Kongon demokraattinen tasavalta (Kinshasan Kongo)

’Olemme kuin säkillinen afrikkalaisia maissinjyviä. Pudotetaanpa meidät minne tahansa, jyvä kerrallaan, niin kun lopulta alkaa sataa, määrämme kasvaa’, sanoi yli 50 vuotta sitten muuan uskollinen Jehovan todistaja, joka oli kärsinyt paljon viranomaisten käsissä silloisessa Belgian Kongossa. Seuraavilla sivuilla kerrotaan, kuinka Jehovan siunaus on virkistävän sateen tavoin saanut Valtakunnan julistajien määrän kasvamaan hämmästyttävästi kaikkialla Kongossa.

Nykyinen Kongon demokraattinen tasavalta eli Kinshasan Kongo sijaitsee Afrikan sydämessä. a Rehevät metsät verhoavat suurta osaa tästä maasta, joka levittäytyy päiväntasaajan molemmin puolin. Sen laajat metsät ja savannit tarjoavat kodin tavattoman monilukuiselle joukolle luonnonvaraisia eläimiä. Koska maalla on runsaasti luonnonvaroja, se on jo kauan ollut kansainvälisen  kiinnostuksen kohteena sekä maahanhyökkäysten ja sisällissotien polttopisteenä.

Vuonna 1885 perustettiin Kongon vapaavaltio, jonka hallitsija ja ainoa omistaja oli Belgian kuningas Leopold II. Kongolaisten elämä oli kuitenkin kaikkea muuta kuin vapaata. Leopoldin miehet käyttivät pakkotyövoimaa ja olivat äärimmäisen raakoja ryöstäessään norsunluuta ja kautsua. Euroopassa Belgian naapurimaiden närkästys kasvoi sellaisiin mittoihin, että Leopold joutui lopulta taipumaan painostuksen edessä. Kongon vapaavaltio lakkautettiin vuonna 1908, ja siitä tuli Belgian Kongo, Belgian parlamentin alainen siirtokunta. Kongo itsenäistyi vuonna 1960.

Kongolaiset ovat varsin uskonnollisia. Maassa on paljon kirkkoja, pappisseminaareja ja teologisia kouluja. Usein tapaa ihmisiä, jotka pystyvät siteeraamaan monia raamatunkohtia. Mutta Kongossakaan tosi kristillisyyden vakiinnuttaminen ei sujunut helposti. Erityisen vaikeaa se oli siellä siksi, että Jehovan todistajat sotkettiin jonkin aikaa kitawala-nimiseen uskonnolliseen liikkeeseen.

Sekaannus

”Kitawala” johtuu swahilinkielisestä sanasta, joka merkitsee ’hallita tai johtaa’. Tämän liikkeen tavoite olikin pohjimmiltaan poliittinen: tulla riippumattomaksi Belgiasta. Jotkut järkeilivät, että tämä tavoite voitaisiin parhaiten saavuttaa uskonnon varjolla. Valitettavasti kitawala-ryhmät hankkivat, tutkivat ja levittivät Jehovan todistajien julkaisuja. Heidän kokouspaikkansa tunnisti kilvestä, jossa luki ”Vartiotorni”. Kauan ennen kuin Jehovan todistajien asema vakiintui, näistä ”vartiotorni-liikkeistä” tuli tunnettuja Katangan maakunnassa Kaakkois-Kongossa. Kymmeniä vuosia ihmiset luulivat, että kitawala-liikkeen  kannattajat olivat Jehovan todistajia, mikä ei tietystikään pitänyt paikkaansa.

Kitawala-liikkeeseen kuuluvat vääristelivät Raamatun opetuksia omien poliittisten näkemystensä, taikauskoisten tapojensa ja moraalittoman elämäntapansa tueksi. He kieltäytyivät maksamasta veroja ja vastustivat siirtomaahallitsijoita. Jotkin ryhmät osallistuivat aseelliseen kapinaan vallanpitäjiä vastaan. Ei ihme, että Belgian hallitus kielsi kitawala-liikkeen.

Vuonna 1956 Belgian Kongon piirikomissaari kirjoitti sanomalehtiartikkelin, jossa valotettiin kitawala-liikkeen taustaa. Artikkelissa mainittiin Njassamaasta (nyk. Malawi) kotoisin oleva Tomo Nyirenda, joka asui Pohjois-Rhodesiassa (nyk. Sambia). Nyirenda oli ilmeisesti saanut uskonnollista opetusta joltakulta, joka oli ollut yhteydessä raamatuntutkijoihin (tunnetaan nykyään Jehovan todistajina) Kapkaupungissa Etelä-Afrikassa. Kirjoituksessa sanottiin: ”[Nyirenda] tunkeutui Katangaan [Kongoon] vuonna 1925 – – väittäen olevansa Mwana Lesa, ’Jumalan poika’. Hän käytti häikäilemättä hyväkseen alkuasukkaiden keskuudessa polvesta polveen periytynyttä noidutuksi tulemisen pelkoa ja lupasi, että ne jotka seuraisivat häntä, vapautettaisiin poppamiesten vallasta ja heillä olisi lisäksi mahdollisuus päästä eroon kaikista vakiintuneen vallan – niin hallituksen kuin kirkonkin – veroista ja määräyksistä. Ne jotka eivät hyväksyneet hänen lakiaan, julistettiin noidiksi, iskettiin tainnoksiin ja hukutettiin sitten ’pakkokasteessa’. (Eräästä joesta löydettiin 55 ruumista.) Kylän apulaispäällikkö antoi Tomon ilmi, mutta tämä onnistui pakenemaan ja palaamaan Rhodesiaan. Koska hänet oli Rhodesiassa etsintäkuulutettu murhista, sikäläiset viranomaiset pidättivät, tuomitsivat ja hirttivät hänet.”

 Belgian viranomaisten mukaan kitawala-liike sai alkunsa Kongossa hyökkäyksistä, joita niin sanottu Mwana Lesa teki Katangaan vuosina 1923–25. Vasta kymmenien vuosien kuluttua Jehovan todistajien annettaisiin tulla maahan ja jäädä sinne.

Sekaannuksen mittasuhteet on helpompi ymmärtää, kun muistaa, että itsenäiset kirkkokunnat ovat Afrikassa yleisiä. Joidenkin arvioiden mukaan niitä on tuhansia. Afrikkalaisten uskontojen asiantuntija John S. Mbiti kirjoitti: ”Suurin ongelma, minkä kristillisyys kohtaa Afrikassa, on kirkkokuntien, uskonlahkojen ja ryhmien moninaisuus. Useat niistä tuotiin ulkomailta. Vielä useammat syntyivät afrikkalaiskristittyjen keskuudessa, osittain siksi että he eivät halunneet jäädä määräämättömäksi ajaksi ulkomaisten lähetystyöntekijöiden alaisuuteen, osittain siksi että jotkut yksilöt halusivat saada valtaa, osittain siksi että kristillisyyden haluttiin peilaavan Afrikan kulttuuria ja ongelmia, sekä lukuisista muista syistä.”

Oli siis monia itsenäisiä kirkkokuntia, joista useimmat olivat joko omaksuneet opetuksia jostain vakiintuneesta uskonnosta tai irtautuneet siitä. Kitawala-liike ei tehnyt tässä poikkeusta. Sen olemassaolo tarjosi kuitenkin kristikunnalle ainutlaatuisen mahdollisuuden estää Jehovan todistajien pääsy Kongoon. Vaikka kirkon johtajat tiesivät vallan hyvin kitawala-liikkeen ja todistajien välisen eron, he ruokkivat tahallaan sitä virheellistä käsitystä, että liikkeen kannattajat ja Jehovan todistajat olivat yksi ja sama ryhmä.

Vankan asemansa vuoksi kirkkojen oli helppo levittää tuota valhetta. 1900-luvun alussa kristikunnan uskonnoilla, etenkin katolisella kirkolla, oli paljon vaikutusvaltaa  Belgian Kongossa. Jehovan todistajia ei sitä vastoin virallisesti tunnustettu maassa, ja tällaiseksi kristikunnan papit halusivat tilanteen jäävänkin. He pitivät mustasukkaisesti kiinni käännynnäisistään eivätkä halunneet Jehovan todistajien tunkeutuvan reviirilleen.

Alkuasukkaiden kansannousuista, kapinoista ja heimoriidoista oli kätevää syyttää kitawala-liikettä, jota usein sanottiin vartiotorni-liikkeeksi. Nimi Vartiotorni alkoi herättää vastenmielisyyttä viranomaisissa ja vallanpitäjissä. Tämä aiheutti paljon vaikeuksia niille, jotka halusivat palvella Jehovaa Kongossa.

Kongon itsenäistymistä edeltävinä vuosikymmeninä muiden maiden Jehovan todistajat lähettivät toistuvasti Kongon viranomaisille kirjeitä, joissa selitettiin, ettei Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuralla ollut mitään tekemistä vartiotorni-liikkeen kanssa. Vuosikausia viranomaiset kuitenkin yhdistivät tämän kotimaisen uskonnollisen liikkeen toiminnan Jehovan kansan työhön. Toistuvat yritykset lähettää Kongoon Jehovan todistajia kariutuivat miltei poikkeuksetta.

Koska todistajia ei päästetty maahan, sikäläisistä aidoista Jehovan todistajista ei tiedetä kovin paljon. Kiintoisa välähdys noiden vaikeiden alkuaikojen tapahtumista saadaan kuitenkin Kongoa koskevista naapurimaiden haaratoimistojen raporteista. Tarkastellaanpa seuraavaksi otteita tästä 30 vuotta käsittävästä ”Kongon päiväkirjasta”, jota on täydennetty joillakin kommenteilla.

Kongon päiväkirja – otteita vuosien 1930–60 raporteista

1930: ”Kirjallisuustiedusteluja on tullut postitse – – Belgian Kongosta.”

 1932: ”Toivomme, että myöhemmin on mahdollista saarnata Belgian Kongossa ja muissa Keski-Afrikan osissa, joissa ei ole vielä annettu todistusta.”

Vuoden 1932 toukokuusta lähtien Jehovan todistajien Etelä-Afrikan-haaratoimisto pyysi useita kertoja Belgian viranomaisilta lupaa lähettää Kongoon kokoaikaisia sananpalvelijoita. Nämä pyynnöt evättiin. Kongon ja Pohjois-Rhodesian välisen muuttoliikkeen vuoksi jotkut rhodesialaisveljet kuitenkin onnistuivat pääsemään Kongoon, vaikkakin tavallisesti vain vähäksi aikaa.

1945: ”Jumalan ja hänen teokraattisen valtakuntansa edustaminen vaatii rohkeutta – – [Belgian Kongossa]. Sen lisäksi että työ ja kirjallisuus on täysin kielletty, ne Kongon afrikkalaiset, jotka tunnustavat olevansa yhteydessä meihin, ovat vaarassa joutua erääseen paikkaan, missä heitä pidetään puolittain vankeudessa joskus useita vuosiakin. Kongosta meille lähetetyt kirjeet tulevat harvoin tänne saakka [Pohjois-Rhodesiaan], ja vaikuttaa siltä, ettei paluupostiakaan toimiteta perille; mutta – – Valtakunnan työtovereitamme yritetään kaikin tavoin auttaa tuossa pappien komennossa olevassa maassa.”

1948: ”Alueella asuu nyt kaksi Valtakunnan julistajaa, ja he ovat lähettäneet raportteja Brysselin toimistoon. Toivottavasti tuo laaja alue jonain päivänä avautuu, niin että Valtakunnan evankeliumi voidaan saarnata siellä.”

1949: ”Todistustyö on ollut vuosikausia erittäin vaikeaa tällä katolisella alueella. Entisaikoina papit saattoivat joskus jopa pakottaa jonkun syömään suolakimpaleen ilman vettä rangaistukseksi siitä, että hän oli Jehovan todistaja, mutta nykyään heidän menetelmänsä  muistuttavat enemmän Espanjan inkvisitiota; he haluavat hallituksen harjoittavan likaisia sortotoimia heidän puolestaan. Vuosien ajan afrikkalaisjulistajat ovat kärsineet epämääräisen pituisia vankeustuomioita todistustyön vuoksi, ja mikä vielä pahempaa, heidät lähetetään erityiselle keskitysleirille Kasajiin, noin – – [500] kilometrin päähän Elisabethvillesta [nyk. Lubumbashi]. Siellä he ahertavat pienillä palstoillaan ja joutuvat olemaan eristyksissä joko perheineen tai yksin – –. Aika voi venyä jopa kymmeneksi vuodeksi. Usein he kestävät tämän vuosikausien eristyksen vailla pienintäkään toivoa vapautumisesta tai oikeuden tapahtumisesta, paitsi sillä hirvittävällä hinnalla, että he tinkisivät nuhteettomuudestaan.

Työ on tämän vuoksi jouduttu siirtämään maan alle, kokouksia pidetään salaa, ja kokouspaikkoja täytyy vaihdella pidätysten pelosta. Suuri osa todistustyöstä tehdään käymällä hyväntahtoisten ihmisten ja heidän ystäviensä luona, mutta moni on silti joutunut vaikeuksiin. Todistajia pidätetään ja viedään heti Kasajin leirille.”

Llewelyn Phillips matkusti näihin aikoihin Pohjois-Rhodesian haaratoimistosta Belgian Kongoon tehdäkseen jotain sikäläisten vainottujen todistajien hyväksi. Kenraalikuvernööri ja muut viranomaiset kuuntelivat, kun hän selitti Valtakunnan saarnaamistyön luonnetta sekä todistajien ja kitawala-liikkeen käsitysten välistä eroa. Eräässä vaiheessa kenraalikuvernööri kysyi mietteliäänä: ”Jos autan teitä, miten minun käy?” Hän tiesi hyvin, että roomalaiskatolisella kirkolla oli erittäin vaikutusvaltainen asema maassa.

1950: ”Viime vuosi on ollut tähänastisista vaikein,  ja se on tuonut tullessaan paljon vastoinkäymisiä Belgian Kongossa asuville veljille. Palvelusvuoden alussa eivät kaikki alueelle lähetetyt kirjat eivätkä kirjeet menneet perille ja viestintäyhteydet miltei katkesivat. Seuraavaksi, 12. tammikuuta, kenraalikuvernööri julisti virallisen kiellon Seuralle ja määräsi kahden kuukauden vankeustuomion ja 2000 frangin sakot kaikille, jotka kokoontuivat sen yhteydessä, tukivat sitä jotenkin tai olivat sen jäseniä. Katolinen lehdistö tervehti tätä päätöstä riemumielin. Seurasi pidätysten aalto. Vuosi sitten Elisabethvillessa eräältä entiseltä – – [seurakunnan] palvelijalta siepattujen listojen perusteella jäljitettiin satoja Seuran yhteydessä olevia, ja heidät ja heidän vaimonsa pidätettiin. Kärsittyään tuomionsa pohjoisrhodesialaiset afrikkalaiset karkotettiin, mutta heidän kongolaiset ystävänsä lähetettiin monesti Kasajiin, keskitysleirille, joka on – – [noin 500] kilometrin päässä Elisabethvillesta ja jossa osa heistä edelleen viruu. Joillekin karkotetuille veljille annettiin hädin tuskin ruokaa, ja heidät pakotettiin kävelemään viimeiset 30 kilometriä Sakaniasta Pohjois-Rhodesian rajalle.

Salaisen poliisin voimia on viime aikoina vahvistettu, ja jotakuta voidaan epäillä Jehovan todistajaksi pelkästään sillä perusteella, että hänellä on Raamattu.

Juuri saadun tiedon mukaan kaksi eurooppalaista sisarta on Elisabethvillen alueella tuomittu Vartiotornin hallussapidosta ja todistamisesta 45 päiväksi vankilaan ja kolmen vuoden koeajalle, jonka aikana heidän on käyttäydyttävä hyvin (mikä merkitsee tietysti sitä, etteivät he voi tehdä Herran työtä). Maastakarkotuksen uhka leijuu heidän yllään joka päivä.”

 1951: ”Belgialaisissa sanoma- ja aikakauslehdissä on julkaistu lukuisia artikkeleita, joissa Jehovan todistajia ja Vartiotorni-seuraa syytetään yhteydestä Belgian Kongossa toimivaan fanaattiseen, kansalliseen ’kitawala’-liikkeeseen. Belgian laki vaatii, että jos joku vastaa sanoma- tai aikakauslehdessä julkaistuun artikkeliin, lehden on julkaistava vastine. Olemme käyttäneet hyväksemme tätä oikeutta puolustaa Valtakunnan työtä näitä herjakirjoituksia vastaan, ja vastauksemme on julkaistu.

Vuoden 1949 tammikuun – – [12.] päivästä lähtien Vartiotorni-seuran työ on ollut kielletty Belgian  Kongossa, ja aidot Jehovan todistajat ovat joutuneet kärsimään näiden perättömien kertomusten vuoksi. Siirtomaaministerille on esitetty kirjallisia vastalauseita ja kylliksi todisteita siitä, että Jehovan todistajat ja Vartiotorni-seura eivät ole yhteydessä kumoukselliseen ’kitawala’-liikkeeseen, mutta nämä vastalauseet ovat kaikuneet kuuroille korville.”

”Belgian Kongossa on käytetty aseina panettelua, vainoa, sakkoja, pieksemistä, vangitsemista ja karkotusta yritettäessä tukahduttaa kokonaan ’Sanan saarnaaminen’ tuossa maassa.”

1952: ”Keski-Afrikassakin on ’rautaesirippu’! Sikäli kuin Jehovan todistajista on kyse, se ympäröi Belgian Kongoa. Todistustyö on edelleen kielletty tässä pääosin roomalaiskatolisessa maassa.”

”Maasta tulleiden hajanaisten raporttien mukaan karkotukset, vangitsemiset, pieksemiset ja puute ovat aiheuttaneet kärsimyksiä afrikkalaisjulistajille. Näyttää siltä, että monin paikoin todistajia kohdellaan entistä vihamielisemmin. Maan syntyperäisiä asukkaita karkotetaan työleireille, jos heidät saadaan kiinni todistustyöstä tai vain Vartiotornin kirjallisuuden hallussapidosta. Pelkästään sitä, että joku omistaa Raamatun, pidetään merkkinä siitä, että hän on Jehovan todistaja.”

”Veljien koteja tarkkaillaan jatkuvasti, ja kotietsintöjä suoritetaan usein. Eräs veli kertoi tästä: ’– – [Belgian Kongon poliisi] seuraa meitä jatkuvasti, he etsiskelevät kaikkialta vain Jehovan todistajia. Tilanne on nyt entistä vakavampi.’”

”Toimistomme sai 30 julistajalta harvinaislaatuisen elokuun raportin, johon oli kirjoitettu alaviitteeksi  1. Tessalonikalaiskirjeen 5:25 (UM): ’Veljet, rukoilkaa edelleen meidän puolestamme.’”

Kuten edellä mainittiin, Pohjois-Rhodesiasta meni afrikkalaistodistajia Kongoon. Mutta kun heidät saatiin kiinni, heidät vangittiin ja karkotettiin myöhemmin maasta. Vaikka useimmat kärsivät vain lyhyitä vankeustuomioita, jotkut veljet lähetettiin useiksi vuosiksi työleireille. Eräs veli virui lähes viisi vuotta Kongon vankiloissa. Hänen vangitsijansa hakkasivat häntä yhtenään. Lisäksi hänelle sanottiin, ettei häntä vapautettaisi ennen kuin hän lakkaisi todistamasta.

Vuonna 1952 tuo uskollinen veljemme sanoi: ’Olemme kuin säkillinen afrikkalaisia maissinjyviä. Pudotetaanpa meidät minne tahansa, jyvä kerrallaan, niin kun lopulta alkaa sataa, määrämme kasvaa.’ Jehovan todistajien Pohjois-Rhodesian-haaratoimisto kirjoitti tämän johdosta: ”’Säkillinen afrikkalaista maissia’ levitetään varmasti Kongossa veljien vainoamisesta huolimatta tai pikemminkin sen vuoksi. Lusakan haaratoimistoon aikoinaan tulleet raportit osoittivat, että Kolwezin alueella todistajien yhteydessä toimi satoja ihmisiä. Nyt saatujen tietojen mukaan monia on kuljetettu Kongon toisiin osiin.” Veljien siirtämisestä eri puolille maata oli seurauksena se, että he alkoivat tehdä opetuslapsia entistä laajemmalla alueella.

