Latvia

LATVIAN pääkaupungin Riian keskustassa Brīvībaskadulla (Vapaudenkadulla) seisoo 42 metriä korkea Vapaudenpatsas. Tämä vuonna 1935 paljastettu monumentti symboloi poliittista vapautta. 1920-luvulta lähtien latvialaisille on kuitenkin tarjottu ylivertaista vapautta – Raamatun totuuden tuntemisesta tulevaa vapautta. Eräässä raportissa sanottiin tästä hengellisestä vapaudesta: ”Tavalliset ihmiset – – niin miehet kuin naisetkin, ottavat – – sanoman vastaan ilon kyyneleet silmissään.” Kymmenien vuosien ajan viholliset yrittivät tukahduttaa tämän sanoman levittämisen, ja he onnistuivatkin siinä jossain määrin. Mutta kuten kertomuksestamme käy ilmi, mikään mahti maailmassa ei voi pysäyttää Kaikkivaltiasta eikä hänen Poikaansa, joiden valta ulottuu yli kaikkien poliittisten rajojen (Ilm. 11:15).

Siitä lähtien kun Saksalainen ritarikunta perusti Riian vuonna 1201, aina kommunistisen Neuvostoliiton päiviin asti monet poliittiset vallat – muun muassa Puola, Ruotsi, Saksa ja Venäjä – ovat tunkeutuneet Latviaan ja hallinneet sitä. Vuonna 1918 Latvia julistautui ensimmäisen kerran itsenäiseksi. Tilanne muuttui vuonna 1940, jolloin siitä tuli neuvostotasavalta. Vuonna 1991 maa saavutti jälleen itsenäisyyden, ja siitä tuli Latvian tasavalta.

Poliittinen itsenäisyys ei kuitenkaan merkitse todellista vapautta. Vain Jehova voi vapauttaa ihmiskunnan täysin, ja hänen lupauksensa vapaudesta on hänen Valtakuntaansa koskevan hyvän uutisen suurenmoinen piirre (Luuk. 4:18; Hepr. 2:15). Miten tämä hyvä uutinen saavutti  Latvian? Kertomuksemme alkaa siitä, kun merimies Ans Insberg esitti Jumalalle rukouksen.

Ans kirjoitti: ”Ollessani merellä eräänä tähtikirkkaana iltana vuodatin sydämeni Herralle ja pyysin häntä johdattamaan minut niiden luo, jotka palvovat häntä hengessä ja totuudessa (Joh. 4:24). Olin kotimaassani Latviassa nähnyt paljon ulkokultaisuutta kirkossakävijöiden keskuudessa ja halusin pysyä siitä erossa. Sitten vuonna 1914 näin Clevelandissa Ohiossa Yhdysvalloissa raamatullisen ’Kuvanäytös Luomisen’, jonka oli valmistanut Kansainvälinen Raamatuntutkijain Seura; Jehovan todistajat tunnettiin tuolloin raamatuntutkijoina. Rukoukseeni oli vastattu – olin löytänyt totuuden! Minut kastettiin 9. tammikuuta 1916, ja aloin tehdä saarnaamistyötä. Aina kun rahani kävivät vähiin, lähdin merille.”

 Pian ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Ans levitti laajalti Valtakunnan sanomaa Latviassa. Hän pani omalla kustannuksellaan Jumalan valtakuntaa julistavia ilmoituksia latvialaisiin sanomalehtiin. Noista ilmoituksista totuuden oppi Krastin̗š, eläkkeellä oleva koulunopettaja. Hän on saattanut olla ensimmäinen Jehovalle vihkiytynyt raamatuntutkija, joka asui Latviassa. Vuonna 1922 Ansista tuli osa Brooklynissa New Yorkissa sijaitsevan raamatuntutkijoiden maailmankeskuksen henkilökuntaa. Hän kävi säännöllisesti puhumassa Raamatun totuudesta merimiehille New Yorkin satamalaitureilla, joita hän sanoi ”kiehtoviksi saarnastuoleikseen”. Hän päätti maallisen vaelluksensa 30. marraskuuta 1962.

Vuonna 1925 Kööpenhaminaan avattiin Pohjois-Euroopan toimisto. Se valvoi Baltian maiden – Viron, Latvian ja Liettuan – sekä Norjan, Ruotsin, Suomen ja Tanskan toimintaa. Heinäkuussa 1926 tuli Britanniasta Rees Taylor valvomaan Latvian toimintaa. Hän perusti toimiston Riikaan ja järjesti pienen konventin, jossa oli läsnä 20 henkeä. Heistä 14 osallistui Latvian ensimmäiseen kenttäpalveluskampanjaan. Veljet saivat poliisilta luvan pitää julkisia kokouksia, ja raamatullisen luennon kuuli Riiassa, Liepājassa ja Jelgavassa 975 henkeä. Puheet pidettiin saksaksi, monien latvialaisten toisella kielellä. Useat pyysivät, että kokouksia pidettäisiin lisää.

”VAPAUS KANSOILLE”

Syyskuussa 1927 kokoontui noin 650 edustajaa Latviasta, Virosta ja Pohjoismaista Kööpenhaminaan kuuntelemaan maailmankeskuksen henkilökuntaan kuuluvan Joseph F. Rutherfordin puhetta ”Vapaus kansoille”. Seuraavana vuonna julkaistiin samanniminen kirjanen, ja se käännettiin latviaksi. Kolporteeraajat eli tienraivaajat olivat eturintamassa levittämässä sitä.

Noihin varhaisaikojen tienraivaajiin kuului ainakin kymmenen saksalaista veljeä, jotka tulivat Latviaan  auttamaan työssä. Yksi heistä oli 22-vuotias Johannes Berger. Hän kirjoitti: ”Kun tienraivaajat olivat saapuneet kaupunkiin, jonne heidät oli määrätty, he ensi töikseen pitivät siellä esitelmän. Me pidimmekin puheita lähes kaikissa Latvian kaupungeissa. Slokassa vuokrasimme elokuvateatterin, ja talvella pidin puheita joka maanantai. Ihmisiä saapui paikalle kaukaa pienillä hevosilla.” Muistellessaan noita aikoja hän lisää: ”Sain huomattavia palvelustehtäviä, vaikka en ollut juuri käynyt kouluja.”

Vuonna 1928 saarnaamiseen osallistui noin 40 Valtakunnan julistajaa, joista 15 oli käynyt kasteella. Vuonna 1929, jolloin toimisto siirrettiin Riiassa Šarloteskadulle, kastettiin yhdeksän ja levitettiin yli 90000 kirjaa ja kirjasta.

Aiemmin, vuonna 1927, kasteella kävivät nuorimies nimeltä Ferdinand Fruck ja hänen äitinsä Emilie. Neljä vuotta myöhemmin Ferdinand löysi tulevan tienraivaustoverinsa todistaessaan eräässä leipomossa kotikaupungissaan Liepājassa. Leipuri ryntäsi viereiseen liikehuoneistoon, jossa hänen veljensä piti parturia. ”Heinrich, tule nopeasti!”  hän huudahti. ”Liikkeessäni on mies, joka puhuu sellaista, mihin on vaikea uskoa.” Tästä parturista, Heinrich Zechistä, Raamatun totuuteen uskominen ei ollut vaikeaa, ja pian hän kävi kasteella. Hän lyöttäytyi yhteen Ferdinandin kanssa, ja he pyöräilivät kaupungista toiseen levittäen Valtakunnan sanomaa.

VASTUSTUS PUHKEAA

Vaikka veljiä oli vähän, heidän intonsa suututti papiston. Riiassa muuan huomattava pappi uhkasi erottaa kirkosta jokaisen, joka meni raamatuntutkijoiden kokoukseen. Liepājassa papisto julkaisi kirjasia, joissa väitettiin, etteivät veljet usko Jeesukseen Kristukseen, ja joissa ihmisiä kiellettiin ottamasta heidän kirjallisuuttaan. Lisäksi raamatuntutkijoita parjattiin johtavassa kirkon lehdessä.

Vuonna 1929 valtio antoi periksi kirkon painostukselle ja karkotti saksalaiset kolporteeraajat Latviasta. Vuoteen 1931 mennessä useimmat Raamatun tutkimisen apuvälineet oli kielletty. Pysäyttivätkö nämä hyökkäykset veljemme? Latvian toimisto kirjoitti: ”Paholaisen – – vastustus vain rohkaisee meitä olemaan entistä uskollisempia. On suuri ilo osallistua täällä tehtävään työhön, ja olemme päättäneet lujasti jatkaa sitä.”

Vuonna 1931 esitettiin tienraivaajille kutsu muuttaa Baltian maihin, ja monet brittiveljet vastasivat kutsuun. Jotkut näistä veljistä auttoivat hengellisen ravinnon viemisessä Latviaan naapurimaista Virosta ja Liettuasta. Edwin Ridgewell oli tuolloin 18-vuotias, ja hänet määrättiin Liettuaan. Veli Ridgewell, joka on nykyään yli 90-vuotias, muistelee: ”Toverini Andrew Jack ja John Sempey ja minä saimme erikoistehtävän: meidän piti viedä kirjallisuutta Latviaan. Meillä oli tapana matkustaa yöjunalla Riikaan ja piilottaa kirjallisuus paketteihin, jotka oli suunniteltu siten, että ne sopivat penkkien alla olevaan tyhjään tilaan, jossa päivisin pidettiin vuodevaatteita. Ennen kuin nousimme junasta panimme paketit ja joitakin vaatteita erikoisvalmisteisiin  suurennettaviin matkalaukkuihin. Joka kerta kun tällainen hermoja raastava tehtävä oli suoritettu, me juhlimme. Työtä valvovalla Percy Dunhamilla oli tapana viedä meidät Riiassa ravintolaan syömään.”

Ferdinand Fruck tapasi veljiä usein Liettuan rajalla. He antoivat hänelle kirjallisuutta, jonka hän kätki navetanylisillä olevien heinien alle. Viranomaiset kuitenkin panivat tämän merkille, minkä jälkeen poliisi teki säännöllisesti ratsioita hänen maatilalleen ja etsi kiellettyä kirjallisuutta. Erään etsinnän aikana poliisimies ei halunnut itse kavuta ylisille, joten hän lähetti sinne Ferdinandin! Rauhoittaakseen hänen mieltään Ferdinand toi mukanaan joitakin vanhempia Vartiotorneja ja antoi ne hänelle. Poliisi lähti tyytyväisenä pois.

