Etelä-Afrikka

JOS kävelet vilkkaalla kadulla eteläafrikkalaisessa kaupungissa, voit nähdä kirjavan joukon ihmisiä, joiden ihonväri vaihtelee hyvin mustasta aivan valkoiseen. Liikenteen melun yli kuulet pätkiä keskusteluista, joita käydään monilla eri kielillä. Pilviä hipovat toimistorakennukset suojaavat sinua auringonpaahteelta, kun ohitat hedelmien, koriste-esineiden ja vaatteiden myyjiä. Halutessasi voit pysähtyä jalkakäytävälle tukanleikkuuseen.

Maan yli 44 miljoonan asukkaan monenkirjavasta joukosta on vaikea osoittaa, millainen on tyypillinen eteläafrikkalainen. Syntyperäiseen mustaan väestöön, joka käsittää noin 75 prosenttia koko kansasta, kuuluu zuluja, xhosia, sothoja, pedejä ja tswanoja sekä joitakin muita pieniä ryhmiä. Valkoinen väestönosa koostuu pääasiassa englantia ja afrikaansia puhuvista. Heihin kuuluu 1600-luvun puolivälissä maahan tulleiden hollantilaisten uudisasukkaiden ja näiden jälkeen tulleiden ranskalaisten hugenottien jälkeläisiä. 1800-luvun alussa saapuivat englantilaiset uudisasukkaat.

Maassa on myös paljon intialaisia, jotka ovat Natalin (nykyinen KwaZulu-Natal) sokeriruokoviljelmille tulleiden työntekijöiden jälkeläisiä. Etelä-Afrikka on siis eri rotujen ja kulttuurien sulatusuuni, minkä vuoksi sitä sanotaankin osuvasti sateenkaarivaltioksi.

Rotujen väliset suhteet olivat aiemmin ongelmalliset. Maailman yleinen mielipide tuomitsi maassa harjoitetun apartheidpolitiikan. Apartheidin lakkauttaminen ja maan johdon valitseminen demokraattisin vaalein on tuonut viime vuosina Etelä-Afrikalle myönteistä julkisuutta.

Nykyään kaikkiin rotuihin kuuluvat ihmiset voivat  olla vapaasti tekemisissä keskenään: he voivat mennä mihin tahansa julkiseen paikkaan, kuten elokuvateatteriin tai ravintolaan. Onpa ihminen minkä rotuinen tahansa, hän voi asua haluamassaan paikassa, mikäli hänellä vain on siihen taloudelliset mahdollisuudet.

Kun apartheidin lakkauttamisen synnyttämä innostus laantui, heräsi kuitenkin väistämättä kysymyksiä. Missä määrin uudet vallanpitäjät oikaisisivat apartheidin aikaiset vääryydet? Miten pitkään siihen menisi? Aikaa on nyt kulunut toistakymmentä vuotta, mutta vakavia ongelmia  on yhä. Hallituksen kohtaamia suuria ongelmia ovat muun muassa lisääntyvä rikollisuus ja 41 prosentin työttömyys sekä se, että maassa on arviolta viisi miljoonaa HIV-positiivista. Koska monet ovat tajunneet, ettei mikään ihmisten hallitus pysty täysin korjaamaan näitä epäkohtia, he etsivät ratkaisuja muualta.

KAUNIS LUONTO

Ongelmista huolimatta turisteja kiehtoo maan luonnonkauneus. Heitä houkuttelevat muiden muassa kauniit,  aurinkoiset hiekkarannat, mahtavat vuorijonot ja suuri määrä patikointireittejä. Kaupungeissa on maailmanluokan liikkeitä ja ravintoloita. Etelä-Afrikan viehätystä lisää sen leuto ilmasto.

Yksi kiehtova piirre on rikas eläimistö ja kasvisto. Maassa on noin 200 nisäkäslajia, 800 lintulajia ja 20000 erilaista kukkivaa kasvia. Ihmiset tulevat sankoin joukoin luonnonsuojelualueille, esimerkiksi kuuluisaan Krügerin kansallispuistoon. Siellä voi nähdä luonnossa Afrikan ”viisi suurta”: norsun, sarvikuonon, leijonan, leopardin ja puhvelin.

Käynti jossain Etelä-Afrikan monista metsistä on unohtumaton kokemus. Suojaisassa ja rauhallisessa ympäristössä voi ihastella erikoisia saniaisia, jäkäliä ja kukkia samoin kuin eksoottisia lintuja ja hyönteisiä. Kun katsoo komeaa podocarpus-puuta, täytyy vain ihmetellä sitä, että tämä jättiläinen on kasvanut pikkuruisesta siemenestä. Jotkin yksilöt voivat kasvaa 50 metriä korkeiksi, ja ne voivat olla tuhat vuotta vanhoja.

Tässä maassa on sadan vuoden ajan kylvetty kuitenkin erästä toisenlaista siementä: Jumalan valtakunnan hyvää uutista ihmisten sydämeen. Psalmista vertasi vastaanottavaisia ihmisiä suuriin puihin, kun hän kirjoitti: ”Vanhurskas kukoistaa kuin palmu, hän kasvaa suureksi kuin Libanonin setri.” (Ps. 92:12.) Nämä vanhurskaat ihmiset tulevat elämään pitempään kuin ikivanhat podocarpus-puut, sillä Jehova on luvannut heille ikuisen elämän (Joh. 3:16).

KASVUA MUUTAMISTA SIEMENISTÄ

Maan olot olivat 1800-luvulla sotien ja poliittisten selkkausten vuoksi epävakaat. Timanttien ja kullan löytymisellä tuon vuosisadan jälkipuoliskolla oli kauaskantoinen vaikutus. Allister Sparks selittää Etelä-Afrikasta kertovassa kirjassaan: ”Se [timanttien ja kullan löytyminen] teki maatalousmaasta teollisuusmaan yhdessä hetkessä, kun  se houkutteli maaseudun asukkaita kaupunkiin ja muutti heidän elämänsä.” (The Mind of South Africa.)

Ensimmäiset totuuden siemenet tulivat Etelä-Afrikkaan vuonna 1902 hollantilaisen papin matkatavaroiden joukossa. Yhdessä hänen laatikoistaan oli joitakin raamatuntutkijoiden (tunnetaan nykyään Jehovan todistajina) julkaisuja. Ne päätyivät Frans Ebersohnin ja Stoffel Fourien käsiin Klerksdorpissa. He tajusivat, että se mitä he niistä lukivat, oli totuus, ja alkoivat todistaa toisille. Yli 80:stä Fourieiden  suvun jäsenestä, jotka kuuluivat viiteen eri sukupolveen, ja monista Ebersohnien suvun jäsenistä tuli Jehovan vihkiytyneitä palvelijoita. Yksi Fourieiden sukuun kuuluvista palvelee nykyään Etelä-Afrikan Betelissä.

Vuonna 1910 Etelä-Afrikkaan tuli Glasgow’sta Skotlannista William W. Johnston. Hän oli saanut tehtäväkseen avata maahan raamatuntutkijoiden haaratoimiston. Veli Johnston, joka oli tuolloin ehkä hiukan yli kolmenkymmenen, oli järkevä ja luotettava mies. Hänen perustamansa haaratoimisto käsitti yhden huoneen eräässä rakennuksessa Durbanissa. Toimiston vastuulle uskottiin valtava alue, käytännössä koko päiväntasaajan eteläpuolinen Afrikka.

Noina alkuvuosina hyvä uutinen juurtui pääasiassa valkoisen väestön keskuudessa. Raamatuntutkijoiden kirjallisuutta oli tuolloin saatavilla vain hollanniksi ja  englanniksi, ja vasta vuosia myöhemmin joitakin julkaisuja käännettiin paikallisille kielille. Aikanaan työ edistyi neljän väestöryhmän – valkoisten, mustien, värillisten a ja intialaisten – keskuudessa.

Muistiinmerkintöjen mukaan kasvua on maan mustan väestön keskuudessa ollut vuodesta 1911 lähtien. Mies nimeltä Johannes Tshange palasi lähellä Durbania sijaitsevaan kotikaupunkiinsa Ndwedween. Hän oli saanut tietää Raamatun totuudesta ja puhui siitä toisille. Hän johti säännöllisesti raamatuntutkistelua pienelle ryhmälle englanninkielisen Raamatun tutkielmia -kirjasarjan avulla. Ilmeisesti tästä ryhmästä tuli Etelä-Afrikan ensimmäinen mustaihoisten seurakunta.

Paikalliset papit panivat ryhmän merkille. Metodistikirkon jäsenet ottivat selvää, pitivätkö ryhmään kuuluvat kiinni kirkon opetuksista. Ryhmä vastasi opettavansa sitä, mitä on Raamatussa. Monien keskustelujen jälkeen ryhmän jäsenet erotettiin kirkosta. Veli Johnston otti yhteyttä heihin ja kävi säännöllisesti johtamassa heille kokouksia ja auttamassa heitä. Vaikka raamatuntutkijoita oli vain vähän, saarnaamistyötä tehtiin paljon. Vuodelta 1912 peräisin olevan raportin mukaan traktaatteja oli levitetty kaikkiaan 61808 kappaletta. Lisäksi vuoden 1913 lopussa 11 eteläafrikkalaista sanomalehteä julkaisi huomattavan raamatuntutkijan C. T. Russellin saarnoja neljällä kielellä.

 TEOKRAATTISTA EDISTYSTÄ SOTAVUOSINA

1914 oli merkittävä vuosi Jehovan palvelijoiden pienelle joukolle Etelä-Afrikassa samoin kuin Jehovan kansalle kautta maailman. Monet odottivat saavansa silloin taivaallisen palkintonsa. Veli Johnston kirjoitti vuosiraportissa, jonka hän lähetti maailmankeskukseen Brooklyniin New Yorkiin: ”Edellisessä vuosiraportissa ilmaisin toivovani, että seuraavan kerran raportoisimme päätoimistoon esiripun toiselta puolelta. Tämä toive ei ole toteutunut.” Hän kuitenkin jatkoi: ”Mennyt vuosi on ollut Afrikan elonkorjuutyön historian kiireisin.” Useimmat tajusivat, että työtä oli vielä tehtävänä, ja he iloitsivat voidessaan olla siinä mukana. Vauhdin kiihtyminen näkyi vuoden 1915 raportissa, josta ilmeni, että Raamatun tutkielmia oli levitetty 3141 kappaletta, melkein kaksinkertainen määrä edelliseen vuoteen verrattuna.

Tuolloin totuuden löysi muun muassa kyvykäs lakimies Japie Theron. Hän luki eräästä durbanilaisesta sanomalehdestä artikkelin, jossa viitattiin raamatuntutkijoiden kymmeniä vuosia aiemmin julkaisemaan kirjallisuuteen. Artikkelissa osoitettiin, että vuodesta 1914 lähtien sattuneet tapahtumat oli ennustettu kirjasarjassa Raamatun tutkielmia, jossa selitettiin Raamatun ennustuksia. Japie kirjoitti: ”Minun oli aivan pakko saada nuo kirjat, ja metsästin niitä kaikista kirjakaupoista, mutta turhaan. Vihdoin viimein, kirjoitettuani haaratoimistoon Durbaniin, sain yhden sarjan. Silmäni avautuivat! Oli valtava ilo ymmärtää ’kätkettyjä asioita’, jotka on merkitty muistiin Raamattuun!” Aikanaan Japie meni kasteelle, ja hän kertoi innokkaasti Raamatun totuudesta toisille, kunnes hän kuoli ennenaikaisesti sairauteen vuonna 1921.

Huhtikuussa 1914 pidettiin Etelä-Afrikan ensimmäinen Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran konventti Johannesburgissa. 34 läsnäolijasta 16 kastettiin.

Vuonna 1916 maahan saatiin ”Kuvanäytös Luominen”,  joka sai kaikkialla hyvän vastaanoton. Sanomalehti Cape Argus kirjoitti: ”Tämän loistavan raamatullisen elokuvasarjan saavuttama menestys osoittaa kiistattomasti, että hanke on ollut vaivan arvoinen ja että Kansainvälinen Raamatuntutkijain Seura on ollut kaukokatseinen tuodessaan sen tähän maahan.” Kuvanäytöksen vaikutus kenttään ei ollut nähtävissä heti, mutta se keräsi suuret katsojajoukot ja sen avulla annettiin hyvää todistusta laajalla alueella lyhyessä ajassa. Veli Johnston kertoi, että käydessään näyttämässä sitä eri puolilla maata hän matkusti yhteensä noin 8000 kilometriä.

Veli Russellin kuolema tuona samana vuonna oli tilapäinen takaisku saarnaamistyölle Etelä-Afrikassa kuten muuallakin. Jotkut vastustivat muutoksia, joita hänen kuolemansa jälkeen piti tehdä, ja he aiheuttivat eripuraa seurakunnissaan. Esimerkiksi Durbanissa enemmistö seurakunnasta erottautui omaksi ryhmäksi ja alkoi pitää omia kokouksia. Seurakunnasta erottautuneet käyttivät itsestään nimeä ”Yhdistyneet raamatuntutkijat”. Alkuperäiseen seurakuntaan jäi vain 12 henkeä, enimmäkseen sisaria. Henry Myrdal, vastikään kastettu teini-ikäinen veli, joutui vaikeaan tilanteeseen. Hänen isänsä oli liittynyt vastustajiin, kun taas äiti pysyi pienentyneen seurakunnan yhteydessä. Perusteellisen harkinnan ja rukoilemisen jälkeen Henry päätti jäädä seurakunnan yhteyteen. Kuten tavallista, seurakunnasta eronnut ryhmä ei ollut pitkäikäinen.

Vuonna 1917 haaratoimisto muutti Durbanista Kapkaupunkiin. Julistajien määrä kasvoi tasaista tahtia. Eurooppalaista syntyperää olevia raamatuntutkijoita oli vuoden lopussa arviolta 200–300, ja lisäksi maassa toimi joitakin kukoistavia mustaihoisten seurakuntia.

Vuonna 1917 Etelä-Afrikan haaratoimisto raportoi:  ”Vaikka meillä ei ole kirjallisuutta paikallisilla kielillä, alkuperäisväestöön kuuluvat veljet ymmärtävät nykyisen totuuden hämmästyttävän hyvin. Voimme vain sanoa, että ’Herralta tämä on tullut; se on ihmeellistä meidän silmissämme’.” Njassamaasta (nykyinen Malawi) tuli veljiä Etelä-Afrikkaan saarnaamaan, ja he auttoivat monia mustaihoisia tulemaan opetuslapsiksi. Näiden Etelä-Afrikkaan tulleiden joukossa olivat muun muassa James Napier ja McCoffie Nguluh.

PELOTTOMIA TAISTELIJOITA TOTUUDEN PUOLESTA

Noina varhaisina vuosina pieni evankelistojen joukko puolusti totuutta pelottomasti. Nylstroomissa Pohjois-Transvaalissa (nykyään Limpopon provinssia) kaksi koulupoikaa luki kirjasen Mitä Raamattu sanoo helvetistä? He olivat innoissaan, kun he saivat tietää totuuden kuolleista. Toinen pojista, Paul Smit b, sanoi: ”Nylstroomista tuli hälinän keskus, aivan kuin pyörremyrsky olisi iskenyt siihen, kun me kaksi koulupoikaa teimme selväksi, että kirkon opetukset olivat vääriä. Pian kaikki puhuivat tästä uudesta uskonnosta. Kuten arvata saattaa, papit tietenkin esittivät Jumalan kansan väärässä valossa ja vainosivat heitä. Pappien viikoittaiset saarnat keskittyivät kuukausien, jopa vuosien, ajan tähän ’väärään uskontoon’.” Kaikesta huolimatta vuonna 1924 Nylstroomissa toimi 13 aktiivisen julistajan pieni ryhmä.

Nuorukainen nimeltä Piet de Jager opiskeli vuonna 1917 teologiaa Stellenboschin yliopistossa. Eräs hänen opiskelutoverinsa luki raamatuntutkijoiden kirjallisuutta ja puhui lukemastaan. Tämä huolestutti kirkon virkailijoita, ja he pyysivät Pietiä puhumaan tälle opiskelijalle ja kutsumaan häntä kristittyjen opiskelijoiden liiton järjestämään jokaviikkoiseen raamattupiiriin. Lopputulos ei ollut aivan se, mitä kirkon virkailijoilla oli ollut mielessään.  Piet itse omaksui totuuden. Hedelmättömien keskustelujen jälkeen, joita hän kävi professorien kanssa sielusta, helvetistä ja muista aiheista, hän jätti yliopiston.

Myöhemmin järjestettiin julkinen väittely, jossa olivat vastakkain Piet ja teologian tohtori Dwight Snyman Alankomaiden reformoidusta kirkosta. Tilaisuuteen tuli 1500 opiskelijaa. Veli Attie Smit kuvaili tapahtumaa: ”Piet pani tämän oppineen tohtorin ahtaalle joka asiassa ja osoitti Raamatusta, että kirkolla oli epäraamatullisia oppeja. Muuan opiskelija kiteytti oman näkemyksensä seuraavasti: ’Jos en uskoisi, että Piet de Jager oli väärässä, vannoisin, että hän oli oikeassa, koska hän todisti kaiken Raamatulla.’”

SIEMENIÄ KYLVETÄÄN MUISSA YHTEISÖISSÄ

Kun veli Johnston kävi Franschhoekin pikkukaupungissa lähellä Stellenboschia, hän tapasi siellä asuvia värillisiä. Paikallinen koulunopettaja Adam van Diemen oli vuosia aiemmin jättänyt Alankomaiden reformoidun kirkon ja perustanut pienen uskonnollisen ryhmän. Veli Johnston kävi tapaamassa van Diemeniä, ja tämä otti kirjallisuutta sekä itseään että ystäviään varten.

Van Diemen ja jotkut hänen ystävistään omaksuivat totuuden ja kertoivat oppimastaan toisille. Tämä loi erinomaisen pohjan Valtakunnan hyvän uutisen leviämiselle värillisten keskuudessa. Tuohon aikaan totuuden oppi 17-vuotias G. A. Daniels, joka omisti loppuelämänsä Jehovan palvelukseen.

 Myöhempinä vuosina David Taylor, värillinen veli, kertoi innokkaasti Raamatun totuudesta toisille värillisille. Hän oli alkanut tutkia Raamattua raamatuntutkijoiden kanssa 17-vuotiaana. Vuonna 1950 hänet nimitettiin kierrosvalvojaksi ja määrättiin vierailemaan kaikissa tuon maan värillisten seurakunnissa ja erillään olevissa ryhmissä, joiden määrä oli siihen mennessä noussut 24:ään. Hänen oli tämän vuoksi matkustettava paljon junalla ja bussilla.

TEOKRAATTISTA EDISTYSTÄ VAIKEINA AIKOINA

Vuonna 1918 veli Johnston määrättiin valvomaan Valtakunnan saarnaamistyötä Australiassa ja Etelä-Afrikan haaratoimiston valvojan tehtävään pyydettiin Henry Ancketillia, joka oli aiemmin ollut Natalin lakiasäätävän kokouksen jäsen. Hän oli eläkkeellä, ja vaikkei hän ollut enää nuori, hän hoiti hyvin tuota tehtävää seuraavat kuusi vuotta.

Levottomista sotavuosista ja järjestömuutoksista huolimatta kasvu jatkui, sillä monet ottivat Raamatun totuuden innokkaasti vastaan. Vuonna 1921 rautateiden huoltotöissä työskentelevän ryhmän johtaja Christiaan Venter huomasi ratakiskon alle takertuneen paperin. Se oli raamatuntutkijoiden julkaisema traktaatti. Luettuaan sen hän juoksi  vävynsä Abraham Celliersin luokse. Christiaan sanoi: ”Abraham, tänään olen löytänyt totuuden!” Nämä kaksi miestä hankkivat lisää raamatullista kirjallisuutta ja tutkivat sitä ahkerasti. Molemmista tuli vihkiytyneitä todistajia, ja he auttoivat monia oppimaan totuuden. Yli sata heidän jälkeläistään on nykyään Jehovan todistajia.

TYÖ LAAJENEE EDELLEEN

Vuonna 1924 Kapkaupunkiin lähetettiin painokone. Lisäksi apuun saapui Britanniasta kaksi veljeä: Thomas Walder, josta tuli haaratoimistonvalvoja, ja George Phillips c, josta tuli hänen seuraajansa joitakin vuosia myöhemmin. Veli Phillips palveli tuossa tehtävässä lähes 40 vuotta, ja hänellä oli merkittävä osa Valtakunnan työn edistämisessä ja vakiinnuttamisessa Etelä-Afrikassa.

Evankelioimistyö sai lisää vauhtia vuonna 1931, kun päätettiin omaksua nimi Jehovan todistajat. Tuolloin julkaistiin kirjanen Valtakunta, maailman toivo (suom. 1932), jossa oli päätöksen teksti kokonaan. Kirjasta levitettiin kautta maan, ja se pyrittiin jättämään alueen jokaiselle papille, poliitikolle ja huomattavalle liikemiehelle.

UUSI HAARATOIMISTO

Vuonna 1933 haaratoimisto muutti Kapkaupungissa suurempiin tiloihin, joissa toiminta jatkui vuoteen 1952 asti. Betel-perheeseen kuului tuolloin 21 henkeä. Nuo varhaiset beteliläiset asuivat veljien kodeissa ja matkustivat päivittäin työhön toimistoon ja painoon. He kokoontuivat joka aamu ennen työpäivän alkua painon pukuhuoneeseen tarkastelemaan päivän tekstin. Sen jälkeen he toistivat yhteen ääneen Isä meidän -rukouksen.

Jotkut asuivat sen verran kaukana, etteivät he voineet mennä kotiin lounaalle. Heille annettiin ruokarahaa yksi šillinki ja kuusi pennyä (15 Etelä-Afrikan senttiä). Sillä  pystyi ostamaan rautatieaseman kahvilasta lautasellisen perunasosetta ja pienen makkaran, tai sillä sai leivän ja hedelmiä.

Vuonna 1935 Kapkaupungin haaratoimistoon lähetettiin pätevä painaja Andrew Jack auttamaan painamisessa. Hän oli solakka skotti, jolla oli hymy herkässä. Hän oli aiemmin ollut kokoaikaisessa palveluksessa Baltian maissa: Liettuassa, Latviassa ja Virossa. Saavuttuaan Etelä-Afrikkaan Andrew hankki lisää painovälineitä, ja pian yhden miehen paino toimi täydellä teholla. Vuonna 1937 asennettiin ensimmäinen automaattinen painokone, Frontex. Yli 40 vuoden  aikana se suolsi miljoonia jakeluilmoituksia ja lomakkeita ja afrikaansinkielisiä lehtiä.

Andrew palveli Etelä-Afrikan Betelissä koko loppuelämänsä. Iäkkäänäkin hän oli erinomainen esimerkki Betel-perheelle osallistumalla säännöllisesti ja innokkaasti kenttäpalvelukseen. Tämä uskollinen voideltu veli päätti maallisen vaelluksensa 89-vuotiaana vuonna 1984 palveltuaan Jehovalle vihkiytyneenä 58 vuotta.

SUURTA KASVUA SOTAVUOSINA

Toinen maailmansota ei vaikuttanut Etelä-Afrikkaan yhtä dramaattisesti kuin Eurooppaan, vaikka monia eteläafrikkalaisia taistelikin Afrikassa ja Italiassa. Sodasta puhuttiin paljon julkisuudessa, jotta kansa olisi saatu tukemaan sitä ja uusia miehiä olisi saatu värvättyä armeijaan. Tuolloin vallinneesta voimakkaasta kansallishengestä huolimatta palvelusvuoden 1940 lopussa saatiin uusi huippu, 881 julistajaa. Edellisen vuoden julistajahuippu oli ollut 555, joten kasvu oli 58,7 prosenttia!

Ensimmäinen afrikaansinkielinen Lohdutus-lehti (nykyään Herätkää!) julkaistiin tammikuussa 1939. Se oli samalla ensimmäinen lehti, jonka Jehovan todistajat painoivat Etelä-Afrikassa. Lehti ladottiin käsin, mikä oli hidasta työtä. Pian päätettiin alkaa julkaista afrikaansinkielistä Vartiotornia. Euroopan tulevia tapahtumia ajatellen tämä päätös tehtiin juuri oikeaan aikaan, vaikka veljet eivät sitä silloin tajunneetkaan. Painoon asennettiin rivilatomakone ja taittokone. Ensimmäinen numero ilmestyi 1. kesäkuuta 1940.

Siihen asti veljet olivat saaneet Alankomaista hollanninkielisen Vartiotornin afrikaansia puhuvia lukijoita varten, koska nuo kaksi kieltä muistuttavat hyvin paljon toisiaan. Mutta toukokuussa 1940 Alankomaiden haaratoimisto yhtäkkiä suljettiin Hitlerin maahantunkeutumisen vuoksi. Afrikaansinkielistä Vartiotornia oli kuitenkin jo  alettu painaa Etelä-Afrikassa, joten yksikään lehti ei jäänyt saamatta. Lehtien kuukausittainen levikki nousi 17000:een.

EDISTYSTÄ SENSUURISTA HUOLIMATTA

Vuonna 1940 sensuuriviranomaiset takavarikoivat tilaajille tarkoitetut Vartiotorni- ja Lohdutus-lehdet, koska kristikunnan uskonnolliset johtajat painostivat heitä ja puolueeton kantamme herätti levottomuutta vallanpitäjissä. Näiden julkaisujen kieltämisestä tiedotettiin virallisesti. Ulkomailta tulevat lehti- ja kirjallisuuslähetykset takavarikoitiin, kun ne saapuivat maahan.

