Islanti

Nimi Islanti saattaa tuoda mieleen jään, lumen ja iglut, mikä on ymmärrettävää, kun ajatellaan maan sijaintia kartalla. Harva asuu näin kaukana pohjoisessa. Saarivaltion pohjoisreuna hipoo pohjoista napapiiriä.

Todellisuudessa Islanti ei kuitenkaan ole niin kylmä kuin nimen (”Jäämaa”) ja sijainnin perusteella voisi luulla. Lämmin Golfvirta, joka saa alkunsa hieman päiväntasaajan pohjoispuolelta, pitää ilmaston yllättävän leutona. Islannissa ei ole igluja. Yhteiskunta on hyvin moderni, ja ihmiset asuvat aivan tavallisissa taloissa, jotka lämmitetään geotermisellä energialla.

Islanti on vastakohtien maa. Sydäntalvella aurinko pilkistää horisontin takaa vain muutaman tunnin päivässä. Pitkiä, pimeitä talviöitä elävöittävät usein silmiä hivelevät revontulet, mutta päivisin tuntuu siltä kuin aurinko haluaisi pysytellä täysin näkymättömissä. Kesäkuukausina saadaan puolestaan nauttia päivänvalosta vuorokaudet läpeensä. Maan pohjoisimmassa osassa aurinko viipyy horisontin yläpuolella useita viikkoja yhteen menoon. Siellä voi siis nähdä keskiyön auringon.

Islantia kutsutaan jään ja tulen maaksi, mikä on varsin osuva ilmaus: noin kymmenesosan maa-alasta peittävät jäätiköt ja vulkaanista ja geotermistä toimintaa on runsaasti. Monet tulivuorista ovat purkautuneet, ja viime vuosisatojen kuluessa purkauksia on ollut keskimäärin viiden  kuuden vuoden välein. Myös kuumia lähteitä on paljon.

Tämä harvaan asuttu maa on hyvin kaunis, ja sen luonto vilisee elämää. Puhdas ilma, vaikuttavat vesiputoukset, jylhät vuoristot ja laajat asumattomat alueet kiehtovat turisteja. Varhain keväällä muuttolinnut palaavat kesäisille asuinseuduilleen rantakallioille ja soille. Yksi näistä linnuista on lapintiira, jonka vuotuinen muuttomatka ulottuu maapallon toiselle puolelle Antarktikselle saakka. Kalliot ja rannikko ovat kirjavanaan lunneja, haahkoja ja lokkeja. Maaseudulla laiduntaa lampaita, ja ylängöillä vaeltaa pieniä sitkeitä islanninhevosia. Alkukesällä jokiin saapuu tuhatpäisinä parvina lohia, jotka uivat ja hyppivät vastavirtaan kohti kutupaikkojaan.

Islannin 290570 asukasta ovat viikinkien jälkeläisiä, jotka asettuivat tänne yli 1100 vuotta sitten. Heitä tuli etupäässä Norjasta, ja he puhuivat muinaisnorjaa, josta islannin kieli on peräisin. Kielen säilymistä ovat auttaneet vahva kirjallisuusperinne ja maan suhteellisen syrjäinen sijainti. Nykyislantilaiset pystyvätkin lukemaan vanhoja saagoja, joista enin osa on kirjoitettu jo 1200-luvulla. Asukkaat ovat ylpeitä kielestään, ja he pyrkivät lujasti torjumaan vierasperäisten sanojen tunkeutumisen sanastoonsa.

Useimmat varhaiset uudisasukkaat olivat ”pakanoita”, ja vasta 900-luvun lopulla islantilaisia alettiin käännyttää ”kristillisyyteen”. Juuri ennen 900-luvun päättymistä jotkut merkittävät islantilaiset johtajat kääntyivät tähän uuteen uskontoon, ja vuonna 1000 maan parlamentti allting pyysi erästä huomattavimpiin pakanajohtajiin kuuluvaa miestä valitsemaan näiden kahden uskonnon välillä. Yllättävää kyllä hän päätti, että pitäisi harjoittaa vain yhtä uskontoa – ”kristillisyyttä”. Tämä näyttää hyväksytyn ilman  sen suurempaa vastustusta. Päätös soi kuitenkin kansalaisille mahdollisuuden palvoa pakanajumaliaan salassa ja pitää kiinni pakanallisista tavoistaan. Vaikka päätös oli ennen muuta poliittinen, ei niinkään uskonnollinen, se on voinut osaltaan vaikuttaa siihen, että islantilaiset ovat itsenäisesti ajattelevaa ja uskonnollisilta käsityksiltään vapaamielistä väkeä.

Nykyään noin 90 prosenttia väestöstä kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon, joka on maan kansankirkko. Melkein joka kodissa on Raamattu, mutta vain harva uskoo sen olevan Jumalan sana.

Hyvä uutinen tavoittaa Islannin

1900-luvun taitteeseen tultaessa monet islantilaiset olivat muuttaneet Kanadaan muun muassa päästäkseen  pakoon tulivuorenpurkausten ja kovien pakkasten aiheuttamaa ahdinkoa. Jotkut kuulivatkin ensi kertaa Jumalan valtakunnan hyvästä uutisesta Kanadassa. Yksi heistä oli Georg Fjölnir Lindal. Pian sen jälkeen, kun hän oli vihkinyt elämänsä Jehova Jumalalle, hänestä tuli tienraivaaja. Veli Lindal puhui islantia, joten vuonna 1929 ollessaan 40-vuotias hän päätti muuttaa Islantiin. Hän saapui Reykjavíkiin tuon vuoden kesäkuun 1. päivänä, ja hän oli ensimmäinen hyvän uutisen saarnaaja Islannissa.

Veli Lindal joutui odottamaan kolme kuukautta ensimmäistä kirjallisuuspakettiaan, mutta heti sen saatuaan hän otti tavoitteekseen todistaa kaikille saaren asukkaille. Vuoden 1929 lokakuun loppuun mennessä hän oli levittänyt 800 islanninkielistä Jumalan harppu -kirjaa. Hän kirjoitti: ”Tänne saapumiseni jälkeen olen saarnannut lukuisissa kaupungeissa, joissa on yhteensä noin 11000 asukasta. Kaikkiaan Islannissa on asukkaita noin 100000 tai hieman yli, joten 90000 on vielä tavoittamatta. Koska matkustaminen on erittäin vaivalloista, yhdeltä ihmiseltä kuluu melkoisesti aikaa koko alueen käymiseen. Islanti on vuoristoinen maa, jonka rantaviiva on risainen, eikä täällä ole rautateitä, ja maanteitäkin on harvassa, joten olen tehnyt matkaa enimmäkseen veneellä.”

Veli Lindalin kirjeet on talletettu ruskeasta paperista valmistettuun kansioon, jossa on etiketti ”Islanti”. Noissa muutamassa käsin kirjoitetussa kirjeessä ei ole valituksen häivähdystäkään. Samassa vuonna 1929 kirjoittamassaan kirjeessä Lindal kertoo: ”Tunnen suurta iloa voidessani kertoa erään taannoin sattuneen rohkaisevan kokemuksen. Minulla oli tilaisuus mennä uudelleen eräälle alueelle. Tapasin monia sellaisia, jotka olivat ostaneet kirjoja ensi käynnilläni. Muuan mies sanoi: ’Olen lukenut kirjan  Harppu kahdesti, ja nyt luen sitä kolmatta kertaa. Se on hyvä kirja. Kiitos teille käynnistänne.’ Eräs toinen sanoi: ’Tulitte siis takaisin. Se kirja on erittäin hyvä. Miksi ette julkaise kaikkia tuomari Rutherfordin kirjoja islanniksi?’ Kerroin hänelle, että monet niistä on saatavissa tanskaksi. Mies sanoi: ’Lähettäkää minulle kaikki, mitä teillä on – niin, myös pastori Russellin kirjat – jotta minulla on talveksi riittävästi tutkittavaa.’ Toisetkin ilmaisivat arvostuksensa kirjoja kohtaan. Olen kiitollinen Jumalalle siitä, että hän on sallinut minun viedä totuuden sanoman niille, joilla on kuuleva korva.”

Jokaisen tavoittaminen tällä saarella, jonka pinta-ala on  noin kolmannes Suomen pinta-alasta, oli valtaisa urakka yhdelle ihmiselle. Islanti on pohjois-eteläsuunnassa noin 300 kilometrin ja itä-länsisuunnassa suunnilleen 500 kilometrin mittainen. Rantaviivaa vuonoineen ja lahtineen on likimain 6400 kilometriä. Veli Lindal kävi kuitenkin koko saaren läpi kymmenessä vuodessa saarnaten ja levittäen kirjallisuutta. Hän matkusti rannikkoa pitkin veneellä, ja kun hän kävi sisämaan maatiloilla, hänellä oli kaksi pientä hevosta, joista toinen kuljetti häntä ja toinen kantoi kirjallisuuden ja hänen tavaransa. Ne veljet, joilla oli tilaisuus työskennellä veli Lindalin kanssa muutamia vuosia ennen hänen Islannista lähtöään, kertoivat hänen olleen antaumuksellinen ja vakavamielinen veli, ujo, pidättyväinen ja harvapuheinen mies. Hänen ulkoinen olemuksensa oli  kunnioitusta herättävä: hän oli pitkä, melkeinpä liian pitkä pikkuisille islanninhevosille, joilla hän ratsasti matkoillaan. Kun saatavissa ei ollut hevosta, veli Lindal jaksoi kantaa kirjansa ja tavaransa itsekin.

Kun veli Lindal aloitti toimintansa Islannissa vuonna 1929, hän ei osannut aavistaa, miten vaikeaa olisi sulattaa jää saarelaisten sydämestä ja miten paljon kärsivällisyyttä ja kestävyyttä se kysyisi. Lähes 18 vuoden ajan hän oli Islannin ainoa todistaja. Hänen uutterista ponnisteluistaan huolimatta yksikään saaren asukas ei asennoitunut Valtakunnan puolelle. Hän kirjoitti vuonna 1936: ”Täälläoloni aikana olen levittänyt 26000–27000 kirjaa. Monet ovat lukeneet niitä. Osa näyttää asettuneen totuutta vastaan, mutta enemmistön asenne on edelleen täysin välinpitämätön.”

Jotkut kuitenkin arvostivat hänen kertomaansa sanomaa. Esimerkiksi muuan iäkäs mies otti kirjan Jumalan harppu. Kun veli Lindal meni kuukausien kuluttua tapaamaan häntä uudelleen, hän tapasi miehen tyttären, joka kertoi, että hänen isänsä oli pitänyt kirjasta ja tutkinut sen perin pohjin ennen kuolemaansa. Isä oli jopa pyytänyt, että kirja pantaisiin pakanallisen tavan mukaan arkkuun hänen kanssaan, ja niin oli tehty.

Veli Lindalin pitkä yksinolo Islannissa päättyi 25. maaliskuuta 1947, kun maahan saapui lähetystyöntekijöitä Vartiotornin raamattukoulusta Gileadista. Veli Lindal palveli Islannissa vuoteen 1953, jolloin hän palasi Kanadaan. Kuusitoista vuotta myöhemmin Páll Heine Pedersen, joka palveli Islannissa tuolloin erikoistienraivaajana, päätti käydä Winnipegissä Kanadassa tapaamassa veli Lindalia, jotta hän saisi tältä ensi käden tietoa Islannin työstä, sillä veli Lindalin kanssa toimineet lähetystyöntekijät olivat  lähteneet maasta. Ollessaan lomalla Yhdysvalloissa veli Pedersen matkusti Winnipegiin linja-autolla. Perille tultuaan hän sai kuulla, että juuri tuona samana aamuna veli Lindal oli päättänyt maallisen vaelluksensa. Hän oli palvellut Jehovaa uskollisesti kuolemaansa saakka.

