Venäjä

”AURINGON noususta aina sen laskuun saakka tulee minun nimeni olemaan suuri kansakuntien keskuudessa.” (Mal. 1:11.) Tämä vaikuttava profetia, jonka Jehova lausui noin 2450 vuotta sitten, toteutuu nykyään Venäjällä. Kun aurinko painuu mailleen Kaliningradin kaupungissa lännessä, niin Tšuktšien niemimaalla idässä 11 aikavyöhykkeen päässä se jo nousee Beringinsalmen yli Alaskan suunnasta. Niinpä aina jossain päin Venäjää julistajat vievät Valtakunnan uutista ja tekevät opetuslapsia. Rohkeiden veljien ja sisarten väsymätön työ neuvostovallan aikana on johtanut runsaisiin siunauksiin. Kuten tulemme huomaamaan, he kestivät ankaraa vainoa ja loivat näin pohjan sille työlle, jota yli 150000 julistajaa tekevät Venäjällä nykyään.

Venäjä, viralliselta nimeltään Rossijskaja Federatsija (Venäjän federaatio), ei ole yhden kansan valtio. Se on useiden kansallisuuksien, heimojen, kielien ja moninaisten kulttuurien muodostama liittovaltio – etnisten, kielellisten ja uskonnollisten ryhmien valtava mosaiikki. Kertomuksemme ei kuitenkaan ala nykypäivän demokraattisesta Venäjästä, vaan tsaarinaikaisesta Venäjän keisarikunnasta yli sadan vuoden takaa.

MOSKOVAN PAPISTOLLE TODISTETAAN ROHKEASTI

Elettiin uskonnollisen herätyksen aikaa, kun Semjon Kozlitski, Venäjän ortodoksisesta pappisseminaarista valmistunut syvästi uskonnollinen mies, tapasi Charles Taze Russellin, joka johti raamatuntutkijoiden työtä (Jehovan todistajat tunnettiin tuolloin raamatuntutkijoina). Semjonin pojantytär Nina Luppo kertoi: ”Isoisä matkusti Yhdysvaltoihin vuonna 1891 ja tapasi veli Russellin.  Hänellä oli kuva, jossa he olivat yhdessä, ja hän puhui aina Russellista veljenään.” 1800-luvun lopulla puhdasta palvontaa ennallistettiin veli Russellin ja hänen kumppaniensa johdolla opettamalla Raamatun voimakkaita totuuksia. Tähän työhön kuului myös kristikunnan kirkkojen ja papiston väärien opetusten paljastaminen. Raamatun totuus sekä veli Russellin ja hänen kumppaniensa into puhtaan palvonnan puolesta saivat Semjonin saarnaamaan rohkeasti Moskovan papistolle. Millaisin seurauksin?

”Häntä syytettiin Moskovan arkkipiispan loukkaamisesta ja hänet karkotettiin saman tien kahleissa Siperiaan ilman oikeudenkäyntiä”, kirjoitti Nina. ”Näin Jumalan sana kulkeutui Siperiaan vuonna 1891.” Lopulta Semjon Kozlitski siirrettiin Siperiassa alueelle, joka on nykyään osa Kazakstania. Siellä hän saarnasi innokkaasti Jumalan sanaa aina kuolemaansa saakka, vuoteen 1935.

 VENÄJÄLLÄ EI ”VALMIUTTA TOTUUDEN VASTAANOTTAMISEEN”

Sinä vuonna jona Semjon Kozlitski karkotettiin, veli Russell kävi Venäjällä ensimmäistä kertaa. Russellin sanoja ”Emme havainneet Venäjällä mahdollisuuksia tai valmiutta totuuden vastaanottamiseen” lainataan usein. Tarkoittiko hän sitä, etteivät ihmiset halunneet kuunnella totuuden sanomaa? Ei tarkoittanut. Venäjän itsevaltainen hallitusjärjestelmä esti heitä kuulemasta totuutta.

Veli Russell käsitteli tätä tilannetta tarkemmin englanninkielisessä ”Siionin Vartiotornissa” 1.3.1892: ”Venäjällä valtiolla on äärimmäisen tiukka ote jokaiseen keisarikunnan alueella asuvaan ihmiseen, ja muukalainen sen rajojen sisäpuolella on aina epäilyksen alaisena. Hänen täytyy näyttää passinsa kaikissa hotelleissa ja kaikilla rautatieasemilla ennen kaupunkiin saapumista tai sieltä lähtemistä. Hotellin omistaja ottaa vastaan hänen passinsa ja antaa sen poliisipäällikölle, joka pitää sitä hallussaan hänen lähtöönsä asti. Näin voidaan helposti selvittää, milloin vieras on tullut maahan tai poistunut sieltä. Virkailijat ja viranomaiset ovat muodollisen kohteliaita ja ilmaisevat näin, että hänen läsnäoloaan ainoastaan suvaitaan. He tutkivat tarkoin kaikki hänen kirjansa ja paperinsa varmistaakseen, etteivät ne sisällä mitään heidän näkemyksiään vastaan suunnattua aineistoa.”

On voinut näyttää siltä, että näissä olosuhteissa hyvän uutisen saarnaaminen ei etenisi kovin nopeasti. Totuuden siemenen itämistä Venäjällä ei kuitenkaan voitu estää.

”PIENTEN ASIOIDEN PÄIVÄ” ALKAA

Jo vuonna 1887 ”Siionin Vartiotornissa” ilmoitettiin, että tämän lehden numeroita oli postitettu eri paikkoihin, ”jopa Venäjälle”. Vuonna 1904 pieni raamatuntutkijoiden  ryhmä kirjoitti Venäjältä, että he olivat saaneet raamatullisia julkaisuja, joskaan eivät hankaluuksitta. He kertoivat, että kirjallisuus herätti huomiota ja valtion sensorit olivat vähällä estää sen maahan pääsyn. Tämän pienen ryhmän jäsenet olivat niin kiitollisia saamastaan kirjallisuudesta, että he sanoivat: ”Se on täällä kuin kultaa – sitä on todella vaikea hankkia.” He osoittivat ymmärtävänsä julkaisujen tarkoituksen ja kirjoittivat: ”Suokoon Herra meille siunauksensa ja mahdollisuuden levittää tätä kirjallisuutta.”

Hyvän uutisen saarnaaminen Venäjällä oli totisesti alkanut. Tosi palvonta oli saanut pienen mutta merkittävän jalansijan. Alku oli pieni, mutta profeetta Sakarja kirjoittaa: ”Kuka on halveksinut pienten asioiden päivää?” (Sak. 4:10.)

 Seuraavina vuosina Venäjälle lähettivät kirjallisuutta innokkaat saksalaisveljet. Suuri osa siitä oli saksankielistä, ja monet saksaa puhuvat ihmiset omaksuivat totuuden. Vuonna 1907 Tuhatvuotissarastus-sarjan kirjoja lähetettiin postitse Venäjällä toimivan Saksan baptistikirkon jäsenille. Kun 15 heistä asennoitui tosi palvonnan puolelle, kirkko erotti heidät. Heitä vastustanut pastori vakuuttui myöhemmin siitä, että noissa kirjoissa kerrottiin totuus.

Vuonna 1911 työ sai lisävauhtia yllättävällä tavalla – häämatkalla olevalta Herkendellin pariskunnalta. Mentyään naimisiin tämä saksalainen nuoripari lähti saarnamatkalle Venäjälle auttaakseen saksaa puhuvia ihmisiä.  Ilokseen he löysivät Valtakunnan julistajien ryhmiä ja auttoivat niitä hengellisesti.

Aiemmin eräs lukija oli kirjoittanut Venäjältä: ”Saksasta saapuva kirjallisuus on minulle yhtä tärkeää kuin taivaallinen manna oli Israelin lapsille. – – On hyvin ikävää, ettei kirjallisuutta ole venäjäksi. Käytän hyväkseni jokaisen tilaisuuden kääntää aineistoa venäjän kielelle.” Käännöstyö oli siis alkanut. Edessä oli paljon työtä.

”MONIA JUMALAA KAIPAAVIA SIELUJA”

Vuonna 1911 puolalaisveli R. H. Oleszynski teki järjestelyt traktaatin ”Missä ovat kuolleet?” painamiseksi venäjän kielelle. Hän asui Varsovassa Puolassa, josta osa kuului tuolloin Venäjään. Hän kirjoitti veli Russellille lähettämässään kirjeessä: ”Liitän kirjeeseen mukaan yhden – – traktaatin – –. Kymmenestätuhannesta kappaleesta veloitettiin 73 ruplaa – –. Vaikeuksia on toki paljon, mutta täällä on monia Jumalaa kaipaavia sieluja.” Nämä traktaatit ja muuta kirjallisuutta levitettiin venäjänkielisille ihmisille, jotka veivät ne Venäjälle. Näin saavutettiin merkittävä virstanpylväs tämän uuden kieliryhmän auttamisessa. Pian alettiin tuottaa lisää kirjallisuutta, muun muassa traktaatteja ja kirjasia. Ajan myötä käännöstyössä ryhdyttäisiin vielä mittavampiin hankkeisiin.

