Moldova

Moldova, hedelmällisten tasankojen, syvien laaksojen, rotkojen ja metsäisten rinteiden maa, sijaitsee Karpaattien vuoriston muodostaman suuren kaaren itäpuolella. Tällä maastoltaan vaihtelevalla 34000 neliökilometrin alueella asuu monenmoisia eläimiä, muun muassa kettuja, susia, jäniksiä, mäyriä, hirviä, kärppiä, hillereitä ja villisikoja.

Hedelmällisen mustanmullan ja tavallisesti leudon ilmaston ansiosta Moldovassa saadaan runsain määrin hedelmiä, vihanneksia, viljaa ja muita maataloustuotteita. 2200 lähdettä sekä 3000 jokea ja puroa, jotka kaikki laskevat etelässä olevaan Mustaanmereen, varmistavat sen, että kastelu ja kuivatus toimivat erinomaisesti. Valtasuoni, vuolaana virtaava Dnestr, on purjehduskelpoinen melkein tasavallan päästä päähän. Suurimman osan matkaa joki joko muodostaa Moldovan Ukrainan-vastaisen pohjois-, itä- ja etelärajan tai kulkee sen suuntaisesti. Tonavan sivujoki Prut juoksee lännessä Moldovan ja Romanian välisenä rajana.

Moldovan myrskyisä menneisyys

Dnestrin ja Prutin välinen, vuosisatoja Bessarabiana ja Moldaviana tunnettu maa-alue sijaitsee tärkeän Eurooppaan johtavan maaliikenneväylän varrella. Ensimmäisellä vuosituhannella eaa. alue kuului Skyytiaan. Myöhemmin se siirtyi nimellisesti Rooman imperiumin valvontaan. Sen  myrskyisään historiaan sisältyvät myös muiden kansojen, esimerkiksi goottien, hunnien ja avaarien, perättäiset maahantunkeutumiset. 1200- ja 1300-luvulla Moldavia oli tataarien alaisuudessa, ja 1500-luvulla se liitettiin osmanien valtakuntaan. Turkkilaiset luovuttivat Bessarabian ja puolet Moldaviasta Venäjälle Bukarestin rauhassa vuonna 1812, jolloin koko alueen nimeksi tuli Bessarabia.

Vuonna 1918 Bessarabia liitettiin Suur-Romaniaan. Se palautettiin kuitenkin tilapäisesti Neuvostoliitolle vuosina 1940 ja 1944. Neuvostoliiton alaisuudessa alue tunnettiin Moldavian sosialistisen neuvostotasavallan nimellä. Neuvostokommunismin lopulta luhistuttua Moldavian sosialistinen neuvostotasavalta katkaisi siteet Moskovaan, ja 27. elokuuta 1991 siitä tuli itsenäinen Moldovan tasavalta. a Maan pääkaupunki on Chişinău, entinen Kišinjov.

Moldovan väkiluku kasvoi nopeasti 1960-luvulla, mutta 1970-luvulta lähtien kasvu on hidastunut ja tasaantunut. Nykyinen asukasluku on 4,3 miljoonan vaiheilla. Maan pääelinkeino, viininviljely, työllistää monet moldovalaiset. Moldova tuottaa kolmisen prosenttia maailman viineistä. Moldovalaiset viinit ovat erityisen suosittuja Venäjällä ja Itä-Euroopassa. (Ks. sivun 71 tekstiruutua.) Moldovaa on kuitenkin rikastuttanut vielä eräs suuri viinitarha, joka kantaa kaikkein parasta hedelmää: ihastuttavaa ylistystä Jehovalle.

”Kuohuvan viinin viinitarha!”

Profeetta Jesajan välityksellä Jehova kuvaili hengellistä Israelia ”kuohuvan viinin viinitarhaksi”. Ennustuksen mukaisesti  tuo kuvaannollinen viinitarha on täyttänyt ”tuottoisan maan pinnan sadolla”, ravitsevalla hengellisellä ruoalla. (Jes. 27:2–6.) Voidellut kristityt ovatkin tästä syystä saaneet rinnalleen miljoonia ”muita lampaita” (Joh. 10:16).

Jehovan kansaan kuuluvat moldovalaiset ovat innolla osallistuneet tuon kiehtovan profetian täyttymykseen. Jehovan järjestö on jatkuvasti tuottanut runsain mitoin hengellistä satoa, minkä ansiosta Moldovassa on nyt yksi julistaja jokaista 229:ää asukasta kohti. Eräässä kylässä peräti joka neljäs asukas on Jehovan todistaja.

Mutta kuten kertomuksen edetessä käy ilmi, tähän kasvuun on liittynyt ankaria koettelemuksia. Lähes 70 vuoden ajan monarkkinen Romania sekä fasistit ja kommunistit rajoittivat Jumalan kansaan kuuluvien toimintaa ja vainosivat ja vangitsivat heitä. Niin Moldovassa kuin muuallakin Jehova on kuitenkin toteuttanut profeetalliset sanansa, jotka koskevat hänen hengellistä ’kuohuvan viinin viinitarhaansa’. Hän sanoi Jesajan välityksellä: ”Minä, Jehova, varjelen sitä. Joka hetki minä kastelen sitä. Jotta kukaan ei kääntäisi huomiotaan sitä vastaan, minä varjelen sitä yötä päivää.” (Jes. 27:2, 3.) Kun mietiskelet Moldovan Jehovan todistajien historiaa, vahvistakoon heidän esimerkillinen rohkeutensa ja uskonsa päätöstäsi kantaa jatkuvasti kallisarvoista hedelmää Jehovan ylistykseksi, asettaapa vastustaja Saatana eteesi millaisia esteitä tahansa.

Russell tutkii aluetta

Kirjaimellisen viiniköynnöksen hedelmää tuottavat oksat lähtevät kasvamaan pienen pienistä versoista. Moldovan hengellinen kasvu alkoi samalla tavalla. Katsotaanpa, miten Jehova sai tuon hennon verson kasvamaan sellaiseksi vahvaksi, hedelmää kantavaksi viiniköynnökseksi, joka Moldovassa kukoistaa nykyään (1. Kor. 3:6). Siirrymme ajassa  taaksepäin aina 1800-luvun loppupuolelle saakka, jolloin raamatuntutkija Charles Taze Russell vieraili tuossa maassa Euroopan-kiertueellaan.

”Siionin Vartiotorni ja Kristuksen läsnäolon airut” -lehden syyskuun numerossa vuonna 1891 Russell kirjoitti, että hän oli käynyt Joseph Rabinowitch -nimisen juutalaisen lakimiehen luona, joka oli kristitty. Russell sanoi: ”Kiinnostavimpia kokemuksiamme tähän mennessä on ollut vierailumme veli Joseph Rabinowitchin luona Kišinjovissa Venäjällä [nykyään Chişinău Moldovassa]. Hän ja koko hänen perheensä toivottivat meidät lämpimästi tervetulleiksi. He kaikki uskovat Herraan Jeesukseen. – – Huomasimme, että hän tunsi hyvin SARASTUKSEN [”Tuhatvuotissarastus”-kirjasarjan] opetukset ja oli niistä aivan samaa mieltä.” Keskustellessaan Raamatusta nämä miehet olivat yhtä mieltä monista seikoista, mikä voidaan päätellä siitä, että Russell käytti moldovalaisesta ystävästään nimitystä ”veli Rabinowitch”.

Rabinowitch perheineen auttoi aktiivisesti juutalaisia – joita oli Chişinăussa yli 50000 – ottamaan vastaan Kristuksen ja messiaanisen toivon. Hänen kotinsa ja toimistonsa yhteydessä oli ”uusi ja erittäin siisti, noin 125-paikkainen palvontahuone”, selitti Russell. Rabinowitchilla oli myös uusi, käsikäyttöinen painokone, jolla hän valmisti erityisesti juutalaisille suunnattuja traktaatteja. Kuutisen vuotta myöhemmin, vuonna 1897, Rabinowitch kirjoitti Russellille: ”Rakas Veli Russell: Haluaisin näin vuodenvaihteessa ilmaista teille syvän kiitollisuuteni siitä hengellisestä tyydytyksestä, jota tuotatte minulle arvoisalla lehdellänne, ’SIIONIN VARTIOTORNILLA’, jonka saan säännöllisesti. Se on minulle kuin kauppiaan laiva, joka tuo kaukaa hengellistä ravintoa.” Huolimatta tämän juutalaismiehen rakkaudesta ja antaumuksesta Raamatun totuutta kohtaan vierähti vielä 30 vuotta  ennen kuin Valtakunnan siemen juurtui kunnolla Moldovaan ja alkoi tuottaa hedelmää (Matt. 13:1–8, 18–23).

Monet pettyneitä ensimmäisen maailmansodan jälkeen

Euroopassa ensimmäisen maailmansodan aikana tapahtuneet dramaattiset poliittiset muutokset loivat hedelmällisen maaperän Valtakunnan siemenen itämiselle Moldovassa. Kun tuo tuolloin suureksi sodaksi kutsuttu sota päättyi,  Moldova katkaisi siteensä Venäjään, missä kommunistit olivat kaapanneet vallan, ja liittyi Romaniaan. Monet moldovalaissotilaat, jotka olivat nähneet sodan kauhut, palasivat kotiin pettyneinä. Useimmat oli kasvatettu vankkumattomiksi ortodoksisen kirkon kannattajiksi, mutta nyt he alkoivat epäillä sen opetuksia.

Yksi heistä oli Ion Andronic, joka palasi kotikyläänsä Corjeuţiin vuonna 1919. Hänen kiinnostuksensa Raamattua kohtaan oli herännyt, kun hän sotavankina ollessaan oli keskustellut adventistien ja baptistien kanssa. Vankileiriltä hän toi mukanaan Raamatun, ja hän vaihtoi ajatuksia sen sanomasta perheensä ja naapureidensa kanssa, jotka myös kiinnostuivat.

Ilie Groza oli yksi noista naapureista. Hän oli ollut sotavuosina Yhdysvalloissa, ja hänellä oli kotiin palatessaan mukanaan ”Uusi Testamentti”, jonka hän oli hankkinut matkoiltaan. Andronicin ja Grozan perheet olivat läheiset naapurukset, ja he alkoivat keskustella yhdessä Jumalan sanasta. He saivat myös raamatuntutkijoiden (Jehovan todistajien silloinen nimitys) julkaisemaa kirjallisuutta.

Ilie Grozan tytär Ioana muistelee: ”Minun on täytynyt olla vasta kuusivuotias, kun perheemme sai ensi kerran raamatuntutkijoiden kirjallisuutta. En ole varma, mistä saimme sitä, mutta muistan, kuinka vanhempani ja vanhemmat sisarukseni keskustelivat innoissaan noiden julkaisujen selvistä raamatunkohtaselityksistä.”

 Ion Andronic ei myöhemmin vihkinyt elämäänsä Jehovalle toisin kuin hänen muu perheensä ja suurin osa Grozan perheestä. ”Pidimme kokouksia aluksi perhepiirissä”, kertoo Ioana. ”Meillä oli neljä tyttöä ja Andronicin perheessä oli sekä poikia että tyttöjä. Tuota pikaa syttyikin romanssi, joka johti Vasile Andronicin ja sisareni Feodolinan avioitumiseen.

Vähän ajan kuluttua raamatuntutkisteluryhmäämme liittyivät Tudor ja Daria Groza, aviopari joka oli meille kaukaista sukua. Tudor oli hyvin innokas tutkimaan Raamattua. Hän meni jopa Cluj-Napocan haaratoimistoon Romaniaan hankkiakseen kirjallisuutta ja saadakseen vastaukset moniin raamatullisiin kysymyksiinsä. Hänestä tuli myöhemmin suurenmoinen hengellinen tuki pienelle seurakunnallemme.

Sitten meillä käytäviin raamatullisiin keskusteluihin tuli mukaan Iacuboin perhe, joka myös asui paikkakunnallamme. Perheen isä, Petru Iacuboi, oli osoittanut vieraanvaraisuutta eräälle Raamattuja levittävälle miehelle, ja tuo vierailija oli herättänyt hänen kiinnostuksensa Raamattua kohtaan. Petru tutki jonkin aikaa baptistien opetuksia, mutta päätti sitten, että totuus löytyisi jostain muualta. Juuri noihin aikoihin hän liittyi meidän kasvavaan raamatuntutkijaryhmäämme.

Oppimamme asiat motivoivat ryhmäämme kuuluvia kertomaan innokkaasti Valtakunnan hyvää uutista kaikille ystävillemme ja sukulaisillemme, joista monet asuivat joko meidän kylässämme tai naapurikylissä.”

 Englanninkielisessä Vartiotornissa 15.12.1921 ollut raportti osoittaa, kuinka nopeasti Valtakunnan sanoma levisi Moldovassa: ”Eräs veli, joka vielä äskettäin oli adventistisaarnaaja, kirjoittaa Bessarabiasta [Moldovan tuolloinen nimitys]: ’Noin 200 tässä kylässä, monista lähiseuduista puhumattakaan, on ottanut vastaan totuuden.’”

Şirăuţin kylässä asuva Ilarion Bugaian -niminen harras ortodoksi oppi totuuden 1920-luvun taitteessa. Hän palveli uskollisesti Jehovaa kuolemaansa saakka. Moise Ciobanu -niminen raamatuntutkija palasi Saksasta Bălţin kaupunkiin. Hän oli oppinut totuuden ollessaan ensimmäisen maailmansodan aikana vankina Saksassa. Ennen pitkää muodostettiin ryhmä, josta tuli myöhemmin Bălţin ensimmäinen seurakunta.

Romanialaistodistajat auttavat

Romanian haaratoimisto lähetti Moldovaan 1920-luvulla päteviä veljiä, jotka auttoivat alueen käymisessä ja vahvistivat Jumalan kansan keskuudessa olevia uusia. Noiden varhaisten evankelistojen joukossa oli transilvanialainen Vasile Ciucaş. Hän puhui romaniaa ja unkaria. Vieraillessaan Corjeuţin nuoressa seurakunnassa Vasile majoittui aina Ilie Grozan ja hänen perheensä luo. Ioanalla on mukavia muistoja noista vierailuista. Hän kertoo: ”Olin tuolloin varmaan siinä kahdeksanvuotias, mutta muistan yhä veli Ciucaşin käynnit. Hän oli tavattoman ystävällinen veli, ja hän kertoi aina niin kiinnostavia tarinoita, ettei kukaan malttanut mennä nukkumaan. Sisarellani ja minulla oli tapana kilpailla keskenämme siitä, kumpi saisi istua hänen vieressään.”

Romanialaiset todistajat yhdessä innokkaiden paikallisten julistajien kanssa jatkoivat hyvän uutisen levittämistä lähikylissä. Tabanin kylässä, 11 kilometrin päässä Corjeuţista, Cazimir Cislinschii kertoi toisille niistä kiinnostavista  asioista, joita oli oppinut Raamatusta. Cazimir oli kuullut Valtakunnan sanomasta ollessaan sotaväessä Romaniassa. Ensimmäisiä tabanilaisia, jotka ilmaisivat vastakaikua Cazimirin saarnaamalle sanomalle, oli Dumitru Gorobeţ, erityisen innokas tutkija. Dumitrun ja muiden hänen kaltaistensa innokkuuden ansiosta Tabanin 3270 asukkaan joukossa on nykyään 475 todistajaa.

1920-luvun alkupuolella Valtakunnan sanoma löysi tiensä myös Caracuşenin kylään, joka on kolmen neljän kilometrin päässä Corjeuţista. Vladimir Lungu oli ensimmäisiä, jotka ottivat totuuden vastaan Caracuşenissa. Hänet kastettiin vuonna 1927. Vladimir kärsi paljon vainoa kristillisen vakaumuksensa vuoksi, ja hän kuoli uskollisena Jehovalle vuonna 2002. Hänen elinaikanaan niin monet kyläläiset omaksuivat totuuden, että nyt joka neljäs Caracuşenin 4200 asukkaasta on todistaja.

