Réunion

ENSIMMÄISET Réunioniin saapuneet ihmiset, todennäköisesti arabikauppiaat, osuivat trooppiseen paratiisiin. Syvänsinisen Intian valtameren keskellä Réunion on kuin vihreä jalokivi. Saaren luonnon kauneus ja monipuolisuus vetää vertoja kokonaisille mantereille. Réunionin luonnon rikkauksia ovat vulkaanisen hiekan peittämät rannat, lukemattomat vesiputoukset, sademetsät, moninaiset luonnonvaraiset kukat, syvät laaksot, jylhät tulivuoret, joista yksi on vielä toimiva, sekä vehreät kalderat eli sammuneen tulivuoren romahtaessa syntyneet kilometrien laajuiset kattilalaaksot.

Monet tämän ihastuttavan saaren asukkaista ovat kuitenkin löytäneet jotakin vielä kauniimpaa kuin on se, mikä voidaan nähdä vain silmin. He ovat oppineet ymmärtämään Jumalan sanan totuuksien arvon. Ensimmäinen Réunionissa vieraillut Valtakunnan saarnaaja oli lähetystyöntekijä Robert Nisbet, joka palveli läheisellä Mauritiuksen saarella. Kun hän syyskuussa 1955 matkusti muutamaksi päiväksi Réunioniin, Raamatun sanoma herätti suurta kiinnostusta, ja hän levitti paljon kirjallisuutta ja hankki useita Herätkää!-lehden tilauksia. Hän piti kirjeitse yhteyttä kiinnostuneisiin.

Vuosina 1955–60 Robert Nisbet ja vyöhykevalvoja Harry Arnott tekivät muutamia lyhyitä vierailuja Réunioniin. Vuonna 1959 Ranskan haaratoimisto pyysi Madagaskarissa tienraivaajana toimivaa Adam Lisiakia käymään Réunionissa. Syntyperältään puolalainen Adam Lisiak oli eläkkeellä oleva hiilikaivostyöntekijä. Hän viipyi saarella koko joulukuun. Adam kirjoitti: ”Yhdeksänkymmentä prosenttia asukkaista on hartaita katolilaisia, mutta monet haluaisivat kuulla lisää Jumalan sanasta ja uudesta maailmasta. Papit  yrittävät pysäyttää totuuden leviämisen. Eräälle Herätkää!-lehden tilaajalle oli joku sanonut, että paikallinen pappi haluaisi lainata kirjaa ’Olkoon Jumala totinen’. ’Hän voi lainata kirjaa, jos tulee itse hakemaan sen’, oli tilaaja vastannut. Pappia ei näkynyt.”

APUA RANSKASTA

Ranskan haaratoimisto, joka silloin huolehti Réunionissa tehtävästä työstä, pyysi päteviä julistajia muuttamaan Réunioniin. Kutsuun vastasivat Pégoud’n perhe – André, Jeannine ja heidän kuusivuotias poikansa Christian – sekä heidän sukulaisensa Noémie Duray. He saapuivat tammikuussa 1961. Noémie, jota sanottiin Mimiksi, palveli kaksi vuotta erikoistienraivaajana, kunnes hän palasi Ranskaan.

He löysivät heti useita kiinnostuneita ja alkoivat myös saman tien pitää kokouksia pääkaupungissa Saint-Denis’ssä.  Aluksi he pitivät kokoukset hotellihuoneessaan ja myöhemmin eräässä talossa, jonne he muuttivat. Noin vuoden päästä Saint-Denis’n vasta perustettu ryhmä vuokrasi kokouksia varten noin 30-paikkaisen pienen salin. Rakennus oli peltikattoinen puutalo, jossa oli kaksi ikkunaluukkua ja yksi ovi. Veljet saivat luvan purkaa siitä väliseinät, rakentaa pienen lavan ja asentaa selkänojattomat puupenkit.

Salin peltikatto säteili tehokkaasti lämpöä. Kun trooppinen aurinko paistoi sunnuntaiaamuisin pilvettömältä taivaalta, hikikarpalot alkoivat kihota kaikkien läsnäolijoiden otsalle. Kuumuuden tunsivat nahoissaan varsinkin ne, jotka seisoivat lavalla, pää katon tuntumassa. Lisäksi sali oli usein tupaten täynnä ja monet jäivät ulos seisomaan ja kuuntelemaan ohjelmaa ikkunaluukuista ja oviaukosta, mikä heikensi huonoa ilmanvaihtoa entisestään.

”YLIKUORMITETTUJA”

Epämukavista olosuhteista huolimatta kaikki toivotettiin lämpimästi tervetulleiksi kokouksiin, ja ensimmäisen vuoden loppuun mennessä niissä kävi säännöllisesti noin 50 henkeä. Valtakunnan julistajien määrä nousi seitsemään, ja raamatuntutkisteluja oli 47! Joidenkuiden kanssa tutkittiin kaksi kertaa viikossa. ”Olemme iloisia, erittäin iloisia, mutta hieman ylikuormitettuja”, kirjoittivat veljet.

Yksi uusista tutkisteluoppilaista oli Myriam Andrien, joka oli alkanut tutkia Raamattua Madagaskarissa vuonna 1961. Hän muistaa, että edellä mainittu valtakunnansali palveli myös konventtisalina. Veljet yksinkertaisesti rakensivat siihen auringolta suojaavan lisäosan palmunoksista. Näissä varhaisissa konventeissa oli läsnäolijoita jopa 110.

Mauritiuksessa lokakuussa 1961 pidetyssä konventissa kastettavien joukossa olivat David Souris, Marianne Lan-Ngoo ja Lucien Véchot, jotka edistivät suuresti saarnaamistyötä. Seuraavana vuonna julistajien määrä nousi 32:een ja tienraivaajat johtivat kukin jopa 30:tä raamatuntutkistelua!  Sunnuntaisin kokouksissa kävi nyt sata ihmistä, jotka edustivat useita eri etnisiä ryhmiä.

Monien Réunionin intialaisväestöön kuuluvien uskonto on sekoitus katolilaisuutta ja hindulaisuutta. Joillekuille on tehnyt tiukkaa luopua vanhoista tavoista. Mutta veljien kärsivällisyys ja ystävällisyys sekä lujuus sen puolesta, mikä on oikein, on usein johtanut hyviin tuloksiin. Esimerkiksi erään naisen kanssa oli tutkittu kaksi vuotta, mutta tämä harjoitti yhä väärää uskontoa ja ennustamista ja asui erään miehen luona. Hänen kanssaan tutkinut tienraivaajasisar päätti siirtää tutkistelun toiselle sisarelle siinä toivossa, että tämä pystyisi auttamaan naista. Tutkistelua jatkanut sisar kertoo: ”Muutaman kuukauden kuluttua nainen alkoi ymmärtää Raamatun totuuksia paremmin, ja suureksi ilokseni hän lopetti spiritismin harjoittamisen. Hän ei kuitenkaan laillistanut avioliittoaan, koska mies ei hänen mukaansa halunnut sitoutua. Nainen päätti jäädä asumaan miehen kanssa, joten minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa tutkistelu.

Eräänä päivänä tapasin naisen kadulla, jolloin hän pyysi minua jatkamaan tutkistelua. Sanoin, että voin jatkaa tutkistelua, jos hän alkaa aidosti soveltaa oppimiaan asioita. Neuvoin häntä rukoilemaan Jehovaa asian johdosta. Hän noudatti neuvoa ja keräsi sitten rohkeutta puhua avoimesti kumppanilleen. Miten iloinen hän olikaan, kun mies suostui avioliittoon. Kaiken lisäksi mies alkoi käydä nuorikkonsa kanssa kokouksissa.”