Vuonna 1912 veli Russell vieraili Suomessa, joka oli tuohon aikaan osa Venäjää. Kaarlo Hartevalle annettiin valtakirja, jonka nojalla hän saattoi toimia Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran puolesta Suomessa. Syyskuun 25. päivänä 1913 tsaarin edustaja, Venäjän keisarillinen konsuli New Yorkissa, löi valtakirjaan valtion leiman ja allekirjoitti sen.

KAHDEN KUUKAUDEN SAARNAMATKA PITKITTYY

Hieman ennen kuin ensimmäinen maailmansota syttyi, Brooklynissa palveleva Joseph F. Rutherford aloitti  monta maata käsittävän matkan järjestön edustajana. Hän tapasi Puolassa Łódźissa raamatuntutkijan veli Dojczmanin. Pian sen jälkeen veli Dojczman lähti perheineen saarnamatkalle, joka ulottui eri puolille Venäjää. Matkan oli tarkoitus kestää kaksi kuukautta, mutta sodan syttyminen pitkitti sitä.

Monien vaikeuksien jälkeen Dojczmanit päätyivät asumaan pieneen kaupunkiin Volgan varrelle. Vuonna 1918 he päättivät palata Puolaan, mutta isorokkoepidemia kaatoi heidän suunnitelmansa. Tämän jälkeen rajat suljettiin sisällissodan puhkeamisen vuoksi. Kolme heidän lapsistaan kuoli näiden vuosien aikana: yksi isorokkoon, toinen keuhkokuumeeseen ja kolmas muista syistä.

Monet näkivät nälkää, ja paniikkimieliala levisi. Ihmiset kuolivat nälkään kaduilla. Tässä sekasortoisessa tilanteessa monia, varsinkin ulkomaalaisia, syytettiin yhteistyöstä ”vihollisen” kanssa ja heidät karkotettiin pikaisesti ilman oikeudenkäyntiä. Eräänä päivänä Dojczmanien kotiin ryntäsi mies aseistautunut sotilas mukanaan.

”Hän on vihollinen, ota hänet kiinni!” mies huusi.

”Miksi?” kysyi sotilas. ”Mitä hän on tehnyt?”

Tämä mies halusi junailla asiat niin ettei hänen tarvitsisi maksaa veli Dojczmanille tämän tekemistä puusepäntöistä. Kun sotilas oli kuullut molempia osapuolia, hän huomasi miehen petolliset aikeet ja heitti hänet ulos talosta. Sitten sotilas kertoi veli Dojczmanille, että hän muisti miellyttävän raamatullisen keskustelun, jonka he olivat käyneet. Tuo keskustelu luultavasti pelasti veli Dojczmanin ja hänen perheensä hengen. Vuonna 1921 kommunistihallitus mursi sotilaallisen vastarinnan ja sisällissota päättyi. Pian Dojczmanit olivat kotimatkalla kohti Puolaa.

 RAAMATUNTUTKIJAT JA BOLŠEVIKIT

Ensimmäisen maailmansodan raivotessa katkesivat viimeisetkin yhteydet, joita Venäjän veljillä oli ollut toisissa maissa asuviin veljiin. Venäjällä kuten muuallakin maailmassa Kristuksen veljet olivat luultavasti epävarmoja siitä, mitä Kristuksen valtaistuimelle asettaminen kaiken kaikkiaan merkitsi. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä, että heidän maansa kävisi läpi joitakin 1900-luvun merkittävimpiä tapahtumia, joista monet täyttäisivät Raamatun ennustuksia.

Vuoden 1917 loppupuolella Venäjän vallankumous päätti 370-vuotisen tsaarinajan. Venäjän uusilla vallanpitäjillä, bolševikeilla, jotka olivat tietämättömiä Herran Jeesuksen Kristuksen läsnäolosta, oli kunnianhimoinen suunnitelma perustaa uudenlainen ihmishallinto, joka olisi erilainen kuin kaikki edeltäjänsä. Muutamassa vuodessa muodostui Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto, joka käsittäisi lopulta lähes kuudesosan maapallon mannerpinta-alasta.

On huomionarvoista, että muutamaa vuotta ennen Venäjän vallankumousta Neuvostoliiton ensimmäinen johtaja Vladimir Lenin oli sanonut: ”Jokaisen on oltava täysin vapaa paitsi tunnustamaan mitä uskoa tahansa, myös levittämään mitä uskoa tahansa ja vaihtamaan uskoaan. Ainoallakaan virkamiehellä ei pidä olla edes oikeutta kysellä keneltäkään tämän uskoa: se on omantunnon asia, ja kukaan ei saa sekaantua siihen.”

Joissain osissa maata nämä sosiaalidemokraattisen puolueen viralliset periaatteet sallivat vilpittömien ihmisten kertoa Raamatun totuuksista toisille. Yleisesti uusi valtio oli kuitenkin alusta asti ateistinen. Se omaksui vihamielisen asenteen uskontoa kohtaan ja sanoi sen olevan ”oopiumia kansalle”. Ensimmäisiksi töikseen bolševikit julkaisivatkin säädöksen, joka erotti kirkon  valtiosta. Uskonnollisten järjestöjen opetustoiminta kiellettiin lailla ja kirkon omaisuus otettiin valtion haltuun.

Miten tämä uusi valtio suhtautui eri puolilla maata oleviin raamatuntutkijoiden ryhmiin, jotka olivat alamaisia Jumalan valtakunnalle? Eräs raamatuntutkija lähetti kirjeen Siperiasta jonkin aikaa vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen ja kuvaili kolkkoja olosuhteita: ”Olette luultavasti selvillä tilanteestamme täällä Venäjällä. Vallassa on kommunistinen neuvostohallitus. Vaikka pyrkimys oikeudenmukaisuuteen onkin yleisesti nähtävissä, kaikki Jumalaan liittyvä on hylätty.”

Kun tultiin vuoteen 1923, raamatuntutkijoita vastustettiin yhä voimakkaammin. Veljet kirjoittivat: ”Tämän kirjeen tarkoitus on kertoa teille, mitä Venäjällä tapahtuu. – – Meillä on elämän välttämättömyydet: ruokaa, vaatteita – –. Mutta kaipaamme kipeästi hengellistä ravintoa. Hallitus takavarikoi kirjat, jotka meille lähetettiin. Siksi pyydämme hartaasti teitä lähettämään meille kirjeenä otteita kaikesta kirjallisuudesta, jota teillä on venäjän kielellä. – – Monilla on – – totuuden nälkä. Vähän aikaa sitten viisi henkilöä kävi vesikasteella osoitukseksi vihkiytymisestään, ja joukkoomme on liittynyt myös 15 baptistia.”

Vartiotornissa (engl.) 15.12.1923 kirjoitettiin: ”Seura yrittää toimittaa kirjallisuutta Venäjälle ja tekee niin vastakin Herran armosta.” Tultaessa vuoteen 1925 Vartiotorni oli saatavissa venäjäksi. Sen vaikutus todistamistyöhön Neuvostoliitossa näkyi heti. Esimerkiksi erään evankeliseen ryhmään kuuluvan miehen oli vaikea ymmärtää, miten helvetintulioppi sopi yhteen Jumalan rakkauden kanssa. Kun hän esitti tämän kysymyksen uskonveljilleen, nämä rukoilivat, että Jumala varjelisi hänet tällaisilta ajatuksilta. Myöhemmin hän ja hänen vaimonsa saivat muutamia Vartiotorni-lehtiä, ja he tunnistivat totuuden  heti. Hän pyysi lisää kirjallisuutta ja kirjoitti: ”Odotamme mannaa valtameren toiselta puolen.” Myös muut Neuvostoliiton veljet vahvistivat säännöllisesti saaneensa tätä ”mannaa” ja kiittivät Yhdysvaltain veljiä kristillisestä rakkaudesta, jota nämä olivat osoittaneet valmistaessaan uskoa vahvistavaa kirjallisuutta.

”LÄHETTÄISITTEKÖ MINULLE VÄHÄN KAIKKEA”

Vuoden 1925 syyskuun Vartiotornissa (ven.) julkaistiin koskettava kirje Siperiasta. Talonpoikaisperheestä lähtöisin oleva miesopettaja kertoi, että hän oli perheineen muuttanut Etelä-Venäjältä Siperiaan vuonna 1909. Hän sanoi lukeneensa kirjallisuuttamme sydän täynnä iloa ja lisäsi: ”Sydämeni toive on tulla johdatetuksi yhä syvemmälle Jumalan pyhiin totuuksiin, niin että voisin taitavammin ja tarmokkaammin taistella pimeyttä vastaan.” Kirjeensä lopussa hän pyysi lisää kirjallisuutta sanoen: ”Lähettäisittekö minulle vähän kaikkea.”

