Kongon tasavalta (Brazzavillen Kongo)

Avatussa paketissa oli violetti kirja, jonka kannessa kimalteli teksti ”Totuus on tekevä teidät vapaiksi”. Paketin saanut mies, Etienne, oli ihmeissään. Paketti oli epäilemättä tarkoitettu hänelle, sillä sen päällä luki: Ministeriön suunnittelupäällikkö Etienne Nkounkou, Bangui, Ranskan Päiväntasaajan Afrikka. Hän ei ollut kuitenkaan tilannut tuota kirjaa, eikä lähettäjän osoite, Vartiotorni, Sveitsi, sanonut hänelle mitään. Etienne ei edes aavistanut, että kirjassa oleva Raamatun totuuden selitys muuttaisi hänen elämänsä. Tuo totuus myös vapauttaisi tuhansia muita afrikkalaisia väärästä uskonnosta, heimoennakkoluuloista ja luku- ja kirjoitustaidottomuudesta. Monet välttyisivät joutumasta tulevaisuudessa suurten poliittisten odotusten lumoihin ja kokemasta niitä seuraavaa pettymystä. Tuo totuus antaisi luottamusta ja toivoa vaikeina aikoina. Lisäksi se saisi Jumalaa pelkäävät ihmiset vaarantamaan elämänsä toisten puolesta. Kertomus näistä tapahtumista on koskettava ja rohkaiseva. Mutta ennen kuin palaamme Etienneen, tutustumme hänen Afrikassa sijaitsevaan kotimaahansa.

 Kymmenen vuotta ennen kuin Kristoffer Kolumbus vuonna 1492 teki kuuluisan matkansa Amerikkaan, portugalilaiset merenkulkijat saapuivat Diogo Cãon johdolla Kongojoen suulle Keski-Afrikkaan. He eivät tienneet, että laivaa vasten loiskiva vesi oli kulkenut tuhansien kilometrien matkan ennen kuin se oli saavuttanut meren.

Portugalilaiset tapasivat kukoistavan Kongon kuningaskunnan väkeä. Satoja vuosia myöhemmin portugalilaiset ja muut eurooppalaiset kauppiaat ostivat Afrikan rannikon asukkailta norsunluuta ja orjia. Maan sisäosiin eurooppalaiset uskaltautuivat vasta 1800-luvun lopulla. Eräs huomattavimpia seudulle saapuneita tutkimusmatkailijoita oli ranskalainen meriupseeri Pierre Savorgnan de Brazza. Hän allekirjoitti vuonna 1880 paikallisen kuninkaan kanssa sopimuksen, jossa Kongojoen pohjoispuolisesta alueesta tehtiin Ranskan suojelualue. Myöhemmin siitä tuli Ranskan Päiväntasaajan Afrikka, jonka pääkaupunki oli Brazzaville.

Nykyään pääkaupunki Brazzaville on Kongon tasavaltana tunnetun maan suurin kaupunki. Se sijaitsee Kongojoen varrella. Tältä kohtaa joelta on 400 kilometrin matka mereen, minne tutkimusmatkailija Cão ankkuroi laivansa. Suurimman osan tuosta matkasta joki kuohuu kohti määränpäätään yli kivien ja kallioiden. Brazzavillesta käsin voi vastarannalla nähdä Kongon demokraattisen tasavallan pääkaupungin, Kinshasan, siluetin. Koska molemmat maat on nimetty joen mukaan, niitä kutsutaan monesti Brazzavillen Kongoksi ja Kinshasan Kongoksi.

Brazzavillesta ei pysty matkustamaan Atlantille jokea pitkin sen koskien ja vesiputousten vuoksi. Brazzavillen ja Pointe-Noiren rannikkokaupungin välillä kulkee kuitenkin rautatie. Useimmat kongolaiset asuvat näissä kahdessa kaupungissa tai niiden lähistöllä. Myös pohjoisemmassa on  muutamia kaupunkeja, mutta suurin osa tästä kuumasta ja runsasmetsäisestä maasta on harvaan asuttua.

Totuus alkaa vapauttaa ihmisiä

Palataanpa Etienneen. Vuosi, jona hän sai kirjan postissa, oli 1947. Heti kirjan saatuaan hän luki sen ensimmäiset luvut naapurinsa kanssa, ja he keskustelivat niistä. Molemmat tunnistivat totuuden soinnin ja päättivät kutsua ystäviään seuraavana sunnuntaina lukemaan kirjaa kanssaan ja tarkastelemaan siinä mainittuja raamatunkohtia. Kaikki koolla olevat ilahtuivat oppimastaan ja päättivät tavata uudemman kerran seuraavana sunnuntaina. Tullivirkamies Augustin Bayonne oli läsnä tässä toisessa tapaamisessa. Hän oli Etiennen tapaan kotoisin Brazzavillesta, ja hänkin alkoi innokkaasti kertoa totuudesta, joka tuo aidon vapauden.

Seuraavalla viikolla Etienne sai kaksi kirjettä. Toinen oli eräältä kamerunilaiselta tuttavalta, joka tiesi Etiennen olevan kiinnostunut uskonnosta. Mies kertoi lähettäneensä Etiennen nimen Vartiotorni-seuran Sveitsin-toimistoon. Toinen kirje oli Sveitsistä. Siinä Etienneä kannustettiin lukemaan hänelle lähetetty kirja ja antamaan se luettavaksi myös perheenjäsenille ja ystäville. Ohessa oli osoite Ranskaan, josta voisi saada lisätietoa. Nyt Etiennelle selvisi, miksi hän oli kirjan saanut. Hän aloitti pian säännöllisen kirjeenvaihdon Jehovan todistajien Ranskan-haaratoimiston kanssa.

Muutaman vuoden kuluttua sekä Etienne että Augustin palasivat Brazzavilleen. Sitä ennen Etienne kuitenkin kirjoitti Brazzavillessa asuvalle tuttavalleen Timothée Miemounoualle, joka oli erään teknillisen oppilaitoksen esimies. Etiennen kirje alkoi: ”Olen iloinen voidessani kertoa sinulle, että kulkemamme tie ei ole ollut totuuden tie. Jehovan todistajilla on totuus.” Hän kertoi oppimistaan asioista ja  pani kirjeen mukaan kirjan ”Totuus on tekevä teidät vapaiksi”. Kuten Etienne ja Augustin, Timothéekin suhtautui Raamatun sanomaan myönteisesti. Nämä kolme olivat ensimmäiset Raamatun totuuden omaksuneet kongolaiset, ja kukin heistä auttoi edelleen monia muita omaksumaan totuuden.

