Guyana

Etelä-Amerikassa sijaitsevan Guyanan, ”Vesien maan”, eteläraja kulkee vain noin 130 kilometriä päiväntasaajan pohjoispuolella. Nimitys ”Vesien maa” kuvailee Guyanaa oikein osuvasti, sillä yli 40 jokea ja lukemattomat sivujoet kuljettavat vettä sademetsistä ja viidakoista, joista muodostuu suuri osa tästä 215000 neliökilometrin suuruisesta maasta. Jotkin näistä joista ovat Guyanan ja sen naapurimaiden Brasilian, Surinamen ja Venezuelan rajana. Joet muodostavat myös elintärkeän yhteyden sisämaahan, missä niiden varsilla sijaitsee siellä täällä kyliä ja maatiloja. Guyanan kaupankäynti ja historia – myös Jehovan kansan historia – liittyvätkin läheisesti sen vesiväyliin.

Neljä suurinta jokea lännestä itäänpäin lukien ovat Essequibo, Demerara, Berbice ja Corantyne. Niistä pisin on tuhat kilometriä pitkä Essequibo, jonka suu on 30 kilometrin levyinen ja jossa on 365 saarta. Yksi saarista on Fort Island, jossa oli maan hallintokeskus Hollannin siirtomaavallan aikaan. Etelässä maan sisäosien vuorilla sijaitsevilta lähteiltään nämä suurimmat joet virtaavat pohjoiseen ja kiemurtelevat lopulta kapean rannikkotasangon halki Atlanttiin. Matkalla niiden vedet ryöppyävät alas maailman upeimpiin kuuluvista putouksista, kuten Kaieteurin putouksesta, jossa  Essequiboon virtaava 120 metriä leveä Potarojoki syöksyy kohtisuoraan alas 226 metriä.

Monien luonnonnähtävyyksiensä ansiosta Guyana on todellinen luonnonystävien paratiisi. Sen vesissä asustaa suurikokoisia amerikansaukkoja ja suokaimaaneja sekä arapaimoja, jotka ovat suurimpia sisävesistä tavattavia kaloja. Nämä ilmaa hengittävät ja lihaa syövät jättiläiskalat voivat kasvaa jopa kolmimetrisiksi ja yli 200-kiloisiksi. Jaguaarit vaaniskelevat metsän siimeksessä, ja mölyapinat mekastavat puiden latvuksissa, missä ne elelevät yhdessä yli 700:aan eri lajiin kuuluvien lintujen, muun muassa harpyijakotkien, iloisenväristen arapapukaijojen ja tukaanien, kanssa.

Ihmisiä Guyanassa asuu noin 770000: intialaisia, joiden esi-isät tulivat maahan työhön; mustia, jotka polveutuvat afrikkalaisista orjista; arawak-, karibi-, wapisiana- ja warrauheimoihin kuuluvia intiaaneja sekä sekarotuista väestöä. Vaikka kreolia puhutaan koko maassa, virallinen kieli on englanti. Guyana on ainoa Etelä-Amerikan maa, jossa puhutaan englantia.

Totuuden vesiä virtaa Guyanaan

Vuoden 1900 tietämillä Guyanaan alkoi pikkuhiljaa virrata elämää antavaa ”vettä”, joka sammuttaa hengellisen janon (Joh. 4:14). Peter Johassen -niminen mies, joka oli metsätöissä Corantynejoella, hankki lehden ”Siionin Vartiotorni ja Kristuksen läsnäolon airut”. Hän kertoi sen sisällöstä eräälle herra Elginille, joka kirjoitti Vartiotorni-seuralle ja pyysi lisää raamatullista kirjallisuutta, muun muassa kirjan Jumalan aikakausisuunnitelma. Vaikka Elgin ei pitänytkään kiinni oppimistaan totuuksista, hän sai toisia kiinnostumaan niistä. Tämä johti siihen, että Berbicejoen suulla sijaitsevaan New Amsterdamiin perustettiin pieni ryhmä.

Samoihin aikoihin pääkaupungissa Georgetownissa Edward  Phillips hankki Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran kirjallisuutta (Jehovan todistajat tunnettiin tuolloin raamatuntutkijoina). Hän paloi halusta päästä kertomaan oppimastaan ja kutsui siksi sukulaisiaan ja ystäviään säännöllisesti kotiinsa keskustelemaan Raamatusta. Vuonna 1908 hän kirjoitti Vartiotorni-seuralle ja pyysi sitä lähettämään jonkun edustajansa Guyanaan, silloiseen Brittiläiseen Guayanaan. a Neljä vuotta myöhemmin maahan saapui Evander J. Coward, joka piti raamatullisia esitelmiä sadoille ihmisille Georgetownin ja New Amsterdamin kaupungintaloissa.

Phillipsin poika Frederick muistaa Cowardin vierailun. Hän kirjoittaa: ”Veli Cowardista tuli varsin pian suosittu hahmo Georgetownissa, ja sanoma, jota hän saarnasi, sai kiinnostuneet liittymään raamatuntutkijoiden ryhmäämme. Keskustelimme noihin aikoihin muun muassa kirjoista Jumalan aikakausisuunnitelma ja Uusi luomus. Kotimme kävi pian ahtaaksi, joten vuonna 1913 vuokrasimme yläkerran huoneen Georgetownissa sijaitsevasta talosta, jota kutsuttiin Somerset Houseksi. Seurakuntamme kokoontui siellä vuoteen 1958 saakka.” Vuonna 1914 Edward Phillips antoi jälleen kotinsa käyttöön. Tällä kertaa sinne sijoitettiin Guyanan ensimmäinen haaratoimisto. Veli Phillips toimi sen valvojana aina vuoteen 1924 asti, jolloin hän kuoli.

Vuonna 1916 saarnaamistyölle antoi vauhtia kuulto- ja  elokuvaesitys ”Kuvanäytös Luominen”. ”Elimme tuolloin rauhan ja hengellisen hyvinvoinnin aikaa”, kirjoittaa Frederick. ”Paikallisissa sanomalehdissä jopa julkaistiin sarja raamatuntutkijoiden työn johdossa olleen Charles T. Russellin saarnoja.”

Vuoteen 1917 tultaessa ilmapiiri Guyanassa oli muuttunut. Maa oli sotahysterian vallassa, ja muuan huomattava pappi kehotti kansaa rukoilemaan brittien ja heidän liittolaistensa puolesta. Lehdistölle lähettämässään kirjeessä Coward selitti maailman tilannetta Raamatun ennustusten valossa. Georgetownin kaupungintalossa hän piti vaikuttavan puheen, jonka teema oli ”Babylonin muurit murskataan”.

Vartiotornissa 15.1.1984 kerrotaan: ”Papit olivat niin vihaisia, että he suostuttelivat viranomaiset karkottamaan veli Cowardin ja kieltämään useita julkaisujamme. (Kielto oli voimassa vuoteen 1922 saakka.)” Monet kuitenkin kunnioittivat Cowardia hänen rohkean todistamisensa vuoksi.  Kun hän oli lähdössä, satamalaiturille kerääntyneet ihmiset huusivat: ”Hän oli ainoa mies, joka saarnasi totuutta.” Satamatyöläiset uhkasivat jopa ryhtyä lakkoon Cowardin karkotuksen vuoksi, mutta veljet neuvoivat heitä pidättymään siitä.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen raamatuntutkijat joutuivat salakavalampaan koetukseen, joka pysäytti Valtakunnan totuuden leviämisen joksikin aikaa. Muuan entinen veli, joka oli kuulunut Brooklynin päätoimiston henkilökuntaan mutta josta oli tullut luopio, kävi Guyanassa useita kertoja tavoitteenaan saada sikäläiset raamatuntutkijat hylkäämään järjestö.

Edellä lainatussa Vartiotornissa sanotaan: ”Jonkin aikaa maan raamatuntutkijat olivat jakautuneina kolmeen osaan: yksi oli uskollinen järjestölle, toinen vastusti järjestöä ja kolmas ryhmä ei tiennyt mitä tehdä. Mutta Jehova siunasi vain uskollista ryhmää, ja lopulta se menestyi.” Uskollisina pysyivät muun muassa Malcolm Hall ja Felix Powlett, joista Malcom oli kastettu vuonna 1915, Felix 1916. He kumpikin jatkoivat Jehovan palvelemista innokkaasti ja elivät pitkälti yli 90-vuotiaiksi.

Uskolliset veljet saivat lisää rohkaisua, kun George Young maailmankeskuksesta tuli Guyanaan noin kolmeksi kuukaudeksi vuonna 1922. ”Hän oli väsymätön puurtaja”, sanoi Felix Powlett. Youngin Raamatun tuntemus, kantava ääni, runsaat eleet ja havaintovälineet saivat monet paneutumaan syvällisemmin Jumalan sanaan. Youngilta saatujen raporttien perusteella  Vartiotornissa 1.1.1923 (engl.) kerrottiin, että ”kiinnostus totuutta kohtaan on lisääntynyt suuresti tuossa osassa maailmaa, kaikkien yleisökokousten läsnäolijamäärät ovat kasvaneet, kokouspaikat ovat tupaten täynnä ja vastaavasti veljien into ja antaumus ovat lisääntyneet”. Esimerkiksi Somerset Housessa kokouksissa kävi keskimäärin sata henkeä, vaikka Valtakunnan julistajia oli tuolloin vain noin 25.

Vuoteen 1923 tultaessa veljet pyrkivät tavoittamaan myös kauempana sisämaassa asuvia ihmisiä. Usein heillä oli mukanaan vain riippumatot ja kirjallisuutta, sillä he luottivat siihen, että vieraanvaraiset ihmiset antaisivat heille syötävää. Jos joku tarjosi heille yösijaa, he ottivat tarjouksen vastaan. Muutoin he ripustivat riippumattonsa puunoksaan ja viettivät yön siinä, usein moskiittoparvien hyökkäysten kohteena. Aamulla he tarkastelivat jotakin raamatunkohtaa Jehovan järjestön julkaisemasta kirjasta Päivittäistä taivaan mannaa, ja sitten he lähtivät kävelemään seuraavaan kylään tai pyysivät päästä sinne jonkin veneen kyydissä.

Syrjäseuduilla asuvia ihmisiä yritettiin tavoittaa aina toiseen maailmansotaan saakka, jolloin polttoaineen säännöstely alkoi rajoittaa matkustamista. Vuonna 1931 raamatuntutkijat omaksuivat nimen Jehovan todistajat. Pienet ryhmät eri puolilla rannikkoseutua ottivat innoissaan vastaan tuon uuden nimen ja osoittivat intonsa tehostamalla palvelustaan. Myöhemmin 1930-luvulla julistajat alkoivat käyttää palveluksessaan gramofoneja, joilla soitettiin levytettyjä raamatullisia puheita. Silloinen haaratoimistonvalvoja Frederick Phillips kirjoittaa: ”Tuohon aikaan kylissä ei ollut radioita, ja ensimmäinen merkki siitä, että olimme saapuneet johonkin kylään, oli kaiuttimistamme kantautuva musiikki, joka rikkoi tropiikin rauhan. Musiikkia seurasivat levytetyt puheet. Lähes kaikki kyläläiset – jotkut pyjamissaan – kokoontuivat ympärillemme.”

 Myös radioasemat olivat mukana levittämässä hyvää uutista. Yksi Guyanan radioasemista lähetti Valtakunnan sanomaa joka sunnuntai ja keskiviikko. Saatana pani tietysti merkille kaiken tämän toiminnan ja käytti hyväkseen toisen maailmansodan herättämää kiihkeää kansallismielisyyttä häiritäkseen työtä.

Toinen maailmansota ja sen jälkeinen toiminta

Toisen maailmansodan aikana vuonna 1941 Guyanassa oli 52 Valtakunnan julistajaa. Tuona samana vuonna lehdet Vartiotorni ja Lohdutus (nyk. Herätkää!) kiellettiin. Vuonna 1944 kielto laajennettiin koskemaan kaikkea Jehovan kansan julkaisemaa kirjallisuutta. ”Jopa sellaiset Pyhän Raamatun laitokset, jotka eivät sisältäneet Vartiotorni-seuran lisäämiä selityksiä, vaan olivat yksinkertaisesti joidenkin muiden raamattuseurojen julkaisemia laitoksia, kiellettiin Jehovan todistajilta”, kirjoitti englanninkielinen Vartiotorni 1.7.1946.

Huhtikuussa 1946 Guyanassa tuli käymään Nathan Knorr maailmankeskuksesta. Hänen kanssaan matkusti William Tracy, joka oli vastikään käynyt Gileadin. Heidän tavoitteenaan oli rohkaista veljiä ja vedota hallitukseen kiellon kumoamiseksi. Georgetownissa pidetyssä kokouksessa veli Knorr selitti 180:lle koolla olevalle veljelle ja kiinnostuneelle, että Jeesuksen varhaisilla opetuslapsilla ei ollut palveluksessaan apuna Raamattuja eikä kirjoja. Silti Jehova siunasi  heitä merkittävällä kasvulla. Miksi? Koska he jatkoivat saarnaamista. Eikö Jumala siis toimisi samoin nykyisten palvelijoidensa suhteen, kun he jatkaisivat hellittämättä työtä? Aivan varmasti!

Sillä välin veljet yrittivät etsiä laillisia keinoja saada kielto kumottua. Esimerkiksi vajaa vuosi sodan päättymisen jälkeen kerättiin 31370 nimeä kieltoa vastustavaan adressiin, joka esitettiin hallitukselle. Jehovan järjestö julkaisi myös tilanteesta kertovan lentolehtisen, jotta guyanalaiset pysyisivät perillä tapahtumista. Lehtisen otsikko kuului: ”PYHÄ RAAMATTU KIELLETTY BRITTILÄISESSÄ GUAYANASSA – 31000 IHMISTÄ ALLEKIRJOITTAA ANOMUKSEN KUVERNÖÖRILLE, jotta siirtokunnan kaikille asukkaille, uskontokunnasta riippumatta, palautettaisiin palvontavapaus.”

Lisäksi veli Knorr tapasi siirtomaaministeri W. L. Heapen saadakseen kiellon kumottua. Puolituntisen keskustelun päätteeksi veli Knorr antoi ministerille kirjan ”Totuus  on tekevä teidät vapaiksi” ja pyysi tätä lukemaan sen huolellisesti. Ministeri lupasi lukea sen. Lisäksi hän kertoi veli Knorrille, että kirjallisuuttamme koskeva kielto oli paraikaa uudelleenkäsittelyssä yhdeksänhenkisessä työvaliokunnassa. Tämä tieto osoittautui oikeaksi, koska kesäkuussa 1946 kuvernööri ilmoitti, että kielto oli kumottu.

