Nicaragua

Nicaraguaa on sattuvasti kuvailtu trooppiseksi paratiisiksi. Idässä se rajoittuu kirkkaisiin, turkoosinvärisiin Karibianmeren vesiin. Länsirannikkoa huuhtovat mahtavan Tyynenmeren aallot. Ilmasta katsottuna Nicaragua on metsien, viljelysmaiden ja jokien mosaiikkia, ja sen monet järvet muinaisten tulivuorten kraattereissa ovat kuin niihin istutettuja jalokiviä. Nämä järvet näyttävät kuitenkin pikkuruisilta sinisiltä lammikoilta verrattuna kahteen jättiläiseen, Nicaragua- ja Managuajärveen. Yksistään Nicaraguajärvi, jonka pinta-ala on noin 8200 neliökilometriä, kattaa yli kuusi prosenttia koko maan pinta-alasta.

Tuhannen neliökilometrin laajuisen Managuajärven etelärannalla sijaitsee pääkaupunki Managua. Eräässä Nicaraguan alkuperäiskielessä nimi ”Managua” merkitseekin sopivasti ’paikkaa, jossa on runsaasti vettä’. Hallinnon ja kaupan keskuksena toimivan Managuan väkiluku on noin miljoona eli 20 prosenttia maan viisimiljoonaisesta väestöstä. Se sijaitsee Tyyneenmereen rajoittuvalla kapealla alangolla, jolla asuu noin 60 prosenttia nicaragualaisista. Nicaraguan asukkaista 30 prosenttia elää maan keskiosan ylängöillä ja loput, vain alle 10 prosenttia, kauempana idässä kahdella harvaanasutulla itsehallintoalueella, jotka muodostavat puolet valtion pinta-alasta.

 Nicaraguan etelärajalla Keski-Amerikan kannas kapenee, ja tuon rajan kohdalla Karibianmereltä Tyyneenmereen on ainoastaan 220 kilometrin matka. Nicaraguajärvestä Karibianmereen virtaa kuitenkin joki, San Juan, ja Nicaraguajärven ja Tyynenmeren väliin jää vain 18 kilometrin levyinen Rivasin kannas. Ennen Panaman kanavan rakentamista San Juan -joen ja Nicaraguajärven muodostama vesitie oli matkailijoiden suosiossa, minkä vuoksi monet himoitsivat aluetta omakseen. Historia paljastaakin, että alueella ovat vaikuttaneet useat kansat, muun muassa mayat, atsteekit, tolteekit ja chibchat, samoin kuin vieraat vallat: Espanja, Ranska, Iso-Britannia, Alankomaat, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto.

Monien eri heimojen ja kansojen jäljet näkyvät selvästi Nicaraguan monikielisessä ja kulttuuriltaan kirjavassa yhteiskunnassa. Tyyneenmereen rajoittuvan alueen väestö muodostuu etupäässä espanjaa puhuvista mestitseistä, jotka ovat espanjalaisten ja alkuperäisasukkaiden jälkeläisiä. Karibian alueen asukkaat ovat pääosin eri rotujen sekoituksia. Isojen miskito-, kreoli- ja mestitsiryhmien ohella alueella elää pienempiä sumojen, ramojen ja garifunien – erään afrokaribien ryhmän – muodostamia väestönosia. Vaikka monet näistä yhteisöistä ovat pitäneet kiinni perinteisestä kielestään ja kulttuuristaan, niiden asukkaat ovat teeskentelemättömiä, avoimia ja ystävällisiä. He ovat myös syvästi uskonnollisia, ja monet rakastavat Raamattua.

Kuten tulemme myöhemmin havaitsemaan, nicaragualaista luonteenlaatua ovat muovanneet myös erilaiset luonnononnettomuudet ja ihmisten aiheuttamat vastoinkäymiset. Esimerkiksi viime vuosisadalla Managua tuhoutui kahteen otteeseen maanjäristyksissä, jotka saivat alkunsa kannaksen Tyynenmeren puoleisessa osassa. Itä-Nicaragua on kärsinyt toisenlaisista luonnononnettomuuksista, Atlantilla syntyneistä tuhoisista pyörremyrskyistä. Kaiken lisäksi kansalle  ovat aiheuttaneet onnettomuutta sisällissota, poliittiset vallankumoukset ja julmat diktatuurit.

Raamatun totuuden raikkaat vedet ovat kuitenkin löytäneet tiensä tähän kauniiseen järvien ja jokien maahan ja tuoneet tuhansille vilpitönsydämisille ihmisille lohdutusta ja toivoa (Ilm. 22:17). Hengellisten antimien vuolas virta nykypäivän Nicaraguassa on todiste siitä, että Jehova siunaa runsaasti Valtakunnan saarnaamistyötä tässä maassa, etenkin kun ajatellaan, millainen pieni puro hyvä uutinen oli vain kuusikymmentä vuotta sitten.

Aluksi vain pieni puro

Kesäkuun 28. päivänä 1945 veljekset Francis ja William Wallace, jotka olivat valmistuneet Vartiotornin raamattukoulu Gileadin ensimmäiseltä kurssilta, saapuivat Managuaan. He aloittivat hyvän uutisen järjestelmällisen saarnaamisen Nicaraguassa ja valmistivat tietä tuleville lähetystyöntekijöiden sukupolville. He eivät kuitenkaan olleet ensimmäisiä Valtakunnan sanoman saarnaajia tässä maassa, sillä vuonna 1934 muuan Nicaraguassa vieraillut tienraivaajasisar oli levittänyt kirjallisuutta Managuassa ja muualla maassa. Siitä huolimatta vuonna 1945 vain hyvin harvat tiesivät mitään Jehovan todistajista.

Kun Wallacen veljekset aloittivat kenttätyönsä, he käyttivät matkagramofonia ja soittivat raamatullisia äänitteitä, jotka olivat Nicaraguassa tuohon aikaan jotakin aivan ennen kokematonta. Niinpä ensimmäisen kuukauden aikana kaikkiaan 705 ihmistä kuunteli Valtakunnan sanomaa.

Saman vuoden lokakuussa Nicaraguaan saapui neljä muuta lähetystyöntekijää: pariskunnat Harold ja Evelyn Duncan ja Wilbert ja Ann Geiselman. Innokkaina julistamaan Valtakuntaa kaikin mahdollisin keinoin he suunnittelivat yleisökokousten sarjan, ja marraskuussa 1945  nicaragualaisille jaeltiin kaduilla kutsuja ensimmäiseen raamatulliseen esitelmään. Vaikka lähiseudun poliittiset levottomuudet ja katutappelut uhkasivat keskeyttää ohjelman, kokous sujui rauhallisesti ja tuota esitelmää oli kuuntelemassa yli 40 ihmistä. Samoihin aikoihin lähetyskodissa alettiin pitää viikoittain Vartiotornin tutkistelu ja palveluskokous.

Vuosi 1946 oli onnellista aikaa noille lähetystyöntekijöille samoin kuin niille, jotka ensimmäisinä ottivat vastaan Raamatun sanoman. Yksi jälkimmäisistä oli 24-vuotias Arnoldo Castro, joka muistelee hymyssä suin, miten hän tuli kosketuksiin Raamatun totuuden kanssa. ”Asuintoverini Evaristo Sánchez ja Lorenzo Obregón sekä minä päätimme opetella yhdessä englantia. Sitten eräänä päivänä, kun Evaristo tuli torilta  kotiin, hän heilutti kädessään kirjaa ja sanoi: ’Olen löytänyt amerikkalaisen, joka alkaa opettaa meille englantia!’ Tämä ei tietenkään ollut tuon ’opettajan’ tarkoitus, mutta niin Evaristo luuli. Kun sitten sovittu aika koitti, me kolme nuorta miestä odotimme tyytyväisinä englannintuntia. ’Opettajamme’, lähetystyöntekijä Wilbert Geiselman, oli iloisesti yllättynyt, kun niin innostuneita ’raamatuntutkisteluoppilaita’ oli odottamassa häntä kirja kädessä.”

Arnoldo jatkaa: ”Kirja oli nimeltään ’Totuus on tekevä teidät vapaiksi’, ja tutkimme sitä kahdesti viikossa. Emme loppujen lopuksi oppineet paljoakaan englantia, mutta opimme Raamatun totuuden.” Arnoldo kastettiin elokuussa 1946 konventissa, joka pidettiin Clevelandissa Ohiossa Yhdysvalloissa, minkä jälkeen hän palasi Nicaraguaan ja aloitti tienraivauspalveluksen. Tuon vuoden loppuun mennessä myös hänen kaksi huonetoveriaan kävivät kasteella.

Evaristo Sánchez, jolla on tätä nykyä ikää 83 vuotta, muistelee mielihyvin noita alkuaikoja. ”Meillä ei ensin ollut kokouspaikkaa”, hän sanoo, ”mutta koska meitä oli vain muutama, pidimme kokoukset lähetystyöntekijöiden  asunnossa. Myöhemmin vuokrattiin kaksikerroksinen talo, jossa meitä kokoontui säännöllisesti 30–40 henkeä.”

Nämä kolme nuorta miestä olivat ensimmäiset nicaragualaiset, jotka olivat lähetystyöntekijöiden kanssa palveluksessa, ensin Managuassa ja sitten syrjäseuduilla. Managua, jossa oli tuolloin noin 120000 asukasta, oli pienempi kuin nykyään. Kaupungin kadut oli päällystetty vain 12 korttelin kokoisella alueella keskustassa. ”Kuljimme jalkaisin”, Evaristo kertoo. ”Ei ollut busseja eikä päällystettyjä teitä, ainoastaan rautatie ja härkävankkuripolkuja. Niinpä sen mukaan, oliko kuiva kausi vai sadekausi, olimme yltä päältä joko tomussa tai mudassa.” Heidän ponnistelunsa kuitenkin palkittiin, sillä huhtikuussa 1946 muistonvietossa oli läsnä 52 henkeä.

Haaratoimisto perustetaan

Samassa kuussa Nathan H. Knorr ja Frederick W. Franz päätoimistosta Brooklynista kävivät ensimmäistä kertaa Nicaraguassa. Nelipäiväisen vierailun kuluessa 158 ihmistä kuuli veli Knorrin esitelmän ”Iloitkaa, te kansat”. Veli Franz tulkkasi puheen espanjaksi. Ennen lähtöään veli Knorr perusti Nicaraguaan Jehovan todistajien haaratoimiston valvomaan saarnaamistyötä. Haaratoimistonpalvelijaksi nimitettiin hiljattain Costa Ricasta siirron saanut 26-vuotias William Eugene Call.

Seuraavina vuosikymmeninä haaratoimisto perusti lähetyskoteja muun muassa Jinotepeen, Masayaan, Leóniin, Bluefieldsiin, Granadaan ja Matagalpaan. Lisäksi tehtiin järjestelyjä, jotta kierrosvalvoja vierailisi vastaperustetuissa seurakunnissa ja ryhmissä vahvistamassa ja kannustamassa veljiä.

Vastustajien menestys jää lyhytaikaiseksi

Veljien into kantoi nopeasti hedelmää, mikä häiritsi kristikunnan pappeja. Ensimmäiset vastustuksen merkit ilmenivät  Karibianmeren rannalla sijaitsevassa Bluefieldsin kaupungissa, jonne oli määrätty kaksi lähetystyöntekijää. Tilanne kärjistyi 17. lokakuuta 1952, kun Jehovan todistajia vastaan tehtiin päätös, joka kielsi kaiken todistajien toiminnan. Sen oli allekirjoittanut eräs maahanmuuttoviraston virkailija, mutta kiellon alkuunpanija oli katolinen papisto.

Päätöksestä kerrottiin Bluefieldsissä, Leónissa, Jinotepessa ja Managuassa oleville lähetystyöntekijöille. Vetoomukset, jotka asian johdosta esitettiin viranomaisille, muun muassa silloiselle presidentille Anastasio Somoza Garcíalle, eivät tuottaneet tulosta. Veljet alkoivat kokoontua pienemmissä ryhmissä, lehtien levittäminen kaduilla lopetettiin ja haaratoimistossa oleva kirjallisuus siirrettiin turvaan. Uskonnolliset vihollisemme olivat onnistuneet saamaan työmme kielletyksi väittämällä valheellisesti, että Jehovan todistajat olivat kommunisteja. Muuan lakimies palkattiin valittamaan päätöksestä korkeimpaan oikeuteen.

Vaikka jotkut veljet antoivat myöten ihmispelolle, enemmistö pysyi lujana. Kypsät ja pelottomat lähetystyöntekijät olivat tuki ja turva paikallisille veljille, jotka edelleen saarnasivat ja kokoontuivat yhteen Jumalan sanaa totellen (Apt. 1:8; 5:29; Hepr. 10:24, 25). Sitten 9. kesäkuuta 1953, kun kielto oli ollut voimassa vain kahdeksan kuukautta, korkein oikeus ilmoitti yksimielisen päätöksensä, joka oli Jehovan todistajille suotuisa ja vahvisti perustuslaillisen palvonta- ja puhevapauden. Salahanke todistajia vastaan oli tyystin epäonnistunut.

Varhaisten lähetystyöntekijöiden haasteita

Pappien vastustus ei ollut ainoa haaste, jonka varhaiset lähetystyöntekijät kohtasivat. Ajatellaanpa Gileadin 12. kurssilta valmistuneiden Sydney ja Phyllis Porterin esimerkkiä. He saapuivat Nicaraguaan heinäkuussa 1949, ja Sydney nimitettiin kierrosvalvojaksi koko maan käsittävälle kierrokselle.  Hän kertoo, millaista matkatyö oli tuolloin: ”Liikuimme paikasta toiseen junilla ja busseilla. Useinkaan ei ollut veljiä, joiden luona yöpyä, joten kuljetimme mukanamme vuodevaatteita ja pientä kannettavaa liettä, jolla keitimme vettä ja ruokaa. Olimme monesti poissa haaratoimistosta kymmenen viikkoa yhteen menoon. Alue oli kuitenkin niin hedelmällinen, että joillakin seuduilla oli haaste huolehtia löydetystä kiinnostuksesta. Esimerkiksi myöhemmin Managuan kierroksella Phyllisillä oli 16 raamatuntutkistelua! Miten hän ehti huolehtia niistä kaikista? Hän johti niitä vapaapäivänämme ja niinä iltoina, joina ei ollut seurakunnan kokouksia.” Miten työhönsä omistautuneita nuo varhaiset lähetystyöntekijät olivatkaan!

Doris Niehoff, joka saapui Nicaraguaan vuonna 1957, kertoo saamastaan ensivaikutelmasta: ”Oli kuiva kausi, maaliskuun loppu, joten maaseutu oli ruskea. Siihen aikaan oli  vain vähän autoja; jokainen kulki hevosella – ja piti mukanaan asetta! Aivan kuin olisi astunut keskelle lännenelokuvaa. Noina päivinä useimmat olivat joko rikkaita tai köyhiä, yleensä jälkimmäisiä. Tilannetta pahensi vielä se, että Nicaragua oli aluekiistojen vuoksi sodassa Hondurasin kanssa, ja puoli vuotta ennen saapumistani presidentti Somoza García oli salamurhattu ja maahan oli julistettu poikkeustila.

Sain määräyksen Leónin yliopistokaupunkiin. Koska en juuri ymmärtänyt espanjaa, opiskelijat huvittelivat pilailemalla kustannuksellani. Esimerkiksi kun tarjouduin tulemaan uudelleen kertomaan Raamatusta joillekin opiskelijoille, he myöntyivät mutta nauroivat kertoessaan minulle ’nimensä’. Yksi ilmoitti nimekseen presidentin salamurhaajan ja toinen erään pahamaineisen sissin nimen! Ihme, ettei minua heitetty vankilaan, kun palatessani kysyin noita oppilaita nimeltä!”

Keskustelu Matagalpan piispan kanssa

Noin 130 kilometrin päässä Managuasta pohjoiseen on kahviplantaasialueella kukkuloiden suojassa Matagalpan kaupunki. Neljä lähetystyöntekijää määrättiin sinne vuonna 1957. Agustín Sequeira, joka toimi tuolloin matematiikan professorina Josephine-nunnien johtamassa oppilaitoksessa, kertoo Matagalpan silloisesta uskonnollisesta ilmapiiristä: ”Useimmat ihmiset olivat katolilaisia, ja he pelkäsivät pappeja mutta varsinkin piispaa. Hän oli yhden lapseni kummisetä.”

Tällaisessa pelon ilmapiirissä haaratoimiston oli vaikea löytää lähetystyöntekijöille asuntoja. Esimerkiksi järjestellessään erään talon vuokraamista haaratoimisto ilmoitti talon omistajalle, joka oli lakimies, että lähetystyöntekijät pitäisivät siellä kristillisiä kokouksiaan. ”Se sopii”, mies sanoi.

Doris Niehoff kertoo, mitä tapahtui myöhemmin:  ”Päivänä, jona saavuimme taloon huonekalujemme kanssa, omistaja ilmaantui paikalle huolestunut ilme kasvoillaan. Hän sanoi lähettäneensä meille sähkeen, jossa hän ilmoitti, ettemme voisikaan tulla. Piispa oli nimittäin uhkaillut häntä ja sanonut, että mikäli hän vuokraisi talon meille, hänen poikansa ei saisi käydä katolista koulua. Emme onneksi olleet saaneet tuota sähkettä ja olimme jo maksaneet kuukauden vuokran.

Monien vaikeuksien jälkeen löysimme samassa kuussa toisen talon. Piispa yritti painostaa talon omistavaa rohkeaa paikallista liikemiestä, mutta tämä sanoi hänelle: ’Jos maksatte minulle joka kuukausi 400 córdobaa, potkaisen heidät pihalle.’ Piispa ei tietenkään suostunut tähän, mutta ei liioin antanut periksi, vaan laittoi kaikkiin kauppoihin näkyviin ilmoituksia, joissa ihmisiä varoitettiin puhumasta Jehovan todistajille. Lisäksi hän käski liikkeiden omistajia olemaan myymättä meille tavaroitaan.”

Lähetystyöntekijöiden innosta huolimatta kukaan Matagalpassa ei näyttänyt olevan halukas asennoitumaan Raamatun totuuden puolelle. Edellä mainitulla matematiikan professorilla, Agustínilla, oli kuitenkin monia kysymyksiä, joihin hän ei ollut saanut vastausta. Hän ihmetteli muun muassa, miksi pyramidit olivat yhä olemassa, kun taas niiden rakentajat, faraot, olivat jo kauan sitten kuolleet. Hän muistaa edelleen hyvin, miten muuan lähetystyöntekijä kävi hänen luonaan ja näytti Raamatusta vastaukset hänen kysymyksiinsä. Agustín selittää: ”Minua kiehtoivat raamatunkohdat, joissa kerrotaan, että ihmistä ei luotu kuolemaan vaan elämään ikuisesti paratiisimaassa ja että kuolleet saavat ylösnousemuksen. Tajusin pian, että tässä oli totuus.” Mitä Agustín teki? ”Aloin saarnata kaikille oppilaitoksessa, jossa opetin, myös sitä johtavalle nunnalle”, hän kertoo. ”Nunna kutsui minut sitten käymään luonaan sunnuntaina, jotta voisimme keskustella ’maailmanlopusta’. Yllätyksekseni minua  oli siellä odottamassa Matagalpan piispa.”

”Olen kuullut, kuomaseni, että olet menettämässä uskosi”, piispa sanoi.

”Minkä uskon?” Agustín kysyi. ”Senkö, jota minulla ei koskaan ollutkaan? Vasta nyt olen saamassa tosi uskon.”

Tätä seurasi kolmetuntinen keskustelu, jota nunna kuunteli. Agustínin into vastalöytämänsä uskon puolesta sai hänet olemaan välillä melko suorapuheinen. Hän jopa sanoi epäkristillistä uskoa ihmissielun kuolemattomuuteen rahanhankintakeinoksi, jolla riistetään viattomia ihmisiä. Jotta piispa olisi ymmärtänyt asian ytimen, Agustín sanoi: ”Ajatellaanpa vaikka, että äitini kuolisi. Minä tietenkin kääntyisin teidän puoleenne, jotta toimittaisitte messun, koska hänen sielunsa on kiirastulessa. Te peritte tuosta toimituksesta minulta maksun. Kahdeksan päivän kuluttua on toinen messu. Vuoden kuluttua taas yksi ja niin edelleen. Te ette kuitenkaan koskaan sano minulle, että lakkaatte toimittamasta messuja, koska äidin sielu on päässyt kiirastulesta.”