Alexandru Mikitkov oppi totuuden vuonna 1929 käydessään Iaşin kaupungissa Romaniassa, ja hänestä tuli uskollinen veli. Hänen poikansa Ivan sanoo: ”Kun isä palasi kotikyläämme Ţauliin, hän alkoi heti saarnata hyvää uutista, ja varsin pian kotonamme pidettiin kristillisiä kokouksia.”

Ivan jatkaa: ”Isä piti yhteyttä Romanian haaratoimistoon, ja aika ajoin luonamme vieraili kypsiä romanialaisveljiä. Surullista kyllä pikkusiskoni kuoli erään tuollaisen vierailun aikana vuonna 1931. Koska perheemme oli tunnettu, monet kyläläiset tulivat hautajaisiin. Romanialainen vieraamme, veli Vănica, piti hautajaispuheen. Hän antoi erinomaisen todistuksen ja paljasti valheeksi sen papiston levittämän huhun, jonka mukaan raamatuntutkijat eivät järjestä kunniallisia hautajaisia. Lisäksi veli Vănican puhe, jossa valaistiin selvästi ylösnousemustoivoa, kylvi joidenkin läsnäolijoiden sydämeen hyvän siemenen. Ennen pitkää hekin asennoituisivat lujasti Raamatun totuuden puolelle.

 Veli Vănican antama hengellinen rohkaisu vaikutti syvästi myös meidän perheeseemme. Esimerkiksi vanhempi veljeni Dumitru päätti ryhtyä kolporteeraajaksi (kokoaikaiseksi sananpalvelijaksi). Hän halusi auttaa mahdollisimman monia ihmisiä, joten hän muutti pian pois kotoa saarnaamaan Moldovan koskemattomille alueille. Perheemme tuki kokosydämisesti hänen päätöstään. Mutta täytyy myöntää, että kaipasin kovasti isoveljeäni. Toisaalta olimme tietysti hyvin iloisia, kun hän tuli käymään kotona ja hänellä oli paljon jännittäviä kenttäkokemuksia.”

Papiston vastustus voimistuu

Ortodoksinen papisto vastusti alusta saakka hyvän uutisen saarnaamista. Mutta papit raivostuivat toden teolla, kun heidän kirkkonsa entiset jäsenet kieltäytyivät tekemästä ristinmerkkiä ja kastamasta lapsiaan sen jälkeen kun olivat oppineet Raamatun totuuden.

Kun Ioana Groza oli noin kymmenvuotias, paikallinen ortodoksipappi painosti häntä tinkimään uskonkäsityksistään. Hän muistelee: ”Isä oli selittänyt meille lapsille, että Raamatun mukaan ei ollut oikein tehdä ristinmerkkiä. Koulussa pappi kuitenkin vaati meitä tekemään sen. Pelkäsin häntä, mutta pelkäsin myös pahoittavani isän mielen. Niinpä en mennyt kouluun, vaan piileskelin eräässä ladossa. Useita päiviä myöhemmin isä sai kuitenkin selville poissaoloni. Hän ei kumminkaan torunut minua, vaan pyysi minulta ystävällisesti selitystä. Kun kerroin hänelle, että pelkäsin pappia, hän otti minua kädestä, ja marssimme suoraan papin luo.

 Isä sanoi papille tiukkaan sävyyn: ’Jos te huolehtisitte tyttäreni elatuksesta, silloin teillä voisi olla oikeus puuttua hänen uskontoonsa. Mutta koska näin ei ole, te ette sekaannu siihen, mitä opetan omalle lapselleni.’ Sen koommin pappi ei enää onneksi aiheuttanut minulle vaikeuksia koulussa.”

Papit olivat tavallisesti yhdyskunnan vaikutusvaltaisimpia jäseniä. Jeesuksen ajan uskonnollisten johtajien tavoin he käyttivät tuota valtaa tahratakseen Jehovan palvelijoiden hyvän maineen, niin että heidän seurakuntalaisensa alkaisivat joko ylenkatsoa veljiä tai pelätä keskustella heidän kanssaan. Papisto käytti mielellään hyväkseen poliittisen vihamielisyyden ilmapiiriä. Ihmiset suhtautuivat tuolloin pelokkaasti ja epäluuloisesti esimerkiksi Neuvostoliiton rajan takana vaanivaan bolsevikkien ”uhkaan”. Ortodoksipapit hyödynsivät tätä pelkoa väittämällä, että raamatuntutkijat kieltäytyivät tekemästä ristinmerkkiä poliittisista syistä ja että he olivat kommunisteja.

Papit turvautuivat muunkinlaiseen juonitteluun. He käyttivät väärin asemaansa yllyttäen jopa hallitusviranomaisia Jumalan kansaa vastaan, kuten Jeesuksen päivien kirjanoppineet ja fariseukset olivat tehneet (Joh. 18:28–30; 19:4–6, 12–16).

Vuosina 1918–40 Moldova oli Romanian alaisuudessa, joka oli tuolloin kuninkaan hallitsema monarkia. Romanian hallitus nimitti uskontoministerin, jolla oli valta päättää uskonnollisista asioista. Tämä ortodoksisuutta kannattava mies vastusti raamatuntutkijoiden työtä ja yritti kieltää sen ja heidän raamatulliset julkaisunsa. Kuten arvata saattaa, veljiä syytettiin yhteistyöstä bolsevikkien kanssa.

Virallisten piirien halveksunta Jehovan kansaa kohtaan johti siihen, että Moldovan hallituksen ylitarkastaja lähetti eräälle poliisipäällikölle määräyksen, joka oli päivätty 25.  huhtikuuta 1925 ja joka kuului: ”Poliisin turvamääräyksen nro 17274/925 nojalla meillä on kunnia ilmoittaa teille, että sisäasiainministeriö on päättänyt kieltää ja lopettaa kansainvälisen ’Raamatuntutkijain Seuran’ propagandan, ja toivommekin teidän ryhtyvän tarvittaviin toimiin asian johdosta.”

Romanian toimisto lähetti 17. lokakuuta 1927 maailmankeskukseen raportin, josta ilmenee, millainen vaikutus viranomaisten vastustuksella oli veljiin. Raportissa mainittiin, että seurakunnankokoukset oli lakkautettu ja kielletty kaikkialla ja että satoja veljiä oli kutsuttu sota- ja siviilituomioistuimien eteen. Lisäksi siinä todettiin, että kesällä oli pystytty pitämään vain muutamia kokouksia, koska salainen palvelu ja poliisit olivat tarkkailleet ja tarkkailivat edelleen seurakuntia varsinkin kylissä, joissa useimmat seurakunnat olivat. Kokoukset pidettiin yleensä metsän kätköissä.

Raportissa jatkettiin, että maaliskuussa myös matkavalvojien työtä oli rajoitettu. Samassa kuussa sisäasiainministeri oli antanut ankaran, salaisen määräyksen etsiä kolporteeraajat ja pidättää kaikki nämä ”propagandistit”. Pian melkein kaikki kolporteeraajat oli vangittu. Raportissa todettiin vielä, että vaikka veljet eivät olleetkaan peloissaan – olivathan he kokeneet vastustusta siitä lähtien kun työ alkoi tuossa maassa – tällä kertaa ahdistelu oli niin systemaattista ja perusteellista, että heidän oli erittäin vaikea toimia.

1920-luvun lopulla rohkeita yksilöitä ja perheitä erosi edelleen ortodoksisesta kirkosta ja asennoitui lujasti Raamatun totuuden puolelle. Tämä käy ilmi kirjeestä, jonka eräs kyläpappi kirjoitti esimiehelleen vuonna 1928. Kirjeen mukana oli luettelo, jossa mainittiin 43:n tuon papin seurakunnan alueella asuvan şirăuţilaisen aikuisen ja lapsen nimet, ja siinä sanottiin: ”Meillä on kunnia liittää oheen ’raamatuntutkijoiden’ lahkon jäsenluettelo. Ponnisteluistaan  huolimatta he eivät ole menestyneet, eikä heillä ole rukoushuonetta, vaan he kokoontuvat yksityiskodeissa.”

Papin nimiluettelo todellisuudessa kumosi sen hänen väitteensä, että raamatuntutkijat ”eivät ole menestyneet”, sillä useimmat noista 43:sta olivat entisiä ortodokseja. Yksi luettelossa mainituista lapsista oli Agripina Barbuţă, joka on nyt yli 80-vuotias ja yhä toimelias Jehovan palveluksessa.

Kun julkinen saarnaaminen vaikeutui, veljet keskittyivät vapaamuotoisen todistuksen antamiseen etenkin sukulaisille. Sukulaisilla oli noihin aikoihin tapana viettää paljon aikaa yhdessä. Veljet käyttivät nämä tilaisuudet hyväkseen ja kertoivat heille hyvää uutista. Mikään laki ei luonnollisesti pystynyt estämään sukulaisia seurustelemasta toistensa kanssa.

Saarnaamistyön laillistusyrityksiä

Vuonna 1925 voimaan tulleen saarnaamiskiellon jälkeen Cluj-Napocassa sijaitsevan Romanian haaratoimiston veljet luovuttivat uskontoministerille 50-sivuisen koneella kirjoitetun raportin. Opetuksiimme ja uskonkäsityksiimme luodun katsauksen lisäksi siinä esitettiin virallinen vetoomus kiellon poistamiseksi. Myöhemmin, syyskuussa 1927, eräs veli pääsi ministerin puheille kolmeen eri otteeseen. Viimeisen tapaamisen jälkeen hän odotti toiveikkaasti  palvontavapautta lisäävää lakimuutosta. Valitettavasti hallitus jätti kuitenkin veljien vetoomukset huomiotta. Viranomaiset jatkoivat vaikeuksien suunnittelemista säädöksen nojalla, minkä vuoksi Jehovan kansan asema ei parantunut vaan pikemminkin huonontui (Ps. 94:20; Dan. 6:5–9). Virallisessa asiakirjassa, joka oli päivätty 29. toukokuuta 1932, todettiinkin, että Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran ”kaikki toiminta” ”on täysin kiellettyä”.

Tällä kertaa Romaniassa ja Moldovassa ei kuitenkaan käynnistetty järjestelmällistä yhteishyökkäystä Jumalan kansaa vastaan. Paikalliset hallitukset ja viranomaiset päättivät jossain määrin itsenäisesti suhtautumisestaan raamatuntutkijoihin. Veljet kääntyivätkin noiden viranomaisten puoleen puolustaakseen hyvää uutista ja vahvistaakseen sen laillisen aseman ainakin omalla alueellaan (Fil. 1:7).

Nämä ponnistelut tuottivat tulosta joillakin paikkakunnilla, esimerkiksi Bukarestissa Romaniassa, mihin haaratoimisto oli siirretty Cluj-Napocasta. Pitkällisen taistelun jälkeen haaratoimisto onnistui vihdoin vuonna 1933 rekisteröimään laillisesti Bukarestissa toimivan Jehovan todistajien Raamattu- ja Traktaattiseuran.

On kiinnostavaa, että jopa jotkut näkyvässä asemassa olevat tuomarit ilmaisivat avoimesti, etteivät he hyväksyneet Jumalan kansalle asetettuja rajoituksia. Esimerkiksi Cluj-Napocan muutoksenhakutuomioistuin päätti rohkeasti 8. toukokuuta 1935, että Jehovan todistajien työlle asetettu kielto oli perustuslain vastainen. Päätöksessä todettiin jopa seuraavasti: ”[Jehovan todistajien julkaisemat] takavarikoidut kirjaset edistävät rakkautta toisia kohtaan ja uskoa Jumalaan ja Kristukseen. On tästä syystä väärin väittää näiden kirjasten olevan kumouksellisia; ne eivät uhkaa valtion turvallisuutta.”

 Järjen ääntä ei kuunnella

Yleensä viranomaiset kuitenkin vielä vastustivat Jumalan kansan työtä. Esimerkiksi 28. maaliskuuta 1934 moldovalaisen Sorocan kaupungin turvallisuusviraston päällikkö kirjoitti esimiehelleen, Chişinăun alueen poliisitarkastajalle, ja valitti, että vuonna 1927 eräässä kylässä Sorocan lähistöllä oli ”vain kaksi perhettä, jotka kannattivat tätä lahkoa, mutta he ovat käännyttäneet – – 33 muuta perhettä”. Hän lisäsi, että todistajat ”hylkäävät kirkon” ja sen ”uskonnolliset perinteet ja tavat” ja ”papin palvelusten pyytämisen sijasta he toimittavat omat palvontamenonsa”. Hän päätti kirjeensä seuraavin sanoin: ”[Todistajat] tekevät jatkuvasti uusia käännynnäisiä, mikä uhkaa vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä ja valtion turvallisuutta.”

Tuon alueen veljet kirjoittivat eräälle korkea-arvoiselle viranomaiselle 6. toukokuuta 1937 ja pyysivät, että Jehovan todistajat poistettaisiin laittomien lahkojen luettelosta. Virallinen vastaus ilmoitettiin kirjeessä, jonka Sorocan piirijohtaja lähetti tuolle kyseisen alueen viranomaiselle. 15. kesäkuuta 1937 päivätyssä kirjeessä sanottiin: ”Uskonto- ja kulttuuriministeriö – – kieltää – – [Jehovan todistajien] toiminnan. Emme siis voi suostua heidän pyyntöönsä tulla poistetuksi [laittomien] lahkojen luettelosta, koska he jatkavat tuon lahkon hyväksi koituvaa toimintaa.”

Hallituksen virallinen lehti Monitorul Oficial vahvisti tuon vihamielisen kannan kirjoittamalla 12. heinäkuuta 1939, että Jehovan todistajat ja kaikki heidän käyttämänsä lailliset yhdistykset ovat ”ehdottomasti kiellettyjä”. Kuten edellä mainittiin, Moldovaa hallitsi tuolloin ortodoksinen, monarkkinen Romania. Uskonnollinen kiihkoilu sai valitettavasti monet viranomaiset kohtelemaan Jehovan kansaa huonommin kuin lailliset rajoitukset olisivat edellyttäneet.

 Viranomaiset raaistuvat

Dumitru Gorobeţin ja Cazimir Cislinschiin kokemus osoittaa, että ortodoksista uskoa tunnustavien viranomaisten uskonnollinen vihamielisyys sai usein saarnaamistyön vastustuksen liekit roihuamaan. Dumitru ja Cazimir kuulivat Raamatun totuudesta ensi kerran Tabanin kylässä. Erinomaisten ominaisuuksiensa ja saarnaamisintonsa vuoksi heistä tuli pian tunnettuja ja pidettyjä veljien keskuudessa. Vuonna 1936 heidät pidätettiin ja vietiin Hotinin kaupungin (nykyään Ukrainassa) poliisiasemalle.

Ensin poliisi pieksi julmasti Dumitrun ja Cazimirin. Sitten heitä yritettiin pakottaa tekemään ristinmerkki. Toistuvista lyönneistä huolimatta nuo kaksi pysyivät lujina. Lopulta poliisi antoi periksi ja päästi Dumitrun ja Cazimirin kotiin. Näiden uskollisten veljien koettelemukset eivät suinkaan päättyneet tähän. Sekä fasisti- että kommunistihallinnon aikana he kokivat vielä monia vastoinkäymisiä hyvän uutisen tähden. Dumitru nukkui pois Tomskissa Venäjällä alkuvuodesta 1976. Cazimir kuoli Moldovassa marraskuussa 1990.

Romanian haaratoimisto valvoi Moldovan työtä 1930-luvulla. Haaratoimistonpalvelijana toimi tuolloin Martin Magyarosi, joka oli käynyt kasteella 1922. Hän ja hänen vävynsä Pamfil Albu tunsivat lämmintä kiinnostusta veljiä kohtaan, varsinkin näiden kohtaamien koettelemusten vuoksi, ja he vierailivat monissa Pohjois-Moldovan seurakunnissa vahvistamassa ja rohkaisemassa Jumalan kansaa. Nuo vierailut osuivat todella hyvään aikaan, koska Euroopasta tulisi pian toisen maailmansodan taistelutanner ja Moldova joutuisi voimakkaiden, riitelevien naapureidensa riepoteltavaksi näiden himoitessa sitä itselleen.