TYÖ ETENEE VASTUSTUKSESTA HUOLIMATTA

Edellä mainittu Percy Dunham, joka oli kotoisin Skotlannista, sai vuonna 1931 tehtäväkseen valvoa Latvian kenttää. Percystä oli tullut raamatuntutkija jo ennen vuotta 1914, joten hänellä oli kokemusta, joka osoittautui arvokkaaksi. Latvian toimisto kirjoitti vuoden 1931 loppupuolella: ”Työtä suorittavat vaikeissa olosuhteissa ne, joilla ei ole paljon maallista mammonaa mutta jotka ovat rikkaita Jumalaan kohdistuvassa uskossa. – – Sanomaamme kohtaan osoitetaan yhä enemmän kiinnostusta. – – Toimistoomme tulee viikoittain tiedonhaluisia ihmisiä, jotka pyytävät kirjoja ja haluavat tietää, milloin muita kirjoja tulee saataville.” Sitten raportissa kerrottiin erittäin tärkeästä teokraattisesta tapahtumasta: ”Pidimme Riiassa äskettäin kokouksen, jossa päätimme yksimielisesti ja iloiten omaksua uuden nimen [Jehovan todistajat], jonka Herra on antanut kansalleen.”

Vuonna 1932 toimisto muutti Riiassa Cēsukadulle. Samana vuonna Irlannissa palvellut skotlantilainen tienraivaaja Margaret (Madge) Brown, joka oli käynyt kasteella vuonna 1923, muutti Latviaan ja meni naimisiin Percy  Dunhamin kanssa. Työtä vastustettiin nyt yhä voimakkaammin. Madge kirjoittaa: ”9. helmikuuta 1933 muuan riikalainen sanomalehti syytti meitä kommunisteiksi. Seuraavana aamuna ovikello soi. Kun avasin oven, sisään hyökkäsi poliiseja pistooleja heilutellen ja huutaen: ’Kädet ylös!’ He etsivät kiellettyjä kirjoja seitsemän tuntia. Lounasaikaan tarjouduin keittämään heille kupillisen teetä, ja he ottivat tarjouksen vastaan.

Pääosa veljien kirjallisuudesta oli kätketty ullakolle. Kun ratsiaa johtanut poliisi oli aiemmin tutkinut mieheni taskut, hän oli löytänyt joitakin avaimia. ’Mitäs avaimia nämä ovat?’ hän kysyi. ’Ullakon avaimet’, vastasi Percy. Poliisi ei kuitenkaan mennyt ullakolle. Pois lähtiessään hän itse asiassa antoi avaimet Percylle takaisin. Poliisit selasivat joitakin julkaisuja, mutta sanoivat, etteivät nähneet mitään syytä takavarikoida niitä.

Kaikesta huolimatta he takavarikoivat ne, samoin kuin joitakin kirjeitä, jonkin verran rahaa, monistuskoneen ja kirjoituskoneen. Poliisi teki samanlaisia ratsioita kuuden muun todistajaperheen kotiin, mutta todisteita lainvastaisesta toiminnasta ei löytynyt eikä syytteitä nostettu.”

Koko maassa oli tuolloin alle 50 Valtakunnan julistajaa. Silti veljet anoivat työn rekisteröimistä, jotta sille saataisiin jonkinlainen laillinen perusta. Voi vain kuvitella, miten haltioissaan he olivat, kun 14. maaliskuuta 1933 Kansainvälinen Raamatuntutkijain Seura rekisteröitiin virallisesti. He eivät kylläkään saaneet lupaa tuoda maahan raamatullista kirjallisuutta, mutta he käyttivät hyväkseen laillista asemaansa ja painattivat joitakin kirjasia Latviassa. Ne käänsi latviaksi Rīts-sanomalehden arvostettu kirjoittaja ja päätoimittaja Aleksandrs Grīns.

REKISTERÖINTI OLI LYHYTAIKAINEN ILO

Toukokuussa 1934 tapahtui vallankaappaus, minkä vuoksi julistettiin poikkeustila. Totuuden viholliset käyttivät poliittisesti tulenarkaa tilannetta hyväkseen ja syyttivät  Jumalan palvelijoita kommunisteiksi. Kesäkuun 30. päivänä sisäministeri sulki Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran toimiston ja takavarikoi yli 40000 kirjaa ja kirjasta sekä pienen määrän käteistä. Selvitysmiehiksi nimitettiin pappeja! Uudelleenrekisteröintiä koskevat anomukset hylättiin.

Vuonna 1939 puhkesi toinen maailmansota, ja kesäkuussa 1940 neuvostoarmeija miehitti Latvian. Elokuussa Latviasta tuli Neuvostoliiton viidestoista tasavalta ja se sai nimekseen Latvian sosialistinen neuvostotasavalta. Lokakuun 27. päivänä Dunhamien oli lähdettävä Latviasta ja jätettävä hyvästit rakkaille latvialaisveljille ja -sisarille. Heidät määrättiin Australian haaratoimistoon, missä Percy päätti maallisen vaelluksensa vuonna 1951 ja Madge vuonna 1998.

Toimiston sulkeminen, johtavien veljien karkotukset, sodan koettelemukset ja kommunistihallinnon ankarat vuosikymmenet vaikuttivat työhön murskaavasti. Vasta 1990-luvun alkupuolella suvaitsemattomuuden ajan kylmät kahleet kirposivat.

JEHOVA LOHDUTTAA USKOLLISIAAN

Toisen maailmansodan aikana latvialaistodistajien pienellä joukolla ei ollut yhteyksiä päätoimistoon. Siitä huolimatta he säilyttivät toivonsa elävänä ”Raamatun kirjoitusten lohdutuksen avulla” (Room. 15:4). Vihdoinkin sodan jälkeen 1940-luvun lopulla kirjeet Saksan haaratoimistosta menivät perille niille muutamille harvoille veljille, joita oli Jelgavassa, Kuldīgassa, Riiassa ja Ventspilsissä.

Riiasta 160 kilometriä länteen sijaitsevassa Kuldīgassa asui Ernests Grundmanis, joka oli ollut totuudessa kaksikymmentä vuotta. Hän sai Saksasta useita kirjeitä, jotka totisesti sisälsivät ruokaa oikeaan aikaan. Eräässä kirjeessä sanottiin: ”Luota ennen kaikkea Jehova Jumalaan, hyvään Isäämme. Hän tukee ja vahvistaa sinua oikeaan aikaan.” Sitten kirjeessä lainattiin 2. Aikakirjan 16:9:ää: ”Jehovan silmät  tarkkailevat kaikkea maata, jotta hän osoittaisi voimansa niiden puolesta, jotka ovat ehytsydämisiä häntä kohtaan.” Tällaiset kirjeet olivat erittäin ajankohtaisia ja rohkaisevia.

Veljet tarttuivat jokaiseen tilaisuuteen todistaa vapaamuotoisesti. Esimerkiksi Marta Baldone, joka toimi Ventspilsissä hierojana hoitolaitoksessa, saarnasi asiakkailleen, muun muassa Aleksandra Preklonskajalle (nykyään Rezevskis). Aleksandra muistelee: ”Marta opetti minulle, että Jumalan nimi on Jehova, ja aloin rakastaa syvästi tuota nimeä.”

Myös Aleksandran isä Peter, joka oli syntynyt vuonna 1880, oppi Raamatun totuuden. Hänen tyttärensä kirjoittaa: ”Isä liittyi kommunistipuolueeseen ennen vuoden 1917 vallankumousta, ja hän asui Pietarissa. Se, mitä vallankumous sai aikaan, ei kuitenkaan vastannut isän toiveita. Niinpä hän antoi puoluekorttinsa takaisin, ja hänet pakotettiin lähtemään kaupungista. Hän tuli Latviaan, missä minä esittelin hänet Martalle. Rehellisenä, huomaavaisena miehenä isä omaksui totuuden nopeasti. Vuonna 1951 hän palasi Venäjälle, mutta tällä kertaa uskonsa vuoksi vangittuna. Hän kuoli Siperiassa vuonna 1953.”

KARKOTUS SIPERIAAN

Latviassa kuten muissakin Neuvostoliiton miehittämissä maissa uusi hallitus alkoi muokata poliittisia ja kulttuuri-instituutioita Neuvostoliiton mallin mukaisiksi. Kommunistit myös kollektivoivat eli saattoivat yhteisomistukseen yksityiset maatilat ja siirsivät ne valtion valvontaan. Samanaikaisesti alkoivat karkotusaallot, jotka huipentuivat vuonna 1949. Noin satatuhatta latvialaista karkotettiin Pohjois-Venäjälle, muun muassa Siperiaan. Kaksi vuotta myöhemmin kommunistit kohdistivat huomionsa Jehovan todistajiin ja karkottivat heitä miehitetyistä maista tuhansittain. Heidän joukossaan oli ainakin 20 niistä noin 30 julistajasta, jotka olivat vielä Latviassa.

 Yksi niistä, jotka valtion turvallisuuskomitea KGB pidätti syyskuussa 1950 tehdyissä ratsioissa, oli Ventspilsissä asuva Valija Lange, vaikka hän ei edes ollut vielä käynyt kasteella. Riiassa myöhään eräänä iltana järjestetyissä kuulusteluissa häneltä kysyttiin: ”Miksi sinä Neuvostoliiton kansalainen toimit valtion vastaisesti?” Valija vastasi tyynesti ja kunnioittavasti: ”Tarkoitukseni on vain palvella Jehova Jumalaa, ymmärtää hänen opetuksiaan ja kertoa niistä toisille.”

Valijan nimi oli 19 muun todistajan nimen ohella 31. lokakuuta 1950 päivätyssä asiakirjassa. Kaikki luettelossa olevat tuomittiin kymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön Siperiaan ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin. Joidenkuiden sallittiin palata kotiin, mutta he joutuivat heti uudestaan syytteeseen. Esimerkiksi Paulīne Serova lähetettiin takaisin Siperiaan vielä neljäksi vuodeksi sen jälkeen, kun viranomaiset saivat selville, että hänelle lähetettiin postitse raamatullista kirjallisuutta.

Leireillä veljet jatkoivat saarnaamista ja opetuslasten tekemistä. Yksi opetuslapsista oli Jānis Garšk̗is. Hän kävi kasteella vuonna 1956, ja nykyään hän asuu Ventspilsissä. Hän sanoo: ”Olen kiitollinen siitä, että Jumala salli minun joutua työleirille, sillä muutoin en olisi saanut tietää totuudesta.” Todella erinomainen asenne!