”Mutta sehän johtuu siitä, että vain Jumala tietää, milloin sielu pääsee sieltä!” piispa sanoi.

”Kuinka sitten tiedätte, milloin sielu meni sinne, niin että voitte alkaa rahastaa minua?” Agustín heitti takaisin.

Kun Agustín eräässä vaiheessa aikoi jälleen lukea raamatunkohdan, nunna sanoi piispalle: ”Katsokaa, herra! Hän käyttää pahaa Raamattua; se on luterilainen!”

 ”Ei”, piispa vastasi, ”minä annoin tuon Raamatun hänelle.”

Keskustelun edetessä Agustín yllättyi kuullessaan piispan sanovan, ettei pidä uskoa kaikkea, mitä Raamattu sanoo. ”Tuon tapaamisen jälkeen”, Agustín kertoo, ”olin vakuuttunut siitä, että kristikunnan papit panevat kirkon perinteen Jumalan sanan edelle, aivan kuten Jeesuksen ajan uskonnolliset johtajat tekivät.”

Helmikuussa 1962 Agustín Sequeirasta tuli Matagalpan ensimmäinen kastettu julistaja. Hän edistyi edelleen hengellisesti ja on myöhemmin palvellut tienraivaajana ja vanhimpana, ja vuodesta 1991 lähtien hän on ollut Nicaraguan haaratoimistokomitean jäsen. Matagalpassa oli palvelusvuonna 2002 kaksi kukoistavaa seurakuntaa, joissa oli yhteensä 153 Valtakunnan julistajaa.

Uutterat erikoistienraivaajat

Monet, jotka ottivat vastaan Jumalan valtakunnan hyvän uutisen, halusivat laajentaa palvelustaan osallistumalla tienraivaustyöhön.  Heitä olivat muiden muassa Gilberto Solís, hänen vaimonsa María Cecilia ja nuorempi sisarensa María Elsa. He kaikki kävivät kasteella vuonna 1961, ja neljä vuotta myöhemmin heistä tuli varsin tehokas erikoistienraivaajakolmikko. Eri puolilla maata on kaikkiaan yhdeksän sellaista seurakuntaa, jotka he ovat perustaneet tai joita he ovat vahvistaneet. Yksi heidän määräalueistaan oli Nicaraguajärven saari Ometepe.

Ometepen pinta-ala on 276 neliökilometriä, ja se on muodostunut kahdesta tulivuoresta, joista toinen on 1600 metriä korkea. Tulivuoret saavat ylhäältä päin katsottuna saaren näyttämään kahdeksikolta. Nuo kolme Ometepessa työskentelevää tienraivaajaa matkustivat päivän sarastaessa bussilla niin pitkälle kuin pääsivät ja jatkoivat sitten matkaansa kävellen – usein paljasjaloin. He kulkivat pitkin hiekkaista rantaa ja kävivät saaren monissa kylissä. Noin puolentoista vuoden aikana he organisoivat kaikkialla Ometepen syrjäseuduilla lukuisia Raamatun tutkijoiden ryhmiä, joista suurin oli Los Hatillosissa.

Los Hatillosissa monien uusien julistajien pääelinkeino oli aiemmin ollut tupakanviljely, mutta heidän Raamatun avulla valmennettu omatuntonsa ei sallinut heidän enää tehdä tuota työtä. Niinpä useimmat hankkivat toimeentulonsa kalastamalla, vaikka se merkitsikin pienempiä tuloja. Solísin perhe sai suurta iloa nähdessään ihmisten ilmaisevan tällaista uskoa, ja he tunsivat iloa myös monista muista siunauksista, joita he saivat Jehovalta runsain mitoin sananpalveluksessaan. Julistajien määrä tuolla alueella kasvoi pian 32:een, minkä vuoksi tarvittiin valtakunnansali. Eräs uusi julistaja, Alfonso Alemán, kasvatti vesimeloneja ja tarjoutui ystävällisesti lahjoittamaan palan maata salia varten. Mutta miten Los Hatillosin julistajat hankkisivat rakentamiseen tarvittavat varat?

Gilberto Solís organisoi vapaaehtoisia istuttamaan  lahjoitetulle maapalstalle veli Alemánin antamia vesimelonin siemeniä. Gilberto kannusti ryhmää huolehtimaan näistä ”Jehovan vesimeloneista”, ja hän antoi itse esimerkin työskentelemällä kovasti. María Elsa, pieni mutta energinen nainen, kertoo, miten tuo pikkuinen julistajien ryhmä huolehti palstastaan: ”Nousimme aikaisin, kun oli vielä pimeää, ja kastelimme viljelystämme. Saimme kolme runsasta satoa. Veli Alemán kuljetti omalla veneellään melonit Nicaraguajärven poikki Granadaan, missä hän myi ne ja osti rakennustarvikkeita. Näin Los Hatillosin valtakunnansali saatiin rakennetuksi, ja veljeni kutsuikin sitä pieneksi vesimeloneista tehdyksi saliksi.” Nykyään, tuon vaatimattoman alun jälkeen, Ometepessa toimii kolme vireää seurakuntaa.

Nöyryys, myönteinen asenne ja täydellinen luottamus Jehovaan, joita Gilberto ja hänen vaimonsa ja sisarensa ilmaisivat, kosketti monien sydäntä. Gilberto sanoi usein: ”Meidän tulisi aina suhtautua uusiin samoin kuin pieniin vasikoihin. Ne ovat ihania mutta vielä heikkoja. Meidän ei pidä koskaan järkyttyä uusien heikkouksista vaan sen sijaan auttaa heitä tulemaan vahvoiksi.” Tällainen rakkaudellinen asenne epäilemättä vaikutti siihen, että nämä kolme esimerkillistä tienraivaajaa saattoivat auttaa 265:tä ihmistä vihkiytymiseen ja kasteeseen! Gilberton vaimo kuoli sittemmin uskollisena, ja 83-vuotiaan Gilbertonkin terveys on heikentynyt huomattavasti. Hänen halunsa palvella Jehovaa on kuitenkin yhtä voimakas kuin ennenkin. Kun María Elsalta kysyttiin äskettäin, miltä hänestä tuntuu 36 vuoden erikoistienraivauspalveluksen jälkeen, hän vastasi: ”Samalta kuin ensimmäisenä päivänä! Olen iloinen ja kiitän aina Jehovaa siitä, että hän on tuonut meidät pyhään järjestöönsä ja antanut meille pienen osan tässä suurenmoisessa hengellisessä paratiisissa.” Vuosien vieriessä monet ahkerat tienraivaajat ovat Solísin perheen tavoin saaneet Jehovan runsaan siunauksen ansiosta nähdä Nicaraguassa suuren Valtakunnan hedelmän sadon.

 Managuan maanjäristys vuonna 1972

Joulukuun 23. päivänä 1972 heti puolenyön jälkeen Managuaa ravisteli ankara maanjäristys, jonka voimakkuus oli 6,25 Richterin asteikolla. Järistyksen voimakkuus vastasi noin 50 atomipommin energiamäärää. Haaratoimisto sijaitsi Managuan itäosassa vain 18 korttelin päässä maanjäristyksen keskuksesta. ”Kaikki lähetystyöntekijät olivat vuoteissaan”, sanoo Levi Elwood Witherspoon, joka toimi tuolloin haaratoimistonvalvojana. ”Kun järistys lakkasi, kiiruhdimme ulos kadulle. Sitten seurasi peräjälkeen vielä kaksi uutta järistystä. Taloja luhistui kaikkialla ympärillämme. Paksu pölypilvi peitti kaupungin, ja punainen hehku kertoi, että keskustassa raivosivat tulipalot.”

Järistyksen keskus oli suoraan liikealueen alla, ja vain puolessa minuutissa Managua muuttui asuinkelvottomaksi. Elossa säilyneet kaivautuivat esiin tomun ja rojun keskeltä ja yrittivät saada hengitetyksi. Monet eivät selviytyneet. Kuolleita oli joidenkin arvioiden mukaan yli 12000, mutta tarkkaa lukua ei tiedetä. Noin 75 prosenttia Managuan kodeista tuhoutui ja lähes 250000 ihmistä jäi kodittomiksi. Järistystä seuranneina kolmena päivänä kaupungista pakeni noin 100000 ihmistä päivässä.

Kristillinen rakkaus saa tarjoamaan apua

Jo puolenpäivän aikaan järistyspäivänä haaratoimisto oli saanut täydellisen raportin Managuan seurakunnanvalvojilta. Viipymättä ja yksissä tuumin nämä uskolliset veljet olivat ottaneet yhteyttä kuhunkin seurakunnan jäseneen saadakseen selville, mitä he tarvitsivat. Onneksi yksikään kaupungin yli tuhannesta todistajasta ei kuollut, vaikkakin yli 80 prosenttia menetti kotinsa.

Kristillinen rakkaus sai naapurimaissa asuvat Jehovan kansaan kuuluvat tulemaan nopeasti veljiensä avuksi, ja alle  22 tunnin kuluessa järistyksestä haaratoimistoon saapui autokuormittain ruokaa, vettä, lääkkeitä ja vaatteita. Haaratoimisto oli todellisuudessa ensimmäisten avustustarvikkeita toimittaneiden keskusten joukossa. Lisäksi useista Nicaraguan seurakunnista virtasi vapaaehtoisia auttamaan, ja pian kaikki lajittelivat kiireen vilkkaa vaatteita, pakkasivat ruokaa ja toimittivat tarvikkeita eteenpäin. Avustustarvikkeita alkoi tulla todistajilta jopa kaukaisemmista osista maapalloa.

Järistystä seuranneena päivänä haaratoimistonvalvoja tapasi Costa Rican, El Salvadorin ja Hondurasin haaratoimistojen edustajia, jotta voitaisiin järjestää lisäapua. Managuan ulkopuolella asuvat nicaragualaistodistajat avasivat rakkaudellisesti kotinsa ovet veljille, joiden oli täytynyt lähteä pääkaupungista. Kaupunkiin jääneet todistajat järjestäytyivät ryhmiksi kristillisiä kokouksia ja kenttäpalvelusta varten. Kierrosvalvoja vieraili näissä ryhmissä rohkaisemassa veljiä ja jakamassa avustustarvikkeita.

Maanjäristyksen vuoksi koko maan talous kärsi. Mutta vaikka elämä muuttui kovemmaksi, valtakunnansalien ja veljien kotien jälleenrakentaminen edistyi. Kaiken lisäksi monien uusien kiinnostuneiden ansiosta seurakunnat kasvoivat. Jehova oli selvästikin mielistynyt kansaansa kuuluviin, koska he panivat jatkuvasti Valtakunnan edut ensi sijalle elämässään (Matt. 6:33).

Vuoden 1975 Vuosikirjassa (engl.) kerrottiin: ”Enemmistö Managuan alueen neljästätoista seurakunnasta kokoontuu edelleen rakennuksissa, joiden seinät ovat murtuneet, tai pelkästään jollakin sisäpihalla, joka on katettu aaltopeltilevyin. On kiinnostavaa, että kokousten läsnäolijamäärä näissä seurakunnissa on kaksinkertaistunut viime vuodesta. Julistajia oli viime vuoteen verrattuna keskimäärin 20 prosenttia enemmän. Tätä nykyä kaikkiaan 2689 henkeä kertoo totuutta toisille, ja 417 kävi kasteella.”

 Jatkuvan kasvun johdosta vanha haaratoimisto kävi pian ahtaaksi. On siis helppo kuvitella, miten julistajat iloitsivat, kun uusi haaratoimisto ja lähetyskoti valmistuivat joulukuussa 1974 – vain kaksi vuotta suuren maanjäristyksen jälkeen! Uusi haaratoimisto sijaitsi hiljaisella El Raizón -kadulla, 16 kilometriä etelään Managuan keskustasta.

Lähetystyöntekijät antavat esimerkin rakkaudesta ja ykseydestä

Aina siitä saakka, kun kaksi Wallacen veljestä saapuivat Nicaraguaan vuonna 1945, tuon maan lähetystyöntekijät ovat osoittautuneet esimerkeiksi uskossa, kestävyydessä ja  rakkauden osoittamisessa ihmisiä kohtaan. Tällaiset ihailtavat ominaisuudet lähensivät lähetystyöntekijöitä toisiinsa ja myös paikallisiin veljiin. Lähetystyöntekijä Kenneth Brian sanoo: ”Managuan maanjäristyksen jälkeen olimme apuna haaratoimistossa ja autoimme veljiä lähtemään kotoaan ja hautaamaan kuolleet sukulaisensa. Työskenteleminen yhdessä sellaisissa oloissa tekee ihmiset hyvin läheisiksi toisilleen.” Puhuessaan lähetystyöntekijätovereistaan Marguerite Moore (o.s. Foster) toteaa: ”Vaikka olimme eri kansallisuuksista ja meillä oli erilainen tausta ja persoonallisuus, yksimielinen perheilmapiiri auttoi meitä heikkouksistamme huolimatta olemaan onnellisia tehtävässämme.”

Lähetystyöntekijät, kuten Kenneth ja Sharan Brian, pitävät erityisenä etuna sitä, että he ovat voineet hyötyä Francis ja Angeline Wallacen, Sydney ja Phyllis Porterin ja Emily Hardin sekä muiden kokeneiden lähetystyöntekijöiden esimerkistä. ”Kaikki tekivät lujasti töitä”, Sharan sanoo, ”ja he selvästikin pitivät työstään.”

Vuosien mittaan monet lähetystyöntekijäpariskunnat palvelivat myös matkatyössä. Innokkaiden lähetystyöntekijöiden laskema luja perusta onkin vaikuttanut siihen erinomaiseen hengelliseen kasvuun, joka nähtiin Nicaraguassa kolmena ensimmäisenä vuosikymmenenä, joina saarnaamistyötä tehtiin tuossa maassa. Tämän hengellisen rakentamistyön laatua tultaisiin kuitenkin koettelemaan. Tällä kertaa koetusta ei aiheuttaisi maanjäristys, vaan pitkäaikaisempi, hengellisesti vaarallinen asia, nimittäin kansallismielisyys ja vallankumous (1. Kor. 3:12, 13).

Vallankumouksen kiihkon koettelemia

1970-luvun lopussa Nicaraguassa alkoi Sandinistien kansallisen vapautusrintaman (FSLN) johtama poliittinen vallankumous. Se johti lopulta siihen, että maassa 42 vuotta sotilaallista ja poliittista valtaa pitänyt hallitsijasuku syöstiin  vallasta. Ruby Block, joka palveli Nicaraguassa lähetystyöntekijänä 15 vuotta, sanoo tuosta ajasta: ”Nuo lisääntyvän poliittisen propagandan vuodet saivat jokaisen hermot kireälle. Armeijan ja sandinistien välillä oli jatkuvasti väkivaltaisia yhteenottoja. Vain täydellinen luottamus Jehovaan auttoi meitä suorittamaan palvelustamme.”

Jehovan todistajat säilyttävät kristillisen puolueettomuutensa poliittisissa asioissa, mutta siitä huolimatta sandinistien kannattajat väittivät heitä usein joko Somozan hallituksen tai Yhdysvaltain tiedustelupalvelun (CIA) agenteiksi. Lisäksi ulkomaalaisia vastaan lietsottiin voimakasta vihamielisyyttä. Esimerkiksi kun lähetystyöntekijä Elfriede Urban oli palveluksessa, muuan mies syytti häntä vakoojaksi. ”Miten se olisi mahdollista?” sisar kysyi. ”Eihän minulla ole mukanani kameraa eikä kasettinauhuria. Ja ketä tai mitä minä sitä paitsi vakoilisin näillä seuduilla?”

Mies vastasi: ”Sinut on valmennettu niin hyvin, että silmäsi toimivat kamerana ja korvasi ja aivosi nauhurina.”

Tuolloin Managuan kaduilla toistettiin suosittua iskulausetta: ”Kristillisyys ja vallankumous – siinä ei ole ristiriitaa!” Tällainen ajattelutapa, joka oli saanut suosiota latinalaisessa Amerikassa 1970-luvulla, heijasteli vapautuksen teologiaa, jota marxilaisuus edisti roomalaiskatolisessa kirkossa. The Encyclopædia Britannicassa sanotaan, että vapautuksen teologian tavoitteena oli auttaa köyhiä ja sorrettuja siten, että uskonto olisi mukana poliittisissa ja yhteiskunnallisissa asioissa.

Ruby Block muistelee: ”Ihmiset kysyivät meiltä usein, mitä ajattelemme vallankumouksesta. Selitimme, että ainoa ratkaisu ihmiskunnan ongelmiin on Jumalan valtakunta.” Oli haastavaa pysyä uskollisena Jehovalle tuossa poliittisesti tulenarassa ilmapiirissä. Ruby jatkaa: ”Rukoilin aina Jehovalta voimaa, jotta pysyisin puolueettomana paitsi puheessani myös mielessäni ja sydämessäni.”

 Kuukausia kestäneiden väkivaltaisten kapinoiden jälkeen FSLN ryhtyi toukokuussa 1979 suurhyökkäykseen hallitusta vastaan syöstäkseen sen vallasta. Presidentti Somoza Debayle joutui pakenemaan maasta, ja hänen kansalliskaartinsa lakkautettiin. Tuon vuoden heinäkuussa sandinistisen kansallisen vapautusrintaman muodostama juntta otti vallan. Arviolta 50000 nicaragualaista kuoli tuon vallankumouksen aikana.

Miten veljet selviytyivät? Vuoden 1979 lokakuun Valtakunnan Palveluksessamme julkaistiin seuraava ilmoitus: ”Veljet ovat hyvässä hengessä ja ovat elvyttäneet kokouksensa ja saarnaamis- ja opettamistyönsä. Väkivaltaisuuksien aikana – – kolme veljeämme menetti henkensä. Monet jäivät kodittomiksi, mutta koska he asuivat enimmäkseen vuokralla, he kokivat suurimmat menetyksensä omaisuutensa ryöstelyn ja hävittämisen vuoksi. Liikenneyhteyksiä on hyvin vähän. Useimmat linja-autot ovat tuhoutuneet, teitä on alettu vasta viime aikoina korjata ja bensiiniä on hyvin vähän saatavana.” Jehovan kansaan kuuluvien edessä oli kuitenkin vielä suurempia koetuksia.

 Pidätyksiä ja karkotuksia

Pian kävi ilmi, että uusi hallitus ei hyväksynyt Jehovan todistajien puolueetonta asennetta. Esimerkiksi tulli vaikeutti kirjallisuuden maahantuontia. Lisäksi vuonna 1981 säädetty laki vaati uskonnollisia ja muita yhteisöjä rekisteröitymään uudelleen laillisen tunnustuksen saamiseksi. Meiltä evättiin laillinen asemamme, kunnes saisimme tällaisen tunnustuksen. Valitettavasti veljien pyrkimykset rekisteröityä uudelleen valuivat hiekkaan.

Syyskuussa 1981 Andrew ja Miriam Reed pidätettiin heidän ollessaan kierrostyössä maan keskiosan ylänköseudulla. He olivat pidätettyinä kymmenen päivää monissa eri vankiloissa erittäin surkeissa oloissa. Viimein heidät vietiin turvallisuuspoliisin päämajaan, missä heitä pidettiin enimmän aikaa eri selleissä. Heitä kuulusteltiin toistuvasti ja usein tuntikausia kerrallaan tarkoituksena nyhtää heiltä vastuullisten veljien nimet. Kummallekin kerrottiin, että hänen puolisonsa oli tunnustanut olevansa CIA:n agentti, vaikka Reedit eivät edes olleet Yhdysvaltojen kansalaisia! Lopulta heille kerrottiin, että kaikki oli erehdystä. Vaikkei heitä vastaan koskaan esitettykään virallisia syytöksiä, heidät karkotettiin Costa Ricaan. Ennen lähtöään he saivat kuitenkin kuulla, että Jehovan todistajien aseistakieltäytymistä ei hyväksytty, sillä jokaisen nicaragualaisen oli oltava valmis taistelemaan maansa puolesta.