 Eurooppa raunioina toisen maailmansodan jäljiltä

Neuvostoliitto ja Saksan natsihallitus allekirjoittivat hyökkäämättömyyssopimuksen 23. elokuuta 1939. Viikkoa myöhemmin, 1. syyskuuta 1939, Saksa hyökkäsi Puolaan ja syttyi toinen maailmansota. 26. kesäkuuta 1940 Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov vaati Romanian hallitusta luovuttamaan ehdoitta silloisen Bessarabian Neuvostoliitolle. Romania suostui tähän, ja 28. kesäkuuta 1940 neuvostojoukot marssivat Moldovaan. Elokuussa 1940 neuvostoliittolaiset muodostivat Moldavian sosialistisen neuvostotasavallan, jonka pääkaupungiksi tuli Chişinău.

Neuvostoliiton ote Moldovasta ei kuitenkaan pitänyt kovin kauan. 22. kesäkuuta 1941 Saksa rikkoi vuoden 1939 hyökkäämättömyyssopimuksen ja tunkeutui Neuvostoliiton alueelle. Romania käytti hyväkseen tätä käännettä, julistautui Saksan tukijaksi ja ryhtyi taistelemaan saadakseen neuvostoliittolaiset palauttamaan Moldavian sosialistisen neuvostotasavallan.

 Suunnitelma onnistui, sillä 26. heinäkuuta 1941 Romanian armeija oli onnistunut työntämään venäläiset takaisin Dnestrille. Vähän yli vuoden kestäneen neuvostohallinnon jälkeen Moldova siirtyi siis jälleen Romanian valvontaan. Vuoden 1940 syyskuusta lähtien Romanian johdossa oli kuitenkin ollut sotilasdiktaattori Ion Antonescun kiihkokansallinen fasistihallitus. Tuo hallitus ei katsonut suopein silmin niitä, jotka pysyivät poliittisesti puolueettomina sen vuoksi, että kannattivat uskollisesti Jumalan valtakuntaa.

Fasistien tulikokeessa

Antonescun fasistihallitus, joka oli yhteistyössä Hitlerin ja akselivaltojen kanssa, yritti nopeasti alistaa Jehovan todistajat valtaansa. Tarkastellaanpa esimerkiksi, mitä tapahtui vuonna 1919 syntyneelle Anton Pântealle. Anton oppi totuuden teini-ikäisenä, ja hän oli hyvin innokas talosta-taloon-palveluksessa. Monta kertaa hän oli vähällä tulla piestyksi, mutta koska hän puolusti rohkeasti sitä laillista oikeutta, joka hänellä Romanian kansalaisena oli puhua uskostaan, hänen onnistui jonkin aikaa säästyä väkivaltaiselta kohtelulta. Lopulta poliisi kuitenkin nappasi hänet. Fasistit raahasivat hänet poliisiasemalle, hakkasivat häntä koko yön ja sitten yllättäen päästivät hänet vapaaksi. Veli Pântea on nyt 84-vuotias ja edelleen horjumattoman uskollinen Jehovalle.

Toinen nuhteettomuuden esimerkki on Parfin Palamarciuc, joka oppi Raamatun totuuden Moldovassa 1920-luvulla. Hänestäkin tuli innokas hyvän uutisen julistaja. Usein hän oli viikkokausia poissa kotoa ja saarnasi Ukrainassa Tšernivtsin ja Lvivin välillä olevissa kaupungeissa ja kylissä. Koska Parfin kieltäytyi sotapalveluksesta, fasistit pidättivät hänet vuonna 1942 ja veivät Tšernivtsin sotaoikeuden eteen.

Parfinin poika Nicolae kuvaili noita tapahtumia: ”Tämä  sotaoikeus tuomitsi kuolemaan kaikkiaan sata veljeä. Tuomio oli määrä panna täytäntöön saman tien. Upseerit kokosivat kaikki veljet ja valitsivat ensimmäiset kymmenen ammuttaviksi. Mutta ensin heidät pantiin kaivamaan omat hautansa muiden 90:n katsellessa. Ennen veljien ampumista upseerit antoivat näille kuitenkin vielä yhden tilaisuuden luopua uskostaan ja liittyä armeijaan. Kaksi tinki kannastaan, muut kahdeksan ammuttiin. Sitten seuraavat kymmenen asetettiin riviin. Mutta ennen kuin heidät ammuttiin, heidän täytyi haudata kuolleet.

Veljien luodessa hautoja umpeen paikalle saapui muuan korkea-arvoinen upseeri. Hän kysyi, kuinka moni todistaja oli muuttanut mieltään. Kun hänelle kerrottiin, että vain kaksi, hän sanoi, että jos 80 miestä pitäisi tappaa, jotta armeijaan saataisiin 20 sotilasta, kannattaisi ennemmin toimittaa loput 92 työleireille. Niinpä kuolemantuomiot muutettiin 25 vuodeksi pakkotyötä. Vajaan kolmen vuoden kuluttua Romaniaan vyöryvät neuvostojoukot kuitenkin vapauttivat sikäläisillä leireillä olevat todistajat. Isäni selvisi hengissä tästä ja monista muista koettelemuksista. Hän kuoli Jehovalle uskollisena vuonna 1984.”

Ortodoksisen uskon hylkääminen – rikos!

Vasile Gherman oli nuori aviomies. Fasistit pidättivät hänet joulukuussa 1942, juuri kun hänen vaimonsa oli synnyttänyt tyttövauvan. Vasilea syytettiin kahdesta ”rikoksesta”: hän kieltäytyi sotapalveluksesta eikä antanut kastaa tytärtään ortodoksiseen kirkkoon. Hän selostaa,  mitä tapahtui: ”Minun ja 69 muun uskollisen veljen oikeusjutut oli määrä käsitellä Tšernivtsin sotaoikeudessa helmikuussa 1943. Ennen varsinaista tuomion julistamista viranomaiset pakottivat meidät katsomaan kuuden rikollisen teloitusta. Olimme siksi varmoja, että seuraavaksi olisi meidän vuoromme saada kuolemanrangaistus.

Puhuimme asiasta keskenämme ja päätimme pysyä lujina uskossa ja yrittää kaikin tavoin säilyttää iloisen mielen läpi tämän koetuksen. Jehovan avulla me onnistuimmekin siinä. Kun meille kaikille 70:lle sitten odotetusti langetettiin kuolemantuomio, tunsimme todella, että kärsimme vanhurskauden tähden. Vihollistemme harmiksi kukaan meistä ei masentunut. Sitten tapahtui jotain yllättävää. Meitä ei ammuttukaan, vaan viranomaiset muuttivat tuomiomme ja määräsivät meidät 25 vuodeksi pakkotyöhön Aiudin leirille Romaniaan. Mutta tätäkään tuomiota emme joutuneet kärsimään kokonaan, sillä etenevä neuvostoarmeija vapautti leirillä olevat vain puolentoista vuoden kuluttua, elokuussa 1944.”

Vuonna 1942 fasistit ottivat moldovalaisesta Şirăuţin kylästä noin 800 miestä kenraali Antonescun armeijaan. Heidän joukossaan oli joitakin todistajia, muun muassa Nicolae Anischevici. Hän sanoi: ”Aluksi poliisi määräsi meidät osallistumaan uskonnolliseen seremoniaan. Me todistajat kieltäydyimme. Kieltäydyimme myös tarttumasta aseisiin. Tämän vuoksi poliisi syytti meitä kommunisteiksi ja pidätti meidät. Ennen vangitsemistamme saimme kuitenkin selittää kaikille paikalla oleville, miksi olimme puolueettomia.

Seuraavana päivänä meidät siirrettiin Briceniin,  tuomiopiirin keskukseen. Siellä meidät riisuttiin ja meille suoritettiin ruumiintarkastus. Sen jälkeen korkea-arvoinen sotilaspappi kuulusteli meitä. Hän oli ystävällinen, suhtautui ymmärtäväisesti omantunnonsyihin perustuvaan kantaamme ja järjesti meille syötävää. Lisäksi hän kirjasi aseistakieltäytymisemme syyksi uskomme Jeesukseen.

Bricenistä meidät vietiin Lipcanin poliisiasemalle, missä poliisi pieksi meitä armottomasti iltamyöhään saakka. Sitten meidät pantiin selliin, jossa oli kaksi veljeä – ja yllätykseksemme myös eräs nainen, joka osoittautui vakoojaksi. Monena päivänä meitä hakattiin. Lopulta minut lähetettiin sotaoikeuden eteen Tšernivtsiin. Sain asianajajan, joka olikin erittäin avulias. Pahoinpitelyt olivat kuitenkin heikentäneet terveyttäni niin paljon, että sotilasviranomaiset uskoivat minun kuolevan. Lopulta minulle ei määrättykään rangaistusta, vaan minut päätettiin lähettää kotiin.”

Rohkeat sisaret pysyvät nuhteettomina

Sisaretkin saivat tuntea nahoissaan fasistien vihan. Eräs heistä oli Maria Gherman (ei sukua Vasile Ghermanille mutta kuului samaan seurakuntaan kuin hän). Maria pidätettiin vuonna 1943 ja vietiin Balasineştin poliisiasemalle. Hän muistelee: ”Poliisi pidätti minut, koska kieltäydyin menemästä ortodoksiseen kirkkoon. Minut vietiin ensin Lipcaniin Moldovaan ja sitten Tšernivtsiin Ukrainaan, missä minut tuomittiin.

Tuomari kysyi, miksi olin kieltäytynyt menemästä kirkkoon. Sanoin hänelle, että palvon vain Jehovaa. Tämän ’rikoksen’  vuoksi minulle ja 20 muulle sisarelle langetettiin 20 vuoden vankeustuomio. Osa meistä sullottiin pieneen selliin, jossa oli 30 muuta vankia. Päivisin minut lähetettiin tekemään taloustöitä rikkaiden asuntoihin. Täytyy sanoa, että he kohtelivat minua paremmin kuin vankilaviranomaiset – ainakin he antoivat minulle kylliksi syötävää.

Saimme aikanaan yhteyden vankilakompleksin toisessa siivessä oleviin veljiin. Tämä kontakti osoittautui erittäin hyödylliseksi, koska pystyimme olemaan avuksi veljille hankkimalla heille sekä hengellistä että aineellista ruokaa.”

Monien muiden moldovalaistodistajien tavoin näidenkin nuhteettomuuden säilyttäjien usko joutui heti fasistien vihan jälkeen toisenlaisen hyökkäyksen kohteeksi. Tällä kertaa hyökkääjänä oli alueen seuraava vallanpitäjä, kommunistinen Neuvostoliitto.

Neuvostojuoni – karkotukset

Vuonna 1944, kun Saksa oli häviämässä sodan, kuningas Mikaelin johtamat Romanian hallituksen ainekset kukistivat Antonescun hallinnon. Romania siirtyi sitten akselivaltojen puolelta Neuvostoliiton puolelle. Etenevät neuvostojoukot ottivat samana vuonna Moldovan jälleen hallintaansa ja liittivät sen Neuvostoliittoon Moldavian sosialistisena neuvostotasavaltana.

Aluksi Moldovan kommunistiset vallanpitäjät jättivät Jehovan todistajat rauhaan. Mutta tämä hengähdystauko jäi lyhyeksi. Kristillinen puolueettomuus, muun muassa se että todistajat kieltäytyivät äänestämästä paikallisvaaleissa, nousi  pian taas polttavaksi kysymykseksi. Neuvostojärjestelmässä ei ollut sijaa poliittiselle puolueettomuudelle. Hallitus päätti siksi ratkaista tämän ongelman aloittamalla vuonna 1949 Jehovan todistajien ja muiden ”ei-toivottujen” karkotukset.

Eräässä virallisessa asiakirjassa esitettiin Moldavian sosialistisesta neuvostotasavallasta karkotettavia koskeva ”kommunistisen puolueen keskuskomitean politbyroon päätös”. Karkotettavien joukossa oli ”entisiä maanomistajia, suurliikemiehiä, saksalaisten maahanhyökkääjien aktiivitukijoita, henkilöitä jotka olivat olleet yhteistyössä saksalaisten ja romanialaisten poliisiviranomaisten kanssa, fasismia kannattavien puolueiden ja järjestöjen jäseniä, valkokaartin jäseniä, laittomien lahkojen jäseniä sekä edellä lueteltuihin ryhmiin kuuluvien sukulaisia”. Heidät kaikki piti lähettää Länsi-Siperiaan ”määräämättömään aikaan asti”.

Toinen karkotusaalto alkoi vuonna 1951, mutta tällä kertaa  sen kohteena olivat yksinomaan Jehovan todistajat. Stalin itse määräsi tämän karkotuksen, jota nimitettiin operaatio ”Pohjoiseksi”. Yli 720 todistajaperhettä – suunnilleen 2600 henkeä – lähetettiin Moldovasta Tomskiin, noin 4500 kilometrin päähän Länsi-Siperiaan.

Viranomaisten ohjeiden mukaan karkotettaville piti antaa riittävästi aikaa koota henkilökohtaiset tavaransa ennen kuin heidät vietiin lähtövalmiisiin juniin. Lisäksi junavaunujen oli määrä olla ”henkilökuljetuksiin sopivia”. Todellisuus oli kuitenkin aivan toisenlainen.

Jopa kahdeksan sotilasta ja viranomaista saattoi tulla todistajaperheen kotiin keskellä yötä. He herättivät perheen ja näyttivät karkotusmääräyksen. Sitten perheenjäsenet saivat vain muutaman tunnin aikaa koota ne tavarat, mitä he siinä ajassa ehtivät, ennen kuin heidät toimitettiin odottamassa oleviin juniin.

Rautatievaunut paljastuivat pelkiksi tavaravaunuiksi. Kuhunkin vaunuun ahdettiin jopa 40 eri-ikäistä ihmistä kahden viikon matkalle. Vaunuissa ei ollut istuimia eikä minkäänlaista lämpöeristystä. Yhdessä nurkassa oli lattiassa reikä, joka toimi WC:nä. Paikallisviranomaisten oli määrä ennen veljien karkottamista luetteloida kunkin omaisuus. Usein he kuitenkin merkitsivät luetteloon vain vähäarvoiset tavarat; arvoesineet yksinkertaisesti ”katosivat”.

Kaikista näistä vääryyksistä ja kärsimyksistä huolimatta veljet eivät missään vaiheessa menettäneet kristillistä iloaan. Kun todistajia kuljettavat junat lähestyivät risteysasemia, tavaravaunuista kaikuivat valtakunnanlaulut. Näin joka junassa veljet tiesivät, etteivät he olleet yksin vaan että satoja muitakin todistajia oltiin karkottamassa. Toisten iloisuuden näkeminen ja kuuleminen noissa koettelevissa oloissa kohotti kaikkien mielialaa ja vahvisti heidän päättäväisyyttään pysyä uskollisena Jehovalle, tuli mitä tuli (Jaak. 1:2).

 Jäljittelemisen arvoinen usko

Siperiaan karkotettujen moldovalaisten joukossa oli Ivan Mikitkov. Hänet pidätettiin Moldovassa joidenkin muiden todistajien kanssa vuonna 1951 ja karkotettiin Tomskiin. Hän sai tehtäväkseen kaataa puita Siperian taigalla. Vaikka hän ei ollutkaan työleirillä, hänen liikkumisvapauttaan rajoitettiin ja salainen poliisi piti häntä tarkoin silmällä. Kaikesta huolimatta hän ja hänen hengelliset veljensä antoivat todistusta aina tilaisuuden tullen.

Ivan sanoo: ”Järjestäydyimme seurakunniksi tässä hankalassa, uudessa ympäristössä. Aloimme jopa valmistaa kirjallisuutta omaan käyttöömme. Aikanaan jotkut niistä, joille saarnasimme, omaksuivat totuuden ja kävivät kasteella. Lopulta viranomaiset panivat kuitenkin merkille toimintamme ja passittivat muutamia meistä työleireille.