Palvelusvuonna 1963 Valtakunnan julistajien määrässä saatiin 11 uutta huippua; viimeisin niistä oli 93 julistajaa. Réunionissa oli nyt kaksi seurakuntaa ja yksi ryhmä. Ensimmäisessä paikallisessa kastetilaisuudessa, joka pidettiin joulukuussa 1962 St.-Gilles-les Bainsin rannalla, kastettiin 20 uutta. Seuraavassa kastetilaisuudessa, joka pidettiin kesäkuussa 1963, kasteella kävi 38. Vuonna 1961 Réunionissa oli 1 julistaja jokaista 41667:ää asukasta kohti. Kolme vuotta myöhemmin julistajasuhde oli 1:2286. Jehova sai  selvästikin aikaan kasvun tällä hengellisesti hedelmällisellä saarella (1. Kor. 3:6).

VALTAKUNNAN SANOMA VIEDÄÄN YHÄ KAUEMMAKSI

Vuonna 1965, vain neljä vuotta ensimmäisen todistajaperheen saapumisen jälkeen, Saint-Denis’n seurakunnassa oli julistajia yli 110, ja he kävivät alueensa läpi kerran kolmessa viikossa. Silti muut alueet olivat lähes koskemattomia. Korjatakseen tilanteen veljet vuokrasivat busseja ja saarnasivat muissa rannikkokaupungeissa, kuten Saint-Leussa, Saint-Philippessä ja Saint-Pierressä.

Joillekin alueille matkustaminen kesti monia tunteja, joten veljet lähtivät liikkeelle jo aamuvarhaisella. Tiet olivat usein kapeita, jyrkkiä ja mutkaisia. Esimerkiksi matka Saint-Denis’stä Le Portiin, johon nykyään menee 15 minuuttia, kesti kaksi tuskallista tuntia. ”Sen tien kulkeminen vaati uskoa”, muistelee eräs veli. Putoilevien kivien vuoksi ei edes nykyinen tie ole vaaraton. Tietä reunustavat vuoret nousevat paikoin lähes kohtisuorina, ja joskus sade irrottaa ylärinteiltä jopa useiden tonnien painoisia kivenjärkäleitä. Vuosien kuluessa kivet ovat surmanneet monia ihmisiä.

Christian Pégoud kertoo: ”Kun olin noin kahdeksanvuotias, ryhmämme saattoi levittää 400–600 Herätkää!-lehteä syrjäisille alueille. Vartiotorni oli silloin kielletty.  Myös joistakuista ei-uskovista mutta myötämielisistä aviomiehistä oli hauska lähteä päiväksi retkelle, joten he olivat vaimojensa mukana vaikkakaan eivät todistaneet. Kenttäpalveluksen jälkeen meillä oli piknikki, joka oli meille lapsille juhlahetki. Tällaisella erikoistoiminnalla on ollut voimakas vaikutus elämääni.”

TYÖN ORGANISOINTI JOHTAA HYVIIN TULOKSIIN

Toukokuussa 1963 Réunionissa vieraili ensimmäistä kertaa maailmankeskuksen edustaja, veli Milton G. Henschel. Hän piti erikoispuheen 155 hengen kuulijakunnalle. Tämä vierailu johti siihen, että neljä julistajaa nimitettiin erikoistienraivaajiksi. Näin he voisivat auttaa seurakunnista huolehtimisessa ja työskennellä alueilla, joilla hyvää uutista ei ollut vielä saarnattu. David Souris määrättiin Le Portiin, Lucien Véchot Saint-Andréhen ja Marianne Lan-Ngoo sekä Noémie Duray (nykyisin Tisserand) Saint-Pierreen.

Toukokuun 1. päivänä 1964 työtä alettiin valvoa Ranskan sijasta Mauritiuksesta käsin. Lisäksi Réunioniin perustettiin kirjallisuusvarasto. Samoihin aikoihin julistajia pyydettiin työskentelemään enemmän vapailla alueilla ja veljiä  kannustettiin tavoittelemaan vastuita seurakunnassa, jotta totuuteen virtaavista uusista voitaisiin huolehtia hyvin. Palvelusvuonna 1964 kastettiin 57 uutta, heistä 21 yhdessä konventissa!

Edeltävänä vuonna Saint-Andrén ryhmä oli anonut seurakunnaksi. Anomuksessa sanottiin: ”Kesäkuun 1963 loppuun mennessä kastettuja julistajia on 12, ja seuraavien kahden kuukauden aikana saadaan mahdollisesti 5–6 uutta julistajaa. Veljet johtavat 30:tä raamatuntutkistelua.” Anomus hyväksyttiin, ja kaksi veljeä määrättiin huolehtimaan seurakunnasta: Jean Nasseau nimitettiin seurakunnanpalvelijaksi eli esivalvojaksi ja Lucien Véchot hänen apulaisekseen. He kumpikin olivat olleet totuudessa alle kaksi vuotta.

Jean oli sydämellinen ja raamikas 38-vuotias veli, joka toimi opettajana eräässä ammatillisessa oppilaitoksessa ja oli taitava rakennusmies. Hän oli käynyt kasteella vuonna 1962, ja hänellä oli kyky panna toimeksi, mistä oli apua Valtakunnan työlle. Hän jopa rakensi Réunionin toisen valtakunnansalin omalla kustannuksellaan Saint-Andréssa omistamalleen tontille. Jykevään, hyvin viimeisteltyyn puurakenteiseen saliin mahtui mukavasti istumaan yli 50 henkeä. Saint-Andrén ryhmän alun perin huolehtimalle alueelle on sittemmin perustettu kahdeksan seurakuntaa. Jean kuoli Jehovalle uskollisena vuonna 1997.

Kolmas 1960-luvun alussa muodostunut ryhmä alkoi toimia Le Portin satamakaupungissa, ja siihen kuului myös kiinnostuneita noin kahdeksan kilometriä etelään sijainneesta Saint-Paulista. Le Portin katukuvaan kuuluivat yksinkertaiset puutalot, joita ympäröivät kaktusmaiset mutta piikittömät kasvit. David Souris vuokrasi Le Portista talon ja alkoi pitää siinä kokouksia. Ryhmä anoi seurakunnaksi joulukuussa 1963. Siihen kuului 16 Valtakunnan julistajaa, joista 8 oli kastettuja ja jotka olivat kenttäpalveluksessa keskimäärin 22,5 tuntia kuussa. Yksistään David ja hänen apulaisensa johtivat yhteensä 38:aa raamatuntutkistelua.  Kun kierrosvalvoja vieraili samassa joulukuussa ryhmän luona, esitelmätilaisuudessa oli läsnä 53.

Le Portiin määrättiin myös erikoistienraivaajat Christian ja Josette Bonnecaze. Ranskan Guayanassa kastettu Christian oli tullut Réunioniin poikamiehenä 1960-luvun alussa. Hän oli ainoa todistaja perheestään. Veli Souris muutti muualle tehdäkseen Christianille ja Josettelle tilaa taloon, jossa kokoukset pidettiin. Aikaa myöten seurakunta kuitenkin kasvoi niin paljon, että Christianin ja Josettenkin piti vaihtaa asuntoa.

Tällä pääosin katolisella alueella papit alkoivat yllyttää väkeä todistajia vastaan. Päivisin nuorisojoukko heitteli usein julistajia kivillä, ja öisin kiviä sateli veljien talojen katoille.

Raphaëlla Hoarau, jonka kanssa oli alettu tutkia Raamattua, tunsi joitakuita noista nuorista. Erään kivitysepisodin jälkeen hän seurasi pahantekijöitä heidän kotiinsa. ”Jos vielä kivitätte veljeäni, saatte vastata siitä minulle”, Raphaëlla sanoi.