Sillä välin kun veljet ponnistelivat maan kaakkoisosassa, totuus tuotiin Léopoldvilleen (nyk. Kinshasa). Brazzavillen veljet olivat edistyneet pikavauhtia hengellisesti, ja he kertoivat innokkaasti totuutta toisille. Jotkut alkoivat kulkea lautalla Kongojoen yli päästäkseen saarnaamaan Léopoldvilleen. Vuonna 1952 kastettiin Kinshasassa ensimmäiset todistajat, Victor Kubakani ja hänen vaimonsa. Pian perustettiin seurakunta.

 1953: ”Saamiemme raporttien mukaan saarnaamistyöhön osallistuu eri puolilla maata noin 250 veljeä, mutta luultavasti heitä on paljon enemmän. Todistaminen rajoittuu uusintakäynteihin ja Raamatun kotitutkisteluihin, joissa voidaan käyttää hyvin vähän tai ei lainkaan kirjallisuutta, koska veljet eivät koskaan tiedä, milloin heidän luonaan suoritetaan kotietsintä. Erään veljen ’ystävä’ antoi hänet ilmi, koska veljellä oli kaksi kirjasta, ja hänet tuomittiin kahdeksi kuukaudeksi Elisabethvillen keskusvankilaan.”

1954: ”Seuran ja Jehovan todistajien toiminta on edelleen täysin kielletty Belgian Kongossa – – Vankilassa uskolliset todistajat saarnaavat jatkuvasti toisille vangeille, jotka tekevät kynänpätkillä muistiinpanoja pikkuruisille paperilapuille ja tarkistavat kohdat sitten myöhemmin vankilan Raamatuista. Epäilemättä tämän vuoksi Jehovan todistajat on joissakin vankiloissa erotettu muista vangeista.”

Sekä Jehovan todistajien että kitawala-liikkeen toiminta oli kielletty. Viranomaiset takavarikoivat maahan lähetetyn raamatullisen kirjallisuuden. Joskus kitawalan jäsenet sieppasivat viranomaisilta huomaamatta jääneen kirjallisuuden ja käyttivät sitä omien tarkoitusperiensä edistämiseen. Sekä Jehovan todistajia että kitawalan jäseniä pidätettiin, hakattiin ja vietiin keskitysleireille. Jeesus sanoi kuitenkin: ”Heidän hedelmistään te tunnette heidät.” (Matt. 7:16.) Siirtomaaviranomaiset panivat merkille veljien erinomaisen käytöksen ja alkoivat havaita heidän ja kitawalan kannattajien välisen eron.

1955: ”Työ on edelleen kielletty tässä maassa, eikä ole juuri toiveita kiellon poistamisesta lähitulevaisuudessa, mutta tämä ei ole heikentänyt niiden intoa, jotka  rakastavat ja palvelevat Jehovaa. Vaikka monia veljiä vangittiin ja karkotettiin viime vuonna, se ei ole saanut heitä hidastamaan vauhtiaan – –.

Nykyisissä oloissa talosta-taloon-työ ei ole mahdollista, joten tehdään uusintakäyntejä ja johdetaan Raamatun kotitutkisteluja. Eräs seurakunta kirjoittaakin, että julistajat haluaisivat osallistua myös hyvän uutisen julkiseen julistamiseen, vaikka kuten he sanovat, ’emme tiedä, salliiko Jehova meidän saarnata hyvää uutista talosta taloon tässä maassa ennen Harmagedonin taistelua’.”

1957: ”Viime vuonna työ sai varmasti osakseen enemmän huomiota kuin koskaan aikaisemmin, etenkin viranomaisten ja lehdistön taholta. Marraskuussa veli [Milton G.] Henschel lähestyi suoraan Belgian Kongon hallitusta Léopoldvillessa ja esitti samalla anomuksen Seuraa ja Jehovan todistajia koskevan kiellon poistamiseksi. Tämän ensikontaktin jälkeen Léopoldvilleen tehtiin uusi vierailu, ja sitten vetoomuksia esitettiin New Yorkissa ja Brysselissä. Myöhemmin kun eräs belgialainen Afrikan-asiantuntija kävi Pohjois-Rhodesian haaratoimistossa, saatiin tilaisuus selittää yksityiskohtaisesti työtämme ja sanomaamme.”

”Sillä välin vaino jatkuu, ja veljien on hyvin vaikea toimia Belgian Kongossa. Muistonvietossa oli läsnä 216, vaikka kokoonnuttiinkin pienissä ryhmissä.”

1958: ”Siitä huolimatta, että hyvän uutisen saarnaaminen on edelleen kielletty ja veljiä on vangittu, Valtakunnan sanomaa kaiutettiin viime vuonna entistä tehokkaammin.”

1959: ”Paikalliset viranomaiset antoivat ensi kerran veljille suullisen luvan pitää seurakunnan  kokouksia siitä huolimatta, että työtä koskevaa lakisääteistä kieltoa ei ole poistettu. Tähän mennessä seurakunnan kokouksia ei ole voitu järjestää, vaan Raamattua on tutkittu vain pienissä ryhmissä yksityiskodeissa. Nyt veljille tuli kiire järjestää muistonvietto, josta tuli heidän ensimmäinen varsinainen seurakunnan kokouksensa, ja viidessä Léopoldvillen – – [seurakunnassa] oli läsnä yhteensä 1019. Sivustakatsojat ihmettelivät paitsi sitä, että kokoukset yleensä pidettiin, myös veljien kristillisen toveruuden iloista ilmapiiriä. Se sai jotkut oitis tajuamaan, että tämä kansa oli erilainen kuin muut uskonnot, koska ’sen keskuudessa vallitsee rakkaus’.”

Vaikka Kongoon ei voitu vielä lähettää lähetystyöntekijöitä, 10. kesäkuuta 1958 allekirjoitettiin suvaitsevaisuussäädös, joka salli sikäläisten Jehovan todistajien yhteenkokoontumiset. Veljet olivat mielissään siitä, että he saattoivat kokoontua vapaasti. Joskus turvallisuuspalvelun edustajia oli läsnä kokouksissa, ja he kiittelivät veljien hyvää käytöstä ja järjestyksellisyyttä.

Tapahtui muunkinlaista positiivista kehitystä. Vuoteen 1956 saakka kaikki koulut olivat olleet uskonnollisten järjestöjen ylläpitämiä. Sitten uusi, vapaamielinen siirtomaaministeri perusti valtion kouluja ja kannusti suhtautumaan suvaitsevaisemmin vähemmistöryhmiin. Viranomaiset alkoivat vähitellen huomata kitawala-liikkeen ja Jehovan todistajien välisen eron, eikä noita ryhmiä enää sekoitettu toisiinsa. Pieni, virkistävä sadekuuro oli kastellut hajallaan olevat taimet. Kaikkialla ihmiset pitivät Jehovan todistajien puolta.

Näihin aikoihin muuan päällikkö pidätti useita todistajia ja vei heidät tuomittaviksi alueen hallintomiehen  eteen. Tämä kysyi, mitä pahaa todistajat olivat tehneet. Päällikkö ei tiennyt. Hallintomies sätti päällikköä, vapautti veljet ja määräsi järjestämään heille kotiinkuljetuksen.

1960: ”Työ Belgian Kongossa on edennyt suurenmoisesti kuluneena vuonna. Vaikka tuossa maassa on ollut vaikeuksia ja työ on edelleen virallisesti kielletty, veljet ovat pystyneet pitämään säännöllisesti kokouksia valtakunnansaleissa.

Pääkaupungissa Léopoldvillessa tapahtui jotain merkittävää muistonvieton aikoihin. Tuon kaupungin kuusi – – [seurakuntaa] järjestivät esitelmän sunnuntaina ja riemuitsivat nähdessään 1417 läsnäolijaa. Eräs – – [valvoja] kirjoittikin tuolloin: ’Olimme hyvin iloisia, koska ensimmäistä kertaa yritimme jotain tällaista; Jehovan enkelit leiriytyivät ympärillemme.’”

Tämä naapuritoimistojen raportteihin perustuva, 30 vuotta käsittävä päiväkirja on antanut yleiskuvan Kongon toiminnasta. Katsotaanpa, mitä seuraavaksi tapahtui.

Itsenäistymisen kynnyksellä

1950-luvun lopulla Pohjois-Rhodesian haaratoimisto valvoi Kongossa suoritettavaa Valtakunnan saarnaamistyötä, jota suvaittiin virallisesti mutta ei tunnustettu laillisesti. Sillä välin ilmaantui uusia ongelmia ja uudenlaista epävarmuutta. Kansallismielisyys ja siirtomaavallan vastustus olivat voimistuneet. Tammikuussa 1959 mellakoijat ryöstelivät ja polttivat kauppoja Léopoldvillessa. He ryöstivät myös kirkkoja ja heittivät epäjumalankuvat kaduille. Belgian viranomaiset ja paikallisten poliittisten puolueiden edustajat pitivät tämän vuoksi kokouksen. He asettivat maalle itsenäistymispäivän: 30. kesäkuuta 1960. Kukaan Jehovan todistaja ei tietenkään ollut osallistunut mellakoihin.

 Kautta maan alkoi ilmaantua paikallisia poliittisia puolueita. Heimositeet yhdistivät usein niiden jäseniä enemmän kuin poliittinen vakaumus. Puolueet painostivat ankarasti veljiä ostamaan jäsenkortteja. Pierre Mafwa, joka oli ollut vuoden kastettuna, kertoi: ”Oli kesäkuinen lauantai vuonna 1960. Olin puoliltapäivin palaamassa töistä kotiin. Ohittaessani Léopoldvillen vanhan lentokentän minua lähestyi mies, jolla oli miekka. ’Missä on sinun puoluekorttisi?’ hän tiukkasi. En vastannut mitään. Yhtäkkiä hän sivalsi minua miekalla kasvoihin ja viilsi nenääni. Sain useita miekaniskuja. Yritin juosta pakoon, mutta kaaduin nurin. Rukoilin Jehovaa ja pyysin häntä muistamaan minua ylösnousemuksessa, jotta voisin nähdä jälleen vaimoni ja kuusi lastani. Esitettyäni tämän lyhyen rukouksen kuulin kiväärinlaukauksia. Sotilaat olivat ampuneet tätä murhanhimoista miestä polviin niin että hän oli lyyhistynyt maahan. Poliisi vei minut sairaalahoitoon. Raamatunkohdat rohkaisivat minua valtavasti.”

Ensimmäiset lähetystyöntekijät saapuvat ja avaavat haaratoimiston

Kuten olemme havainneet, toistuvista yrityksistään huolimatta Jehovan todistajat eivät olleet onnistuneet lähettämään edustajiaan Kongoon. Poliittisen tilanteen muuttuminen avasi kuitenkin tien Ernest Heuse nuoremman maahantulolle.

Veli Heuse oli pitkä, voimakasrakenteinen belgialainen, jolla oli musta, taipuisa tukka. Vaikkei hän pelännyt, hän tiesi, ettei elämä tulisi olemaan helppoa hänelle, hänen vaimolleen Hélènelle eikä heidän 11-vuotiaalle tyttärelleen Daniellelle. Ernestille oli karttunut sen verran kokemusta, että hän oli valmis siihen, mitä oli edessä. Hän oli astunut Betel-palvelukseen Brysselissä vuonna 1947.  Vuotta myöhemmin hän meni naimisiin, ja hän ja hänen vaimonsa siirtyivät tienraivauspalvelukseen. Sitten Ernest sai tehtäväkseen ottaa yhteyttä laki- ja virkamiehiin ja käyttää erikoiskirjasta, jossa käsiteltiin kitawala-liikkeen ja Jehovan todistajien välisiä eroja. Lopulta hän palveli kierrosvalvojana.

Ernest yritti monta kertaa hankkia tarvittavia papereita päästäkseen Kongoon ja esitti jopa henkilökohtaisen anomuksen Belgian kuninkaalle. Lupa evättiin, ja Ernestin nimi lisättiin niiden ”ei-toivottujen” luetteloon, joita ei laskettaisi maahan.

Ernest ei antanut periksi. Hän matkusti Afrikkaan ja koetti päästä Kongoon naapurimaiden kautta. Kaikki yritykset kuivuivat kokoon. Lopulta hän sai viisumin Brazzavilleen, Kongon tasavallan pääkaupunkiin. Sitten hän meni lautalla joen yli Léopoldvilleen. Hänen tulonsa herätti vilkasta keskustelua päivystysvuorossa olevien virkailijoiden keskuudessa. Jotkut sanoivat, että hänelle ei tulisi myöntää viisumia, koska hänen nimensä oli ei-toivottujen henkilöiden luettelossa. Lopulta Cyrille Adoula -niminen virkamies, josta tuli myöhemmin  pääministeri, sanoi olevansa selvillä Ernestin maahantuloyrityksistä. Hän päätteli, että jos kerran entiset kolonialistit eivät pitäneet Heusesta, tämän täytyi olla Kongon ystävä. Ernestille myönnettiin väliaikainen viisumi ja myöhemmin oleskelulupa. Niinpä toukokuussa 1961 Jehovan todistajilla oli Kongossa edustaja, joka valvoi opetuslasten tekemistä.

Ernest järjesti Hélènen ja Daniellen muuton Kongoon, ja syyskuussa Danielle jo kävi koulua Léopoldvillessa. Ensimmäinen haaratoimisto perustettiin pääkaupunkiin 8. kesäkuuta 1962. Toimisto ja asuintilat olivat kolmannessa kerroksessa sijaitsevassa huoneistossa Avenue van Eetvelden (nyk. Avenue du Marché) varrella. Koska tilaa oli vähän, kirjallisuutta säilytettiin erillisessä varastossa. Vaikka  tämä ei ollut mikään ihanteellinen järjestely, se oli paras ratkaisu, koska asunnoista oli kova pula.

Veli Heuse pani heti toimeksi. Hän lainasi Brazzavillen haaratoimistosta projektorin ja elokuvan Onnellisuus uuden maailman yhteiskunnassa. Sitten hän näytti tuon elokuvan Léopoldvillen seurakunnille ja joillekin viranomaisille. Sekä veljet että kiinnostuneet yllättyivät havaitessaan, että oli olemassa todistajien kansainvälinen veljesseura, jonka kaikki jäsenet olivat rauhallisia ja onnellisia. He olivat ällistyneitä nähdessään mustan veljen eurooppalaisten keskellä. Léopoldvillen pormestari piti elokuvasta niin paljon, että hän sanoi: ”Tämän [Jehovan todistajien] työn pitäisi saada mahdollisimman paljon kannatusta.” Neljässä ensimmäisessä näytännössä oli läsnä 1294 henkeä.

Veljet olivat hyvin iloisia siitä, että he olivat vihdoinkin, vuosien odotuksen jälkeen, saaneet jonkun auttamaan heitä. Aiemmin he eivät olleet tunteneet keitään eurooppalaisia veljiä. Jotkut olivat miettineet, oliko heitä yleensä olemassakaan, koska Belgian viranomaisten väitteiden mukaan Belgiassa ei ollut Jehovan todistajia. Veljet olivat haltioissaan saadessaan pitää veli Heusea keskuudessaan.

Totuuden soveltaminen – haaste

Oli kova työ auttaa veljiä soveltamaan totuutta omaan elämäänsä. Esimerkiksi heimoriidat jatkuivat, eivätkä jotkut seurakunnan valvojat olleet puheväleissä keskenään. Jos joku erotettiin pääasiassa jonkin tietyn heimon jäsenistä koostuvassa seurakunnassa, vanhimmat jossakin sellaisessa seurakunnassa, jonka enemmistö edusti erotetun heimoa, saattoivat silti pitää häntä seurakuntaan kuuluvana. Yhdessä seurakunnassa tehdyt päätökset eivät olleet sitovia toisessa. Heimotavat hallitsivat arkielämää, ja heimoajattelu levisi seurakuntiinkin.

 Heimotavat aiheuttivat muitakin ongelmia. Joissakin heimoissa aviomiehen ja vaimon välinen suhde pohjautui heimouskollisuuteen. Puolisot eivät yleensä olleet läheisiä toisilleen. Avioliittoa pidettiin monesti eräänlaisena heimojärjestelynä. Jos heimon jäsenet eivät hyväksyneet avioliittoa, he saattoivat pakottaa miehen hankkiutumaan eroon vaimostaan ja ottamaan tilalle uuden vaimon, joka olisi heidän mieleisensä.

Aviomiehen kuolemasta saattoi olla perin ikävät seuraukset. Usein miehen suku tyhjensi koko talon, jolloin vaimo ja lapset jäivät puille paljaille. Jotkin heimot katsoivat miehen olevan vastuussa vaimonsa kuolemasta, ja vaimon suku määräsi hänet maksamaan sakkoja.

Oli muunkinlaisia ongelmia. Monet kongolaiset eivät vielä nykyäänkään usko luonnolliseen kuolemaan. Tämän takia hautajaisten aikaan järjestetään seremonioita, joiden otaksutaan paljastavan, kuka on vastuussa kuolemantapauksesta. Syyllisen pää ajellaan paljaaksi, ja monia muita tapoja noudatetaan. Joissakin heimoissa vaimon oletetaan puhdistautuvan miehensä kuoleman jälkeen olemalla sukupuolisuhteissa jonkun miesvainajansa heimoon kuuluvan miehen kanssa. Hautajaisissa monesti puhutellaan kuollutta, mistä heijastuu uskomus sielun tai hengen eloon jäämiseen ruumiin kuollessa. Kun ajatellaan kaikkia näitä syvään juurtuneita tapoja, on helppo kuvitella, millaisia ongelmia puhdasta palvontaa harjoittavat joutuivat kohtaamaan. Jotkut tosi kristityiksi tunnustautuvat eivät olleet täysin hylänneet näitä tapoja vaan yrittivät tuoda niitä jopa kristilliseen seurakuntaan.

Tarvittiin rohkeita, rehellisiä valvojia palauttamaan asiat kohdalleen. Ne jotka rakastivat Jehovaa, halusivat ottaa vaarin heidän opetuksestaan ja tehdä tarvittavat muutokset.  Ei ollut helppo kumota sellaisten ihmisten piintyneitä käsityksiä, jotka olivat siinä luulossa, että he jo tunsivat totuuden. Suurin ongelma oli kuitenkin se, että ihmiset sekoittivat Jehovan todistajat kitawala-liikkeeseen.

Kun kaikkialle maahan levisi tieto haaratoimiston avaamisesta, monet veljien ryhmät kirjoittivat ja pyysivät, että ne hyväksyttäisiin seurakunniksi. Näin tekivät kitawala-ryhmätkin. Eräässä raportissa todetaan: ”Jotkut tulivat jopa 2300 kilometrin päästä mukanaan pitkä luettelo niiden ihmisten nimiä, jotka halusivat tulla tunnetuiksi Jehovan todistajina. Luettelot oli toisinaan kirjoitettu paperiarkeille, joiden leveys oli 70 senttimetriä ja pituus 90 senttimetriä, ja joskus niissä oli kahden tai kolmen kylän kaikkien asukkaiden nimet.”

Ennen kuin yksilöitä tai ryhmiä voitiin tunnustaa Jehovan todistajiksi, täytyi selvittää, ketkä olivat tosi kristittyjä ja ketkä kitawalan jäseniä. Veli Heuse lähetti kypsiä veljiä ottamaan selkoa asiasta. Tutkimukset jatkuivat vuosikausia. Tarkastellaanpa joidenkin uskollisten kokemuksia.

Vastakkain kitawalan kanssa

Vuonna 1960 Pontien Mukanga, hoikka, lempeäluonteinen veli, nimitettiin Kongon ensimmäiseksi kierrosvalvojaksi. Saatuaan valmennusta Brazzavillen Kongossa hän vieraili Léopoldvillen seurakunnissa ja muutamissa erillään olevissa ryhmissä lähiseudulla. Häntä odotti kuitenkin eräs paljon vaikeampi tehtävä: joutuminen vastakkain kitawalan kanssa.

Miltei ensi töikseen veli Mukanga matkusti Kisanganiin (ent. Stanleyville), yli 1600 kilometrin päähän pääkaupungista. Miksi hän meni sinne? Muuan  eurooppalainen, jonka veli Heuse tapasi kenttäpalveluksessa, näytti hänelle valokuvaa, joka oli otettu Stanleyvillessa vähän sen jälkeen kun maa oli itsenäistynyt. Kuvassa näkyi rautatieaseman edustalla oleva suuri kilpi, johon oli kuvattu auki oleva Raamattu ja kirjoitettu sanat: ”Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseura – Kansainvälinen Raamatuntutkijain Seura – Kongolainen kitawala-uskonto – Eläköön Patrice E. Lumumba – Eläköön Antoine Gizenga – Eläköön MNC:n hallitus.” Kisanganissa toimiva kitawala-liike käytti selvästikin väärin Jehovan todistajien laillisten yhdistysten nimiä.