Kaikesta huolimatta veljet saivat edelleen hengellisen ravintonsa ajallaan. Englanninkielinen Vartiotorni löysi aina tiensä haaratoimistoon, missä se ladottiin ja painettiin. George Phillips kirjoitti: ”Kun kielto oli voimassa, – – saimme hämmästyttäviä todisteita siitä, että Jehova huolehtii rakkaudellisesti kansastaan ja suojelee sitä. Emme jääneet ilman ainoatakaan Vartiotornia. Monesti perille tuli vain yksi lehti. Joskus saimme sen, mitä tarvitsimme, jommassakummassa Rhodesiassa [nykyiset Sambia ja Zimbabwe] tai Portugalin Itä-Afrikassa [nykyinen Mosambik] tai syrjäisellä maatilalla Etelä-Afrikassa asuvalta tilaajalta tai joltakulta Kapkaupunkiin poikenneen laivan matkustajalta.”

Elokuussa 1941 sensuuriviranomaiset takavarikoivat ilman selityksiä kaiken haaratoimistosta lähtevän postin. Myöhemmin samana vuonna sisäministeri julisti kaikki maassa olevat järjestön julkaisut takavarikkoon. Eräänä aamuna kello kymmenen rikostutkimuslaitoksen miehet tulivat kuorma-autoilla haaratoimistoon viemään pois kaiken kirjallisuuden. Veli Phillips tarkasti takavarikointimääräyksen ja havaitsi, ettei se ollut aivan säännösten mukainen. Kirjoja ei ollut lueteltu nimeltä, mitä vaadittiin hallituksen virallisen lehden Government Gazetten mukaan.

 Veli Phillips pyysi rikostutkimuslaitoksen virkailijoita odottamaan, kunnes hän otti yhteyttä asianajajaan ja teki korkeimmalle oikeudelle kiireellisen vetoomuksen kiellosta, joka estäisi sisäministeriä takavarikoimasta kirjallisuutta. Vetoomus hyväksyttiin. Takavarikointikielto saatiin puoleen päivään mennessä, ja virkailijat lähtivät tyhjin käsin. Viisi päivää myöhemmin sisäministeri perui määräyksen ja maksoi oikeuskulumme.

Kirjallisuutemme kieltämistä koskeva oikeustaistelu jatkui joitakin vuosia. Veljet piilottivat kirjallisuutta koteihinsa. Heillä oli vähemmän kirjallisuutta käytettäväksi kenttäpalveluksessa, mutta he käyttivät sitä viisaasti. He lainasivat kirjoja niille, jotka halusivat tutkia Raamattua. Monet ottivat tuolloin totuuden vastaan.

Vuoden 1943 loppupuolella nimitettiin uusi sisäministeri. Veljet jättivät anomuksen kiellon poistamisesta, ja se meni läpi. Kielto kumottiin alkuvuodesta 1944, ja suuri määrä viranomaisten takavarikoimaa kirjallisuutta luovutettiin haaratoimistolle.

 Miten hyvin tosi palvonnan vastustajat onnistuivat yrityksissään pysäyttää Valtakunnasta saarnaaminen? Numerotiedot palvelusvuodelta 1945 kertovat, että Jehova siunasi hänelle vihkiytyneen uskollisen kansansa palvelusta, ja työ eteni ennennäkemättömällä tavalla. Keskimäärin 2991 julistajaa levittivät 370264 julkaisua ja johtivat 4777:ää raamatuntutkistelua. Vuoden 1940 julistajahuippu oli ollut 881, joten kasvu oli ollut melkoista.

VELJET HYÖTYVÄT TEOKRAATTISESTA VALMENNUKSESTA

Vuonna 1943 käynnistetty teokraattisen virantoimituksen oppikurssi (nykyinen teokraattinen palveluskoulu) valmensi monista veljistä päteviä julkisia puhujia. Lisäksi se auttoi entistä useampia tulemaan taitavammiksi kenttäpalveluksessa.  Vuonna 1945, jolloin päteviä puhujia oli jo melkoinen joukko, käynnistettiin yleisökokouskampanja. Veljet mainostivat puheita jakeluilmoituksin ja kilvin.

Piet Wentzel d oli tuohon aikaan nuori tienraivaaja. Hän muistelee noita varhaisia vuosia: ”Minut siirrettiin Vereenigingiin, ja sain tienraivaustoverikseni Frans Mullerin. Ennen kuin aloitimme yleisökokouskampanjamme heinäkuussa 1945, valmistin kaksi niistä neljästä puheesta, jotka oli määrä pitää. Menin aina ruokatauolla joen ääreen ja puhuin tunnin ajan joelle ja puille. Harjoittelin tällä tavalla puheitani koko kuukauden, ennen kuin tunsin itseni riittävän varmaksi puhumaan yleisölle.” Ensimmäistä puhetta oli Vereenigingissä kuuntelemassa 37 kiinnostunutta. Tällöin laskettiin tulevan seurakunnan perustus.

Piet palveli monet vuodet matkavalvojana, minkä jälkeen hän ja hänen vaimonsa Lina kutsuttiin Beteliin. Piet, joka on nykyään haaratoimistokomitean jäsen, on säilyttänyt palvelusintonsa, ja hän on edelleen myös innokas Raamatun tutkija. Lina kuoli 12. helmikuuta 2004 oltuaan 59 vuotta Jehovan kokoaikaisena palvelijana.

RAKKAUDELLISTA APUA

Eräs kehitysvaihe oli se, että Brooklynissa toimivan päätoimiston ohjauksessa nimitettiin miehiä niin sanotuiksi veljienpalvelijoiksi. He olivat nykyisten kierrosvalvojien edeltäjiä. Tehtävään nimitettiin naimattomia miehiä, joilla oli hyvä terveys ja paljon voimia, niin että he pystyivät noudattamaan kiireistä aikataulua.

Aluksi suurehkoissa seurakunnissa vierailtiin kahden tai kolmen päivän ajan; pienissä ryhmissä vierailut kestivät vain yhden päivän. Tehtävää hoitavat veljet siis matkustivat paljon. He käyttivät enimmäkseen julkisia liikennevälineitä, usein junia ja busseja, epämukaviin aikoihin. Vierailujen yhteydessä he tarkistivat huolellisesti  seurakuntien paperit. Heidän päätavoitteensa oli kuitenkin olla kenttäpalveluksessa veljien kanssa ja valmentaa heitä siinä.

Yksi veljienpalvelija, joka nimitettiin vuonna 1943, oli Gert Nel. Hän oli oppinut totuuden ollessaan vuonna 1934 opettajana eräässä koulussa Pohjois-Transvaalissa. Hän auttoi lukuisia julistajia, ja monet muistavat edelleen hänen uskollisen palveluksensa. Tämä pitkä ja hoikka ja melko karskin oloinen veli taisteli innokkaasti totuuden puolesta. Hän oli tunnettu ilmiömäisestä muististaan, mutta hän myös rakasti suuresti ihmisiä. Hänellä oli tapana olla palveluksessa aamuseitsemästä iltaseitsemään tai -kahdeksaan pitämättä taukoa. Matkoillaan, joita hän matkavalvojana teki, hän nousi junaan mihin vuorokauden aikaan tahansa, viipyi seurakunnassa muutamia päiviä seurakunnan koon mukaan ja siirtyi sitten seuraavaan.  Tämä toistui viikko toisensa perään. Vuonna 1946 hänet kutsuttiin Beteliin afrikaansin kielen kääntäjäksi, ja hän palveli siellä uskollisesti, kunnes hän kuoli vuonna 1991. Hän oli viimeinen voideltu veli Etelä-Afrikan Betelissä. Muut voidellut – George Phillips, Andrew Jack ja Gerald Garrard – päättivät maallisen vaelluksensa vuosina 1982–85.

HE PONNISTELIVAT MIELELLÄÄN TOISTEN HYVÄKSI

Jehovan palvelijat arvostavat matkavalvojia ja heidän vaimojaan, jotka ponnistelevat väsymättä vahvistaakseen seurakuntia hengellisesti. Esimerkiksi Luke Dladla nimitettiin kierrosvalvojaksi vuonna 1965, ja nykyään hän toimii vakituisena tienraivaajana. Hän sanoi: ”Nyt vuonna 2006 olen 81-vuotias ja vaimoni on 68-vuotias, mutta edelleen pystymme kapuamaan vuorten rinteitä ylös ja alas ja ylittämään jokia levittäessämme hyvää uutista alueellamme. Olemme tehneet kenttäpalvelusta yli 50 vuoden ajan.”

Vuonna 1954 kierrosvalvojaksi nimitettiin Andrew Masondo. Hän kertoi: ”Vuonna 1965 minut määrättiin Botswanaan, mikä oli aivan kuin lähetystehtävä. Maassa nähtiin nälkää, sillä siellä ei ollut satanut kolmeen vuoteen. Saimme vaimoni Georginan kanssa kokea, millaista oli mennä nukkumaan ilman ilta-ateriaa ja lähteä kenttäpalvelukseen aamulla ilman aamiaista. Söimme tavallisesti vain yhden aterian puolelta päivin.

 Kun palasin Etelä-Afrikkaan, minut nimitettiin piirivalvojaksi, ja minua valmensi Ernest Pandachuk. Hän sanoi minulle jäähyväisiksi: ’Älä koskaan nosta päätäsi veljien yläpuolelle, vaan ole kuin viljan tähkä, joka kypsyessään taipuu, niin että sen tuottama runsas hedelmä tulee näkyviin.’”

ENSIMMÄINEN KIERROSKONVENTTI

Huhtikuussa 1947 Durbanissa pidettiin Etelä-Afrikan ensimmäinen kierroskonventti. Gileadin viidenneltä kurssilta valmistunut Milton Bartlett, joka oli ensimmäinen Etelä-Afrikkaan tullut lähetystyöntekijä, kuvailee vaikutelmiaan konventissa olleista veljistä: ”Oli mahtavaa nähdä mustien todistajien asenne. He olivat puhtaita, rauhallisia ja huoliteltuja, vilpittömiä ja innokkaita oppimaan lisää totuudesta ja hyvin ahkeria kenttäpalveluksessa.”

Kun kiinnostus mustien keskuudessa kasvoi, apua annettiin lisää. Ensimmäinen zulunkielinen Vartiotorni oli päivätty 1. tammikuuta 1949. Se tehtiin pienellä käsikäyttöisellä monistuskoneella Kapkaupungin haaratoimistossa. Vaikkei se ollutkaan nykyisen kaltainen värikäs ja puoleensavetävä lehti, se sisälsi tärkeää hengellistä ruokaa. Vuonna 1950 käynnistettiin luku- ja kirjoitustaidon kursseja kuudella kielellä. Näillä kursseilla satoja innokkaita veljiä ja sisaria opetettiin lukemaan Jumalan sanaa.

Kun evankelioimistyö edistyi, alettiin tarvita sopivia kokouspaikkoja. Vuonna 1948 Kapkaupungin lähelle Strandiin lähetettiin tienraivaajaveli, jonka tehtävänä oli organisoida ensimmäisen valtakunnansalin rakentaminen Etelä-Afrikkaan. Hankkeen rahoitti eräs paikallinen sisar. George Phillips sanoi: ”Toivoisin, että voisin nostaa tämän uuden salin pyörien päälle ja kuljettaa sitä ympäri maata ja kannustaa näin veljiä rakentamaan lisää valtakunnansaleja.” Kuluisi vielä joitakin vuosia ennen kuin valtakunnansaleja alettaisiin rakentaa järjestelmällisesti eri puolilla maata.

 ROHKAISEVIA TULOKSIA INTIALAISTEN KESKUUDESSA

Vuosina 1860–1911 Natalin sokeriruokopelloille värvättiin työntekijöitä Intiasta. Monet jäivät maahan työsopimusten päätyttyä, ja Etelä-Afrikkaan muodostui melko suuri, nykyään yli miljoona henkeä käsittävä intialaisyhteisö. 1950-luvun alussa intialaisten keskuudessa alkoi ilmetä kiinnostusta Raamatun totuutta kohtaan.

Velloo Naicker, joka syntyi vuonna 1915, oli yhdeksänlapsisen perheen neljäs poika. Hänen vanhempansa työskentelivät sokeriruokoviljelmällä, ja he olivat hartaita hinduja. Velloon kiinnostus Raamattua kohtaan heräsi koulussa tunneilla, joilla käsiteltiin Raamattua, ja kun hän oli nuori mies, joku antoi hänelle Raamatun. Hän luki sitä joka päivä ja sai sen luettua läpi neljässä vuodessa. Hän kirjoitti: ”Matteuksen 5:6 vetosi minuun. Kun luin tämän jakeen, tajusin, että Jumala on onnellinen, jos joku tuntee totuuden ja oikeuden nälkää.”

Lopulta eräs todistaja tapasi Velloon ja alkoi tutkia hänen kanssaan Raamattua. Velloo kävi kasteella vuonna 1954. Hän oli ensimmäisiä Etelä-Afrikassa kastettuja intialaisia. Velloo asui tuolloin Gautengin provinssissa Actonvillessa, jonka hinduyhteisö vastusti voimakkaasti Jehovan todistajia. Eräs huomattava hindu jopa uhkasi riistää  Velloolta hengen. Raamatun totuutta kohtaan omaksumansa lujan asenteen vuoksi Velloo menetti työpaikkansa kuivapesulan johtajana. Hän jatkoi kuitenkin Jehovan palvelemista uskollisesti, kunnes hän kuoli vuonna 1981. Hänen hieno esimerkkinsä kantoi hedelmää, sillä nykyään Jehovaa palvelee yli 190 hänen sukuunsa kuuluvaa (mukana avioliiton kautta sukuun tulleet) neljässä polvessa.

Gopal Coopsammy oli 14-vuotias, kun hän kuuli totuudesta Velloolta, tätinsä mieheltä. ”Velloo puhui Raamatusta minulle ja muutamille muille nuorille, mutta minulle ei johdettu raamatuntutkistelua”, hän muistelee. ”Olin hindu, joten Raamattu oli minulle vieras. Jotkin siitä lukemani ajatukset tuntuivat kuitenkin järkeviltä. Eräänä päivänä näin, että Velloo oli lähdössä seurakunnan kirjantutkisteluun. Kysyin, saisinko lähteä mukaan. Se sopi, ja siitä lähtien olen käynyt kokouksissa. Halusin oppia tuntemaan Raamattua paremmin, joten menin kirjastoon ja löysin  sieltä Jehovan todistajien julkaisuja. Perheeni vastusti minua voimakkaasti, mutta muistin aina psalmin 27:10 sanat: ’Vaikka oma isäni ja oma äitini hylkäisivätkin minut, niin Jehova kuitenkin ottaisi minut huomaansa.’ Menin kasteelle 15-vuotiaana vuonna 1955.”

Gopal on esivalvojana seurakunnassa, johon hän vaimonsa Susilan kanssa nykyään kuuluu. He ovat auttaneet noin 150:tä ihmistä tulemaan Jehovan vihkiytyneiksi palvelijoiksi. Kun häneltä kysyttiin, miten he ovat toimineet, hän selitti: ”Alueellamme asui paljon sukulaisiamme, ja minun oli mahdollista todistaa heille. Monet heistä ottivat totuuden vastaan. Lisäksi minulla oli oma yritys, minkä ansiosta minulle jäi jonkin verran vapaata aikaa kenttäpalvelukseen. Olin tienraivaajana neljä vuotta. Ahkeroin kentällä ja kävin tunnollisesti uudelleen kaikkien tapaamieni kiinnostuneiden luona.”

RAKKAUS JA KÄRSIVÄLLISYYS KANTAVAT HEDELMÄÄ

Gileadista valmistui vuonna 1956 Doreen Kilgour ja vuonna 1957 Isabella Elleray. He palvelivat Durbanin esikaupungissa Chatsworthissa intialaisten parissa 24 vuotta.

Doreen kertoo, millaista alueella oli työskennellä: ”Meidän täytyi olla kärsivällisiä. Jotkut eivät olleet koskaan kuulleet Aadamista ja Eevasta. Ihmiset olivat vieraanvaraisia. Hindujen mielestä on väärin antaa ihmisen seistä ovella. He tapasivat sanoa: ’Ottakaa teetä ja jatkakaa matkaa’, mikä tarkoitti, että meidän piti juoda teetä, ennen kuin menimme seuraavaan paikkaan. Jonkin ajan kuluttua meistä tuntui, että olimme korviamme myöten täynnä teetä. Meistä oli joka kerta ihme, kun joku intialainen luopui syvään juurtuneista uskonnollisista käsityksistään ja hänestä tuli Jehovan palvoja.”

Isabella kertoi seuraavan kokemuksen: ”Puhuin kenttäpalveluksessa miehelle, joka otti lehdet. Hänen vaimonsa Darishnie, joka oli juuri ollut kirkossa, liittyi  keskusteluun. Hän piti heidän lastaan sylissään. Meillä oli mukava keskustelu, ja sovimme uusintakäynnistä. Darishnie ei kuitenkaan ollut koskaan kotona. Hän paljasti minulle jälkeenpäin, että pappi oli käskenyt hänen lähteä pois kotoa, kun tulin. Pappi arveli, että tämä saisi minut ajattelemaan, ettei Darishnie ollut kiinnostunut. Lähdin Englantiin tapaamaan perhettäni, ja kun olin siellä, Darishnie oli edelleen mielessäni. Palattuani Etelä-Afrikkaan menin tapaamaan häntä. Hän kyseli, missä olin ollut. Hän luuli minun ajatelleen, ettei hän ollut kiinnostunut, ja oli siksi iloinen nähdessään minut taas. Aloimme tutkia, mutta hänen miehensä ei tullut mukaan tutkisteluun. Darishnie oli innokas oppimaan, ja aikanaan hänet kastettiin.

Hänen uskontonsa opetti, että naimisissa olevalla naisella pitää olla kaulassaan tali, keltaiseen nauhaan pujotettu kultakoriste. Sen saa ottaa pois vasta aviomiehen kuoltua. Kun Darishnie halusi aloittaa kenttäpalveluksen, hän ymmärsi, että hänen oli luovuttava siitä. Hän kysyi minulta, mitä hänen pitäisi tehdä. Neuvoin, että hän kysyisi ensin mieheltään ja katsoisi, miten tämä suhtautuu asiaan. Hän teki niin, mutta mies ei halunnut hänen luopuvan talista. Kehotin häntä olemaan kärsivällinen ja odottamaan jonkin aikaa, ja kun hänen miehensä olisi hyvällä tuulella, hän voisi palata asiaan. Lopulta mies suostui pyyntöön. Kannustimme tutkisteluoppilaitamme olemaan tahdikkaita ja kunnioittamaan hindulaisuuden opetuksia samalla kun he asennoituivat Raamatun totuuden puolelle. Näin he välttivät loukkaamasta tarpeettomasti ystäviensä ja sukulaistensa tunteita, ja näiden oli vuorostaan helpompi hyväksyä se, että tutkisteluoppilas vaihtoi uskontoa.”

Kun Doreenilta ja Isabellalta kysyttiin, mikä auttoi heitä pysymään lähetystyössä monet vuodet, Doreen vastasi:  ”Opimme rakastamaan ihmisiä. Uppouduimme tehtäväämme ja nautimme siitä täysin siemauksin.” Isabella lisäsi: ”Saimme monia hyviä ystäviä. Olimme pahoillamme, kun meidän piti jättää tehtävämme, mutta terveytemme ei enää ole hyvä. Otimme kiitollisina vastaan ystävällisen kutsun palvella Betelissä.” Isabella kuoli 22. joulukuuta 2003.

Muutkin Chatsworthin lähetystyöntekijät totesivat, etteivät he korkean ikänsä vuoksi enää kyenneet toimimaan alueellaan ja hoitamaan samalla lähetyskotia, joten heidätkin kutsuttiin Beteliin. Heitä olivat Eric ja Myrtle Cooke, Maureen Steynberg ja Ron Stephens, joka on nyt kuollut.

SUURI HANKE

Kun Nathan Knorr ja Milton Henschel, jotka palvelivat päätoimistossa Brooklynissa, kävivät Etelä-Afrikassa vuonna 1948, Betel-kotia ja painoa varten päätettiin hankkia tontti Elandsfonteinista läheltä Johannesburgia. Tilat valmistuivat vuonna 1952. Betel-perhe saattoi ensimmäistä kertaa asua saman katon alla. Painoon asennettiin paljon uutta kalustoa, muun muassa tasokehilöpainokone. Vartiotornia julkaistiin kahdeksalla kielellä ja Herätkää!-lehteä kolmella.

Vuonna 1959 Betel-kotia ja painoa laajennettiin. Laajennos oli suurempi kuin alkuperäinen rakennus. Painoon asennettiin uusi Timson-painokone, joka oli haaratoimiston ensimmäinen rotaatiokone.

Veli Knorr kutsui Etelä-Afrikkaan Kanadasta neljä nuorta veljeä auttamaan painossa tehtävässä työssä: Bill McLellanin, Dennis Leechin, Ken Nordinin ja John Kikotin. He saapuivat marraskuussa 1959. Bill McLellan palvelee vaimonsa Marilynin kanssa edelleen Etelä-Afrikan Betelissä, kun taas John Kikot ja hänen vaimonsa Laura  palvelevat nykyään Brooklynin Betelissä New Yorkissa. Ken Nordin ja Dennis Leech jäivät Etelä-Afrikkaan, menivät naimisiin ja kasvattivat perheen. He edistävät yhä Valtakunnan etuja erinomaisella tavalla. Molemmat Kenin lapset palvelevat Etelä-Afrikan Betelissä.

Laajennettua Beteliä ja uutta kalustoa hyödynnettiin täysin määrin huolehdittaessa kasvavasta kiinnostuksesta. Vuonna 1952 julistajien määrä Etelä-Afrikassa ylitti 10000 rajan. Vuonna 1959 julistajia oli jo 16776.

KRISTILLISEN YKSEYDEN SÄILYTTÄMINEN APARTHEIDIN AIKANA

Jotta voisi ymmärtää, millaisia ongelmia veljet kohtasivat apartheidjärjestelmän aikana, on hyvä tietää, miten apartheidia toteutettiin. Laki salli mustien, valkoisten (eurooppalaista syntyperää olevia), värillisten ja intialaisten työskennellä kaupungeissa samoissa rakennuksissa, esimerkiksi tehtaissa, toimistoissa ja ravintoloissa. Illalla eri rotuihin kuuluvien piti kuitenkin palata omille asuinalueilleen. Näin rodut pidettiin erillään, kun oli kyse asumisesta. Kaikissa rakennuksissa piti olla erilliset ruokailu- ja pesutilat valkoihoisille ja muiden rotujen edustajille.

Kun ensimmäinen haaratoimisto rakennettiin Elandsfonteiniin, viranomaiset eivät sallineet mustien, värillisten ja intialaisten veljien asua samoissa rakennuksissa valkoisten veljien kanssa. Tuohon aikaan suurin osa beteliläisistä oli valkoihoisia, koska muuta rotua olevien oli vaikea saada lupaa työskennellä kaupungissa. Betelissä oli kuitenkin 12 mustaa ja värillistä veljeä ja sisarta, pääasiassa paikallisten kielten kääntäjinä. Heidän majoittamisekseen viranomaiset antoivat luvan rakentaa pääasuinrakennuksen taakse erilliset viisi huonetta. Myöhemmin kun apartheidin sääntöjä alettiin noudattaa tarkemmin, lupa kuitenkin peruttiin ja veljien täytyi kulkea lähimmälle mustien asuma-alueelle 20 kilometrin päähän ja asua miesten asuntoloissa.  Kaksi mustaa sisarta majoitettiin samalle asuma-alueelle todistajien koteihin.

Laki ei sallinut näiden beteliläisten edes syödä valkoisten veljiensä kanssa pääruokasalissa, ja paikalliset kunnan tarkastajat valvoivat, että lakia noudatettiin tarkasti. Valkoiset veljet eivät kuitenkaan kestäneet sitä ajatusta, etteivät kaikki saisi syödä yhdessä. Niinpä ruokasalin kirkkaat lasi-ikkunat korvattiin mattalasisilla ikkunoilla, niin että koko perhe saattoi syödä rauhassa yhdessä.

 Vuonna 1966 George Phillips ja hänen vaimonsa Stella joutuivat Stellan heikon terveyden vuoksi lähtemään Betelistä. Haaratoimistonvalvojaksi nimitettiin kyvykäs veli Harry Arnott, joka palveli tuossa tehtävässä kaksi vuotta. Vuodesta 1968 lähtien haaratoimistonvalvojana ja myöhemmin haaratoimistokomitean koordinaattorina on toiminut Frans Muller e.

”SININEN POMMI” SAA AIKAAN KASVUA

Vuoden 1968 piirikonventissa julkaistiin kirja Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Tämä ”sininen pommi” vaikutti innostavasti kenttäpalvelukseen. Lähetysosasto oli toimittanut seurakuntiin vuosittain noin 90000 kirjaa, mutta palvelusvuonna 1970 määrä nousi 447000:een.

