Romania
Romania
Raamatussa ennustettiin, että viimeisinä päivinä tosi kristittyjen vaino saavuttaisi huippunsa (1. Moos. 3:15; Ilm. 12:13, 17). Tuo profetia on täyttynyt silmiinpistävällä tavalla myös Romaniassa. Mutta kuten tämä kertomus tulee osoittamaan, Romanian Jehovan todistajat eivät ole antaneet minkään sammuttaa totuuden liekkiä, joka palaa kirkkaana Jumalan kansaan kuuluvien sydämessä (Jer. 20:9). He ovat sen sijaan suositelleet itseään ”Jumalan palvelijoina: suuressa kestävyydessä, ahdistuksissa, puutteissa, vaikeuksissa, piestäessä, vankiloissa” (2. Kor. 6:4, 5). Rohkaiskoon kertomus heidän nuhteettomuudestaan kaikkia niitä, jotka haluavat vaeltaa Jumalan kanssa näinä vaikeina aikoina.
Vuonna 1914 alkoi ihmiskunnan historian rauhattomin ja epävakain aika. Monissa Euroopan maissa se aloitti julmien diktaattorien, äärimmäisten poliittisten ideologioiden ja hirvittävien verilöylyjen aikakauden. Romania tempautui mukaan kaikkeen tähän, ja siitä seurasi paljon kärsimyksiä sen asukkaille. Kärsimään joutuivat myös ne, jotka Jeesuksen Kristuksen käskyn mukaisesti olivat päättäneet maksaa ”Jumalalle, mikä on Jumalan” ja kieltäytyä palvomasta poliittista valtiota (Matt. 22:21).
Vuotta 1945 edeltävänä aikana hyökkäystä Jehovan kansaa vastaan johti ortodoksinen ja katolinen papisto. Se kävi tuohon hyökkäykseen saarnastuolista käsin sekä vehkeilemällä poliitikkojen ja poliisien kanssa ja agitoimalla heitä. Seuraavan vainon aallon aiheuttivat kommunistit, jotka jatkoivat raakaa ja systemaattista kampanjaansa Jehovan todistajia vastaan lähes neljän vuosikymmenen ajan.
Mikä mahdollisti hyvän uutisen leviämisen noissa ahdistavissa oloissa? Se että Jeesus piti lupauksensa: ”Katso, minä olen teidän kanssanne kaikkina päivinä asiainjärjestelmän päättymiseen asti.” (Matt. 28:20.) Palaamme nyt noin sadan vuoden takaiseen aikaan, jolloin Valtakunnan siementä kylvettiin ensimmäisen kerran nykyisen Itä-Euroopan alueelle.
Romanialaisia palaa kotimaahansa
Raamatuntutkija Charles Taze Russell kävi vuonna 1891 saarnamatkalla Itä-Euroopassa. Tulokset olivat hänestä kuitenkin laihanpuoleisia. ”Emme havainneet – – alttiutta tai valmiutta totuuden vastaanottamiseen”, hän raportoi. Romaniassa tilanne kuitenkin muuttui pian. Oikeastaan veli Russell oli itse aloittamassa työtä siellä, joskin epäsuorasti.
1800-luvun lopussa Romanian yhteiskunnalliset ja taloudelliset olot saivat monet etsimään työtä muualta, muun muassa Yhdysvalloista. Muutto auttoi joitakuita hankkimaan muutakin kuin aineellista varallisuutta: Raamatun totuuden täsmällistä tuntemusta. Näin kävi Károly Szabólle ja József Kissille, jotka olivat kiinnostuneita hengellisistä asioista ja kävivät kuuntelemassa Russellin raamatullisia luentoja.
Nähdessään, että nämä kaksi miestä olivat aidosti kiinnostuneita Raamatusta, veli Russell meni tervehtimään heitä. Keskustelun aikana hän ehdotti, että Károly ja József palaisivat Romaniaan voidakseen kertoa Valtakunnasta sukulaisilleen ja ystävilleen. Kumpikin mies innostui ajatuksesta, ja vuonna 1911 he palasivat Romaniaan, missä he asettuivat asumaan Tîrgu Mureşin kaupunkiin Transilvaniaan.
Matkalla kotimaahansa veli Szabó rukoili, että joku hänen sukulaisistaan ottaisi vastaan totuuden. Kotiin palattuaan hän toimi rukouksensa mukaisesti ja todisti sukulaisilleen, muun muassa katoliselle sukulaistytölleen Zsuzsanna Enyedille, jonka luona hän asui. Zsuzsannan mies oli puutarhuri, ja Zsuzsanna myi kukkia torilla.
Zsuzsanna kävi messussa joka aamu ennen töihin menoa, ja joka ilta perheen mentyä nukkumaan hän meni puutarhaan rukoilemaan. Nähdessään tämän Károly seurasi häntä eräänä iltana puutarhaan, pani lempeästi käden hänen olalleen ja sanoi: ”Sinulla on vilpitön sydän. Löydät kyllä totuuden.” Károlyn sanojen mukaisesti tämä oivallinen nainen omaksui Valtakunnan sanoman, ja hän oli ensimmäinen, joka vihki elämänsä Jehovalle Tîrgu Mureşissa. Hän pysyi uskollisena, kunnes hän kuoli 87 vuoden iässä.
Veli Szabó todisti myös Sándor Józsalle, joka oli Enyedin perheen palveluksessa. Sándor kävi kaikissa kokouksissa, joita nuo kaksi veljeä johtivat, ja oli nopea oppimaan. Tämä 18-vuotias nuorukainen alkoi pian itsekin todistaa ja pitää erinomaisia raamatullisia puheita kotikylässään Sărăţenissa Mureşin hallintopiirissä. Aikanaan hän sai omia ”suosituskirjeitä”, joihin kuului kuusi avioparia ja 24 lasta, joista 13 oli tyttöjä ja 11 poikia (2. Kor. 3:1, 2).
Veljet Kiss ja Szabó aloittivat Tîrgu Mureşista ja saarnasivat kaikkialla Transilvaniassa. Dumbravassa, 30 kilometrin päässä Cluj-Napocasta, he tapasivat Vasile Costean, joka oli baptisti. Lyhyenläntä Vasile oli päättäväinen mies, joka tutki innokkaasti Raamattua. Kristuksen tuhatvuotinen valtakunta askarrutti häntä, ja hän kuunteli tarkkaavasti, kun József ja Károly selittivät hänelle Raamattua. Kasteensa jälkeen Vasile, joka osasi myös unkaria, todisti asuinseudullaan perusteellisesti sekä romanialaisille että unkarilaisille. Myöhemmin hän palveli kolporteeraajana eli kokoaikaisena sananpalvelijana ja pysyi tuossa työssä kuolemaansa asti.
Veli Szabó vei hyvää uutista myös Romanian luoteiskulmassa sijaitsevaan Satu Mareen. Hän tapasi siellä jumalaapelkäävän naisen Paraschiva Kalmárin, joka otti totuuden auliisti vastaan. Paraschiva opetti yhdeksän lastaan rakastamaan Jehovaa. Tätä nykyä tuossa suvussa on todistajia jo viidessä polvessa.
Alexa Romocea oli myös niitä romanialaisia, jotka oppivat totuuden Yhdysvalloissa ja palasivat kotimaahansa ennen ensimmäistä maailmansotaa. Veli Romocea asettui Transilvanian luoteisosassa sijaitsevaan kotikyläänsä Benesatiin. Ennen pitkää tuolla seudulla aloitti toimintansa pieni ryhmä raamatuntutkijoita, joiksi Jehovan todistajia tuolloin kutsuttiin. Ryhmään kuuluivat veli Romocean veljenpojat Elek ja Gavrilă Romocea. Nykyään myös Alexa Romocean suuri todistajaperhe käsittää viisi sukupolvea.
Koska Elekiä vainottiin ankarasti kristillisen puolueettomuuden vuoksi, hän muutti Yhdysvaltoihin, missä hän oli läsnä raamatuntutkijoiden historiallisessa konventissa Cedar Pointissa Ohiossa vuonna 1922. Hän sai jopa toimia tulkkina romaniankielisille kuulijoille. Gavrilă jäi Romaniaan ja oli veljien Szabón ja Kissin mukana, kun nämä saarnasivat Transilvaniassa ja vierailivat idullaan olevissa seurakunnissa ja ryhmissä. Myöhemmin hän palveli ensimmäisessä haaratoimistossa.
Emanoil Chinţa -niminen romanialainen pidätettiin ensimmäisen maailmansodan aikana ja lähetettiin sotilasvankilaan kauas Italiaan. Siellä hän tapasi raamatuntutkijoita, jotka oli vangittu, koska he olivat kieltäytyneet tarttumasta aseisiin. Emanoil otti vastaan heidän raamatullisen sanomansa. Kun hänet vuonna 1919 vapautettiin, hän palasi kotiin Baia Mareen Maramureşiin, alkoi saarnata innokkaasti hyvää uutista ja oli mukana muodostamassa jälleen uutta raamatuntutkijoiden ryhmää.
Hyvän uutisen varhaisten tienraivaajien sekä heidän sanomaansa kuunnelleiden innon ja uhrautuvuuden ansiosta opetuslasten määrä moninkertaistui ja eri puolille maata perustettiin pieniä raamatuntutkijoiden ryhmiä. Vuonna 1919 – vain kahdeksan vuotta Károly Szabón ja József Kissin paluun jälkeen – Romanian yli 1700 Valtakunnan julistajaa ja kiinnostunutta oli järjestetty 150 raamatuntutkisteluluokaksi, joita sanotaan nykyään ryhmiksi tai seurakunniksi. Veli Kiss palveli tienraivaajana kotimaassaan, kunnes hän kuoli 86-vuotiaana. Veli Szabó palasi Yhdysvaltoihin vuonna 1924 koordinoimaan sikäläisen unkarinkielisen kentän toimintaa.
Hengellisen ravinnon tuottaminen
Valtakunnan sanomaa levitettiin ja hengellisesti nälkäisiä ruokittiin paljolti painotuotteiden välityksellä. Jotta hengellistä ruokaa olisi saatu riittävästi, järjestettiin niin, että kirjallisuutta painettiin paikallisissa kaupallisissa painoissa. Tîrgu Mureşissa sijaitseva yksityinen paino nimeltä Oglinda (”Peili”) alkoi vuonna 1914 painaa kerran kuussa 16-sivuista lehteä Vartiotorni ja Kristuksen läsnäolon airut sekä kirjoja ja traktaatteja – kaikkia unkariksi.
Vuonna 1916 paikallisista painoista alettiin saada romaniankielistä kirjallisuutta, muun muassa kirjanen Tabernaakkelivarjoja paremmista uhreista, kahdeksansivuinen lehti ”Valikoituja kirjoituksia ’Vartiotornista’”, kirja Päivittäistä taivaan mannaa uskon huonekunnalle (nyk. He tutkivat Raamattua päivittäin) ja laulukirja ”Tuhatvuotissarastuksen hymnejä”. Vuonna 1918 muuan yhdysvaltalainen paino Detroitissa Michiganissa alkoi julkaista ja lähettää Romaniaan romaniankielistä lehteä Vartiotorni ja Kristuksen läsnäolon airut sekä kuukausittain ilmestyvää traktaattia Puheita Kansalle, jossa väärä uskonto paljastettiin selvin sanoin.
Koska hyvän uutisen saarnaaminen edistyi hyvin, romanialaista alkuperää olevalle raamatuntutkijalle Jacob B. Simalle annettiin tehtäväksi auttaa koordinoimaan työtä ja laillistamaan se. Pian sen jälkeen kun Sima oli saapunut Cluj-Napocaan vuonna 1920, hän tapasi ensin Károly Szabón ja sitten József Kissin. Ensimmäiseksi Cluj-Napocasta oli löydettävä haaratoimistoksi sopiva rakennus. Kiinteistöistä oli kuitenkin pulaa, joten erään veljen huoneistoon perustettiin tilapäinen toimisto. Niinpä huhtikuussa 1920 aloitti toimintansa ensimmäinen haaratoimisto, ja samalla vahvistettiin laillisesti Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseura. Romanian haaratoimisto valvoi jonkin aikaa myös Albaniassa, Bulgariassa, silloisessa Jugoslaviassa ja Unkarissa tehtävää työtä.
Balkania riepottelevat vallankumouksen tuulet alkoivat noihin aikoihin puhaltaa myös Romaniassa. Poliittisen epävakauden lisäksi antisemitismi levisi kulovalkean tavoin varsinkin yliopistoissa, ja monissa kaupungeissa opiskelijat mellakoivat. Viranomaiset reagoivat tähän kieltämällä julkiset kokoukset. Vaikka kolporteeraajilla ei ollutkaan mitään tekemistä näiden levottomuuksien kanssa, heistä yli 20 pidätettiin, heitä kohdeltiin kovakouraisesti ja heidän kirjallisuutensa takavarikoitiin.
Kaikesta huolimatta veljet jatkoivat ahkerasti kenttätyötä, ja kirjallisuuden kysyntä kasvoi. Julkaisujen painaminen kaupallisissa painoissa kävi kuitenkin kalliiksi, joten haaratoimisto otti selvää muista mahdollisuuksista. Juuri tuolloin Cluj-Napocassa Regina Marian katu 36:ssa oleva paino, jota veljet jo käyttivät, tuli myyntiin. Saatuaan maailmankeskuksen hyväksymyksen haaratoimisto osti tämän ihanteellisen kiinteistön, johon kuului yksi nelikerroksinen ja yksi kaksikerroksinen rakennus.
Kunnostustyöt aloitettiin maaliskuussa 1924, ja vapaaehtoisia tuli niinkin kaukaa kuin Baia Maresta, Bistriţasta ja Rodnasta. Hankkeen tukemiseksi jotkut veljet myivät omaisuuttaan ja toiset lahjoittivat ruokaa ja rakennustarvikkeita. Monet näistä tarvikkeista tuotiin paikalle erityisissä laukuissa, joista käytettiin nimeä desagi. Ne voitiin viskata olalle tai panna hevosen selkään.
Painoa kohennettiin hankkimalla sinne muun muassa kolme rivilatomakonetta, kaksi arkkikohopainokonetta yksi rotaatiopainokone, automaattinen taittokone ja kultausten tekemiseen tarvittava kone. Näillä laitteilla varustetussa painossa tuotettiin pian Romanian laadukkaimmat julkaisut.
Yksi Betel-perheen kahdeksasta jäsenestä valvoi 40:tä työntekijää, jotka työskentelivät painossa kolmessa vuorossa. Nämä eivät olleet todistajia mutta kylläkin ahkeria, mikä käy ilmi tuotantoraportista vuodelta 1924, jolloin paino oli toiminnassa ensimmäistä vuotta. Tuona vuonna romaniaksi ja unkariksi painettiin 226075 kirjaa, 100000 kirjasta ja 175000 lehteä. Kirjoja olivat muun muassa Raamatun tutkimisen apuväline Jumalan harppu ja Jumalan aikakausisuunnitelma, joka oli ensimmäinen osa seitsenosaisesta kirjasarjasta Raamatun tutkielmia.
Kaksi vuotta kestäneiden valmistelujen jälkeen haaratoimistossa painettiin myös romaniankielinen laitos kirjasta Ohjelma: Kuvanäytös Luominen. Nimensä mukaisesti se perustui ”Kuvanäytös Luominen” -esitykseen, johon sisältyi värillisiä lasisia kuultokuvia ja elokuvia sekä niihin tahdistettu ääni. Esitys vei yleisön maan luomisesta aina Kristuksen tuhatvuotisen hallituskauden loppuun saakka. Vaikka tuo kirja ei ollutkaan yhtä vaikuttava kuin itse kuvanäytös, sen 400 painokuvaa samoin kuin lyhyet oppijaksot, jotka käsittelivät oppikysymyksiä sekä historiaa ja tiedettä, saivat monet lukijat tutkimaan Raamattua enemmän.
Raamatuntutkisteluluokkien määrä moninkertaistuu
”Julistakaa, julistakaa, julistakaa Kuningasta ja hänen valtakuntaansa!” kannusti Joseph Rutherford Cedar Pointin konventissa Ohiossa vuonna 1922. Tämä sävähdyttävä kehotus innosti Jumalan kansaa kautta maailman. Romaniassa veljet veivät hyvää uutista uusille alueille ja tekivät entistä enemmän opetuslapsia.
Miten uudet tutkivat Raamattua noina päivinä? He tulivat mukaan niin sanottuihin Berea-raamatuntutkisteluihin, joissa keskusteltiin eri julkaisuista valitusta aineistosta ennalta laadittujen kysymysten pohjalta. Julkaisut voitiin tilata postitse, ja tutkittava aineisto ilmoitettiin Vartiotornissa. Edistyneemmät tutkijat hyötyivät myös ”kansainvälisten pyhäkoulutekstien” selityksistä, jotka auttoivat heitä tulemaan Jumalan sanan opettajiksi.
Haaratoimiston edustajat kävivät tutkisteluluokissa, pitivät puheita ja antoivat muuta hengellistä apua. Säännöllisestä paimentamisesta ja opettamisesta huolehtivat kuitenkin saarnaajaveljet eli matkavalvojat, joiksi heitä nykyään sanotaan. Vuonna 1921 tällaisia veljiä oli kuusi ja vain kaksi vuotta myöhemmin kahdeksan. Nämä innokkaat veljet pitivät kokouksia sadoissa kaupungeissa ja kylissä ja puhuivat kymmenilletuhansille hengellistä nälkää näkeville ihmisille.
Kaksi tällaista saarnaajaveljeä olivat aiemmin mainittu Emanoil Chinţa sekä Onisim Filipoiu. Maan pohjoisosassa Bukovinassa veli Chinţaa oli erään kerran kuuntelemassa myös suuri joukko adventisteja ja baptisteja, joista jotkut suhtautuivat totuuteen suopeasti. Myöhemmin nämä kaksi veljeä määrättiin Bukarestiin, missä he auttoivat monia Jumalan sanan täsmälliseen tuntemukseen. Muuan arvostava mies kirjoitti: ”Kiitän Jumalaa siitä, että hän lähetti veljet Emanoilin ja Onisimin, joiden täytyi tehdä kovasti työtä saadakseen minut vakuuttumaan asiastaan ja auttaakseen minua hengellisesti. Herra tulee tekemään suuria tässä kaupungissa, mutta tarvitaan kärsivällisyyttä.”
Vuonna 1920 pidettiin ensimmäiset konventit: yksi Brebissä Sălajin hallintopiirissä ja toinen Ocna Dejuluissa Clujin hallintopiirissä. Kumpaankin paikkaan pääsi junalla, ja majoituksen järjestivät paikalliset julistajat ja kiinnostuneet. Konventteihin tuli noin 500 osanottajaa eri puolilta Romaniaa. He antoivat erinomaista todistusta hyvällä käytöksellään.
Valtakunnan julistajien määrän raju kasvu herätti kuitenkin vastustusta. Ensimmäisen maailmansodan alettua uskonnolliset ja poliittiset ainekset alkoivat vainota veljiä.
Viholliset käyttävät hyväkseen sotahysteriaa
Poliittiset vallanpitäjät, joita kansallismielisyys innosti ja papisto yllytti, eivät tunteneet sympatiaa niitä kohtaan, jotka eivät osoittaneet isänmaallisuutta eivätkä halunneet lähteä sotaan. Niinpä ensimmäisen maailmansodan puhjettua monia veljiä vangittiin ja tuomittiin – joitakuita jopa teloitettiin. Yksi näistä oli Cluj-Napocan eteläpuolella Petreştii de Mijlocin kylässä asuva Ioan Rus, joka oli vastikään mennyt naimisiin.
Ioanin sukulainen Daniel kertoo: ”Ioan Rus kutsuttiin sotapalvelukseen vuonna 1914. Koska hän kieltäytyi lähtemästä sotaan, hänet vietiin Bukarestiin ja tuomittiin siellä kuolemaan. Teloituspaikalla hänet pakotettiin kaivamaan oma hautansa ja seisomaan sen vieressä teloituskomennuskunnan edessä. Vastaava upseeri antoi Ioanin lausua viimeiset sanansa. Ioan rukoili ääneen. Hänen rukouksestaan liikuttuneet sotilaat tulivat toisiin ajatuksiin eivätkä suostuneet panemaan teloitusta toimeen. Silloin upseeri pyysi yhtä miehistä sivuun ja lupasi tälle kolmen kuukauden palkallisen loman, jos tämä ampuisi vangin. Mies otti tarjouksen vastaan ja ansaitsi lomansa.”
Myös veljet Kiss ja Szabó pidätettiin vuonna 1916, ja he saivat viiden vuoden vankeustuomion. Koska heidät oli tuomittu ”vaarallisiksi”, heitä pidettiin puolitoista vuotta eristyksissä Aiudin tarkoin vartioidussa vankilassa. Missä mielessä he olivat ”vaarallisia”? Tuomarin sanojen mukaan he olivat ”julistaneet muuta kuin virallisesti tunnustettua oppia”. Toisin sanoen heitä ei vangittu vain siksi, että he kieltäytyivät tappamasta, vaan koska he opettivat Raamatun totuuksia, jotka olivat ristiriidassa perinteisen teologian kanssa.
Veljet Kiss ja Szabó kirjoittivat vankilasta rohkaisukirjeitä seurakunnille ja ryhmille. Eräässä kirjeessä sanottiin muun muassa: ”Haluamme kertoa olevamme iloisia siitä, että huomaavainen taivaallinen Isämme, joka ansaitsee kiitollisuutemme, ylistyksemme ja kunnioituksemme, on antanut valon loistaa Vartiotornista. Uskomme veljiemme arvostavan Vartiotornia ja suojelevan sitä kuin myrskyssä lepattavaa kynttilänliekkiä.” Kumpikin mies vapautettiin vuonna 1919, ja seuraavana vuonna he olivat mukana perustamassa haaratoimistoa.
Papiston vastustus kiihtyy
Ensimmäinen maailmansota päättyi vuonna 1918, mutta papisto jatkoi Jumalan kansan vastustamista. Muuan pappi kritisoi julkisesti raamatuntutkijoiden näkemystä sielun kuolemattomuudesta ja Mariasta. ”Kaipuu paremmasta elämästä maan päällä tekee heistä hulluja”, hän kirjoitti. ”He väittävät, että me kaikki olemme veljiä ja sisaria ja että kaikkien kansojen ihmiset ovat samanarvoisia.” Sitten hän valitti, että raamatuntutkijoita vastaan on vaikea ryhtyä oikeudellisiin toimiin, koska he ”ovat olevinaan totuudellisia, hurskaita, rauhaa rakastavia ja nöyriä”.