Haaratoimistokomitea toimi viisaasti alkaessaan entistä tehokkaammin valmentaa paikallisia veljiä valvomaan työtä siltä varalta, että haaratoimisto suljettaisiin. Ennen tätä pidettiin kurssi kierrosvalvojille ja heidän sijaisilleen, Valtakunnan palveluskouluja vanhimmille ja avustaville palvelijoille sekä palveluskouluja tienraivaajille. Isompien kokoontumisten järjestäminen oli kuitenkin paljon vaikeampaa.

Esimerkiksi vaikka Masayan kaupungin viranomaiset  olivat luvanneet, että todistajat saisivat pitää joulukuussa 1981 toisen ”Uskollisuus Valtakunnalle” -piirikonventtinsa stadionilla, niin vain puolitoista vuorokautta ennen konventtia viranomaiset peruivat lupauksensa. Päätös ei ollut lähtöisin pormestarilta, vaan keskushallinnolta. Veljiä kuitenkin varoitettiin tästä ennakolta. Niinpä päivää ennen konventtia muuan antelias sisar antoi veljien käyttöön kanatilansa, jotta konventti voitaisiin järjestää pidettäväksi siellä. Paikka sijaitsi noin kahdeksan kilometrin päässä Managuasta. Vapaaehtoiset työskentelivät koko yön saadakseen konventtipaikan kuntoon. Yli 6800 veljelle tiedotettiin viipymättä suusanallisesti uudesta kokoontumispaikasta.

Haaratoimisto suljetaan

Lauantaina 20. maaliskuuta 1982 kello 6.40, kun Ian Hunter oli valmistamassa toisille lähetystyöntekijöille aamiaista, pihaan ilmestyi linja-autollinen maahanmuuttoviranomaisia ja konepistoolein aseistautuneita sotilaita. Sotilaat  ympäröivät haaratoimiston ja lähetyskodin. Ian kertoo: ”Viranomaiset käskivät jokaisen pakata mukaan vain yhden matkalaukun ja pienen käsilaukun. He eivät kertoneet mitään syytä; he sanoivat vain, että veisivät meidät johonkin taloon, jossa olisimme lyhyen aikaa, kunnes olisi tehty joitakin tutkimuksia. Haaratoimistokomitean koordinaattori Reiner Thompson livahti vaivihkaa toimistoon ja soitti muihin lähetyskoteihin varoittaakseen niitä.”

Ruby Block kertoo: ”Tuona päivänä opin, mitä oikeastaan tarkoittavat Paavalin sanat: ’Älkää olko mistään huolissanne, vaan antakaa anomustenne tulla kaikessa rukouksen ja nöyrän pyynnön avulla – – Jumalalle tunnetuiksi, niin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ajatuksen, varjelee teidän sydämenne ja mielenne.’ (Fil. 4:6, 7.) Aseistautunut sotilas vahti meitä keittiöstä käsin, kun Reiner Thompson esitti puolestamme yhteisen rukouksen, johon me kaikki yhdyimme sanomalla sydämestämme ’aamen’. Sen jälkeen tunsimme sisällämme täydellisen rauhan, vaikkemme tienneet, mitä päivä vielä toisi tullessaan. Luotimme siihen, että tapahtuisipa mitä tahansa, Jehova antaisi meille voimaa selviytyä. Tulen aina muistamaan tuon opetuksen ja vaalimaan sitä.”

Veli Hunter selittää, mitä tapahtui seuraavaksi: ”He käskivät meidän nousta bussiin ja veivät meidät maaseudulle jollekin vanhalle kahvitilalle. Muistutin viranomaisia siitä, että ulkomaalaisina meillä olisi oikeus puhua suurlähetystömme edustajien kanssa. He vastasivat, että alkuviikolla julistettu hätätila oli mitätöinyt kaikki sellaiset oikeudet ja että maan rajojen ulkopuolella saisimme puhua kenelle huvittaisi. Se oli ensimmäinen vihje siitä, että meidät oltiin karkottamassa Nicaraguasta.” Samana päivänä haaratoimistossa asuneet yhdeksän lähetystyöntekijää vietiin eri ryhmissä Costa Rican rajalle.

 Sillä välin kahden muun kodin lähetystyöntekijät ryhtyivät viipymättä toimiin veli Thompsonin puhelinsoiton johdosta. Paikallisten veljien avulla he siirsivät suuren määrän tarvikkeita, myös offsetpainokoneen, ja monia henkilökohtaisia tarvikkeita muualle. Kun maahanmuuttoviranomaiset saapuivat, he yllättyivät löytäessään talot lähes tyhjinä ja lähetystyöntekijät pakkaamassa matkalaukkujaan. Tuona iltana noissa kahdessa lähetyskodissa asuneet kymmenen lähetystyöntekijää vietiin lentokentälle. ”He sanoivat meidän olevan vastavallankumouksellisia”, kertoo Phyllis Porter, ”mutta kukaan ei tehnyt turvatarkastusta meille tai matkatavaroillemme. Vaikka meillä ei ollut lentolippuja, matkatavaralipuistamme kävi ilmi, että meidät karkotettiin Panamaan.” Nicaraguaan jäi vain kaksi lähetystyöntekijää, kierrostyössä oleva brittipariskunta, ja heidätkin karkotettiin muutamaa kuukautta myöhemmin.

Joidenkin päivien kuluttua lähetystyöntekijät tapasivat toisensa Costa Rican haaratoimistossa. Hallintoelin antoi heille tehtävän jatkaa palvelusta lähellä sijaitsevissa Belizessä, Ecuadorissa, El Salvadorissa ja Hondurasissa. Reiner ja Jeanne Thompson ja Ian Hunter jäivät kuitenkin joksikin aikaa Costa Ricaan, jotta he voisivat pitää yhteyttä Nicaraguan työtä valvoviin veljiin.

Mitä Nicaraguan veljille kuului? ”Rakkaat veljemme vuodattivat kyyneleitä kuultuaan karkotuksestamme”, kertoi veli Hunter, ”mutta nyt he jatkavat suoraan eteenpäin. Juuri nimitetty maakomitea ottaa tehokkaasti johdon, ja luotamme siihen, että se tekee hyvää työtä.” Félix Pedro Paiz, joka on palvellut pitkään Nicaraguassa kierrosvalvojana, muistelee mitä veljet ajattelivat lähetystyöntekijöiden karkottamisesta: ”Surimme sitä syvästi. He olivat todella olleet uhrautuvaisia ja pysyneet uskollisina. Heidän esimerkkinsä vahvisti veljiä ja laski lujan perustan tämän maan työlle.”

 Rajoitusten mutta eivät kiellon alaisina

Toisinaan hallitukset ymmärtävät väärin Jehovan todistajien puolueettoman asenteen politiikkaan, sotiin ja yhteiskunnallisiin kiistoihin nähden. Siksi heihin suhtaudutaan usein ristiriitaisesti. Esimerkiksi Somozan hallituskaudella 1950–60-luvuilla vastustajat syyttivät heitä kommunisteiksi. Nyt sandinistit kuitenkin väittivät veljiä amerikkalaisen CIA:n agenteiksi. Myös tiedotusvälineet yhtyivät väitteisiin leimaten heidät ”vastavallankumouksellisiksi”.

Nicaraguan Jehovan todistajien toimintaa ei kaikesta huolimatta kielletty, vaikka vuosina 1982–90 voimassa olikin tiukkoja palvontavapautta koskevia rajoituksia. He eivät esimerkiksi voineet tuoda maahan kirjallisuutta. Lisäksi oli luotu järjestelmä, jonka avulla heidän toimintaansa – itse asiassa ihmisten toimia yleensäkin – voitiin pitää tarkoin silmällä.

 Naapuriston vakoojat tarkkailevat

Kongressin kirjastossa on eräs käsikirja, jossa sanotaan: ”Heti vallankumouksen jälkeen FSLN kehitti myös suuria organisaatioita, jotka edustivat Nicaraguan suosituimpia etujärjestöjä.” Näihin järjestöihin kuului työläisiä, naisyhdistys, karjankasvattajia, maanviljelijöitä ja talonpoikia. Käsikirjan mukaan ”sandinistisiin organisaatioihin kuului vuonna 1980 noin 250000 nicaragualaista”. Näistä organisaatioista varsin voimakkaita olivat kommunistihenkiset sandinistien puolustuskomiteat, CDS:ät, jotka oli muodostettu naapuristokomiteoista. Ne suorittivat kaupungeissa kortteli korttelilta väestönlaskennan ja olivat siten ”selvillä jokaisen olinpaikasta”, kerrotaan edellä mainitussa käsikirjassa. Ne olivat tehokas väline, jonka avulla hallitus kokosi ja välitti tietoja.

Pian Jehovan todistajien toimintaa alettiin seurata tarkasti, ja seuranta vain tiukkeni heitä vastaan käynnistetyn voimakkaan propagandakampanjan vuoksi. Lähialueen CDS antoi säännöllisesti sandinistiviranomaisille ilmi kansalaisia, joita epäiltiin vastavallankumouksellisesta toiminnasta tai ”ideologisesta harhaanjohtamisesta”. Sen jälkeen salaisen poliisin asiamiehet usein pidättivät nämä ihmiset.

Yksi CDS:n tehtävä oli organisoida yölliset vartiovuorot. Tavallisia ihmisiä, sekä miehiä että naisia, kutsuttiin vuorollaan pitämään silmällä, ettei heidän naapuristossaan tehtäisi mitään rikollista tai vastavallankumouksellista. Todistajat eivät osallistuneet vartiointiin eivätkä sallineet CDS:n pitää viikoittaisia kokouksiaan heidän kodeissaan. He osallistuivat kuitenkin muuhun vapaaehtoistyöhön, esimerkiksi katujen puhdistamiseen. Todistajien katsottiin kaikesta huolimatta olevan fanaatikkoja ja vaaraksi valtiolle. Muuan veli sanoo: ”Taloni julkisivuun maalattiin teksti  ’Sinua tarkkaillaan’, ja se oli siinä melkein koko tuon vuosikymmenen.”

Varovaisia mutta rohkeita

Veljet pitivät kokouksissa käymisen ja sananpalveluksen suhteen matalaa profiilia, jotteivät kiinnittäisi itseensä tarpeettomasti huomiota. Kokoukset pidettiin vaivihkaa perhekunnan kokoisissa ryhmissä joko yksityiskodeissa tai valtakunnansaleissa, joissa ei ollut nimikilpiä. Veljet eivät monestikaan laulaneet kokouksissa valtakunnanlauluja. Aikanaan julistajat alkoivat seurakunnan papereissa ja raporteissa käyttää nimien sijasta numeroita. Kiinnostuneita ei myöskään kutsuttu kokouksiin ennen kuin he olivat tutkineet vähintään puoli vuotta ja heissä ilmeni todisteita hengellisestä edistymisestä.

Konventteja pienennettiin ja konventtiohjelmia lyhennettiin. Puhejäsennykset ja muu aineisto lähetettiin kaikkiin seurakuntiin, joissa paikalliset vanhimmat sitten organisoivat ja esittivät ohjelman omalle seurakunnalleen. Pätevät avustavat palvelijat auttoivat heitä tässä. Maakomitean jäsenet ja matkavalvojat vierailivat mahdollisimman monissa näistä konventeista.

Konventtipaikka ilmoitettiin suullisesti eikä ainoatakaan konventtia jouduttu peruuttamaan. Välillä kokoontumispaikkaa oli kuitenkin vaihdettava lyhyellä varoitusajalla. Esimerkiksi vuonna 1987 erään maaseudulla asuvan veljen takapihalla oli tehty valmisteluja noin 300 hengen konventtia varten. Yhtäkkiä paikalle ilmaantui sotilasviranomainen miehineen. ”Mitäs tämä merkitsee?” virkailija kysyi.

”Aiomme pitää juhlat”, veli vastasi; hän huomasi miehen saappaista, että tämä oli valtion turvallisuuspalvelusta. Sitten virkailija lähti. Varmoina siitä, että viranomaisten epäilyt olivat heränneet, veljet ja sisaret työskentelivät läpi  yön saadakseen kaiken puretuksi. Aamuviideltä tuolit, lava ja kaikki ruoanlaittovälineet oli siirretty toiseen paikkaan noin puolentoista kilometrin päähän. Riuskat nuoret lähetit kävivät ilmoittamassa veljille uuden paikan. Myöhemmin samana aamuna autokuormallinen aseistautuneita sotilaita saapui alkuperäiselle paikalle toivoen voivansa keskeyttää konventin, ottaa nuoria sotapalvelukseen ja pidättää johdossa olevat veljet. Paikalla ei kuitenkaan ollut muita kuin talon omistaja.

”Missä kaikki ovat?” kysyi virkailija.

”Meillä oli viime yönä juhlat, mutta ne ovat nyt ohi”, veli vastasi.

”Eikö teillä ollut konventtia?” virkailija kysyi.

”Katsokaa itse”, veli sanoi. ”Ei täällä ole mitään.”

Virkailija jatkoi tyytymättömänä: ”Entäs ne teltat, jotka täällä olivat eilen?”

”Juhlat ovat ohi”, veli toisti. ”Kaikki vietiin pois.”

Tämän jälkeen sotilaat lähtivät. Sillä välin veljet nauttivat hengellisesti rakentavasta ohjelmasta toisaalla.

Jeesus sanoi: ”Katso! Minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle; osoittautukaa sen tähden varovaisiksi kuin käärmeet ja silti viattomiksi kuin kyyhkyset.” (Matt. 10:16.) Julistajat noudattivat tätä ohjetta paitsi kokouksien ja konventtien myös kenttäpalveluksen suhteen. He välttivät muodostamasta isoja ryhmiä ja työskentelivät varovaisesti pareittain etukäteen määrätyillä alueilla. Kierrosvalvoja Félix Pedro Paiz selittää: ”Meidän piti olla erittäin varovaisia. Palveluksessa meillä oli vain Raamattu mukana. Joka päivä eri veli tuli kanssani kentälle. Joissain seurakunnissa vieraillessani menin yhteen kirjantutkisteluryhmään tiistai-iltana, toiseen torstaina ja kolmanteen sunnuntaina. Näitä varotoimia voitiin toisissa osissa maata hieman vähentää.”

 Omaisuuden haltuunottoja ja pidätyksiä

Eräänä heinäkuun yönä 1982 väkijoukot tunkeutuivat valtion turvallisuuspalvelun asiamiesten kanssa useisiin valtakunnansaleihin eri puolilla maata ja ottivat ne haltuunsa ”kansan nimessä”. Jokaisessa ryhmässä oli 100:sta yli 500:aan ihmistä. Elokuun 9. päivänä kello 19:n ja 21:n välillä vallattiin vielä viisi muuta valtakunnansalia, konventtisali ja silloinen haaratoimisto, joka sijaitsi El Raizón -kadulla. Lähetystyöntekijöiden maaliskuisen karkottamisen jälkeen kuusi nicaragualaisveljeä ja yksi maahan jäänyt lähetystyöntekijäpariskunta olivat asuneet haaratoimistossa ja huolehtineet siellä olevasta omaisuudesta. Lopulta kuitenkin viranomaiset, ilkkuvan väkijoukon tukemana, pakottivat heidätkin lähtemään eivätkä antaneet heidän ottaa mukaansa edes henkilökohtaisia tavaroitaan.

Hallitus antoi CDS:lle vallattujen valtakunnansalien suhteen täydet valtuudet, ja niiden sanottiin olevan nyt ”kansan omaisuutta”. Annettiin ymmärtää, että salit otettaisiin julkiseen käyttöön. Lopulta kaikkiaan 50 kiinteistöstä 35 vallattiin laittomasti, mutta virallista haltuunottoa ei koskaan tapahtunut.

 Kansallismielisyyden kiihkon keskellä vastuullisia veljiä pidettiin tarkoin silmällä ja usein heitä myös uhkailtiin. Esimerkiksi joillakin alueilla CDS:n väkijoukot ahdistelivat veljiä huutelemalla tuntikausia syytöksiä ja poliittisia iskulauseita heidän kotinsa edustalla. Valtion turvallisuuspalvelun virkailijat tekivät kotietsintöjä ja jopa ryöstivät muutamia asuntoja. Useita vanhimpia, myös maakomitean jäseniä, pidätettiin ja pahoinpideltiin.

Ensimmäisiä vanhimpia, jotka kokivat tällaista, oli silloinen kierrosvalvoja Joel Obregón. Heinäkuun 23. päivänä 1982 valtion turvallisuuspalvelun asiamiehet piirittivät kodin, jossa hän ja hänen vaimonsa Nila olivat vierailulla, ja pidättivät hänet. Vasta viiden viikon sitkeän yrittämisen jälkeen Nila sai luvan tavata miehensä, ja silloinkin vain kolmen minuutin ajan ja aseistautuneen virkailijan läsnäollessa. Joelia oli selvästikin kohdeltu huonosti, sillä Nila huomasi, että hän oli laiha ja hänen oli vaikea puhua. ”Joel ei halua olla yhteistoiminnassa kanssamme”, muuan virkailija sanoi Nilalle.

Kolmen kuukauden vankeuden jälkeen Joel viimein vapautettiin – 20 kiloa kevyempänä. Myös muualla maassa vanhimpia pidätettiin, kuulusteltiin ja sitten vapautettiin. Heidän esimerkkinsä nuhteettomuuden säilyttämisestä vahvisti hyvin paljon heidän veljiensä uskoa! (Ks. tekstiruutua ”Vastatusten salaisen poliisin kanssa” s. 99–102.)

Asevelvollisuuskysymys koettelee kristittyjä nuoria

Vuonna 1983 voimaan astunut yleinen asevelvollisuus vaikutti erityisesti nuoriin veljiin. Lain mukaan kaikkien 17–26-vuotiaiden miesten piti olla kaksi vuotta aktiivipalveluksessa ja sen jälkeen kaksi vuotta reservissä. Kun he astuivat palvelukseen, heidät vietiin saman tien sotilasleirille  valmennettaviksi. Aseistakieltäytyjiä varten ei ollut mitään järjestelyä; kieltäytymistä seurasi pidätettynä olo oikeudenkäyntiin saakka ja sitten kahden vuoden vankeusrangaistus. Veljet kestivät tämän koetuksen rohkeina, sillä he olivat päättäneet pysyä uskollisina Jehovalle.

Esimerkiksi 7. helmikuuta 1985 Guillermo Ponce, 20-vuotias vakituinen tienraivaaja Managuasta, oli matkalla johtamaan Raamatun kotitutkisteluja, kun poliisi pidätti hänet. Koska hänellä ei ollut sotilashenkilökorttia, hänet lähetettiin sotilaiden valmennusleirille. Guillermo ei kuitenkaan ottanut asetta, vaan alkoi todistaa nuorille alokkaille. Kun eräs komentaja huomasi tämän, hän ärähti: ”Tämä ei ole mikään kirkko, vaan sotilasleiri. Täällä tottelet meitä!” Guillermo vastasi lainaamalla Apostolien tekojen 5:29:ää: ”Meidän täytyy totella Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä.” Vihainen komentaja, joka oli kuubalainen sotilaskouluttaja, sieppasi häneltä Raamatun ja uhkasi: ”Me keskustelemme tästä illalla.” Se tarkoitti, että Guillermo joutuisi kohtaamaan henkistä kidutusta, jonka tarkoitus olisi murtaa hänen päättäväisyytensä.

Onneksi komentaja ei toteuttanut uhkaustaan. Kolme päivää myöhemmin Guillermo kuitenkin siirrettiin vankilaan, jossa hän oli seuraavat yhdeksän kuukautta ankeissa oloissa. Kaikesta huolimatta hän jatkoi vankilassa tienraivauspalvelustaan, johti raamatuntutkisteluja ja piti jopa kokouksia. Myöhemmin tuona vaikeana aikana Guillermo osoittautui arvokkaaksi tueksi maakomitealle.

