monia nuoria. Lukiossa sotilaskoulutus on pakollista. Todistajaoppilaat ovat kuitenkin henkilökohtaisesti päättäneet, etteivät osallistu tunneille, joilla opetetaan sotataitoja. Irene rukoili ensin Jehovalta apua. Sitten hän meni armeijan kouluttajan luo pyytämään vapautusta noilta tunneilta ja piti koko ajan mielessään kolmen uskollisen  heprealaisnuoren esimerkin profeetta Danielin ajalta (Daniel, 3. luku). Vaikkei kouluttaja täysin ymmärtänytkään Irenen asennetta, hän kiitti tätä perusteluista. Hän varoitti kuitenkin, että kieltäytymisen vuoksi hän saisi huonon arvosanan. Irene vastasi: ”Ei se haittaa. Teen parhaani muissa aineissa.” Hänelle annettiin muita tehtäviä sotilaskoulutuksen ajaksi. Hän sanoi: ”Tämän ansiosta muilla todistajalapsilla ei ollut mitään ongelmia pyytää vapautusta, ja minä päätin koulun kaikesta huolimatta kymmenen parhaan oppilaan joukossa.”

Kaikki armeijan kouluttajat eivät ole myöntäneet vapautusta. Jotkut ovat tehneet päästötodistuksen saamisen todistajaoppilaille vaikeaksi. Jehovan periaatteista kiinni pitäminen on kuitenkin opettanut tuhansille nuorille tärkeän asian: luja kanta Jumalan valtakunnan puolesta ja puolueettomuuden säilyttäminen tämän maailman asioissa tuovat Jehovan suojeluksen ja siunauksen (Sananl. 29:25).

Enemmän konventteja

Seuraavaksi luomme katsauksen Jehovan kansan konventteihin, jotka ovat aina iloisia tilaisuuksia. Suuria konventteja ei pidetty ennen toista maailmansotaa, koska todistajia oli maassa vähän. Veljiä pyrittiin kuitenkin rakentamaan tälläkin tavoin. Esimerkiksi vuoden 1941 Vuosikirjassa kerrottiin konventista, joka oli pidetty Manilassa maaliskuussa 1940.

Kuten edellä kerrottiin, Joseph dos Santos joutui japanilaisten vangiksi. Amerikkalaiset joukot vapauttivat hänet viimein vuoden 1945 alussa. Hän oli hyvin kiinnostunut veljien hengellisestä hyvinvoinnista, sillä monet heistä olivat uusia järjestössä. Ohjausta alettiin antaa siinä,  miten he voisivat opettaa Raamatun totuuksia tehokkaasti kotitutkistelujen avulla. Näitä neuvoja annettiin muun muassa valtakunnallisessa konventissa, joka pidettiin Lingayenissa Pangasinanissa vuonna 1945. Läsnä oli nelisentuhatta henkeä, mikä kertoo kiinnostuneita olleen paljon noihin aikoihin. Konventissa oli hyvin iloinen tunnelma – olihan sota juuri päättynyt!

Siitä lähtien konventtien yleisömäärät ovat kasvaneet tasaisesti samaa tahtia kuin julistajien määrä. Noin 17 vuoden kuluttua konventeissa oli noiden neljäntuhannen sijasta 39652 henkeä. Silloin konventteja ei enää pidetty vain yhdessä paikassa vaan seitsemässä. Seuraavien 15 vuoden kuluttua (vuonna 1977) piirikonventtien läsnäolijamäärä ylitti 100000 hengen rajan. Konventteja oli 20 eri puolilla maata. Kahdeksan vuoden kuluttua piirikonventeissa oli läsnä yli 200000, ja vuonna 1997 yli 300000. Vuodeksi 2002 suunniteltiin 63 konventtia, enemmän kuin koskaan ennen. Matkanteko saarilla voi olla haastavaa ja joskus kallista. Kun konventteja pidetään useissa paikoissa, veljien konventtimatkat lyhenevät ja helpottuvat. Näin yhä useammat voivat hyötyä näistä hengellisistä juhlista.

Jehova siunaa ponnistelut konventtiin pääsemiseksi

Konventteihin ei ole ollut helppo päästä. Vuonna 1947 maan pohjoisosassa veljet laskivat kahdella puulautalla Abrajokea pitkin rannikolle Viganiin, jossa oli kierroskonventti. Joen suulla he hajottivat lautat ja myivät puut voidakseen  ostaa liput bussiin, jolla he pääsisivät konventin jälkeen takaisin kotiin vuoristoon. Heillä oli mukanaan suuria riisisäkkejä, polttopuunippuja, makuualustat ja paljon pikkulapsia. Hymy heidän kasvoillaan leveni konventissa päivä päivältä. Riisi, polttopuut ja makuualusta olivat kaikki, mitä he tarvitsivat aineellisesti.

Vuonna 1983 ryhmä Caburanin seurakunnan veljiä Etelä-Filippiineillä sijaitsevasta Davao del Surin provinssista käveli kolme päivää vuoriston yli päästäkseen venerantaan. Sitten he ajoivat moottoriveneellä vielä yhden päivän konventtikaupunkiin. Heidän mielestään toisten tapaaminen iloisissa merkeissä ”Valtakunnan ykseyden” piirikonventissa oli hyvinkin ponnistelujen ja kustannusten arvoista.

Vuonna 1989 eräs perhe, jonka lapset olivat iältään kaksi ja neljä vuotta, käveli noin 70 kilometriä Palawanissa sijaitsevasta El Nidon kaupungista kierroskonventtiin. Kesti kaksi päivää kävellä läpi viidakon, missä valmiita polkuja on vain vähän. Välillä heidän täytyi nyppiä ihostaan iilimatoja. Kaiken kukkuraksi noiden kahden päivän ajan satoi lakkaamatta. Heidän piti ylittää monia puroja ja jokia, joista yhdenkään yli ei kulkenut siltaa. Vaikeuksista huolimatta perhe saapui turvallisesti perille. He nauttivat kovasti veljiensä seurasta konventissa!

Joillakin alueilla perheiden on taloudellisten ongelmien vuoksi vaikea saada tarpeeksi rahaa konventteja varten. Ramon Rodriguez joutui tämän ongelman eteen vuonna 1984. Hän on kalastaja ja asuu perheineen Polillosaarilla Luzonin itäpuolella. Konventtiin oli enää viikko, mutta seitsenhenkisellä perheellä oli koossa matkaraha vain yhdelle. He esittivät asian rukouksessa Jehovalle, ja  sen jälkeen Ramon lähti 12-vuotiaan poikansa kanssa kalaan. He soutivat merelle ja laskivat verkkonsa, mutta kalaa ei tullut. Jonkin ajan kuluttua poika halusi välttämättä, että he soutaisivat lähemmäs kotia ja yrittäisivät sieltä. Niin he tekivätkin ja laskivat verkot vielä kerran. Ramon sanoo: ”Kun nostimme verkot, niissä oli yllättäen niin paljon kalaa, että vene täyttyi.” Sitä tuli yli 500 kiloa! He saivat niistä rahaa enemmän kuin koko perhe tarvitsi konventtimatkaansa.

Seuraavana iltana toiset konventtiin haluavat veljet laskivat verkkonsa samaan paikkaan ja saivat vielä 100 kiloa kalaa. Ramon lisää: ”Kalastajat, jotka eivät olleet todistajia, laskivat sinne verkkonsa samaan aikaan, mutteivät yllätyksekseen saaneet yhtä ainutta kalaa. He sanoivat, että meidän Jumalamme siunasi meitä, koska olimme menossa konventtiin.” Filippiiniläiset todistajaperheet ovat kerran toisensa jälkeen saaneet huomata, että hengellisten asioiden pitäminen ensi sijalla elämässä ja rukousten mukainen toiminta tuovat iloa ja Jehovan siunauksen.

Merkittäviä konventteja

Jehovan kansa kaikkialla maailmassa muistelee lämpimästi menneiden vuosien konventteja. Tämä pätee myös filippiiniläisveljiin. Kaikkien konventtien ohjelmaa arvostetaan suuresti, mutta jotkin konventit tuntuvat poikkeuksellisen vaikuttavilta ja jäävät erityisesti mieleen. Joskus kyseessä on kansainvälinen konventti tai ehkä konventti, jossa kotimaassaan vierailevat lähetystyöntekijät kertovat kokemuksiaan yleisölle.

Kuten jo aiemmin todettiin, monet filippiiniläisveljet ja -⁠sisaret palvelevat lähetystyöntekijöinä muissa Aasian maissa ja saarissa. Todistajat eri puolilla maailmaa ovat  usein lahjoittaneet rahaa, jotta lähetystyöntekijät ovat voineet matkustaa kotimaahansa konventtiin. Myös Filippiineiltä lähteneet lähetystyöntekijät ovat hyötyneet tästä rakkaudellisesta järjestelystä. Vuosina 1983, -⁠88, -⁠93 ja -⁠98 kymmenet heistä pääsivät näin kotimaahansa nauttimaan konventeista perheidensä ja ystäviensä kanssa. Vuoden 1988 raporteista ilmenee, että Filippiineillä pidetyissä konventeissa oli läsnä 54 lähetystyöntekijää, jotka palvelivat 12 maassa. Siihen mennessä nuo 54 olivat olleet keskimäärin 24 vuotta kokoaikaisessa palveluksessa. Yleisö nautti kovasti ajatuksista ja kokemuksista, joita he kertoivat lavalta.

Jotkin konventit muistetaan niiden aikana sattuneista tapauksista tai veljien määrätietoisuudesta ongelmatilanteissa. Esimerkiksi juuri ennen vuonna 1986 Surigaossa Mindanaossa pidettyä ”Jumalan rauhan” piirikonventtia kaupungin yli kulki taifuuni, ja tuulet puhalsivat yli 40 metriä sekunnissa. Stadionin katto vaurioitui pahoin. Sähkönjakelu  katkesi koko kaupungissa, eikä sitä saatu kuntoon konventin aikana. Vesi täytyi noutaa kuuden kilometrin päästä. Tämä ei estänyt todistajia kokoontumasta yhteen. Veljet keräsivät lavan jäännökset ja pystyttivät uuden lavan stadionin vieressä olevaan urheiluhalliin. He vuokrasivat generaattorin, jonka avulla saatiin sähköä useisiin valaisimiin, äänilaitteisiin ja ruokailutilan jääkaappiin. Konventtiin odotettiin 5000:ta osanottajaa, mutta paikalla olikin enimmillään 9932 henkeä! He eivät totisesti olleet mitään hyvän sään kristittyjä.

Erityisen mieleenpainuvia ovat olleet kansainväliset konventit. Hallintoelin päätti, että Manilassa pidettäisiin kansainvälinen konventti vuosina 1991 ja 1993. Konventtivieraat muistettiin kaupungissa pitkään. Tämä oli hyvin rohkaisevaa filippiiniläisveljille ja -⁠sisarille, joista useimmilla ei ole varaa matkustaa ulkomaille (Room. 1:12). Filippiiniläisveljien ystävällisyys ja vieraanvaraisuus tekivät ulkomaisiin vieraisiin voimakkaan vaikutuksen. Eräs yhdysvaltalaispariskunta kirjoitti: ”Sydämellinen kiitos lämpimästä vastaanotosta. Otitte meidät kaikki avosylin vastaan!”

Vuoden 1993 konventtia varten Manilassa oli käytössä kolme stadionia, joiden välille muodostettiin puhelinyhteys aina kun joku hallintoelimen jäsen piti puheen. Konventtivieraat olivat haltioissaan, kun Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös julkaistiin tagalogin kielellä! Eräs nuori sisar sanoi: ”Olin pakahtua onnesta. Olin odottanut kovasti tagaloginkielistä Uuden maailman käännöstä. Se oli hieno yllätys!”

Vuonna 1998 osat vaihtuivat. Ensi kertaa vuoden 1958 jälkeen Filippiineiltä kutsuttiin edustajia muihin maihin.  Niinpä maasta lähti 107 henkeä Yhdysvaltain länsirannikolla pidettyyn konventtiin. Syyskuussa 35 henkeä pääsi kansainväliseen konventtiin Koreaan. Näillä konventeilla on ollut tärkeä osa Jehovan kansan opettamisessa ja yhdistämisessä ja kaikkien auttamisessa tekemään Jehovasta linnoituksensa.

Kiinnitetäänpä seuraavaksi huomiota kenttätyöhön. Miten sitä on onnistuttu tekemään maassa, jossa puhutaan kymmeniä kieliä?

Hyvää uutista monella kielellä

Kuten aiemmin todettiin, ihmisten on yleensä helpompi oppia totuus äidinkielellään. Tämä on haaste Filippiineillä, missä puhutaan monia kieliä. Jehovan todistajat ovat kuitenkin pyrkineet täyttämään ihmisten tarpeet todistamalla heille heidän omalla kielellään ja painamalla raamatullista kirjallisuutta monilla eri kielillä.

Useimmiten jollekin kieliryhmälle voivat todistaa ne, jotka jo osaavat tuota kieltä. Jos jotakin kieltä puhuu vain  muutama todistaja, innokkaat julistajat ja tienraivaajat ovat yrittäneet opetella sitä. He ovat siten jäljitelleet apostoli Paavalia, josta tuli ”kaikkea kaikenlaisille ihmisille” (1. Kor. 9:22).

Vaikka Filippiinit on neljänneksi suurin niistä maista, joiden virallisiin kieliin kuuluu englanti, suurin osa sen asukkaista ei puhu sitä äidinkielenään. Kaikki eivät ymmärrä kirjoitettua englantia hyvin, joten kirjallisuutta täytyy julkaista usealla Filippiinien kielellä. Jehovan todistajat ovat vuosien varrella kääntäneet raamatullisia julkaisuja ainakin 17 paikalliselle kielelle. Joillakin niistä on vain kirjanen tai pari; tällaisia kieliä ovat esimerkiksi tausug, jota puhuvat etelässä asuvat muslimit, ja ibanag, jota käyttää aivan pohjoisessa asuva pieni etninen ryhmä. Yleensä ihmiset ymmärtävät ja puhuvat melko hyvin jotakin maan seitsemästä pääkielestä. Vartiotornia julkaistaan näillä kielillä. Siksi seurakunnankokousten sekä kierros- ja piirikonventtien ohjelmat esitetään yleensä niillä.

Viime aikoina hallitus on kampanjoinut pilipinon käytön puolesta. Se vastaa olennaisilta osiltaan tagalogin kieltä. Kampanja on tuottanut selviä tuloksia muutamassa vuosikymmenessä. Pilipinoa käytetään nyt paljon enemmän puhekielenä ja painotuotteissa, kun taas muiden kielten käyttö ei ole muuttunut tai niitä käytetään vähemmän. Suuntaus näkyy Vartiotornin painosmäärissä. Vuonna 1980 tagaloginkielisen numeron painosmäärä oli 29667 kappaletta. Vuonna 2000 määrä oli nelinkertainen: jokaista numeroa painettiin 125100 kappaletta. Samana aikana englanninkielisten lehtien määrä pysyi miltei samana ja muilla Filippiinien kielillä julkaistujen lehtien määrä kasvoi vain hieman.

 Betel-perhe tukee kenttätyötä

Jehovan todistajien haaratoimisto sijaitsee Quezon Cityssä Suur-Manilan alueella, ja siellä työskentelee noin 380 kokoaikaista palvelijaa. Heistä 69 toimii kääntäjinä ja korjauslukijoina. Osa tästä ryhmästä sai hiljattain valmiiksi Raamatun heprealaisten kirjoitusten Uuden maailman käännöksen kolmella kielellä: cebuksi, ilokoksi ja tagalogiksi. Aina siitä lähtien kun Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten käännös ilmestyi vuonna 1993, veljet odottivat koko Raamatun saamista Uuden maailman käännöksenä. He olivatkin hyvin innoissaan, kun tagaloginkielinen käännös julkaistiin vuoden 2000 loppupuolella pidetyissä piirikonventeissa! Pian sen jälkeen ilmestyivät cebun- ja ilokonkieliset käännökset. Sadattuhannet ihmiset voivat nyt kentällä hyötyä tästä selkeästä, täsmällisestä ja johdonmukaisesta raamatunkäännöksestä.