Oliko Kisanganissa aitoja Jehovan todistajia? Veli Mukanga lähetettiin selvittämään asiaa. Haaratoimisto tiesi ainoastaan, että Samuel Tshikaka -niminen mies oli kuullut totuudesta Bumbassa ja palannut Kisanganiin vuonna 1957. Samuelilla ei ollut yhteyksiä kitawala-ryhmiin, ja hän auttoi mielellään veli Mukangaa. Tämä kirjoitti myöhemmin: ”Lähdin Samuelin kanssa ottamaan selvää Vartiotorni-nimeä käyttävistä ihmisistä. Menimme käymään heidän pappinsa luona, joka kertoi meille ryhmästään. Saimme selville, että vaikka jotkut heistä käyttivät Raamattua, he kaikki uskoivat sielun kuolemattomuuteen. He opettivat rakkautta vaihtamalla vaimoja.

Pian saapumiseni jälkeen poliisi yritti pidättää kaupungissa olevia kitawalan kannattajia. Nämä puolustautuivat, ja poliisi kutsui sotilaita avukseen. Monia liikkeen jäseniä tapettiin. Seuraavana päivänä joen yli saapui vene, jossa oli kuolleita ja haavoittuneita. Heidän kanssaan tuli papin sihteeri, ja hän tunnisti minut henkilöksi, joka oli vieraillut heidän johtajansa luona kaksi päivää aikaisemmin. Hän syytti minua perusteettomasti siitä, että olin kavaltanut heidät viranomaisille ja että olin vastuussa  taistelussa surmansa saaneista. Hän käski kitawala-ystäviensä varmistaa, etten pääsisi pälkähästä, mutta onnistuin pakenemaan ennen kuin he ehtivät tappaa minut.”

Kertoessaan tästä tapauksesta belgialaislehdet otsikoivat kirjoituksensa ”Jehovan todistajien ja poliisin välinen taistelu”. Mutta kongolaiset viranomaiset, jotka tiesivät kitawala-liikkeen ja Jehovan todistajien välisen eron, esittivät täsmällisen selostuksen. Yksikään kongolaislehti ei syyttänyt tästä tapauksesta todistajia.

Miten Samuel Tshikakan kävi? Hän on yhä totuudessa ja palvelee vanhimpana Kisanganin Tshopo-Est-seurakunnassa. Kisanganissa toimii tällä hetkellä 1536 julistajaa 22 seurakunnassa. Samuelin poika Lotomo palvelee kierrosvalvojana aivan kuten Pontien Mukanga noin 40 vuotta sitten.

Kierrosvalvoja joka oikaisee asiat

Myös François Danda -niminen kierrosvalvoja pyrki osoittamaan todistajien ja kitawalan jäsenten välisen eron. Hän selittää: ”Se oli vaikeaa ja hyvin sekasortoista aikaa. Kitawala-liike sijoitti aina kokouspaikkojensa luo kilven, jossa luki englanniksi ’Watch Tower’ [Vartiotorni]. Kaikissa julkaisuissamme, ovatpa ne minkäkielisiä tahansa, esiintyy julkaisijoiden sivulla ilmaus ’Watch Tower’. Kuvittelehan, että joku oli lukenut julkaisujamme ja etsi Jumalan  kansaa. Hän löysi ehkä kokouspaikan, jonka luona oli paikallisella kielellä kirjoitettu kilpi ’Jehovan todistajien valtakunnansali’, ja toisen paikan, jonka luona oli englanninkielinen kilpi ’Watch Tower’. Kumpaan hän todennäköisesti menisi? Tilanne oli siis todella hämmentävä.

Monilla veljillä ei ollut totuuden täsmällistä tuntemusta, eikä julkaisuja ollut juurikaan saatavilla. Seurakunnat sekoittivat totuuteen usein kitawala-liikkeen opetuksia, varsinkin kun oli kyse avioliiton pyhyydestä. Eräässä kaupungissa, jossa vierailin, ajateltiin, että 1. Pietarin kirjeen 2:17, jossa kehotetaan ’rakastamaan koko veljesseuraa’, tarkoitti sitä, että sisaret olivat kaikkien seurakunnan veljien käytettävissä. Jos sisar alkoi odottaa lasta jollekulle muulle veljelle kuin miehelleen, sisaren aviomies tunnusti lapsen omakseen. Kuten ensimmäisellä vuosisadalla, nytkin ’oppimattomat ja epävakaat’ vääristelivät Raamatun kirjoituksia (2. Piet. 3:16).

Pidin hyvin suoria raamatullisia puheita Jehovan normeista, avioliittonormit mukaan lukien. Sanoin, että jotkin asiat täytyi oikaista maltillisesti, vähitellen, mutta että vaimonvaihto ei kuulunut niihin. Onneksi veljet ymmärsivät ja hyväksyivät oikean raamatullisen näkökannan. Jopa jotkut kitawala-liikkeen jäsenet omaksuivat totuuden tuossa kaupungissa.”

Veli Mukangan ja Dandan sekä monien heidän kaltaistensa ponnistelut tekivät ihmisille selväksi, että Jehovan todistajat olivat erilaisia kuin kitawalan jäsenet. Nykyään kukaan ei yhdistä ”kitawalaa” ”Vartiotorniin”. Kitawala-liike on yhä hengissä, vaikkakaan se ei ole yhtä huomattava tai voimakas kuin joskus aikaisemmin. Monilla alueilla se on täysin tuntematon.

 Tehokkaampi organisointi saa aikaan kasvua

Palvelusvuoden 1962 lopussa yli 2000 julistajaa palveli innokkaasti Jehovaa eri puolilla Kongoa. Kuitenkin vain harvat veljet täyttivät valvojille asetetut raamatulliset pätevyysvaatimukset. Varsinkin vanhempien veljien keskuudessa ongelmana oli lukutaidottomuus. Toinen pulma oli se, että Jumalan vanhurskaisiin normeihin mukautuminen kävi monilta hitaasti, koska perinnäistavat muodostivat tavattoman suuria esteitä. Lisäksi kaikkien, jotka olivat olleet yhteydessä kitawala-liikkeeseen, täytyi odottaa vuosia ennen kuin he saivat palvelusetuja.

Terve raamatullinen opetus ja Jehovan hengen toiminta auttoivat kuitenkin vähitellen miehiä pätevöitymään valvontatehtäviin seurakunnissa. Kautta maan rohkeat kierrosvalvojat ja tienraivaajat vahvistivat ja valmensivat veljiä ahkerasti. Sambiassa valmennetut kierrosvalvojat ja erikoistienraivaajat menivät näihin aikoihin jopa sisällissodan riepottelemille alueille Katangaan ja Etelä-Kasaihin.

Itsenäistymisen jälkeen uskonnollisen suvaitsevaisuuden aika

Kuten edellä mainittiin, hallitus antoi vuonna 1958 suvaitsevaisuussäädöksen, joka soi veljille jonkin verran uskonnonvapautta. 1960-luvun alussa veljet jatkoivat virallisen laillisen tunnustuksen anomista. He eivät kerjänneet valtion tukia tai muita taloudellisia avustuksia, vaan he vain toivoivat, että heidät tunnustettaisiin laillisesti. Tunnustuksen saatuaan he voisivat saarnata hyvää uutista kenenkään häiritsemättä. Tätä kaivattiin todella hartaasti, koska monilla alueilla paikalliset viranomaiset organisoivat hyökkäyksiä veljien kimppuun. Kokouspaikkoja poltettiin ja veljiä hakattiin, pidätettiin ja vangittiin.  Kun veljet valittivat oikeusministeriöön, vakiovastaus oli: ”Olemme pahoillamme, mutta koska teitä ei ole laillisesti tunnustettu, emme voi tehdä mitään hyväksenne.”

Asioita mutkisti vielä sisämaan kaoottinen tilanne. Keskushallinnon valtaa ei tunnustettu maan kaikissa osissa. Vaikka joillakin paikkakunnilla pelkkä haaratoimiston sikäläisille viranomaisille lähettämä kirje riitti vapauttamaan veljet vankilasta, ankaran vastustuksen linnakkeissa ei voitu tehdä juuri mitään veljien suojelemiseksi vainolta ja vankeudelta.

Kinshasassa veljien kohtaama vastustus oli vähäistä. Häät ja hautajaiset olivat aiemmin olleet ainoita suuria yhteenkokoontumisia tuossa kaupungissa. Vuonna 1964 haaratoimisto päätti kuitenkin pitää pääkaupungissa kaksi kierroskonventtia. Useimmille veljille se olisi uusi kokemus. Erikoiskokouksissa heitä valmennettiin sekä pitämään puheita että organisoimaan konventtiosastoja.

Innostuksissaan veljet puhuivat konventista avoimesti, ja tieto kantautui silloisen Léopoldvillen maakunnan kuvernöörin korviin. Koska tämä mies ei pitänyt Jehovan todistajista, hän kirjoitti vahakselle kirjeen, joka oli määrä jakaa paikallisille viranomaisille. Kirjeessä käskettiin pidättää kaikki todistajat, jotka tavattiin saarnaamasta tai palvontakokouksesta. Mutta kuinka ollakaan, kun kirje lähetettiin kopioitavaksi, työ annettiin erään veljen tehtäväksi. Veljellä oli hyvin vähän kopiopaperia jäljellä, ja hän tiesi, että Léopoldvillen varastot olivat tyhjillään. Kun veljen työnjohtaja kysyi häneltä kirjeen kopioita, veli näytti hänelle tyhjiä hyllyjä – ei ollut paperia!

Sillä välin veljet rukoilivat hartaasti Jehovaa asian johdosta. Mitä tapahtui? Hallitus päätti yllättäen muodostaa  uusia maakuntia, ja tuon vastustajan maakunta lakkautettiin. Monet yrittivät vuosien mittaan ahdistella Jumalan kansaa tai tuhota sen, mutta heidän yrityksensä kuivuivat kokoon (Jes. 54:17).

Lisää lähetystyöntekijöitä saapuu

1960-luvulla järjestö onnistui saamaan lähetystyöntekijöitä Kongoon. Kinshasaan perustettiin pieni lähetyskoti. Maaliskuussa 1964 Kanadasta saapuivat lähetystyöntekijät Julian ja Madeleine Kissel. He palvelevat edelleen, 40 vuotta myöhemmin, uskollisesti Kinshasan Betel-perheessä.

Jotkut niistä lähetystyöntekijöistä, jotka tulivat Kongoon 1960-luvun lopulla, asuvat nykyään muissa maissa. Haitissa palvelleet Stanley ja Bertha Boggus määrättiin Kongoon vuonna 1965. Matkavalvojana palvellut veli Boggus palasi terveysongelmien takia Yhdysvaltoihin vuonna 1971. Loppuvuodesta 1965 Michael ja Barbara Pottage saapuivat lähetystyöntekijöiksi Kongoon; nykyisin he ovat Britannian Betelissä. William ja Ann Smith määrättiin Kongoon vuonna 1966; he työskentelivät pääasiassa Katangassa. Kiellon vuoksi heidät määrättiin vuonna 1986 Keniaan. Saksalainen Manfred Tonak valmistui Gileadin 44. kurssilta ja palveli matkavalvojana Kongossa. Kiellon jälkeen hänet määrättiin Keniaan, ja nyt hän on haaratoimistokomitean koordinaattorina Etiopiassa. Vuonna 1969 Kongoon saapuivat Gileadin 47.  kurssilta Dayrell ja Susanne Sharp. Heidät karkotettiin Kongosta, minkä jälkeen heidät määrättiin Sambiaan, ja he ovat siitä pitäen olleet Lusakan Betelissä. Joitakin lähetystyöntekijöitä määrättiin uusille alueille Länsi-Afrikan maihin. Heidän joukossaan olivat Reinhardt ja Heidi Sperlich, jotka kuolivat lento-onnettomuudessa. Tämä tragedia tuotti suurta surua kaikille, jotka tunsivat heidät.

Vuonna 1966 avattiin ensimmäinen lähetyskoti Kinshasan ulkopuolelle maan kaakkoisosaan Lubumbashiin. Myöhemmin lähetyskoteja perustettiin Kolweziin Lubumbashin luoteispuolelle ja Kanangaan (ent. Luluabourg) Kasaihin. Lähetystyöntekijöillä oli hyvin tasapainottava vaikutus veljiin, mikä auttoi näitä elämään totuuden  mukaan. Esimerkiksi Kasain veljien keskuudessa oli edelleen heimojen välistä kilpailuhenkeä. Koska lähetystyöntekijät eivät kuuluneet sikäläisiin heimoihin, heidän oli helppo toimia kiistojen sovittelijoina ja puolueettomina tuomareina.

Yli 60 lähetystyöntekijää palveli eri puolilla maata vuosina 1968–86. Jotkut olivat käyneet Vartiotornin raamattukoulun Gileadin Yhdysvalloissa, jotkut Gileadin rinnakkaiskoulun Saksassa. Lisäksi ranskankielisiä tienraivaajia tuli suoraan Kongoon lähetystyöntekijöiksi. Monet opettelivat paikallisia kieliä, ja kaikki ponnistelivat lohduttaakseen ihmisiä Valtakunnan hyvällä uutisella.

Valtakunnansaleja 1960-luvulla

Suurissa kaupungeissa kokouspaikat olivat tavallisesti katoksia, sivuilta avoimia suojia, jotka olivat käytännöllisiä kuumassa, erittäin kosteassa ilmastossa. Kokoukset pidettiin yleensä illansuussa tai varhain aamulla, jolloin oli viileää. Kaikki sujui hyvin silloin kun ei satanut. Sadekautena kokoukset jouduttiin kuitenkin usein siirtämään johonkin toiseen päivään.

Ensimmäinen valtakunnansali vihittiin vuonna 1962. Se sijaitsi Kimbansekessä Kinshasassa, ja yksi alueen kuudesta seurakunnasta omisti sen. Kongon seurakunnat ovat sittemmin osoittautuneet hyvin aloitekykyisiksi salien rakentamisessa. Aika ajoin eteen on kuitenkin tullut juridisia ongelmia. Joskus joku veli antoi seurakunnalle luvan rakentaa salin hänen omistamalleen tontille, mutta asiasta ei tehty mitään virallisia papereita. Kun veli kuoli, hänen sukulaisensa tulivat ja kaappasivat salin itselleen irtaimistoineen päivineen. Asialle ei oikeastaan mahdettu mitään. Myöhemmin, kiellon aikana, paikallisviranomaiset ottivat  monia saleja omaan käyttöönsä. Nämä ongelmat rajoittivat laajamittaista valtakunnansalien rakentamista.

Kaikesta huolimatta saleja nousi eri puolille maata. Vaikka useimmat niistä olivat yksinkertaisia rakennelmia, ne kaikki heijastivat rakentajiensa uskoa. Seuraavassa muuan lähetystyöntekijä kuvailee, millaisia kokouspaikat olivat 1960-luvun lopulla.

”Päästäksemme erääseen Léopoldvillen valtakunnansaliin meidän täytyy kävellä kujaa, joka kulkee karkeapintaisten betonitalojen välissä. Lapsilauma seuraa meitä. Saavumme betoniaidan ympäröimälle pihalle. Valtakunnansalikatos sijaitsee veljien talon takana. Veljet harjoittelevat valtakunnanlauluja. Se kuulostaa upealta. He laulavat sydämensä kyllyydestä. Olemme mielissämme siitä, että puut varjostavat salia ja suojaavat sitä auringonpaahteelta. Istumapaikkoja on parisensataa. Lava on betonia, katto aaltopeltiä. Jos puhuja sattuu olemaan pitkä, hänen täytyy ehkä seisoa vähän kumarassa. Haaratoimiston kirjeet ja seurakunnan tehtävämääräykset ovat ilmoitustaululla. Kirjallisuutta varten on oma pöytä. Lavan sivusta on koristeltu erilaisin kasvein. Öljylamppujen valossa veljet voivat pitää kokouksia iltaisinkin. Pois lähtiessämme lapset odottavat ulkona ja saattavat meidät takaisin päätielle.

Suuntaamme nyt syvälle Kongon sisäosiin. Kun saavumme ruohomajakylään, silmiimme osuu valtakunnansali. Se on yhdeksän paalun kannattelema rakennelma, jossa on tiivis lehväkatto. Salin poikki on kaivettu pieniä ojia. Pystymme ihme kyllä istumaan melko mukavasti maassa, kun laskemme jalat tuollaiseen kaivantoon. Kokousta johtavan veljen pään päällä roikkuu käsin kirjoitettu kilpi, jossa lukee paikallisella murteella ’Valtakunnansali’. Läsnä on kolmisenkymmentä henkeä. Ehkä vain  puolet heistä on julistajia. He osaavat muutamia valtakunnanlauluja. Puuttuvat musiikkitietonsa he korvaavat innolla, ja me laulamme sydämemme pohjasta.

Matkaamme seuraavaksi maan pohjoisosaan. Pysäytämme Land Roverin ja katselemme kylää. Näemme ruohomajarykelmän, jonka takana on selvästi erottuva rakennus. Se on tehty paksuista bamburuo’oista, jotka on liitetty tiukasti yhteen. Bambuseinään on puhkaistu ikkunat ja ovi. Katto on tehty ruohosta. Rakennuksen edessä on siisti nurmikko ja kapea polku, ja nurmikolla on pieni kilpi, jossa lukee ’Jehovan todistajat’. Kävelemme polkua pitkin valtakunnansaliin, ja veljemme toivottavat meidät iloisesti tervetulleiksi. Sisään astuessamme näemme, että penkit on tehty bamburuo’oista, jotka on asetettu pystysuorien bambutolppien väliin. On hyvä, että valtakunnansalissa on vedenpitävä katto, koska muutoin voisi tulla ongelmia: Jos bambutolpat kastuisivat, ne juurtuisivat ja alkaisivat kasvaa nopeasti. Penkkisi ei enää olisikaan 30 senttimetrin korkeudella maasta vaan paljon korkeammalla. Ilmoitustaululla on kokousaikataulut ja  haaratoimistosta lähetetyt kirjeet. Veljet hakevat kirjallisuuden bambupöydästä: se on tehty halkaistuista bamburuo’oista, jotka on sidottu yhteen kaisloilla.

Auringon laskiessa matkustamme etelään Katangaan. Täällä on paljon viileämpää ja meidän täytyy pukeutua lämpimämmin. Saavumme kylään, ja kun lähestymme valtakunnansalia, kuulemme veljien laulavan. Kylissä asuvilla veljillä ei ole yleensä rannekelloja, joten he arvioivat kokousajat auringon mukaan. Ne jotka saapuvat salille ensimmäisinä, alkavat tavallisesti laulaa, ja sitä jatketaan, kunnes suurin osa ystävistä on paikalla ja kokous voi alkaa. Sovittaudumme istuimelle, joka on tehty kahden tuen varaan asetetusta halkaistusta puunrungosta. Kirjallisuutta säilytetään vanhassa kaapissa, mutta sitä ei voida varastoida sinne kovin pitkäksi aikaa, koska torakka- ja termiittilaumat turmelevat paperin. Kokouksen jälkeen veljet esittelevät meille saliaan. Sen seinät on tehty kaisloilla yhteen sidotuista pikku oksista ja peitetty sitten savella. Vedenpitävä katto on solmittu ruohosta.”

Jehova suojelee palvelijoitaan

Sisällissota ja väkivalta kuuluivat 1960-luvun arkeen. Monet ihmiset, myös jotkut Jehovan todistajat, menettivät henkensä. Yhteen kokoontuminen vaati veljiltä uskoa ja rohkeutta, koska kokouksia luultiin joskus poliittisiksi tilaisuuksiksi. Aseistautuneet sotilaat tulivat Équateurin maakunnassa valtakunnansaliin, jossa veljillä oli kokous meneillään. Sotilaat havaitsivat pian veljien olevan siellä palvomassa Jumalaa, ei harjoittamassa politiikkaa. Niinpä sotilaat lähtivät pois ja sanoivat, ettei heillä ollut mitään uskontoa eikä Jumalaa vastaan.