Minut ja todistajatoverini Pavel Dandara, Mina Goraş ja Vasile Şarban tuomittiin 12 vuodeksi pakkotyöhön tiukan valvonnan alaisuuteen. Viranomaiset toivoivat, että nämä ankarat tuomiot saisivat toiset mykistymään kauhusta, mutta näin ei käynyt. Veljemme jatkoivat saarnaamista kaikkialla, mihin heidät lähetettiin. Kärsin tuomioni loppuun, ja minut vapautettiin vuonna 1966. Palasin Tomskiin ja asuin siellä kolme vuotta.

Vuonna 1969 muutin Donetsin laakiolle, missä tapasin Marian, uskollisen ja innokkaan sisaren, ja me menimme naimisiin. Vuonna 1983 minut pidätettiin jälleen. Tällä kertaa sain kaksoistuomion: viisi vuotta vankeutta ja toiset viisi  vuotta maastakarkotusta. Tämä tuomio oli ymmärrettävästi paljon vaikeampi kestää kuin edellinen, koska se merkitsi eroa vaimostani ja lapsestani, jotka myös joutuivat kohtaamaan vastoinkäymisiä. Onneksi minun ei kuitenkaan tarvinnut kärsiä tuomiotani kokonaan. Minut vapautettiin vuonna 1987 sen jälkeen, kun Mihail Gorbatšovista oli tullut Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri. Pääsin palaamaan Ukrainaan ja myöhemmin Moldovaan.

Kun menin takaisin Bălţiin, Moldovan toiseksi suurimpaan kaupunkiin, siellä oli 370 julistajaa ja kolme seurakuntaa. Nyt siellä on yli 1700 julistajaa ja 16 seurakuntaa.”

”Haluatko, että sinulle käy samoin kuin Vasilelle?”

Leirin viranomaiset ja KGB:n (valtion turvallisuuskomitean) agentit keksivät sadistisia juonia yrittäessään horjuttaa veljien nuhteettomuutta. Constantin Ivanovici Şobe kertoo, mitä tapahtui hänen isoisälleen Constantin Şobelle: ”Isoisä oli vuonna 1952 kärsimässä tuomiotaan eräällä työleirillä Tšitan alueella Baikaljärven itäpuolella Siperiassa. Leirin virkailijat uhkasivat ampua hänet ja toiset todistajat, jos he eivät luopuisi uskostaan.

Koska veljet kieltäytyivät tinkimästä kannastaan, virkailijat kokosivat heidät leirin ulkopuolelle lähelle metsänreunaa. Alkoi jo hämärtää, kun he veivät isoisän parhaan ystävän Vasilen vähän matkan päähän metsään ja ilmoittivat aikovansa ampua hänet. Veljet odottivat  levottomina. Hetken kuluttua illan hiljaisuuden rikkoi pari kiväärinlaukausta.

Vartijat palasivat ja saattoivat metsään seuraavan todistajan – isoisäni. Käveltyään vähän matkaa he pysähtyivät metsäaukealle. Sinne oli kaivettu useita hautoja, ja yksi niistä oli luotu umpeen. Komentava upseeri osoitti tuota hautaa, kääntyi isoisäni puoleen ja sanoi: ’Haluatko, että sinulle käy samoin kuin Vasilelle, vai haluatko päästä vapaana miehenä takaisin perheesi luo? Saat kaksi minuuttia miettimisaikaa.’ Isoisän ei tarvinnut miettiä kahta minuuttia, vaan hän vastasi saman tien: ’Vasile, jonka te ammuitte, on  vanha tuttuni. Nyt vain odotan aikaa, jolloin tapaan hänet taas ylösnousemuksen jälkeen uudessa maailmassa. Olen aivan varma, että Vasile ja minä pääsemme sinne, mutta miten on teidän laitanne?’

Upseeri ei ollut odottanut tällaista vastausta. Hän marssitti isoisän ja muut takaisin leiriin. Myöhemmin selvisi, että isoisän ei tarvinnut odottaa ylösnousemusta nähdäkseen Vasilen. Kaikki tämä oli vain julmaa teatteria, jonka oli tarkoitus musertaa veljet.”

Kommunistien propaganda epäonnistuu

Lietsoakseen vihaa ja epäluuloa Jehovan todistajia kohtaan kommunistit valmistivat Jumalan kansaa parjaavia kirjoja, kirjasia ja elokuvia. Erään kirjasen nimi oli ”Kaksoispohja”. Tuo nimi viittasi salaisiin kirjallisuuslokeroihin, joita veljet tekivät matkalaukkujen ja kassien pohjiin. Nicolai Voloşanovschi muistelee, kuinka leirin komentaja yritti nöyryyttää häntä toisten vankien edessä käyttämällä tätä kirjasta.

Nicolai kertoo: ”Leirin komentaja kokosi kaikki vangit yhteen parakkiin. Sitten hän alkoi siteerata ’Kaksoispohjaa’, muun muassa kohtia, jotka sisälsivät minuun kohdistuvia herjauksia. Kun hän lopetti, tiedustelin, saisinko tehdä muutaman kysymyksen. Komentaja varmaan ajatteli, että tässä hänelle tarjoutuisi hyvä tilaisuus tehdä minusta pilaa, koskapa hän suostui pyyntööni.

Kysyin leirin komentajalta, muistiko hän ensimmäisen haastattelun, jonka hän oli tehnyt saapuessani työleirille. Hän muisti sen. Sitten kysyin, muistiko hän, millaisia kysymyksiä hän oli esittänyt kotimaastani, kansalaisuudestani ja niin edelleen, kun hän oli täyttänyt tulopapereitani. Jälleen hän sanoi muistavansa. Hän jopa luetteli vangeille vastaukseni. Seuraavaksi pyysin häntä kertomaan, mitä hän oli  todellisuudessa kirjoittanut lomakkeisiin. Hän myönsi, etteivät hänen kirjoittamansa tiedot täsmänneet vastausteni kanssa. Sitten katsoin suoraan yleisöön ja sanoin: ’Nähkääs, tähän samaan tyyliin on kirjoitettu tämä kirjanenkin.’ Vangit taputtivat, ja komentaja poistui vihaisena paikalta.”

”Hajota ja hallitse” -taktiikka

Turhautuneet neuvostoviranomaiset ottivat 1960-luvulla käyttöön uusia menetelmiä yrittäessään pirstoa Jehovan todistajien ykseyden. Vuonna 1999 julkaistussa kirjassa The Sword and the Shield tarkastellaan hallituksen arkistoissa säilytettyjä, aiemmin salaisina pidettyjä KGB:n asiakirjoja. Kirjassa kerrotaan: ”Maaliskuussa 1959 järjestetyssä vanhempien KGB-virkailijoiden kokouksessa, joka johti ’jehovistien [Jehovan todistajien] vastaiseen taisteluun’, päätettiin, että oli parasta ’jatkaa sortotoimia aiheuttamalla hajaannusta’. KGB otti tavoitteekseen hajottaa, lannistaa ja häpäistä lahkolaisia sekä vangita heidän huomattavimmat johtajansa tekaistujen syytösten nojalla.”

Hajaannusta pyrittiin aiheuttamaan muun muassa ryhtymällä määrätietoisesti kylvämään epäluottamuksen siemeniä veljien keskuuteen kautta Neuvostoliiton. KGB alkoi  tämän vuoksi levittää ilkeämielisiä huhuja, joiden mukaan monet johtavat veljet olivat ryhtyneet yhteistyöhön valtion turvallisuuspalvelun kanssa. KGB naamioi valheensa niin taitavasti, että monet todistajat eivät enää tienneet, kehen he voisivat luottaa.

Toinen KGB:n juoni oli erikoisagenttien kouluttaminen. Nämä esiintyivät ”aktiivisina” Jehovan todistajina ja yrittivät sitten päästä vastuuasemiin järjestössä. Vakoojat pitivät tietysti kaiken aikaa KGB:n ajan tasalla. Lisäksi KGB lähestyi vilpittömiä todistajia vaivihkaa ja yritti lahjoa heitä yhteistyöhön suurilla rahasummilla.

Ikävä kyllä nämä katalat keinot aiheuttivat jonkin verran hajaannusta veljien keskuudessa myös Moldovassa. Ilmapiiristä tuli epäluulojen kyllästämä. Jotkut veljet irrottautuivat järjestöstä ja perustivat lahkolaisryhmän, josta alettiin käyttää nimitystä ”oppositio”.

Ennen näitä tapahtumia Neuvostoliiton veljet olivat pitäneet Jehovan järjestöä, sen tuottamaa hengellistä ravintoa ja sen nimittämiä vastuuveljiä oikeana kanavana. Nyt alkoi ilmetä hämmennystä ja epätietoisuutta tuon kanavan suhteen. Miten veljet pystyivät selvittämään tämän sekasortoisen tilanteen? Yllättävää kyllä he onnistuivat siinä neuvostohallituksen avulla. Juonittelijat itse auttoivat siis ratkaisemaan ne ongelmat, jotka he olivat aiheuttaneet. Miten?

 He jättivät Jumalan hengen huomiotta

1960-luvun alussa neuvostoviranomaiset lähettivät eri puolilta Neuvostoliittoa monia todistajien ”johtajia” samalle leirille noin 150 kilometrin päähän Saranskin kaupungista Mordvan tasavaltaan Länsi-Venäjälle. Pitkät välimatkat olivat aiemmin erottaneet veljet, mikä oli vaikeuttanut kommunikointia ja aiheuttanut väärinkäsityksiä. Mutta nyt sekä ne, jotka kuuluivat ”oppositioryhmään”, että ne, jotka eivät kuuluneet siihen, olivat kaikki yhdessä. He pystyivät näin ollen keskustelemaan kasvotusten ja erottamaan tosiasiat keksityistä jutuista. Miksi viranomaiset panivat kaikki nämä veljet yhteen? Ilmeisesti he ajattelivat, että veljien kesken syntyisi riitoja, mikä lisäisi hajaannusta entisestään. Vaikka tämä oli ovela suunnitelma, Jehovan hengen yhdistävä vaikutus jätettiin huomiotta (1. Kor. 14:33).

Yksi Mordvassa vankina olleista veljistä oli Gheorghe Gorobeţ. Hän muistelee: ”Vähän sen jälkeen kun minut oli pidätetty ja vangittu, eräs oppositioryhmään kuuluva veli pantiin vankilaan meidän kanssamme. Hän oli yllättynyt nähdessään vastuullisten veljien olevan yhä vankilassa, sillä hänelle oli kerrottu, että me kaikki olimme vapaita kuin taivaan linnut ja elelimme herroiksi KGB:n kustannuksella.”

Veli Gorobeţ jatkaa kertomustaan: ”Ensimmäisenä vankilavuotenani yli 700 henkeä vangittiin uskonnollisten syiden vuoksi. Suurin osa heistä oli Jehovan todistajia. Me  kaikki työskentelimme yhdessä eräässä tehtaassa, ja meillä oli aikaa jutella niiden kanssa, jotka olivat liittyneet lahkolaisryhmään. Niinpä moni asia selvisi vuosina 1960–61. Lopulta vuonna 1962 Neuvostoliiton maakomitea kirjoitti kirjeen työleiriltä. Kirje lähetettiin kaikille Neuvostoliiton seurakunnille, ja sen avulla suuri osa KGB:n valhekampanjan tuottamasta vahingosta saatiin vähitellen korjattua.”

Oikean kanavan tunnistaminen

Veli Gorobeţ vapautettiin työleiriltä kesäkuussa 1964, ja hän palasi heti Moldovaan. Saapuessaan Tabaniin hän havaitsi, että monet paikalliset todistajat olivat yhä ymmällään sen suhteen, ketä Jehova käytti ruokkimaan ja ohjaamaan kansaansa. Jotkut veljet lukivat vain Raamattua.

Kolmen hengellisesti kypsän veljen komitea nimitettiin selvittämään tätä asiaa. Ensi töikseen he vierailivat seurakunnissa Pohjois-Moldovassa, missä suurin osa todistajista asui. Näiden veljien ja muiden kristittyjen valvojien järkkymätön uskollisuus kovista vainoista huolimatta sai monet vakuuttuneiksi siitä, että Jehova käytti edelleen samaa järjestöä, jonka välityksellä he olivat alun perin oppineet totuuden.

1960-luvun lähestyessä loppuaan KGB:lle selvisi, että saarnaamistyö jatkui vainosta ja muista toimista huolimatta. Kirjassa The Sword and the Shield kuvaillaan KGB:n reaktiota: ”[KGB:n] keskus järkyttyi raporteista, joiden mukaan työleireilläkään ’Jehova-johtajat ja -virkailijat eivät hylänneet neuvostovastaisia käsityksiään vaan jatkoivat leirioloissakin Jehova-työtään’. Jehovan todistajien vastaisten operaatioiden parissa työskentelevät KGB-virkailijat pitivät konferenssin – – [Chişinăussa] marraskuussa 1967 keskustellakseen uusista menetelmistä ’estää lahkolaisten neuvostovastainen työ’ ja ’ideologinen kumouksellisuus’.”

 Entiset veljet ahdistelevat

Muutamat valitettavasti lankesivat näiden ”uusien menetelmien” uhreiksi ja pelasivat suoraan KGB:n pussiin. Jotkut antoivat myöten ahneudelle tai ihmispelolle; joidenkin entisten veljien sydämessä kyti viha todistajia kohtaan. Viranomaiset alkoivat käyttää heitä yrittäessään murtaa uskollisten nuhteettomuuden. Vankilat ja työleirit läpikäyneet todistajat sanoivat, että tuskallisimpia heidän eteensä tulleita tilanteita oli niiden entisten veljien ahdistelu, joista oli nyt tullut luopioita.

Monet luopiot olivat edellä mainitun oppositioryhmän jäseniä. Aluksi siihen kuului joitakuita, jotka olivat vain hämmentyneet KGB:n antamista vääristä tiedoista. Mutta niiden joukossa, jotka vielä 1960-luvun lopulla olivat tuon ryhmän yhteydessä, oli pahan orjaluokan häijyä henkeä ilmaisevia yksilöitä. He eivät piitanneet Jeesuksen  varoituksesta vaan rupesivat ”pieksemään orjatovereitaan”. (Matt. 24:48, 49.)

Jumalan kansaa vastaan tähdätty ”hajota ja hallitse” -taktiikka ei kuitenkaan tuottanut tulosta KGB:n ja sen kätyreiden jatkuvasta painostuksesta huolimatta. Kun uskolliset veljet alkoivat 1960-luvun alussa työskennellä järjestön eheyttämiseksi Moldovassa, useimmat tuon maan veljistä kuuluivat oppositioryhmään. Vuonna 1972 suurin osa työskenteli kuitenkin jälleen uskollisesti Jehovan järjestön yhteydessä.

Arvostava vainooja

Kommunistien hallituskaudella Moldovaan jääneet uskolliset jatkoivat saarnaamistyötä parhaansa mukaan. He todistivat vapaamuotoisesti sukulaisille, ystäville sekä koulu- ja työtovereille, mutta he olivat varovaisia, koska monet moldovalaiset puoluevirkailijat kannattivat fanaattisesti kommunistista ideologiaa. Kaikki kommunistit eivät kuitenkaan halveksineet Jehovan todistajia.

Simeon Voloşanovschi kertoo: ”Poliisi suoritti luonamme kotietsinnän ja takavarikoi paljon kirjallisuutta, jonka päivystävä upseeri luetteloi yksityiskohtaisesti. Myöhemmin hän palasi luetteloineen ja pyysi minua vahvistamaan sen. Tarkastaessani hänen merkintöjään huomasin, että jotain puuttui: Vartiotorni, jossa käsiteltiin perhettä ja onnellisen kotielämän rakentamista. Kysyin puuttuvaa lehteä päivystäjältä. ’Tuota, vein sen kotiin, ja me luimme sen yhdessä perheenä’, hän vastasi vähän nolona. ’No, pidittekö lukemastanne?’ kysyin. ’Taatusti pidimme! Se oli meistä valtavan hienoa’, hän sanoi.”