Joitakin nuoria veljiä ei vangittu, mutta heidät pakotettiin vuorille, missä heidän oli määrä liittyä sissien taistelupataljooniin (BLI). Kuhunkin pataljoonaan kuului viisi tai kuusi 80–90 miehen komppaniaa, jotka oli valmennettu taistelemaan vuoriston viidakoissa, missä käytiin kaikkein ankarimmat taistelut contria (sandinisteja vastustavia  sissejä) vastaan. Vaikka veljet kieltäytyivät pukemasta ylleen sotilaspukua ja kantamasta asetta, heidät pakotettiin kuitenkin taistelukentälle, ja tämän lisäksi heitä rangaistiin ja heitä vastaan hyökättiin sanallisesti.

 Kahdeksantoistavuotias Giovanni Gaitán kesti tällaisen kohtelun. Hänet yritettiin pakottaa armeijaan juuri ennen joulukuussa 1984 pidettävää piirikonventtia, missä hän oli toivonut voivansa mennä kasteelle. Hänet lähetettiin sotilaiden valmennusleirille, missä sotilaat yrittivät 45 päivän ajan pakottaa häntä opettelemaan kiväärin käyttöä ja viidakossa taistelemista. Sopusoinnussa Raamatun avulla valmennetun omantuntonsa kanssa Giovanni kuitenkin kieltäytyi ’opettelemasta sotaa’ (Jes. 2:4). Hän ei pukenut ylleen sotilaspukua eikä ottanut asetta. Silti hänet pakotettiin marssimaan sotilaiden kanssa seuraavat 27 kuukautta.

Giovanni kertoo: ”Pysyin vahvana rukoilemalla lakkaamatta, mietiskelemällä asioita, jotka olin oppinut aiemmin, ja saarnaamalla jokaiselle sotilaalle, joka ilmaisi kiinnostusta. Muistelin usein psalmistan sanoja: ’Minä nostan silmäni vuoria kohti. Mistä tulee minun apuni? Apuni tulee Jehovalta, taivaan ja maan Tekijältä. Hän ei voi mitenkään sallia jalkasi horjua. Varjelijasi ei voi mitenkään torkkua.’” (Ps. 121:1–3; 1. Tess. 5:17.)

Vaikka Giovanni pakotettiin nelisenkymmentä kertaa keskelle taisteluja, hän selvisi vahingoittumattomana. Vapauduttuaan hän meni kasteelle 27. maaliskuuta 1987, ja pian sen jälkeen hän astui tienraivauspalvelukseen. Myös monilla muilla uskollisilla nuorilla veljillä on ollut samanlaisia kokemuksia. (Ks. tekstiruutua ”Hänet pakotettiin taistelukentälle” s. 105, 106.)

Puolueettoman asenteen puolustaminen

Hallituksen valvonnassa oleva lehdistö samoin kuin CDS väittivät valheellisesti, että Jehovan todistajat kampanjoivat talosta-taloon-palveluksessaan isänmaan puolustamista vastaan. Todistajien väitettiin heikentävän kansallista turvallisuutta siten, että he houkuttelevat  nicaragualaisnuoria kieltäytymään sotapalveluksesta. Näiden perusteettomien väitteiden jatkuva toistaminen ei voinut olla vaikuttamatta syyttäjien ja tuomareiden asenteeseen. Tilannetta pahensi vielä se, että jotkut huomattavien evankelisten kirkkojen johtajat tunnustautuivat vallankumouksen tukijoiksi ja leimasivat ihmiset, jotka pysyivät puolueettomina uskonnollisista syistä, ”kansan vihollisiksi”.

Kaksikymmentäviisi nuorta veljeä, jotka olivat saaneet kahden vuoden vankeustuomion sotapalveluksesta kieltäytymisensä vuoksi, valittivat päätöksestä. Muuan todistaja, joka oli lakimies, otti hoitaakseen heidän juttunsa. Koska laki ei tunnustanut aseistakieltäytymistä, valituksen tavoitteena oli saada lyhennettyä tuomioita sen perusteella, että syytetyt olivat tunnettuja hyvästä käytöksestään eivätkä olleet vastustaneet pidättämistä. Tämän johdosta joitakin tuomioita, vaikkakaan ei kaikkia, lyhennettiin puolesta puoleentoista vuotta.

Veli Julio Bendaña, joka oli läsnä asiaan liittyvissä oikeudenkäynneissä, sanoo: ”On kiinnostavaa, että Jehovan todistajia lukuun ottamatta yksikään nuori ei kieltäytynyt sotapalveluksesta uskonnollisista syistä. Tunsin ylpeyttä, kun näin 17-vuotiaiden nuorukaistemme vakaumuksellisesti puolustavan puolueettomuuttaan tuomarin ja sotilassyyttäjän edessä sekä vastustajien katseiden alla.” (2. Kor. 10:4.)

Painaminen siirtyy maan alle

Koko tämän ajan hallintoelin auttoi ja ohjasi Nicaraguan veljiä Costa Rican haaratoimiston ja Nicaraguan maakomitean välityksellä. Kirjallisuuden tuonti maahan kuitenkin kiellettiin, joten miten toimittaa ”ruokaa oikeaan aikaan”? (Matt. 24:45.) Jälleen kerran Jehova avasi tien.

 Vuonna 1985 veljet turvautuivat kaupalliseen kirjapainoon saadakseen Vartiotornin tutkittavia kirjoituksia ja muuta raamatullista aineistoa. Tämä reitti oli kuitenkin vaarallinen, sillä työmme joutui alttiiksi vastustajille. Niinpä päätettiin käyttää offsetpainokonetta, jolla oli haaratoimiston sulkemiseen saakka painettu konventtien ohjelmalehtisiä ja muistonviettokutsuja. Konetta alettiin käyttää erään Managuan ulkopuolella asuvan sisaren kotona.

Ikävä kyllä saman vuoden marraskuussa painokone joutui hallituksen käsiin. Veljet eivät kuitenkaan antaneet takaiskun keskeyttää työtä. He kunnostivat viipymättä erään vanhan monistuskoneen, jolle annettiin lempinimi Kukko. Koneella oli aikaisemmin painettu jakeluilmoituksia, kirjeitä ja ohjelmalehtisiä. Kun varaosien saanti vaikeutui, veljet saivat hankituksi lähiseudulta erään toisen käytetyn monistuskoneen, joka sai nimekseen Tipu. Myöhemmin myös El Salvadorin haaratoimisto toimitti heille koneen. Uskollisina siipikarjaan liittyville nimivalinnoilleen he alkoivat kutsua sitä Kanaksi.

 Yksinkertaisemmassa muttei millään muotoa huonommassa painomenetelmässä käytettiin monistuslevyjä, joita veljet kutsuivat nimellä las tablitas ’pienet levyt’. Huonekalupuuseppä Pedro Rodríguez, joka kastettiin vuonna 1954, teki nämä välineet, joihin kuului kaksi saranoilla toisiinsa kiinnitettyä suorakulmaista kehikkoa. Ylempään kehikkoon oli pingotettu harsokangas ja alempaan eli pohjaan lasi- tai puulevy. Laite oli yksinkertainen, ja niin oli painomenetelmäkin. Ylempään kehykseen harsokangasta vasten asetettiin monistusvahas, jolle teksti oli kirjoitettu kirjoituskoneella, ja alempaan kehykseen laitettiin puhdas paperiarkki. Muste levitettiin kankaalle telalla, ja jokaisen valmiin kopion tilalle vaihdettiin uusi paperi.

Painaminen tällä tavoin oli pitkäveteistä puuhaa, mutta siten valmistettiin useita julkaisuja, muun muassa laulukirja Laulakaa ylistystä Jehovalle, jossa olivat kaikki 225 valtakunnanlaulua. Painamiseen osallistunut veli Edmundo Sánchez kertoo: ”Kun veljet tottuivat käyttämään monistuslevyjä, he painoivat 20 sivua minuutissa. Laulukirjaakin valmistimme kaikkiaan noin 5000 kappaletta.”

Edmundon vaimo Elda oli ensimmäisiä sisaria, jotka auttoivat valmistamaan vahaksia monistuskoneita varten. Vaikka hän oli myös perheenäiti, hän alkoi aamuvarhain kirjoittaa omalla kirjoituskoneellaan Vartiotornin tutkittavia kirjoituksia vahaksille, ja jatkoi työskentelyä usein yömyöhään asti. Hän muistelee: ”Edmundo antoi minulle lehden, jonka hän sai Costa Ricasta. En tiennyt  lainkaan, miten monia muita painajaryhmiä oli tai missä ne työskentelivät; tiesin vain, mitä minun oli määrä tehdä. Tiesin myös, että mikäli paljastuisimme, talomme, huonekalumme – kaikki – otettaisiin valtion haltuun ja meidät pidätettäisiin ja saattaisimme jopa päätyä ’kadonneitten’ listalle. Rakkautemme Jehovaan ja pelkomme häntä kohtaan karkottivat kuitenkin kaiken ihmispelon, jota olisimme voineet tuntea.”

Painopajat

Guillermo Ponce muistaa, millaisia painot olivat. Hän oli korjauslukija ja toimi yhdysmiehenä vahaksia valmistavien ja painotyöstä ja jakelusta huolehtivien veljien välillä. Veli Ponce selittää: ”Painot olivat joidenkin todistajaperheiden kodissa. Jokainen paino toimi huoneessa, joka oli rakennettu toisen huoneen sisään, joten työtilaa oli vähän. Jotta monistuskoneen ääni peittyisi, panimme kasettisoittimen tai radion pauhaamaan painohuoneen ulkopuolelle.”

Hiestä märkinä veljet työskentelivät yhdeksästä kymmeneen tuntia päivässä näissä pikkuisissa huoneissa monistaen Vartiotornia tai muita julkaisuja. Usein, kun naapurit tulivat uteliaiksi tai joku teki ilmoituksen viranomaisille, koko paino piti siirtää viipymättä toiseen kotiin.

Tätä työtä pidettiin Betel-palveluksena, ja siihen osallistuivat nuoret naimattomat veljet. 19-vuotias Felipe Toruño oli juuri käynyt kasteella, kun hänet kutsuttiin palvelemaan tällaiseen painoon. ”Astuin sisään pikkuiseen, melkein ilmatiiviiseen huoneeseen, jossa tuntui voimakkaana vahaksien korjausnesteen haju. Kuumuus oli sietämätön, ja valaisimena toimi pieni loistelamppu.”

Haasteita oli muitakin. Esimerkiksi kun jokin kone oli korjauksen tarpeessa – mitä tapahtui usein – sitä ei voitu  noin vain viedä korjaamolle. Ihmiset olisivat kyselleet, kuka monistuskoneen omistaa, mitä sillä painetaan, onko keskushallinto antanut luvan sillä tehtävään työhön. Veljien oli siksi korjattava koneet omin neuvoin ja toisinaan valmistettava jopa varaosat itse. Yksi ongelma oli toistuvat sähkökatkokset. ”Koska painajat eivät halunneet koskaan jäädä tuotannossa jälkeen, löysin heidät toisinaan työskentelemästä öljylampun valossa nenät noessa”, veli Ponce kertoo. ”Arvostus, jota nämä hienot nuoret miehet ilmaisivat, samoin kuin heidän mielenasenteensa ja uhrautuvuutensa, kannustivat minua jatkamaan eteenpäin.”

Kallisarvoisia muistoja

Felipe Toruñolla on miellyttäviä muistoja niiltä neljältä vuodelta, jotka hän työskenteli maanalaisessa painossa. ”Pidin aina mielessäni, että veljet odottivat innokkaasti tätä elintärkeää hengellistä ravintoa”, hän sanoo. ”Vaikka meille olikin asetettu monia rajoituksia, palvelimme iloiten.” Omar Widdy oli mukana tässä työssä kesäkuusta 1988 aina sen loppuun saakka, toukokuuhun 1990. Hän muistelee: ”Yksi vaikuttavimmista asioista oli keskuudessamme vallinnut veljellinen kiintymys. Uudet olivat halukkaita ja innokkaita oppimaan, ja heille opetettiin kärsivällisesti eri työt. Työolot eivät olleet häävit, mutta vapaaehtoiset olivat nuoresta iästään huolimatta hengellisiä miehiä, jotka olivat täysin selvillä siitä, miten tärkeitä tähän palveluksen muotoon liittyvät uhraukset olivat.”

Myös Giovanni Gaitán palveli painossa. Hän muistelee: ”Meille antoi voimia arvostus Jehovaa ja hänen järjestöään kohtaan. Kukaan meistä ei saanut rahallista korvausta, mutta se ei meitä huolettanut; meillä oli kaikki tarpeellinen. Olin jo aiemmin joutunut moniin tilanteisiin, joissa minun oli täytynyt panna täysi luottamus Jehovaan. Siksi en ollut  liian huolissani aineellisista tarpeistani. Guillermo Ponce, Nelson Alvarado, Felipe Toruño ja muut heidän kaltaisensa veljet olivat nuoresta iästään huolimatta minulle erinomainen esimerkki. Myös ne iäkkäämmät veljet, jotka ottivat johdon, vahvistivat minua. Kun mietin noita aikoja, minun täytyy sanoa, että kaikki se, mitä koin, on tosiaan rikastuttanut elämääni.”

Jokainen maanalaiseen toimintaan osallistunut näki Jehovan tuen monin tavoin, jopa itse painotyössä. Veli Gaitán sanoo: ”Normaalisti yksi vahas riittää 300–500 sivun painamiseen. Me saimme ne riittämään 6000 sivuun!” Miksi vahakset ja muu painomateriaali piti saada riittämään normaalia pitempään? Sen lisäksi, että niitä oli maassa vain rajoitetusti, niitä sai ainoastaan valtion valvomista kaupoista, joissa poikkeuksellisen suuret ostokset olisi pantu merkille ja ostaja olisi voitu pidättää. Jehova tosiaan siunasi veljien ponnisteluja, sillä alkuperäisen offsetpainokoneen takavarikointia lukuun ottamatta viranomaiset eivät löytäneet eivätkä sulkeneet yhtään ainoata painoa.

Myös sellaiset veljet, joiden oli tehtävä ansiotyötä elättääkseen perheensä, auttoivat tässä työssä, ja he antautuivat usein suureen vaaraan. Esimerkiksi monet ajoivat ympäri maata omalla autollaan jakelemassa painettua aineistoa. Toisinaan he matkustivat koko päivän ja ohittivat useita armeijan tarkastuspisteitä. He tiesivät, että jos he jäisivät kiinni, he voisivat menettää autonsa ja heidät voitaisiin pidättää ja jopa vangita. He eivät kuitenkaan pelänneet. Nämä veljet tarvitsivat tietenkin vaimonsa täyden tuen, ja joillakin vaimoilla olikin merkittävä osa tuona vaikeana aikana, kuten seuraavaksi näemme.

Rohkeat hengelliset naiset

Monet kristityt naiset osoittivat poikkeuksellista rohkeutta ja uskollisuutta rajoitusten vuosina Nicaraguassa. He  toimivat yhteistyössä aviomiestensä kanssa ja antoivat käyttää kotiaan maanalaisessa painotoiminnassa usein kuukausia kerrallaan. He valmistivat työntekijöille myös aterioita omalla kustannuksellaan. Nelson Alvarado, joka auttoi painotyön koordinoinnissa, muistelee: ”Meidän nuorten veljien ja näiden sisarten välille kehittyi läheinen kristillinen side. Heistä tuli meille kuin äitejä. Ja me, poikien tapaan, aiheutimme heille paljon työtä. Toisinaan työskentelimme aamuneljään saakka, jotta saisimme kiintiön täyteen ja työn määräaikaan mennessä valmiiksi, varsinkin kun työtä oli normaalia enemmän, esimerkiksi silloin kun tehtiin kirjasta He tutkivat Raamattua päivittäin. Toisinaan lähes 24 tunnin työvuoro jouduttiin hoitamaan kahden ihmisen voimin. Silti aina, jopa aamun pikkutunneilla, sisarilla oli ruoka valmiina meitä varten.”

Perheet, joiden kodissa paino toimi, huolehtivat myös turvallisuudesta. Tämä jäi yleensä perheenemäntien huoleksi, sillä useimmat aviomiehet olivat päivisin ansiotyössä. Muuan sisar kertoo: ”Jotta koneiden melu ei kuuluisi, huudatimme radiota täyteen ääneen. Kun joku tuli portille, varoitimme painossa olevia veljiä sytyttämällä merkkivalon.”

Vierailijat olivat usein toisia todistajia tai sukulaisia. Sisaret yrittivät silti käännyttää heidät takaisin niin nopeasti ja tahdikkaasti kuin mahdollista. On ymmärrettävää, ettei se ollut aina helppoa, sillä nämä sisaret olivat yleensä hyvin vieraanvaraisia. Esimerkiksi Juana Montiel -nimisen sisaren pihassa kasvoi cashewpähkinäpuu. Toiset todistajat tulivat usein poimimaan siitä pähkinöitä, joten Juanan piha oli epävirallinen kokoontumispaikka. ”Kun meillä oli tilaisuus pitää painoa kodissamme, mieheni ja minun oli kaadettava tuo puu”, Juana sanoo. ”Emme voineet selittää veljille, miksi vaikutimme yhtäkkiä vähemmän seurallisilta, mutta tiesimme, että painamista oli varjeltava.”

 Consuelo Beteta, joka nyt on jo kuollut, kävi kasteella vuonna 1956. Myös hänen kodissaan oli paino. Veljet eivät kuitenkaan voineet pysäköidä autoa hänen talonsa eteen ja noutaa kirjallisuutta epäilyksiä herättämättä. Niinpä he pysähtyivät turvallisempaan paikkaan – korttelin päässä asuvan veljen pihaan. Sisar Betetaa haastateltiin ennen hänen kuolemaansa, ja hän muisteli noita päiviä pilke silmäkulmassaan: ”Lehdet käärittiin rullalle ja tungettiin säkkeihin, jotka oli määrä toimittaa seurakuntiin. Jokainen säkki painoi noin 15 kiloa. Nostimme miniäni kanssa säkit päämme päälle ja kuljimme taloni takana olevan ojan yli ja veimme säkit tuon veljen luokse. Naapurit eivät koskaan epäilleet mitään, sillä säkit olivat samannäköisiä kuin ne, joita naiset yleensäkin kantoivat päänsä päällä.”

Veljet arvostivat suuresti noita uskollisia, rohkeita sisaria. ”Oli tosiaan hieno etu saada työskennellä heidän kanssaan”, sanoo Guillermo Ponce, ja hän puhuu niiden monien veljien puolesta, jotka tuolloin palvelivat hänen kanssaan. Tällaiset suurenmoiset kristityt naiset samoin kuin heidän  aviomiehensä olivat ymmärrettävästikin erinomainen esimerkki jälkeläisilleen. Tarkastellaanpa seuraavaksi joitakin haasteita, joita lapset kohtasivat noina vaiheikkaina vuosina.

Uskolliset, luotettavat lapset

Salaisessa painotyössä ja kirjallisuuden jakelussa mukana olleiden vanhempien lapset ilmaisivat niin ikään huomattavaa uskollisuutta. Claudia Bendaña, jonka kaksi lasta olivat vielä tuolloin kotona, kertoo: ”Talomme perällä olevassa huoneessa toimi paino viiden kuukauden ajan. Heti koulusta tultuaan lapset halusivat auttaa veljiä. Mutta mitä he voivat tehdä? Veljet eivät käännyttäneet heitä pois, vaan antoivat heidän nitoa monistettuja Vartiotornin sivuja. Lapsista oli valtavan mukavaa olla noiden nuorten miesten seurassa, jotka kannustivat heitä opettelemaan ulkoa raamatunkohtia ja valtakunnanlauluja!”

Sisar Bendaña jatkaa: ”Jotta työ pysyisi luottamuksellisena, selitimme mieheni kanssa lapsillemme, että elimme vaikeita aikoja, että teimme tätä työtä Jehovalle ja että meidän oli erittäin tärkeää pysyä uskollisina. He eivät saaneet puhua työstä kenellekään – eivät sukulaisille eivätkä edes  kristityille veljille ja sisarille. Onneksi lapset olivat uskollisia ja tottelevaisia.”