Syntyperäinen latvialaisnainen Tekla Onckule joutui syytteeseen poliittisesta kiihotuksesta, ja hänet lähetettiin Siperiaan. Hän kuuli karkotetuilta todistajilta totuudesta syrjäisessä Omskin kaupungissa. ”En koskaan unohda kastettani”, sanoo Tekla. ”Se tapahtui myöhään illalla joessa, jonka vesi oli jääkylmää. Hytisin kylmästä, mutta olin onnellinen.” Vuonna 1954 hän avioitui Aleksei Tkatšin  kanssa, joka oli käynyt kasteella vuonna 1948 Moldaviassa (nykyään Moldova) ja joka oli myöhemmin karkotettu Siperiaan. Vuonna 1969 tämä pariskunta ja kourallinen muita todistajia palasivat Latviaan. Valitettavasti useimmat muut Latviasta karkotetut kuolivat leireillä.

KOTIMAASSA PAKOILLAAN KGB:TÄ

Pieni joukko todistajia säästyi kiinni joutumiselta. ”Vältin karkotuksen siirtymällä paikasta toiseen, työskentelemällä eri maatiloilla ja pakoilemalla KGB:tä. Samalla jatkoin saarnaamista kaikille, joita tapasin. Ihmiset kuuntelivat, ja jotkut tulivat totuuteen”, kirjoittaa Aleksandra  Rezevskis. KGB:n agentit yrittivät kuumeisesti löytää ne harvat hajallaan olevat todistajat, joita Latviassa vielä oli, ja he syyttivät heitä neuvostovastaisuudesta. Valtio jopa levitti kirjasta, jossa todistajat valheellisesti leimattiin amerikkalaisiksi vakoojiksi. Koska kommunistien ilmiantajat pitivät veljiä tarkasti silmällä, saarnaamistyötä täytyi tehdä varovaisesti ja kokoukset oli pidettävä salaa eri paikoissa.

Kun Aleksandra oli avioitunut Kārlis Rezevskisin kanssa, he muuttivat Kārlisin vanhemmille kuuluvaan mökkiin. Se oli talvisin ihanteellinen kokouspaikka, sillä se oli  metsän kätkössä lähellä Tukumsin kaupunkia, joka sijaitsee 68 kilometrin päässä Riiasta. Dita Grasberga, tuolloin sukunimeltään Andrišaka, muistelee: ”Olin lapsi, kun perheemme kävi kokouksissa Rezevskisien kodissa. Oli jännittävää tehdä bussilla matka Tukumsiin ja kahlata sen jälkeen lumisessa metsässä. Kun lopulta saavuimme mökille, meitä tervehti monesti liedellä porisevan keiton herkullinen tuoksu, joka sai veden herahtamaan kielelle.”

Kārlisilla oli tapana kätkeä metsään kirjallisuutta. Erään kerran hän kaivoi maahan kaksi laukullista kirjoja ja merkitsi paikan huolellisesti. Seuraavana yönä kova myrsky kuitenkin hävitti merkin jäljettömiin. Kārlis yritti turhaan löytää laukkuja. Ne ovat edelleenkin maahan haudattuina tuossa metsässä.

Kesäisin veljet pitivät kokouksia metsissä sekä järven- ja merenrannoilla. Kuten muissakin Neuvostoliiton maissa he tarttuivat tilaisuuksiin pitää raamatullisia puheita häissä ja hautajaisissa. 1960- ja 1970-luvuilla virolaiset veljet, esimerkiksi Viljard Kaarna, Silver Silliksaar ja Lembit Toom, kävivät säännöllisesti Latviassa pitämässä puheita, tuomassa kirjallisuutta ja keräämässä raportit kaikilta noin 25 kastetulta julistajalta. Paikalliset veljet olivat erityisen mielissään, kun he saivat venäjänkielisen Vartiotornin, jonka Pauls ja Valija Bergmanis käänsivät latviaksi. He kirjoittivat käännöksen koulun harjoitusvihkoon.

”MEILLÄ OLI VAIN YKSI VARTIOTORNI”

1970- ja 1980-luvuilla Viron veljet saivat venäjänkielisen Vartiotornin mikrofilmille kuvattuna, ja he salakuljettivat sen Latviaan. Koska valokuvaus oli tuolloin suosittu harrastus, veljillä oli kotonaan välineet negatiivien kehittämiseen ja vedosten valmistamiseen. Valmiit vedokset jaettiin ystäville. Aika ajoin maahan tuli samassa muodossa muitakin julkaisuja, pääasiassa Liettuasta ja Ukrainasta.

”Meillä oli vain yksi Vartiotorni”, muistelee sisar Vida  Sakalauskiene, joka oli tuolloin noin kymmenvuotias. ”Jonkin aikaa jokainen ryhmä sai lehden, joka oli kehitetty negatiiveista valokuvapaperille, ja se pantiin kiertämään perheeltä toiselle, jotta kaikki voisivat lukea sen ja tehdä siitä muistiinpanoja. Kukaan ei saanut pitää lehteä vuorokautta pitempään. Kokouksessa lehti oli johtajalla, ja me vastasimme tutkistelukysymyksiin ulkomuistista tai muistiinpanoistamme.” Tämän hengellisen järjestelyn ansiosta Vida pysyi kouluaikanaan lujana totuudessa. Se auttoi myös hänen veljeään Romualdasia säilyttämään nuhteettomuutensa, kun hän oli vangittuna kristillisen puolueettomuutensa vuoksi.

KAIKENLAISET IHMISET OMAKSUVAT TOTUUDEN

Vera Petrova osallistui 27 vuoden ajan aktiivisesti kommunistipuolueen toimintaan. Hän kertoo: ”Tehtävänäni oli muun muassa käydä kirkossa ottamassa selvää, kuinka monta kommunistipuolueen jäsentä siellä oli, ja ilmoittaa heistä paikalliselle puoluesihteerille. Toinen sisaristani tuli totuuteen ja alkoi todistaa minulle. Kiinnostukseni heräsi, ja pyysin Venäjän ortodoksisen kirkon papilta Raamattua.

’Mihin sinä Raamattua tarvitset?’ hän kysyi.

’Haluan tietää, opetatteko Raamatun mukaisesti’, vastasin. Hän ei antanut minulle Raamattua, joten hankin sen muualta ja aloin lukea sitä. Pian minulle selvisi, että kirkon opetukset eivät perustu Raamattuun. Edistyin edelleen hengellisesti ja jätin kommunistipuolueen. Kävin kasteella vuonna 1985.”

Sairaanhoitaja Teofīlija Kalvīte avioitui ennen toista maailmansotaa Daugavpilsin (Väinänlinna) pormestarin kanssa. Valitettavasti sodan alkuvaiheessa hänen miehensä julistettiin kadonneeksi. Teofīlija koki monia vastoinkäymisiä ja näki paljon kärsimystä ja kuolemaa. Sodan jälkeen hänestä tuli Latvian Punaisen Ristin puheenjohtaja, ja hänelle myönnettiin ainakin 20 valtionpalkintoa niiden  61 vuoden aikana, jotka hän oli sairaanhoitoalalla. Noin 65-vuotiaana hän tapasi Jehovan todistajan Paulīne Serovan, joka selitti hänelle Raamatun avulla, miksi Jumala sallii pahuutta. Teofīlija omaksui totuuden ja sai vielä arvokkaamman tehtävän: auttaa ihmisiä tulemaan hengellisesti terveiksi. Hän oli uskollinen kuolemaansa asti. Hän kuoli vuonna 1982.

”NO, SEHÄN ON SANAKIRJA”

Vuonna 1981 joutui 18-vuotias Juri Kaptola vankilaan kolmeksi vuodeksi kristillisen puolueettomuutensa vuoksi. Juri sanoo: ”Kärsin kaksi vuotta tuomiostani Siperiassa. Me asuimme teltoissa ja työskentelimme metsissä, silloinkin kun lämpötila laski –30 asteeseen! a Jehova piti minusta aina huolta hengellisesti. Esimerkiksi äiti lähetti minulle erään kerran ruokapaketissa Raamatun kreikkalaiset kirjoitukset. Kun muuan vartija tutki pakettia, hän huomasi kirjan.

’Mikäs tämä on?’ hän kysyi.

Ennen kuin ehdin vastata, lähellä oleva tarkastaja sanoi: ’No, sehän on sanakirja’, ja antoi minun pitää sen.

Minut vapautettiin vuonna 1984. Sen sijaan että olisin asettunut kotimaahani Ukrainaan, muutin Riikaan, missä olin noin kaksi vuotta erään pienen todistajien ryhmän  yhteydessä. Mutta koska Latvia oli edelleen osa Neuvostoliittoa, minut kutsuttiin uudestaan armeijaan. Mitä siitä seurasi? 26. elokuuta 1986 minut tuomittiin jälleen pakkotyöhön, tällä kertaa neljäksi vuodeksi. Tuomio oli määrä kärsiä Latviassa. Kun olin kärsinyt osan tuomiostani Riiassa, minut vietiin Valmieran kaupungin lähellä sijaitsevaan leiriin. Vapautustani koskevassa oikeudenkäynnissä, joka pidettiin alkuvuodesta 1990, tuomari sanoi: ’Juri, vankeustuomio, joka sinulle langetettiin neljä vuotta sitten, oli laiton. Sinua ei olisi pitänyt julistaa syylliseksi.’ Yhtäkkiä olin vapaa!”

Vuonna 1991 Jurista tuli ainoan Latviassa toimivan seurakunnan jäsen, ja hän oli toinen seurakunnan kahdesta vanhimmasta. ”Latvian pellot olivat jo vaalenneet elonkorjuuta varten”, hän kirjoittaa.

Muutettuaan Latviaan Juri puhui erään kerran naiselle, joka oli siistimässä hautaa. Hän muistelee: ”Kun kysyin häneltä, miksi elämä näyttää olevan niin lyhyt, hän tuli muutaman askeleen lähemmäksi ja aloimme keskustella. Hetkeä myöhemmin suuri oksa irtosi puusta ja rojahti maahan juuri siihen kohtaan, missä nainen oli ollut. Jos hän olisi vielä seissyt siinä, hän olisi rusentunut sen alle. Hän antoi minulle osoitteensa, ja järjestin erään sisaren käymään hänen luonaan. Vuonna 1987 tuo nainen sekä hänen poikansa ja miniänsä kävivät kasteella.”