Vastustus hellittää ja kasvu jatkuu

1970-luvulla kommunistiviranomaiset lakkasivat pidättämästä ja karkottamasta Jehovan kansaan kuuluvia. Silti  yksittäisiä veljiä otettiin kiinni ja vietiin oikeuteen siksi, että he olivat antaneet todistusta tai osallistuneet kristillisiin kokouksiin. Tuomiot olivat kuitenkin lievempiä kuin ennen.

Vuonna 1972 Moldovassa niin kuin muuallakin tuli voimaan vanhimmistojärjestely. Gheorghe Gorobeţ kertoo: ”Veljesseura otti uuden järjestelyn iloiten vastaan ja ymmärsi sen olevan lisätodiste Jehovan hengen toiminnasta. Lisäksi kun nimitettyjä miehiä oli enemmän, Moldovan seurakuntien oli helpompi kasvaa hengellisesti ja lukumääräisesti.”

Veljet olivat tietysti jo tähän mennessä saaneet melkoisesti kokemusta saarnaamistyön organisoimisesta ja raamatullisen kirjallisuuden painamisesta huomaamattomasti. Kun kommunistien painostus alkoi, kirjallisuutta valmistettiin Moldovassa kahdessa paikassa. Ankaran vainon vuosikymmeninä ne olivat toiminnassa vain öisin. Työntekijöillä oli siis kaksi elämää: toinen päivällä, kun he muiden ihmisten tavoin toimittivat arkisia askareitaan, ja toinen yöllä, kun he valmistivat kirjallisuutta seurakunnille aina aamunkoittoon saakka.

Kun sitten vastustus ja silmälläpito vähenivät, tilanne muuttui. Veljet pystyivät tuolloin tehostamaan maanalaisten painojen toimintaa ja ottamaan työhön lisää vapaaehtoisia. Tämän seurauksena tuotanto kasvoi.

Veljet kehittivät myös painotekniikkaansa. He käyttivät esimerkiksi vahaksia, jotka voitiin valmistaa kirjoituskoneella. Lisäksi he tekivät muutoksia painolaitteisiin niin että niillä voitiin painaa samanaikaisesti paperiarkin molemmille puolille. Kaikkien näiden parannusten ansiosta tuotanto kasvoi entisestään. Käsin kopioitujen Raamatun tutkimisen apuvälineiden oli nyt aika siirtyä historiaan.

 Koska veljillä oli käytettävissään runsaammin kirjallisuutta, he pystyivät luonnollisesti tutkimaan enemmän Raamattua henkilökohtaisesti. Tämä ja huimasti parantuneet viestintäyhteydet auttoivat karkottamaan kaikki aiemman sekaannuksen rippeetkin. Nämä edistysaskeleet olivat kuitenkin vain esimakua kaikesta siitä hyvästä, mitä Moldovassa toimiva Jehovan kansa saisi kokea.

Tosi palvonta kukoistaa

Vaikka neuvostokommunistinen järjestelmä oli parhaimpina päivinään varsinainen poliittinen ja sotilaallinen jättiläinen, se ei kyennyt tukahduttamaan tosi palvontaa. Karkotusohjelmallaan Neuvostoliitto tuli vahingossa edistäneeksi hyvän uutisen leviämistä ”maan ääriin asti” (Apt. 1:8). Jehova lupasi Jesajan välityksellä: ”Mikään ase, joka valmistetaan sinua vastaan, ei menesty – –. Tämä on Jehovan palvelijoiden perintöomaisuus, ja heidän vanhurskautensa on minulta.” (Jes. 54:17.) Miten tosiksi nuo sanat ovatkaan osoittautuneet!

Vuonna 1985 tapahtunut hallituksenvaihdos helpotti suuresti Jehovan todistajien elämää Neuvostoliitossa. Salainen poliisi ei enää tarkkaillut heitä eikä sakottanut uskonnollisiin kokouksiin osallistumisesta. Vaikka Moldovan veljet pitivät edelleen säännölliset kokouksensa pienissä, enintään kymmenen hengen ryhmissä, he alkoivat järjestää häiden ja hautajaisten kaltaisten erikoistilaisuuksien yhteydessä pieniä kierroskonventteja.

Kesällä 1989 saarnaamistyö sai uutta vauhtia, kun Puolassa pidettiin kolme kansainvälistä konventtia Chorzówin (lähellä Katowicea), Poznańin ja Varsovan kaupungeissa. Niissä oli läsnä satoja edustajia Moldovasta. Näille uskollisille veljille, jotka olivat tottuneet kokoontumaan salaa  pikku ryhmissä, oli todella mahtava elämys palvoa Jehovaa yhdessä tämän iloisten todistajien kansainvälisen joukon kanssa.

Eräs hengellinen ilonaihe koitti Moldovan veljille vuonna 1991, kun he saattoivat ensi kertaa pitää avoimesti kierroskonventteja tuossa maassa. Vuonna 1992 oli jälleen merkkitapaus: kansainvälinen konventti Pietarissa Venäjällä. Tuohon konventtiin osallistui vielä enemmän moldovalaisedustajia kuin vuoden 1989 kolmeen Puolan konventtiin oli osallistunut. Jehova oli tosiaan avannut taivaan sulkuportit ja alkanut vuodattaa uskollisille, kiitollisille palvelijoilleen siunauksia siunausten perään.

Matkavalvojien koulutus

Lisääntynyt vapaus mahdollisti entistä läheisemmän yhteydenpidon Neuvostoliiton maakomitean ja  matkavalvojien välillä. Joulukuussa 1989 nämä 60 hengellisesti kypsää veljeä kokoontuivat kurssille Lviviin Ukrainaan. Koska kaikki osanottajat olivat kestäneet vankeutta, työleirejä ja muunlaista vainoa, tuo kurssi oli todella iloinen ja rohkaiseva tilaisuus. Monet olivat jo noina entisinä vaikeina aikoina solmineet keskenään läheisiä ystävyyssuhteita.

Kurssilla oli neljä moldovalaista matkavalvojaa. Palattuaan kotimaahansa he välittivät Lvivissa saamansa, etenkin saarnaamistyötä koskevat, viisaat neuvot seurakunnille. He esimerkiksi kehottivat veljiä saarnaamaan Jumalan sanaa edelleen varovaisesti, vaikka äskettäin olikin saatu lisää vapauksia (Matt. 10:16). Miksi heidän yhä piti olla varovaisia? Koska muodollisesti työ oli edelleen kielletty.

Huutava pula valtakunnansaleista

Saarnaamistyön alkumetreistä saakka Moldovan veljet tajusivat, että he tarvitsivat omia kokoussaleja. Vuonna 1922 Corjeuţin kylän raamatuntutkijat rakensivat salin omalla kustannuksellaan. Sitä nimitettiin kokoustaloksi, ja se palveli heitä vuosikausia.

Kun 1980-luvun lopulla viranomaisten vastustus alkoi tuntuvasti hellittää, useissa kaupungeissa ja kylissä oli seurakuntia, joissa oli monta sataa julistajaa. He kokoontuivat pieninä ryhminä yksityiskodeissa. Oliko nyt tullut aika ottaa seuraava askel ja rakentaa valtakunnansaleja? Tämän selville saamiseksi veljet kääntyivät kyläviranomaisten puoleen.

Jotkut näistä osoittautuivat erittäin yhteistyöhaluisiksi. Näin kävi esimerkiksi Feteştissä, 3150 asukkaan kylässä Pohjois-Moldovassa. Tammikuussa 1990 sikäläiset veljet tapasivat johtavan viranomaisen, joka sanoi heille, että hänen  kylässään voitaisiin harkita todistajien työn vapauttamista virallisista rajoituksista. Veljet olivat yhä varuillaan, ja heidän oli vaikea uskoa ehdotusta todeksi. Niinpä he pyysivät häneltä lupaa kunnostaa erään veljen talo pieneksi valtakunnansaliksi seurakuntaa varten, johon tosin kuului 185 julistajaa.

Viranomainen antoi luvan remonttiin, ja veljet tarttuivat toimeen. Pian he olivat kuitenkin vaikean pulman edessä. Jos he jatkaisivat korjaustyötä ja poistaisivat erään seinän, talo olisi vaarassa romahtaa. Työ pysähtyi siis kesken kaiken. Mikä neuvoksi? Veljet päättivät mennä taas tuon viranomaisen puheille ja selittää hänelle ongelman. Kuinka innoissaan he olivatkaan saadessaan luvan rakentaa kokonaan uuden valtakunnansalin! Seurakunta paneutui työhön toden teolla, ja sali valmistui vain 27 päivässä.

Jotta kaikki olisivat mahtuneet upouuteen valtakunnansaliin, Feteştin seurakunta jaettiin kahtia. Monet uudet julistajat eivät olleet kuitenkaan vielä käyneet kasteella. Miksei siis vihkiäisohjelmaan sisällytettäisi kastetilaisuutta? Juuri näin päätettiin tehdä, joten kastepuheen jälkeen kaikki menivät läheiselle joelle, missä kastettiin 80 henkeä Jehovalle vihkiytymisen vertauskuvaksi.

Tietysti monet muutkin seurakunnat tarvitsivat kipeästi valtakunnansalia. Nähtyään kirjallisuudessa kuvia valtakunnansaleista jotkin seurakunnat päättivät, että ne voisivat rakentaa jotakin samankaltaista. Seurakuntalaiset panivat siksi rahansa yhteen ja ryhtyivät tuumasta toimeen. Eivätkä nämä jääneet miksikään yksittäistapauksiksi. Vuosina 1990–95 veljet rakensivat yli 30 valtakunnansalia – kaikki paikallisen työvoiman ja rahoituksen turvin.

Muutamissa valtakunnansaleissa pidettiin myös kierroskonventteja. Konventteihin tuli kuitenkin niin paljon  väkeä, että monien täytyi kuunnella ohjelmaa salin ulkopuolella. Veljet alkoivat sen vuoksi suunnitella konventtisalin rakentamista. Taaskaan ei vitkasteltu. Vuonna 1992 Corjeuţiin rakennettiin vain kolmessa kuukaudessa Moldovan ensimmäinen konventtisali, jossa oli tilaa 800 hengelle. Seuraavana vuonna – jälleen todistajien omin voimin ja varoin – rakennettiin 1500-paikkainen konventtisali Feteştiin.

Rakennustoiminta käynnistyi juuri oikeaan aikaan, sillä 1990-luvun puolivälin poliittiset muutokset ja talouden laskusuunta saivat rahanarvon heikkenemään Moldovassa nopeasti. Niinpä se rahasumma, joka 1990-luvun alussa tarvittiin kokonaisen valtakunnansalin rakentamiseen, ei olisi muutamaa vuotta myöhemmin riittänyt edes tuoleihin!

Valtakunnansalien rakentaminen etelässä

Etelä-Moldovassa seurakuntien käytössä oli vähemmän valtakunnansaleja kuin Pohjois-Moldovassa. Kun työ sitten laajeni joutuisasti 1990-luvulla, monilla vasta perustetuilla etelän seurakunnilla olikin vaikeuksia löytää sopivia kokouspaikkoja. Usein kokoonnuttiin kouluilla, mutta niiden vuokraaminen hankaloitui.

 Jälleen kerran Jehova tuli järjestönsä välityksellä veljien avuksi. Hallintoelin järjesti juuri sopivaan aikaan valtakunnansalirahaston: sieltä saatiin varoja salien rakentamista varten Moldovan kaltaisissa maissa, joissa seurakunnilla on vain vähän rahaa.

Veljet ovat käyttäneet tätä uutta järjestelyä tehokkaasti hyväkseen. Pääkaupunki Chişinău on oiva esimerkki tästä. Vuonna 1999 siellä ei ollut yhtään valtakunnansalia, mutta vuoden 2002 heinäkuussa siellä oli jo kymmenen salia, joissa kokoontui 30 seurakuntaa kaupungin kaikkiaan 37 seurakunnasta. Lisäksi rakenteilla oli kolme salia.

Vihdoinkin laillinen tunnustus!

Moldovan tasavalta itsenäistyi 27. elokuuta 1991. Koska Jehovan todistajien työtä koskeva kielto oli peräisin neuvostoajalta, se ei ollut enää voimassa. Toisaalta maan noin 4000:ta Jehovan todistajaa ei ollut vielä laillisesti rekisteröity uskonnollisena järjestönä.

Saatuaan hyviä neuvoja hallintoelimeltä Moldovan toimisto lähestyi viipymättä tarvittavia viranomaisia anoakseen Jehovan todistajien työn laillistamista. Uusi hallitus suhtautui pyyntöön suopeasti. Paperisotaan meni jonkin aikaa, mutta lopulta, 27. heinäkuuta 1994, toimisto sai virallisen rekisteröintiasiakirjan.

Tuo päivä oli Moldovan Jehovan todistajille ikimuistoinen. Noin 60 vuotta he olivat joutuneet kestämään kieltoja, vainoa ja vankeutta, mutta nyt he saattoivat avoimesti palvoa Jehovaa ja saarnata hyvää uutista. He voivat myös alkaa pitää omia piirikonventtejaan. Elokuussa 1994, kuukauden kuluttua laillisen tunnustuksen myöntämisestä, Jehovan todistajat kokoontuivatkin Chişinăun suurimmalle stadionille Moldovan kaikkien aikojen ensimmäiseen piirikonventtiin. Se oli hyvin vaikuttava tilaisuus.

 Betelin laajennos

Vuonna 1995 Valtakunnan julistajien määrä oli kivunnut jo yli 10000:n. Chişinăun pieni toimisto huolehti Moldovan työn joistakin piirteistä, mutta päävastuu oli noin 2000 kilometrin päässä sijaitsevalla Venäjän haaratoimistolla. Romanian haaratoimistoon oli kuitenkin vain noin 500 kilometriä, ja useimmat moldovalaiset puhuivat romaniaa – olihan siitä tullut tasavallan virallinen kieli. Punnittuaan kaikkia näitä näkökohtia hallintoelin suositteli, että Romanian haaratoimisto alkaisi valvoa Moldovan työtä.

Jatkuva kasvu pani sillä välin kovalle koetukselle Chişinăun toimiston, joka oli vain pieni huoneisto. Oli selvästikin tullut aika muodostaa Betel-perhe. Sen ensimmäisiä jäseniä olivat Ion ja Iulia Rusu. Veli Rusu oli toiminut kierrosvalvojan sijaisena vuosina 1991–94. Betel-perheeseen tuli myös Gheorghe Gorobeţ, joka oli palvellut piirivalvojana ennen kuin hän sai siirron tähän uuteen tehtävään. Hän asui Betelin ulkopuolella mutta kävi siellä töissä päivittäin. Guenther ja Rosaria Matzura, jotka olivat Gileadin 67. kurssin oppilaita, saapuivat 1. toukokuuta 1996 palveltuaan tätä ennen useita vuosia Romaniassa.

Sitä mukaa kuin julistajamäärä kasvoi, kasvoi myös Betelin työvoiman tarve. Tilaa oli kuitenkin vähän. Sitä paitsi Moldovan Betel-koti oli vuonna 1998 hajautettu viiteen eri kaupunkiasuntoon. Alettiin sen vuoksi etsiä sopivaa paikkaa, johon voitaisiin rakentaa yhtenäinen Betel-kompleksi. Chişinăun viranomaiset tarjosivat ystävällisesti veljille 3000 neliömetrin suuruista tonttia aivan kaupungin keskustasta, ja veljet ottivat tarjouksen kiitollisina vastaan. Tulevaa kasvua silmällä pitäen he ostivat myös naapuritontin.

Eräs paikallinen yritys palkattiin rakentamaan runko. Lopusta huolehtivat kansainväliseen vapaaehtoisjoukkoon  kuuluvat työntekijät yhdessä paikallisten veljien ja sisarten kanssa. Rakentaminen aloitettiin syyskuussa 1998, ja vain vuoden ja kahden kuukauden kuluttua innostunut Betel-perhe muutti uuteen kotiinsa ihastuksissaan siitä, että viimeinkin he kaikki pääsivät saman katon alle.