Toimituksen vastaus ilmestyi samassa numerossa. ”Olemme jo jonkin aikaa yrittäneet lähettää Neuvostoliittoon kirjallisuutta, mutta Neuvostoliiton viranomaisten vastustus on tehnyt kaikki ponnistelumme tyhjiksi. Tämä ja muut samankaltaiset kirjeet ovat kuin kutsu Makedoniasta: ’Tule yli – – ja auta meitä.’ (Apt. 16:9.) Tulemme heti kun olosuhteet sen sallivat, jos se on Herran tahto.”

Vartiotorni ja muut julkaisut todellakin osoittautuisivat tehokkaiksi välineiksi, kun hyvää uutista saarnattaisiin ”todistukseksi” venäjän kielellä (Matt. 24:14). Vuonna 2006 venäjänkielisten julkaisujen painosmäärä ylsi 691243952:een. Tätä enemmän kirjallisuutta painettiin vain englanniksi, espanjaksi ja portugaliksi. Jehova on siunannut runsaasti todistajiensa ponnisteluja Valtakunnan julistamiseksi.

 VENÄLÄISILLE TODISTETAAN MUISSA MAISSA

Kun bolševikit nousivat valtaan ja kommunistivaltio perustettiin, monet venäläiset muuttivat toisiin maihin. Venäjänkielistä Vartiotornia ja muita julkaisuja painettiin Neuvostoliiton ulkopuolella. Neuvostohallitus ei siis pystynyt estämään hengellisen ravinnon leviämistä muihin maihin. 1920-luvun lopulla venäjänkielinen kirjallisuus tavoitti ihmisiä kautta maailman, ja venäläiset lähettivät kiitoskirjeitä Australiasta, Latviasta, Paraguaysta, Puolasta, Ranskasta, Suomesta, Uruguaysta ja Yhdysvalloista.

Aikanaan veljet järjestivät joissakin näissä paikoissa kokouksia ja saarnaamistoimintaa venäjän kielellä. Yhdysvalloissa lähetettiin säännöllisesti joiltakin radioasemilta venäjänkielisiä raamatullisia esitelmiä. Venäjänkielisiä  seurakuntia perustettiin, muun muassa Brownsvilleen Pennsylvaniaan, ja konventteja järjestettiin. Esimerkiksi toukokuussa 1925 veljet pitivät kolmipäiväisen venäjänkielisen konventin Carnegiessa Pennsylvaniassa. Läsnä oli 250 henkeä, ja 29 kastettiin.

OLOSUHTEET MUUTTUVAT

Leninin kuoltua hallitus tehosti hyökkäystään kaikkia uskontoja vastaan. Vuonna 1926 perustettiin Taistelevien jumalattomien liitto. Nimi kuvaa osuvasti liiton päämääriä. Aina läsnä olevan ateistisen propagandan tarkoituksena oli juuria usko Jumalaan täysin pois ihmisten mielistä ja sydämistä. Ateismin henki levisi lyhyessä ajassa läpi Neuvostoliiton laajan alueen. Eräs Neuvostoliitossa asuva raamatuntutkija totesi maailmankeskukseen lähettämässään kirjeessä: ”Nuoret imevät itseensä tätä henkeä, ja epäilemättä se hidastaa merkittävästi totuuden oppimista.”

Taistelevien jumalattomien liitto julkaisi ateistista kirjallisuutta, kuten lehteä nimeltä Antireligioznik. Vuonna 1928 tuo lehti julisti: ”Voronežin alueella rehottavat lahkot.” Se mainitsi muiden muassa 48 ”Pyhän Raamatun tutkijaa”, joiden ”johtajat olivat Zintšenko ja Mitrofan Bovin”. On merkille pantavaa, että vuoden 1926 syyskuun Vartiotornissa (ven.) julkaistiin Mihail Zintšenkon Neuvostoliitosta lähettämä kirje. Hän kirjoitti: ”Ihmisillä  on hengellinen nälkä. – – Meillä on erittäin vähän kirjallisuutta. Veli Trumpi ja muut kääntävät ja jäljentävät venäjänkielistä kirjallisuutta, ja tällä tavoin saamme hengellistä ravintoa ja voimme rohkaista toisiamme. Lähetämme terveiset kaikilta Neuvostoliiton veljiltä.”

Syyskuussa 1926 veli Trumpi kirjoitti olevan toiveita siitä, että viranomaiset sallisivat veljien ottaa vastaan venäjänkielistä kirjallisuutta. Hän pyysi Brooklynin Betelin veljiä lähettämään traktaatteja, kirjasia, kirjoja ja Vartiotornin sidottuja vuosikertoja Magdeburgissa sijaitsevan Saksan toimiston kautta. Vastaukseksi tähän pyyntöön veli Rutherford lähetti Moskovaan George Youngin. Hän saapui sinne 28. elokuuta 1928. Eräässä kirjeessään Young kirjoitti: ”Minulle on sattunut muutama kiinnostava kokemus, mutta en tiedä, kuinka kauan minun annetaan olla täällä.” Vaikka hän pääsikin tapaamaan erästä korkea-arvoista virkamiestä Moskovassa, hänen onnistui saada viisumi, joka oli voimassa vain 4:nteen lokakuuta 1928 saakka.

Vastaperustetun neuvostovaltion suhtautuminen uskontoon oli epäselvä. Useissa valtiollisissa asiakirjoissa esitettiin toive siitä, että kaikki uskonnolliset ryhmät sulautuisivat neuvostotyövoimaan. Seuraavina vuosina tästä toiveesta tuli toimintaperiaate. On tärkeää ymmärtää, että neuvostohallitus ei halunnut tappaa Jehovan kansaan  kuuluvia; se kävi taistelua mielistä ja sydämistä. Se yritti taivuttaa Jumalan kansan mukautumaan, pakottaa heidät olemaan kuuliaisia ainoastaan valtiolle. Se ei missään tapauksessa halunnut, että ihmiset olisivat uskollisia Jehovalle.

Veli Youngin lähdön jälkeen neuvostoliittolaiset veljet saarnasivat edelleen innokkaasti Jumalan valtakuntaa. Neuvostoliiton saarnaamistyön organisointi uskottiin Daniil Staruhinin vastuulle. Edistääkseen tätä työtä ja rohkaistakseen veljiä hän vieraili Moskovassa, Kurskissa, Voronežissa ja muissa Venäjän kaupungeissa sekä Ukrainassa. Hän saarnasi toisten veljien kanssa baptisteille heidän rukoushuoneissaan ja levitti totuutta Jeesuksesta Kristuksesta ja Jumalan valtakunnasta. Tammikuussa 1929 venäläisveljet vuokrasivat Kurskista kirkkorakennuksen voidakseen pitää avoimesti kokouksia, ja he maksoivat siitä vuodessa 200:aa dollaria vastaavan summan.

Myöhemmin tuona vuonna Brooklynin Betelin veljet pyysivät Neuvostotasavaltojen liiton kauppakomissariaatilta lupaa tuoda maahan pieni lähetys raamatullista kirjallisuutta. Lähetys sisälsi 800 kappaletta sekä Jumalan harppu -kirjaa että Vapautus-kirjaa ja 2400 kirjasta. Vajaan kahden kuukauden kuluttua lähetys tuli takaisin varustettuna leimalla: ”Palautetaan painateviraston kieltämänä.” Veljet eivät kuitenkaan luopuneet toivosta. Jotkut ajattelivat, että lähetys palautettiin, koska julkaisut oli painettu vanhoilla venäläisillä kirjaimilla. Siitä lähtien veljet pitivät huolen siitä, että kaikki venäjänkieliset julkaisut oli käännetty tarkasti ja painettu kielen viimeisimpien kehityssuuntien mukaisesti.

TARVETTA TAITAVISTA KÄÄNTÄJISTÄ

Vuodesta 1929 lähtien useissa Vartiotornin numeroissa ilmoitettiin, että tarvittiin päteviä kääntäjiä, jotka  osaisivat sekä englantia että venäjää. Esimerkiksi maaliskuussa 1930 venäjänkielisessä Vartiotornissa oli seuraava ilmoitus: ”Tarvitaan kääntämään englannista venäjäksi pätevä, vihkiytynyt veli, joka osaa englantia ja hallitsee hyvin venäjän kielen.”

Jehova näki tarpeen, ja kääntäjiä löydettiin useista maista. Eräs heistä oli Aleksandr Forstman, joka jo vuonna 1931 lähetti venäjäksi käännettyjä kirjoituksia maailmankeskukseen Kööpenhaminassa sijaitsevan Tanskan haaratoimiston kautta. Veli Forstman asui Latviassa ja oli innokas kääntäjä. Hän oli saanut hyvän koulutuksen ja hallitsi hyvin sekä englannin että venäjän kielen, ja siksi hän pystyi kääntämään raamatullista kirjallisuutta nopeasti.  Aluksi hän käytti kääntämiseen vain muutaman tunnin viikossa, sillä hän teki ansiotyötä elättääkseen ei-uskovan vaimonsa ja lapsensa. Joulukuussa 1932 veli Forstmanista tuli kokoaikainen kääntäjä. Hän käänsi palveluksensa aikana traktaatteja, kirjasia ja kirjoja. Veli Forstman kuoli vuonna 1942.