Filippiinien Betel-perheen jäsenillä on hyvin erilaiset taustat, ja he puhuvat 28:aa kieltä ja murretta. Raamatullisen kirjallisuuden kääntämiseen on siis hyvät edellytykset.  Kääntäminen on kuitenkin vain osa Betelissä tehtävästä työstä.

Beteliläiset hoitavat monenlaisia tehtäviä, jotka tukevat olennaisen tärkeää saarnaamistyötä. Jotkut veljet painavat lehtiä ja muuta kirjallisuutta. Beteliläiset myös kuljettavat kirjallisuutta eri puolille Luzonia. Monet työskentelevät itse Betel-kodissa esimerkiksi huoltaen laitteita, valmistaen ruokaa tai siivoten. Palvelusosaston veljet vastaavat erikielisiin kirjeisiin, joita tulee seurakunnilta, matkavalvojilta ja kokoaikaisilta sananpalvelijoilta. Voi vain kuvitella kirjeiden määrää, kun saarilla on noin 3500 seurakuntaa!

Haaratoimiston toiminnasta vastasi haaratoimistonpalvelija eli -⁠valvoja sen perustamisvuodesta 1934 aina 1970-luvun puoliväliin saakka. Joseph dos Santosin palattua Havaijiin kanadalainen lähetystyöntekijä Earl Stewart huolehti tästä vastuutehtävästä noin 13 vuoden ajan.  Hänen jälkeensä kaksi muuta veljeä palveli valvojana vuorollaan lyhyen aikaa. Sitten vuonna 1966 tehtävään nimitettiin Denton Hopkinson, joka oli tullut maahan vuonna 1954. Hän hoiti työnsä hyvin seuraavat kymmenisen vuotta, kunnes Jehovan järjestö katsoi hyväksi ottaa käyttöön uuden tavan valvoa kaikkia haaratoimistoja eri puolilla maailmaa.

Helmikuussa 1976 valvonta siirtyi kaikissa haaratoimistoissa yhdeltä mieheltä haaratoimistokomitealle. Tämä hallintoelimen alaisuudessa toimiva pätevien veljien ryhmä otti vastuun ratkaisuista, jotka vaikuttaisivat kenttätyöhön ja haaratoimistossa tehtävään työhön. Filippiinien haaratoimistokomitea oli aluksi viisijäseninen. Koska lähes kaikki komitean alkuperäiset jäsenet olivat ulkomaisia lähetystyöntekijöitä, katsottiin myöhemmin viisaaksi lisätä filippiiniläisveljien määrää. Niinpä komiteaan kuului jonkin aikaa seitsemän veljeä.

Tämän uuden järjestelyn edut näkyivät pian selvästi. Denton Hopkinson, joka toimii nykyään haaratoimistokomitean koordinaattorina, toteaa: ”Näin jälkeenpäin huomaa, miten viisas ja ajankohtainen ratkaisu se oli. Työn määrä on lisääntynyt ja järjestö on kasvanut, eikä yksi ihminen olisi pystynyt hoitamaan kaikkea. Vastuu jakaantuu nyt tasaisemmin.”

Sananlaskujen 15:22 sanoo: ”Neuvonantajien paljous tuottaa tuloksia.” Ryhmällä on enemmän viisautta kuin yhdellä ihmisellä. Filippiinien haaratoimistossa sovelletaan tätä periaatetta käytäntöön. Sen jälkeen kun veli Hopkinson nimitettiin haaratoimistonvalvojaksi, on Betelin henkilökunta kymmenkertaistunut ja niin on työmääräkin. Nykyään haaratoimistokomiteaan kuuluu  viisi veljeä, jotka ovat palvelleet Jehovaa jo pitkään. He ovat olleet keskimäärin runsaat 50 vuotta kokoaikaisessa palveluksessa. Heidän kokeneisuutensa on varmasti ollut hyödyksi, kun työ on mennyt kaikissa maan saarissa vahvasti eteenpäin Jehovan ohjauksessa. Haaratoimistokomitea ja koko Betel-perhe arvostavat suuresti etuaan tukea tätä työtä.

Totuuden vieminen ”kaikenlaisille ihmisille”

Saarnaamistyö on todellakin sopusoinnussa sen Jumalan tahdon kanssa, että ”kaikenlaiset ihmiset pelastuisivat ja tulisivat totuuden täsmälliseen tuntemukseen” (1. Tim. 2:4). Minkälaisia ihmisiä innokkaat saarnaajat sitten ovat voineet auttaa eri puolilla Filippiinejä?

Marlon oli mies, joka ajautui jatkuvasti vaikeuksiin. Hänellä oli kotikylässään huono maine: hän poltti tupakkaa, juopotteli, käytti huumeita ja liikkui huonossa seurassa. Kun Jehovan todistajat tulivat Marlonin kotiovelle, hänen äitinsä kiinnostui Valtakunnan sanomasta.  Tienraivaajat tarpoivat pölyisiä ja kuraisia teitä pitkin pitämään hänelle tutkistelua. Aluksi Marlon ei ollut halukas osallistumaan tutkisteluun, käveli vain silloin tällöin ohi. Äidin kanssa tutkineet veljet pyrkivät kuitenkin ottamaan hänetkin huomioon. Aikanaan hän alkoi tutkia ja jopa leikkasi vyötärölle ulottuneet hiuksensa ennen kuin tuli ensi kertaa kokoukseen valtakunnansaliin. Hän edistyi nopeasti ja muutti elämäntapaansa niin paljon, että ihmiset olivat hämmästyksissään. Marlon on nykyään vakituinen tienraivaaja ja vie totuuden sanomaa toisille. Mikä sai hänet ottamaan totuuden vastaan? Se että tienraivaajat tulivat aina uskollisesti tutkimaan äidin kanssa, sai hänet vakuuttumaan siitä, että heillä oli totuus.

Jotkut eivät aluksi vaikuta sellaisilta ihmisiltä, jotka saattaisivat ottaa totuuden vastaan. Julistajat eivät kuitenkaan tuomitse ketään ennalta, vaan antavat kaikille tilaisuuden kuulla hyvän uutisen. Pienessä Marinduquen saaressa erikoistienraivaaja todisti eräässä talossa. Lopuksi hän kysyi ovenavaajalta, asuiko talossa vielä muita. Tämä sanoi, että yläkerrassa asui, mutta lisäsi: ”Ei sinne kannata mennä, sillä mies on väkivaltainen ja raivostuu helposti.” Sisaren mielestä miehelle täytyi kuitenkin antaa tilaisuus kuulla Valtakunnan sanoma. Ylös päästyään hänestä tuntui kuin mies olisi odottanut häntä. Sisar tarjosi hänelle hymyillen ilmaista Raamatun kotitutkistelua. Carlos-niminen mies ottikin yllättäen tarjouksen mielellään vastaan. Myös hänen vaimonsa liittyi tutkisteluun.

Tienraivaajan toisella käynnillä Carlos kertoi, että heillä oli vaimon kanssa vakavia ongelmia ja he olivat jopa yrittäneet tehdä itsemurhan. Kun tienraivaaja oli käynyt alakerrassa, Carlos oli painanut korvansa lattiaan  ja kuullut ovenavaajan neuvovan tienraivaajaa jättämään yläkerran väliin. Sen kuullessaan hän oli rukoillut, että tienraivaaja sivuuttaisi neuvon ja tulisi ylös. Pariskunta oli pyytänyt mielenrauhaa, ja ehkä tässä olisi vastaus. Raamattua tutkimalla he saivatkin mielenrauhan. Carlos ja hänen vaimonsa menivät yhtä aikaa kasteelle, ja vaimo on nykyään vakituinen tienraivaaja.

Victor oli mies, joka tunsi sekä buddhalaisuuden että katolisuuden oppeja. Hän alkoi miettiä, miksi maailmassa on niin monia uskontoja, ja ryhtyi etsimään totuutta. Tutustuttuaan islamiin, hindulaisuuteen, šintoon, kungfutselaisuuteen, evoluutioteoriaan ja muihin ajatussuuntiin hän totesi kaikki epätyydyttäviksi. Hän tuli siihen tulokseen, että ainoastaan Raamatussa oli täsmällisiä ennustuksia. Siksi hän keskittyi etsimään vastausta siitä. Raamattua tutkimalla hän ja hänen tyttöystävänsä Maribel huomasivat omin päin, että kolminaisuus-, helvetintuli- ja kiirastulioppi olivat vääriä. Silti heistä tuntui, että jotain vielä puuttui.

Victor ja Maribel menivät naimisiin, ja jonkin aikaa sen jälkeen Victor sai erään todistajan kanssa keskustellessaan tietää, että on käytettävä Jumalan nimeä. Tarkistettuaan Raamatustaan, että näin todella on, hän alkoi heti käyttää Jehovan nimeä rukouksissaan. Pian hän alkoi käydä kokouksissa valtakunnansalissa ja edistyi nopeasti. Victor meni kasteelle toukokuussa 1989 yhtä aikaa Maribelin kanssa ja tekee nykyään matkavalvojana työtä seurakuntien hyväksi.

Tienraivaajat ovat auttaneet monenlaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä. Etelä-Luzonissa palveleva erikoistienraivaaja Primitiva Lacasandile aloitti yhdessä  kylässä raamatuntutkistelun eräälle pariskunnalle. Köyhässä perheessä oli myös kaksi lasta. Kun Primitiva tuli kerran pitämään tutkistelua, hän näki kauhukseen vanhemman lapsen itkevän kattoon ripustetussa säkissä. Primitiva sanoi: ”Äidillä oli veitsi kädessä, ja hän aikoi tappaa lapsen. Pysäytin hänet ja kysyin, miksi hän aikoi tehdä niin. Hän sanoi syyksi taloudellisen ahdingon.” Primitiva näytti pariskunnalle Raamatusta neuvoja ongelmaan, ja lapsen henki säästyi. Tutkistelu jatkui, ja perhe alkoi käydä kokouksissa, vaikka kokouspaikkaan oli kahdeksan kilometrin kävelymatka. Pariskunta edistyi ja meni kasteelle, ja nykyään aviomies palvelee seurakunnassa vanhimpana. Primitiva sanoo: ”Lapsi, joka oli vähällä kuolla, on nykyään vakituinen tienraivaaja. Jehovan palvelijoilleen antama työ voi todellakin merkitä ihmisille elämää niin nykyään kuin tulevaisuudessakin.”

Palveleminen siellä missä tarve on suurempi

Maassa on vielä paljon alueita, joilla Valtakunnan julistajia on vähän. Jotkut tienraivaajat ja julistajat ovat muuttaneet työskentelemään niille. Vakituisina tienraivaajina palvelevat Pascual ja Maria Tatoy tarjoutuivat lähtemään erikoistienraivaaja Angelito Balboan kanssa lännessä sijaitsevaan Coronsaareen. Elatuksen hankkimiseksi Pascual kalasti erään veljen kanssa ja Maria valmisti välipalaksi tarkoitettuja riisiruokia myyntiin.

Kierrosvalvoja mainitsi vierailuviikolla, että myös Culionsaaressa oli tarvetta julistajista. Siellä oli leprasiirtola, ja julistajia oli vain neljä. Hän kannusti Tatoyn pariskuntaa muuttamaan sinne. Pascual ja Maria tekivät niin, ja Jehova on siunannut heidän ponnistelunsa. Nykyään Culionissa on kaksi seurakuntaa.

 Vietnamista lähti 1970-luvun puolivälissä paljon venepakolaisia, joista monet päätyivät Filippiineille. Pakolaisleirit olivat toiminnassa noin 20 vuoden ajan. Palawanissa oli suuri leiri, ja jotkut filippiiniläisveljet tarjoutuivat viemään totuutta siellä oleville. Eräs vietnamia puhuva veli tuli Yhdysvalloista heidän avukseen. Jotkut leirin pakolaisista ottivat totuuden vastaan, ja monet muut oppivat tuntemaan Jehovan nimen ja hänen todistajansa ennen pois muuttoaan.

Monilla Filippiinien syrjäisillä alueilla työskentelee erikoistienraivaajia. He pyytävät usein julistajia ja tienraivaajia mukaansa lähtiessään palvelukseen pitemmän  matkan päähän. Norma Balmacedalla on kokemusta työskentelystä Ifugaon vuoristoisessa provinssissa. Hän sanoo: ”Lähdemme yleensä maanantaina ja otamme mukaamme täydet kenttälaukut sekä vaatteita ja ruokaa viikon tarpeiksi. Lauantaina iltapäivällä tulemme sitten takaisin kokouksiimme.”

Jotkin seurakunnat järjestävät kenttäretkiä varsinkin suotuisalla ilmalla. Seurakunta saattaa käydä muutaman päivän tai koko viikon ajan takamaiden alueita läpi. Nicanor Evangelista, joka palvelee nykyään Betelissä, on ollut mukana tällaisessa työssä. Hän kertoo: ”Maaseudulla on tapana, että jos ihmiset ovat kiinnostuneita, he sanovat: ’Voitte jäädä meille yöksi ja valmistaa ruokanne täällä.’ Joskus tienraivaajat saattoivat tutkia Raamattua kiinnostuneiden kanssa iltamyöhään asti, koska he yöpyivät heidän luonaan.”

Aetat oppivat totuuden

Jehovan palvelijat ovat tavanneet myös negriittoihin kuuluvia aetoja pyrkiessään todistamaan kaikenlaisille ihmisille. Aetoja pidetään Filippiinien alkuperäisasukkaina. Heimo on suhteellisen vähälukuinen, eikä sen jäseniä ole aina helppo tavoittaa, sillä monet heistä elävät vaeltaen vuoriston metsissä ja etsien riistaa tai luonnonvaraisia hedelmiä ja kasviksia. He ovat afrikkalaisten pygmien tavoin alle 150 senttimetriä pitkiä, tummaihoisia ja kiharatukkaisia. Osa heistä on sulautunut valtaväestöön, osa on perustanut kodin lähelle muuta asutusta. Monet heistä asuivat aikaisemmin vuorilla Pinatubon läheisyydessä mutta joutuivat muuttamaan pois, kun se purkautui rajusti.

Toinen aetaryhmä asuu Panaysaaressa Filippiinien  keskiosassa. Lodibico Eno perheineen kuuluu näihin aetoihin. Raamatun periaatteiden soveltaminen on muuttanut Lodibicon elämää monella tapaa. Hän kertoo: ”Minulla oli ennen monta huonoa tapaa: pureskelin betelpähkinöitä, tupakoin, juopottelin ja harrastin uhkapelejä. Olin myös hyvin väkivaltainen. Perhe-elämämme oli onnetonta. Jos en olisi päässyt eroon paheistani, olisin todennäköisesti jo kuollut. Nyt elimistöni on puhdistunut. Hampaani, jotka olivat ennen punertavat, ovat jälleen valkoiset. Toimin seurakunnassamme vanhimpana. Olen saanut kaikki nämä siunaukset Jehova Jumalalta.” Pientenkin heimojen jäsenet ovat tämän aetaperheen tavoin saaneet kokea, miten Jehovan tiellä kulkeminen tekee vapaaksi (Joh. 8:32).

Vapauden sanoma vangituille

Toisenlainen apua saanut ryhmä ovat vangit. Jehovan todistajat ovat erityisesti 1950-luvulta lähtien pyrkineet tapaamaan vankiloissa olevia ihmisiä. Monet ovatkin ottaneet totuuden vastaan.