”Olemme pahoillamme, rouva Hoarau”, nuoret vastasivat. ”Emme tienneet, että hän on veljenne.”

Raphaëlla omaksui totuuden, samoin hänen kolme  tytärtään, joista yksi, Yolaine, avioitui Lucien Véchot’n kanssa.

Pappien lietsomista ennakkoluuloista huolimatta veljien into ja Jumalan siunaus johtivat siihen, että Le Portiin saatiin seurakunta. Pian salikin alkoi käydä ahtaaksi. Usein kuulijoita oli enemmän ulkopuolella kuin sisäpuolella. Tuoleja oli jokaisessa mahdollisessa nurkassa, jopa lavalla, ja rivi lapsia istui lavan reunalla kasvot kuulijoihin päin. Lopulta veljet rakensivat kauniin valtakunnansalin, ja nykyään alueella on kuusi seurakuntaa.

TIENRAIVAAJAT NÄYTTÄVÄT ESIMERKKIÄ

Yksi Réunionin varhaisista tienraivaajista oli Annick Lapierre. ”Annick tutki äitini ja minun kanssa”, kertoo Myriam Thomas. ”Hän kannusti minua työskentelemään ahkerasti palveluksessa, ja kerroin hänelle haluavani tienraivaajaksi. Puolen vuoden kuluttua minut kastettiin. Silloin alueenamme oli koko saari ja tavallisesti kuljimme jalan, sillä busseja ei ollut, eikä juuri autojakaan. Veli Nasseaulla oli kuitenkin auto, ja hän vei meitä palvelukseen niin usein kuin mahdollista. Me iloitsimme saarnaamisesta ja olimme hyvin motivoituneita.”

 Perheenisä Henri-Lucien Grondin kertoo: ”Kannustimme aina lapsiamme tienraivaukseen. Kierrosvalvojat tähdensivät meille aina, että on tärkeää antaa parhaamme Jehovalle. Vanhin poikamme Henri-Fred, joka on nyt 40-vuotias, onkin tehnyt kokoaikaisesta palveluksesta elämänuransa.”

”Seurakunnassamme oli koko joukko innokkaita nuoria”, muistelee Henri-Fred. ”Jotkut olivat olleet kasteella, mutta toiset, kuten minä, eivät. Silti me kaikki käytimme 60 tuntia palvelukseen, kun meillä oli koulusta lomaa. Emme koskaan kadottaneet näkyvistämme hengellisiä tavoitteitamme, ja nykyään minä ja vaimoni Evelyne palvelemme kierrostyössä.”

DEMONIT VASTUSTAVAT

Spiritismi on Réunionissa yleistä. Jeannine Corino (aiemmin Pégoud) kertoo: ”Tapasin La Montagnen kylässä miehen, joka sanoi langettavansa ylleni kirouksen pistämällä nukkeen neuloja. En ymmärtänyt, mistä hän puhui, joten pyysin tutkisteluoppilastani selittämään. ’Mies on poppamies, joka aikoo manata henget tekemään sinulle pahaa’, hän sanoi. Vakuutin hänelle, että Jehova suojelee niitä, jotka luottavat häneen täysin. Minulle ei luonnollisestikaan tapahtunut mitään vahinkoa.”

Eräs veli muistelee, että kun hän oli lapsi, hänen perheessään pidettiin spiritistisiä istuntoja. Vuonna 1969 hän tapasi Jehovan todistajia ja alkoi tutkia Raamattua. Demonit kuitenkin yrittivät lannistaa hänet tekemällä hänestä kuuron kokousten ajaksi. Siitä huolimatta hän kävi edelleen kokouksissa ja lisäksi vei nauhoitettuja puheita kuunneltavaksi kotona. Pian demonit jättivät hänet rauhaan, ja kohta sen jälkeen hän alkoi osallistua kenttäpalvelukseen. (Jaak. 4:7.)

Vuonna 1996 helluntailainen Roséda Caro alkoi tutkia Raamattua todistajien kanssa. Hän oli menettänyt näkönsä noudatettuaan omaan kirkkoonsa kuuluvien ystävien neuvoa  olla ottamatta lääkkeitä diabetekseen. Hänen aviomiehensä Cledo, joka kuului paikalliseen kommunistipuolueeseen, oli väkivaltaisen luonteensa vuoksi pelätty mies paikkakunnalla. Cledo harrasti noituutta ja osallistui hinduseremonioihin, ja myöhemmin hänestä tuli helluntailainen.

Kun Roséda alkoi tutkia, Cledo vastusti häntä ja jopa uhkaili seurakunnan vanhimpia. Roséda kuitenkin jatkoi rohkeasti tutkimista. Muutaman kuukauden kuluttua Cledo joutui sairaalaan, missä hän vajosi koomaan. Kun hän palasi tajuihinsa, kaksi todistajaa vei hänelle keittoa, mutta Cledo luuli sen olevan tarkoitettu vaimolleen.

”Ei suinkaan, herra Caro. Keitto on teille!” sanoivat sisaret.

”Se kosketti minua syvältä”, Cledo kertoo. ”Yksikään helluntailainen ei ollut tullut katsomaan minua, mutta kaksi Jehovan todistajaa – ihmiset joita olin jyrkästi vastustanut – toivat minulle aterian. Ajattelin, että Jehova, vaimoni Jumala, on todellakin olemassa. Sitten rukoilin Jehovaa  mielessäni ja pyysin, että minulla ja Rosédalla voisi olla sama usko.”

Cledo ei esittänyt tätä nöyrää pyyntöä hetken mielijohteesta. Jo ennen sairastumistaan hänen asenteensa oli  alkanut pehmetä ja hän oli antanut vaimolleen luvan tutkia naapurissa. Sitten hän eräänä päivänä oli sanonut Rosédalle ja tämän kanssa tutkivalle sisarelle: ”Ei ole oikein, että tutkitte siellä. Tulkaa meille.” Naiset noudattivat kehotusta. Mutta heidän tietämättään Cledo kuunteli tutkistelua viereisestä huoneesta ja piti kuulemastaan. Toivuttuaan sairaudesta lukutaidoton Cledo alkoi tutkia kaksi kertaa viikossa, ja vuonna 1998 hän meni kasteelle. Iän mukanaan tuomista terveysongelmista huolimatta Cledo ja Roséda palvelevat edelleen Jumalaa uskollisesti.

SAARNAAMISTYÖTÄ SISÄMAASSA

Pieni osa Réunionin väestöstä asuu sisämaassa. Jotkut ovat asettuneet syviin laaksoihin, jotka ovat jyrkästi kohoavien, yli kilometrin korkuisten vuorien lomassa. Toiset asuvat korkealla vehreissä kalderoissa, suuren sammuneen tulivuoren kattilalaaksoissa. Jotkut näistä ihmisistä ovat vain harvoin, jos koskaan, nähneet merta. Esimerkiksi Cirque de Mafate -nimiseen kalderaan pääsee vain jalkaisin tai helikopterilla.

Louis Nelaupe, afrikkalaisten orjien jälkeläinen, varttui Cirque de Mafatessa. Nuorena miehenä hän auttoi kantamaan katolista pappia kantotuolilla. Myöhemmin Louis muutti Saint-Denis’hin, jossa hän omaksui totuuden. Luonnollisesti hän halusi kertoa oppimistaan asioista sukulaisilleen. Niinpä eräänä päivänä vuonna 1968 Louis ja hänen vaimonsa Anne sekä kaksi sisarta, joista toinen oli 15- ja toinen 67-vuotias, lähtivät kulkemaan jalan kohti sisämaata. He ottivat mukaansa selkärepun sekä matkalaukun ja salkun, jotka olivat täynnä kirjallisuutta.