Timothée kutsui oppilaitoksessa asuvia opiskelijoita tulemaan mukaan iltaisin käytäviin raamatullisiin keskusteluihin. Hän myös pyysi kirjeitse lisää raamatullisia julkaisuja. Tämä ryhmä alkoi pitää kokouksia ja saarnata niin hyvin kuin taisi. Jotkut opiskelijat, muiden muassa Noé Mikouiza ja Simon Mampouya, toimivat myöhemmin valvojina Jehovan järjestössä.

Vuonna 1950 Etelä-Rhodesiassa (nykyisessä Zimbabwessa) asuva lähetystyöntekijä Eric Cooke kävi rohkaisemassa  pieniä kiinnostuneiden ryhmiä Banguissa ja Brazzavillessa. Ongelmana oli kuitenkin se, että veli Cooke ei osannut ranskaa. Etienne muistelee: ”Tuo nöyrä, sympaattinen veli yritti parhaansa mukaan kertoa meille Valtakunnan saarnaamistyöstä ja teokraattisesta järjestöstä käyttäen apunaan pientä englanti-ranska-sanakirjaansa. Joskus meidän piti vain arvata, mitä hän yritti sanoa.”

Rajoituksia

Veli Cooken vierailu tapahtui juuri oikeaan aikaan, sillä 24. heinäkuuta 1950 muuan siirtomaavallan korkea-arvoinen edustaja asetti rajoituksia Jehovan todistajien kirjallisuuden maahantuonnille ja levittämiselle. Seuraavana vuonna Ranskan Päiväntasaajan Afrikan julistajat levittivät vain kuusi julkaisua, vaikka he pitivätkin 468 yleisökokousta. Vuoden 1952 Jehovan todistajien vuosikirjassa (engl.) ilmaistiin veljiä kohtaan ymmärrystä ja myötätuntoa, kun siinä sanottiin: ”Yritä kuvitella olevasi valtavalla alueella, jolla on siellä täällä hajallaan vain 37 Valtakunnan sanoman julistajaa. Et kenties ole koskaan nähnyt muita aktiivisia todistajia kuin ne muutamat, jotka asuvat kotikaupungissasi. Tiedät totuudesta ja todistamismenetelmistä vain sen, mitä olet lukenut julkaisuista ja niistä harvoista kirjeistä, jotka Seura on onnistunut lähettämään teille. – – [Tällaista] veljet kohtaavat Ranskan alusmaissa Afrikassa.”

Myöhemmin veli Jacques Michel tuli Ranskasta rohkaisemaan ja opettamaan ryhmää. Noé Mikouiza, yksi teknillisen oppilaitoksen opiskelija, muistaa heidän mieltään  askarruttaneen kysymyksen: ”Onko viininjuonti kiellettyä?” Kaikkien katseet kiinnittyivät veli Micheliin, kun hän avasi Raamattunsa psalmin 104:15 kohdalta. Luettuaan jakeen hän selitti, että viini on lahja Jumalalta, vaikkakaan kristittyjen ei pidä juoda sitä liikaa.

Brazzavillen vasta kastetut veljet todistivat toisille innokkaasti. Viikonloppuisin he menivät säännöllisesti lautalla joen yli Kinshasaan saarnaamaan. Vuonna 1952 kastettiin ensimmäiset joen eteläpuolella asuvat kongolaiset. Brazzavilleläisveljet auttoivat suuresti Kinshasan veljiä noina varhaisina vuosina. Myöhemmin osat kuitenkin vaihtuisivat.

Joulukuussa 1954 veljet pitivät Brazzavillessa konventin. Läsnä oli 650 ja kasteella kävi 70. Totuus vapautti yhä useampia väärästä uskonnosta. Kristikunnan uskonnolliset johtajat olivat tästä tietenkin käärmeissään, ja he yrittivät kaikin keinoin kääntää hallitusviranomaiset Jehovan todistajia vastaan. Poliisi uskoi Timothée Miemounouan olevan todistajien johtaja, joten hänet kutsuttiin useaan otteeseen poliisiasemalle, missä häntä uhkailtiin ja piestiin. Tämä ei  lannistanut Timothéeta eikä säikäyttänyt muitakaan Jehovan kansaan kuuluvia Brazzavillessa. Kiinnostus Raamatun totuutta kohtaan kasvoi jatkuvasti.

Sitten viranomaiset turvautuivat toisenlaisiin toimenpiteisiin. Timothée Miemounoua ja entinen teknillisen korkeakoulun opiskelija Aaron Diamonika, joka oli omaksunut totuuden, työskentelivät kumpikin hallituksen palveluksessa. Vuonna 1955 hallitus siirsi heidät kaukana maan sisäosissa sijaitseviin kaupunkeihin. Timothée lähetettiin Djambalaan ja Aaron Impfondoon. Tämä yritys häiritä saarnaamistyötä epäonnistui surkeasti. Brazzavillen veljet jatkoivat toimintaansa innokkaasti, ja Timothée ja Aaron puolestaan todistivat uusilla alueilla ja perustivat niille seurakuntia. Vaikka veljet olivat innokkaita, he kaipasivat ulkomaista apua. Sitä saatiinkin pian.

Maaliskuussa 1956 Ranskasta saapui ensimmäiset neljä lähetystyöntekijää: Jean ja Ida Seignobos sekä Claude ja Simone Dupont. Tammikuussa 1957 Brazzavilleen perustettiin haaratoimisto, joka oli vastuussa Ranskan Päiväntasaajan Afrikan todistustyöstä. Veli Seignobos nimitettiin haaratoimistonpalvelijaksi. Hieman myöhemmin sattui murhenäytelmä: Jeanin vaimo Ida kuoli auto-onnettomuudessa pariskunnan vieraillessa seurakunnissa alueella, joka kuuluu nykyisin Keski-Afrikan tasavaltaan. Jean jatkoi tehtävässään yksin.