Sofronio Haincadto oli nuoruudessaan mukana vallankumousliikkeessä. Hänet pidätettiin ja tuomittiin kuudeksi vuodeksi vankilaan. Ollessaan vankilassa Luzonissa hän pani merkille, että yksi vangeista ei käynyt vangeille sallituissa uskonnollisissa tilaisuuksissa. Hän sai tietää, että miehestä oli tullut Jehovan todistaja. Pian he keskustelivat Raamatusta lähes päivittäin. Sofronio sanoo: ”Vakuutuin siitä, ettei yhteiskunta muutu ja parane sen aatteen avulla, jonka puolesta olin aiemmin taistellut.” Hän oppi, että vain Jumalan valtakunta voi saada aikaan toivotut muutokset. Lähiseurakunnan veljien avulla hän  edistyi hengellisesti, ja hänet kastettiin vankilassa kaivossa, josta otettiin kasteluvesi.

Kärsittyään tuomionsa Sofronio aloitti ensin vakituisen tienraivauksen ja sitten erikoistienraivauksen. Palvellessaan kokoaikaisesti hän auttoi noin 15:tä ihmistä omaksumaan totuuden. Hän avioitui ja sai kuusi lasta, joista kolme on nykyään kokoaikaisessa palveluksessa, yksi kierrosvalvojana. Kaksi hänen pojistaan kävi palvelijoiden valmennuskoulun vuonna 1995. Totuus toi todellisen vapauden Sofroniolle, hänen perheelleen ja niille, joita hän on voinut auttaa.

Erikoistienraivaajat ovat saarnanneet Palawanissa sijaitsevan Iwahigin rangaistussiirtolan vangeille, ja siirtolan alueelle saatiin jopa rakentaa pieni valtakunnansali. Eräs vanki, joka oli syyllistynyt tuhopolttoihin, varkauksiin ja useisiin murhiin, alkoi tutkia Raamattua. Kun häntä autettiin soveltamaan Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä -⁠kirjan opetuksia käytäntöön, hänen elämänsä muuttui perin pohjin!

Miehen vietettyä vankeudessa yli 23 vuotta hänelle ilmoitettiin lähestyvästä vapautumisesta. Hän ilmaisi haluavansa päästä monen vuoden jälkeen sukulaistensa pariin. Nämä kuitenkin häpesivät ja pelkäsivät häntä niin paljon, että kielsivät kirjeitse häntä tulemasta. He eivät tienneet, miten valtavasti Jumalan sana oli muuttanut miestä. Sukulaiset kokivat elämänsä yllätyksen, kun tämä tyyni ja sopuisa kristitty palasi kotikaupunkiinsa!

Mandaluyongissa Suur-Manilassa on maan suurin naisvankila. Vuosien ajan Jehovan todistajat saivat käydä siellä vain rajoitetussa määrin. Tilanne kuitenkin muuttui, kun sinne tuotiin nainen, joka oli alkanut tutkia Raamattua  jo aiemmin. Virkailijat kehottivat naista liittymään johonkin vankilassa toimivista uskonnollisista ryhmistä, mutta nainen kieltäytyi sanoen, että halusi palvoa ainoastaan Jehovan todistajien kanssa. Tähän suostuttiin, ja todistajat saivat luvan käydä vankilassa joka viikko. Siellä on sen jälkeen kastettu useita naisia, ja lähiseurakunta pitää säännöllisesti Vartiotornin tutkistelun ja muita kokouksia kiinnostuneiden naisvankien hyödyksi.

Totuuden sanoma on tuonut ainutlaatuisen vapauden joillekin vangeille. Hekin ovat Jehovan silmissä kallisarvoisia, ja hänen kansaansa kuuluvat ovat iloisia voidessaan auttaa heitä.

Pitkäaikaiset todistajat jatkavat kestävinä

Raamatun sananlasku sanoo: ”Harmaapäisyys on kauneuden kruunu, kun se saadaan vanhurskauden tiellä.” (Sananl. 16:31.) On tosiaankin miellyttävää tavata niitä, jotka ovat jo monien vuosien ajan tehneet Jehovan ilosta linnoituksensa!

 Ennen toista maailmansotaa teokraattinen järjestö oli Filippiineillä pieni. Vain harvat ovat aloittaneet palveluksensa jo silloin. Siksi on hyvin rohkaisevaa tavata Leodegario Barlaan, joka on ollut kokoaikaisessa palveluksessa vuodesta 1938 lähtien. Hän ja hänen toverinsa kärsivät sodan aikana japanilaisten käsissä, mutta se ei saanut heitä lopettamaan saarnaamista. Sodan jälkeen Leodegario jatkoi kokoaikaisena sananpalvelijana vaimonsa Natividadin kanssa, ja aikanaan heidät kutsuttiin matkatyöhön. Sen jälkeen he palvelivat kunnoltaan heikentyneinä erikoistienraivaajina Pangasinanin provinssissa. Natividad kuoli vuonna 2000, mutta Leodegario jatkaa alueellaan. Kaikkia kannustaa hänen päättäväisyytensä tehdä sitä, mitä hän on aina tehnyt – saarnata.

Todistamistyö laajeni nopeasti toisen maailmansodan jälkeen. Monet, jotka oppivat totuuden silloin, jatkavat edelleen palvelustaan. Esimerkiksi Pacifico Pantas luki sodan aikana naapurissa asuvien Jehovan todistajien raamatullisia julkaisuja. Hän sanoo: ”Aloin käydä kokouksissa. Sitten jätin anomuksen tavalliseen [nykyisin vakituiseen] tienraivaukseen, vaikken ollut käynyt kasteella. Veljet kehottivat minua menemään kasteelle, ja niin teinkin.” Tämä tapahtui vuonna 1946. Pacifico palveli tienraivaajana eri puolilla maata ja sai muitakin tehtäviä. Hän kertoo: ”Minut kutsuttiin Gilead-koulun 16. kurssille, ja pääsin New Yorkissa vuonna 1950 pidettyyn kansainväliseen konventtiin. Koulun jälkeen palvelin kierrosvalvojana Yhdysvalloissa Minnesotan ja Pohjois-Dakotan osavaltioissa, ja sitten palasin Filippiineille palvelemaan piirivalvojana Pasigjoen eteläpuoleisella alueella Manilasta aina Mindanaoon asti.”

 Seuraavina vuosina veli Pantas palveli eri tehtävissä Betelissä sekä matkatyössä. Hän avioitui vuonna 1963, ja kun perheeseen syntyi lapsia, oli aika asettua aloilleen. He jatkoivat Jehovan palvelemista perheenä, ja kaikista kolmesta lapsesta on tullut Jehovan ylistäjiä. Nykyään nämä palvelevat vanhimpina. Yksi heistä on käynyt palvelijoiden valmennuskoulun, toinen on Betelissä. Veli Pantas on vielä vanhoilla päivillään seurakuntansa kantavia voimia.

Edustavia palvontapaikkoja

Jehovan kansaan kuuluvat filippiiniläiset ovat vasta viime vuosina saaneet valtakunnansaleja palvontapaikoikseen. Vuosien ajan valtaosa heistä kokoontui veljien kodeissa. Tietysti ensimmäisen vuosisadan kristitytkin pitivät kokouksia yksityiskodeissa (Room. 16:5). Nykyään seurakunnat ovat kuitenkin niin suuria, että kokouksia varten tarvitaan isommat tilat.

David Ledbetter sanoi: ”Salien hankkiminen oli monesti hyvin vaikeaa, koska rahatilanne oli tiukka. Meillä ei ollut Suur-Manilassakaan kuin yksi seurakunnan omalle tontille rakennettu valtakunnansali. Kaikki muut salit oli rakennettu tontille, jota seurakunta ei omistanut.” Veljillä oli niin pienet tulot, ettei seurakunnilla ollut varaa ostaa maata.

Niinpä veljet yrittivät tulla toimeen, miten parhaiten taisivat. Ne jotka omistivat sopivia tiloja, antoivat ne halukkaasti käyttöön. Denton Hopkinson kertoo, että esimerkiksi manilalainen veli Santos Capistrano antoi käyttää talonsa yläkertaa valtakunnansalina noin 40 vuoden ajan. Veli Hopkinson sanoo: ”Veli Capistranon vaimon kuoleman jälkeen hänen lapsensa asuivat alakerrassa. Sali  oli toisessa kerroksessa, josta veljen käytössä oli vain pieni tila keittiösyvennyksineen. Suurin osa oli varattu valtakunnansaliksi. Voisi luulla, että se oli hänen kannaltaan epämukavaa, mutta hänestä se oli oikein hyvä järjestely. Tällainen asenne veljillä oli.”

Aikanaan saleja päästiin rakentamaan seurakuntien omille tonteille. Peson arvo nousi, ja 1980-luvulle tultaessa palkatkin paranivat hieman, jolloin rahan lainaaminen tuli mahdolliseksi. Jotkin seurakunnat saattoivat tarttua tilaisuuteen.

Sitten hallintoelin pani alulle rakkaudellisen järjestelyn, joka muutti tilannetta ratkaisevasti. Yhdysvalloissa ja Kanadassa ilmoitettiin valtakunnansalirahaston perustamisesta, ja pian Filippiinit hyötyi lahjoituksista, joita annettiin nimenomaan valtakunnansalien rakentamista varten. Tämä järjestely perustuu tasauksen periaatteeseen, joka mahdollistaa lainojen antamisen (2. Kor. 8:14, 15). Järjestely käynnistyi verkalleen, mutta kun veljet huomasivat sen toimivan, yhä useammat alkoivat suunnitella omaa salia.

Tällä järjestelyllä on ollut valtava vaikutus. Haaratoimisto kertoo valtakunnansalilainojen hyödystä: ”Valtakunnansaleja on rakennettu yli 1200. Se on pantu merkille koko maassa.” Aluksi suuri osa varoista tuli muista maista, mutta jonkin ajan kuluttua filippiiniläisveljet pystyivät itse huolehtimaan omista hankkeistaan. Haaratoimisto kertoo: ”Salihankkeiden rahoitus on nyt useiden vuosien ajan toiminut siten, että filippiiniläisveljet ovat maksaneet lainoja takaisin ja antaneet vapaaehtoisia lahjoituksia. Tämä osoittaa, että taloudellisessa ahdingossakin olevilla alueilla saadaan aikaan paljon hyvää, kun varat kootaan yhteen.”

 Useilla seurakunnilla on nykyään valtakunnansali. Maassa on noin 3500 seurakuntaa, ja jotkin niistä ovat vielä vailla omaa kokouspaikkaa. Noin 500 seurakunnassa on kuitenkin alle 15 julistajaa, joten ne eivät pysty ottamaan lainaa salin rakentamiseksi. Seurakuntia on viime aikoina pyritty yhdistämään, jotta salien hankkiminen kävisi helpommin.

Tarkennusta kokousaikoihin

Jotkin seurakunnat, joista osalla on oma sali ja osalla ei, toimivat syrjäisillä seuduilla. Päästäkseen kokouspaikkaan veljien täytyy kävellä kahdesta neljään tuntia tai vielä kauemmin vaikeakulkuisessa maastossa. Joillakin alueilla ei ole käytännöllistä tehdä tuota matkaa kuin kerran viikossa. Siksi monet seurakunnat pitivät kaikki kokoukset seurakunnan kirjantutkistelua lukuun ottamatta yhtenä päivänä. Veljet olivat valmistautuneet neljään kokoukseen kerrallaan, ja heillä oli eväät mukanaan. Pitkää kokousmatkaa ei siis tarvinnut kulkea kuin kerran viikossa, ja muina päivinä voitiin käydä kenttäpalveluksessa ja osallistua muuhun toimintaan lähellä kotia.

1980-luvulla tämä tapa alkoi levitä muuallekin, jopa kaupunkiseurakuntiin. Taloudelliset ongelmat saivat ehkä jotkut ajattelemaan, että näin säästyisi rahaa. Kun viikossa oli vähemmän kokouspäiviä, myös matkustamista ja kuluja oli vähemmän. Toiset veljet tulivat liian mukavuudenhaluisiksi ja saattoivat käyttää muina päivinä aikaa henkilökohtaisiin toimiinsa, kuten opiskeluun ja työntekoon.

Yhä useammat seurakunnat alkoivat pitää neljä kokousta yhtenä päivänä, jotkin seurakunnat jopa kaikki viisi! Tämä merkitsi kuitenkin sitä, että Filippiinien  seurakunnat ajautuivat yhä kauemmaksi siitä toimintatavasta, jota suurin osa Jehovan kansasta noudattaa muualla maailmassa, kun kokoukset pidetään kolmena päivänä viikossa. Veljet olivat tässä suhteessa menettäneet jossain määrin tasapainonsa. Tilanteesta kerrottiin vyöhykevalvojalle, kun hän vieraili maassa vuonna 1991. Sitten asiaa kysyttiin hallintoelimeltä. Se antoi seuraavan vastauksen: ”Toimintatapa ei mielestämme ole hyvä, elleivät olosuhteet ole äärimmäisen vaikeat.” Asia saatettiin veljien tietoon ensin kaupungeissa ja sitten maaseudulla.

Kirjeessä tuotiin esille, että oli hyvä noudattaa samaa vakiintunutta kokousjärjestelyä kuin muualla maailmassa ja että seurakunnat hyötyisivät hengellisesti enemmän erillisistä kokouksista kuin siitä, että kaikki aineisto yritettiin mahduttaa kolmeen ja puoleen tai neljään tuntiin. Tällainen aikataulu oli ollut vaikea lapsille ja vastakiinnostuneille.  Vanhimmat voisivat tehdä tasokkaampia puheita, kun he valmistautuisivat vain yhteen tai kahteen kokoukseen kerrallaan.

Miten seurakunnat suhtautuivat neuvoon? Suurin osa otti sen vastaan ja järjesti heti kokouksia myös arkipäiviksi. Kaikkein syrjäisimpiä seurakuntia lukuun ottamatta suurimmalla osalla seurakunnista on nykyään tasapainoinen hengellinen viikko-ohjelma.

Konventtisalit

Kierrokset pitivät konventteja vuosien ajan koulujen urheilukentillä, voimistelusaleissa, kilparadoilla ja muissa julkisissa paikoissa. Hankaluuksista huolimatta veljet arvostivat sitä, että heillä oli tilaisuus kokoontua yhteen iloisissa merkeissä.

Omien konventtisalien hankkiminen ei ole ollut sen helpompaa kuin valtakunnansalienkaan. Rahoitusongelma on siinäkin tullut vastaan. Monet kierrokset ovat  kuitenkin olleet hyvin halukkaita saamaan oman kokoontumispaikan, ja veljet ovat rakentaneet melko monta vaatimatonta konventtisalia. Ne palvelevat yleensä vain yhtä tai kahta kierrosta eivätkä useaa kierrosta, kuten monissa muissa maissa on tapana. Tontit on usein saatu lahjoituksena tai ostettu edulliseen hintaan, varsinkin maaseudulla. Veljet ovat koonneet lahjoitukset yhteen ja rakentaneet  yksinkertaisen katetun ja yleensä seinättömän tilan, jossa on betonilattia, lava ja istuimet.

Suur-Manilan alueella edes tämä ei ollut mahdollista lähinnä siksi, että maa oli kohtuuttoman kallista ja kaupunkialueelle soveltuvan rakennuksen kustannukset olivat liian suuret. Alueen seurakunnat lahjoittivat rakentamiseen rahaa, mutta kokoon saatu summa ei riittänyt lähimainkaan edes tontin ostamiseen. Konventit pidettiin Suur-Manilassa 1970-luvulta aina 1990-luvun loppupuolelle edelleenkin kouluissa, urheilukentillä ja muissa vastaavissa paikoissa.

Suur-Manilan seurakuntien ja kierrosten määrä lisääntyi kaiken aikaa, joten konventtisalin tarve kasvoi. Alettiin etsiä sopivaa tonttia. Seurakunnille ilmoitettiin kirjeitse, että niillä oli mahdollisuus tukea hanketta rahallisesti. Vuonna 1992 löydettiin kuuden hehtaarin maapala Lagron piirin läheltä Suur-Manilan pohjoisosasta.