Kerran kapinalliset etsiskelivät paikallisia päälliköitä,  jotka he aikoivat teloittaa, ja pidättivät Bernard Mayungan ja muutamia muita julistajia Kisanganissa. Kun Bernardilta kysyttiin, mihin heimoon hän kuului, hän vastasi: ”Olen Jehovan todistaja.” Kapinallisten johtaja yllättyi vastauksesta ja pyysi selitystä. Bernard antoi todistusta Raamatusta, minkä jälkeen kapinajohtaja sanoi: ”Jos kaikki ihmiset olisivat teidän kaltaisianne, ei olisi sotia.” Bernard ja toiset pidätetyt todistajat vapautettiin.

Vihdoinkin laillinen tunnustus!

Aina vuoteen 1965 saakka Kongon Betel sijaitsi eräässä huoneistossa Kinshasan keskustassa. Paikka oli pieni ja ahdas. Valtakunnan julistajien määrä lähenteli 4000:ta, joten lisätiloja tarvittiin. Ahkeran etsiskelyn jälkeen veljet hankkivat talon, joka oli vain kuusi vuotta vanha ja sijaitsi Avenue des Elephants 764:ssä Limetessä Kinshasassa. Rakennus oli kaksikerroksinen, ja siinä oli neljä makuuhuonetta. Veljet ryhtyivät työhön ja tekivät ensimmäisen kerroksen suuresta oleskelutilasta ja ruokasalista toimiston. Autotalliin sijoitettiin lähettämö ja monistamo. Laajennos rakennettiin vuonna 1972.

Marraskuussa 1965 Joseph-Désiré Mobutu kaappasi vallan. Jälleen kerran haaratoimisto anoi laillista tunnustusta, ja 9. kesäkuuta 1966 presidentti Mobutu allekirjoitti  sitä koskevan asetuksen. Nyt Jehovan kansalla olisi samat oikeudet ja edut kuin kaikilla muillakin laillisesti tunnustetuilla uskonnoilla Kongossa. Vihdoinkin toteutui se, minkä hyväksi veljet olivat työskennelleet ja minkä puolesta he olivat rukoilleet vuodesta 1932 lähtien. Heillä oli vapaus saarnata julkisesti, pitää suuria konventteja ja omistaa kiinteistöjä. Tätä kestäisi kuitenkin vain kuusi vuotta.

Konventit antavat suuren todistuksen

Veljet olivat hyvin onnellisia voidessaan järjestää kierroskonventteja asetuksen turvin. Ensimmäiseen sarjaan kuului 11 konventtia, joissa oli läsnä kaikkiaan 11214 ja kasteella 465.

Konventit aiheuttivat voimakkaan reaktion paikalliskirkkojen piirissä. Papit olivat taistelleet raivoisasti estääkseen Jehovan todistajia saamasta laillista tunnustusta tällä hedelmällisellä alueella, jota he pitivät omanaan. Gandajikassa Kasain maakunnassa uskonnolliset johtajat esittivät vastalauseen pormestarille. Koska hän ei taipunut heidän uhkaustensa edessä, he lähettivät konventtipaikalle nuorisoa häiritsemään tilaisuutta. Mutta kuinka ollakaan, konventissa näytettiin juuri silloin Raamattuun perustuvaa elokuvaa ja ihmisiä oli saapunut sankoin joukoin katsomaan  sitä. Pian rettelöitsijätkin asettuivat seuraamaan näytäntöä. Elokuva teki heihin vaikutuksen. Aina kelaa vaihdettaessa monituhatpäinen väkijoukko huusi: ”Eläköön Jehovan todistajat!”

Jehovan todistajilla oli nyt lupa pitää suuria konventteja, mutta ne vaativat paljon valmisteluja. Piti järjestää raamatullisia näytelmiä, joihin tarvittiin puvut. Veljien täytyi asentaa äänilaitteet ja käyttää niitä. Kaikki tämä onnistui, koska he olivat halukkaita tarjoutumaan vapaaehtoisiksi ja oppimaan.

Piirivalvojien matkat kierroskonventteihin

Vuonna 1964 Kongossa oli niin monta kierrosta, että voitiin muodostaa kaksi piiriä. Vuonna 1969 perustettiin kolmas piiri Kasaihin, ja vuonna 1970 piirejä oli jo neljä. Piirivalvojien ja muiden oli monesti vaikea päästä konventteihin, koska tiet olivat huonossa kunnossa. Lyöttäydytäänpä piirivalvoja William Smithin kyytiin eräälle kierroskonventtimatkalle nähdäksemme, millaista matkanteko todellisuudessa oli.

”Maaseudulla oli satanut kaatamalla, joten joet tulvivat. Olimme matkalla Kaminaan, missä oli tarkoitus pitää  kierroskonventti. Sinne oli yli 320 kilometriä. Rankkasateet muuttivat maantiet mutalammikoiksi, ja paikka paikoin tiet olivat kokonaan veden vallassa. Yhdestä laaksosta oli tullut järvi. Kaikkialle oli pysäköity henkilö- ja kuorma-autoja sekä hallituksen ajoneuvoja, koska ihmiset odottelivat vesien laskemista. Monet varautuivat kahden viikon viivytykseen.

Tiesin, että veljet odottivat kovasti konventtiohjelmaa. Jotkut olivat kävelleet päiväkausia päästäkseen konventtiin. Kysyin, pystyisikö laakson jotenkin kiertämään. Yllätyksekseni ihmiset kertoivat, että Jehovan todistajat olivat rakentaneet pienen sivutien, mutta koska maa oli hyvin pehmeää, he eivät antaneet kenenkään käyttää sitä, ennen kuin Kaminaan matkalla oleva piirivalvoja olisi mennyt siitä ohi.

Veljiä oli tullut kahdesta kylästä, ja he olivat ahertaneet toista vuorokautta puhkaistakseen uuden tienpätkän, joka kiertäisi kulkukelvottoman osuuden. Löysin pian veljet ja valmistauduin ajamaan maastoautolla heidän rakentamaansa tietä pitkin. Melkoinen ihmisjoukko oli kerääntynyt katsomaan, pääsisikö auto eteenpäin. Mikä pettymys olikaan, kun jeeppi vajosi pehmeään maahan aivan uuden tien alkumetreillä!

Veljet työnsivät, mutta auto ei hievahtanutkaan. He olivat puurtaneet kovasti, ja nyt pettymys paistoi heidän kasvoiltaan. Heidän päättäväisyytensä saada piirivalvoja konventtiin ei ollut kuitenkaan kadonnut minnekään. Katselijat tuumivat, että uudesta tiestä oli enemmän haittaa kuin hyötyä, ja palasivat omien kulkuneuvojensa luo. Veljet päättivät yrittää uudelleen. Tällä kertaa he purkivat maastoauton raskaan lastin: kirjallisuuden, äänilaitteet, generaattorin ja muut tavarat. Veljet kaivoivat ja työnsivät,  ja vinhasti pyörivät pyörät alkoivat vähä vähältä liikuttaa autoa eteenpäin.

Tunnin kuluttua ilohuudot ja valtakunnanlaulut juhlistivat sitä, että olimme onnistuneet ohittamaan tuon mutaisen paikan. Veljet olivat saaneet aikaan sellaista, mitä autoissaan istuvat ihmiset pitivät mahdottomana. Veljien ahkeran työn ansiosta konventista tuli loistava menestys. Jehova oli kansansa kanssa ja auttoi sitä tekemään hänen tahtonsa.”

Uuden poliittisen järjestelmän tuomia muutoksia

Ei ollut helppo tavoittaa ihmisiä, jotka olivat hajallaan tuhansien neliökilometrien alueella päiväntasaajan sademetsissä ja savanneilla. Lähetystyöntekijät saarnasivat suurehkoissa kaupungeissa, ja samaan aikaan erikoistienraivaajina palvelevat paikalliset veljet ja sisaret kävivät uusia maaseutualueita. Monien kylien asukkaat olivat kuitenkin lukutaidottomia, minkä vuoksi oli vaikea rakentaa vahvoja seurakuntia. Lisäksi maassa tapahtuvat poliittiset muutokset vaikuttaisivat pian veljien elämään.

Vuonna 1970 siirryttiin yksipuoluejärjestelmään. Puolueen nimi oli Vallankumouksen kansanliike (ranskaksi  Mouvement Populaire de la Révolution eli MPR). Se kannatti perinteisten arvojen palauttamista, ja tähän sisältyi kaupunkien nimeäminen uudelleen. Stanleyvillesta oli jo tullut Kisangani, ja Elisabethvillesta tuli Lubumbashi. Vuonna 1971 hallitus vaihtoi maan ja sen pääjoen nimen Kongosta Zaireksi. Rahayksikkö muutettiin frangista zaireksi. Hallitus vaati myös kansalaisia vaihtamaan nimensä: kristilliseltä kuulostavat nimet oli vaihdettava aidoiksi afrikkalaisiksi nimiksi. Solmiot kiellettiin, koska ne liitettiin eurooppalaisiin. Veljet tottelivat kunnioittavasti kaikkia näitä määräyksiä (Matt. 22:21).

Silloisen poliittisen ideologian mukaan jokainen Kongossa syntynyt oli automaattisesti MPR-puolueen aktiivijäsen. Ihmisillä piti olla puolueen jäsenkortti, jotta he pystyivät pitämään työpaikkansa, käymään koulua tai myymään torilla. Lisäksi heidän oletettiin käyttävän puolueen rintamerkkiä, varsinkin asioidessaan hallituksen virastoissa. Jehovan kansa eli vaikeita aikoja. Veljet menettivät työpaikkojaan, ja lapsia erotettiin kouluista.

Jotkut hallitusviranomaiset ymmärsivät kuitenkin Jehovan todistajien aseman. Sisäasiainministeri kysyi eräältä palveluksessaan olevalta veljeltä, miksi tällä ei ollut puolueen rintamerkkiä. Veli perusteli kantansa Raamatulla. Ministeri vastasi: ”Me tunnemme sinut emmekä aio aiheuttaa sinulle vaikeuksia, mutta nuorisoliikkeen kanssa joudut kyllä koville.”

Presidentti Mobutu kuuli runsaasti valituksia Jehovan todistajista, minkä jälkeen hänen kerrottiin sanoneen puolueensa jäsenille eräässä kokouksessa, että jos hän jolloinkin joutuisi vaikeuksiin, Jehovan todistajat eivät niitä aiheuttaisi. Hän muistutti siitä, kuka kavalsi Jeesuksen:  Juudas, yksi Jeesuksen opetuslapsista. Jos siis joku joskus kavaltaisi hänet, se olisi joku, joka söisi hänen kanssaan.

Beteliä tarpeen laajentaa

Brooklynin päätoimiston edustaja Nathan H. Knorr vieraili Kongossa tammikuussa 1971. Hänen vierailunsa aikana keskusteltiin muun muassa Betelin asuin- ja toimistotilojen laajentamisesta. Vuonna 1970 lähes 14000 julistajaa toimi 194 seurakunnan ja yli 200:n erillään olevan ryhmän yhteydessä. Koska kirjallisuuden kysyntä oli kasvanut Kongossa koko ajan, Betelin varasto oli käynyt liian pieneksi. Veli Knorrin ilmoitus laajennoksen rakentamisesta otettiin iloiten vastaan. Arkkitehti piirsi uuden, modernin kaksikerroksisen rakennuksen. Se oli kaksi kertaa suurempi kuin vanha rakennus, ja siihen tuli tilava toimisto, suuri varasto ja lisää asuinhuoneita.

Kesäkuussa 1971 piirustukset hyväksyttiin ja työt aloitettiin. Don Ward lähetettiin Dahomeysta (nyk. Benin) valvomaan rakentamista. Kinshasan 39 seurakunnasta tuli avuksi paljon vapaaehtoisia, ja yhdessä he saivat työt valmiiksi. Kaikki tämä kentällä ja Betelissä tapahtuva kasvu ärsytti kristikunnan uskontoja, kuten tulemme näkemään.

1970-luku – aika olla rohkea ja varovainen

Joulukuussa 1971 hallitus sääti lain ohjaillakseen niiden monien uusien uskontojen ja rukousryhmien toimintaa, joita oli muodostettu eri puolille maata. Tämän uuden lain mukaan oli vain kolme laillista uskontoa: roomalaiskatolinen kirkko, protestanttiset kirkot ja paikallinen uskonto, kimbanguistit. Vuonna 1972 tunnustettiin kolme muuta uskontoa: islam, kreikkalaiskatolisuus ja  juutalaisuus. Monet pienet uskonnot luokittelivat itsensä protestantteihin kuuluviksi.

Näin ollen vuosina 1971–80 työllä ei ollut laillista tunnustusta eli vallitsi eräänlaisen kiellon aika, mikä rajoitti jossain määrin Jumalan kansan työtä. Vaikka Jehovan todistajia ei tunnustettu virallisesti, lähetystyöntekijöitä ei käsketty karkottaa eikä Betelin toimintaa häiritty. Kanangan lähetyskoti suljettiin, mutta ei Bukavun, Kisanganin, Kolwezin eikä Lubumbashin lähetyskoteja. Veljet eivät enää pystyneet pitämään suuria piirikonventteja. Monilla paikkakunnilla he kokoontuivat kuitenkin valtakunnansaleissaan, ja pieniä kierroskonventteja järjestettiin suuremmissa tiloissa. Tilanne riippui paljolti paikallisviranomaisten asenteesta. Siellä, missä vastustus oli voimakasta, veljet saattoivat odottaa vainoa ja pidätyksiä. Satoja veljiä vangittiin. Siellä, missä viranomaiset olivat myötämielisiä, veljet pystyivät jatkamaan uskonnollista toimintaansa vapaasti.

Rajoituksista huolimatta todistajat saarnasivat edelleen rohkeasti. Erään kerran kolme veljeä ja yksi sisar menivät torille todistamaan. Kaksi miestä lähestyi tätä ryhmää ja pidätti yhden veljistä, kun tämä antoi kiinnostuneelle kirjan. He veivät hänet puolueen päämajaan ja jättivät hänet erääseen huoneeseen odottamaan puoluejohtajan saapumista. Kun puoluejohtaja tuli, hän huomasi veljen tarjoavan odotushuoneessa eräälle miehelle kirjaa Onko ihminen kehityksen vai luomisen tulos?

”Levitätkö propagandaasi täällä?” tiukkasi johtaja.

Veli vastasi: ”Jos joku kysyisi teiltä: ’Onko ihminen kehityksen vai luomisen tulos?’, mitä vastaisitte?”

Johtaja ei sanonut mitään. Hän kääntyi niiden miesten  puoleen, jotka olivat pidättäneet veljen, ja sanoi: ”Päästäkää hänet menemään. Hänen toimintansa ei ole lainvastaista.”

Veli palasi torille todistamaan. Myöhemmin puoluejohtaja sattui kulkemaan siitä ohi ja näki hänet. Johtaja osoitti veljeä ja sanoi seuralaisilleen: ”Siinä vasta on rohkea mies.”

Vuonna 1974 haaratoimistonvalvoja Ernest Heuse joutui lääkärien suosituksesta palaamaan Belgiaan. Ernestillä oli jonkin aikaa ollut emfyseema, ja toistuvat malariakohtaukset olivat heikentäneet hänen terveyttään. Veljet rakastivat Heusen perhettä; se oli tehnyt paljon Kongon työn hyväksi. Belgiassa perhe jatkoi innokasta Jehovan palvontaa. Ernest kuoli vuonna 1986 ja hänen vaimonsa  Hélène kahdeksan vuotta myöhemmin. Kinshasan haaratoimiston valvonta uskottiin Timothy A. Holmesille, joka oli palvellut lähetystyöntekijänä vuodesta 1966 lähtien.

Laillinen tunnustus jälleen vuonna 1980

Tasavallan presidentti allekirjoitti 30. huhtikuuta 1980 asetuksen, joka soi laillisen tunnustuksen Jehovan todistajien yhdistykselle. Totuus kiinnosti ihmisiä enemmän kuin koskaan: muistonvietossa oli läsnä 90226 henkeä ja kiinnostuneille johdettiin noin 35000:ta Raamatun kotitutkistelua. Julistajien ja tienraivaajien määrissä kirjattiin uudet huiput. Tarvittiin parempia tiloja, jotta kentän tarpeista voitaisiin huolehtia tehokkaammin. Veljet olivat sen vuoksi iloisia, kun hallintoelin antoi luvan ostaa maa-alueen, joka oli kaksi ja puoli kertaa suurempi kuin Kongon haaratoimiston silloinen tontti. Kaikki ei kuitenkaan sujunut vaikeuksitta.

Veljet eivät olleet voineet järjestää suuria piirikonventteja vuosiin. Nyt heillä oli vapaus tehdä niin. Vuonna  1980 pidettiin eri puolilla maata viisi ”Jumalan rakkauden” piirikonventtia. Joidenkin konventtivieraiden täytyi matkustaa pitkiä matkoja. Monet perheet kävelivät konventtiin yli 400 kilometriä. Kaksi erikoistienraivaajaa, jotka palvelivat hyvin syrjäisellä seudulla, pyöräili kahdessa viikossa yli 700 kilometriä halki upottavan hiekan ja sademetsien. Konventtiväkeä tuli myös Brazzavillen Kongosta, Burundista ja Ruandasta.

Seuraavina vuosina oli tarpeen järjestää piirikonventteja entistä useammissa paikoissa. Veljillä oli kyllä uskonnonvapaus, mutta taloudelliset paineet kasvoivat. Monet joutuivat kamppailemaan pelkästään pysyäkseen hengissä. Hinnat nousivat pilviin, mutta palkat eivät. Suurimmalla osalla veljistä ei ollut varaa tehdä pitkiä matkoja. Haaratoimisto järjesti siksi huomaavaisesti lisää konventteja sille suunnalle, missä suurin osa veljistä asui.

Kongon tiet voivat joskus olla varsinaisia esteratoja: kaatuneet puut, tuhoutuneet sillat, upottava hiekka ja mutakuopat ovat tuttuja näkyjä. Haaratoimiston edustajat ja heidän vaimonsa ovat aina ilmaisseet uhrautuvaisuutta palvellessaan konventeissa. Heidän uhrauksensa ovat kuitenkin pieniä verrattuna niiden uskollisten paikallisten veljien ja sisarten uhrauksiin, joiden täytyy usein kävellä päiväkausia ja nukkua taivasalla. Vielä nykyäänkin veljet kävelevät monesti 50–150 kilometriä päästäkseen piirikonventteihin.

Uusia lähetyskoteja avataan

Vuonna 1980 saadun laillisen tunnustuksen myötä avautui uusille lähetystyöntekijöille mahdollisuus päästä maahan. Vuonna 1981 Gomaan (Kivun maakuntaan) avattiin uusi lähetyskoti. Seuraavien kahden vuoden kuluessa perustettiin lähetyskoteja Likasiin (Katangaan),  Mbuji-Mayiin (Kasaihin), Kikwitiin (Bandunduun) ja Matadin satamakaupunkiin (Bas-Kongoon). Suljetut lähetyskodit otettiin uudelleen käyttöön. Vuonna 1986 avattiin viimein Isiron lähetyskoti (Orientalen maakuntaan), jolloin maassa oli kaikkiaan 11 lähetyskotia. Ne toimivat myös kirjallisuusvarastoina. Lähetystyöntekijät olivat linkkinä haaratoimiston ja kentän välillä. Paikalliset veljet ja sisaret olivat kiitollisia heiltä saamastaan rohkaisusta ja valmennuksesta. Palvelusvuoden 1981 päätteeksi saavutettiin uusi julistajahuippu: 25753. Kasvumahdollisuudet näyttivät todella lupaavilta.

Ei Kimbilikitin pelkoa

Kimbilikiti on heimohengen nimi. Tuota henkeä palvoo Itä-Kongon keskiosan tiheissä metsissä asuva rega-heimo. Heimon jäsenet ovat pääasiassa metsästäjiä, maanviljelijöitä ja kalastajia, ja heidän elämäänsä hallitsevat Kimbilikitiin liittyvät uskonnolliset käsitykset. Salaperäisyys verhoaa tätä kulttia, ja sen papeilla on suuri valta niihin, jotka pelkäävät tuota henkeä.

Tällä alueella asuvat Jehovan todistajat eivät pelkää Kimbilikitiä, koska he tietävät, että Jehova on ainoa tosi Jumala. He ovat ainoita, jotka eivät taivu Kimbilikitin  pappien vaatimuksiin, esimerkiksi uhraamaan vuohia ja kananpoikia pappien syötäväksi.