Aluksi he kulkivat joenuomaa pitkin, ja sitten he lähtivät nousemaan ylös kapeaa ja kiemurtelevaa vuoristopolkua. Paikoin toisella puolella kohosi pystysuora vuorenseinämä ja toisella puolella ammotti rotko. Ryhmä  saarnasi jokaisessa kodissa matkan varrella. Louis kertoo: ”Ensimmäisenä yönä Jehova huolehti meistä seudun ainoan kauppiaan välityksellä. Hän antoi käyttöömme kaksihuoneisen mökin, jossa oli kunnolliset sängyt ja keittiö. Aamulla lähdimme taas liikkeelle ja kuljimme yli 1400 metrin korkuisen vuoren harjanteen yli kalderaan, suureen luonnon muovaamaan amfiteatteriin.

Vihdoin tulimme vanhan ystäväni luokse ja nautimme hänen vieraanvaraisuudestaan. Seuraavana päivänä jätimme osan matkatavaroistamme hänen kotiinsa ja jatkoimme matkaa. Söimme pieniä villinä kasvavia guava-hedelmiä ja saarnasimme nöyrille ihmisille, jotka eivät olleet koskaan aiemmin kuulleet Valtakunnan sanomaa. Kello kuudelta illalla saavuimme erään sukulaiseni kotiin. Hän oli iloinen nähdessään meidät ja valmisti maittavan kana-aterian, mikä toi mieleemme sen, miten Abraham ja Saara ravitsivat Jumalan enkeleitä (1. Moos. 18:1–8). Me tietysti saarnasimme hänelle samalla, kun hän laittoi ruokaa. Vihdoin kello yhdeltätoista pääsimme syömään.

Seuraavana päivänä, joka oli torstai, kuljimme ympäri kalderaa, popsimme guavoja ja vierailimme kaikissa kodeissa, jotka löysimme. Muuan ystävällinen mies tarjosi meille kahvia, ja saatoimme hieman lepuuttaa jalkojamme, mutta kielemme ei levännyt. Mies piti raamatullisesta keskustelustamme niin paljon, että hän seurasi meitä jokaiseen taloon noin kilometrin päähän omastaan ja kävellessämme viihdytti meitä huuliharpullaan.

Lopulta palasimme takaisin taloon, jonne olimme jättäneet matkatavaroitamme, ja yövyimme siellä. Perjantaina lähdimme kotimatkalle, joka kesti myöhään iltaan. Me kaikki neljä, myös kanssamme ollut 67-vuotias sisar, olimme patikoineet 150 kilometriä, käyneet 60 kodissa ja levittäneet yli sata julkaisua. Olimme väsyneitä fyysisesti, mutta hengellisesti olimme virkistyneet. Minulle matka Cirque de Mafateen merkitsi myös paluuta juurilleni.”

 KAHDESTA JULISTAJASTA VIISI SEURAKUNTAA

Vuonna 1974 Christian Pégoud ja hänen äitinsä muuttivat etelässä sijaitsevaan La Rivièreen, jossa ei vielä ollut seurakuntaa. ”Pidimme kokouksia autotallissamme, ja pian niissä alkoi käydä 30 ihmistä”, kertoo Christian, joka oli silloin 20-vuotias. ”Aloitin tutkistelun eräälle naiselle ja hänen tyttärelleen, Célinelle. Céline oli kihloissa Ulysse Grondinin kanssa, joka oli taistelunhaluinen kommunisti eikä halunnut morsiamensa tutkivan kanssamme. Céline sai kuitenkin Ulyssen suostuteltua kuuntelemaan meitä, ja äitini meni tapaamaan häntä ja hänen vanhempiaan. Iloksemme he kuuntelivat äitiäni ja pitivät kuulemastaan. Koko perhe alkoi tutkia, ja vuonna 1975 Ulysse ja Céline kävivät kasteella ja menivät naimisiin. Aikanaan Ulysse nimitettiin vanhimmaksi.”

Christian jatkaa: ”La Rivièren lisäksi alueeseemme kuuluivat sisämaassa sijaitsevat kylät Cilaos, Les Avirons, Les Makes ja L’Étang-Salé. Les Makesista löysimme monia kiinnostuneita. Kylän yläpuolella on Le Cap, joka on osa sammuneen tulivuoren kraatterin reunaa. Sieltä voi kirkkaana aamuna nähdä valtavan, vehreän amfiteatterin yli 300 metriä alempana.”

Le Capin juurella pienellä vuokratilalla asui Poudroux’n perhe. Perheen esikoinen, Jean-Claude, muistelee: ”Minä ja neljä veljeäni sekä viisi sisartani autoimme isää kasvattamaan vihanneksia torimyyntiä varten. Lisäksi hän kasvatti kurjenpolvia, joista hän valmisti hajuvesissä käytettävää hajustetta. Kävelimme joka päivä viisi kilometriä kouluun läheiseen kylään, ja usein kannoimme mukanamme puutarhamme tuotteita. Kotiin palatessamme kannoimme joskus jopa kymmentä kiloa ruokatarvikkeita – ja ne kaikki päämme päällä.

Isä oli uuttera työmies, ja sitä ominaisuutta me hänessä arvostimme. Mutta monien muiden tapaan hän joi paljon, ja juovuspäissään hänestä tuli väkivaltainen. Jouduimme  sisarusteni kanssa usein todistamaan kodissamme ikäviä välikohtauksia, ja pelkäsimme perheemme tulevaisuuden puolesta.”

Jean-Claude jatkaa: ”Vuonna 1974 muuan tienraivaaja tuli tapaamaan minua. Työskentelin silloin opettajana La Rivièressä. Koska olin törmännyt kirkoissa tekopyhyyteen ja epäoikeudenmukaisuuteen, olin enemmän tai vähemmän ateisti. Silti minuun teki vaikutuksen se, että tienraivaajaveli vastasi kaikkiin kysymyksiini Raamatun avulla. Minun ja vaimoni Nicolen kanssa alettiin tutkia. Kävimme myös kertomassa Raamatun totuuksista perheelleni. Usein keskustelut sisaruksieni kanssa venyivät yömyöhään, ja joskus myös vanhempani kuuntelivat niitä.

Pian veljeni Jean-Marie ja Jean-Michel sekä sisareni Roseline alkoivat käydä säännöllisesti kotonamme ja osallistua tutkisteluumme. Me kaikki edistyimme hengellisesti, meistä tuli julistajia, ja meidät kastettiin yhdessä vuonna 1976. Ikävä kyllä isä syytti minua siitä, että olin vaikuttanut haitallisesti sisaruksiini ja lakkasi puhumasta minulle. Hänestä tuli niin vihainen, että minun piti vältellä häntä julkisilla paikoilla.

Äitinikin alkoi tutkia, vaikkei osannut edes lukea. Onneksi myös isän asenne vähitellen lientyi. Vuonna 2002 hänkin alkoi tutkia Raamattua. Nykyään 26 perheenjäsentämme on kastettuja, heidän joukossaan minä, yhdeksän sisarustani ja äitimme, joka on korkeasta iästä huolimatta edelleen innokas. Jean-Michel ja Jean-Yves palvelivat jonkin aikaa kierrosvalvojina, mutta terveysongelmat pakottivat heidät lopettamaan. Molemmat ovat seurakunnan vanhimpia, ja Jean-Yves on myös tienraivaaja vaimonsa Rosédan kanssa. Minä ja vanhin poikani palvelemme vanhimpina.”