Lisää työntekijöitä elonkorjuuseen

Kun ensimmäiset kaksi Gileadista valmistunutta tanskalaissyntyistä lähetystyöntekijää saapuivat Islantiin vuonna 1947, maassa alkoi uusi hyvän uutisen saarnaamisen aikakausi. Toinen tulokas oli Leo Larsen. Joulukuussa 1948 tuli kaksi lähetystyöntekijää lisää: Ingvard Jensen Tanskasta ja Oliver Macdonald Englannista. Nämä uudet elonkorjaajat jatkoivat veli Lindalin työtä ja levittivät suuret määrät kirjallisuutta. Talvisin he työskentelivät yleensä Reykjavíkissa ja sen ympäristössä, ja lyhyen kesän ajaksi he  käänsivät huomionsa rannikon maaseutualueille. Ingvard Jensen muistaa erään saarnamatkan erityisen hyvin. Hän kirjoitti: ”Ensimmäisenä Islannin-kesänäni lähdin erään toisen lähetystyöntekijän kanssa kohti maaseutua. Tavallisesti menimme alueille linja-autolla tai veneellä, ja meillä oli mukana polkupyörät, teltat ja makuupussit sekä kirjallisuutta ja ruokaa. Eräänä iltana lähdimme veneellä länsirannikolle Stykkishólmurin kaupunkiin. Olimme perillä seuraavana iltapäivänä. Aikomuksenamme oli käydä kaikissa kaupungin taloissa ja pyöräillä sitten suunnilleen sadan kilometrin päässä sijaitsevaan Borgarnesin kaupunkiin. Sen ja Reykjavíkin väliä kulki päivittäin lautta. Matka alkoi hyvin. Oli kesäkuun puoliväli. Aurinko paistoi. Kävimme  ensimmäisenä päivänä osan kaupungista läpi, ja illan tullen ryömimme makuupusseihimme. Yöllä meitä alkoi kuitenkin palella. Seuraavana aamuna saimme selville syyn: yöllä oli satanut kymmenen senttimetriä lunta! Matkan keskeyttäminen oli mahdotonta, sillä veneitä ei kulkisi viikkoon. Meidän oli siis pidettävä kiinni alkuperäisestä suunnitelmastamme – käytävä kaupunki läpi, pyöräiltävä vuoristotietä seuraavaan kaupunkiin ja saarnattava matkan varrella olevilla maatiloilla.”

He pääsivät Borgarnesiin neljä päivää myöhemmin pyöräiltyään läpi loskan, sateen ja tuulen, joka puhalsi välillä 30 metriä sekunnissa. Ankaran sään kestämistä helpotti kuitenkin maanviljelijöiden osoittama poikkeuksellinen vieraanvaraisuus. Veljille tarjottiin aina jotakin haukattavaa ja kupponen kahvia. Veli Jensen muistelee, että he söivät 8–10 ateriaa päivässä! Hän sanoi: ”Jotenkin tuntui siltä, että ihmiset olisivat loukkaantuneet, jollemme olisi ottaneet vastaan heidän huomaavaista tarjoustaan, ja näin meille avautui tilaisuus antaa heille perusteellinen todistus Jehovan perustetusta valtakunnasta.”

Niinä ensimmäisinä kolmena vuotena, joina lähetystyöntekijät toimivat Islannissa, levitettiin yli 16000 julkaisua. Uusintakäyntien ja tutkistelujen määrä ei kuitenkaan kasvanut samassa suhteessa, sillä vaikka ihmiset ottivat auliisti kirjallisuutta, he eivät omaksuneet totuuden sanomaa. Esimerkiksi veli Larsen ja hänen vaimonsa Missie, joka oli tullut Tanskasta vuonna 1950 ja avioitunut Leon kanssa, menivät itärannikolle. He työskentelivät siellä Höfnin, Eskifjörðurin, Neskaupstaðurin ja Seyðisfjörðurin kaupungeissa ja levittivät tuon vaativan matkan aikana 300 kirjaa ja suunnilleen saman verran kirjasia. Kaikissa kirjoissa oli mukana kirjanmerkki, johon oli painettu  lyhyt raamatullinen sanoma ja Reykjavíkissa asuvien lähetystyöntekijöiden osoite. Jokaista, joka otti kirjallisuutta, kehotettiin kirjoittamaan ja pyytämään lisää tietoa totuudesta. Ainoatakaan kirjettä ei tullut.

Vuonna 1952 tultiin siihen tulokseen, että pohjoisrannikon alue vaati enemmän huomiota. Niinpä tuon vuoden kesäkuussa Oliver Macdonald ja hänen vaimonsa Sally, joka oli vuonna 1949 tullut Englannista ja mennyt naimisiin Oliverin kanssa, määrättiin erikoistienraivaajiksi Akureyriin. Kaupungissa toimi Plymouthin veljet -nimiseen kirkkokuntaan kuuluva ryhmä, jota johti Englannin konsuli. Ryhmä vastusti Macdonaldeja ankarasti. Johtajalla oli useita kannattajia, ja ihmiset kuuntelivat häntä, kun hän hyökkäsi todistajia vastaan luennoilla ja lehtikirjoituksissa.  Vaikka tienraivaajat eivät olleet tottuneet Reykjavíkissa moiseen vastustukseen, he kohtasivat hyökkäyksen pelottomina ja jatkoivat työtään entiseen tapaan ja käyttivät hyväkseen jokaisen tilaisuuden vastata vääriin syytöksiin. Jotkin sanomalehdet julkaisivat heidän vastauksiaan.

Kaupungissa työskentelyn lisäksi tienraivaajat tekivät matkoja syrjäseuduille, missä he levittivät kirjallisuutta ja saivat osakseen tyypillistä vieraanvaraisuutta. He eivät silti löytäneet paljoakaan aitoa kiinnostusta Valtakunnan sanomaa kohtaan. Macdonaldit muuttivat takaisin Reykjavíkiin heinäkuussa 1953, mutta ennen Akureyrista lähtöään he olivat istuttaneet totuuden siemeniä, jotka alkaisivat myöhemmin itää.

Perustus lasketaan

Kun istuttamista ja kastelemista oli jatkettu 27 vuotta, Islannin veljet alkoivat viimein nähdä työnsä tuloksia. Alkuvuodesta 1956 seitsemän uutta asennoitui Valtakunnan puolelle ja vihkiytyi Jehovalle. Siihen mennessä useimpien niiden into, jotka olivat ilmaisseet kiinnostusta totuuteen, oli heikentynyt. Poikkeuksena oli Iris Åberg, englantilainen sisar, joka aikanaan muutti pois Islannista. Nyt kastettiin seitsemän uutta ja laskettiin luja perustus kasvulle. Kuitenkin vuoteen 1957 tultaessa kaikki ne lähetystyöntekijät ja tienraivaajat, jotka olivat työskennelleet kovasti totuuden vakiinnuttamiseksi Islannissa, olivat lähteneet pois, enimmäkseen terveyssyistä.

Niinpä vuonna 1957 pienen seurakunnan kanssa oli enää vain erikoistienraivaajasisar Edith Marx, joka oli tullut vuotta aiemmin Tanskasta. Ryhmä tarvitsi avukseen lisää elonkorjaajia, sillä kaikki, jotka olivat auttaneet uusia oppimaan totuuden ja lujittumaan siinä, olivat  yhtäkkiä poissa. Pian kuitenkin saapuisi erikoistienraivaajia Tanskasta, Ruotsista ja Saksasta. Lisäksi Islantiin muutti monia julistajia ja tienraivaajia saarnaamaan Valtakuntaa. Kasvu jatkui sen jälkeen hitaasti mutta varmasti.

Kasvu toi mukanaan innostavia kehitysvaiheita; muun muassa kierrosvalvoja alkoi vierailla säännöllisesti ja piirikonventteja alettiin pitää vuosittain. Tarvittiin lisää islanninkielistä kirjallisuutta. Ensimmäinen islanninkielinen Vartiotorni oli 1.1.1960 päivätty numero. Tämä antoi työlle voimakkaan sysäyksen. Veljet olivat tavattoman iloisia voidessaan tarjota islantilaisille heidän omalla kielellään julkaistua Vartiotornia. Myös veljien oma usko vahvistui suuresti, kun he saattoivat hyötyä erinomaisesta hengellisestä ruoasta joka kuukausi. Kun islanninkielisen Vartiotornin julkaisemisesta ilmoitettiin Reykjavíkissa pidetyssä kierroskonventissa, puhujan takana paljastettiin suuri kopio lehdestä. Miten veljet riemuitsivatkaan tästä uudesta Jehovan antamasta lahjasta!

Veli Pedersen muistaa, että kun hän saapui Islantiin lokakuussa 1959, kirjanen ”Tämä hyvä uutinen valtakunnasta” oli ainoa islanninkielinen julkaisu käytettäväksi kentällä, ja monet saaren asukkaat olivat jo saaneet sen. Julistajat tarjosivat englannin-, ruotsin-, saksan- tai tanskankielisiä Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä niille, jotka osasivat lukea jotakin näistä kielistä. Vartiotornin lukeminen omalla äidinkielellä oli kuitenkin paljon antoisampaa. Islanninkielisellä  Vartiotornilla oli perinpohjainen vaikutus saarnaamistyöhön. Tuona palvelusvuonna maan 41 julistajaa ja tienraivaajaa saivat 809 tilausta ja levittivät 26479 lehteä. Myös raamatuntutkistelujen määrä kasvoi.

Eräs virstanpylväs saavutettiin 1. tammikuuta 1962, kun Islantiin perustettiin haaratoimisto. Siihen saakka työtä oli valvonut Yhdysvaltojen ja sitä ennen Tanskan haaratoimisto. Sitten vuonna 1969 Jehovan todistajat tunnustettiin laillisesti ja oikeus- ja kirkollisasiain ministeriö rekisteröi järjestön. Islannin todistajilla oli nyt samat oikeudet kuin muillakin uskontokunnilla, ja heillä oli lupa vihkiä avioliittoon ja järjestää hautajaisia.

Papiston vastustus

Samassa kuussa, jossa haaratoimisto perustettiin, veljet kohtasivat vastustusta papiston taholta. Eräänä aamuna huomattavan sanomalehden otsikot julistivat, että kansankirkon piispa oli julkaissut kirjasen, jossa ihmisiä varoitettiin Jehovan todistajista ja neuvottiin olemaan kuuntelematta heitä. Kirjasen nimi oli Vottar Jehóva – aðvörun (Jehovan todistajat – varoitus). Muutkin lehdet kirjoittivat Jehovan todistajista. Johtava iltapäivälehti Vísir julkaisi erään haaratoimistossa palvelevan veljen haastattelun. Artikkelissa selitettiin näkemyksiämme, ja kohtapuoliin lehti jos toinenkin julkaisi todistajia koskevia artikkeleita. Tällä tavoin annettiin valtava todistus ja työtämme tehtiin laajalti tunnetuksi. Jotkut lukijat kirjoittivat todistajia puoltavia kirjeitä, joita julkaistiin sanomalehdissä. Piispa iski takaisin julkaisemalla todistajille ”vastauksen”. Kaikkein suurin sanomalehti Morgunblaðið julkaisi kuitenkin koko sivun kirjoituksen, jossa Jehovan todistajat kertoivat perusteellisesti työstään ja näkemyksistään.