 Sisämaahan

Augustin Bayonne palveli tuolloin kierrosvalvojana. Hän vieraili syvällä metsissä sijaitsevissa kylissä sekä pygmien asumuksissa maan pohjois- ja länsiosissa. Hän käveli paljon ja pitkiä matkoja, joten hänet opittiin tuntemaan kaikkialla tuolla seudulla nimellä ”Hän joka kävelee”. Toisinaan Jean Seignobos lähti hänen mukaansa. Jean oli yllättynyt siitä, että syvällä päiväntasaajan metsissä asuvat ihmiset tiesivät, milloin he olivat tulossa. Rummut olivat välittäneet viestin: ”’Hän joka kävelee’ tulee valkoisen miehen kanssa.”

Nämä matkat saivat aikaan paljon hyvää. Aiemmin ihmiset väittivät, että Jehovan todistajia oli vain Brazzavillen Kongossa. Veli Seignobos ja muut lähetystyöntekijät sekä elokuva Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa olivat kuitenkin todiste siitä, että heitä oli muuallakin.

Raamatun totuus raivasi tietään sisämaan kaukaisiin kyliin ja vapautti ihmisiä spiritistisistä tavoista ja heimoriidoista. Monet noiden seutujen veljet olivat luku- ja kirjoitustaidottomia. Koska heillä ei ollut kelloja, he päättelivät kokoukseenlähtöajan auringon sijainnin perusteella. Kenttäpalvelusaikansa he laskivat pienten tikkujen avulla. Aina kun he todistivat jollekulle, he käärivät yhden tikun nenäliinaan. Neljä tikkua tarkoitti yhtä tuntia. Näin he saattoivat  jättää kenttäpalvelusraporttinsa jokaisen kuukauden lopussa. Todellisuudessa veljet saarnasivat kuitenkin paljon enemmän kuin raportoivat, sillä yleensäkin ihmisten kanssa keskustellessaan he puhuivat etupäässä totuudesta.

Laillisia ja poliittisia muutoksia

Kuten edellä kerrottiin, vuonna 1950 Jehovan todistajien kirjallisuuden maahantuonnille asetettiin rajoituksia. Tämä ei kuitenkaan pysäyttänyt opetuslasten tekemistä. Turhautuneet kristikunnan papit valittivat asiasta hallitusviranomaisille ja väittivät valheellisesti, että Jehovan todistajat ovat kommunisteja. Niinpä vuonna 1956, eräänä torstaina aamuviideltä, kymmenen veljeä pidätettiin. Tieto pidätyksistä levisi nopeasti, ja uskonnolliset vastustajat riemuitsivat. Oikeudenkäynti pantiin vireille heti samana päivänä oikeustalolla, joka oli tupaten täynnä jutun käsittelyä seuraamaan tulleita veljiä.

Noé Mikouiza kertoo: ”Oikeudenkäynnin aikana osoitimme, ettemme olleet kommunisteja vaan kristittyjä Jumalan palvelijoita, jotka tekevät sitä, mistä puhutaan Matteuksen 24:14:ssä. Asianajajamme, joka oli lukenut julkaisujamme, sanoi oikeudelle, että jos kaikki olisivat sellaisia kuin Jehovan todistajat, kukaan ei rikkoisi lakia. Samana iltapäivänä veljet julistettiin syyttömiksi. Iloissamme me kaikki riensimme kotiin vaihtamaan vaatteet, sillä oli kokousilta. Pidätystämme koskeva uutinen oli kantautunut kaikkialle kaupunkiin, ja halusimme jokaisen tietävän, että olimme vapaita. Kokouksessa lauloimme valtakunnanlauluja täysin palkein. Monet, jotka kuulivat sen, olivat aivan ihmeissään. He olivat siinä uskossa, että olisimme vankilassa.”

Kongon tasavalta sai itsenäisyyden 15. elokuuta 1960. Poliittinen väkivaltaisuus leimahti ilmiliekkiin. Kristikunnan papisto oli aktiivisesti mukana tapahtumissa, mutta  Jehovan todistajat jatkoivat saarnaamista. Vuonna 1960 kaikkiaan 3716 oli läsnä Brazzavillessa pidetyssä kierroskonventissa. Ihmisiä kerääntyi seurakuntiin myös pohjoisessa. Esimerkiksi eräällä alueella, jolla asui 70 julistajaa, seurakunnan kokouksissa kävi lähes tuhat ihmistä.

Joulukuussa 1961 Jehovan todistajat rekisteröitiin nimellä Les Témoins de Jéhovah. Laillisesta tunnustuksesta oli hyötyä, mutta veljet tiesivät, että olisi epäviisasta tuudittautua siihen uskoon, että kaikki oli nyt hyvin. Veli Seignobos kertoo, mitä tapahtui melko pian tämän jälkeen: ”Eräänä päivänä minut kutsui luokseen muuan turvallisuusviraston korkea-arvoinen virkamies, joka ei hyväksynyt kristillistä puolueettomuuttamme. Hän uhkasi karkottaa minut maasta. Pelkäsin, että hän toteuttaisi uhkauksensa, sillä hänellä olisi ollut siihen valta. Seuraavana päivänä hän kuitenkin kuoli sydänkohtaukseen.”

Elämää lähetystyössä 1960-luvulla

Helmikuussa 1963 veljet Fred Lukuc ja Max Danyleyko saapuivat Haitista. Avioiduttuaan Fred palveli kierrosvalvojana. Alkuun hänen oli seurakunnissa vieraillessaan vaikea oppia muistamaan, kuka kuului mihinkin perheeseen. Hän kertoo: ”En tuntenut vanhinten vaimoja enkä päässyt selville siitä, kuka oli kenenkin lapsi. Veljet noudattivat sitä keskiafrikkalaista tapaa, että vaimot pitävät naimisiin mentyään tyttönimensä ja lapset nimetään jonkun sukulaisen tai ystävän mukaan.