Vuonna 1971 veli Knorr vieraili toistamiseen Etelä-Afrikassa. Betel-perheeseen kuului tuolloin 68 jäsentä, ja Betel oli jälleen kerran käynyt pieneksi. Suunnitelmissa oli laajentaa tiloja, ja veljet tarjosivat halukkaasti palveluksiaan ja lahjoittivat varojaan hankkeen hyväksi. Rakennustyöt saatiin päätökseen 30. tammikuuta 1972. Toinen laajennos valmistui vuonna 1978. Kaikki tämä kasvu oli rohkaiseva osoitus siitä, että Jehova tuki työtä, vaikka  noihin aikoihin viranomaiset painostivat Jumalan kansaa yhä enemmän.

PUOLUEETTOMUUTTA KOETELLAAN

Toukokuussa 1961 Etelä-Afrikka erosi Brittiläisestä kansainyhteisöstä ja siitä tuli tasavalta. Elettiin poliittisen kuohunnan ja lisääntyvän väkivallan aikaa. Tilanteen hallitsemiseksi vallassa oleva hallitus lietsoi kansallishenkeä, mistä koitui tulevina vuosina vaikeuksia Jehovan todistajille.

Todistajia ei ollut vuosiin vaadittu suorittamaan sotapalvelusta. Tilanne muuttui 1960-luvun lopulla, jolloin maa otti entistä enemmän osaa sotatoimiin Namibiassa ja Angolassa. Uusi laki vaati jokaista valkoihoista nuorta ja tervettä miestä käymään armeijan. Veljet, jotka kieltäytyivät, tuomittiin armeijan vankilakasarmiin 90 päiväksi.

Mike Marx oli yksi vangituista veljistä, joita käskettiin panemaan ylleen sotilaspuku ja kypärä. Hän muistelee: ”Emme halunneet, että meidän ajateltaisiin kuuluvan armeijaan, joten kieltäydyimme. Komentava upseeri, joka oli arvoltaan kapteeni, epäsi meiltä joitakin oikeuksia, toimitti meidät eristysselliin ja määräsi niukalle ruoalle.” Tämä merkitsi sitä, että veljet eivät voineet kirjoittaa eivätkä vastaanottaa kirjeitä, heillä ei saanut käydä vieraita eivätkä he saaneet pitää muuta lukemista kuin Raamatun. Niukat ruoka-annokset oli tarkoitettu toivottomiksi tapauksiksi luokiteltuja vankeja varten: vettä ja puolikas leipää päivässä kahden päivän ajan, normaali annos seitsemän seuraavaa päivää ja sitten taas kahdeksi päiväksi vedelle ja leivälle. Niin sanotussa  normaalissa ruoassakin oli laadun ja määrän suhteen usein paljon toivomisen varaa.

Veljien nuhteettomuus yritettiin murtaa kaikin tavoin. Kukin heistä teljettiin pieneen selliin. Jossain vaiheessa he eivät saaneet käydä suihkussa. Heille annettiin sen sijaan kaksi ämpäriä: toinen WC-ämpäriksi ja toinen peseytymistä varten. Aikanaan he pääsivät taas suihkuunkin.

Keith Wiggill muistelee: ”Eräänä päivänä keskellä talvea, kun olimme olleet kylmässä suihkussa, vartijat ottivat meiltä pois patjat ja huovat. He eivät antaneet meidän käyttää siviilivaatteitamme, joten meillä oli päällämme vain sortsit ja aluspaita. Nukuimme kostean pyyhkeen päällä jääkylmällä betonilattialla. Aamulla vääpeli hämmästeli, miten iloisia ja hyvinvoivia olimme. Hän totesi, että Jumalamme oli huolehtinut meistä tuona hyisenä talviyönä.”

Pian sen jälkeen kun 90 päivän tuomio oli päättynyt, veljet vietiin uudestaan oikeuden eteen, koska he eivät pukeneet ylleen univormua eivätkä osallistuneet harjoituksiin toisten armeijan vankien kanssa. Edessä oli uusi vankeus. Viranomaiset tekivät selväksi, että he aikoivat tuomita veljet yhä uudelleen, kunnes nämä täyttäisivät 65 vuotta eivätkä olisi enää kelvollisia sotapalvelukseen.

Vuonna 1972 voimakas julkinen ja poliittinen painostus johti lainmuutokseen. Veljet saivat yhden vankilatuomion, joka vastasi pituudeltaan asevelvollisuuden suorittamista. Aluksi tuomio oli 12–18 kuukautta. Myöhemmin se pidennettiin kolmeksi vuodeksi ja lopulta kuudeksi vuodeksi. Aikaa myöten viranomaiset kuitenkin tekivät joitakin myönnytyksiä, ja veljien sallittiin pitää yksi kokous viikossa.

Vankilakasarmillakaan veljet eivät unohtaneet Kristuksen käskyä tehdä opetuslapsia (Matt. 28:19, 20). He  puhuivat toisille vangeille, viranomaisille ja muille, joiden kanssa he olivat tekemisissä. Jonkin aikaa heidän sallittiin lauantai-iltapäivisin kirjoittaa todistuskirjeitä.

Erään kerran sotilasviranomaiset määräsivät 350 todistajaa syömään yhdessä 170 muun vangin kanssa. Vankilakasarmista tuli ainoa alue, jolla oli kaksi todistajaa yhtä ei-todistajaa kohden, ja viranomaiset tulivat pian siihen tulokseen, että veljien olisi parasta ruokailla vain keskenään.

KRISTIKUNTA JA PUOLUEETTOMUUS

Miten kristikunnan kirkot suhtautuivat pakolliseen sotapalvelukseen? Etelä-Afrikan kirkkojen neuvosto SACC julkaisi heinäkuussa 1974 aseistakieltäytymistä koskevan päätöksen. Sen sijaan että lausunto olisi käsitellyt asiaa uskonnollisesta näkökulmasta, se oli sävyltään selvästikin poliittinen. Aseistakieltäytymistä tuettiin sillä perusteella, että armeija puolusti ”epäoikeudenmukaista ja syrjivää yhteiskuntaa” ja kävi näin ollen epäoikeudenmukaista sotaa. Neuvoston päätöstä eivät kannattaneet sen enempää afrikaansinkieliset kirkot kuin muutkaan kirkkokunnat.

Alankomaiden reformoitu kirkko tuki hallitusta sen sotilaallisissa pyrkimyksissä. Kirkko ei hyväksynyt SACC:n päätöstä, koska se katsoi päätöksen olevan ristiriidassa Roomalaiskirjeen 13. luvun kanssa. Yhden SACC:n kantaa vastustavan ryhmän muodostivat Etelä-Afrikan armeijan sotilaspapit, joihin kuului myös SACC:n jäsenkirkkojen pappeja. Englanninkielisten kirkkojen papit laativat yhteisen julkilausuman, jossa he tuomitsivat päätöksen ja julistivat: ”Kehotamme kaikkia kirkkojemme jäseniä, erityisesti nuoria miehiä, tukemaan omalta osaltaan maanpuolustusta.”

Lisäksi SACC:n yksittäiset jäsenkirkot eivät asettuneet selvästi kannattamaan puolueettomuutta. Eräässä asiaa  pohdiskelevassa kirjassa (War and Conscience in South Africa) myönnetään: ”Useimmat [kirkot] – – eivät tehneet kantaansa selväksi jäsenilleen, puhumattakaan siitä, että ne olisivat kehottaneet heitä kieltäytymään aseista.” Kirjan mukaan kirkkojen epäröinti johtui siitä, että SACC:n päätös oli synnyttänyt hallituksessa voimakkaan reaktion, jonka taustalla olivat tiukat lait. ”Yritykset saada kirkko mukaan rakentavaan yhteistoimintaan epäonnistuivat.”

Kirjassa päinvastoin myönnetään, että ”suuri enemmistö vangituista aseistakieltäytyjistä oli Jehovan todistajia”, ja jatketaan: ”Jehovan todistajat painottivat yksilöiden oikeutta vastustaa omantunnon syistä kaikkia sotia.”

Todistajien kanta perustui pelkästään uskonnolliseen vakaumukseen. Samalla kun he tunnustavat, että ”olemassa olevat vallat ovat suhteellisissa asemissaan Jumalan asettamina”, he pysyvät poliittisesti puolueettomina (Room. 13:1). He ovat uskollisia ensisijaisesti Jehovalle, joka ilmaisee sanassaan Raamatussa, että hänen tosi palvojansa eivät osallistu lihalliseen sodankäyntiin (Jes. 2:2–4; Apt. 5:29).

Kun Jehovan todistajien vangitsemista kasarmeihin oli jatkettu jo joitakin vuosia, oli ilmeistä, etteivät he luopuisi puolueettomuudestaan voidakseen välttää raa’an kohtelun. Lisäksi kasarmit olivat tupaten täynnä ja niiden oloja arvosteltiin julkisesti. Jotkin tahot alkoivat puhua voimakkaasti sen puolesta, että veljet passitettaisiin tavallisiin vankiloihin.

Jotkut todistajiin myötämielisesti suhtautuvat sotilasviranomaiset olivat asiasta kuitenkin eri mieltä. He kunnioittivat nuoria veljiämme heidän korkean moraalinsa vuoksi. Jos veljet pantaisiin vankiloihin, he saisivat nimensä rikosrekisteriin. Lisäksi he olisivat yhteiskunnan pahimpien rikollisten joukossa ja jopa vaarassa tulla  raiskatuksi. Niinpä heidät määrättiin yhdyskuntapalveluun sellaisiin valtion töihin, jotka eivät liittyneet armeijaan. Kun poliittinen ilmapiiri maassa muuttui 1990-luvulla, pakollinen sotapalvelus lakkautettiin.

Millä tavoin pitkä vankeus vaikutti herkässä iässä oleviin nuoriin veljiimme? Monet osoittautuivat uskollisiksi Jehovan palvelijoiksi ja käyttivät vankeusajan viisaasti: he tutkivat Jumalan sanaa ja kasvoivat hengellisesti. ”Vankeusaika oli käännekohta elämässäni”, sanoo Cliff Williams. ”Jehova selvästikin suojeli ja siunasi meitä, mikä sai minut tekemään enemmän Valtakunnan etujen edistämiseksi. Pian sen jälkeen kun pääsin vapaaksi vuonna 1973, aloitin vakituisen tienraivauksen, ja seuraavana vuonna pääsin Beteliin, missä palvelen edelleen.”

Stephen Venter, joka joutui vankilakasarmiin 17-vuotiaana, sanoi: ”Olin kastamaton julistaja, ja totuuden tuntemukseni oli vähäistä. Kestin tuon ajan sen hengellisen tuen ansiosta, jota sain päivän tekstistä (tarkastelimme sen aamuisin kiillottaessamme lattioita), säännöllisistä kokouksista ja raamatuntutkistelusta, jota minulle piti muuan kokeneempi veli. Kumma kyllä vaikka välillä olikin vaikeaa, hädin tuskin muistan sitä. Nuo kolme vuotta vankeudessa olivat todellisuudessa elämäni parasta aikaa. Kasvoin tuolloin pojasta mieheksi. Opin tuntemaan Jehovan, mikä innosti minua aloittamaan kokoaikaisen palveluksen.”

Veljien epäoikeudenmukainen vangitseminen palveli hyvää tarkoitusta. Gideon Benade, joka vieraili vankeudessa olevien veljien luona, kirjoitti: ”Näin jälkeenpäin sitä tajuaa, miten voimakas todistus tuolloin annettiin.” Veljiemme kestävyys ja heidän koettelemuksistaan ja tuomioistaan kertovat monet uutiset ovat pysyvää todistusaineistoa Jehovan todistajien puolueettomuudesta, joka teki vaikutuksen sekä armeijaan että koko maahan.

 MUSTIEN VELJIEN NUHTEETTOMUUS

Apartheidhallinnon alkuvuosina mustien veljien puolueettomuutta ei koeteltu samalla tavalla kuin valkoisten veljien. Mustia ei esimerkiksi kutsuttu sotapalvelukseen. Kun mustaihoisten poliittiset ryhmät alkoivat vastustaa apartheidhallintoa, mustat todistajat kohtasivat ankaria koetuksia. Tinkimättömän puolueettomuutensa takia jotkut heistä surmattiin, joitakuita piestiin ja jotkut joutuivat pakenemaan, kun heidän kotinsa ja omaisuutensa poltettiin poroksi. Jeesuksen käskyn mukaisesti he olivat päättäneet pysyä erossa maailmasta (Joh. 15:19).

Jotkin poliittiset ryhmät vaativat kaikkia alueellaan asuvia ostamaan poliittisen puolueen jäsenkortin. Näiden ryhmien edustajat kävivät ihmisten kodeissa vaatimassa rahaa aseisiin tai sellaisten aseveljiensä hautajaiskuluihin, jotka olivat kuolleet valkoisten turvallisuusjoukkoja vastaan käydyissä taisteluissa. Koska mustat veljet kieltäytyivät kunnioittavasti antamasta rahaa, heitä syytettiin apartheidhallituksen vakoojiksi. Joidenkin veljien ja sisarten kimppuun hyökättiin kenttäpalveluksessa, ja heitä syytettiin valkoihoisten afrikandien propagandan levittämisestä.

Näin kävi esimerkiksi Elijah Dlodlolle. Hän oli luopunut lupaavasta urheilijan urasta tullakseen Jehovan vihkiytyneeksi palvelijaksi. Kaksi viikkoa ennen Etelä-Afrikan ensimmäisiä demokraattisia vaaleja tunteet kuumenivat kahden kilpailevan mustan yhteisön välillä. Elijahin seurakunta päätti käydä läpi muutaman kilometrin päässä sijaitsevan harvoin käydyn alueen. Vain kaksi kuukautta kastettuna ollut Elijah pantiin työskentelemään kahden pojan kanssa, jotka olivat kastamattomia julistajia. Heidän keskustellessaan ovella erään naisen kanssa paikalle tuli poliittiseen liikkeeseen kuuluvia  nuoria. Joukkoa johtava nuori mies heilutteli nahkaruoskaa ja kysyi: ”Mitäs täällä tapahtuu?”

”Keskustelemme Raamatusta”, nainen vastasi.

Kiukustunut joukonjohtaja ei välittänyt naisesta vaan sanoi Elijahille ja tämän tovereille: ”Liittykää pojat meihin. Nyt ei ole aika puhua Raamatusta; nyt on aika taistella oikeuksiemme puolesta.”

Elijah vastasi rohkeasti: ”Sitä emme voi tehdä, koska teemme työtä Jehovalle.”

Tällöin mies tönäisi Elijahia ja alkoi sivallella häntä ruoskalla. Joka lyönnillä mies huusi: ”Liittykää meihin!” Elijah ei ensimmäisen lyönnin jälkeen tuntenut enää kipua. Hän sai voimaa siitä apostoli Paavalin esittämästä ajatuksesta, että kaikkia tosi kristittyjä tullaan vainoamaan (2. Tim. 3:12).

Lopulta mies väsyi ja lopetti. Sitten yksi hyökkääjistä alkoi syyttää ruoskaa heiluttanutta miestä sanomalla, ettei Elijah ollut edes sikäläisiä. Joukon jäsenten välille syntyi riitaa, ja he kävivät toistensa kimppuun. Nyt johtaja sai maistaa omaa ruoskaansa. Tällä välin Elijah tovereineen pakeni paikalta. Tämä koettelemus vahvisti Elijahin uskoa, ja hänen edistymisensä pelottomana hyvän uutisen saarnaajana jatkui. Nykyään hänellä on vaimo ja lapsia ja hän palvelee seurakunnassaan vanhimpana.

Myös mustat sisaremme olivat hyvin rohkeita, kun heitä painostettiin lopettamaan saarnaaminen. Yksi esimerkki on Florah Malinda. Nuorisojoukko poltti hänen kastetun tyttärensä Makin kuoliaaksi, koska tämä yritti puolustaa veljeään, joka kieltäytyi liittymästä heidän poliittiseen  liikkeeseensä. Tämä traaginen menetys ei katkeroittanut Florahia, vaan hän jatkoi Jumalan sanasta kertomista paikkakunnalla. Eräänä päivänä hän tapasi tyttärensä kuolemasta vastuussa olleen poliittisen liikkeen jäseniä. He vaativat häntä liittymään joukkoonsa, tai muuten hän joutuisi vaikeuksiin. Naapurit tulivat apuun ja selittivät, ettei Florah kannata mitään poliittista suuntaa, vaan hän auttaa ihmisiä tutkimaan Raamattua. Tällöin aktivistit alkoivat kiistellä keskenään, ja lopulta he päättivät jättää Florahin rauhaan. Koko tuon koettelevan ajan hän toimi vakituisena tienraivaajana, ja hän jatkaa edelleen uskollisesti tuota palvelusta.

Muuan vakituinen tienraivaajaveli kertoo, mitä hänelle tapahtui, kun hän oli menossa linja-autolla alueelleen. Eräs poliittinen aktivisti alkoi töniä häntä ja tivata, miksi hänellä oli afrikandien kirjallisuutta ja miksi hän myi sitä mustille. Veli kertoo, mitä sitten tapahtui: ”Hän vaati minua heittämään kirjallisuuden ulos auton ikkunasta. Koska en tehnyt sitä, hän läimäytti minua kasvoille ja painoi palavan tupakan vasten poskeani. En reagoinut mitenkään. Sitten hän kävi kiinni kirjalaukkuuni ja paiskasi sen ulos ikkunasta. Hän myös kiskaisi irti solmioni ja sanoi, että tätä käyttävät vain valkoiset miehet. Hän solvasi ja pilkkasi minua ja sanoi, että kaltaiseni ihmiset pitäisi polttaa elävältä. Pääsin ulos linja-autosta sen suuremmitta kolhuitta, joten Jehova pelasti minut. Tämä kokemus ei saanut minua lopettamaan saarnaamista.”

Etelä-Afrikan haaratoimisto sai yksittäisiltä julistajilta ja seurakunnilta monia kirjeitä, joissa kerrottiin mustien veljien nuhteettomuudesta. Yksi  kirje tuli erään KwaZulu-Natalin seurakunnan vanhimmalta. Siinä luki: ”Kirjoitamme teille tämän kirjeen kertoaksemme, että rakas veljemme Moses Nyamussua on kuollut. Hän hitsasi ja korjasi työkseen autoja. Kerran muuan poliittinen ryhmä pyysi häntä hitsaamaan heidän itse tekemiään aseita, mistä hän kieltäytyi. Ryhmällä oli 16. helmikuuta 1992 poliittinen kokous, jossa syntyi tappelu heidän ja vastustavaan ryhmään kuuluvien kesken. Illalla kahakan jälkeen he törmäsivät tähän veljeen, joka oli tulossa ostoskeskuksesta. He tappoivat hänet keihäillään. Syyksi he sanoivat, että hän oli kieltäytynyt hitsaamasta heidän aseitaan, ja nyt heidän toverinsa olivat kuolleet yhteenotossa. Veli Nyamussuan kuolema on ollut veljille suuri järkytys, mutta jatkamme silti palvelustamme.”

VASTUSTUSTA KOULUISSA

Mustien asuma-alueiden kouluissa syntyi ongelmia, koska todistajien lapset eivät osallistuneet rukouksiin eivätkä laulaneet virsiä aamuhartauksissa. Valkoihoisilla oppilailla ei tällaisia ongelmia ollut. Vanhempien piti vain kirjoittaa kirje, jossa he selittivät kantansa, ja heidän lapsensa vapautettiin uskonnollisista seremonioista. Mustaihoisten kouluissa seremonioista kieltäytymistä pidettiin hyökkäyksenä koulun auktoriteettia vastaan. Opettajat eivät olleet tottuneet tällaiseen vastarintaan. Kun vanhemmat tulivat selittämään todistajien kantaa, opettajat sanoivat, että mitään erivapauksia ei annettaisi.

Kouluviranomaiset vaativat Jehovan todistajien lapsia olemaan läsnä aamuhartaudessa, koska siinä esitettiin koulua koskevia ilmoituksia. Niinpä lapset olivat läsnä  mutta seisoivat hiljaa virren ja rukouksen aikana ottamatta niihin osaa. Joillakin opettajilla oli tapana kävellä rivien välissä tarkistamassa, sulkivatko lapset silmänsä rukouksen ajaksi ja lauloivatko he. Oli sydäntä lämmittävää tietää, että nämä lapset, joista jotkut olivat hyvin nuoria, säilyttivät rohkeasti nuhteettomuutensa.

Kun monia lapsia erotettiin kouluista, veljet päättivät viedä asian oikeuteen. Johannesburgin korkein oikeus antoi 10. elokuuta 1976 päätöksen tärkeässä jutussa, joka koski erään koulun 15:tä oppilasta. Oikeudenpäätöksessä todettiin: ”Vastaajat – – myönsivät, että anomuksen esittäneiden lapsilla oli oikeus kieltäytyä rukouksista ja virsien laulamisesta ja – – myönsivät myös, että koulusta erottamiset määräajaksi ja pysyvästi – – olivat laittomia.” Tämä oli tärkeä oikeusvoitto, ja lopulta asia selvisi kaikkien koulujen osalta.

MUITA VAIKEUKSIA KOULUISSA

Monissa valkoihoisten kouluissa todistajien lapset kohtasivat toisenlaisen nuhteettomuuden koetuksen, joka johti heidän koulusta erottamiseensa. Apartheidhallitus halusi saada nuoret tukemaan ideologiaansa. Vuonna 1973 hallitus käynnisti nuorten valmentamiseen tähtäävän ohjelman, johon sisältyi isänmaallista toimintaa, marsseja ja itsepuolustusta.

Jotkut todistajavanhemmat etsivät lainopillisia neuvoja, ja asia esitettiin opetusministerille – tuloksetta. Ministeri piti kiinni siitä ajatuksesta, että tämä valmennus oli luonteeltaan puhtaasti yleissivistävää. Asian yhteydessä viranomaiset levittivät julkisuudessa Jehovan todistajista kielteistä kuvaa. Joissakin kouluissa rehtorit olivat suvaitsevia eikä todistajien lapsia velvoitettu osallistumaan valmennusohjelman epäraamatullisiin piirteisiin, mutta joistakin kouluista lapset erotettiin.

Vain harvoilla todistajavanhemmilla oli varaa lähettää  lapsiaan yksityiskouluihin. Jotkut vanhemmat ilmoittivat lapsensa kirjekursseille. Todistajat, jotka olivat opettajia, antoivat kotiopetusta. Kaikesta huolimatta monet koulusta erotetut lapset eivät käyneet koulua loppuun. He saivat kuitenkin arvokasta raamatullista opetusta kotona ja seurakunnassa (Jes. 54:13). Monet heistä aloittivat kokoaikaisen palveluksen. Nämä rohkeat nuoret iloitsivat siitä, että he kestivät koettelemukset Jehovaan luottaen (2. Piet. 2:9). Ajan myötä maan poliittinen ilmapiiri muuttui, eikä lapsiamme enää erotettu koulusta sen vuoksi, että he kieltäytyivät osallistumasta isänmaalliseen toimintaan.

APARTHEID JA KONVENTIT

Toimiakseen Etelä-Afrikan lain mukaisesti veljien oli järjestettävä eri rotuihin kuuluville omat konventtinsa. Ensimmäisen kerran kaikki rodut olivat koolla samassa paikassa vuonna 1952, jolloin Wembley-stadionilla Johannesburgissa pidettiin valtakunnallinen konventti. Tuolloin Etelä-Afrikassa vierailivat veljet Knorr ja Henschel, ja he pitivät puheita tässä konventissa. Apartheidsäännösten mukaisesti eri rotuihin kuuluvien piti istua erillään toisistaan. Valkoiset istuivat katsomon läntisessä osassa, mustat itäisessä ja värilliset ja intialaiset pohjoisessa osassa. Myös ruokailujärjestelyt piti hoitaa niin, että eri  rodut pysyivät erillään. Konventtiin liittyneistä rajoituksista huolimatta veli Knorr kirjoitti: ”Iloitsimme siitä, että olimme kaikki samalla stadionilla palvelemassa Jehovaa pyhässä asussa.”

Tammikuussa 1974 Johannesburgin alueella pidettiin kolme konventtia, joista yksi oli tarkoitettu mustille, yksi värillisille ja intialaisille ja yksi valkoisille. Konventin viimeiseksi päiväksi oli kuitenkin tehty erikoisjärjestely: kaikki rodut olisivat iltapäivän ohjelmajakson yhdessä Rand-stadionilla Johannesburgissa. Stadionille tulvi melkoinen määrä ihmisiä, kaikkiaan 33408 henkeä. Se oli riemullinen tilaisuus! Tällä kertaa kaikkiin rotuihin kuuluvat olivat vapaasti tekemisissä toistensa kanssa ja istuivat yhdessä. Paikalla oli myös monia ulkomaisia vieraita Euroopasta, mikä teki tilaisuudesta entistä vaikuttavamman. Konventin järjestäjät olivat tietämättään varanneet stadionin, joka oli tarkoitettu kansainvälisiä ja rotujen välisiä tapahtumia varten – siksi tätä yhtä ohjelmajaksoa varten ei tarvittu mitään lupaa!

KONVENTTI ENNAKKOLUULOISTA HUOLIMATTA

Johannesburgissa aiottiin pitää valtakunnallinen konventti, jota alettiin järjestellä joitakin vuosia aiemmin. Kaikki ei kuitenkaan sujunut suunnitelmien mukaan. Hallituksen edustaja Pretoriasta meni käymään Johannesburgissa bantujen (mustan väestön) asioita hoitavissa virastoissa. Hän huomasi pöytäkirjoista, että Jehovan todistajat olivat varanneet Mofolo Parkin mustien veljien konventtia varten.