Vuonna 1978 kultin jäsenet alkoivat avoimesti vainota Jehovan todistajia. He polttivat lukuisia valtakunnansaleja, ajoivat veljiä pois kotoa ja takavarikoivat heidän omaisuutensa. Kultti turvautui myös noituuteen ja loitsuihin yrittäessään turhaan vahingoittaa veljiä. Elokuussa 1983 kultin jäsenet tekivät karmivan teon: he murhasivat raa’asti kahdeksan veljeä Pangin kylän lähistöllä.

Tämä kauhistava tapaus oli sokki seurakunnalle, varsinkin niille, jotka menettivät rakkaan aviomiehen tai  isän. Haaratoimisto ja paikalliset veljet järjestivät nopeasti uhrien perheille sekä hengellistä että aineellista apua.

Sillä välin murhaajat tunsivat olevansa turvassa tällä syrjäisellä metsäseudulla. Lopulta syylliset otettiin kuitenkin kiinni. Oikeudenkäynti pidettiin Kindun aluetuomioistuimessa. Vastaajat väittivät, että Kimbilikiti-henki oli yllyttänyt heitä murhaamaan. Virallinen syyttäjä osoitti kuitenkin, ketä voitiin todellisuudessa syyttää. Hän sanoi: ”Eräät – – [rega-heimon] jäsenet, jotka menneisyydessä osallistuivat kimbilikitin salamenoihin ja tuntevat sen salaisuudet, ovat nyt liittyneet Jehovan todistajiin. He ovat paljastaneet salaisuudet, varsinkin sen, ettei Kimbilikitiksi kutsuttua henkeä ole olemassa. Samalla he ovat paljastaneet sen, että on valhetta väittää hengen vaativan lahjoja. Jehovan todistajien mukaan kaikki tämä on seremonioita ohjaavien vanhojen miesten ylläpitämää suurta petosta.”

Vastaajat – ei Kimbilikiti-henki – todettiin syyllisiksi. Kun päätöksestä valitettiin Bukavun ylempään oikeusasteeseen, se vahvisti murhaajien kuolemanrangaistuksen. Viralliset syyttäjät varoittivat, että jos Kimbilikitin palvojat tulevaisuudessa hyökkäisivät Jehovan todistajien kimppuun, seuraukset olisivat ikävät. b

Tämän jälkeen on kyllä ollut vielä joitakin välikohtauksia, mutta kultin jäsenet tajuavat nyt, etteivät he voi kätkeä tällaisia asioita metsän suojiin eivätkä luottaa olemattoman Kimbilikitin suojelevan heitä. Jehovan todistajat auttavat edelleen uskollisesti ihmisiä pääsemään eroon tästä kultista. Jehova on rakkaudellisesti siunannut näitä ponnisteluja. Tämän alueen seurakunnissa palvelee nyt yli 300 innokasta julistajaa. He rakastavat Jehovaa eivätkä pelkää Kimbilikitiä.

 Työ kielletään

Vuonna 1985 Valtakunnan työ kukoisti Kongossa. Uutta Beteliä oli alettu rakentaa tontille, joka oli hankittu vuonna 1980. Auttamassa oli noin 60 ulkomailta tullutta vapaaehtoista. Palvelusvuoden päättyessä kentällä oli lähes 35000 julistajaa ja ennätysmäärä tienraivaajia. Eri puolilla maata saarnasi innokkaasti 60 lähetystyöntekijää. Matkavalvojat valmensivat seurakuntien vanhimpia ja tienraivaajia. Tilanne näytti otolliselta suurta kasvua silmällä pitäen.

Kaikki eivät kuitenkaan katsoneet suopein silmin Jumalan kansan hengellistä ja aineellista hyvinvointia. Papit häiritsivät veljien toimintaa poliitikkojen välityksellä. Presidentti Mobutu allekirjoittikin 12. maaliskuuta 1986 Jehovan todistajien työtä koskevan kiellon. Seuraavana päivänä kielto ilmoitettiin yleisradiossa. Kuuluttaja sanoi: ”Nyt emme enää ikinä kuule puhuttavan Jehovan todistajista [Kongossa].” Miten väärässä hän olikaan!

 Neljä lähetystyöntekijää kutsuttiin piirityöstä haaratoimistoon, ja heidän tilalleen piirivalvojiksi määrättiin paikallisia veljiä. Koska lähetystyöntekijät eivät enää voineet saarnata avoimesti, he olivat ikään kuin kotiarestissa. Paikalliset veljet toimivat erittäin varovaisesti julistustyössä (Matt. 10:16). Valitettavasti monet kiinnostuneet pelästyivät ja lakkasivat tutkimasta. Valtakunnansaleja suljettiin ja jopa hajotettiin. Puolue otti joitakin saleja haltuunsa. Veljien täytyi kokoontua pienissä ryhmissä. Heitä tultiin pidättämään kotoa keskellä yötä ja heidän omaisuuttaan ryöstettiin.

Équateurin maakunnassa monia veljiä hakattiin ja heitettiin vankilaan. Erästä erikoistienraivaajaa piestiin ankarasti ja pidettiin vankilassa kolme kuukautta. Kaikki tämä johtui tuosta radiotiedotuksesta. Tässä vaiheessa ei ollut kuitenkaan vielä säädetty lakia, jonka nojalla kielto olisi astunut voimaan. Pian sen jälkeen kun kiellosta oli ilmoitettu, veljet esittivät vetoomuksen mutta eivät saaneet siihen vastausta. Kesäkuussa 1986 presidentti piti julkisen puheen, jossa hän arvosteli todistajia ja sanoi heidän olevan epäisänmaallisia ja halveksivan valtaa.

Miten nopeasti tilanne olikaan muuttunut! Aikoinaan kunnioitusta nauttineita ihmisiä ei enää kunnioitettukaan. Uuden haaratoimiston rakennustyöt pysähtyivät, ja hiljaisuus lankesi työmaalle, joka oli ollut täynnä iloista hyörinää. Kaikkien ulkomailta tulleiden vapaaehtoisten täytyi lähteä maasta, ja rakennuskoneet myytiin.  Parikymmentä paikallista veljeä jäi vartioimaan aluetta.

Sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta tuli 26. kesäkuuta 1986 turvallisuuspäälliköltä kirje, jossa kaikkien lähetystyöntekijöiden käskettiin poistua maasta. Tämä kielto oli aivan erilainen kuin vuoden 1972 kielto, jonka aikana lähetystyöntekijät olivat voineet jäädä maahan. Oli sydäntä riipaisevaa nähdä Betelin lähetysosasto pullollaan lähetystyöntekijöiden henkilökohtaisia tavaroita heidän tehdessään lähtöä. Heinäkuun aikana 23 lähetystyöntekijää muutti muualle. Ulkomailla lomalla olevat eivät enää palanneet. Kongossa alkoi taas puhdistuskausi.

Uudelleen järjestäytyminen maanalaista toimintaa varten

Vastustajat olivat väärässä, jos he luulivat masentavansa tai tuhoavansa Jehovan kansan. He eivät olleet selvillä  Jehovan pyhän hengen voimasta eivätkä Jumalan kansan päättäväisyydestä. Pieni, kokeneiden lähetystyöntekijöiden ydinjoukko onnistui jäämään maahan. Haaratoimiston henkilökunta valvoi edelleen Valtakunnan saarnaamista useista kodeista käsin. Veljet pitivät tienraivaajien palveluskoulun yksityiskodeissa eri puolilla maata.

Hengellisestä ravinnosta ei ollut puutetta. Veljet jatkoivat raamatullisten julkaisujen painamista ja levittämistä. Haaratoimisto lähetti seurakuntiin piiri- ja kierroskonventtiohjelmien jäsennykset, joiden aineisto käytiin läpi puheina. Vieraillessaan seurakunnissa kierrosvalvojat soittivat konventtinäytelmä-äänitteitä, jotka oli tehty paikallisilla kielillä. Näin toimittiin joka vuosi vuodesta 1986 lähtien aina kiellon poistamiseen saakka. Vaikka kaikki tämä vaati paljon työtä, veljet hyötyivät suuresti.

Vanhimmat ottivat sillä välin yhteyttä hallitusviranomaisiin selvittääkseen poliittista puolueettomuuttamme ja sitä, ettei puolueettomuus tarkoita samaa kuin kumouksellisuus. Tällä tavalla Jehovan nimi ja tarkoitus tulivat tunnetuiksi kaikille, maan korkeimmat viranomaiset mukaan lukien. Jehovan palvelijat erottuivat ainutlaatuisena kansana: he olivat ehdottoman puolueettomia mutta silti rauhaa rakastavia, eivät kumouksellisia.

Valtakunnan julistajien määrä vähenee ja sitten kasvaa

Vuoden 1987 palvelusraportti osoitti julistajamäärän vähentyneen kuusi prosenttia. Jotkut olivat peloissaan eivätkä uskaltaneet ilmaista kuuluvansa kiellettyyn järjestöön. Monilla alueilla puhkesi raaka vaino.

Joskus vastustus tuotti kuitenkin yllättäviä tuloksia. Esimerkiksi erään paikkakunnan päällikkö järjesti erikoiskokouksen voidakseen parjata Jehovan todistajia. Päällikkö  näytti julkaisua Kirjani Raamatun kertomuksista ja käski asukkaiden ottaa kiinni jokaisen, joka levittää sitä. Ihmiset vastasivat, että he tutustuisivat mielellään kirjaan voidakseen tunnistaa sen. Päällikkö suostui tähän, ja ihmiset pitivät näkemästään. Myöhemmin jotkut pyysivät kirjoja eräältä toisessa kylässä asuvalta erikoistienraivaajalta. Hän muistelee: ”Aloitin kymmenen raamatuntutkistelua. En ollut koskaan saarnannut päällikön kylässä. Ellei hän olisi parjannut meitä, nämä ihmiset eivät ehkä olisi saaneet tilaisuutta oppia totuutta.”

Veljet sopeutuivat uusiin oloihin. Vaikka heidän toimintaansa rajoitettiin monin tavoin, he eivät olleet ”liikuntakyvyttömiksi ahdistettuja” (2. Kor. 4:8). Palvelusvuoden 1988 päättyessä julistajamäärä oli kasvanut seitsemän prosenttia. Noin 60000 raamatuntutkistelua oli käynnissä. Betelin palvelusosastolla työskentelevät veljet kävivät suurissa kaupungeissa rohkaisemassa veljiä ja tapaamassa paikallisia vanhimpia ja matkavalvojia. Sillä välin haaratoimisto valvoi edelleen työtä naapurimaissa Brazzavillen Kongossa, missä työ oli myös kielletty, ja Burundissa.

Erään kolwezilaisen koulun rehtorina työskentelevä veli kieltäytyi vannomasta poliittista valaa. Tämän vuoksi hänet pahoinpideltiin ja kuljetettiin sitten Lubumbashiin, missä hänen vastustajansa luulivat hänen kuolevan. Veli selitti tyynesti, miksi hän oli puolueeton. Hänet vapautettiin ja toimitettiin takaisin Kolweziin. Pahoinpitelijät joutuivat pyytämään häneltä anteeksi. Hän sai taas jatkaa opettajantoimessaan, ja hänet nimitettiin jopa tarkastajaksi.

Lokakuussa 1988 paikalliset päälliköt ottivat haltuunsa Kinshasan Betelin rakennustyömaan ja takavarikoivat tonneittain raamatullista kirjallisuutta. Sotilaat varastivat säännöllisesti pahvilaatikoittain kirjoja ja Raamattuja, jotka  myytiin sitten toreilla. Ihmiset ostivat niitä, ja näin veljille avautui oivallisia tilaisuuksia aloittaa raamatuntutkisteluja. c

Vuonna 1989 Valtakunnan julistajia oli kiellosta huolimatta 40707. Jehovan todistajien uskonnolliset viholliset olivat raivoissaan. Silloinen oikeusministeri, joka oli tunnettu katolisen kirkon kannattaja, lähetti kaikille Kongon virallisille syyttäjille kirjeen, jossa hän ilmaisi olevansa kauhuissaan Jehovan kansan toiminnan jatkumisesta. Hän kannusti asettamaan Jehovan todistajat syytteeseen ja sulkemaan valtakunnansalit. Myöhemmin uskonnollisille johtajille pitämässään puheessa hän kuvaili Jehovan todistajia ”varsinaisiksi demoneiksi”. Tämä nostatti jonkin verran vainoa Bandundun maakunnassa, josta ministeri oli kotoisin.

Lapsia passitetaan vankilaan

Näihin aikoihin Jehovan todistajien lapsia pidätettiin kouluissa siksi, että he kieltäytyivät osallistumasta poliittisiin seremonioihin. Myös eräs kahden pojan isä pidätettiin ja heitettiin vankilaan poikiensa kanssa. Vanginvartijoita kiellettiin antamasta heille ruokaa. Muuan vartija kyseli ihmeissään: ”Tässä vankilassa on murhaajia ja varkaita, ja heille annetaan ruokaa. Miksi tämä mies ja hänen kaksi poikaansa jätettäisiin ilman syötävää?” Vartija ei saanut kysymykseensä mitään järkevää vastausta, joten hän antoi heille ruokaa. Pojat viettivät vankilassa 11 päivää ja heidän erikoistienraivaajaisänsä seitsemän päivää. Tämä koetus ei suinkaan lannistanut heitä.

 Muuan mies, joka ei ollut Jehovan todistaja, pidätettiin Kikwitissä sen jälkeen kun hänen todistajavaimonsa ja heidän kaksi tytärtään oli viety vankilaan. Kun viranomaiset saivat selville, ettei mies ollut samaa mieltä uskonasioista kuin hänen vaimonsa, he käskivät hänen poistua vankilasta. Mies kieltäytyi lähtemästä minnekään vaimonsa ja lastensa luota. Kun hänet ja hänen perheensä vihdoin vapautettiin, hän alkoi tutkia Raamattua ja kävi kasteella. Hän palvelee nykyään seurakunnan vanhimpana.

Maassa kuohuu

Syyskuussa 1991 Kinshasassa tehtiin sotilasvallankaappaus, minkä jälkeen ryöstely riistäytyi käsistä. Tämä johti ankaraan elintarvike- ja polttoainepulaan sekä joukkotyöttömyyteen ja inflaatiokierteeseen. Jehovan todistajien Etelä-Afrikan- ja Ranskan-haaratoimistot lähettivät avustustarvikkeita.

Samalla kun Kongon haaratoimisto kamppaili omien ongelmiensa kanssa, se huolehti myös pakolaisista, jotka olivat tulleet naapurimaista Angolasta ja Sudanista. Zekaria Belemo, joka palveli tuolloin matkavalvojana, vieraili sudanilaisten pakolaisveljien luona Koillis-Kongossa. Hän puhui yleisölle puutteellisella englannillaan, ja puhe tulkattiin arabiaksi. Zekaria ei ollut varma, ymmärsivätkö veljet siitä paljoakaan. Viitisen vuotta myöhemmin kaksi Betelissä vierailevaa nuorta miestä tuli kysymään häneltä: ”Muistatko meitä? Olimme kuuntelemassa puhettasi pakolaisleirillä. Aloimme kannustuksesi mukaisesti tutkia Raamattua.” Myöhemmin nämä nuorukaiset vihkivät elämänsä Jehovalle.

Myös etniset riidat aiheuttivat jatkuvasti ongelmia maassa. Monia kasailaisia oli muuttanut etelään Katangaan.  Vuosina 1992 ja 1993 Katangan asukkaat ajoivat heidät pois maakunnastaan. Useimpien kasailaisten täytyi jättää työpaikkansa, omaisuutensa ja kotinsa. He pakenivat henkensä edestä leireille tai muualle, minne he saattoivat kerääntyä yhteen turvallisuussyistä. Yli 100000 palasi Kasaihin. Heidän joukossaan oli noin 4000 Jehovan todistajaa. Vaikka lähiympäristön veljet olivat itsekin köyhiä ja ruokaa oli niukasti, he tekivät kaikkensa auttaakseen pakolaisia. Eräs seurakunta, joka sijaitsi Katangasta pohjoiseen kulkevan päätien varrella, lähetti jokaisen kuorma-auton saapuessa veljiä ottamaan selvää, oliko kyydissä keitään todistajia. Jos heitä löytyi, heistä pidettiin huolta.

Etelä-Afrikan haaratoimisto lähetti useita autokuormia ruokaa ja lääkkeitä jaettavaksi leireillä odotteleville pakolaisveljille. Tämä pelasti monen hengen. Myös hallintoelin kehotti Kinshasan veljiä ostamaan elintarvikkeita, lääkkeitä, kuokkia ja lapioita, jotta perheet pystyisivät asettumaan uudelleen Kasaihin ja viljelemään peltojaan.

 Muutoksen tuulet puhaltavat

Presidentti piti 24. huhtikuuta 1990 puheen ja lehdistötilaisuuden, jotka osoittivat, että viranomaisten suhtautuminen Jehovan todistajiin oli muuttunut merkittävästi. Sekä koti- että ulkomaisille toimittajille tarkoitetussa lehdistökonferenssissa presidentti vakuutti hallituksen puolustavan kaikkia perusvapauksia, paino- ja uskonnonvapaus mukaan luettuina. Tämä soi veljille mahdollisuuden saarnata ja kokoontua entistä avoimemmin. Vangitut todistajat vapautettiin.

Muistatko radiokuuluttajan, joka ilmoitti itsevarmasti vuonna 1986, että Kongossa ei enää ikinä kuultaisi puhuttavankaan Jehovan todistajista? Hänen ennustuksensa ei osunut oikeaan. Kun kielto astui voimaan vuonna 1986, Kongossa oli 34207 julistajaa. Palvelusvuoden 1990 päättyessä maassa oli 50677 julistajaa, ja muistonvietossa oli läsnä 156590 henkeä. Afrikkalaisen maissisäkin jyviä oli nyt entistä enemmän vastustuksesta, panettelusta, vainosta sekä uskonnollisten ja poliittisten johtajien vihamielisyydestä huolimatta. Kun presidentti Mobutun hallitus syöstiin vallasta vuonna 1997, tuon radiokuuluttajan, ei Jehovan todistajien, täytyi paeta maasta.

Vapauden aika koittaa jälleen

Presidentin vuonna 1986 antaman asetuksen nojalla Jehovan todistajien kaikki toiminta kiellettiin ja heidän sikäläinen laillinen yhdistyksensä lakkautettiin. Mutta 8. tammikuuta 1993 Zairen (Kongon) korkein oikeus julisti päätöksensä oikeusjutussa Jehovan todistajat vastaan Zairen tasavalta. Oikeus päätti, että presidentin asetus oli epäoikeudenmukainen, ja kumosi sen. Veljet olivat riemuissaan.

Korkeimman oikeuden päätöksestä nousi melkoinen  häly, koska tuomioistuin oli tehnyt ratkaisunsa uuden väliaikaisen perustuslain nojalla, mikä ei ollenkaan miellyttänyt presidenttiä ja hänen tukijoitaan. Jotkut pitivät päätöstä ennakkotapauksena. Jehovan todistajat olivat tahtomattaan joutuneet keskelle kiistelyä, mutta miten mahtava todistus tästä koituikaan Jehovan nimen kunniaksi! Tätä historiallista tapausta kommentoitiin lukuisissa sanomalehtiartikkeleissa. Oikeusministeriö ilmoitti sitten maakuntien kuvernööreille, että Jehovan todistajilla oli jälleen laillinen oikeus jatkaa uskonnollista toimintaansa. Mikä upea voitto Jehovan kansalle ja tosi palvonnalle!

Kuljetusvaikeuksia Kongossa

Kongo on hyvin suuri maa, mutta Bas-Kongon pientä rannikkokaistaletta lukuun ottamatta sillä ei ole meriyhteyksiä. Useimmat suuret lähetykset saapuvat Matadin  satamaan. Matadin ja noin 300 kilometrin päässä sijaitsevan pääkaupungin välissä kulkee yksiraiteinen rautatie ja yksi päällystetty maantie.

Euroopan haaratoimistot lähettivät Kongon toimistoon nelivetoisia kuorma-autoja, jotka ovat olleet erittäin käyttökelpoisia tavarantoimituksissa ja rakennushankkeissa. Vuodesta 1999 lähtien Betelin varasto on sijainnut Matadissa. Tämä on ollut suureksi avuksi, koska kirjallisuuslasti voidaan purkaa suoraan laivoista ja säilyttää varastossa, kunnes haaratoimiston kuorma-auto tulee noutamaan sen Kinshasaan.