Veljet halusivat kovasti tehdä saatavilla olevasta kirjallisuudesta laadukkaita venäjänkielisiä käännöksiä, koska he uskoivat, että Valtakunnan työ laillistettaisiin pian Neuvostoliitossa. Pohjois-Euroopan toimiston valvoja William Dey kirjoitti veli Rutherfordille lähettämässään kirjeessä: ”Kun työ Neuvostoliitossa avautuu, mikä epäilemättä tapahtuu pian, meillä olisi hyvä olla kirjallisuudestamme korkealuokkaisia käännöksiä, joita tarjota 180-miljoonaiselle väestölle.”

RADIOLÄHETYKSIÄ

Hyvää uutista saarnattiin Neuvostoliiton valtavalla alueella myös radion välityksellä. Vuoden 1929 helmikuun Vartiotorni (ven.) tiedotti: ”Venäjänkielisiä esitelmiä tullaan lähettämään radioteitse.” Ohjelmia lähetettiin Virosta Neuvostoliittoon aina kuukauden toisena ja neljäntenä sunnuntaina.

Viron haaratoimistonvalvoja veli Wallace Baxter muisteli myöhemmin: ”Pitkien neuvottelujen jälkeen allekirjoitettiin vuonna 1929 vuoden mittainen sopimus. Pian venäjänkielisten lähetysten alettua saimme tietää, että ohjelmaa kuunneltiin Leningradissa. Neuvostohallitus reagoi samalla tavoin kuin Viron papisto. Molemmat varoittivat ihmisiä kuuntelemasta Valtakunnan sanomaa.” Vuonna 1931 venäjänkielisiä radio-ohjelmia lähetettiin keskipitkillä aalloilla kuulijoille otolliseen aikaan, puoli kuudesta puoli seitsemään illalla. Kun lähetykset olivat jatkuneet kolme ja puoli vuotta, ne lopetettiin  kesäkuussa 1934. Viron haaratoimistosta lähetetyssä kirjeessä veljet kertoivat, miksi ohjelma kiellettiin: ”Papisto varoitti [Viron] hallitusta siitä, etteivät radioesitelmämme ole valtion edun mukaisia, koska ne sisältävät kommunistista ja anarkistista propagandaa.”

KÄÄNNE

Vuonna 1935 Brooklynin Betelin veljet lähettivät Anton Koerberin Neuvostoliittoon ja toivoivat hänen voivan avata sinne haaratoimiston. Veljet halusivat lähettää Neuvostoliittoon painokoneen Saksasta, missä Adolf Hitler oli hiljattain noussut valtaan. Tämä suunnitelma ei tosin onnistunut, mutta veli Koerber tapasi Neuvostoliitossa monia veljiä.

Muutaman vuoden ajan Valtakunnasta saarnaaminen edistyi Neuvostoliitossa tasaiseen tahtiin. Raamatullista kirjallisuutta käännettiin venäjäksi Latvian haaratoimiston valvonnassa. Painettua kirjallisuutta oli kuitenkin vaikea tuoda maahan, joten suuri määrä julkaisuja seisoi varastossa.

Vuonna 1939 syttyneen toisen maailmansodan alkuun asti todistajia oli vain vähän, eikä neuvostohallitus tämän vuoksi juuri kiinnittänyt heihin huomiota. Tilanne tulisi kuitenkin muuttumaan. Pian sen jälkeen kun natsi-Saksa oli vuonna 1939 hyökännyt Puolaan, Neuvostoliitto liitti itseensä viimeiset neljä sen 15 tasavallasta: Latvian, Liettuan, Moldovan ja Viron. Yhtäkkiä tuhannet todistajat huomasivat olevansa Neuvostoliiton rajojen sisäpuolella. Pian tämä kansakunta ajautuisi armottomaan sotaan oman olemassaolonsa puolesta. Se olisi miljoonille kärsimysten ja koettelemusten aikaa. Jehovan todistajille se olisi aika osoittaa, että he pysyvät uskollisina Jumalalle ankaran sorron alaisuudessa.

 VALMIITA PYSYMÄÄN LUJINA

Kesäkuussa 1941 Saksa käynnisti suurhyökkäyksen Neuvostoliittoa vastaan neuvostojohtaja Josif Stalinin täydelliseksi yllätykseksi. Ennen kuin vuosi oli päättynyt, saksalaisten joukot olivat edenneet Moskovan liepeille, ja Neuvostoliiton häviö näytti väistämättömältä.

Epätoivoissaan Stalin yritti koota koko kansakunnan suureen isänmaalliseen sotaan, kuten neuvostoliittolaiset tätä sotaa kutsuivat. Stalin tajusi, että hänen täytyi tehdä myönnytyksiä kirkolle saadakseen kansan sotaponnistelujen taakse, sillä miljoonat olivat edelleen uskonnollismielisiä. Syyskuussa 1943 Stalin otti Kremlissä avoimesti vastaan kolme Venäjän ortodoksisen kirkon korkea-arvoista edustajaa. Tämä paikkasi kirkon ja valtion välejä ja avasi yleisölle satojen kirkkojen ovet.

Saksalaisten Jehovan todistajien tavoin neuvostoliittolaiset veljet pysyivät sodan aikana täysin puolueettomina. He olivat lujasti päättäneet totella Herransa käskyä ja olivat valmiita kantamaan seuraukset (Matt. 22:37–39). Vuosina 1940–45 yli tuhat todistajaa Ukrainasta, Moldovasta ja Baltian tasavalloista vietiin puolueettomuutensa vuoksi työleireille Neuvostoliiton keskiosiin.

Vasili Savtšuk muistelee: ”Kävin kasteella Ukrainassa 14-vuotiaana vuonna 1941. Sodan aikana lähes kaikki aktiiviset veljet lähetettiin vankiloihin ja leireihin Neuvostoliiton keskiosiin. Mutta Jehovan työ ei pysähtynyt. Uskolliset sisaret ja teini-ikäiset nuoret, kuten minä, ottivat vastuulleen tehtäviä seurakunnassa ja palveluksessa. Ainoa veli, joka kylässämme oli vielä vapaana, oli invalidi. Hän sanoi minulle: ’Vasili, tarvitsemme sinun apuasi. Meillä on tehtävänä tärkeä työ, mutta meillä ei ole tarpeeksi miehiä.’ En voinut pidättää kyyneleitäni nähdessäni, kuinka huolissaan tämä huonokuntoinen veli oli Jehovan työstä. Lupasin mielihyvin tehdä kaiken, mikä  oli tarpeen. Meillä oli tilapäisiä kirjapainoja kellareissa, joissa monistimme arvokasta hengellistä ravintoa, ja annoimme sitä jaettavaksi veljille, erityisesti niille, jotka olivat vangittuina.”

Sisarten ja nuorten epäitsekkäästä ja rakkaudellisesta aherruksesta huolimatta hengellistä ruokaa ei pystytty tuottamaan tarpeeksi. Yksi ratkaisu ongelmaan olivat Neuvostoliitosta pois muuttavat puolalaisveljet, jotka pystyivät viemään raportteja Puolan haaratoimistoon. Vastakkaiseen suuntaan matkustavat ukrainalaiset ja venäläiset veljet taas toivat mukanaan hengellistä ruokaa, vahaksia, mustetta ja muita tarvikkeita.

”MENKÖÖN KUKIN KOTIPAIKKAANSA”

Vuonna 1946 jotkut Puolassa asuvat veljet pakotettiin muuttamaan Ukrainan neuvostotasavaltaan. Ivan Paškovski kertoo: ”Veljet tiedustelivat Łódźin haaratoimistosta, miten heidän tulisi tässä tilanteessa toimia. He saivat vastauksen, jossa lainattiin Tuomarien 7:7:ää: ’Menköön kukin kotipaikkaansa.’ Monta vuotta myöhemmin ymmärsin, miten Jehova viisaudessaan ohjasi saarnaamistyötä näillä vaikeilla alueilla. ’Kotipaikkamme’ oli siellä, mihin Jehova lähetti meidät. Tajusimme, että on tärkeää alistua viranomaisten määräyksiin. Niinpä aloimme valmistautua muuttamaan ateistiseen maahan.

Ensin tapasimme 18 kasteelle aikovaa, jotka oli tuotu erään veljen taloon, ja autoimme heitä valmistautumaan tuohon askeleeseen. Keräsimme myös venäjän- ja ukrainankielistä kirjallisuutta ja yritimme pakata sen niin, että sitä ei löydettäisi tarkastuksessa. Pian, aamunkoitteessa, Puolan armeijan sotilaat piirittivät kylämme ja käskivät meidän panna itsemme lähtökuntoon. Saimme ottaa mukaan ruokaa ja taloustarvikkeita kuukauden tarpeiksi. Meidät saatettiin juna-asemalle. Näin Ukrainan neuvostotasavallasta tuli ’kotipaikkamme’.