HE RAKASTIVAT IHMISIÄ, EIVÄT HELPPOA ELÄMÄÄ

Monia muitakin nuoria tuli eri puolilta Neuvostoliittoa auttamaan Latviassa tehtävässä työssä. Heidän elämänsä ei ollut helppoa, mutta he olivat valmiita tekemään uhrauksia. Esimerkiksi nykyään erikoistienraivaajana palveleva Anna Batnja sai työtä ompelutehtaasta ja majoituksen asuntolasta. ”Olot olivat kaikkea muuta kuin ihanteelliset”, hän kertoo. ”Todistimme vapaamuotoisesti junissa, asemilla, puistoissa ja hautausmailla sekä kirkkojen läheisyydessä.

 Junissa, jotka olivat aina tupaten täynnä, saarnasimme pareittain vaunusta vaunuun. Toinen meistä todisti ja toinen oli vahdissa. Usein lähellä olevat ihmiset liittyivät keskusteluun, ja toisinaan kysymyksiä sateli joka suunnalta. Kun juna pysähtyi, siirryimme tarvittaessa toiseen vaunuun. Oli suuri ilo nähdä, miten Jehova siunasi palvelustamme.”

Angelina Tsvetkova kuuli totuudesta oltuaan kirkossaan rukoilemassa. Hän kertoo: ”Vuonna 1984 Jehovan todistajiin kuuluva Aldona Dron̗uka lähestyi minua ja kysyi, olinko lukenut Raamattua. ’Kyllä, jonkin verran’, vastasin. ’Mutta en ymmärrä sitä, ja minulla on monia kysymyksiä.’ Vaihdoimme osoitteita ja keskustelimme Jumalan sanasta säännöllisesti. Muutaman kuukauden kuluttua Aldona kutsui minut Liettuassa pidettäviin häihin, ja otin kutsun vastaan. Paikalla oli noin 300 henkeä. Hääjuhlassa kuulimme raamatullisen puheen toisensa perään, mikä hieman kummastutti minua.

Tuossa tilaisuudessa minulle selvisi, että olin todellisuudessa tutkinut Jehovan todistajien kanssa ja että häät olivat myös konventti. Tästä huolimatta näiden nöyrien ihmisten osoittama rakkaus ja heidän yksimielisyytensä koskettivat sydäntäni. Minut kastettiin vuonna 1985, ja  vuonna 1994 aloitin tienraivauksen. Viisi kuudesta lapsestani on käynyt kasteella, ja nuorimmainen on kastamaton julistaja.”

VAPAUS PITÄÄ SUUREMPIA KOKOUKSIA

Monissa kommunistimaissa rajoituksia lievennettiin 1980-luvun puolivälissä, ja Jehovan todistajat saattoivat kokoontua avoimemmin. Vuonna 1989 Latviasta meni noin 50 edustajaa Puolassa pidettävään ”Jumalisen antaumuksen”  piirikonventtiin. ”Yhdessäolo kaikkien noiden veljien ja sisarten kanssa oli hengellisen edistymiseni kannalta käännekohta”, sanoo Marija Andrišaka, joka on nykyään erikoistienraivaaja.

Vuonna 1990 yli 50 latvialaista oli läsnä ”Puhtaan kielen” piirikonventissa, joka niin ikään pidettiin Puolassa. Yksi heistä oli Anna Mančinska, joka teki kaikkensa päästäkseen konventtiin. Hän muistelee: ”Matkalla juna-asemalle huomasin, että olin unohtanut ottaa  mukaani joitakin asiapapereita, joita tarvitsisin rajanylityksessä. Niinpä ajoin taksilla kotiin, hain paperit ja palasin asemalle, mutta juna oli lähtenyt. Kiirehdin seuraavalle asemalle, mutta tulin liian myöhään. Lopulta ajoin taksilla Liettuaan ja sain junan kiinni 250 kilometrin päässä Riiasta. Taksimatka tuli kalliiksi, mutta se oli hintansa väärtti!” Nykyään Anna kuuluu Latvian Betel-perheeseen.

Vuonna 1991 veljet saattoivat viimeinkin pitää entisissä neuvostotasavalloissa konventteja avoimesti. Latviasta matkusti busseittain todistajia Tallinnassa pidettävään ”Jumalista vapautta rakastavien” piirikonventtiin. Teema oli mitä sopivin!

Vain̗odessa asuva Ruta Barakauska sai houkutelluksi mukaansa Tallinnaan aviomiehensä Ādolfsin, joka ei ollut todistaja. ”En aikonut mennä konventtiin”, sanoo Ādolfs. ”Olin suunnitellut ostaa varaosia autooni. Mutta kun olin konventissa ensimmäisen ohjelmajakson, kuulemani puheet  ja Jehovan todistajien ystävällisyys, siisti kielenkäyttö ja keskinäinen rakkaus tekivät minuun niin suuren vaikutuksen, että olin paikalla koko konventin ajan. Palattuani kotiin aloin tutkia Raamattua ja yritin kovasti hillitä tulista temperamenttiani. Vuonna 1992 minusta tuli vaimoni tavoin kastettu Jehovan todistaja.”

1990-luvun alkupuolella Latviassa ei ollut mahdollista vuokrata sopivia tiloja piirikonventteja varten, joten veljet menivät pääasiassa Viroon ja Liettuaan. Latviassa järjestettiin ensimmäinen piirikonventti vuonna 1998. Konventin teema oli ”Jumalan elämäntie”, ja se pidettiin suuressa urheiluhallissa Riiassa. Sali oli jaettu kieliryhmittäin kolmeen osastoon: latvia, venäjä ja latvialainen viittomakieli. Loppurukouksen jälkeen kaikki taputtivat ja monet vuodattivat ilon kyyneleitä kiitollisina Jehovalle tästä ikimuistoisesta tilaisuudesta.

NOPEAN KASVUN AIKA

Kun kommunismin aika päättyi, työ eteni Latviassa aimo harppauksin. Ennen vuotta 1995 Valtakunnan Palvelustamme ei kuitenkaan ollut saatavissa latviaksi, joten veljien kenttäpalvelusesitykset olivat joskus hieman särmikkäitä. Mutta todistajien into korvasi tämän puutteen. Sisar Dace Šk̗ipsna kertoo, miten hän kuuli ensimmäisen kerran totuudesta: ”Ostin vuonna 1991 tienvarressa olevasta myyntikojusta kirjan, jossa käsiteltiin helvettiä ja tuonpuoleista. Olin ehtinyt kävellä vain pienen matkaa, kun joku sanoi takanani: ’Olet ostanut myrkkyä!’

Nuo sanat saivat minut jähmettymään paikoilleni. Kaksi Jehovan todistajaa, mies ja hänen vaimonsa, esittelivät itsensä, ja keskustelimme Raamatusta. Itse asiassa keskustelimme lähes kaikesta: Haadeksesta, Gehennasta, joulusta, rististä ja päälle päätteeksi viimeisistä päivistä! Täytyy myöntää, että ihan kaikkea en ymmärtänyt, mutta pidin  siitä, mitä kuulin. Vaihdoimme puhelinnumeroita, ja seuraavien viikkojen aikana todistajapariskunta vastasi moniin raamatullisiin kysymyksiini.”

”OLEN ILOINEN, ETTEN PERÄÄNTYNYT”

Jānis Folkmanis oli Neuvostoliiton mestari painonnostossa, ja viimeisissä kilpailuissa, joihin hän osallistui maaliskuussa 1993, hänestä tuli Latvian mestari. Hän kertoo: ”Vuonna 1992 työtoverini Jānis Cielavs pyysi minut mukaan hänelle johdettavaan raamatuntutkisteluun. Se muutti elämäni. Kolmen kuukauden kuluttua siitä kun minusta oli tullut painonnoston Latvian-mestari, minusta tuli Valtakunnan julistaja. Kävin kasteella elokuussa 1993.  Kun todistin kuntosalilla, valmentajani ilmaisi tyytymättömyytensä. Olen kuitenkin iloinen, etten perääntynyt. Ystäväni Eduards Eihenbaums ja Edgars Brancis selittävät miksi.”

Eduards: ”Jānis Folkmanis tarjosi minulle ilmaista raamatuntutkistelua. ’Jos se tosiaan on ilmainen, voimme aloittaa heti’, sanoin. Ja niin me teimme. Siinä, mitä opin, oli järkeä. Varsinkin ylösnousemusopetus kuulosti paljon järkevämmältä kuin oppi sielun kuolemattomuudesta. Vaimonikin alkoi tutkia, ja menimme kasteelle vuonna 1995.”

Edgars: ”Jānis todisti innokkaasti kuntosalilla. Hän tarjoutui neljästi tutkimaan Raamattua kanssani, mutta  kieltäydyin joka kerta. Suostuin kuitenkin ottamaan Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä ja kirjan Voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä. Samalla mietin itsekseni, miksi noin kuuluisa urheilija on kiinnostunut Raamatusta. Lopulta uteliaisuuteni vei voiton, ja aloin tutkia. Tämä johti siihen, että menin kasteelle vuonna 1995, ja nykyään olen erikoistienraivaaja.”

Joidenkuiden on täytynyt voittaa pahoja tapoja miellyttääkseen Jumalaa. Aivars Jackevičsilla oli alkoholiongelma. Hän kertoo: ”Viikonlopun juopottelu alkoi yleensä siten, että aamiaiseksi join olutta ja sen jälkeen pullollisen vodkaa. Kun eräänä iltana tammikuussa 1992 olin kotona käsi kantositeessä, tunsin itseni masentuneeksi ja harkitsin itsemurhaa. Olin humalapäissäni joutunut ryöstetyksi. Ovelle koputettiin. Siellä oli naapurini – sama mies, joka oli keskustellut kanssani useita kertoja Raamatusta. Keskustelimme, hän tarjosi minulle raamatuntutkistelua, ja minä otin tarjouksen vastaan.