Hän ilmoitti asiasta keskuspaikkaansa Pretoriaan, ja bantujen asioista vastaava osasto peruutti saman tien varauksen todeten, että Jehovan todistajat eivät ole ”tunnustettu uskonto”. Valkoisten veljien oli tarkoitus pitää samaan aikaan konventti Milner Parkin näyttelyalueella Johannesburgin keskustassa, ja värilliset veljet olivat  varanneet konventtipaikakseen Union-stadionin esikaupunkialueelta kaupungin länsipuolelta.

Kaksi Betelin veljeä meni tapaamaan vastuullista ministeriä, joka sattui olemaan entinen Alankomaiden reformoidun kirkon pappi. Veljet selittivät, että todistajat olivat pitäneet konventteja Mofolo Parkissa monet vuodet ja että valkoisilla ja värillisillä veljillä oli omat konventtinsa, joten miksi kieltää mustilta veljiltä oikeus kokoontua yhteen. Ministeri ei muuttanut mieltään.

Koska Mofolo Park sijaitsee Johannesburgin länsiosassa, Betelin veljet päättivät, että he yrittäisivät saada konventin järjestettyä Johannesburgin itäosaan, missä myös oli suuria mustien asuma-alueita. He tapasivat vastuullisen johtajan mutta eivät kertoneet hänelle keskustelustaan Pretorian ministerin kanssa. Hän oli hyvin ymmärtäväinen veljien tiedustellessa konventtipaikkaa. Hän järjesti heidän käyttöönsä Wattville-stadionin. Siellä oli katsomot, joita Mofolo Parkissa ei ollut.

Konventtipaikan muuttumisesta ilmoitettiin nopeasti kaikille veljille. Konventti onnistui hyvin, ja läsnä oli noin 15000, eikä Pretoriasta puututtu asiaan. Konventteja pidettiin Wattville-stadionilla vielä vuosia tämän jälkeen ilman mitään ongelmia.

LAILLINEN YHDISTYS PERUSTETAAN

Hallintoelimen ohjauksessa perustettiin 24. tammikuuta 1981 laillinen yhdistys, Etelä-Afrikan Jehovan todistajat, johon kuului 50 jäsentä. Tämä yhdistys edisti hengellisiä etuja monin tavoin.

Vuosien ajan haaratoimiston veljet olivat yrittäneet saada Jehovan todistajille vihkimisoikeutta. Frans Muller muistelee: ”Joka kerran viranomaiset torjuivat meidät antaen ymmärtää, että heidän mielestään uskontokunnallamme ei ollut sellaista asemaa eikä vakautta, joita vihkimisoikeuden saaminen edellyttää.”

 Silloin kun laillista yhdistystä ei vielä ollut, oli myös mahdotonta saada lupaa rakentaa valtakunnansaleja mustien asuma-alueille. Veljet torjuttiin aina, koska viranomaiset sanoivat, että Jehovan todistajat eivät ole tunnustettu uskonto.

Pian yhdistyksen perustamisen jälkeen veljille kuitenkin annettiin vihkimisoikeus. He saivat myös luvan rakentaa valtakunnansaleja mustien asuma-alueille. Tätä nykyä vihkimisoikeus on yli sadalla vanhimmalla Etelä-Afrikassa. Siviilivihkimisen sijasta pariskunnat voidaan vihkiä valtakunnansalissa.

SUURIA MUUTOKSIA PAINOTOIMINNASSA

Painomenetelmät muuttuivat nopeassa tahdissa, ja kohopainokoneet kävivät vanhanaikaisiksi. Lisäksi varaosia oli vaikea saada ja ne olivat kalliita. Oli siis aika siirtyä tietokoneistettuun valoladonta- ja offsetmenetelmään. Hankittiin erillisiä tietokoneita, joilla teksti tallennettiin ja ladottiin, ja vuonna 1979 asennettiin TKS-offsetrotaatiokone, jonka Japanin haaratoimisto oli avokätisesti lahjoittanut.

Jehovan todistajat tuottavat kirjallisuutta hyvin monella kielellä, joten he näkivät, että oma valoladontajärjestelmä olisi eduksi. Vuonna 1979 veljet alkoivat Brooklynissa New Yorkissa kehitellä monikielistä elektronista valoladontajärjestelmää (MEPS eli Multilanguage Electronic Phototypesetting System). MEPS asennettiin Etelä-Afrikkaan vuonna 1984. Tietokoneiden käyttö käännöstyössä sekä valoladontajärjestelmä mahdollistivat sen, että kirjallisuutta voitiin julkaista eri kielillä samanaikaisesti.

SUUNNITELMIA LISÄKASVUA SILMÄLLÄ PITÄEN

1980-luvun alkupuolelle tultaessa Elandsfonteinin Betel kävi liian pieneksi täyttämään kentän kasvavia  tarpeita. Niinpä Krugersdorpin kaupungista puolen tunnin ajomatkan päästä Johannesburgista ostettiin 87 hehtaarin suuruinen viehättävä, mäkinen tontti, jota reunustaa kaunis joki. Monet veljet luopuivat työpaikastaan voidakseen osallistua rakennushankkeeseen, ja toiset tulivat auttamaan loma-aikoina. Vapaaehtoisia tuli myös muista maista, kuten Uudesta-Seelannista ja Yhdysvalloista, ja rakennustyöt saatiin valmiiksi kuudessa vuodessa.

Mustaihoisille todistajille, eritoten kääntäjille, oli edelleen vaikea saada lupaa asua alueella. Kun lupa sitten vihdoin myönnettiin, se saatiin vain 20 hengelle, ja heitä varten piti rakentaa erilliset asuintilat. Aikaa myöten hallitus kuitenkin lievensi apartheidpolitiikkaansa, ja kaikkiin rotuihin kuuluvat veljet saattoivat asua missä päin Beteliä tahansa.

Kaikki olivat mielissään huolella rakennetusta Betel-kodista ja tilavista, hyvin suunnitelluista huoneista. Punatiilistä, kolmikerroksista rakennusta ympäröi kaunis puutarha. Kun rakennustyöt Krugersdorpissa alkoivat, Etelä-Afrikassa oli 28000 aktiivista todistajaa. Kun Betel vihittiin 21. maaliskuuta 1987, todistajien määrä oli kasvanut 40000:een. Siitä huolimatta jotkut pohtivat, oliko todella ollut välttämätöntä rakentaa niin suuret tilat. Yksi toimistokerros oli käyttämättömänä, ja asuntolan yksi siipi oli tyhjillään. Veljet olivat suunnitelleet tulevaisuutta silmällä pitäen ja uskoivat nyt varautuneensa kasvuun.

VALTAKUNNANSALEJA TARVITAAN LISÄÄ

Seurakuntien määrä kasvoi, ja valtakunnansaleista oli huutava pula. Alueilla, joilla asui pääasiassa mustia, veljet kokoontuivat vaikeissa olosuhteissa. Kokouksia pidettiin autotalleissa ja ulkorakennuksissa sekä koulujen luokkahuoneissa, joissa jouduttiin istumaan lapsille tarkoitetuissa pulpeteissa. Tilannetta hankaloitti vielä se, että saman koulun muissa luokissa kokoontui toisia uskonnollisia  ryhmiä, jotka lauloivat äänekkäästi ja löivät rumpuja, niin että melu oli korvia huumaava.

1980-luvun loppupuolella alueelliset rakennuskomiteat alkoivat kokeilla uusia rakennusmenetelmiä jouduttaakseen valtakunnansalien rakentamista. Vuonna 1992 yksitoista kanadalaistodistajaa, joilla oli kokemusta pikasalien rakentamisesta, tarjoutui auttamaan kaksikerroksisen kaksoisvaltakunnansalin rakentamisessa Hillbrowiin Johannesburgiin. He jakoivat asiantuntemustaan paikallisille veljille ja auttoivat heitä parantamaan rakennusmenetelmiään.

Ensimmäinen pikasali nousi Diepkloofiin Sowetoon vuonna 1992. Veljet olivat yrittäneet hankkia alueelta valtakunnansalitonttia vuodesta 1962 lähtien. Heinäkuun 11. päivänä 1992 pidetyssä vihkiäistilaisuudessa oli läsnä muun muassa Zechariah Sedibe, joka oli ollut mukana tontin etsinnässä. Suu leveässä hymyssä hän sanoi: ”Ajattelimme, ettemme saisi valtakunnansalia koskaan. Olimme silloin nuoria. Nyt olen eläkkeellä, mutta meillä on oma valtakunnansali, Soweton ensimmäinen muutamassa päivässä rakennettu sali.”

Nykyään Etelä-Afrikan haaratoimiston alaisuudessa olevissa maissa on 600 valtakunnansalia. Ne ovat Jehovan puhtaan palvonnan keskuksia. Omaa salia kaipaa edelleen kuitenkin noin 300 seurakuntaa, joissa kussakin on vähintään 30 julistajaa.

Haaratoimiston alaisuudessa työskentelevät 25 alueellista rakennuskomiteaa antavat käytännön apua seurakunnille, jotka haluavat rakentaa oman salin. Seurakunnat voivat saada korotonta lainaa hankkeidensa rahoittamiseen. Peter Butt, joka on auttanut salihankkeissa yli 18 vuotta, on Gautengin alueellisen rakennuskomitean puheenjohtaja. Hän selitti, että komiteoiden jäsenet ovat usein työssäkäyviä perheellisiä miehiä, mutta silti he uhraavat ilomielin paljon aikaa veljiensä hyväksi.

 Erääseen alueelliseen komiteaan kuuluva Jakob Rautenbach kertoi, että komitean jäsenet työskentelevät tavallisesti koko projektin ajan rakennuspaikalla. Lisäksi ennen rakennustöiden alkamista he osallistuvat hankkeen suunnitteluun. Hän kuvaili innostuneesti vapaaehtoisten työntekijöiden keskuudessa vallitsevaa iloista yhteishenkeä. He matkustavat rakennuspaikalle omalla kustannuksellaan, joskus pitkienkin matkojen takaa.

Jakob sanoi, että myös monet muut uhraavat iloiten aikaansa ja varojaan rakennustyön hyväksi, ja kertoi seuraavan esimerkin: ”13-metrisen tarvikekonttimme siirrosta rakennuspaikoille eri puolille maata – ja joskus jopa naapurimaihin – huolehtii kaksi lihallista sisarta, jotka omistavat kuljetusliikkeen. He ovat huolehtineet tästä tehtävästä vuodesta 1993 lähtien. Se on melkoinen lahjoitus! Monet yhtiöt, joiden kanssa asioimme, antavat lahjoituksia tai alennuksia nähdessään, mitä teemme.”

Kun huolelliset suunnitelmat on tehty ja ryhmät organisoitu, sali saadaan usein valmiiksi kolmessa päivässä. Tämä on herättänyt kunnioitusta monissa tarkkailijoissa. Ensimmäisen rakennuspäivän lähetessä loppuaan eräällä työmaalla veljien luo tuli kaksi miestä, jotka olivat juoneet reippaasti läheisessä baarissa. He selittivät, että heillä oli tapana kävellä kotiin erään tyhjän tontin poikki mutta nyt siinä seisoikin talo. He kysyivät tietä, koska he olivat varmoja siitä, että olivat eksyneet.

UHRAUTUVA HENKI

1990-luvun alun poliittiset muutokset eivät tuoneet rauhaa ja vakautta. Päinvastoin maassa puhkesi rajuja väkivaltaisuuksia enemmän kuin koskaan. Tilanne oli monimutkainen, ja väkivallan lisääntymiseen on esitetty monia syitä, jotka useimmiten ovat liittyneet poliittiseen kilpailuun ja taloudelliseen tyytymättömyyteen.

 Silti valtakunnansalien rakentaminen jatkui. Mustien asuma-alueille saapui eri rotuihin kuuluvia vapaaehtoistyöntekijöitä paikallisten veljien saattamina. Vihaiset väkijoukot hyökkäsivät joidenkin työntekijöiden kimppuun. Kun Sowetossa rakennettiin valtakunnansalia vuonna 1993, väkivaltainen ihmisjoukko kivitti kolmea valkoista veljeä, kun nämä olivat viemässä autolla rakennustarvikkeita rakennuspaikalle. Kaikki auton ikkunat hajosivat säpäleiksi, ja veljet loukkaantuivat. He onnistuivat kuitenkin jatkamaan matkaa ja pääsemään perille. Sitten paikalliset veljet kiidättivät heidät sairaalaan turvallisempaa reittiä.

Rakennustyö ei viivästynyt. Ryhdyttiin varotoimiin, ja seuraavana viikonloppuna rakennuksella työskenteli satoja erirotuisia vapaaehtoisia. Paikalliset tienraivaajat tekivät katutyötä salin ympäristössä. Jos he havaitsivat ongelmia, he varoittivat työmaalla olevia veljiä. Loukkaantuneet veljet olivat jo muutaman päivän kuluttua siinä kunnossa, että pystyivät palaamaan salityömaalle.

Seurakunnat arvostavat valtakunnansalien rakentamiseen osallistuvien veljien uhrauksia ja antaumuksellisuutta. Fanie ja Elaine Smit ovat olleet mukana rakennushankkeissa 15 vuotta, ja he ovat matkustaneet usein pitkien matkojen päähän omalla kustannuksellaan. Tähän mennessä he ovat auttaneet 46:ta seurakuntaa rakentamaan itselleen valtakunnansalin.

Eräs KwaZulu-Natalin seurakunta kirjoitti alueelliselle rakennuskomitealle: ”Olette joutuneet tinkimään yöunesta, perheen parissa olemisesta, virkistäytymisestä ja paljosta muustakin, kun olette tulleet tänne rakentamaan meille valtakunnansalia. Tiedämme, että tämän lisäksi olette uhranneet myös paljon varojanne, jotta tämä hanke onnistuisi. Muistakoon Jehova teitä teidän hyväksenne (Nehemia 13:31).”

 Kun seurakunnalla on oma valtakunnansali, vaikutus naapuristoon on myönteinen. Muuan seurakunta esitti hyvin tyypillisen ajatuksen: ”Valtakunnansalin rakentamisen jälkeen kokousten läsnäolijamäärä on kasvanut niin paljon, että seurakunta on täytynyt jakaa esitelmän ja Vartiotornin tutkistelun ajaksi kahteen ryhmään. Meidän täytyy pian perustaa toinen seurakunta.”

Joskus maaseutualueiden pienillä seurakunnilla on vaikeuksia salin rahoittamisessa. Monet ovat kuitenkin keksineet keinoja varojen keräämiseksi. Eräässä seurakunnassa veljet myivät sikoja. Kun rahaa tarvittiin lisää, he myivät härän ja hevosen. Sitten he myivät 15 lammasta, toisen härän ja toisen hevosen. Eräs sisar tarjoutui ostamaan kaikki maalit, toinen osti maton, ja yksi maksoi verhot. Lopuksi myytiin vielä yksi härkä ja viisi lammasta, ja näillä rahoilla ostettiin tuolit.

Kun Gautengissa oli saatu valtakunnansali valmiiksi, seurakunta kirjoitti: ”Salin valmistuttua kävimme ainakin kahden viikon ajan ihailemassa sitä aina kenttäpalveluksen jälkeen. Emme malttaneet mennä kentältä kotiin käymättä ensin katsomassa valtakunnansalia.”

MUUTKIN PANEVAT MERKILLE

Paikkakuntalaiset panevat usein merkille Jehovan todistajien pyrkimykset saada sopiva palvontapaikka. Umlazissa KwaZulu-Natalissa toimiva seurakunta sai kirjeen, jossa sanottiin muun muassa: ”Pidä Durban kauniina -yhdistys arvostaa pyrkimystänne pitää alueenne siistinä, ja kannustamme teitä jatkamaan samaan tapaan. Olette ahkeruudellanne tehneet tästä paikasta kauniin. Yhdistyksemme on omistautunut taistelemaan roskaamista vastaan ja pitämään ympäristön puhtaana. Uskomme, että puhdas ympäristö edistää hyvää terveyttä. Tästä syystä kehotamme asukkaita pitämään alueemme siistinä. Kiitos  teille hyvästä esimerkistänne. Kannustamme teitä pitämään Umlazin alueen siistinä, mitä sitten teettekin.”

Muuan seurakunta kirjoitti: ”Kun eräs kaikkien tuntema murtovaras murtautui uuteen valtakunnansaliimme, lähistön asukkaat kävivät hänen kimppuunsa. He sanoivat, että hän turmeli ’heidän kirkkoaan’, koska se oli lähistön ainoa uskonnollinen rakennus. He pieksivät hänet ja luovuttivat hänet sitten poliisille.”

VALTAKUNNANSALIEN TARVETTA PYRITÄÄN TYYDYTTÄMÄÄN AFRIKASSA

Vuonna 1999 Jehovan järjestö pani alulle järjestelyn valtakunnansalien rakentamiseksi vähävaraisissa maissa. Etelä-Afrikan haaratoimistoon perustettiin alueellinen valtakunnansalitoimisto, jonka tehtävänä oli rakennustyön organisointi useissa Afrikan maissa. Kuhunkin haaratoimistoon lähetettiin valtakunnansalitoimiston edustaja, joka auttoi veljiä perustamaan valtakunnansalirakennusosaston. Tämän osaston vastuuna on hankkia maata ja organisoida valtakunnansalien rakennusryhmät. Lisäksi lähetettiin kansainvälisen palvelijaryhmän jäseniä auttamaan ja valmentamaan paikallisia veljiä.

Etelä-Afrikan alueellinen valtakunnansalitoimisto on perustanut Afrikkaan 25 valtakunnansalirakennusosastoa, jotka huolehtivat salien rakentamisesta 37 maassa. Marraskuusta 1999 lähtien tämän järjestelyn piiriin kuuluvissa maissa on rakennettu 7207 valtakunnansalia. Vuoden 2006 puolivälissä uusia valtakunnansaleja tarvittiin näihin maihin vielä 3305.

POLIITTISTEN MUUTOSTEN VAIKUTUKSIA

Ihmisten tyytymättömyys edellisen hallituksen rotupolitiikkaan synnytti levottomuutta ja väkivaltaa, ja tilanne vaikutti suoraan joihinkin Jehovan todistajiin. Mustien asuma-alueilla käytiin raivoisia taisteluja, ja paljon  ihmisiä kuoli. Veljet kuitenkin noudattivat yleensä varovaisuutta ja jatkoivat Jehovan uskollista palvelemista tänä vaikeana aikana. Kerran myöhään yöllä erään veljen ja hänen perheensä kotiin heitettiin bensiinipommi heidän nukkuessaan. He onnistuivat pakenemaan, ja veli kirjoitti myöhemmin haaratoimistoon: ”Minun ja perheeni usko on nyt jopa aiempaa vahvempi. Menetimme kaiken aineellisen omaisuutemme, mutta meillä on läheisempi suhde Jehovaan ja hänen kansaansa. Veljet ovat auttaneet meitä aineellisesti. Odotamme tämän järjestelmän loppua ja kiitämme Jehovaa hengellisestä paratiisistamme.”

Ensimmäinen musta presidentti Nelson Mandela vannoi virkavalan 10. toukokuuta 1994. Hän oli myös maan ensimmäinen demokraattisesti valittu presidentti, ja mustille annettiin nyt ensimmäistä kertaa mahdollisuus äänestää. Kansallishenki oli korkealla ja ilo ylimmillään. Tämä asetti erilaisen haasteen joillekin veljillemme.

Jotkut Jehovan palvelijat ikävä kyllä tinkivät kristillisestä puolueettomuudestaan, mutta useimmat eivät. Monet myönnytyksiä tehneet tajusivat erehdyksensä, katuivat aidosti ja ottivat vastaan raamatullista rohkaisua.

KASVUA SYDÄMISSÄ

Valtakunnansalien määrän kasvu on todiste Jehovan siunauksesta, mutta vieläkin ihmeellisempää on kasvu, jota tapahtuu ihmisten sydämessä (2. Kor. 3:3). Totuus koskettaa taustaltaan hyvin erilaisia ihmisiä. Seuraavassa muutamia esimerkkejä.

Ralson Mulaudzi vangittiin vuonna 1986 ja tuomittiin kuolemaan murhasta. Hän löysi eräästä kirjasestamme haaratoimiston osoitteen. Hän kirjoitti haaratoimistoon ja pyysi, että joku auttaisi häntä ymmärtämään Raamattua. Erikoistienraivaaja Les Lee sai luvan käydä tapaamassa Ralsonia ja aloitti hänelle raamatuntutkistelun. Ralson  alkoi pian puhua oppimastaan toisille vangeille ja vartijoille. Hänet kastettiin vankilassa huhtikuussa 1990. Paikallisen seurakunnan jäsenet käyvät tapaamassa Ralsonia säännöllisesti, ja hän saa olla poissa sellistään tunnin päivässä. Tuon ajan hän käyttää toisille vangeille saarnaamiseen. Ralson on auttanut kolmea ihmistä edistymään kasteelle, ja tätä nykyä hän johtaa kahta raamatuntutkistelua. Hänen kuolemantuomionsa on muutettu elinkautiseksi vankeusrangaistukseksi, josta on mahdollisuus päästä ehdonalaiseen.

Jehova on vetänyt luokseen myös toisenlaisia ihmisiä. Raamatusta kiinnostunut Queenie Rossouw kävi seurakunnan kirjantutkistelussa ja pyysi kirjantutkisteluvalvojaa käymään hänen 18-vuotiaan poikansa luona, joka valmistautui katekismusopetukseen. Tutkisteluvalvojalla oli hyvä keskustelu tuon nuoren miehen kanssa, ja tämä alkoi käydä äitinsä kanssa kokouksissa. Äiti pyysi veljeä käymään myös hänen miehensä Jannien luona, joka toimi vanhimpana Alankomaiden reformoidussa kirkossa ja puheenjohtajana kirkkoneuvostossa; mies halusi esittää joitakin kysymyksiä. Veli keskusteli miehen kanssa, ja he sopivat tutkistelun aloittamisesta.

Tämä tapahtui piirikonventtiviikolla, ja veli pyysi Queenieta konventtiin. Veljen yllätykseksi myös Jannie tuli konventtiin ja oli läsnä kaikki neljä päivää. Konventtiohjelma ja todistajien keskuudessa vallitseva rakkaus tekivät häneen voimakkaan vaikutuksen. Nyt heidän 18-vuotias poikansa ja vanhin poikansa, joka toimi diakonina, tulivat mukaan tutkisteluun.

He kaikki erosivat kirkosta ja alkoivat heti käydä kokouksissa. He tulivat myös kenttäpalveluskokoukseen. Veli selitti Jannielle, ettei tämä voisi lähteä kenttäpalvelukseen todistajien kanssa, koska ei ollut vielä pätevä kastamattomaksi julistajaksi. Jannie sanoi kyynelten  vieriessä pitkin hänen poskiaan, että hän oli koko elämänsä etsinyt totuutta eikä voinut enää olla hiljaa.

Janniella ja Queeniella oli myös 22-vuotias poika, joka opiskeli kolmatta vuotta teologiaa. Jannie kirjoitti pojalle ja pyysi tätä tulemaan kotiin, koska hän ei enää maksaisi tämän opintoja. Kolmantena päivänä pojan kotiintulosta Jannie ja kolme perheen poikaa työskentelivät seurakunnan kanssa yhden päivän Betelin rakennustyömaalla Krugersdorpissa. Se mitä tämä teologiaa opiskeleva poika näki Betelissä, teki häneen vaikutuksen, ja hän halusi veljiensä tavoin tutkia Raamattua. Tutkittuaan jonkin aikaa hän sanoi,  että oli oppinut Raamatusta enemmän yhdessä kuukaudessa kuin kahden ja puolen vuoden aikana yliopistossa.

Koko perhe meni myöhemmin kasteelle. Isä on nykyään vanhin ja jotkut pojista vanhimpia tai avustavia palvelijoita. Yksi tytöistä palvelee vakituisena tienraivaajana.

 ”PIDENNÄ TELTTAKÖYTESI”

Krugersdorpin Beteliä rakennettaessa oli pyritty ottamaan huomioon tuleva kasvu, mutta kun näiden tilojen vihkimisestä oli kulut vain 12 vuotta, tiloja oli jälleen tarve laajentaa tuntuvasti (Jes. 54:2). Noina vuosina julistajien määrä Etelä-Afrikassa ja Etelä-Afrikan haaratoimiston alaisissa maissa oli kasvanut 62 prosenttia. Rakennettiin varasto ja kolme uutta asuinrakennusta. Pesulaa ja toimistorakennusta laajennettiin, ja lisäksi rakennettiin toinen ruokasali. Kaikki nämä uudet tilat vihittiin Jehovalle 23. lokakuuta 1999. Vihkiäispuheen piti hallintoelimen jäsen Daniel Sydlik.

Sittemmin painoon on tehty 8000 neliömetrin suuruinen laajennos, johon on sijoitettu uusi MAN Roland Lithoman -rotaatiopainokone. Haaratoimistoon saatiin myös koneita, jotka leikkaavat, laskevat ja niputtavat lehdet automaattisesti. Saksan haaratoimistosta lahjoitettiin sidontalinja, minkä ansiosta Etelä-Afrikassa voidaan tehdä pehmeäkantisia kirjoja ja Raamattuja koko Saharan eteläpuolista Afrikkaa varten.