Vierailun ensimmäisenä iltana valtakunnansalissa huomasimme, että veljet suhtautuivat meihin pidättyvästi. Ja kun kokous alkoi, panimme merkille epätavallisen seikan: veljet ja vanhemmat pojat istuivat salin toisella puolella ja pienemmät lapset ja sisaret toisella. Kokouksen alkaessa veljien puoli oli melko täynnä, mutta sisarten puolella oli väljää.  Kokouksen aikana saliin tuli lisää sisaria – ryhdikkäinä kantaen ylväästi Raamattuja ja kirjoja päänsä päällä – lapset vanavedessään.

Nousin tervehtimään seurakuntaa ja esittelin vaimoni ja itseni. Toivotettuani kaikki lämpimästi tervetulleiksi pidin tauon, kohdistin katseeni miesten puolelle ja sanoin: ’Veljet, saatte kymmenen minuuttia aikaa etsiä vaimonne ja lapsenne. Pyydän, että tästä lähtien istuisitte yhdessä perheinä, kuten kaikki Jehovan kansaan kuuluvat tekevät kautta maailman.’ Jokainen suostui pyyntöön mielihyvin.”

Julkiset liikennevälineetkin aiheuttivat omat haasteensa. Veli Lukucin vaimo Leah kertoo: ”Pakkasimme aina mukaamme pienet retkivuoteet, moskiittoverkon, vesiämpärin, kannettavat vedensuodattimet, vaatteita, kirjoja, lehtiä ja raamatulliset elokuvat. Jotta olisimme voineet näyttää elokuvia, matkassa oli oltava sähköjohtoja, hehkulamppuja, filmikeloja, käsikirjoituksia, pieni generaattori ja jerrykannullinen bensiiniä. Tätä kaikkea me kuljetimme mukanamme kuorma-autoissa. Meidän oli oltava pysäkillä jo kahdelta aamuyöstä saadaksemme paikan hytistä. Muutoin  jouduimme istumaan takana auringonpaahteessa eläinten, matkatavaroiden ja monien muiden matkustajien kanssa.

Kerran kun olimme kävelleet tuntikausia kuumuudessa ja palasimme majapaikkaamme, pienelle savimajalle, huomasimme, että sotilasmuurahaiset olivat tunkeutuneet sisään. Ne olivat kiivenneet vesiämpärin kylkeä ylös, asettuneet peräkkäin sillaksi niin, että ylettyivät pieneen margariiniastiaan, jonka sisällöstä ne sitten olivat tehneet selvän. Sinä iltana söimme illalliseksi kuivaa paahtoleipää ja purkillisen sardiineja. Olimme väsyksissä ja tunsimme hienoista itsesääliä. Menimme vuoteeseen ja jätimme veljet ulos laulamaan pehmeästi valtakunnanlauluja tulen ääressä. Laulu tuuditti meidät lempeästi ja miellyttävästi unten maille.”

Uskollisia lähetystyöntekijöitä ja paikallisia vanhimpia

Vuosina 1956–77 Brazzavillen Kongossa palveli yli 20 lähetystyöntekijää. Vaikka heidän elämänsä ei aina ollut helppoa, jokainen edisti omalla arvokkaalla työllään Valtakunnan saarnaamista. Esimerkiksi kaikki, jotka toimivat  haaratoimistonpalvelijoina, olivat myös lähetystyöntekijöitä. Kun veli Seignobos palasi Ranskaan vuonna 1962, Larry Holmes nimitettiin valvomaan saarnaamistyötä. Kun Larry ja hänen vaimonsa Audrey lopettivat lähetyspalveluksen vuonna 1965, veli Lukucista tuli haaratoimistonpalvelija.

Myös monet paikalliset veljet antoivat erinomaisen esimerkin johdon ottamisessa. Kun haaratoimistokomiteajärjestely astui voimaan vuonna 1976, hallintoelin nimitti tehtävään kolme veljeä: lähetystyöntekijät Jerker Johanssonin ja Palle Bjerren sekä paikallisen veljen Marcellin Ngolon.

Augustin Bayonne, ”Hän joka kävelee”, kävi Gileadin 37. kurssin vuonna 1962. Valmistuttuaan hän meni Keski-Afrikan tasavaltaan, missä hän lähes 15 vuotta aiemmin oli lukenut kirjan ”Totuus on tekevä teidät vapaiksi”. Aikanaan Augustin meni naimisiin, tuli isäksi ja palasi Brazzavilleen, missä hän antoi pitää kristillisiä kokouksia kodissaan. Myöhemmin hän lahjoitti osan tontistaan valtakunnansalin rakentamista varten, ja aikanaan paikkakunnalle saatiinkin oma sali.

Sekä Augustin Bayonne että Timothée Miemounoua ovat sittemmin nukkuneet pois. Ennen kuolemaansa  Timothée kirjoitti muistiin kokemuksiaan. Kertomuksensa lopuksi hän lainasi Heprealaiskirjeen 10:39:ää: ”Me emme ole sellaisia, jotka vetäytyvät pois tuhoon, vaan sellaisia, joilla on usko sielun elossa säilymiseksi.” Etienne Nkounkou, yksi niistä kolmesta kongolaisesta, jotka ensimmäisinä omaksuivat totuuden, lähestyy jo 90 vuoden ikää. Miten erinomaisen esimerkin uskollisesta palveluksesta nämä veljet ovatkaan antaneet!

Koetuksen aika

Elokuussa 1970 Kongon tasavallan hallitusmuoto muutettiin kommunistiseksi. Aiempina vuosina vallanpitäjät olivat ahdistelleet veljiä ja syyttäneet heitä kommunisteiksi, mutta nyt kun kommunistit olivat vallassa, vallanpitäjät paheksuivat sitä, että veljet eivät olleet kommunisteja!