Vuonna 1921 Bukovinan papit pyysivät sisä- ja oikeusministeriötä kieltämään raamatuntutkijoiden työn. Käytännössä kaikilla niillä seuduilla, missä totuus oli levinnyt, raivostunut papisto kiehui vihasta Jumalan kansaa kohtaan. Ortodoksiset, katoliset ja muut kirkot järjestivät ankaria kampanjoita, joissa ne yllyttivät yksityisiä ihmisiä ja väkijoukkoja hyökkäämään veljiä vastaan. Haaratoimistosta maailmankeskukseen lähetetyssä kirjeessä sanottiin: ”Tässä maassa liian moni virka on pappien hallussa, ja työmme on jossain määrin heidän armoillaan. Kaikki olisi hyvin, jos he noudattaisivat lakia, mutta he käyttävät valtaansa väärin.”
Vastaukseksi papiston valitusryöppyyn uskontoministeriö antoi suostumuksensa ”julkisen vallan” käytölle, jotta sekä Jehovan kansan saarnaaminen että kokoukset voitaisiin estää. Näin poliisista tuli kirkkojen työrukkanen – veljiä pidätettiin ja syytettiin väärin rauhan rikkomisesta. Lakia ei ollut kuitenkaan määritelty tarkkaan, joten tuomiot vaihtelivat. Ongelmana oli myös veljien hyvä käytös. ”Raamatuntutkijoita ei voi tuomita”, sanoi muuan tuomari, ”sillä he ovat yleensä kaikista ihmisistä sopuisimpia.”
Vaino kuitenkin kiihtyi, ja vuoden 1926 lopulla Vartiotorni kiellettiin. Tämä ei kumminkaan pysäyttänyt hengellisen ruoan virtaa – veljet vain muuttivat lehden nimen. Vuoden 1927 tammikuun 1. päivän numerosta lähtien romaniankielinen lehti alkoi ilmestyä nimellä ”Elonkorjuu”; myöhemmin sen nimeksi tuli ”Raamatun valo” ja lopuksi ”Päivänkoitto”. Vastaava unkarinkielinen lehti sai uudeksi nimekseen ”Kristitty vaeltaja”, sitten ”Evankeliumi” ja lopuksi ”Lehti niille jotka uskovat Kristuksen vereen”.
Noihin aikoihin Jacob B. Sima valitettavasti luopui uskosta. Vuonna 1928 hänen toimensa johtivat siihen, että koko haaratoimistokiinteistö kaikkine kalustoineen menetettiin. Veljet ”ovat hajaantuneet ja heidän luottamuksensa on suuresti horjunut”, kerrotaan vuoden 1930 Vuosikirjassa (engl.). Näiden tuskallisten tapahtumien vuoksi työn valvonta siirrettiin vuonna 1929 Saksan haaratoimistolle ja myöhemmin Bernissä Sveitsissä sijainneelle Keski-Euroopan toimistolle. Kummatkin haaratoimistot käyttivät kanavana toimistoa, jonka veljet sittemmin perustivat Bukarestiin.
”Olkaa kiltti, älkää polttako kirjaani!”
Näistä lisäkoetuksista huolimatta uskolliset järjestäytyivät uudelleen, jatkoivat todistamista ja alkoivat jopa toimia uusilla alueilla. Romanian toimistosta kirjoitettiin 24. elokuuta 1933: ”Ihmiset kaipaavat totuutta. Veljemme kentältä kirjoittavat meille, että kun he ovat todistustyössä, kylän väki tapaa seurata heitä oikein joukolla ovelta ovelle saadakseen kuulla vielä lisää totuudesta.”
Erään kerran muuan köyhä nainen pyysi saada hänelle tarjotun kirjan ja antoi jopa vaatimattoman lahjoituksen Valtakunnan työn hyväksi. Kun kylän pappi kuuli tästä, hän marssi suoraan naisen kotiin. ”Anna minulle se kirja”, hän vaati, ”niin että voin heittää sen tuleen!”
”Olkaa kiltti, älkää polttako kirjaani”, aneli nainen. ”Se on tuonut meille lohtua ja auttaa meitä kestämään kurjuuttamme!” Nainen ei suostunut luopumaan kirjasta.
Muuan toinen nainen, joka arvosti syvästi julkaisujamme, oli herttuatar, jonka palvelijat olivat Jehovan todistajia. Eräänä päivänä hän sanoi työntekijöilleen: ”Ette ole enää palvelijoitani vaan veljiäni!” Eräässä toisessa kylässä muuan veli kertoi uteliaille lapsille, että hän oli julistamassa Jumalan valtakuntaa. Lapset puolestaan kannustivat ohikulkijoita hankkimaan kirjallisuutta. ”Näissä kirjoissa puhutaan Jumalasta”, he ilmoittivat. Veli, jolta tämä innokas, spontaani tuki vei käytännössä sanat suusta, levitti pian kaiken hänellä olevan kirjallisuuden.
Nicu Palius, miellyttävä kreikkalainen tienraivaaja, tuli Romaniaan auttamaan työssä. Palveltuaan Bukarestissa hän muutti suureen Tonavan varrella sijaitsevaan satamakaupunkiin Galaţiin. Loppuvuodesta 1933 Nicu kirjoitti: ”Saarnasin romanialaisille melkein kaksi ja puoli kuukautta, ja Jehova Jumala siunasi minua monin tavoin, vaikka en osannutkaan kieltä. Sitten saarnasin kreikkalaisille ja armenialaisille, ja Herran avulla kävin 20 kaupungissa. Varsinkin kreikkalaiset pitivät sanomasta.”
Papiston kiivaasta kampanjoinnista huolimatta monet vilpitönsydämiset ihmiset halusivat tosiaan kuulla hyvää uutista. Näin oli esimerkiksi erään kaupungin pormestarin laita, joka luki ahmien useita kirjasia ja ilmoitti myöhemmin odottavansa innokkaasti uutta maailmaa. Eräässä toisessa kaupungissa muuan mies pyysi useita julkaisuja ja lupasi levittää niitä kaikille, jotka haluaisivat lukea niitä.
Työ organisoidaan uudelleen
Vuonna 1930 – kaksi vuotta sen jälkeen kun Sima oli luopunut uskosta – työtä nimitettiin valvomaan Martin Magyarosi, joka oli unkarilaista syntyperää oleva romanialainen Bistriţasta Transilvaniasta. Saatuaan kuusi viikkoa valmennusta Saksan haaratoimistossa veli Magyarosi perusti toimiston Bukarestiin. Pian sen jälkeen romaniankielistä Vartiotornia, jota oli julkaistu tilapäisesti Itävallassa ja Saksassa, alettiin painaa jälleen Romaniassa. Tällä kertaa kustantaja oli bukarestilainen ”Kultainen kirja”.
Melkoisten ponnistelujen jälkeen veljet saattoivat vuonna 1933 perustaa uuden laillisen yhdistyksen: Jehovan todistajien Raamattu- ja Traktaattiseuran. Se toimi Crişanakatu 33:ssa Bukarestissa. Uskonnollisen ja poliittisen painostuksen vuoksi veljet onnistuivat kuitenkin pääsemään vain kaupparekisteriin.
Nämä ponnistelut edistivät silti saarnaamistyötä ja auttoivat palauttamaan luottamuksen sen jatkumiseen. Monet julistajat jopa aloittivat tienraivauksen, kun taas toiset lisäsivät toimintaansa muuten varsinkin talvella, jolloin maaseudun asukkailla oli enemmän aikaa. Veljet kuuntelivat myös Raamattuun perustuvia radiopuheita, joita lähetettiin ulkomailta. Nämä puheet auttoivat erityisesti niitä, jotka eivät naapureiden tai pappien pelosta käyneet kokouksissa. Lähetysajat, puheiden teemat ja radiotaajuudet ilmoitettiin Vartiotornissa.
Hyvän uutisen levittämisessä käytettiin lisäksi matkagramofoneja, joita Jehovan järjestö valmisti. 1930-luvulla seurakunnat ja yksityiset ihmiset saattoivat tilata sekä niitä että levytettyjä raamatullisia puheita. Puheet rohkaisivat ”paitsi veljiä myös niitä perheitä, joilla oli gramofoni ja jotka rakastivat totuutta”, sanottiin eräässä Kiertokirjeen (nyk. Valtakunnan Palveluksemme) ilmoituksessa.
Lisää järjestön sisäisiä koetuksia
1920- ja 1930-luvuilla Jumalan sanaa koskeva valo lisääntyi ja ymmärrettiin selvemmin, että jokaisen kristityn täytyisi todistaa totuudesta. Vuonna 1931 nähtiin kirkas valonleimahdus, kun raamatuntutkijat omaksuivat nimen Jehovan todistajat. Tämä Raamattuun perustuva nimi ei ole pelkkä nimilappu, sillä se merkitsee, että Jehovan todistajaksi tunnustautuva sekä kannattaa että julistaa Jehovan jumalallisuutta (Jes. 43:10–12). Ne raamatuntutkijat, jotka vastustivat saarnaamistyötä, kompastuivat tähän uuteen asiaan ja jättivät järjestön. Joistakuista jopa tuli luopioita, ja he ryhtyivät sanomaan itseään millenisteiksi. Kestäisikö muiden usko tämän koetuksen? Jatkaisivatko he saarnaamista sekä papiston että näiden luopioiden vastustuksesta huolimatta?
Vaikka jotkut antoivatkin periksi painostukselle, monet jatkoivat uskollisesti ja innokkaasti Jehovan palvelusta. Vuoden 1931 raportissa sanottiin muun muassa: ”Romaniassa on noin 2000 veljeä, jotka ovat suurissa vaikeuksissa levittäneet vuoden aikana 5549 kirjaa ja 39811 kirjasta.” Seuraavana vuonna tulokset olivat vielä parempia: kirjoja ja kirjasia levitettiin kaikkiaan 55632.
Toisinaan vaino sitä paitsi vaikutti juuri päinvastoin kuin oli tarkoitus. Esimerkiksi erään alueen kaikki todistajat päättivät yhdessä ilmoittaa, että he eroaisivat ”Suuresta Babylonista” (Ilm. 18:2, 4). Näitä rohkeita veljiä ja sisaria saapui viitenä perättäisenä päivänä sikäläiselle kaupungintalolle täyttämään kirkosta eroamiseen tarvittavia papereita.
Paikkakunnan johtohenkilöt olivat tyrmistyneitä ja pappi kauhuissaan. Ensiksi pappi juoksi hakemaan apua poliisiasemalta – turhaan. Sitten hän säntäsi takaisin kaupungintalolle ja syytti julkista notaaria kommunistiksi, koska tämä auttoi näitä ihmisiä. Närkästynyt notaari tiuskaisi, että hän auttaisi vaikka koko kaupungin väkeä hankkimaan kirkosta eroamiseen tarvittavat paperit. Papin yritykset jäivät sikseen, ja veljet saivat paperinsa kuntoon.
”Aiotko ampua minua?”
Papit parjasivat Jehovan todistajia saarnoissaan. He myös painostivat edelleen viranomaisia kieltämään todistajien toiminnan. Uskontoministeriö, papiston poliittinen käsikassara, antoi tietenkin poliisin jatkaa veljien hätyyttämistä. Kerran muuan poliisipäällikkö tunkeutui toisen poliisin kanssa laittomasti erääseen kotiin, jossa veljillä oli kokous meneillään.
”Näyttäkää, että teillä on lupa uskonnollisen kokouksen pitämiseen”, sanoi poliisipäällikkö talon isännälle, jota sanomme tässä Georgeksi.
George, joka arvasi, ettei poliisipäälliköllä ollut lupaa tulla hänen kotiinsa, vastasi: ”Millä oikeudella te tulette kotiini?”
Päällikkö ei tiennyt, mitä vastata, joten George pyysi häntä poistumaan. Vastahakoisesti tämä lähti ovea kohti. Ulos mennessään hän kuitenkin käski mukanaan olevaa poliisia jäämään vahtiin talon portille ja pidättämään Georgen, jos tämä yrittäisi poistua kotoaan. Myöhemmin kun George lähti ulos, poliisi pidätti hänet ”lain nimessä”.
”Minkä lain nimessä?” kysyi George.
”Minulla on lupa pidättää teidät”, väitti poliisi.
George, joka oli itse entinen poliisi, tunsi lain ja pyysi saada nähdä luvan. Kuten George oli arvannutkin, sellaista ei ollut. Huomatessaan, ettei hän voisi suorittaa laitonta pidätystä, poliisi yritti pelotella Georgea ja latasi aseensa.
”Aiotko ampua minua?” George kysyi.
”En”, kivahti poliisi, ”en sentään ole hölmö.”
”Miksi sitten latasit aseen?” jatkoi George.
Tällöin poliisi huomasi toimineensa typerästi ja lähti tiehensä. George ei halunnut saman tilanteen enää toistuvan, joten hän haastoi poliisipäällikön oikeuteen siitä, että tämä oli tunkeutunut luvatta hänen kotiinsa. Ihme kyllä, poliisipäällikkö sai sakot ja 15 vuorokautta vankeutta.
Erään toisen kerran muuan iäkäs veli antoi hyvää todistusta tuomioistuimessa. Tuomari piti kädessään kahta Jehovan todistajien julkaisemaa kirjaa. Hän heilutti niitä veljen edessä ja syytti tätä uskonnollisen propagandan levittämisestä.
”Jos tuomitsette minut, koska julistan Jumalan sanan totuutta”, sanoi veli, ”en tunne saavani rangaistusta vaan kunniamerkin. Herra Jeesus kehotti seuraajiaan iloitsemaan, kun heitä vainottaisiin vanhurskauden vuoksi, sillä juuri niin kohdeltiin vanhan ajan profeettoja. Jeesusta itseäänkin vainottiin, ja hänet jopa naulittiin paaluun – ei väärinteon vuoksi vaan koska hän puhui totuutta, jonka hän oli saanut Jumalalta.”
Veli jatkoi: ”Jos siis tämä oikeusistuin tuomitsee minut siksi, että julistan Jeesuksen sanomaa Valtakunnasta noiden kahden kirjan välityksellä, niin se tuomitsee miehen, joka ei ole syyllistynyt mihinkään rikokseen.” Tuomari hylkäsi syytteet.
”Veljet eivät joudu missään osassa maailmaa toimimaan yhtä vaikeissa oloissa”
Vuoden 1929 jälkeen maataloustuotteiden hintojen romahdus, laajalle levinnyt työttömyys ja poliittiset levottomuudet johtivat poliittisten ääriryhmien, myös fasististen ryhmien, nopeaan lisääntymiseen. Lisäksi Romania joutui vähitellen 1930-luvulla natsi-Saksan vaikutuspiiriin. Nämä kehitysvaiheet eivät tienneet hyvää Jehovan todistajille. Vuoden 1936 Vuosikirjassa (engl.) sanottiinkin: ”Veljet eivät joudu missään osassa maailmaa toimimaan yhtä vaikeissa oloissa kuin Romaniassa.” Vuosina 1933–39 Jehovan todistajia vastaan nostettiin 530 oikeusjuttua. Syyttäjät vaativat tietenkin alinomaa, että todistajien työ kiellettäisiin ja Bukarestin toimisto suljettaisiin.
Viimein 19. kesäkuuta 1935 poliisi saapui toimistoon aamukahdeksalta mukanaan etsintälupa, joka osoittautui laittomaksi. Arkistot ja yli 12000 kirjasta takavarikoitiin, ja paikkaa ryhdyttiin vartioimaan. Erään veljen onnistui kuitenkin livahtaa ulos takaovesta ja ottaa yhteyttä myötämieliseen lakimieheen, joka oli myös senaattori. Tämä soitti asiassa mukana oleville viranomaisille ja sai toimiston laittoman sulkemispäätöksen kumottua ja kaikki arkistot palautettua. Huojennus oli kuitenkin vain tilapäinen.
Uskontoministeriö antoi 21. huhtikuuta 1937 määräyksen, joka julkaistiin virallisessa lehdessä ja sanomalehdissä. Määräyksen mukaan Jehovan todistajien toiminta Romaniassa oli ankarasti kielletty ja ne, jotka levittäisivät tai edes lukisivat heidän kirjallisuuttaan, pidätettäisiin ja heitä rangaistaisiin ja heidän hallussaan olevat julkaisut takavarikoitaisiin.
Veljet valittivat päätöksestä, mutta ministeri, joka oli ollut mukana antamassa määräystä, lykkäsi asian käsittelyä kolmesti, koska hän tiesi jutun olevan hatarasti perusteltu. Sitten juuri ennen kuin asia oli viimein määrä käsitellä, kuningas Kaarle II julisti Romanian diktatuuriksi. Kesäkuussa 1938 annettiin uusi Jehovan todistajien vastainen määräys. Veljet veivät asian jälleen oikeuteen. He myös kirjoittivat kuninkaalle virallisen selvityksen, jossa sanottiin, että todistajien julkaisut ovat osa opetustyötä eivätkä ole kumouksellisia tai lietso yleistä epäjärjestystä. Selvityksessä jopa mainittiin, millaisen päätöksen korkein oikeus oli aiemmin tehnyt tässä asiassa. Kuningas toimitti selvityksen uskontoministeriöön. Se vastasi sulkemalla ja sinetöimällä Bukarestin toimiston 2. elokuuta 1938.
Tänä vaikeana aikana monia veljiä ja jopa kokonaisia perheitä pidätettiin ja tuomittiin vankeuteen, joissakin tapauksissa vain siksi, että he lauloivat valtakunnanlauluja oman kotinsa rauhassa. Tuomioiden pituus vaihteli kolmesta kuukaudesta kahteen vuoteen. Monet veljet saatiin kiinni siten, että papit käyttivät vaikutusvaltaansa ihmisiin ja saivat nämä vakoilemaan veljiä tekeytymällä vaikkapa työmiehiksi tai kauppamatkustajiksi.
Lisäksi pidätettiin jokainen, jolta löydettiin todistajien kirjallisuutta. Muuan metsätöitä tekevä veli oli ottanut mukaansa metsään Raamatun ja Vuosikirjan. Eräänä päivänä poliisit tutkivat läpikotaisin kaikkien henkilökohtaiset tavarat ja löysivät veljen kirjat. He pidättivät hänet ja panivat hänet kävelemään 200 kilometriä tuomioistuimen eteen, joka langetti hänelle puolen vuoden vankeusrangaistuksen. Vankilat olivat täpötäysiä ja siivottomia, kuhisivat syöpäläisiä, eikä ruokana ollut muuta kuin vetistä keittoa.
Toinen maailmansota ja lisää koetuksia
Varhain aamulla 1. syyskuuta 1939 Saksa hyökkäsi Puolaan, mikä pani alulle uuden maailmanlaajuisen sodan. Tuolla sodalla oli Romaniaan perinpohjainen ja pitkäaikainen vaikutus. Vallanhimossaan Neuvostoliitto ja Saksa, joilla oli keskinäinen hyökkäämättömyyssopimus, jakoivat Itä-Euroopan keskenään ja paloittelivat Romanian kuin piirakan. Transilvania liitettiin Unkariin, Bessarabia sekä Pohjois-Bukovina Neuvostoliittoon ja Dobrudžan eteläosa Bulgariaan. Romania menetti täten noin kolmanneksen väestöstään ja alueestaan. Vuonna 1940 maassa siirryttiin fasistidiktatuuriin.
Uusi hallitus syrjäytti tilapäisesti perustuslain ja antoi säädöksen, joka tunnusti vain yhdeksän uskontokuntaa, joista huomattavimmat olivat ortodoksinen, katolinen ja luterilainen kirkko. Jehovan todistajien työ oli edelleen kielletty. Terroriteot olivat yleisiä, ja lokakuussa 1940 Saksan joukot miehittivät Romanian. Näissä äärimmäisissä oloissa Romanian ja Sveitsissä sijaitsevan Keski-Euroopan toimiston välinen kirjeenvaihto käytännössä lakkasi.
Koska useimmat maan Jehovan todistajista asuivat Transilvaniassa, Martin Magyarosi muutti sinne Bukarestista ja asettui asumaan Tîrgu Mureşiin. Hänen vaimonsa Maria oli muuttanut sinne terveyssyistä jo aiemmin. Pamfil ja Elena Albu, jotka myös olivat palvelleet Bukarestin toimistossa, muuttivat kauemmas pohjoisessa sijaitsevaan Baia Mareen. Näistä kahdesta kaupungista käsin veljet Magyarosi ja Albu järjestivät uudelleen saarnaamistyön ja Vartiotornin maanalaisen valmistamisen. Heidän työtoverinsa Teodor Morăraş jäi Bukarestiin, missä hän koordinoi Romaniassa vielä tehtävää työtä, kunnes hänet pidätettiin vuonna 1941.
Kaiken aikaa veljet ahkeroivat palveluksessa ja levittivät raamatullista kirjallisuutta aina tilaisuuden tullen, joskin hyvin varovasti. He esimerkiksi jättivät kirjasia julkisiin paikkoihin, muun muassa ravintoloihin ja junanvaunuihin, toivoen, että joku kiinnostuisi niistä. Lisäksi he noudattivat edelleen Raamatun käskyä kokoontua yhteen saamaan hengellistä rohkaisua, vaikka he tietysti varoivatkin huomion herättämistä (Hepr. 10:24, 25). Esimerkiksi ne, jotka asuivat maaseudulla, käyttivät hyväkseen perinteisiä sadonkorjuuaikaan vietettäviä juhlia. Maanviljelijöillä oli tapana auttaa toisiaan sadonkorjuussa ja juhlia sitten kertomalla vitsejä ja juttuja, mutta veljet pitivätkin näiden juhlien sijasta kokouksia.
”Ahtaalla joka suhteessa”
Veli Magyarosi pidätettiin syyskuussa 1942, mutta hän jatkoi työn koordinointia vankilasta käsin. Myös Albun pariskunta samoin kuin noin tuhat muuta veljeä ja sisarta pidätettiin. Monet heistä vapautettiin sen jälkeen kun heitä oli ensin hakattu ja pidetty eristyksissä kuutisen viikkoa. Kristillisen puolueettomuutensa vuoksi satakunta todistajaa, joista monet olivat sisaria, tuomittiin 2–15 vuodeksi vankilaan. Viisi veljeä sai kuolemantuomion, joka muutettiin myöhemmin elinkautiseksi vankeudeksi. Aseistautuneet poliisit tulivat koteihin pimeän turvin ja raahasivat pois jopa äitejä pienine lapsineen, niin että kotieläimet jäivät vaille hoitoa ja talot tyhjilleen varkaiden ryöstettäväksi.