Suur-Manilan seurakunnat tukivat hanketta lahjoittamalla rahaa ja lähettämällä vapaaehtoisia työntekijöitä. Useista maista tuli kansainväliseen palvelijaryhmään kuuluvia auttamaan rakennustyössä. Yksi heistä oli uusiseelantilainen Ross Pratt, joka kertoo: ”Maaliskuussa 1997 saimme Brooklynista luvan aloittaa. Maansiirtourakka oli valtava, sillä rakennusalueelta piti kuljettaa pois 29000 kuutiota maata. Vakituisia työntekijöitä oli 50–60. Konventtisali saatiin valmiiksi marraskuussa 1998.” Sen jälkeen pidettiin vihkiäiset. Koska sali on suunniteltu 12000 hengelle, siellä voidaan pitää myös piirikonventteja. Ilma vaihtuu seinättömässä konventtisalissa ohjelmien aikana hyvin, kun trooppinen tuulenvire pääsee kulkemaan vapaasti sen läpi. Suur-Manilan ja  sen ympäristön 16 kierrosta saavat nykyään säännöllisesti hengellistä opetusta tässä salissa.

Haaratoimistoa laajennetaan

Seurakuntien ja kierrosten lisääntyessä haaratoimiston työmäärä kasvoi. Vuonna 1980 maassa oli noin 60000 julistajaa, mutta vajaan kymmenen vuoden kuluttua Filippiinit kuului yli 100000 julistajan maihin. Betel-perheen jäsenten määrä kasvoi samana aikana 102:sta 150:een. Haaratoimisto alkoi käydä pieneksi jo 1980-luvun alussa. Asuintilaa tarvittiin lisää.

Hallintoelin kehotti etsimään lisää maata. Felix Fajardo kertoo, miten asiat etenivät: ”Kuljimme talosta taloon naapuristossa kysellen, oliko kellään maata myytävänä. Filippiiniläiset ja kiinalaiset maanomistajat sanoivat, etteivät halua myydä. Yksi ilmoitti tiukasti: ’Me kiinalaiset emme myy. Me ostamme. Emme koskaan myy.’” Näytti siis siltä, ettei haaratoimiston lähellä ollut maata myytävänä.

Tonttia alettiin etsiä muualta. Haaratoimisto muuttaisi tarvittaessa kaupungin ulkopuolelle. Lähiprovinsseista löytyi useita varteenotettavia paikkoja. Hallintoelin kiinnostui erityisesti San Pedron lähellä Lagunassa sijaitsevasta suuresta tontista, jota eräs veli tarjosi edulliseen hintaan. Sen ostamiseen saatiin lupa, ja toimistotilojen, Betel-kodin ja painon suunnittelu käynnistyi. Vähitellen alkoi kuitenkin näyttää siltä, ettei toiminnan siirtyminen sinne ollutkaan Jehovan tahto. Alueella ei ollut puhelinverkkoa eikä kunnollista tietä, eikä siellä ollut täysin turvallista. Kävi selväksi, ettei se ollut paras paikka haaratoimistolle. Sinne perustettiin maatila, jolla tuotettiin elintarvikkeita  Betel-perheelle. Haaratoimiston tilaongelma oli kuitenkin edelleen ratkaisematta.

Sitten sattui jotain odottamatonta, joka näytti Jehovan ohjaukselta. Felix jatkaa: ”Rajanaapurimme sanoi aivan yllättäen: ’Olemme myymässä tätä tuhannen neliömetrin tonttiamme ja haluaisimme myydä sen teille.’ Hallintoelin kehotti meitä ostamaan sen. Ajattelimme maapalan riittävän, mutta lähetettyämme rakennussuunnitelmamme maailmankeskukseen hyväksyttäväksi, sieltä sanottiin: ’Voisitte etsiä lisää maata. Te tarvitsette hieman enemmän.’

Heti sen jälkeen meitä tuli tapaamaan kaksi miestä, lääkäri ja asianajaja, ja he sanoivat haluavansa myydä meille tonttinsa. Siitä tuli tuhat neliötä lisää. Sitten halusi myydä naapurin rouva, jolla oli noin hehtaari maata. Hänen hintapyyntönsä oli hyvin kohtuullinen. Meidän mielestämme maata oli nyt oikein mukavasti, mutta päätoimistosta sanottiin: ’Etsikää hieman lisää.’”

Sitten apua saatiin yllättävältä taholta. Tonttinsa myyneet lääkäri ja asianajaja kiersivät naapureiden luona ja suostuttelivat heitä myymään maapalansa. Yksi toisensa jälkeen he tarjosivat tonttejaan haaratoimistolle. Kun lähes kaikki naapuritontit oli ostettu, päätoimistoon lähetettiin uusi ehdotus. Sieltä vastattiin jälleen: ”Te tarvitsette hieman enemmän.” Veljet olivat aivan ymmällään, sillä näytti siltä, että kaikki, mitä toimiston lähellä oli saatavana, oli jo hankittu.

Noihin aikoihin haaratoimistoon soitti juuri se liikemies, joka oli aiemmin sanonut, etteivät kiinalaiset koskaan myy. Hänen tonttinsa oli myytävänä! Felix kertoo: ”Saimme veli Leachin kanssa selville, ettei kukaan muu  ollut kiinnostunut siitä. Saimme sen siksi hyvin halvalla. Näyttää siltä, että Jehova vaikutti asiaan.” Maata saatiin näin vielä hehtaarin verran, ja vihdoin päätoimistosta sanottiin: ”Nyt teillä on niin paljon maata, että voitte panna rakennussuunnitelmat alulle.”

Kun olosuhteet vuosien mittaan muuttuivat, kävi ilmeiseksi, ettei San Pedron maatilaa enää tarvittu. Tuli edullisemmaksi ostaa Beteliin elintarvikkeita suurissa erissä kuin tuottaa niitä maatilalla. Tila päätettiin myydä. Vuonna 1991 sille löytyi uusi omistaja, ja myyntisumma käytettiin uusien tilojen rakentamiseen.

 Uudisrakennukset nousevat

Haaratoimiston vuonna 1947 ostama hehtaarin tontti oli nyt yli kolme kertaa suurempi. Piirustukset tehtiin Jehovan todistajien Japanin-haaratoimistossa toimivan alueellisen suunnittelutoimiston avustuksella, ja valmistelutyöt alkoivat vuoden 1988 puolivälissä. Osa vanhoista puurakennuksista piti purkaa. Paikalle rakennettaisiin 11-kerroksinen asuinrakennus ja suuri kaksikerroksinen paino. Viereen tulisi valtakunnansali.

Rakentajiksi saapui työhön määrättyjen lähetystyöntekijöiden lisäksi kolmisensataa veljeä ja sisarta noin viidestä maasta. Jotkut heistä olivat kansainvälisen palvelijaryhmän jäseniä, jotka viipyivät vähintään vuoden, toiset taas tulivat joiksikin viikoiksi. Naapurit ihmettelivät nähdessään, että työntekijöitä tuli ulkomailta asti. Vielä enemmän he hämmästyivät kuullessaan, että suurin osa heistä oli maksanut itse matkakulunsa! Paikalliset veljet ja sisaret toivat oman lisänsä kansainvälisen ykseyden ilmapiiriin.

Jehovan ohjaus nähtiin rakennustyössä samalla tavalla kuin maata hankittaessakin. Esimerkiksi vain yksi yritys Filippiineillä valmisti sellaisia kattomateriaaleja, joita rakennuksiin haluttiin. Haaratoimiston tilauksen edellä oli kuitenkin 300 muuta tilausta! Veljet menivät tapaamaan yrityksen varatoimitusjohtajaa henkilökohtaisesti ja selittivät työn perustuvan vapaaehtoisuuteen. Yrityksen johtokunta piti kokouksen, hyväksyi veljien pyynnön ja siirsi tilauksen jonon ensimmäiseksi. Pian sen jälkeen, kun tavara oli toimitettu, yrityksen työntekijät menivät lakkoon.

Ilmapiiri rakennushankkeessa mukana olleiden satojen  veljien keskuudessa oli erinomainen. Lähiseurakunnista tuli joka viikko noin 600 talkoolaista auttamaan. He tekivät noin 30 prosenttia koko työstä.

Työn laadusta ei tingitty. Koska Filippiinit sijaitsee maanjäristysalueella, veljet suunnittelivat 11-kerroksisen rakennuksen sellaiseksi, että se kestäisi kovat järistykset. Nämä tasokkaat rakennukset ovat aivan toista luokkaa kuin edelliset, joista yksi oli rakennettu 1920-luvulla. Vanhimmat talot purettiin uudisrakennusten tieltä.

Haaratoimiston vihkiäiset pidettiin 13. huhtikuuta 1991. Hallintoelimeen kuuluva John Barr piti vihkiäispuheen 1718 vieraalle. Juhlaan oli kutsuttu yli 40 vuotta Jehovaa palvelleet veljet ja sisaret sekä muita vieraita kymmenestä maasta. Seuraavana päivänä 78501 henkeä seurasi hengellisesti rakentavaa ohjelmaa, joka välitettiin puhelimitse kuuteen paikkaan eri puolille saaria.

Filippiiniläisiä rakentajia ulkomaille

Kun haaratoimistoa rakennettiin, muista maista tulleet rakentajat opettivat taitojaan filippiiniläisveljille. Kouluttajana toiminut Hubertus Hoefnagels sanoo: ”Monet paikalliset veljet ovat todella innokkaita, ja he tulivat taitaviksi työssään.” Kun rakennushanke päättyi Filippiineillä, jotkut noista koulutetuista veljistä lähtivät kansainvälisen palvelijaryhmän jäseninä rakentamaan haaratoimistoja ulkomaille, erityisesti Kaakkois-Aasiaan.

Quezonin provinssista kotoisin oleva Joel Moral oli yksi heistä. Hän tuli Manilan haaratoimiston rakennustyömaalle alun perin viikoksi. Häntä pyydettiin kuitenkin jäämään pitemmäksi aikaa. Vaikkei hänellä ollut paljon kokemusta rakentamisesta, hän oppi työmaalla nopeasti uusia taitoja ulkomaisilta rakentajilta.

 Jo ennen kuin Filippiinien rakennushanke saatiin päätökseen, apuvoimia tarvittiin Thaimaan uuden haaratoimiston työmaalle. Joel sanoo: ”Minut kutsuttiin yllättäen Thaimaahan. Filippiineillä saamani kokemus oli hyvää valmennusta kansainväliseen työhön.” Hän oli Thaimaassa rakentamassa runsaan vuoden.

Joshua ja Sara Espiritu tutustuivat toisiinsa Filippiinien haaratoimiston rakennustyömaalla. He avioituivat pian haaratoimiston vihkiäisten jälkeen ja ottivat tavoitteekseen päästä kansainväliseen palvelijaryhmään. Muutaman kuukauden kuluttua heidät kutsuttiin rakentamaan ulkomaille. He ovat sen jälkeen palvelleet viidessä maassa, joista kolme on Aasiassa ja kaksi Afrikassa. Joshua sanoo Filippiineillä saamastaan kokemuksesta: ”Opimme ulkomaisilta veljiltä erilaisia taitoja, joita saatoimme vuorostamme opettaa toisille.” Ulkomailla he sanoivat paikallisille veljille: ”Emme ole täällä aina. Te tulette jatkamaan työtä itsenäisesti.” Hän selittää, mikä hänen tavoitteensa on ulkomaisissa hankkeissa: ”Emme mene sinne vain töihin, vaan yritämme tosissamme opettaa veljiä.”

Ulkomailla työskentelevän täytyy tietysti olla joustava. Jerry Ayura on palvellut monissa maissa, esimerkiksi Thaimaassa, Länsi-Samoassa ja Zimbabwessa. Hän selittää: ”Olen oppinut, että Jehova käyttää hyvin monenlaisista taustoista olevia ihmisiä. Me rakastamme heitä, koska Jehova rakastaa heitä.” Filippiiniläisveljet ovat hyvin onnellisia voidessaan edistää Jehovan työtä kansainvälisellä tasolla!

Levottomuudet eivät pysäytä työtä

Se joka tekee Jehovan ilosta linnoituksensa, pysyy hänelle uskollisena vaikeinakin aikoina. Filippiineillä  Jehovan palvelijoilla on ollut monia tilaisuuksia ilmaista tällaista uskollisuutta.

Vaikka poikkeustila kumottiin 17. tammikuuta 1981, levottomuudet jatkuivat koko 1980-luvun. Helmikuussa 1986 hallitus vaihtui. Se tapahtui melko rauhallisesti, ja nekin seurakunnat, jotka toimivat vallankumouksen ydinalueella, saattoivat pitää kokouksensa ja jatkaa saarnaamistyötään keskeytyksettä. Kävellessään vallankumouksen kannattajien ohi julistajat näkivät väkijoukossa pappeja ja nunnia, jotka yllyttivät ihmisiä toimintaan.

Uusi hallitus saattoi viipymättä voimaan muutoksia, mutta levottomuudet eivät laantuneet. Uuden hallituksen valtakauden kolmena ensimmäisenä vuotena tehtiin useita vallankaappausyrityksiä, joista jotkin olivat verisiä. Kerran haaratoimiston rakennustyömaan ulkomaiset ja kotimaiset työntekijät katselivat hämmästyneinä, kun armeijasta paenneet sotilaat pommittivat kaupungin toisella laidalla omaa sotilasleiriään. Tällaiset yhteenotot olivat yleensä suhteellisen lyhyitä, mutta joitakin seurakuntia piti kehottaa kokoontumaan turvallisemmilla alueilla sijaitsevissa valtakunnansaleissa.

Joillakin alueilla Mindanaossa levottomuudet hallituksen joukkojen ja oppositioryhmien välillä ovat jatkuneet vuosien ajan. Sikäläisten veljien on täytynyt toimia palveluksessa varovaisesti ja luottaa Jehovaan. Palvelijoiden valmennuskoulun käynyt, nykyään kierrosvalvojana  toimiva Renato Dungog palveli hyvin levottomalla alueella. Kun hän oli kerran odottamassa venettä, muuan sotilas kysyi häneltä: ”Minne matka?”

Renato selitti: ”Olen Jehovan todistajien matkavalvoja. Vierailen veljien luona kaksi kertaa vuodessa vahvistamassa heitä ja samalla saarnaan heidän kanssaan.”

Sotilas vastasi: ”Jumalan täytyy olla kanssasi, muuten olisit jo saanut surmasi.” Kuohunnasta huolimatta veljet jatkavat työtään Jehovaan luottaen, ja heitä kunnioitetaan tämän vuoksi.

Uudelleen oikeuteen lipuntervehtimiskysymyksen vuoksi

Nuorten uskollisuutta Jumalalle on koeteltu. Kesäkuun 11. päivänä 1955 presidentti Ramon Magsaysay allekirjoitti tasavallan asetuksen numero 1265, jonka mukaan kaikkien julkisten ja yksityisten koulujen oppilaiden tulee tervehtiä Filippiinien lippua. Jehovan todistajien lapset kieltäytyivät tästä omantunnonsyistä, niin kuin kieltäytyvät muissakin maissa asuvat todistajanuoret (2. Moos. 20:4, 5). Vaikka he kunnioittavat tuota kansakunnan tunnusta, he eivät omantunnonsyistä voi tehdä mitään sellaista, mikä heidän mielestään on uskonnollisen antaumuksen osoittamista esineelle. Kun Masbatessa asuvan Geronan perheen lapset erotettiin koulusta, koska he eivät tervehtineet lippua, asia vietiin oikeuteen, ja tapaus käsiteltiin Filippiinien korkeimmassa oikeudessa vuonna 1959. Tuomioistuin ei kuitenkaan kunnioittanut Jehovan todistajien uskonnollista kantaa. Se väitti, ettei lippu ole kuva eikä siihen liity mitään uskonnollista merkitystä. Tuomioistuin katsoi siis voivansa määrätä, mikä on ja mikä ei ole uskonnollista.