Tutkistelupäivinä pidätyin alkoholista, mikä auttoi minua edistymään. Kun sain tietää totuuden kuolleiden tilasta ja sen, ettei minua kärvennettäisi tulisessa helvetissä – mitä olin aina pelännyt – aloin tutkia kolme kertaa viikossa. Alle neljässä kuukaudessa minusta tuli kastamaton julistaja. Raamattu kuitenkin varoittaa: ’Varokoon siis se, joka luulee seisovansa, ettei hän kaadu.’ Vietin typerästi illan huonossa seurassa, join liikaa ja aloin jälleen hautoa itsemurhaa. Jehova on kuitenkin armollinen ja kärsivällinen, ja rakkaudelliset veljet tulivat avukseni. Se oli hyvä opetus! Kävin kasteella vuonna 1992, ja nykyään kuulun Latvian Betel-perheeseen.” (1. Kor. 10:12; Ps. 130:3, 4.)

Niin ikään Betelissä palvelevan Māris Krūmin̗šin oli tehtävä suuria muutoksia elämässään voidakseen palvella Jehovaa. Hän selittää: ”Käytyäni armeijan petyin elämään. Myöhemmin minut erotettiin yliopistosta, koska olin poissa luennoilta. Elämäni oli päämäärätöntä, ja luisuin rikoksen  poluille. Eräänä iltana, kun olin riehunut humalassa, minut pidätettiin. Sellissä istuessani ajattelin niitä lakeja, joita olin rikkonut, ja havaitsin, että monet niistä perustuivat pohjimmiltaan Jumalan lakeihin. Ensi kertaa elämässäni rukoilin Jumalalta anteeksiantoa ja lupasin pyhästi etsiä häntä.

Vankilasta päästyäni kävin useissa kirkoissa mutta koin joka kerta pettymyksen. Niinpä aloin lukea Raamattua ja muita uskonnollisia kirjoja. Vuonna 1990 tapasin junamatkalla entisen koulutoverini ja sain tietää, että hän oli Jehovan todistaja. Tuon lyhyen matkan aikana vanha ystäväni selitti, mikä on Jumalan tarkoitus ihmiskunnan suhteen ja miksi maailmassa on kärsimyksiä. Kuunnellessani häntä Jehova avasi sydämeni. Aloin tutkia, ja minusta tuli julistaja vuonna 1991. Kävin kasteella vuonna 1992. Vuotta myöhemmin minusta tuli Latvian Betel-perheen jäsen, ja vuonna 1995 menin naimisiin suomalaisen tienraivaajan Simonan kanssa.”

Edgars Endzelis opiskeli lakia. Hän sanoo: ”1990-luvun  alkupuolella puhalsivat poliittisen muutoksen tuulet. Opiskelin Riiassa lakia, ja monet opiskelijat keskustelivat elämän tarkoituksesta. Luin kirjoja, joissa käsiteltiin filosofiaa ja itämaisia uskontoja. Harrastin myös aikidoa, joka on eräänlainen taistelulaji. Sitten vaimoni Elita ja minä tulimme kosketuksiin Jehovan todistajien kanssa.

Kun menimme ensimmäiseen kokoukseen, sekä latvian- että venäjänkieliset veljet ottivat meidät avosylin vastaan. Aito rakkaus teki meihin syvän vaikutuksen. Samoihin aikoihin koin järkytyksen, kun aikido-ohjaajani sanoi, että aikidomestariksi voi tulla vain jos harjoittaa  zen-buddhalaisuutta. Siihen loppui aikidon harrastus! Pian sen jälkeen leikkasin pitkän tukkani, ja maaliskuussa 1993 Elita ja minä menimme kasteelle. Sen jälkeen olen voinut hyödyntää lain tuntemustani Latviassa ’hyvän uutisen puolustamisessa ja laillisessa vahvistamisessa’.” (Fil. 1:7.)

KRISTILLINEN USKO JOUTUU KOKEESEEN

Vuonna 1993 joutui neljän tytön usko koetukselle. He opiskelivat musiikkia Jelgavassa, ja heidän kuoronsa oli määrä laulaa itsenäisyyspäivän juhlallisuuksissa. Vaikka he olivat uusia totuudessa, he päättivät miellyttää Jumalaa.  Niinpä he kirjoittivat kuoronjohtajalle ja pyysivät kunnioittavasti, että saisivat jäädä tilaisuudesta pois kristillisen omantuntonsa vuoksi. Miten johtaja suhtautui? Hän esitti tyttöjen vanhemmille kirjallisen uhkavaatimuksen, jossa todettiin, että tytöt erotettaisiin koulusta, jos nämä kieltäytyisivät laulamasta. Kolmen heprealaisen tavoin tytöt tottelivat Jehovaa (Dan. 3:14, 15, 17; Apt. 5:29).

Yksi noista tytöistä oli Dace Puncule. Hän muistelee: ”Jumalan rukoileminen ja veljien tuki auttoivat meitä pysymään uskollisina. Meidät erotettiin koulusta, mutten ole koskaan katunut sitä, että pysyin lujana totuuden puolesta. Jehova on tosiaan pitänyt minusta hyvää huolta. Vain muutaman kuukauden kuluttua löysin työtä asianajotoimistosta, ja siellä hankkimastani kokemuksesta on ollut  myöhemmin hyötyä Betelissä, missä olen palvellut vuodesta 2001 lähtien.”

Myös verikysymys on koetellut joidenkuiden nuhteettomuutta. 17-vuotias Jelena Godlevskaja jäi 6. syyskuuta 1996 auton alle, ja hänen lantionsa murtui monesta kohtaa. Hengellisesti kypsä Jelena oli päättänyt sydämessään karttaa verta (Apt. 15:29). Tuolloin useimmat latvialaislääkärit eivät tunteneet verettömiä hoitomenetelmiä, joten hoitavat lääkärit kieltäytyivät suorittamasta korjaavaa leikkausta. Noin viikon kuluttua myöhään eräänä iltana kaksi lääkäriä antoi julmasti hänelle väkisin verensiirron, ja hän kuoli.

Jelenan äiti Marina ei ollut tuolloin todistaja. Hän sanoo: ”Oli hämmästyttävää nähdä, miten vahva tyttäreni usko Jehovaan ja hänen lupauksiinsa oli. Hän ei tinkinyt vakaumuksestaan.” Marina, joka on nyt kastettu, odottaa yhdessä perheensä kanssa hetkeä, jolloin he voivat syleillä Jelenaa, kun hän saa ylösnousemuksen (Apt. 24:15).

HENGELLISESTI KYPSÄT MIEHET TÄYTTÄVÄT TARPEEN

Koska julistajien määrä on kasvanut nopeasti, toimintaa johtamaan on tarvittu hengellisesti kypsiä miehiä. Vuonna 1992 tarjottiin kolmelle Yhdysvalloissa kasvaneelle latviankieliselle veljelle tilaisuutta palvella lähetystyöntekijöinä Latviassa. Yksi heistä oli Valdis Purin̗š, jonka vaimon nimi on Linda, toinen oli Alfreds Elksnis, jonka vaimon nimi on Doris, ja kolmas oli Ivars Elksnis. Kaikki viisi saapuivat Riikaan heinäkuussa 1992. Heidän nelihuoneisesta asunnostaan tuli lähetyskoti, kirjallisuusvarasto ja käännöskeskus.

Hyvästä huumorintajusta on hyötyä, kun opettelee uutta kieltä. Doris Elksnis kertoo: ”Kun johdin tutkistelua kahdelle nuorelle naiselle, yritin selittää, että Saatana puhui Eevalle käärmeen välityksellä. Käytin latviankielistä sanaa, joka muistuttaa sanaa ’käärme’, mutta todellisuudessa sanoin, että Panettelija puhui sian välityksellä.”

 Vuonna 1994 tulivat Australiasta Peter ja Jean Luters. Vuonna 1954 kasteella käynyt Peter on syntyjään latvialainen, mutta hän varttui Australiassa. Valitettavasti Jean, joka oli pian heidän maahanmuuttonsa jälkeen voittanut monien kiintymyksen rakkaudellisuudellaan ja huomaavaisuudellaan, kuoli vuonna 1999. Peter päätti jäädä Latviaan, ja nykyään hän palvelee haaratoimistokomiteassa. Peter kertoo: ”Kun saavuimme Latviaan, panimme merkille, että täkäläiset veljet olivat innokkaita saarnaajia. Seurakunnille ei ollut kuitenkaan vielä määrätty nimenomaista aluetta, ja Riiassakin oli osia, joissa ei tuolloin työskennelty. Lisäksi vain muutamissa seurakunnissa pidettiin säännöllisesti esitelmiä. Molempiin asioihin kiinnitettiin pikaisesti huomiota.”

GILEADISTA VALMISTUNEET ANTAVAT TYÖLLE PONTTA

Ensimmäiset Gileadista valmistuneet lähetystyöntekijät saapuivat alkuvuodesta 1993. Ruotsalaiset pariskunnat Anders ja Agneta Berglund ja Torgny ja Lena Fridlund määrättiin Jelgavaan, jossa oli 60000 asukasta ja 28 julistajaa. Nykyään haaratoimistokomiteaan kuuluva Anders sanoo: ”Heti kun saavuimme, lähdimme veljien kanssa kenttäpalvelukseen, ja vauhtia riitti! Joinakin päivinä me käytännöllisesti katsoen juoksimme heidän kanssaan seitsemän kahdeksan tuntia tutkistelusta toiseen pysähtymättä edes syömään välillä. Heidän intonsa oli tarttuvaa. Monet noista tutkisteluoppilaista ovat nykyään itse kokoaikaisia palvelijoita.”

Torgny Fridlund muistelee: ”Kolmen kuukauden kielikurssin jälkeen tunsimme olevamme valmiita käymään keskusteluja ihmisten kanssa. Valitsimme alueen, jota ei ollut käyty toisen maailmansodan jälkeen, mutta emme saaneet paljonkaan vastakaikua. Oliko esityksessämme jotain vikaa? Keskusteltuamme asiasta kokeilimme toisenlaista lähestymistapaa: luimme joka ovella raamatunkohdan. Tämän jälkeen aloitimme useita tutkisteluja.”

 Huhtikuussa 1995 saapui lisää lähetystyöntekijöitä. Heidän joukossaan olivat suomalaiset Basse ja Heidi Bergman, jotka ovat nyt kierrostyössä venäjänkielisellä kierroksella. ”Pyysin paikallisia veljiä korjaamaan, kun sanoisin palveluksessa jotain väärin”, sanoo Basse. ”Ja he tekivätkin sen hanakasti. He korjasivat minua spontaanisti paitsi kenttäpalveluksessa myös kokousten aikana. Nyt sydäntäni lämmittää, kun kuulen veljien sanovan: ’Basse on yksi meistä.’”