Vankileireissä veljiä odotti vartijoiden ”tervetulokomitea”: yksi vartijoista sitoi vangin jalat ja piteli häntä aloillaan sillä aikaa kun toinen ruoski paljaita jalkoja teräslangalla vahvistetulla kumipampulla. Luita murtui, varpaankynsiä irtosi, iho mustui ja kuoriutui toisinaan pois kuin kaarna puusta. Leireissä kiertelevät papit, jotka näkivät näitä pahoinpitelyjä, ivasivat: ”Miksei teidän Jehovanne pelasta teitä nyt meidän käsistämme?”
Veljet olivat ”ahtaalla joka suhteessa”, mutta eivät ”tyystin umpikujassa” (2. Kor. 4:8, 9). Todellisuudessa he lohduttivat muita vankeja Valtakunnan toivolla, jonka jotkut omaksuivat. Esimerkkinä tästä on Teodor Miron, joka oli kotoisin Transilvanian koillisosassa sijaitsevasta Topliţan kylästä. Hän oli ennen toista maailmansotaa tullut siihen tulokseen, että Jumala kieltää riistämästä ihmiselämää, joten hän kieltäytyi liittymästä armeijaan. Niinpä hänet tuomittiin toukokuussa 1943 viideksi vuodeksi vankilaan. Pian tämän jälkeen hän tapasi Martin Magyarosin, Pamfil Albun ja muita todistajavankeja ja alkoi tutkia Raamattua. Teodorin hengellinen edistyminen oli nopeaa, ja hän vihki elämänsä Jehovalle tutkittuaan vain muutaman viikon. Mutta missä hänet voitiin kastaa?
Siihen tuli tilaisuus, kun Teodoria ja noin 50:tä muuta romanialaista todistajaa lähdettiin viemään kiertoteitse natsien vankileiriin Boriin Serbiaan. Matkalla he pysähtyivät Jászberényssa Unkarissa, missä heidän seuraansa liittyi yli sata unkarinkielistä veljeä. Pysähdyspaikalla vartijat lähettivät joukon veljiä joelle täyttämään vesitynnyriä. Veljet olivat voittaneet vartijoiden luottamuksen, joten he pääsivät joelle omin päin. Teodor lähti heidän mukaansa, ja hänet kastettiin joessa. Jászberénysta vangit vietiin junalla ja jokilaivalla Boriin.
Borin leirissä oli tuohon aikaan 6000 juutalaista, 14 adventistia ja 152 todistajaa. ”Olot olivat hirvittävät”, muistelee veli Miron, ”mutta Jehova piti meistä huolta. Muuan myötämielinen vartija, joka lähetettiin usein Unkariin, toi leiriin julkaisujamme. Todistajat, jotka hän tunsi ja joihin hän luotti, huolehtivat hänen perheestään hänen poissa ollessaan, joten hänestä tuli heille kuin veli. Tämä mies, arvoltaan luutnantti, tapasi varoittaa meitä, jos jotakin oli odotettavissa. Leirissä oli 15 vanhinta, joiksi heitä nykyään sanotaan, ja he järjestivät viikoittain kolme kokousta. Niissä oli läsnä keskimäärin 80 ihmistä sen mukaan, miten kunkin työvuorot sen sallivat. Järjestimme myös muistonvieton.”
Ulkopuolella olevien todistajien annettiin tuoda joihinkin leireihin ruokaa ja muita tarvikkeita vangituille veljilleen. Vuosina 1941–45 noin 40 todistajaa Bessarabiasta, Moldovasta ja Transilvaniasta lähetettiin Şibotissa Transilvaniassa sijaitsevaan keskitysleiriin. He kävivät joka päivä työssä paikallisessa puutavaratehtaassa. Koska leirissä oli ruokaa hyvin niukalti, lähellä asuvat todistajat toivat tehtaaseen joka viikko ruokaa ja vaatteita. Veljet jakoivat ne keskenään tarpeen mukaan.
Näillä hyvillä teoilla annettiin erinomaista todistusta sekä muille vangeille että vartijoille. Vartijatkin näkivät, että Jehovan todistajat olivat tunnollisia ja luotettavia. Niinpä heille annettiin vapauksia, joita vangeilla ei normaalisti ollut. Yksi Şibotissa olleista vartijoista tuli jopa totuuteen.
Sodanjälkeisiä siunauksia
Kun sota päättyi Euroopassa toukokuussa 1945, vankiloissa ja työleireissä olevat Jehovan todistajat pääsivät vapaiksi. Martin Magyarosi, joka oli tuolloin 62-vuotias, palasi Bukarestiin vanhaan toimistoon. Se oli typötyhjä. Jäljelle ei ollut jätetty edes kirjoituskonetta! ”Herran työ aloitettiin uudelleen tyhjästä”, sanottiin raportissa. Työn organisoinnin lisäksi veljet ryhtyivät hankkimaan laillista tunnustusta, ja pian heidän ponnistelunsa kantoivat hedelmää. 11. heinäkuuta 1945 Romaniassa rekisteröitiin Jehovan todistajien yhdistys.
Tämä helpotti kokousten ja konventtien järjestämistä ja kirjallisuuden tuottamista, mikä puolestaan auttoi elvyttämään työtä ja lievittämään syntynyttä hämmennystä ja eripuraa. Ensimmäisenä sodanjälkeisenä vuotena veljet valmistivatkin lähes 870000 kirjasta ja yli 85500 Vartiotornia, vaikka paperista oli pulaa. Lisäksi kastettiin 1630 ihmistä.
Veljet alkoivat saarnata avoimesti jo ennen laillista tunnustusta. He järjestivät myös kokouksia ja erikoisesitelmiä. Muuan silminnäkijä kertoo Maramureşin hallintopiirin Jehovan todistajista: ”Vaikka sotilaat olivat vasta vetäytymässä, veljet jo pitivät kokouksia. Heitä saattoi nähdä tulevan kaikista alueen kylistä vailla pelon häivääkään. Se oli jännittävää aikaa. Päästäkseen paikalle jotkut kävelivät 80 kilometriä, ja matkalla he lauloivat ja todistivat. Joka sunnuntai puheenjohtaja ilmoitti seuraavan sunnuntain kokouspaikan.”
Esitelmiä mainostettiin ja pidettiin niissä kaupungeissa ja kylissä, joissa oli vain vähän tai ei lainkaan todistajia. Veljet lähtivät matkaan puolenyön tienoilla ja kävelivät satakin kilometriä, usein paljain jaloin, koska kengät olivat kovissa hinnoissa. He ottivat tietenkin kengät mukaan, mutta kantoivat niitä olallaan. Ne pantiin jalkaan vasta silloin kun olosuhteet sitä vaativat – jos esimerkiksi oli erittäin kylmä. Kokousta edeltävänä päivänä veljet tarjosivat kirjallisuutta, ilmoittivat puheen teeman ja kutsuivat ihmisiä kuuntelemaan sitä. Puheen jälkeen veljet palasivat kotiinsa.
Baia Maressa, Cluj-Napocassa, Tîrgu Mureşissa ja Ocna Mureşissa veljet pitivät kymmeniä konventteja, joissa kävi satoja todistajia ja kiinnostuneita. Kesäkuussa 1945 Baia Maressa pidetyn konventin kohokohta oli kaste, joka järjestettiin kymmenen kilometrin päässä kaupungista. Erään veljen puutarhassa pidetyn puheen jälkeen 118 uutta kastettiin Lăpuşuljoessa, joka virtasi vieressä. Tuossa kauniissa paikassa järjestetty kaste oli unohtumaton tilaisuus.
Tîrgu Mureşissa veljet vuokrasivat teatterin, johon mahtui 3000 ihmistä. Päivää ennen konventtia väkeä alkoi saapua junalla, hevoskärryillä, polkupyörillä ja jalkaisin. Jotkut alkoivat heti saarnata ja kutsua ihmisiä esitelmään, joka käsitteli Nooan arkkia. Nähdessään kauniisti sommitellut kilvet, joissa puhetta mainostettiin ympäri kaupunkia, monet veljet itkivät ilosta. He eivät olleet osanneet kuuna päivänä kuvitella saavansa saarnata hyvää uutista näin vapaasti!
Veljien aherrus palkittiin ruhtinaallisesti: paikalle tuli niin paljon ihmisiä, että teatterin ulkopuolelle täytyi asentaa kaksi kaiutinta niitä varten, jotka eivät mahtuneet sisälle. Näin monet naapuritkin saattoivat kuulla ohjelman ikkunoistaan. Kaupungin viranomaiset ja muut merkkihenkilöt kutsuttiin konventtiin, jotta he olisivat voineet itse nähdä ja kuulla Jehovan todistajia. Ihme kyllä kaikki heille varatut paikat täyttyivät. He myös yhtyivät muiden kanssa lauluun.
Ensimmäinen kansallinen konventti
Jehovan todistajat pitivät ensimmäisen kansallisen konventtinsa Romaniassa viikonvaihteessa 28. ja 29. syyskuuta 1946 Arenele Romane -nimisessä paikassa Bukarestissa. Romanian rautatiet antoi konventtivieraiden käyttöön erikoisjunan ja vieläpä tarjosi matkan puoleen hintaan! Juna toi pääkaupunkiin runsaat tuhat konventtivierasta aina maan kaukaisimmista osista saakka. Monet kantoivat kilpiä, jotka herättivät melkoisesti uteliaisuutta. Matkan varrella sattui kuitenkin yhtä ja toista.
Papisto oli kuullut konventista ja yritti pysäyttää junan. Konventtia edeltävänä päivänä paikallisia todistajia alkoi aamuyhdeksältä kerääntyä rautatieasemalle toivottamaan tervetulleeksi veljensä, joiden piti saapua tunnin kuluessa. He odottivat kärsivällisesti iltakuuteen, jolloin juna viimein tuli asemalle. Sekä vierailevien veljien että heidän isäntiensä into oli sanoin kuvaamaton. Paikalla oli aseistautuneita poliiseja ylläpitämässä järjestystä, mutta heidän ei tarvinnut puuttua mihinkään.
Sota oli tuhonnut suuren osan Bukarestista, muun muassa noin 12000 kotia, joten majapaikoista oli pulaa. Veljet olivat kuitenkin kekseliäitä. He ostivat ”lisävuoteiksi” kasapäin olkia ja levittivät ne erään Bercenin esikaupunkialueella asuvan veljen pihanurmikolle. Koska sää oli syyskuun lopun ilmaksi epätavallisen lämmin, konventtivieraat lapsineen saattoivat nukkua mukavasti tällä olkipatjalla tähtitaivaan alla. Nykyään juuri tuolla samalla paikalla on viehättävä uusi valtakunnansali.
Ne 3400, jotka olivat konventissa lauantaiaamupäivänä, olivat innoissaan kuullessaan, että Vartiotornia alettaisiin jälleen julkaista kahdesti kuussa sekä romaniaksi että unkariksi. Tuona aamupäivänä veljille jaettiinkin tuhat kappaletta lehden ensimmäistä painosta. Lehdessä julkaistiin jonkin aikaa neljä tutkittavaa kirjoitusta, niin että jokainen sai käydä läpi aineiston, joka oli jäänyt väliin sodan aikana.
Sunnuntaiaamupäivä varattiin todistamiseen. Kaikkialla saattoi nähdä julistajaryhmiä mainostamassa esitelmää. Heidän kilvissään oli vasara, miekka ja alasin, ja niissä luki: ”Miekat taotaan vantaiksi. Jumala henkeytti nämä sanat. Kaksi profeettaa kirjoitti ne muistiin. Mutta kuka toimii niiden mukaan?” Julistajat jakoivat kutsuja ja tarjosivat lehtiä, joita heillä oli valkoisissa olalla kannettavissa kangaslaukuissa. Laukuissa luki: ”Jehovan todistajat” tai ”Jumalan valtakunnan julistajat” tai ”Teokratian julistajat”.
Tuona iltapäivänä Martin Magyarosi aloitti esitelmän sanomalla: ”Tänään on Pariisissa meneillään suurvaltojen rauhankonferenssi. Täällä konventissamme on läsnä 15000 ihmistä. Vaikka jokainen täällä oleva Jehovan todistaja tarkastettaisiin, ei löytyisi yhtään miekkaa, ei ainuttakaan asetta. Miksei? Koska me olemme jo takoneet miekkamme vantaiksi!” Sodan jättämien jälkien ollessa vielä kaikkien nähtävissä tämä puhe oli sekä vaikuttava että ajankohtainen.
Paikalla oli oikeusministeri, sisäasiainministerin sihteeri, joitakin poliisipäällikköjä ja joukko ortodoksisen kirkon pappeja. Sekä veljet että viranomaiset odottivat pappien aiheuttavan häiriötä, niin kuin he olivat uhanneetkin, mutta vain yksi heistä yritti tehdä niin. Kun veljet näkivät hänen harppovan kohti puhujalavaa esitelmän aikana, he katkaisivat hänen kulkunsa, tarttuivat häntä lujasti käsivarteen ja ohjasivat hänet takaisin paikalleen. ”Ortodoksisen papin ei tarvitse puhua tässä konventissa”, he kuiskasivat hänen korvaansa, ”mutta olette tervetullut istumaan ja kuuntelemaan.” Pappi ei yrittänyt samaa toistamiseen. Myöhemmin oikeusministeri sanoi, että hän oli pitänyt puheista ja että Jehovan todistajien säntillisyys oli vaikuttavaa.
Myöhemmin muuan veli muisteli konventtia ja kirjoitti: ”Vihollisen vehkeily epäonnistui täysin, ja veljet palasivat kotiin täynnä iloa.” He osoittivat myös päässeensä jälleen keskenään rauhaan ja ykseyteen, mikä oli rohkaisevaa, sillä monet olivat tulleet konventtiin sekavin tuntein niiden erimielisyyksien vuoksi, joita oli syntynyt sodan aikana.
Pappien kannalta tilanne ei ollut yhtä valoisa. He eivät voineet enää monillakaan alueilla luottaa siihen, että viranomaiset olisivat heidän talutusnuorassaan, kun oli kyse Jehovan todistajien kohtelusta. Tämä ei tietenkään saanut heitä lopettamaan veljien sättimistä saarnastuolista. Jotkut papit menivät kuitenkin vielä pitemmälle ja värväsivät väkijoukkoja pieksemään Valtakunnan julistajia – sekä miehiä että naisia – kun he näkivät heitä saarnaamassa. Kerran erään papin vaimo kävi tienraivaajasisaren kimppuun ja hakkasi tätä kepillä, kunnes se katkesi! ”Meillä on monta oikeudenkäyntiä meneillään tällaisia pappeja vastaan”, sanottiin eräässä tuolta ajalta peräisin olevassa raportissa.
Ykseyden hyväksi työskennellään edelleen
Alfred Rütimann Sveitsin haaratoimistosta tuli Romaniaan kahdeksi kuukaudeksi vuonna 1947. Tarkoituksena oli pitää konventti ja pyytää sinne myös Hayden C. Covington maailmankeskuksesta. Viranomaiset eivät kuitenkaan antaneet veljille lupaa pitää konventtia, eikä veli Covingtonille myönnetty viisumia. Mutta veli Rütimann sai kahden kuukauden viisumin, minkä ansiosta hän saattoi viipyä Romaniassa elo- ja syyskuun.
Hänen ensimmäinen pysähdyspaikkansa oli Bukarest, missä häntä oli lentokentällä vastassa joukko leveästi hymyileviä veljiä ja sisaria, joilla oli mukanaan kaunis kukkakimppu, perinteinen tervetuliaislahja. He veivät veli Rütimannin Bukarestin toimistoon, joka sijaitsi Alionkatu 38:ssa erään kiinnostuneen miehen kodissa. Toimisto oli muutettu sinne tammikuussa 1947, mutta lisääntyvän kommunismin uhan vuoksi virallisena osoitteena pidettiin Basarabiakatu 38:aa, josta oli hankittu huoneisto heinäkuussa 1945. Tässä toimistossa oli vanha pöytä, sohva, rikkinäinen kirjoituskone ja kaappi täynnä kellastuneita kirjasia ja lehtiä, jotka kaikki voitaisiin takavarikoida suuremmitta vahingoitta. Toisinaan siellä työskenteli muuan sisar.
Veli Rütimann tapasi laillisen yhdistyksen puheenjohtajan Pamfil Albun sekä Martin Magyarosin, joka valvoi maassa tehtävää työtä. Kummatkin veljet palvelivat myös piirivalvojina. Yhteydenpito oli ollut niukanlaista vuosien ajan, joten romanialaiset veljet olivat haltioissaan kuullessaan Jehovan järjestön tuoreimmista vaiheista, kuten siitä, että seurakunnissa oli alkanut toimia teokraattinen palveluskoulu ja että lähetystyöntekijöiden valmentamiseksi oli perustettu Gilead-koulu. Kaikki odottivat luonnollisesti malttamattomina, että teokraattinen palveluskoulu alkaisi toimia myös Romaniassa. Veljet järjestivätkin heti niin, että koulun oppikirjan ”Teokraattinen apu Valtakunnan julistajille” 90 oppijaksoa painettiin yksi kerrallaan sekä romaniaksi että unkariksi.
Veli Rütimannin päätavoitteena oli kuitenkin käydä mahdollisimman monessa seurakunnassa ja ryhmässä pitämässä tärkeimmät puheet, jotka olisi esitetty konventissa. Niinpä hän ja tulkkina toimiva veli Magyarosi lähtivät kaksivaiheiselle matkalle seuduille, joilla totuus oli jo saanut vankan jalansijan. Heidän matkansa alkoi Transilvaniasta.
Transilvaniaan ja kauemmaksi
Kuten useimmissa muissakin paikoissa, myös Transilvaniassa julistajat näkivät kovasti vaivaa päästäkseen tähän erikoiskokoukseen. Lisäksi he olivat valmiita valvomaan myöhään näiden kahden vierailevan veljen tiukan aikataulun vuoksi. Esimerkiksi Vama Buzăuluin kylässä ohjelma kesti iltakymmenestä aamukahteen – ilman että yksikään 75 läsnäolijasta olisi sanallakaan valittanut.
”Ihmisillä on täällä erilainen käsitys ajasta kuin meillä”, kirjoitti Alfred Rütimann myöhemmin. ”Heitä ei haittaa, vaikka he joutuisivat vieraiden takia heräämään kello kahdelta tai kolmelta aamulla, eivätkä he laske minuutteja ja tuskin tuntejakaan! Vaikka he liikkuvat jalkaisin – ja kävelevät joskus pitkiä matkoja paljasjaloin – heillä näyttää olevan enemmän aikaa ja vähemmän paineita kuin meillä. Aluksi oli mielestäni hullua järjestää kokous niin myöhäiseksi illalla, mutta veli Magyarosi sai minut toisiin ajatuksiin.”
Seuraava pysähdyspaikka oli Tîrgu Mureş, jossa oli tuohon aikaan 31000 asukasta. Sekin oli kärsinyt sodasta, ja jäljelle oli jäänyt tuskin yhtään siltaa. Silti 25 seurakunnasta matkusti 700 veljeä jopa 50 kilometriä kumpaankin suuntaan päästäkseen kokouspaikkaan – kaupungin liepeillä sijaitsevalle metsäaukealle.
Veljet kävivät lisäksi Cluj-Napocassa, missä oli koolla 300 kuulijaa 48 seurakunnasta. Veli Magyarosi näytti veli Rütimannille tuossa kaupungissa myös kirjapainon, joka oli vuonna 1928 menetetty Jacob Siman vuoksi. Mitä hänelle oli tapahtunut? ”Hän kuoli viime vuonna”, kirjoitti veli Rütimann raporttiinsa. ”Hänestä oli tullut juoppo.”
Sitten olivat vuorossa muun muassa Satu Mare ja Sighetu Marmaţiei lähellä Ukrainaa. Noilla seuduilla oli yli 40 romanian-, unkarin- ja ukrainankielistä seurakuntaa. Paikalliset maanviljelijät ja kyläläiset olivat lähes riippumattomia ulkomaailmasta. Heillä oli kaikki ruoka omasta takaa, ja lisäksi he viljelivät pellavaa ja hamppua sekä kasvattivat karjaa, erityisesti lampaita. He tekivät myös vaatteensa ja peittonsa sekä käsittelivät nahkaa. Jalkineet valmisti kyläsuutari. Monet veljet ja sisaret tulivat erikoiskokouksiin kirjaillusta pellavasta ja hampusta valmistamissaan kansallispuvuissa.
Matkansa toisessa vaiheessa veljet Rütimann ja Magyarosi suuntasivat Romanian koillisosaan Moldaviaan. Ensiksi he pysähtyivät Frătăuţiin kunnassa, missä veljet olivat köyhyydestään huolimatta ylenpalttisen vieraanvaraisia. Öljylamppujen himmeässä valossa he tarjosivat vierailleen tuoretta maitoa, leipää, polentaa ja kuorittuja keitettyjä kananmunia, jotka oli upotettu osittain voisulaan. Kaikki söivät pienistä kulhoista. ”Ruoka oli erittäin hyvää”, kirjoitti veli Rütimann. Vierailevat veljet nukkuivat tuon yön keittiössä vuoteilla, jotka oli pantu lähelle lämmintä uunia. Isäntäväki nukkui vähän etäämpänä olkisäkkien päällä.
Tämän alueen todistajat olivat innokkaita palveluksessa, ja Jehova siunasi heitä runsaasti, kuten raportti osoittaa. Keväällä 1945 seudulla oli ollut 33 julistajaa, mutta nyt vuonna 1947 julistajia oli 350. Julistajamäärä oli kahdessa vuodessa kymmenkertaistunut!