Pian tämän jälkeen veljet saivat 130 pölyttynyttä laatikkoa, joissa oli 11798 kirjaa ja kirjasta. Valtakunnan julistajat, joita oli nyt 70 ja jotka olivat innoissaan siitä, että he saattoivat jälleen tarjota kirjallisuutta, levittivät koko määrän vain kymmenessä viikossa. Elokuussa veljet aloittivat myös kadulla todistamisen, ja tulokset olivat erinomaiset. ”Lehtien levitys oli melkein yhtä ripeää kuin sanomalehtien myynti”, kerrotaan haaratoimistosta.

Jopa kiellon aikana veljet olivat saaneet jatkuvasti arvokasta hengellistä ravintoa, mistä voidaan kiittää muun muassa erästä Georgetownin pääpostikonttorissa työskennellyttä veljeä. Hän kirjoittaa: ”Tunsin velvollisuudekseni huolehtia siitä, että haaratoimistoon saatiin Vartiotorni. Sisaret joko kirjoittivat tutkittavat artikkelit koneella tai monistivat niitä, ja sen jälkeen niitä kierrätettiin perheillä käytettäväksi seurakunnan kokouksissa.”

Uudet lähetystyöntekijät vauhdittavat työtä

Guyanassa saarnaamistyössä ”vaihdettiin vaihdetta isommalle” aivan kuin auton vauhtia kiihdytettäessä, kun sinne 1940-luvun puolivälissä saapui  Gileadin käyneitä lähetystyöntekijöitä. Heitä olivat esimerkiksi William Tracy, joka oli valmistunut kolmannelta kurssilta, ja viidenneltä kurssilta valmistuneet John ja Daisy Hemmaway sekä Ruth ja Alice Miller. Nämä innokkaat todistajat välittivät paikallisille veljille Gileadissa oppimiaan arvokkaita asioita ja antoivat hyvän esimerkin kentällä.

Veli Tracy kantoi huolta syrjäseuduilla asuvista. Hän kirjoitti: ”Kiertelin maata ristiin rastiin. Kuljin monta kertaa rannikkoa pitkin etelään ja pohjoiseen ja jokia pitkin sisämaahan saadakseni yhteyden seurakunnista erillään asuviin kiinnostuneisiin ja löytääkseni uusia kiinnostuneita. Matkustin rannikon tuntumassa kulkevalla junalla, linja-autoilla, polkupyörällä, suurilla jokilaivoilla, pienillä veneillä ja jopa kanooteilla.”

Lähetystyöntekijät auttoivat myös paikallisia tienraivaajia järjestäytymään, niin että he saattoivat käydä aluetta systemaattisesti ja, mikäli olosuhteet sen sallivat, laajentaa toimintaansa ja palvella aikaisemmin käymättömillä alueilla. Guyanassahan oli vuonna 1946 vain viisi seurakuntaa, ja Valtakunnan julistajien huippu oli 91. Mikään haaste ei kuitenkaan ole liian suuri niille, joiden voimanlähteenä on Jumalan henki (Sak. 4:6).

Aluksi lähetystyöntekijöiden kanssa työskenteli monia iäkkäitä tienraivaajia, jotka osallistuivat innokkaasti palvelukseen iästään huolimatta. Heihin kuuluivat veljistä Isaac Graves, George Headley, Leslie Mayers, Rockliffe Pollard ja George Yearwood, ja sisarten joukossa olivat Margaret Dooknie, Ivy Hinds, Frances Jordan, Florence Thom, Atalanta Williams ja Princess Williams (eivät sukua toisilleen). Varusteinaan kirjoja, kirjasia ja lehtiä he saarnasivat Valtakunnan sanomaa kaukaisilla alueilla.

Ivy Hinds (nyk. Wyatt) ja Florence Thom (nyk. Brissett) määrättiin Bartican pikkukaupunkiin, joka sijaitsee Essequibojoen  varrella, noin 80 kilometrin päässä rannikosta maan sisäosaan päin. Se on portti sisämaan kulta- ja timanttikentille. Siellä asui yksi ainoa veli. John Ponting, joka palveli tuolloin haaratoimistonvalvojana ja kierrosvalvojana, kirjoittaa: ”Kahdessa kuukaudessa kokouksissa alkoi käydä 20 henkeä, ja 50 oli läsnä muistonvietossa.” Totuuden omaksui muun muassa täysin sokea mies nimeltä Jerome Flavius. ”Ennen pitkää hän piti puheita ilman apua, sen jälkeen kun Ivy Hinds oli ensin lukenut hänelle aineiston riittävän monta kertaa”, kertoo John.

Tienraivaajasisaret Esther Richmond ja Frances Jordan olivat jo lähemmäs seitsemänkymmentävuotiaita, mutta he kumpikin opettelivat ajamaan polkupyörällä voidakseen saarnata laajemmalla alueella. ”Margaret Dooknie, joka ei enää edes muistanut, miten pitkään oli palvellut tienraivaajana, tapasi kävellä, kunnes hän oli aivan uuvuksissa – toisinaan löysimme hänet nukkumasta puistonpenkillä”, kertoo veli Ponting. ”Nämä ihmiset eivät unohdu koskaan.”

Lähetystyöntekijöiden ja näiden iäkkäiden tienraivaajien esimerkin innoittamina monet nuoretkin aloittivat tienraivauksen. Kaiken tämän ansiosta yhä useampia ihmisiä tuli totuuteen, ja maan eri osiin perustettiin ryhmiä ja seurakuntia. Vuonna 1948 Guyanassa oli 220 julistajaa. Vuonna 1954 lukumäärä oli kasvanut 434:ään. Samaan aikaan Kitty-Newtownissa asuvien veljien ryhmä, joka kokoontui Somerset Housessa, kasvoi niin suureksi, että pääkaupunkiin saatettiin perustaa toinen seurakunta, erillinen Newtownin seurakunta. Nykyään Georgetownissa on yhdeksän seurakuntaa.

Äänilaitekärryjä, polkupyöriä ja aaseja

1950-luvun alkupuolella veljet järjestivät haaratoimiston ohjauksessa eri puolilla Georgetownia ulkoilmatilaisuuksia, joissa pidettiin esitelmiä. Tilaisuudet järjestettiin tavallisesti  lauantai-iltaisin tai sunnuntai-iltapäivisin. Niitä varten rakennettiin siirrettävä äänilaitekärry, jolla voitiin kuljettaa tehokasta vahvistinta, kahta suurta kaiutinta, kaiutinjalustoja ja kaapeleita. Vuonna 1949 kastettu Albert Small kertoo: ”Kokouspaikalle pystytettiin päivällä mainostaulu, jossa luki: ’Vastauksia raamatullisiin kysymyksiisi.’ Siinä ilmoitettiin myös kokousaika. Monet tulivat kuulemaan noita puheita, ja jotkut tulivat myöhemmin totuuteen.”

Osoittaakseen, että lisäkasvua oli odotettavissa, Nathan Knorr ja hänen sihteerinsä Milton Henschel pitivät puheet Globe-elokuvateatterissa Georgetownissa alkuvuodesta 1954. John Ponting, joka oli läsnä tuossa tilaisuudessa, kertoo: ”Kaikki 1400 istumapaikkaa olivat täynnä, ja 700 henkeä kuunteli puhetta ulkosalla lisäkaiuttimista, kunnes rankkasade pakotti monet ahtautumaan sisätiloihin. Teimme tilaisuutta tunnetuksi polkupyöräkulkueella, jossa pyöräilijöillä oli mainoskilvet. Pimeän tullen mainostamista jatkettiin aasin vetämällä suurella valaistulla kilvellä. Mukana  oli myös veli, joka mainosti tilaisuutta äänilaitteiden avulla.”

Lisää matkoja sisämaahan

Palvellessaan haaratoimistonvalvojana William Tracy kannusti veljiä tavoittamaan syrjäseutujen asukkaita. Itse hän kävi Essequibo- ja Berbicejokien varrella sijaitsevissa paikoissa ja järjesti kierroskonventteja niissä toimiville pienille ryhmille ja seurakunnille. Konventit pidettiin tavallisesti elokuvateattereissa ja kouluilla; usein tilaa oli tarpeeksi vain elokuvateattereissa. Vuonna 1949 järjestettiin konventti eräässä elokuvateatterissa, joka sijaitsi Suddiessa, lähellä Essequibojoen suuta. Tuossa konventissa pidetty esitelmä ”Helvetti pelottimena” teki kuulijoihin melkoisen vaikutuksen. Jotkut alkoivat sanoa Jehovan todistajia helvetinvastaiseksi kirkoksi.

Vuonna 1950 William Tracy, joka oli vastikään mennyt naimisiin, määrättiin takaisin Yhdysvaltoihin. John Pontingista tuli sekä haaratoimistonvalvoja että matkavalvoja hänen tilalleen. John oli myös mukana saarnaamassa jokiseuduilla. Veljet matkustivat jokea pitkin säännöllisesti liikennöivillä laivoilla. Kun matkan varrella asuvat kyläläiset meloivat kanooteillaan asioimaan tällaisessa ”liikkuvassa postitoimistossa”, veljet pyysivät päästä heidän mukanaan rantaan luottaen siihen, että joku antaisi heille ruokaa ja majoituksen. Heillä oli tapana todistaa kylässä, ja yön he nukkuivat jonkun vieraanvaraisen paikallisen perheen luona. Seuraavana päivänä joku lähti yleensä viemään heitä kanootilla eteenpäin, niin että he pääsivät todistamaan seuraavaan  kylään. Eräänä iltapäivänä he kävivät sahalla, jonka johtaja pysäytti työt, kutsui miehet kokoon ja antoi veljien pitää heille 15 minuutin puheen. He kaikki ottivat kirjallisuutta.

Thomas Markevich, joka valmistui Gileadin 19. kurssilta, määrättiin Guyanaan heinäkuussa 1952. Hänkin uskaltautui koskemattomille alueille. Hän kertoo: ”On aivan erityinen ilo kertoa Valtakunnan sanomaa jollekulle, jolle ei ole koskaan aikaisemmin päästy todistamaan. Joskus voi tosin kokea melkoisen yllätyksenkin, kuten kävi minulle. Matkustin ensin laivalla Demerarajokea pitkin ja kävelin sitten syvälle viidakkoon, missä näin pienen majan. Asukas tervehti minua, kutsui minut sisään, pyysi istumaan ja kuunteli mitä sanottavaa minulla oli. Silmäillessäni ympärilleni huomasin ihmeekseni, että majan seinät oli tapetoitu 1940-luvulla ilmestyneiden Vartiotorni-lehtien sivuilla. Isäntäni oli ilmeisesti kuullut Valtakunnan sanomasta aikaisemminkin, mahdollisesti matkustaessaan jokilaivalla tai ollessaan käymässä Georgetownissa tai Mackenziessä.”

Lähetystyöntekijä Donald Bolinger oli ensimmäinen, joka teki maitse vaivalloisen matkan Kaieteurin putouksille. Ollessaan todistamassa intiaaneille hän tapasi heidän parissaan työskentelevän valtion virkamiehen. Tämä mies vihki lopulta elämänsä Jehovalle ja alkoi huolehtia ryhmästä, joka sinne myöhemmin perustettiin. Jotkut julistajat muuttivat työnsä takia eristyksissä oleville alueille, kuten seuduille,  joissa oli timantti- ja kultakaivoksia. Eristyneisyydestä huolimatta heidät tavattiin usein saarnaamasta majasta majaan kaivostyöläisten asuma-alueilla. Mikä auttoi heitä pysymään hengellisesti vahvoina? Heillä oli hyvä tutkimis- ja saarnaamisaikataulu.

”Jännittävää ja tyydytystä tuottavaa” palvelusta

Lähetystyöntekijät John ja Daisy Hemmaway palvelivat Guyanassa vuosina 1946–61. Joskus he viettivät pari viikkoa lomastaan maan luoteisosassa lähellä Venezuelaa, missä asui karibeja ja arawakeja sekä muihin paikallisiin heimoihin kuuluvia intiaaneja. Erään kerran he levittivät arawakeille paljon kirjallisuutta. Tämä ei miellyttänyt katolisia nunnia,  jotka pitivät sikäläistä koulua. Nunnat kysyivätkin lapsilta, olivatko heidän vanhempansa ottaneet kirjallisuutta. Kun vanhemmat saivat kuulla tästä kuulustelusta, he närkästyivät ja sanoivat papille, että he päättäisivät itse, mitä lukisivat. Pappi ei siitä pelästynyt vaan haukkui sunnuntaisaarnassaan kirjasen Voitko elää ikuisesti maan päällä onnessa?, jonka monet olivat ottaneet. Mutta tämäkään ei tuottanut haluttua tulosta, sillä Hemmawayiden lähtöpäivänä monet kyläläiset tulivat pyytämään heiltä juuri tuota kirjasta.

Päästäkseen tälle noin 300 kilometrin päässä sisämaassa sijaitsevalle alueelle John ja Daisy matkustivat lautalla, junalla ja kuorma-autolla. Heillä oli mukanaan tarpeelliset tarvikkeet sekä kirjallisuutta ja polkupyörä, joka oli välttämätön, kun kuljettiin ristiin rastiin päällystämättömiä teitä, jotta päästiin intiaanien poluille. John kertoo, että intiaanien ”polut johtavat joka suuntaan, ja jos haluaa varmistaa turvallisen paluumatkan, on painettava reitti mieleensä tai katkottava puiden oksia merkiksi polkujen risteyskohtiin. Jos matkalla sattuu kohtaamaan jonkin kissaeläimen, tapana on seistä täysin liikkumatta ja tuijottaa sitä rävähtämättä. Lopulta eläin väistyy hitaasti syrjään. Apinat liikuskelevat korkealla puiden latvuksissa ja kirkuvat vastalauseitaan tunkeilijoille, kun taas ylösalaisin riippuvat laiskiaiset tarkastelevat ohikulkijaa verkkaisesti. Aukeilla paikoilla saattaa siellä täällä nähdä vilaukselta värikkäitä tukaaneja nauttimassa papaijapuun hedelmistä.”

Palveltuaan 15 vuotta lähetystyöntekijänä Guyanassa veli Hemmaway kuvaili tuntemuksiaan seuraavasti: ”Todella jännittävää ja tyydytystä tuottavaa! Kun istuu palmunlehvistä kyhätyn majan maalattialla puhumassa intiaaneille Jumalan valtakunnasta ja opettaa heille uutta elämäntapaa, voi tuntea vertaansa vailla olevaa tyydytystä. Se että näimme noiden nöyrien ihmisten ottavan vastaan Raamatun totuuden  ja vihkivän elämänsä Jumalalle, on muisto, joka ei koskaan haalistu.”