 Tämä ei tietenkään muuttanut Jehovan todistajien uskonnollisia käsityksiä. Veljet toimivat päättäväisesti Raamatun periaatteiden mukaisesti. Tuomioistuimen päätös aiheutti jonkin verran vaikeuksia, joskaan ei niin vakavia kuin olisi voinut odottaa.

Lipun tervehtiminen nousi uudestaan esiin vasta kun päätös liitettiin maan hallintolakiin vuonna 1987. Vuonna 1990 Cebun alueen kouluista erotettiin useita Jehovan todistajien lapsia. Eräs koulutoimentarkastaja valvoi tiukasti, että sääntöä noudatettiin. Yhä useampia lapsia erotettiin koulusta.

Lehdet kirjoittivat tapauksista paljon. Sitten muuan ihmisoikeuskomitea kiinnostui siitä, että näiltä lapsilta evättiin opiskelumahdollisuus. Asenteet näyttivät muuttuneen vuodesta 1959. Oliko tullut Jehovan aika ottaa asia jälleen esille? Ernesto Morales, joka palveli tuolloin vanhimpana Cebussa, kertoo: ”Toimittajat, opettajat ja muut kehottivat meitä viemään jutun oikeuteen.” Haaratoimiston ja maailmankeskuksen lakiosastojen ohjauksessa asia päätettiin saattaa oikeuden ratkaistavaksi.

Alioikeus ja muutoksenhakutuomioistuin antoivat kuitenkin kielteisen päätöksen. Ne eivät halunneet ratkaista asiaa vastoin päätöstä, jonka korkein oikeus oli antanut vuonna 1959 Geronan perheen tapauksessa. Ainoa keino selvittää kysymys oli viedä se takaisin korkeimpaan oikeuteen. Olisiko tämä tuomioistuin halukas ottamaan jutun uudelleen käsiteltäväksi? Kyllä oli! Felino Ganal, joka on lakimies ja Jehovan todistaja, jätti tapausta koskevat asiapaperit tuomioistuimelle. Muutaman päivän kuluttua korkein oikeus määräsi, että kaikki koulusta erotetut  lapset piti ottaa takaisin kouluun oikeuden päätöstä odotettaessa.

Kumpikin osapuoli esitti omat perustelunsa. Huolellisen harkinnan jälkeen korkein oikeus kumosi vuonna 1959 tehdyn päätöksen ja puolusti Jehovan todistajien lasten oikeutta kieltäytyä lipun tervehtimisestä, uskollisuudenvalan antamisesta ja kansallislaulun laulamisesta. Oikeus selitti merkittävää ratkaisuaan: ”Sellainen käsitys, että ihmisen on tervehdittävä lippua – – koulusta erottamisen uhalla, on vieras nykyisen filippiiniläispolven omalletunnolle. Heidän asenteitaan on pienestä pitäen muovannut kansalaisten perusoikeuksien julistus, joka takaa heille sanan- ja uskonnonvapauden.” Oikeuden päätöksessä sanottiin myös, että Jehovan todistajien erottaminen koulusta loukkaisi heidän vuoden 1987 perustuslain mukaista oikeuttaan koulutukseen. Manila Chronicle -⁠sanomalehti julisti: ”Korkein oikeus korjaa vääryyden, josta Jehovan todistajat ovat kärsineet 35 vuoden ajan.”

Vastapuoli pyysi uutta käsittelyä, mutta 29. joulukuuta 1995 korkein oikeus ilmoitti, ettei asiaa enää käsitellä. Päätös pysyi siis voimassa. Loistava voitto Jehovan kansalle!

 Työ jatkuu katastrofeista huolimatta

Kuten kertomuksen alussa todettiin, Filippiineillä sattuu usein luonnononnettomuuksia. Luodaanpa seuraavaksi silmäys joihinkin katastrofeihin, jotka ovat vaikuttaneet veljien elämään.

Maanjäristykset: Koska Filippiinit sijaitsee kahden suuren merenpohjalaatan saumakohdassa, siellä sattuu usein maanjäristyksiä. Erään lähteen mukaan niitä sattuu päivittäin vähintään viisi, ja niiden lisäksi on useita heikkoja järistyksiä, joita ihminen ei havaitse. Useimmiten ne eivät häiritse jokapäiväistä elämää, mutta aika ajoin sattuu tuhoisia järistyksiä.

Tällainen suuri järistys sattui 16. heinäkuuta 1990 kello 16.26 Luzonin keskiosassa sijaitsevan Cabanatuanin kaupungin lähellä, ja sen jälkeen tuli voimakkaita jälkijäristyksiä. Myös Benguetin provinssi kärsi vakavia vaurioita. Useita kouluja ja hotelleja sortui ja ihmishenkiä menetettiin.

Julio Tabios, joka palveli alueella piirivalvojana, oli vaimonsa kanssa matkalla Benguetin vuoristoseudulla pidettävään kierroskonventtiin. He saivat kyydin veljeltä, joka vei kuorma-autollaan vihanneksia myytäväksi Baguioon. Ajettuaan jonkin matkaa mutkikasta vuoristotietä he tulivat kapeaan kohtaan ja joutuivat antamaan tietä vastaan tulevalle ajoneuvolle. Juuri sillä hetkellä vuorelta alkoi putoilla kiviä. He tajusivat, että kyseessä oli voimakas maanjäristys. Julio kertoo: ”Veli sai peruutettua auton leveämpään kohtaan, ja heti sen jälkeen siihen paikkaan, jossa olimme olleet, jysähti suuri kivenjärkäle. Olimme kiitollisia siitä, että ehdimme alta pois. Hetkisen kuluttua tuli toinen järistys, ja lähellä oleva valtava kivi tärisi aivan kuin se olisi tanssinut.” Kokonaisia vuorenseinämiä valui alas.

 Maanvyörymät tukkivat tien. Ainoa keino päästä konventtipaikalle tai yleensä mihinkään oli kävellä vuorten yli. Pimeän laskeutuessa he saivat yösijan erään ystävällisen ihmisen talosta. Seuraavana päivänä he kiipesivät korkean vuoren yli. Matkan varrella he tapasivat useita veljiä, jotka auttoivat toinen toistaan selviytymään maanjäristyksen jälkiseurauksista. Patikoituaan vaarallisia vuoristopolkuja pitkin he saapuivat lopulta Nagueyyn, missä konventti oli määrä pitää. Julio kertoo: ”Veljet itkivät ilosta, sillä he eivät enää uskoneet meidän tulevan! Olimme kovin väsyneitä, mutta onnellisten veljien ja sisarten lämmin vastaanotto virkisti meitä.” Maanjäristyksestä huolimatta monet olivat tulleet paikalle ja osoittivat näin arvostavansa syvästi hengellisiä asioita.

Haaratoimiston laajennustyö oli tähän aikaan meneillään. Asuinrakennus ei ollut vielä valmis, kun se jo joutui ensimmäiseen lujuuskokeeseen. Se huojui edestakaisin, niin että jotkut beteliläiset alkoivat voida pahoin, mutta se kesti voimakkaan järistyksen vaurioitumatta, aivan niin kuin pitikin.

Tulvat: Filippiineillä on kostea trooppinen ilmasto, joten suurimmassa osassa maata sataa paljon. Joillakin alueilla on paljon tulvia. Yli 46 vuotta kokoaikaisessa palveluksessa ollut Leonardo Gameng muistelee: ”Meidän piti kävellä kolme kilometriä polviin asti ulottuvassa mudassa.” Juliana Angelo on palvellut erikoistienraivaajana Pampangan provinssin tulva-alueilla. Hän sanoo: ”Päästäksemme kertomaan Valtakunnan sanomaa kiinnostuneille kuljemme pienillä polkuveneillä. Polkuvuorossa olevan veljen täytyy olla tarkkana osatakseen väistää puita, joissa käärmeet vaanivat valmiina pudottautumaan veneeseen.” Vuodesta 1960 lähtien erikoistienraivaajana palvellut sisar  Corazon Gallardo työskenteli monta vuotta Pampangassa. Silloin kun venettä ei ollut saatavilla, hänen piti kahlata melkein hartioihin ulottuvassa tulvavedessä. Sisar on säilyttänyt vaikeuksista huolimatta hienon asenteen. Hän on oppinut sopeutumaan ja luottamaan siihen, ettei Jehova koskaan hylkää uskollisiaan.

Pinatubon purkausta seuranneet lahar-virrat täyttivät monia alavia alueita, ja sen vuoksi Pampangan tulvat ovat pahentuneet, kun vesi pääsee nyt leviämään laajemmalle. Alueella palveleva kierrosvalvoja Generoso Canlas sanoo, että heidän on usein ollut pakko mennä kenttäpalvelukseen saappaat jalassa tai avojaloin, koska vettä on niin paljon. Veljet eivät kuitenkaan anna hankaluuksien estää työtään.

Kun tavallista pahempi tulva aiheuttaa ongelmia kokonaisille taajamille, Jehovan todistajat auttavat toisiaan ja myös muita. Kun näin tapahtui Davao del Norten provinssissa Etelä-Filippiineillä, kaupungin viranomaiset arvostivat todistajien apua niin paljon, että antoivat asiasta julkilausuman.

Tulivuoret: Filippiineillä on paljon tulivuoria, mutta yksi niistä on saanut osakseen koko maailman huomion: Pinatubo. Se purkautui kesäkuussa 1991 ja muodosti taivaalle valtavan, sienimäisen pilven. Päivä pimeni yöksi, ja jotkut luulivat Harmagedonin alkaneen. Tuhkaa satoi aina Kambodžassa asti. Lyhyessä ajassa Pinatubo syöksi sisuksistaan lähes seitsemän miljardia kuutiometriä laavaa ja tuhkaa. Raskas tuhka romahdutti kattoja ja kokonaisia rakennuksia. Suuresta osasta purkautunutta ainetta syntyi lahareita, valtavia mutavirtoja, jotka veivät mukanaan taloja tai peittivät niitä alleen. Tuhka ja laharit vahingoittivat ja tuhosivat valtakunnansaleja ja veljien koteja. Julius  Aguilar, joka palveli silloin vakituisena tienraivaajana Tarlacissa, sanoo: ”Talomme hautautui tuhkaan.” Perheen oli pakko muuttaa pois.

Pedro Oandasan palveli alueella kierrosvalvojana. Hän kertoo: ”Veljet eivät koskaan laiminlyöneet Jehovan palvontaa tai palvelusta. Kokouksien läsnäolijamäärä oli aina yli 100 prosenttia. Laharit eivät liioin heikentäneet veljien rakkautta saarnaamistyöhön. Todistimme evakuoiduille ja teimme sananpalvelusta jopa tuhoalueilla.”

Tällaiset katastrofit tarjoavat tilaisuuksia osoittaa kristillistä rakkautta käytännössä. Pinatubon purkauksen aikana ja sen jälkeen veljet auttoivat toisiaan evakuoinnissa. Haaratoimisto lähetti alueelle heti autolastillisen riisiä, ja lastin purkamisen jälkeen kuorma-autolla evakuoitiin veljiä tuhoja kärsineistä kaupungeista. Kun Manilan veljet saivat kuulla avuntarpeesta, he lähettivät heti rahaa ja vaatteita. Betisissä Pampangan provinssissa nuorista veljistä järjestettiin avustuspartio. He auttoivat muiden muassa kiinnostunutta naista, jonka aviomies oli vastustanut totuutta. Veljet rakensivat avioparin talon uudelleen, ja se teki mieheen niin suuren vaikutuksen, että hänestä tuli Jehovan todistaja!

Taifuunit: Kaikista maan ilmastohäiriöistä taifuunit eli tropiikin pyörremyrskyt aiheuttavat eniten tuhoa. Saarilla riehuu vuosittain keskimäärin 20 taifuunia. Niiden voimakkuus vaihtelee, mutta kaikille ovat tyypillisiä rajut tuulet ja rankkasateet. Ne ovat usein niin ankaria, että rakennuksia sortuu. Lisäksi taifuunit tuhoavat viljelyksiä ja vaikuttavat näin maanviljelijöiden toimeentuloon.

Todistajien kodit ja sadot ovat kerran toisensa jälkeen vahingoittuneet. Veljillä on ollut yleensä hämmästyttävä kyky nousta takaisin jaloilleen ja jatkaa eteenpäin. Joissakin  osissa maata taifuuneja on niin usein, että ne ovat lähes normaalia elämää. Veljet ovat oppineet selviytymään ihailtavasti ja elämään päivän kerrallaan (Matt. 6:34). Kun lähialueiden veljet kuulevat toisten olevan pulassa, he lahjoittavat näille ruokaa tai rahaa. Joskus erityisen ankarien myrskyjen jälkeen matkavalvojat ottavat yhteyttä haaratoimistoon, joka on altis järjestämään hätäapua.

Raamatullisen kirjallisuuden kuljettaminen

Koska Filippiinit koostuu monista saarista, on aina ollut haasteellista saada kirjallisuus seurakuntiin ajoissa ja hyväkuntoisena. Toimituksesta huolehti monien vuosien ajan maan postilaitos. Monesti Vartiotornit ja Valtakunnan Palveluksemme -⁠lehtiset eivät kuitenkaan ehtineet perille siihen mennessä, kun oli aika tutkia niitä kokouksissa.

Haaratoimiston postituksessa työskentelevä Jehu Amolo muistelee muutokseen johtaneita vaiheita. Hän selittää: ”Myöhästymisongelman lisäksi postimaksut nousivat tuntuvasti vuonna 1997.” Kun otetaan huomioon, että joka toinen viikko lähetettiin noin 360000 lehteä, oli kyse suurista summista.

Hallintoelimelle ehdotettiin, että haaratoimiston veljet alkaisivat viedä kirjallisuutta seurakunnille. Huolellisen harkinnan jälkeen järjestely hyväksyttiin. Luzonissa kirjallisuus kuljetetaan haaratoimiston kuorma-autoilla. Koska muut alueet ovat vesimatkan päässä, haaratoimisto käyttää luotettavaa kuljetuspalvelua, joka vie lehdet ja kirjat veneillä eri puolilla saariryhmää sijaitseviin varastoihin. Niistä veljet kuljettavat paketit kuorma-autoilla jakelupisteisiin. Silloin kun kuljettajat joutuvat ajamaan kauas asuinseudultaan, veljet majoittavat heidät mielellään koteihinsa ja tarjoavat heille mahdollisuuden levätä kunnolla ennen paluumatkaa.

 Näin säästyy rahaa, ja lisäksi veljet ovat tyytyväisiä saadessaan lehdet ajoissa ja hyväkuntoisina. Järjestely saa heidät myös tuntemaan olevansa lähempänä järjestöä, koska näin he tapaavat säännöllisesti haaratoimiston veljiä. Monet tuntevat rohkaistuvansa jo nähdessään ohi ajavan kuorma-auton, jossa näkyy nimi Vartiotorni.

Tämä järjestely on myös tarjonnut tilaisuuksia todistaa. Esimerkiksi Bicolissa Etelä-Luzonissa oli kerran tulvia kirjallisuusreitillä, ja maantielle noussut vesi seisautti liikenteen. Kirjallisuusauto pysähtyi sattumalta erään veljen talon kohdalle. Kun perhe huomasi auton, he sanoivat kuljettajille: ”Tulkaa sisään syömään ja olkaa meillä, kunnes vesi laskee.”

Toiset kuljettajat eivät tienneet, missä olisivat syöneet tai yöpyneet. Kun he näkivät, miten Betelin kuljettajille kävi, he kysyivät: ”Mistä te tunnette nämä ihmiset?”

Veljet vastasivat: ”He ovat hengellisiä veljiämme.”

Muut kuljettajat sanoivat: ”Tällaisia te todistajat siis olette! Te luotatte toisiinne, vaikka juuri tapasitte!”