Oikein kunnolla vierailevat veljet pääsivät maalaiselämän makuun, kun he kulkivat seuraavat 120 kilometriä parivaljakolla Bălcăuţiin ja Ivăncăuţiin. ”Pienet mutta erinomaiset romanialaiset hevoset osaavat liikkua tiellä kuin tiellä – vaikka kuinka kehnolla – olipa yö tai päivä”, kirjoitti eräs veli. Vuonna 1945 perustetun Bălcăuţin seurakunnan julistajat olivat aiemmin kuuluneet evankeliseen kirkkoon. Seurakunnanpalvelija oli ollut heidän maallikkosaarnaajansa. Ivăncăuţissa kokous pidettiin sateen takia erään veljen kotona. Se ei kuitenkaan haitannut niitä 170:tä läsnäolijaa, joista jotkut olivat kävelleet paikalle paljain jaloin jopa 30 kilometriä.
Veljet Rütimann ja Magyarosi puhuivat kaikkiaan 19 paikassa yhteensä 4504 julistajalle ja kiinnostuneelle 259 seurakunnasta. Paluumatkallaan Sveitsiin veli Rütimann piti puheita myös Orăştiessa ja Aradissa, missä monet veljet olivat kävelleet kokouspaikkaan 60–80 kilometriä. Muuan 60-vuotias maanviljelijä oli kävellyt avojaloin sata kilometriä, mikä kertoi hänen arvostuksestaan.
Nämä ajankohtaiset erikoiskokoukset olivat merkittävä virstanpylväs Romanian työn historiassa paitsi siksi, että veljet tarvitsivat rohkaisua, myös siksi, että hengellinen sato oli nyt kypsää. Romanialaiset olivat saaneet tarpeekseen sortavista hallitsijoista ja sodan kurjuudesta, ja monet olivat pettyneet uskontoon. Lisäksi maan valuutan, leun, roima devalvointi elokuussa 1947 teki monista ihmisistä tyhjätaskuja yhdessä yössä! Niinpä monet niistä, jotka olivat olleet Valtakunnan sanomaa vastaan, olivat nyt valmiita kuuntelemaan.
Erikoiskokoukset olivat ajankohtaisia vielä eräästä syystä: oli nousemassa uusi, vielä ankarampien koettelemusten myrsky. Tuo ankara vaino, jota ateistinen ideologia ja armottomat, suvaitsemattomat johtajat lietsoivat, raivoaisi lähes neljän vuosikymmenen ajan!
Rautaesirippu laskee
Marraskuussa 1946, vuotta ennen Alfred Rütimannin vierailua, Romaniassa olivat tulleet valtaan kommunistit. Muutaman seuraavan vuoden aikana kommunistipuolue hankkiutui eroon kaikista vielä jäljellä olevista vastustajistaan ja kiihdytti maan venäläistämistä eli kulttuurielämän ja poliittisen järjestelmän muokkaamista Neuvostoliiton mallin mukaiseksi.
Veljet hyödynsivät myrskyä edeltävää tyyntä kautta ja painoivat satojatuhansia lehtiä, kirjasia ja muita julkaisuja ja jakoivat ne 20 varastoon eri puolille maata. Samaan aikaan monet lisäsivät toimintaansa ja jotkut aloittivat tienraivauksen, muun muassa Mihai Nistor ja Vasile Sabadâş.
Mihai Nistor määrättiin Transilvanian luoteis- ja keskiosaan, missä hän jatkoi tienraivausta vielä kommunistien kiellon tultua voimaan, vaikka vihollinen seurasikin pitkään hänen kintereillään. Miten hän onnistui välttämään kiinni jäämisen? Hän kertoo: ”Tein itselleni laukun, joka näytti samanlaiselta kuin ikkunalasien myyjien laukut. Minulla oli ylläni työvaatteet ja kannoin mukanani ikkunaruutuja ja työkaluja, kun kävelin niiden kylien ja kaupunkien keskustassa, joissa minun oli määrä saarnata. Aina kun näin poliisin tai jonkun, joka näytti epäilyttävältä, aloin mainostaa ikkunoitani kovaan ääneen. Toiset veljet käyttivät muita keinoja välttääkseen vastustajat. Se oli jännittävää vaikkakin vaarallista – ei vain meille tienraivaajille vaan myös niille perheille, jotka ottivat meidät kotiinsa. Iloitsimme silti suuresti nähdessämme raamatuntutkisteluoppilaidemme edistyvän ja julistajien joukon kasvavan.”
Myös Vasile Sabadâş jatkoi tienraivausta, vaikka hänen täytyikin muuttaa tuon tuosta. Hänestä oli erityisesti apua niiden veljien tavoittamisessa ja tukemisessa, jotka Securitate, uuden kommunistihallinnon laajan turvaverkoston keskuselin, oli saanut hajaantumaan. ”Minun oli oltava varovainen ja kekseliäs, jotten olisi jäänyt kiinni”, kertoi Vasile. ”Esimerkiksi aina kun matkustin toiseen osaan maata, keksin jonkin pätevän syyn matkaani. Minulla saattoi olla vaikkapa lääkärin lähete, jonka mukaan olin menossa saamaan hoitoa johonkin terveyskylpylään.
Epäilyksiä herättämättä onnistuin luomaan veljien keskuuteen yhteydenpitoverkoston, jonka avulla he saivat säännöllisesti hengellistä ruokaa. Mottoni olivat Jesajan 6:8: ’Tässä minä olen! Lähetä minut’ ja Matteuksen 6:33: ’Etsikää jatkuvasti ensin Jumalan valtakuntaa.’ Nämä jakeet antoivat minulle iloa ja voimaa kestää.” Vasile tarvitsi näitä ominaisuuksia, sillä varovaisuudestaan huolimatta hänet, niin kuin monet muutkin, lopulta pidätettiin.
Väkivaltaisia hyökkäyksiä Jumalan järjestöä vastaan
Vuonna 1948 kirjeenvaihto maailmankeskuksen kanssa vaikeutui niin paljon, että veljet turvautuivat usein salakielellä kirjoitettuihin postikortteihin. Toukokuussa 1949 Martin Magyarosi välitti eteenpäin Petre Rancalta, työtoveriltaan Bukarestin toimistosta, saamansa sanoman: ”Koko perhe voi hyvin. Tuuli on ollut erittäin kova ja ilma purevan kylmä, emmekä ole päässeet peltotöihin.” Myöhemmin muuan veli kirjoitti, että ”perhe ei ole onnistunut saamaan makeisia” ja että ”monet ovat sairaana”. Hän tarkoitti, ettei Romaniaan voitu lähettää hengellistä ruokaa ja että monet veljet olivat vankilassa.
Oikeusministeriön 8. elokuuta 1949 antaman määräyksen mukaisesti Bukarestin toimisto ja asuintilat suljettiin ja kaikki välineet samoin kuin henkilökohtainen omaisuus takavarikoitiin. Seuraavina vuosina satoja veljiä pidätettiin ja tuomittiin. Fasistien valtakaudella Jehovan todistajia oli syytetty kommunisteiksi, mutta nyt kommunistien tultua valtaan, heidät leimattiin ”imperialisteiksi” ja ”amerikkalaisiksi propagandisteiksi”.
Vakoojia ja ilmiantajia väijyi joka paikassa. Vuoden 1953 Vuosikirjassa (engl.) sanottiin, että kommunistien toimet ”ovat muuttuneet nyt niin tiukoiksi, että jokainen romanialainen, joka saa postia lännestä, pannaan mustalle listalle ja häntä pidetään tarkasti silmällä”. Raportti jatkuu: ”On lähes mahdotonta kuvitella, millainen pelko siellä vallitsee. Edes saman perheen jäsenet eivät voi luottaa toisiinsa. Vapaudesta ei ole enää tietoakaan.”
Alkuvuodesta 1950 Pamfil ja Elena Albu, Petre Ranca, Martin Magyarosi ja monia muita pidätettiin, ja heitä syytettiin väärin perustein vakoilusta lännen hyväksi. Joitakuita kidutettiin, jotta he olisivat paljastaneet luottamuksellisia yksityiskohtia ja tunnustaneet ”vakoilleensa”. He tunnustivat kuitenkin vain sen, että he palvoivat Jehovaa ja toimivat hänen Valtakuntansa etujen hyväksi. Tällaisten koettelemusten jälkeen jotkut veljet lähetettiin vankilaan, toiset työleireihin. Miten tämä vainon aalto vaikutti työhön? Vuonna 1950 julistajien määrä lisääntyi Romaniassa 8 prosenttia. Millainen osoitus Jumalan hengen voimasta!
Veli Magyarosi, joka oli tuolloin jo seitsemänkymmenen korvilla, lähetettiin Gherlan vankilaan Transilvaniaan, missä hän kuoli vuoden 1951 lopussa. ”Hänen kärsimyksensä totuuden tähden ovat olleet moninaiset”, sanottiin eräässä raportissa, ”varsinkin sen jälkeen kun hänet vangittiin tammikuussa 1950. Nyt nuo kärsimykset ovat päättyneet.” Martin kesti tosiaankin lähes 20 vuotta papiston, fasistien ja kommunistien häijyjä hyökkäyksiä. Hänen esimerkkinsä nuhteettomuudesta tuo mieleen apostoli Paavalin sanat: ”Olen taistellut hyvän taistelun, olen juoksun päättänyt, uskon säilyttänyt.” (2. Tim. 4:7.) Martinin vaimo Maria ei joutunut koskaan vankilaan, mutta hänkin antoi erinomaisen esimerkin vastoinkäymisten kestämisestä. Muuan veli kuvaili häntä ”älykkääksi sisareksi, joka oli täysin omistautunut Herran työhön”. Martinin pidättämisen jälkeen Mariasta huolehtivat sukulaiset sekä ottotytär Mărioara, joka itsekin oli jonkin aikaa vankilassa ja vapautettiin syksyllä 1955.
”Jehovan todistajat ovat hienoja ihmisiä”
Vuonna 1955 hallitus myönsi yleisen armahduksen, ja useimmat veljet vapautettiin. Heidän vapautensa jäi tosin lyhytaikaiseksi. Vuosina 1957–64 Jehovan todistajien vaino ja pidätykset jatkuivat, ja jotkut tuomittiin elinkautiseen. Vankilassa olevat veljet eivät kumminkaan vaipuneet epätoivoon vaan kannustivat toisiaan pysymään lujina. He tulivatkin tunnetuksi periaatteistaan ja nuhteettomuudestaan. ”Jehovan todistajat ovat hienoja ihmisiä; he eivät antaneet periksi eivätkä luopuneet uskonnostaan”, muisteli muuan poliittinen vanki. Hän lisäsi, että siellä, missä hän oli vangittuna, todistajat olivat ”pidetyimpiä vankeja”.
Vuonna 1964 myönnettiin jälleen armahdus, mutta sekään ei kestänyt pitkään, sillä vuosina 1968–74 seurasi lisää joukkopidätyksiä. ”Meitä on kidutettu ja pilkattu, koska me levitämme evankeliumia”, kirjoitti muuan veli. ”Pyydämme teitä muistamaan vangittuja veljiämme rukouksissanne. Tiedämme, että tämä kaikki kuuluu koetukseen, joka meidän on kestettävä. Jatkamme rohkeasti hyvän uutisen saarnaamista, joka on ennustettu Matteuksen 24:14:ssä. Mutta pyydämme vielä kerran kaikesta sydämestämme: älkää unohtako meitä!” Kuten saamme nähdä, Jehova kuuli hartaat rukoukset, joita hänen uskollisensa esittivät kyynelten saattelemina, ja lohdutti heitä monin tavoin.
Saatana kylvää epäilyksen siemeniä
Panettelija hyökkää Jumalan kansan kimppuun sekä ulkoa- että sisältäpäin. Esimerkiksi joitakuita veljiä, jotka oli vapautettu vuonna 1955 ja jotka olivat ennen vangitsemistaan toimineet valvojina, ei nimitetty enää uudelleen entiseen tehtäväänsä. He alkoivat sen takia kantaa kaunaa ja kylvää epäsovun siemeniä. Oli varsin surullista, että kestettyään lujina vankilassa he lankesivat vapautumisensa jälkeen ylpeyden ansaan! Välttääkseen rangaistuksen ainakin yksi huomattava veli meni jopa niin pitkälle, että hän rupesi yhteistyöhön Securitaten kanssa ja aiheutti paljon vahinkoa uskollisille ystäville ja saarnaamistyölle (Matt. 24:10).
Jumalan kansaan kuuluvien täytyi selviytyä myös omantunnonasioiden synnyttämistä erimielisyyksistä. Esimerkiksi pidätyksen jälkeen veljet saivat usein valita, menisivätkö he vankilaan vai töihin suolakaivoksille. Joidenkin mielestä suolakaivoksille meneminen oli Raamatun periaatteista tinkimistä. Toiset olivat sitä mieltä, ettei sisarten tullut ehostaa ja ettei ollut sopivaa mennä elokuviin tai teatteriin tai edes omistaa radiota.
Toisaalta veljet ymmärsivät edelleen suuren kiistakysymyksen: sen että oli pysyttävä uskollisena Jumalalle. Tämän todistaa vuoden 1958 palvelusraportti, joka osoitti, että kenttäpalvelukseen osallistui 5288 julistajaa – yli 1000 enemmän kuin edellisenä vuonna! Lisäksi muistonvietossa oli läsnä 8549 ja 395 kastettiin.
Uusi koetus alkoi vuonna 1962 sen jälkeen kun Vartiotornissa selitettiin, että Roomalaiskirjeen 13:1:ssä mainituilla ”esivalloilla” tarkoitettiin ihmisen hallitusvaltoja eikä Jehova Jumalaa ja Jeesusta Kristusta, kuten aiemmin oli ajateltu. Koska monet romanialaiset veljet olivat joutuneet kärsimään kovasti raakojen hallitsijoiden käsissä, heidän oli vaikeaa hyväksyä tämä uusi näkemys. Jotkut uskoivatkin vilpittömästi, että kyse oli kommunistien ovelasta juonesta, jonka tarkoituksena oli saada heidät täysin alamaisiksi valtiolle Matteuksen 22:21:ssä olevan periaatteen vastaisesti.
Muuan veli keskusteli erään toisen todistajan kanssa, joka oli käynyt Berliinissä, Roomassa ja muissakin kaupungeissa. Veli muistelee: ”Tämä maailmaa nähnyt veli vahvisti, ettei uusi näkemys ollut mikään kommunistien juoni vaan orjaluokalta tullutta hengellistä ruokaa. Olin silti epäilevällä kannalla, joten kysyin piirivalvojaltamme, mitä meidän pitäisi nyt tehdä.”
”Jatkakaa vain työtä – sitä meidän pitää tehdä!” kuului piirivalvojan vastaus.
”Se oli erinomainen neuvo, ja olen iloinen voidessani sanoa, että jatkan yhä tuota työtä.”
Viestintää vaikeuttavista suurista esteistä huolimatta maailmankeskus sekä Romanian työtä valvova haaratoimisto tekivät kaikkensa pitääkseen veljet paljastetun totuuden tasalla ja auttaakseen heitä työskentelemään yksimielisenä hengellisenä perheenä. Apuna käytettiin kirjeitä ja Valtakunnan Palveluksemme -lehtistä.
Miten tämä hengellinen ruoka tavoitti Jehovan kansaan kuuluvat? Jokainen maakomitean jäsen piti salaa yhteyttä matkavalvojiin ja seurakunnan vanhimpiin. Yhteydenpidosta huolehtivat luotettavat kuriirit, jotka myös välittivät kirjeitä ja raportteja Sveitsin toimistosta veljille ja päinvastoin. Näin veljet saattoivat saada edes jonkin verran hengellistä ruokaa ja teokraattista ohjausta.
Uskolliset veljet ja sisaret ponnistelivat kovasti edistääkseen yksimielisyyttä omissa seurakunnissaan ja ryhmissään. Yksi näistä veljistä oli Iosif Jucan, jolla oli tapana sanoa: ”Emme voi toivoa pelastuvamme Harmagedonissa, jollemme nauti jatkuvasti hengellistä ruokaa ja pysy lähellä ’Äitiä’.” Hän tarkoitti sitä, että oli pysyttävä Jehovan järjestön maallisen osan yhteydessä. Tällaiset veljet olivat kallisarvoisia Jumalan kansan jäsenille ja suojelivat heitä niiltä, jotka yrittivät murtaa heidän ykseytensä.
Vihollisen taktiikka
Kommunistit yrittivät heikentää Jehovan palvelijoiden uskoa ja pakottaa heidät alistumaan valtaansa vakoojien, pettureiden, kidutuksen, valheellisen propagandan ja kuolemanpelon avulla. Vakoojia ja ilmiantajia saattoivat olla naapurit, työtoverit, luopiot, perheenjäsenet ja Securitaten asiamiehet. Viimeksi mainitut jopa soluttautuivat seurakuntiin teeskentelemällä olevansa kiinnostuneita totuudesta ja opettelemalla teokraattista sanastoa. Nämä ”valeveljet” aiheuttivat paljon vahinkoa ja saivat aikaan sen, että monia pidätettiin. Yksi heistä oli Savu Gabor, joka oli jopa vastuullisessa tehtävässä. Hän paljastui vuonna 1969. (Gal. 2:4.)
Hallituksen asiamiehet vakoilivat myös yksittäisiä ihmisiä ja perheitä asuntoihin piilotettujen mikrofonien välityksellä. Timotei Lazăr kertoo: ”Kun olin vankilassa kristillisen puolueettomuuteni vuoksi, Securitate käski vanhempani ja pikkuveljeni säännöllisesti päämajaansa, missä heitä kuulusteltiin kuusikin tuntia yhteen menoon. Erään tällaisen kuulustelun aikana he kävivät asentamassa kotiimme kuuntelulaitteet. Tuona samana iltana veljeni, joka oli sähkömies, huomasi, että sähkömittari kävi epätavallisen nopeilla kierroksilla. Hän katseli ympärilleen ja löysi kaksi salakuuntelulaitetta. Hän otti niistä valokuvan ja irrotti ne. Seuraavana päivänä Securitaten miehet tulivat pyytämään takaisin lelujaan, joiksi he niitä sanoivat.”
Valheellista propagandaa levitettiin monesti sellaisten artikkelien välityksellä, jotka oli jo julkaistu muissa kommunistimaissa. Esimerkiksi artikkeli ”Jehovistien lahko ja sen taantumuksellisuus” oli otettu eräästä venäläisestä sanomalehdestä. Kirjoituksessa Jehovan todistajia syytettiin siitä, että he ovat ”luonteeltaan tyypillinen poliittinen järjestö”, jonka tavoitteena ”on jäytää sosialistisia yhteiskuntia”. Lisäksi se kehotti lukijoita ilmiantamaan jokaisen, joka levitti todistajien opetuksia. Jokainen järkevä ihminen kuitenkin ymmärsi, että tällaisella poliittisella mekastuksella vastustajat tavallaan myönsivät epäonnistuneensa, sillä näin he saattoivat kaikkien tietoon, että Jehovan todistajat toimivat edelleen hyvin aktiivisesti ja ettei heitä millään muotoa ollut vaiennettu.
Kun Securitaten agentit saivat kiinni veljen tai sisaren, heidän julmuudellaan, jossa he olivat asiantuntijoita, ei ollut mitään rajaa. Saadakseen uhrinsa puhumaan he jopa käyttivät kemiallisia aineita, jotka vaikuttivat psyykeen ja hermostoon. Samoilă Bărăian, joka joutui tällaisen uhriksi, kertoo: ”Aloitettuaan kuulustelun he pakottivat minut ottamaan lääkkeitä, joista aiheutui vahinkoa enemmän kuin pieksämisestä. Huomasin pian, että jotain oli vialla. En kyennyt enää kävelemään suoraan enkä nousemaan portaita. Sitten aloin kärsiä jatkuvasta unettomuudesta. En pystynyt keskittymään, ja puheeni oli katkonaista.
Kuntoni rapistui rapistumistaan. Noin kuukauden kuluttua makuaistini hävisi. Ruoansulatukseni lakkasi toimimasta, ja minusta tuntui kuin kaikki niveleni olisivat menossa sijoiltaan. Kärsin hirvittävistä kivuista. Jalkani hikoilivat niin kovin, että kenkäni kuluivat loppuun kahdessa kuukaudessa, ja minun oli heitettävä ne menemään. ’Miksi jatkat valehtelemista?’ karjui kuulustelija. ’Etkö näe, mitä sinulle on tapahtunut?’ Olin räjähtämäisilläni raivosta, ja itsehillintäni oli kovalla koetuksella.” Aikanaan veli Bărăian toipui täysin tästä koettelemuksesta.
Securitate käytti myös henkistä kidutusta. Veli Alexa Boiciuc muistelee: ”Vaikeinta oli sinä yönä, jona minut herätettiin ja vietiin käytävään, missä saatoin kuulla, kun jotakuta veljeä hakattiin. Myöhemmin kuulin sisaren itkua ja sitten äitini äänen. Olisi ollut parempi joutua itse hakatuksi kuin joutua kuulemaan se kaikki.”
Veljille sanottiin, että heidät armahdettaisiin, jos he paljastaisivat toisten todistajien nimet samoin kuin kokousajat ja -paikat. Vaimoja kehotettiin jättämään vankilassa oleva miehensä, jotta heidän lapsillaan olisi parempi tulevaisuus.
Koska valtio oli ottanut haltuunsa monien veljien omaisuuden, heidän oli pakko työskennellä kollektiivitiloilla. Työ itsessään ei ollut hullumpaa, mutta miesten oli käytävä poliittisissa kokouksissa, joita pidettiin usein. Niitä, jotka eivät menneet noihin kokouksiin, pilkattiin, ja heidän palkkansa laskettiin melkein olemattomiin. Tästä koitui tietysti vaikeuksia Jehovan todistajille, jotka eivät osallistuneet poliittisiin kokouksiin ja toimiin.
Tunkeutuessaan todistajien koteihin hallituksen asiamiehet takavarikoivat myös omaisuutta, varsinkin tavaroita, joita saattoi myydä. Sydäntalvella he rikkoivat usein myös hellan, kodin ainoan lämmönlähteen. Miksi he olivat näin julmia? He sanoivat, että hellaan oli hyvä piilottaa kirjallisuutta. Veljiä ei kuitenkaan saatu vaiennettua. Nekin, joita pahoinpideltiin ja jotka kärsivät puutetta työleireissä ja vankiloissa, todistivat edelleen Jehovasta ja lohduttivat toisiaan, kuten seuraavaksi tulemme näkemään.