 Jehovan todistajista varoittavaa kirjasta levitettiin kaikkialla maassa. Tämän johdosta todistajat saivat paljon julkisuutta, mikä vaikutti työhömme vielä vuosia jälkeenpäinkin. Saamamme julkisuuden vuoksi eräs sanomalehti raportoi: ”Piispasta on tullut Jehovan todistajien mainospäällikkö.” Jehovan kansa tuli tunnetuksi syrjäisilläkin seuduilla, missä todistajat eivät vielä saarnanneet. Jotkut ihmiset noudattivat piispan neuvoa, mutta yleinen reaktio oli uteliaisuus. Maan pohjoisosassa Akureyrissa todistajiin suhtauduttiin kuitenkin vihamielisesti. Toisinaan nuoret heittelivät kivillä Heinrich ja Katherine Karcheria, jotka palvelivat siellä tienraivaajina. Vuosia myöhemmin jotkut muut akureyrilaiset uskonnolliset vastustajat levittivät jälleen piispan julkaisemaa kirjasta otatettuaan siitä uusintapainoksen. Helluntailaiset tekivät saman Reykjavíkissa ajatellen, että he voisivat pysäyttää saarnaamisemme tai vaikeuttaa sitä.

Konventtien järjestämiseen liittyviä haasteita

Konventit ovat aina olleet Islannissa asuville Jumalan kansan jäsenille riemukkaita kohokohtia. Veljet eivät epäröineet järjestää konventteja silloinkaan, kun julistajia oli vähän. Ensimmäinen konventti pidettiin heinäkuussa 1951, kun kaksi veljeä, Percy Chapman Kanadasta ja Klaus Jensen Brooklynista, kävivät Islannissa matkalla konventteihin, joita pidettiin Euroopassa tuona kesänä. Vaikka Islannissa oli noihin aikoihin vain kourallinen julistajia, konventissa oli enimmillään läsnä 55. Seuraava konventti pidettiin seitsemän vuotta myöhemmin kesäkuussa 1958, kun vyöhykevalvoja Filip Hoffmann oli Islannin-vierailulla. Esitelmässä oli läsnä 38. Siitä lähtien konventteja on pidetty joka vuosi.

 Friðrik Gíslason oli yksi niistä muutamista veljistä, joilla 1950-luvulla oli konventissa ohjelmaa. Hän kertoo: ”Ensimmäisissä konventeissa huolehdin ruokapalveluosastosta. Tein suurimman osan töistä itse, eikä ollut lainkaan tavatonta, että minulla oli lisäksi kolme neljä ohjelmanosaa joka päivä. Käytin keittiössä esiliinaa, ja kun kiiruhdin saliin pitämään puhetta, heitin vain pikkutakin ylleni – tosin veljet joutuivat välillä muistuttamaan minulle, että riisuisin esiliinan ennen lavalle menoa. Tätä nykyä konventeissa on läsnä 400–500 henkeä ja meillä on monia hienoja vanhimpia, jotka ovat päteviä huolehtimaan ohjelmanosista.”

Piirikonventtien innostava ja opettava huippukohta ovat raamatulliset näytelmät. Islannissa näytelmät jouduttiin kuitenkin julistajien vähyyden vuoksi vain kuuntelemaan nauhalta. Tanskan haaratoimisto elävöitti näytelmiä  toimittamalla diakuvia, jotka voitiin synkronoida ääninauhaan. Näytelmät vaativat silti melkoisesti valmisteluja. Ne oli ensin käännettävä islanniksi ja sitten nauhoitettava. Äänityksissä käytettiin sellaisia veljiä ja sisaria, jotka puhuivat islantia äidinkielenään. Musiikki ja äänitehosteet otettiin englanninkielisistä nauhoista. Joidenkuiden oli esitettävä monia rooleja ja muutettava ääntään sen mukaan, ketä he kulloinkin esittivät. Myöhemmin joitakin näytelmiä esitettiin pukunäytelminä.

Ensimmäinen näistä näytelmistä oli kuningatar Esteristä kertova näytelmä vuoden 1970 piirikonventissa. Veljet työskentelivät sen parissa uutterasti ja harjoittelivat sitä innokkaasti. Oli uusi kokemus sonnustautua asuihin, jollaisia käytettiin Raamatun aikoina, ja veljille vielä liimattiin kasvoihin parta. Konventtinäytelmästä ei hiiskuttu etukäteen sanaakaan, joten se oli mieluisa yllätys. Pienissä konventeissa, joissa lähes kaikki tuntevat toisensa ja yleisö istuu aivan lavan lähellä, jotkut yrittävät arvailla, kuka mitäkin osaa esittää. Erään näytelmän jälkeen muuan sisar sanoi: ”Voitteko kuvitella, että tunnistin vain yhden veljen, sen, joka esitti kuningas Nebukadnessaria!” Hän sanoi veljen nimen ja yllättyi kuullessaan, että arvaus osui harhaan. Veljet totisesti arvostavat sitä kovaa työtä, jota monet tekevät ohjelmien hyväksi pienissä konventeissa. Kaikki hyötyvät siitä erinomaisesta opetuksesta, jota he saavat omakielisten näytelmien välityksellä.

Kansainväliset konventit tuovat iloa

Vuosien kuluessa islantilaisveljet ovat saaneet iloita myös ulkomaisista konventeista. Viidellä islantilaistodistajalla oli tilaisuus olla läsnä vuoden 1958 Jumalan tahdon kansainvälisessä konventissa New Yorkissa. Monet olivat  Yksimielisten palvojien konventeissa Euroopassa vuonna 1961 ja ”Iankaikkisen hyvän uutisen” konventeissa vuonna 1963. Toiset iloitsivat monista eri maista tulleiden veljien seurasta vuoden 1973 ”Jumalan voiton” kansainvälisissä konventeissa. Kansainvälisessä ”Rauha maassa” -konventissa Kööpenhaminassa 5.–10. elokuuta 1969 oli läsnä toistasataa islantilaisjulistajaa. Tämä joukko oli suurin, mitä Islannista oli ollut kansainvälisessä konventissa ulkomailla. Tuona kesänä 80 prosenttia Islannin julistajista matkusti konventtiin oman maansa ulkopuolelle.

Koska näin moni islantilainen oli lähdössä tuohon vuoden 1969 konventtiin, Tanskan haaratoimisto järjesti niin, että islantilaisveljet saisivat istua konventissa yhdessä. Aamuisin ennen ohjelman alkua he kokoontuivat omaan katsomonosaansa ja kertasivat ohjelmaa omalla kielellään.

Konventissa oli mukana myös nuori mies nimeltä Bjarni Jónsson. Veljet olivat vuokranneet Reykjavíkista talon lähetyskodiksi ja haaratoimistoksi eräältä lakimieheltä, jonka poika Bjarni oli. Bjarni ei tiennyt totuudesta paljoakaan, eikä hän ollut matkustanut veljien mukana Kööpenhaminaan konventin takia. Miksi hän sitten oli siellä?

Silloisella haaratoimistonpalvelijalla Kjell Geelnardilla oli jotain keskusteltavaa Bjarnin isän kanssa. Kjell kertoi hänelle, että Kööpenhaminassa pidettäisiin kansainvälinen konventti ja että ryhmä veljiä menisi sinne. Kun Bjarnin isä kuuli tämän, hän kysyi, voisiko hänen vanhin poikansa matkustaa yhdessä tuon ryhmän kanssa. Isä kertoi, että poika oli juuri päättänyt koulun, ja hän haluaisi tarjota tälle ulkomaanmatkan, joka voisi aivan mainiosti olla matka Kööpenhaminaan. Kjellistä ajatus oli hyvä, ja hän sanoi isälle, että jos Bjarni haluaisi tulla konventtiin katsomaan, millaista siellä oli, hänelle voitaisiin järjestää Kööpenhaminasta  majoitus. Isä ilahtui tästä ja kysyi pojaltaan, tahtoisiko tämä matkustaa Jehovan todistajien kanssa, jotka olivat menossa konventtiin. Poika suostui ilomielin.

Veljet löysivät Bjarnille Kööpenhaminasta majapaikan majoitusosaston välityksellä. Hän asuisi erään todistajaperheen luona. Muuan amerikkalainen konventtivieras, jonka oli ollut määrä jakaa huone erään Islannista tulevan Jakob-nimisen veljen kanssa, oli perunut varauksensa, joten Bjarni pääsisi hänen tilalleen. Mutta jostain syystä myös Jakob jätti tulematta. Bjarni oli siis ainoa, joka tuli majapaikkaan. Koska majoitusosasto ei ollut ilmoittanut isäntäperheelle, että Bjarni tulisi amerikkalaisveljen tilalle, perhe oletti, että vieras oli Jakob.

Kun eri paikoissa asuvat veljet tapaavat, he yleensä kertovat kokemuksia. Niin nytkin. Tanskalaisveljet olivat yllättyneitä siitä, että ”Jakobilla” oli niin vähän kerrottavaa. Bjarnia taas hieman hämmensi se, että hänen isäntäperheensä kutsui häntä koko ajan Jakobiksi. Koska nimi Jakob on raamatullinen, hän arveli, että Jehovan  todistajilla saattoi olla keskustellessaan tapana puhutella toisiaan raamatullisilla nimillä. Väärinkäsitys selvisi, kun muuan tanskalaisveli tapasi Bjarnin isäntäperheen luona toisen tanskalaisveljen, joka palveli tienraivaajana Islannissa. Tanskassa asuva veli kysyi tienraivaajalta, oliko ”Jakob” uusi totuudessa, koska hän tiesi niin vähän Islannin työstä. Tienraivaaja selitti, että ”Jakob” oli todellisuudessa Bjarni, islantilainen opiskelija, joka oli matkustanut veljien kanssa Kööpenhaminaan. Bjarnin isäntäperhe osoitti hänelle lämmintä vieraanvaraisuutta ja pyysi häntä viipymään toisenkin viikon, kun hän katselisi Tanskan nähtävyyksiä. Heidän ystävällisyytensä kosketti Bjarnin sydäntä.

Hän oli myös läsnä konventissa, ja vaikkei hän saanutkaan ohjelmasta täyttä hyötyä, koska ei tiennyt totuudesta juuri mitään, niin se, mitä hän näki ja kuuli, vaikutti häneen syvästi. Heti hänen palattuaan Islantiin hän ja hänen perheensä alkoivat tutkia Raamattua. Bjarni edistyi totuudessa hyvin, ja hän kävi kasteella vuonna 1971. Hän  on palvellut Islannin haaratoimistokomiteassa vuodesta 1979.

Svanberg Jakobsson on ollut Islannin haaratoimistossa kääntäjänä vuosia, ja tätä nykyä hän toimii käännöstoimiston valvojana. Hän oli nuori julistaja ollessaan läsnä ”Jumalan voiton” kansainvälisessä konventissa Lontoossa vuonna 1973. Hän kertoo: ”Muistan, miten jännittävältä tuntui katsella, kun tuhansia veljiä ja sisaria virtasi stadionille. Minusta oli kiehtovaa nähdä kaikki afrikkalaisveljet ja -sisaret perinteisissä, värikkäissä asuissaan. Oli unohtumaton kokemus saada olla kymmenientuhansien veljien kanssa, kuunnella ohjelmaa heidän kanssaan, laulaa ja yhtyä rukoukseen heidän kanssaan, syödä heidän kanssaan ja vain olla siellä heidän keskellään.”

Sólborg Sveinsdóttir, joka kävi kasteella vuonna 1958, teki vuonna 1961 kuuden päivän laivamatkan Tanskaan neljän lapsensa kanssa ollakseen läsnä Kööpenhaminan konventissa. Sólborg kuului Keflavíkin todistajien pieneen ryhmään. Hän kertoo, miltä tuntui olla läsnä suuressa kansainvälisessä konventissa: ”Oli henkeäsalpaavaa kuulla yli 30000 veljen laulavan yhdessä valtakunnanlauluja viidellä kielellä – se oli liikuttava kokemus. Kaikki sujui niin järjestyksellisesti.”