Uuden Betelin vihkiäiset pidettiin 16. syyskuuta 2000. Vihkiäisvieraita saapui 11 maasta. Seuraavana päivänä hallintoelimen jäsen Gerrit Lösch puhui yli 10000 hengen suuruiselle yleisölle paikallisella urheilustadionilla. Kaikki läsnäolijat aistivat lämpimän rakkauden, joka yhdistää Jehovan kansaa ympäri maailman.

Moldovan Betel-perheessä on tällä hetkellä 26 jäsentä. Jotkut heistä ovat ulkomaisessa palveluksessa olevia beteliläisiä kuten David ja Miriam Grozescu. Toiset taas, esimerkiksi Enno Schlenzig, ovat käyneet palvelijoiden valmennuskoulun kotimaassaan ja siirtyneet sitten ulkomaiselle määräalueelle Moldovaan. Pienestä koostaan huolimatta Betel-perhe on siis hyvin kansainvälinen.

Elonkorjaajien valmentaminen

Kieltojen ja vainon vuosikymmeninä Moldovassa toimiva Jehovan kansa kertoi hyvää uutista toisille tahdikkaasti ja antoi tietysti vapaamuotoista todistusta. Nyt veljien oli kuitenkin aika ryhtyä avoimesti talosta-taloon- ja katutyöhön. He osallistuivat tottelevaisesti näihin palveluksen piirteisiin, ja erityisesti katutyöstä tuli hyvin suosittua. Julistajamäärän kasvaessa tarvittiin kuitenkin tasapainoa. Niinpä seurakuntia kannustettiin keskittymään talosta-taloon-työhön, minkä ne uskollisesti tekivätkin.

Julistajat alkoivat tajuta entistä selvemmin, kuinka kipeästi heidän lähimmäisensä kaipasivat oikeaa hengellistä ravintoa. Tuon nälän tyydyttämiseksi Jehovan järjestö toimitti seurakunnille sekä romanian- että venäjänkielisiä  Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä sekä muita Raamatun tutkimisen apuvälineitä. Samaan aikaan julistajat ponnistelivat sananpalveluksensa laadun parantamiseksi Valtakunnan Palveluksemme malliesitysten avulla. Lisäksi he hyödynsivät teokraattisen palveluskoulun edistyvää valmennusta.

Lisäapua, etenkin järjestöön liittyvissä tehtävissä, on saatu muualta tulleilta kypsiltä, kokeneilta veljiltä. Nämä pätevät, avuliaat ulkomaiset auttajat ovat tukeneet ja tasapainottaneet seurakuntia kuin säleiköt, jotka kannattelevat hedelmää tuottavia viiniköynnöksiä.

Nopean kasvun kausi

Moldovassa tapahtunut opetuslasten määrän nopea kasvu nähdään selvästi pääkaupungissa Chişinăussa, jossa on 662000 asukasta. Tammikuussa 1991, ennen kuin Jehovan todistajat tunnustettiin laillisesti, Chişinăussa oli vain kaksi seurakuntaa ja noin 350 julistajaa. Mutta vuoden 2003 tammikuuhun tultaessa seurakuntien määrä oli paisunut 37:ään ja julistajien määrä yli 3870:een. Eräässä seurakunnassa 101 uutta julistajaa aloitti palveluksensa vain yhdeksän kuukauden kuluessa. Kasvun ollessa näin nopeaa kaupungin seurakunnat jaetaankin tavallisesti noin joka kolmas vuosi.

Elokuussa 1993 koko Moldovassa oli 6551 julistajaa, mutta maaliskuussa 2002 julistajia oli jo 18425, mikä merkitsee 280 prosentin kasvua yhdeksässä vuodessa. Vakituisten tienraivaajien määrä kasvoi samassa ajassa 28:sta 1232:een.

Varapormestarista tienraivaajaksi

Monet entiset kommunistit, jopa jotkut poliittisissa viroissa olleet, ovat oppineet tuntemaan Jehovan. Yksi heistä  on Valeriu Mârza, 39000 asukkaan Sorocan kaupungin entinen pormestari. Erikoistilaisuuksien kunniaksi järjestetyissä paraateissa Valeriu oli niiden arvohenkilöiden joukossa, joita ohikulkevat marssijat tervehtivät. Hän oli näin ollen hyvin tunnettu kaupunkilainen.

Lopulta Valeriu alkoi kuitenkin tutkia Raamattua, ja hänet kastettiin. Miten ihmiset suhtautuivat, kun hän todisti heille? ”Käytännössä kaikki pyysivät minut sisään”, sanoo veli Mârza. ”Minulla oli erinomaisia saarnaamistilaisuuksia, ja havaitsimme vaimoni kanssa kotikaupunkimme todella hedelmälliseksi alueeksi.” Ennen pitkää veli Mârza määrättiin erikoistienraivaajaksi. Hän ja hänen vaimonsa palvelivat vuoden verran Betelissä, ja nyt he ovat kierrostyössä.

Tienraivaajat auttavat

Moldovan julistajasuhde on tätä nykyä Euroopan parhaita. Monissa kylissä ja pikkukaupungeissa ei ole kuitenkaan vielä yhtään todistajaa. Taloudellisten vaikeuksien vuoksi useimmat julistajat ja tienraivaajat eivät pysty  palvelemaan alueilla, joilla tarvittaisiin kipeästi julistajia. Jotta hyvä uutinen tavoittaisi kaikki Moldovassa asuvat, Romanian haaratoimisto on määrännyt sinne lähes 50 erikoistienraivaajaa. Yli 20 heistä on käynyt palvelijoiden valmennuskoulun joko Romaniassa, Venäjällä tai Ukrainassa.

Nämä uutterat evankelistat saavat erinomaisia tuloksia. Kun esimerkiksi erikoistienraivaajapariskunta Serghei ja Oxana Zighel määrättiin Căuşeniin vuonna 1995, kaupungissa oli vain yksi 15 julistajan ryhmä. Zighelit auttoivat paikallisia veljiä aloittamaan useita uusia raamatuntutkisteluja. He ilmaisivat lisäksi iloista tienraivaushenkeä, minkä ansiosta monet muutkin ryhtyivät kokoaikaiseen palvelukseen. Nykyään Căuşenissa on kaksi seurakuntaa ja noin 155 julistajaa – kymmenkertainen kasvu vain seitsemässä vuodessa! Zighelit ovat sittemmin siirtyneet kierrostyöhön ja voivat näin auttaa entistä useampia seurakuntia.

Vapaus mutta silti vaikeuksia

Olivatpa ihmishallitukset millaisia tahansa, niiden alaisuudessa on aina omat ongelmansa. Moldovassa toimiva Jehovan kansa joutui monarkkisen Romanian, fasistidiktatuurin ja kommunistihallinnon alaisuudessa kestämään papiston vastustusta, kieltoja, vainoa ja karkotuksia. Nykyään Jehovan todistajien on muiden ihmisten tavoin kamppailtava rahavaikeuksien kanssa, minkä vuoksi molempien vanhempien voi olla pakko käydä töissä. Joidenkuiden on taas vaikea löytää työpaikkaa.

Samaan aikaan rikollisuus ja korruptio lisääntyvät, ja materialismi ja moraalin rappio vaativat nekin veronsa. Menestyykö Jehovan kansa siitä huolimatta, että nämä seikat uhkaavat salakavalasti sen hengellisyyttä? Varmasti menestyy. Kokemus on opettanut sille, että Jehova ei koskaan  hylkää uskollisiaan, jotka turvautuvat hänen apuunsa kohdatessaan koettelemuksia ja kiusauksia. (2. Tim. 3:1–5; Jaak. 1:2–4.)

Nykytilanne palauttaa mieleemme Ilmestyksen 14. luvussa mainitut kaksi kuvaannollista sadonkorjuuta. Ensinnäkin korjataan ”maan viiniköynnös”, huono sato joka ennustuksen mukaisesti lisääntyy nopeasti näinä viimeisinä päivinä (Ilm. 14:17–20; Ps. 92:7). Pian tämä ”viiniköynnös” kaikkine mätine hedelmineen revitään juurineen irti ja heitetään ”suureen Jumalan suuttumuksen viinikuurnaan”. Jehovan palvelijat odottavat hartaasti tuota aikaa.

Voidellut kristityt tovereineen iloitsevat sillä välin hengellisestä yltäkylläisyydestä. Jehovan ”kuohuvan viinin viinitarha” tuottaa jatkuvasti yllin kyllin ravitsevaa hengellistä ruokaa ja vetää lampaankaltaiset ihmiset sen runsauden äärelle. Jumalan kansa voi olla varma tästä, koska Jehova itse varjelee kallisarvoista viinitarhaansa. (Jes. 27:2–4.) Kuinka todeksi tämä onkaan osoittautunut Moldovassa! Saatanan juonet – vaino, karkotukset, valhepropaganda ja valeveljet – ovat kyllä aiheuttaneet Jumalan kansalle vaikeuksia mutta eivät milloinkaan hengellistä tappiota (Jes. 54:17).

”Onnellinen on se mies, joka kestää jatkuvasti koettelemuksen, sillä hän saa hyväksytyksi tultuaan elämän kruunun, jonka Jehova on luvannut niille, jotka alati rakastavat häntä.” (Jaak. 1:12.) Samalla kun pidät nämä kauniit sanat mielessäsi, saakoon Moldovan Jehovan todistajien historia sinut ’alati rakastamaan’ Jehovaa, ’kestämään jatkuvasti koettelemuksia’ ja ’kantamaan jatkuvasti paljon hedelmää’ (Joh. 15:8).

[Alaviite]

[Tekstiruutu/Kuva s. 71]

Venäjän ja Itä-Euroopan viinikellari

Pitkien kesiensä ja hedelmällisen maaperänsä ansiosta Moldova on ihanteellinen viinintuottajamaa – tällä elinkeinolla onkin tuhansien vuosien perinteet. Viinintuotanto alkoi kasvaa, kun paikallinen väestö 200-luvun lopulla eaa. solmi yhteyksiä kreikkalaisten kanssa ja myöhemmin, 100-luvulla ya., roomalaisten kanssa.

Nykyään viinintuotanto on Moldovan maatalouden tukipilari, ja lähes 130 viinitehdasta tuottavatkin vuosittain jopa 140 miljoonaa litraa viiniä. Suunnilleen 90 prosenttia siitä viedään ulkomaille: suurin osa, noin 80 prosenttia, Venäjälle ja 7 prosenttia Ukrainaan.

 [Tekstiruutu s. 72]

Moldova lyhyesti

Maa: Keski- ja Pohjois-Moldova on metsää kasvavaa aluetta, jossa on myös reheviä ylänköjä ja ruoho- tai heinäaroja. Etelä on suurimmaksi osaksi viljeltyä aroa.

Väestö: Noin kaksi kolmannesta väestöstä on moldovalaisia. Loput ovat pääasiassa venäläisiä, ukrainalaisia, gagauzeja, bulgarialaisia ja juutalaisia (väestöryhmien koon mukaisessa järjestyksessä). Useimmat moldovalaiset kuuluvat ortodoksiseen kirkkoon.

Kielet: Virallinen kieli on romania. Monet, etenkin kaupunkilaiset, puhuvat myös venäjää, joten maa on kaksikielinen.

Elinkeinot: Maatalous ja elintarvikejalostus muodostavat talouden tukipilarin. Teollisuus on kehittyvä elinkeinoala.

Ravinto: Viljelykasveja ovat muun muassa viinirypäleet, vehnä, maissi, sokerijuurikas ja auringonkukat. Karjatalous keskittyy liha- ja lypsykarjaan sekä sikoihin.

Ilmasto: Lämpötilat vaihtelevat tammikuun 4 pakkasasteesta heinäkuun 21 lämpöasteeseen. Kaiken kaikkiaan ilmasto on lämmin ja talvet ovat suhteellisen leutoja. Vuotuinen sademäärä on keskimäärin noin 500 millimetriä.

 [Tekstiruutu s. 83–85]

Huomattavia esimerkkejä kristillisestä puolueettomuudesta

George Vacarciuc: George kasvatettiin Jehovan todistajaksi. Joulukuussa 1942 fasistit kutsuivat hänet sotapalvelukseen. Hän kieltäytyi aseista, ja hänet suljettiin 16 päiväksi pilkkopimeään selliin, eikä hänelle annettu juuri mitään syötävää. Sitten viranomaiset kutsuivat hänet uudelleen luokseen ja lupasivat peruuttaa hänen tuomionsa, jota tosin ei ollut vielä luettu hänelle, jos hän noudattaisi aiempaa määräystä. Tälläkin kertaa hän kieltäytyi.

Georgelle langetettiin tämän vuoksi 25 vuoden vankeustuomio, mutta hän pääsi vapaaksi neuvostojoukkojen saapuessa 25. syyskuuta 1944. Vajaan kahden kuukauden kuluttua neuvostoliittolaiset yrittivät kuitenkin värvätä hänet väkisin joukkoihinsa. Koska hän ei halunnut toimia vastoin Raamatun avulla valmennettua omaatuntoaan, hänet tuomittiin kymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön eri leireille. Hänen perheensä ei vuoteen kuullut hänestä mitään. Kärsittyään rangaistustaan viisi vuotta George vapautettiin 5. joulukuuta 1949. Hän palasi kotiinsa Corjeuţiin ja pysyi uskollisena kuolemaansa saakka. Hän kuoli 12. maaliskuuta 1980.

Parfin Goreacioc: Parfin syntyi vuonna 1900, ja hän kuuli Raamatun totuudesta Hlinan kylässä vuosina 1925–27. Veljiensä Nicolaen ja Ionin kanssa hän oppi totuuden kylän ensimmäisiltä raamatuntutkijoilta Damian ja Alexandru Roşulta.

Vuonna 1933 Parfin pidätettiin yhdessä toisten  todistajien kanssa ja kuljetettiin Hotinin kaupunkiin, missä häntä kuulusteltiin ja sitten sakotettiin saarnaamisen vuoksi. Vuonna 1939 hänet vietiin kylän papin yllytyksestä naapurikylän Ghilavăţin poliisiasemalle. Siellä poliisi sitoi hänet mahalleen paljaalle laverille ja löi häntä useita kertoja jalkapohjiin.

Kun fasistit nousivat valtaan, Parfin pidätettiin jälleen ja passitettiin vankilaan. Samana vuonna neuvostoliittolaiset kuitenkin vapauttivat hänet mutta pidättivät pian uudelleen, koska hän kieltäytyi sotapalveluksesta. Häntä pidettiin Chişinăun vankilassa useita kuukausia, minkä jälkeen hänet päästettiin vapaaksi.

Vuonna 1947 neuvostoviranomaiset ottivat taas Parfinin kiinni, ja tällä kertaa hänet tuomittiin Jumalan valtakunnasta saarnaamisen vuoksi kahdeksaksi vuodeksi maanpakoon. Hänen lapsensa karkotettiin Siperiaan vuonna 1951, mutta he eivät suinkaan päässeet isänsä luo. Todellisuudessa he eivät nähneet häntä enää milloinkaan. Maanpaossa ollessaan Parfin sairastui vakavasti, ja hän kuoli uskollisena vuonna 1953.

Vasile Pădureţ: Vasile syntyi Corjeuţissa vuonna 1920 ja oppi totuuden fasistihallinnon kaudella vuonna 1941. Hänkin joutui kärsimään sekä fasistien että neuvostoliittolaisten käsissä. Jälkimmäisille hän sanoi rohkeasti: ”En ampunut bolsevikkeja enkä aio tappaa fasisteja.”