Ensimmäisiä painokeskuksia oli Aura Lila Martínezin koti. Hänen lapsenlapsensa olivat mukana kokoamassa ja järjestelemässä sivuja sekä nitomassa ja pakkaamassa julkaisuja. Heistäkin tuli hyvin läheisiä kodissaan työskentelevien veljien kanssa. He eivät liioin koskaan puhuneet tuosta työstä muille. Eunice muistelee: ”Menimme kouluun ja leikimme lähes joka päivä Bendañan ja Eugarriosin lasten kanssa, mutta emme tienneet lainkaan, että meidän kaikkien kodeissa painettiin kirjallisuutta. Se selvisi vasta vuosia myöhemmin. ’Ihanko totta? Teilläkin?’ kysyimme toisiltamme hämmästyneinä. Ajatella, vartuimme parhaina ystävinä, mutta kukaan meistä ei paljastanut toisille mitään. Jehova ilmeisestikin suojeli työtä tällä tavoin.”

Nuo varhaiset kokemukset vaikuttavat edelleen myönteisesti näihin nuoriin. Emerson Martínez, joka on nykyään avustava palvelija ja toimii kokoaikaisessa erikoispalveluksessa, sanoo: ”Painotyötä tekevät veljet olivat esikuviani. He olivat vain 18–19-vuotiaita, mutta he opettivat minua arvostamaan hengellisiä vastuita, olivatpa ne miten pieniä tahansa, ja opin, että on tärkeää tehdä laadukasta työtä. Jos unohtaisin sivuja kootessani vaikka vain yhden ainoan sivun, joku jäisi ilman siinä olevaa tietoa. Tämä juurrutti mieleeni sen, miten tärkeää minun on antaa Jehovalle ja veljille parhaani.”

Edmundo ja Elda Sánchezin tytär Elda María auttoi jakamalla vahaksia, joihin hänen äitinsä oli kirjoittanut Vartiotornin tai jonkin muun julkaisun tekstin. Hän kuljetti niitä polkupyörällään veli Poncen kotiin viiden korttelin päähän. Ennen kuin sisar Sánchez antoi vahakset tyttärelleen, hän kääri ne huolellisesti pieneen koriin.  ”Vanhempani opettivat minut tottelemaan jo aivan pienestä pitäen”, Elda María sanoo. ”Kun sitten rajoitukset tulivat voimaan, olin tottunut noudattamaan ohjeita huolellisesti.”

Ymmärsikö hän, millaisia vaaroja painotyötä valvovat veljet – hänen isänsä mukaan lukien – kohtasivat? Elda María kertoo: ”Isä sanoi minulle usein ennen kotoa lähtöään, että jos hänet pidätettäisiin, en saisi pelätä enkä olla surullinen. Muistan kuitenkin, että rukoilimme monet kerrat äidin kanssa hänen turvallisuutensa puolesta, kun hän ei ollut tullut ajoissa kotiin. Valtion turvallisuuspalvelun miehet istuivat usein autossaan talomme edessä vahtimassa meitä. Jos äidin oli mentävä avaamaan ovi, kokosin kaikki hänen tarvikkeensa ja piilotin ne. Olen hyvin kiitollinen vanhempieni esimerkistä ja siitä valmennuksesta, jota he antoivat uskollisuuden osoittamisessa Jehovalle ja veljillemme.”

Monet niistä, jotka tuolloin laskivat lujan perustan nuoruudessaan, ovat nyt kokoaikaisessa palveluksessa, ja useat palvelevat vastuullisessa asemassa seurakunnassa. Heidän edistymisensä on todiste siitä, että Jehova siunasi runsaasti kansaansa kuuluvia, joista yksikään ei jäänyt vaille hengellistä ravintoa tuona vaikeana aikana. Jumalan valtakunnan hyvä uutinen meni todellisuudessa eteenpäin ja löysi ”hyvää maata” jopa niiden tuhansien keskuudesta, jotka olivat sandinistien kaudella vankilassa (Mark. 4:8, 20). Miten tämä tapahtui?

Valtakunnan siementä kylvetään vankilassa

Sandinistivallankumouksen jälkeen tuhannet tappion kärsineen kansalliskaartin jäsenet samoin kuin poliittiset toisinajattelijat olivat pidätettyinä ennen joutumistaan erityistuomioistuimiin, jotka olivat koolla vuoden 1979 lopusta  vuoteen 1981. Useimmat entiset kansalliskaartilaiset tuomittiin jopa 30 vuodeksi Cárcel Modeloon, suureen vankilaan, joka sijaitsi Tipitapassa noin 11 kilometriä Managuasta koilliseen. Kuten tulemme näkemään, monet rehellissydämiset ihmiset noissa kolkoissa, täyteen sullotuissa tyrmissä pääsivät hengellisesti vapaiksi.

Vuoden 1979 lopussa muuan vanhin Managuasta sai kirjeen eräältä toiselta todistajalta, joka oli vankilassa, koska hän oli ennen totuuden oppimistaan palvellut armeijassa Somozan hallituksen joukoissa. Häntä ei ollut kuitenkaan vielä siirretty Cárcel Modeloon. Hän pyysi kirjeessään kirjallisuutta annettavaksi toisille vangeille. Kaksi vanhinta, jotka jakoivat kirjallisuutta, eivät kuitenkaan saaneet tavata tuota veljeä. Veli ei tästä lannistunut, vaan todisti edelleen toisille vangeille ja johti joillekuille jopa raamatuntutkistelua.

Yksi tutkisteluoppilaista, Anastasio Ramón Mendoza, edistyi hengellisesti hyvää vauhtia. Hän kertoo: ”Pidin oppimastani niin paljon, että aloin kulkea tuon veljen mukana, kun hän saarnasi muille vangeille. Jotkut torjuivat meidät, mutta toiset kuuntelivat. Pian meitä oli hieman toistakymmentä, jotka tutkimme yhdessä ulkona tauoilla.” Noin vuotta myöhemmin yksi tuohon alkuperäiseen ryhmään kuuluvista kävi kasteella.

Vuoden 1981 alussa tämä Raamatun tutkijoiden pieni ryhmä siirrettiin muiden vankien kanssa Cárcel Modeloon, missä he jatkoivat hyvän uutisen kertomista. Samaan aikaan raamatullinen kirjallisuus kiersi salaa vankien keskuudessa, ja osa siitä löysi lisää ”hyvää maata”.

Esimerkiksi José de la Cruz López ja hänen perheensä eivät olleet todistajia. Puoli vuotta siitä, kun José joutui vankilaan, hänen vaimonsa hankki kadulla tapaamiltaan  todistajilta julkaisun Kirjani Raamatun kertomuksista. Hänen tarkoituksenaan oli antaa se miehelleen. ”Kun aloin lukea Kirjaani Raamatun kertomuksista”, José sanoo, ”ajattelin sen olevan jokin evankelinen julkaisu. En tiennyt mitään Jehovan todistajista. Kirja teki minuun niin suuren vaikutuksen, että luin sen moneen kertaan ja aloin lainata sitä 16 muulle samassa sellissä olevalle, ja kaikki pitivät siitä. Tuntui kuin olisi juonut virkistävää vettä. Myös muiden sellien vangit pyysivät kirjaa lainaksi, joten se kiersi koko osaston, ja kun sain sen takaisin, se oli kulunut ja repaleinen kuin vanha korttipakka.”

Monet Josén kanssa vankilassa olleista kuuluivat evankeliseen kirkkoon; joukossa oli jopa pappeja. José alkoi lukea heidän kanssaan Raamattua. Kun hän sitten kysyi heiltä, mitä 1. Mooseksen kirjan 3:15 merkitsee, hän kuitenkin pettyi, sillä hänelle sanottiin vain, että se on arvoitus. Eräänä päivänä muuan toinen vanki, joka itsekin vasta tutki Raamattua, sanoi Josélle: ”Vastaus on tuossa sinun kirjassasi, jonka Jehovan todistajat ovat julkaisseet. Jos haluat, voin tutkia sitä kanssasi.” José otti tarjouksen vastaan, ja Kirjani Raamatun kertomuksista auttoi häntä ymmärtämään 1. Mooseksen kirjan 3:15:n merkityksen. Sen jälkeen hän alkoi olla niiden vankien seurassa, jotka olivat todistajien yhteydessä.

Eräs seikka, joka Joséen vetosi tuossa Cárcel Modelon poikkeuksellisessa ryhmässä, oli siihen kuuluvien hyvä käytös. ”Näin, miten jotkut hyvin huonoa elämää viettäneet alkoivat käyttäytyä mallikelpoisesti, kun he tutkivat Raamattua Jehovan todistajien kanssa”, José sanoo. Tällä välin Josén vaimo hankki edelleen todistajien kirjallisuutta ja toimitti sen miehelleen, joka puolestaan edistyi hengellisesti. Josén tutkisteluryhmä jopa määräsi hänelle osastolta  alueen, jolla hän voisi saarnata sellistä selliin. Näin hän saattoi lainata muutamia julkaisujaan kiinnostuneille ja kutsua heitä myös kokouksiin, joita osastolla pidettiin tauoilla.

Vankien hengellisistä tarpeista huolehtiminen

Itä-Managuan seurakunta huolehti kasvavasta joukosta Cárcel Modelon vankeja, jotka lukivat kirjallisuuttamme ja edistyivät hengellisesti. Tätä tarkoitusta varten seurakunta järjesti niin, että jotkut veljet ja sisaret veisivät salaa kirjallisuutta vangeille. Vankilassa sai vierailla joko kerran kuussa tai kerran kahdessa kuukaudessa, mutta vangin luona sai käydä vain sellainen, jonka vanki oli etukäteen pyytänyt saada tavata. Kaikki kiinnostuneet eivät siis voineet saada vieraakseen paikallisia todistajia. Tämä ei kuitenkaan ollut mikään suuri ongelma, sillä vangit kokoontuivat pian yhteen ja jakoivat saamansa kirjallisuuden keskenään.

Itä-Managuan seurakunnan vanhimmat auttoivat järjestämään ja ohjaamaan tämän kasvavan ryhmän toimintaa Cárcel Modelossa. He pitivät säännöllisesti yhteyttä erityisesti niihin vankeihin, jotka ottivat johdon hengellisissä asioissa, ja selittivät heille, miten johtaa viikoittaisia kokouksia, suorittaa saarnaamistyötä järjestyksellisesti ja raportoida kaikki toiminta. Nämä vangit puolestaan välittivät tiedon muille. Hyvä teokraattinen järjestys tulikin aivan välttämättömäksi, sillä vankilassa oli tuolloin iso ryhmä Raamatun tutkijoita.

Cárcel Modelossa oli alkujaan neljä osastoa, joista jokaisessa oli 2000 vankia. Julio Núñez, yksi vankilassa vierailleista vanhimmista selittää: ”Kukin osasto oli itsenäinen, joten viikoittaiset kokoukset pidettiin erillään kunkin osaston harrastustiloissa. Läsnä oli kaikkiaan noin 80 henkeä.”

 Kaste tynnyrissä

Kun kiinnostuneet edistyivät, monet heistä ilmaisivat halunsa mennä kasteelle. Vankilassa vierailevat vanhimmat selvittivät, ketkä olivat kastekelpoisia, ja auttoivat hengellisissä asioissa johdon ottavia vankeja järjestämään kasteen samaksi päiväksi, jona ulkopuolella oli konventti. Kastepuhe pidettiin yleensä edellisiltana jossakin sellissä, ja kastetilaisuus oli seuraavana aamuna, kun vangit menivät pesulle.

José de la Cruz López kastettiin vankilassa marraskuussa 1982. Hän kertoo: ”Minut kastettiin roskatynnyrissä. Pesimme tynnyrin perusteellisesti pesuaineella. Sitten vuorasimme sen sisältä lakanalla ja täytimme sen vedellä. Juuri kun olimme kokoontuneet kastetilaisuutta varten, paikalle ilmestyi aseistautuneita vartijoita. ’Kuka antoi luvan kastamiseen?’ he kysyivät. Johdon ottava veli selitti, että Jumalan käskyjen tottelemiseen ei tarvita lupaa. Vartijat tyytyivät tähän, mutta he halusivat seurata kastetta. Niinpä heidän katsellessaan minulle tehtiin kaksi kastettaville esitettävää kysymystä, ja sen jälkeen  minut kastettiin tynnyrissä.” Aikanaan ainakin 34 vankia kastettiin samalla tavoin.

Jotkut vangit edistyivät nopeasti. Yksi heistä oli Omar Antonio Espinoza, joka kärsi 30 vuoden tuomiostaan kymmenen vuotta Cárcel Modelossa. Vankeja siirreltiin aika ajoin paikasta toiseen, ja kun Omar oli ollut vankilassa toista vuotta, hän sai sellitoverikseen erään todistajan. Omar huomasi, että muita vankeja kävi säännöllisesti tämän miehen luona saamassa häneltä opetusta Raamatusta. Se mitä Omar näki ja kuuli, teki häneen vaikutuksen, ja hänkin pyysi raamatuntutkistelua.

Omar alkoi tutkia Raamattua kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään avulla, ja hän tutki luvun päivässä. Yhdentoista päivän kuluttua hän halusi julistajaksi. Kun hän oli tutkinut kaikki kirjan 22 lukua, hän halusi mennä kasteelle. Veljet kuitenkin kehottivat häntä pohtimaan asiaa vielä jonkin aikaa. Lisäksi he suosittelivat, että hän tutkisi toisenkin julkaisun, kirjan Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä, joka oli juuri saatu vankilaan. Omar tutki kirjan hieman yli kuukaudessa. Lisäksi hän lopetti tupakoinnin ja teki muitakin muutoksia elämässään. Raamatun totuus selvästikin vaikutti hänen elämäänsä. Nämä muutokset saivat veljet vakuuttumaan siitä, että Omarin halu oli aito, joten hänet kastettiin tynnyrissä 2. tammikuuta 1983.

Vankilan merkkikieli

Jotta vankilassa olevat julistajat saattoivat välittää eteenpäin sen, mitä vierailevat vanhimmat kertoivat, tai koota palvelusraportit ja muita tietoja, heidän oli kommunikoitava eri osastojen kesken. Veli Mendoza, joka kastettiin vankilassa vuonna 1982, kertoo miten tämä tapahtui.

”Jotkut meistä oppivat eräänlaisen viittomakielen, jonka vangit olivat kehittäneet. Kun oli aika pitää muistonvietto,  arvioimme, milloin aurinko oli laskenut ja välitimme sitten toisillemme viestin, jotta kaikki voisivat pitää rukouksen samaan aikaan. Teimme näin vuodesta toiseen. Viittomakielemme auttoi meitä myös tutkiessamme Vartiotornia. Kun jonkin osaston veljillä ei ollut sen viikon tutkittavaa kirjoitusta, viestitimme heille koko aineiston. Vastaanottaja luki viittomat ääneen veljelle, joka kirjoitti artikkelin paperille.” Mutta miten hengellinen ruoka alun alkaen saatiin vankilaan?

Hengellinen ruoka ravitsee vankeja

Vanhimpia, vanhinten perheenjäseniä ja myös muita Itä-Managuan seurakunnan julistajia vieraili säännöllisesti Cárcel Modelon vankien luona. Lähes kymmenen vuoden ajan he toivat veljilleen sekä aineellista että hengellistä ruokaa, Vartiotorni ja Valtakunnan Palveluksemme mukaan lukien. Hengellinen ruoka oli tietenkin pidettävä salassa.

Eräs vanhin piilotti lehtiä isojen puisten kainalosauvojensa onttoihin varsiin. ”Myös nuoret olivat avuksi, sillä heitä ei useinkaan tarkastettu”, kertoo Julio Núñez. Vierailijat onnistuivat tuomaan vankilaan jopa muistonvieton vertauskuvat.

Kullakin osastolla oli oma vierailupäivänsä, ja vierailuluvan saaneet viipyivät vangin luona yleensä koko päivän suuressa vankilapihassa. Tällä tavoin kourallinen todistajavankeja saattoi tavata managualaisveljiään ja -sisariaan ja saada hengellisiä tuomisia. Kun nämä vangit sitten palasivat osastoilleen, he jakoivat tuliaiset muiden kanssa.

Valtakunnanlaulujakaan ei sivuutettu. Veli López sanoo: ”Vain yksi vanki osastoltamme sai tavata vierailevia veljiä. Niinpä hänen vastuunaan oli opetella muutama laulu kerrallaan ja opettaa ne meille muille. Koska meillä oli ainoastaan yksi laulukirja, jokainen harjoitteli lauluja ennen kokouksia.” Veli Mendoza oli niitä harvoja vankeja, jotka saivat tavata todistajavieraita. Hän kertoo: ”Carlos Ayala perheineen kävi  luonani. Hänen kaksi tytärtään opettivat minulle vähintään yhdeksän valtakunnanlaulua, jotka minä taas opetin toisille vangeille.” Muun muassa veli López oppi laulut tällä tavalla. Hän muistelee: ”Myöhemmin, kun pääsin vankilasta ja aloin käydä kokouksissa vankilan ulkopuolella, olin mielissäni mutta – pakko myöntää – myös hieman yllättynyt huomatessani, että me tosiaan olimme laulaneet samoja sävelmiä.”

Hengellisesti vahvana pysyminen vankilassa

Millaisia oloja veljien ja kiinnostuneiden oli vankilassa kestettävä, ja miten he pysyivät hengellisesti vahvoina? Veli Mendoza muistelee: ”Ruokaa sai vankilassa niukasti. Kaikkia vankeja hakattiin useaan otteeseen, ja toisinaan jouduimme makaamaan vatsallamme lattialla, kun vartijat tulittivat lattiaa ympärillämme. Tällä tavoin meidät yritettiin saada menettämään hermomme. Kun joidenkin muiden vankien ja vartijoiden välillä oli yhteenottoja, meitä kaikkia rangaistiin lähettämällä meidät alastomina ulos auringon paahteeseen. Me todistajat käytimme näitä tilaisuuksia hyväksemme rakentaaksemme ja lohduttaaksemme toinen toistamme. Muistelimme raamatunkohtia ja kerroimme toisillemme, mitä olimme oppineet, kun olimme tutkineet henkilökohtaisesti. Nämä kokemukset auttoivat meitä pysymään yksimielisinä ja vahvoina.”

Monet todistajat ja kiinnostuneet käyttivät hyödykseen runsaan vapaa-aikansa lukemalla Raamatun neljä viisi kertaa kannesta kanteen. Ei ollut mitenkään tavatonta, että he tutkivat huolellisesti ja moneen kertaan kaikki raamatulliset julkaisut, jotka he saivat käsiinsä. Veli Mendoza muistelee erityisen kiitollisena Vuosikirjoja. ”Kokemukset eri maista, kartat – tutkimme ne kaikki”, hän kertoo. ”Joka vuosi vertailimme kasvuprosentteja, seurakuntien ja kastettujen määriä ja muistonvieton läsnäolijamääriä kussakin maassa. Tämä toi meille paljon iloa.”

 Uudet julistajat oppivat nopeasti näissä oloissa tuntemaan Jumalan sanan ja teokraattisen järjestön erittäin hyvin. Heistä tuli myös innokkaita saarnaajia ja opettajia. Esimerkiksi helmikuussa 1986 Cárcel Modelossa oli 43 julistajaa, jotka johtivat yhteensä 80:tä raamatuntutkistelua. Viikoittaisissa kokouksissa oli läsnä keskimäärin 83 henkeä.

Kaikki nämä hengellisesti vapautetut vangit saivat piakkoin lisää vapautta, sillä hallitus päätti myöntää armahduksen kaikille poliittisille vangeille. Näin ollen Cárcel Modelossa tuolloin jäljellä olevat 30 julistajaa vapautettiin 17. maaliskuuta 1989. Itä-Managuan seurakunta huolehti pikimmiten siitä, että niiden paikkakuntien vanhimmat, joille vastikään vapautetut julistajat muuttivat, ottivat näihin yhteyttä. Vanhimmat toivottivat uudet veljensä tervetulleiksi, ja monista heistä tuli myöhemmin vanhimpia, avustavia palvelijoita ja tienraivaajia.