SOPIVIA KONVENTTIPAIKKOJA

Konventtisalien rakentamiseksi on nähty paljon vaivaa. Ensimmäinen konventtisali rakennettiin Johannesburgin  eteläpuolelle Eikenhofiin, ja se vihittiin vuonna 1982. Toinen konventtisali rakennettiin Bellvilleen Kapkaupunkiin, ja vihkiäispuheen piti Milton Henschel vuonna 1996. Vuonna 2001 konventtisali nousi Midrandissa, joka sijaitsee Pretorian ja Johannesburgin välissä.

Aluksi naapuriston asukkaat vastustivat Midrandin rakennushanketta, mutta heidän asenteensa muuttui, kun he tutustuivat veljiin ja näkivät, mitä he tekivät. Yksi naapuri toi työmaalle laatikoittain hedelmiä ja vihanneksia joka toinen viikko yli vuoden ajan. Jotkin yritykset halusivat antaa lahjoituksia. Eräs yhtiö antoi ilmaiseksi kompostia puutarhaa varten. Toinen antoi veljille 10000 randin (noin 1200 euron) sekin. Tietysti myös veljet lahjoittivat varoja avokätisesti konventtisalin hyväksi.

Sali on kaunis ja hyvin suunniteltu. Hallintoelimen jäsen Guy Pierce osoitti kuitenkin vihkiäispuheessaan, missä salin todellinen kauneus piilee – sitä käytetään Suuren Jumalamme, Jehovan, kunniaksi (1. Kun. 8:27).

IHMISTEN LAIT EIVÄT PIDÄ HEITÄ ERILLÄÄN

Vuosien ajan oli vaikea löytää sopivia konventtipaikkoja mustien asuma-alueilta. Limpopon provinssissa veljet asuivat alueella, jonne valkoisilta oli pääsy kielletty. Piirivalvoja Corrie Seegers ei onnistunut saamaan lupaa päästä tuolle alueelle, eikä hän siksi pystynyt etsimään sieltä konventtipaikkaa.

Veli Seegers meni tapaamaan erästä maanviljelijää, jonka maatila sijaitsi aivan tuon mustien alueen vieressä. Mies ei halunnut konventtia omalle maalleen, mutta hän antoi veli Seegersin pitää siellä asuntovaunuaan. Loppujen lopuksi veljet pitivät konventin mustien alueella eräällä aukiolla, joka oli maanviljelijän maiden vieressä; alueita erotti piikkilanka-aita. Veli Seegers pysäköi asuntovaununsa maanviljelijän maalle aukion viereen ja piti puheensa asuntovaunusta. Veljet erotti ”puhujalavasta”  aita, mutta he kuulivat konventtiohjelman, ja veli Seegers saattoi puhua veljille lakia rikkomatta.

KENTTÄÄ HYÖDYTTÄVÄ MUUTOS

Hallintoelin ilmoitti, että vuonna 2000 kaikissa Etelä-Afrikan seurakunnissa tulisi voimaan järjestely, jonka mukaan kirjallisuutta levitettäisiin aitoa kiinnostusta osoittaville korvauksetta. Julistajat kertoisivat ihmisille mahdollisuudesta antaa pieni lahjoitus maailmanlaajuisen evankelioimistyömme hyväksi.

Tämä järjestely on hyödyttänyt kenttäpalveluksessa tavattavien ihmisten lisäksi myös veljiä. Aiemmin monillakaan ei ollut varaa hankkia Vartiotornin tutkistelussa ja seurakunnan kirjantutkistelussa tarvittavia julkaisuja. Joissakin sadan julistajan seurakunnissa vain noin kymmenellä oli oma Vartiotorni. Nyt jokaisella on mahdollisuus saada oma lehti.

Viime vuosina työt ovat lisääntyneet kovasti Betelin huolintaosastolla. Toukokuussa 2002 muihin Afrikan maihin lähetettiin kaikkiaan 432 tonnia tavaraa, josta suurin osa oli raamatullista kirjallisuutta.

Etelä-Afrikan haaratoimisto varastoi nykyään Malawin, Mosambikin, Sambian ja Zimbabwen haaratoimistoihin menevää kirjallisuutta. Kirjallisuutta on varastossa kaikilla niillä kielillä, joita puhutaan noissa maissa. Seurakuntien tilaukset lastataan rekkoihin siten, että kun paketit jaetaan haaratoimistoihin, ne voidaan siirtää suoraan haaratoimistojen autoihin kuljetettavaksi määräpaikkoihinsa.

Lahjoitusjärjestelyyn siirtymisen jälkeen kirjallisuuden kysyntä on kasvanut huomattavasti. Lehtien kuukausittainen tuotanto on noussut Etelä-Afrikassa yhdestä miljoonasta 4,4 miljoonaan. Vuonna 1999 kirjallisuutta tilattiin kaikkiaan 200 tonnia, mutta nyt vuotuinen tilausmäärä on kivunnut 3800 tonniin.

 Etelä-Afrikasta lähetetään muihin Afrikan maihin myös rakennustarvikkeita. Lisäksi Etelä-Afrikka on järjestänyt avustustarvikkeita hädässä olevien veljien auttamiseksi. Apua annettiin useaan otteeseen malawilaisveljille, jotka olivat katkeran vainon vuoksi paenneet kodeistaan ja asettuneet asumaan leireille. Vuonna 1990 ankara kuivuus koetteli Angolaa, ja sinne lähetettiin avustustarvikkeita. Lisäksi sisällissota on köyhdyttänyt tuon maan veljiä, ja heille on toimitettu autokuormittain ruokaa ja vaatteita. Vuonna 2000 autettiin kovan tulvan uhreiksi joutuneita Mosambikin veljiä. Vuonna 2002 ja vuoden 2003 alussa kuivuus koetteli Zimbabwea, ja kuivuuden vaikutuksista kärsiville veljille lähetettiin yli 800 tonnia maissia.

EDISTYSTÄ KÄÄNNÖSTYÖSSÄ

Etelä-Afrikassa on suuri käännösosasto. Joitakin vuosia sitten osastoa laajennettiin, koska raamatunkäännöstyötä oli tarpeen lisätä. Kääntäjiä on tätä nykyä 102, ja kirjallisuutta käännetään 13 kielelle.

Pyhän Raamatun Uuden maailman käännös on nyt saatavilla seitsemällä paikallisella kielellä. Eräs veli sanoi tswanankielisestä käännöksestä: ”Se miellyttää sekä silmää että korvaa. Haluan kiittää Jehovaa ja hänen hengen ohjaamaa järjestöään siitä, miten meitä ravitaan hengellisesti.”

Kääntäjien työtä on helpotettu nykytekniikan avulla. Hallintoelin antoi joillekin Brooklynissa sijaitsevan päätoimiston veljille tehtäväksi kehittää tietokoneohjelman kääntäjien avuksi. Aikanaan Etelä-Afrikan haaratoimistoa pyydettiin auttamaan tässä hankkeessa. Yhteistyön tuloksena valmistui ohjelma, jonka nimenä on nykyään Watchtower Translation System, ja se on hyvässä käytössä kääntäjillä eri puolilla maailmaa.

 Veljet eivät yrittäneet valmistaa tietokoneohjelmia, jotka tekisivät varsinaisen käännöstyön, kuten jotkin liikeyritykset ovat tehneet saamatta kovinkaan hyviä tuloksia. He keskittyivät sen sijaan järjestämään työkaluja kääntäjien avuksi. Kääntäjät saivat käyttöönsä esimerkiksi elektronisia Raamattuja. Lisäksi he voivat koota omia elektronisia sanakirjoja, jotka ovat hyödyllisiä, koska joillakin paikallisilla kielillä ei ole kunnollisia sanakirjoja.

KYLVÖÄ KUUROJEN KESKUUDESSA

Valtakunnan sanoman julistajat pyrkivät tavoittamaan jokaisen. Kommunikointi kuurojen kanssa on ollut haaste, mutta tulokset ovat ilahduttavia. Sisar June Carikas alkoi 1960-luvulla johtaa raamatuntutkistelua eräälle kuurolle naiselle. Nainen ja hänen miehensä, joka hänkin oli kuuro, edistyivät ja menivät kasteelle.

Sen jälkeen totuuden on omaksunut kasvava joukko kuuroja, ja eri kaupunkeihin kaikkialle maahan on perustettu kuurojen ryhmiä. Veljet ovat tottuneet siihen, että konventeissa on viittomakielinen osasto. On koskettavaa nähdä, miten tämän osaston yleisö laulaa lauluja käyttämällä viittomia ja ”taputtaa” muiden mukana heiluttamalla käsiään ilmassa.

Ensimmäinen kuurojen ryhmä perustettiin Johannesburgissa toimivan Brixtonin seurakunnan yhteyteen, ja sitä valvoo Junen aviomies George, joka on vanhin. Viittomakieltä opetettiin seurakunnassa halukkaille veljille, muun muassa joillekin beteliläisille. Etelä-Afrikan haaratoimiston valvomalla alueella on nykyään yksi viittomakielinen seurakunta ja viisi ryhmää.

VALTAKUNNAN HEDELMÄÄ MUISSA MAISSA

Etelä-Afrikan haaratoimisto valvoo evankelioimistyötä viidessä muussa maassa. Seuraavassa esitetään lyhyt yleiskatsaus Valtakunnan työn edistymiseen noilla alueilla.

 Namibia

Tämä maa ulottuu Atlantin valtamerestä Botswanan länsirajalle. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Namibia siirrettiin Kansainliiton mandaatilla Etelä-Afrikan hallintaan. Lopulta vuonna 1990 monien levottomuuksien ja paljon verenvuodatuksen jälkeen Namibia sai itsenäisyyden. Vaikka maa on suurimmaksi osaksi hedelmätöntä ja harvaan asuttua, siellä on upeita luonnonkauniita paikkoja, joissa on runsaasti erilaisia eläimiä ja harvinaisia kasveja. Namibin aavikko houkuttelee turisteja, jotka saattavat hämmästyä nähdessään, miten monenlaiset eläimet ja kasvit selviytyvät näissä ankarissa oloissa. Namibian silmiähivelevät maisemat ja värikkäät ihmiset, jotka puhuvat maan yhdeksää pääkieltä, sopivat hyvin yhteen.

Ponnistelut Valtakunnan sanoman levittämiseksi Namibiassa alkoivat vuonna 1928. Tuolloin Etelä-Afrikan haaratoimisto lähetti postitse suuren määrän raamatullista kirjallisuutta ihmisille, joita ei pystytty tavoittamaan henkilökohtaisesti. Näihin aikoihin eräs mies, josta tuli Namibian ensimmäinen vihkiytynyt kristitty, oppi totuuden epätavallisella tavalla. Hänen nimensä oli Bernhard  Baade. Hän osti kananmunia, jotka oli kääritty julkaisustamme repäistyihin sivuihin. Hän luki sivut innokkaasti tietämättä, mistä ne olivat peräisin. Vihdoin yhden munan ympärillä oli julkaisun viimeinen sivu, jossa oli Saksan haaratoimiston osoite. Bernhard pyysi kirjeitse lisää kirjallisuutta. Hänen seurakunnassaan myöhemmin vieraillut kierrosvalvoja totesi, että Bernhard  osallistui palvelukseen joka ikinen kuukausi kuolemaansa saakka.

Vuonna 1929 Namibian pääkaupunkiin Windhoekiin lähetettiin tienraivaajasisar Lenie Theron. Hän kulki junilla ja postivaunuilla ja todisti kaikissa Namibian suurissa kaupungeissa. Hän levitti neljässä kuukaudessa yhteensä 6388 afrikaansin-, englannin- ja saksankielistä kirjaa ja kirjasta. Vaikka tienraivaajia tuli aika ajoin Namibiaan saarnaamaan, kukaan ei jäänyt huolehtimaan kiinnostuksesta. Tilanne muuttui vuonna 1950, jolloin maahan saapui lähetystyöntekijöitä. Heidän joukossaan olivat Gus Eriksson, Fred Hayhurst ja George Koett, jotka kaikki palvelivat uskollisesti kuolemaansa asti.

Vuonna 1953 maassa oli kahdeksan lähetystyöntekijää, muun muassa Dick Waldron ja hänen vaimonsa Coralie. f He joutuivat kestämään sekä kristikunnan papiston että paikallisten viranomaisten vastustusta. Waldronit halusivat kertoa hyvää uutista alkuperäisväestölle, mutta heillä täytyi olla viranomaisten lupa, jotta he olisivat voineet mennä mustien alueille. Dick anoi lupaa, mutta sitä ei myönnetty.

Waldronien täytyi lopettaa lähetystyö vuonna 1955, kun heille syntyi tytär, mutta Dick toimi vielä jonkin aikaa tienraivaajana. Lopulta vuonna 1960 Dickille myönnettiin lupa mennä mustien asuma-alueelle Katuturaan. Hän muistelee: ”Kiinnostus oli valtavaa.” Pian kokouksissa kävi melkoinen joukko tämän mustien asuma-alueen asukkaita. Noista ajoista on nyt kulunut yli 50 vuotta, ja Dick ja Coralie palvelevat edelleen uskollisesti Namibiassa. He ovat edistäneet merkittävästi Valtakunnan etuja tällä alueella.

Raamatun totuuden saattaminen Namibiassa olevien eri rotujen ulottuville oli haaste. Paikallisilla kielillä, kuten  hereron, kwangalin ja ndongan kielellä, ei ollut raamatullista kirjallisuutta. Aluksi jotkut oppineet paikalliset ihmiset, jotka tutkivat Raamattua, käänsivät muutamia traktaatteja ja kirjasia paikallisten todistajien valvonnassa. Esther Bornman, joka oli tuolloin erikoistienraivaaja, opiskeli kwanjamaa, ja aikaa myöten hän osasi puhua sitä ja erästä toista paikallista kieltä. Hän ja ndongaa puhuva sisar Aina Nekwaya käänsivät Vartiotornia, jota tätä nykyä julkaistaan osittain kwanjaman ja osittain ndongan kielellä. Molempia kieliä puhutaan Ambomaalla, ja niitä ymmärtävät useimmat siellä asuvat ihmiset.

Vuonna 1990 Windhoekiin perustettiin hyvin varustettu käännöstoimisto. Kääntäjien määrää lisättiin, ja edellä mainittujen kielten lisäksi kirjallisuutta käännetään nykyään hereron, kwangalin,  khoekhoegowabin ja mbukushun kielelle. Toimistoa valvovat André Bornman ja Stephen Jansen.

Namibia on tärkeimpiä timantintuottajia. Tähän viitattiin Vartiotornin 15.7.1999 kirjoituksessa ”Namibian elävät jalokivet”. Siinä vilpitönsydämisiä ihmisiä verrattiin ”eläviin jalokiviin” ja todettiin, että vaikka evankelioimistyötä olikin tehty paljon, jotkin maan alueet olivat lähes koskemattomia. Kirjoituksessa esitettiin seuraava kutsu: ”Onko sinulla mahdollisuus palvella siellä, missä tarvitaan kipeästi innokkaita Valtakunnan julistajia? Jos on, niin tule Namibiaan ja auta meitä löytämään ja hiomaan lisää hengellisiä jalokiviä.”

Vastakaiku oli sydäntä lämmittävää. Kirjoituksen johdosta saatiin 130 tiedustelua veljiltä eri maista, muun muassa Australiasta, Saksasta ja Japanista. Joitakin tiedusteluja tuli myös Etelä-Amerikasta.  Loppujen lopuksi Namibiaan tuli muista maista 83 todistajaa, joista 18 jäi maahan. 16 heistä oli tullessaan vakituisia tienraivaajia, ja aikanaan jotkut heistä nimitettiin erikoistienraivaajiksi. Näiden vapaaehtoisten työntekijöiden osoittama henki oli tarttuvaa. Haaratoimistoon tulee vieläkin kirjeitä, joissa kysellään tuosta Vartiotornissa esitetystä kutsusta. William ja Ellen Heindel ovat palvelleet lähetystyöntekijöinä Pohjois-Namibiassa vuodesta 1989 lähtien. Heidän oli opeteltava ndongan kieli, jota tuolla alueella asuvat ovambot puhuvat. Kestävyys ja uurastus tuolla epätavallisella alueella ovat tuoneet heille runsaasti palkintoja. William toteaa: ”Olemme nähneet poikien, joista jotkut ovat olleet raamatuntutkisteluoppilaitamme, kasvavan hengellisiksi miehiksi. Jotkut palvelevat seurakunnassa vanhimpina ja avustavina palvelijoina. Sydämemme paisuu ylpeydestä, kun näemme heidän pitävän puheita konventeissa.”

Viime vuosina Namibiaan on lähetetty palvelijoiden valmennuskoulun käyneitä veljiä, jotka ovat tehneet hyvää työtä huolehtiessaan kiinnostuksesta ja palvellessaan seurakuntia. Vuonna 2006 Namibiassa oli 1264 julistajaa; kasvu edelliseen vuoteen verrattuna oli 3 prosenttia.

Lesotho

Lesotho on pieni, 2,4 miljoonan asukkaan maa, joka on kokonaan Etelä-Afrikan ympäröimä. Se sijaitsee Lohikäärmevuorilla, joille kapuava sitkeä kiipeilijä palkitaan upeilla näköaloilla.

Vaikka ilmapiiri on yleensä rauhallinen, maa on saanut osansa poliittisesta kuohunnasta. Vuonna 1998 vaaleihin liittyvät kiistat johtivat armeijan ja poliisin välisiin yhteenottoihin pääkaupungissa Maserussa. Tuohon aikaan Veijo Kuismin ja hänen vaimonsa Sirpa toimivat siellä lähetystyöntekijöinä. Veijo muistelee: ”Onneksi vain harvat veljet loukkaantuivat taistelujen aikana. Toimitimme hätäapua niille, joilla ei ollut peruselintarvikkeita eikä  polttoainetta. Tämä vahvisti yhteenkuuluvuudentunnetta seurakunnassa, ja kokousten läsnäolijamäärät nousivat koko maassa.”

Lesotho on taloudellisesti riippuvainen pääasiassa maataloudesta. Monet miehet ovat kehnon taloudellisen tilanteen vuoksi siirtotyöläisinä Etelä-Afrikan kaivoksissa. Tämä vuoristoinen kuningaskunta on aineellisesti köyhä, mutta hengellisiä rikkauksia löytyy paljon. Raamatun totuus on herättänyt vastakaikua monissa ihmisissä. Vuonna 2006 Valtakunnan julistajia oli 3101. Kasvu edelliseen vuoteen verrattuna oli 2 prosenttia. Maserussa palvelee tätä nykyä kolme lähetystyöntekijäpariskuntaa: Hüttingerit, Nygrenit ja Parisit.

Abel Modiba, joka on nykyään vaimonsa Rebeccan kanssa Etelä-Afrikan Betelissä, palveli Lesothossa kierrosvalvojana vuosina 1974–78. Hän kuvailee vaikutelmiaan Lesothosta rauhallisella ja kiireettömällä tyylillään: ”Useimmilla maaseutualueilla ei ollut teitä. Minulla oli tapana kävellä, joskus seitsemänkin tuntia, päästäkseni seurakunnasta erillään olevan julistajaryhmän luo. Veljet toivat usein kaksi hevosta: toisella sain ratsastaa, ja toinen oli matkatavaroitani varten. Toisinaan jopa kannoimme mukanamme diaprojektoria ja 12 voltin akkua. Jos reitillämme oli tulviva joki, odotimme muutaman päivän veden laskemista. Joissakin kylissä päällikkö kutsui kaikki kyläläiset kuuntelemaan esitelmää.

Toisilla oli monen tunnin kävelymatka kokouksiin, ja siksi pitkän matkan päästä tulleet jäivät yleensä vierailuviikon ajaksi lähellä valtakunnansalia asuvien veljien luokse. Niinpä vierailuviikko oli erikoisaikaa. Veljet kokoontuivat iltaisin yhteen kertomaan kokemuksia ja laulamaan valtakunnanlauluja. Seuraavana päivänä he menivät kenttäpalvelukseen.”

Per-Ola ja Birgitta Nygren ovat palvelleet lähetystyöntekijöinä  Maserussa vuodesta 1993 lähtien. Birgitta kertoo seuraavan kokemuksen, joka osoittaa, miten arvokkaita lehtemme ovat toisten auttamisessa: ”Aloin vuonna 1997 tutkia Mapalesa-nimisen naisen kanssa. Hän rupesi käymään kokouksissa. Hän ei kuitenkaan ollut aina kotona, kun meidän piti tutkia, ja usein hän meni meiltä piiloon. Lopetin tutkimisen hänen kanssaan mutta vein hänelle säännöllisesti lehtiä. Vuosia myöhemmin hän ilmaantui erään kerran kokoukseen. Hän selitti, että oli lukenut Vartiotornista kirjoituksen suuttumuksen hillitsemisestä. Hänestä tuntui, että se oli Jehovan vastaus hänen ongelmaansa, koska hän oli jatkuvasti riidoissa sukulaistensa kanssa. Tutkistelu aloitettiin uudestaan, eikä hän sen jälkeen ole jättänyt väliin yhtäkään kokousta. Lisäksi hän alkoi osallistua aktiivisesti kenttäpalvelukseen.”

Lesothon veljet käyttivät vuosien ajan valtakunnansaleina tilapäisiä tiloja. Viime vuosina Etelä-Afrikan haaratoimisto on kuitenkin auttanut Lesothon seurakuntia rahallisesti niin että ne ovat voineet rakentaa valtakunnansaleja.

Noin 3000 metrin korkeudessa Mokhotlongin kaupungissa on Afrikan korkeimmalla sijaitseva valtakunnansali. Vapaaehtoisia työntekijöitä tuli rakentamaan tätä salia niinkin kaukaa kuin Australiasta ja Kaliforniasta Yhdysvalloista. Etelä-Afrikassa sijaitsevan KwaZulu-Natalin provinssin veljet tukivat hanketta rahallisesti ja järjestivät autoja, joilla kuljetettiin rakennuspaikalle koneita ja rakennustarvikkeita. Vapaaehtoistyöntekijöiden asuinolot olivat alkeelliset. Heidän täytyi tuoda mukanaan omat vuodevaatteensa ja keittovälineensä. Sali valmistui kymmenessä päivässä. Eräs vuonna 1910 syntynyt paikallinen veli oli työmaalla joka päivä tarkkailemassa työn etenemistä. Hän oli odottanut salia siitä lähtien, kun hänestä vuonna 1920 oli tullut Jehovan palvelija, ja hän iloitsi ”valtakunnansalinsa” valmistumisesta.

 Vuonna 2002 Lesothossa oli nälänhätä. Nälästä kärsivien alueiden todistajille toimitettiin maissijauhoa ja muita hyödykkeitä. Eräässä kiitoskirjeessä sanottiin: ”Olin hämmästynyt, kun veljet tulivat kotiini tuomaan maissijauhoa. Mistä he tiesivät, mitä tarvitsin? Kiitin Jehovaa avusta, josta en osannut edes uneksia. Se vahvisti luottamustani Jehova Jumalaan ja hänen järjestöönsä, ja olen päättänyt palvella häntä kokosieluisesti.”

Botswana

Maa käsittää suuren osan Kalaharin aavikosta, ja siellä on asukkaita yli 1,7 miljoonaa. Ilmasto on kuuma ja kuiva. Turisteja houkuttelevat monet puistot ja rauhoitusalueet. Luonnonkaunis Okavangon suistoalue on suosittu turmeltumattoman rauhansa ja runsaan eläimistönsä vuoksi. Perinteinen kulkuväline suistoalueen vesissä on puunrungosta koverrettu kanootti, mokoro. Botswanan talous kukoistaa, mikä johtuu pääasiassa timanttikaivoksista. Siitä lähtien kun timantteja löydettiin Kalaharista vuonna 1967, Botswana on ollut maailman johtavia timantinviejiä.

Jumalan valtakunnan hyvä uutinen tavoitti Botswanan nähtävästi vuonna 1929, kun eräs veli saarnasi siellä joitakin kuukausia. Vuonna 1956 Botswanaan nimitettiin kierrosvalvojaksi Joshua Thongoana g. Hän muisteli, että tuohon aikaan Jehovan todistajien kirjallisuus oli siellä kiellettyä.

Innokkaat lähetystyöntekijät ovat saaneet hyviä tuloksia tällä tuottoisalla alueella. Kovasti vaivaa tswanan kielen oppimiseksi ovat nähneet Blake ja Gwen Frisbee sekä Tim ja Virginia Crouch. Maan pohjoisosassa hengellistä apua ihmisille antavat innokkaasti Veijo ja Sirpa Kuismin.

Maan eteläosassa toimivilla Hugh ja Carol Cormicanilla  on palava lähetyshenki. Hugh kertoo: ”Seurakunnassamme on 12-vuotias veli, Eddie. Hän halusi jo hyvin pienenä oppia lukemaan, jotta hän voisi liittyä teokraattiseen palveluskouluun ja osallistua kenttäpalvelukseen. Heti kun hän pätevöityi kastamattomaksi julistajaksi, hän käytti paljon aikaa kenttäpalvelukseen ja aloitti raamatuntutkistelun eräälle luokkatoverilleen. Eddie on kasteensa jälkeen ollut usein osa-aikaisena tienraivaajana.”