Uusi hallitus antoi silti Jehovan todistajien toimia jonkin aikaa rauhassa. Konventteja ja kokouksia pidettiin avoimesti, ja uusia lähetystyöntekijöitä pääsi maahan. Aikanaan veljet saivat kuitenkin tuntea kommunistihallinnon vaikutukset. Ensin jotkut viranomaiset syyttivät lähetystyöntekijöitä vakoojiksi. Sitten 3. tammikuuta 1977 Jehovan todistajien työ kiellettiin virallisesti. Lähetystyöntekijät karkotettiin maasta yksi toisensa jälkeen, kunnes vain Jerker ja Gurli Johansson olivat jäljellä. Jerker kertoo tuosta ajasta: ”Nuo muutamat kuukaudet, jotka olimme  haaratoimistossa yksin, olivat luultavasti uskoa koettelevinta mutta myös uskoa vahvistavinta aikaa lähetyspalveluksessamme. Meitä epäiltiin CIA:n agenteiksi. Hallituksen viholliset, uskonnolliset johtajat mukaan lukien, pidätettiin ja tapettiin. Tiesimme siis olevamme suuressa vaarassa. Tunsimme kuitenkin Jehovan suojelevan käden yllämme, ja se vahvisti uskoamme.”

Noé Mikouiza esitti pääministerille vetoomuksen, jotta Jerker ja Gurli saisivat jäädä maahan. Vetoomus hylättiin, ja he joutuivat lähtemään. Haaratoimiston omaisuus takavarikoitiin, valtakunnansalit otettiin haltuun ja haaratoimisto suljettiin. Ranskan haaratoimisto valvoi saarnaamistyötä lyhyen aikaa, mutta myöhemmin tehtävä annettiin Kinshasan haaratoimistolle.

Vaikka veljet olivat jossain määrin ahtaalla, heitä ei vainottu ankarasti, kuten monien muiden maiden todistajia. Jotkut veljet tulivat silti pelokkaiksi – ja pelko oli tarttuvaa. Vaikka veljet pitivät yhä säännöllisesti kokouksia, talosta-taloon-palvelus käytännöllisesti katsoen lakkasi. Tämän  vuoksi Kinshasan haaratoimisto lähetti joen toiselta puolen vanhimpia rohkaisemaan ja vahvistamaan veljiä.

Yksi näistä vanhimmista oli André Kitula. Kesäkuussa 1981 hän alkoi vierailla kierrosvalvojana Brazzavillen 12 seurakunnassa. Ensimmäisessä seurakunnassa hän pani merkille, että veljet olivat kyllä läsnä tiistain teokraattisessa palveluskoulussa ja palveluskokouksessa, mutta keskiviikkoaamun kenttäpalveluskokoukseen ei tullut ketään. André lähti saarnaamaan yksin, ja muuan hänen tapaamansa mies huudahti: ”Jehovan todistajat tapasivat lohduttaa meitä, mutta nyt he ovat kadonneet!”

Kun André jatkoi saarnaamista tuona aamuna, hän tapasi veljen, joka sanoi: ”Kukaan meistä ei enää saarnaa talosta taloon.” Sitten veli kertoi muille julistajille Andrén toiminnasta. Iltapäivällä kenttäpalveluskokoukseen tuli useita sisaria. Pian talosta-taloon-työ jatkui Brazzavillessa entiseen tapaan. Yhtäkään veljeä ei pidätetty niiden kolmen vuoden aikana, jotka André ja hänen vaimonsa Clémentine palvelivat siellä. Kaupungin ulkopuolella asuvat veljet saivat kuulla, mitä pääkaupungissa tapahtui. He päättelivät, että jolleivät Brazzavillen veljet pelänneet mennä ovelta ovelle, ei heilläkään ollut mitään syytä olla peloissaan.

Kinshasan haaratoimistossa tuolloin työskennellyt David Nawej selittää, miksi haaratoimisto lähetti apua joen toiselle puolelle erityisen mielellään: ”Juuri brazzavilleläisveljet olivat tuoneet totuuden Kinshasaan. Kun kommunismi myöhemmin hidasti työtä siellä, täältä meni todistajia veljien avuksi. Saarnaajan 4:9, 10:n viisaus osoittautui todeksi: ’Kaksi on parempi kuin yksi, koska heillä on kovasta työstään hyvä palkka. Sillä jos toinen heistä lankeaa, toinen voi nostaa kumppaninsa ylös.’ Meidän tapauksessamme veljet voisivat sanoa: ’Kaksi Kongoa on parempi kuin yksi.’”

 Sitkeästi eteenpäin poliittisten muutosten keskellä

Vuonna 1991 poliittisella näyttämöllä kuohui ja tapahtui muutoksia. Brazzavillen Kongo siirtyi yksipuoluejärjestelmästä monipuoluejärjestelmään. Yleinen mieliala oli korkealla, mutta veljet pitivät mielessään psalmin 146:3:n varoituksen: ”Älkää panko luottamustanne jalosukuisiin älkääkä ihmisen poikaan, jolle pelastus ei kuulu.” Eikä aikaakaan, kun nämä sanat osoittautuivat paikkansapitäviksi.

Joka tapauksessa poliittiset muutokset hyödyttivät Jehovan kansaa. 12. marraskuuta 1991 sisäministeri antoi säädöksen, joka kumosi Jehovan todistajien toimintaa koskevan kiellon. Haltuunotetut valtakunnansalit palautettiin. Entistä haaratoimistorakennusta ei kuitenkaan saatu takaisin, sillä se oli, ja on edelleenkin, presidentin henkivartiokaartin hallussa. Elokuussa 1992 Brazzavillessa ja Pointe-Noiressa pidettiin ensimmäiset piirikonventit 15 vuoteen. Samana vuonna raamatuntutkistelujen määrä nousi 5675:een, mikä oli lähes nelinkertainen luku julistajamäärään verrattuna!

Koska todistajilla oli jälleen laillinen asema, maahan saattoi tulla lähetystyöntekijöitä. Erikoistienraivaajia nimitettiin ja lähetettiin pohjoiseen, missä enemmistö kokouksissa kävijöistä oli luku- ja kirjoitustaidottomia. Kaupunkiseurakunnissa monia oli opetettu menestyksekkäästi lukemaan ja kirjoittamaan, ja nyt oli aika tehostaa ponnisteluja, jotta luku- ja kirjoitustaitoa voitaisiin opettaa muuallakin maassa.