Kun Christian Pégoud ja hänen äitinsä saapuivat La Rivièreen vuonna 1974, siellä ja ympäristössä olevilla paikkakunnilla ei ollut yhtään seurakuntaa, mutta nyt niitä on viisi.  Yksi on Cilaos’ssa, joka sijaitsee korkealla Cirque de Cilaos’n kalderassa ja joka on kuulu lähteistään ja kylpylästään. Miten Cilaos’n seurakunta sai alkunsa? Joka torstai vuodesta 1975 vuoteen 1976 La Rivièren julistajat matkustivat 37 kilometriä ylös Cilaos’hon kapeaa ja kiemuraista tietä, jolla putoilevat kivet aiheuttivat vaaratilanteita, ja saarnasivat siellä noin kello viiteen. Heidän ponnistelunsa tuotti tulosta, ja nyt paikkakunnalla on noin 30 julistajaa ja oma valtakunnansali.

HENGELLISTÄ EDISTYMISTÄ ETELÄSSÄ

Réunionilaiset kutsuvat hyvästä syystä saaren eteläosaa ”villiksi eteläksi”. Suuret vaahtopäiset tyrskyt lyövät raivoisina karuun rannikkoon, jota hallitsee Réunionin aktiivinen tulivuori, Piton de la Fournaise. Tuon alueen suurin kaupunki on Saint-Pierre. Sinne lähetettiin 1960-luvun lopussa erikoistienraivaajat Denise Mellot ja Lilliane Pieprzyk. Myöhemmin, kun kiinnostuneita alkoi löytyä, sisarten avuksi tulivat erikoistienraivaaja Michel Rivière ja hänen vaimonsa Renée.

Yksi niistä paikallisista, jonka kanssa alettiin tutkia Raamattua, oli rakennusmies Cléo Lapierre. Hän omaksui totuuden vuonna 1968. ”Ensimmäinen kokous, jossa olin läsnä, pidettiin suuren puun alla”, Cléo muistelee. ”Tämä kolme metriä kanttiinsa oleva ’valtakunnansali’ kaadettiin, jotta saatiin tilaa suuremmalle salille, jonka rakentamisessa minäkin sain olla mukana.”

Armeijan reservijoukkoihin kuulunut Cléo kutsuttiin samana vuonna sotapalvelukseen. Hän kertoo: ”Vaikka Raamatun tuntemukseni oli vähäistä, kirjoitin sotilasviranomaisille ja selitin uutta puolueetonta kantaani. He eivät vastanneet mitään, joten lähdin selvittämään asiaa Saint-Denis’ssä sijaitsevaan  armeijan tukikohtaan toiselle puolelle saarta. Muuan upseeri kehotti minua palaamaan kotiin mutta varautumaan vankilatuomioon. Siksi rukoilin säännöllisesti ja tutkin ahkerasti. Pian minut kutsuttiin takaisin tukikohtaan. Perillä pyysin kuljettajanani toimivaa veljeä odottamaan tunnin. ’Jos minua ei kuulu siihen mennessä, en mitä luultavimmin tule takaisin. Siinä tapauksessa myy autoni ja anna rahat vaimolleni’, sanoin hänelle.

Kun menin sisään, huomasin, että upseerit kiistelivät juuri siitä, mitä minulle pitäisi tehdä. Noin 45 minuutin kuluttua eräs kersantti tuli luokseni.

 ’Häivy!’ hän sanoi. ’Mene kotiin.’

En ollut ehtinyt kävellä 50:tä metriä kauemmaksi, kun hän kutsui minut takaisin. Nyt hänen äänessään oli erilainen sävy, ja hän sanoi: ’Ihailen teikäläisiä. Kuulin Jehovan todistajista Ranskassa, mutta olet ensimmäinen, jonka olen tavannut.’

 Olin tuolloin ainoa veli Saint-Pierressä, joten johdin kaikki seurakunnan kokoukset. Sain kuitenkin apua silloin tällöin, ja vuonna 1979 saapui lähetystyöntekijäpariskunta Antoine ja Gilberte Branca.”

VALTAKUNNANSALEJA RAKENNETAAN

Ensi alkuun seurakunnat ja ryhmät kokoontuivat tavallisesti yksityiskodeissa tai asuinrakennuksissa, joihin oli tehty muutoksia. Säännöllisesti toistuvien syklonien vuoksi tarvittiin kuitenkin vahvempia rakennuksia. Ongelmana vain oli, että kivitalot ovat kalliita ja niiden rakentaminen  vie paljon aikaa. Jehovan käsi ei kuitenkaan ole lyhyt, ja ajan mittaan alettiin saada valtakunnansaleja, jotka olivat lujaa tekoa (Jes. 59:1).

Yksi tällainen valtakunnansali rakennettiin Saint-Louisiin. Samoihin aikoihin kun seurakunta sai valmiiksi suunnitelmat uutta salia varten, muuan nuori veli oli muurauskurssilla. Veli todisti opettajalleen ja kertoi tälle tulevasta salista ja siitä, että se rakennettaisiin talkootyönä. Miten opettaja reagoi? Hän toi koko luokan työmaalle saamaan käytännön valmennusta! Luokka auttoi kaivamaan salin pohjaa, ja myöhemmin opettaja lahjoitti terästä perustusta varten.

Veljet järjestivät parinsadan neliömetrin suuruisen betonilaatan valamisen erääksi pyhäpäiväksi, ja yli sata talkoolaista saapui aikaisin aamulla töihin. Jostain syystä kaupunki oli kuitenkin sulkenut vesijohdon. Tällöin yksi veljistä, joka tunsi palopäällikön, päätti selittää tukalan tilanteen tälle ystävälliselle miehelle. Hän lähetti viipymättä paikalle paloauton ja kylliksi vettä urakkaa varten.

Kun valtakunnansali saatiin valmiiksi, eräs vastakiinnostunut mies, johon veljien työ oli tehnyt vaikutuksen, veti sekkivihkonsa esiin ja lahjoitti rahaa miltei tarpeeksi äänilaitteiden hankkimiseksi. Hallintoelimeen kuuluva Carey Barber tuli Réunioniin pitämään vihkiäispuheen vieraillessaan  Mauritiuksessa joulukuussa 1988. Réunionin ensimmäinen pikasali rakennettiin vuonna 1996 St.-Gilles-les Bainsiin. Nykyään saarella on 17 valtakunnansalia, jotka palvelevat 34:ää seurakuntaa.

MISSÄ PITÄÄ KONVENTTEJA?

Työ Réunionissa lähti niin hyvään vauhtiin, että oli vaikeaa löytää tarpeeksi suuria tiloja konventteja varten. Vuonna 1964 alettiin suunnitella ensimmäistä kierroskonventtia. Veljet etsivät kuukausia sopivaa paikkaa,  mutta eivät löytäneet kuin yhden: erään ravintolan Saint-Denis’ssä. Se sijaitsi vanhan puutalon yläkerrassa ja oli kallis vuokrata. Omistajat sanoivat, että tila kestäisi yli 200 ihmisen, arvioidun läsnäolijamäärän, painon.

Veljillä ei ollut muuta vaihtoehtoa, joten he vuokrasivat ravintolan, ja eräs myötämielinen mies antoi heidän käyttöönsä äänilaitteet. Kun konventin aika koitti ja veljiä alkoi virrata sisään, lattia narisi ja natisi, mutta se kesti. Läsnäolijoita oli sunnuntaina 230, ja 21 kastettiin.

Pian tämän jälkeen Louis Nelaupe, Cirque de Mafatessa varttunut veli, tarjosi ystävällisesti oman Saint-Denis’ssä sijaitsevan maa-alueensa väliaikaista konventtisalia varten. Tontille rakennettiin yksinkertainen rakennus, jossa oli puurunko, peltikatto ja palmunlehdistä punotut seinät.