Rajoitukset eivät pysäyttäneet saarnaamistyötä

Vaikeuksista ja vaaroista huolimatta julistajien määrä Nicaraguassa kasvoi nopeasti rajoitusten aikana. Joillakin alueilla jopa perustettiin seurakuntia, joissa oli lähes yksinomaan uusia todistajia. Esimerkkinä tästä on La Reforman seurakunta. Erikoistienraivaajat Antonio Alemán ja hänen vaimonsa Adela matkustivat päivittäin todistamaan Masayan ja Granadan välillä sijaitseville maaseutuyhteisöille. Yksi tällainen yhteisö oli La Reforma. Alemánit tutkivat siellä vuoden 1979 alussa nuoren Rosalío López -nimisen miehen kanssa, joka oli vastikään jäänyt leskeksi. Rosalío asui vaimonsa sukulaisten luona, ja pian hän kertoi oppimastaan heillekin. Ensin hän puhui anopilleen, sitten langoilleen ja kälyilleen. Pian 22 perheenjäsenen nähtiin kävelevän kokouksiin kuuden kilometrin päähän Masayaan.

Eräänä päivänä Rosalíon sukulaiset sanoivat hänelle: ”Kokouksissa  sanottiin, että Jehovan todistajat saarnaavat ovelta ovelle, mutta emmehän me tee niin.”

”Hyvä on”, sanoi Rosalío. ”Lauantaina lähdetään saarnaamaan.” Ja niin he lähtivätkin. Kaikki 22 menivät yhdessä ovelle, ja Rosalío hoiti puhumisen. Kun Antonio seuraavan kerran tuli tutkimaan heidän kanssaan, Rosalío ilmoitti leveästi hymyillen: ”Me kaikki olimme tällä viikolla saarnaamassa!” Vaikka Antonio olikin ilahtunut tutkisteluoppilaittensa innosta, hän kehotti nuoria pareja saattamaan ensin jotkin asiat kuntoon elämässään.

Vuoden 1979 joulukuussa Rosalío ja yksi hänen edesmenneen vaimonsa veljistä, Húber López, kävivät ensimmäisinä tästä ryhmästä kasteella, ja pian muut seurasivat peräjälkeen. Vain kolme vuotta myöhemmin perustettiin La Reforman seurakunta. Siinä oli aluksi 30 julistajaa – kaikki samasta suvusta! Aikanaan Húber, hänen veljensä Ramón sekä Rosalío nimitettiin vanhimmiksi. Vuonna 1986 kaikkiaan 54 seurakuntalaista palveli tienraivaajina. (Ks. tekstiruutua sivuilla 99–102.)

La Reforman seurakunnan innokkaan saarnaamisen johdosta lähiseudulle perustettiin aikanaan vielä kuusi uutta seurakuntaa. Viranomaiset pitivät kuitenkin veljiä edelleen silmällä, eivätkä he iloinneet näiden innokkuudesta. ”Sotilasviranomaiset ahdistelivat meitä jatkuvasti”, Húber López kertoo, ”mutta emme koskaan lakanneet saarnaamasta.” Todellisuudessa saarnaamistyö lisääntyi tuona vaikeana aikana, sillä monet veljet menettivät työpaikkansa ja ryhtyivät vakituisiksi tai osa-aikaisiksi tienraivaajiksi.

Jehova siunasi heidän ponnistelujaan. Vuonna 1982 Nicaraguassa oli 4477 hyvän uutisen julistajaa, mutta vuonna 1990, kahdeksan vuoden rajoitusten ja vainojen jälkeen, luku oli kasvanut 7894:ään, mikä merkitsi 76 prosentin kasvua!

 Rajoitukset poistetaan

Helmikuussa 1990 Nicaraguassa pidettiin kansainvälisesti valvotut vaalit, mikä johti hallituksen vaihtumiseen. Pian tämän jälkeen Jehovan todistajille asetetut rajoitukset poistettiin, asevelvollisuus lakkautettiin ja sandinistien puolustuskomiteat hajotettiin. Vaikka veljet olivatkin varovaisia, he eivät enää pelänneet urkkivia naapureita. Tuon vuoden syyskuussa Ian Hunterista, joka oli palvellut Guatemalan haaratoimistokomiteassa, tuli Nicaraguan maakomitean uusi koordinaattori.

Maakomitea oli edeltävät kahdeksan vuotta valvonut Nicaraguan työtä ilman toimistoa ja toimistotarvikkeita. Veli Hunter olikin erittäin iloinen siitä, että oli tuonut mukanaan kirjoituskoneen, jota hän oli käyttänyt Guatemalan haaratoimistossa! Muuan paikallinen veli, Julio Bendaña, antoi ystävällisesti monia omia toimistotarvikkeitaan veljille, joilla oli kädet täynnä työtä.

Managuan laitamilta hankittiin talo, joka palveli haaratoimistona. Monet veljet eivät kuitenkaan olleet tottuneet Betelin normaaliin päiväohjelmaan, sillä he olivat työskennelleet salassa eri paikoissa ja eri aikoina. He omaksuivat kuitenkin hyvin saamansa valmennuksen ja tekivät tarvittavat muutokset. Useimmat näistä nuorista miehistä palvelevat edelleen Jehovaa uskollisesti, ja jotkut heistä toimivat jollakin kokoaikaisen palveluksen saralla.

Myös muista maista lähetettiin veljiä auttamaan haaratoimistossa. Lähetystyöntekijät Kenneth ja Sharan Brian määrättiin Hondurasista takaisin Nicaraguaan vuoden 1990 lopussa. Tammikuussa 1991 Costa Ricasta tulivat Juan ja Rebecca Reyes, jotka olivat valmistuneet Meksikossa pidetyn Gileadin rinnakkaiskoulun ensimmäiseltä kurssilta. Heidän jälkeensä saapui niin ikään Meksikon Gilead-koulun ensimmäisen kurssin käynyt Arnaldo Chávez vaimonsa  Marían kanssa. Lothar ja Carmen Mihank tulivat pari vuotta myöhemmin Panamasta, missä Lothar oli palvellut haaratoimistokomiteassa. Useimmat määrättiin uuteen haaratoimistoon, missä he auttoivat saamaan työn taas järjestön menettelytapojen mukaiseksi. Nykyään Nicaraguan Betel-perheeseen kuuluu 37 jäsentä eri kansallisuuksista.

Helmikuussa 1991 maakomitean tilalle nimitettiin haaratoimistokomitea, ja 1. toukokuuta 1991 Nicaraguan haaratoimisto aloitti virallisesti toimintansa uudelleen. Näin oli laskettu perusta tulevaa kasvua varten, joka olisikin vaikuttava! Vuosina 1990–95 kastettiin 4026 uutta opetuslasta, mikä merkitsi 51 prosentin kasvua. Siksi tuli suuri tarve saada lisää sopivia kokouspaikkoja. Kuten muistamme, vuonna 1982 todistajilta oli viety kaikkiaan 35 kiinteistöä.

Kiinteistöjen hankkiminen takaisin

Kun valtakunnansalit alun perin otettiin laittomasti haltuun, veljet eivät vain katselleet passiivisina sivusta, vaan he kääntyivät viipymättä hallituksen puoleen ja vetosivat puolustuksekseen Nicaraguan perustuslakiin. Mutta vaikka veljet  mukautuivat kaikkiin lain vaatimuksiin, heidän vetoomuksensa kaikuivat kuuroille korville. Vuonna 1985 veljet jopa kirjoittivat silloiselle Nicaraguan presidentille ja pyysivät laillista tunnustusta ja kaikkien kiinteistöjen palauttamista. Lisäksi he anoivat useaan otteeseen tilaisuutta keskustella sisäministerin kanssa. Kaikki ponnistelut valuivat kuitenkin hiekkaan.

Kun uusi hallitus aloitti toimintansa huhtikuussa 1990, veljet jättivät jälleen viipymättä anomuksen, tällä kertaa uudelle sisäministerille, ja pyysivät, että Jehovan todistajat rekisteröitäisiin laillisesti. Heidän ilonsa oli suunnaton ja he kiittivät Jehovaa, kun vain neljä kuukautta myöhemmin heidän pyyntöönsä suostuttiin! Sittemmin Nicaraguan hallitus on tunnustanut Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran kansainvälistä lähetystyötä tekevän yhteisön aseman, joten se voi toimia esteettä ja sillä on samanlaiset verovapaudet kuin muillakin ei-kaupallisilla järjestöillä. Valtakunnansalien takaisin  saaminen ei kuitenkaan ole ollut helppoa, sillä jotkin niistä oli ”annettu” entisen hallituksen tukijoille.

Veljet vetosivat vasta muodostettuun kansalliseen komiteaan, jonka tehtävänä oli muun muassa hoitaa valtion haltuun otettuun omaisuuteen liittyvät muutoksenhakemukset, ja pyysivät kaikkien kiinteistöjen palauttamista. Tämä osoittautui mutkikkaaksi, turhauttavaksi prosessiksi osittain siksi, että samanlaisia hakemuksia tuli paljon myös muilta järjestöiltä sekä yksityishenkilöiltä. Vuoden kestäneiden sinnikkäiden ponnistelujen jälkeen yksi kiinteistö palautettiin tammikuussa 1991. Veljet myös kävivät niiden luona, joiden hallussa valtakunnansalit olivat, ja pyrkivät selvittämään asian heidän kanssaan. Useimmat näistä ihmisistä olivat kuitenkin sitä mieltä, että tuo omaisuus oli etuus, joka heille oli laillisesti langennut vallankumouksen myötä.

Haaratoimiston kiinteistö palautettiin myöhemmin samana vuonna, mutta perheelle, joka kiinteistössä oli asunut, piti hankkia tilalle toinen asunto. Seuraavina vuosina veljet saivat menettämistään 35 kiinteistöstä vähitellen takaisin 30 ja lisäksi valtionobligaatioina korvauksen niistä kiinteistöistä, joita ei voitu palauttaa.

Luonnononnettomuuksista selviytyminen

Maanjäristysten lisäksi Nicaraguassa ovat vaatineet veronsa myös tulivuorenpurkaukset ja hirmumyrskyt. Vuoden 1914 jälkeen maan aktiivisin tulivuori Cerro Negro on purkautunut 12 kertaa ja haudannut tuhkaan laajoja viljelyalueita. Elfriede Urban, joka palveli lähetystyöntekijänä Leónissa vuosien 1968 ja 1971 purkausten aikoihin, kertoo millaisia ne olivat: ”Mustaa hiekkaa ja tuhkaa satoi kaupunkiin kahden viikon ajan. Sitä täytyi lapioida katoilta, jotteivät ne painuisi sisään. Ihmisillä oli syytäkin olla huolissaan, sillä satoja vuosia aiemmin vanha León oli hautautunut tuhkaan. Tuuli kuljetti hienoa hiekkaa kaikkialle. Sitä oli kengissä, vaatteissa,  vuoteissa, ruoassa ja jopa kirjojen sivujen välissä! Kaikesta huolimatta veljet kuitenkin kävivät kokouksissa ja osallistuivat kenttäpalvelukseen.”

Lokakuussa 1998 hirmumyrsky Mitch, jota jotkut asiantuntijat kutsuivat ”tuhoisimmaksi hurrikaaniksi, mikä läntisellä pallonpuoliskolla on riehunut kahteensataan vuoteen”, pyyhkäisi yli koko Keski-Amerikan. ”Mitch tappoi Nicaraguassa 3000–4000 ihmistä ja aiheutti mittavia omaisuusvahinkoja”, sanotaan julkaisussa Encarta Encyclopedia. ”Rankkasateet muodostivat järven Casitas-tulivuoren kraatteriin, mikä sai aikaan maanvyörymän, joka kattoi 80 neliökilometrin suuruisen alueen ja pyyhki tieltään useita kyliä.” Viimeaikaisten arvioiden mukaan kuolonuhreja oli yli 2000.

Kuten muissakin hirmumyrsky Mitchin riepottamissa maissa, myös Nicaraguassa Jehovan todistajat panivat alulle laajat avustustyöt. Joissakin kaupungeissa todistajat muodostivat ryhmiä, jotka pyöräilivät alueille, joille ei päässyt autoilla, tiedustelemaan veljien vointia ja viemään heille ruokaa ja muita tarvikkeita. He olivat usein ensimmäiset paikalle saapuneet avustustyöntekijät – kodittomiksi jääneitten veljiensä suureksi iloksi. Costa Rican ja Panaman todistajat lähettivät viipymättä 72 tonnia ruokaa ja vaatteita. Kun perustarpeista oli huolehdittu, avustustyöntekijät korjasivat kuukausien ajan valtakunnansaleja ja rakensivat veljille uusia koteja.

Toisenlainen Nicaragua

Vuonna 1987 hallitus muodosti kaksi autonomista aluetta, jotka käsittävät Nicaraguan itäosan. Ne tunnettiin aiemmin nimellä Zelaya, mutta nyt niitä kutsutaan Nicaraguan pohjoiseksi autonomiseksi alueeksi (RAAN) ja eteläiseksi autonomiseksi alueeksi (RAAS). Vaikka nämä alueet kattavat noin 45 prosenttia Nicaraguan pinta-alasta, niiden asukasmäärä käsittää vain noin 10 prosenttia koko maan väestöstä.

RAAN ja RAAS ulottuvat maan keskiosan kallioisten  ylänköjen itärinteiltä Moskiittorannikon laguuneihin ja marskimaihin. Niiden välissä oleva maisema on vaihteleva: trooppista sademetsää, mänty- ja palmusavanneja ja lukuisia Karibianmereen kiemurtelevia jokia ja virtoja. Vuosien mittaan tänne on perustettu kyliä ja kaupunkeja, joissa asuu mestitsejä tai miskitoja ja muita alkuperäisasukkaita.

Enemmistölle tällä alueella asuvista miskitoista, sumoista, ramoista ja kreoleista pääkaupunki Managua on kuin toinen maailma. Idän ja lännen välillä ei vielä tänä päivänäkään kulje yhtään päällystettyä tietä. Vaikka Atlantin puoleisella alueella puhutaan myös espanjaa, monet puhuvat miskitoa, kreolia tai jotakin muuta alkuperäiskieltä. Lisäksi useimmat täällä tunnustautuvat protestanteiksi, tavallisesti herrnhutilaisiksi, kun taas Tyynenmeren puoleisen alueen asukkaat ovat pääosin katolilaisia. Itä ja länsi ovat siis täysin vastakkaiset lähes kaikessa, niin maantieteellisesti, kielellisesti, historiallisesti, kulttuurisesti kuin uskonnollisestikin. Miten ihmiset sitten suhtautuvat hyvään uutiseen täällä toisenlaisessa Nicaraguassa?

Valtakunnan sanomaa viedään kaukaisille seuduille

Todistajien lähetystyöntekijät tekivät tutkimusmatkoja itäisille alueille jo niinkin varhain kuin vuonna 1946 ja levittivät kirjallisuutta. 1950-luvulla kierrosvalvoja Sydney Porter vieraili vaimonsa Phyllisin kanssa pienissä Bluefieldsin ja Puerto Cabezasin rannikkokaupungeissa, Islas del Maíz -nimisillä saarilla ja Rositan, Bonanzan ja Siunan kaivoskaupungeissa. Sydney muistelee: ”Kerran matkalla kaivoskaupunkeihin levitimme kumpikin tuhat lehteä ja sata kirjaa. Kaikki pitivät lukemisesta hyvin paljon.” Pian moniin näistä kaupungeista muodostettiin seurakunnista erillään olevia ryhmiä, ja 1970-luvulta alkaen näistä ryhmistä on vähitellen muodostunut seurakuntia.

 Muualla RAANin ja RAASin alueilla ei kuitenkaan vuosikausiin saarnattu juuri lainkaan. Syrjäinen sijainti, teiden vähyys ja trooppiset rankkasateet, jotka kestävät yli kahdeksan kuukautta vuodessa, olivat valtaisia haasteita saarnaamistyölle. Nuo haasteet eivät kuitenkaan olleet ylipääsemättömiä, kuten monet innokkaat ja urheat tienraivaajat ovat osoittaneet. Paljolti noiden tienraivaajien päättäväisyyden ja uurastuksen ansiosta RAANin ja RAASin seuduilla on tätä nykyä seitsemän seurakuntaa ja yhdeksän ryhmää, joissa on yhteensä nelisensataa Valtakunnan julistajaa.

Erään 22-vuotiaan veljen esimerkki valaisee hyvin, millaisia haasteita todistajat näillä alueilla kohtaavat. Hän matkustaa vuoriston halki kolmesti viikossa keskimäärin kahdeksan tuntia ollakseen läsnä kokouksissa, jotka pidetään Rositan kaivoskaupungissa, missä sijaitsee lähin seurakunta. Hän palvelee siellä avustavana palvelijana ja vakituisena tienraivaajana. Hän on perheen ainoa kastettu todistaja, ja hän saarnaa yleensä yksin tällä vuoristoseudulla, missä talot ovat monesti parin tunnin kävelymatkan päässä toisistaan. Jos hän viipyy jossakin talossa myöhään, hän yöpyy siellä ja jatkaa todistamista seuraavana päivänä, sillä ei olisi käytännöllistä matkustaa yöksi kotiin. Äskettäin tämän veljen isä kuoli, ja koska veli on vanhin poika, perheestä huolehtiminen jäi hänen vastuulleen. Hän pystyy silti palvelemaan tienraivaajana. Yksi hänen veljistään on nyt kastamaton julistaja ja käy palveluksessa hänen kanssaan.

Vuodesta 1994 lähtien haaratoimisto on järjestänyt vuosittain saarnaamisrynnistyksiä tälle valtavalle alueelle. Tilapäiset erikoistienraivaajat, jotka on valittu innokkaiden vakituisten tienraivaajien riveistä, työskentelevät RAANin ja RAASin syrjäisissä kaupungeissa ja kylissä neljä kuukautta vuoden kuivana aikana. Näiden sitkeiden tienraivaajien haasteita ovat äärimmäinen kuumuus, kallioinen maasto, käärmeet, villieläimet, saastunut vesi ja riski saada jokin tartuntatauti.  Heidän tavoitteenaan on antaa perusteellinen todistus, johtaa raamatuntutkisteluja kiinnostuneille ja pitää kristillisiä kokouksia, muistonvietto mukaan lukien. Saadut tulokset auttavat myös haaratoimistoa ratkaisemaan, mihin erikoistienraivaajia pitäisi lähettää. Vuosien kuluessa on tämän järjestelyn ansiosta voitu perustaa uusia seurakuntia ja ryhmiä Waspamin ja San Carlosin kaupunkeihin kauas koilliseen Cocojoen varrelle.

Vaikka RAANin ja RAASin seuduille on tulvinut espanjaa puhuvia mestitsejä, alkuperäiset miskitot ovat edelleen näiden alueiden suurin ryhmä. Joitakin raamatullisia julkaisuja on saatavilla miskiton kielellä, ja monet tienraivaajat ovat opetelleet tuon kielen. Sen ansiosta Valtakunnan sanomalla on ollut suotuisa vaikutus moniin täällä asuviin vieraanvaraisiin ihmisiin, jotka rakastavat Raamattua.

Esimerkiksi lähellä Likusjokea RAANin alueella sijaitsee Kwiwitingni-niminen miskitokylä. Siellä on 46 taloa, joista kuusi oli asumattomia vuoden 2001 tienraivausrynnistyksen aikaan. Tuona vuonna tilapäiset erikoistienraivaajat johtivat tässä kylässä 40:tä raamatuntutkistelua eli yhtä tutkistelua joka talossa! Jo kuukauden kuluttua kolme oppilasta, joista  yksi oli ollut paikallisen herrnhutilaiskirkon papin apulainen, ilmaisi halunsa mennä kasteelle. Kaksi pariskuntaa halusi ryhtyä julistajiksi, mutta heitä ei ollut laillisesti vihitty. Niinpä tienraivaajat selittivät heille ystävällisesti, millaiset ovat avioliittoa ja kastetta koskevat Raamatun normit. Kuvittele, miten iloisia tienraivaajat olivat, kun heidän ollessaan juuri lähdössä kotiin nämä kaksi pariskuntaa tulivat heidän luokseen mukanaan vihkitodistukset!