 Vuoden 1993 vaalit aiheuttivat jälleen muutoksia hallituksessa. Oppositiopuolue oli kylvänyt laajalti tyytymättömyyttä, mikä johti siihen, että maassa vallitsi useiden viikkojen ajan poikkeustila. Aseellisista yhteenotoista, lakoista, ulkonaliikkumiskielloista, tiesuluista ja ryöstöistä tuli osa jokapäiväistä elämää. Ihmiset olivat kauhuissaan ja pettyneitä. Taloudellinen ahdinko ei hellittänyt. Vuoden 1991 korkea mieliala oli tiessään.

Kansalliset ongelmat kävivät rinnatusten poliittisen kuohunnan kanssa. Heimoriidat pakottivat jotkut veljet muuttamaan turvallisemmille seuduille. Tämän vuoksi joitakin seurakuntia jouduttiin lakkauttamaan. Veljet osoittivat silti toistuvasti, että totuus oli vapauttanut heidät etnisestä vihasta. Levottomana aikana veljet auttoivat ja suojelivat toisiaan, olipa heidän heimotaustansa mikä tahansa. Monet ihmiset alkoivat tajuta, että vain Jehova voisi antaa heille todellisen turvallisuuden.

Kinshasan haaratoimisto antoi ohjausta ja rohkaisua. Vuoden 1996 lopussa maassa oli jälleen rauhallista, ja julistajamäärä kipusi 3935:een. Brazzavillen lähetyskodissa palveli viisi lähetystyöntekijää. Kun maahan saapui vielä kaksi muuta pariskuntaa, Pointe-Noireen avattiin uusi lähetyskoti huhtikuussa 1997.

Joen pohjoispuolella Brazzavillen Kongossa elämä siis sujui rauhallisesti ja Valtakunnan saarnaamistyö eteni hyvin, kun taas naapurimaassa Kinshasan Kongossa riehui taistelu. Kun sota lähestyi Kinshasaa, siellä olevat lähetystyöntekijät joutuivat siirtymään muualle. Niinpä toukokuun loppuun mennessä Kinshasan lähetystyöntekijät olivat siirtyneet Brazzavilleen ja Pointe-Noireen, missä he palvelivat innokkaasti toisten lähetystyöntekijöiden rinnalla. Kukaan ei osannut kuvitella niitä kauhistuttavia tapahtumia,  jotka seuraisivat jo muutaman päivän kuluttua.

Sisällissota puhkeaa

Yhtäkkiä 5. kesäkuuta 1997 puhkesi sota Brazzavillessa. Taistelua käytiin silloisen presidentin ja entisen presidentin kannattajien välillä. Raskas tykistö pommitti ja tuhosi kaupungin keskustaa ja esikaupunkialueita. Tuhannet menettivät henkensä. Kaikkialla lojui ruumiita, ja kaupunki oli sekasorron vallassa. Oli vaikea tietää, kuka ketäkin vastaan taisteli. Brazzavillen rauha oli järkkynyt. Lauttaliikenne Kinshasaan pysähtyi. Monet pakenivat metsään, toiset meloivat kanooteillaan joen pieniin saariin. Jotkut taas yrittivät paeta Kongojoen yli Kinshasaan. Vaikka taisteluja käytiin Kinshasan lähistöllä, itse kaupungissa oli rauhallista Brazzavilleen verrattuna.

Sota aiheutti ongelmia niin veljille kuin kaikille muillekin, mutta totuuden ansiosta Jumalan palvelijoiden mieli ja sydän pysyivät tyyninä. He luottivat täysin psalmin 46:1, 2 sanoihin: ”Jumala on meille turva ja voima, helposti saatava apu ahdistusten aikana. Siksi emme pelkää, vaikka maa muuttuu ja vaikka vuoret horjuvat aavan meren sydämeen.”

Monet veljet onnistuivat pääsemään Kinshasaan, missä haaratoimistokomitea järjesti heille ruokaa, suojan ja lääkärinhoitoa. Kinshasalaisperheet osoittivat mielihyvin rakkautta ja vieraanvaraisuutta Brazzavillesta tulleille uskonveljilleen.

Jotkut veljet jäivät Brazzavilleen auttamaan niitä, joiden oli vaikea paeta. Näin tekivät muiden muassa Jean Théodore Otheni ja hänen vaimonsa Jeanne, joka oli vakituinen tienraivaaja. Elokuussa Othenien taloon osui kranaatti, ja Jeanne haavoittui vakavasti. Jean kiidätti hänet Kinshasaan, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Jean muistelee:  ”Jeanne rakasti sananpalvelusta syvästi loppuun saakka. Hän antoi minulle osoitekirjansa ja sanoi: ’Sinun täytyy käydä kaikkien raamatuntutkisteluoppilaitteni luona, sillä he ovat minulle hyvin tärkeitä.’ Syleilin häntä, ja kun katsoin hänen kasvojaan uudelleen, näin, että hän oli kuollut.” Jean on monien muiden tapaan jatkanut innokkaasti Jehovan palvelemista täysin varmana siitä, että ylösnousemuslupaus toteutuu.

Koska lauttaliikenne kahden pääkaupungin välillä oli keskeytynyt, ne jotka omistivat pienen moottoriveneen, tarjosivat palveluksiaan Brazzavillesta pakeneville. Rohkeat brazzavilleläisveljet, Louis-Noël Motoula, Jean-Marie Lubaki ja Symphorien Bakeba mukaan lukien, tarjoutuivat etsimään kadoksissa olevia veljiä ja auttamaan niitä, jotka olivat vielä kaupungissa. Heidän oli taisteltava pienessä veneessä vuolasta Kongojokea vastaan etsiessään veljiään pikkuisilta saarilta ja rannoilta. He joutuivat menemään myös Brazzavillen taistelualueelle, missä julmuudet yhä jatkuivat. He vaaransivat henkensä veljiensä puolesta.