Vielä 1980-luvulla Kinshasasta pystyi matkustamaan suoraan halki maan Lubumbashiin ja matkan varrella saattoi pysähtyä Kanangan ja Mbuji-Mayin lähetyskotien varastoissa. Lentokoneella Kinshasasta pääsi Lubumbashiin parissa tunnissa, mutta täydessä lastissa olevalta kuorma-autolta matkaan meni kaksi viikkoa. Vuosien mittaan tiet heikkenivät kuitenkin kulkukelvottomiksi. Vaikka maassa on tuhansia kilometrejä purjehduskelpoisia jokia, Kinshasasta sisämaahan liikennöivät laivat eivät ole luotettavia.  Näiden hankaluuksien lisäksi joillakin alueilla jatkuvat poliittiset levottomuudet rajoittavat entisestään Betelin ajoneuvojen toimintasädettä Kinshasan ympäristössä. Kirjallisuuden lähettäminen haaratoimistosta kaukaisiin paikkoihin onnistuu parhaiten lentorahtina.

Muut haaratoimistot ovat olleet yhteistyössä kirjallisuuden toimittamisessa veljille. Kamerunin haaratoimistosta kuljetetaan julkaisuja kuorma-autoilla Keski-Afrikan tasavallan läpi Pohjois-Kongoon. Ruandan ja Kenian haaratoimistot auttavat huolehtimaan maan itäosista. Jotkut etelässä sijaitsevat seurakunnat saavat kirjallisuutensa Etelä-Afrikasta ja Sambiasta.

Palvelijoiden valmennuskoulu hyödyttää kenttää

Vuonna 1995 järjestettiin ensimmäinen palvelijoiden valmennuskoulun kurssi Kinshasassa. Vuoden 2003 huhtikuuhun mennessä yli 400 veljeä oli saanut valmennusta 16 kurssilla. Viidestä oppilaasta on tullut piirivalvojia, yli 60 palvelee kierrostyössä ja 50 on määrätty erikoistienraivaajiksi. Näiden veljien toiminta on todella voimistanut saarnaamisintoa.

Kaikkien ei ole ollut helppo tulla kouluun. Kun Georges Mutombo sai kutsukirjeen, hän asui hallituksenvastaisten joukkojen valvomalla alueella. Hänen täytyi ajaa pyörällä 400 kilometriä Kaminaan, mistä lähti lento koulukaupunkiin Kinshasaan. Matkan aikana kolmena päivänä satoi ja hän ohitti 16 armeijan tarkastusasemaa. Hän joutui ajamaan myös erään hyvin rikollisen seudun halki. Kerran häntä jahtasivat maantierosvot, jotka hekin liikkuivat polkupyörillä. Takaa-ajo päättyi, kun häntä seuranneen joukkion päällikön pyörästä puhkesi rengas. Ilmeisesti maantierosvot tunnistivat Georgesin todistajaksi ulkonäön perusteella. He huusivat, etteivät enää ajaisi  häntä takaa, koska he saattoivat havaita, että hänen Jumalansa Jehova oli hänen kanssaan.

Tiloja teokraattista kasvua varten

Vuodesta 1965 lähtien haaratoimisto oli sijainnut Avenue des Elephants 764:ssä Limetessä Kinshasassa. Vuonna 1991 ostettiin tontti kaupungin teollisuusalueelta. Tontilla oli kolme suurta rakennusta, joissa oli aiemmin ollut kangasalan yritys ja sittemmin korjaamoja. Veljet kunnostivat nuo rakennukset, jotta haaratoimiston toiminta voitiin keskittää yhteen paikkaan. Vaikka poliittinen epävakaus viivytti hanketta, uusien haaratoimistotilojen rakentaminen  aloitettiin vuonna 1993 kansainväliseen palvelijaryhmään kuuluvien saapuessa maahan. Huhtikuussa 1996 haaratoimiston henkilökunta muutti Avenue des Elephantsilta uusiin tiloihin. Eräs Betelin vanhin sanoi muuton jälkeen: ”Koko perheen näkeminen jälleen yhdessä tuo mieleen kymmenen vuoden takaisen ajan, jolloin työmme kiellettiin. Olemme hyvin kiitollisia Jehova Jumalalle ja hänen näkyvälle järjestölleen näistä kauniista rakennuksista.” Lokakuussa 1996 saatiin uusi 100000 julistajan huippu. Veljet olivat innoissaan kasvunäkymistä.

Lähetystyöntekijöitä tulee apuun

1990-luvulla maahan pääsi jälleen lähetystyöntekijöitä niiden seitsemän lisäksi, jotka olivat onnistuneet jäämään sinne kiellon ajaksi. Sébastien Johnson ja hänen vaimonsa Gisela siirrettiin Senegalista Kongoon heinäkuussa 1995. Lisää lähetystyöntekijöitä oli tulossa. Jotkut saapuivat Yhdysvalloista käytyään Gilead-koulun, toiset taas Belgiasta, Britanniasta ja Ranskasta. Maaliskuussa 1998 Christian ja Juliette Belotti tulivat Ranskan Guayanasta. Peter Wilhjelm ja hänen vaimonsa Anna-Lise saivat siirron Senegalista tammikuussa 1999. Myöhemmin Kongoon tuli vielä lisää lähetystyöntekijöitä Kamerunista, Malista ja Senegalista.

Joulukuussa 1999 eräälle Kinshasan asuinalueelle perustettiin uusi lähetyskoti, jossa asuu 12 lähetystyöntekijää.  Lubumbashin lähetyskoti on ollut käytössä keskeytyksettä vuodesta 1965 lähtien. Vuonna 2003 sinne avattiin toinen lähetyskoti, jossa palvelee tällä hetkellä neljä avioparia. Gomaan, maan itäosaan, perustettiin uusi lähetyskoti toukokuussa 2002, ja sinne on määrätty kaksi pariskuntaa. Lähetystyöntekijät saavat jatkuvasti hyvää aikaan tällä laajalla, tuottoisalla alueella.

Kristillinen puolueettomuus sodan aikana

Suurin osa lähetystyöntekijöistä saapui Kongoon, kun maassa elettiin rajujen muutosten aikaa. Lokakuussa 1996 maan itäosassa syttyi sota, joka levisi nopeasti muille alueille. Sodan tarkoitus oli syöstä presidentti Mobutu vallasta. 17. toukokuuta 1997 Laurent-Désiré Kabilan joukot marssivat Kinshasaan, ja hänestä tuli presidentti.

Samalla kun televisionkatselijat ympäri maailman näkivät kauhistuttavia kuvia nälän ja sairauksien heikentämistä pakolaisista, Jehovan kansa jatkoi Raamatun toivon ja lohdun sanoman julistamista. Ikävä kyllä sodan aikana kuoli tuhansia ihmisiä, heidän joukossaan noin 50 todistajaa. Monet menehtyivät koleraan ja muihin sodan vanavedessä kulkeviin sairauksiin.

Sodan takia monilla ihmisillä ei ole henkilöllisyystodistusta. Tämä hankaloittaa saarnamatkoille osallistuvien veljien elämää. Teiden varsilla on lukuisia armeijan tarkastusasemia. Erään seurakunnan julistajilla ei ollut henkilökortteja, joten eräs vanhin ehdotti veljille, että he näyttäisivät sen sijaan Hoitotahto-korttinsa, minkä he tekivätkin. Eräällä tarkastusasemalla sotilaat sanoivat heille: ”Emme me tätä halua nähdä. Näyttäkää virallinen henkilöllisyystodistuksenne!”

Veljet vastasivat: ”Tästä kortista meidät tunnistaa Jehovan todistajiksi.” Sotilaat antoivat heidän jatkaa matkaa.

 Hallituksen joukoissa taistelevat ulkomaiset palkkasoturit vangitsivat Kisanganissa neljä nuorta veljeä. Heitä syytettiin virheellisesti tietojen luovuttamisesta viholliselle. Palkkasoturit valitsivat joka aamu kymmenen vankia, kuljettivat heidät viidakkoon ja tappoivat. Eräänä aamuna he valitsivat kahdeksan muun vangin ohella kaksi noista neljästä veljestä. Sitten lähdettiin liikkeelle. Matkalla kuorma-auto pysähtyi, koska tiellä oli ruumis. Palkkasoturit käskivät kahta mukana olevaa veljeä hautaamaan sen. Työn tehtyään veljet odottelivat autoa, joka oli jatkanut matkaansa ilman heitä. Vaikka heillä oli tilaisuus paeta, he eivät lähteneet minnekään, koska eivät halunneet vaarantaa niiden kahden toverinsa henkeä, jotka olivat jääneet vankilaan. Kuorma-auto tuli takaisin ilman niitä kahdeksaa vankia, jotka oli ammuttu. Perillä vankilassa kaikki olivat hämmästyneitä nähdessään veljien palaavan elävinä. Vähän tämän jälkeen vankilan portti räjäytettiin auki, kun oppositiojoukot valtasivat kaupungin. Palkkasoturit pakenivat, ja veljet vapautettiin.

 Euroopan haaratoimistot auttavat ahdingossa

Suuressa osassa Kongoa on sodittu vuodesta 1996 lähtien, ja lukemattomat ihmiset ovat joutuneet pakenemaan sodan jaloista. Tuhansia kongolaisveljiä meni Tansanian ja Sambian pakolaisleireille. Kun kapinalliset ottivat valvontaansa uusia alueita, haaratoimiston oli entistä vaikeampi pitää yhteyttä miehitetyillä alueilla asuviin veljiin ja huolehtia heistä. Suurissa kaupungeissa perustettiin avustuskomiteoita, jotka jakoivat aineellista apua. Betel-perhe työskenteli alttiisti ja uhrautuvaisesti yömyöhään saakka auttaessaan avustustarvikkeiden jakelussa. Belgian, Ranskan ja Sveitsin Jehovan todistajat kuljettivat Kongoon lentoteitse tonneittain elintarvikkeita, lääkkeitä, vaatteita sekä 18500 kenkäparia ja 1000 huopaa. Avustustyö jatkuu. Monia kärsimyksiä lievitetään. Apua saavat niin Jehovan todistajat kuin muutkin.

 Kinshasalaisessa sanomalehdessä julkaistiin lokakuussa 1998 artikkeli, jossa sanottiin: ”Eri Euroopan maiden Jehovan todistajien kristilliset seurakunnat kokosivat yhdessä yli 400 tonnia avustustarvikkeita Kinshasan Kongoon ja Brazzavillen Kongoon. Englantilaisten,  ranskalaisten ja sveitsiläisten vapaaehtoisten yhteisponnistuksin Oostendesta Belgiasta on jo lähetetty lentorahtina Kinshasaan 37 tonnia riisiä, maitojauhetta, papuja ja vitamiinikeksejä, jotka ovat saapuneet Jehovan todistajien täkäläiseen keskukseen Kinshasaan. Toinen lentokone – – tulee – – mukanaan 38 tonnia elintarvikkeita.

On huomionarvoista, että Jehovan todistajat ovat auttaneet Itä-Afrikan pakolaisia aina Ruandan kansanmurhasta lähtien. – – Jehovan todistajien tiedottaja selitti, että nämä vapaaehtoiset lahjoitukset, joihin sisältyi yli 200 tonnia ruokaa ja lääkkeitä, olivat avuksi koleraepidemian  vastaisessa taistelussa. Ranskalaiset ja belgialaiset Jehovan todistajat muodostivat tuolloin useita ryhmiä, jotka auttoivat leireillä olevia pakolaisia. Hän mainitsi myös avustukset, joita Jehovan todistajat ovat antaneet Itä-Euroopan ja Bosnian puutteenalaisille.”

Sota ei estä hengellistä edistymistä

Syyskuussa 1998 kapinalliset hyökkäsivät Kinshasan esikaupunkiin Ndjiliin. Sekasorron keskellä veljien ryhmä etsi turvaa talosta, jossa kierrosvalvoja oli majoitettuna. Kierrosvalvoja esitti rukouksen heidän puolestaan ja luki sitten Jesajan 28:16:n, jossa sanotaan: ”Kukaan, joka uskoo, ei joudu pakokauhun valtaan.” Hän kehotti kaikkia pysymään tyyninä ja luottamaan Jehovan ohjaukseen.

Jotkut ehdottivat, että Ndjilistä poistuttaisiin siltaa  pitkin, toiset taas ehdottivat radan suuntaista tietä. Lopulta veljet päättivät jäädä paikoilleen. Kolmen päivän kuluttua hallituksen joukot saivat alueen uudelleen hallintaansa. Veljet saivat kuulla, että jos he olisivat lähteneet kulkemaan kumpaa tahansa ehdotetuista reiteistä, he olisivat jääneet saarroksiin.

 Eräs veli, joka kuului Museka Kipuzin seurakuntaan Katangassa, oli myymässä sotilaille kalaa. Heidän keskusteltuaan jonkin aikaa muuan sotilas syytti veljeä vastapuolen vakoojaksi. Hänet sidottiin, piestiin pahanpäiväisesti ja vietiin sitten alueen esikuntaan. Hän saapui perille yöllä. Sotilaat käskivät veljen tanssia heille. Veli vastasi: ”Mitä iloa teille olisi tanssimisestani nyt kun on pimeää?”

”No, laula sitten”, he sanoivat. Veli kajautti koko sydämestään laulun ”Heitä huolesi Jehovalle”. Sanat koskettivat sotilaita, ja he pyysivät häntä laulamaan saman laulun uudelleen. Veli lauloi sen toisen kerran. Sitten yksi sotilas pyysi häntä laulamaan jotain muuta. Tällä kertaa veli esitti laulun ”Me kiitämme sinua, Jehova” äidinkielellään kilubaksi. Hänen lopetettuaan vangitsijat irrottivat hänet köysistä. Seuraavana aamuna sotilaat veivät veljen takaisin kaupunkiin ja suorittivat joitakin tiedusteluja hänen naapuristossaan varmistuakseen siitä, ettei hän ollut vakooja. Ennen lähtöään sotilaat sanoivat hänelle: ”Olit vähällä päästä hengestäsi, mutta selvisitkin elossa. Uskontosi pelasti sinut! Laulamiesi laulujen sanat tekivät meihin suuren vaikutuksen. Älä luovu Jumalasi palvelemisesta!”

Valtakunnansalien rakentaminen tuo ylistystä Jehovalle

Viime vuosina Jehovan todistajien hallintoelin on pyrkinyt tukemaan valtakunnansalien rakentamista  erityisesti köyhissä maissa. Kongon veljet iloitsivat tästä uudesta järjestelystä, koska valtakunnansaleista oli kova pula. Esimerkiksi Kinshasassa oli 298 seurakuntaa, muttei edes 20:tä kunnollista salia. Eri puolilla maata tarvittiin satoja saleja. Valtakunnansalien rakentaminen aloitettiin Kinshasassa huhtikuussa 1999. Myöhemmin rakennustoiminta laajeni muihin Kongon maakuntiin. Vuoden 2003 alkuun mennessä Kinshasan Kongossa ja Brazzavillen Kongossa oli saatu valmiiksi noin 175 valtakunnansalia.

Eräs mies, joka oli 1950-luvulta lähtien ollut tekemisissä totuuden kanssa, seurasi perin hämmästyneenä valtakunnansalin rakentamista vastapäätä kotiaan. Hän sanoi: ”En ikinä ottanut todistajia vakavasti. Nyt voin nähdä heidän ponnistelujensa tulokset. He rakensivat valtakunnansalin veljeni naapuriin, ja nyt toisen minua vastapäätä. Näyttää siltä, että todistajat seuraavat minua kaikkialle!” Tämä mies tuli Kristuksen kuoleman muistonviettoon ja uuden valtakunnansalin vihkiäisiin. Nykyään hän käy kokouksissa säännöllisesti.

Kolme Mateten seurakuntaa piti kokouksiaan ränsistyneessä talossa, jonka ne olivat hankkineet vuonna 1994. Veljillä ei ollut rahaa korjata rakennusta, joten se oli sellaisenaan kuusi vuotta. Tien toisella puolella oli suuri kirkko. Kun kirkko rakennettiin, saarnaaja sanoi, että Jehovan todistajat muuttaisivat pian muualle. Naapurit pilkkasivat veljiä, koska näillä ei ollut hienoa kokouspaikkaa. Vielä silloinkin, kun seurakunta alkoi valmistaa harkkoja uutta valtakunnansalia varten, jotkut naapurit jatkoivat ilkkumista. He olivat todella yllättyneitä nähdessään lopputuloksen. Nyt he sanovat, että Jehovan todistajien rakennus on koko tienoon kaunein. Veljien aikaansaannokset  tekivät vaikutuksen erääseen naapuriin, joka ei ollut koskaan halunnut keskustella todistajien kanssa. Tuo nainen tuli rakennustyömaalle ja lupasi kuunnella todistajia seuraavan kerran, kun nämä tulisivat hänen luokseen.

Eräällä työmaalla muuan nainen lähestyi sisarta, joka oli laittamassa ruokaa työntekijöille. Nainen kysyi: ”Rakennatteko te kirkkoa?”

”Rakennamme valtakunnansalia”, sisar vastasi.

Nainen sanoi: ”Tästä rakennuksesta tulee ihan teidän näköisenne. Te olette aina siistejä ja puhtaita. Kirkkonne muistuttaa teitä!”

Muutos haaratoimiston johdossa

Paikallisessa haaratoimistokomiteassa oli tarpeen tehdä joitakin uudelleenjärjestelyjä, jotta voitaisiin huolehtia  kentän tarpeista. Toukokuussa 1996 hallintoelin tekikin muutamia muutoksia. Sébastien Johnson nimitettiin haaratoimistokomitean koordinaattoriksi 20. toukokuuta 1996. Hän ja kaksi kuukautta aiemmin komiteaan valittu Peter Ludwig muodostivat supistetun haaratoimistokomitean, joka valvoi työtä. Seuraavina vuosina komiteaan nimitettiin uusia jäseniä: David Nawej, Christian Belotti, Benjamin Bandiwila, Peter Wilhjelm, Robert Elongo, Delphin Kavusa ja Uno Nilsson. Peter Ludwigin ja hänen vaimonsa Petran täytyi terveyssyistä palata Saksaan, missä he palvelevat nykyään haaratoimistossa.

Haaratoimistokomitean veljet työskentelevät kovasti antaakseen teokraattista ohjausta koko kentälle. Lisäksi Kongoon on määrätty Jehovan palvelijoita Euroopasta, Pohjois-Amerikasta ja Japanista, ja he toimivat kansainvälisen palvelijaryhmän jäseninä, ulkomaisessa palveluksessa olevina beteliläisinä ja lähetystyöntekijöinä. Palvelusvuonna 2003 Kinshasan Betel-perheen jäsenmäärä  kasvoi yli 250:een. Beteliläisten keski-ikä oli 34 vuotta.

Paljon työtä tehtävänä

Muinoin elänyt profeetta kirjoitti: ”Siunattu on se voimakas mies, joka panee luottamuksensa Jehovaan ja jonka turva Jehovasta on tullut.” (Jer. 17:7.) Siitä huolimatta, että Kongon monissa osissa soditaan, veljet kertovat jatkuvasti Valtakunnan hyvää uutista. Vaikka haaratoimiston on sisällissodan vuoksi vaikea järjestää hengellistä apua koko maahan, oli rohkaisevaa nähdä uusi kaikkien aikojen julistajahuippu: 122857.

Tässä on kerrottu Kongossa toimivien uskollisten palvelijoiden kokemuksia, mutta tietenkään kaikkien niiden lukuisien veljien ja sisarien nimiä, jotka ovat olleet mukana hyvän uutisen puolustamisessa ja laillisessa vahvistamisessa tuossa maassa, ei voida tässä yhteydessä mainita. Kaikki voivat kuitenkin olla varmoja siitä, että Jehova arvostaa heidän ponnistelujaan. Apostoli Paavali kirjoitti kristityille tovereilleen: ”Jumala ei ole epävanhurskas, niin että hän unohtaisi teidän työnne ja sen rakkauden, jota olette osoittaneet hänen nimeään kohtaan, kun olette palvelleet pyhiä ja edelleen palvelette.” (Hepr. 6:10.)