 Monet Botswanan seurakunnista sijaitsevat maan pääkaupungissa Gaboronessa tai sen liepeillä. Tämä kukoistava kaupunki sijaitsee tiheään asutulla alueella aivan itärajan tuntumassa. Muu osa väestöstä asuu maan länsiosan kylissä ja Kalaharin aavikolla, missä edelleen vaeltelee san-perheitä, jotka hankkivat elantonsa maasta ja metsästävät jousipyssyillä. Julistajat ovat ponnistelleet kovasti erikoiskampanjoiden aikana, jotka on suunnattu syrjäisille alueille. He ovat matkustaneet tuhansia kilometrejä saarnatakseen Raamatun totuutta maaseutualueiden paimentolaisille. Näillä ihmisillä riittää puuhaa, kun he viljelevät maata, rakentavat asumuksia paikallisista materiaaleista ja etsivät polttopuita. Muuhun ei paljon liikene aikaa. Mutta kun paikalle saapuu muukalainen, jolla on kerrottavanaan virkistävä Raamatun sanoma, he järjestävät tuota pikaa ulkoilmakokouksen pehmeällä aavikon hiekalla.

Stephen Robbins, yksi tilapäisten erikoistienraivaajien kuusihenkisestä ryhmästä, sanoi: ”Nämä ihmiset täällä ovat kaiken aikaa liikkeellä. He näyttävät ylittävän maiden rajoja yhtä tiuhaan kuin me ylitämme katuja. Kun ylitimme Okavangojokea, tapasimme lautalla raamatuntutkisteluoppilaamme Marksin. Oli hienoa kuulla, että hän oli ottanut vapaata työstä voidakseen matkustaa kertomaan Raamatun totuuksista ystävilleen ja sukulaisilleen. Marks käyttää evankelioimistyöhön kaiken vapaa-aikansa.”

Hyvä uutinen on saanut Botswanassa rohkaisevan vastaanoton. Vuonna 2006 saarnaamistyöhön osallistui 1497 julistajaa, mikä merkitsi 6 prosentin kasvua edellisvuoteen nähden.

Swazimaa

Tämä maa on noin 1,1 miljoonan asukkaan pieni kuningaskunta. Useimmat saavat elantonsa maataloudesta. Toisaalta monet miehet etsivät töitä Etelä-Afrikasta. Swazimaa on luonnonkaunis maa, jossa on monia  rauhoitusalueita. Swazimaalaiset ovat ystävällistä väkeä, ja he noudattavat edelleen monia perinteitä.

Entinen kuningas Sobhuza II suhtautui myönteisesti Jehovan todistajiin, ja hänellä oli paljon kirjallisuuttamme. Hän kutsui joka vuosi palatsiinsa paitsi pappeja myös jonkun Jehovan todistajan puhumaan Raamatusta. Vuonna 1956 kuninkaan luokse kutsuttu todistaja puhui  sielunkuolemattomuusopista sekä arvonimien käytöstä uskonnollisten johtajien keskuudessa. Jälkeenpäin kuningas kysyi uskonnollisilta johtajilta, pitivätkö esitetyt asiat paikkansa. He eivät voineet kiistää sitä, mitä veli oli sanonut.

Veljiemme on pitänyt ottaa luja kanta esi-isien palvontaan perustuviin surumenoihin. Joissakin osissa Swazimaata heimojohtajat ajoivat Jehovan todistajia kodeistaan, koska he kieltäytyivät noudattamasta perinteisiä surumenoja. Muilla alueilla asuvat hengelliset veljet pitävät aina heistä huolta. Swazimaan korkein oikeus ratkaisi asian Jehovan todistajien hyväksi ja totesi, että heidät tulee päästää takaisin koteihinsa ja mailleen.

James ja Dawne Hockett palvelevat lähetystyöntekijöinä Swazimaan pääkaupungissa Mbabanessa. James valmistui Gileadista vuonna 1971 ja Dawne vuonna 1970. James kertoi seuraavan esimerkin siitä, miten lähetystyöntekijöiden täytyy mukautua erilaisiin tapoihin: ”Työskentelimme vapaalla alueella, ja muuan päällikkö halusi minun pitävän esitelmän. Hän kutsui väen koolle. Istuimme alueella, missä oli käynnissä rakennustyöt, ja siellä täällä oli betoniharkkoja. Maa oli kostea, joten istahdin betoniharkolle ja Dawne istui viereeni. Muuan swazimaalainen sisar lähestyi Dawnea ja pyysi häntä istumaan viereensä. Dawne sanoi, että hänen oli mukava olla siinä missä oli, mutta sisar ei antanut periksi. Myöhemmin hänelle selitettiin, että koska jotkut miehet istuivat maassa, naisten ei ollut sopivaa istua heitä ylempänä. Tällainen tapa on maaseutualueilla.”

James ja Dawne menivät erääseen kouluun tapaamaan opettajaa, joka oli aiemmin ilmaissut kiinnostusta. Hän lähetti heidän luokseen pojan sanomaan, ettei ollut sopiva aika keskustella. He päättivät puhua tälle pojalle, joka oli nimeltään Patrick, ja kysyivät, tiesikö hän, miksi he olivat tulleet. Keskustelun jälkeen he antoivat hänelle kirjan  Nuoret kysyvät – käytännöllisiä vastauksia ja aloittivat hänelle raamatuntutkistelun. Patrick oli orpo, ja hän asui setänsä talon yhteydessä olevassa huoneessa. Hänen täytyi huolehtia itse itsestään, laittaa itselleen ruokaa ja maksaa koulunkäyntinsä tekemällä osa-aikatyötä. Hän edistyi hyvin ja meni kasteelle, ja nykyään hän palvelee seurakunnassaan vanhimpana.

Siitä lähtien kun evankelioimistyö Swazimaassa alkoi 1930-luvulla, vastakaiku on ollut rohkaisevaa. Vuonna 2006 aktiivisia Valtakunnan hyvän uutisen julistajia oli tällä alueella 2292 ja raamatuntutkisteluja 2911.

Saint Helena

Tämä pieni, 17 kilometriä pitkä ja 10 kilometriä leveä saari sijaitsee Afrikan lounaisrannikolta länteen. Ilmasto on leuto ja miellyttävä. Asukkaat, joita on noin 4000, ovat eurooppalaisten, aasialaisten ja afrikkalaisten sekarotuisia jälkeläisiä. Englantia puhutaan omintakeisella korostuksella. Lentokenttää saarella ei ole, mutta eräs kaupallinen laivayhtiö liikennöi Etelä-Afrikkaan ja Englantiin. Televisiolähetykset alkoivat näkyä vasta 1990-luvun puolivälissä satelliittiyhteyden ansiosta.

Jumalan valtakunnan hyvä uutinen tavoitti Saint Helenan 1930-luvun alussa, jolloin saarelle tuli lyhyeksi aikaa kaksi tienraivaajaa. Tom Scipio, joka oli poliisi ja baptistikirkon diakoni, otti heiltä vastaan kirjallisuutta. Hän alkoi kertoa toisille oppimastaan, ja hän julisti saarnastuolista, ettei kolminaisuutta, helvetintulta eikä kuolematonta sielua ole. Häntä ja toisia, jotka alkoivat puolustaa Raamatun totuutta, kehotettiin lähtemään kirkosta. Pian Tom ja pieni joukko muita osallistuivat kenttäpalvelukseen, ja heillä oli mukanaan kolme gramofonia. He kävivät koko saaren läpi jalkaisin ja aasilla ratsastaen. Tom antoi suurelle, kuusilapsiselle perheelleen hyvän perustuksen totuudessa.

Vuonna 1951 Saint Helenalle lähetettiin Etelä-Afrikasta Jacobus van Staden rohkaisemaan ja auttamaan uskollisten  todistajien joukkoa. Hän auttoi heitä tulemaan tehokkaammiksi palveluksessa ja järjesti niin, että seurakunnan kokoukset pidettiin säännöllisesti. Yksi Tomin pojista, George Scipio h, muistelee, miten hankalaa oli saada kaikki kokouksiin: ”Kiinnostuneilla oli autoja kaikkiaan vain kaksi. Maasto on vaikeakulkuista ja mäkistä, ja hyviä teitä oli tuolloin vähän. – – Jotkut lähtivät liikkeelle jalkaisin aamuvarhaisella. Otin pienen autoni kyytiin kolme henkeä ja vein heidät jonkin matkan päähän, mistä he jatkoivat matkaa kävellen. Käännyin takaisin, vein kolmea muuta jonkin matkaa, jätin heidät pois kyydistä ja palasin taas takaisin. Tällä tavoin kaikki pääsivät lopulta kokoukseen.” Vaikka George oli naimisissa ja hänellä oli neljä lasta, hän palveli myöhemmin tienraivaajana 14 vuoden ajan. Kolme hänen pojistaan palvelee vanhimpina.

Jannie Muller kävi kierrosvalvojana vaimonsa Anelisen kanssa joitakin kertoja Saint Helenalla 1990-luvulla. Hän kertoo: ”Kun on kentällä jonkun julistajan kanssa, hän selittää poikkeuksetta, kuka asuu seuraavassa talossa ja miten tämä tulee suhtautumaan. Kun vierailimme saarella ja levitimme Valtakunnan Uutiset -traktaattia ’Tulevatko kaikki ihmiset koskaan rakastamaan toisiaan?’, koko saari saatiin käydyksi yhden päivän aikana kello 8.30:n ja 15.00:n välillä.”

Jannien mieleen ovat jääneet erityisesti saarelle saapumiset ja sieltä lähtemiset. Hän kertoo: ”Kun laiva saapui, suurin osa veljistä kokoontui laiturialueelle vastaanottamaan meitä. He kuvailivat lähtöpäiväämme kyynelten päiväksi, ja sellainen se olikin, kun näimme heidät kaikki seisomassa laiturilla vilkuttamassa hyvästiksi.”

 Vuonna 2006 Raamatun totuutta levitti saarella 125 julistajaa. Muistonvietossa oli läsnä 239 henkeä. Julistajasuhde on maailman paras: yksi julistaja jokaista 30:tä asukasta kohden.

TULEVAISUUDENNÄKYMIÄ

Rotukiistojen repimässä Etelä-Afrikassa kaikkiin rotuihin kuuluvien Jehovan todistajien välillä on ainutlaatuinen ”yhdysside” (Kol. 3:14). Muut ovat panneet sen merkille. Vuonna 1993 ulkomailta tuli osanottajia kansainvälisiin konventteihin. Kaksituhatta todistajaa oli Durbanin lentokentällä toivottamassa tervetulleiksi Yhdysvalloista ja Japanista tulevat vieraat. Vieraiden saapuessa he lauloivat valtakunnanlauluja. Veljet tervehtivät ja syleilivät toisiaan lämpimästi. Tilannetta seuranneiden joukossa oli muuan huomattava poliittinen johtaja. Keskustellessaan joidenkin veljien kanssa hän sanoi: ”Jos meillä olisi sama yhteishenki kuin teillä, olisimme ratkaisseet kaikki ongelmamme jo kauan sitten.”

Vuoden 2003 kansainväliset ”Antakaa Jumalalle kunnia” -konventit olivat hengellinen piristysruiske kaikille läsnäolijoille. Etelä-Afrikassa pidettiin kansainvälisiä konventteja suurissa kaupungeissa, ja lisäksi pidettiin monia pienempiä piirikonventteja. Kansainvälisiä konventteja palveli kaksi hallintoelimen veljeä: Samuel Herd ja David Splane. Edustajia oli 18 maasta. Joillakuilla oli yllään kansallispuku, mikä loi lisää kansainvälistä tunnelmaa. Läsnäolijoita oli kaikissa konventeissa yhteensä 166873, ja 2472 kastettiin.

Kapkaupungin kansainvälisessä konventissa ollut Janine oli hyvin kiitollinen uudesta julkaisusta Opimme Suurelta Opettajalta, ja hän sanoi: ”Sanat eivät riitä kertomaan, miten paljon arvostan tätä lahjaa. Tämä kirja pyrkii  tavoittamaan lastemme sydämen. Jehova tietää, mitä hänen kansansa tarvitsee, ja seurakunnan Pää Jeesus näkee, millaista taistelua käymme tässä jumalattomassa maailmassa. Kiitän Jehovaa ja hänen maallisia palvelijoitaan kaikesta sydämestäni.”

Kun tarkastelemme Etelä-Afrikan Jehovan todistajien historiaa viime vuosisadalta, uskollisten Jehovan palvelijoiden kestävyys ja järkkymättömyys tuottaa meille iloa. Vuonna 2006 Etelä-Afrikassa oli 78877 julistajaa, ja he johtivat 84903:a raamatuntutkistelua. Muistonvietossa oli vuonna 2006 läsnä 189108 henkeä. Todisteet osoittavat, että tähän maailmanlaajuisen kentän osaan soveltuvat yhä seuraavat Jeesuksen sanat: ”Katso! Minä sanon teille: Nostakaa silmänne ja katselkaa peltoja, kuinka ne ovat vaaleita elonkorjuuta varten.” (Joh. 4:35.) Työtä on vielä paljon. Runsaat todisteet Jehovan ohjauksesta saavat meidät huudahtamaan jokaisessa maailman kolkassa asuvien veljiemme kanssa: ”Huutakaa riemuiten Jehovalle, kaikki maa. Palvelkaa Jehovaa iloiten.” (Ps. 100:1, 2.)

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 174]

Saint Helenan julistajasuhde on maailman paras: yksi julistaja jokaista 30:tä asukasta kohden.

[Tekstiruutu s. 68, 69]

Mitä oli apartheid?

Sana ”apartheid” merkitsee kirjaimellisesti ’erossa pitämistä’, ja sitä käytti ensimmäisenä kansallinen puolue vuoden 1948 poliittisissa vaaleissa. Kansallinen puolue voitti vaalit tuona vuonna, ja rotujen ankarasta erottelusta tuli Etelä-Afrikan virallinen politiikka, jota tuki voimakkaasti Alankomaiden reformoitu kirkko. Apartheid, jonka tarkoituksena oli säilyttää valkoisten ylivalta, johti lakeihin, jotka säätelivät elämän perusasioita: asumista, työtä, koulutusta, julkisia palveluita ja politiikkaa.

Suurimmat rodulliset ryhmät luokiteltiin seuraavasti: valkoiset, bantut (mustat afrikkalaiset), värilliset (sekarotuiset) ja aasialaiset (intialaiset). Apartheidin kannattajat selittivät, että eri roduilla tulee olla erilliset alueet, niin sanotut heimokotimaat, missä he voivat asua ja kehittyä oman kulttuurinsa ja tapojensa vaikutuspiirissä. Teoriassa ajatus saattoi joidenkuiden mielestä olla toteuttamiskelpoinen, mutta se ei toiminut käytännössä. Monet mustaihoiset ajettiin vähine tavaroineen pois kodeistaan aseella, kyynelkaasulla ja vihaisilla koirilla uhaten ja sijoitettiin uusille alueille. Useimmissa julkisissa tiloissa, kuten pankeissa ja postitoimistoissa, oli erilliset osastot valkoisille ja toisenrotuisille. Ravintolat ja elokuvateatterit olivat vain valkoihoisia varten.

Valkoiset olivat kuitenkin riippuvaisia halvasta mustasta työvoimasta sekä liike-elämässä että kotitalouksissa. Tämä erotti perheenjäseniä toisistaan. Esimerkiksi mustat miehet saivat mennä työhön kaupunkien kaivoksiin tai tehtaisiin ja heidät majoitettiin miesten asuntoloihin, kun taas vaimojen oli pysyttävä heimokotimaissa. Tämä häiritsi perhe-elämää ja johti yleiseen moraalittomuuteen. Valkoisten kodeissa työskentelevät mustaihoiset palvelijat asuivat tavallisesti yhdessä huoneessa työnantajan kodin yhteydessä. Mustien perheet eivät voineet asua valkoisten alueilla, joten vanhemmat eivät nähneet perheitään pitkiin aikoihin. Mustien piti aina pitää mukanaan passia, jolla he saattoivat todistaa henkilöllisyytensä.

Apartheid varjosti monia elämänalueita, kuten koulutusta, avioliittoa, työtä ja omistamista. Vaikka Jehovan todistajat tunnettiin siitä, että heidän keskuudessaan eri rotujen välillä vallitsi sopusointu, he noudattivat maan lakeja sikäli kuin se ei estänyt heitä suorittamasta pyhää palvelusta Jumalalle (Room. 13:1, 2). He etsivät tilaisuuksia nauttia eri rotuihin kuuluvien uskonveljien seurasta, kun se vain oli mahdollista.

1970-luvun puolivälistä lähtien hallitus uudisti rotupolitiikkaansa lieventämällä monia rajoituksia. Helmikuun 2. päivänä 1990 presidentti F. W. de Klerk ilmoitti apartheidin lakkauttamiseen tähtäävistä toimenpiteistä, joita olivat muun muassa mustien poliittisten järjestöjen virallinen tunnustaminen ja Nelson Mandelan vapauttaminen vankilasta. Apartheid päättyi virallisesti vuonna 1994, jolloin valittiin demokraattisesti musta enemmistöhallitus.

 [Tekstiruutu/Kartat s. 72, 73]

Etelä-Afrikka LYHYESTI

Maa

Etelä-Afrikan kapeaa rannikkotasankoa reunustavat vuoret. Muu osa maasta on lähes kokonaan ylänköä, joka on korkeimmillaan idässä Intian valtameren puolella, missä Lohikäärmevuoret kohoavat yli 3400 metriin. Etelä-Afrikka on pinta-alaltaan noin neljä kertaa niin suuri kuin Brittein saaret.

Väestö

Maan 44 miljoonaa asukasta muodostavat monenkirjavan joukon. Viranomaisten vuonna 2003 julkaisemien väestönlaskentatulosten mukaan asukkaat jakautuivat seuraaviin neljään ryhmään: mustia afrikkalaisia 79 prosenttia, valkoisia 9,6 prosenttia, värillisiä 8,9 prosenttia, aasialaisia (valtaosa intialaisia) 2,5 prosenttia.

Kielet

Virallisia kieliä on 11, mutta monet puhuvat englantia. Yleisimpiä kieliä ovat zulu, xhosa, afrikaans, sepedi, englanti, tswana, sesotho, tsonga, swazi, venda ja ndebele (lueteltu yleisimmästä alkaen).

Elinkeinot

Maan luonnonvarat ovat runsaat, ja maa on maailman suurin kullan ja platinan tuottaja. Miljoonat eteläafrikkalaiset työskentelevät kaivoksissa, maatiloilla tai tehtaissa, joissa tuotetaan muun muassa elintarvikkeita, autoja, koneita ja tekstiilejä.

Ilmasto

Maan eteläkärjessä, myös Kapkaupungissa, ilmasto muistuttaa Välimeren ilmastoa: talvet ovat sateisia ja kesät kuivia. Sisämaan ylängöillä ilmanala on erilainen: kesällä ukkosmyrskyt raikastavat ja viilentävät ilmaa, kun taas talvella päivät ovat suhteellisen lämpimiä ja taivas on pilvetön.

 [Kartat]

(Ks. painettu julkaisu)

NAMIBIA

NAMIBIN AAVIKKO

Katutura

WINDHOEK

BOTSWANA

KALAHARIN AAVIKKO

GABORONE

SWAZIMAA

MBABANE

LESOTHO

MASERU

Teyateyaneng

ETELÄ-AFRIKKA

Krügerin kansallispuisto

Nylstroom

Bushbuckridge

PRETORIA

Johannesburg

Klerksdorp

Dundee

Ndwedwe

Pietermaritzburg

Durban

LOHIKÄÄRMEVUORET

Strand

Kapkaupunki

PRETORIA

Midrand

Krugersdorp

Kagiso

Johannesburg

Elandsfontein

Soweto

Eikenhof

Heidelberg

[Kuvat]

Kapkaupunki

Hyväntoivonniemi

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 80, 81]

Ensimmäinen yritykseni todistaa Jehovasta

ABEDNEGO RADEBE

SYNTYNYT 1911

KASTETTU 1939

TAUSTA Palveli ensimmäisessä mustaihoisten seurakunnassa Pietermaritzburgissa KwaZulu-Natalissa ja kuoli uskollisena vuonna 1995.

SYNNYIN ja kasvoin lähellä Pietermaritzburgia. Isäni oli metodistisaarnaaja. Hankin 1930-luvun puolivälissä Jehovan todistajien julkaisemaa kirjallisuutta. Yhdyin lukemiini ajatuksiin, mutta minulla ei ollut mahdollisuutta olla todistajien yhteydessä.

Sain joltakulta samassa asuntolassa asuvalta kirjasen Taivas ja kiirastuli. En ollut koskaan lukenut mitään sen kaltaista. Silloin ymmärsin, mitä Raamattu sanoo ylösnousemuksesta ja toivosta elää maan päällä. Kirjoitin Kapkaupungin haaratoimistoon ja tilasin joitakin kirjoja.

Epäröin lähestyä todistajia, joita näin kaupungilla. Kansani keskuudessa noudatettiin tapaa: ”Älä sinä lähesty valkoista miestä ensin. Odota, että hän lähestyy sinua.”

Kun olin eräänä iltana tulossa töistä kotiin, näin todistajien kaiutinauton pysäköitynä asuntolani pihalle. Tullessani portille minua lähestyi vankkarakenteinen, iäkkäänpuoleinen mies kesäpuvussa. Hän sanoi nimekseen Daniel Jansen. Päätin,  että nyt tarttuisin tilaisuuteen tutustua todistajiin, joten pyysin saada kuulla yhden veli Rutherfordin puheen. Paikalle kerääntyi suuri joukko ihmisiä. Kun puhe päättyi, Jansen antoi käteeni mikrofonin ja sanoi: ”Kerro näille ihmisille zuluksi, mitä levyllä sanottiin, jotta hekin voisivat hyötyä siitä.”

Vastasin: ”En muista kaikkea, mitä puhuja sanoi.”

Jansen sanoi: ”Kerro, mitä muistat.”

Mikrofonia pitelevä käteni vapisi, ja änkytin mikrofoniin muutamia sanoja. Se oli ensimmäinen yritykseni todistaa Jehovasta. Sitten Jansen pyysi minua mukaansa saarnaamistyöhön. Ensin hän halusi kuulla käsitykseni Raamatun perusopetuksista varmistaakseen, että ymmärsin ne oikein. Hän oli tyytyväinen. Olin neljä vuotta valkoihoisten ryhmässä eli seurakunnassa; olin ryhmän ainoa musta. Meitä oli pieni joukko, ja kokoonnuimme erään veljen kodissa.

Tuohon aikaan jokainen julistaja sai todistuskortin, jossa oli selostus Raamatun sanomasta ja jota näytettiin ovenavaajalle. Lisäksi meillä oli mukana kirjallisuuslaukku, gramofoni ja äänilevyjä, joilla oli neljän minuutin mittaisia puheita.

Ajan säästämiseksi julistaja oli jo valmiiksi vetänyt gramofonin vieterin ja vaihtanut uuden neulan. Kun ovi avattiin, julistaja tervehti ovenavaajaa ja näytti korttia, jossa esiteltiin levyllä olevaa puhetta. Kun levy oli ylittänyt puolivälin, julistaja avasi laukkunsa, niin että hän saattoi levyn päätyttyä tarjota ovenavaajalle puheessa mainittua kirjaa.

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 88, 89]

Uskollinen esimerkki

 GEORGE PHILLIPS

SYNTYNYT 1898

KASTETTU 1912

TAUSTA Aloitti vakituisen tienraivauksen vuonna 1914. Palveli haaratoimiston valvojana Etelä-Afrikassa lähes 40 vuoden ajan ja kuoli uskollisena vuonna 1982.

GEORGE PHILLIPS syntyi ja varttui Glasgow’ssa Skotlannissa. Hän aloitti tienraivauksen 16-vuotiaana vuonna 1914. Hänet vangittiin vuonna 1917 kristillisen puolueettomuutensa vuoksi. Vuonna 1924 veli Rutherford pyysi henkilökohtaisesti häntä palvelemaan Etelä-Afrikassa. Veli Rutherford sanoi: ”George, kyse voi olla vuodesta tai vähän pitemmästä ajasta.”

George kuvaili ensivaikutelmiaan Etelä-Afrikasta: ”Olosuhteet olivat aivan erilaiset kuin Britanniassa, ja kaikki työhön liittyvä oli paljon pienimuotoisempaa. Siihen aikaan maassa oli vain kuusi kokoaikaista palvelijaa ja korkeintaan nelisenkymmentä henkeä teki jonkin verran palvelustyötä. Alueemme ulottui Hyväntoivonniemeltä Keniaan asti. Miten koko tuolla alueella onnistuttaisiin antamaan tehokkaasti todistusta yhdessä vuodessa? Miksi kantaa siitä huolta? Ei auttanut muu kuin tarttua työhön, käyttää käsillä olevia välineitä ja jättää loput Jehovan huoleksi.

Etelä-Afrikka on monien rotujen ja kielten maa. Oli suuri ilo tutustua noihin erilaisiin ihmisiin. Työn organisoiminen näin laajalla alueella ja jatkon kannalta välttämättömien perustusten laskeminen ei ollut mikään helppo tehtävä.