Paikallisia tienraivaajia Gileadiin

Useat paikalliset tienraivaajat ovat myös saaneet käydä Gilead-koulun, ja jotkut heistä on määrätty takaisin Guyanaan. Heitä ovat esimerkiksi Florence Thom (nyk. Brissett) vuonna 1953 pidetyltä 21. kurssilta, Albert ja Sheila Small vuonna 1958 pidetyltä 31. kurssilta ja Frederick McAlman vuonna 1970 pidetyltä 48. kurssilta.

Florence Brissett kertoo: ”Olin toivonut saavani ulkomaisen aluemääräyksen, mutta määräys Skeldoniin Guyanaan oli siunaus Jehovalta. Monet entiset koulutoverini, opettajani, ystäväni ja tuttavani suostuivat tutkimaan kanssani Raamattua, koska he tunsivat minut. Jotkut jopa itse pyysivät minua tutkimaan kanssaan! Näin teki muun muassa Edward King, jonka vaimon kanssa jo tutkinkin. Kuultuaan, että Edwardin vaimolle pidettiin tutkistelua, anglikaanipappi käski Edwardia tekemään lopun tutkimisesta. Edward ei kuitenkaan totellut vaan alkoi sitä vastoin itsekin tutkia.”

Smallien palattua Gileadista Albert palveli useita vuosia haaratoimistokomiteassa sekä kierrosvalvojana. Nykyään hän ja Sheila jatkavat terveysongelmista huolimatta palvelusta erikoistienraivaajina paikallisessa seurakunnassa, jossa veli Small palvelee myös vanhimpana. Kaikkia Guyanasta tulleita ei tietenkään määrätty sinne takaisin. Esimerkiksi Lynette Peters, joka valmistui 48. kurssilta, sai määräyksen Sierra Leoneen. Hän palvelee yhä uskollisesti ulkomaisella määräalueellaan.

Elokuva herättää kiinnostusta

1950-luvulla Jehovan todistajat näyttivät laajalti elokuvaa Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa. Se kertoi  Brooklynissa olevasta maailmankeskuksesta ja Yankee-stadionilla New Yorkissa vuonna 1953 pidetystä suuresta konventista. Tämä elokuva auttoi kaikkia – niin todistajia kuin muitakin – ymmärtämään paremmin Jehovan järjestöä ja sen mittasuhteita. Se teki varmasti voimakkaan vaikutuksen syvällä sademetsässä asuviin ihmisiin, joista monet eivät olleet koskaan nähneet minkäänlaista elokuvaa!

Elokuvaa näytettiin usein ulkosalla. Ihmiset kävelivät kilometrikaupalla katsomaan sitä. Mutta miten veljet pystyivät näyttämään sitä paikoissa, joissa ei ollut sähköä? Gileadin käynyt Alan Johnstone, joka saapui maahan vuonna 1957 ja palveli kierrosvalvojana, näytti elokuvaa useita kertoja. Hän kirjoittaa: ”Jos sähköä ei ollut, paikalliset lainasivat meille ystävällisesti generaattoreita, joita he käyttivät puotiensa valaisemiseen öisin. Valkokankaana toimi iso lakana, joka pingotettiin tiukasti kahden puun väliin.”

Erään tällaisen näytännön jälkeen John ja Daisy Hemmaway olivat höyrylaivalla matkalla kotiin. Monet matkustajista olivat kuulleet elokuvasta ja halusivat nähdä sen. Niinpä Hemmawayt pystyttivät kapteenin luvalla valkokankaan kannelle ja asettivat projektorin hyttiin, jossa oli ikkuna oikeaan suuntaan. ”Laivalla oli katolisia ja anglikaanisia pappeja”, kirjoittaa John. ”Vaikka he eivät olleetkaan suostuneet katsomaan elokuvaa maissa, he näkivät sen nyt laivalla, joskin ehkä vasten tahtoaan. Näytimme elokuvaa itse asiassa heidän hytistään. Matkustajat hukuttivat heidät myöhemmin kysymyksiin, joihin vain Jehovan todistaja osasi vastata.”

John Ponting kirjoittaa, millainen vaikutus elokuvalla oli: ”Elokuvan näyttäminen noina vuosina oli erityisen hyödyllistä siellä, missä todistajia oli harvassa ja missä heitä väheksyttiin. Epäilijät saivat nähdä valtavan suuren monirotuisen, maailmanlaajuisen järjestön ja alkoivat tuntea meitä kohtaan  enemmän kunnioitusta. Elokuva osoittautui monelle käänteentekeväksi. Sen nähtyään he ottivat vastaan raamatuntutkistelun, ja joistakuista heistä tuli myöhemmin vanhimpia. Vain kahden viikon aikana muuan kierrosvalvoja näytti elokuvan – useimmiten jossakin ulkosalla – 17 kertaa yhteensä 5000 ihmiselle.

Eräällä toisella matkalla kierrosvalvoja matkusti kaksi päivää joella, jossa oli koskia, ja patikoi sitten pitkin viidakkopolkuja, mutta hänen ponnistelunsa palkittiin monin verroin, kun kymmenet intiaanit tulivat katsomaan elämänsä ihka ensimmäistä elokuvaa. Seuraavana päivänä monet kyläläiset, joista suurin osa oli presbyteerejä, hankkivat lehtiämme. Tämän vierailun ansiosta koko kylän asenne Jehovan todistajia kohtaan koheni suuresti.”

Vuosina 1953–66 Guyanassa oli vakavia poliittisia ja rotujen välisiä levottomuuksia. Pahinta oli vuosina 1961–64: mellakointia, ryöstelyä, tappamista ja yleislakko. Julkinen liikenne pysähtyi, ja pelko valtasi alaa. Veljiä ei suoranaisesti vainottu, mutta jotkut joutuivat kärsimään vallitsevien olojen vuoksi. Esimerkiksi kaksi veljeä piestiin ja kahteen muuhun, joista toinen oli Albert Small, osui haulikon hauleja, jotka täytyi poistattaa sairaalassa. Tilanne kiristyi niin, että brittijoukot puuttuivat asiaan.

Juuri tuona myrskyisänä aikana elokuva Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa kiinnitti varsin sopivasti huomiota kaikista kansakunnista koottuun kansaan, joka elää tosi rauhassa ja ykseydessä. Veljet eivät myöskään antaneet julkisen liikenteen katkeamisen estää heitä tulemasta kokouksiin ja käymästä palveluksessa. He vain kävelivät hieman enemmän kuin tavallisesti tai ajoivat polkupyörällä. Ennen kaikkea he osoittivat aitoa kristillistä rakkautta toinen toistaan kohtaan. ”He huolehtivat toisistaan ja jakoivat keskenään sen, mitä heillä oli”, kertoi Albert Small.

 Sisaria työn kärjessä

Sisaretkin veivät Valtakunnan sanomaa kaukaisille alueille. Esimerkiksi Ivy Hinds ja Florence Thom määrättiin erikoistienraivaajiksi viidakon laidalle Barticaan. Siellä asui erillään seurakunnasta yksi julistaja, Mahadeo, vaimonsa Jamelan kanssa. Kuten useimmat intialaistytöt tuohon aikaan, Jamelakaan ei ollut saanut käydä koulua, eikä hän osannut lukea eikä kirjoittaa. Hän halusi kuitenkin lukea Raamattua itse ja olla mukana opettamassa heidän kahta pientä poikaansa. ”Jehovan siunauksen ja minun opetukseni avulla hän oppi nopeasti lukemaan, kirjoittamaan ja todistamaan toisille”, kertoi Florence.

Florence ja Ivy eivät vielä kaksi kuukautta saapumisensa jälkeen olleet löytäneet sopivaa asuntoa. He tarvitsivat myös kokouspaikan, sillä he johtivat jo yli kymmentä raamatuntutkistelua. Tilanne alkoi vaikuttaa toivottomalta, kun he saivat tiedon kierrosvalvojan lähestyvästä vierailusta. Kierrosvalvojan oli kaiken lisäksi määrä saapua juuri sillä viikolla, jolloin sisämaan työmiehet ja Georgetownin lukuisat prostituoidut tulisivat Barticaan, mikä kolminkertaistaisi kaupungin väkiluvun!

Jehovan käsi ei kuitenkaan ole lyhyt. Florence muistelee: ”Päivää ennen kierrosvalvojan saapumista tapasimme myöhään iltapäivällä vuokraisännän, joka lupasi vuokrata meille kaupungin keskustasta pienen talon, jossa oli kaksi makuuhuonetta. Ahkeroimme kuin muurahaiset: pesimme ja maalasimme seinät ja sitten kuurasimme lattiat. Ripustimme verhot ja kannoimme sisään huonekaluja. Kaikki oli valmista vähän ennen aamunkoittoa. Mikä yö se olikaan! Kierrosvalvoja John Ponting ei ollut uskoa tarinaamme. Hänen vierailunsa ensimmäisenä iltana paikalla oli 22 henkeä, mikä antoi uskoa siihen, että kohta Barticaan saataisiin seurakunta.”

 ”Valtakunnan julistajat” vesillä

Varhaisina vuosina veljet käyttivät mitä tahansa saatavilla olevia veneitä ja kanootteja päästäkseen jokivarsien kyliin. Myöhemmin he hankkivat viisi omaa venettä: ”Valtakunnan julistaja I:n”, ”Valtakunnan julistaja II:n” ja niin edelleen (nämä kaksi ensimmäistä eivät ole enää käytössä).

Frederick McAlman kertoo: ”Soudimme pitkin Pomeroonjokea laskuveden aikana ja saarnasimme sen itärannalla, kunnes saavuimme 11 kilometrin päässä joen suulta sijaitsevaan Hackneyyn. Siellä saimme nukkua yön hyvin sisar DeCambran luona, joka toimi alueella kätilönä. Varhain seuraavana aamuna palasimme takaisin joen suulle, jossa menimme joen yli sen länsirannalle. Sitten lähdimme jälleen yläjuoksun suuntaan ja soudimme 34 kilometriä Charityyn ja saarnasimme matkan varrella.” Viiden vuoden ajan veljet soutivat Pomeroonjokea edestakaisin, kunnes he saivat käytetyn,  kuuden hevosvoiman perämoottorin.

Vesillä liikkuminen sinällään oli tavallisesti melko vaaratonta, mutta muuta liikennettä täytyi varoa. ”Valtakunnan julistaja I” ja ”Valtakunnan julistaja II” olivat soutuveneitä, joten niillä ei päässyt kulkemaan lujaa. Frederick kertoo: ”Palatessani eräänä lauantai-iltapäivänä todistamistyöstä Pomeroonjokea pitkin muuan rahtia kuljettanut suuri vene törmäsi täyttä vauhtia veneeseeni, ’Valtakunnan julistaja I:een’. Kapteeni ja miehistö eivät huomanneet mitään, koska he olivat juhlimassa ja juomassa rommia, mutta minä lensin jokeen heidän veneensä alle. Vajosin alaspäin ja taistelin pimeässä henkikullastani. Pääni iskeytyi vähän väliä veneen pohjaan vain muutaman senttimetrin päähän voimakkaasta potkurista. Muuan laivassa oleva nuori mies näki ahdinkoni, sukelsi jokeen ja pelasti minut. Kärsin vammojen vuoksi jatkuvaa särkyä viikkokaupalla, mutta olin kiitollinen siitä, että olin hengissä!”

Tämä onnettomuus ei lannistanut Frederickiä. ”Olin päättänyt jatkaa työtä”, hän selittää, ”koska jokivarren asukkaat osoittivat kiinnostusta Raamattua kohtaan. Sirikiessa, 11 kilometrin päässä Charitysta, oli kirjantutkisteluryhmä, joka tarvitsi minua.”

 Viikko kierrosvalvojan matkassa

Kierrosvalvojana palveleminen Guyanan maaseudulla koettelee luonnetta. Kierrosvalvojien ja heidän vaimojensa on liikuttava jokia, päällystämättömiä teitä ja viidakkopolkuja pitkin, ja toisinaan he joutuvat kestämään moskiittoja ja muita hyönteisiä, kissaeläimiä sekä kaatosateita. Joillakin alueilla voi kohdata jopa ryöstäjiä. He ovat myös vaarassa saada malarian, lavantaudin tai jonkin muun trooppisen sairauden.

Muuan matkavalvoja kirjoittaa vierailustaan Demerarajoen  varrella erillään asuvien julistajien luo: ”Käytyämme Mackenzien seurakunnassa lähdimme maanantaina moottoriveneellä erään veljen luo, joka asuu Yarunin kylässä Demeraran varrella noin 40 kilometrin päässä Mackenziestä. Perille päästyämme lähdimme kanootilla myötävirtaan kohti Mackenzietä ja saarnasimme joen kummallakin puolella.

Ihmiset olivat hyvin vieraanvaraisia. He antoivat meille hedelmiä ja jopa kutsuivat meidät aterioimaan kanssaan. Perjantaina meloimme joelle päästäksemme nousemaan höyrylaivan kyytiin. Soesdykessa vaihdoimme höyrylaivasta kanoottiin ja meloimme rantaan. Muuan veli tuli meitä vastaan ja vei meidät Demeraran toiselle puolelle kotiinsa Georgiaan. Samana iltana pidimme kokouksen hänen perheensä kanssa.

Seuraavana päivänä lähdimme kaikki Demeraran vastarannalle Soesdykeen, ja saarnasimme sekä siellä että Timehrin lentokentän lähistöllä. Kävimme myös hiekkakummuilla, joista kuorma-autoihin lastataan hiekkaa Georgetowniin vietäväksi. Lauantai-iltana pidimme Georgiassa asuvan perheen kanssa toisen kokouksen. Seuraavana päivänä ylitimme kaikki jälleen kerran joen ja menimme Soesdykeen, missä olimme aamupäivän kenttäpalveluksessa ja iltapäivällä pidimme esitelmän postitoimiston avokuistilla. Siihen päättyi viikkomme.” Tällaisten antaumuksellisten kierrosvalvojien ja heidän vaimojensa työ tuotti tulosta, sillä Soesdykessa toimii tätä nykyä kukoistava seurakunta. Siellä on oma valtakunnansali, joka valmistui vuonna 1997.

Kierrosvalvojillekin sattui onnettomuuksia. Jerry ja Delma Murray ajoivat moottoripyörällä ja tulivat kanavalle, jonka yli kulki muutamasta toisiinsa sidotusta lankusta tehty silta. Delma jäi odottamaan, kun Jerry lähti ylittämään siltaa pyörällä. Ylitys ei kuitenkaan onnistunut, vaan Jerry,  pyörä ja matkalaukku putosivat veteen ja katosivat sen synkkiin syövereihin. Delma kiljaisi, ja paikallisen kylän asukkaat riensivät hätiin. Hetkeä myöhemmin pelko vaihtui nauruksi, kun ”tämä valkoinen mies rämpi rannalle yltä päältä vesikasvien peitossa ja kengät mudassa”, kuten muuan veli kirjoitti.