Työtä on yhä valtavasti. Uusia alueita pitää avata. Valtakunnansaleja täytyy rakentaa. Haaratoimistotiloja on laajennettava. Tarkasteltuamme Kongon teokraattista toimintaa yli 50 vuoden ajalta olemme kuitenkin yhtä mieltä siitä, mitä veljemme sanoi vuonna 1952: ’Olemme kuin säkillinen afrikkalaisia maissinjyviä. Pudotetaanpa meidät minne tahansa, jyvä kerrallaan, niin kun lopulta alkaa sataa, määrämme kasvaa.’ On kiinnostavaa nähdä, missä määrin taivaallinen Isämme Jehova Jumala vielä panee Valtakunnan siemenen kasvamaan (1. Kor. 3:6).

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 229]

”Nyt emme enää ikinä kuule puhuttavan Jehovan todistajista [Kongossa]”

[Huomioteksti s. 249]

”Olit vähällä päästä hengestäsi, mutta selvisitkin elossa. Uskontosi pelasti sinut!”

 [Tekstiruutu s. 168]

Kinshasan Kongo lyhyesti

Maa: Päiväntasaajan molemmin puolin sijaitseva Kongon demokraattinen tasavalta on kuusi kertaa suurempi kuin sen naapurimaa Brazzavillen Kongo. Kongon pohjoisosaa verhoaa enimmäkseen trooppinen sademetsä, joka on niin tiheä, että auringonvalo tavoittaa harvoin maanpinnan. Maan itäosassa on vuoristoja ja toimivia tulivuoria. Kongon länsiosa käsittää 37 kilometrin pituisen kaistaleen Atlantin rannikkoa.

Väestö: Kongon 55 miljoonaa asukasta edustavat yli 200:aa Afrikan etnistä ryhmää. 50 prosenttia väestöstä tunnustautuu katolilaisiksi, 20 prosenttia protestanteiksi, 10 prosenttia kimbanguisteiksi ja 10 prosenttia muslimeiksi.

Kielet: Maassa puhutaan useita kieliä. Virallinen kieli on ranska, mutta tärkeimpiä afrikkalaisia kieliä ovat lingala, kingwana, swahili, kikongo ja tshiluba.

Elinkeinot: Kongolla on runsaasti luonnonvaroja – raakaöljyä, timantteja, kultaa, hopeaa ja uraania – mutta maassa äskettäin käydyt taistelut ovat supistaneet jyrkästi vientiä ja lisänneet ulkomaanvelkaa. Maaseudulla asuvat perheet kasvattavat itse suuren osan ravinnostaan, johon sisältyy maniokkia, maissia ja riisiä.

Eläimistö: Alueella on paljon luonnonvaraisia eläimiä. Metsät vilisevät apinoita, gorilloja ja paviaaneja. Avomaastossa asustaa antilooppeja, leijonia, leopardeja, sarvikuonoja ja seeproja. Joet tarjoavat kodin krokotiileille ja virtahevoille.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 173, 174]

Hän etsi totuutta ja löysi sen

Henry Kanama kuului Luenan evankeliseen kirkkoon, mutta tajusi viimein, ettei tuolla uskonnolla ollut totuutta. Hän meni usein vuorille rukoilemaan ja mietiskelemään. Siellä hän tapasi ryhmän, joka väitti olevansa yhteydessä näkymättömiin henkiin. Tämän ryhmän jäsenet kertoivat Henrylle, että he uskoivat Jumalan olevan jossain kaukana, vaikkeivät tienneet missä.

Henry alkoi etsiä tosi Jumalaa. Jonkin ajan kuluttua hän tapasi miehen, joka antoi hänelle ranskankielisen Herätkää!-lehden. Varsin nopeasti Henry tunnisti Raamatun totuuden soinnin. Juuri tätä hän oli etsinyt! Hän kirjoitti lehdestä löytämäänsä Jehovan todistajien osoitteeseen, ja pian hän tutki Raamattua kirjeitse. Lopulta Henry, hänen vaimonsa Elisabeth ja pari heidän tuttavaansa kirjoittivat ja kysyivät, miten he pääsisivät kasteelle. He saivat vastauskirjeen, jossa heidän käskettiin kääntyä naapurimaiden haaratoimistojen puoleen. Monet näistä toimistoista olivat kaukana.

Tuo pieni ryhmä – Henry ja Elisabeth sekä Hyppolite Banza ja hänen vaimonsa Julienne – päätti mennä Pohjois-Rhodesiaan. He kaikki tajusivat tämän merkitsevän sitä, että heidän täytyisi opetella cibemban kieli, jotta he pystyisivät syventämään totuuden tuntemustaan. He laskivat kustannukset ja lähtivät matkaan. He viettivät Pohjois-Rhodesiassa puoli vuotta, ja heidät kastettiin vuonna 1956.

Samana vuonna he palasivat Kongoon, missä he kertoivat innokkaasti hyvää uutista toisille. Vuonna 1961 Henry ja joitakin hänen tovereitaan pidätettiin ja vietiin vankilaan. Heitä syytettiin kitawala-liikkeen kannattajiksi, jotka olivat tappaneet erään paikallisen päällikön; tämä puolestaan oli juonitellut erään toisen päällikön pään menoksi. Heitä vastaan ei tietenkään löytynyt mitään todisteita, joten myöhemmin heidät vapautettiin.

Henry ja Elisabeth aloittivat sittemmin tienraivauspalveluksen. Heistä tuli lopulta erikoistienraivaajia, ja myöhemmin he toimivat kierrostyössä. Henry kuoli vuonna 1991, mutta Elisabeth palvelee yhä vakituisena tienraivaajana. Heidän Ilunga-niminen poikansa on kierrosvalvoja.

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 178]

Albert Luyinu – uskollinen todistaja

Albert sai ensikosketuksen totuuteen vuonna 1951 brazzavillenkongolaisen työtoverinsa Simon Mampouyan kautta. Albert oli ensimmäinen kongolainen, joka valmistui hammaslääkäriksi, eikä hänen ollut korkean yhteiskunnallisen asemansa vuoksi helppo asennoitua totuuden puolelle. Hänet ja hänen vaimonsa kastettiin muistonviettotilaisuuden jälkeen vuonna 1954. Kaste järjestettiin yöllä, koska työ oli tuolloin kielletty.

Vuosina 1958–96 Albert hoiti Jehovan todistajien paikallisen rekisteröidyn yhdistyksen lakiasioita. Hänen mieleensä muistuu veli Heusen pitämä vihkipuhe, jonka hän tulkkasi 1800 kuulijalle. Ensin puheessa käsiteltiin kristityn vaimon vastuita. Albert muistaa katselleensa hyvin ylväänä vaimoaan ja muita paikalla olevia sisaria. Mutta kuullessaan kristityn aviomiehen vastuista hän tunsi kutistuvansa pieneksi ja vähäiseksi. Puheen lopussa hän tunsi itsensä polvenkorkuiseksi!

[Kuva]

Albert ja Emilie Luyinu

 [Tekstiruutu/Kuva s. 191–193]

Pontien Mukangan haastattelu

Syntynyt: 1929

Kastettu: 1955

Tausta: Palveli Kongon ensimmäisenä kierrosvalvojana.

Vuonna 1955 menin sairaalaan hammassäryn vuoksi. Hammaslääkäri Albert Luyinu hoiti minua ja näytti sitten minulle Ilmestyksen 21:3, 4:n, jossa puhutaan ajasta, jolloin kipua ei enää ole. Annoin Albertille osoitteeni, ja hän tuli käymään luonani heti illalla. Hengellinen edistymiseni oli nopeaa, ja minut kastettiin samana vuonna.

Minut määrättiin koko Kongon kierrosvalvojaksi vuonna 1960. Kierrostyö ei ollut helppoa. Matkustin päiväkausia, jopa viikkoja, täyteen lastattujen kuorma-autojen lavoilla paahtavassa helteessä kamalia teitä pitkin. Hyttyset kiusasivat minua öisin. Monesti kuorma-auto meni rikki, ja minun täytyi odottaa, kunnes se saatiin korjattua. Kävelin yksikseni poluilla, joilla ei ollut mitään opasteita, ja joskus eksyin.

Kerran vierailin eräässä Pohjois-Kongon kaupungissa. Olin liikkeellä Leon Anzapan kanssa, ja lähdimme pyörillä kohti muuatta toista kaupunkia, jonne oli yli 120 kilometriä. Eksyimme matkalla ja jouduimme viettämään yön kanakopissa. Kanojen ympärillä  pyörivät itikat purivat meitä, joten paikan omistaja sytytti keskelle lattiaa pienen nuotion, vaikkei kopissa ollut ikkunoita.

Yöllä omistajan pojan ja muiden kyläläisten kesken syntyi tappelunnujakka. Pian omistajakin oli siinä mukana. Tiesimme, että jos hän häviäisi, olisimme pulassa. Emme nukkuneet sinä yönä silmällistäkään itikoiden, savun ja tappelun vuoksi.

Hipsimme tiehemme ennen aamunkoittoa, mutta poljettuamme muutaman kilometrin olimme taas eksyksissä. Ajoimme koko päivän erästä syrjäistä tietä pitkin. Illansuussa olimme nälkäisiä ja uupuneita, ja Leon pudota mätkähti pyörän selästä. Hän iski kasvonsa kiveen, ja hänen ylähuulensa halkesi. Hän oli yltä päältä veressä, mutta jatkoimme matkaamme erääseen kylään saakka. Leonin nähdessään kyläläiset halusivat tietää, kuka oli saanut hänet siihen kuntoon. Selitimme, että hän oli kaatunut pyörällä. He eivät suostuneet uskomaan selitystämme vaan väittivät minun mukiloineen häntä. Tuonakaan yönä emme saaneet nukuttua; Leon oli tuskissaan, ja kyläläiset suunnittelivat peittoavansa minut rangaistukseksi. Seuraavana aamuna lähdimme taas matkaan, ja saavuimme lopulta kylään, jossa oli lääkintätarvikkeita. Leonin huuleen kaadettiin antiseptista ainetta, ja haava suljettiin kuudella hakasella. Matkasimme sitten vielä 80 kilometriä Gemenaan, minne jätin Leonin lopulta hoitoon pieneen sairaalaan. Jatkoin yksin matkaani vaimoni luo, jonka kanssa taivalsimme sitten alas jokivartta Kinshasaan.

Pontienin vaimo Marie oli usein mukana näillä matkoilla. Hän kuoli vuonna 1963. Pontien meni uusiin naimisiin vuonna 1966 ja jatkoi kierrostyössä vuoteen 1969 saakka. Hän toimii yhä kokoaikaisessa palveluksessa vakituisena tienraivaajana.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 195, 196]

François Dandan haastattelu

Syntynyt: 1935

Kastettu: 1959

Tausta: Matkavalvojana vuosina 1963–86. Palveli Kongon Betelissä vuosina 1986–96. Nykyään vanhin ja erikoistienraivaaja.

Olin vierailulla Kengen seurakunnassa Bandundun maakunnassa vuonna 1974, kun vallassa olevan puolueen sotilaat pidättivät meistä seitsemän. Meitä syytettiin ensisijaisesti siitä, että kieltäydyimme osallistumasta valtionpäämiehen kunniaksi järjestettyihin poliittisiin seremonioihin. Meidät pantiin ikkunattomaan kahden neliömetrin suuruiseen selliin. Kukaan meistä ei pystynyt istumaan tai olemaan pitkällään; saatoimme vain nojata toisiimme. Meidät päästettiin ulos ainoastaan kahdesti päivässä. Vietimme tuossa sellissä 45 päivää. Kun vaimoni Henriette sai kuulla, mitä oli tapahtunut, hän tuli 290 kilometrin päästä Kinshasasta katsomaan minua. Hänen annettiin tavata minut kuitenkin vain kerran viikossa.

Eräänä päivänä virallinen syyttäjä tuli käymään tuossa vankilassa. Hänen kunniakseen järjestettiin poliittinen seremonia. Kaikki meitä lukuun ottamatta lauloivat poliittisia lauluja ja toistivat puolueen iskulauseita. Syyttäjä oli raivoissaan ja käski minun määrätä kuusi muuta veljeä laulamaan. Vastasin,  etteivät he olleet minun vallassani vaan että oli heidän oma asiansa, lauloivatko he vai eivät. Tämän takia minua piestiin.

Myöhemmin meidät pantiin nelivetoisen ajoneuvon lavalle. Mukaan lähti kaksi sotilasta, jotka vartioivat meitä, ja tuo samainen syyttäjä istui kuljettajan kanssa ohjaamossa. Ajoimme kovaa vauhtia kohti Bandundun maakunnan samannimistä pääkaupunkia. Kehotin veljiä pitämään lujasti kiinni, ja sitten aloin rukoilla. Juuri kun olin lopettelemassa rukoustani, auto tuli mutkaan liian lujaa ja kierähti ylösalaisin. Ihme kyllä kukaan ei kuollut eikä edes loukkaantunut. Tunsimme, että Jehova oli suojellut meitä. Kun saimme auton käännettyä takaisin oikein päin, syyttäjä käski noiden kahden sotilaan viedä meidät kävellen takaisin vankilaan. Auto jatkoi matkaansa kohti Bandundua.

Perillä vankilassa sotilaat kertoivat viranomaisille, mitä oli tapahtunut, ja pyysivät näitä vapauttamaan meidät. Tapaus teki valtavan vaikutuksen vankilan johtajaan, joka uskoi, kuten mekin, että Jumala oli suojellut meitä. Muutamaksi päiväksi meidät pantiin tavalliseen vankikoppiin ja meidän annettiin liikkua pihalla toisten vankien joukossa. Sitten meidät vapautettiin.

François ja Henriette palvelivat 24 vuotta kierrostyössä, minkä jälkeen heidät kutsuttiin Beteliin. Kymmenen vuoden kuluttua he siirtyivät erikoistienraivauspalvelukseen. Henriette nukkui pois 16. elokuuta 1998.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 200–202]

Michael Pottagen haastattelu

Syntynyt: 1939

Kastettu: 1956

Tausta: Michael ja hänen vaimonsa Barbara palvelivat Kongossa 29 vuotta. Nykyään he ovat Britannian Betelissä, ja Michael toimii vanhimpana lingalankielisessä seurakunnassa Lontoossa.

Suurin haasteemme oli oppia kommunikoimaan. Meidän täytyi ensin oppia puhumaan sujuvasti ranskaa, joka on Kongon virallinen kieli. Mutta tämä oli vasta alkua. Katangassa opettelimme swahilia, Kanangassa meidän piti osata tshilubaa, ja kun meidät määrättiin Kinshasaan, opimme lingalaa.

Tästä kaikesta oli paljon hyötyä. Ensinnäkin meidän oli helpompi saavuttaa veljiemme ystävyys, kun ponnistelimme kovasti pystyäksemme puhumaan heidän kanssaan heidän kielillään. He pitivät näitä kommunikointiyrityksiämme todisteena aidosta rakkaudestamme ja kiinnostuksestamme heitä kohtaan. Toinen hyöty oli se, että palveluksesta tuli mielekkäämpää. Kun ovenavaaja kuuli meidän puhuvan omaa kieltään, usein hänen ensireaktionsa oli hämmästys, sitten hän ilahtui, ja sitä seurasi kunnioitus ja halu kuulla, mitä sanottavaa meillä oli.

Paikallisten kielten tuntemus pelasti meidät vaaratilanteilta matkustellessamme piirityössä. Kriisiaikoina  armeija ja poliittiset puolueet asettivat usein tiesulkuja, jotka olivat oivia rahankiristyspaikkoja. Varsinkin ulkomaalaisia pidettiin helppoina ja tuottoisina saaliina. Kun meidät pysäytettiin tiesululla, meillä oli tapana tervehtiä sotilaita paikallisella kielellä, mikä sai heidät ällistymään. Sitten he yleensä kysyivät, keitä me olimme. Kun pystyimme pelkän lyhyen tervehdyksen lisäksi selittämään täsmällisesti heidän kielellään, mitä olimme tekemässä, he suhtautuivat yleensä myönteisesti, pyysivät julkaisujamme ja toivottivat meille hyvää matkaa ja Jumalan siunausta.

Monta kertaa afrikkalaisten veljiemme aito, uhrautuva rakkaus kosketti meitä syvästi. Kongossa oli useita vuosia vallalla yksipuoluejärjestelmä, ja niitä, jotka olivat puolueettomia, esimerkiksi Jehovan todistajia, vastustettiin voimakkaasti ja joskus väkivaltaisestikin. Tällaisessa ympäristössä me ajelimme maastoautolla piirityössä ja palvelimme veljiä konventeissa.

Eräs konventti on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Viimeisen ohjelmajakson aikana puolueen paikallisjohtaja tuli lavan taakse. Hän oli juovuksissa ja syyti solvauksia. Hän vaatimalla vaati päästä lavalle, jotta hän voisi käskeä kaikkia ostamaan puoluekortin. Kun emme päästäneet häntä sinne, hän raivostui, haukkui meitä suureen ääneen ja sanoi, että Jehovan todistajat vastustivat hallitusta ja että heidät pitäisi panna vankilaan. Veljet saivat taivuteltua hänet lähtemään. Pois mennessään hän huusi, että hän aikoi tehdä meistä ilmoituksen korkeammalle taholle ja tulla sitten takaisin polttamaan maastoautomme ja tuikkaamaan tuleen ruohomajan, jossa yövyimme. Tiesimme, ettei tämä ollut pelkkä uhkaus.

Veljet olivat aivan uskomattomia. He eivät suinkaan juosseet peloissaan tiehensä, vaan kerääntyivät ympärillemme, kannustivat meitä luottamaan Jehovaan ja jättämään asiat hänen käsiinsä. Läpi yön he vartioivat kukin vuorollaan ruohomajaamme ja autoamme. Se oli hyvin liikuttava kokemus. Veljet olivat valmiita paitsi uhraamaan oman henkensä suojellakseen meitä myös antautumaan siihen vaaraan, että heitä kohdeltaisiin raa’asti lähtömme jälkeen, koska he kieltäytyivät tukemasta puoluetta. Emme koskaan unohda tätä todistetta uhrautuvasta kristillisestä rakkaudesta emmekä niitä monia muitakaan tilanteita, joissa veljemme osoittivat sydämestä lähtevää rakkautta meitä kohtaan Kongon-vuosinamme.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 211–213]

Terence Lathamin haastattelu

Syntynyt: 1945

Kastettu: 1964

Tausta: Toimi 12 vuotta lähetystyöntekijänä. Opiskeli ranskaa, lingalaa ja swahilia. Palvelee nykyään vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa Espanjassa.

Lensimme vuonna 1969 Raymond Knowlesin kanssa Kongon koillisen maakunnan pääkaupunkiin Kisanganiin. Siellä oli tuolloin noin 230000 asukasta.

Alueella oli kourallinen todistajia ja lukuisa joukko kiinnostuneita. He kaikki ottivat meidät erittäin lämpimästi vastaan ja suorastaan hukuttivat meidät lahjoihin: saimme papaijoita, ananaksia ja banaaneja sekä sellaisia trooppisia hedelmiä, joita emme olleet ikinä edes nähneet. Jotkut toivat eläviä kananpoikia ja kilpikonnia. Samuel Tshikaka majoitti meidät ystävällisesti luokseen. Löysimme kuitenkin pian vaatimattoman omakotitalon, jonka saatoimme vuokrata. Sitten seuraamme liittyivät Nicholas ja Mary Fone sekä Paul ja Marilyn Evans. Se oli todella onnellista aikaa! Yhdessä me kunnostimme ja maalasimme Kisanganin ensimmäisen lähetyskodin. Talo oli köynnöskasvien peitossa ja pihalla rehotti korkea heinä, ja siivotessamme hätistimme ullakolta kaksi  sivettikissaa. Myöhemmin lähetyskotiin muuttivat vielä Peter ja Ann Barnes sekä Ann Harkness, josta oli tullut vaimoni.

Neljän ensimmäisen vuoden aikana, jotka saarnasimme Kisanganissa, opimme puhumaan lingalaa ja swahilia ja solmimme läheiset suhteet paikallisiin vieraanvaraisiin, ystävällisiin ihmisiin. Meillä oli niin paljon tutkisteluja, että meidän täytyi olla liikkeellä aamuvarhaisesta iltamyöhään pystyäksemme huolehtimaan niistä kaikista. Kisanganin-vuosinamme näimme alle kymmenen julistajan ryhmän kasvavan kahdeksaksi seurakunnaksi.