Filippiiniläisiä ulkomailla

Luodaanpa nyt silmäys maan rajojen ulkopuolella asuviin lukuisiin filippiiniläisiin. Brittiläisen imperiumin loiston päivinä sanottiin, ettei aurinko koskaan laske sen valta-alueella. Nykyään jotkut sanovat, ettei aurinko koskaan laske filippiiniläisten yllä. Vaikka Filippiinit onkin pieni maa, filippiiniläisiä on kaikkialla maapallolla. Heitä on muuttanut sadointuhansin ulkomaille työn tai muiden syiden takia. Miten jotkut heistä ovat tämän johdosta oppineet Raamatun totuuden, ja miten ne, jotka ovat jo lähtiessään olleet todistajia, ovat voineet auttaa toisia?

Ricardo Malicsi työskenteli lentokenttien turvallisuusasiantuntijana.  Hän liikkui työssään maasta toiseen ja käytti vaimonsa kanssa tilaisuutta hyväkseen levittämällä hyvää uutista maissa, joissa oli vain hyvin vähän julistajia. Joissakin maissa saarnaamistyötä oli rajoitettu. Esimerkiksi Bangladeshissa, Iranissa, Tansaniassa ja Ugandassa useat ihmiset oppivat heidän avullaan tuntemaan Jehovan. Silloin tällöin he olivat mukana perustamassa uutta seurakuntaa. He työskentelivät ja saarnasivat myös muun muassa Laosissa, Myanmarissa ja Somaliassa. Näin jatkui 28 vuotta, kunnes Ricardo jäi eläkkeelle. He ovat hyvin onnellisia siitä, että ovat voineet tehdä osansa hyvän uutisen viemisessä kaukaisille alueille.

Toiset Filippiineiltä lähteneet ovat löytäneet totuuden ulkomailla. Katolilainen Rowena lähti töihin ensin Lähi-itään ja alkoi siellä lukea Raamattua. Myöhemmin hän sai töitä Hongkongista, missä tuhannet filippiiniläiset ovat kotiapulaisina. Hän kertoo: ”Rukoilin joka ilta Jumalalta, että hän lähettäisi luokseni ihmisiä, jotka ohjaisivat minut Jumalan valtakuntaan.” Rukoukseen vastattiin, kun lähetystyöntekijät John ja Carlina Porter tapasivat Rowenan ja alkoivat tutkia hänen kanssaan Raamattua. Rowena kirjoitti Filippiinien haaratoimistoon kertoakseen kokemuksensa ja pyytääkseen, että joku kävisi hänen Filippiineillä asuvan aviomiehensä luona ja selittäisi tälle Raamattua.

Monissa maissa on suuria filippiiniläisyhteisöjä. Havaijin plantaaseilla oli 1900-luvun alkupuolella työvoimapula, ja monet filippiiniläiset menivät niille töihin. Jotkut Havaijin ensimmäisistä Jehovan todistajista olivat filippiiniläissiirtolaisia. Nykyään siellä on kymmenen ilokonkielistä ja yksi tagaloginkielinen seurakunta.

Yhdysvalloissa asuu tuhansia filippiiniläisiä, ja heidän  joukossaan on monia todistajia. Ensimmäinen filippiiniläisseurakunta perustettiin Stocktoniin Kaliforniaan vuonna 1976. Yhdysvaltain haaratoimistosta kerrotaan: ”Työ edistyi hyvin filippiiniläisten keskuudessa, ja 3. syyskuuta 1996 perustettiin ensimmäinen filippiiniläisseurakuntien kierros.” Palvelusvuonna 2002 Yhdysvaltain haaratoimiston alaisuudessa toimi 37 filippiiniläisseurakuntaa, joissa oli yhteensä 2500 julistajaa. Tagaloginkielisiä seurakuntia tai ryhmiä on myös Alaskassa, Australiassa, Guamissa, Italiassa, Itävallassa, Kanadassa, Saipanissa ja Saksassa.

Vaikka nämä filippiiniläiset asuvat ulkomailla, Filippiinien veljet huolehtivat heidänkin hengellisestä ravitsemisestaan, sillä kaikki julkaisut käännetään Filippiinien kielille Manilan haaratoimistossa. Lisäksi joissakin maissa, kuten Guamissa, Havaijissa ja Yhdysvalloissa, pidetään ilokon- tai tagaloginkielisiä konventteja. Kaikki konventtien aineisto näytelmät mukaan lukien käännetään Filippiineillä.

Muunkielisten tavoittaminen

Suurimmalle osalle Filippiinien paikallisia kieliä puhuvista heimoista on annettu hyvä todistus kaikkialla saariryhmässä. Viime vuosina on kuitenkin pyritty tavoittamaan ne, jotka eivät ole vielä saaneet perusteellista todistusta (Room. 15:20, 21).

Monien vuosien ajan Filippiineillä oli vain muutamia englanninkielisiä seurakuntia. Vaikka useimmat filippiiniläiset osaavat englantia jonkin verran, vain harvat puhuvat sitä sujuvasti. Joillakin paikkakunnilla olisi englanninkielisistä kokouksista ollut kuitenkin hyötyä. 1960-luvun loppupuolella veljet panivat merkille, että tällaista tarvetta oli Clarkin lentotukikohdan liepeillä Pampangassa. Yhdysvaltain  armeijan sotilashenkilöiden kanssa naimisissa olevat sisaret eivät puhuneet paikallisia kieliä. Veljet järjestivät englanninkielisiä kokouksia, ja niistä oli vuosien ajan paljon hyötyä alueella.

Saman ongelman eteen jouduttiin Suur-Manilassa. Eräs amerikkalainen sisar asui siellä 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Pacifico Pantas palveli vanhimpana siinä tagaloginkielisessä seurakunnassa, jossa sisar kävi, ja hän kertoo: ”Minua harmitti hänen puolestaan, koska hän kävi säännöllisesti kokouksissa muttei ymmärtänyt niistä juuri mitään.” Pian seurakuntaan tuli muitakin amerikkalaisia, ja veljet järjestivät esitelmän ja Vartiotornin tutkistelun pidettäväksi myös englanniksi. Toiminnasta vastasi veli Pantas. Aikanaan alettiin pitää muitakin kokouksia, ja apuun pyydettiin lisää veljiä. Ryhmää tulivat tukemaan haaratoimistosta David ja Josie Ledbetter. Toiminta on laajentunut vuosien varrella, ja tuo pieni ryhmä on kasvanut kahdeksi englanninkieliseksi seurakunnaksi.

Englanninkieliset seurakunnat ovat palvelleet monia ihmisiä. Kaliforniasta kotoisin oleva Monica on yksi heistä. Hän alkoi tutkia Raamattua sikäläisten Jehovan todistajien kanssa. Hänen vanhempansa, jotka olivat hartaita katolilaisia, vastustivat sitä kiivaasti ja päättivät lähettää Monican katoliseen ympäristöön Filippiineille. Äiti toi hänet Manilaan ja jätti hänet katolilaisen isoäidin luokse ilman passia. Vaikka Monica olisikin löytänyt seurakunnan, hän ei olisi voinut jatkaa tutkimista, sillä Yhdysvalloissa varttuneena hän ei osannut tagalogia. Hänen kanssaan Kaliforniassa tutkinut sisar soitti Josie Ledbetterille varmistaakseen, että joku ottaisi yhteyttä Monicaan. Josie sanoi sisarelle, että Manilassa oli nyt englanninkielinen seurakunta. Juuri sitä Monica tarvitsi! Josie kertoi: ”Monica  kastettiin sen puolen vuoden aikana, jonka hän oli Filippiineillä ’maanpaossa’. Kaksi viikkoa kasteen jälkeen hänen äitinsä antoi hänelle passin takaisin ja käski tulemaan kotiin. Monica oli silloin jo Jehovan todistaja.” Hän oli hyvin kiitollinen englanninkielisestä seurakunnasta!

Järjestelystä on ollut hyötyä muullakin tavoin. Veljet ovat päässeet saarnaamaan alueille, joilla ei ollut koskaan käyty. Suur-Manilassa on varakkaiden ihmisten lukittuja asuintaloja, ja monet niiden asukkaista puhuvat englantia. Englannin kieli on avannut pääsyn näille alueille.

Todistajat ovat pyrkineet tavoittamaan myös kiinalaisia. 1970-luvun puolivälissä perustettiin kiinankielinen kirjantutkisteluryhmä. Se kokoontui Cristina Gon kenkäkaupassa. Ryhmä oli kuitenkin hyvin pieni ja tarvitsi apua.

Elizabeth Leach, joka tuli Filippiineille avioituessaan lähetystyöntekijä Raymond Leachin kanssa, oli palvellut Hongkongissa 16 vuotta. Elizabethin kantoninkiinan taidosta ja kokemuksesta kiinalaisten auttamisessa totuuteen oli paljon apua. Niihin aikoihin kiinankieliselle alueelle määrättiin kaksi erikoistienraivaajaa, joista toinen oli Esther Atanacio (nykyään Esther So). Hän muistelee: ”Aloittaessamme työn alueella ihmiset eivät tienneet Jehovan todistajista mitään.” Manilan kiinalaisyhteisö oppi kuitenkin vähitellen tuntemaan Jehovan nimen ja hänen kansansa.

Tienraivaajat osasivat kantoninkiinaa, mutta heidän piti opetella vielä toinen murre, sillä Manilan kiinalaiset puhuvat yleensä Fujianin murretta. Ryhmän yhteyteen tuli nuori Ching Cheung Chua, josta oli hiljattain tullut veli. Koska hän puhui Fujianin murretta, hän toimi aluksi tulkkina kokouksissa.

 Ryhmä kasvoi vähitellen, ja elokuussa 1984 perustettiin pieni seurakunta. Haasteita on vieläkin paljon, mutta veljet ovat iloisia voidessaan saarnata tällä alueella, jolla ei ole aikaisemmin todistettu perusteellisesti.

Kuurotkin ”kuulevat”

Ajan myötä alkoi vaikuttaa siltä, että Jehova halusi suunnata huomion vielä erääseen kieliryhmään ja alueeseen – kuuroihin. Filippiineillä ei ollut vielä 1990-luvun alussakaan juuri mitään järjestelyjä sen hyväksi, että kuurot saisivat tietää Jehovasta. Seurakuntien yhteydessä heitä oli hyvin harvoin, mutta poikkeuksiakin oli. Esimerkiksi Manuel Runio, jonka äiti oli todistaja, oppi Raamatun totuuden tutkimalla sisaren kanssa, joka jaksoi kirjoittaa kaiken paperille. Manuel kastettiin vuonna 1976. Cebun saaressa kuurot kaksoset Lorna ja Luz oppivat totuuden sokealta enoltaan. Miten sokea tienraivaaja saattoi opettaa kuuroja? Hän käytti siinä kuvia serkkunsa avulla, joka myös tulkkasi hänen puheensa kaksosten ymmärtämille viittomille, sillä tytöt eivät olleet koskaan opiskelleet virallista viittomakieltä. Kaksoset kastettiin vuonna 1985. Tällaisia tapauksia oli kuitenkin hyvin harvassa.

Eräs tapahtumaketju johti siihen, että tällä alueella alettiin saarnata. Kun lähetystyöntekijät Dean ja Karen Jacek olivat Brooklynin Betelissä koulutuksessa vuoden 1993 puolivälissä, käännöspalvelun veljet kysyivät heiltä, mitä kuurojen hyväksi tehtiin Filippiineillä. Eräs nuori filippiiniläissisar oli mennyt viittomakielen kurssille, koska hän halusi oppia viestimään kuuron ystävänsä, todistajaperheen tyttären, kanssa. Lisäksi Navotasissa Suur-Manilassa Liza Presnillo tienraivaustovereineen oli tavannut alueellaan kuuroja, muttei pystynyt viestimään heidän kanssaan.  Tienraivaajat harkitsivat viittomakielen opettelua voidakseen viedä Valtakunnan sanomaa kuuroille.

Haaratoimisto sai selville, että Manilassa vakituisena tienraivaajana palveleva Ana Liza Acebedo työskenteli kuurojen koulussa ja oli niitä harvoja todistajia Filippiineillä, jotka osasivat viittomakieltä hyvin. Häneltä kysyttiin, haluaisiko hän opettaa viittomakieltä muutamille beteliläisille.

Hän oli hyvin halukas siihen. Hän oli usein miettinyt, miten kaikille kuuroille saataisiin todistettua. Kurssi järjestettiin, ja sille osallistui beteliläisiä ja paikallisia vakituisia tienraivaajia. Navotasissa asuvat sisaret olivat jo viittomakielen kurssilla ja jatkoivat sitä.

Sitten asiat etenivät hyvin nopeasti. Puolen vuoden kuluttua kokousohjelmat viitottiin kolmessa Suur-Manilan seurakunnassa. Vuonna 1994 alettiin viittoa kierros- ja piirikonventtien ohjelmat. Ensimmäisiä tavoitteita oli auttaa todistajaperheiden kuuroja lapsia. Monet heistä olivat ensimmäisten kastettujen kuurojen joukossa. Manuel Runio, joka oli vuosien ajan käynyt uskollisesti kokouksissa vaikkei niitä viitottu, iloitsi tästä uudesta järjestelystä.

Pian avunpyyntöjä tuli muistakin osista maata. Liza Presnillo lähetettiin tienraivaustoverin kanssa Olongapoon työskentelemään tilapäisenä erikoistienraivaajana kuurojen alueella. Monet saivat apua. Vuoden 2002 puolivälissä viittomakielisiä ryhmiä oli 20 kunnassa Manilan ulkopuolella. Yksi virstanpylväs oli maan ensimmäisen viittomakielisen seurakunnan perustaminen Suur-Manilaan huhtikuussa 1999. Joel Acebes, joka oli yksi ensimmäisellä viittomakielen kurssilla olleista beteliläisistä ja palvelee nyt vanhimpana tuossa seurakunnassa, sanoo: ”Olemme iloisia siitä, että Jehova on käyttänyt meitä tässä tärkeässä työssä.”  Kuurotkin siis ”kuulevat” Valtakunnan sanoman. Edistys tällä aiemmin käymättömällä alueella on suuri ilon aihe.

Tilaa tarvitaan lisää

Julistajien ja kokouksissa kävijöiden määrä kasvoi tasaisesti 1990-luvulla, kun uusia alueita alettiin käydä läpi ja vanhoilla työskenneltiin entistä perusteellisemmin. Lehtiä on tarvittu enemmän, ja Filippiinien kielille on käännetty kirjoja ja kirjasia enemmän kuin koskaan aiemmin. Tämän vuoksi haaratoimistoon on otettu paljon uusia työntekijöitä painajiksi, kääntäjiksi ja korjauslukijoiksi sekä muihin välttämättömiin tehtäviin, jotka palvelevat veljiä ja seurakuntia. Uusi asuinrakennus oli täynnä pian sen jälkeen, kun se saatiin valmiiksi vuonna 1991. Se oli suunniteltu 250 hengelle, mutta vuonna 1999 Betel-perheeseen kuului jo 350 jäsentä.

Haaratoimiston tontilla oli vielä tilaa, joten hallintoelin antoi luvan rakentaa toisen asuintalon, joka oli lähes samanlainen kuin vuonna 1991 rakennettu. Rakentaminen alkoi vuonna 1999 ja päättyi vuoden 2001 lopussa. Asuintilat tontilla lähes kaksinkertaistuivat. Työn laajeneminen kentällä oli lisännyt myös toimistotyön määrää, ja sitä varten tuli nyt kipeästi tarvittua lisätilaa. Lisäksi saatiin suurempi pesula, palvelijoiden valmennuskoulun luokkahuone ja parempi kirjasto. Taitavat paikalliset veljet ja sisaret sekä kansainvälisen palvelijaryhmän jäsenet tulivat Beteliin eripituisiksi jaksoiksi tekemään työn. Kun uusi rakennus valmistui, nämä vapaaehtoiset jäivät remontoimaan vuonna 1991 valmistunutta rakennusta. Tällaisiin hankkeisiin liittyy paljon työtä, mutta kaikki tähtää yhteen päämäärään: saada tiloja sitä työtä varten, joka tukee elämää merkitsevien Raamatun totuuksien saarnaamista.