 Heti kun saavuimme määränpäähämme, ympärillemme kerääntyi paikallisia viranomaisia ja muita ihmisiä. Koska halusimme todistaa heille viipymättä, kerroimme rohkeasti olevamme Jehovan todistajia. Seuraavana päivänä luonamme vieraili odottamatta paikallisen maatalouskomitean sihteeri. Mies kertoi, että hänen isänsä oli muuttanut Amerikkaan ja lähetti hänelle Jehovan todistajien julkaisemaa kirjallisuutta. Se oli iloinen uutinen! Erityisen hienoa oli se, että hän tarjosi kirjallisuutta meille. Kun hän alkoi perheensä kanssa käydä kokouksissamme, ymmärsimme, että tässä maassa oli monia Jehovan ’haluttuja’ (Hagg. 2:7). Ei aikaakaan, kun kaikista perheenjäsenistä tuli Jehovan todistajia, ja he palvelivat uskollisesti monia vuosia.”

PALJON TYÖTÄ EDESSÄ

Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen Neuvostoliitossa tehtiin työtä äärimmäisen vaikeissa olosuhteissa. Puolan haaratoimistosta lähetettiin päätoimistoon 10. huhtikuuta 1947 päivätty kirje, jossa kerrottiin: ”Uskonnolliset johtajat pelottelevat uskontojensa jäseniä sillä, että nämä tuomitaan kymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön ja karkotusrangaistukseen, mikäli nämä ottavat vastaan Vartiotornin tai jonkin Jehovan todistajien lehtisen. Siksi pelko ja vavistus pitää otteessaan maan asukkaita, ja ihmiset kaipaavat hengellistä valoa.”

Vuoden 1947 Vuosikirja (engl.) kertoi: ”Todistajilla ei ole käytössään painettua kirjallisuutta eikä Vartiotornia ulkoasultaan viehättävänä painettuna lehtenä. – – Monin paikoin sitä edelleen jäljennetään työläästi käsin, ja jäljennökset annetaan eteenpäin – –. Toisinaan kuriirejamme pidätetään ja heitetään vankilaan, jos heidän hallustaan löytyy Vartiotorni.”

Regina Krivokulskaja kertoo: ”Minusta tuntui kuin  koko maata olisi ympäröinyt piikkilanka ja me olisimme olleet vankeja, vaikkakaan emme olleet vankilassa. Aviomiehemme, jotka palvelivat innokkaasti Jumalaa, viettivät suurimman osan elämästään vankiloissa ja leireillä. Me naiset jouduimme kestämään paljon: meistä jokainen kärsi unettomista öistä, olimme valtion turvallisuuskomitean KGB:n tarkkailun ja psykologisen painostuksen alaisina, menetimme työpaikkojamme ja kohtasimme muita koettelemuksia. Viranomaiset koettivat monin keinoin saada meidät poikkeamaan totuuden tieltä (Jes. 30:21). Ei ollut epäilystäkään siitä, että Saatana yritti näiden olosuhteiden avulla pysäyttää Valtakunnan saarnaamistyön. Mutta Jehova ei hylännyt kansaansa; hänen tukensa oli silminnähtävää.

Raamatullinen kirjallisuus, jota vaivoin saatiin salakuljetettua maahan, antoi meille ’voimaa, joka ylittää tavanomaisen’,  ja viisautta toimia noissa olosuhteissa oikein (2. Kor. 4:7). Jehova johti kansaansa, ja valtion voimakkaasta vastustuksesta huolimatta uusia tuli jatkuvasti hänen järjestönsä yhteyteen. Oli hämmästyttävää, että he olivat alusta alkaen valmiita kestämään kärsimyksiä Jehovan kansan rinnalla. Tämä oli mahdollista vain Jehovan hengen avulla.”

KIRJEITÄ YLI AIDAN

Vuonna 1944 Pjotr, josta tuli myöhemmin Reginan aviomies, suljettiin Gorkin alueella sijaitsevaan leiriin kristillisen puolueettomuutensa vuoksi. Tämä ei millään muotoa laimentanut hänen intoaan saarnaamistyössä. Pjotr kirjoitti kirjeitä, joissa kussakin selitettiin lyhyesti jotakin Raamatun opetusta. Sitten hän pani kirjeen kirjekuoreen, sitoi kuoren narulla kiveen ja heitti sen korkean piikkilanka-aidan yli. Pjotr toivoi, että joku lukisi hänen kirjeitään, ja eräänä päivänä tyttö nimeltä Lidija Bulatova teki niin. Pjotr näki hänet ja pyysi häntä hiljaa lähemmäs. Hän kysyi, tahtoisiko tyttö oppia lisää Raamatusta. Lidijasta ajatus kuulosti hyvältä, joten he sopivat tapaavansa uudelleen. Siitä lähtien Lidija tuli säännöllisesti poimimaan lisää näitä kallisarvoisia kirjeitä.

Lidijasta tuli innokas sisar ja hyvän uutisen saarnaaja. Pian hän alkoi tutkia Raamattua Marija Smirnovan ja Olga Sevrjuginan kanssa. Hekin alkoivat palvella Jehovaa. Tukeakseen sisaria hengellisesti veljet alkoivat leiristä käsin toimittaa hengellistä ruokaa tälle pienelle ryhmälle. Tätä tarkoitusta varten Pjotr teki pienen matkalaukun, jossa oli kaksoispohja, joka voitiin täyttää lehdillä. Hän järjesti niin, että jotkut sellaiset henkilöt, jotka eivät olleet todistajia eivätkä vankeja, kuljettivat matkalaukkua mukanaan leiristä pois ja sinne takaisin. He veivät sen osoitteeseen, jossa asui yksi näistä kolmesta sisaresta.

 Pian sisaret järjestivät alueellaan saarnaamistoimintaa. Tämä ei jäänyt poliisilta huomaamatta, ja heitä vakoilemaan lähetettiin agentti, mikä oli tavallista tuohon aikaan. Agentti oli naisopettaja, joka teeskenteli olevansa kiinnostunut totuudesta ja saavutti sisarten luottamuksen. Koska sisarilla ei ollut kokemusta tällaisesta, he opettivat innoissaan Raamatun totuuksia uudelle ”sisarelleen” ja kertoivat myöhemmin, miten he saivat kirjallisuutta. Kun matkalaukkua seuraavan kerran kannettiin leiristä ulos, Pjotr pidätettiin ja hänen tuomioonsa lisättiin 25 vuotta vankeutta. Myös nuo kolme sisarta saivat jokainen 25 vuoden tuomion.

”HEITÄ TÄYTYY VALISTAA”

Sotavuosien aikana ja niiden jälkeen neuvostohallitus jatkoi Jehovan todistajien toiminnan voimakasta vastustamista. Maaliskuussa 1947 Puolan veljet raportoivat, mitä Neuvostoliiton erään läntisen alueen korkea-arvoinen virkamies oli julistanut: tuolta alueelta ei keväällä löytyisi enää ainuttakaan Jehovan todistajaa. He kertoivat kirjeessään: ”Kuulimme tätä kirjettä kirjoittaessamme, että sata veljeä ja sisarta on pidätetty yhden ainoan päivän aikana.” Eräässä toisessa kirjeessä kerrottiin leireillä olevista veljistä: ”Heidän uskollisuutensa Jehovaa kohtaan on suurenmoista. Monet ovat jo menettäneet henkensä, ja veljemme odottavat Jehovan vapautusta, aivan kuten veljet tekivät keskitysleireillä.”

Todistajia pidätettiin myös siksi, että he saarnasivat ja kieltäytyivät äänestämästä. Vastuulliset veljet kirjoittivat vuonna 1947: ”Näyttää siltä, että Neuvostoliiton korkeimmat viranomaiset eivät ole selvillä siitä, miten veljiämme kohdellaan, mutta että heidän tavoitteensa ei ole tuhota heitä. Viranomaisilta puuttuu tarpeellista tietoa, ja siksi heitä täytyy valistaa.”

 TYÖ YRITETÄÄN REKISTERÖIDÄ

Pian Puolan haaratoimistosta ehdotettiin, että kaksi neuvostoliittolaista veljeä laatisivat kokeneen lakimiehen kanssa tarvittavat asiakirjat Jehovan todistajien toiminnan rekisteröimiseksi Neuvostoliitossa. Eräässä kirjeessä, joka saapui Puolasta Neuvostoliiton veljille, sanottiin: ”Valtakunnan hyvä uutinen täytyy kaiuttaa kaikkialla, myös Neuvostoliitossa (Mark. 13:10).” Kirje päättyi sanoihin: ”Olkaa kärsivällisiä. Jehova muuttaa kyyneleenne ilohuudoiksi (Ps. 126:2–6).”

Elokuussa 1949 Nikolai Pjatoha, Mihailo Tšumak ja Ilja Babijtšuk jättivät rekisteröintianomuksen. Valtio suostui tunnustamaan Jehovan todistajat, mutta vain tietyillä ehdoilla. Veljiä vaadittiin muun muassa kertomaan kaikkien Neuvostoliiton alueella asuvien Jehovan todistajien nimet. Tähän he eivät voineet suostua. Vaikka työ  meni eteenpäin ja julistajien määrä kasvoi jatkuvasti, monet veljet olivat edelleen vangittuina.