Jehovaa ylistetään leireissä ja vankiloissa
Vankiloiden lisäksi Romaniassa oli kolme suurta työleiriä. Yksi niistä sijaitsi Tonavan suistoalueella, toinen Insula Mare a Brăileissa ja kolmas Tonavan ja Mustanmeren välisen vesiväylän varressa. Kommunistien hallituskauden alusta saakka todistajat saivat usein huomata joutuneensa samaan vankilaan entisten vainoojiensa kanssa, jotka oli vangittu niiden yhteyksien vuoksi, joita heillä oli ollut aikaisempaan hallitukseen. Eräs kierrosvalvojaveli kärsi tuomiotaan 20 papin kanssa! Syntyi tietenkin monia kiinnostavia keskusteluja – kuulijakunta kun ei päässyt karkuun.
Muuan toinen veli kävi vankilassa pitkän keskustelun erään teologian professorin kanssa, joka oli aikaisemmin kuulustellut pappiskokelaita. Veli huomasi pian, ettei professori tiennyt juuri mitään Raamatusta. Keskustelua kuuntelevien vankien joukossa oli muuan kenraali, joka oli palvellut vallasta syössyn hallituksen armeijassa.
”Miten voi olla mahdollista”, kysyi kenraali professorilta, ”että tavalliset työmiehet tietävät Raamatusta enemmän kuin te?”
”Meille opetetaan pappisseminaareissa kirkon traditioita ynnä muuta sellaista muttei Raamattua”, professori vastasi.
Vastaus ei tehnyt kenraaliin vaikutusta. ”Luotimme teidän asiantuntemukseenne”, hän sanoi, ”mutta tajuan nyt, että olemme olleet pahasti hakoteillä.”
Aikanaan jotkut vangit oppivat tuntemaan täsmällisesti totuuden ja vihkivät elämänsä Jehovalle. Näin kävi muun muassa eräälle miehelle, joka kärsi 75 vuoden tuomiota ryöstöstä. Hänen persoonallisuutensa muuttui itse asiassa niin perinpohjaisesti, etteivät vankilaviranomaiset voineet olla huomaamatta sitä. Niinpä he antoivat hänelle uuden työn: hän sai mennä kaupunkiin omin päin ostamaan vankilaan tarvikkeita. Ei mitenkään tyypillinen tehtävä ryöstöstä tuomitulle!
Vankilaelämä oli joka tapauksessa kovaa, ja ruokaa oli niukalti. Vangit jopa pyysivät, ettei perunoita kuorittaisi, jotta heillä olisi edes vähän enemmän syötävää. He söivät myös juurikkaita, ruohoa, lehtiä ja muita kasveja saadakseen mahan ainakin tuntumaan täydemmältä. Ajan mittaan jotkut kuolivat aliravitsemukseen, ja kaikilla oli punatauti.
Kesällä Tonavan suistoalueella olevat veljet lapioivat ja siirsivät maata patotyömaalla. Talvella he leikkasivat kaislaa jään päällä. He nukkuivat vanhalla, rautarunkoisella matkustajalautalla, jolla he joutuivat kestämään vilua, saastaisia oloja, syöpäläisiä ja julmia vartijoita, joita ei liikuttanut edes vangin kuolema. Kaikesta huolimatta veljet rohkaisivat ja auttoivat toisiaan pysymään hengellisesti vahvoina. Esimerkkinä tästä on Dionisie Vârciun kokemus.
Juuri ennen Dionisien vapautumista eräs viranomainen kysyi häneltä: ”Vârciu, onko vankilassa olo saanut sinut luopumaan uskostasi?”
”Sanokaahan”, vastasi Dionisie, ”vaihtaisitteko laadukkaan puvun huonolaatuisempaan?”
”En vaihtaisi”, sanoi mies.
”Kukaan ei ole vankilassa tarjonnut minulle mitään, mikä vetäisi vertoja uskolleni”, jatkoi Dionisie. ”Miksi siis luopuisin siitä?”
Tällöin tuo viranomainen kätteli Dionisiea ja sanoi: ”Olet vapaa, Vârciu. Säilytä uskosi.”
Dionisien kaltaiset veljet ja sisaret eivät olleet yli-ihmisiä. Heidän rohkeutensa ja hengellinen voimansa perustui uskoon, joka heillä oli Jehovaan ja jonka he pitivät elossa hämmästyttävillä tavoilla (Sananl. 3:5, 6; Fil. 4:13).
Ulkomuistiin perustuvaa tutkimista
”Vankeusaika oli teokraattisen valmennuksen aikaa”, muistelee András Molnos. Kuinka niin? Koska hän oppi silloin, miten tärkeää oli kokoontua toisten veljien kanssa tutkimaan joka viikko Jumalan sanaa. Hän kertoo: ”Aineisto ei useinkaan ollut paperilla vaan muistissamme. Veljet palauttivat mieleen Vartiotornin kirjoituksia, joita he olivat tutkineet ennen vankilaan tuloa. Jotkut veljet kykenivät muistamaan jopa kokonaisen lehden sisällön – tutkittavien kirjoitusten kysymyksiä myöten!” Joskus tämä hämmästyttävä muisti voitiin lukea sen tiliin, että jotkut vangit olivat ennen pidätystään jäljentäneet käsin hengellistä ruokaa (ks. tekstiruutu ”Jäljentämismenetelmiä”, s. 132, 133).
Suunnitellessaan kokouksia vastuuveljet ilmoittivat käsiteltävän aiheen, ja jokainen vanki yritti palauttaa mieleensä kaiken, mitä hän tiesi tuosta aiheesta, aina raamatunkohdista niihin seikkoihin saakka, joita hän oli oppinut raamatullisista julkaisuistamme. Lopulta aiheesta kokoonnuttiin keskustelemaan. Kokouksessa valittiin puheenjohtaja, joka alkurukouksen jälkeen johti keskustelua esittämällä aiheeseen liittyviä kysymyksiä. Hän itse esitti kommenttinsa vasta kaikkien muiden jälkeen ja siirtyi sitten seuraavaan kysymykseen.
Joissakin vankiloissa ryhmäkeskustelut olivat kiellettyjä. Veljien kekseliäisyys oli kuitenkin loputon. Muuan veli muistelee: ”Meillä oli tapana irrottaa kylpyhuoneen ikkuna raameistaan ja sivellä lasiin seosta, jossa oli kosteaa saippuaa ja seinästä raaputtamaamme kalkkia. Kun seos kuivui, ikkunaruudusta tuli kätevä kirjoitustaulu, johon saatoimme kirjoittaa aineistoa kutakin päivää varten. Toinen veli saneli hiljaa vieressä samalla kun toinen kirjoitti tekstin muistiin.
Meidät oli jaettu useisiin selleihin, joista jokainen muodosti tutkisteluryhmän. Aineisto kierrätettiin sellissä veljeltä toiselle. Koska kirjoitustaulu oli vain yhdessä sellissä, aineisto morsetettiin muissa selleissä oleville veljille. Tämä tehtiin niin, että yksi meistä naputti sanoman mahdollisimman hiljaa joko seinään tai lämmitysputkiin. Toisissa selleissä olevat veljet pitivät samaan aikaan mukejaan seinää tai putkea vasten ja painoivat korvan kiinni mukiin. Niiden, jotka eivät osanneet morseaakkosia, täytyi tietenkin opetella ne.”
Joissakin vankiloissa veljet saivat tuoretta hengellistä ravintoa ulkopuolelta vähintäänkin yhtä neuvokkaiden ja kekseliäiden sisarten välityksellä. Esimerkiksi leipoessaan leipää he piilottivat kirjallisuutta taikinaan. Veljet nimesivät tällaisen leivän taivaan mannaksi. Sisaret saivat jopa ujutettua vankiloihin joitakin osia Raamatusta siten, että he taittelivat sen sivuista pikkuruisia möykkyjä ja työnsivät ne pienten muovipallojen sisään, jotka he sitten kuorruttivat sulatetun suklaan ja kaakaojauheen seoksella.
Epämiellyttävää oli tosin se, että veljien oli luettava aineisto käymälässä, joka oli ainoa paikka, missä he saattoivat olla muutaman minuutin yksin ilman vartijoita. Kun veli sai esimerkiksi jonkin paperinpalan luettua, hän piilotti sen vesisäiliön taakse. Myös jotkut sellaiset vangit, jotka eivät olleet todistajia, tunsivat piilopaikan, ja monilla heistäkin oli tapana nauttia rauhallisesta lukutuokiosta.
Naiset ja lapset pysyvät nuhteettomina
Samoin kuin monia muitakin todistajia myös Viorica ja Aurica Filipiä, jotka ovat sisaruksia, vainosivat perheenjäsenet. Näillä tytöillä oli seitsemän veljeä ja yksi sisar. Viorica kertoo: ”Koska Aurica halusi palvella Jehovaa, hän jätti opiskelun Cluj-Napocan yliopistossa vuonna 1973. Pian sen jälkeen hän meni kasteelle. Hänen vilpittömyytensä ja intonsa herättivät kiinnostukseni, ja niinpä minäkin aloin tutkia Jumalan sanaa. En voinut kuvitellakaan mitään parempaa kuin se, että Jumala on luvannut ikuisen elämän maallisessa paratiisissa. Tutkistelun edetessä aloin noudattaa kristillistä puolueettomuutta koskevia Raamatun periaatteita ja kieltäydyin kommunistisen puolueen jäsenyydestä.”
Viorica jatkaa: ”Vihkiydyin Jehovalle vuonna 1975. Olin myös muuttanut pois kotoa erään sukulaisen luo Sighetu Marmaţiein kaupunkiin, missä toimin opettajana. Koska en halunnut osallistua politiikkaan, kouluviranomaiset ilmoittivat, että minut erotettaisiin lukuvuoden lopussa. Perheeni yritti estää tämän ja alkoi vainota sekä minua että sisartani.”
Jopa koululaisia uhkailtiin – joskus jopa Securitaten taholta. Fyysisten kärsimysten ja sanallisen väkivallan lisäksi monet erotettiin yhdestä koulusta, ja heidän oli ilmoittauduttava toiseen. Toisilta evättiin kokonaan jatkokoulutus. Securitaten miehet yrittivät jopa värvätä lapsia vakoojiksi!
Daniela Măluţan, joka palvelee nykyään tienraivaajana, muistelee: ”Minua nöyryytettiin usein luokan edessä, koska en suostunut liittymään kommunistiseen nuorisoliittoon, jonka välityksellä politiikkaa iskostettiin nuorten mieleen. Kun menin yhdeksännelle luokalle, Securitaten miehet samoin kuin opettajat ja ne muut koulun henkilökuntaan kuuluvat, jotka olivat ilmiantajia, aiheuttivat minulle paljon vaikeuksia. Vuosina 1980–82 minua kuulusteltiin rehtorin kansliassa joka toinen keskiviikko vain muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Rehtorin ei tosin annettu jäädä seuraamaan noita kuulusteluja. Kuulustelijana toimiva Securitaten eversti tunnettiin Bistriţa-Năsăudin hallintopiirin veljien keskuudessa siitä, että hän vihasi ja vainosi meitä kiivaasti. Hän jopa toi nähtäväkseni kirjeitä, joissa vastuullisten veljien väitettiin syyllistyneen rikoksiin. Hänen tarkoituksenaan oli jäytää luottamustani näihin veljiin, saada minut hylkäämään uskoni ja suostutella minut, joka olin pelkkä koulutyttö, ryhtymään Securitaten vakoojaksi. Hän epäonnistui joka suhteessa.
Oli minulla tosin hyviäkin kokemuksia. Esimerkiksi historianopettajani, joka oli puolueen jäsen, halusi tietää, miksi minua kuulusteltiin niin usein. Eräänä päivänä hän peruutti historian tunnin ja esitti minulle kahden tunnin ajan luokan edessä koko joukon uskooni liittyviä kysymyksiä. Vastaukseni tekivät häneen vaikutuksen, ja hänen mielestään oli väärin, että minua kohdeltiin niin töykeästi. Tämän keskustelun jälkeen hän alkoi kunnioittaa näkemyksiämme ja otti jopa kirjallisuutta.
Kouluviranomaiset jatkoivat kuitenkin vastustamistani. He pakottivat minut lopettamaan koulun kymmenenteen luokkaan. Löysin silti heti töitä, enkä ole koskaan katunut sitä, että olen pysynyt uskollisena Jehovalle. Oikeastaan kiitän häntä siitä, että sain kasvatuksen kristityiltä vanhemmilta, jotka pitivät kiinni nuhteettomuudestaan, vaikka heitä kohdeltiinkin huonosti kommunistihallinnon alaisuudessa. Heidän hyvä esimerkkinsä vaikuttaa minuun edelleen.”
Nuoria miehiä koetellaan
Kampanjoidessaan Jehovan todistajia vastaan Securitate otti maalitaulukseen erityisesti nuoret veljet, jotka säilyttivät kristillisen puolueettomuutensa. Heitä pidätettiin, vangittiin, vapautettiin, pidätettiin uudelleen ja lähetettiin takaisin vankilaan. Tarkoituksena oli murtaa heidän tahtonsa. Yksi näistä veljistä, József Szabó, sai neljän vuoden tuomion heti kasteensa jälkeen.
Oltuaan vankilassa kaksi vuotta József vapautettiin vuonna 1976, ja pian sen jälkeen hän tapasi tulevan vaimonsa. ”Menimme kihloihin ja sovimme hääpäivästä”, kertoo József. ”Sitten sain uuden haasteen Clujin sotilastuomioistuimelta. Minun käskettiin saapua sinne juuri samana päivänä, jona meillä piti olla häät! Emme kuitenkaan muuttaneet suunnitelmiamme vaan meidät vihittiin, minkä jälkeen astuin tuomioistuimen eteen. Vaikka avioliittoni oli kestänyt vasta muutaman minuutin, minut tuomittiin vankilaan vielä kolmeksi vuodeksi, joista jouduin kärsimään joka ikisen. On mahdotonta kuvailla, kuinka kipeää tuo ero teki.”
Toinen nuori todistaja, Timotei Lazăr, kertoo: ”Pikkuveljeni ja minut vapautettiin vankilasta vuonna 1977. Isoveljemme, joka oli päässyt vapaaksi vuotta aiemmin, tuli kotiin juhlimaan tapausta kanssamme. Hän käveli kuitenkin suoraan ansaan: Securitaten miehet olivat odottamassa häntä. Olimme jo joutuneet olemaan erossa toisistamme kaksi vuotta, seitsemän kuukautta ja 15 päivää, ja nyt veljemme riistettiin meiltä jälleen ja lähetettiin takaisin vankilaan, koska hän piti kiinni kristillisestä puolueettomuudestaan. Siinä me sitten seisoimme pikkuveljeni kanssa lohduttomina.”
Muistonvietto
Muistonviettoiltoina vastustajat tehostivat yrityksiään saada Jehovan todistajat satimeen. He tunkeutuivat koteihin, jakelivat sakkoja ja pidättivät monia. Veljet ryhtyivät varotoimiin ja kokoontuivat viettämään Jeesuksen kuoleman muistoa pienissä ryhmissä, joskus vain perhekunnittain.
”Eräänä muistonviettoiltana paikkakunnan poliisipäällikkö ryypiskeli ystäviensä kanssa myöhään”, kertoo Teodor Pamfilie. ”Lähtiessään tekemään ratsioita veljien koteihin hän pyysi kuljettajakseen erästä vierasta miestä, jolla oli auto. Mutta auto ei suostunut käynnistymään. Lopulta moottori hurahti käyntiin, ja he ajoivat meille. Olimme juuri pienellä joukolla viettämässä Kristuksen kuoleman muistojuhlaa, mutta koska olimme peittäneet kokonaan kaikki ikkunat, he näkivät talon olevan pimeä ja arvelivat, ettei sisällä ollut ketään. Niinpä he lähtivät toiseen taloon. Siellä muistonvietto oli kuitenkin jo päättynyt, ja väki oli lähtenyt kotiin.
Tällä välin me päätimme tilaisuuden, ja veljet lähtivät nopeasti kotiin. Vain lihallinen veljeni ja minä olimme enää paikalla, kun kaksi poliisia ryntäsi sisään. He jäivät seisomaan keskelle huonetta ja toinen heistä ärjäisi: ’Mitä täällä on tekeillä?’
’Ei mitään’, sanoin. ’Me vain juttelemme tässä veljeni kanssa.’
’Tiedämme, että teillä oli täällä kokous’, sanoi toinen miehistä. ’Missä muut ovat?’ Hän katsahti veljeeni ja lisäsi: ’Entä mitä sinä täällä teet?’
’Tulin tapaamaan häntä’, sanoi veljeni osoittaen minua. Nyreissään poliisit lähtivät tiehensä. Seuraavana päivänä saimme kuulla, että kiivaista yrityksistään huolimatta poliisit eivät olleet onnistuneet pidättämään ketään.”
Maailmankeskus vetoaa Romanian viranomaisiin
Jehovan todistajien julman kohtelun takia maailmankeskuksesta kirjoitettiin maaliskuussa 1970 nelisivuinen kirje Romanian Yhdysvaltain-lähettiläälle ja kesäkuussa 1971 kuusisivuinen kirje Romanian presidentille Nicolae Ceauşesculle. Lähettiläälle osoitetussa kirjeessä sanottiin: ”Kristillinen rakkaus romanialaisia veljiämme kohtaan ja huoli heistä saa meidät kirjoittamaan teille.” Sitten kirjeessä lueteltiin seitsemän sellaisen veljen nimet, jotka olivat vankilassa uskonsa vuoksi, ja jatkettiin: ”Tietoomme on tullut, että joitakuita edellä mainittuja henkilöitä kohdeltiin vankilassa erittäin julmasti. – – Jehovan todistajat eivät ole rikollisia. He eivät osallistu minkäänlaiseen poliittiseen tai kumoukselliseen toimintaan missään päin maailmaa, vaan heidän toimintansa rajoittuu heidän uskonnolliseen palvontaansa.” Kirje päättyi viranomaisille esitettyyn vetoomukseen ”Jehovan todistajien kärsimysten lieventämiseksi”.
Presidentti Ceauşesculle osoitetussa kirjeessä sanottiin, että ”Romanian Jehovan todistajilla ei ole sitä uskonnonvapautta, jonka Romanian perustuslaki lupaa” vaan he ovat vaarassa joutua pidätetyksi tai kohdelluksi julmasti, kun he kertovat uskostaan muille ja kokoontuvat tutkimaan Raamattua. Kirjeessä kiinnitettiin lisäksi huomiota tuoreeseen armahdukseen, jonka ansiosta monet veljet oli vapautettu. ”Toivottiin, että uusi aika koittaisi myös – – Jehovan todistajille, mutta tämä toive ei valitettavasti toteutunut. Uutiset, joita nykyään kuullaan kaikkialta Romaniasta, paljastavat todeksi saman sangen surullisen asian: valtio vainoaa edelleen Jehovan todistajia. Heidän kodeissaan suoritetaan etsintöjä, painotuotteita takavarikoidaan, miehiä ja naisia pidätetään ja kuulustellaan, joitakuita tuomitaan moneksi vuodeksi vankeuteen ja toisia kohdellaan raa’asti – kaikki tämä sen vuoksi, että he lukevat ja saarnaavat Jehova Jumalan sanaa. Nämä seikat eivät tuo maalle hyvää mainetta, ja olemme syvästi huolissamme siitä, mitä Romanian Jehovan todistajille tapahtuu.”
Kirjeen mukana oli kaksi kirjaa: Totuus joka johtaa ikuiseen elämään romaniaksi ja Iankaikkinen elämä Jumalan lasten vapaudessa saksaksi.
Jehovan todistajien asema alkoi kohentua hieman vuoden 1975 jälkeen, kun Romania allekirjoitti Helsingin sopimuksen, Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin päätösasiakirjan. Tuo sopimus takasi ihmisoikeudet ja perusvapaudet, joihin kuuluu myös uskonnonvapaus. Sen jälkeen pidätettiin ja vangittiin ainoastaan ne, jotka kieltäytyivät sotapalveluksesta.
Sitten vuonna 1986 uudessa perustuslaissa määrättiin, ettei kukaan, eivät edes viranomaiset, saaneet mennä yksityisasuntoon ilman asunnonhaltijan suostumusta lukuun ottamatta joitakin laissa määriteltyjä tilanteita. Niinpä veljet saattoivat viimeinkin olla levollisemmalla mielellä pitäessään yksityiskodeissa kokouksia, muun muassa kokoontuessaan muistonviettoon.
Maanalaista painotyötä
Kiellon aikana Romaniaan salakuljetettiin hengellistä ruokaa painotuotteina, vahaksina tai jossakin muussa muodossa, minkä jälkeen julkaisut valmistettiin paikallisesti. Toisinaan aineisto oli jo käännetty romaniaksi ja unkariksi, mutta tavallisesti se piti ensin kääntää englannista, italiasta, ranskasta tai saksasta. Kuriireina toimivat niin maassa vierailevat ulkomaiset turistit kuin sinne tulevat opiskelijatkin samoin kuin romanialaiset, jotka palasivat ulkomaanmatkoiltaan.
Securitate yritti uutterasti estää kuriirien toiminnan ja saada lisäksi selville missäpäin Romaniaa kirjallisuutta valmistettiin. Veljet olivat kaukaa viisaita ja työskentelivät useissa äänieristetyissä yksityisasunnoissa, joita oli monissa eri kaupungeissa. Näihin koteihin rakennettiin salaisia huoneita, joihin pantiin monistusvälineet. Toisinaan huoneet olivat piilossa tulisijojen takana, jotka olivat normaalisti kiinni seinässä. Veljet kuitenkin muuttivat tulisijat sellaisiksi, että ne pystyi siirtämään, jolloin niiden yhteyteen voitiin piilottaa sisäänkäynti salaisiin tiloihin.
Sándor Parajdi työskenteli tällaisessa salaisessa painossa Tîrgu Mureşissa, missä valmistettiin päivän tekstin aineisto, Valtakunnan Palveluksemme -lehtisiä sekä Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä. ”Viikonloppuisin paiskimme töitä jopa 40 tuntia ja pidimme vuoron perään tunnin lepotauon”, muistelee Sándor. ”Kemikaalien haju tarttui vaatteisiin ja ihoon. Kerran kun tulin kotiin, kolmivuotias poikani tokaisi: ’Isä, sinä haiset ihan päivän tekstiltä!’”