Olen vuosien aikana saanut kokea monin tavoin, miten Jehova on rakkaudellisesti huolehtinut kaikista tarpeistani ja miten hän on suojellut, ohjannut ja siunannut minua. Olen oppinut, että ’jumalinen antaumus tyytyväisyyden ohella onkin keino suuren voiton saamiseksi’ ja että jos haluaa pysyä ’Korkeimman kätkössä’, täytyy olla lähellä Jehovan järjestöä ja tehdä hänen työtään ahkerasti hänen tavallaan.” (1. Tim. 6:6; Ps. 91:1.)

 [Tekstiruutu/Kuva s. 92–94]

Autoin perhettäni hengellisesti

JOSEPHAT BUSANE

SYNTYNYT 1908

KASTETTU 1942

TAUSTA Perheellinen mies, joka oli kotoisin Zulumaasta KwaZulu-Natalista ja joka oppi totuuden ollessaan työssä kaukana kotoaan.

SYNNYIN Zulumaassa Etelä-Afrikassa vuonna 1908. Vaikka perheemme oli tyytyväinen yksinkertaiseen maalaiselämään, aloin 19-vuotiaana työskennellä kauppa-apulaisena Dundeen kaupungissa. Jossain vaiheessa kuulin, että monet nuoret miehet ansaitsivat hyvin Johannesburgissa, Etelä-Afrikan kultakaivosteollisuuden keskuksessa, joten päätin muuttaa sinne. Kiinnitin monen vuoden ajan työkseni mainosjulisteita. Tarjolla oli häkellyttävän paljon houkutuksia ja mahdollisuuksia, mutta tajusin pian, että kaupunkielämä jäyti kansani perinteisiä moraaliarvoja. Vaikka monet nuoret miehet hylkäsivät maalla asuvat perheensä, minä en kuitenkaan unohtanut omaani, vaan lähetin säännöllisesti rahaa kotiin. Vuonna 1939 avioiduin Claudinan, Zulumaasta kotoisin olevan tytön, kanssa. Naimisiinmenon jälkeenkin jatkoin työtäni 400 kilometrin päässä Johannesburgissa. Useimmat ystävistäni tekivät samoin. Vaikka minusta olikin tuskallista olla pitkiä aikoja erossa perheestäni, pidin velvollisuutenani auttaa heitä nauttimaan korkeammasta elintasosta.

Ollessamme Johannesburgissa päätin ystäväni Eliasin kanssa ryhtyä etsimään tosi uskontoa. Kävimme lähiseudun kirkoissa, mutta emme olleet mihinkään niistä tyytyväisiä. Sitten Elias tapasi Jehovan todistajia. Aloin käydä hänen kanssaan säännöllisesti ensimmäisessä mustaihoisten Jehovan  todistajien seurakunnassa Johannesburgissa. Vihittyäni elämäni Jehovalle minut kastettiin vuonna 1942 Sowetossa. Kun kävin kotona Zulumaassa, yritin kertoa uskostani Claudinalle, mutta hän oli tiiviisti mukana kirkon toiminnassa.

Hän alkoi kuitenkin verrata kirjallisuuttamme Raamattuun, ja vähitellen Jumalan sanan totuus tavoitti hänen sydämensä. Claudina kastettiin vuonna 1945. Hänestä tuli innokas kristitty sananpalvelija, ja hän kertoi Raamatun totuuksista naapureille sekä teroitti niitä lastemme sydämeen. Samaan aikaan minulla oli Johannesburgissa ilo auttaa joitakuita oppimaan Raamatun totuus. Vuoteen 1945 tultaessa Johannesburgin seudulla oli neljä mustien seurakuntaa, ja minä olin Small Marketin seurakunnan ryhmänpalvelija. Aikanaan niitä naimisissa olevia miehiä, jotka työskentelivät kaukana kotoaan, neuvottiin Raamatun ohjeiden mukaisesti palaamaan perheidensä luo ja kiinnittämään enemmän huomiota vastuuseensa perheenpäänä (Ef. 5:28–31; 6:4).

Niinpä jätin vuonna 1949 työni Johannesburgissa huolehtiakseni perheestäni Jehovan ohjeiden mukaisesti. Tultuani takaisin kotiin aloin työskennellä erään karjantarkastajan kanssa karjanpesualtaan hoitajana. Kuusilapsisen perheen elättäminen niukoilla tuloilla oli vaikeaa. Kulujen peittämiseksi myin lisäksi itse kasvattamiamme vihanneksia ja maissia. Vaikkei perheemme ollutkaan aineellisesti rikas, meillä oli hengellisiä aarteita, koska noudatimme Matteuksen 6:19, 20:ssä olevaa Jeesuksen neuvoa.

Näiden hengellisten aarteiden hankkiminen vaatii kovaa työtä aivan niin kuin kullan kaivaminen Johannesburgin kaivoksissa. Luin joka ilta lasteni kanssa Raamattua ja pyysin jokaista heistä kertomaan, mitä he olivat oppineet. Viikonloppuisin otin heidät vuorotellen mukaani saarnaamistyöhön. Kävellessämme maatalosta toiseen keskustelin heidän kanssaan raamatullisista asioista ja yritin juurruttaa heidän sydämeensä Raamatun korkeita moraalinormeja. (5. Moos. 6:6, 7.)

Olimme vuosikausia ainoa perhe, jolla oli mahdollisuus osoittaa vieraanvaraisuutta matkavalvojille. Näillä veljillä ja heidän vaimoillaan oli erinomainen vaikutus lapsiimme, ja he kannustivat näitä ryhtymään kokoaikaisiksi evankelistoiksi. Meillä oli kaikkiaan viisi poikaa ja yksi tyttö. Kaikki kuusi lastamme ovat jo aikuisia ja hengellisesti vahvoja. Olen hyvin kiitollinen siitä, että Jehovan järjestö kannusti kaltaisiani veljiä kiinnittämään enemmän huomiota perheensä hengellisiin tarpeisiin. Siitä koituneet siunaukset ovat ylittäneet kirkkaasti kaiken, mitä rahalla voi ostaa (Sananl. 10:22).

Veli Josephat Busane palveli Jehovaa uskollisesti, kunnes hän kuoli vuonna 1998. Hänen elossa olevat aikuiset lapsensa arvostavat edelleen hengellistä perintöään. Yksi pojista, Theophilus, palvelee matkavalvojana. ”Herätkää!”-lehdessä 8.10.1993 sivuilla 19–22 kerrotaan lisää veli Busanesta.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 96, 97]

”Valtakunnan palvelus on auttanut minua pääsemään lähelle Jehovaa”

THOMAS SKOSANA

SYNTYNYT 1894

KASTETTU 1941

TAUSTA Opetteli viisi kieltä, jotta voisi tienraivaajana auttaa ihmisiä hengellisesti.

SAIN vuonna 1938 opettajaltani Jehovan todistajien julkaisemia kirjasia. Toimin tuohon aikaan saarnaajana metodistikirkossa, joka sijaitsi Delmasissa kuutisenkymmentä kilometriä Johannesburgista itään. Olin jo kauan tuntenut syvää kiinnostusta Raamattuun. Kirkko opetti, että sielu on kuolematon ja että pahoja piinataan helvetissä. Näissä kirjasissa osoitettiin kuitenkin Raamatun avulla, ettei se pitänyt paikkaansa (Ps. 37:38; Hes. 18:4). Ymmärsin myös, että useimmat Jumalan palvelijat eivät mene taivaaseen vaan elävät ikuisesti maan päällä (Ps. 37:29; Matt. 6:9, 10).

Olin hyvin onnellinen, kun opin nämä totuudet, ja halusin saarnata niitä kirkossani, mutta toiset saarnaajat eivät hyväksyneet sitä ja miettivät, miten saisivat minut erotetuksi. Niinpä jätin kirkon ja aloin olla tekemisissä Delmasissa toimivan Jehovan todistajien pienen ryhmän kanssa. Kävin kasteella vuonna 1941 ja aloitin tienraivauksen vuonna 1943.

Muutin Rustenburgiin, missä tarvittiin lisää Valtakunnan julistajia. Minun täytyi muukalaisena anoa paikalliselta päälliköltä majoitusta ja oleskelulupaa. Hän sanoi, että minun pitäisi maksaa luvasta 12 puntaa. Minulla ei ollut siihen varaa, mutta eräs huomaavainen valkoinen veli maksoi sen puolestani  ja auttoi minua taloudellisesti, niin että pystyin jatkamaan tienraivausta. Yksi miehistä, joiden kanssa tutkin, edistyi hyvin, ja kun lähdin alueelta, hänet nimitettiin palvelijaksi seurakuntaan.

Sitten muutin kauemmaksi länteen Lichtenburgiin. Tällä kertaa minun piti anoa eräältä valkoihoiselta korkealta viranomaiselta lupaa asua kaupungin mustalla alueella. Hän epäsi luvan. Pyysin apua eräältä valkoiselta tienraivaajaveljeltä, joka asui Mafikengissa melko lähellä minua. Kävimme viranomaisen luona yhdessä, mutta tämä sanoi: ”En halua teitä tänne. Te opetatte, ettei helvettiä ole olemassa. Miten ihmiset muka voivat tehdä oikein, jos he eivät pelkää helvetin tulta?”

Kielteisen päätöksen vuoksi muutin Mafikengiin, missä palvelen edelleen vakituisena tienraivaajana. Äidinkieleni on zulu, mutta pian sen jälkeen kun opin totuuden, päätin opetella englantia, jotta voisin lukea kaiken Jehovan todistajien kirjallisuuden. Tämä auttoi minua kasvamaan hengellisesti.

Jotta voisin olla tehokkaampi kenttäpalveluksessa, olen opetellut puhumaan myös sesothoa, xhosaa, tswanaa ja vähän afrikaansia. Minulla on vuosien varrella ollut ilo auttaa monia vihkimään elämänsä Jehovalle; neljä heistä toimii nykyään vanhimpana. Kokoaikainen palvelus on ollut hyväksi myös terveydelleni.

Kiitän Jehovaa siitä, että hän on suonut minulle pitkän elämän hänen palveluksessaan. En ole hankkinut tietoa ja menestynyt kenttäpalveluksessa omassa voimassani. Jehova on auttanut minua pyhän henkensä välityksellä. Ennen kaikkea säännöllinen, kokoaikainen Valtakunnan palvelus on auttanut minua pääsemään lähelle Jehovaa, ja olen oppinut luottamaan häneen.

Haastattelu tehtiin vuonna 1982, minkä jälkeen veli Skosana jatkoi uskollista vaellustaan Jumalan voideltuna palvelijana. Hän kuoli vuonna 1992.

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 100, 101]

Etelä-Afrikan ensimmäinen piirivalvoja

MILTON BARTLETT

SYNTYNYT 1923

KASTETTU 1939

TAUSTA Ensimmäinen Gileadin käynyt lähetystyöntekijä, joka määrättiin Etelä-Afrikkaan. Hän työskenteli hellittämättä edistääkseen Valtakunnan etuja erityisesti mustien parissa.

MILTON BARTLETT saapui Kapkaupunkiin joulukuussa 1946. Hän oli ensimmäinen Gileadin käynyt lähetystyöntekijä, joka määrättiin Etelä-Afrikkaan. Hänen tehtävänään oli käynnistää kierros- ja piirityö, minkä hän tekikin. Veli Bartlett oli tuohon aikaan maan ainoa piirivalvoja. Matkavalvojat edistivät seuraavina vuosina merkittävästi Valtakunnan etuja Etelä-Afrikassa, varsinkin mustan väestön keskuudessa.

Eteläafrikkalaiset veljet rakastivat Miltonia hyvin paljon. Hän oli kärsivällinen ja kuunteli tarkasti, kun veljet puhuivat ongelmistaan. Hän pystyi siksi lähettämään Etelä-Afrikan haaratoimistoon yksityiskohtaisia ja tarkkoja raportteja ongelmista, joiden kanssa kamppailtiin muuallakin. Tämän ansiosta veljien käytös ja palvontatapa voitiin saattaa paremmin sopusointuun Raamatun periaatteiden kanssa.

Milton pystyi auttamaan veljiä, koska hän tunsi hyvin Raamatun ja oli taitava opettaja. Lisäksi hän oli luonteeltaan päättäväinen ja peräänantamaton, mikä oli välttämätöntä tälle valkoiselle miehelle, jotta hän olisi saanut viranomaisilta kulkulupia mustien asuma-alueille. Monesti ennakkoluuloiset  viranomaiset kieltäytyivät myöntämästä lupaa, ja tällöin Miltonin täytyi kääntyä korkeampien tahojen, kuten kaupunginvaltuuston, puoleen. Hänen oli odotettava, kunnes valtuusto piti seuraavan kokouksensa ja kumosi epäsuotuisan päätöksen. Tavalla tai toisella hän onnistui pääsemään suurimmalle osalle mustista alueista.

Toisinaan salainen poliisi lähetettiin ottamaan selvää Miltonin puheiden sisällöstä. Yhtenä syynä tähän oli se, että kristikunnan papit syyttivät Jehovan todistajia valheellisesti kommunistisiksi kansankiihottajiksi. Kerran konventtiin lähetettiin musta poliisi kirjoittamaan muistiin, mitä siellä tapahtui. ”Se oli johdatusta”, kirjoitti Milton parikymmentä vuotta myöhemmin, ”sillä tämä poliisi omaksui tosi palvonnan sen perustella, mitä hän tuona viikonloppuna kuuli, ja hän on edelleen vahvasti totuudessa.”

Milton saapui Etelä-Afrikkaan 23-vuotiaana naimattomana miehenä, ja maassa oli tuolloin 3867 julistajaa. Kun hän oli palvellut Etelä-Afrikassa 26 vuotta, julistajien määrä oli noussut 24005:een. Vuonna 1973 Miltonin oli palattava vaimonsa Sheilan ja heidän vuoden vanhan poikansa Jasonin kanssa Yhdysvaltoihin huolehtimaan Miltonin ikääntyneistä vanhemmista. Tämän sivun kuvassa Milton ja Sheila ovat käymässä Etelä-Afrikassa vuonna 1999, jolloin he olivat Etelä-Afrikan haaratoimiston laajennoksen vihkiäisissä. Heistä oli mahtavaa tavata – 26 vuoden jälkeen – monia pitkään palvelleita ystäviä, jotka muistivat heidän rakkaudentekonsa.

[Kuva]

Milton ja Sheila Bartlett vuonna 1999.

[Tekstiruutu/Kuva s. 107]

Henkeäsalpaava näkymä

Pöytävuori, joka on vaikuttava maamerkki, muodostaa upean taustan Kapkaupungille. Jotkut pitävät Kapkaupunkia Afrikan kauneimpana kaupunkina.

Kesällä vuoren huipun tasanteen voi toisinaan peittää paksu, tasainen pilviverho kuin ”pöytäliina” konsanaan. Ilmiön saavat aikaan voimakkaat tuulet, jotka puhaltavat ylös rinteitä, ja kosteus, joka tiivistyy paksuksi pilvipeitteeksi Pöytävuoren ylle.

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 114–117]

Nuhteettomuuden säilyttäminen vankeudessa

ROWEN BROOKESIN HAASTATTELU

SYNTYNYT 1952

KASTETTU 1969

TAUSTA Vankeudessa kristillisen puolueettomuutensa vuoksi joulukuusta 1970 maaliskuuhun 1973. Aloitti vakituisen tienraivauksen vuonna 1973 ja Betel-palveluksen vuonna 1974. Nykyään haaratoimistokomitean jäsen.

Millaiset vankilakasarmin olot olivat?

Vankilakasarmi koostui pitkistä rakennuksista, joissa kussakin oli kaksi 34 sellin riviä. Sellirivien välissä oli käytävä, jonka keskellä kulki sadevesikouru. Jokainen meistä joutui eristysselliin, jonka pinta-ala oli 2 metriä kertaa 1,8 metriä. Meidät päästettiin sellistä ulos vain kahdesti päivässä: aamuisin peseytymään, ajamaan parta ja puhdistamaan WC-ämpärit ja iltapäivisin suihkuun. Emme saaneet kirjoittaa emmekä vastaanottaa kirjeitä. Meillä ei saanut Raamattua lukuun ottamatta olla mitään kirjoja, ei liioin kyniä. Emme saaneet ottaa vastaan vieraita.

Useimmat veljet olivat ennen vankeutta sidotuttaneet Raamattuunsa joitakin muita kirjoja, esimerkiksi Raamatun hakuteoksen Aid to Bible Understanding. Vartijat eivät huomanneet mitään, koska veljien kirjat muistuttivat heidän isoa vanhaa afrikaansin- tai hollanninkielistä perheraamattuaan.

Saitteko kasarmiin raamatullista kirjallisuutta?

Saimme. Salakuljetimme kirjallisuutta aina tilaisuuden tullen. Kaikkia tavaroitamme säilytettiin matkalaukuissa eräässä tyhjässä sellissä. Laukuissa olivat myös toalettitarvikkeemme, ja vartija päästi meidät hakemaan niitä kerran kuussa. Säilytimme laukuissa myös kirjallisuutta.

  Sillä aikaa kun joku meistä jututti vartijaa, toinen piilotti sortseihinsa tai aluspaitansa alle kirjan. Sellissä irrotimme kirjan arkit toisistaan, koska yksittäiset arkit oli helpompi kätkeä. Kierrätimme arkkeja niin että kaikki saattoivat lukea ne. Löysimme monia piilopaikkoja. Jotkin sellit olivat huonokuntoisia, ja koloja oli joka puolella.

Selleissämme tehtiin usein tarkastuksia, joskus keskellä yötä. Aina vartijat löysivät kirjallisuutta jonkin verran mutteivät koskaan kaikkea. Monesti joku myötätuntoinen sotilas varoitti meitä tulossa olevasta tarkastuksesta. Silloin käärimme kirjallisuuden muoveihin ja työnsimme kääröt ränneihin. Eräänä päivänä kun oli ankara myrsky, huomasimme kauhuksemme, että yksi kääröistä kellui sadevesikourussa. Jotkut vangeista, jotka eivät olleet todistajia, alkoivat pelata sillä jalkapalloa. Samassa paikalle ilmaantui vartija, joka komensi miehet selleihinsä. Helpotukseksemme kukaan ei kiinnittänyt pakettiin sen enempää huomiota, ja kun meidät hetkeä myöhemmin päästettiin selleistä ulos, saimme paketin pelastetuksi.

Joutuiko nuhteettomuutenne koetukselle vankeudessa?

Kyllä, jatkuvasti. Vankilan virkailijat punoivat alituiseen juonia päämme menoksi. He saattoivat esimerkiksi olla meille hyvin ystävällisiä: he antoivat meille ylimääräistä ruokaa, päästivät meidät ulos liikkumaan ja sallivat meidän jopa loikoilla auringossa. Sitten muutaman päivän kuluttua he käskivät yhtäkkiä meitä pukeutumaan khakinvärisiin sotilaspukuihin. Kun kieltäydyimme, he kohtelivat meitä taas yhtä ankarasti kuin ennenkin.

Sen jälkeen meitä käskettiin käyttämään muovisia armeijan kypäriä, mistä kieltäydyimme. Kapteeni raivostui tästä niin paljon, ettei antanut meidän enää käydä edes suihkussa. Jokainen sai sangon, niin että hän saattoi peseytyä omassa sellissään.

Meillä ei ollut kenkiä, ja joidenkin veljien jalat vuotivat verta. Niinpä teimme itsellemme kengät. Keräsimme vanhojen huopien palasia, joita käytettiin lattioiden kiillottamiseen. Sitten löysimme kuparilangan pätkän, jonka toisen pään  litistimme ja toisen teroitimme. Litteään päähän teimme reiän, ja näin meillä oli ompeluneula. Purimme huovistamme lankoja, joilla ompelimme huovanpalasista mokkasiineja.

Kerran meille annettiin varoittamatta sellainen määräys, että yksi selli oli jaettava aina kolmen veljen kesken. Vaikka meillä oli tavattoman ahdasta, tilanne osoittautui meidän kannaltamme hyödylliseksi. Järjestimme niin, että hengellisesti heikot veljet menivät samaan selliin kokeneempien veljien kanssa. Tutkimme Raamattua ja harjoittelimme kenttäpalvelusesityksiä. Kapteenin järkytykseksi moraalimme koheni entisestään.

Kun kapteeni tajusi, että tämä juoni oli epäonnistunut, hän määräsi jokaisen todistajan samaan selliin kahden sellaisen vangin kanssa, jotka eivät olleet todistajia. Vankeja oli ankarasti kielletty puhumasta kanssamme, mutta he alkoivat esittää meille kysymyksiä, ja saimme runsaasti tilaisuuksia todistaa. Tämän johdosta muutama vanki kieltäytyi suorittamasta joitakin armeijan tehtäviä. Pian olimme taas jokainen yksin omassa sellissämme.

Onnistuitteko pitämään kokouksia?

Pidimme kokouksia säännöllisesti. Jokaisen sellin oven yläpuolella oli ikkuna, jossa oli metalliverkko ja seitsemän pystysuoraa tankoa. Solmimme huovan kulmistaan kiinni kahteen tankoon, jolloin saimme pienen riippumaton, jossa istua. Näin olimme tarpeeksi ylhäällä nähdäksemme vastapäisen sellin veljen, ja kun puhuimme huutamalla, jokainen saattoi kuulla, mitä toiset samassa rakennuksessa olevat veljet sanoivat. Käsittelimme joka päivä päivän tekstin, ja jos käytettävissämme oli Vartiotorni, pidimme siitä tutkistelun. Aina päivän päätteeksi joku piti vuorollaan yhteisen rukouksen. Kerran jopa laadimme itse kierroskonventtiohjelman.

Emme olleet varmoja, saisiko joku vanhin luvan tulla viettämään kanssamme Kristuksen kuoleman muistojuhlaa, joten ryhdyimme omiin valmisteluihin. Viiniä teimme liottamalla rusinoita vedessä. Lisäksi litistimme osan leipäannoksemme leivistä ja annoimme niiden kuivua. Kerran meidän sallittiin  ottaa vastaan pieni pullo viiniä ja happamatonta leipää vankilan ulkopuolella olevilta veljiltä.

Muuttuivatko olot ajan mittaan?

Ajan myötä olot paranivat. Laki muuttui, ja ryhmämme pääsi vapaaksi. Siitä lähtien ne, jotka kieltäytyivät aseista uskonnollisista syistä, saivat määrämittaisen tuomion, eikä heitä tuomittu enää samasta syystä uudelleen. Myöhemmin, kun 22 veljeä käsittävä ryhmämme oli vapautettu, jäljelle jääneet 88 veljeä saivat normaalit vangin oikeudet. He saivat ottaa vastaan vieraita kerran kuussa ja lähettää ja vastaanottaa kirjeitä.

Oliko vaikea sopeutua elämään vapaudessa?

Sopeutuminen elämään vankilan ulkopuolella vei jonkin aikaa. Tuntui esimerkiksi melko epämukavalta olla suuren ihmisjoukon keskellä. Vanhempamme ja seurakunnan veljet auttoivat meitä huomaavaisesti ottamaan vähän kerrassaan enemmän tehtäviä vastuullemme seurakunnassa.

Ne olivat kovia aikoja, mutta kokemus oli meille hyödyksi. Uskonkoetukset vahvistivat meitä hengellisesti ja opettivat meille kestävyyttä. Opimme arvostamaan Raamattua sydämestämme ja tajusimme, miten tärkeää on lukea ja mietiskellä sitä päivittäin. Lisäksi opimme luottamaan täysin Jehovaan. Uhraukset, joita teimme pysyäksemme uskollisina Jehovalle, vahvistivat päätöstämme jatkaa eteenpäin ja antaa hänelle parhaamme mikäli mahdollista kokoaikaisessa palveluksessa.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 126–128]

Luotimme Jehovaan vaarallisina aikoina

ZEBLON NXUMALO

SYNTYNYT 1960

KASTETTU 1985

TAUSTA Oli ennen totuuden oppimista rastafari. Aloitti kokoaikaisen palveluksen pian kasteensa jälkeen. Palvelee nykyään vaimonsa Nomusan kanssa kierrostyössä.

KUN olimme tienraivaustoverini kanssa olleet rakentamassa Krugersdorpin Beteliä, meidät määrättiin palvelemaan Durbanin satamakaupungin lähistölle mustien asuma-alueelle KwaNdengeziin, missä tarvittiin lisää julistajia. Muutaman päivän kuluttua siitä kun olimme saapuneet, eräs poliittinen ryhmä lähetti kotiimme viisi nuorta tiedonhankintatehtävissä. Nuoret pyysivät, että auttaisimme heitä suojelemaan asuma-aluetta kilpailevalta poliittiselta ryhmältä. Noiden kahden zulunkielisen ryhmän välinen vihamielisyys oli johtanut siihen, että tuolla Etelä-Afrikan alueella oli vuodatettu paljon verta. Kysyimme nuorilta, minkä he arvelivat olevan ratkaisu tällaiseen väkivaltaan. He sanoivat, että pääsyy ongelmiin oli valkoisen miehen hallinto. Kiinnitimme heidän huomionsa muihin sodan runtelemiin Afrikan maihin, joiden asukkaat olivat rutiköyhiä. Sitten muistutimme heitä siitä, että historia toistaa itseään, kuten on tapana sanoa. Ryhmän jäsenet myönsivät, että rikollisuus, väkivalta ja sairaudet eivät poistuisi, vaikka maa siirtyisi mustien hallintaan. Sen jälkeen näytimme heille Raamatusta, että Jumalan valtakunta on ainoa hallitus, joka voi ratkaista ihmiskunnan ongelmat.