”JEHOVANNE EI VAPAUTA TEITÄ TÄÄLTÄ”

Pjotr Krivokulski muistelee kesää 1945: ”Oikeudenkäyntinsä jälkeen veljet passitettiin eri leireille. Siellä minne minut vietiin, monet vangit olivat vilpittömästi kiinnostuneita totuudesta, muun muassa eräs pappi. Hän ymmärsi pian, että se, mitä kerroin hänelle, oli totuus, ja hän asennoitui Jehovan puolelle.

Olot olivat kovat. Kerran minut lukittiin pikkuruiseen selliin, jossa hädin tuskin mahtui seisomaan. Sitä kutsuttiin ’ludekopiksi’, koska se kuhisi luteita. Niitä oli niin paljon, että ne olisivat todennäköisesti pystyneet imemään ihmisen kuiviin. Tarkastaja seisoi sellini edessä ja sanoi minulle: ’Jehovanne ei vapauta teitä täältä.’ Päivittäinen ruoka-annokseni oli 300 grammaa leipää ja kuppi vettä. Happi tuntui loppuvan, joten painauduin pientä ovea vasten ja hengitin ahnaasti ilmaa hiuksenohuesta raosta. Tunsin, kuinka luteet imivät vertani. Olin ludekopissa kymmenen päivää ja pyysin toistuvasti Jehovalta voimaa kestää (Jer. 15:15). Kun ovi avattiin, pyörryin ja heräsin myöhemmin toisessa sellissä.

Tämän jälkeen työleirin tuomioistuin tuomitsi minut kymmeneksi vuodeksi tiukasti vartioituun rangaistusleiriin ’kansankiihotuksesta ja neuvostovallan vastaisen propagandan levittämisestä’. Tuolla leirillä oli mahdotonta lähettää tai vastaanottaa postia. Vangit oli tuomittu pääasiassa väkivaltarikoksista, kuten murhista. Minulle sanottiin, että jollen luopuisi uskostani, nämä ihmiset tekisivät minulle mitä tahansa heidän käskettäisiin tehdä. Painoin vaivaiset 36 kiloa ja pystyin töin tuskin kävelemään. Mutta jopa tuossa paikassa saatoin löytää vilpittömiä ihmisiä, joiden sydän oli vastaanottavainen totuudelle.

 Kerran kun makasin pensaikossa rukoilemassa, minua lähestyi vanha mies. Hän kysyi: ’Mitä oikein olet tehnyt, niin että olet joutunut tähän helvettiin?’ Kuultuaan, että olin Jehovan todistaja, hän istui maahan ja syleili ja suuteli minua. Hän sanoi: ’Poikaseni, olen jo kauan halunnut oppia tuntemaan Raamattua. Opettaisitko minua?’ Riemullani ei ollut rajoja! Olin ommellut useita vanhoja evankeliumin katkelmia repaleisiin vaatteisiini ja otin ne oitis esiin. Miehen silmät täyttyivät kyynelistä. Puhuimme pitkään tuona iltana. Hän kertoi työskentelevänsä leirin ruokalassa ja lupasi antaa minulle ruokaa. Näin meistä tuli ystävät. Hän kasvoi hengellisesti, ja minä voimistuin fyysisesti. Olin varma, että Jehova oli tämän takana. Muutaman kuukauden kuluttua hänet vapautettiin ja minut siirrettiin toiselle leirille Gorkin alueelle.

Siellä olosuhteet olivat paljon paremmat. Iloitsin kuitenkin ennen kaikkea siitä, että sain johtaa raamatuntutkistelua neljälle vangille. Vuonna 1952 leirin esimiehet löysivät kirjallisuutta hallustamme. Oikeudenkäyntiä edeltävässä kuulustelussa minut suljettiin ilmatiiviiseen laatikkoon. Juuri kun olin tukehtumaisillani, laatikko avattiin, jotta sain vedettyä keuhkoihini hieman happea. Sitten se taas suljettiin. Tarkoitus oli saada minut kieltämään uskoni. Meidät kaikki julistettiin syyllisiksi. Kun tuomiomme luettiin, yksikään raamatuntutkisteluoppilaistani ei hätääntynyt. Olin siitä onnellinen! Kaikki neljä tuomittiin 25 vuodeksi leireille. Minä sain kovemman tuomion, mutta sitä muutettiin, niin että sain 25 vuotta lisää vankeutta tiukasti vartioidulla leirillä ja lisäksi 10 vuoden karkotustuomion. Kun lähdimme huoneesta, pysähdyimme kiittämään Jehovaa hänen tuestaan. Vartijat olivat ällistyneitä eivätkä tajunneet, mistä me iloitsimme. Meidät erotettiin toisistamme ja lähetettiin eri leireille. Minä jouduin tiukasti vartioidulle leirille Vorkutaan.”

 KRISTILLINEN PUOLUEETTOMUUS KOITUI PELASTUKSEKSI

Elämä leireillä oli kovaa. Monet vangit, jotka eivät olleet Jehovan todistajia, tekivät itsemurhan. Ivan Krylov kertoo: ”Kun vapauduin äärimmäisen tiukasti valvotulta leiriltä, kävin useilla hiilikaivoksilla, joihin veljet ja sisaret olivat joutuneet pakkotyöhön. Pääsin kosketuksiin heidän kanssaan, ja jos joku oli pystynyt jäljentämään käsin joitakin lehtiämme, hän antoi jäljennökset eteenpäin toisille. Todistajat saarnasivat kaikilla leireillä. Monet osoittivat kiinnostusta, ja päästyään vapaaksi jotkut heistä kävivät kasteella Vorkutajoessa.

Uskomme Jehovaan ja hänen Valtakuntaansa joutui jatkuvasti koetukselle. Vuonna 1948 jotkut eräällä Vorkutan leirillä olevat vangit nousivat kapinaan. Kapinoitsijat olivat sanoneet toisille vangeille, että kapina onnistuisi parhaiten, jos kaikki järjestäytyisivät ryhmiin esimerkiksi kansallisuuden tai uskonnon mukaan. Leirillä oli tuolloin 15 todistajaa. Kerroimme kapinallisille, että me Jehovan todistajat olimme kristittyjä emmekä voisi olla mukana tällaisessa toiminnassa. Selitimme, että varhaiskristityt eivät osallistuneet kapinoihin roomalaisia vastaan. Monet olivat tästä luonnollisestikin ihmeissään, mutta me pysyimme lujina.”

Kapinalla oli traagiset seuraukset. Aseistautuneet sotilaat mursivat vastarinnan ja veivät kapinaan nousseet toisiin parakkeihin. Sitten he valelivat parakit bensiinillä ja tuikkasivat ne tuleen. Lähes kaikki sisällä olevat saivat surmansa. Veljille sotilaat eivät aiheuttaneet vahinkoa.

 ”Joulukuussa 1948 tapasin eräällä leirillä kahdeksan veljeä, jotka oli tuomittu 25 vuodeksi vankeuteen”, jatkaa Ivan. ”Oli ankara talvi, ja työ kaivoksilla oli raskasta. Silti noiden veljien silmistä kuvastui luottamus ja järkähtämätön toivo. Heidän myönteinen asenteensa vahvisti jopa niitä vankeja, jotka eivät olleet Jehovan todistajia.”

KARKOTUS SIPERIAAN

Vallanpitäjien armottomasta vastustuksesta huolimatta todistajat saarnasivat edelleen innokkaasti hyvää uutista Jehovan valtakunnasta. Tämä suututti Moskovan keskushallitusta. Erityisesti se ärsytti KGB:tä. KGB lähetti Stalinille 19. helmikuuta 1951 päivätyn muistion, jossa sanottiin: ”Jotta maan alla toimivien jehovistien neuvostovastainen toiminta saataisiin tukahdutettua,  Neuvostoliiton MGB [valtion turvallisuusministeriö, myöhemmin KGB] pitää tarpeellisena karkottaa kaikki jehovisteiksi tiedetyt ja heidän perheensä Irkutskin ja Tomskin alueille.” KGB:llä oli tiedossaan, ketkä olivat todistajia, ja se pyysi Stalinilta lupaa karkottaa Siperiaan 8576 henkilöä kuudesta neuvostotasavallasta. Lupa myönnettiin.

Magdalina Belošitskaja muistelee: ”Sunnuntaina 8. huhtikuuta 1951 heräsimme kahdelta aamulla, kun ulko-oveamme jyskytettiin. Äiti pomppasi pystyyn ja riensi ovelle. Siellä seisoi upseeri. ’Teidät karkotetaan Siperiaan, koska uskotte Jumalaan’, hän ilmoitti muodollisesti. ’Teillä on kaksi tuntia aikaa pakata tavaranne. Voitte ottaa asunnosta mukaan mitä tahansa. Jyvät, jauhot ja ryynit eivät kuitenkaan ole sallittuja. Myöskään huonekaluja, puisia esineitä tai ompelukoneita ei saa viedä mukana. Ette myöskään saa ottaa mitään pihalta. Kerätkää vaatteenne, vuodevaatteenne ja laukkunne ja tulkaa ulos.’