Intiaanit ottavat vastaan hyvän uutisen

Kun Frederick McAlman oli 1970-luvun alkupuolella todistamassa torilla Charityssa, hän levitti Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet intiaaninaiselle nimeltä Monica Fitzallen (ks. tekstiruutu, s. 176). Monica vei lehdet kotiinsa intiaanireservaattiin. Kerran sairaana ollessaan hän luki lehdet ja tunnisti totuuden soinnin. Ennen pitkää hänestä tuli reservaatin ainoa hyvän uutisen julistaja, ja hänet kastettiin vuonna 1974.

Monica muistelee: ”Todistin innokkaasti talosta taloon ja kerroin riemuissani vasta oppimistani asioista asuinpaikassani. Minun täytyi kuitenkin soutaa pitkin jokia ja kapeita joenhaaroja päästäkseni ihmisten luo. Kun kiinnostuneiden määrä lisääntyi, aloin pitää heidän kanssaan kokouksia, joissa luettiin Raamatun tutkimisen apuvälinettä Totuus joka johtaa ikuiseen elämään ja keskusteltiin siitä.”

Kantoiko Monican kova työ hedelmää? Kyllä kantoi, sillä nykyään hänellä on seuranaan 13 muuta julistajaa, ja näihin lukeutuvat hänen miehensä ja poikansa ja tämän vaimo sekä hänen pojantyttärensä. Aivan viime aikoihin saakka  tuon pienen ryhmän täytyi kulkea kanootilla 12 tunnin matka päästäkseen lähimpään seurakuntaan Charityyn, mutta nykyään he pitävät kokoukset omassa kylässään, ja läsnäolijamäärä on kolminkertainen julistajien määrään verrattuna.

Myös Charityn seurakunta on kasvanut. Siihen kuuluu tätä nykyä 50 julistajaa, joista monet tulevat Pomeroonia pitkin kokouksiin. Kokouksissa käy keskimäärin yli 60 henkeä, ja vuonna 2004 muistonvietossa oli läsnä 301. Charityn seurakunnalla on myös uusi valtakunnansali.

Merkittävää kasvua Baramitassa

Myös Baramitassa monet Guyanan syntyperäiset asukkaat ovat ottaneet Valtakunnan sanoman vastaan. Baramita sijaitsee maan luoteisosassa, ja siellä asuu karibi-intiaaneja.  Karibit kuuluivat Karibian alueen ensimmäisiin asukkaisiin, ja seutu onkin saanut nimensä heidän mukaansa. Myös heidän puhumaansa kieltä kutsutaan karibiksi.

Syntyperäinen karibityttö Ruby Smith kiinnostui totuudesta vuonna 1975, kun hän sai isoäidiltään traktaatin (ks. tekstiruutu, s. 181). Ruby oli tuolloin 16-vuotias. Hän edistyi hengellisesti, ja hänet kastettiin vuonna 1978 ”Voittoisan uskon” konventissa. Pian sen jälkeen hänen perheensä muutti Georgetowniin liikeasioiden vuoksi. Ruby meni siellä naimisiin Eustace Smithin kanssa. Vaikka Eustace ei osannut karibia, hän ja Ruby halusivat kovasti muuttaa Baramitaan kertomaan Valtakunnan sanomaa Rubyn sukulaisille ja muille. Ruby sanoo: ”Jehova näki, mitä oli sydämessämme, ja vastasi rukouksiimme, niin että vuonna 1992 muutimme Baramitaan.”

Ruby jatkaa: ”Aloin heti muutettuamme todistaa. Pidimme kokouksia pienen talomme alla; talo oli rakennettu noin puolentoista metrin korkeudelle irti maasta. Ennen pitkää väkeä tuli niin paljon, ettemme enää mahtuneet talon alle, joten lainasimme telttoja. Kun sana kokouksistamme levisi, läsnäolijamäärät kasvoivat, ja lopulta meitä oli noin 300! Koska osasin karibia sujuvasti, osakseni tuli Vartiotornin kääntäminen kokouksissa. Miten kaikki saattoivat kuulla ohjelman? Meillä oli halpa FM-radiomikrofoni, ja monet kuulijoista toivat mukanaan oman radionsa, jonka he vain virittivät oikealle taajuudelle.

Tuossa vaiheessa Eustacesta ja minusta alkoi tuntua, että ryhmä tosiaan tarvitsi oman valtakunnansalin. Niinpä laskettuamme kustannukset ja keskusteltuamme hankkeesta toisten kanssa ryhdyimme työhön. Veljeni Cecil Baird lahjoitti suuren osan rakennustarvikkeista, ja toiset auttoivat rakentamisessa. Työt aloitettiin kesäkuussa 1992, ja sali saatiin  valmiiksi seuraavan vuoden alussa juuri sopivasti muistonviettoa varten. Olimme ihmeissämme, kun 800 tuli kuulemaan puhetta, jonka piti matkavalvoja Gordon Daniels.

Baramitan ryhmästä tuli seurakunta 1. huhtikuuta 1996, ja valtakunnansali vihittiin käyttöön 25. toukokuuta. Sen jälkeen sitä on laajennettu, ja nykyään sinne mahtuu vaivatta yli 500 ihmistä, minkä ansiosta veljet voivat pitää siellä kierroskonventteja ja erikoiskonventtipäiviä. Pienestä ryhmästä on kasvanut lähemmäs 100 julistajan seurakunta, ja yleisökokouksissa käy keskimäärin 300 ihmistä. Muistonvieton läsnäolijamäärä on ollut jopa 1416!”

Jättihäät!

Kymmenet baramitalaiset pariskunnat, jotka olivat asuneet yhdessä vihkimättöminä, laillistivat liittonsa Raamatun normien mukaiseksi. Joillakuilla oli kuitenkin vaikeuksia hankkia tarvittavat asiakirjat, esimerkiksi syntymätodistukset. Mutta nähtyään paljon vaivaa ja saatuaan veljiltä apua syntymäaikojen ja muiden yksityiskohtien selvittämisessä nämä pariskunnat saattoivat mennä naimisiin.

Erään kerran vihittiin yhtaikaa 79 pariskuntaa. Vihkipuheen piti haaratoimistokomitean jäsen Adin Sills. Kolme päivää myöhemmin 41 henkeä, joista useimmat olivat vastavihittyjä, ilmoitti, että he halusivat tulla kastamattomiksi julistajiksi.

Baramitassa on niin paljon Jumalan sanasta kiinnostuneita, että koko paikkakunnan ilmapiiri on kohentunut huomattavasti. Muuan vanhin sanoi valtakunnansalin vihkiäisissä: ”Baramita on nykyään levollinen ja rauhallinen paikka, koska ei ole lainkaan tavatonta, että yli 90 prosenttia sen asukkaista käy säännöllisesti kokouksissa.”

Vuonna 1995 Baramitan aluetta koetteli ankara kuivuus. Miten Jehovan kansa selviytyi siitä? Sisar Gillian Persaud  toimi tuolloin opettajana Baramitassa. Kun hän kuuli pienkoneen laskeutuvan pienelle lentokentälle lähistölle, hän juoksi vinhaa vauhtia pysäyttämään lentäjän ennen kuin tämä ehti lähteä jälleen lentoon. Sisar Persaud taivutteli lentäjän viemään hänet Georgetowniin, missä hän meni suoraa päätä haaratoimistoon kertomaan veljien ahdingosta.

James Thompson, joka kuului tuolloin haaratoimistokomiteaan, kertoo: ”Hallintoelin antoi meille luvan kuljettaa Baramitaan ruokaa ja muita tarvikkeita ilmateitse. Pystyimme järjestämään myös niin, että 36 julistajaa sai lentää Georgetowniin piirikonventtiin. Monille se oli ensimmäinen konventti, missä he olivat koskaan olleet.”

Palvelijoiden valmennuskoulu

Siitä pitäen kun palvelijoiden valmennuskoulu aloitti toimintansa vuonna 1987, monet maat ovat hyötyneet tuon  koulun käyneiden naimattomien vanhinten ja avustavien palvelijoiden työstä. Guyana ei tee poikkeusta. Monet täkäläiset veljet, jotka kävivät koulun lähellä sijaitsevassa Trinidadissa, ovat voineet tukea täydemmin Guyanassa tehtävää Valtakunnan työtä. Jotkut heistä palvelevat parhaillaan  vakituisina tienraivaajina, erikoistienraivaajina ja seurakunnan vanhimpina. Ne jotka palasivat kotiseurakuntiinsa, toimivat ahkerasti Jehovan lampaiden hyväksi.

Monet tuosta koulusta valmistuneet ovat voineet ottaa vastaan lisävastuita. Esimerkiksi veljekset Floyd ja Lawani Daniels määrättiin erikoistienraivaajiksi seurakuntiin, joissa tarvittiin kipeästi vanhimpia. David Persaud palvelee kierrosvalvojana. Samalla kurssilla ollut Edsel Hazel määrättiin Guyanan haaratoimistokomiteaan. Eräs kierrosvalvoja sanoi joistakuista tuon koulun käyneistä: ”Olen nähnyt kaikkien näiden veljien kasvavan hengellisesti varsinkin sen jälkeen kun he ovat käyneet palvelijoiden valmennuskoulun.”

Palvelusta tarvealueilla

Atlantin rannikolla Essequibojoen länsipuolella oli 1970-luvun loppupuolella noin 30000 asukasta mutta vain 30  julistajaa. Siksi haaratoimisto määräsi aika ajoin erikoistienraivaajia johonkin osaan tuota aluetta kuukaudeksi kerrallaan. Veli, joka huolehti yhdestä tällaisesta todistajaryhmästä, sanoi: ”Veljet saivat käytyä alueensa ja levitettyä 1835 kirjaa, ja he tekivät monia uusintakäyntejä ja aloittivat useita raamatuntutkisteluja.”

Muuan toinen veli raportoi: ”Soudimme pienellä veneellämme kaksi tuntia ja kuljimme 27 kilometrin matkan. Toisinaan meidän täytyi vetää tai työntää venettä polviin asti ulottuvassa liejussa, mutta vaivannäkö palkittiin, sillä ihmiset olivat vieraanvaraisia. Muuan musiikinopettaja oli käyttänyt laulukirjaamme opetustyössään. Hän kertoi pitävänsä kovasti sen musiikkisovituksista. Sitten hän soitti meille kaksi laulua ja otti kuusi kirjaa.”

Muutkin veljet ja sisaret tarjoutuivat palvelemaan alueilla, joilla tarve on suuri. Näin tekivät muun muassa Sherlock ja Juliet Pahalan. Sherlock kirjoittaa: ”Vuonna 1970 Julietia ja minua pyydettiin auttamaan Ecclesin seurakuntaa, joka toimii Demerarajoen varrella 13 kilometriä Georgetownista etelään. Siellä oli ongelmia, ja joitakuita jouduttiin erottamaan. Seurakuntaan kuului enää vain noin 12 aktiivista julistajaa ja heidän kastamattomat lapsensa. Minä olin jonkin aikaa ainoa vanhin. Lisäksi seurakunta huolehti pienestä Mochan syrjäkylässä toimivasta ryhmästä. Maanantai-iltaisin johdin ensin kirjantutkistelun Mochassa ja sitten Ecclesissä.

Minun täytyi johtaa myös Vartiotornin tutkistelu. Lehtiä ei tahtonut riittää kaikille, joten ensin luimme kunkin kappaleen ja sitten kysyimme kysymyksen, päinvastoin kuin tuolloin oli normaalisti tapana. Meillä oli kokouksissa mukana kynttilöitä toistuvien sähkökatkosten vuoksi, ja sadekautena meidän oli kestettävä moskiittoparvien  hyökkäykset. Tuohon aikaan useimmat veljet kävelivät tai ajoivat polkupyörällä kokouksiin ja kentälle. Sillä tavoin julistajat tulivat Mochasta Ecclesiinkin. Kokousten jälkeen otin pienen Austin-pakettiautoni kyytiin niin monta julistajaa kuin mahdollista ja vein heidät kotiin Mochaan.”

Kannattiko kaikki tämä? Veli Pahalan muistelee noita aikoja ja kirjoittaa: ”Vaimoni ja minä tutkimme Raamattua useiden ecclesialaisten kanssa, joista monet ovat yhä totuudessa perheineen. Jotkut miehistä palvelevat nykyään seurakunnan vanhimpina. Nämä ovat vertaansa vailla olevia siunauksia!”

Palvelusta ”tienraivaajan paratiisissa”

Viime vuosien aikana ”Vesien maahan” on tullut lähes 50 veljeä ja sisarta Britanniasta, Irlannista, Kanadasta, Ranskasta ja Yhdysvalloista. Useimmat heistä ovat tienraivaajia, jotka haluavat olla mukana kaiuttamassa kutsua: ”Tule! – – Joka tahtoo, ottakoon elämän vettä ilmaiseksi.” (Ilm. 22:17.) Jotkut ovat voineet jäädä maahan muutamaksi kuukaudeksi, toiset vuosiksi. Kun heidän varansa ovat olleet ehtymään päin, monet heistä ovat palanneet kotimaahansa joksikin aikaa töihin, minkä jälkeen he ovat tulleet takaisin Guyanaan. Useimmat heistä pitävät täällä palvelemista siunauksena. Erityisen hienoa heidän mielestään on ollut se, että täällä voi keskustella hengellisistä asioista ihmisten kanssa, jotka yleensä pitävät Raamattua suuressa arvossa. Monet sellaisetkin, jotka eivät tunnustaudu kristityiksi, juttelevat mielellään Jehovan todistajien  kanssa. Lisäksi veljille saatetaan tarjota ateria. ”Ei siis ole liioittelua kutsua Guyanaa tienraivaajan paratiisiksi”, sanoo Ricardo Hinds, haaratoimistokomitean nykyinen koordinaattori.

Arlene Hazel, joka palvelee nykyään miehensä Edselin kanssa haaratoimistossa, muistelee maaseudulla sattuneita kokemuksia: ”Oltuamme yhteydessä haaratoimistoon saimme vuonna 1997 aluemääräyksen Lethemin kaupunkiin, joka sijaitsee syvällä sisämaassa, lähellä Brasilian rajaa. Palvelimme siellä toisten kanadalaisten, Robert ja Joanna Welchin, ja sinne muutamaa kuukautta aiemmin saapuneen amerikkalaisen sisaren, Sarah Dionnen, kanssa. Tuolla alueella asui silloin yksi kastettu veli, Richard Achee, joka oli eläinlääkäri. Saimme haaratoimistosta luettelon noin 20 ihmisestä, jotka olivat joskus tutkineet, mutta huomasimme, että useimmat heistä eivät olleet todella kiinnostuneita. Kaksi halusi kuitenkin tulla kastamattomaksi julistajaksi.