Tuon hedelmällisen rynnistyksen jälkeen Waspamissa asuvat julistajat ovat matkustaneet säännöllisesti 19 kilometrin matkan Kwiwitingniin auttaakseen vastakiinnostuneita edistymään hengellisesti ja valmentaakseen heitä sananpalvelukseen.

Ryhmä tilapäisiä erikoistienraivaajia, jotka saarnasivat Cocojoen varren useissa miskitokylissä, tapasi ison joukon sosiaalityötä tekeviä amerikkalaisia. Tienraivaajat jättivät heille useita englanninkielisiä lehtiä. Francia Sirpin kylässä lähellä Wawajokea oli baptistikirkon jäseniä rakentamassa pientä koulua. Rakennusryhmän johtaja sanoi eräälle näistä tienraivaajista: ”Ihailen Jehovan todistajien toimintaa. Olette täällä antamassa opetusta Raamatusta. Toivon, että minun uskontoni tekisi samaa työtä.”

Kokeneita veljiä tarvitaan

Kieltojen aikaan noin 60 prosenttia Nicaraguan todistajista kävi kokouksissa, jotka pidettiin vain perhekunnan kokoisissa ryhmissä. Lisäksi sananpalveluksessa oli käytettävissä vain muutamia julkaisuja. Konventit pidettiin seurakuntakohtaisesti ja ohjelma oli typistetty. Joukko kypsiä veljiä, jotka olivat myös perheenpäitä, tekivät matkavalvojan työtä mutta vain osa-aikaisesti. Lisäksi monet pitkään todistajina palvelleet perheet muuttivat muualle noina myrskyisinä vuosina. Kun siis työ jälleen rekisteröitiin laillisesti, kokeneista vanhimmista ja tienraivaajista oli huutava pula.

 Vanhimmat itsekin kaipasivat hartaasti järjestön menettelytapoja koskevaa valmennusta, ja julistajat tarvitsivat ohjausta muun muassa siinä, miten tarjota kirjallisuutta kentällä. Näiden tarpeiden täyttämiseksi hallintoelin lähetti Nicaraguaan veljiä, jotka olivat käyneet palvelijoiden valmennuskoulun El Salvadorissa, Meksikossa tai Puerto Ricossa. Pedro Henríquez, joka valmistui ensimmäiseltä El Salvadorissa pidetyltä palvelijoiden valmennuskoulun kurssilta, oli yksi näistä veljistä, ja hän aloitti kierrostyön Nicaraguassa vuonna 1993. Lisäksi yksitoista kokenutta kierrosvalvojaa Meksikosta ’tuli yli’ veljien avuksi tähän nykyajan Makedoniaan (Apt. 16:9).

Viimeksi kuluneina yhdeksänä vuotena Nicaraguaan on lähetetty myös 58 Gileadista valmistunutta lähetystyöntekijää, jotka on määrätty kuuteen lähetyskotiin eri puolille maata. Heidän kypsyytensä on edistänyt seurakunnissa tervettä hengellistä ilmapiiriä, ja he ovat auttaneet monia nuoria ottamaan kokoaikaisen palveluksen tavoitteekseen.

Ne, jotka tulivat Nicaraguaan 1960–70-luvuilla palvellakseen siellä, missä tarve on suurempi, kutsuivat maata saarnaajan paratiisiksi. Tämä pitää paikkansa edelleenkin. Muuan veli haaratoimiston palvelusosastolta sanoo: ”Nicaraguassa julistajat ja tienraivaajat voivat yhä päättää, miten monia  raamatuntutkisteluja he johtavat, sillä kiinnostusta on niin paljon.” Ymmärrettävästikin monet, jotka ovat halukkaita auttamaan siellä, missä tarve on suurempi, ja ovat laskeneet kustannukset, ovat tiedustelleet mahdollisuutta palvella Nicaraguassa. Vuoden 2002 huhtikuuhun mennessä Nicaraguaan olikin muuttanut 289 tienraivaajaa 19 maasta. Paikalliset todistajat ovat erittäin kiitollisia kaikille näille elonkorjaajille! (Matt. 9:37, 38.)

Innostava valtakunnallinen kokoontuminen

Viimeinen koko maan käsittävä konventti ennen rajoitusten voimaantuloa oli pidetty vuonna 1978. On siksi helppo kuvitella, miten innoissaan veljet olivat saadessaan kutsun piirikonventtiin, joka pidettäisiin Managuassa joulukuussa 1999! Perheitä kehotettiin säästämään rahaa matkoihin ja muihin kuluihin, jotta kaikki voisivat päästä konventtiin. Jotkut todistajat hankkivat rahaa varsin kekseliäillä tavoilla. Esimerkiksi koska sianliha on Nicaraguassa suosittua, monet hankkivat eläviä ”säästöpossuja” ostamalla sikoja ja sitten kasvattamalla ja myymällä ne. Viisaan suunnittelun ja päättäväisyyden ansiosta 28356 todistajaa ja kiinnostunutta länsirannikolta itärannikolle saakka tuli koolle Managuan baseballstadionille ”Jumalan profeetallisen sanan” piirikonventtiin, joka alkoi 24. joulukuuta.

Läsnäolijat olivat lauantaina tavattoman innoissaan nähdessään 784 ihmisen menevän kasteelle. Tämä olikin suurin kastetilaisuus Nicaraguan todistajien historiassa! Läsnä oli myös maassa aiemmin palvelleita lähetystyöntekijöitä, ja he kertoivat kuulijoille kannustavia kokemuksia. Konventilla oli lisäksi voimakas yhdistävä vaikutus, sillä se sai kaikki, kielestä tai heimosta riippumatta, päättämään entistäkin lujemmin edistyä yhdessä ainoassa hengellisen totuuden ”puhtaassa kielessä”, jotta kaikki voisivat palvella Jehovaa ”olka olkaa vasten” (Sef. 3:9).

 Puolustamme oikeuttamme saada veretöntä lääketieteellistä hoitoa

Nicaraguassa on kolme sairaalayhteyskomiteaa, joiden työtä koordinoi haaratoimiston sairaalatietopalvelu. Nämä komiteat auttavat todistajapotilaita, kun herää kysymys verensiirrosta, ja lisäksi ne pyrkivät kertomaan hoitoalan ammattilaisille ja opiskelijoille niistä monista verensiirron vaihtoehdoista, jotka Jehovan todistajat hyväksyvät.

Tässä tarkoituksessa sairaalayhteyskomiteoiden jäsenet ovat pitäneet luentoja ja järjestäneet audiovisuaalisia esityksiä lääkäreille ja lääketieteen opiskelijoille, joista jotkut ovat esittäneet erittäin myönteisiä ajatuksia. Tosiasiassa yhä useammat kirurgit ja nukutuslääkärit ovat ilmaisseet haluavansa olla  yhteistoiminnassa Jehovan todistajien kanssa kunnioittamalla heidän verensiirtoja koskevaa raamatullista kantaansa.

Eteenpäin päättäväisinä

Nicaraguan teokraattinen historia tarjoaa runsaasti todisteita siitä, etteivät luonnononnettomuuksien sen enempää kuin ihmistenkään aiheuttamat vastoinkäymiset voi estää hyvän uutisen etenemistä. Jehova on tosiaankin saanut aikaan sen, että ’pienestä on tullut tuhat’ (Jes. 60:22). Nicaraguan ensimmäisestä kenttäpalvelusraportista vuodelta 1943 käy ilmi, että maassa oli tuolloin vain kolme julistajaa; 40 vuotta myöhemmin julistajia oli peräti 4477. Vuonna 1990, kun lähetystyöntekijöiden sallittiin palata, luku oli kivunnut 7894:ään! Jehovan siunaus jatkui läpi 1990-luvun, jolloin Valtakunnan julistajien määrä miltei kaksinkertaistui.

Tämä nopea kasvu on luonnollisestikin synnyttänyt pakottavan tarpeen saada lisää valtakunnansaleja. Niinpä haaratoimisto on ohjannut laajamittaista rakennusohjelmaa, johon  sisältyy noin 120 uuden valtakunnansalin samoin kuin uuden haaratoimiston rakentaminen. Haaratoimisto tulee Ticuantepeen, noin kymmenen kilometrin päähän Managuasta etelään. Sen on määrä valmistua huhtikuussa 2003.

Viime vuosina Nicaragua on ottanut joitakin taloudellisia edistysaskeleita, etenkin Managuan kaupungissa, missä työnsaanti-, koulutus- ja huvittelumahdollisuudet ovat lisääntyneet nopeasti. Kaupungissa rakennetaan jatkuvasti, ja sinne ilmestyy nykyaikaisia ravintoloita, huoltoasemia ja tavaroita pullollaan olevia ostoskeskuksia samoin kuin monia muita länsimaisen yhteiskunnan ulkoisia merkkejä.

Tällainen ympäristö lukuisine houkutuksineen asettaa kristittyjen eteen uudenlaisia haasteita. Muuan pitkään vanhimpana palvellut veli sanoi: ”Muutos tapahtuu nopeasti. Aivan kuin antaisi lautasellisen karamelleja lapselle, joka ei ole koskaan syönyt mitään muuta kuin riisiä ja papuja, ja sanoisi hänelle: ’Olehan nyt varovainen!’ Me kyllä tiedämme, miten palvella Jehovaa vaikeissa oloissa, mutta nyt vihollisemme on salakavalampi. Tämä on vaikeampaa.”

Kaikesta huolimatta se uskollisuus, into ja rohkeus, jota Jehovan kansaan kuuluvat osoittivat rajoitusten vuosina, kantaa edelleen hyvää hedelmää. Monet tuona aikana aikuisiksi kasvaneet palvelevat nyt vanhimpina, tienraivaajina ja beteliläisinä. Nicaraguassa on tätä nykyä 17 kierrosta, joissa on yhteensä 295 seurakuntaa ja 31 erillään olevaa ryhmää. Elokuussa 2002 ennätykselliset 16676 julistajaa raportoi palveluksensa, ja muistonvietossa oli tuona vuonna läsnä 66751!

Rukoilemme näin ollen, että vielä monet tämän moniilmeisen maan asukkaat tulevat tuntemaan Jehovan ennen kuin hänen ’hyvän tahdon vuotensa’ päättyy (Jes. 61:2). Laajentakoon taivaallinen Isämme hengellisen paratiisimme rajoja, kunnes koko maa on ”täynnä Jehovan tuntemusta niin kuin vedet peittävät meren” (Jes. 11:9).

 [Tekstiruutu s. 72]

Nicaragua lyhyesti

Maa: Nicaragua on Keski-Amerikan suurin maa, ja keskiosassa sijaitsevat vuoret jakavat sen kahteen osaan. Länsipuolella on makeavetisiä järviä. Vähemmän hedelmällinen itäpuoli on enimmäkseen sademetsää ja tasankoja. Nicaraguassa on nelisenkymmentä tulivuorta, joista jotkin ovat toimivia.

Väestö: Useimmat ovat espanjaa puhuvia mestitsejä eli intiaanien ja eurooppalaisten jälkeläisiä. Länsirannikolla elää pieni joukko monimbó- ja subtiaba-intiaaneja. Maan itäosissa puolestaan asuu miskito-, sumo- ja rama-intiaaneja sekä kreoleja ja afrokaribeja. Nicaraguan pääuskonto on roomalaiskatolisuus.

Kielet: Maan virallinen kieli on espanja. Lisäksi puhutaan paikallisia kieliä.

Elinkeinot: Maanviljely on Nicaraguan talouden tukipylväs.

Ravinto: Tärkeimpiä kotimaisia viljelykasveja ovat riisi, maissi, pavut, durra, pisanki, maniokki ja erilaiset hedelmät. Vientituotteisiin kuuluvat kahvi, sokeri, banaanit, meren antimet ja naudanliha.

Ilmasto: Nicaraguan ilmasto on trooppinen. Vuotuinen sademäärä on 1900–3800 millimetriä alueen mukaan. Lämpötilat ovat rannikolla 26 asteen tienoilla, mutta ylänköseuduilla on hieman viileämpää.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 99–102]

Vastatusten salaisen poliisin kanssa

Húber ja Telma López

Tausta: Heillä on kolme aikuista lasta. Húber palvelee vanhimpana paikallisessa seurakunnassa.

Vallankumoushallituksen aikana valtion turvallisuuspalvelu usein pidätti avustavia palvelijoita ja vanhimpia ja piti heitä kuulusteltavina päivän tai jopa useita viikkoja. Raamattuun perustuvan puolueettomuutensa vuoksi Jehovan todistajia syytettiin ihmisten kiihottamisesta kapinaan hallitusta vastaan, mutta heitä ei kuitenkaan koskaan haastettu oikeuteen. Kuulustelijat halusivat muun muassa saada selville ”opettajiemme” ja ”johtajiemme” nimet.

Yksi monista veljistä, jotka kokivat tällaista, oli Húber López, joka on nykyään vanhin ja kolmen aikuisen lapsen isä. Joulukuussa 1985 veli López pidätettiin kotonaan La Reforman maaseutualueella, joka sijaitsee noin 40 kilometriä Managuasta kaakkoon. Hänen vaimonsa Telma muistelee tuota ahdistavaa päivää:

”Neljältä iltapäivällä kaksi maastoautoa pysähtyi talomme eteen. Toisessa oli valtion  turvallisuuspalvelun edustajia ja toisessa sotilaita, jotka piirittivät talon. Kun kerroin virkailijoille, ettei mieheni ollut kotona, he käskivät minut ja lapset ulos ja sanoivat tekevänsä kotietsinnän. Kymmenvuotias Elmer, vanhin poikamme, jäi kuitenkin sisälle. Hän katseli, kun miehet alkoivat tyhjentää kirjakaappia, jossa oli sekä teokraattisia että muita kirjoja. Mieheni oli piilottanut noiden kirjojen väliin joitakin seurakunnan papereita. Kun tunkeilijat veivät kirjat maastoautoihin, Elmer huusi: ’Aiotteko viedä myös minun koulukirjani, sir?’ Sotilas vastasi töykeästi: ’Hyvä on, hae ne takaisin.’ Tällä tavoin poikamme sai pelastetuksi omat kirjansa ja seurakunnan paperit.

Illalla, kun olimme aterioimassa, sotilaat palasivat. He osoittivat meitä kivääreillään ja veivät mieheni mukanaan. Lapset katselivat vieressä itkien. Sotilaat eivät kertoneet, miksi tai mihin he veisivät hänet.”

Veli López kertoo, mitä sitten tapahtui: ”Minut vietiin Masayan vankilaan ja pantiin samaan selliin kaikenlaisten rikollisten kanssa. Kerroin heti, että olen Jehovan todistaja, ja todistelin näille miehille useita tunteja. Keskiyöllä joku käski minut aseella uhaten ulos sellistä maastoautoon, joka odotti ulkona pimeässä. Minun käskettiin pitää pää alhaalla, mutta autoon noustessani näin, että siellä oli jo neljä muuta miestä, heilläkin päät alhaalla. He olivat Masayan alueen avustavia palvelijoita ja vanhimpia, jotka oli pidätetty samana iltana.

 Kahteen otteeseen tuona yönä sotilaat uhkasivat tappaa meidät, ensin eräällä kahvitilalla ja sitten kaupungissa, jossa he panivat meidät riviin seinää vasten. Molemmilla kerroilla he näyttivät odottavan, että sanoisimme jotain, mutta kukaan ei puhunut mitään. Viimein he veivät meidät Jinotepen vankilaan ja pitivät meitä eri selleissä kolme päivää.

Saimme nukkua vain muutaman tunnin kerrallaan. Sellimme pidettiin pimeinä, joten emme tienneet, oliko päivä vai yö. Meidät kutsuttiin yhä uudelleen kuulusteluhuoneeseen, ja meiltä kysyttiin saarnaamistoiminnastamme ja kokouksista ja tivattiin, mitkä olivat ’johtajiemme’ nimet. Eräs kuulustelijoistani uhkasi jopa pidättää vanhempani ja puristaa heistä totuuden. Itse asiassa minä jopa kuulin vanhempieni, vaimoni ja muiden perheenjäsenteni äänet selliini. Todellisuudessa kyseessä oli kuitenkin äänite, jonka oli tarkoitus saada minut uskomaan, että perheeni oli tuotu kuulusteltavaksi.

Neljäntenä päivänä, joka oli torstai, minulle sanottiin, että pääsisin vapaaksi. Ensin minun pitäisi kuitenkin allekirjoittaa vakuutus, jossa lupaisin juhlallisesti olla jatkamatta uskostani saarnaamista. Lisäksi minulle kerrottiin, että toiset pidätetyt veljet olivat jo allekirjoittaneet – mikä oli tietysti valhe. ’Jos kieltäydyt allekirjoittamasta’, kuulustelijat sanoivat, ’viemme sinut takaisin ja saat olla täällä, kunnes mätänet.’

’Älkää sitten vapauttako minua; jättäkää minut vain tänne’, vastasin.

’Miksi?’

’Olen Jehovan todistaja, joten jatkan saarnaamista.’

Yllätyksekseni meidät viisi vapautettiin vielä samana päivänä. Jehova tosiaan vastasi rukouksiimme ja vahvisti meitä, jotta saatoimme pysyä rauhallisina emmekä kavaltaneet veljiämme. Tuon tapauksen jälkeen meitä pidettiin kuitenkin jatkuvasti silmällä.”

 [Tekstiruutu/Kuva s. 105, 106]

Hänet pakotettiin taistelukentälle

Giovanni Gaitán

Kastettu: 1987

Tausta: Pidätettiin vain muutamaa viikkoa ennen kuin hänen piti mennä kasteelle ja pakotettiin kulkemaan BLI:n mukana kaksi vuotta ja neljä kuukautta. Palveli vakituisena tienraivaajana yli 8 vuotta.

Jotkut nuoret veljet pakotettiin kulkemaan sissien taistelupataljoonien (BLI) mukana, jotka kävivät taisteluja vuoriston tiheässä viidakossa.

Yksi näistä nuorista miehistä oli Giovanni Gaitán. Ollessaan vielä kastamaton julistaja hän kulki kaksi vuotta ja neljä kuukautta BLI:n mukana. Hänet pidätettiin vain muutama viikko ennen sitä päivää, jona hänen piti mennä kasteelle. Giovanni kertoo: ”Koettelemukset alkoivat ensimmäisen taistelun jälkeen. Muuan upseeri käski minun pestä erään kuolleen sotilaan verisen univormun. Kieltäydyin, koska ajattelin sen voivan olla ensimmäinen lenkki ketjussa, joka olisi lopulta saattanut johtaa siihen, että tinkisin kristillisestä puolueettomuudestani. Upseeri raivostui ja sivalsi minua poskelle. Hän otti esiin pistoolinsa, painoi sen päätäni vasten ja veti liipaisinta, mutta ase ei lauennut. Niinpä hän paiskasi sen päin kasvojani ja uhkasi tappaa minut, jos vielä kieltäytyisin tottelemasta.

Seuraavien puolentoista vuoden aikana hän teki elämäni hyvin vaikeaksi. Hän sidotutti käteni useita kertoja koko päiväksi niin, etten pystynyt lainkaan syömään. Minut pakotettiin tässä tilassa usein kävelemään viidakon halki ryhmän edellä kivääri ja kranaatteja selkään sidottuna – oivallinen maalitaulu viholliselle! Hän pieksi minua ja uhkasi tappaa minut, varsinkin kun taistelujen tuoksinassa muita kuoli ympärilläni ja minä kieltäydyin keräämästä heidän kivääreitään. En kuitenkaan vihannut häntä, enkä myöskään pelännyt, sillä Jehova antoi minulle rohkeutta.

Eräänä maaliskuun aamuna vuonna 1985 minut ja muutamia muita veljiä vietiin vuoristosta alas lähelle Mulukukúa noin 300 kilometrin päähän Managuasta koilliseen, ja siellä perheemme saivat vierailla luonamme. Kun söimme ja juttelimme perheittemme kanssa, huomasin tuon saman upseerin istuvan yksikseen. Vein hänelle lautasellisen ruokaa. Kun hän oli syönyt, hän kutsui minut luokseen. Valmistauduin pahimpaan, mutta yllätyksekseni hän pyysikin anteeksi sitä tapaa, jolla oli kohdellut minua. Hän jopa kyseli uskonkäsityksistäni. Näin hänet tuolloin viimeisen kerran; hän kuoli hieman myöhemmin sotilasajoneuvo-onnettomuudessa.”