 Palvelijoiden valmennuskoulu täyttää erään tarpeen

Kun palvelijoiden valmennuskoulun ensimmäinen kurssi pidettiin Yhdysvalloissa vuonna 1987, monet filippiiniläisveljet pohdiskelivat, pääsisivätkö he tuohon kouluun jonain päivänä. Vuonna 1993 sitten ilmoitettiin, että koulu aloittaisi toimintansa Filippiineillä seuraavana vuonna. Koulussa valmennetaan päteviä veljiä, joilla on vanhimpina tai avustavina palvelijoina kokemusta järjestöasioista. Hakemuksia tuli sadoittain.

Opettajiksi koulutettiin kaksi matkavalvojaa ja yksi lähetystyöntekijä. Ensimmäinen kurssi alkoi tammikuussa 1994. Koulun käyneet ovat tulleet pätevämmiksi palvelemaan veljiään seurakunnissa. Eräs seurakunta kirjoitti valmennuskoulun käyneestä veljestään: ”Hän pitää kokousohjelmia nyt aivan eri tavalla kuin ennen koulun käymistä.”

Monet veljet ovat tehneet aineellisia uhrauksia  päästäkseen tähän hengellistä valmennusta tarjoavaan kouluun. Ronald Moleño oli opiskellut kemian insinööriksi. Hän sai kutsun kouluun, mutta samanaikaisesti eräs yhtiö tarjosi hänelle hyväpalkkaista työtä, jonka mukana tulisi asunto, vakuutus ja muita etuja. Ronald mietti vaihtoehtoja perusteellisesti ja valitsi hengellisen koulutuksen. Hän valmistui 18. kurssilta ja jatkoi palvelustaan tienraivaajana. Hänet kutsuttiin hiljattain lähetystyöhön Papua-Uuteen-Guineaan.

Ensimmäiseltä kurssilta valmistuneen Wilson Tepaitin edessä oli valinta. Hänellä oli hyvä työpaikka opettajana, mutta nyt hänet kutsuttiin erikoistienraivaajaksi alueelle, jolla tarvittiin enemmän julistajia. Hän sanoo: ”Pidin työstäni kovasti, mutta tiesin myös, että Valtakunnan edut kuuluvat ensi sijalle elämässäni.” Hän otti kutsun vastaan ja sai nähdä Jehovan siunaavan palvelustaan tuolla alueella. Wilson palvelee nykyään piirivalvojana Etelä-Filippiineillä.

Useimmat koulun oppilaista ovat Filippiineiltä. Hallintoelimen ohjauksessa kouluun alettiin kuitenkin kutsua oppilaita muistakin Aasian maista. Heitä on tullut Hongkongista, Indonesiasta, Kambodžasta, Malesiasta, Nepalista, Sri Lankasta ja Thaimaasta. Jotkut oppilaista ovat maista, joissa Jehovan todistajien työtä on rajoitettu. Yhdessä opiskeleminen on ollut hyvin rakentavaa oppilaille. Opettaja Anibal Zamora sanoo: ”Työtämme rajoittavissa maissa palvelevat oppilaat kertovat, kuinka he ovat luottaneet Jehovaan kaikissa tilanteissa. Tämä vahvistaa filippiiniläisiä oppilaita.” Ulkomaiset kurssilaiset taas saavat kuulla, miten taustaltaan vaatimattomat filippiiniläisveljet ovat palvelleet Jehovaa epäsuotuisissa oloissa.

Kurssilta valmistunut srilankalainen Nidhu David sanoi:  ”Ne olivat ikimuistoisia päiviä. Kaksi kuukautta opetusta Jehova Jumalalta – se oli huikeaa!”

Koulun tilat ovat haaratoimistossa. Oppilaat hyötyvät opinto-ohjelman lisäksi siitä, että he voivat nähdä omin silmin, miten työ on organisoitu haaratoimistossa. Betelissä he saavat viettää aikaa hengellismielisten veljien ja sisarten kanssa, jotka ovat hienoja uskon esimerkkejä. Sellaisista maista tulleet veljet, joissa on vähän julistajia tai joissa työtä rajoitetaan, saavat myös nähdä järjestön toimintaa suuremmassa mitassa.

Koulun 35 kurssilta on tähän mennessä valmistunut 922 oppilasta. Filippiiniläisistä 75 palvelee nykyään matkavalvojina ja vielä useammat kierrosvalvojan sijaisina saarten 193 kierroksella. Kuusi heistä on kutsuttu Beteliin, ja kymmenen palvelee lähetystyössä Papua-Uudessa-Guineassa ja Mikronesiassa. Sadat palvelevat vakituisina tienraivaajina kotiseudullaan tai siellä, missä tarve on suurempi. Kahdeksan vuoden aikana koulun alkamisesta maassa kastettiin yli 65000 henkeä. Tienraivaushenki on voimakas, ja seurakunnissa on yleensä selvää kasvua. Ei voi olla ajattelematta, että veljet ovat soveltaneet koulussa oppimaansa ja tehneet siten osansa työn viemisessä eteenpäin.

Työ menee eteenpäin

Näillä saarilla saadaan suurenmoisia tuloksia. Innokkaat veljet lähes 3500 seurakunnassa julistavat hyvää uutista parhaasta mahdollisesta hallituksesta, Jumalan valtakunnasta.

Viimeaikaiset raportit ovat hyvin rohkaisevia. Palvelusvuoden 2002 seitsemänä viimeisenä kuukautena saatiin kunakin uusi julistajahuippu. Elokuussa Valtakunnan  sanoman julistajia oli 142124. Jehovan nimestä ja tarkoituksesta kerrotaan lukuisten saarten asukkaille. Jehovan palvelijat tekevät niissä samanlaista työtä kuin Jesajan 24:15:ssä on ennustettu: ’He kirkastavat Jehovan nimeä meren saarilla.’

Tuhannet näistä innokkaista saarnaajista ovat vakituisia tienraivaajia. Vuonna 1950 maassa oli vain 307 tienraivaajaa, mutta huhtikuussa 2002 heitä oli jo 21793. Näiden lisäksi tuossa kuussa palveli 386 erikoistienraivaajaa ja 15458 osa-aikaista tienraivaajaa, joten tienraivaajien yhteismäärä oli 37637 eli 27 prosenttia julistajien määrästä. Monet muut ovat ilmaisseet haluavansa aloittaa kokoaikaisen palveluksen. Palvelusvuoden 2002 aikana hyväksyttiin 5638 anomusta vakituiseen tienraivaukseen.

Kaikki tämä kantaa hedelmää, kun tuhannet ihmiset osoittavat vastakaikua. Vuoden 2002 maaliskuussa oli muistonvietossa läsnä 430010 henkeä. Joka kuukausi johdetaan lähes 100000:ta raamatuntutkistelua. Palvelusvuonna 2002 kastettiin 6892 uutta opetuslasta. Vuonna 1948 maassa oli vain yksi todistaja aina 5359:ää asukasta kohti, mutta nykyään todistajia on yksi 549:ää asukasta kohti. Jehova pitää tilaisuuden ovia vielä auki, ja näyttää selvästi siltä, että vielä tuhannet ihmiset voivat liittyä Jehovan ylistäjien joukkoon näillä merensaarilla.

Päättäväisinä eteenpäin

Kun C. T. Russell vieraili Filippiineillä vuonna 1912, tähän maahan kylvettiin muutama totuuden siemen. Ne itivät ja kasvoivat hitaasti mutta varmasti ja kantoivat hedelmää, kun jotkut asennoituivat totuuden puolelle ’suotuisaan aikaan ja tukalaan aikaan’ (2. Tim. 4:2). Erityisesti toisen maailmansodan jälkeen kasvu sai vauhtia, niin että nykyään maassa on kymmeniätuhansia aktiivisia Jehovan  ylistäjiä. He työskentelevät iloiten Jumalan nimen kunniaksi osana Jehovan kansan kuusimiljoonaista maailmanlaajuista seurakuntaa.

Kuten kertomuksestamme on käynyt ilmi, työ ei ole aina ollut helppoa. Filippiinit on kaunis maa, mutta ihmisten tavoittaminen lukuisilta saarilta on koetellut Valtakunnan julistajien sisua. Jotkut ovat valmiita kohtaamaan meren tyrskyt päästäkseen syrjäisiin paikkoihin. Monet patikoivat läpi vuoristojen tiheän kasvillisuuden löytääkseen lampaankaltaisia ihmisiä. Vaikka saaret ovat saaneet enemmän kuin osansa onnettomuuksista – maanjäristyksistä, tulvista, taifuuneista ja tulivuorenpurkauksista – Jehovan uskolliset todistajat eivät ole lakanneet työskentelemästä.

Heillä on samanlainen asenne kuin israelilaisilla, kun nämä olivat palanneet kotimaahansa ennallistaakseen tosi palvonnan. Ongelmia oli paljon, mutta Jehovan ilo oli heidän linnoituksensa. Jehovan todistajat ovat nykyäänkin osoittaneet selvästi joustavuutta ja luottamusta Jumalaan. He tietävät Jumalan olevan kanssaan ja uskovat psalmin 121:7 sanoihin: ”Jehova itse varjelee sinut kaikelta onnettomuudelta. Hän varjelee sielusi.” He toivovat voivansa Jehovan tuella auttaa vielä mahdollisimman monia ennen tämän järjestelmän päättymistä. Sen jälkeen on odotettavissa miljoonien ylösnousseiden opettaminen joka puolella maapalloa, myös näillä 7100 saarella. Silloin tämän maan paratiisimainen kauneus tuottaa täydessä määrin ylistystä Luojalleen.

Nyt Jehovan todistajat menevät päättäväisinä eteenpäin luottaen täysin siihen, että Jehova siunaa heidän työnsä. He pyrkivät elämässään toimimaan Jumalan profeetan sanojen mukaisesti: ”Antakoot he kunnian Jehovalle ja kertokoot saarilla hänen ylistystään.” (Jes. 42:12.)

[Huomioteksti s. 232]

”Jumalan täytyy olla kanssasi, muuten olisit jo saanut surmasi”

 [Tekstiruutu s. 153]

Totuuden ensimmäiset siemenet kylvetään

Charles T. Russell matkatovereineen vieraili Filippiineillä vuonna 1912. He olivat ensimmäiset maahan saapuneet Brooklynin päätoimiston edustajat, mutta saarilla oli jo ennestään kaksi raamatuntutkijaa, jotka opettivat toisille Raamatun totuutta. Yhdysvaltalainen Louise Bell kirjoitti:

”Menimme mieheni kanssa Filippiineille vuonna 1908 opettajiksi. Olimme ainoat amerikkalaiset Sibalomin kaupungissa. Tilasimme Brooklynista satoja kiloja raamatullisia traktaatteja. Ne kuljetettiin laivalla New Yorkista San Franciscoon, sitten Tyynenmeren yli Manilaan ja sieltä yhteysaluksilla Sibalomiin.

Levitimme traktaatteja ja puhuimme paikallisille aina kun meillä oli siihen aikaa ja tilaisuus. Emme pitäneet kirjaa tunneista tai levitetystä kirjallisuudesta. Monet kuuntelivat meitä mielellään, vaikka olivatkin katolilaisia. Olimme lääketieteellistä koulutusta saaneita opettajia, mutta ensisijaisesti olimme hyvän uutisen saarnaajia.

Kuljimme huonokuntoisia teitä jalkaisin tai ratsain. Joskus nukuimme bambulattialla ja söimme kalaa ja riisiä samasta kulhosta kuin muut.

Kun pastori Russell vieraili Manilassa vuonna 1912, lähetimme hänelle sähkeen.”

Sisar Bell oli kuuntelemassa Manilan suuressa oopperatalossa veli Russellin puhetta aiheesta ”Missä ovat kuolleet?”

 [Tekstiruutu s. 156]

Filippiinit lyhyesti

Maa: Noin 7100 saarta, joiden yhteenlaskettu pinta-ala on noin 300000 neliökilometriä. Saaret sijaitsevat alueella, jonka pituus on pohjoisesta etelään noin 1850 kilometriä ja idästä länteen noin 1100 kilometriä. Ne ovat hyvin erikokoisia: suurin on hieman Portugalia suurempi ja pienin jää nousuveden aikana pinnan alle.

Väestö: Enemmistö malaijeja, lisäksi syntyperältään kiinalaisia, espanjalaisia ja amerikkalaisia asukkaita.

Kielet: Filippiineillä puhutaan kymmeniä kieliä, mutta bicol, cebu, hiligaino, iloko, pangasina, samar-leyte ja tagalog ovat yleisimpiä. Englanti ja pilipino luetaan virallisiksi kieliksi. Pilipino on kehittynyt etupäässä tagalogista.

Elinkeinot: Kaupungeissa harjoitetaan monenlaisia elinkeinoja, mutta maaseudulla on paljon maanviljelijöitä tai kalastajia. Yleensä viljellään ravintokasveja kuten riisiä, sokeriruokoa, banaaneja, kookospähkinöitä ja ananaksia.

Ravinto: Riisiä tarjotaan normaalisti joka aterialla, hyvin usein myös kalaa ja muita meren eläviä sekä tropiikin vihanneksia ja hedelmiä.

Ilmasto: Trooppinen ilmasto, lämpötila yleensä suhteellisen tasainen kaikissa saarissa. Koko maassa runsaita sateita.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 161, 162]

Hilarion Amoresin haastattelu

Syntynyt: 1920

Kastettu: 1943

Tausta: Oppi totuuden japanilaisten miehittäessä Filippiinejä toisen maailmansodan aikana. Maassa oli silloin vain vähän Jehovan todistajia.

Minut kastettiin sodan siinä vaiheessa, kun veljet vielä pystyivät saarnaamaan talosta taloon. Meidän oli kuitenkin oltava varovaisia, koska ihmiset suhtautuivat toimintaamme epäluuloisesti. Lopulta jouduimme pakenemaan maaseudulle, mutta palasimme Manilaan vuonna 1945.

Minulla oli siihen aikaan etu kääntää Vartiotornia tagalogiksi. Tein töitä jopa kahteen asti yöllä. Käännös monistettiin ja lähetettiin todistajien ryhmille. Työ vaati uhrautuvuutta, mutta olimme hyvin onnellisia siitä, että veljistä pidettiin huolta hengellisesti.

Koko sen ajan, kun olen ollut totuudessa, olen nähnyt, että Jehova on armollinen. Hän pitää kansastaan hyvää huolta hengellisesti ja aineellisesti. Muistan avustuspaketit, joita Filippiineille tuli sodan jälkeen. Housuja, kenkiä ja muuta päälle pantavaa tuli uskomattoman paljon! Monet apua saaneet tienraivaajat olivat niin kiitollisia, että ponnistelivat kokoaikaisessa palveluksessa entistä tarmokkaammin. Jehova todella huolehtii kansaansa kuuluvista ja antaa heille kaiken tarvittavan.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 173, 174]

Rakastettu lähetystyöntekijä

Neal Callaway

Syntynyt: 1926

Kastettu: 1941

Tausta: Kasvoi Jehovan todistaja -perheessä. Aloitti kokoaikaisen palveluksen koulun päätettyään. Kutsuttiin Gilead-koulun 12. kurssille ja lähetettiin Filippiineille, jossa palveli matkavalvojana.

Neal Callaway oli innokas lähetystyöntekijä, josta tuli hyvin rakas veljille. Hän palveli maan kaikissa osissa, ja hänet tunnettiin Valtakunnan työssä tunnollisena ja iloisena veljenä. Hän kertoo matkavalvojan työstään.

”Joskus kesti kaksi tuntia mennä vuorten toisella puolella olevalle alueelle, ja matkalla lauloimme valtakunnanlauluja. Ryhmässä oli 15–20 julistajaa, ja kävelimme polulla perä perää laulaen. Olin silloin sydämestäni iloinen siitä, että olin aikoinani lähtenyt määrämaahani.