Tanskalaiset Carsten ja Jannie Ejstrup palvelivat yhdessä Latviassa siihen asti, kun Jannie, joka ei ollut vielä 40:tä, hävisi taistelunsa syöpää vastaan. Carsten sanoo: ”Paras tapa, jolla voin osoittaa kunnioitusta Jehovaa kohtaan, on jatkaa uskollisesti lähetystehtävässäni.” Tällaiset veljet ovat erinomaisena esimerkkinä toisille!

PALVELIJOIDEN VALMENNUSKOULUN KÄYNEET SAAPUVAT

Vuoden 1994 alussa Latviaan lähetettiin yli 20 palvelijoiden valmennuskoulun käynyttä veljeä Britanniasta, Saksasta ja Puolasta. Ensimmäisinä saapuivat tanskalaiset Michael Udsen ja Jess Kjaer Nielsen. Heidät määrättiin teollisuuskaupunkiin Daugavpilsiin, joka on Latvian toiseksi suurin kaupunki.

Jess sanoo: ”Kun lähdimme Daugavpilsiin, joka sijaitsee noin 240 kilometriä Riiasta kaakkoon, oli kylmä tammikuinen iltapäivä. Kun nousimme autoon – kirjallisuutta täynnä olevaan vanhaan pakettiautoon – Riiassa satoi lunta. Autoa ajanut veli ei osannut englantia, emmekä me osanneet latviaa tai venäjää. Hän pysähtyi 50 kilometrin välein rassaamaan moottoria. Varmaa oli se, että hän ei korjannut lämmityslaitetta, koska auton sisällä oli yhtä kylmä kuin ulkona. Matkanteko oli aikamoista rynkytystä, mutta selvisimme hengissä, ja tulimme Daugavpilsiin vähän ennen puoltayötä. Kaupungissa oli tuolloin 16 julistajaa. Seuraavan vuoden loppuun mennessä julistajamäärä oli lähes kaksinkertaistunut.”

 KÄÄNTÄMISTÄ LATVIAN KIELELLE

Ennen vuotta 1992 kirjallisuutta oli saatavissa pääasiassa venäjäksi, jota useimmat latvialaiset puhuivat. Monet kuitenkin käyttivät mieluummin äidinkieltään. Eräässä raportissa kerrotaan: ”Merkittävää oli se, että muutaman sadan uuden julistajan joukossa oli sellaisia, jotka osasivat kääntää, ja Jumalan henki selvästikin ohjasi näiden alttiiden nuorten veljien ja sisarten työtä.”

Kääntäjien uutteran työn ansiosta latviankielinen Vartiotorni alkoi ilmestyä kuukausittain tammikuussa 1995 ja kahdesti kuussa tammikuussa 1996. Tätä nykyä myös Herätkää!-lehti ilmestyy latviaksi, ja lisäksi saatavilla on useita kirjoja ja kirjasia.

Alkuvuodesta 1993 käännösryhmä muutti Riian ahtaasta lähetyskodista erääseen Brīvībaskadun huoneistoon. Sitten elokuussa 1994 he muuttivat kunnostettuihin toimistotiloihin Mierakatu 40:een. Miten veljet saivat tämän kiinteistön?

AVOKÄTINEN LAHJA

George Hakmanis ja hänen vaimonsa Sigrid lähtivät Latviasta pakolaisina toisen maailmansodan aikana. He oppivat totuuden Lontoossa, ja heidät kastettiin vuonna 1951. Seuraavana vuonna he muuttivat Yhdysvaltoihin, ja vuonna 1992 he palasivat viideksi vuodeksi Latviaan.

Kun Latvia oli irrottautunut Neuvostoliitosta vuonna 1991, ihmiset saattoivat saada takaisin kiinteistöt, jotka valtio oli ottanut haltuunsa. Sigrid ja hänen sisarensa, joka hänkin oli todistaja, olivat säilyttäneet perheensä asiapapereita yli 50 vuoden ajan, minkä ansiosta he saattoivat hankkia takaisin Mierakatu 40:ssä olevan kiinteistön. Tämän jälkeen he lahjoittivat sen hyväsydämisesti Jehovan järjestölle. Sitten veljet muuttivat rakennuksen viisikerroksiseksi käännöskeskukseksi, jossa oli asuintilat 20:lle.

Hallintoelimen jäsen Milton G. Henschel oli läsnä  vihkiäisissä, jotka pidettiin 20. elokuuta 1994. Tuossa yhteydessä hän neuvoi veljiä ostamaan viereisen, Mierakatu 42:ssa olevan kiinteistön, johon kuului kuusikerroksinen rakennus. Omistaja, joka asui Yhdysvalloissa, suostui myymään sen. Rakennus kunnostettiin perusteellisesti, ja Betel-perhe kasvoi 35:een. Sittemmin on hankittu lisää toimisto- ja asuinhuoneita ja Betel-perhe on kasvanut 55-henkiseksi.

 LAILLINEN TUNNUSTUS

Työtämme on edelleenkin ollut vaikea saada rekisteröidyksi Latviassa. Vuonna 1996 viranomaiset käyttivät hyväkseen Jelena Godlevskajan tapauksen saamaa kielteistä julkisuutta ja epäsivät rekisteröinnin. Muuan parlamentin jäsen jopa vihjasi, että työmme saatetaan kieltää. Veljet kuitenkin tapasivat viranomaisia ja selittivät toimintaamme. Lopulta 12. lokakuuta 1998 Kansallisen ihmisoikeusviraston johtaja ilmoitti, että kaksi seurakuntaamme, Riian keskusta ja Riian Torn̗akalns, on rekisteröity vuoden koeajaksi. Kuukautta myöhemmin rekisteröitiin myös Jelgavan seurakunta.

Latvian laki vaatii, että uudet seurakunnat on rekisteröitävä joka vuosi. Jotta rekisteröinnistä tulisi pysyvä, vähintään kymmenen seurakunnan on rekisteröidyttävä kymmenenä perättäisenä vuotena. Rekisteröintiä odottavat seurakunnat voivat kuitenkin pitää kokouksia viranomaisten puuttumatta asiaan.

KOKOUSPAIKKOJA ETSITÄÄN

Koska kasvu oli 1990-luvulla nopeaa, tarvittiin suurempia kokouspaikkoja. Vuonna 1997 sopiva rakennus tuli myytäväksi julkisella huutokaupalla Daugavpilsissa, ja veljet olivat ainoat, jotka tekivät tarjouksen. Kunnostustyöt alkoivat joulukuussa 1998, ja kahdeksan kuukautta myöhemmin kaupungin yli 140 julistajaa olivat haltioissaan, kun he saattoivat kokoontua omassa valtakunnansalissaan.

Ensimmäinen valtakunnansali, jonka Jehovan todistajat rakensivat itse alusta loppuun, nousi Jūrmalaan vuonna 1997. Työn laatu teki erääseen paikalliseen raamatuntutkisteluoppilaaseen niin suuren vaikutuksen, että hän pyysi todistajia rakentamaan hänelle talon. Veljet luonnollisesti kieltäytyivät ja selittivät, että työmme on luonteeltaan hengellistä. Samoihin aikoihin veljet hankkivat  hyvin edullisesti tulipalossa vaurioituneen elokuvateatterin Torn̗akalnsin alueelta Riiasta. Elokuuhun 1998 mennessä tämä palanut rakennus oli muutettu kauniiksi kaksoisvaltakunnansaliksi.

APUA SUOMESTA

Suomen veljet ovat edistäneet merkittävästi Latvian työtä. He valvoivat sitä vuosina 1992–2004. Lisäksi Suomi painaa kaikki lehdet Latviaa varten, ja Suomesta on tullut vuosien varrella kyvykkäitä veljiä johtamaan työtä. Heihin kuuluu Juha Huttunen, joka saapui vaimonsa Tainan kanssa Latviaan vuonna 1995. Juha palvelee nykyään haaratoimistokomiteassa. Myös Ruben ja Ulla Lindh, jotka ovat olleet yhteensä yli 80 vuotta kokoaikaisessa palveluksessa, ovat olleet suureksi avuksi Latvian työssä. Ennen heidän paluutaan Suomeen veli Lindh palveli neljä vuotta Latvian maakomiteassa.

Lisäksi yli 150 suomalaista on auttanut useissa rakennushankkeissa. Tällaiset rakkaudenteot sekä se, että Jehova on runsaasti siunannut julistajien, tienraivaajien ja lähetystyöntekijöiden palvelusta, johtivat siihen, että Latviasta tuli haaratoimisto 1. syyskuuta 2004.

SAARNAAMISTYÖTÄ VAUHDITTAVIA ERIKOISKAMPANJOITA

Useimmat Latvian julistajat asuvat kaupungeissa tai niiden läheisyydessä. Alkuvuodesta 2001 seurakunnat saivat kirjeen, jossa julistajia kannustettiin osallistumaan erikoiskampanjaan. Heitä pyydettiin käyttämään osa loma-ajastaan saarnaamistyöhön alueella, jolla ei ole paljon julistajia. Vapaaehtoisiksi tarjoutuneet 93 julistajaa jaettiin yhdeksään ryhmään, joille annettiin alueiksi maaseutukaupunkeja ja -kyliä.

Betel-perheeseen kuuluva Vjačeslavs Zaicevs otti lomaa voidakseen osallistua kampanjaan. ”Se tarjosi erinomaisen tilaisuuden tutustua veljiin ja sisariin”, hän sanoo. ”Kun olimme olleet todistustyössä, söimme aterian, kerroimme  kokemuksia ja suunnittelimme seuraavaa päivää. Sitten pelasimme jalkapalloa ja kävimme järvessä vilvoittelemassa. Se antoi esimakua paratiisista.”

Nämä veljet käyttivät palvelukseen runsaat 4200 tuntia – yli 41 tuntia julistajaa kohti – levittivät yli 9800 julkaisua, tekivät 1625 uusintakäyntiä ja johtivat 227:ää raamatuntutkistelua. Samanlaisia kampanjoita on järjestetty sen jälkeen joka vuosi.