Pidimme ensimmäisen kokouksemme mangopuun alla. Paikalla oli 12 ihmistä, me kuusi tienraivaajaa mukaan lukien. Muutamaa kuukautta myöhemmin ensimmäisessä muistonvietossa oli läsnä 60 henkeä, mutta meitä tienraivaajia oli siinä vaiheessa enää kolme. Yritimme kuitenkin johtaa 40:tä raamatuntutkistelua! Kun kierrosvalvoja tuli, hän neuvoi meitä lopettamaan tutkimisen jokaisen sellaisen kanssa, joka ei käynyt kokouksissa. Se oli hyvä neuvo, sillä jäljelle jääneet tutkistelut edistyivät hyvin.”

Neljä vuotta myöhemmin Lethemiin perustettiinkin 14 julistajan seurakunta. Erikoiskonventtipäivinä Lethemissä on ollut läsnä jopa sata henkeä. Tällainen selvä osoitus siitä, että Jehova siunaa palvelijoidensa ponnistelut, korvaa runsain mitoin ne koettelemukset, joita he saattavat joutua kestämään.

 Vuokrasaleja ja paalutaloja

Aivan työn alusta saakka Guyanassa on ollut vaikeaa löytää sopivia kokouspaikkoja. Vuonna 1913 kourallinen veljiä vuokrasi Georgetownissa huoneen Somerset Housesta, ja se palveli heitä hyvin 45 vuotta. Vuonna 1970 vain kahdella seurakunnalla oli oma valtakunnansali: Charlestownin seurakunnalla Georgetownissa ja Palmyran seurakunnalla Berbicessä. Kolme vuotta aikaisemmin Guyanassa oli kuitenkin ylitetty tuhannen julistajan raja. Useimmat seurakunnat kokoontuivat siis vuokratiloissa, jotka olivat yleensä kaikkea muuta kuin ihanteelliset.

Esimerkiksi Wismarin seurakunta Demerarajoen varrella kasvoi 1950-luvun loppupuolella niin suureksi, että veljien oli löydettävä sopiva sali. He saivat käyttöönsä Islander Halliksi kutsutun kokouspaikan. Viikon keskivaiheilla heillä oli teokraattinen palveluskoulu ja palveluskokous ja sunnuntai-iltaisin yleisökokous ja Vartiotornin tutkistelu. Kokouspaikan paneminen kuntoon vaati kuitenkin melkoisia järjestelyjä. Ensin veljet menivät pienellä veneellä Demeraran yli Mackenziestä Wismariin. Yhdellä veljellä oli laatikollinen lehtiä, toisella laatikollinen kirjoja ja kolmannella eri lomakkeet ja lahjalaatikot. Kaikki tämä täytyi laittaa esille ennen kokousta. Jälkeenpäin kaikki piti taas pakata ja viedä takaisin.

Kokouksia pidettiin myös paalutalojen pohjan alle jäävässä tilassa. Mahdollisten tulvien vuoksi talot rakennetaan Guyanassa tavallisesti korkealle maasta joko puusta tai betonista tehtyjen paalujen varaan. Näin talon alle jää tila, jossa voidaan järjestää vaikkapa seurakunnan kokouksia. Monet guyanalaiset kuitenkin ajattelevat, että jollei uskontokunnalla ole varaa kunnolliseen kokouspaikkaan, sillä ei ole Jumalan siunausta.

 Lisäksi paalutalojen alla pidetyissä kokouksissa oli toisinaan häiriötekijöitä, mikä rikkoi tilaisuuden arvokkaan tunnelman. Erään kerran koiraa säikähtänyt kana pyrähti paikalle ja laskeutui kuusivuotiaan tytön päälle. Tyttö päästi korvia vihlovan kirkaisun, mikä sai kaikki säpsähtämään. Kokouksen jälkeen tapaus herätti hilpeyttä, mutta se osoitti jälleen kerran, että tarvittiin parempi palvontapaikka. Kokousten järjestäminen paalutalojen alla ei myöskään kannustanut kiinnostuneita tulemaan niihin.

Valtakunnansalien rakentamista

”Niinä 32 vuotena, jotka kuuluin Charityn seurakuntaan, meillä oli vuokrattuna talon alle jäävä tila viidestä eri paalutalosta”, muistelee Frederick McAlman. ”Koska kokoonnuimme talon alla, meidän täytyi varoa, ettemme olisi lyöneet päätämme puupalkkeihin. Muuan sisar, jolla oli lapsi sylissään, arvioi väärin palkin korkeuden, ja lapsi löi siihen päänsä. Myöhemmin sisar kertoi tapahtuneesta ei-uskovalle isälleen. Sisaren vanhemmat päättivät, että seurakunnan oli saatava oma kokouspaikka. Hänen äitinsä jopa tarjoutui lahjoittamaan seurakunnalle tontin, ja hänen isänsä lupasi rahoittaa salin rakentamisen. Juuri näin kävikin. Sittemmin tätä alkuperäistä valtakunnansalia on uudistettu useita kertoja, mutta se on edelleen tosi palvonnan keskus tuolla paikkakunnalla. Se toimii myös paikallisen kierroksen pienenä konventtisalina.”

Alkuaikoina valtakunnansalien rakentamiseen kului useita kuukausia. Näin oli esimerkiksi Ecclesin salin laita. Sherlock Pahalan, joka palveli tuolloin vanhimpana Ecclesissä, kertoo: ”Kokouksemme pidettiin koululla. Tiesimme, että kasvu nopeutuisi, jos saisimme oman valtakunnansalin. Ecclesin harvat julistajat olivat kuitenkin köyhiä. Siitä huolimatta he päättivät rakentaa salin. Etsin alueelta sopivaa tonttia, mutta etsintä ei tuottanut tulosta.

 Samaan aikaan Georgetownin veljet lainasivat meille kaksi valumuottia ja opettivat meitä tekemään betoniharkkoja. Aluksi meiltä meni tuntikausia vain 12 harkon tekoon, mutta harjoittelun myötä meistä, varsinkin sisarista, tuli sangen taitavia. Myös sementin hankinta oli vaikeaa, sillä sitä säännösteltiin. Minun täytyi anoa lupa, jotta olisin saanut sitä edes säännöstellyn määrän. Taatakseni sitten sen, että saimme kiintiömme, minulla oli tapana mennä aamuvarhaisella laiturille jonottamaan. Seuraavaksi täytyi löytää Ecclesiin menossa oleva kuorma-auto, jossa olisi riittävästi tilaa sementille. Jehova tuli avuksemme joka kerran. Mutta tonttia meillä ei ollut vieläkään.”

Sherlock jatkaa: ”Vuonna 1972 lähdimme Julietin kanssa lomalle Kanadaan, missä kävimme serkkuni luona, joka ei ole todistaja. Hän kertoi omistavansa Ecclesissä kaksi tonttia. Sukulaiset, joiden piti huolehtia niistä, eivät kuitenkaan hoitaneet tehtäväänsä. Niinpä hän pyysi minua auttamaan. Sanoin auttavani mielelläni, ja lisäksi kerroin, että etsiskelin itse parhaillani valtakunnansalitonttia Ecclesistä. Empimättä hän kehotti minua valitsemaan jommankumman tonteista.

Rakentamisvaiheessa näimme lisää todisteita Jumalan tuesta. Sementin lisäksi monista muistakin rakennustarvikkeista oli pulaa, mutta korvasimme ne toisilla ja keksimme vaihtoehtoisia ratkaisuja, ja jotenkin me aina onnistuimme saamaan työn tehdyksi. Lisäksi vain harva veli oli ammattitaitoinen, ja vapaaehtoisten saaminen rakennuspaikalle vaati huolellista suunnittelua. Ajoinkin pienellä pakettiautollani satoja kilometrejä kuljettaessani veljiä rakennuspaikalle ja sieltä pois. Lopulta sali valmistui. Vihkiäispuheen tuli pitämään oikein hallintoelimeen kuuluva veli, Karl Klein. Se oli suurenmoista!”

 Pikasaleja

Vielä vuonna 1995 yli puolet Guyanan seurakunnista kokoontui vuokratiloissa, myös paalutalojen alla. Haaratoimisto järjesti siksi niin, että maahan perustettiin rakennuskomitea hoitamaan asiaa. Saman vuoden lokakuussa veljet rakensivat ensimmäisen pikasalin Mahaiconyyn, joka sijaitsee samannimisen joen varrella noin 50 kilometriä itäänpäin Georgetownista. Kun muuan naapuri kuuli, että Jehovan todistajat aikoivat rakentaa valtakunnansalin neljässä viikonlopussa, hän sanoi: ”Jos on kyse kanahäkistä, niin mikäs siinä, mutta betonirakennusta ei siinä ajassa rakenneta!” Lienee tarpeetonta mainita, että tuo mies tuli pian toisiin aatoksiin.

Maassa, jossa rotujen väliset jännitteet leimahtavat toisinaan liekkeihin, valtakunnansalihankkeet ovat osoittaneet kaikille, että rotuun tai kansallisuuteen katsomatta Jehovan todistajat tekevät työtä yhdessä tosi kristillisen ykseyden vallitessa. Muuan iäkkäänpuoleinen nainen, joka oli katsellut salin rakentamista Mahaiconyssa, huudahti kierrosvalvojalle: ”Näin kuuteen eri rotuun kuuluvien ihmisten tekevän työtä yhdessä!”

 Haaratoimistotilojen rakentamista

Vuonna 1914 Guyanan ensimmäinen haaratoimisto sijaitsi veli Phillipsin kotona, missä se toimi vuoteen 1946 saakka. Tuona vuonna julistajia oli 91. Vuoteen 1959 mennessä lukumäärä oli kasvanut 685:een, ja työ laajeni jatkuvasti. Niinpä veljet hankkivat kesäkuussa 1960 kiinteistön Georgetownista Brickdam 50:stä. Muutamalla muutoksella rakennuksista saatiin haaratoimisto ja lähetyskoti. Mutta vuoteen 1986 tultaessa tämäkin rakennus oli käynyt ahtaaksi. Niinpä samalle tontille rakennettiin hallintoelimen suostumuksella uusi haaratoimisto. Kansainväliseen palvelijaryhmään kuuluvat veljet saivat sen valmiiksi paikallisten veljien tukemina vuonna 1987.

Haaratoimistoa rakennettaessa sisaret osoittautuivat korvaamattomiksi; he olivat kuin Sallumin tyttäret, jotka auttoivat isäänsä rakentamaan uudelleen osan Jerusalemin muureista (Neh. 3:12). Esimerkiksi 120 sisarta, jotka jaettiin kymmeneen ryhmään, tekivät rakentamiseen tarvittavat 12000 betoniharkkoa. Heillä oli 16 valumuottia, ja he saivat urakan valmiiksi 55 päivässä. Eikä se ollut mikään helppo tehtävä! Betonimassan täytyi olla juuri oikeanlaista: tarpeeksi kosteaa, jotta se olisi kovettunut kunnolla, muttei niin kosteaa, että harkot olisivat menettäneet muotonsa, kun niitä nostettiin muoteista.

Paikalliset veljet olivat yövartijoina, ja monet heistä tulivat rakennuspaikalle suoraan ansiotyöstä. Toiset työskentelivät yhdessä kansainväliseen palvelijaryhmään kuuluvien veljien kanssa, jotka opettivat heille hyödyllisiä taitoja. Yksi näistä nuorista veljistä, Harrinarine (Indaal) Persaud, muistelee: ”Minun piti asentaa ikkunankehyksen alakulmiin koristelistat. En ollut koskaan tehnyt sellaista. Painiskelin listojen kimpussa kunnes sain ne kohdalleen. Tarkastettuaan ne  valvoja, joka oli ilmeisen tyytyväinen työhöni, sanoi: ’Nyt voit tehdä saman koko haaratoimistorakennukseen.’” Nykyään tämä nuori veli opettaa taitojaan toisille, kun valtakunnansaleja rakennetaan.

Koska joitakin rakennustarvikkeita oli tuotava ulkomailta saakka, veljien täytyi asioida viranomaisten kanssa. Monet heistä tulivat jopa käymään rakennuspaikalla. Myös presidentti Forbes L. Burnham seurueineen kävi siellä. Laadukas työ teki vaikutuksen kaikkiin vierailijoihin – myös erääseen paikalliseen kirvesmieheen. ”Rakennuksellanne tehdään ensiluokkaisen hyvää työtä”, hän sanoi. 14. tammikuuta 1988 Don Adams, joka oli tullut Brooklynista vyöhykevierailulle, piti vihkiäispuheen.

Maankaivutöihin ryhdyttiin uudelleen 12. helmikuuta 2001, mutta nyt toisella tontilla. Hankkeessa oli jälleen mukana kansainväliseen palvelijaryhmään kuuluvia sekä paikallisia veljiä. Uusi haaratoimisto vihittiin käyttöön lauantaina 15. helmikuuta 2003, kun Richard Kelsey Saksan haaratoimistosta piti vihkiäispuheen 332 hengen kuulijakunnalle.

Ohjelmaa oli tullut seuraamaan monia alkuaikojen lähetystyöntekijöitä, joista jotkut eivät olleet käyneet Guyanassa vuosikymmeniin. Sunnuntain erikoiskokouksessa oli läsnä 4752 henkeä 12 maasta, mikä oli reippaasti kaksi kertaa enemmän kuin Guyanassa on julistajia.

Konventtien järjestäminen kysyy kekseliäisyyttä

Kierroskonventit ja erikoiskonventtipäivät pidetään usein vuokratiloissa. Maaseudulla kokoontumispaikka saatetaan jopa pystyttää itse. Thomas Markevich, joka palveli Guyanassa vuosina 1952–56, kertoo: ”Konventti pidettiin Demerarajoen varrella noin 60 kilometrin päässä Georgetownista. Parisataa kaupunkilaistodistajaa halusi tulla konventtiin tukemaan  paikallisia veljiä. Niinpä päätimme rakentaa tilapäisen konventtisalin käytettävissä olevista materiaaleista: kannatinrakennelmat ja istuimet teimme bambupuusta ja katon banaanin lehdistä.

Kokosimme rakennustarvikkeet pieneen junanvaunuun, jonka ohjasimme alas rinnettä. Mutta kuinka ollakaan, vaunu karkasi meiltä eräässä mutkassa ja kallistui niin että koko lasti putosi jokeen. Pian kaikki kuitenkin kääntyi parhain päin, sillä lasti kellui sopivasti suoraan konventtipaikalle! Kun konventti alkoi, vierailevat veljet olivat haltioissaan, kun sadat kyläläiset tulivat heidän kanssaan seuraamaan kolmipäiväistä ohjelmaa.”