Kansainvälisiin konventteihin matkustaminen oli kallista. Veljistä kuitenkin tuntui, että he saivat vastineeksi paljon enemmän kuin mitä olivat uhranneet. Oli siunaus saada osallistua suurenmoisiin Jehovan järjestämiin hengellisiin juhliin ja olla yhdessä tuhansien uskonveljien kanssa.

Hengellinen ”tarjoilija” käy vierailulla

Monet ovat muuttaneet Islantiin palvellakseen siellä, missä tarvitaan apua. Muutto on merkinnyt heille kaikille  pitkää ja vaivalloista kamppailua monimutkaisen islannin kielen oppimiseksi. Joskus kielelliset väärinymmärrykset voivat kuitenkin lopulta osoittautua siunaukseksi. Esimerkiksi veli Heinrich Karcher oli eräänä päivänä talosta-taloon-työssä, ja hän esitteli itsensä ovilla sananpalvelijaksi. Eräässä talossa ovelle tuli nuori nainen, joka kutsui Heinrichin viipymättä sisään hänen esittäydyttyään. Nainen oli erehtynyt henkilöstä, sillä Heinrich oli esittäytyessään käyttänyt sanaa, joka islannin kielessä voi tarkoittaa myös ’tarjoilijaa’. Nainen luuli Heinrichia miehensä työtoveriksi; mies työskenteli tarjoilijana paikallisessa hotellissa. Mies tulisi pian kotiin, joten vaimo päätti kutsua tuon oletetun työtoverin sisään odottamaan. He saivat tietenkin makeat naurut, kun väärinymmärrys selvisi.

Lopulta mies saapui, ja hengellinen ”tarjoilijamme” kestitsikin tuota nuorta pariskuntaa erinomaisella hengellisellä aterialla, josta he pitivät kovasti. He jopa pyysivät Heinrichia tulemaan uudelleen vaimonsa kanssa. Pian alkoi säännöllinen raamatuntutkistelu, ja tämä kiinnostunut pariskunta alkoi todistaa toisille. Nuori mies puhui totuudesta jopa työpaikalla kaikille, jotka halusivat kuunnella. Aikanaan pariskunta meni kasteelle. He olivat iloisia siitä, että tämä hengellinen ”tarjoilija” oli tullut heidän luokseen eikä ollut pidättynyt antamasta todistusta vieraalla kielellä.

Vuosien mittaan islantia opettelevien veljien kielikömmähdykset ovat aiheuttaneet lukuisia hauskoja tilanteita. Esimerkiksi pian Islantiin tulonsa jälkeen Sally Macdonald valmisti kenttäpalvelukseen seuraavanlaisen johdannon: ”Käyn tapaamassa tämän alueen ihmisiä ja kertomassa heille kiinnostavia asioita Raamatusta.” Hän kuitenkin sekoitti keskenään kaksi sanaa, joten todellisuudessa hän sanoi hymyillen: ”Käyn vainoamassa tämän alueen ihmisiä.”

 Talosta taloon luterilaisen papin kanssa

Tanskasta kotoisin olevat Holger ja Tove Frederiksen palvelivat Islannissa monia vuosia uskollisesti erikoistienraivaajina ja jonkin aikaa myös matkatyössä. Vaikka Toven oli hankala oppia islannin kieli, hänen intonsa auttoi häntä tuomaan monia totuuteen.

Kierrostyössä ollessaan Holger oli kerran erään nuoren julistajan kanssa todistamassa talosta taloon pienessä kylässä. Heidän yllätyksekseen sikäläinen luterilainen pappi lyöttäytyi heidän seuraansa. Miksi ihmeessä?

He olivat vähän aiemmin tulleet papin kotiin. Mies vaikutti ensin ystävälliseltä ja kutsui heidät toimistoonsa. Sitten hän silmäili julistajien tarjoamia kirjoja ja sanoi: ”Näissä on vääriä opetuksia!” Sen jälkeen hän ponkaisi yhtäkkiä pystyyn, nosti molemmat kätensä ja langetti heidän ylleen Jumalan kirouksen. ”Kiellän teitä saarnaamasta minun seurakunnassani!” hän huusi. Holger sanoi papille, ettei tällä ollut mitään oikeutta estää heitä saarnaamasta ja että he jatkaisivat työtään edelleen. ”Jos jatkatte saarnaamista minun seurakunnassani”, pappi sanoi, ”minä lähden teidän mukaanne.” Holger ei estellyt.

Pappi kävi heidän kanssaan parissa talossa lähellä kotiaan, minkä jälkeen he tapasivat Toven ja erään toisen sisaren, jotka yllättyivät nähdessään, kuka oli talosta-taloon-työssä. Pappi kutsui nyt heidät kaikki kotiinsa kahville. Heillä oli miellyttävä keskustelu. Holgerista tuntui, että papin yllättävän ja odottamattoman vieraanvaraisuuden tarkoituksena oli pohjimmiltaan estää heitä saarnaamasta kaikille alueen asukkaille. Niinpä he tulivat seuraavana päivänä takaisin ja kävivät läpi koko kylän. He levittivät paljon kirjallisuutta ja löysivät monia kuulevia korvia.

 Lumen saartamina

Maaseudulla saarnaaminen pimeinä talvikuukausina merkitsee usein ajamista läpi vuoristosolien, joissa tiet ovat jäisiä ja lumikinosten peittämiä. Joulukuussa 1974 Kjell ja Iiris Geelnard kävivät matkatyössä ollessaan Akureyrin kaupungissa pohjoisrannikolla. Vieraillessaan sikäläisessä seurakunnassa he tekivät matkan yli 80 kilometrin päässä sijaitsevaan Húsavíkin kaupunkiin. Holger ja Tove Frederiksen lähtivät heidän mukaansa. Nämä neljä työskentelivät Húsavíkissa ja sen ympäristössä muutaman päivän, ja vierailun lopuksi eräässä koulussa oli esitelmä ja diakuvaesitys. Kokouksen alkaessa alkoi puhaltaa hyinen myrskytuuli, ja maisema peittyi lumeen ja loskaan. Kokouksen päätyttyä kaikki tekivät parhaillaan kotiinlähtöä, kun koko kaupungista katkesivat lumimyrskyn takia sähköt. Veljet lähtivät koulusta pimeässä, mutta kaikki iloitsivat siitä, että diakuvaesitys oli ehditty nähdä kokonaan.

Geelnardien ja Frederiksenien olisi ajettava takaisin Akureyriin. He tiedustelivat teiden kuntoa paikalliselta poliisilta ja muutamilta linja- ja kuorma-autonkuljettajilta, ja nämä vakuuttelivat, ettei ainakaan siihen mennessä ollut ollut mitään suurempia ongelmia. He päättivät siksi lähteä mahdollisimman nopeasti, mutta tavaroiden pakkaaminen kynttilänvalossa oli hidasta. Kun he menivät ostamaan bensiiniä, huoltoaseman pitäjän oli pumpattava polttoaine käsivoimin. Lopulta, iltayhdeksän paikkeilla, he olivat valmiit lähtemään.

Kjell kuvailee matkaa: ”Aluksi kaikki sujui hyvin, mutta lumisade muuttui yhä sakeammaksi. Välillä oli niin vaikea nähdä tietä, että Holgerin oli noustava autosta ja opastettava meitä taskulampun avulla. Sitten juutuimme  lumikinoksiin. Onnistuimme muutaman kerran pääsemään irti työntämällä ja lapioimalla, mutta lopulta eteen tuli niin suuri lumivalli, että matkanteko loppui tyystin. Myöhemmin saimme tietää, että lumi oli peräisin vuorella sattuneesta lumivyörystä. Normaalioloissa matka Húsavíkista Akureyriin kestää pari tuntia, mutta tuossa vaiheessa olimme olleet liikkeellä jo kuusi tuntia emmekä olleet päässeet puoltaväliä pitemmälle.

Kello oli kolme aamulla, ja olimme märkiä, väsyneitä ja kylmissämme. Ilahduimme tavattomasti, kun näimme eräältä läheiseltä maatilalta pilkottavan valoa. Se antoi meille rohkeutta mennä kolkuttelemaan oven taakse. Kohtelias ja hienotunteinen Holger koputti ulko-oveen. Kun kukaan ei vastannut, hän avasi oven, meni yläkertaan ja koputti varovasti makuuhuoneen ovea. Yllättynyt  maanviljelijä ja hänen vaimonsa ottivat tungettelumme erittäin rauhallisesti. He selittivät menneensä vuoteeseen sähkökatkoksen aikana ja unohtaneensa sammuttaa valot.

Saimme nyt sydäntälämmittävällä tavalla kokea, millaista on islantilainen vieraanvaraisuus. Pariskunta siirsi nukkuvat lapsensa toiseen huoneeseen, jotta me neljä saisimme kaksi huonetta, joissa nukkua, ja pian keittiön pöydälle oli ilmestynyt kuumaa kahvia ja herkullista leipää. Seuraavana aamuna aamiaisen jälkeen maanviljelijä vaati meitä jäämään vielä lounaalle. Nautittuamme aterian yhdessä perheen kanssa jatkoimme matkaa Akureyriin, sillä siihen mennessä kaksi isoa lumiauraa oli avannut tien. Tuon maanviljelijäpariskunnan vieraanvaraisuus soi meille tilaisuuden kertoa heille Raamatun totuutta.”

Saarnaamista kalastustroolarilla

Joitakin vuosia sitten Kjell Geelnard tapasi kenttäpalveluksessa Friðrik-nimisen nuorenmiehen. Hän oli perheen vanhin poika. Hän oli hengellismielinen ja keskusteli hyvin mielellään Raamatusta. Hänellä oli monia kysymyksiä ja kiihkeä halu oppia tuntemaan Raamattua. Häntä oli kuitenkin vaikea tavata uudelleen, sillä hän oli konemestarina eräällä kalastustroolarilla. Hän oli enimmäkseen merellä ja viipyi kotona vain muutaman päivän silloin tällöin. Kjell otti kuitenkin selvää troolarin aikataulusta ja kysyi Friðrikin äidiltä, milloin pojan oli määrä tulla kotiin, ja näin hän saattoi tavata Friðrikin, joskus satamassa ja joskus tämän kotona. Tällä tavoin veljet auttoivat Friðrikiä edistymään hengellisesti.

Vuoden 1982 loppupuolella Friðrik kutsuttiin Reykjavíkissa pidettävään konventtiin. Hänen uskonsa Jehovaan oli alkanut kasvaa, ja hän rukoili, että pääsisi konventtiin  jollakin keinoin. Juuri noihin aikoihin muuan samaan miehistöön kuuluva mies, joka oli saanut lomaa kalastusmatkalta, päätti yhtäkkiä perua lomansa. Näin Friðrikille avautui tilaisuus saada vapaata töistä ja mennä konventtiin. Ohjelma vaikutti häneen syvästi, ja hän oli täysin vakuuttunut siitä, että halusi palvella Jehovaa.

Kun Friðrik palasi kotikaupunkiinsa, hän kertoi morsiamelleen päätöksestään ja siitä, miten se vaikuttaisi hänen elämäänsä. Friðrik sanoi morsiamelleen, että hän haluaisi heidän menevän naimisiin, mutta jollei tämä voisi kuvitella itseään Jehovan todistajan vaimoksi, heidän olisi parasta purkaa kihlauksensa. Seuraavana aamuna lähetyskodin oveen koputettiin. Oven takana seisoi Friðrik morsiamensa kanssa. Friðrik ilmoitti napakasti: ”Helga haluaa raamatuntutkistelun!” Lähetystyöntekijät järjestivät niin, että hänen kanssaan alettiin tutkia. Myöhemmin tuona päivänä myös yksi Friðrikin nuoremmista veljistä pyysi raamatuntutkistelua. Samalla viikolla Friðrik toi nuorimman sisarensa kokoukseen ja sanoi: ”Unnur haluaa raamatuntutkistelun!”