Ensimmäinen siellä pidetty tilaisuus oli kolmipäiväinen piirikonventti. Myriam Andrien muistelee: ”Ensimmäisenä aamupäivänä lähdimme palvelukseen ja palasimme takaisin nauttimaan lämpimän aterian, joka oli perinteistä kreolilaista ruokaa: riisiä, papuja ja kanaa höystettynä tulisilla chilipippureilla. Niille, joiden makuaisti ei ollut tottunut tulisiin pippureihin, kokit valmistivat rougail marmaillea, mietoa chutneytä.”

Läsnäolijamäärien kasvaessa konventtisalia laajennettiin, ja se palveli myös valtakunnansalina. Samalla tontilla vuokrataloissa asuneet perheet muuttivat aikaa myöten pois, minkä jälkeen Louis lahjoitti kaiken maan seurakunnalle. Nykyään tontilla komeilee tiilistä rakennettu valtakunnansali, jota käyttää kaksi Saint-Denis’n seurakuntaa.

Vuonna 1997 rakennettiin konventtisali La Possessioniin viisi vuotta aiemmin hankitulle maapalstalle. Rakennus on sivuilta avoin, ja siinä on puhujalavan yhteydessä myös kasteallas. Tässä 1600-paikkaisessa salissa pidetään vähintään 12 konventtia vuodessa. Konventtisalin vieressä on lähetyskoti, jossa on tilat yhdeksälle. Sen yhteydessä  ovat myös kirjallisuusvarasto ja Réunionin kentästä huolehtiva toimisto.

PIIRIKONVENTIT

Ennen kuin veljet saivat oman konventtisalin, he vuokrasivat Saint-Paulissa sijaitsevaa olympiastadionia piirikonventteja varten. Heidän täytyi kuitenkin usein etsiä viime minuutilla jokin toinen paikka, koska urheilu- ja kulttuuritapahtumat asetettiin etusijalle. Myöhemmin kaupungin viranomaiset pyysivät veljiä pitämään konventin messualueella stadionin lähellä. Tällä markkinoita ja näyttelyitä varten tarkoitetulla alueella ei ollut istuimia eikä katosta, joten konventtivieraiden piti tuoda omat tuolit ja auringonvarjot mukanaan. Niinpä lavalla olevat eivät nähneet tarkkaavaisten läsnäolijoiden kasvoja vaan eriväristen sateenvarjojen meren.

”Kerran viranomaiset olivat epähuomiossa tehneet alueesta kaksi päällekkäistä varausta”, kirjoittaa Réunionin toimisto. ”Paikka oli luvattu meidän lisäksi martiniquelaiselle yhtyeelle, joka soitti zoukia, afrikkalaisrytmien, reggaen ja calypson sekoitusta. Viranomaiset antoivat zouk-ryhmälle etusijan ja tarjosivat meille virkistysaluetta, paikkaa jossa ensimmäiset ranskalaiset uudisasukkaat olivat nousseet maihin. Alue oli kaunis – taustalla korkeat kalliot ja paljon varjoa antavia puita – mutta siellä ei ollut istuimia eikä lavaa, ja käymälät olivat vähissä.

Tällä kertaa olimme kuitenkin onnellisia siitä, että olimme siellä, sillä lauantai-iltana nousi ukkosmyrsky ja salama  katkaisi sähköt koko stadionin alueelta. Zouk-konsertti jouduttiin keskeyttämään, mutta meihin, jotka olimme viiden kilometrin päässä, myrsky ei vaikuttanut mitenkään. Paikalliset puhuivat jopa Jumalan rangaistuksesta.”

TYÖTÄ EDISTÄVIÄ PARANNUKSIA

Kesäkuun 22. päivänä 1967 perustettiin laillinen yhdistys Association Les Témoins de Jéhovah (Jehovan todistajien yhdistys). Helmikuussa 1969 Réunioniin saatiin ensimmäinen paikallinen kierrosvalvoja, Henri Zamit, joka oli syntynyt Algeriassa mutta varttunut aikuiseksi Ranskassa. Hänen kierroksensa käsitti kuusi seurakuntaa Réunionissa, neljä Mauritiuksessa ja useita erillään toimivia ryhmiä. Nykyään yksistään Réunionissa on kaksi kierrosta.

Vuonna 1975 poistettiin 22 vuotta kestänyt Vartiotorni-lehteä koskeva kielto Ranskassa, ja veljet alkoivat heti hyödyntää lehteä myös Réunionissa. He olivat aiemmin käyttäneet Bulletin intérieur -nimistä julkaisua. Tämä Ranskassa painettu julkaisu sisälsi saman aineiston kuin Vartiotorni, mutta sitä ei levitetty julkisesti. Tammikuusta 1980 alkaen Ranskan haaratoimisto alkoi painaa ranskankielistä Valtakunnan Palvelustamme, jota on muokattu Réunionin ja muiden alueen saarien tarpeisiin. Lisäksi joitakin julkaisuja, muun muassa traktaatteja, kirjasia sekä kirjat Tieto joka johtaa ikuiseen elämään ja Palvo ainoaa tosi Jumalaa, on käännetty réunioninkreoliksi tätä kieltä puhuvien ihmisten hyödyksi. Nämä hienot hengelliset apuvälineet ovat edistäneet hyvän uutisen saarnaamista tällä syrjäisellä maailmankolkalla.

Suuressa Intian valtameressä Réunion on pelkkä täplä. Mutta miten valtaisa ylistyshuuto sieltä on noussut Jumalalle! Se tuo mieleen Jesajan sanat: ”Kertokoot saarilla hänen [Jehovan] ylistystään”! (Jes. 42:10, 12.) Olkoot Réunionin Jehovan todistajat tuota ylistystä kertoessaan yhtä uskollisia kuin ne suuret aallot, jotka huuhtovat loputtomasti saaren karua rannikkoa.

 [Tekstiruutu/Kartat s. 228, 229]

Réunion LYHYESTI

Maa

Réunion on noin 65 kilometriä pitkä ja 50 kilometriä leveä saari. Se on suurin saari Maskareenien saariryhmässä, johon lisäksi kuuluvat Mauritius ja Rodrigues. Saaren keskiosissa sijaitsee kolme asuttua ja kasvillisuuden peittämää kalderaa, suuren tulivuoren muinoin romahtaessa syntynyttä jyrkkäreunaista kattilalaaksoa.

Väestö

Saaren 785200 asukasta ovat pääasiassa afrikkalaisten, intialaisten, kaakkoisaasialaisten, kiinalaisten ja ranskalaisten jälkeläisiä. Noin 90 prosenttia on katolilaisia.

Kielet

Virallinen kieli on ranska, mutta yleisesti puhutaan réunioninkreolia.

Elinkeinot

Talous perustuu pitkälti sokeriruokoon ja siitä saataviin tuotteisiin, kuten melassiin ja rommiin. Toinen tärkeä elinkeino on turismi.

Ravinto

Ruokavalio koostuu pääasiassa riisistä, lihasta, kalasta, pavuista ja linsseistä. Sokeriruo’on lisäksi kasvatetaan kookospähkinöitä, litsejä, papaijoita, ananaksia, kaalia, salaattia, tomaatteja ja vaniljaa.

Ilmasto

Réunion sijaitsee hieman Kauriin kääntöpiirin yläpuolella. Ilmasto on siksi trooppinen ja kostea, mutta sademäärät ja lämpötilat vaihtelevat alueittain. Syklonit ovat yleisiä.