 Symphorien, jolta joen ylittäminen kävi tottuneesti, teki sisällissodan aikana useita matkoja toiselle rannalle. Joskus hän toimitti Brazzavilleen apua sinne jääneille veljille. Kerran hän ylitti joen mukanaan kymmenen säkkiä riisiä vietäväksi muutamille sellaisille brazzavilleläisveljille, jotka asuivat suhteellisen turvassa. Joen ylittäminen oli tietenkin haasteellista, mutta paljon suurempi haaste oli viedä riisi määränpäähän ryöstäjien saamatta sitä käsiinsä. Matkalla oli mukana myös eräs charmikas herrasmies, joka kysyi Symphorienilta, minne tämä aikoi viedä riisin. Symphorien selitti, mitä oli tekemässä, ja käytti hyväkseen tilaisuuden kertoa Raamattuun perustuvasta toivostaan. Kun vene laski maihin, mies esitteli itsensä korkea-arvoiseksi virkamieheksi ja kutsui paikalle pari sotilasta. Hän käski heidän vartioida riisiä, kunnes Symphorien saisi hankituksi auton riisin kuljettamiseksi veljille.

Tavallisesti Symphorien ylitti joen auttaakseen veljiä pakenemaan Brazzavillesta. Eräs ylitys oli erityisen mieleenpainuva. Hän kertoo: ”Kongojoen virtaukset ovat hyvin voimakkaita, mutta useimmat veneenomistajat osaavat navigoida turvallisesti, niin ettei alajuoksu tempaise heitä mukaansa kohti kavalia koskia. Lähdimme Brazzavillesta seitsemän veljen ja viiden muun ihmisen kanssa. Sitten joen keskellä veneestä loppui polttoaine. Onnistuimme ohjaamaan veneen pieneen saareen ja ankkuroitumaan sen kupeeseen. Suureksi helpotukseksemme ohi kulki pieni vene, jonka kippari lupasi käydä ostamassa meille polttoainetta Kinshasasta. Odottelimme huolestuneina puolitoista tuntia, kunnes mies palasi polttoainetta mukanaan.”

Pian Kinshasan haaratoimisto huolehti noin tuhannesta veljestä ja sisaresta ja heidän perheistään sekä kiinnostuneista. Lokakuussa 1997 vihollisuudet lakkasivat ja pakolaiset palailivat Brazzavilleen.

 Kaikki Brazzavillessa ja Pointe-Noiressa palvelleet lähetystyöntekijät oli evakuoitu sodan vuoksi. Jotkut olivat palanneet kotimaahansa Britanniaan tai Saksaan, ja toiset olivat menneet Beniniin ja Norsunluurannikolle. Kun tilanne oli taas suhteellisen rauhallinen, jotkut palasivat määräalueilleen Brazzavillen Kongoon. Lisäksi kolmen pariskunnan ja erään naimattoman veljen oli määrä saapua Ranskasta joulukuussa 1998. Kinshasan haaratoimistossa tuolloin palvelleet kokeneet lähetystyöntekijät Eddy ja Pamela May siirrettiin Brazzavilleen, jonne avattiin uusi lähetyskoti.

Jälleen sisällissota

Seuraavana vuonna Brazzavillessa puhkesi uusi sisällissota. Jälleen tuhansia, myös monia todistajia, kuoli. Useimmat vasta saapuneet lähetystyöntekijät pakenivat naapurimaan Kamerunin lähetyskoteihin. Vaikka huhut kertoivat, että sota ulottuisi pian myös rannikolle Pointe-Noireen, kolmen lähetystyöntekijän onnistui pysyä siellä. Sota päättyi viimein toukokuussa 1999.

Koska niin monien todistajien oli täytynyt paeta, seurakuntien määrä putosi Brazzavillen Kongossa 108:sta 89:ään. Tätä nykyä Brazzavillessa on 1903 julistajaa ja 23 seurakuntaa. Pointe-Noiressa on 1949 julistajaa 24 seurakunnassa. Molempien sisällissotien aikana muualla asuvat Jehovan todistajat toimittivat aineellista apua hengellisille veljilleen ja sisarilleen. Ja kuten tavallista, avusta hyötyivät myös muut kuin Jehovan todistajat.

Sodasta, puutteesta, sairauksista ja monista muista vaikeuksista huolimatta Brazzavillen Kongon todistajat käyttivät kenttäpalvelukseen joka kuukausi keskimäärin 16,2 tuntia. Huhtikuussa 1999, kun toinen sisällissota oli lopuillaan, 21 prosenttia julistajista osallistui johonkin kokoaikaisen palveluksen muotoon.

 Totuudesta iloitseminen

Sodat ovat tuhonneet Kongon tasavaltaa ja syösseet sen lähes perikatoon. Brazzavillessa on käynnissä jälleenrakennus, mutta työtä on vielä paljon. Tärkeimpiä rakennushankkeita ovat valtakunnansalit, joissa ihmiset oppivat Raamatun totuutta. Helmikuussa 2002 vihittiin neljä valtakunnansalia, kaksi Pointe-Noiressa ja kaksi Brazzavillessa.

Toisessa vihkiäisohjelmassa Brazzavillessa muuan iäkäs veli kertoi, mitä oli tapahtunut 15 vuotta aiemmin kiellon aikana. Veljet olivat suunnitelleet pitävänsä yksipäiväisen konventin 1. tammikuuta, joka on vapaapäivä. He uskoivat, että konventti voitaisiin pitää kenenkään häiritsemättä, sillä ihmiset juhlisivat uutta vuotta. Aamupäiväohjelman päätyttyä paikalle tuli kuitenkin poliiseja, jotka hajottivat konventin. Veli kertoi: ”Lähdimme konventtipaikalta silmät kyynelissä. Nyt olemme täällä samassa paikassa, ja jälleen vuodatamme kyyneliä. Tällä kertaa itkemme kuitenkin siitä ilosta, että olemme vihkimässä vasta rakennettua valtakunnansalia.” Kaunis uusi sali oli tosiaankin pystytetty juuri tuolle konventtipaikalle!

On kulunut yli 50 vuotta siitä, kun kirja ”Totuus on tekevä teidät vapaiksi” auttoi Etienne Nkounkouta, Augustin Bayonnea ja Timothée Miemounouaa oppimaan totuuden. Sen jälkeen tuhannet Brazzavillen Kongon asukkaat ovat noudattaneet heidän antamaansa uskon esimerkkiä, ja monet muut tulevat vielä tekemään siten, minkä vuoksi tulevaisuus näyttää valoisalta. Maassa johdetaan yli 15000:ta raamatuntutkistelua, mikä on kolme ja puoli kertaa julistajien määrä! Muistonvieton läsnäolijamäärä kapusi vuonna 2003 peräti 21987:ään. Palvelusvuoden 2003 lopussa 4536 julistajaa, 15 lähetystyöntekijää mukaan lukien, työskentelivät innokkaasti auttaakseen toisia oppimaan totuuden, joka vapauttaa heidät (Johannes 8:31, 32).