Friðrik tahtoi mennä Jehovalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi kasteelle. Sitä ennen hänen olisi kuitenkin hankittava lisää tietoa ja käytävä läpi kastekysymykset. Ongelmana oli se, että hän oli suurimman osan ajasta merellä. Jollei Kjell voisi tavata Friðrikiä tämän kotona, ehkäpä se onnistuisi hänen työpaikallaan. Niinpä Friðrik palkkasi Kjellin työskentelemään kanssaan troolarin konehuoneessa. Alkuvuodesta 1983 Kjell sitten astui troolari Svalbakuriin mukanaan Raamattu ja tutkisteluaineistoa.

Kjell muistelee: ”Työ ja kenttäpalvelus Svalbakurilla oli ikimuistoinen kokemus. Työpäivä alkoi puoli  seitsemältä aamulla ja päättyi puoli seitsemältä illalla. Keskipäivällä oli lounas ja aamu- ja iltapäivällä kahvitauot. Vapaa-ajat tutkimme Friðrikin kanssa, ja minulla oli monia tilaisuuksia todistaa muillekin miehistön jäsenille. Illat tutkittiin ja keskusteltiin hengellisistä asioista. Joskus menimme nukkumaan vasta puolenyön jälkeen. Lounaalla yritimme lähteä ruokailutilasta mahdollisimman nopeasti, jotta voisimme mennä Friðrikin hyttiin keskustelemaan päivän tekstistä.”

 Aluksella olevilta miehiltä ei tietenkään jäänyt huomaamatta, että miehistöön kuului nyt saarnamies. Muutamana ensimmäisenä päivänä miehet suhtautuivat Kjelliin varautuneesti, koska eivät tienneet, mikä hän oli miehiään. Jotkut miehistön jäsenet kuitenkin kuuntelivat mielellään, mitä Kjellillä oli sanottavana. Eräs heistä osoitti melkoisesti kiinnostusta, ja kun hän kuuli keskusteluista, joita lounastauolla käytiin päivän tekstistä, hän halusi päästä mukaan. Eräänä päivänä, kun jutustelu ruokapöydän ääressä venyi, hän tuli kärsimättömäksi ja sanoi Kjellille ja Friðrikille kaikkien kuullen: ”Eiköhän olisi jo aika mennä yläkertaan lukemaan päivän teksti?”

Eräänä iltana Kjell ja Friðrik kutsuivat miehistön Friðrikin hyttiin tarkastelemaan Herätkää!-lehdestä aineistoa, joka käsitteli alkoholismia. Kutsun otti vastaan seitsemän miestä. Tästä ikimuistoisesta ”kokouksesta” kantautui tieto myös muihin troolareihin.

”Kun olin saarnannut ja työskennellyt Svalbakurilla parisen viikkoa, tulimme taas satamaan”, Kjell kertoo. ”Siihen mennessä olin käynyt Friðrikin kanssa läpi kastekysymykset ja tutkinut hänen kanssaan monia muita raamatullisia aiheita sekä todistanut toisille miehistön jäsenille ja levittänyt heille lehtiä ja muuta kirjallisuutta.” Friðrik kävi kasteella keväällä 1983. Myös Friðrikin morsian Helga samoin kuin Friðrikin äiti ja sisar omaksuivat totuuden.

Puhelintutkisteluja

Hyvän uutisen saarnaaminen tämän suuren saaren syrjäseutujen asukkaille on aina ollut haaste. Siksi puhelin on ollut tehokas keino löytää kiinnostuneita ja pitää heihin yhteyttä.

Monet ovat hyötyneet siitä, että hyvää uutista on  kerrottu tällä tavoin. Joitakin vuosia sitten nainen nimeltä Oddný Helgadóttir kävi tapaamassa poikaansa ja miniäänsä, jotka tutkivat Jehovan todistajien kanssa. Kun nämä kertoivat hänelle oppimastaan, hänkin halusi tutkia Raamattua. Oddný asui kuitenkin syrjäisellä seudulla Islannin luoteisrannikolla yli 300 kilometrin päässä lähimmästä seurakunnasta. Kun sisar Guðrún Ólafsdóttir tarjoutui tutkimaan hänen kanssaan puhelimitse, hän suostui mielihyvin. Alkurukouksen jälkeen Oddný vastaili kirjassa esitettyihin kysymyksiin. Oddný valmistautui tutkisteluihin perusteellisesti. Hän kirjoitti lainaamattomat raamatunjakeet muistiin, niin että pystyi lukemaan ne saman tien, kun niihin viitattiin. Siten hänen ei tarvinnut käyttää aikaa raamatunkohtien etsimiseen tutkistelun aikana. Kerran he tutkivat Guðrúnin kotona, kun Oddný oli käymässä tuolla seudulla. Kumpikin tunsi olonsa hieman vaivaantuneeksi, sillä he tutkivat nyt ensimmäistä kertaa kasvotusten. Niinpä Guðrún ehdotti piloillaan, että hän menisi toiseen huoneeseen, missä oli toinen puhelin!

Kun Oddnýn totuuden ymmärrys kasvoi, hän alkoi todistaa miehelleen Jónille. Tämä ilmaisi kiinnostusta, mutta Oddný ei ollut varma, olisiko hänen soveliasta tutkia miehensä kanssa. Hän sai tietää, että hän voisi kyllä johtaa tutkistelua, mutta hänen olisi sopivaa pitää tutkistelun aikana päänpeitettä. Oddný todisti myös naapureille. Seuraavaksi hän kertoi haluavansa mennä kasteelle. Guðrún järjesti niin, että muuan vanhin tarkasteli puhelimitse Oddnýn kanssa kirjassa Järjestetyt suorittamaan palveluksemme olevat kysymykset, jotta nähtäisiin, olisiko hän kelvollinen kasteelle. Kaikki oli kunnossa yhtä seikkaa lukuun ottamatta: hän ei ollut vielä eronnut kirkosta.

 Noin viikon kuluttua Oddný soitti Guðrúnille ja kertoi jättäneensä kirkon. Hänen miehensä oli tehnyt samoin, mikä oli iso askel, sillä mies oli ollut paikallisen seurakuntaneuvoston puheenjohtaja. Oddný kastettiin myöhemmin kierroskonventissa. Konventti oli hänelle mukava kokemus, sillä aiemmin hän oli ollut vain kerran koolla pienen todistajien ryhmän kanssa. Häntä haastateltiin eräässä konventin ohjelmassa, ja häneltä kysyttiin, oliko vaikea asua niin eristyksissä muista ihmisistä. Hän vastasi, ettei tuntenut koskaan itseään yksinäiseksi, sillä hän tiesi, että Jehova on läsnä myös Islannin luoteisrannikolla. Sitten hän sanoi olevansa pahoillaan siitä, että hänen miehensä ei ollut päässyt konventtiin. Tämä oli kuitenkin vakuuttanut, että tulisi kyllä sitten, kun olisi valmis menemään kasteelle. Mies piti lupauksensa! Pian pariskunta  muutti syrjäseudulta pois, jotta he pääsisivät säännöllisesti kokouksiin.

Lähetyskoteja ja valtakunnansaleja tarvitaan

Kun Nathan H. Knorr Jehovan todistajien maailmankeskuksesta vieraili Islannissa vuonna 1968, hän halusi löytää sopivamman rakennuksen haaratoimistoa ja lähetystyöntekijöitä varten. Siihen asti veljet olivat vuokranneet monenlaisia asuntoja. Nyt he alkoivat etsiä tonttia, johon voisi rakentaa yhden rakennuksen, jossa olisi valtakunnansali, lähetyskoti ja haaratoimisto. Sillä välin vuokrattiin sopiva talo Hrefnugata 5:stä Reykjavíkista. Kuusi lähetystyöntekijää muuttivat taloon 1. lokakuuta 1968, ja se toimi Islannin työn keskuksena seuraavien viiden vuoden ajan. Myöhemmin veljet hankkivat tontin hyvältä paikalta Sogavegur 71:stä Reykjavíkista. Uuden haaratoimiston rakentaminen pääsi alkuun keväällä 1972. Rakentaminen osoittautui melkoiseksi haasteeksi sikäläisille veljille, sillä heitä ei ollut monta ja heillä oli vain vähän kokemusta rakentamisesta. Heidän joukossaan ei ollut yhtään rakennusurakoitsijaa eikä muuraria, joten työhön oli palkattava ulkopuolisia rakentajia. Nämä olivat erittäin yhteistyöhaluisia ja antoivat veljien työskennellä kanssaan. Veljet vuokrasivat osan viereisellä tontilla olevasta vanhasta talosta ja tekivät sinne ruokailupaikan. Sisaret laittoivat vuorotellen ruokaa kotonaan ja toivat sitä työntekijöille.

Rakentaminen koitui seudulla erinomaiseksi todistukseksi. Palkatuilla rakentajilla ja kaupungin viranomaisilla oli hyvä tilaisuus tutustua Jehovan todistajiin. Ohikulkijoita pysähtyi katselemaan töiden edistymistä. Kun oli aika aloittaa sisäseinien rappaus, avuksi tuli eräs muurariveli Tanskasta. Myös sisarilla oli työssä merkittävä osa.  Kun kaupungin tarkastajia tuli käymään rakennustyömaalla, he näkivät, että betonimyllyä käyttivät sisaret. Yksi tarkastajista totesi: ”Luulenpa, että meidän kirkkomme naiset voisivat ottaa tästä oppia. Kirkkojen rakentaminen onnistuisi varmasti paljon paremmin, jos tehtäisiin työtä eikä vain kuljettaisi ympäriinsä keräysastian kanssa kerjäämässä rahaa.” Rakennus vihittiin toukokuussa  1975. Milton G. Henschel oli tuolloin vierailulla Islannissa, ja hän piti vihkiäispuheen. Tämä rakennus palveli monia vuosia maan tärkeimpänä lähetyskotina ja Reykjavíkin seurakuntien valtakunnansalina. Nykyään se on haaratoimisto.

Vuonna 1987 Akureyriin valmistui uusi valtakunnansali ja lähetyskoti. Ne yli 60 veljeä ja sisarta, jotka saapuivat Suomesta ja Ruotsista auttamaan islantilaisveljiään rakennustyössä, olivat todiste Jehovan kansaan kuuluvien ykseydestä ja kansainvälisestä veljeydestä.

”Parasta puuta”

Vuosien varrella Islannissa on vieraillut Jehovan todistajien hallintoelimen edustajia, mikä on aina ollut sikäläisille veljille suuri rohkaisun lähde. Vuoden 1968 kohokohta oli edellä mainittu veli Knorrin vierailu. Hän piti veljille innostavan puheen, kertoi kokemuksia ja teki selkoa Valtakunnan saarnaamistyön edistymisestä Islannissa.

Veli Henschel kävi Islannissa ensi kertaa toukokuussa 1970. Häntä oli vastassa joukko unisia lähetystyöntekijöitä. Syynä heidän uneliaisuuteensa oli paitsi se, että veli Henschel saapui ani varhain aamulla, myös se, että kuuluisa tulivuori Hekla oli alkanut edellispäivänä purkautua ja he olivat katselleet sitä koko yön.