Thomas lisää: ”Konventin jälkeen lähdimme kaikki saarnaamaan lähistöllä olevalle vapaalle alueelle. Pidimme yhdessä kylässä esitelmän, ja koko kylä tuli kuulemaan sitä – myös eräs lemmikkiapina. Se kuunteli vähän aikaa, mutta halusi sitten päästä seuraamaan tilannetta toisesta näkökulmasta. Niinpä se otti muutaman loikan ja asettui  olkapäälleni. Se katseli hetken ympärilleen ja hyppeli sitten takaisin isäntänsä luo puheen loppuajaksi – suureksi helpotuksekseni!”

Konventteja

1900-luvun alkupuolella suuria kokoontumisia järjestettiin tavallisesti silloin, kun maailmankeskuksesta tuli käymään erityisedustajia, esimerkiksi veljet Coward ja Young. Vuonna 1954 Nathan Knorr ja Milton Henschel tulivat Guyanaan Uuden maailman yhteiskunnan konventtiin, jossa oli läsnä 2737.

Kymmeniä vuosia myöhemmin, vuonna 1999, Guyanassa järjestetyissä kahdessa konventissa oli yli 7100 kuulijaa. Toinen konventeista pidettiin Georgetownissa ja toinen Berbicessä. Georgetownin konventtia varten jouduttiin tekemään joitakin suuria, viime hetken muutoksia, mikä pani veljet todelliseen kokeeseen. ”Intiasta saapui muuan kuuluisa elokuvatähti tanssiryhmineen, ja kansallispuiston käytöstä vastaava toimikunta ei mielestään voinut siirtää heidän show’taan toiseen ajankohtaan, vaikka me olimmekin tehneet varauksen ensin”, kerrotaan haaratoimistosta.

”Hankimme viipymättä toisen paikan – kaupungin krikettikentän – ja ilmoitimme muutoksesta heti seurakuntiin. Konventtiin oli enää kahdeksan päivää! Ongelmat eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Karibialla krikettiä pidetään suuressa arvossa ja krikettikenttiä lähes pyhinä. Niinpä ajatus siitä, että olisimme kävelleet nurmikolla, oli paikan johdon mielestä miltei mahdoton. Mutta miten näytelmä sitten esitettäisiin? Entä mihin pystytettäisiin lava?

Etenimme silti suunnitelmien mukaan, ja luotimme siihen, että Jehova auttaisi meitä. Ja niin hän auttoikin! Saimme luvan käyttää nurmikenttää sillä ehdolla, että rakentaisimme lavan ja sille johtavan kävelysillan irti maasta. Kaikki  paiskivat töitä koko yön. Sääkään ei ollut suosiollinen, vaan melkein koko ajan satoi. Kaikista näistä vaikeuksista huolimatta ohjelma pääsi alkamaan jotakuinkin aikataulun mukaisesti.

Konventti eteni kitkattomasti, ja ilmojakin riitti, kunnes koitti viimeinen päivä, sunnuntai. Heräsimme sateen kohinaan. Hetkessä koko krikettikenttä lainehti, ja pian veden pinta oli vain viiden senttimetrin päässä kävelysillan ja lavan pohjasta. Sade loppui juuri ennen ohjelman alkua. Sähköjohtoja ei ollut onneksi jätetty makaamaan maahan, vaan ne  oli kiinnitetty lavan pohjalankkujen alapuolelle. Niinpä se että meidän oli täytynyt rakentaa korotettu lava ja kävelysilta, koitui todellisuudessa onneksemme!”

Kun näytelmä alkoi, kaikki 6088 läsnäolijaa saivat nauttia siitä upeassa auringonpaisteessa. Kaksi viikkoa myöhemmin Berbicessä pidetyssä toisessa konventissa oli läsnä 1038 henkeä. Konventeissa oli siis läsnä yhteensä 7126, mikä oli siihen mennessä suurin Guyanassa koskaan saatu läsnäolijamäärä. Viime aikoina konventeissa on ollut yhteensä liki 10000 henkeä.

Valoisat tulevaisuudennäkymät

Hesekiel näki profetiassaan Jehovan ennallistetun ja kirkastetun temppelin. Siitä kumpusi vesivirta, joka leveni ja syveni, kunnes siitä tuli ”kooltaan kaksinkertainen tulvavirta”,  joka virvoitti eloon jopa suolaisen, elottoman Kuolleenmeren. (Hes. 47:1–12.)

Jumalan kansa on nähnyt tuon profetian toteutuvan vuodesta 1919 lähtien, kun puhdas palvonta on jatkanut voittokulkuaan. Nykyään todellinen hengellisten antien – Raamattujen, Raamatun tutkimisen apuvälineiden, kokousten ja konventtien – virta sammuttaa miljoonien ihmisten hengellisen janon kautta maailman.

Guyanan Jehovan todistajat ovat iloisia voidessaan olla mukana tämän profetian täyttymyksessä. Lisäksi he hyödyntävät edelleen jokia aivan kirjaimellisesti, kun he vievät elämää antavaa hengellistä ravintoa kaikille niille, jotka ovat ”asetetut ehdolle ikuiseen elämään”, asuivatpa nämä arvolliset sitten missä tahansa osassa tätä ”Vesien maata” (Apt. 13:48).

[Alaviite]

 [Tekstiruutu s. 140]

Guyana lyhyesti

Maa: Rannikkokaistale muodostuu jokien kerrostamasta maasta ja on enimmäkseen merenpinnan alapuolella. Sen suojaksi on rakennettu valleja, joiden yhteispituus on noin 230 kilometriä. Suunnilleen 80 prosenttia maasta on metsien peitossa, myös sisämaan ylänköalue, mistä suurin osa Guyanan joista saa alkunsa.

Väestö: Lähes puolet on syntyperältään intialaisia, yli 40 prosenttia on mustien afrikkalaisten jälkeläisiä tai sekarotuisia, ja intiaaneja on viitisen prosenttia. Noin 40 prosenttia tunnustautuu kristityiksi, 34 prosenttia hinduiksi ja 9 prosenttia muslimeiksi.

Kielet: Virallinen kieli on englanti, mutta kaikkialla maassa puhutaan myös kreolia.

Elinkeinot: Maatalous työllistää noin 30 prosenttia työvoimasta. Muita elinkeinoja ovat kalastus sekä metsä- ja kaivosteollisuus.

Ravinto: Guyanassa viljellään pääasiassa riisiä, kaakaopapuja, sitrushedelmiä, kookosta, kahvia, maissia, maniokkia, sokeriruokoa ja muita trooppisia hedelmiä ja vihanneksia. Ravintoa saadaan myös kotieläiminä pidettävistä naudoista, sioista, kanoista ja lampaista. Tärkeitä meren antimia ovat kalat ja katkaravut.

Ilmasto: Guyanan ilmasto on trooppinen; vuodenaikojen väliset erot ovat vähäisiä. Rannikolla saadaan vuosittain sadetta 1500–2000 millimetriä. Vaikka Guyana sijaitsee päiväntasaajan tuntumassa, sen ilmasto on leuto Atlantilta jatkuvasti puhaltavien pasaatituulien ansiosta.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 143–145]

Kukaan ei pystynyt ”sulkemaan” hänen suutaan

Malcolm Hall

Syntynyt: 1890

Kastettu: 1915

Tausta: Kotoisin Leguanin saarelta. Ensimmäisiä hyvän uutisen saarnaajia tuolla alueella. Huolehti sinne syntyneestä ryhmästä.

Hänen veljensä lapsenlapsi Yvonne Hall kertoo:

Muuan vaalivirkailija sanoi kerran isosedälleni: ”Ettekö tosiaan äänestä? Jollette, niin suljemme teidät telkien taakse ja takavarikoimme Raamattunne.” Isosetä katsoi häntä silmiin ja sanoi: ”Entä mitä teette suulleni? Voitteko sulkea senkin ja estää minua puhumasta totuutta, jonka uskonnolliset johtajanne ovat niin pitkään salanneet teiltä?” Virkailija ei voinut muuta kuin mutista: ”Palataan asiaan myöhemmin.”

Isosetä kastettiin vuonna 1915, ja hän oli Guyanan ensimmäisiä Valtakunnan saarnaajia. Muuan veli sanoi, että hän ”todella taisteli totuuden puolesta”. Valtakunnan totuuteen hän tutustui asuessaan ja työskennellessään Georgetownissa. Kuultuaan vain yhden esitelmän Somerset Housessa isosetä tajusi, että tämä oli totuus. Hän meni kotiin ja tarkisti kaikki raamatunkohdat omasta Raamatustaan.

Myöhemmin hän palasi kotiin Leguaniin ja alkoi heti todistaa toisille. Ensimmäisten joukossa Valtakunnan  sanoman ottivat vastaan hänen kaksi sisartaan ja muutama vanhempi veljenpoika. He muodostivat isosedän kotona kokoontuvan ryhmän ytimen.

Alkuaikoina papit pitivät saaren asukkaita rautaisessa otteessa, ja oli ponnisteltava ankarasti, jotta ihmiset olisi saatu kiinnostumaan hyvästä uutisesta. Papit tapasivat sanoa, että isosetä oli ”mielipuoli, Raamattu-hullu”. Tämä ei kuitenkaan vaimentanut hänen intoaan. Esimerkiksi sunnuntaiaamuisin hän laittoi levysoittimen etukuistille ja soitti sillä raamatullisia puheita. Ihmiset jäivät usein kadulle seisomaan ja kuuntelemaan.

Pikku hiljaa jotkut alkoivat suhtautua arvostavasti. Sen huomasi varsinkin muistonviettoiltana, kun isosedän talon koko yläkerta täyttyi ihmisistä. Hän oli puheenjohtaja, puhuja ja ainoa, joka otti osaa vertauskuviin. Yksi niistä, joiden kanssa hän tutki Raamattua, Leroy Denbow, aloitti tienraivauksen ja palveli jonkin aikaa kierrosvalvojanakin.

Jäätyään eläkkeelle työstään erään Essequibojoella liikennöivän laivan purserina isosetä aloitti tienraivauspalveluksen. Hän työskenteli Leguanin saaressa sekä naapurisaaressa Wakenaamissa. Hän aloitti päivän puoli viideltä, jolloin hän lypsi lehmät ja hoiti siat. Puoli kahdeksan maissa hän peseytyi, luki päivän tekstin sekä pätkän Raamattua, söi aamiaista ja valmistautui sitten palvelukseen. Voin vieläkin muistaa hänet pumppaamassa ilmaa pyöränrenkaisiin ennen kentälle lähtöä. Joka päivä hän pyöräili ainakin 20 kilometriä.

Isosetä päätti maallisen vaelluksensa 2. marraskuuta 1985 palveltuaan Jehovaa uskollisesti noin 70 vuotta. Koko tuona aikana kukaan ei pystynyt ”sulkemaan” hänen suutaan. Nykyisin sekä Leguanin että Wakenaamin saaressa onkin seurakunta.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 155–158]

Vastaukset lapsuudenaikaisiin kysymyksiin muuttivat elämäni

Albert Small

Syntynyt: 1921

Kastettu: 1949

Tausta: Aloitti tienraivauksen vuonna 1953. Kävi Gileadin vaimonsa Sheilan kanssa vuonna 1958 ja määrättiin takaisin Guyanaan.

Lapsena minulle tavattiin sanoa: ”Jumala on luonut sinut.” Niinpä kun äitini sanoi, että olin kurittomin hänen neljästä lapsestaan, ajattelin, että Jumala oli luonut kolme hyvää lasta ja yhden pahan.

Noin kymmenvuotiaana kysyin pyhäkoulunopettajalta: ”Kuka loi Jumalan?” En saanut vastausta. Mutta samoin kuin useimmat muutkin tuohon aikaan, myös minä liityin riittävään ikään tultuani kirkkoon, joka minun tapauksessani oli presbyteerinen kirkko. Monet kysymykseni jäivät kuitenkin vaille vastausta. Kirkossa esimerkiksi laulettiin virttä, jossa sanottiin muun muassa: ”Rikas mies linnassaan, köyhä hänen portillaan. Jumala loi ylhäiset ja alhaiset, kunkin tiettyyn asemaan.” Ihmettelin, oliko Jumala tosiaan määrännyt ihmisten aseman. Kysyin kerran papilta: ”Jos Jumala loi Aadamin ja Eevan, niin mistä eri rodut ovat lähtöisin?” Hänen vastauksensa oli lyhykäisyydessään se, että 1. Mooseksen kirjan kertomus on satua.

Toisen maailmansodan aikana meitä kehotettiin  rukoilemaan brittisotilaiden puolesta. Se sai minut viimein vakuuttumaan siitä, että kirkkoni opetukset olivat ristiriidassa sen kanssa, mitä olin lukenut Raamatusta. Mietin silti, mihin kirkkoon minun sitten pitäisi kuulua. Niinpä jäin siihen, mihin jo kuuluin. 24-vuotiaana menin naimisiin Sheila-nimisen naisen kanssa.

Eräänä päivänä olin juuri palannut kotiin kirkosta, kun ovelle tuli Jehovan todistaja. Tapasimme kutsua todistajia helvetinvastaiseksi kirkoksi, eikä minua kiinnostanut jutella heidän kanssaan. He pitivät kokouksensa yksityiskodeissa eikä heidän papeillaan ollut virkapukua. Sitä paitsi jotkin asiat elämässäni – muun muassa se, että minulla oli erinomainen vaimo – olivat saaneet minut päättelemään, että Jumala piti minusta huolen.

Kun tuo luokseni tullut todistaja, Nesib Robinson, esittäytyi minulle, olin paikkaamassa pyöränkumia. ”Tämä rengas on puhki”, sanoin. ”Jos olette kristitty, auttakaa minua korjaamaan se.” Siltä seisomalta painuin sisälle taloon. Seuraavalla viikolla Nesib oli juuri nousemassa ylös kotini portaita, kun astuin Raamattu kädessä ulos ovesta. Olin lähdössä kirkkoon. ”En ole kiinnostunut uskonnostanne”, sanoin. ”Vaimoni on sisällä; puhukaa hänelle.” Sitten jatkoin matkaani.

Kirkossa ei papin kuuntelemisesta tullut mitään. Minua kadutti, että olin sanonut todistajalle niin, koska pelkäsin, että jos Robinson ja vaimoni ryhtyvät juttelemaan, vaimoni ei ehkä ehdikään valmistaa herkullista sunnuntaikeittoamme. Huoleni oli kuitenkin turha, sillä kotiin päästyäni keitto oli valmista. Kysyin Sheilalta uteliaana: ”Puhuitko sen Robinsonin kanssa?” ”Puhuin”,  vastasi vaimoni. ”Hän istui ja saarnasi samalla kun laitoin ruokaa.”