Traian Chira, joka oli perheenisä, monisti ja kuljetti kirjallisuutta Clujin hallintopiirissä. Hänelle annettiin myllyksi kutsuttu vanha käsikäyttöinen monistuskone, joka oli jo ajat sitten tullut ”eläkeikään”. Sillä pystyi kyllä tekemään työn, mutta tulos ei ollut häävi. Niinpä Traian pyysi erästä mekaanikkoveljeä huoltamaan koneen. Veli tutki konetta ja hänen totiset kasvonsa puhuivat puolestaan: vanha ”mylly” oli mennyttä kalua. Sitten hänen ilmeensä kirkastui ja hän sanoi: ”Voin rakentaa kokonaan uuden koneen!” Todellisuudessa hän teki paljon enemmän. Hän pystytti verstaan erään sisaren talon kellarikerrokseen ja rakensi oman sorvin. Yhden monistuskoneen sijasta hän valmisti yli kymmenen konetta! Nämä uudet ”myllyt” lähetettiin eri puolille maata, ja niillä saatiin aikaan hyvää jälkeä.
1980-luvulla joitakin veljiä opetettiin käyttämään offsetmonistuskoneita, jotka olivat aivan omaa luokkaansa. Ensimmäiseksi koulutettiin Nicolae Bentaru, joka puolestaan opetti toisia. Kuten yleensä, kirjallisuuden valmistaminen Bentarujen kotona oli perheyritys, jossa jokaisella perheenjäsenellä oli oma tehtävänsä. Toiminnan pitäminen salaisena oli tietysti haasteellista, varsinkin silloin kun Securitate vakoili ihmisiä ja teki kotietsintöjä. Sen tähden oli työskenneltävä nopeasti, ja veljet tekivätkin viikonloppuisin pyöreitä päiviä saadakseen kirjallisuuden painettua ja lähetetyksi eteenpäin. Miksi viikonloppuisin? Koska viikolla heillä oli oma ansiotyönsä.
Varovaisuutta tarvittiin myös paperin ostossa. Vaikka asiakas olisi pyytänyt vain yhden riisin eli noin 500 arkkia, hänen täytyi selittää sen käyttötarkoitus. Painoissa tarvittiin kuitenkin jopa 40000 paperiarkkia kuukaudessa! Niinpä veljien täytyi olla varovaisia ollessaan tekemisissä kaupan henkilökunnan kanssa. Lisäksi oli oltava valpas tarvikkeita kuljetettaessa, sillä tienvarren ratsiat olivat yleisiä.
Käännöstyön haasteet
Eri puolilla Romaniaa asuvien veljien ja sisarten pieni joukko käänsi kirjallisuutta paikallisille kielille, myös ukrainaksi, jota puhui etninen vähemmistö maan pohjoisosassa. Jotkut kääntäjistä olivat kieltenopettajia, jotka olivat oppineet totuuden; toiset olivat opetelleet vieraan kielen itse, esimerkiksi kielikurssin avulla.
Alkuaikoina käännökset kirjoitettiin käsin kaunokirjoitusvihkoihin, jotka vietiin kielentarkastajille pohjoisessa sijaitsevaan Bistriţan kaupunkiin. Kerran pari vuodessa kääntäjät ja kielentarkastajat kokoontuivat ratkomaan työhönsä liittyviä kysymyksiä. Kun näitä veljiä ja sisaria saatiin kiinni, heille tehtiin yleensä ruumiintarkastus, sitten heitä kuulusteltiin ja hakattiin, minkä jälkeen heidät pidätettiin. Pidätettyinä he olivat muutaman tunnin tai päivän, sitten heidät päästettiin vapaaksi, kunnes heidät pidätettiin taas. Tämä toistui monta kertaa, ja sen tarkoituksena oli pelotella heitä. Toiset pantiin kotiarestiin, tai heidän oli ilmoittauduttava poliisille päivittäin. Vankilaan joutui koko joukko veljiä ja sisaria, myös Dumitru ja Doina Cepănaru sekä Petre Ranca.
Dumitru Cepănaru opetti romanian kieltä ja historiaa, ja hänen vaimonsa Doina oli lääkäri. Securitate sai heidät lopulta kiinni, pidätti heidät ja lähetti heidät eri vankiloihin seitsemäksi ja puoleksi vuodeksi. Niistä Doina oli viisi vuotta yksinäissellissä. Cepănarut mainittiinkin juuri siinä kirjeessä, joka kirjoitettiin päätoimistosta Romanian Yhdysvaltain-lähettiläälle. Doina kirjoitti yksinäissellistään 500 rohkaisukirjettä miehelleen sekä vankeina oleville sisarille.
Vuosi Dumitrun ja Doinan pidätyksen jälkeen pidätettiin myös Dumitrun äiti Sabina Cepănaru, joka vietti vankilassa kahta kuukautta vaille kuusi vuotta. Tuon perheen jäsenistä vain Sabinan aviomies, joka oli myös Jehovan todistaja, säilytti vapautensa, vaikka Securitate pitikin häntä tiukasti silmällä. Hän altistui suureen vaaraan ja kävi säännöllisesti katsomassa jokaista kolmea perheenjäsentään.
Jehovan todistajien Romanian-toimiston sihteeriksi oli vuonna 1938 nimitetty Petre Ranca. Tuon tehtävän – samoin kuin hänen kääntäjäntyönsä – vuoksi hän oli Securitaten listoilla yksi etsityimmistä miehistä. Kun hänen jäljilleen oli päästy vuonna 1948, hänet pidätettiin tavan takaa, ja vuonna 1950 hänet haastettiin oikeuteen yhdessä Martin Magyarosin ja Pamfil Albun kanssa. Petreä syytettiin angloamerikkalaisen vakoojarenkaan jäseneksi, ja hän joutui 17 vuodeksi maan viheliäisimpiin vankiloihin – Aiudiin, Gherlaan ja Jilavaan – ja kolmeksi vuodeksi kotiarestiin Galaţin hallintopiiriin. Kaikesta huolimatta tämä uskollinen veli teki kaikkensa Jehovan palveluksessa aina siihen saakka, kunnes hänen maallinen elämänsä päättyi 11. elokuuta 1991.
Näiden nuhteettomuuden säilyttäjien rakkaudellinen vaivannäkö palauttaa mieleen seuraavat sanat: ”Jumala ei ole epävanhurskas, niin että hän unohtaisi teidän työnne ja sen rakkauden, jota olette osoittaneet hänen nimeään kohtaan, kun olette palvelleet pyhiä ja edelleen palvelette.” (Hepr. 6:10.)
Ulkoilmakonventteja
1980-luvulla alettiin kokoontua suuremmalla joukolla – jopa tuhatmäärin – aina kun siihen oli tilaisuus esimerkiksi häissä tai hautajaisissa. Häitä varten oli tapana pystyttää jollekin sopivalle paikalle maaseudulla suuri teltta ja koristella se sisäpuolelta kauniilla matoilla, joihin oli kudottu raamatullisia aiheita ja tekstejä. ”Vierasjoukolle” varattiin pöytiä ja tuoleja, ja lavan taakse ripustettiin juliste, jossa oli suurennos Vartiotornin logosta sekä vuositeksti. Paikalliset julistajat huolehtivat tavallisesti ruokatarjoilusta varojensa mukaan. Näin saatiin kaksinkertainen syy juhlia: sekä aineellinen että hengellinen.
Ohjelma aloitettiin hää- tai hautajaispuheella, minkä jälkeen seurasi Raamattuun perustuvia eriaiheisia puheita. Puhujille tuli toisinaan esteitä, eivätkä he päässeet paikalle ajoissa, joten muut pätevät veljet valmistautuivat pitämään puheet heidän sijastaan, apunaan tavallisesti vain Raamattu, sillä valmiista jäsennyksistä ei ollut kopioita.
Kesäisin maaseudulle tulvi kaupunkilaisia, jotka tulivat sinne rentoutumaan. Samoin tekivät myös Jehovan todistajat, mutta he käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja järjestivät vuorille ja metsiin pieniä konventteja. Niissä jopa esitettiin raamatullisia näytelmiä asianmukaisiin asuihin sonnustautuneina.
Suosittu lomakohde oli myös Mustameri, joka oli lisäksi ihanteellinen kastepaikka. Miten veljet suorittivat upotuskasteen herättämättä toisten huomiota? Eräs keino oli ”pelaaminen”. Kastettavat ja jotkut kastetut julistajat asettuivat vedessä piiriin heittelemään toisilleen palloa. Puhuja seisoi keskellä ja piti puheen, minkä jälkeen kastettavat upotettiin veteen – tietenkin vaivihkaa.
Kokoontumispaikka mehiläishoitajille
Vuonna 1980 Romanian luoteisosassa Negreşti-Oaşissa asuvat veljet oivalsivat, miten he voisivat hankkia laillisen luvan valtakunnansalin rakentamiselle. Valtio tuki noihin aikoihin mehiläishoitoa, joten joukko veljiä, joilla oli mehiläisiä, keksivät perustaa paikkakunnalle mehiläishoitoyhdistyksen, mikä antaisi heille laillisen syyn rakentaa kokoontumispaikka.
Neuvoteltuaan kierroksensa vanhinten kanssa veljet ilmoittautuivat Romanian mehiläishoitoyhdistyksen rekisteriin ja menivät kaupungintalolle esittelemään ehdotustaan kokouspaikan rakentamisesta. Viranomaiset hyväksyivät mielihyvin 34 metriä pitkän ja 14 metriä leveän puisen rakennuksen pystyttämisen. Mehiläishoitajat lukuisine apureineen olivat riemuissaan saadessaan rakennuksen valmiiksi kolmessa kuukaudessa. Kaupungin viranomaiset antoivat heille jopa erityiskiitosta.
Koska vihkiäistilaisuuteen, jonka uskottiin kestävän useita tunteja, odotettiin paljon väkeä, veljet hakivat lupaa järjestää samassa paikassa sadonkorjuujuhla. Lupa myönnettiin, ja paikalle tuli yli 3000 todistajaa eri puolilta maata. Kaupungin viranomaiset ihmettelivät, kun sadonkorjuuseen ja sitä seuraavaan ”juhlaan” tuli niin paljon ihmisiä.
”Juhla” oli tietenkin hengellisesti antoisa konventti. Rakennuksen virallisen käyttötarkoituksen mukaisesti ohjelmassa mainittiin usein mehiläiset, joskin hengellisessä merkityksessä. Puhujat kiinnittivät muun muassa huomiota mehiläisen ahkeruuteen, suunnistustaitoon ja organisointikykyyn sekä epäitsekkääseen rohkeuteen, kun se puolustaa pesäänsä.
Vihkiäisjuhlan jälkeen ”mehiläissali” palveli veljiä kiellon loppuvuodet ja vielä kolme vuotta kiellon kumoamisen jälkeenkin.
Vyöhykevalvojat edistävät ykseyttä
Kommunistit tekivät kymmenien vuosien ajan kaikkensa kylvääkseen epäilyksen ja eripuran siemeniä Jumalan kansan keskuuteen ja tukahduttaakseen yhteydenpidon. Kuten aiemmin on kerrottu, he onnistuivatkin siinä jossain määrin. Jotkin erimielisyydet jatkuivat jopa 1980-luvulle saakka. Vyöhykevalvojien vierailut samoin kuin poliittisen ilmapiirin muuttuminen auttoivat korjaamaan tilannetta.
1970-luvun puolivälistä lähtien Itävallan haaratoimistokomitean jäsen Gerrit Lösch, joka kuuluu nykyään hallintoelimeen, kävi Romaniassa useita kertoja. Vuonna 1988 hallintoelimen edustajat Theodore Jaracz ja Milton Henschel sekä veli Lösch ja tulkkina toimiva Jon Brenca, joka kuului tuolloin Yhdysvaltain Betel-perheeseen, kävivät Romaniassa kahdesti. Näiden rohkaisevien vierailujen ansiosta tuhannet veljet, jotka olivat pysytelleet erossa muista Jehovan kansaan kuuluvista, liittyivät jälleen luottavaisina laumaan.
Samaan aikaan poliittiset mullistukset horjuttivat kommunistisen Euroopan perustuksia yhä voimakkaammin ja huipentuivat useimpien kommunististen hallitusten romahtamiseen 1980-luvun lopussa. Romaniassa tilanne kulminoitui vuonna 1989, kun kansa nousi kapinaan. Puoluejohtaja Nicolae Ceauşescu ja hänen vaimonsa teloitettiin 25. joulukuuta. Seuraavana vuonna valtaan nousi uusi hallitus.
Viimeinkin vapaus!
Jehovan todistajat pysyivät tapansa mukaan ehdottoman puolueettomina, kun Romanian poliittinen näyttämö muuttui. Joka tapauksessa maan silloiset 17000 todistajaa saivat muutosten myötä vapauksia, joista useimmat heistä olivat vain haaveilleet. ”42 pitkän vuoden jälkeen”, kirjoitti maakomitea, ”olemme onnellisia voidessamme lähettää ilahduttavan raportin toiminnastamme Romaniassa. Olemme kiitollisia rakkaudelliselle Isällemme Jehova Jumalalle, joka on kuunnellut miljoonien veljien hartaita rukouksia ja tehnyt lopun säälimättömästä vainosta.”
Veljet tunnustettiin laillisesti 9. huhtikuuta 1990 Jehovan todistajien uskonnollisena järjestönä, ja eri puolilla maata järjestettiin heti kierroskonventteja. Niissä oli läsnä yli 44000 – reippaasti yli kaksi kertaa enemmän kuin julistajia, joita oli siinä vaiheessa noin 19000. Kenttäpalvelusraportti osoittikin, että vuoden 1989 syyskuun ja vuoden 1990 syyskuun välisenä aikana Jehovan todistajien määrä oli lisääntynyt 15 prosenttia.
Noihin aikoihin maakomitea valvoi työtä Itävallan haaratoimiston ohjauksessa. Mutta 66 vuotta jatkuneen tauon jälkeen Romaniassa alkoi jälleen toimia haaratoimisto vuonna 1995.
Tukea taloudellisesti vaikeina aikoina
Romanian talous oli kääntynyt laskuun 1980-luvulla, ja kulutustavaroista oli pulaa. Kun kommunistihallitus sitten luhistui, talouskin romahti, ja ihmiset joutuivat ahtaalle. Tämän takia Itävallan, Unkarin sekä silloisen Tšekkoslovakian ja Jugoslavian Jehovan todistajat lähettivät yli 70 tonnia ruokaa ja vaatteita romanialaisille veljilleen, jotka saattoivat jakaa osan tarvikkeista jopa niiden kanssa, jotka eivät olleet todistajia. ”Aina kun apua annettiin”, kertoo raportti, ”veljet käyttivät hyväkseen tilaisuuden todistaa perusteellisesti toisille.”
Aineellisen lisäksi veljet saivat autokuormittain myös hengellistä ruokaa. Sen runsaus toi kyyneleet monen silmään, sillä Romaniassa oli totuttu siihen, että koko ryhmää varten oli kenties vain yksi Vartiotorni. Vuoden 1991 tammikuun 1. päivän numerosta lähtien Vartiotorni alkoi lisäksi ilmestyä romaniaksi nelivärisenä ja samanaikaisena englanninkielisen lehden kanssa. Nämä muutokset lisäsivät lehtien levitystä reippaasti.
Ryhmäkeskusteluista säännöllisiin kokouksiin
Vainon aikana joitakin kokouksia, kuten teokraattista palveluskoulua, ei voitu pitää normaalisti. Veljet kokoontuivat sen sijaan pieniin ryhmiin lukemaan aineiston ja keskustelemaan siitä. Heillä oli tutkittavasta aineistosta tavallisesti vain muutama ellei peräti vain yksi kopio.
”Teokraattisen palveluskoulun ohjekirja painettiin romaniaksi vuonna 1992”, kertoo Jon Brenca, joka kuuluu nykyään Romanian haaratoimistokomiteaan. ”Sitä ennen vain muutamalla veljellä oli tuosta kirjasta paikallisesti valmistettu kappale. Vuonna 1991 aloimme valmentaa vanhimpia pitämään teokraattista palveluskoulua ja antamaan neuvontaa. Usein vanhimmat kuitenkin arastelivat neuvojen antamista, mikä tuolloin tehtiin lavalta käsin. Jotkut arvelivat veljien loukkaantuvan, jos heitä neuvottaisiin toisten kuullen.”
Lisäksi jotkin asiat oli ymmärretty väärin. Esimerkiksi kun eräässä seurakunnassa vieraili vuonna 1993 muuan palvelijoiden valmennuskoulun käynyt veli, eräs vanhin näytti hänelle koulun ohjelmaa, jossa sanottiin, että suurissa seurakunnissa voisi toimia toinenkin koulu. Vanhin, joka luuli, että se oli tarkoitettu edistyneemmille oppilaille, kysyi: ”Milloinhan me voimme alkaa pitää puheita tässä koulussa? Meillä on päteviä veljiä, jotka voisivat edetä korkeammalle tasolle.” Vieraileva veli oikaisi väärinkäsityksen ystävällisesti.
”Veljet saivat hyvää valmennusta kierroskonventeissa”, selittää veli Brenca, ”sillä niissä piirivalvoja johti malliksi teokraattisen palveluskoulun. Silti tähän kouluun tottuminen vei kaikilta muutaman vuoden.”
Tienraivaajien palveluskoulu aloitti Romaniassa toimintansa vuonna 1993, ja se on auttanut tuhansia tienraivaajia edistymään hengellisesti ja tehostamaan palvelustaan. Tienraivaus on Romaniassa melkoinen haaste, sillä osa-aikaisen työn saaminen on lähes mahdotonta. Siitä huolimatta vuonna 2004 johonkin tienraivauspalveluksen muotoon osallistui yli 3500 veljeä ja sisarta.
Apua matkavalvojille
Veljet Roberto Franceschetti ja Andrea Fabbi Italian haaratoimistosta määrättiin Romaniaan vuonna 1990. He tulivat auttamaan työn uudelleen organisoinnissa. ”Olin tuolloin 57-vuotias”, selittää veli Franceschetti. ”Romanian silloisen taloudellisen tilanteen vuoksi uusi tehtävämme ei ollut helppo vaimolleni Imeldalle ja minulle.
Saapuessamme Bukarestiin 7. joulukuuta 1990 seitsemän aikaan illalla pakkasta oli 12 astetta ja kaupunki oli lumen peitossa. Tapasimme joitakin veljiä kaupungin keskustassa ja kysyimme heiltä, missä voisimme yöpyä. He eivät osanneet sanoa sitä vielä. Muuan nuori nainen, jonka äiti ja isoäiti olivat todistajia, sattui kuitenkin kuulemaan keskustelumme ja kutsui meidät heti kotiinsa. Asuimme hänen luonaan muutaman viikon, kunnes löysimme kaupungista sopivan asunnon. Myös paikalliset veljet antoivat meille henkistä tukea ja rohkaisua, mikä auttoi meitä sopeutumaan tehtäväämme.”
Roberto, joka oli valmistunut Gileadin 43. kurssilta vuonna 1967, sekä hänen vaimonsa olivat Romaniassa melkein yhdeksän vuotta, ja veljet saattoivat hyötyä siitä kokemuksesta, jota he olivat saaneet Jehovan palveluksessa kymmenien vuosien aikana ja jota he auliisti jakelivat. Roberto jatkaa: ”Tammikuussa 1991 maakomitea järjesti kokouksen kaikkien matkavalvojien kanssa, joita oli 42. Useimmat heistä palvelivat pienillä kierroksilla, joihin kuhunkin kuului kuusi tai seitsemän seurakuntaa. Heillä oli ollut tapana palvella kussakin seurakunnassa kaksi perättäistä viikonloppua tavallisesti ilman vaimoaan. Noihin aikoihin kierrosvalvojien täytyi käydä normaalisti töissä elättääkseen perheensä ja välttääkseen herättämästä epäilyksiä viranomaisissa. Mutta nyt nämä veljet saattoivat noudattaa samaa aikataulua kuin heidän kollegansa muissa maissa ja palvella seurakunnissa tiistaista sunnuntaihin.
Selitettyäni tämän järjestelyn pyysin näitä 42:ta veljeä nostamaan kätensä, mikäli he haluaisivat jatkaa palvelustaan matkavalvojina. Yksikään käsi ei noussut! Niinpä olimme vain muutamassa minuutissa menettäneet maan kaikki matkavalvojat! Harkittuaan asiaa rukouksen hengessä jotkut kuitenkin muuttivat mielensä. Lisäapua saatiin palvelijoiden valmennuskoulun käyneiltä veljiltä Italiasta, Itävallasta, Ranskasta, Saksasta ja Yhdysvalloista.”
Jon Brenca, joka on sukujuuriltaan romanialainen, siirtyi Romaniaan Brooklynin Betelistä, missä hän oli palvellut kymmenen vuotta. Aluksi hän palveli kierros- ja piirivalvojana. Hän muistelee: ”Aloin kesäkuussa 1991 työskennellä piirivalvojana niiden kierrosvalvojien kanssa, jotka olivat halukkaita palvelemaan kokoaikaisesti tämän uuden järjestelyn alaisuudessa. Tajusin pian, etteivät he olleet ainoita, joiden täytyi muuttaa radikaalisti ajattelutapaansa: seurakunnillakin oli kasvukipuja. Jotkut vanhimmat olivat sitä mieltä, etteivät julistajat pystyisi olemaan mukana kenttäpalveluksessa joka päivä. Kaikki puhalsivat silti yhteen hiileen ja oikaisivat näkemystään.”
Myös Valtakunnan palveluskoulu ja palvelijoiden valmennuskoulu auttoivat veljien valmentamisessa. Kun Valtakunnan palveluskoulua pidettiin Baia Maressa, muuan vanhin tuli yhden opettajan luo silmät kyynelissä ja sanoi: ”Olen ollut vanhin vuosikausia, mutta vasta nyt tajuan täysin, miten paimennuskäyntejä tulisi tehdä. Olen hallintoelimelle kiitollinen tästä hienosta opetuksesta.”
Veljet olivat kyllä kuulleet palvelijoiden valmennuskoulusta mutteivät olleet osanneet uneksiakaan, että sellainen voitaisiin järjestää heidän omassa maassaan. He olivat siksi aivan innoissaan, kun vuonna 1999 Romaniassa pidettiin ensimmäinen kurssi. Sittemmin on pidetty vielä kahdeksan kurssia, joissa on ollut mukana romaniankielisiä veljiä myös Moldovasta ja Ukrainasta.
”Olen löytänyt totuuden!”