Veli Henschel kiinnitti erityishuomiota lähetystyöntekijöihin ja erikoistienraivaajiin. Hän kutsui heidät kaikki erikoiskokoukseen ja kertoi kokemuksia omasta tienraivauksestaan suuren lamakauden aikana. Hän kertoi, että tienraivaajat olivat tuolloin saaneet kirjallisuuden vastineeksi kanoja, munia, voita, vihanneksia, silmälasit ja jopa koiranpennun! Sillä tavoin työ oli jatkunut vaikeinakin aikoina,  eivätkä tienraivaajat olleet jääneet vaille elämän välttämättömyyksiä.

Islannissa käyvät ulkomaalaiset huomaavat pian, että ruoka on jokseenkin erilaista kuin mihin he ovat tottuneet. Eräs islantilainen erikoisuus on svið, halkaistu ja keitetty lampaanpää hampaineen päivineen. Voi vain kuvitella, miltä tuntuu, kun lautaselta tuijottaa vastaan yksinäinen lampaansilmä! Monilta vierailta kysyykin rohkeutta kohdata svið ”silmästä silmään”. Aina on tietenkin saatavilla tuoretta kalaa. Harðfiskur, kuivattu kalafilee, on niin ikään yksi islantilainen erikoisuus. Se syödään kypsentämättömänä ja mieluiten voin kanssa. Se on yleensä kovaa, ja sitä pitää pehmittää nuijimalla. Lähetystyöntekijät odottivatkin innokkaasti, miten veli Henschel reagoisi saadessaan tuota kalaa. Kun hän oli maistanut sitä, lähetystyöntekijät kysyivät, mitä hän piti siitä. Veli Henschel mietti hetken ja vastasi sitten diplomaattisesti: ”Luulenpa, että tämä on parasta puuta, mitä koskaan olen syönyt.”

Monien muidenkin hallintoelimen edustajien vierailut ovat olleet ikimuistoisia ja rohkaisevia. Ne ovat auttaneet islantilaisveljiä muistamaan, että vaikka heitä on vähän ja he asuvat melko syrjässä, he kuuluvat kansainväliseen veljesseuraan, jota yhdistävät kristillisen rakkauden siteet.

Yhteistyö lääkäreiden ja tiedotusvälineiden kanssa

Sairaalayhteyskomitea (SYK) aloitti Islannissa toimintansa vuonna 1992, ja siihen kuuluu neljä veljeä. Kaksi heistä sai valmennusta SYK-seminaarissa Englannissa ja toiset kaksi Tanskassa. Vasta perustetun sairaalayhteyskomitean organisoinnin jälkeen pidettiin kokous erään  suuren yliopistollisen sairaalan hoitohenkilöstön kanssa. Kokoukseen tuli 130 henkeä – lääkäreitä, hoitajia, lakimiehiä ja sairaalahallinnon edustajia. Tämä oli ensimmäinen kokous, jonka sairaalayhteyskomitea piti hoitoalan ammattilaisten kanssa, joten veljet olivat melkoisen jännittyneitä. Kokous oli kuitenkin menestys, ja jälkeenpäin veljet järjestivät tapaamisia lääkäreiden ja muiden ammattilaisten kanssa pienemmissä ryhmissä eri sairaaloissa. Veljet solmivat myös hyvät suhteet muutamiin johtaviin kirurgeihin ja nukutuslääkäreihin, minkä ansiosta on voitu estää tai ratkaista verettömään hoitoon liittyviä ongelmia.

Potilaan oikeuksia koskeva uusi laki astui voimaan vuonna 1997. Laki määrää, että potilaalle ei saa antaa mitään hoitoa ilman hänen suostumustaan, ja mikäli tajuttoman potilaan kanta on tiedossa, sitä täytyy kunnioittaa. Lisäksi laki vaatii, että 12 vuotta täyttäneiden lasten kanssa on aina neuvoteltava heidän hoitoonsa liittyvistä asioista. Sairaalayhteyskomitean puheenjohtaja Guðmundur H. Guðmundsson kertoo: ”Lääkärit ovat yleensä erittäin yhteistoiminnallisia, ja ongelmia on harvoin. Jopa isoja leikkauksia tehdään ilman verta.”

Kun 8.1.2000 päivätty veretöntä lääketieteellistä hoitoa käsittelevä Herätkää!-lehti julkaistiin, haaratoimisto kehotti veljiä ryhtymään erikoisponnisteluihin sen levittämiseksi mahdollisimman laajalti. Haaratoimisto esitti ehdotuksia siitä, miten tarjota lehteä ja miten vastata verta koskeviin kysymyksiin. Aluksi jotkut epäröivät esittää tuota lehteä, mutta pian he huomasivat, että aihe kiinnosti ihmisiä. Lehteä levitettiin yli 12000 kappaletta, eli joka 22. islantilainen sai oman kappaleensa. Muuan veli sanoi: ”Minulla oli vaikeuksia saada alue käydyksi läpi, sillä ihmisten kanssa heräsi niin paljon hyviä keskusteluja.” Eräs  sisar kertoi: ”Vain kaksi ihmistä kieltäytyi ottamasta tuota lehteä, kun tarjosin sitä!”

Muuan nainen, joka juonsi viikoittain erästä ohjelmaa valtakunnallisella radioasemalla, sai tämän veretöntä hoitoa käsittelevän lehden. Hän kertoi ohjelmassaan, miten oli lehden saanut, ja tarkasteli sitten lehden kirjoituksen pohjalta verensiirtojen historiaa. Lopuksi hän sanoi, että jokainen, joka haluaa lisätietoa verettömästä hoidosta, voi tilata aihetta käsittelevän julkaisun todistajilta.

Tämä Herätkää!-lehden levityskampanja avasi monien silmät näkemään verta koskevan kantamme järkevyyden. Lisäksi he saivat tietää, etteivät Jehovan todistajat halua kuolla, vaan he pyrkivät saamaan parasta mahdollista hoitoa. Niinpä jotkut, joilla aiemmin oli ollut väärä käsitys suhtautumisestamme vereen, muuttuivat myötämielisiksi Valtakunnan sanomaa kohtaan.

Kaksi salia neljässä päivässä

Palvelusvuonna 1995 islantilaisveljet kokivat jotakin merkittävää: kesäkuussa rakennettiin kaksi valtakunnansalia, toinen Keflavíkiin ja toinen Selfossiin. Ne olivat Islannin ensimmäiset pikarakennusmenetelmällä valmistuneet salit. Ne rakennettiin yhteensä vain neljässä päivässä. Hanke onnistui norjalaisveljien rakkaudellisen avun turvin. Norjan haaratoimisto lähetti suurimman osan rakennustarvikkeista, ja yli 120 norjalaisveljeä ja -sisarta tuli auttamaan rakentamisessa. Rakennustyömaalla kuultiin vähän väliä sanat: ”Tämä on kerta kaikkiaan ihmeellistä.” Islannin veljet olivat lukeneet ja kuulleet pikasaleista, mutta nyt he näkivät omin silmin, miten sellainen valmistui. Ja ihmeellistähän se olikin, sillä nyt Islannin valtakunnansalien määrä kaksinkertaistui muutamassa päivässä!

 Sen lisäksi, että islantilaisveljet saivat kaksi uutta valtakunnansalia, he rohkaistuivat niiden norjalaisveljien ja -sisarten seurasta, jotka olivat matkustaneet Islantiin omalla kustannuksellaan ja käyttivät lomaansa rakennustyöhön. Se oli jälleen todiste kansainvälisestä veljeydestä! Myös Islannin veljet olivat rakennushankkeissa mukana. Työhön osallistui yli 150 paikallista julistajaa eli suunnilleen puolet maan julistajamäärästä.

Nämä valtakunnansalihankkeet koituivat myös erinomaiseksi todistukseksi. Kaksi valtakunnallista televisioasemaa kertoi niistä uutisissaan ja näytti kuvia molemmilta työmailta. Myös monet radioasemat ja sanomalehdet kertoivat rakennushankkeista. Selfossin kirkon pappi ei pitänyt todistajien saamasta huomiosta. Hän julkaisi paikallisessa sanomalehdessä artikkelin, jossa hän varoitti ihmisiä vaarallisina ja väärinä pitämistään Jehovan todistajien opetuksista. Hän sanoi, että varsinkin heikkojen ja haavoittuvien pitäisi olla varuillaan. Hän esitti samat varoitukset radiohaastattelussa. Papin sanoilla ei kuitenkaan ollut hänen toivomaansa vaikutusta. Useimmat ihmiset olivat pikemminkin myönteisesti yllättyneitä valtakunnansalihankkeista, ja monet saarnaamistyössä tavatuista ihmisistä sanoivat, että papin suhtautuminen hämmästytti heitä.

Noin viikon kuluttua siitä, kun sanomalehti oli julkaissut papin varoituksen, lehdessä oli pilapiirros. Kuvan etualalla on kirkko ja taustalla valtakunnansali. Niiden välissä virtaa joki, ja hymyileviä, hyvin pukeutuneita veljiä kävelee siltaa pitkin valtakunnansalilta kohti kirkkoa kenttäpalveluslaukut käsissään. Kirkon pihassa on nainen, joka loikkaa paniikin vallassa pyörätuolistaan. Kaksi miestä,  joista toisella on jalassaan kipsi ja toinen on ilmeisesti sokea, juoksevat ja huutavat: ”Pakoon, pakoon, todistajat tulevat!” Kirkon portailla seisova pappi näyttää hämmästyneeltä. Pilakuva huvitti monia. Sanomalehden toimituskunta valitsi kuvan vuoden parhaaksi pilapiirrokseksi ja teki siitä suurennoksen, joka pantiin heidän toimistonsa seinälle. Se oli siellä monia vuosia.

Näyttely koituu erinomaiseksi todistukseksi

Palvelusvuonna 2001 pidettiin näyttely, joka kiinnitti huomion Jehovan todistajien puolueettomuuteen natsivainoissa ennen toista maailmansotaa ja sen aikana. Näyttely pidettiin kolmella paikkakunnalla, ja kävijöitä oli kaikkiaan 3896. Viimeisenä viikonloppuna Reykjavíkin näyttelyhallissa tungeksi yli 700 vierasta. Islanninkielistä videota Jehovan todistajat pysyvät lujina natsien  hyökätessä esitettiin koko näyttelyn ajan kaikilla kolmella paikkakunnalla. Useat vierailijoista katsoivat videon kokonaan.

Keskitysleireillä olleiden todistajien luja asenne teki vierailijoihin vaikutuksen, sillä moni ei ollut entuudestaan tiennyt tätä puolta todistajien historiasta. Muuan naisprofessori, joka kävi näyttelyssä useaan otteeseen, sanoi, että se oli vaikuttanut häneen syvästi ja muuttanut hänen suhtautumistaan Jehovan todistajiin. Häntä kosketti erityisesti keskitysleireillä olleiden todistajien luja usko. Toisin kuin muut vangit, he olisivat päässeet vapaiksi, jos olisivat kieltäneet uskonsa.

Näyttelystä kerrottiin myönteiseen sävyyn myös eräällä valtakunnallisella televisiokanavalla ja paikallisilla televisio- ja radiokanavilla. Kun näyttely avattiin, paikalle saapui muuan luterilainen pappi vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Myöhemmin eräs veli kutsui papin Beteliin, ja tämä otti kutsun vastaan. Muutaman päivän kuluttua vierailusta pappia lähestyi nainen, joka esitti hänelle kysymyksen jostakin raamatunkohdasta. Pappi kehotti naista ottamaan yhteyttä Jehovan todistajien haaratoimistoon, sillä hän oli varma, että he osaisivat vastata tämän kysymykseen. Myöhemmin pappi alkoi tutkia Raamattua erään veljen kanssa.