Koska Vasile piti tunnontarkasti kiinni Raamatun periaatteista, hänet tuomittiin kymmeneksi vuodeksi eräälle Neuvostoliiton työleirille. Tuomio lievennettiin kuitenkin viideksi vuodeksi, ja hän palasi kotiin 5. elokuuta 1949. Kolmannen kerran hänet vangittiin operaatio ”Pohjoisen” alettua. Niinpä 1. huhtikuuta 1951 Vasile perheineen nousi tavaravaunuun, jonka määränpäänä oli Siperia. He viettivät siellä viitisen vuotta, minkä jälkeen heidän annettiin palata Corjeuţiin Moldovaan. Vasile kuoli Jehovalle uskollisena 6. heinäkuuta 2002, kun tätä kertomusta oltiin valmistelemassa.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 89, 90]

”Palvelukseen käyttämiäni vuosia en vaihtaisi mihinkään”

Ion Sava Ursoi

Syntynyt: 1920

Kastettu: 1943

Tausta: Palveli kierrosvalvojana kommunistihallinnon aikana.

Olen syntynyt Caracuşenissa Moldovassa ja opin totuuden ennen toisen maailmansodan syttymistä. Vaimoni kuoli vuonna 1942. Hänen hautajaispäivänään sain hautausmaalta perääni mellakoivan väkijoukon. Syynä tähän oli se, että olin vaihtanut uskontoani. Myöhemmin samana vuonna fasistihallitus yritti värvätä minut sotaväkeen. Koska halusin pysyä poliittisesti puolueettomana, kieltäydyin varusmiespalveluksesta. Sain kuolemantuomion, joka muutettiin myöhemmin 25 vuoden vankeusrangaistukseksi. Minua siirreltiin leiriltä toiselle. Ollessani vankilassa Craiovassa Romaniassa neuvostoarmeija saapui ja vapautti meidät.

Olin hädin tuskin ehtinyt maistaa vapautta, kun kommunistit passittivat minut jälleen vankilaan. Minut lähetettiin Kalininiin Venäjälle. Kahden vuoden kuluttua, vuonna 1946, sain luvan palata kotikylääni, missä autoin saarnaamistyön uudelleenorganisoinnissa. Sitten vuonna 1951 neuvostoviranomaiset pidättivät minut taas. Tällä kertaa minut karkotettiin yhdessä monien muiden todistajien kanssa Siperiaan. Pääsin palaamaan kotiin vasta vuonna 1969.

Muistellessani menneitä mieleeni tulee monia tilanteita, joissa Jehova on antanut minulle voimaa pysyä nuhteettomana. Luojani palvelukseen käyttämiäni vuosia en vaihtaisi mihinkään maailmassa. Tätä nykyä kamppailen ikääntymisen tuomien rajoitusten ja heikkenevän terveyden kanssa. Päätöstäni olla ’luopumatta hyvän tekemisestä’ vahvistaa kuitenkin varma toivo elämästä uudessa maailmassa, jolloin ruumiini saa takaisin nuoruuden tarmonsa (Gal. 6:9).

 [Tekstiruutu/Kuva s. 100–102]

Minulla on monta syytä laulaa

Alexandra Cordon

Syntynyt: 1929

Kastettu: 1957

Tausta: Kärsi neuvostohallituksen aikana ja palvelee nykyään seurakunnan julistajana.

Lauluharrastukseni auttoi minua löytämään totuuden ja pysymään hengellisesti vahvana, kun uskoani myöhemmin koeteltiin. Tarinani alkaa 1940-luvulta. Olin tuolloin teini-ikäinen ja sain Corjeuţissa yhteyden nuorten ryhmään, joka vietti mielellään vapaa-aikaansa laulellen valtakunnanlauluja ja keskustellen Raamatusta. Noista keskusteluista ja lauluista oppimani hengelliset totuudet tekivät minuun syvän vaikutuksen.

Minusta tuli pian hyvän uutisen julistaja. Niinpä vuonna 1953 minut pidätettiin kymmenen muun todistajan kanssa. Odottaessani oikeudenkäyntiä olin vangittuna Chişinăussa. Säilytin hengellisen voimani laulamalla valtakunnanlauluja, ja tämä selvästikin ärsytti erästä vartijaa. ”Olet vankilassa”, hän sanoi. ”Täällä ei lauleta!”

Vastasin hänelle: ”Olen laulanut koko ikäni. Miksi minun nyt pitäisi lakata laulamasta? Voitte panna minut lukkojen taakse, mutta ette voi lukita huuliani. Sydämeni on vapaa ja rakastan Jehovaa, joten minulla on monta syytä laulaa.”

 Minut tuomittiin 25 vuodeksi Intan työleirille pohjoisen napapiirin tuntumaan. Lyhyinä kesäkuukausina työskentelin toisten todistajien kanssa läheisissä metsissä. Osasimme ulkoa monia valtakunnanlauluja, ja taaskin ne auttoivat meitä pysymään hengellisesti vahvoina ja toivat vapaudentunteen sydämeemme. Toisin kuin edellä mainittu chişinăulainen vartija täkäläiset vartijamme kannustivat meitä laulamaan.

Olin Intan leirillä kolme vuotta, kolme kuukautta ja kolme päivää. Sitten minut armahdettiin ja vapautettiin. Koska minun ei vielä annettu palata kotiin Moldovaan, menin Tomskiin Venäjälle. Tapasin siellä jälleen mieheni, joka hänkin oli ollut vankilassa. Emme olleet nähneet toisiamme neljään vuoteen.

Koska olin ollut vangittuna, en ollut vielä käynyt vesikasteella vertauskuvaksi vihkiytymisestäni Jehovalle. Tiedustelin siksi asiaa Tomskin veljiltä. Oli muitakin, jotka halusivat päästä kasteelle, joten veljet järjestivät viipymättä kastetilaisuuden. Kiellon vuoksi se päätettiin kuitenkin pitää yöaikaan läheisellä metsäjärvellä.

Lähdimme sovittuna aikana Tomskin laitamilta ja kävelimme metsään pareittain, ettemme herättäisi epäilyksiä. Kunkin parin oli määrä seurata edellä olevaa paria, kunnes me kaikki saapuisimme turvallisesti järvelle – tai näin ainakin suunniteltiin. Ikävä kyllä ne kaksi iäkästä sisarta, jotka olivat minun ja kumppanini edessä, eksyivät polulta. Me seurasimme heitä, ja takana tulevat puolestaan seurasivat uskollisesti meitä. Pian kymmenkunta meistä kompasteli pimeässä. Kostea aluskasvillisuus kasteli meidät läpimäriksi, ja hytisimme viluissamme. Mielikuvituksemme alkoi laukata, ja luulimme näkevämme karhuja ja susia, joiden tiedettiin vaanivan tuolla alueella. Meillä oli hermot niin pinnalla, että säpsähdimme jokaista outoa ääntä.

Koska tajusin, ettemme saisi nyt missään tapauksessa joutua paniikkiin emmekä menettää rohkeuttamme, ehdotin, että seisoisimme paikoillamme, viheltäisimme jonkin valtakunnanlaulun melodiaa ja toivoisimme toisten kuulevan meitä. Lisäksi rukoilimme hartaasti. Kuinka iloisia olimmekaan, kun pimeydestä kantautui korviimme tuo samainen melodia! Veljemme olivat kuulleet vihellyksemme. He sytyttivät vikkelästi taskulampun, jotta voisimme suunnata askeleemme heitä kohti. Pian tämän jälkeen meidät kastettiin jääkylmässä vedessä, mutta olimme niin onnellisia, että tuskin huomasimme kylmyyttä.

Olen nyt 74-vuotias ja asun jälleen Corjeuţissa, missä opin totuuden. Ikääntymisestäni huolimatta minulla on yhä monta syytä laulaa, ennen kaikkea taivaallisen Isämme ylistykseksi.

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 104–106]

Yritin noudattaa vanhempieni esimerkkiä

Vasile Ursu

Syntynyt: 1927

Kastettu: 1941

Tausta: Toimi seurakunnanpalvelijana ja valmisti kirjallisuutta maan alla.

Vanhempani Simeon ja Maria Ursu kävivät kasteella vuonna 1929. Olin vanhin heidän viidestä lapsestaan. Fasistihallinnon kaudella isä ja äiti pidätettiin ja tuomittiin puolueettoman asenteensa vuoksi 25 vuodeksi pakkotyöhön. Läheisen Corjeuţin seurakunnan hengelliset veljet ja sisaret pitivät huolta meistä lapsista ja perheemme maatilasta. Näin meillä oli aina riittävästi ruokaa. Myös vanha isoäitimme, joka ei ollut totuudessa, osallistui huoltamiseemme. Olin tuolloin 14-vuotias.

Vanhempieni hyvän esimerkin innostamana yritin kaikin tavoin huolehtia sisaruksistani hengellisesti. Herätin heidät sen vuoksi varhain aamulla käsitelläksemme yhdessä aineistoa raamatullisesta kirjallisuudestamme. He eivät olleet aina kovin innostuneita nousemaan ylös, mutta en antanut heille vaihtoehtoja. Ymmärsin hyvien tutkimistapojen tärkeyden. Niinpä kun vanhempamme vapautettiin odotettua aikaisemmin ja he palasivat kotiin vuonna 1944, he ilahtuivat nähdessään,  miten terveitä me olimme hengellisesti. Jälleennäkemisemme oli todella riemukas. Ilomme jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi.

Seuraavana vuonna neuvostoliittolaiset pidättivät isän ja veivät hänet vankilaan napapiirin pohjoispuolelle Norilskiin Siperiaan. Kolme vuotta myöhemmin menin naimisiin Emilian, vilkkaan, hengellismielisen sisaren, kanssa. Olimme käytännössä kasvinkumppaneita, joten tunsin hänet hyvin. Olin ollut naimisissa vasta vuoden, kun minut ja äitini pidätettiin. Meidät lähetettiin Chişinăuhun, missä meidät tuomittiin 25 vuodeksi pakkotyöhön. Emilia hoivasi hellästi sisaruksiani, joilta oli nyt riistetty vanhemmat ja isoveli.

Minut lähetettiin viimein hiilikaivoksille Vorkutaan, napapiirin pohjoispuolella sijaitsevalle pahamaineiselle työleirille. Kahden vuoden kuluttua, vuonna 1951, Emilia, kolme veljeäni ja sisareni karkotettiin Tomskiin Länsi-Siperiaan. Vuonna 1955 Emilia pyysi siirtoa luokseni Vorkutaan. Hän synnytti siellä ensimmäisen kolmesta lapsestamme, tytön jolle annoimme nimeksi Tamara.

Syyskuussa 1957 myönnettiin armahdus ja meidät vapautettiin. Kuukautta myöhemmin minut kuitenkin taas pidätettiin. Tällä kertaa minut tuomittiin seitsemäksi vuodeksi työleirille, joka sijaitsi lähellä Saranskia Mordvassa Venäjällä. Siellä oli vangittuna monia muitakin veljiä – ja lisää vankeja oli tulossa. Kun vaimomme vierailivat luonamme, he onnistuivat aina salakuljettamaan kirjallisuutta, mistä olimme erittäin kiitollisia. Joulukuussa 1957 Emilia muutti Kurganiin Länsi-Siperiaan huolehtiakseen Tamara-tyttärestämme,  joka oli ollut Emilian vanhempien luona. Emilia ja minä jouduimme tämän vuoksi eroon toisistamme seitsemäksi vuodeksi. Se oli kuitenkin ainoa keino estää Tamaran lähettäminen johonkin valtion ylläpitämään laitokseen.

Minut vapautettiin vuonna 1964, mutta en saanut palata kotiini Moldovaan. Vaikka olin yhä tarkan valvonnan alaisena, pääsin vaimoni ja tyttäreni luo Kurganiin, missä toimin seurakunnan kirjantutkistelunjohtajana. Muutimme Krasnodariin Kaukasukselle vuonna 1969. Palveltuamme siellä kahdeksan vuotta siirryimme Tširtšikiin Uzbekistaniin. Työskentelin siellä maanalaisessa kirjapainossa. Vuonna 1984 saimme vihdoin luvan palata Moldovaan. Asetuimme Tighinan kaupunkiin, jossa oli 160000 asukasta ja vain 18 julistajaa. Vuosien varrella tämä pieni joukko on kasvanut yhdeksäksi seurakunnaksi, joissa on yhteensä lähes 1000 julistajaa ja tienraivaajaa.

Olenko pahoillani siitä, että jouduin virumaan vuosikausia vankiloissa ja työleireillä Herran vuoksi? En suinkaan! Jo ollessani vastakastettu 14-vuotias minulle oli aivan selvää, että ihminen rakastaa joko Jumalaa tai maailmaa. Koska olin päättänyt palvella Jehovaa, mielessäni ei edes käväissyt ajatus siitä, että tinkisin vakaumuksestani. (Jaak. 4:4.)

[Kuvat]

Vasemmalla: Vasile Ursu

Äärimmäisenä vasemmalla: Vasile vaimonsa Emilian ja tyttärensä Tamaran kanssa

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 108–110]

Pikkupoika ja kukkanen tavoittivat sydämeni

Valentina Cojocaru

Syntynyt: 1952

Kastettu: 1997

Tausta: Toimiessaan opettajana neuvostohallinnon aikana ujutti opetukseensa ateismia.

Oli vuosi 1978, ja toimin lastentarhanopettajana Feteştissä Moldovassa. Olin myös ateisti. Työpalaverissa meitä kehotettiin keskittymään Jehovan todistajien lapsiin, jotta voisimme opettaa heille ateismia. Se oli minusta hyvä ajatus. Niinpä yritin keksiä uusia tapoja tavoittaa todistajaoppilaideni sydän. Sainkin mielestäni mainion idean.

Käskin luokan tehdä kaksi kukkapenkkiä. Toiseen penkkiin lasten piti istuttaa kukkasia, kastella niitä ja kitkeä penkistä kaikki rikkaruohot, mutta toiseen penkkiin heidän ei tullut kajota lainkaan. Sanoin heille, että se oli Jumalan kukkapenkki. Hän pitäisi siitä itse huolen. Luokka otti tehtävän innoissaan vastaan. Sillä välin kun lapset istuttivat, kastelivat ja kitkivät palstaansa, rikkaruohot alkoivat tietysti rehottaa ”Jumalan pikku puutarhassa”.

Sitten eräänä kirkkaana, aurinkoisena päivänä kutsuin luokan koolle näiden kahden kukkapenkin eteen. Kiitin lapsia heidän ahkeruudestaan, minkä jälkeen esitin  huolellisesti mietityt repliikkini. ”Huomaatteko, että Jumala ei ole tehnyt mitään kukkapenkilleen?” kysyin. ”Eikö olekin päivänselvää, ettei tämä kukkapenkki kuulu kenellekään?”

Lapset olivat yhtä mieltä siitä, että siltä se tosiaan näytti. Sitten oli vuorossa loppuhuipennukseni: ”Tiedättekös, lapset, että tämä kukkapenkki on tuonnäköinen, koska Jumala on vain ihmisten mielikuvituksen tuote. Jos siis Jumalaa ei ole oikeasti olemassa, miten hän voisi huolehtia kukista tai yleensä mistään muustakaan?”

Tarkkailin puhuessani lasten reaktioita. Huomasin, että eräs pikkupoika, jonka vanhemmat olivat todistajia, muuttui koko ajan yhä levottomammaksi. Lopulta hän ei enää pystynyt hillitsemään itseään. Hän pinkaisi läheiselle pellolle, poimi voikukan ja ojensi sen minulle sanoen: ”Jos Jumalaa ei ole olemassa, kuka kasvatti tämän kukan? Kukaan meistä ei hoitanut sitä.” Hänen johdonmukaisuutensa tyrmäsi minut. Syvällä sisimmässäni tajusin, että lapsi oli osunut naulan kantaan.

Saamani kommunistisen kasvatuksen takia minulta meni kuitenkin vuosia ennen kuin otin seuraavan askeleen, joka oli Raamatun tutkiminen. Vuonna 1995 käännyin vihdoin paikallisten todistajien puoleen ja pyysin tutkistelua. Kuinka iloinen olinkaan saadessani tietää, että yksi entisistä oppilaistani olisi nyt yksi opettajistani!