Sain viedä Jumalan sanaa maaseudun vaatimattomiin koteihin, nähdä nöyrien ihmisten istuvan lattialla kuuntelemassa tarkasti joka sanaa ja tavata heidät myöhemmin valtakunnansalissa seuraavan vierailuni aikana. Kaiken tämän vuoksi halusin yhä ahkerammin kertoa toisille Jumalan valtakunnasta.”

Neal meni naimisiin Mindorosta kotoisin olevan Nenitan kanssa. He palvelivat yhdessä uskollisesti vuoteen 1985 saakka, jolloin Neal kuoli. Filippiiniläisveljet muistelevat häntä vieläkin lämpimästi. Eräs heistä sanoi: ”Veli Callaway oli hyvä ihminen, joka tuli mainiosti toimeen veljien kanssa. Hän pystyi mukautumaan kaikenlaisiin tilanteisiin.” a

[Alaviite]

 [Tekstiruutu/Kuva s. 177]

Inelda Salvadorin haastattelu

Syntynyt: 1931

Kastettu: 1949

Tausta: Lähetystyöhön Thaimaahan maaliskuussa 1967.

Saatuani tietää, että määrämaani oli Thaimaa, minulla oli ristiriitaisia tunteita. Olin onnellinen mutta myös hieman huolestunut, ja mieleeni tulvi kysymyksiä.

Saavuin Thaimaahan 30. maaliskuuta 1967. En osannut lainkaan maassa puhuttavaa korkokieltä, jossa oli matalia, korkeita, syviä, nousevia ja teräviä sävelkorkoja. Sitä oli vaikea oppia, mutta paikalliset ja ulkomaiset veljet auttoivat minua rakkaudellisesti.

Palvelin Sukhumwitissa vuodet 1967–87. Sitten minua pyydettiin muuttamaan toiseen seurakuntaan. Tuntui kovalta erota veljistä ja sisarista, joiden kanssa olin työskennellyt 20 vuotta. Sellaisissa tunnelmissa muutin Thon Buriin. Asenteestahan kaikki kuitenkin riippuu. Palveltuani 12 vuotta Thon Burissa muutin takaisin Sukhumwitiin vuonna 1999. Toiset lähetystyöntekijät sanoivat, että se oli minulle kuin kotiinpaluu. Itse ajattelen, että jokainen seurakunta, johon minut lähetetään, voi olla kotini.

[Tekstiruutu/Kuva s. 178]

Uuden kielen opettelua

Benito ja Elizabeth Gundayao

Tausta: Benito palveli vaimonsa Elizabethin kanssa kierrostyössä Filippiineillä. Vuonna 1980 heidät määrättiin lähetystyöhön Hongkongiin. He ovat auttaneet siellä 53:a ihmistä oppimaan totuuden.

Kantoninkiinan oppiminen oli valtava haaste meille, jotka emme osanneet kiinaa ennestään. Se vaati paljon työtä ja sinnikkyyttä sekä nöyryyttä.

Kerran minun piti sanoa: ”Olen menossa torille.” Kantoniksi sanani kuitenkin merkitsivät: ”Olen menossa kanankakkaan.” Kenttäpalveluksessa vaimoni sanoi kerran innoissaan sisaresta, jonka ovenavaaja tunsi: ”Minä tunnen hänet!” Todellisuudessa hän tuli kuitenkin sanoneeksi: ”Minä syön hänet!” Ovenavaaja säikähti kovasti! Meillä on hyvin rakkaita muistoja palveluksesta kiinankielisillä alueilla.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 181, 182]

Lydia Pamplonan haastattelu

Syntynyt: 1944

Kastettu: 1954

Tausta: Palveli erikoistienraivaajana Filippiineillä, kunnes hänet kutsuttiin Papua-Uuteen-Guineaan vuonna 1980. Auttanut ainakin 84:ää ihmistä oppimaan totuuden.

Olin innoissani saatuani kirjeessä tehtävämääräykseni, sillä olin jo pitkään halunnut palvella alueella, jolla tarvitaan enemmän julistajia. Toisaalta minua jännitti se, että joutuisin ensi kertaa eroon perheestäni. En tiennyt paljoakaan Papua-Uudesta-Guineasta, ja sekin vähä, mitä olin kuullut, herätti minussa levottomuutta. Äiti rohkaisi minua sanoen: ”Jehova Jumala pitää meistä huolta, teemmepä hänen tahtonsa missä tahansa.” Kirjoitin veljille ottavani tehtävän vastaan.

Sain veljiltä lämpimän vastaanoton tullessani maahan, ja ihmiset olivat ystävällisiä. Levitin joka kuukausi paljon kirjoja ja lehtiä, enemmän kuin olin koskaan levittänyt Filippiineillä. Kieli ja tavat olivat kuitenkin kovin vieraita. Ajattelin, että palvelisin maassa muutaman vuoden ja lähtisin sitten takaisin kotiin jatkamaan tienraivausta äidin kanssa.

Kun olin oppinut kaksi maan pääkielistä ja omaksunut hieman paikallisia tapoja, tutustuin ihmisiin paremmin. Niiden yli 20 vuoden aikana, jotka olen täällä ollut, olen saanut opettaa totuuden monille ihmisille. Joitakuita olen opettanut lukemaan ja kirjoittamaan, niin että he voivat tutkia syvällisesti ja painaa totuuden sydämeensä. Kaikki tämä ja monet muut siunaukset ovat saaneet minut tuntemaan Papua-Uuden-Guinean kodikseni. Jos Jehova tahtoo, olen mielelläni hänen palveluksessaan, kunnes hän sanoo työn olevan tehty tai päiväni päättyvät.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 191, 192]

Filemon Damason haastattelu

Syntynyt: 1932

Kastettu: 1951

Tausta: Aloitti kokoaikaisen palveluksen vuonna 1953. Meni myöhemmin naimisiin ja aloitti kierrostyön. Kasvatettuaan lapsensa aikuisiksi jatkoi kokoaikaista palvelusta erikoistienraivaajana vaimonsa kanssa. Palvellut eri tehtävissä Visayasaarilla ja Mindanaossa.

Kokoaikainen palvelus oli 1960-luvulla vaikeaa kovien olojen vuoksi. Ruoasta oli pulaa, kun rotat tuhosivat maissi- ja riisisadot. Vaatteemme ja kenkämme olivat niin nukkavierut, ettemme enää voineet saarnata kaupungeissa.

Niinpä lähdimme pelloille, vuorille ja laajalle levittäytyville esikaupunkialueille – yleensä paljain jaloin. Kerran näytti jo siltä, etten voisi pitää minulle määrättyä kierroskonventin ohjelmaa, koska minulla ei ollut kunnollisia vaatteita. Piirivalvojamme, veli Bernardino lainasi minulle kuitenkin ystävällisesti paitaansa, ja pääsin pitämään puheeni. Monien asiat olivat tietenkin vielä huonommin kuin meidän. Jehova siunasi meitä, koska olimme päättäneet kestää.

Vuonna 1982 jouduimme puolueettomuuden vuoksi vaikeuksiin. Mindanaossa kapinoitiin kiivaasti hallitusta vastaan. Koska johdin raamatuntutkisteluja joillekin kapinallisille, hallituksen sotilaat pitivät minua vasemmiston ”luennoitsijana”. Eräs hallintoviranomainen selitti heille kuitenkin, että opetuksemme perustuu yksinomaan Raamattuun eikä ole luonteeltaan poliittista.

Kapinallisetkin katsoivat minua karsaasti, koska todistin alueella aina ensin sen päällikölle ja erillisosaston komentajalle. Meidät jätettiin kuitenkin rauhaan, koska muuan kapinallinen, jonka kanssa tutkin, puolusti meitä.

Vuosikymmenten ajan Jehova auttoi meitä selviytymään vaikeuksista ja koetuksista. Olemme kiitollisia hänen armostaan ja suojeluksestaan! (Sananl. 18:10; 29:25.)

 [Tekstiruutu/Kuva s. 217, 218]

Pacifico Pantasin haastattelu

Syntynyt: 1926

Kastettu: 1946

Tausta: Valmistui Gilead-koulun 16. kurssilta vuonna 1951. Palvelee nykyään vanhimpana Quezon Cityssä.

Asuimme toisen maailmansodan aikana Lagunan provinssissa, ja meillä oli naapureina Jehovan todistajia. He sanoivat, että voisin vapaasti lainata heiltä kirjoja luettavaksi. Heillä olikin hyviä kirjoja: Luominen, Puolustus, Sovitus, ”Uskonto”, Viholliset, Lapset ja monia muita. Kun japanilaiset polttivat kaupunkimme, jouduimme todistajista eroon, mutta tapasin heidät uudelleen runsaan vuoden kuluttua Manilassa. Aloin käydä kokouksissa, ja kasteeni jälkeen liityin erääseen tienraivaajien ryhmään. Meillä oli alueena koko Tayabasin provinssi, jonka nimeksi tuli myöhemmin Quezon. Siirryimme kaupungista toiseen ja nukuimme esimerkiksi tyhjissä linja-autoissa ja kiinnostuneiden luona.

Kun tulimme Maubaniin, kaupunkiin tunkeutui sissiryhmä. Olimme nukkumassa kaupungintalon toisessa kerroksessa, kun heräsimme  meteliin. Kuulosti siltä, että alakerrassa oleilevat poliisit olivat jääneet loukkuun. Kuulimme heidän pudottavan aseensa lattialle.

Sitten sissit ryntäsivät yläkertaan. Yksi heistä suuntasi taskulampun valon meihin ja kysyi: ”Keitäs te olette?” Teeskentelimme nukkuvamme. Hän toisti kysymyksensä ja lisäsi: ”Ettekö olekin Filippiinien poliisijoukkojen vakoojia?”

”Emme ole”, vastasimme kunnioittavasti.

Hän sanoi: ”Mutta teillähän on khakipuvut yllänne.”

Selitimme, että olimme saaneet vaatteet lahjoituksina ja että kengät olivat tulleet veljiemme Amerikasta lähettämässä avustuspaketissa.

Komentaja sanoi: ”Selvä, minä otankin sitten kengät mukaani.” Riisuin kenkäni. Hän halusi myös housuni. Olimme pian kaikki alusvaatteisillamme, mutta meillä oli onneksi varavaatteita lähellä. Olimme oikeastaan iloisia siitä, että he veivät asumme, sillä muuten koko kaupunki olisi pitänyt meitä vakoojina!

Ostimme puukengät, palasimme Manilaan ja jatkoimme sitten Visayasaarille saarnaamaan.

Veli Pantas toimi kokoaikaisena sananpalvelijana ja veljienpalvelijana (nykyään kierrosvalvoja) ennen kuin kävi Gilead-koulun. Palattuaan Filippiineille hän palveli piirivalvojana ja haaratoimistossa ennen kuin hän perusti perheen.

 [Taulukko/Kuvat s. 168, 169]

FILIPPIINIT – HUOMATTAVIA TAPAHTUMIA

1908: Kaksi yhdysvaltalaista raamatuntutkijaa ryhtyy todistamaan Sibalomin kaupungissa.

1910

1912: Charles T. Russell puhuu Manilan suuressa oopperatalossa.

1934: Haaratoimisto avataan. Kirjanen Pelastus Valtakuntaan julkaistaan tagalogiksi.

1940

1947: Ensimmäiset Gilead-koulusta valmistuneet lähetystyöntekijät saapuvat.

 1961: Valtakunnan palveluskoulu alkaa.

1964: Filippiiniläisiä tienraivaajia aletaan kutsua lähetystyöhön naapurimaihin.

1970

1978: Tienraivaajien palveluskoulu alkaa.

1991: Uudet haaratoimistorakennukset valmistuvat, ja ne vihitään. Pinatubo purkautuu.

1993: Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös julkaistaan tagalogiksi.

2000

2000: Koko Uuden maailman käännös julkaistaan tagalogiksi.

2002: Filippiineillä on 142124 aktiivista julistajaa.

[Kaavio]

(Ks. painettu julkaisu)

Julistajien määrä

Tienraivaajien määrä

150000

100000

50000

1940 1970 2000

 [Taulukko s. 199]

(Ks. painettu julkaisu)

Konventtien yleisömäärän kasvu (1948–99)

350000

300000

250000

200000

150000

100000

50000

0

1948 1954 1960 1966 1972 1978 1984 1990 1996 1999

 [Kartat s. 157]

(Ks. painettu julkaisu)

FILIPPIINIT

LUZON

Vigan

Baguio

Lingayen

Cabanatuan

Pinatubo

Olongapo

Quezon City

MANILA

MINDORO

VISAYASAARET

Masbate

CEBU

MINDANAO

Surigao

Davao

PALAWAN

El Nido

 [Kokosivun kuva s. 150]

[Kuva s. 154]

Charles T. Russell ja William Hall vierailivat Filippiineillä vuonna 1912

[Kuva s. 159]

Joseph dos Santos, kuvassa vaimonsa Rosarion kanssa vuonna 1948, jatkoi innokkaasti Valtakunnan julistamista, vaikka kärsi kolme vuotta julmaa kohtelua vankeudessa toisen maailmansodan aikana

[Kuva s. 163]

Ensimmäiset Filippiineiltä Gilead-kouluun lähetetyt veljet: Adolfo Dionisio, Salvador Liwag ja Macario Baswel

[Kuva s. 164]

Vuorten yli saarnaamaan

[Kuva s. 183]

Tuhannet tienraivaajat ovat hyötyneet tienraivaajien palveluskoulusta

[Kuva s. 186]

Tietokoneistettu valoladonta otettiin käyttöön vuonna 1980

[Kuva s. 189]

Hyvästä uutisesta kertovia julkaisuja on saatavana monilla Filippiinien kielillä

[Kuva s. 199]

”Jumalallisen opetuksen” kansainvälisessä konventissa vuonna 1993

[Kuva s. 199]

Kastetilaisuus ”Iloisten ylistäjien” piirikonventissa vuonna 1995

[Kuva s. 200]

Filippiiniläisiä lähetystyöntekijöitä konventissa kotimaanvierailunsa aikana

[Kuva s. 202]

Tagaloginkielinen ”Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös” julkaistiin vuoden 1993 konventeissa

[Kuva s. 204]

Raamatun kääntämisessä hyödynnetään tietokoneita

[Kuva s. 205]

Onnellinen tienraivaaja saa koko Raamatun ”Uuden maailman käännöksen” omalla kielellään

[Kuva s. 207]

Haaratoimistokomitea vasemmalta oikealle: (istumassa) Denton Hopkinson, Felix Salango; (seisomassa) Felix Fajardo, David Ledbetter, Raymond Leach

[Kuva s. 211]

Monet vietnamilaiset pakolaiset oppivat totuuden Filippiineillä

[Kuva s. 215]

Natividad ja Leodegario Barlaan olivat kumpikin kokoaikaisessa palveluksessa yli 60 vuotta

[Kuvat s. 222, 223]

Viime vuosina rakennettuja valtakunnansaleja

[Kuvat s. 224]

Suur-Manilan konventtisali (yllä) ja Manilan ulkopuolella sijaitsevia konventtisaleja

[Kuva s. 228]

Vasemmalla: John Barr puhuu haaratoimiston vihkiäisissä vuonna 1991

[Kuva s. 228]

Alla: haaratoimisto vuonna 1991

[Kuva s. 235]

Sanomalehdet kirjoittivat Jehovan todistajien saamasta voitosta

 [Kuvat s. 236]

Maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset ja tulvat aiheuttavat ongelmia, mutta innokkaat julistajat jatkavat saarnaamista

 [Kuva s. 246]

Innokkaat tienraivaajat ovat opetelleet viittomakieltä auttaakseen kuuroja hyötymään hengellisestä opetuksesta

[Kuva s. 246]

Oppilaat ja opettajat maan ensimmäisellä viittomakielisellä tienraivaajien palveluskoulun kurssilla vuoden 2002 alkupuolella

[Kuva s. 251]

Palvelijoiden valmennuskoulun 27. kurssi Filippiineillä