Edistysaskeleita käännöstyössä

Islannin harvojen julistajien on ollut monesti vaikea saada käännetyksi islannin kielelle kaikkea sitä hengellistä ravintoa, jonka ”uskollinen ja ymmärtäväinen orja” on valmistanut (Matt. 24:45). Varhaisina vuosina kääntämisestä huolehtivat pääasiassa Kanadassa asuvat islantilaistodistajat. Myöhemmin työ siirtyi Islantiin. Kun  ensimmäiset lähetystyöntekijät olivat saapuneet maahan vuonna 1947, he tutustuivat erääseen iäkkääseen runoilijaan, joka asui samassa talossa heidän kanssaan. Mies osasi englantia ja auttoi lähetystyöntekijöitä oppimaan islantia. Hän tarjoutui myös kääntämään jotakin heidän hyödykseen, joten veljet palkkasivat hänet kääntämään kirjan ”Olkoon Jumala totinen” ja kirjasen Kaikkien kansojen ilo. Valitettavasti hänen tyylinsä oli kuitenkin vanhahtavan runollinen, joten teksti vilisi vanhentuneita sanoja ja ilmaisuja. Vaikka muuan uusi lähetystyöntekijä ja veli Lindal tarkistivat kirjan tekstin ja kirjoittivat sen puhtaaksi, kirjasta ei koskaan tullut toivotunlaista erinomaista tutkimisvälinettä. Silti sitä levitettiin alusta saakka laajalti ja sitä painettiin kaikkiaan 14568 kappaletta. Kirjasta taas painettiin vuonna 1949 yli 20000 kappaletta. Myöhemmin veljet palkkasivat erään toisen kääntäjän, joka käänsi kirjan Mitä uskonto on tehnyt ihmiskunnalle?

Noina vuosina pieni veljien ryhmä käänsi lukuisia kirjasia. Yksi oli kirjanen ”Tämä hyvä uutinen valtakunnasta”, joka julkaistiin vuonna 1959. Sen avulla veljet aloittivat monia uusia raamatuntutkisteluja. Tässä vaiheessa saatiin myös lupa alkaa julkaista islanninkielistä Vartiotornia.

Seuraavina vuosina käännettiin ja julkaistiin monia erinomaisia kirjoja: ”Tämä merkitsee iankaikkista elämää” (1962); Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin (1966); Totuus joka johtaa ikuiseen elämään (1970); Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä (1984); ja Tieto joka johtaa ikuiseen elämään (1996). Vuonna 1982 alkoi ilmestyä islanninkielinen Herätkää!-lehti neljästi vuodessa.

 Veljillä ei moniin vuosiin ollut islanninkielistä laulukirjaa. Vuonna 1960 neljä laulua käännettiin islanniksi, ja niistä tehtiin monisteet konventtia varten. Sitten marraskuussa 1963 pidetyssä piirikonventissa veljien iloksi julkaistiin pieni, 30 laulua käsittävä islanninkielinen laulukirja.

Siihen saakka seurakuntalaiset olivat laulaneet kuka milläkin kielellä. Günther ja Rut Haubitz saapuivat Islantiin erikoistienraivaajiksi Saksasta vuonna 1958. Rut muistaa yhä, miten ulkomailta tulleet veljet käyttivät kukin omakielistä laulukirjaa, joko englannin-, norjan-, ruotsin-, saksan-, suomen- tai tanskankielistä. Islantilaiset lauloivat mukana jollakin näistä kielistä – mitä kukin parhaiten osasi. ”Se oli melkoisen sekalainen kuoro!” Rut sanoo. Vuosien mittaan islannin kielelle käännettiin muitakin valtakunnanlauluja, mutta vasta vuonna 1999 saatiin kirja, jossa oli kaikki 225 laulua islanniksi. Miten kiitollisia veljet ovatkaan tästä lahjasta, jonka avulla ylistää Jehovaa!

Piirikonventissa, joka pidettiin elokuussa 1999, Islannin veljet kokivat jotakin uutta. Kirja Kiinnitä huomiota Danielin profetiaan! julkaistiin samanaikaisesti englanninkielisen kirjan kanssa. Kun konventtipuhuja ilmoitti, että tämä uusi kirja oli julkaistu englanniksi, kaikki osoittivat suosiotaan. Mutta sitten veli ei sanonutkaan, että kirja ilmestyisi islanniksi joskus myöhemmin. Sen sijaan hän nosti esiin kirjan islanninkielisen laitoksen ja ilmoitti – kaikkien suureksi riemuksi – että kirja oli jo käännetty islanniksi! Sittemmin myös kirjan Jesajan profetia – valoa koko ihmiskunnalle molemmat osat julkaistiin islanniksi yhtaikaa englanninkielisten kanssa.

 Beteliä laajennetaan ja työ jatkaa kasvuaan

Haaratoimistotiloja remontoitiin vuonna 1998. Kadun toiselta puolelta ostettiin kaksi huoneistoa, jotta beteliläisille saataisiin lisää asuintilaa ja käännöstoimistoa voitaisiin laajentaa. Viime vuosina kääntäjät ovat hyötyneet myös maailmankeskuksesta New Yorkista tulleiden veljien vierailuista. Nämä ovat opastaneet kääntäjiä Jehovan todistajien kehittämien, erityisesti käännöstyöhön suunniteltujen tietokoneohjelmien käytössä.

Äskettäin maailmankeskuksesta tulleet edustajat pitivät haaratoimistossa englannin kielen ymmärtämistä syventävän kurssin. Sen ansiosta kääntäjät voivat ymmärtää englanninkielisen tekstin paremmin ennen kuin he aloittavat kääntämisen.

 Haaratoimisto kirjoittaa: ”Kun ajattelemme menneitä vuosia, olemme onnellisia siitä, että joillakuilla oli rohkeutta aloittaa kääntäminen islannin kielelle, vaikka olot olivat alkeelliset ja kielen tuntemus oli vähäistä. Käännösten laatu ei ollut varhaisina aikoina samaa tasoa kuin nykyään, mutta emme silti ’halveksi pienten asioiden päivää’ (Sak. 4:10). Iloitsemme nähdessämme, että Jehovan nimeä ja Valtakuntaa on tehty tunnetuksi myös Islannissa ja että monet ovat oppineet totuuden.”

Tätä nykyä haaratoimistossa on kahdeksan vakituista työntekijää. Muut matkustavat säännöllisesti kodin ja Betelin väliä ja työskentelevät Betelissä osa-aikaisesti. Reykjavíkin seurakunnat kokoontuvat nyt uudessa valtakunnansalissa,  eivät enää haaratoimiston yhteydessä olevassa salissa. Haaratoimistoon onkin jälleen suunnitteilla remontti, jotta sinne saataisiin asuntoja uusille työntekijöille.

Hyvän uutisen saarnaaminen Islannissa on kysynyt kestävyyttä, uhrautuvuutta ja rakkautta. Voidaan tosiaankin sanoa, että se kova työ, jota innokkaat Valtakunnan julistajat ovat tehneet Islannissa viimeksi kuluneet 76 vuotta, on ollut kaiken vaivan arvoista. Monilla uskollisilla veljillä ja sisarilla on ollut osansa elonkorjuutyössä. Useat heistä ovat muuttaneet Islantiin muualta ja palvelleet siellä joitakin vuosia, ja heidän työnsä muistetaan pitkään. Jotkut ovat jääneet Islantiin pysyvästi ja tehneet siitä kotinsa. Myös monien innokkaiden syntyperäisten islantilaisjulistajien kestävyys ansaitsee kiitoksen.

Valtakunnan julistajien määrä on Islannissa varsin pieni, mutta Jehovan todistajat tunnetaan maassa hyvin. Tätä nykyä maaseutualueilla ja pienissä seurakunnissa palvelee seitsemän lähetystyöntekijää. Viime palvelusvuonna Kristuksen kuoleman muistonvietossa oli läsnä 543 henkeä, ja maassa johdetaan likimain 180:tä raamatuntutkistelua.

Kenties islantilaisveljet saavat vielä jonakin päivänä olla todistamassa sellaista kasvua, jota kuvaillaan Jesajan 60:22:ssa: ”Pienestä tulee tuhat ja vähäisestä mahtava kansakunta. Minä, Jehova, joudutan sen aikanaan.” Sillä välin Islannin Jehovan todistajat ovat päättäneet suorittaa täydelleen Kuninkaan, Jeesuksen Kristuksen, heille uskoman tehtävän – saarnata Valtakunnan hyvää uutista. He luottavat siihen, että Jumala saa totuuden siemenet kasvamaan vastaanottavaisissa ja arvostavissa sydämissä! (Matt. 24:14; 1. Kor. 3:6, 7; 2. Tim. 4:5.)

[Tekstiruutu s. 205]

Etunimestä tulee sukunimi

Islantilaisen perinteen mukaisesti paikallisilla asukkailla ei ole varsinaisia sukunimiä. Ihmiset puhuttelevat toisiaan vain etunimellä. Lapsen sukunimi muodostuu siten, että isän etunimeen liitetään pääte -son, jos lapsi on poika, ja -dóttir, jos lapsi on tyttö. Esimerkiksi Haraldur-nimisen miehen pojan ja tyttären sukunimet ovat Haraldsson ja Haraldsdóttir. Nainen säilyttää avioituessaan alkuperäisen nimensä. Koska niin monilla on sama nimi, puhelinluetteloissa on mainittu nimen, osoitteen ja puhelinnumeron lisäksi myös ammatti. Islantilaiset pystyvät sukuluetteloiden avulla seuraamaan sukunsa historiaa yli tuhat vuotta taaksepäin.

 [Tekstiruutu s. 208]

Islanti lyhyesti

Maa: Tämä saarivaltio sijaitsee aivan pohjoisen napapiirin alapuolella Pohjois-Atlantin, Grönlanninmeren ja Norjanmeren syleilyssä. Tulivuoria, kuumia lähteitä ja höyryäviä geysirejä on runsaasti. Kymmenesosan maa-alasta peittävät jäätiköt.

Väestö: Islantilaiset polveutuvat viikingeistä, jotka ovat tulleet maahan etupäässä Norjasta, ja he ovat yleisesti uutteraa, neuvokasta ja suvaitsevaa väkeä. Useimmat asuvat rannikon tuntumassa.

Kieli: Virallinen kieli on islanti, mutta monet puhuvat lisäksi kahta tai useampaa muuta kieltä. Yleisesti osattuja kieliä ovat esimerkiksi englanti, saksa ja jotkin skandinaaviset kielet.

Elinkeino: Kalastusteollisuus on Islannin talouden perusta. Troolarit tuovat maihin villakuoreita, turskia, koljia ja sillejä, joista suurin osa jalostetaan vientiin.

Ravinto: Kalaa ja lammasta syödään paljon. Islantilainen erikoisuus on keitetty lampaanpää.

Ilmasto: Ilmasto on Golfvirran ansiosta lauhkea. Talvet ovat leutoja mutta tuulisia ja kesät viileitä.

[Tekstiruutu/Kuva s. 210]

6. syyskuuta 1942: ”Tässä maassa ei edelleenkään palvele muita kuin yksi tienraivaaja, joten raportoitavaa ei ole paljon. Islannissa on noin 120000 asukasta ja suunnilleen 6000 maatilaa. Tiloille pääsee ainoastaan ratsain. Kaikissa kodeissa käyminen merkitsee sitä, että on matkustettava suunnilleen 16000 kilometriä ja ylitettävä useita vuoria ja koskia. Tähän mennessä sanomaa kohtaan on ilmennyt hyvin vähän kiinnostusta.”