Olimme aiemmin lukeneet julkaisuistamme, että idässä oli paljon työtä tehtävänä. Nyt ymmärsimme, että oli tullut aika tehdä tuo työ.

Kukaan meistä ei vaikeroinut eikä nyyhkyttänyt. Upseeri oli yllättynyt ja totesi: ’Ette ole vuodattaneet kyyneltäkään.’ Kerroimme hänelle, että olimme odottaneet tätä  vuodesta 1948 asti. Pyysimme lupaa ottaa matkaa varten edes yhden elävän kanan, mutta hän ei suostunut pyyntöömme. Upseerit jakoivat karjamme keskenään. He jakoivat kanat silmiemme edessä: yksi otti viisi, toinen kuusi ja joku kolme tai neljä. Kun häkissä oli jäljellä enää kaksi kanaa, upseeri käski teurastaa ne ja antaa ne meille.

Kahdeksan kuukauden ikäinen tyttäreni makasi puisessa kehdossa. Kysyimme, voisimmeko ottaa kehdon mukaan, mutta upseeri määräsi, että se piti hajottaa osiin. Sitten hän antoi meille vain sen osan, missä vauvaa voitiin pitää.

Naapurit kuulivat pian, että meitä oltiin karkottamassa. Joku toi pienen pussillisen korppuja, ja kun meitä vietiin pois kärryissä, hän heitti sen kyytiin. Meitä vartioiva sotilas huomasi tämän ja heitti pussin takaisin. Meitä oli kuusi: minä, äiti, kaksi veljeäni, aviomieheni ja kahdeksankuinen tyttäremme. Kylän ulkopuolella meidät sullottiin autoon ja kuljetettiin alueelliseen keskukseen, missä täytettiin meitä koskevat asiakirjat. Sitten kuorma-auto vei meidät juna-asemalle.

Oli kaunis aurinkoinen sunnuntaipäivä. Asema oli täynnä ihmisiä – karkotettavia ja niitä, jotka olivat tulleet katsomaan lähtöä. Kuorma-automme ajoi suoraan yhden junavaunun viereen, jossa veljiämme jo oli. Kun juna oli täynnä, sotilaat tarkastivat kaikki sukunimen perusteella. Meidän vaunussamme oli 52 henkeä. Ennen lähtöämme ne, jotka olivat tulleet saattamaan meitä, alkoivat itkeä ja jopa nyyhkyttää ääneen. Se oli hämmästyttävää, sillä emme edes tunteneet kaikkia noita ihmisiä. He kuitenkin tiesivät, että olimme Jehovan todistajia ja että meidät karkotettaisiin Siperiaan. Höyryveturi vihelsi äänekkäästi. Silloin veljet alkoivat laulaa ukrainan kielellä laulua: ’Olkoon Kristuksen rakkaus kanssasi. Anna kunnia Jeesukselle Kristukselle; tapaamme jälleen hänen  Valtakunnassaan.’ Useimmat meistä olivat täynnä toivoa ja uskoivat vahvasti siihen, että Jehova ei hylkäisi meitä. Lauloimme monta säkeistöä. Se oli niin liikuttavaa, että jotkut sotilaat puhkesivat kyyneliin. Sitten juna lähti matkaan.”

”AIVAN PÄINVASTAISIA KUIN ODOTETTIIN”

Pietarissa sijaitsevan Herzenin yliopiston professori N. S. Gordijenko kuvailee kirjassaan vainoojien aikaansaannoksia. Hän kirjoitti: ”Tulokset olivat aivan päinvastaisia kuin odotettiin. He halusivat heikentää Neuvostoliitossa toimivaa Jehovan todistajien järjestöä, mutta todellisuudessa he vain vahvistivat sitä. Uusilla alueilla, joilla kukaan ei ollut kuullut Jehovan todistajien uskontokunnasta, todistajat ’tartuttivat’ asukkaat uskollaan ja uskollisuudellaan.”

Monet todistajat sopeutuivat uusiin olosuhteisiin nopeasti. Organisoitiin pieniä seurakuntia, ja niille määrättiin alueet. Nikolai Kolibaba sanoo: ”Yhteen aikaan saarnasimme Siperiassa talosta taloon, tai oikeastaan talosta parin kolmen talon päässä sijaitsevaan taloon. Tämä oli kuitenkin vaarallista. Miten toimimme? Ensimmäisen käynnin jälkeen yritimme tehdä uusintakäynnin noin kuukauden kuluessa. Aloitimme kysymällä ihmisiltä: ’Myyttekö kanoja, vuohia tai lehmiä?’ Sitten pikkuhiljaa ohjasimme keskustelun Valtakuntaan. Jonkin ajan kuluttua KGB sai tietää tästä, ja pian sanomalehdessä julkaistiin artikkeli, jossa paikallista väestöä varoitettiin puhumasta Jehovan todistajien kanssa. Siinä sanottiin, että todistajat kulkivat talosta taloon kysellen ihmisiltä, oliko heillä myydä vuohia, lehmiä ja kanoja – mutta todellisuudessa me etsimme lampaita!”

Gavriil Livyi muistelee: ”Veljet yrittivät osallistua kenttäpalvelukseen, vaikka KGB tarkkaili heitä silmä kovana. Neuvostoliitossa ihmisten asenne oli sellainen, että  jos he epäilivät jonkun yrittävän puhua heille uskonnollisista asioista, he hälyttivät heti poliisin paikalle. Tästä huolimatta jatkoimme saarnaamista, vaikkakaan emme aluksi saaneet näkyviä tuloksia. Vähitellen totuus alkoi kuitenkin muuttaa joitakin paikallisia ihmisiä. Eräs heistä oli venäläinen mies, joka oli kova juopottelemaan. Opittuaan totuuden hän alkoi elää Raamatun periaatteiden mukaisesti ja hänestä tuli aktiivinen todistaja. Myöhemmin muuan KGB:n virkailija soitti hänelle ja sanoi: ’Kenen kanssa oikein vietätte aikaanne? Nuo todistajat ovat kaikki ukrainalaisia.’

Veli vastasi: ’Kun olin juoppo ja ryvin katuojassa, ette kiinnittäneet minuun mitään huomiota. Nyt kun minusta on tullut tavallinen ihminen ja kunnon kansalainen, saatte yhtäkkiä päähänne, että se on huono asia. Monet ukrainalaiset lähtevät Siperiasta, mutta he jättävät jälkeensä siperialaisia, joille Jumala opettaa, miten pitäisi elää.’”

Muutaman vuoden kuluttua eräs irkutskilainen virkamies kirjoitti Moskovaan: ”Useat paikalliset työntekijät ovat julistaneet, että heidät kaikki [Jehovan todistajat] pitäisi lähettää yhdelle alueelle pohjoiseen, niin että heidän yhteytensä väestöön katkeaisivat kokonaan ja heidät voitaisiin uudelleenkasvattaa.” Ei Siperia sen enempää kuin Moskovakaan tiennyt, mitä Jehovan todistajien vaientamiseksi pitäisi tehdä.

”OLISIMME AMPUNEET TEIDÄT KAIKKI”

Vuoden 1957 alussa viranomaiset käynnistivät uuden kampanjan Jehovan todistajia vastaan. Veljiä seurattiin ja heidän kotejaan tutkittiin. Viktor Gutšmidt kertoo: ”Kerran kun tulin kotiin palveluksesta, asuntoni oli pengottu ylösalaisin. KGB etsi kirjallisuutta. Minut pidätettiin ja minua kuulusteltiin kaksi kuukautta. Nuorempi  tyttäremme Julija oli 11 kuukauden ikäinen ja vanhempi 2-vuotias.

Kuulustelujen aikana tarkastaja kysyi minulta: ’Ettekös te ole saksalainen?’ Tuohon aikaan ’saksalainen’ tarkoitti monille samaa kuin ’fasisti’. Saksalaisia vihattiin.

’En ole kansallismielinen’, vastasin, ’mutta jos tarkoitatte niitä saksalaisia, joita natsit sulkivat keskitysleireihin, niin heistä olen ylpeä! Heitä kutsuttiin nimellä Bibelforscherit, ja nykyisin heidät tunnetaan Jehovan todistajina. Olen ylpeä siitä, ettei yksikään todistaja koskaan ampunut ainuttakaan luotia konetuliaseella eikä ainuttakaan ammusta tykillä. Noista saksalaisista olen ylpeä!’

Tarkastaja oli hiljaa, joten jatkoin: ’Olen vakuuttunut siitä, ettei yksikään Jehovan todistaja ole osallistunut kapinoihin tai kansannousuihin. Silloinkin kun heidän toimintansa on kiellettyä, he jatkavat sinnikkäästi Jumalan palvomista. Samalla todistajat tunnustavat laillisten vallanpitäjien aseman ja tottelevat heitä, jos heidän lakinsa eivät ole vastoin Luojamme korkeampia lakeja.’

Yllättäen tarkastaja keskeytti minut ja sanoi: ’Emme ole koskaan tutkineet mitään muuta ryhmää niin tarkoin kuin olemme tutkineet Jehovan todistajia ja heidän toimintaansa. Jos olisimme löytäneet jotain teitä vastaan, jos olisitte  vuodattaneet yhdenkin pisaran verta, olisimme ampuneet teidät kaikki.’