Hieman myöhemmin eräänä yönä kuulimme, miten joukko nuoria lauloi vapauslauluja, ja näimme miehiä tuliaseita  käsissään. Taloja sytytettiin tuleen ja ihmisiä tapettiin. Olimme kauhuissamme ja rukoilimme Jehovalta voimaa, etteivät uhkaukset eikä pelottelu lannistaisi meitä eivätkä murtaisi nuhteettomuuttamme. Palautimme myös mieleemme ne marttyyrit, jotka eivät olleet kieltäneet Jeesusta samankaltaisissa oloissa (Matt. 10:32, 33). Yhtäkkiä joukko nuoria ja aikuisia koputti oveemme. Sanomatta sanaakaan tervehdykseksi he vaativat meiltä rahaa voidakseen ostaa inteleziaa; sana on zulua ja tarkoittaa poppamieheltä saatavaa lääkettä, jonka ajatellaan suojelevan ihmistä. Pyysimme heitä olemaan kärsivällisiä ja kysyimme, toimivatko poppamiehet heidän mielestään oikein edistäessään tappamista noituuden avulla. Kysyimme myös, miltä heistä tuntuisi, jos joku heidän lähisukulaisensa joutuisi noituuden uhriksi. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että se olisi paha asia. Sitten pyysimme joukon johtajaa lukemaan Raamatusta 5. Mooseksen kirjan 18:10–12:sta, mikä on Jumalan näkemys noituudesta. Kun hän oli lukenut jakeet, kysyimme, mitä he ajattelivat niistä. He olivat hämmästyksestä sanattomina. Käytimme syntynyttä hiljaisuutta hyväksemme ja kysyimme, oliko meidän viisasta heidän mielestään totella Jehovaa vai heitä. Kaikki poistuivat sanomatta sanaakaan.

Selvisimme monista samankaltaisista tilanteista ja näimme, että Jehova oli puolellamme. Esimerkiksi eräänä iltana muuan toinen ryhmä tuli talollemme vaatimaan rahaa voidakseen ostaa aseita ja ”suojella” niiden avulla alueen asukkaita. He sanoivat, että he tunsivat olonsa turvattomaksi vastustavan poliittisen ryhmän vuoksi ja että ongelma voitaisiin ratkaista käymällä vastahyökkäykseen entistä paremmin asein. He uhkasivat, että ellei rahaa heruisi, saisimme tuntea sen nahoissamme. Muistutimme heitä siitä, että heidän järjestönsä oli allekirjoittanut asiakirjan, jossa taataan ihmisoikeudet ja luvataan kunnioittaa toisten omaatuntoa. Kysyimme, pitäisikö ihmisen olla mieluummin valmis kuolemaan kuin toimimaan vastoin sitä perustuslakia, johon he uskoivat. He vastasivat myöntävästi. Sitten selitimme, että kuuluimme Jehovan järjestöön, että meidän ”perustuslakimme” on Raamattu ja että Raamattu tuomitsee murhaamisen. Lopulta joukon johtaja sanoi tovereilleen: ”Ymmärrän näiden miesten kannan. He ovat tehneet selväksi, että jos raha olisi tarkoitettu kaupungin kehittämiseen, vaikkapa vanhainkodin rakentamiseen, tai jos heidän naapurinsa tarvitsisi rahaa päästäkseen sairaalaan, he antaisivat rahaa mielellään. He eivät kuitenkaan halua antaa meille rahaa tappamista varten.” Silloin joukon jäsenet nousivat istuimiltaan, ja me kättelimme ja kiitimme heitä heidän kärsivällisyydestään.

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 131–134]

Naimattomia sisaria jotka ovat palvelleet yhteensä sata vuotta kääntäjinä

Monet Etelä-Afrikan Betel-perheen veljet ja sisaret ovat käyttäneet naimattomuuden lahjaansa arvokkaassa Valtakunnan palveluksessa (Matt. 19:11, 12). Seuraavat kolme sisarta ovat kääntäneet ”uskolliselta ja ymmärtäväiseltä orjalta” saatua hengellistä kirjallisuutta yhteensä sadan vuoden ajan (Matt. 24:45).

Maria Molepo

Synnyin Etelä-Afrikassa Limpopon provinssissa. Vanhempi sisareni Aletta opetti minulle totuuden, kun kävin vielä koulua. Koulun päätyttyä yksi sisaristani, joka ei ole Jehovan todistaja, tarjoutui maksamaan opintoni, jos menisin kolmeksi vuodeksi yliopistoon ja lukisin opettajaksi. Kieltäydyin hänen ystävällisestä tarjouksestaan, sillä halusin palvella Jehovaa kahden vanhemman sisareni, Alettan ja Elizabethin, kanssa, jotka olivat tienraivaajia. Kävin kasteella vuonna 1953. Seuraavina kuutena vuotena tein monesti vakituisen tienraivaajan tunnit, vaikka vasta vuonna 1959 täytin tienraivausanomuksen ja minut nimitettiin virallisesti tuohon tehtävään.

Vuonna 1964 Etelä-Afrikan haaratoimisto pyysi minua käyttämään osan ajastani hengellisen kirjallisuuden kääntämiseen sepedin kielelle. Tein käännöstyötä tienraivauksen ohessa. Sitten vuonna 1966 sain kutsun Etelä-Afrikan Betel-perheen jäseneksi. Betel-palvelus ei vastannut kuvitelmiani. Ikävöin joka päivä kenttäpalvelusta. Pian kuitenkin sopeuduin tilanteeseen ja aloin pitää viikonloppuja lauantai-iltapäivästä sunnuntai-iltaan tienraivausaikana, vaikken enää pystynytkään tekemään tienraivaajan  tunteja. Nautin viikonlopun kenttäpalveluksesta niin paljon, että monesti myöhästyin lauantain tai sunnuntain ilta-aterialta. Sitten ne Betelin sisaret, joille oli kertynyt hieman ikää, saivat lauantaiaamupäivät vapaaksi. Olin valtavan onnellinen siitä, että saatoin nyt käyttää tuon ylimääräisen ajan kenttäpalvelukseen.

Ensimmäiset kahdeksan vuotta asuin erään toisen kääntäjän kanssa rakennuksessa, joka sijaitsi erillään varsinaisesta Betel-kodista. Aluksi apartheidhallinto salli meidän asua valkoisten veljiemme lähellä, mutta vuonna 1974 tämä kiellettiin. Minun ja muiden kaltaisteni mustien kääntäjien oli siirryttävä mustien asuma-alueille. Asuin erään todistajaperheen luona Tembisassa, ja minun täytyi kulkea joka päivä pitkä matka Beteliin ja takaisin. Siinä vaiheessa kun Krugersdorpiin rakennettiin uusi Betel, apartheidhallitus oli alkanut lieventää politiikkaansa ja saatoin taas asua muiden beteliläisten kanssa.

Olen hyvin kiitollinen Jehovalle siitä, että olen voinut tehdä käännöstyötä Betelissä tähän asti. Hän on totisesti siunannut minua sen johdosta, että olen käyttänyt naimattomuuden lahjaani hänen palveluksessaan. Yhtenä siunauksena pidän sitä, että myös nuorempi sisareni Annah on päättänyt pysyä naimattomana ja että hän on ollut kokoaikainen evankelista viimeksi kuluneet 35 vuotta.

Tseleng Mochekele

Synnyin Teyateyanengin kaupungissa Lesothossa. Äiti oli uskonnollinen ihminen, ja hänellä oli tapana pakottaa minut ja sisarukseni käymään kanssaan kirkossa. Minä inhosin kirkossakäyntiä. Sitten tädistäni tuli Jehovan todistaja, ja hän kertoi uskostaan äidille. Olin iloinen, kun äiti lakkasi käymästä kirkossa, mutta en välittänyt  totuudesta, sillä rakastin maailmaa ja sen huvituksia.

Vuonna 1960 muutin Johannesburgiin käydäkseni koulun loppuun siellä. Kun lähdin kotoa, äiti pyysi: ”Tseleng kiltti, etsi todistajat käsiisi Johannesburgissa ja yritä tulla yhdeksi heistä.” Saavuttuani Johannesburgiin minuun tekivät ensiksi vaikutuksen kaikki huvittelumahdollisuudet, joita kaupungissa oli. Kun sitten seurasin ihmisten elämää hieman tarkemmin, järkytyin siitä, miten yleistä sukupuolinen moraalittomuus oli. Silloin mieleeni palautuivat äidin sanat, ja aloin käydä Jehovan todistajien kokouksissa Sowetossa. Muistan rukoilleeni ensimmäisessä kokouksessa: ”Auta minua Jehova, sillä haluan, että minusta tulee sinun todistajasi.” Aloin pian osallistua palvelukseen, ja minut kastettiin saman vuoden heinäkuussa. Koulun jälkeen palasin äidin luo Lesothoon. Hänkin oli käynyt kasteella.

Vuonna 1968 Etelä-Afrikan haaratoimisto pyysi minua kokoaikaiseksi sesothon kielen kääntäjäksi. Otin tehtävän vastaan mutta asuin edelleen vuosien ajan kotona. Koska elettiin kovia aikoja, ehdotin perheelleni, että lopettaisin kokoaikaisen palveluksen ja menisin töihin, jotta voisin tukea heitä. Sekä äiti että nuorin kastettu sisareni Liopelo kuitenkin sanoivat, ettei moinen tullut kuuloonkaan. He arvostivat syvästi mahdollisuuttaan tukea minua, kun toimin kokoaikaisena kääntäjänä.

Vuonna 1990 minun oli mahdollista liittyä Etelä-Afrikan Betel-perheeseen, joka toimi uudessa haaratoimistossa Krugersdorpissa, ja jatkoin siellä käännöstyötä. En ole katunut päätöstäni pysyä naimattomana. Olen sen sijaan hyvin kiitollinen Jehovalle siitä, että hänen siunauksensa ansiosta elämäni on ollut niin onnellista ja merkityksellistä.

Nurse Nkuna

Synnyin Etelä-Afrikan koillisosassa Bushbuckridgen kaupungissa. Äiti oli Jehovan todistaja, ja hän kasvatti minut totuuteen. Hän kävi kokopäivätyössä, koska isän tulot eivät yksinään riittäneet perheemme  elättämiseen. Äiti opetti minut lukemaan jo ennen kouluun menoa. Niinpä saatoin osallistua saarnaamistyöhön arkisin erään iäkkään tienraivaajasisaren kanssa. Sisarella oli heikko näkö, joten lukutaidostani oli hänelle apua palveluksessa. Senkin jälkeen kun olin aloittanut koulunkäynnin, kävimme yhdessä kenttäpalveluksessa iltapäivisin. Kanssakäyminen kokoaikaisten palvelijoiden kanssa istutti minuun rakkauden kenttäpalvelusta kohtaan. Ihmisten asennoituminen totuuden puolelle tuo minulle iloa. Noin kymmenvuotiaana kerroin Jehovalle rukouksessa, että haluaisin käyttää elämäni kokoaikaisessa saarnaamistyössä. Kävin kasteella vuonna 1983 ja tein muutaman vuoden ansiotyötä, jotta olisin voinut osaltani huolehtia perheemme fyysisistä tarpeista. Halusin varmistaa, ettei minussa kehittyisi rakkautta rahaan, joka estäisi minua aloittamasta kokoaikaista palvelusta, ja siksi pyysin äitiä huolehtimaan palkkarahoistani. Vuonna 1987 jätin ansiotyön, kun anomukseni Etelä-Afrikan Beteliin hyväksyttiin ja minusta tuli zulun kielen kääntäjä.

Palvelus naimattomana sisarena Betelissä on tuonut paljon iloa. Aamupalvonnassa esitetyt ajatukset ovat auttaneet minua parantamaan kenttäpalvelustani. Työskentely läheisesti uskonveljien kanssa, joilla on erilaiset taustat, on auttanut kehittämään kristillistä persoonallisuutta. Ja vaikka minulla ei olekaan omia lapsia, minulla on useita hengellisiä lapsia ja lapsenlapsia, joita en ehkä olisi saanut, jos olisin päättänyt mennä naimisiin ja perustaa perheen.

Samalla kun nämä kolme naimatonta sisarta ovat ahkeroineet Betelissä kääntäjinä, he ovat auttaneet yhteensä 36:ta ihmistä tulemaan vihkiytyneiksi, kastetuiksi Jehovan palvojiksi.

[Tekstiruutu/Kuvat s. 146, 147]

Majesteettiset vuoret

Lohikäärmevuoret halkovat Etelä-Afrikkaa runsaan tuhannen kilometrin matkalla. Upeimmillaan vuoristo on sillä kohtaa, missä se muodostaa luonnollisen rajan KwaZulu-Natalin ja Lesothon välille. Seutua kutsutaan usein Etelä-Afrikan Sveitsiksi.

Vaikeapääsyiset huiput, kuten jykevä Sentinel (Vartija), sileä ja vaarallinen Monk’s Cowl (Munkin huppu) ja petollinen Devil’s Tooth (Paholaisen hammas) jyrkkine seinämineen, vetävät puoleensa seikkailunhaluisia vuorikiipeilijöitä. Kiipeily näillä vuorilla voi kuitenkin olla vaarallista. Toisaalta rinteille johtaa useita reittejä, jotka ovat jyrkkyydestään huolimatta turvallisia eivätkä vaadi erityisiä kiipeilyvarusteita. Täällä on tietenkin välttämätöntä toimia vuorten ehdoilla. Lämmin vaatetus, teltta ja riittävä määrä ruokaa ovat elintärkeitä. Rinteellä voi olla hyytävän kylmää, ja öisin saattaa puhaltaa voimakas tuuli.

Joka vuosi tuhannet patikoijat, telttailijat ja vuorikiipeilijät jättävät taakseen kaupungin kiihkeän rytmin ja saasteet ja tulevat tänne nauttimaan raikkaasta ilmasta, vuorten virkistävistä vesistä ja jylhistä maisemista.

[Kuva]

Busmannien kalliomaalauksia.

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 158, 159]

Vapaaksi spiritismistä ja moniavioisuudesta

ISAAC TSHEHLA

SYNTYNYT 1916

KASTETTU 1985

TAUSTA Pettyi kristikuntaan. Ansaitsi hyvin poppamiehenä ennen totuuden oppimista.

ISAAC ja hänen kolme ystäväänsä – Matlabane, Lukas ja Phillip – kasvoivat Sekhukhunevuorilla Etelä-Afrikan koillisosassa. Nämä neljä nuorukaista päättivät lähteä apostolisesta kirkosta sen jäsenten ulkokultaisuuden vuoksi. He alkoivat yhdessä etsiä oikeaa uskontoa. Aikanaan he menettivät kosketuksen toisiinsa.

Kolmesta näistä ystävyksistä samoin kuin heidän vaimoistaan tuli sittemmin Jehovan todistajia. Mutta mitä Isaacille tapahtui? Hän oli seurannut isänsä, maineikkaan poppamiehen, jalanjälkiä. Isaacin tavoitteena oli ansaita paljon rahaa, ja hänestä tulikin varakas. Hänellä oli sata nautaa ja muhkea pankkitili. Lisäksi hänellä oli sikäläisen tavan mukaan kaksi vaimoa. Tällä välin Matlabane päätti etsiä Isaacin käsiinsä ja kertoa hänelle, miten hänen kolme nuoruudenystäväänsä olivat löytäneet oikean uskonnon.

Isaac ilahtui valtavasti Matlabanen tapaamisesta ja halusi kovasti tietää, miksi hänen vanhoista ystävistään oli tullut Jehovan todistajia. Isaacille aloitettiin raamatuntutkistelu kirjasesta Nauti elämästä maan päällä ikuisesti! Kuvassa numero 17 on kirjasen paikallisella kielellä ilmestyneessä versiossa afrikkalainen poppamies, joka heittää luita maahan saadakseen vastauksen asiakkaansa kysymykseen. Kuvan yhteydessä viitataan 5. Mooseksen kirjan 18:10, 11:een. Isaac hämmästyi saadessaan tietää, että tällaiset spiritistiset tavat eivät miellytä Jumalaa. Hän järkyttyi kuvasta 25, jossa on moniavioinen mies vaimojensa kanssa. Kuvan yhteydessä viitataan 1. Korinttilaiskirjeen 7:1–4:ään, joka osoittaa, että tosi kristityllä saa olla ainoastaan yksi vaimo.

Isaac totteli halukkaasti Raamatun ohjeita. 68-vuotias Isaac lähetti toisen vaimonsa pois ja laillisti avioliittonsa ensimmäisen vaimonsa Florinan kanssa. Lisäksi hän luopui poppamiehen ammatista ja heitti pois taikaluunsa. Kerran kun Isaacille johdettiin parhaillaan raamatuntutkistelua, kaksi hänen asiakastaan tuli tapaamaan häntä pitkän matkan takaa. Miehet olivat tulleet maksamaan hänelle 550 randia (silloin noin 900 mk), jotka he olivat hänelle velkaa poppamiehen palveluksista. Isaac kieltäytyi ottamasta rahoja ja antoi miehille todistusta. Hän selitti, että hän oli luopunut ammatistaan ja tutki nyt Raamattua tarkoituksenaan tulla Jehovan todistajaksi. Pian Isaac saavuttikin tavoitteensa. Vuonna 1985 hän ja Florina menivät kasteelle, ja viimeksi kuluneet vuodet Isaac, joka on nyt 90-vuotias, on palvellut vanhimpana kristillisessä seurakunnassa.

 [Taulukko/Kaavio s. 124, 125]

HUOMATTAVIA TAPAHTUMIA – Etelä-Afrikka

1900

1902 Etelä-Afrikkaan saapuu raamatullista kirjallisuutta.

1910 William W. Johnston avaa haaratoimiston Durbaniin.

1916 Maahan saadaan ”Kuvanäytös Luominen”.

1917 Haaratoimisto muuttaa Kapkaupunkiin.

1920

1924 Kapkaupunkiin lähetetään painokone.

1939 Ensimmäinen afrikaansinkielinen Lohdutus-lehti painetaan.

1940

1948 Lähelle Kapkaupunkia rakennetaan valtakunnansali.

1949 Vartiotornia aletaan painaa zulun kielellä.

 1952 Betel valmistuu Elandsfonteiniin.

1979 TKS-offsetrotaatiokone asennetaan.

1980

1987 Uusi Betel rakennetaan Krugersdorpiin; Beteliä laajennetaan vuonna 1999.

1992 Ensimmäinen pikasali nousee Sowetoon.

2000

2004 Painoa laajennetaan. MAN Roland Lithoman -painokone on toiminnassa.

2006 Julistajien huippu on 78877.

[Kaavio]

(Ks. painettu julkaisu)

Julistajien määrä

Tienraivaajien määrä

80000

40000

1900 1920 1940 1980 2000

 [Taulukko/Kuvat s. 148, 149]

Kielten runsaus

Etelä-Afrikan haaratoimisto painaa ”Vartiotornia” 33 kielellä.

 Asujen moninaisuus

Afrikassa voi nähdä mitä moninaisimpia perinteisiä asuja, koruja ja kuoseja.

Zulu

TERVEHDYS ”Sanibona”

KIELTÄ PUHUVIA 10677000 i

JULISTAJIA 29000 j

Sesotho

TERVEHDYS ”Lumelang”

KIELTÄ PUHUVIA 3555000

JULISTAJIA 10530

Sepedi

TERVEHDYS ”Thobela”

KIELTÄ PUHUVIA 4209000

JULISTAJIA 4410

Tsonga

TERVEHDYS ”Xewani”

KIELTÄ PUHUVIA 1992000

JULISTAJIA 2540

Xhosa

TERVEHDYS ”Molweni”

KIELTÄ PUHUVIA 7907000

JULISTAJIA 10590

Afrikaans

TERVEHDYS ”Hallo”

KIELTÄ PUHUVIA 5983000

JULISTAJIA 7510

Tswana

TERVEHDYS ”Dumelang”

KIELTÄ PUHUVIA 3677000

JULISTAJIA 4070

Venda

TERVEHDYS ”Ri a vusa”

KIELTÄ PUHUVIA 1021800

JULISTAJIA 480

[Alaviitteet]

 [Kokosivun kuva s. 66]

[Kuva s. 71]

Podocarpus

[Kuva s. 74]

Stoffel Fourie

[Kuva s. 74]

”Raamatun tutkielmia”

[Kuva s. 74]

Durbanin seurakunta vuonna 1915; kuvassa mukana William W. Johnston.

[Kuva s. 74, 75]

Johannes Tshange perheineen.

[Kuva s. 75]

Ensimmäinen haaratoimisto oli pieni huone tässä rakennuksessa.

[Kuva s. 77]

Japie Theron

[Kuva s. 79]

Henry Myrdal

[Kuva s. 79]

Piet de Jager

[Kuva s. 82]

Henry Ancketill vuonna 1915.

[Kuva s. 82]

Grace ja David Taylor

[Kuva s. 82]

Tämä vuonna 1931 (suom. 1932) ilmestynyt kirjanen sisälsi päätöksen nimen Jehovan todistajat omaksumisesta.

[Kuvat s. 84]

Kapkaupungin Betel-perhe, mukana George ja Stella Phillips, vuonna 1931.

[Kuva s. 87]

Äänitystä xhosan kielelle.

[Kuva s. 87]

Andrew Jack Frontex-painokoneella vuonna 1937.

[Kuva s. 87]

Ensimmäinen afrikaansinkielinen ”Lohdutus”- ja ”Vartiotorni”-lehti.

[Kuva s. 90]

Konventtiväkeä Johannesburgissa vuonna 1944.

[Kuva s. 90]

Puhetta mainostetaan kilvin vuonna 1945.

[Kuva s. 90]

Frans Muller ja Piet Wentzel gramofonityössä vuonna 1945.

[Kuva s. 95]

Veljienpalvelija Gert Nel vuonna 1943.

[Kuva s. 95]

Todistamista maaseudulla vuonna 1948.

[Kuva s. 99]

Andrew Masondo ja hänen toinen vaimonsa Ivy.

[Kuva s. 99]

Luke ja Joyce Dladla

[Kuva s. 99]

Ensimmäinen zulunkielinen ”Vartiotorni”.

[Kuva s. 102]

Velloo Naicker auttoi esimerkillään 190:tä sukulaistaan ottamaan vastaan totuuden.

[Kuvat s. 102]

Gopal Coopsammy 21-vuotiaana ja nykyään vaimonsa Susilan kanssa. He ovat auttaneet 150:tä ihmistä vihkiytymään Jehovalle.

[Kuva s. 104, 105]

Isabella Elleray

Doreen Kilgour

[Kuva s. 108, 109]

alkuperäinen, 1952

Betel, Elandsfontein, 1972

 [Kuvat s. 110]

Konventin kohokohtia

(Yllä) ”Lapset”-kirja julkaistaan vuonna 1942; (keskellä) kasteelle meneviä vuonna 1959; (alla) xhosien kuoro toivottaa konventtivieraat tervetulleiksi vuonna 1998.

Viime vuonna kastettiin kaikkiaan 3428!

[Kuva s. 120]

Elijah Dlodlo pysyi lujana kun häntä ruoskittiin.

[Kuva s. 121]

Vakituinen tienraivaaja Florah Malinda. Hänen tyttärensä murhattiin raa’asti.

[Kuva s. 122]

Joukko poliittisia aktivisteja tappoi Moses Nyamussuan.

 [Kuvat s. 140, 141]

Valtakunnansaleja rakennetaan pikavauhtia

Kagison seurakuntaa autettiin saamaan uusi palvontapaikka.

Ennen

 

 Jälkeen

Rathandan seurakunta Heidelbergissä on ihastuksissaan uudesta valtakunnansalistaan.

37:ssä Afrikan maassa on nyt 7207 salia ja vielä tarvitaan 3305!

[Kuva s. 147]

Rossouw’n perhe nykyään.

[Kuvat s. 150]

Midrandin konventtisali

[Kuva s. 155]

Avustustarvikkeita tuodaan Zimbabween vuonna 2002.

[Kuva s. 155]

Kääntäjien avuksi on valmistettu tietokoneohjelma.

 [Kuvat s. 156, 157]

 Etelä-Afrikan haaratoimisto vuonna 2006

Asuin- ja toimistorakennuksia, uusi painokone ja lähetysosasto.

[Kuvat s. 156, 157]

Haaratoimistokomitea

Piet Wentzel

Loyiso Piliso

Rowen Brookes

Raymond Mthalane

Frans Muller

Pieter de Heer

Jannie Dieperink

[Kuvat s. 161, 162]

Namibia

William ja Ellen Heindel

Coralie ja Dick Waldron vuonna 1951.

Namibian käännöstoimisto

[Kuvat s. 167]

Lesotho

(Ylinnä) Abel Modiba, kierrostyötä ratsain; (yllä) luolien asukkaat kerääntyvät lähetystyöntekijän ympärille; (vasemmalla) Per-Ola ja Birgitta Nygren.

 [Kuvat s. 168]

Botswana

Thongoanat todistavat katukauppiaalle.

Majasta majaan saarnaamista.

[Kuvat s. 170]

Swazimaa

James ja Dawne Hockett

Totuutta kerrotaan torilla Mbabanessa.

[Kuvat s. 170]

Saint Helena

”Valtakunnan Uutiset” -kampanja toteutettiin yhdessä päivässä; (alla) Jamestownin satamakaupunki.

[Kuva s. 175]

Vuoden 1993 kansainvälinen konventti.