MONET LÖYTÄVÄT TIEN TOSI VAPAUTEEN

Kertomuksemme alkoi latvialaisesta Ans Insbergistä, joka vuodatti sydämensä Jumalalle merellä eräänä tähtikirkkaana iltana. Hän halusi löytää ne ihmiset, jotka palvovat Jumalaa ”hengessä ja totuudessa” (Joh. 4:24). Jehova kuuli tuon vilpittömän pyynnön. Sen jälkeen hengellisen totuuden on Latviassa oppinut tuntemaan yli 2400 vilpitönsydämistä ihmistä, ja lähes yhtä moni tutkii Raamattua parhaillaan. Työtä on tosiaan vielä paljon! (Matt. 9:37, 38.)

Latvian Jehovan todistajat auttavat innokkaasti kaikkia tosi vapautta janoavia. He eivät kuitenkaan kohdista ihmisten huomiota siihen vapauteen, jota Brīvībaskadun Vapaudenpatsas edustaa, vaan ohjaavat heidät Jumalan valtakunnan alaisuuteen. Pian kaikki ne, jotka kaipaavat tuota Valtakuntaa ja palvovat Jehovaa ”hengessä ja totuudessa”, vapautetaan kaikenlaisista kärsimyksistä. He tosiaan saavat kokea, millaista on täydellinen vapaus – ”Jumalan lasten loistoisa vapaus” (Room. 8:21).

[Alaviite]

[Huomioteksti s. 190]

”En koskaan unohda kastettani. Se tapahtui myöhään illalla joessa, jonka vesi oli jääkylmää. Hytisin kylmästä, mutta olin onnellinen.”

[Huomioteksti s. 203]

”Joku sanoi takanani: ’Olet ostanut myrkkyä!’”

 [Tekstiruutu/Kartat s. 184, 185]

Latvia LYHYESTI

Maa

Latvia on noin 450 kilometriä leveä ja 210 kilometriä pitkä. Suunnilleen 45 prosenttia maa-alasta on metsää. Eläimistöön kuuluvat muiden muassa majava, metsäkauris, hirvi, ilves, saukko, hylje, villisika ja susi. Monien lintulajien joukossa ovat muun muassa musta- ja harmaahaikara, satakieli ja tikka.

Väestö

Yli kolmannes 2,3 miljoonasta asukkaasta asuu pääkaupungissa Riiassa. Pääuskonnot ovat luterilaisuus, katolisuus ja ortodoksisuus. Toisaalta useimmat latvialaiset eivät pidä itseään uskonnollisina.

Kielet

Pääkielet ovat latvia ja venäjä. Latviaa puhuu noin 60 prosenttia asukkaista ja venäjää runsaat 30 prosenttia. Monet puhuvat useampaa kuin yhtä kieltä.

Elinkeinot

Likimain 60 prosenttia väestöstä on palvelualalla, ja loput 40 prosenttia työskentelee tehtaissa ja maatalouden parissa.

Ravinto

Maataloustuotteisiin kuuluvat muiden muassa peruna, sokerijuurikas, vihannekset sekä ohra ja muut viljat. Karjaeläiminä pidetään muun muassa nautoja, vuohia, sikoja ja lampaita. Myös siipikarjan kasvatus on yleistä.

Ilmasto

Ilman kosteuspitoisuus on suuri, ja taivas on yleensä pilvinen. Kesät ovat suhteellisen viileitä ja talvet leutoja.

 [Kartta]

(Ks. painettu julkaisu)

VIRO

VENÄJÄ

LATVIA

Valmiera

RIIKA

Jūrmala

Sloka

Tukums

Ventspils

Kuldīga

Liepāja

Vain̗ode

Jelgava

Daugavpils

LIETTUA

ITÄMERI

Riianlahti

[Kuva]

Riika

 [Tekstiruutu/Kartta s. 186]

Latvian neljä aluetta

Latvia jaetaan yleensä neljään maantieteelliseen ja kulttuurialueeseen, jotka kaikki ovat omalla tavallaan kauniita ja joilla kaikilla on omat erikoispiirteensä. Suurin alueista on Riianlahteen rajoittuva Vidzeme (Liivinmaa), jossa ovat historiallisesti merkittävät linnakaupungit Sigulda ja Cēsis sekä Latvian pääkaupunki Riika. Idässä sijaitsevat Latgalen alankoseudut ja siniset järvet sekä maan toiseksi suurin kaupunki Daugavpils (Väinänlinna). Valkovenäjältä Latvian halki Riianlahteen virtaa Daugava (Väinäjoki), ja sen eteläpuolella sijaitsee Zemgale, jota sanotaan Latvian vilja-aitaksi. Alueella on kaksi upeaa barokkityylistä palatsia, jotka on suunnitellut italialainen arkkitehti Rastrelli, sama mies joka on suunnitellut Pietarin Talvipalatsin. Neljäs alue on Kurzeme (Kuurinmaa), jossa on paljon maatiloja, metsiä ja hiekkarantoja. Se käsittää Itämeren rannikon, Ventspilsin ja Liepājan kaupungit sekä monia kalastajakyliä.

[Kartta]

(Ks. painettu julkaisu)

1 VIDZEME (LIIVINMAA)

2 LATGALE

3 ZEMGALE

4 KURZEME (KUURINMAA)

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 192, 193]

Todistin papille ja se muutti meidän molempien elämän

ANNA BATNJA

SYNTYNYT 1958

KASTETTU 1977

TAUSTA Kasvoi kristillisessä kodissa Ukrainassa ja on auttanut yli 30:tä edistymään kasteelle. Palvelee nykyään erikoistienraivaajana.

KUN kuulin, että Latviassa tarvittiin lisää julistajia, muutin sinne vuonna 1986. Emme voineet saarnata avoimesti, joten piilotin Raamattuni ruokakassiin ja lähestyin ihmisiä puistoissa ja muilla julkisilla paikoilla. Puhuimme ihmisille etupäässä Valtakunnan toivosta ja käytimme Raamattua vain silloin, kun joku suhtautui sanomaamme myönteisesti. Koska ihmiset pelkäsivät sukulaisiaan tai naapureitaan, vain harva kutsui meidät kotiinsa. Siksi tutkimme kiinnostuneiden kanssa yleensä samassa paikassa, missä heidät tapasimme.

Kirjallisuutta oli vain nimeksi. Esimerkiksi seurakunnallamme oli muutamien vuosien ajan ainoastaan yksi venäjänkielinen Totuus joka johtaa ikuiseen elämään -kirja. Käytimme tätä Raamatun tutkimisen apuvälinettä ahkerasti kentällä, mutta sitä ei saanut antaa kenellekään seurakuntaan kuulumattomalle.

Kerran kun todistin toverini kanssa erään kirkon lähistöllä, tapasimme Pjotr Batnjan, joka oli pappi. Päästäksemme keskustelun alkuun kysyimme häneltä, mistä voisimme ostaa Raamatun. ”Minäkin olen kiinnostunut Raamatusta”, hän vastasi. Sukeutui miellyttävä keskustelu. Seuraavana päivänä tapasimme Pjotrin läheisessä puistossa. Näytimme hänelle Totuus-kirjan sisällysluetteloa ja kysyimme, mistä aiheesta hän haluaisi keskustella. Hän valitsi aiheen ”Suosittuja tapoja jotka eivät miellytä Jumalaa”. Kävimme hedelmällisen keskustelun, joka johti siihen, että eräs veli alkoi tutkia Raamattua säännöllisesti hänen kanssaan.

Nyt kun Pjotrilla oli täsmällistä tietoa Raamatusta, hän alkoi esittää kysymyksiä toisille papeille ja havaitsi, etteivät he osanneet selittää edes Raamatun perusopetuksia. Melko pian Pjotr erosi kirkosta ja vihki elämänsä Jehovalle.

Vuonna 1991 Pjotr ja minä menimme naimisiin ja aloitimme yhdessä tienraivauksen. Vain muutaman vuoden kuluttua minua kohtasi murhenäytelmä, kun Pjotr joutui onnettomuuteen ja kuoli. Olen selviytynyt etupäässä sen ansiosta, että olen keskittynyt täysin sananpalvelukseen ja auttanut toisia tuntemaan ”kaiken lohdutuksen Jumalan” (2. Kor. 1:3, 4). Vuonna 1997 sain arvokkaan tehtävän, kun minut nimitettiin erikoistienraivaajaksi.

[Kuva]

Pjotr

[Tekstiruutu/Kuvat s. 200, 201]

Kaipasin oikeudenmukaista hallitusta

INDRA REITUPE

SYNTYNYT 1966

KASTETTU 1989

TAUSTA Entinen kommunisti. Aloitti tienraivauksen vuonna 1990 ja on auttanut yli 30:tä ihmistä edistymään kasteelle.

NUORENA tyttönä en uskonut sen enempää Jumalaan kuin Raamattuunkaan. Yritin silti aina puolustaa sitä, mikä on oikein, enkä voinut millään ymmärtää, mikseivät ihmiset ole onnistuneet saamaan aikaan hyvää ja oikeudenmukaista hallitusta.

Kun ensi kerran tapasin Jehovan todistajia, minua hämmästytti se, mitä he näyttivät minulle Raamatusta. Heidän sanoissaan oli järkeä! Sydäntäni kosketti se, mitä opin Valtakunta-hallituksesta ja oikeudenmukaisuudesta, jota Jeesus puolusti. Vuonna 1989 minut kastettiin järvessä, ja puoli vuotta myöhemmin aloitin vakituisen tienraivauksen. Meillä oli mieheni Ivanin kanssa tuolloin yksi lapsi. Myöhemmin saimme kaksoset. Myös Ivan on Jehovan todistaja, ja hänen rakkaudellisen tukensa ansiosta olen voinut jatkaa kokoaikaista palvelusta.

Kun lapset olivat pieniä, todistin usein vapaamuotoisesti kaduilla ja puistoissa. Oikeastaan kaksoset olivat minulle avuksi. He herättivät ihmisten uteliaisuuden ja saivat heidät rentoutumaan, jolloin he rupesivat mielellään juttusille kanssani.

Ollessani todistamassa eräässä puistossa Riiassa tapasin Anna-nimisen naisen. Hän oli ostanut konserttilipun ja odotteli konsertin alkamista puistonpenkillä. Ihmiskuntaa koskeva Raamatun toivo kiinnosti häntä kuitenkin niin kovasti, että konserttiin meno sai unohtua. Luimme yhdessä raamatunkohtia ja sovimme tapaavamme puistossa uudelleen. Puoli vuotta myöhemmin Annasta (oikealla) tuli sisaremme, ja tätä nykyä hän kuuluu haaratoimistossa palvelevaan käännösryhmään. Sydämeni on tulvillaan iloa, kun ajattelen, miten Jehova on siunannut sananpalvelustani.