Pian tämän jälkeen Sheila alkoi tutkia Raamattua. Samoihin aikoihin esikoisemme syntyi kuolleena. Kysyin Nesib Robinsonilta, miksi sellaista tapahtuu. Hän vastasi, että syyllinen ei ole Jumala, vaan tällaiset asiat johtuivat Aadamin ja Eevan tottelemattomuudesta sekä heiltä perimästämme epätäydellisyydestä. Olin tyytyväinen hänen vastaukseensa.

Nesib kävi usein luonani huonekaluverstaassani. Keskustelimme pääasiassa työstäni, mutta jotenkin hän aina onnistui ennen lähtöään ujuttamaan mukaan jonkin ajatuksen Raamatusta. Pikku hiljaa aloimme puhua entistä vähemmän huonekaluista ja entistä enemmän Jumalan sanasta. Eräänä päivänä päätin kysyä häneltä pari kysymystä, jotka olivat vaivanneet minua koko ikäni. Ajattelin, että ne pistäisivät hänetkin hiljaiseksi – eiväthän edes ”oikeat” papit tienneet niihin vastausta.

Vaadin Nesibiä vastaamaan Raamatun avulla ja sinkosin ensimmäisen kysymykseni: ”Kuka loi Jumalan?” Nesib luki psalmin 90:2: ”Ennenkuin vuoret syntyivät ja sinä loit maan ja maanpiirin, iankaikkisesta iankaikkiseen olet sinä, Jumala.” Sitten hän katsoi minuun ja sanoi: ”Huomaatko, mitä tässä sanotaan? Kukaan ei luonut Jumalaa; hän on ollut olemassa aina.” Tämä selvä ja johdonmukainen vastaus hämmästytti minua. Nyt kaikki ne kysymykset, jotka olivat vaivanneet mieltäni vuosikausia, ryöpsähtivät ulos. Nesibin raamatulliset vastaukset – erityisesti se, mitä hän kertoi Jumalan tarkoituksesta tehdä maasta paratiisi – saivat minut tuntemaan iloa, jonka kaltaista en ollut koskaan ennen kokenut.

Erityisen voimakkaan vaikutuksen minuun teki ensimmäinen käyntini valtakunnansalilla. Olin ihmeissäni nähdessäni kuulijoiden osallistuvan kokouksessa. Sellaista ei ollut tapahtunut kirkossa. Vaimoni, joka ei ollut vielä käynyt kokouksissa, ei ollut silloin kotona. Kun myöhemmin kerroin hänelle näkemästäni, hän sanoi: ”Mennään sinne yhdessä.” Nyt olemme käyneet kokouksissa jo 55 vuotta!

Sheila ja minut kastettiin Atlantin valtameressä vuonna 1949. Vuonna 1953 aloitin tienraivauksen. Kaksi vuotta myöhemmin Sheilakin aloitti kokoaikaisen palveluksen, jossa olemme olleet nyt jo 50 vuotta. Vuonna 1958 meidät kutsuttiin Gileadin 31. kurssille, ja meidät määrättiin takaisin Guyanaan. Palvelimme ensin matkatyössä 23 vuotta, ja sittemmin olemme toimineet erikoistienraivaajina. Kiitän Jehovaa siitä, että hän on paitsi vastannut lapsuudenaikaisiin kysymyksiini, myös antanut vaimoni ja minun palvella häntä.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 163–166]

”Tässä minä olen! Lähetä minut”

Joycelyn Ramalho (o.s. Roach)

Syntynyt: 1927

Kastettu: 1944

Tausta: Nykyään leski; ollut 54 vuotta kokoaikaisessa palveluksessa, myös matkatyössä aviomiehensä kanssa.

Olen syntynyt Nevis-nimisellä Karibian saarella. Äitini oli yksinhuoltaja, metodisti ja sairaanhoitaja. Hän opetti minut uskomaan Jumalaan. Muutimme hänen työnsä vuoksi saarella olevaan pikku kylään. Muuton jälkeisenä sunnuntaina menimme metodistikirkkoon ja istuuduimme yhteen penkkiin. Muutama minuutti myöhemmin meille tultiin sanomaan, että tuon penkin ”omistajat” olivat saapuneet ja että meidän pitäisi mennä istumaan muualle. Vaikka muuan toinen seurakuntalainen antoikin meidän istua ”hänen” penkissään, äiti päätti, ettemme enää menisi tuohon kirkkoon. Sen sijaan liityimme anglikaanikirkkoon.

Ollessaan 1940-luvun alkupuolella käymässä erään ystävänsä luona äiti tapasi Saint Kittsistä tulleen todistajan, joka antoi hänelle kirjallisuutta. Äiti, joka oli kova lukemaan, ahmi saamansa kirjallisuuden ja tajusi, että siinä oli totuus. Pian sen jälkeen hän meni naimisiin, ja me kaikki muutimme Trinidadiin. Tuohon  aikaan julkaisumme olivat siellä kiellettyjä, mutta saatoimme käydä kokouksissa valtakunnansalilla. Ennen pitkää äiti katkaisi siteensä anglikaaniseen kirkkoon ja ryhtyi palvelemaan Jehovaa. Samoin teki isäpuoleni James Hanley.

Trinidadissa tapasin nuoren sisaren, jonka nimi oli Rose Cuffie. En osannut silloin aavistaakaan, että 11 vuotta myöhemmin Rosesta tulisi yksi tovereistani lähetyskentällä. Sillä välin haluni palvella Jehovaa kasvoi jatkuvasti. Muistan yhä ensimmäisen kerran, jolloin menin todistamaan omin päin. Kun ensimmäinen ovi aukesi, menin yhtäkkiä aivan sanattomaksi. Seisoin siinä ties kuinka kauan ennen kuin avasin Raamattuni, luin Danielin 2:44:n ja säntäsin tieheni!

Aloitin tienraivauksen vuonna 1950, ja olin haltioissani, kun vain pari vuotta myöhemmin sain kutsun Gileadin 21. kurssille. Kolme kurssimme oppilasta määrättiin Guyanaan: Florence Thom, joka oli kotoisinkin Guyanasta, sekä huonetoverini Lindor Loreilhe ja minut. Saavuimme Guyanaan marraskuussa 1953, ja meidät määrättiin Skeldonin kaupunkiin, joka sijaitsee noin 180 kilometrin päässä Georgetownista lähellä Corantynejoen suuta. Siellä toimiva seurakunnasta erillään oleva ryhmä odotti meitä hartaasti.

Useimmat Skeldonin alueen asukkaat olivat syntyperältään intialaisia ja joko hinduja tai muslimeja. Monet olivat lukutaidottomia, ja todistaessamme heille he vastasivat usein: ”Sisko, puhu selvemmin.” Aluksi kokouksissa kävi 20–30 henkeä, mutta  joukko kutistui, kun ne, jotka eivät olleet todella kiinnostuneita, lakkasivat tulemasta.

Muuan nainen edistyi niin, että hän halusi aloittaa kenttäpalveluksen. Mutta kun menin sovittuun aikaan hänen luokseen, valmiina olikin hänen 14-vuotias poikansa, joka oli innoissaan lähtemässä palvelukseen. Pojan äiti sanoi: ”Neiti Roach, voitte minun sijastani ottaa mukaanne Frederickin.” Myöhemmin saimme tietää, että naisen isä, joka oli harras anglikaani, oli painostanut naista. Hänen poikansa Frederick McAlman edistyi kuitenkin oikein hyvin hengellisesti ja kävi myöhemmin Gileadin (ks. tekstiruutu, s. 170).

Myöhemmin minut määrättiin Henriettaan, jossa asui seurakunnasta erillään yksi veli. Alueesta alkoi huolehtia Charityn seurakunta. Uusi tienraivaustoverini oli edellä mainittu Rose Cuffie. Rose ja minä olimme neljä päivää viikosta Henriettassa, ja varhain joka perjantai lähdimme polkemaan pölyisiä teitä yli 30 kilometrin päähän Charityyn kokouksiin. Meillä oli mukanamme ruokaa, lakanat, huovat ja moskiittoverkot.

Todistimme matkalla ja pysähdyimme rohkaisemaan joitakuita erillään asuvia julistajia sekä erästä toimetonta sisarta. Tavallisesti tutkimme heidän kanssaan Vartiotornia. Sunnuntaina olimme taas Henriettassa ja pidimme Vartiotornin tutkistelun raamatuntutkisteluoppilaidemme ryhmälle. Meille ei koskaan sattunut mitään vakavia onnettomuuksia, vaikka joskus pyörästä puhkesikin kumi tai kastuimme likomäriksi sateen yllättäessä.

 Emme milloinkaan menettäneet iloamme. Muuan nainen sanoikin meille kerran: ”Olette aina onnellisia; mikään ei näytä milloinkaan painavan mieltänne.” Iloamme lisäsi se, että Jehova teki palveluksestamme hedelmällistä. Jopa se toimeton sisar, jonka luona kävimme, ryhtyi jälleen palvelemaan Jehovaa. Nyt viitisenkymmentä vuotta myöhemmin hän on yhä uskollinen.

Marraskuun 10. päivänä 1959 menin naimisiin Immanuel Ramalhon kanssa, joka oli tienraivaaja. Palvelimme yhdessä Suddiessa, joka sijaitsee 23 kilometriä eteläänpäin Henriettasta. Tulin raskaaksi, mutta sain keskenmenon. Palveluksessa ahkerointi auttoi minua selviytymään. Myöhemmin saimme kaksi lasta. Onnistuimme silti jatkamaan tienraivauspalvelusta.

Vuonna 1995 Immanuel nukahti kuolemaan. Olimme palvelleet Jehovaa yhdessä monilla eri alueilla. Olimme nähneet, miten pienistä ryhmistä oli kasvanut kukoistavia seurakuntia, joissa oli vanhimpia ja avustavia palvelijoita ja joilla oli jopa oma valtakunnansali. Lisäksi saimme palvella kymmenen vuotta matkatyössä. Vaikka kaipaankin Immanuelia kovasti, Jehovan ja seurakunnan rakkaudellinen tuki lohduttavat minua suuresti.

Profeetta Jesaja vastasi Jehovan palveluskutsuun sanomalla: ”Tässä minä olen! Lähetä minut.” (Jes. 6:8.) Mieheni ja minä yritimme kovasti jäljitellä hänen erinomaista asennettaan. Jesajan tavoin mekin koimme toisinaan vaikeita ja jopa masentavia aikoja. Mutta ilot ovat painaneet vaa’assa monin verroin enemmän.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 170–173]

Määräalueena oma kotimaa

Frederick McAlman

Syntynyt: 1942

Kastettu: 1958

Tausta: Määrättiin Gileadin jälkeen takaisin Guyanaan. Palvelee tätä nykyä vaimonsa Marshalindin kanssa vakituisena tienraivaajana.

Kun olin 12-vuotias, lähetystyöntekijä nimeltä Joycelyn Roach (nyk. Ramalho) alkoi tutkia Raamattua äitini kanssa. Minäkin olin mukana tutkistelussa. Äiti lopetti tutkimisen, mutta minä jatkoin sitä ja aloin käydä kaikissa kokouksissa. Kun olin 14-vuotias, sisar Roach ja toiset lähetystyöntekijät, Rose Cuffie ja Lindor Loreilhe, veivät minut polkupyörillään todistamaan. Heidän lähetysintonsa vaikutti minuun enemmän kuin tuolloin tajusinkaan.

Alkaessani tutkia Jehovan todistajien kanssa olin myös valmistautumassa anglikaaniseen konfirmaatioon. Erään kerran pappi yritti selittää ”pyhää” kolminaisuutta. Kuunneltuani jonkin aikaa ilmoitin rohkeasti, etten uskonut tuon opetuksen olevan raamatullinen. Pappi tiuskaisi: ”Tiedän mitä kirjoja luet. Ne ovat myrkkyä. Älä lue niitä. Sinun täytyy uskoa kolminaisuuteen.” Sen jälkeen en enää koskaan mennyt anglikaanikirkkoon, vaan jatkoin tutkimista todistajien kanssa. Minut kastettiin vuonna 1958.

 Syyskuussa 1963 sain haaratoimistosta kirjeen, jossa minut kutsuttiin erikoistienraivaustyöhön. Otin kutsun vastaan. Uusi määräalueeni oli Fyrishin seurakunta Corantynejoen varrella, ja toverini oli Walter McBean. Palvelimme yhdessä vuoden päivät ja saarnasimme pitkin jokivartta molempiin suuntiin. Se valmisti meitä seuraavaa määräpaikkaamme varten, joka oli Paradisen seurakunta. Siellä oli saapumisemme aikaan vuonna 1964 kymmenen julistajaa. Palvelimme siellä tienraivaajina yli neljä vuotta ja näimme seurakunnan julistajamäärän kasvavan 25:een.

Vuonna 1969 minut kutsuttiin Gileadin 48. kurssille. Tuona samana vuonna sain ilokseni olla Brooklynin Betel-perheen vieraana, niin että pääsin kansainväliseen ”Rauha maassa” -konventtiin. Oli hengellisessä mielessä yhtä juhlaa tavata niin monia uskollisia veljiä ja sisaria! En unohda koskaan käyntiä hallintoelimeen kuuluvan veli Frederick W. Franzin huoneessa. Hänellä oli niin valtavasti kirjoja, että ihmettelin, missä hän mahtui nukkumaan! Toinen esimerkillinen Jumalan sanan tutkija oli Ulysses Glass, yksi Gileadin opettajista. Muistan yhä hänen sanansa: ”Hyvän kirjoittamisen ja opettamisen avain on täsmällisyys, lyhytsanaisuus ja selvyys.”

Täytyy myöntää, että olin pettynyt saadessani tietää, että määräalueeni oli Guyana. Se oli minulle koti eikä mikään ulkomainen määräalue. Veli Glass vei minut huomaavaisesti syrjään ja auttoi minua suhtautumaan asiaan toisin. Hän muistutti minua siitä, että jo Gileadin käyminen oli suurenmoinen etu ja että  minut todennäköisesti lähetettäisiin sellaiseen Guyanan osaan, joka olisi minulle vieras. Niin kävikin, sillä minut määrättiin Pomeroonjoen varrella sijaitsevaan Charityn seurakuntaan. Charityssa oli tuolloin vain viisi julistajaa.

Toverini Albert Talbot ja minä olimme varsin kokemattomia joellaliikkujia, joten meidän täytyi opetella ohjaamaan venettä. Se saattaa kuulostaa helpolta, mutta voin vakuuttaa, ettei se ole. Jollei ota huomioon virtauksia ja tuulia, sitä vain istuu veneessä pääsemättä minnekään tai pyörii päämäärättä ympyrää. Onneksi saimme erinomaista apua; parhaita opettajiamme oli muuan paikallinen sisar.