 [Kartat]

(Ks. painettu julkaisu)

Madagaskar

Rodrigues

Mauritius

Réunion

RÉUNION

SAINT-DENIS

La Montagne

La Possession

Le Port

Saint-Paul

St.-Gilles-les Bains

CIRQUE DE MAFATE

CIRQUE DE SALAZIE

Cilaos

CIRQUE DE CILAOS

Saint-Leu

Le Cap

Les Makes

Les Avirons

L’Étang-Salé

La Rivière

Saint-Louis

Saint-Pierre

Saint-Philippe

Piton de la Fournaise

Saint-Benoît

Saint-André

[Kuvat]

Satelliittikuva

Laavavirta

Saint-Denis

[Tekstiruutu s. 232, 233]

Lyhyt katsaus Réunionin historiaan

Meriä muinoin kyntäneet arabit kutsuivat saarta Dina Morgabiniksi (läntinen saari). Portugalilaiset merenkulkijat löysivät 1500-luvun alkupuolella tuolloin vielä asumattoman saaren ja nimesivät sen Santa Apolloniaksi. Ranskalainen Jacques Pronis toi Santa Apollonialle 12 kapinallista Madagaskarilta vuonna 1642 ja otti saaren Ranskan nimiin. Vuonna 1649 sille annettiin Ranskan hallitsijasuvun mukaan nimi Île Bourbon, Bourboninsaari. Kun sitten Bourbonit syöstiin vallasta Ranskan vallankumouksen yhteydessä vuonna 1793, saari sai nimen Réunion muistoksi Pariisin kansalliskaartin ja Marseillen vallankumouksellisten tekemästä liitosta (unionista). Nimi vaihtui vielä pariin otteeseen, kunnes Réunion otettiin jälleen käyttöön vuonna 1848. Vuonna 1946 saaresta tuli Ranskan merentakainen departementti.

1660-luvun alussa Ranska perusti saarelle siirtokunnan sekä istutti kahvi- ja sokeriplantaaseja, joita hoitivat Itä-Afrikasta tuodut orjat. Vuonna 1848 tapahtuneen orjuuden lakkauttamisen jälkeen saarelle tuotiin työvoimaa etupäässä Intiasta ja Kaakkois-Aasiasta. Réunionin nykyinen monenkirjava väestö polveutuu suurelta osin juuri näistä ryhmistä. Varhain 1800-luvulla kahvin viljely hiipui ja sokeriruo’osta tuli viennin kivijalka.

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 236, 237]

Kehonrakentajasta erikoistienraivaajaksi

LUCIEN VÉCHOT

SYNTYNYT 1937

KASTETTU 1961

TAUSTA Oli aiemmin tunnettu kehonrakentaja. Palveli erikoistienraivaajana vuosina 1963–68, ja on ollut vanhimpana vuodesta 1975.

MENIN eräänä ikimuistoisena päivänä vuonna 1961 ystäväni Jeanin luo ”pelastamaan” hänet Jehovan todistajien käsistä. Tein sen hänen vaimonsa pyynnöstä, koska tämä pelkäsi näiden väärien profeettojen, kuten hän todistajia sanoi, tulevan hyökkääviksi ja käyvän hänen miehensä kimppuun.

Päätin, että jos he koskevat Jeaniin sormellaankaan, annan heille ympäri korvia. Mutta he olivatkin miellyttäviä ja järkeviä, eikä heissä ollut merkkiäkään aggressiivisuudesta. Pian olin syventynyt keskustelemaan heidän kanssaan rististä, ja he näyttivät, miten selvästi Raamatussa osoitetaan Jeesuksen kuolleen pelkässä paalussa.

Myöhemmin kysyin, mitä profeetta Daniel oli tarkoittanut sanoessaan ylienkeli Mikaelin ”seisovan” Jumalan kansan puolella (Dan. 12:1). Todistajat selittivät Raamatun avulla, että Mikael on todellisuudessa Jeesus Kristus, ja että hän on ”seissyt” eli hallinnut Jumalan valtakunnan kuninkaana vuodesta 1914 lähtien (Matt. 24:3–7; Ilm. 12:7–10). Olin hämmästynyt näistä vastauksista ja siitä, kuinka hyvin todistajat tunsivat Raamatun. Siitä pitäen aina kun todistajia liikkui alueella, käytin tilaisuutta hyväkseni ja keskustelin heidän kanssaan Jumalan sanasta. Seurasin jopa  heitä ovelta ovelle ja osallistuin keskusteluihin. Jonkin ajan kuluttua aloin käydä Saint-Andrén ryhmän kokouksissa.

Vaikka lukutaitoni ei ollut häävi, luin ensimmäisessä kokouksessani muutaman kappaleen Bulletin intérieurista, jota käytettiin siihen aikaan Vartiotornin sijaan. Heti kasteeni jälkeen minua pyydettiin johtamaan kirjantutkistelua, koska muita veljiä ei ollut käytettävissä. Aprikoin, miten osaisin hoitaa tuon tehtävän. Sisar Jeannine Pégoud tajusi tukalan tilanteeni ja ehdotti, että hän lukisi kappaleet ja minä esittäisin painetut kysymykset. Se luonnistui hyvin.

Kun Milton Henschel kävi Réunionissa vuonna 1963, hän suositteli erikoistienraivausta kaikille, jotka olisivat siihen päteviä. Halusin antaa kaikkeni Jehovalle, joten täytin anomuksen. Minut hyväksyttiin, ja ensimmäinen alueeni oli Saint-André, jossa johdin tuota pikaa yhdeksää raamatuntutkistelua.

Nuori seurakuntamme kokoontui Jean Nasseaun kotona. Kerran Jeanilta murtui kolarissa lonkka, ja minä huolehdin seurakunnasta puolen vuoden ajan. Pidin puheita, johdin teokraattista palveluskoulua, pidin palveluskokouksia ja laadin raportit haaratoimistoon – kaikki tämä antoi minulle arvokasta kokemusta.

Jouduimme alueellamme taistelemaan taikauskoisia käsityksiä vastaan, jotka juontuivat hämmentävästä katolilaisuuden ja hindulaisuuden sekoituksesta. Ihmiset alkoivat osoittaa kuitenkin vastakaikua hyvälle uutiselle. Eräästä perheestä ainakin 20 jäsentä tuli totuuteen. Tätä nykyä Saint-Andrén alueella on viisi seurakuntaa.

[Tekstiruutu/Kuvat s. 238]

Pilkka koetteli uskoani

MYRIAM THOMAS

SYNTYNYT 1937

KASTETTU 1965

TAUSTA Palvellut yhtäjaksoisesti tienraivaajana vuodesta 1966.

KUN aloin saarnata serkkuni Louis Nelaupen kanssa vuonna 1962, meidät kutsuttiin sisään melkein joka ovella. Meille tarjottiin kahvia, limonadia ja jopa rommia! Ennen pitkää papisto sai kuitenkin monet muuttamaan suhtautumistaan. Jotkut ovenavaajat ivasivat meitä ja käyttivät Jumalan nimestä halventavia väännöksiä. Eräällä paikkakunnalla meitä heiteltiin kivillä.