[Kuva]

Perheeni kanssa

[Tekstiruutu/Kuva s. 204, 205]

Heidän on täytynyt lukea ajatukseni

ANDREI GEVLJA

SYNTYNYT 1963

KASTETTU 1990

TAUSTA Palvelee tienraivaajana, kierrosvalvojan sijaisena ja kaupunginvalvojana.

KUN olin menossa junalla Riikaan tammikuussa 1990, kaksi naista kysyi minulta, olinko lukenut Raamattua. Heidän on täytynyt lukea ajatukseni, sillä olin pitkään halunnut lukea Raamattua mutta en ollut onnistunut hankkimaan sitä. Annoin naisille, joista toinen oli Indra Reitupe, osoitteeni ja puhelinnumeroni (ks. tekstiruutu s. 200 ja 201). Muutaman päivän kuluttua he tulivat ovelleni, ja olinkin odottanut heitä innokkaasti. Vastatessaan kysymyksiini he käyttivät Raamattua taitavasti, mikä teki minuun suuren vaikutuksen. Pian sen jälkeen kanssani alkoi tutkia kokoaikainen sananpalvelija Pjotr Batnja, joka oli aikoinaan ollut pappi (ks. tekstiruutu s. 192 ja 193).

Neljä kuukautta myöhemmin menin ensi kertaa kokoukseen. Kesällä kokouksia pidettiin metsässä kerran kuussa aamukymmenestä iltakuuteen. Veljet käsittelivät valikoituja ohjelmanosia teokraattisesta palveluskoulusta ja palveluskokouksesta, ja tavallisesti joku meni kasteelle, mikä merkitsi sitä, että ennen puolenpäivän väliaikaa oli kastepuhe.

Asiat, joita opin, ja kokouksissa tuntemani veljellinen rakkaus täyttivät mieleni ilolla. Halusin mennä kasteelle mahdollisimman pian. Siihen avautuikin tilaisuus saman vuoden elokuussa, ja silloin minut kastettiin järvessä.

1990-luvun alussa tutkin Raamattua ateljeessani useiden ihmisten kanssa, ja joistakin heistä tuli hengellisiä veljiäni. Vuonna 1992 Jehova lisäsi iloani merkittävästi, kun rakkaasta vaimostani Jelenasta tuli hengellinen sisareni.

[Tekstiruutu/Kuvat s. 208, 209]

Palasin kotimaahani 50 vuoden kuluttua

ĀRIJA B. LEIVERS

SYNTYNYT 1926

KASTETTU 1958

TAUSTA Syntynyt Latviassa mutta asunut useissa muissa maissa. Palasi Latviaan palvellakseen siellä, missä tarvittiin enemmän julistajia.

TOISEN MAAILMANSODAN aikana isä päätti, että perheemme pakkaisi tavaransa ja muuttaisi pois Latviasta. Aikanaan menin naimisiin, ja päädyimme mieheni kanssa Venezuelaan. Siellä tapasin ensi kertaa Jehovan todistajia ja aloin tutkia Raamattua erään lähetystyöntekijäsisaren kanssa. Tutkimme saksaksi. Kun aloin käydä kokouksissa, opin Venezuelan virallista kieltä espanjaa.

Vuonna 1958 perheemme muutti Yhdysvaltoihin, ja kaksi kuukautta myöhemmin menin kasteelle. Mieheni kuoleman jälkeen muutin tyttäreni kanssa Espanjaan, missä aloitin tienraivauksen. Espanjaa hallitsi tuolloin diktaattorin ottein kenraali Franco, ja nöyrät, jumalaapelkäävät ihmiset janosivat totuutta. Niinä 16 vuotena, jotka asuin Espanjassa, sain auttaa noin 30:tä ihmistä edistymään kasteelle.

Kun kommunistinen Neuvostoliitto luhistui vuonna 1991, kävin Latviassa ja havaitsin, että siellä tarvittiin kipeästi Valtakunnan julistajia. Haaveeni palata kotimaahani palvelemaan tienraivaajana toteutui vuonna 1994 – tasan 50 vuoden kuluttua siitä, kun olin lähtenyt sieltä.

Latvian pellolla sato oli kypsää elonkorjuuta varten. Kun esimerkiksi todistin eräälle miehelle, hän pyysi saada yhden kirjoistamme. Hän kertoi, että hänen tyttärensä oli kiinnostunut hengellisistä asioista, ja hän halusi antaa kirjan hänelle. Sain tyttären osoitteen, aloitin hänelle raamatuntutkistelun, ja vuoden kuluessa hän meni kasteelle. Kiitän Jehovaa siitä, että hän on suonut minulle tilaisuuden ja voimaa palvella tienraivaajana kotimaassani oltuani sieltä niin pitkään poissa.

[Kuva]

20-vuotiaana.

 [Taulukko/Kaavio s. 216, 217]

HUOMATTAVIA TAPAHTUMIA – Latvia

1916 Merimies Ans Insberg menee kasteelle. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen hän panee Jumalan valtakuntaa julistavia ilmoituksia latvialaisiin sanomalehtiin.

1920

1926 Toimisto perustetaan Riikaan.

1928 Ensimmäinen latviankielinen julkaisumme, kirjanen Vapaus kansoille, julkaistaan. Saksasta saapuu kolporteeraajia.

1931 Latvian toimiston valvojaksi nimitetään Percy Dunham.

1933 Kansainvälinen Raamatuntutkijain Seura rekisteröidään.

1934 Viranomaiset sulkevat Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran toimiston.

 Raportteja ei ole käytettävissä vuosilta 1939–92.

1940

1940 Latviasta tulee osa Neuvostoliittoa; Dunhamit joutuvat lähtemään maasta.

1951 Todistajia karkotetaan Siperiaan.

1960

1980

1991 Latvia julistautuu jälleen itsenäiseksi.

1993 Ensimmäiset Gileadin käyneet lähetystyöntekijät saapuvat.

1995 Vartiotorni alkaa ilmestyä latviaksi kuukausittain.

1996 Riikaan perustetaan maakomitea.

1997 Ensimmäinen valtakunnansali, jonka Jehovan todistajat rakentavat itse alusta loppuun, nousee Jūrmalaan.

1998 Kaksi Riian seurakuntaa rekisteröidään.

2000

2001 Ensimmäinen erikoiskampanja saarnaamistyön vauhdittamiseksi järjestetään.

2004 Latviasta tulee 1. syyskuuta haaratoimisto.

2006 Haaratoimiston laajennos valmistuu; maassa on yli 2400 aktiivista julistajaa.

[Kaavio]

(Ks. painettu julkaisu)

Julistajien määrä

Tienraivaajien määrä

2000

1000

1920 1940 1960 1980 2000

 [Kokosivun kuva s. 176]

[Kuva s. 178]

Tässä rakennuksessa oli raamatuntutkijoiden ensimmäinen toimisto Riiassa; toimisto perustettiin vuonna 1926.

[Kuva s. 178]

Latviankielinen ”Vapaus kansoille” sisälsi ilosanoman; julkaistiin vuonna 1928.

[Kuva s. 178]

Rees Taylor

[Kuva s. 180]

Ferdinand Fruck, kastettiin vuonna 1927.

[Kuva s. 180]

Heinrich Zech ja hänen vaimonsa Elsa liikkeensä edessä Liepājassa.

 [Kuvat s. 183]

Edwin Ridgewell (vasemmalla) ja Andrew Jack veivät salaa kirjallisuutta Latviaan.

[Kuva s. 183]

Percy ja Madge Dunham

[Kuva s. 183]

Toimiston henkilökuntaa ja muita todistajia 1930-luvulla.

[Kuva s. 191]

KGB:n luettelo 20 todistajasta, jotka pidätettiin vuonna 1950. Monet heistä lähetettiin Siperiaan.

[Kuva s. 191]

Siperiassa 1950-luvun alussa.

 [Kuva s. 194]

Kun veljiä oli koolla suuri määrä, kuten esimerkiksi näissä hautajaisissa, he kuulivat hengellisiä puheita.

[Kuva s. 194]

Pauls ja Valija Bergmanis käänsivät ”Vartiotornia” latviaksi ja kirjoittivat käännöksen koulun harjoitusvihkoon.

[Kuva s. 194]

Veljet saivat ”Vartiotornin” mikrofilmille kuvattuna (kuvassa luonnollisessa koossa); he kehittivät filmin ja tekivät siitä vedoksia, jotka he jakoivat veljille.

[Kuvat s. 197]

Paulīne Serova kertoi totuudesta sairaanhoitaja Teofīlija Kalvītelle.

[Kuva s. 199]

Juri Kaptola vuonna 1981.

[Kuva s. 199]

Juri sen vankilan edessä, jossa hän aikoinaan oli.

[Kuvat s. 202]

Vuonna 1998 Latviassa pidettiin ensimmäinen piirikonventti, ja sen teema oli ”Jumalan elämäntie”; konventissa oli myös viittomakielinen osasto.

[Kuvat s. 207]

Jānis Folkmanisista tuli Valtakunnan julistaja kolme kuukautta sen jälkeen, kun hänestä oli tullut painonnoston Latvian mestari.

[Kuvat s. 207]

Māris Krūmin̗š rukoili ensimmäisen kerran Jumalaa vankilassa.

[Kuva s. 210]

Dace Puncule erotettiin koulusta, koska hän kieltäytyi laulamasta kansallishenkisiä lauluja.

[Kuva s. 210]

Jelena Godlevskaja kuoli sen jälkeen, kun hänelle oli annettu väkisin verta.

[Kuva s. 210]

Matkavalvojat ja heidän vaimonsa vahvistavat seurakuntia.

 [Kuva s. 215]

Latvian Betel-perhe.

[Kuvat s. 215]

Haaratoimistokomitea vuonna 2006.

Peter Luters

Anders Berglund

Hannu Kankaanpää

Juha Huttunen

[Kuva s. 215]

Kolme haaratoimiston rakennusta Mierakadulla Riiassa.

[Kuvat s. 218]

Nykyään Jehovan palvelijat voivat saarnata Latviassa avoimesti.

[Kuvat s. 218]

Tästä tulipalossa vaurioituneesta elokuvateatterista (vasemmalla) tehtiin kaksi valtakunnansalia (alla).