Monille ihmisille todistetaan nykyisin säännöllisesti, mutta noin seitsemän miljoonaa ihmistä – kolmannes maan väestöstä – asuu seurakunnille määräämättömällä alueella. Joillakin seuduilla ei olla koskaan kuultu hyvästä uutisesta, joten eloa on yhä paljon! (Matt. 9:37.) Niinpä näille alueille on muuttanut vakituisia ja erikoistienraivaajia sekä seurakunnan vanhimpia. Tämän ansiosta on voitu muodostaa uusia ryhmiä ja perustaa seurakuntia. Haaratoimisto on lisäksi pyytänyt seurakuntia osallistumaan vapaalle alueelle järjestettäviin erikoisrynnistyksiin. Kuten muissakin maissa, nämä rynnistykset ovat olleet erittäin tuottoisia.
Eräässä syrjäisessä kylässä muuan 83-vuotias nainen sai Vartiotorni-lehden yhdeltä tyttäreltään, joka oli löytänyt sen Bukarestissa roskalaatikosta. Tämä iäkäs nainen paitsi luki tuon lehden myös katsoi jokaisen siinä mainitun raamatunkohdan omasta Raamatustaan, jossa sattui olemaan Jumalan nimi. Jutellessaan seuraavan kerran tyttärensä kanssa hän huudahti: ”Kultaseni, olen löytänyt totuuden!”
Nainen puhui myös kylän papille ja kysyi tältä, miksei hän ollut kertonut ihmisille Jumalan nimeä. Pappi ei vastannut vaan pyysi lainaksi Raamattua ja Vartiotornia, jotta hän voisi tutkia niitä. Kunnioituksesta pappia kohtaan nainen tunsi velvollisuudekseen suostua pyyntöön, eikä hän enää sen koommin nähnyt niitä. Myöhemmin kun Jehovan todistajat tulivat saarnaamaan tuohon kylään, nainen kutsui heidät sisään, alkoi tutkia Jumalan sanaa Tieto-kirjan avulla ja edistyi erinomaisesti. Nykyään sekä hän että kaikki hänen tyttärensä ovat totuudessa.
Viimeinkin kokoontumisvapaus!
Romanian Jehovan todistajat olivat riemuissaan, kun he vuonna 1990 kokoontuivat ”Puhtaan kielen” piirikonventteihin. Monet eivät olleet koskaan aiemmin olleet konventissa! Isäntäkaupunkeja olivat Braşov ja Cluj-Napoca. Kaksi viikkoa aikaisemmin yli 2000 veljeä oli osallistunut romaniankieliseen konventtiin Budapestissa. Vaikka Romaniassa pidettiin vain yhden päivän pituisia konventteja, veljet olivat haltioissaan, kun he saivat kuulla kahden hallintoelimen edustajan, Milton Henschelin ja Theodore Jaraczin, puhuvan. Läsnä oli yli 36000 ja kasteella kävi 1445, mikä oli noin 8 prosenttia julistajien määrästä.
Vuonna 1996 Bukarestiin oltiin järjestämässä yhtä niistä kansainvälisistä konventeista, joiden teemana oli ”Jumalisen rauhan sanansaattajat”. Ortodoksisen kirkon papisto teki kuitenkin kaikkensa estääkseen konventin pitämisen. Papit ja heidän kannattajansa kiinnittivät ilkeitä julisteita ympäri kaupunkia kirkon omistamiin rakennuksiin samoin kuin muihinkin rakennuksiin, kujien varsille ja aitoihin. ”Ortodoksisuus tai kuolema”, sanottiin yhdessä. Toisessa luki: ”Pyydämme viranomaisia perumaan tämän konventin. TULKAA PUOLUSTAMAAN ESI-ISIEMME USKOA. Jumala meitä auttakoon!”
Tilanteen näin kiristyessä kaupungin viranomaiset tulivat toisiin ajatuksiin eivätkä antaneetkaan lupaa konventin pitämiselle Bukarestissa. Braşovista ja Cluj-Napocasta onnistuttiin kuitenkin vuokraamaan konventtipaikat 19:nnestä 21:nteen heinäkuuta, ja Bukarestiin ja Baia Mareen pystyttiin järjestämään pienempiä konventteja niille, jotka eivät voineet matkustaa muihin.
Uutistoimittajiin teki vaikutuksen se, että veljet pysyivät tyyninä ja pystyivät tekemään uudet järjestelyt lyhyellä varoitusajalla. Niinpä päivää ennen konventtia asiaa käsiteltiin joukkoviestimissä myönteiseen sävyyn papiston mekastuksesta huolimatta. Mutta myös aikaisemmista kielteisistä uutisista oli hyötyä, sillä ne tekivät Jehovan nimeä tunnetuksi. Eräs bukarestilainen veli sanoi: ”Saimme vain kolmessa viikossa yhtä paljon julkisuutta kuin olemme saaneet kaikkien niiden vuosien aikana, jotka olemme todistaneet eri puolilla maata. Se minkä Romanian ortodoksinen kirkko uskoi estävän meitä, onkin todellisuudessa edistänyt hyvän uutisen leviämistä.” Konventeissa oli läsnä kaikkiaan 40206 henkeä, ja 1679 kävi kasteella.
Vuonna 2000 pidetyissä ”Jumalan sanan tekijöiden” piirikonventeissa veljet olivat ihastuksissaan, kun he saivat romaniaksi Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännöksen. Muuan kiitollinen nuori veli sanoi: ”Pääsin entistä lähemmäksi Jehovaa, kun luin hänen nimensä omasta Raamatustani tästä käännöksestä. Kiitän Jehovaa ja hänen järjestöään koko sydämestäni.”
”Mehiläissalista” konventtisaliin
Lukuun ottamatta ”mehiläissalia”, josta aiemmin kerrottiin, kommunistihallinnon aikana ei rakennettu lainkaan valtakunnansaleja. Niinpä kun kielto poistettiin, tuntui melkein mahdottomalta hankkia valtakunnansaleja niin paljon kuin niitä olisi tarvittu. Mutta enimmäkseen valtakunnansalirahaston ansiosta veljet ovat saaneet valmiiksi keskimäärin yhden salin joka kymmenes päivä. Nämä yksinkertaiset, toimivat rakennukset tehdään vakiosuunnitelmien mukaan ja helposti hankittavista materiaaleista. Kuten muissakin maissa, työn hyvän organisoinnin ja talkoohengen ansiosta on varsinkin pikasaleja rakennettaessa annettu erinomaista todistusta naapureille, liikealan ihmisille ja viranomaisille.
Mureşin hallintopiirissä veljet menivät pyytämään viranomaisilta lupaa kytkeä rakenteilla oleva valtakunnansali sähköverkkoon. ”Mikäs kiire teillä on?” kysyi virkailija. ”Lupanne käsittely vie ainakin kuukauden, ettekä te siinä ajassa saa paljonkaan tehdyksi.” Niinpä veljet tiedustelivat asiaa viraston johtajalta.
Hänkin kysyi: ”Miksi moinen hoppu? Ettekös te vasta saaneet perustuksen laskettua?”
”Saimme, mutta se oli viime viikolla se”, vastasivat veljet. ”Nyt olemme katon kimpussa!” Johtaja tajusi, mistä oli kysymys, ja lupa myönnettiin heti seuraavana päivänä.
Negreşti-Oaşiin rakennetun Romanian ensimmäisen konventtisalin pääsaliin mahtuu 2000 kuulijaa ja ulkoilma-amfiteatteriin 6000. Veli Lösch oli innoissaan, kun hänet pyydettiin pitämään vihkiäispuhe, jonka hän puhui romaniaksi. Rakennustyössä oli ollut mukana yli 90 seurakuntaa viideltä kierrokselta. Jo ennen vihkiäisiä 8572 oli läsnä piirikonventissa, joka pidettiin tuossa salissa heinäkuussa 2003. Konventtisali herätti tietenkin kiivasta keskustelua paikallisessa ortodoksisessa yhteisössä, eivätkä kaikki kommentit suinkaan olleet kielteisiä. Jotkut papit jopa kiittivät veljien talkoohenkeä.
Mikään Jumalan palvelijoita vastaan suunnattu ase ei menesty
Kun Károly Szabó ja József Kiss palasivat kotimaahansa vuonna 1911, he eivät osanneet aavistakaan, kuinka suuresti Jehova siunaisi työtä, jota he tuolloin aloittelivat. Kymmenen viime vuoden aikana Romaniassa on kastettu noin 18500 uutta, mikä nostaa julistajamäärän 38423:een. Vuonna 2005 muistonvietossa oli läsnä 79370. Jotta tästä kasvusta voitaisiin huolehtia, vuonna 1998 vihittiin käyttöön kaunis uusi Betel-koti, jota laajennettiin vuonna 2000. Samalle tontille rakennettiin myös kolmen valtakunnansalin kompleksi.
Perustus tälle huomattavalle kasvulle laskettiin kuitenkin sellaisen ankaran vainon aikoina, jonka monet yksityiskohdat ovat liian kauheita kerrottaviksi. Sen vuoksi kasvusta täytyy kiittää yksinomaan Jehovaa, jonka suojaavasta varjosta hänen uskolliset todistajansa saivat turvapaikan (Ps. 91:1, 2). Jehova on luvannut uskollisille palvelijoilleen: ”Mikään ase, joka valmistetaan sinua vastaan, ei menesty, ja jokaiselle kielelle, joka nousee tuomiolle sinua vastaan, sinä langetat tuomion. Tämä on Jehovan palvelijoiden perintöomaisuus.” (Jes. 54:17.)
Säilyttääkseen tuon korvaamattoman arvokkaan ”perintöomaisuuden” Romanian Jehovan todistajat ovat päättäneet osoittaa arvostavansa niiden kyyneliä, jotka joutuivat kärsimään paljon vanhurskauden tähden, ja jäljitellä heidän kallisarvoista uskoaan (Jes. 43:10; Hepr. 13:7).
[Tekstiruutu s. 72]
Romania lyhyesti
Maa: Pinta-alaltaan 238000 neliökilometrin suuruinen Romania on jokseenkin soikeanmuotoinen maa, jonka pituus itä-länsisuunnassa on noin 720 kilometriä. Sen naapurimaita ovat pohjoisesta myötäpäivään lukien Ukraina, Moldova, Bulgaria, Serbia ja Montenegro sekä Unkari.
Väestö: Maan 22 miljoonasta asukkaasta osa on syntyperäisiä, osa muualta tulleita. Tähän monenkirjavaan väestöön kuuluu muun muassa romanialaisia, unkarilaisia, saksalaisia, juutalaisia, ukrainalaisia ja romaneja. Vähintään 70 prosenttia väestöstä kuuluu Romanian ortodoksiseen kirkkoon.
Kieli: Virallinen kieli on romania. Se on kehittynyt muinaisten roomalaisten kielestä latinasta.
Elinkeinot: Noin 40 prosenttia työvoimasta saa toimeentulonsa maa- ja metsätaloudesta tai kalastuksesta, 25 prosenttia kaivos- tai muusta teollisuudesta tai rakennusalalta ja 30 prosenttia palvelualoilta.
Ravinto: Viljelykasveja ovat muun muassa maissi, peruna, sokerijuurikas, vehnä ja viinirypäleet. Karjatalous keskittyy lampaisiin. Lisäksi kasvatetaan nautoja, sikoja ja siipikarjaa.
Ilmasto: Lämpötila ja sademäärä vaihtelevat alueittain. Yleensä ilmasto on leuto, ja vuodenajat erottuvat selvästi toisistaan.
[Tekstiruutu s. 74]
Romanian vaihtelevat maisemat
Romania on pääosin maaseutua. Maa jakautuu useisiin historialtaan ja maisemiltaan erilaisiin alueisiin, joita ovat muun muassa Maramureş, Moldavia, Transilvania ja Dobrudža. Pohjoisessa sijaitseva Maramureş on ainoa alue, jota roomalaiset eivät koskaan valloittaneet. Sen asukkaat elävät syrjäisissä vuoristokylissä ja vaalivat daakialaisten esi-isiensä kulttuuriperintöä. Moldavia, joka on maan itäosassa, on kuuluisa viinitiloistaan, mineraalilähteistään ja 1400-luvulla perustetuista luostareistaan. Romanian eteläosassa Valakiassa sijaitsee pääkaupunki Bukarest, joka on myös maan suurin kaupunki.
Romanian keskiosassa sijaitseva Transilvania on enimmäkseen ylätasankoa, jota ympäröi mahtava Karpaattien vuoristo. Transilvaniaa kaunistavat lukuisat keskiaikaiset linnat, kaupungit ja rauniot. Siellä asui myös legendaarinen Dracula, joka kuvataan kirjallisuudessa vampyyriksi. Draculan esikuvia olivat 1400-luvulla eläneet ruhtinaat Vlad Dracul eli Vlad Paholainen ja Vlad Ţepeş, joka tunnetaan myös Vlad Seivästäjänä – nimi viittaa tapaan, jolla hän teloitti vihollisiaan. Paikat, joissa heidän otaksutaan oleskelleen, kuuluvat tietysti tämän seudun suosittuihin matkailukohteisiin.
Mustaanmereen rajoittuvan Dobrudžan rantaviiva on noin 250 kilometriä pitkä. Dobrudžassa sijaitsee eräs erityinen ylpeydenaihe: upea Tonavan suisto. Euroopan toiseksi pisin joki Tonava muodostaa Romanian etelärajan, ja suuri osa maan joista laskee siihen. Sen ekologisesti monipuolinen 4300 neliökilometrin suuruinen suisto on Euroopan suurin kosteikkoalue, jossa elää yli 300 lintulajia, 150 kalalajia ja 1200 kasvilajia pajuista lumpeisiin.
[Tekstiruutu s. 87]
Zamolxis-kultista Romanian ortodoksiseen kirkkoon
Ennen ajanlaskumme alkua edeltävinä vuosisatoina alueella, joka nykyisin tunnetaan Romaniana, asuivat getalaiset ja daakialaiset, jotka olivat sukua toisilleen. Heidän jumalansa Zamolxis oli ilmeisesti taivaan ja kuolleiden jumala. Nykyään lähes kaikki romanialaiset tunnustautuvat kristityiksi. Miten tämä muutos on tapahtunut?
Kun Balkanin niemimaa oli roomalaisten hallussa, heidän suurin uhkansa olivat getalaisten ja daakialaisten liittoutuneet joukot. Tuon liittoutuman kuningas Decebal löi itse asiassa kahdesti Rooman armeijan. Varhain ajanlaskumme toisella vuosisadalla Rooma pääsi kuitenkin voitolle ja teki tuosta alueesta provinssinsa. Daakian provinssi oli erittäin vauras ja houkutteli joukoittain roomalaisia siirtolaisia, jotka avioituivat daakialaisten kanssa. Heidän jälkeläisistään, jotka puhuivat latinaa, tuli nykyisten romanialaisten esi-isiä.
Uudisasukkaat samoin kuin kauppiaat ja muut ammatinharjoittajat toivat alueelle nimikristillisyyden. Vuonna 332 kristikunnan vaikutusvalta kasvoi, kun keisari Konstantinus solmi rauhan goottien, Tonavan pohjoispuolella asuvien liittoutuneiden germaanikansojen, kanssa.
Sen jälkeen kun idän kirkko vuonna 1054 irtautui Rooman kirkosta, alueella alkoi vaikuttaa idän ortodoksinen kirkko, josta myös Romanian ortodoksinen kirkko on lähtöisin. 1900-luvun lopussa siihen kuului yli 16 miljoonaa ihmistä, joten se oli Balkanin alueen suurin itsenäinen ortodoksikirkko.
[Tekstiruutu/Kuva s. 98–100]
Lauloimme pommien putoillessa
Teodor Miron
Syntynyt: 1909
Kastettu: 1943
Tausta: Oppi Raamatun totuuden vankilassa. Oli 14 vuotta natsien keskitysleireissä ja kommunistien työleireissä ja vankiloissa.
Kun Saksan joukot alkoivat vetäytyä 1. syyskuuta 1944, olin yksi niistä 152 veljestä, jotka muiden vankien kanssa vietiin Borissa Serbiassa sijaitsevasta keskitysleiristä Saksaan. Joinakin päivinä meillä ei ollut mitään syötävää, mutta kun onnistuimme löytämään ruoantähteitä – vaikkapa juurikkaita pellonpientareelta – jaoimme ne tasapuolisesti. Kun joku ei enää jaksanut kävellä, vahvemmat työnsivät häntä kottikärryissä.
Lopulta pääsimme rautatieasemalle, lepäsimme nelisen tuntia ja tyhjensimme sitten itseämme varten kaksi tavaravaunua, joissa ei ollut kattoa. Mahduimme ainoastaan seisomaan, eikä meillä ollut lämpimiä vaatteita – kullakin vain huopa, jonka vedimme sateella päämme yli. Matkustimme näin koko yön. Päästyämme erääseen kylään aamukymmeneltä kaksi lentokonetta alkoi pommittaa veturia, ja juna pysähtyi. Kukaan meistä ei kuollut, vaikka vaunumme olivatkin heti veturin perässä. Tapahtuneesta huolimatta vaunuumme kiinnitettiin toinen veturi, ja jatkoimme matkaa.
Kuljettuaan satakunta kilometriä juna seisahtui eräälle asemalle pariksi tunniksi. Näimme miehiä ja naisia, jotka kantoivat perunakoreja. Arvelimme heidän kauppaavan perunoita, mutta olimme väärässä. He olivat hengellisiä veljiämme ja sisariamme, jotka olivat kuulleet meistä ja tiesivät meidän olevan nälissämme. He antoivat meille jokaiselle kolme suurta keitettyä perunaa, palan leipää ja hieman suolaa. Tällä ”taivaan mannalla” selvisimme seuraavat pari vuorokautta, kunnes saavuimme Szombathelyyn Unkariin. Oli joulukuun alkupuoli.
Jäimme Szombathelyyn talveksi, ja söimme hengenpitimiksemme enimmäkseen maissia, joka oli jäänyt lumen alle. Maalis-huhtikuussa 1945 tuota kaunista kaupunkia pommitettiin. Kaduilla lojui silpoutuneita ruumiita. Monet ihmiset jäivät loukkuun raunioihin, ja toisinaan saatoimme kuulla heidän avunhuutonsa. Lapioiden ja muiden työkalujen avulla onnistuimme kaivamaan jotkut heistä esiin.
Pommeja osui aivan sen rakennuksen lähelle, jossa me olimme. Aina ilmahälytyssireenin soidessa kaikki ryntäsivät kauhuissaan suojaan. Aluksi mekin juoksimme turvaan, mutta pian huomasimme, että se oli hyödytöntä, sillä kunnon suojia ei ollut olemassakaan. Niinpä vain jäimme aloillemme ja yritimme pysyä rauhallisina. Ennen pitkää vartijatkin jäivät luoksemme. He sanoivat, että ehkäpä meidän Jumalamme varjelee heitäkin. Viimeisenä iltanamme Szombathelyssa, 1. huhtikuuta, pommeja satoi taivaalta enemmän kuin koskaan. Pysyttelimme siitä huolimatta rakennuksessamme, ylistimme Jehovaa lauluin ja kiitimme häntä siitä, että hän antoi meille levollisen sydämen (Fil. 4:6, 7).
Seuraavana päivänä meidät määrättiin lähtemään Saksaan. Meillä oli kahdet hevoskärryt, joten liikuimme joko niillä tai kävelimme noin sata kilometriä, kunnes saavuimme metsään, joka sijaitsi 13 kilometrin päässä venäläisten rintamasta. Vietimme yön erään rikkaan maanomistajan tilalla, ja seuraavana päivänä vartijat päästivät meidät menemään. Olimme kiitollisia Jehovalle siitä, että hän oli huolehtinut meistä sekä fyysisesti että hengellisesti, ja kyynelsilmin hyvästelimme toisemme. Sitten lähdimme kotia kohti, jotkut jalkaisin, toiset junalla.
[Tekstiruutu s. 107]
Kristillinen rakkaus toiminnassa
Vuonna 1946 Romanian itäosaan iski nälänhätä. Niissä Romanian osissa asuvat Jehovan todistajat, joihin toinen maailmansota ja sen jälkimainingit olivat vaikuttaneet vähemmän, lahjoittivat ruokaa, vaatteita ja rahaa tarpeessa oleville veljilleen, vaikka he olivat köyhiä itsekin. Esimerkiksi todistajat, jotka työskentelivät Ukrainan rajan tuntumassa sijaitsevan Sighetu Marmaţiein kylän suolakaivoksessa, ostivat kaivoksista suolaa, myivät sen naapurikaupunkeihin ja -kyliin ja ostivat saamillaan rahoilla maissia. Samaan aikaan Ruotsin, Sveitsin, Yhdysvaltojen ja muidenkin maiden Jehovan todistajat auttoivat lahjoittamalla viitisen tonnia ruokaa.
[Tekstiruutu/Kuva s. 124, 125]
Muistimme ulkoa 1600 raamatunkohtaa
Dionisie Vârciu
Syntynyt: 1926
Kastettu: 1948
Tausta: Oli vuodesta 1959 lähtien yli viisi vuotta eri vankiloissa ja työleireissä. Kuoli vuonna 2002.
Ollessamme vankilassa meidän sallittiin olla yhteydessä perheeseemme. He saivat lähettää meille joka kuukausi viiden kilon paketin, mutta se annettiin vain niille, jotka pystyivät tekemään työnsä. Jaoimme ruoan aina tasapuolisesti eli tavallisesti noin 30 osaan. Erään kerran jaoimme kaksi omenaa. Paloista tuli kyllä pieniä, mutta ne auttoivat lievittämään nälkäämme.
Vaikka meillä ei ollutkaan Raamattuja eikä muita tutkimiseen tarkoitettuja julkaisuja, ylläpidimme hengellisyyttämme muistelemalla sitä, mitä olimme oppineet ennen vankeuttamme, ja kertomalla siitä toisillemme. Joka aamu joku veli palautti mieleen jonkin raamatunkohdan. Toistimme sitten tuon kohdan puoliääneen ja mietiskelimme sitä pakollisen aamukävelyn ajan, joka kesti 15–20 minuuttia. Palattuamme selliin – neljä metriä pitkään ja kaksi metriä leveään huoneeseen, johon oli ahdettu 20 miestä – keskustelimme tuosta jakeesta puolisen tuntia. Yhdessä muistimme ulkoa 1600 raamatunkohtaa. Puoleltapäivin pohdimme aina jotakin aihetta sekä 20–30:tä siihen liittyvää raamatunkohtaa. Kaikki painoivat aineiston mieleensä.