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 116–118]

Kaksi maakomitean jäsentä muistelee

Rajoitusten aikana Nicaraguan työtä ohjattiin Costa Rican haaratoimistosta käsin. Nicaraguaan nimitettiin maakomitea valvomaan sikäläistä työtä. Kaksi tuossa komiteassa palvellutta veljeä, Alfonso Joya ja Agustín Sequeira, muistelevat noita koettelevia aikoja.

Alfonso Joya: ”Toimin vanhimpana Managuassa, kun minut vuonna 1985 kutsuttiin palvelemaan maakomiteassa. Hankin elantoni erään tunnetun pankin suurimman haarakonttorin johtajana. Koska olin perehtynyt pankkialaan, saatoin auttaa veljiä käyttämään Jehovan järjestön varoja mahdollisimman viisaasti aikana, jolloin Nicaraguan rahan arvo laski nopeasti ja talous joutui lamaan. Jopa tavallinen kenkäpari, jonka oli saanut noin 250 córdoballa, maksoi pian kaksi miljoonaa córdobaa!

Taloudellisten vaikeuksien aikana maa kärsi myös polttoainepulasta, minkä johdosta veljien oli vaikea toimittaa kirjallisuutta kaukaisiin seurakuntiin. Jehova tuli avuksemme suomalla minulle tilaisuuden hankkia veljille riittävästi polttoainetta.

Perheeni ei tiennyt, että kuuluin maakomiteaan. Olin tuolloin 35-vuotias ja kelvollinen reserviin. Armeija yritti väkisin värvätä minut joukkoihinsa neljään eri otteeseen, ja kerran he tulivat jopa kotiimme.  Muistan hyvin tuon tapauksen, sillä vaimoni ja kolme pientä lastamme olivat vieressäni, kun tuijotin minua osoittavaan kiväärinpiippuun. Merkittävää kaikessa oli kuitenkin se, etten koskaan menettänyt työtäni pankissa.”

Agustín Sequeira: ”Palvelin erikoistienraivaajana pienessä Boacon kaupungissa, kun lähetystyöntekijät karkotettiin sieltä vuonna 1982. Myöhemmin minut nimitettiin maakomitean jäseneksi. Seurakuntani veljet eivät tienneet tästä nimityksestä. Nousin aamuisin kello neljä, hoidin toimistotyöni ja lähdin sitten kenttäpalvelukseen seurakunnan kanssa.

Kaikki maakomitean jäsenet käyttivät peitenimiä huolehtiessaan vastuistaan, ja sovimme, ettemme kertoisi toisillemme työmme yksityiskohtia. Tämä olisi suojaksi, jos meidät pidätettäisiin. Meillä ei ollut toimistoa, vaan työskentelimme yksityiskodeissa. Koska salkku olisi voinut herättää uteliaisuutta, panin toimistopaperit joskus kassiin ja niiden päälle sipuleita niin, että varret jäivät näkyviin. Minua ei koskaan pidätetty, vaikka jouduinkin muutaman kerran hyvin täpärään tilanteeseen.

Costa Rican haaratoimistokomitean jäsenet vierailivat useasti luonamme rohkaisemassa ja opastamassa meitä. Erittäin mieleenpainuva ja rohkaiseva tilaisuus oli mielestäni Costa Rican haaratoimiston vihkiäiset tammikuussa 1987, sillä tuolloin minä ja muuan toinen maakomitean jäsen saimme tavata kaksi hallintoelimeen kuuluvaa veljeä.”

Veli Sequeira nukahti rauhallisesti kuolemaan vähän ennen tämän raportin painoon menoa. Hän oli 86-vuotias, ja hän oli ollut kokoaikaisessa palveluksessa yli 22 vuotta. Hän palveli Nicaraguan haaratoimistokomiteassa.

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 122, 123]

Löysimme todellisen vapauden vankilassa

Vuosina 1979–89 Cárcel Modelo oli täynnä sotilaallisia ja poliittisia vankeja, jotka olivat olleet tekemisissä entisen hallituksen kanssa. Valtakunnan sanoma pääsi tunkeutumaan vankilan muurien läpi, täytti vilpitönsydämisten ihmisten sydämen ja mielen ja kasvatti heissä Kristuksen mallin mukaista persoonallisuutta (Kol. 3:5–10). Seuraavassa on muutamien entisten vankien ajatuksia.

José de la Cruz López: ”Kun jouduin vankilaan, olin katkera ja toivoton, vailla tulevaisuutta. Sitten tapasin vankeja, joista oli tullut Jehovan todistajia. Minuun teki vaikutuksen paitsi se, miten he selittivät Raamattua, myös heidän hyvä käytöksensä. Viimeinkin hengelliset tarpeeni täytettiin ja minulla oli toivo. Minusta tuntui, että jos kerran olin ollut halukas uhraamaan elämäni ihmishallituksen puolesta, joka ei pystynyt tarjoamaan todellista toivoa, miten paljon ennemmin minun pitäisi olla uskollinen Hänelle, joka antoi Poikansa puolestani! Vapautumiseni jälkeen myös vaimoni, tyttäremme ja kolme muuta perheemme jäsentä oppivat totuuden. En voi tosiaankaan koskaan korvata Jehovalle sitä, mitä hän on tehnyt hyväkseni.”

Veli López palvelee vanhimpana Managuassa.

Omar Antonio Espinoza: ”Sain 18-vuotiaana 30 vuoden vankeustuomion, ja kun olin kärsinyt siitä 10 vuotta, minut armahdettiin. Vaikka surenkin vapauteni menettämistä, niin juuri vankilassa opin tuntemaan  Jehovan ja tosi vapauden. Olin viettänyt huikentelevaa elämää, mutta nyt tein täyskäännöksen. Olen kiitollinen Jehovalle siitä, että maljani on hengellisessä mielessä täysi. Olen päättänyt samoin kuin Joosua: ’Minä ja minun huonekuntani palvelemme Jehovaa.’ (Joos. 24:15.)”

Veli Espinoza palvelee vanhimpana Rivasin kaupungissa.

Anastasio Ramón Mendoza: ”Muutaman kuukauden kuluttua pidätyksestä aloin lukea itsekseni Raamattua. Sitten aloin tutkia sitä erään toisen vangin kanssa, joka oli Jehovan todistaja. Pian vakuutuin siitä, että olin löytänyt totuuden. Lykkäsin kuitenkin kasteelle menoa, koska kihisin vihasta vangitsijoitani kohtaan ja tiesin, että Jehova ei hyväksy sellaista asennetta.

Rukoilin kiihkeästi sekä anteeksiantoa että apua, jotta voittaisin vahingollisen asenteeni. Jehova kuuli nöyrät pyyntöni, sillä hän opetti minua kärsivällisesti vihaamaan pahoja asenteita ja tekoja, ei ihmisiä. Kävin kasteella vuonna 1982. Vapauduin vuonna 1989, ja sen jälkeen olen tutkinut Raamattua monien entisten sotilaiden ja muiden sellaisten kanssa, jotka ovat olleet samassa tilanteessa kuin minä. Jotkut heistä ovat nyt hengellisiä veljiäni.”

Veli Mendoza toimii avustavana palvelijana Managuassa.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 141–145]

Papin rukouksiin vastataan

Teodosio Gurdián

Kastettu: 1986

Tausta: Veli Gurdián palvelee nykyään vanhimpana Wamblánin seurakunnassa.

Vuonna 1986, kun sandinistien ja vastavallankumouksellisten välinen sota oli kiivaimmillaan, kaksi veljeä pienestä San Juan del Río Cocon seurakunnasta teki sadan kilometrin matkan pohjoiseen Wamblánin pikkukaupunkiin, joka sijaitsee keskellä lähes hedelmätöntä kukkulaista ylänköä Hondurasin rajan tuntumassa. Siellä asunut pieni todistajien ryhmä oli taistelujen vuoksi jättänyt kaupungin kaksi vuotta aiemmin. Nuo kaksi veljeä etsivät miestä nimeltä Teodosio Gurdián. Teodosio kertoo syyn.

”Olin ollut Wamblánissa erään evankelisen kirkon pappi. Kirkkomme johtajat kuuluivat Nicaraguan pappisyhdistykseen, jossa oli jäseniä kaikista Managuan protestanttisista uskonnoista. Pian sandinistien valtaannousun jälkeen tämä yhdistys allekirjoitti sopimuksen, jossa hyväksyttiin pappien ja seurakuntalaisten mukanaolo sandinistien puolustuskomiteoissa ja muissa organisaatioissa, myös armeijassa. Tämä kuitenkin vaivasi minua, sillä mietin, miten Jumalan palvelija voisi kantaa asetta.

 Sitten sain eräältä Wamblánissa tuolloin asuneelta todistajaperheeltä kirjan Tosi rauha ja turvallisuus – mistä lähteestä? Luin sitä pitkälle yöhön. Aloin lukea säännöllisesti myös Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä. Vihdoinkin sain todellista hengellistä ruokaa. Käytin aineistoa jopa saarnoissani. Kun tämä kantautui kirkon virkailijoiden korviin, he kutsuivat minut Managuan keskustoimistoon.

Minun ajateltiin joutuneen harhaan siksi, että tietoni pappina olivat liian vähäiset, joten virkailijat tarjosivat minulle stipendiä, jotta voisin opiskella kahdeksan kuukautta Managuassa. Asiat, joita olin oppinut todistajien julkaisuista, perustuivat kuitenkin täysin Raamattuun. Niinpä esitin kirkon virkailijoille monia kysymyksiä, muun muassa: ’Miksi emme saarnaa ovelta ovelle kuten varhaiskristityt tekivät? Miksi perimme kymmenykset, kun kerran apostolit eivät tehneet niin?’ En saanut kysymyksiini tyydyttäviä vastauksia, ja pian nämä ihmiset alkoivat kutsua minua todistajaksi.

Tämän kokemuksen jälkeen katkaisin siteeni kirkkoon ja aloin etsiä Managuasta Jehovan todistajia. Oli kuitenkin vuosi 1984, ja todistajat kokoontuivat salaisesti. Lopulta kahden viikon tuloksettoman etsinnän jälkeen palasin Wamblániin ja elätin perhettäni viljelemällä pienellä maatilkulla maissia ja papuja.

Wamblánissa asuneet todistajat olivat levittäneet paljon kirjallisuutta ennen lähtöään tuolta seudulta. Niinpä aina kun näin näitä julkaisuja kodeissa, joissa kävin, kysyin: ’Luetteko tätä kirjaa? Saanko ostaa sen  teiltä?’ Useimmat luopuivat niistä, joten vähitellen sain kootuksi pienen teokraattisen kirjaston.

Vaikken ollut avoimesti sanonut olevani todistaja, myös Wamblánin asukkaat alkoivat kutsua minua todistajaksi. Niinpä valtion turvallisuuspalvelun virkailijat alkoivat ennen pitkää kysellä minulta tekemisistäni. He jopa antoivat minulle luvan saarnata lähikylissä sillä ehdolla, että ottaisin selville ja ilmoittaisin niiden nimet, jotka tukivat contria. Sanoin heille, että jos toimisin heidän toivomuksensa mukaisesti, kieltäisin Jumalani, enkä voi tehdä siten, koska Jehova vaatii yksinomaista antaumusta.

Eräässä toisessa tilanteessa muuan armeijan upseeri pyysi minua allekirjoittamaan asiakirjan, joka osoittaisi minun tukevan sandinisteja. Kieltäydyin. Hän veti esiin pistoolinsa ja uhkasi: ’Etkö tiedä, että voimme eliminoida loiset, jotka eivät palvele vallankumousta?’ Hän ei kuitenkaan ampunut minua vaan antoi minulle miettimisaikaa. Samana iltana sanoin vaimolleni hyvästit. ’Jos allekirjoitan tuon paperin, kuolen joka tapauksessa’, sanoin hänelle. ’Mutta jos kuolen allekirjoittamatta sitä, Jehova voi muistaa minut ylösnousemuksessa. Pidä huolta lapsista ja luota Jehovaan. Hän auttaa meitä.’ Seuraavana aamuna sanoin upseerille: ’Tässä olen. Tehkää niin kuin haluatte, mutta minä en allekirjoita.’ Hän nyökkäsi ja sanoi: ’Onnittelen. Tiesin, että vastaisit noin. Tiedän, keitä Jehovan todistajat ovat.’ Sitten hän päästi minut menemään.

Sen jälkeen saarnasin avoimemmin ja matkustin moniin syrjäkyliin ja kutsuin kiinnostuneita  kokoontumaan yhteen. Muuan iäkäs pariskunta oli ensimmäisiä, jotka ottivat kutsun vastaan, ja pian muut perheet seurasivat heidän esimerkkiään. Pian meitä oli 30, jotka kokoonnuimme yhteen säännöllisesti. Käytin hyödykseni vanhoja Vartiotorneja ja esitin niiden aineiston puheena, koska meillä oli vain yksi lehti. Tutkin Raamattua jopa joidenkin sotilaiden kanssa, ja yhdestä heistä tuli myöhemmin todistaja.

Vuonna 1985 muuan ohikulkumatkalla ollut sotilas kertoi minulle, että Jinotegassa, noin 100 kilometrin päässä Wamblánista etelään, oli Jehovan todistajien seurakunta. Pyysin erästä Wamblánissa asuvaa raamatuntutkisteluoppilasta lähtemään mukanani sinne. Jinotegassa teimme tiedusteluja torilla ja löysimme viimein erään todistajaperheen kodin. Tapasimme ovella vaimon. Kun esittäydyimme Jehovan todistajina, hän kysyi, olimmeko tulleet muistonvieton vuoksi. ’Mikä se muistonvietto on?’ kysyimme. Vaimo pyysi ovelle miehensä. Kun tämä vakuuttui vilpittömyydestämme, hän kutsui meidät sisään. Ikävä kyllä muistonvietto oli pidetty edellisiltana, mutta viivyimme heidän luonaan kolme päivää ja olimme ensi kertaa mukana seurakunnan kirjantutkistelussa.

Kun olimme palanneet Wamblániin, jatkoin saarnaamista ja pidin kokouksia omin päin. Sitten päivää ennen vuoden 1986 muistonviettoa saapuivat alussa mainitut kaksi veljeä. Pieni raamatuntutkijoiden ryhmämme levitti viipymättä tiedon kaikille lähikylien kiinnostuneille, ja 85 oli läsnä ensimmäisessä muistonvietossamme.

Kävin kasteella saman vuoden lokakuussa yhdessä ensimmäisten raamatuntutkisteluoppilaitteni – aiemmin mainitsemani iäkkään pariskunnan – kanssa. Kumpikin oli jo yli 80-vuotias. Nykyään Wamblánin seurakuntaan kuuluu 74 julistajaa ja kolme vakituista tienraivaajaa. Minulla on etu palvella seurakunnassa vanhimpana. Vuonna 2001 pidimme muistonvieton Wamblánin lisäksi kolmessa kylässä, ja läsnäolijoita oli kaikkiaan 452.”

 [Taulukko/Kuvat s. 80, 81]

NICARAGUA – HUOMATTAVIA TAPAHTUMIA

1925

1934: Muuan vieraileva tienraivaajasisar levittää kirjallisuutta Nicaraguassa.

1937: Somozan hallituskausi alkaa.

1945: Ensimmäiset Gileadista valmistuneet lähetystyöntekijät saapuvat.

1946: N. H. Knorr ja F. W. Franz vierailevat Managuassa. Perustetaan haaratoimisto.

1950

1952: Toiminta kielletään katolisten pappien yllytyksestä.

1953: Korkein oikeus kumoaa kiellon.

 1972: Maanjäristys tuhoaa Managuan.

1974: Uusi haaratoimisto ja lähetyskoti valmistuvat.

1975

1979: Sandinistit saavat voiton Somozan hallituksesta. Vallankumouksessa saa surmansa 50000 ihmistä.

1981: Jehovan todistajien laillinen asema mitätöidään.

1990: Jehovan todistajat tunnustetaan jälleen laillisesti.

1994: Sata tilapäistä erikoistienraivaajaa nimitetään. Samanlaisia kampanjoita järjestetään lisää.

1998: Hirmumyrsky Mitch iskee Keski-Amerikkaan ja tappaa Nicaraguassa 4000 ihmistä.

2000

2002: Nicaraguassa on 16676 aktiivista julistajaa.

[Kaavio]

(Ks. painettu julkaisu)

Julistajien määrä

Tienraivaajien määrä

20000

15000

10000

5000

1950 1975 2000

 [Kartat s. 73]

(Ks. painettu julkaisu)

HONDURAS

NICARAGUA

Matagalpa

León

MANAGUA

Masaya

Jinotepe

Granada

Nicaraguajärvi

Ometepesaari

Rivasin kannas

San Juan -joki

Bluefields

COSTA RICA

 [Kokosivun kuva s. 66]

[Kuva s. 70]

Yllä: Francis (vasemmalla) ja William Wallace sekä heidän sisarensa Jane

[Kuva s. 70]

Alla (takarivi ylhäältä alaspäin): Wilbert Geiselman, Harold Duncan ja Francis Wallace; (eturivi ylhäältä alaspäin): Blanche Casey, Eugene Call, Ann Geiselman, Jane Wallace ja Evelyn Duncan

[Kuvat s. 71]

Yllä: Adelina ja Arnoldo Castro

Oikealla: Dora ja Evaristo Sánchez

[Kuva s. 76]

Doris Niehoff

[Kuva s. 76]

Sydney ja Phyllis Porter

[Kuva s. 79]

Agustín Sequeira oli Matagalpan ensimmäinen julistaja

[Kuva s. 82]

María Elsa

[Kuva s. 82]

Gilberto Solís ja hänen vaimonsa María Cecilia

[Kuvat s. 87]

Vuonna 1972 maanjäristys tuhosi Managuan

[Kuva s. 90]

Andrew ja Miriam Reed

[Kuva s. 90]

Ruby ja Kevin Block

[Kuva s. 92]

”Uskollisuus Valtakunnalle” -piirikonventti pidettiin eräällä maatilalla

[Kuvat s. 95]

Lähetystyöntekijöitä, jotka karkotettiin Nicaraguasta vuonna 1982

[Kuva s. 109]

Veljiä, jotka painoivat kirjallisuutta kiellon aikana, ja monistuskoneet Kukko, Kana ja Tipu

[Kuva s. 110]

Elda Sánchez valmisti pelottomasti vahaksia

[Kuva s. 115]

Nämä sisaret valmistivat ruokaa ja olivat vartiossa veljien tehdessä painotyötä

[Kuva s. 126]

Eturivi: veljiä jotka oppivat totuuden vankilassa (vasemmalta oikealle): J. López, A. Mendoza ja O. Espinoza; takarivi: Carlos Ayala ja Julio Núñez, vanhimpia jotka vierailivat vankilassa auttaakseen veljiä hengellisesti

[Kuva s. 133]

Kun Jehovan todistajien työtä koskevat rajoitukset oli poistettu, tämä talo toimi haaratoimistona

[Kuvat s. 134]

Hirmumyrsky Mitchin jälkeen jotkut vapaaehtoiset jakelivat polkypyörillä ruokaa ja tarvikkeita. Toiset rakensivat uudelleen valtakunnansaleja ja koteja

[Kuva s. 139]

RAANin alueella sijaitseva Banacruzin yhteisö, jossa hyvää uutista saarnataan haasteista huolimatta

[Kuva s. 147]

Vuoden 1999 ”Jumalan profeetallisen sanan” piirikonventissa, joka oli ensimmäinen koko maan käsittävä konventti vuoden 1978 jälkeen, oli läsnä 28356 ihmistä

[Kuva s. 147]

Läsnäolijat saivat seurata Nicaraguan historian suurinta kastetilaisuutta: kasteella kävi 784 henkeä

[Kuva s. 148]

Haaratoimistokomitea alkuvuodesta 2002 (vasemmalta oikealle): Ian Hunter, Agustín Sequeira, Luis Antonio González ja Lothar Mihank