Ajaessamme kerran Iturijoen vartta pitkin huomasimme pygmikylän. Ryhmämme halusi kovasti päästä saarnaamaan sen asukkaille. Jotkut tutkijat sanovat, että pygmit puhuvat metsästä äitinään tai isänään, koska sieltä he saavat ruoan, vaatteet ja suojan. Niinpä pygmit ajattelevat metsän olevan pyhä ja uskovat pystyvänsä kommunikoimaan sen kanssa molimo-seremonian välityksellä. Tähän seremoniaan kuuluu tanssiminen ja laulaminen nuotion ympärillä. Tanssia säestetään molimo-soittimella, pitkällä puuputkella, johon miehet puhaltavat saadakseen ilmoille musiikkia ja eläinten ääniä.

Meihin teki vaikutuksen tämä kiehtova paimentolaisyhteisö, joka tavallisesti on samassa paikassa vain noin kuukauden kerrallaan. Leiri koostui kekomaisista makuusuojista, jotka oli rakennettu vesoista ja lehdistä. Suojissa oli ainoastaan yksi aukko, ja ne voitiin pystyttää alle kahdessa tunnissa. Kuhunkin niistä mahtui muutama ihminen käpertymään makuulle. Jotkut lapset tulivat koskettamaan ihoamme ja hiuksiamme; he eivät olleet koskaan ennen nähneet valkoihoisia. Oli hienoa tavata nuo metsässä asuvat ystävälliset ihmiset ja saarnata heille. He kertoivat, että heidän leiripaikoillaan oli aiemminkin käynyt todistajia lähikylistä.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 215, 216]

David Nawejin haastattelu

Syntynyt: 1955

Kastettu: 1974

Tausta: Kongon Betel-perheen pitkäaikaisin kongolaisjäsen; kuuluu lisäksi haaratoimistokomiteaan.

Yllätyin saadessani kutsun Beteliin vuonna 1976. Kutsukirjeessä oli alleviivattu sanat ”kiireellinen” ja ”heti”. Asuin Kolwezissa, noin 2450 kilometrin päässä Kinshasasta. Ei ollut helppo lähteä kotoa, mutta halusin vastata Jesajan tavoin: ”Tässä minä olen! Lähetä minut.” (Jes. 6:8.)

Kun tulin Beteliin, veljet näyttivät minulle kirjoituskonetta ja kysyivät, osasinko kirjoittaa sillä. Vastasin, että olin vaatturi ja osasin kyllä käyttää ompelukonetta, mutta en kirjoituskonetta. Perehdyin kuitenkin konekirjoituksen saloihin ja opettelin tuon taidon. Työskentelin tuolloin käännöstoimistossa ja palvelusosastolla.

Myöhemmin minut määrättiin osastolle, joka huolehtii kirjeenvaihdosta. Työhöni kuului muun muassa niiden lipukkeiden käsitteleminen, jotka ihmiset olivat leikanneet julkaisuista ja lähettäneet toimistoon. Tavallisesti he pyysivät lisää julkaisuja. Mietin usein, miten ihmiset suhtautuivat saamaansa kirjallisuuteen. Tiedän oikein hyvin, miten kävi eräässä tapauksessa:  Kaksi nuorta miestä edistyi nopeasti. Heistä tuli myöhemmin tienraivaajia ja sitten erikoistienraivaajia. Kun nämä veljet kutsuttiin Beteliin, toisesta heistä tuli huonetoverini.

Joskus Beteliin tuli rahanpyyntökirjeitä. Tätä varten oli laadittu kohtelias vastauskirje, jossa selitettiin työmme vapaaehtoinen luonne ja kannustettiin tutkimaan Raamattua. Jonkin aikaa sitten muuan veli kertoi, että hän oli tullut totuuteen tuollaisen kirjeen ansiosta. Hän näytti sitä minulle. Vuosia sitten hän oli kirjoittanut Beteliin ja kerjännyt rahaa. Hän oli toiminut saamansa kannustuksen mukaisesti, ja nyt hän oli totuudessa.

Myöhemmin siirryin lakiasioiden pariin. Autoin kerran muutamia paikallisia veljiä, joita syytettiin siitä, etteivät he käyttäneet puolueen rintamerkkiä. Keräsin rohkeuteni ja sanoin viranomaisille: ”Mitä rintamerkki todistaa? Maassamme on juuri päättynyt sisällissota, ja kaikilla niillä, joita vastaan te taistelitte, oli rintamerkki. Rintamerkillä ei ole mitään merkitystä; se ei kerro ihmisen todellisia ajatuksia. Tärkeää on se, millainen ihminen on sisimmältään. Jehovan todistaja -kansalaiset eivät koskaan ryhdy sisällissotaan. Tällainen lainkuuliainen asenne on paljon arvokkaampi kuin jokin rintamerkki.” Veljet vapautettiin. Jehova auttoi meitä aina tämänkaltaisissa tilanteissa.

Olen nyt palvellut Betelissä yli 27 vuotta. Vaikka minulla on joitakin fyysisiä rajoituksia eikä minulla ole paljon maallista koulutusta, ponnistelen jatkuvasti, jotta Jehova voi käyttää minua. Betelissä on yhä kiireellisiä tehtäviä, joista on huolehdittava heti!

 [Tekstiruutu/Kuva s. 219, 220]

Godfrey Bintin haastattelu

Syntynyt: 1945

Kastettu: 1956

Tausta: Valmistui Gileadin 47. kurssilta ja palveli Kongossa 17 vuotta. Kuuluu nykyään Ruandan haaratoimistokomiteaan. Puhuu englantia, ranskaa, lingalaa, swahilia ja tshilubaa.

Olin kentällä Kanangassa erään paikallisen veljen kanssa vuonna 1973. Viranomaiset tulivat asuntoon, jossa olimme johtamassa raamatuntutkistelua, ja pidättivät meidät. Vietimme seuraavat kaksi viikkoa vankilassa. Tuona aikana lähetystyöntekijätoverini Mike Gates toi meille syötävää, koska vankilassa ei tarjottu ruokaa. Lopulta meidät vapautettiin. Kolmen kuukauden kuluttua, juuri sinä päivänä jona olimme Miken kanssa suunnitelleet lentää kansainväliseen konventtiin Englantiin, saimme tiedon, että kaikki erään lähiseurakunnan veljet oli pidätetty. Halusimme nähdä heidät ja viedä heille ruokatarvikkeita. Kun pyysimme päästä tapaamaan veljiä, oikeusviranomainen käskikin yllättäen pidättää meidät. Odotellessamme vankilan bussia, jonka oli määrä tulla noutamaan meitä, kuulimme lentokoneemme nousevan. Voit vain kuvitella, kuinka masentavalta se tuntui.

Perillä vankilassa havaitsin, että siellä oli yhä monia niistä vangeista, jotka olin nähnyt edellisellä kerralla kolme kuukautta aikaisemmin. Koska nyt myös toverini, joka oli huolehtinut ruokapuolestani, oli vangittu, he kysyivät: ”Kukas teille tällä kertaa tuo ruokaa?”

Vastasimme, että veljemme kyllä toisivat meille suuhunpantavaa, mutta vangit pudistelivat epäuskoisina päätään. He tiesivät, ettei alueella ollut keitään muita eurooppalaisia todistajia. He olivat todella yllättyneitä, kun seuraavana päivänä saapui kongolaisveljiä, joilla oli mukanaan niin paljon ruokaa, että siitä riitti toisillekin vangeille. Se oli mahtava todistus veljesseuramme kansainvälisyydestä ja meitä yhdistävästä rakkaudesta. Nuo rakkaat veljet toivat meille syötävää, vaikka olivat sen vuoksi vaarassa joutua itse vankilaan. Viiden päivän kuluttua meidät vapautettiin. Sitten lensimme Englantiin ja saavuimme perille juuri sopivasti konventin alkuun.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 224–226]

Nzey Katasi Pandin haastattelu

Syntynyt: 1945

Kastettu: 1971

Tausta: Palveli naimattomana sisarena pelottomasti vaikeilla alueilla ja kulki myöhemmin miehensä mukana matkatyössä vuosina 1988–96. Toimii nykyään kokoaikaisessa erikoispalveluksessa Kinshasassa.

Olin lukemassa Raamattua vuonna 1970, kun kotiovelleni Kinshasassa koputettiin. Siellä oli mies pienen poikansa kanssa. Poika alkoi puhua minulle Raamatusta ja pyysi minua etsimään omasta Raamatustani Matteuksen 24. luvun jakeen 14. Olin aina pitänyt itseäni uskonnollisena ihmisenä, mutta en pystynyt löytämään tuota raamatunkohtaa. Poika auttoi minua, ja meille sukeutui oikein mukava keskustelu.

Veli näki, että olin kiinnostunut, ja kutsui minut seuraavan sunnuntain kokoukseen. Se pidettiin erään veljen talon takana, koska todistamistyö oli kielletty. Nautin puheesta ja jäin Vartiotornin tutkisteluun. Samana iltana veljet tulivat luokseni ja alkoivat tutkia kanssani.

Aikanaan kävin kasteella ja ryhdyin kokoaikaiseen palvelukseen. Luin Valtakunnan Palveluksestamme, että muualla maassa oli pulaa julistajista. Kysyin, voisinko mennä Kengeen Bandundun maakuntaan.  Veljet antoivat minulle luvan, mutta varoittivat, että siellä oli tehty pidätyksiä. Ajattelin, ettei kaikkia kuitenkaan pystytä pidättämään, ja päätin lähteä.

Saavuin perille illalla ja ilahduin kuullessani, että kierrosvalvoja François Danda vieraili paraikaa seurakunnassa. Seuraavana aamuna menin kenttäpalveluskokoukseen, mutta siellä kävikin ilmi, että François ja useita muita veljiä oli pidätetty. Turvallisuuspäällikkö halusi keskustella kanssani. Hän sanoi: ”Tiedämme, että olet Jehovan todistaja. Voit jäädä Kengeen, jos haluat, mutta heti kun näemme sinun kuljeskelevan laukkuinesi, pidätämme sinut.”

Kaupunkilaiset olivat kovin tyytymättömiä turvallisuuspäällikköön ja hänen miehiinsä. Ihmiset tiesivät, etteivät Jehovan todistajat tehneet pahaa kenellekään. Heidän mielestään turvallisuusmiesten pitäisi olla muualla taistelemassa rikollisuutta vastaan – rikollisiahan oli ympärillä ihan riittämiin – eikä hukata aikaansa Jehovan todistajiin. Lopulta veljet vapautettiin.

Minut määrättiin erikoistienraivaajaksi vuonna 1975, ja kävin monissa kaupungeissa ja kylissä. Viivyin aina pari kolme viikkoa kussakin paikassa. Ennen pitkää kiinnostuneista muodostettiin kuusi ryhmää. Kirjoitin haaratoimistoon ja pyysin, että ryhmiin lähetettäisiin veljiä paimeniksi ja huolenpitäjiksi.

Tapasin Jean-Baptiste Pandin, joka myös oli erikoistienraivaaja. Olin aiemmin keskustellut avioliitosta ja kokoaikaisesta palveluksesta lähetystyöntekijöiden kanssa. He sanoivat minulle, että jos halusin pysyä pitkään kokoaikaisessa palveluksessa, se olisi helpompaa, jos minulla ei olisi lapsia. Jean-Baptiste oli asiasta samaa mieltä, ja menimme naimisiin. Ihmiset ajattelevat lasten olevan vanhuuden turva. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet, ja tunnen monia vanhempia, jotka ovat pettyneet pahan kerran. Jean-Baptiste ja minä emme ole joutuneet kokemaan minkäänlaista pettymystä.

Olen nähnyt vuosien varrella monien ihmisten tulevan totuuteen. Erityisen onnellinen olen omasta perheestäni. Autoin isän ja äidin lisäksi neljää veljeäni ja yhtä sisartani omaksumaan totuuden.

Psalmissa 68:11 sanotaan: ”Hyvää uutista kertovia naisia on suuri armeija.” Meillä sisarilla on siis suuri vastuu ja meidän täytyy tehdä voitavamme. Olen hyvin kiitollinen Jehovalle siitä, että hän on antanut minun tehdä oman osani.

[Tekstiruutu s. 240]

Hengellisen ravinnon kääntäminen

Kongon virallinen kieli on ranska, mutta Kinshasassa ja Kongojoen varrella puhutaan pääasiassa lingalaa. Vaikka lingalan sanavarasto ei ole kovin laaja, siinä on joitakin hyvin ilmaisuvoimaisia sanontoja. Esimerkiksi verbi ”katua” on lingalaksi kobongola motema, joka merkitsee kirjaimellisesti ’kääntää sydän ympäri’. Toinen sydämeen ja tunteisiin liittyvä ilmaus on kokitisa motema, jonka kirjaimellinen merkitys on ’panna sydän alas’, toisin sanoen ’tyyntyä’.

Vartiotornia on käännetty lingalaksi kymmeniä vuosia. Nykyisin julkaisuja käännetään seuraaville Kongossa puhuttaville kielille: kiluba, kinande, kipende, kisonge, kituba, lingala, lingombe, lomongo, mashi, monokutuba, ngbaka, otetela, swahili (Kongon), tshiluba ja uruund.

[Tekstiruutu s. 247]

Innokas vammaisuudestaan huolimatta

20-vuotias Richard on halvaantunut, ja hän on ollut 15 vuotta vuodepotilas. Hän pystyy liikuttamaan vain päätään. Tammikuussa 1997 hänestä tuli kuitenkin kastamaton julistaja. Richard todistaa aina niille, jotka käyvät hänen huoneessaan, ja hän puhuu hyvin vakuuttavasti. Hän saarnaa keskimäärin kymmenen tuntia kuussa. 12. huhtikuuta 1998 hänet kannettiin paareilla kotinsa lähellä olevalle joelle kastettavaksi. Nykyään hän pääsee säännöllisesti kokouksiin. Richard opettaa totuutta myös eräälle sukulaiselleen, joka käy kristillisissä kokouksissa ja edistyy hyvin. Vaikka tämä veli on fyysisesti heikko, Jumalan henki on voimistanut häntä.

[Tekstiruutu s. 248]

”He eivät ole osa maailmasta”

Eräänä päivänä 12-vuotias Esther hämmästyi, kun opettaja pyysi koulussa jokaista oppilasta luokan eteen seisomaan ja laulamaan kansallislaulun. Kun tuli Estherin vuoro, hän kertoi kohteliaasti opettajalle, ettei voisi laulaa sitä. Esther kuvailee, mitä seuraavaksi tapahtui:

”Opettaja oli vihainen. Sitten kysyin, saisinko laulaa jonkin toisen laulun. Hän suostui siihen. Lauloin laulun ’He eivät ole osa maailmasta’. Sitten opettajan kehotuksesta koko luokka taputti.

Tunnin jälkeen opettaja pyysi minut sivuun ja sanoi, että hän oli todella pitänyt tuosta laulusta, varsinkin sen sanoista. Hän lisäsi: ’Huomaan, että te Jehovan todistajat olette todella erossa maailmasta. Myös käytöksesi luokassa osoittaa sen.’

Laulu teki syvän vaikutuksen myös erääseen meidänluokkalaiseen tyttöön. Hän alkoi tehdä kysymyksiä, ja minä vastasin niihin. Vuoden lopussa meidän oli erottava, mutta kannustin häntä etsimään Jehovan todistajia siellä, mihin hän oli muuttamassa. Hän etsi, ja nyt hän on sisar.”

[Tekstiruutu s. 251]

Rehellisyys tuo kunniaa Jumalalle

Muuan veli työskenteli tehtaassa. Eräänä päivänä veljen työvuoroon kuuluvat tekivät virheen ja osa laitteista meni rikki. Johtaja päätti erottaa kaikki nuo työntekijät. Hän maksoi heille palkan ja passitti heidät kotiin. Kotona veli huomasi, että hän oli saanut 500 frangia (vähän yli euron) liikaa, joten hän meni palauttamaan rahat. Hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja antoi todistusta. Veljen rehellisyys teki johtajaan niin suuren vaikutuksen, että hän pyysi veljeä jäämään hänen palvelukseensa.

 [Taulukko/Kaavio s. 176, 177]

KINSHASAN KONGO – HUOMATTAVIA TAPAHTUMIA

1932: Kongoon yritetään lähettää Jehovan todistajia.

1940

1949: Jehovan todistajia koskeva epävirallinen kielto vahvistetaan säädöksellä.

1960

1960: Kongo itsenäistyy; alkaa uskonnollisen suvaitsevaisuuden kausi.

1962: Haaratoimisto perustetaan Léopoldvilleen (nyk. Kinshasa). Ensimmäiset lähetystyöntekijät saapuvat.

1966: Jehovan todistajat tunnustetaan laillisesti.

 1971: Laillinen tunnustus peruutetaan.

1980

1980: Laillinen tunnustus myönnetään jälleen.

1986: Jehovan todistajat kielletään.

1990: Epävirallinen uskonnonvapaus myönnetään.

1993: Korkein oikeus kumoaa vuodelta 1986 peräisin olevan kiellon. Työ alkaa uudessa haaratoimistossa.

2000

2003: Kinshasan Kongossa toimii 122857 julistajaa.

[Kaavio]

(Ks. painettu julkaisu)

Julistajien määrä

Tienraivaajien määrä

120000

80000

40000

1940 1960 1980 2000

 [Kartat s. 169]

(Ks. painettu julkaisu)

SUDAN

KESKI-AFRIKAN TASAVALTA

KONGON TASAVALTA

BRAZZAVILLE

KONGON DEMOKRAATTINEN TASAVALTA

Isiro

Bumba

Kongo

Kisangani

Goma

Bukavu

Bandundu

KINSHASA

KASAI

Kenge

Kikwit

Matadi

Kananga

Mbuji-Mayi

KATANGA

Kamina

Luena

Kolwezi

Likasi

Lubumbashi

ANGOLA

SAMBIA

 [Kokosivun kuva s. 162]

[Kuva s. 185]

Hélène, Ernest ja Danielle Heuse Kinshasassa 1960-luvulla

[Kuvat s. 186]

Näkymät kansainvälisten konventtien kastetilaisuuksista elokuvassa ”Onnellisuus uuden maailman yhteiskunnassa” tekivät vaikutuksen moniin kongolaiskatsojiin

[Kuva s. 199]

Madeleine ja Julian Kissel

[Kuva s. 205]

Yksinkertaisia kokouspaikkoja rakennettiin eri puolille maata

[Kuva s. 207]

Haaratoimisto Kinshasassa vuonna 1965

[Kuva s. 208]

Kolwezin konventti vuonna 1967

[Kuva s. 209]

Matkanteko oli vaikeaa huonoja teitä pitkin

[Kuva s. 221]

”Jumalan rakkauden” piirikonventti Kinshasassa vuonna 1980 oli ensimmäinen siellä pidetty suuri konventti kahdeksaan vuoteen

[Kuva s. 223]

Monet kävelevät päiväkausia ruoka- ja tavarakantamuksineen päästäkseen konventteihin

[Kuva s. 228]

Joulukuussa 1985, vain kolme kuukautta ennen ehdotonta kieltoa, pidetään ”Nuhteettomuuden säilyttäjien” konventti Kinshasassa

[Kuva s. 230]

Kiellon aikana veljemme kestivät vankeutta ja julmaa pieksemistä

[Kuva s. 235]

Matkavalvoja Zekaria Belemo vierailee sudanilaisten pakolaisveljien luona

[Kuvat s. 237]

Kirjallisuutta kuljetetaan vahvoilla ajoneuvoilla Kongon vaikeakulkuisia teitä pitkin

[Kuva s. 238]

Palvelijoiden valmennuskoulun ensimmäinen kurssi Kinshasan Kongossa vuonna 1995

[Kuva s. 241]

Gisela ja Sébastien Johnson

[Kuva s. 243]

Tässä Kinshasan lähetyskodissa asuu 12 lähetystyöntekijää

[Kuvat s. 244, 245]

Vuonna 1998 Euroopasta tuli avustustarvikkeita, jotka jaettiin tarvitseville

[Kuvat s. 246]

Matkavalvojat, esimerkiksi Ilunga Kanama (alhaalla vasemmalla) ja Mazela Mitelezi (pikkukuvassa vasemmalla), kohtaavat monia haasteita sodan repimillä alueilla

 [Kuvat s. 252, 253]

 1) Kinshasan Betel

2–4) Hiljattain rakennettuja valtakunnansaleja

5) Veli työssä valtakunnansalin rakennustyömaalla

[Kuva s. 254]

Haaratoimistokomitea vasemmalta oikealle: Peter Wilhjelm, Benjamin Bandiwila, Christian Belotti, David Nawej, Delphin Kavusa, Robert Elongo, Sébastien Johnson ja Uno Nilsson