[Huomioteksti s. 143]

Rummut olivat välittäneet viestin: ”’Hän joka kävelee’ tulee valkoisen miehen kanssa”

[Huomioteksti s. 144]

Koska heillä ei ollut kelloja, he päättelivät kokoukseenlähtöajan auringon sijainnin perusteella

[Huomioteksti s. 151]

”Menimme vuoteeseen ja jätimme veljet ulos laulamaan pehmeästi valtakunnanlauluja tulen ääressä. Laulu tuuditti meidät lempeästi ja miellyttävästi unten maille”

 [Tekstiruutu s. 140]

Brazzavillen Kongo lyhyesti

Maa: Kongon tasavalta sijaitsee Gabonin, Kamerunin, Keski-Afrikan tasavallan ja Kinshasan Kongon keskellä. Se on Suomea ja Italiaa isompi. Rannikkotasanko ulottuu kuutisenkymmentä kilometriä sisämaahan, missä maasto muuttuu ylängöksi, joka kohoaa yli 800 metriä merenpinnan yläpuolelle. Muualla maassa on tiheitä metsiä ja suuria jokia.

Väestö: Yli kolmimiljoonainen väestö koostuu monista heimoista. Tiheissä metsissä asuu pygmejä.

Kielet: Vaikka maan virallinen kieli on ranska, pohjoisosassa puhutaan laajalti lingalaa ja etelässä monokutubaa.

Elinkeinot: Juuri ja juuri omiin tarpeisiin riittävä maanviljely samoin kuin joki- ja merikalastus täyttävät asukkaiden perustarpeet. Taitavat metsästäjät saavat helposti ruokaa villieläimiä kuhisevista metsistä.

Ravinto: Maniokki tai riisi kuuluvat lähes jokaiseen ateriaan. Niitä tarjotaan kalan tai kanan sekä tulisten kastikkeiden kanssa. Maan moniin hedelmiin kuuluvat mangot, ananakset, papaijat, appelsiinit ja avokadot.

Ilmasto: Kongon trooppinen ilmasto on kuuma ja kostea ympäri vuoden. Maassa on kaksi varsinaista vuodenaikaa: sadekausi, joka kestää maaliskuusta kesäkuuhun, ja kuiva kausi, joka ulottuu kesäkuusta lokakuuhun.

 [Taulukko/Kaavio s. 148, 149]

BRAZZAVILLEN KONGO – HUOMATTAVIA TAPAHTUMIA

1940

1947: Kirja ”Totuus on tekevä teidät vapaiksi” sytyttää ensimmäisen kiinnostuksen kipinän.

1950: Lähetystyöntekijä Eric Cooke vierailee Brazzavillessa. Viranomaiset asettavat rajoituksia Jehovan todistajien julkaisemalle kirjallisuudelle.

1956: Maaliskuussa Ranskasta saapuvat ensimmäiset lähetystyöntekijät.

1957: Haaratoimisto avataan tammikuussa.

1960

1961: Laillinen yhdistys rekisteröidään 9. joulukuuta, vaikka kirjallisuutta koskevat rajoitukset ovat voimassa vielä vuoden.

 1977: Jehovan todistajat kielletään. Haaratoimiston omaisuus takavarikoidaan ja lähetystyöntekijät karkotetaan.

1980

1981: André Kitula auttaa elvyttämään saarnaamistyön Brazzavillessa.

1991: Sisäministeri poistaa kiellon. Maassa pidetään ensimmäiset piirikonventit 15 vuoteen.

1993: Yhteiskunnallinen ja poliittinen levottomuus johtaa poikkeustilaan.

1997: Kesäkuun 5. päivänä puhkeaa sisällissota. Lähetystyöntekijät evakuoidaan. Kinshasan haaratoimisto järjestää tuhannelle pakolaiselle ruokaa, suojan ja lääkärinhoitoa.

1999: Puhkeaa uusi sisällissota. Lähetystyöntekijät evakuoidaan jälleen.

2000

2002: Ensimmäiset neljä uutta valtakunnansalia vihitään helmikuussa.

2003: Brazzavillen Kongossa toimii 4536 julistajaa.

[Kaavio]

(Ks. painettu julkaisu)

Julistajien määrä

Tienraivaajien määrä

5000

2500

1940 1960 1980 2000

 [Kartat s. 141]

(Ks. painettu julkaisu)

KESKI-AFRIKAN TASAVALTA

KAMERUN

PÄIVÄNTASAAJAN GUINEA

GABON

KONGON TASAVALTA

Impfondo

Djambala

BRAZZAVILLE

Pointe-Noire

Kongo

KONGON DEMOKRAATTINEN TASAVALTA

KINSHASA

ANGOLA

 [Kokosivun kuva s. 134]

[Kuvat s. 138]

Erään varhaisen raamatuntutkisteluryhmän jäseniä vuonna 1949, vasemmalta oikealle: Jean-Seth Mountsamboté, Timothée ja Odile Miemounoua sekä Noé Mikouiza

[Kuva s. 139]

Etienne Nkounkou

[Kuva s. 142]

Jean Seignobos matkusti Kongon sisäosiin ja ylitti jokia lautoilla vieraillessaan seurakunnissa

[Kuva s. 147]

Fred ja Leah Lukuc (keskellä) Augustin Bayonnen kodissa kokoontuneen seurakunnan kanssa

[Kuva s. 150]

Kaste Atlantissa Pointe-Noiressa

[Kuva s. 152]

Augustin Bayonne, ”Hän joka kävelee”, kävi Gileadin 37. kurssin vuonna 1962

[Kuva s. 153]

Tämä rakennus oli haaratoimistona vuosina 1967–77

[Kuva s. 155]

Noé Mikouiza

[Kuvat s. 158]

Louis-Noël Motoula, Jean-Marie Lubaki ja Symphorien Bakeba