Eräästä veljestä tuntui aluksi, että hän oli liian vanha opettelemaan ulkoa monta raamatunkohtaa. Mutta hän aliarvioi kykynsä. Kuultuaan meidän toistavan jakeita ääneen parikymmentä kertaa, hänkin saattoi suureksi ilokseen muistaa ja toistaa koko joukon kohtia.
Olimme kyllä nälissämme ja fyysisesti heikkoja, mutta hengellisesti Jehova piti meidät kylläisinä ja vahvoina. Vapauduttuammekin meidän täytyi säilyttää hengellisyytemme, sillä Securitate, joka yritti edelleen murtaa uskomme, jatkoi ahdisteluamme.
[Tekstiruutu s. 132, 133]
Jäljentämismenetelmiä
1950-luvulla yksinkertaisin ja tarkoituksenmukaisin tapa jäljentää raamatullista kirjallisuutta oli tehdä se käsin, usein hiilipaperin avulla. Vaikka menetelmä olikin hidas ja työläs, sillä oli eräs etu: jäljentäjät oppivat suuren osan aineistosta ulkoa. Kun heidät sitten vangittiin, he pystyivät antamaan toisille hengellistä rohkaisua runsain mitoin. Veljet käyttivät lisäksi kirjoituskoneita, mutta ne piti ilmoittaa poliisin rekisteriin ja niitä oli myös vaikea saada.
1950-luvun lopulla alkoi vahasmonisteiden aikakausi. Vahaksen valmistamiseksi veljet tekivät liiman, liivatteen ja vahan seoksen. Seosta levitettiin ohut, tasainen kerros suorakulmaiselle, sileäpintaiselle – mieluiten lasiselle – levylle. Aineisto kirjoitettiin paperille itse tehdyllä erikoisvärillä, joka jätti tekstin koholle. Kun väri oli kuivunut, paperi painettiin tasaiselle vahapinnalle, ja näin syntyi vahas. Tällaiset vahakset olivat kuitenkin lyhytikäisiä, joten niitä täytyi valmistaa yhtä mittaa lisää. Lisäksi samoin kuin käsinkirjoitetut artikkelit, nämäkin olivat turvallisuusriski: jäljentäjä saatettiin tunnistaa käsialasta.
1970-luvulta aina työn vapautumista edeltäviin vuosiin saakka veljet rakensivat toistakymmentä siirrettävää, käsikäyttöistä monistuskonetta. Niihin saatiin malli Itävallasta, ja niissä käytettiin muovipintaisesta paperista tehtyjä painolevyjä. Veljet sanoivat tätä konetta ”myllyksi”. 1970-luvun loppuvuosina Romaniaan hankittiin muutama offsetmonistuskone. Veljet eivät kuitenkaan pystyneet valmistamaan niihin levyjä, joten niitä ei voitu käyttää. Vuonna 1985 muuan veli, joka työskenteli kemisti-insinöörinä silloisessa Tšekkoslovakiassa, opetti veljille tarpeelliset taidot. Se tiesi aimo harppausta eteenpäin sekä julkaisujen määrässä että laadussa.
[Tekstiruutu/Kuva s. 136, 137]
Jehova valmensi minua
Nicolae Bentaru
Syntynyt: 1957
Kastettu: 1976
Tausta: Painoi kirjallisuutta kommunistihallinnon aikana; palvelee nykyään erikoistienraivaajana vaimonsa Veronican kanssa.
Aloin tutkia Raamattua vuonna 1972 Săcelessa, ja minut kastettiin neljä vuotta myöhemmin 18-vuotiaana. Työ oli tuolloin kielletty, ja kokoukset pidettiin tutkisteluryhmissä. Saimme kuitenkin säännöllisesti hengellistä ravintoa, jopa raamatullisia näytelmiä, joiden esittämiseen käytettiin ääninauhoja ja väridiakuvia.
Kasteen jälkeen ensimmäinen tehtäväni oli käyttää diaprojektoria. Kaksi vuotta myöhemmin sain uuden vastuullisemman tehtävän: ostin paperia paikallista maanalaista painotoimintaamme varten. Vuonna 1980 opin painamaan, ja olin mukana valmistamassa Vartiotornia, Herätkää!-lehteä sekä muita julkaisuja. Meillä oli monistuskone ja pieni käsikäyttöinen painokone.
Noihin aikoihin tapasin Veronican, verrattoman sisaren, joka oli todistanut uskollisuutensa Jehovaa kohtaan, ja me menimme naimisiin. Veronicasta oli minulle paljon apua työssäni. Vuonna 1981 Otto Kuglitsch Itävallan haaratoimistosta opetti minua käyttämään aivan ensimmäistä offsetmonistuskonetta. Perustimme toisen painon Cluj-Napocaan vuonna 1987, ja minulle annettiin tehtäväksi opettaa veljiä käyttämään konetta.
Kun kielto kumottiin vuonna 1990, Veronica ja minä sekä poikamme Florin jatkoimme kirjallisuuden painamista ja levittämistä kahdeksan kuukauden ajan. Florin auttoi kokoamaan ja järjestämään painosivuja, minkä jälkeen ne laitettiin puristuksiin, leikattiin, nidottiin, pakattiin ja lähetettiin. Vuonna 2002 meidät kaikki kolme määrättiin tienraivaajiksi Miziliin, 15000 asukkaan kaupunkiin, joka sijaitsee noin 80 kilometriä pohjoiseen Bukarestista. Veronica ja minä palvelemme erikoistienraivaajina ja Florin vakituisena tienraivaajana.
[Tekstiruutu/Kuva s. 139, 140]
Jehova sokaisi vihollisen
Ana Viusencu
Syntynyt: 1951
Kastettu: 1965
Tausta: Auttoi nuorena vanhempiaan monistamaan kirjallisuutta. Oli myöhemmin kääntämässä julkaisuja ukrainaksi.
Eräänä päivänä vuonna 1968 kopioin Vartiotornia käsin monistusvahapaperille. Ajattelemattomuuttani en tullut piilottaneeksi niitä, kun lähdin kokoukseen. Palattuani puoliltaöin kuulin auton pysähtyvän talon eteen. Ennen kuin ehdin nähdä, kuka oli tulossa, viisi Securitaten miestä, joilla oli kotietsintälupa, astui sisään. Olin kauhuissani, mutta onnistuin pysymään rauhallisena. Rukoilin Jehovaa, ja pyysin häntä antamaan anteeksi huolimattomuuteni. Lupasin, etten enää koskaan jättäisi työtäni esille.
Etsintää johtava mies istuutui pöydän ääreen, jolla paperit olivat. Olin peittänyt ne hätäisesti liinalla kuullessani auton pysähtyvän. Mies istui siinä tuntikausia, koko etsinnän ajan. Kirjoittaessaan raporttiaan – vain muutaman senttimetrin päässä vahaksista – hän suoristi liinaa monta kertaa. Raportissa sanottiin, ettei talosta eikä keltään sen asukkaalta ollut löydetty kiellettyä kirjallisuutta.
Siitä huolimatta he veivät isän mukanaan Baia Mareen. Äiti ja minä rukoilimme hartaasti hänen puolestaan, ja myös kiitimme Jehovaa siitä, että hän oli suojellut meitä tuona yönä. Suureksi helpotukseksemme isä tuli kotiin joitakin päiviä myöhemmin.
Pian sen jälkeen ollessani jäljentämässä käsin julkaisuja kuulin jälleen auton pysähtyvän talomme viereen. Sammutin valon, kurkistin peitettyjen ikkunoiden takaa ja näin useita miehiä univormuissaan, joiden olkaimissa arvomerkit kiiltelivät. He nousivat autosta ja menivät vastapäiseen taloon. Seuraavana iltana heidän tilalleen tuli toinen joukko miehiä, mikä vahvisti epäilymme siitä, että he olivat Securitaten vakoojia. Jatkoimme kuitenkin jäljentämistä, mutta paljastumisen välttämiseksi veimme tarvikkeet ulos talon takana olevan puutarhan läpi.
”Meidän ja vihollisen välissä oleva tie on kuin pilvipatsas, joka seisoi israelilaisten ja egyptiläisten välissä”, tapasi isä sanoa (2. Moos. 14:19, 20). Sain omin silmin nähdä, kuinka oikeassa isä oli!
[Tekstiruutu/Kuva s. 143, 144]
Rikkinäinen pakoputki koitui pelastukseksi
Traian Chira
Syntynyt: 1946
Kastettu: 1965
Tausta: Yksi niistä veljistä, jotka olivat vastuussa kirjallisuuden valmistamisesta ja kuljettamisesta niinä vuosina, joina työ oli kielletty.
Varhain eräänä kesäisenä sunnuntaina pakkasin autooni kahdeksan laukkua, joissa oli kirjallisuutta. Kaikki laukut eivät mahtuneet tavaratilaan, joten poistin takaistuimen, panin loput laukuista sen paikalle, laitoin laukkujen päälle peitteitä ja viskasin päällimmäiseksi tyynyn. Jos joku sattuisi katsomaan auton sisään, hän vain luulisi perheemme olevan menossa uimarannalle. Varmuudeksi levitin peitteen myös tavaratilassa olevien laukkujen päälle.
Rukoiltuamme Jehovan siunausta me kaikki viisi – vaimoni, kaksi poikaamme, tyttäremme ja minä – lähdimme viemään kirjallisuutta Tîrgu Mureşiin ja Braşoviin. Matkalla laulelimme yhdessä valtakunnanlauluja. Ajettuamme noin sata kilometriä tie muuttui kuoppaiseksi. Koska auton jousitus oli koetuksella painavan lastin takia, pakoputki osui johonkin ja rikkoutui. Ajoin tien sivuun, ja panin pakoputken särkyneen osan takakonttiin peitetyn kirjallisuuden päälle vararenkaan viereen. Sitten me ajaa papatimme eteenpäin.
Luduşissa poliisi pysäytti meidät testatakseen auton ajokuntoisuuden. Tarkastettuaan moottorin numeron ja kokeiltuaan äänitorvea, tuulilasinpyyhkijöitä, valoja ynnä muuta hän pyysi saada nähdä vararenkaan. Kävellessäni auton taakse kumarruin ja kuiskasin ikkunan läpi vaimolleni ja lapsille: ”Rukoilkaa. Vain Jehova voi auttaa meitä nyt.”
Kun avasin tavaratilan, poliisi huomasi heti rikkinäisen pakoputken. ”Mikäs tuo on?” hän kysyi. ”Tästä tulee sakot!” Tyytyväisenä siihen, että oli löytänyt jonkin puutteen, hän lopetti tarkastuksen. Suljin tavaratilan, huokaisin helpotuksesta enkä ole koskaan ollut niin iloinen maksaessani sakkoja! Tämä oli ainoa läheltä piti -tilanne, ja veljet saivat kirjallisuutensa.
[Tekstiruutu/Kuva s. 147–149]
Silmätysten Securitaten kanssa
Viorica Filip
Syntynyt: 1953
Kastettu: 1975
Tausta: Aloitti kokoaikaisen palveluksen vuonna 1986 ja palvelee Betel-perheessä.
Kun sisarestani Auricasta ja minusta tuli Jehovan todistajia, perheemme kohteli meitä tylysti. Vaikka se olikin tuskallista, se vahvisti meitä kohtaamaan Securitaten tulevaisuudessa. Erään kerran jouduin silmätysten Securitaten kanssa joulukuisena iltana 1988. Asuin tuolloin Aurican ja hänen perheensä kanssa Oradeassa, joka sijaitsee Unkarin rajan tuntumassa.
Olin menossa käännöstyötä valvovan veljen taloon laukussani lehti, joka minun piti korjauslukea. En tiennyt, että Securitate oli tekemässä siellä kotitarkastusta ja kuulustelemassa asukkaita ja muita paikalle sattuvia. Kun näin, mitä siellä oli meneillään, ehdin onneksi polttaa laukussani olevan lehden ennen sen löytymistä. Sen jälkeen minut ja muita todistajia vietiin Securitaten toimistoon lisäkuulusteluihin.
Minua kuulusteltiin koko yö, ja seuraavana päivänä tutkittiin läheisessä Uileacu de Munten kylässä sijaitseva pieni talo, joka virallisesti oli asuinpaikkani. En todellisuudessa asunut tuossa talossa, vaan veljet käyttivät sitä maanalaisessa työssä tarvittavien materiaalien varastoimiseen. Tehtyään tämän löydön agentit veivät minut takaisin Securitaten toimistoon ja hakkasivat minua kumipampulla, jotta olisin paljastanut, ketkä omistivat nuo tavarat tai olivat niiden kanssa suoranaisesti tekemisissä. Pyysin Jehovalta, että hän auttaisi minua kestämään pieksännän. Minut valtasi tyyneys, ja kipu kesti vain muutaman sekunnin kunkin lyönnin jälkeen. Pian käteni kuitenkin turposivat niin, että ihmettelin, pystyisinkö enää koskaan kirjoittamaan. Minut vapautettiin illalla. Olin pennitön, nälkään nääntymäisilläni ja lopen uupunut.
Kävelin linja-autoasemalle Securitaten agentti kannoillani. En ollut kertonut kuulustelijoille, missä asuin, joten en voinut mennä suoraan Aurican luo, koska pelkäsin vaarantavani hänen ja hänen perheensä turvallisuuden. En tiennyt minne mennä ja mitä tehdä, joten kerroin rukouksessa Jehovalle, että minun täytyisi ehdottomasti saada jotain syötävää ja että haluaisin nukkua omassa vuoteessani. Pohdin, olinko pyytänyt liikaa.
Pääsin asemalle juuri kun yksi bussi oli lähdössä. Juoksin siihen, vaikkei minulla ollutkaan rahaa lippuun. Kuinka ollakaan, se oli menossa kylään, jossa taloni oli. Securitaten agenttikin ehti kyytiin, kysyi minulta, minne se oli menossa, ja hyppäsi sitten pois. Siitä päättelin, että Securitate olisi odottamassa minua Uileacu de Muntessa. Helpotuksekseni kuljettaja antoi minun jäädä bussiin. Mutta miksi mennä Uileacu de Munteen, tuumin. En halunnut mennä talooni, koska siellä ei ollut ruokaa eikä edes vuodetta.
Vuodatin yhä huoliani Jehovalle, kun kuljettaja pysähtyi Oradean laitamilla päästääkseen ystävänsä nousemaan bussista. Tartuin tilaisuuteen ja minäkin jäin kyydistä. Bussin jatkaessa matkaa onnen tunne valtasi minut, ja lähdin varovaisesti kulkemaan erään tutun veljen asunnolle. Saavuin sinne juuri parahiksi. Hänen vaimonsa oli nostamassa liedeltä kattilaa, jossa oli gulassia – lempiruokaani! Perhe pyysi minut illalliselle.
Myöhemmin tuona iltana, kun tunsin olevani turvassa, lähdin Aurican luo ja pääsin nukkumaan omaan vuoteeseeni. Jehova tosiaan antoi minulle juuri ne kaksi asiaa, joita olin rukoillut: hyvän aterian ja oman vuoteen. Kuinka suurenmoinen Isä meillä onkaan!
[Tekstiruutu s. 155]
Nuoret keskittyvät hengellisiin asioihin
Vainon aikana nuoret kristityt kunnostautuivat nuhteettomuuden säilyttäjinä, ja monet heistä vaaransivat vapautensa hyvän uutisen vuoksi. Nykyään koettelemukset ovat luonteeltaan erilaisia, ja valitettavasti jotkut ovat päästäneet otteensa herpoamaan. Toiset ovat kuitenkin säilyttäneet valppautensa. Esimerkiksi Câmpia Turziissa jotkut lukiolaiset keskustelevat päivän tekstistä yhdessä aamupäivän välitunnilla. Keskustelu käydään joko koulun pihalla tai urheilukentällä, ja toisinaan mukaan tulee muitakin oppilaita.
Eräs nuori sisar totesi: ”Päivän tekstin läpikäyminen ystävieni kanssa suojelee minua ja auttaa minua pakenemaan hetkeksi niiden oppilaiden seuraa, jotka eivät palvele Jehovaa. On myös rohkaisevaa nähdä, etten ole ainoa Jehovan todistaja.” Koulun rehtori ja jotkut muut opettajat ovat kehuneet näitä hienoja nuoria.
[Tekstiruutu s. 160]
Hyvän uutisen laillinen vahvistaminen
Torstaina 22. toukokuuta 2003 Romanian kulttuuri- ja uskontoministeriö vahvisti, että valtio tunnustaa 9. huhtikuuta 1990 perustetun Jehovan todistajien uskonnollisen järjestön lailliseksi yhdistykseksi. Jehovan todistajille kuuluvat näin ollen kaikki ne etuoikeudet, jotka laki antaa hyväksytyille uskonnoille. Heillä on esimerkiksi oikeus saarnata ja rakentaa valtakunnansaleja. Tämä tunnustus on huipennus niille monille oikeustaisteluille, joita on käyty vuosien mittaan.
[Taulukko/Kaavio s. 80, 81]
ROMANIA – HUOMATTAVIA TAPAHTUMIA
1910
1911: Károly Szabó ja József Kiss palaavat Yhdysvalloista.
1920: Cluj-Napocaan perustetaan haaratoimisto. Se valvoo työtä Albaniassa, Bulgariassa, silloisessa Jugoslaviassa, Romaniassa ja Unkarissa.
1924: Cluj-Napocasta ostetaan haaratoimistoa varten kiinteistö, johon kuuluu paino.
1929: Valvonta siirretään Saksan haaratoimistolle ja myöhemmin Sveitsissä sijaitsevalle Keski-Euroopan toimistolle.
1938: Viranomaiset sulkevat ja sinetöivät Bukarestissa sijaitsevan Romanian toimiston.
1940
1945: Jehovan todistajien yhdistys rekisteröidään Romaniassa.
1946: Noin 15000 on läsnä maan ensimmäisessä kansallisessa konventissa Bukarestissa.
1947: Alfred Rütimann ja Martin Magyarosi kiertävät Romaniaa elo-syyskuussa.
1949: Kommunistihallitus kieltää Jehovan todistajien toiminnan, ja haaratoimiston omaisuus takavarikoidaan.
1970
1973: Valvonta siirretään Sveitsin haaratoimistolta Itävallan toimistolle.
1988: Hallintoelimen edustajia käy Romaniassa.
1989: Kommunistihallinto romahtaa.
1990: Jehovan todistajat tunnustetaan laillisesti. Konventteja pidetään.
1991: Romaniankielinen nelivärinen Vartiotorni alkaa ilmestyä samanaikaisena englanninkielisen lehden kanssa.
1995: Bukarestiin perustetaan uudelleen haaratoimisto.
1999: Romaniassa pidetään ensimmäinen palvelijoiden valmennuskoulun kurssi.
2000
2000: Romaniankielinen Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös julkaistaan.
2004: Ensimmäinen konventtisali vihitään Negreşti-Oaşissa.
2005: Romaniassa toimii 38423 julistajaa.
[Kaavio]
(Ks. painettu julkaisu)
Julistajien määrä
Tienraivaajien määrä
40000
20000
1910 1940 1970 2000
[Kartat s. 73]
(Ks. painettu julkaisu)
PUOLA
SLOVAKIA
UNKARI
UKRAINA
MOLDOVA
ROMANIA
Satu Mare
Oradea
Arad
Negreşti-Oaş
Baia Mare
MARAMUREŞ
Brebi
Bistriţa
Topliţa
Cluj-Napoca
Tîrgu Mureş
Ocna Mureş
TRANSILVANIA
Karpaatit
Frătăuţii
Bălcăuţi
Ivăncăuţi
Prut
MOLDAVIA
Braşov
Săcele
Mizil
BUKAREST
VALAKIA
Galaţi
Brăila
Tonava
DOBRUDŽA
SERBIA JA MONTENEGRO
BULGARIA
MAKEDONIA
[Kokosivun kuva s. 66]
[Kuvat s. 69]
Károly Szabó ja József Kiss palasivat kotimaahansa saarnaamaan Valtakunnan sanomaa vuonna 1911
[Kuva s. 70]
Paraschiva Kalmár (istumassa) ja hänen miehensä sekä kahdeksan heidän lapsistaan
[Kuva s. 71]
Gavrilă Romocea
[Kuva s. 71]
Elek ja Elisabeth Romocea
[Kuva s. 77]
Uutta toimistoa rakennetaan Cluj-Napocaan vuonna 1924
[Kuva s. 84]
Vainon voimistuessa kirjallisuutta julkaistiin useilla eri nimillä
[Kuva s. 86]
Kreikkalainen Nicu Palius tuli auttamaan työssä
[Kuva s. 89]
Levytettyä raamatullista puhetta kuunnellaan vuonna 1937
[Kuva s. 95]
Martin ja Maria Magyarosi (edessä) sekä Elena ja Pamfil Albu
[Kuva s. 102]
Kierroskonventti Baia Maressa vuonna 1945
[Kuva s. 105]
Vuonna 1946 pidetyn kansallisen konventin mainos
[Kuva s. 111]
Mihai Nistor
[Kuva s. 112]
Vasile Sabadâş
[Kuva s. 117]
Securitaten käyttämä kuuntelulaite
[Kuva s. 120]
Periprava, työleiri Tonavan suistossa
[Kuva s. 133]
”Mylly”
[Kuvat s. 134]
Veronica ja Nicolae Bentaru salaisessa piilopaikassaan talonsa alla
[Kuva s. 138]
Doina ja Dumitru Cepănaru
[Kuva s. 138]
Petre Ranca
[Kuvat s. 141]
Konventteja 1980-luvulla
[Kuva s. 150]
Romanian ensimmäinen tienraivaajien palveluskoulu vuonna 1993
[Kuva s. 152]
Roberto ja Imelda Franceschetti
[Kuvat s. 156, 157]
Papiston vastustuksesta huolimatta tuhannet olivat vuonna 1996 läsnä ”Jumalisen rauhan sanansaattajien” kansainvälisissä konventeissa
[Kuvat s. 158]
1) Seitsemän valtakunnansalin kompleksi Tîrgu Mureşissa
2) Romanian haaratoimisto Bukarestissa
3) Konventtisali Negreşti-Oaşissa
[Kuva s. 161]
Haaratoimistokomitea, ylhäältä vasemmalta myötäpäivään: Daniele Di Nicola, Jon Brenca, Gabriel Negroiu, Dumitru Oul ja Ion Roman