Sain eittämättä hyvän maallisen koulutuksen kommunistisen järjestelmän alaisuudessa. Se ei kuitenkaan pystynyt välittämään minulle elämän tärkeimpiä opetuksia. Jehovan ja tuon rohkean pikkupojan ansiosta voin nyt käyttää sekä hengellisiä että maallisia tietojani auttaessani toisia ymmärtämään, että Jumala todella on olemassa ja että hän on erittäin kiinnostunut ihmisistä, jotka hän on luonut.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 113–115]

Maanpaossa syntynyt

Lidia Sevastian

Syntynyt: 1954

Kastettu: 1995

Tausta: Saatuaan kasvatuksen todistajaäidiltään ja ei-uskovalta isältään menetti yhteyden Jehovan todistajiin useiksi vuosiksi.

Äidistäni ja isoäidistäni tuli Jehovan todistajia 1940-luvun alussa. Vaikka isä oli kunnon mies, hän ei tuolloin omaksunut Raamatun totuutta. Vuonna 1951 äitini, joka oli saanut jo kaksi lasta, odotti kaksosia. Tuon vuoden huhtikuussa viranomaiset yrittivät hajottaa perheemme. Isän ollessa töissä he panivat äidin – joka oli viimeisillään raskaana – ja vanhemmat sisarukseni Siperiaan menevään junaan. Äiti oli kuitenkin onnistunut ennen tätä toimittamaan viestin isälle, joka kiiruhti kotiin. Vaikka isä ei ollut todistaja, hän nousi samaan junaan ja lähti maanpakoon perheensä kanssa.

Matkalla Siperiaan äiti sai luvan jäädä vähäksi aikaa Asinon kaupunkiin, jossa hän synnytti kaksoset. Muun perheen oli sitä vastoin mentävä Tomskin seudulle, mistä isä hankki asunnon. Hänet määrättiin työskentelemään veljien kanssa. Muutaman viikon kuluttua äiti ja vastasyntyneet kaksoset liittyivät muun perheen seuraan. Surullista kyllä pienokaiset  kuolivat, koska eivät kestäneet niitä epäinhimillisiä oloja, joissa perheen täytyi elää.

Maanpaossa ollessaan vanhempani saivat vielä neljä lasta, mukaan luettuina kaksoisveljeni ja minä. Isä huolehti tunnollisesti meistä kaikista. Vuonna 1957 meidän annettiin lopulta palata kotikyläämme. Vaikka salainen poliisi varjosti äitiä, hän pyrki jatkuvasti juurruttamaan Raamatun periaatteita sydämeemme.

Isää taas kiinnosti ennen kaikkea se, että hänen lapsensa saisivat hyvän maallisen koulutuksen. Meninkin 16-vuotiaana opiskelemaan Chişinăun yliopistoon. Myöhemmin avioiduin ja muutin Kazakstaniin, missä jouduin eroon paitsi vanhemmistani myös Jehovan järjestöstä. Palasin Chişinăuhun vuonna 1982 ja aloin heti etsiä Jehovan kansan seurakuntaa mutta tuloksetta. Kahdeksan vuotta minusta tuntui, että olin kaupungin ainoa asukas, joka halusi palvoa Jehovaa.

Seisoessani sitten eräänä päivänä bussipysäkillä satuin kuulemaan, kuinka kaksi naista puhui Jehovasta. Siirryin lähemmäs kuullakseni paremmin. Naiset luulivat minua KGB:n agentiksi ja vaihtoivat puheenaihetta. Kun he lähtivät kävelemään, seurasin heitä, mistä he selvästikin pelästyivät. Menin siksi nopeasti heidän luokseen, ja keskusteltuamme jonkin aikaa he vakuuttuivat vilpittömyydestäni. Vihdoinkin haaveni päästä Jehovan järjestön yhteyteen toteutui. Ikävä kyllä mieheni vastusti kantaani.

Meillä oli tuolloin kaksi lasta. Vuonna 1992 jouduin selkäleikkaukseen, ja minun täytyi maata sairaalassa liikkumatta puoli vuotta. Tuona masentavana aikana tapahtui kuitenkin jotain aivan ihanaa: poikani Pavel asennoitui Jehovan puolelle, ja hänet kastettiin Kiovan kansainvälisessä konventissa vuonna 1993. Aikaa myöten kuntouduin niin paljon, että pystyin jälleen kävelemään. Vuonna 1995 minäkin kävin kasteella Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi.

Nykyään monet sukulaisistani ovat todistajia, mistä kiitän Jehovaa ja äitiäni, jonka päättäväisen esimerkin olen alati muistanut. Ilokseni voin kertoa, että myös suurenmoisesta, luotettavasta isästäni tuli ennen kuolemaansa Jehovan palvelija.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 117, 118]

Meidän uhrauksemme kalpenevat Jehovan uhrausten rinnalla

Mihai Ursoi

Syntynyt: 1927

Kastettu: 1945

Tausta: Joutui sekä fasistien että kommunistien vainon kohteeksi.

Minusta tuli hyvän uutisen julistaja vuonna 1941. Vuonna 1942, kun olin 15-vuotias, pidettiin ilman muuta selvänä, että saisin sotilaskoulutusta täkäläisessä koulussa. Romanian kuninkaan Mikaelin, kenraali Antonescun ja Neitsyt Marian kuvat riippuivat luokkahuoneen seinällä. Ryhmämme odotettiin luokkaan astuessaan kumartuvan kuvien edessä ja tekevän ristinmerkin. Kolme meistä kieltäytyi siitä.

Paikallispoliisi pieksi meidät tämän vuoksi julmasti. Vietimme yön koululla. Aamulla meidät lähetettiin Corjeuţiin, missä meitä hakattiin jälleen. Corjeuţista meidät vietiin muutamaan muuhun paikkaan, ja sen jälkeen meidät pantiin kävelemään noin sadan kilometrin päähän, missä meidän oli määrä joutua sotaoikeuden eteen. Jalkani hankautuivat verille tuolla matkalla. Lopulta minut lähetettiin kotiin eikä minua tuomittukaan – todennäköisesti nuoren ikäni vuoksi.

Kun olin 18-vuotias, neuvostoviranomaiset kutsuivat minut varusmiespalvelukseen. Kieltäydyin taas tinkimästä puolueettomuudestani, ja minua hakattiin  raa’asti kuten ystävääni Gheorghe Nimencoakin. Hän kuolikin vammoihinsa puolentoista kuukauden kuluttua. Minut lähetettiin jälleen kotiin, mikä taaskin johtui luullakseni iästäni. Neuvostoliittolaiset pidättivät minut uudelleen vuonna 1947, ja tällä kertaa he uhkasivat ampua minut, jos kieltäytyisin asepalveluksesta. Mutta minut pantiinkin yksinäisselliin kahdeksi kuukaudeksi, minkä jälkeen minut lähetettiin pakkotyöhön Volgan-Donin kanavahankkeeseen. Se oli hyvin vaarallista työtä, ja monet saivat surmansa. Selvisin täpärästi eräästä useita ihmishenkiä vaatineesta onnettomuudesta, ja minut lähetettiin kotiin Moldovaan.

Menin siellä naimisiin. Vuonna 1951 raskaana oleva vaimoni Vera ja minä jouduimme maanpakoon ja matkustimme ensin junalla ja sitten laivalla Siperian taigalle, valtavalle pohjoiselle havumetsävyöhykkeelle, missä minun piti kaataa puita. Vera ja minä asuimme samassa mökissä 16 muun perheen kanssa. Onneksi saimme vuonna 1959 luvan palata kotiin Moldovaan.

Noina vaikeina vuosina ja niiden jälkeen olen saanut voimaa muun muassa veljeni Ionin uskon esimerkistä (ks. s. 89). Hän sai kuolemantuomion, ja vaikkei hän tiennyt, että hänen tuomiotaan lievennettäisiin, hän kieltäytyi tinkimästä kannastaan. Minua on vahvistanut myös sen miettiminen, miten Jehova on aina huolehtinut minusta ja myöhemmin vaimostanikin koettelemuksissa, joita olemme kestäneet Hänen nimensä takia. Silti meidän uhrauksemme kalpenevat sen rinnalla, mitä Jehova teki hyväksemme lähettäessään Poikansa kuolemaan lunnaina meidän puolestamme. Tuon tavattoman uhrauksen mietiskeleminen auttaa minua iloitsemaan jokaisesta päivästä.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 121–123]

Tunsin Jehovan hellän huolenpidon

Mihailina Gheorghiţa

Syntynyt: 1930

Kastettu: 1947

Tausta: Toimi kuriirina ja kääntäjänä kiellon aikana.

Opin totuuden vuonna 1945 ja kerroin mielelläni hyvää uutista kotikyläni Glodenin sekä naapurikylän Petrunean asukkaille. Koska todistin koulussa, kouluviranomaiset kieltäytyivät antamasta minulle tutkintotodistusta. Iloitsin joka tapauksessa siitä, että saatoin hyödyntää koulutustani osallistuessani Raamattuun perustuvien julkaisujen kääntämiseen romaniasta ja ukrainasta venäjäksi.

Pian kasteeni jälkeen minut saatiin kiinni käännöstyöstä ja tuomittiin 25 vuodeksi pakkotyöhön napapiirin pohjoispuolelle Vorkutaan, missä oli monia muitakin sisaria. Koettelevista olosuhteista huolimatta me kaikki saarnasimme jatkuvasti. Onnistuimme myös saamaan kirjallisuutta. Me jopa valmistimme leirillä jonkin verran kirjallisuutta omaan käyttöömme.

Eräänä päivänä tapasin nuoren naisen, joka oli pidätetty, koska viranomaiset olivat luulleet häntä todistajaksi. Kehotin häntä tutustumaan Jumalan sanaan, koska Jehovalla on voimaa vapauttaa kansansa, jos se on hänen tarkoituksensa. Lopulta hän suostui  tutkimaan Raamattua, ja hänestä tuli sisaremme. Vähän sen jälkeen hän pääsi lähtemään leiriltä oletettua aikaisemmin.

Minut siirrettiin myöhemmin Karagandaan Kazakstaniin. Vihdoin viimein minutkin vapautettiin 5. heinäkuuta 1956. Muutin Tomskiin, missä tapasin Alexandru Gheorghiţan, joka oli ollut kuusi vuotta vankilassa uskonsa vuoksi, ja me menimme naimisiin. Jatkoimme molemmat saarnaamista Siperian laajalla alueella, vaikka tiesimme, että salainen poliisi yhä tarkkaili meitä. Seuraavaksi muutimme Irkutskiin, joka sijaitsee vähän Baikaljärvestä länteen. Tuotimme siellä edelleen kirjallisuutta salaa. Myöhemmin palvelimme myös Biškekissä Kirgisiassa. Vaikka olimme varovaisia saarnatessamme, Alexandru saatiin kiinni, ja hänelle langetettiin kymmenen vuoden tuomio.

Syyttäjä sanoi, että voisin käydä Alexandrun luona tämän ollessa vankilassa odottamassa oikeudenkäyntiä. Koska tätä ei tavallisesti sallittu, kysyin häneltä, miksi hän oli näin ystävällinen. Hän sanoi: ”Olette nuori aviopari, ja teillä on lapsi. Ehkä tulette toisiin aatoksiin.” Kerroin syyttäjälle, että Alexandru ja minä olimme jo kauan sitten päättäneet palvella Jehovaa ja että pysyisimme uskollisina. Hän vastasi: ”Sanoohan teidän Raamattunnekin, että elävä koira on paremmassa asemassa kuin kuollut leijona.” (Saarn. 9:4.) ”Niin sanoo, mutta kuvailemanne elävä koira ei peri Jumalan uutta maailmaa”, vastasin.

Alexandru kärsi koko kymmenvuotisen vankeusrangaistuksensa ja vietti vielä vuoden kotiarestissa. Hänen vapauduttuaan muutimme Kazakstaniin ja sitten Uzbekistaniin auttamaan saarnaamistyössä. Vuonna 1983 palasimme viimein Moldovaan onnellisina siitä, että meillä oli ollut verraton etu auttaa monilla paikkakunnilla rehellissydämisiä ihmisiä saamaan tietoa Jehovasta.

Muistellessani menneitä minun on toki myönnettävä, ettei elämäni ole aina ollut helppoa. Mutta sama pitää paikkansa tuttavistani, jotka eivät ole todistajia. Heilläkin on ollut monia ongelmia. Ero on kuitenkin siinä, että me olemme kärsineet hyvän uutisen tähden. Olen näin ollen saanut tuntea Jehovan hellän suojeluksen ja huolenpidon. Lisäksi pystymme katsomaan koettelemustemme yli loistoisaan, ikuiseen tulevaisuuteen.

 [Taulukko/Kaavio s. 80, 81]

MOLDOVA – HUOMATTAVIA TAPAHTUMIA

1891: C. T. Russell käy Kišinjovissa Bessarabiassa (nyk. Chişinău, Moldova).

1895

1921: Vuosiraportin mukaan yli 200 on omaksunut Raamatun totuuden.

1922: Ensimmäinen ”kokoustalo” rakennetaan Corjeuţiin.

1925: Raamatuntutkijoiden työ kielletään.

1930

1940: Romania luovuttaa Neuvostoliitolle Bessarabian, jolle annetaan uusi nimi Moldavian sosialistinen neuvostotasavalta.

1941: Romania valtaa Moldovan takaisin. Fasismi ja sotahysteria johtavat todistajien vainoamiseen.

1944: Neuvostoliitto valloittaa Moldovan uudelleen. Vaino jatkuu.

 1949: Neuvostoliitto ryhtyy karkottamaan Jehovan todistajia ja muita.

1951: Stalin aloittaa operaatio ”Pohjoisen”.

1960-luku: KGB yrittää aiheuttaa hajaannusta ja eripuraa Jumalan kansan keskuudessa.

1965

1989: Todistajat saavat enemmän uskonnollista vapautta. Moldovalaisia osallistuu Puolan konventteihin.

1991: Moldavian sosialistinen neuvostotasavalta saa uudeksi nimekseen Moldovan tasavalta. Ensimmäiset kierroskonventit järjestetään. Päätoimiston edustaja tekee ensimmäisen vyöhykevierailun.

1994: Jehovan todistajat rekisteröidään laillisesti. Ensimmäinen piirikonventti pidetään Chişinăussa.

2000

2000: Uusi Betel-koti vihitään Chişinăussa.

2003: Moldovassa toimii 18473 julistajaa.

[Kaavio]

(Ks. painettu julkaisu)

Julistajien määrä

Tienraivaajien määrä

20000

10000

1895 1930 1965 2000

 [Kartat s. 73]

(Ks. painettu julkaisu)

UKRAINA

MOLDOVA

Briceni

Tabani

Lipcani

Şirăuţi

Corjeuţi

Ţaul

Feteşti

Soroca

Bălţi

Petrunea

CHIŞINĂU

Căuşeni

Dnestr

Prut

ROMANIA

Iaşi

 [Kokosivun kuva s. 66]

[Kuva s. 74]

Ilie Groza, Moldovan ensimmäisiä todistajia

[Kuva s. 75]

Tudor Groza

[Kuva s. 78]

Ioana Groza

[Kuvat s. 92]

Parfin Palamarciuc ja hänen poikansa Nicolae

[Kuva s. 93]

Vasile Gherman

[Kuva s. 94]

Nicolae Anischevici

[Kuva s. 95]

Maria Gherman

[Kuvat s. 96]

Tavaravaunuja joilla todistajia kuljetettiin Siperiaan

[Kuva s. 98]

Ivan Mikitkov

[Kuva s. 99]

Constantin Şobe

[Kuvat s. 107]

Nicolai Voloşanovschi ja ”Kaksoispohja”-kirjanen

[Kuva s. 111]

Gheorghe Gorobeţ

[Kuva s. 126]

Feteştin konventtisali

[Kuva s. 131]

Moldovan maakomitea vasemmalta oikealle: David Grozescu, Anatolie Cravciuc ja Tiberiu Kovacs