Georg F. Lindal kirjoitti nämä sanat palveltuaan Islannissa 13 vuotta tienraivaajana. Hän oli Islannin ainoa julistaja vielä seuraavat viisi vuotta.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 213, 214]

Kertomus uskollisesta palveluksesta

Gileadin 11. kurssin käynyt Oliver Macdonald oli ensimmäisiä Islantiin määrättyjä lähetystyöntekijöitä. Hän saapui maahan joulukuussa 1948 Ingvard Jensenin kanssa. He matkustivat New Yorkista rahtilaivalla. Matka kesti 14 päivää, ja Pohjois-Atlantin ankaran merenkäynnin vuoksi molemmat olivat suurimman osan ajasta merisairaina.

Maaliskuussa 1950 veli Macdonald avioitui englantilaisen Sally Wildin kanssa, joka oli työskennellyt Britannian Betelissä. Mac, kuten ystävät häntä kutsuivat, sai Sally-vaimonsa kanssa aikaan paljon hyvää noina varhaisina vuosina, ja monet niistä, joiden kanssa he tutkivat, palvelevat edelleen Jehovaa uskollisesti.

Vuonna 1957 Mac ja Sally palasivat Englantiin, missä Sally menehtyi syöpään, joka oli todettu Islannissa. Leskeksi jäätyään Mac aloitti uudelleen kokoaikaisen palveluksen ja toimi vakituisena tienraivaajana ja sittemmin matkavalvojana 13 vuoden ajan. Hän avioitui vuonna 1960 Valerie Hargreaves -nimisen erikoistienraivaajan kanssa. He palvelivat yhdessä monilla Britannian kierroksilla Pohjois-Skotlannista aina Kanaalisaarille Englannin eteläpuolelle asti. Kun he etenivät kierroksellaan kohti pohjoista Shetlandinsaarille Skotlannin pohjoispuolelle, Macilla oli tapana sanoa, että seuraava pysäkki olisi Islanti – ajattelematta kuitenkaan, että he koskaan menisivät sinne.

Vuonna 1972 Mac ja Valerie kuitenkin nimitettiin lähetystyöntekijöiksi ja määrättiin Islantiin. Mac toimi haaratoimistonpalvelijana ja myöhemmin haaratoimistokomitean koordinaattorina. He olivat Islannissa seitsemän vuotta, minkä jälkeen he saivat määräyksen lähetystyöhön Irlantiin, ensin Dubliniin ja sitten Pohjois-Irlantiin. Heidän palveltuaan Irlannissa kaksi vuosikymmentä Mac kuoli syöpään joulukuussa 1999. Hänelle oli kertynyt kokoaikaista palvelusta 60 vuotta. Valerie palvelee edelleen vakituisena tienraivaajana Belfastissa Pohjois-Irlannissa.

[Kuva]

Valerie ja Oliver Macdonald Reykjavíkissa 1970-luvulla

[Tekstiruutu/Kuva s. 218]

Reykjavík

Islannin pääkaupungin Reykjavíkin nimi tarkoittaa ’savuista lahtea’, ja se johtuu kuumista lähteistä nousevasta höyrystä. Nimen antoi ensimmäinen vakinainen uudisasukas Ingólfur Arnarson. Nykyään 180000 asukkaan Reykjavík on vilkas ja moderni kaupunki.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 223, 224]

He tekivät Islannista kotinsa

Páll Heine Pedersen on lähtöisin Tanskasta. Hänet määrättiin Islantiin erikoistienraivaajaksi vuonna 1959. Vuonna 1961 hän oli läsnä kahdessa Yksimielisten palvojien kansainvälisessä konventissa Euroopassa. Siellä hän tapasi Violetin. Violet oli tullut Kaliforniasta, ja hän oli läsnä useissa näistä konventeista.

Konventtien jälkeen Páll palasi Islantiin ja Violet Kaliforniaan. He olivat viisi kuukautta kirjeenvaihdossa, ja tammikuussa 1962 Violet tuli Islantiin mennäkseen Pállin kanssa naimisiin. Páll oli edelleen tienraivaaja, ja hän oli siihen saakka ollut ainoa todistaja maan harvaan asutussa luoteisosassa. He asettuivat asumaan pieneen kaupunkiin, missä aurinkoa ei keskitalvella näy kahteen kuukauteen. Joidenkin alueensa ihmisten tavoittamiseksi heidän oli kuljettava jyrkkiä ja usein hyvin jäisiä vuoristoteitä ainoana kulkuneuvonaan moottoripyörä, jonka Páll oli tuonut mukanaan Tanskasta. Violet oli syntynyt ja varttunut aurinkoisessa Kaliforniassa, joten monet veljet ajattelivat, että hän ei kestäisi Islannissa kauan. Mutta toisin kävi; hän oppi jopa rakastamaan tuota maata ja sen asukkaita.

Páll ja Violet jatkoivat yhdessä tienraivausta siihen asti kun heidän tyttärensä Elísabet syntyi vuonna 1965. Páll oli tienraivaajana vuoteen 1975, ja Violet toimi tienraivaajana aika ajoin noina vuosina. Vuonna 1977 he päättivät Pállin terveydentilan vuoksi muuttaa Kaliforniaan. Jonkin ajan kuluttua he halusivat kiihkeästi päästä palvelemaan alueella, jolla Valtakunnan julistajia tarvittiin enemmän. He aloittivat jälleen tienraivauksen, ja kun heidän tyttärensä oli päättänyt koulun ja varttunut aikuiseksi, heidät määrättiin takaisin Islantiin lähetystyöntekijöiksi. He palvelivat muutaman vuoden lähetys- ja matkatyössä, kunnes Páll vuonna 1989 nimitettiin haaratoimistokomiteaan. Vuonna 1991 Islannissa avattiin varsinainen Betel-koti, ja Páll ja Violet olivat ensimmäiset Betel-perheen jäsenet. He palvelevat siellä edelleenkin.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 228, 229]

Tunnettuja vieraanvaraisuudestaan

Friðrik Gíslason ja hänen vaimonsa Ada olivat niiden seitsemän joukossa, jotka kastettiin vuonna 1956. Friðrik ja Ada oppivat totuuden Oliver ja Sally Macdonaldilta. Ensin raamatuntutkistelua pidettiin Friðrikille, sillä Adan huomion vei ompelukerho, joka toimi koko talven. Kun kerhon toiminta keväällä lakkasi, Ada istui tutkistelujen ajan keittiössä. Aikanaan hänen uteliaisuutensa raamatullisia keskusteluja kohtaan sai hänet kysymään, voisiko hän olla tutkistelussa läsnä sivustakatsojana. Pian hän kuitenkin oli niissä täyttä päätä mukana.

Myöhemmin heidän kotonaan pidettiin säännöllisesti englanninkielinen Vartiotornin tutkistelu. He alkoivat käydä kokouksissa lähetyskodissa. ”Pidimme kokoukset pienessä ullakkohuoneessa, jossa lähetystyöntekijät asuivat”, Friðrik muistelee. ”Huoneeseen mahtui 12 tuolia, mutta välillä, kun kokoukseen tuli tavallista enemmän väkeä, avasimme oven toiseen pieneen huoneeseen. Tätä nykyä kaikki on toisin: kolme seurakuntaa täyttää Reykjavíkin valtakunnansalin!”

Friðrik ja Ada tulivat tunnetuiksi vieraanvaraisuudestaan. Heillä on kuusi lasta, mutta heidän kotinsa on aina ollut veljille avoinna. Seurakunnan varhaisina vuosina monet muista maista Islantiin saapuvat saivat asua Friðrikin ja Adan luona, kunnes löysivät itselleen asunnon.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 232]

Islanninkielinen Raamattu

1300-luvulla valmistunut teos nimeltä Stjórn sisältää islanninkielisiä katkelmia ja mukaelmia Raamatun heprealaisista kirjoituksista, ja ne ovat varhaisimmat islanniksi käännetyt osuudet Raamatusta. Ensimmäinen täydellinen ”Uusi Testamentti” painettiin vuonna 1540. Sen oli kääntänyt Hólarin piispan poika Oddur Gottskálksson. Oddur oli Norjassa ollessaan omaksunut luterilaisuuden, ja Saksassa hän oli ollut kosketuksissa Martti Lutheriin. Historia kertoo, että palattuaan Islantiin hän teki käännöstyötä navetassa, mikä oli erittäin vaivalloista. Hän ei nimittäin halunnut suututtaa katolista työnantajaansa Skálholtin piispaa. Oddur käänsi tekstin latinalaisesta Vulgatasta ja vei valmiin käsikirjoituksen henkilökohtaisesti Tanskaan painettavaksi. Vuonna 1584 piispa Guðbrandur Thorláksson painatti ensimmäisen koko Raamatun islanniksi. Vuonna 1908 painettiin ensimmäinen alkuperäisestä hepreasta ja kreikasta käännetty koko Raamattu, ja sen tarkistettu laitos ilmestyi vuonna 1912.

[Kuva]

”Guðbrandsbiblía” oli ensimmäinen islanninkielinen koko Raamattu

 [Taulukko/Kuvat s. 216, 217]

ISLANTI – HUOMATTAVIA TAPAHTUMIA

1929: Islantiin saapuu ensimmäinen julistaja, Georg F. Lindal.

1940

1947: Ensimmäiset Gileadin käyneet lähetystyöntekijät saapuvat.

1950: Pieni seurakunta perustetaan.

1960

1960: Ensimmäinen islanninkielinen Vartiotorni julkaistaan.

1962: Reykjavíkiin perustetaan haaratoimisto.

 1975:Vastavalmistunut haaratoimistolaajennos vihitään.

1980

1992: Sairaalayhteyskomitea perustetaan.

1995: Kesäkuussa rakennetaan kaksi valtakunnansalia neljässä päivässä.

2000

2004: Islannissa toimii 284 julistajaa.

[Kaavio]

(Ks. painettu julkaisu)

Julistajien määrä

Tienraivaajien määrä

300

200

100

1940 1960 1980 2000

 [Kartat s. 209]

(Ks. painettu julkaisu)

ISLANTI

Húsavík

Hólar

Akureyri

Seyðisfjörður

Neskaupstaður

Eskifjörður

Stykkishólmur

Borgarnes

Höfn

REYKJAVÍK

Skálholt

Keflavík

Selfoss

 [Kokosivun kuva s. 202]

[Kuva s. 207]

Oikealla: Georg F. Lindal vuonna 1947

[Kuva s. 207]

Alla: Veli Lindal islanninhevosen kanssa 1930-luvun alussa

[Kuva s. 212]

Ensimmäisiä Islantiin saapuneita lähetystyöntekijöitä; vasemmalta oikealle: Ingvard Jensen, Oliver Macdonald ja Leo Larsen

[Kuva s. 220]

Haaratoimisto sijaitsi tässä talossa vuosina 1962–68

[Kuva s. 227]

Yli sata islantilaisjulistajaa oli läsnä kansainvälisessä ”Rauha maassa” -konventissa Kööpenhaminassa vuonna 1969

[Kuva s. 235]

Iiris ja Kjell Geelnard Akureyrissa tammikuussa 1993

[Kuva s. 238]

Oikealla: Troolari ”Svalbakur”

[Kuva s. 238]

Alla: Friðrik ja Kjell

[Kuva s. 241]

Oikealla: Oddný Helgadóttir

[Kuva s. 241]

Alla: Guðrún Ólafsdóttir

[Kuva s. 243]

Oikealla: Akureyrin valtakunnansali ja lähetyskoti

[Kuva s. 243]

Alla: Bjarni Jónsson haaratoimiston edessä

[Kuva s. 249]

Yllä: Valtakunnansalin rakennustyömaa Selfossissa vuonna 1995

[Kuva s. 249]

Oikealla: Valmis sali

[Kuva s. 253]

Islannin Betel-perhe

[Kuva s. 254]

Haaratoimistokomitea vasemmalta oikealle: Bjarni Jónsson, Guðmundur H. Guðmundsson, Páll H. Pedersen ja Bergthór N. Bergthórsson