Tämä johti siihen, että osa meistä lakkasi käyttämästä Jumalan nimeä palveluksessa. Kierrosvalvoja pani tämän merkille ja kysyi syytä siihen. Hiukan noloina kerroimme sen hänelle. Hän neuvoi meitä ystävällisesti ja kannusti olemaan rohkeampia. Arvostimme hänen neuvojaan suuresti. Ne tuntuivat meistä Jehovan antamalta kuritukselta (Hepr. 12:6). Jollei Jumala olisi ollut kärsivällinen ja armollinen eikä antanut pyhää henkeään, olisin lopettanut tienraivauksen jo ajat sitten. Nyt olen sen sijaan voinut omistaa yli 40 arvokasta vuotta tienraivauspalvelukseen.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 246, 247]

Jehova tuki minua koetusten keskellä

SULLY ESPARON

SYNTYNYT 1947

KASTETTU 1964

TAUSTA Ensimmäisiä kastettuja Réunionissa. Oli kolme vuotta vankilassa, koska ei mennyt armeijaan.

KUN omaksuin totuuden 15-vuotiaana, vanhempani ajoivat minut pois kotoa. Se ei heikentänyt päätöstäni palvella Jehovaa. Aloitin vakituisen tienraivauksen vuonna 1964 ja erikoistienraivauksen seuraavana vuonna. Sain lisäksi auttaa kahden seurakunnan valvomisessa, Saint-Andréssa, jossa oli 12 julistajaa, ja Saint-Benoît’ssa, jossa oli 6 julistajaa. Pyöräilin näiden seurakuntien väliä säännöllisesti Jean-Claude Furcyn kanssa.

Vuonna 1967 sain kutsun sotaväkeen. Selitin, että koska olen kristitty, en voi ottaa asetta. Tapaukseni oli ensimmäinen laatuaan, eivätkä viranomaiset ymmärtäneet eivätkä hyväksyneet kantaani. Eräs upseeri hakkasi minua noin 400 värvätyn edessä, minkä jälkeen nilkutin hänen mukanaan hänen toimistoonsa. Hän laittoi asepuvun pöydälle ja sanoi antavansa minulle uudelleen selkään, ellen panisi sitä ylleni. Hän oli minua pitempi – noin 180 senttimetriä – ja kaiken lisäksi roteva. Keräsin silti rohkeutta ja sanoin: ”Jos lyötte minua vielä kerran, teen virallisen valituksen, koska Ranska takaa uskonnonvapauden.” Upseeri astui raivoissaan minua kohti mutta hillitsi itsensä. Sitten hän vei minut komentavan upseerin luo, joka sanoi, että minulle oli luvassa kolme vuotta pakkotyötä Ranskassa.

Rangaistukseni oli kuin olikin kolme vuotta, mutta paikkana oli Réunion eikä kyse ollut pakkotyöstä. Tuomion julistamisen jälkeen tuomari kutsui minut luokseen. Hän hymyili, kätteli minua ja ilmaisi myötätuntoa. Hän pahoitteli, että tuomarina hänen täytyi seurata pykäliä. Vankilanjohtajan apulainenkin oli minulle ystävällinen ja järjesti minulle työtä tuomioistuimesta. Hän tuli jopa vierailutiloihin tapaamaan vanhempiani ja erästä seurakuntamme jäsentä.

Aluksi olin samassa sellissä 20–30 muun kanssa, mutta sitten pääsin kahden hengen selliin, mikä antoi minulle enemmän vapautta. Kysyin, voisiko selliimme saada sähkövalon, ja yllätyksekseni se järjestettiin. Sähkölaitteita ei nimittäin normaalisti sallittu, koska vangit saattaisivat yrittää riistää niiden avulla hengen itseltään. Valon ansiosta pystyin tutkimaan Raamattua ja suorittamaan loppuun kirjanpidon kirjekurssin. Päästyäni vapaaksi vuonna 1970 muuan ystävällinen tuomari järjesti minulle työtä.

[Tekstiruutu s. 249]

Pelottavat syklonit

Helmikuussa 1962 sykloni Jenny pyyhkäisi yli Réunionin ja Mauritiuksen. Intian valtameri muuttui hirviöksi, joka vyöryi rannikolle, eritoten Réunionissa. Saint-Denis’ssä myrsky vaurioitti rakennuksia ja raastoi lehdet puista. Katuja peittivät katkenneet oksat. Sähkötolpat olivat uhkaavasti kallellaan, ja johdot riippuivat maassa. Ihme kyllä pieni valtakunnansali säästyi. Myrskyn vuoksi 37 kuoli, 250 loukkaantui ja tuhansia jäi kodittomiksi. Syklonin iskiessä todistajat olivat konventissa Mauritiuksessa, joka pääsi vähemmällä. Vaikkeivät he voineet palata kotiin moneen päivään, he selvisivät vahingoittumattomina.

Vuonna 2002 sykloni Dina sai aikaan maanvyöryn, joka tukki Cilaos’hon johtavat tiet kolmeksi viikoksi. Réunionin toimisto lähetti heti maastoauton viemään avustustarvikkeita 30 sikäläiselle veljelle. Auto kulki 15 muun ajoneuvon saattueessa, joka eteni poliisin johdolla. Osia päällystetystä tiestä oli huuhtoutunut jokeen, ja saattueen täytyi välillä kiertää joenpohjan kautta. Kuinka riemuissaan Cilaos’n veljet olivatkaan auton saavuttua perille!

 [Taulukko/Kaavio s. 252, 253]

HUOMATTAVIA TAPAHTUMIA – Réunion

1955 Robert Nisbet käy syyskuussa Réunionissa.

1960

1961 Ranskalainen todistajaperhe saapuu ja löytää runsaasti kiinnostusta.

1963 M. G. Henschel maailmankeskuksesta pitää puheen, jota tulee kuulemaan 155 henkeä.

1964 Työn valvonta siirretään Ranskalta Mauritiukselle; ensimmäisessä kierroskonventissa on läsnä 230 henkeä.

1967 Yhdistys Association Les Témoins de Jéhovah rekisteröidään.

1970

1975 Vartiotornia koskeva kielto poistetaan Ranskassa.

1980

  1985 Julistajamäärä saavuttaa 1000:n rajan.

1990

1992 Julistajamäärä nousee yli 2000:n. Haaratoimisto hankkii La Possessionista tontin, jolle rakennetaan myöhemmin toimisto, konventtisali ja lähetyskoti.

1996 Ensimmäinen pikasali valmistuu.

1998 La Possessionin uudessa konventtisalissa pidetään ensimmäinen konventti.

2000

2006 Réunionissa on noin 2590 aktiivista julistajaa.

[Kaavio]

(Ks. painettu julkaisu)

Julistajien määrä

Tienraivaajien määrä

3000

2000

1000

1960 1970 1980 1990 2000

 [Kokosivun kuva s. 223]

[Kuva s. 224]

Adam Lisiak saarnasi Réunionissa yhden kuukauden vuonna 1959.

[Kuva s. 224]

Noémie Duray, Jeannine Pégoud ja hänen poikansa Christian matkalla Réunioniin vuonna 1961.

[Kuva s. 227]

Le Portin valtakunnansali vuonna 1965.

[Kuva s. 230]

Avobusseja vuokrattiin saarnamatkoja varten vuonna 1965.

[Kuva s. 230]

Josette Bonnecaze

[Kuva s. 235]

Jeannine Corino

[Kuva s. 235]

Todistamista Saint-Paulissa vuonna 1965.

[Kuva s. 243]

Cléo Lapierre

[Kuvat s. 244, 245]

Louis ja Anne Nelaupe todistivat syrjäisissä kylissä ja söivät guavoja matkan varrella.

Cirque de Mafate

[Kuva s. 248]

Uusi valtakunnansali Saint-Louisissa vuonna 1988.

 [Kuvat s. 251]

Konventteja

Ensimmäinen paikallinen kierroskonventti pidettiin ravintolassa talon yläkerrassa vuonna 1964.

Virkistysalue, jota käytettiin piirikonventtipaikkana.

Väliaikainen kokouspaikka Saint-Denis’ssä vuonna 1965.