Kymmenen vuoden ajan pääsimme liikkumaan paikasta toiseen airojen ja lihasvoiman avulla. Sitten eräs sikäläinen asukas tarjoutui myymään seurakunnalle perämoottorin, mutta meillä ei ollut rahaa ostaa sitä. Olimme siis arvatenkin hyvin iloisia, kun saimme haaratoimistosta sekin moottorin ostoon. Useat seurakunnat olivat ilmeisesti saaneet vihiä tilanteestamme ja halusivat auttaa. Aikanaan hankimme lisää veneitä, joille kaikille annettiin nimeksi ”Valtakunnan julistaja”; nimen perässä oleva numero kertoi, mistä nimenomaisesta veneestä oli kyse.

Työskenneltyäni monen eri tienraivaustoverin kanssa tapasin Marshalind Johnsonin, josta tuli elämäntoverini. Hän palveli erikoistienraivaajana Mackenzien seurakunnassa. Hänen edesmennyt isänsä, Eustace Johnson, tunnettiin hyvin Guyanassa, sillä ennen kuolemaansa hän oli palvellut kymmenkunta vuotta kierrosvalvojana. Marshalind ja minä olemme nykyään vakituisia tienraivaajia, ja olemme olleet kokoaikaisessa palveluksessa yhteensä 72 vuotta, joista 55 vuotta erikoistienraivaajina. Olemme samalla kasvattaneet kuusi lasta.

Jehova on siunannut myös ponnistelujamme kentällä. Esimerkiksi ollessamme 1970-luvun alkupuolella todistamassa Pomeroonjoen varrella tapasimme nuoren räätälin, joka alkoi tutkia kanssamme Raamattua. Hän osoittautui erinomaiseksi oppilaaksi. Kannustimme häntä opettelemaan raamatunkirjojen nimet. Hän opetteli ne kaikki ulkoa viikossa, minkä lisäksi hän osasi myös niiden sivunumerot! Sittemmin hän, hänen vaimonsa ja seitsemän heidän yhdeksästä lapsestaan ovat tulleet totuuteen, ja hän ja minä palvelemme yhdessä vanhimpina Charityssa. Tällaiset siunaukset eivät luultavasti koskaan olisi tulleet osakseni ilman noiden ensimmäisten innokkaiden lähetystyöntekijöiden erinomaista esimerkkiä.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 176–177]

Tutkin Jumalan sanaa kirjeitse

Monica Fitzallen

Syntynyt: 1931

Kastettu: 1974

Tausta: Asuu syrjäseudulla ja tutki siksi Jumalan sanaa kaksi vuotta kirjeitse. Todistanut monille muille intiaaneille. Nykyään sokea, joten opettelee palveluksessa tarvittavat raamatunkohdat ulkoa.

Asun Waramuri-nimisessä intiaanireservaatissa, joka sijaitsee Morukajoen varrella Guyanan luoteisosassa. 1970-luvun alkupuolella, jolloin tulin kosketuksiin totuuden kanssa, läheisin seurakunta oli Pomeroonjoen varrella sijaitsevassa Charityssa. Sinne meloi kanootilla 12 tunnissa.

Tapasin Jehovan todistajia ollessani ostoksilla Charityssa. Frederick McAlman tarjosi minulle Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä. Otin ne ja vein ne kotiin, mutta panin ne vaatearkkuun, johon ne jäivät kahdeksi vuodeksi. Sitten sairastuin, jouduin joksikin aikaa vuoteenomaksi ja vaivuin syvään masennukseen. Silloin muistin nuo lehdet. Luin ne ja tunnistin heti totuuden soinnin.

Noihin aikoihin mieheni Eugene alkoi etsiä töitä ja päätti lähteä jokea pitkin kohti Charitya. Olin paranemaan päin, joten lähdin hänen mukaansa. Pääsyy lähtööni oli kuitenkin se, että halusin löytää Jehovan  todistajia. Minun ei tarvinnut etsiä heitä kaukaa, sillä muuan todistajanainen tuli kotiin, jossa asuimme Charityssa ollessamme. ”Oletteko niitä Vartiotorni-ihmisiä?” kysyin. Kun hän sanoi olevansa, kysyin häneltä miehestä, jonka olin tavannut torilla kaksi vuotta aikaisemmin. Hän lähti heti etsimään Frederick McAlmania, joka sattui olemaan julistajaryhmän kanssa läheisellä alueella todistamassa.

Kun nuo kaksi tulivat luokseni, veli McAlman näytti kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään avulla, miten Raamattua tutkitaan. Otin tutkistelun vastaan. Koska Eugenen ja minun oli palattava kotiin, tutkistelua johdettiin kirjeitse. Kävimme sillä tavoin läpi kaksi kirjaa: Totuus-kirjan ja kirjan ’Asiat joissa Jumalan on mahdotonta valehdella’. Tutkiessamme Totuus-kirjaa erosin virallisesti anglikaanisesta kirkosta ja minusta tuli kastamaton julistaja. Pappi kirjoitti minulle seuraavasti: ”Älä kuuntele Jehovan todistajia. He ymmärtävät Raamattua vain pinnallisesti. Tulen keskustelemaan asiasta kanssasi.” Häntä ei kuitenkaan koskaan kuulunut.

Reservaatin ainoana julistajana kerroin vasta oppimistani asioista naapureilleni. Todistin myös miehelleni, joka ilokseni kastettiin vuosi oman kasteeni jälkeen. Nykyään Eugene on yksi 14 täkäläisestä todistajasta.

Viime vuosina glaukooma ja kaihi ovat vieneet näköni, joten opettelen nykyään palveluksessa tarvittavat raamatunkohdat ulkoa. Kiitän kuitenkin Jehovaa siitä, että saan yhä palvella häntä.

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 181–183]

Jehova on antanut minulle, mitä ’sydämeni pyytää’

Ruby Smith

Syntynyt: 1959

Kastettu: 1978

Tausta: Syntyperäisenä karibina ollut avainasemassa hyvän uutisen saarnaamisessa Baramitan intiaanireservaatissa, joka sijaitsee Guyanan sisäosissa.

Sain ensi kosketuksen Jehovan todistajiin 16-vuotiaana tyttösenä vuonna 1975. Isoäitini sai poikapuoleltaan traktaatin ja pyysi minua kääntämään sen, sillä hän ei osannut lukea englantia. Raamatun opetukset, joista traktaatissa kerrottiin, olivat minusta hämmästyttäviä, ja tilasin traktaatissa olleella lipukkeella kirjallisuutta haaratoimistosta. Kun julkaisut saapuivat, tutkin ne ja aloin kertoa toisille oppimistani Raamatun totuuksista. Aloitin isoäidistäni ja tädistäni. Isä ei valitettavasti hyväksynyt toimintaani.

Ennen pitkää isoäiti ja täti alkoivat todistaa. Siitä seurasi, että jotkut kyläläiset tulivat kotiimme oppimaan lisää Raamatusta. Mitä enemmän minä puolestani luin, sitä paremmin ymmärsin, että minun oli tehtävä elämässäni muutoksia miellyttääkseni Jehovaa. Minun oli muun muassa tunnustettava isälle, että olin varastanut jotakin hänen verstaaltaan, ja lisäksi minun oli korjattava välit yhteen veljeeni. Rukoiltuani paljon pystyin kumpaankin.

 Noihin aikoihin haaratoimisto lähetti erikoistienraivaajana palvelevan Sheik Bakhshin käymään alueellamme. Hän ei kuitenkaan voinut viipyä pitkään, joten hän ja muuan toinen veli, Eustace Smith, josta tuli myöhemmin mieheni, tutkivat kanssani kirjeitse.

Vuonna 1978 matkustin Georgetowniin ”Voittoisan uskon” konventtiin. Saavuttuani pääkaupunkiin menin suoraa päätä haaratoimistoon kertomaan, että haluaisin päästä kasteelle. Siellä järjestettiin niin, että Albert Small kävi kanssani läpi ne kysymykset, joista vanhimmat keskustelevat kasteelle haluavien kanssa. Olin haltioissani palatessani Baramitaan kastettuna Jehovan palvelijana!

Intoa puhkuen tartuin heti tarmokkaasti saarnaamistyöhön. Monet ihmiset osoittivat kiinnostusta, joten pyysin joitakuita heistä rakentamaan vaatimattoman kokouspaikan. Siellä sitten käänsin joka sunnuntai kuulijoille englanninkielisen Vartiotornin kirjoituksia karibiksi. Isä vastusti kuitenkin toimiani ja vaati minua pysymään sunnuntaisin kotona. Niinpä nauhoitin kirjoitukset salaa kasetille, jota yksi veljistäni sitten soitti kokouksissa. Tuolloin niissä kävi säännöllisesti noin sata ihmistä.

Vähän ajan kuluttua perheemme muutti Georgetowniin liikeasioiden vuoksi, ja isoäiti muutti Matthews Ridgeen. Täti jäi Baramitaan, mutta lakkasi kertomasta toisille hyvää uutista. Niinpä Valtakunnan työ hiipui siellä joksikin aikaa.

 Georgetownissa tapasin Eustace Smithin henkilökohtaisesti, ja vähän aikaa tapaamisemme jälkeen menimme naimisiin. Vaikka Eustace ei osannutkaan karibia, sekä hän että minä halusimme lähteä Baramitaan huolehtimaan siellä ilmenevästä kiinnostuksesta. Vuonna 1992 toiveemme toteutui. Heti saavuttuamme aloimme ahertaa palveluksessa ja järjestää kokouksia. Ennen pitkää läsnäolijamäärä kohosi lähes 300:aan!

Järjestimme myös luku- ja kirjoitustaidon kurssin, jota pidettiin heti Vartiotornin tutkistelun jälkeen. Esikoisemme Yolande auttoi oppituntien pitämisessä. Hän oli tuolloin 11-vuotias ja kastamaton julistaja. Nykyään hän ja toinen tyttäremme Melissa palvelevat vakituisina tienraivaajina.

Vuonna 1993 Jehova siunasi Baramitaa valtakunnansalilla. Hän antoi meille myös ”lahjoja ihmisinä”, jotka osasivat karibia ja pystyivät ottamaan johdon seurakunnassa (Ef. 4:8). Meistä tuli Baramitan seurakunta 1. huhtikuuta 1996. Olen innoissani siitäkin, että seurakuntaamme kuuluvat tätä nykyä myös äitini, isoäitini ja useimmat sisarukseni. Jehova on tosiaan antanut minulle, mitä ’sydämeni pyytää’ (Ps. 37:4).

[Kuva]

Eustace ja minä nykyään

 [Taulukko/Kuva s. 148–149]

GUYANA – HUOMATTAVIA TAPAHTUMIA

1900: Jotkut alkavat lukea ”Siionin Vartiotornia” ja muita raamatullisia julkaisuja ja keskustella niistä.

1910

1912: E. J. Coward puhuu sadoille kuulijoille Georgetownissa ja New Amsterdamissa.

1913: Somerset Housesta vuokrataan huone kokouspaikaksi. Sitä käytetään vuoteen 1958 saakka.

1914: Georgetowniin perustetaan ensimmäinen haaratoimisto.

1917: Papiston painostuksesta hallitus kieltää jotkin julkaisut.

1922: Kielto kumotaan. George Young vierailee.

1940

1941: Vartiotorni ja Lohdutus (nyk. Herätkää!) kielletään.

1944: Kaikki Jehovan todistajien julkaisut kielletään.

1946: Kielto kumotaan kesäkuussa. Ensimmäiset Gileadin käyneet lähetystyöntekijät saapuvat.

 1950-luku: Elokuvaa Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa näytetään kautta maan.

1960: Haaratoimisto ostaa kiinteistön Georgetownista. Paikalla olevat rakennukset toimivat sekä haaratoimistona että lähetyskotina.

1967: 1000 julistajan raja ylitetään.

1970

1988: Jo olemassa olevalle tontille rakennettu uusi haaratoimisto vihitään.

1995: Ensimmäinen pikasali valmistuu.

2000

2003: Uudelle tontille rakennettu nykyinen haaratoimisto vihitään.

2004: Guyanassa toimii 2163 julistajaa.

[Kaavio]

(Ks. painettu julkaisu)

Julistajien määrä

Tienraivaajien määrä

2000

1000

1910 1940 1970 2000

 [Kartat s. 141]

(Ks. painettu julkaisu)

GUYANA

Baramita

Hackney

Charity

Henrietta

Suddie

GEORGETOWN

Mahaicony

Soesdyke

Bartica

Yaruni

New Amsterdam

Mackenzie

Wismar

Skeldon

Berbice

Orealla

Lethem

Essequibo

Demerara

Berbice

Corantyne

VENEZUELA

BRASILIA

SURINAME

 [Kokosivun kuva s. 134]

[Kuva s. 137]

Evander J. Coward

[Kuva s. 138]

Seurakunta kokoontui Somerset Housessa Georgetownissa vuosina 1913–58

[Kuva s. 139]

George Young

[Kuva s. 146]

Frederick Phillips, Nathan Knorr ja William Tracy vuonna 1946

[Kuva s. 147]

Kesäkuussa 1946 annettiin tämä julistus, joka kumosi virallisesti kirjallisuuttamme koskevan kiellon Guyanassa

[Kuva s. 152]

Nathan Knorr, Ruth Miller, Milton Henschel, Alice Tracy (o.s. Miller) sekä Daisy ja John Hemmaway

[Kuva s. 153]

John Ponting

[Kuva s. 154]

Geraldine ja James Thompson palvelivat Guyanassa 26 vuotta

[Kuva s. 168]

Ryhmä todistamassa veneellä

[Kuva s. 169]

Saarnaamassa Morukajoella ”Valtakunnan julistaja III:lla”

[Kuva s. 175]

Jerry ja Delma Murray

[Kuva s. 178]

Frederick McAlman sekä Eugene ja Monica Fitzallen kertovat hyvää uutista intiaanimiehelle, joka korjailee kanoottiaan

[Kuva s. 184]

Kierroskonventti Baramitassa vuonna 2003

[Kuvat s. 185]

Baramitan alueella monet ovat ottaneet vastaan Raamatun totuuden

[Kuva s. 186]

Todistamassa puunrungosta koverretulla kanootilla

[Kuva s. 188]

Sherlock ja Juliet Pahalan

 [Kuvat s. 191]

Guyana – ”tienraivaajan paratiisi”

[Kuva s. 194]

Valtakunnansali Oreallassa Guyanassa

[Kuva s. 197]

Entinen haaratoimisto Brickdam 50:ssä Georgetownissa valmistui vuonna 1987

[Kuva s. 199]

Haaratoimistokomitea vasemmalta oikealle: Edsel Hazel, Ricardo Hinds ja Adin Sills

[Kuva s. 200, 201]

Guyanaan vastikään rakennettu haaratoimisto