Mietin mielessäni: ’Veljillämme on rohkeutta palvella Jehovaa kautta maailman, ja heidän esimerkkinsä on pelastanut henkemme täällä Neuvostoliitossa. Ehkäpä siis se, että palvelemme Jumalaa täällä, voi jollain tavoin auttaa veljiämme muualla.’ Tämä ajatus antoi minulle lisää voimaa pitää kiinni Jehovan teistä.”

TODISTAJIA YLI 50 LEIRILLÄ

Neuvostoliitossa toimivien Jehovan todistajien puolueettomuus ja heidän innokkuutensa saarnaamistyössä närkästyttivät vallanpitäjiä (Mark. 13:10; Joh. 17:16). Tämä veljien asenne johti usein pitkiin, epäoikeudenmukaisiin vankeusrangaistuksiin.

Kautta maailman 199 konventissa, jotka pidettiin kesäkuun 1956 ja helmikuun 1957 välisenä aikana, 462936 läsnäolijaa hyväksyivät yksimielisesti anomuksen, josta lähetettiin kopiot Neuvostoliiton ministerineuvostoon Moskovaan. Anomuksessa sanottiin muun muassa: ”Jehovan todistajia on ainakin viidessäkymmenessä vankileirissä Euroopan Venäjältä Siperiaan ja pohjoiseen Jäämerelle, jopa Novaja Semljan saarella Jäämerellä. – – Amerikassa ja muissa länsimaissa Jehovan todistajia on sanottu ’kommunisteiksi’ ja kommunistimaissa ’imperialisteiksi’ – –. Kommunistihallitukset ovat syyttäneet ja tutkineet heitä oikeudessa ’imperialistisina vakoilijoina’ ja ovat tuominneet heitä jopa kahdeksikymmeneksi vuodeksi vankeuteen. Mutta he eivät ole milloinkaan osallistuneet mihinkään kapinalliseen toimintaan eikä vakoiluun.” Valitettavasti anomus ei juuri vaikuttanut Jehovan todistajien tilanteeseen Neuvostoliitossa.

Lasten kasvattaminen Neuvostoliitossa oli Jehovan todistajille erityisen vaikeaa. Moskovalainen Vladimir  Sosnin, joka kasvatti kolme poikaa noina aikoina, kertoo: ”Neuvostoliitossa oli koulupakko. Opettajat ja toiset oppilaat painostivat lapsiamme liittymään kommunistisiin lastenjärjestöihin. Halusimme lastemme saavan tarpeellisen koulutuksen ja autoimme heitä heidän läksyissään. Meidän vanhempien ei ollut helppoa kasvattaa rakkautta Jehovaan lastemme sydämessä. Kouluilmapiiri oli kyllästetty ajatuksilla sosialismin ja kommunismin rakentamisesta. Meidän vanhempien piti olla poikkeuksellisen kärsivällisiä ja hellittämättömiä.”

SYYTETTYINÄ TYTTÄRENSÄ KORVAN POIS REPIMISESTÄ

Semjon ja Darja Kostylev kasvattivat Siperiassa kolme lasta. Semjon kertoo: ”Tuohon aikaan Jehovan todistajia pidettiin fanaatikkoina. Vuonna 1961 nuorempi tyttäremme Alla meni ensimmäiselle luokalle. Eräänä päivänä kun hän leikki toisten lasten kanssa, yksi heistä satutti vahingossa hänen korvaansa. Kun opettaja seuraavana päivänä kysyi Allalta, mitä hänelle oli tapahtunut, hän oli hiljaa, koska ei halunnut kannella luokkatoveristaan. Opettaja tiesi Allan vanhempien olevan todistajia, ja hän päätteli, että me lyömme Allaa pakottaaksemme hänet elämään Raamatun periaatteiden mukaisesti. Koulu raportoi asiasta yleiselle syyttäjälle. Juttuun vedettiin mukaan myös yritys, jossa työskentelin. Tutkinnat jatkuivat vuoden päivät, kunnes viimein lokakuussa 1962 saimme haasteen oikeuteen.

Kaksi viikkoa ennen oikeudenkäyntiä kulttuuripalatsissa pantiin esille juliste, jossa luki: ’Oikeudenkäynti vaarallista jehovistien lahkoa vastaan alkaa pian.’ Vaimoani ja minua syytettiin siitä, että kasvatimme lapsiamme Raamatun mukaan. Meitä syytettiin myös julmuudesta. Oikeudessa väitettiin, että olimme pakottaneet tyttäremme rukoilemaan ja repineet sangon reunalla hänen korvansa irti! Tapahtumien ainoa todistaja oli Alla, mutta hänet  oli lähetetty orpokotiin Kirenskin kaupunkiin, joka sijaitsee noin 700 kilometriä pohjoiseen Irkutskista, missä asuimme.

Sali oli täynnä nuorisoliiton aktivisteja. Kun oikeus vetäytyi harkitsemaan asiaa, salissa alkoi kuohua. Meitä tönittiin ja solvattiin, ja joku vaati meitä riisumaan ’neuvostovaatteemme’. Kaikki huusivat, että meidät pitäisi tappaa, ja joku jopa halusi ottaa meidät hengiltä saman tien. Väkijoukon raivo kasvoi kasvamistaan, mutta tuomareita ei vieläkään näkynyt. Harkinta kesti tunnin. Kun ihmisjoukko tungeksi eteenpäin, eräs sisar ja hänen ei-uskova puolisonsa seisoivat meidän ja väkijoukon välissä ja pyysivät, että meidät jätettäisiin rauhaan. He yrittivät selittää, että kaikki meitä vastaan esitetyt syytökset olivat perättömiä, ja näin he pelastivat meidät noiden ihmisten kynsistä.

Viimein tuomari ilmestyi saliin kansantuomioistuimen asessorien kanssa ja julisti tuomion: vanhempainoikeudet otetaan pois. Jouduin vartioinnin alaiseksi, ja minut lähetettiin kahdeksi vuodeksi ojennustyöleirille. Myös vanhempi tyttäremme lähetettiin orpokotiin ja hänelle sanottiin, että hänen vanhempansa olivat vaarallisen lahkon jäseniä ja että heillä oli vahingollinen vaikutus hänen kasvatukseensa.

Poikamme sai jäädä Darjan luo, sillä hän oli vasta 3-vuotias. Tuomion kärsittyäni palasin kotiin. Saatoimme todistaa vain vapaamuotoisesti kuten ennenkin.”

 ”OLIMME YLPEITÄ LAPSISTAMME”

”Täytettyään 13 vuotta Alla pääsi pois orpokodista ja tuli kotiin meidän luoksemme. Olimme todella iloisia, kun hän vihkiytyi Jehovalle ja kävi kasteella vuonna 1969. Noihin aikoihin kaupunkimme kulttuuripalatsissa pidettiin uskontoja käsittelevä luentosarja. Päätimme mennä kuuntelemaan, mitä sanottavaa puhujilla tällä kertaa olisi. Tuttuun tapaan Jehovan todistajat olivat ryhmä, jota käsiteltiin eniten. Eräs luennoitsija nosti näkyviin Vartiotorni-lehden ja sanoi: ’Tämä on vahingollinen ja vaarallinen lehti, joka jäytää kansallista yhtenäisyyttämme.’ Sitten hän kertoi esimerkkitapauksen: ’Tämän lahkon jäsenet pakottavat lapsensa lukemaan näitä lehtiä ja rukoilemaan. Eräässä perheessä pieni tyttö ei tahtonut lukea tätä lehteä, joten tytön isä repi hänen korvansa irti.’ Alla oli hämmästynyt, sillä siellä hän istui kuuntelemassa luentoa molemmat korvat tallella. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, koska pelkäsi menettävänsä jälleen vanhempansa.

Kun poikamme Boris täytti 13 vuotta, hän vihkiytyi Jehovalle ja meni kasteelle. Kerran hän oli todistamassa kadulla joidenkin ikäistensä todistajanuorten kanssa, vaikka toimintamme olikin tuolloin edelleen kiellettyä. Heillä ei ollut mukanaan Raamattua eikä raamatullista kirjallisuutta. Äkkiä paikalle ilmestyi auto, ja pojat vietiin miliisiasemalle. Miliisit kuulustelivat heitä ja suorittivat heille ruumiintarkastuksen, mutta eivät löytäneet muuta kuin joitakin paperilappuja, joille oli kirjoitettu raamatunkohtia.  Pojat päästettiin kotiin. Kotona Boris kertoi meille ylpeänä, kuinka häntä ja muita veljiä oli vainottu Jehovan nimen vuoksi. Olimme ylpeitä lapsistamme, koska Jehova oli tukenut heitä koetuksissa. Tämän tapauksen jälkeen KGB kutsui Darjan ja minut kuulusteltavaksi monia kertoja. Eräs virkailija sanoi: ’Nämä lapset pitäisi lähettää lasten rangaistussiirtolaan. Harmi vain, etteivät he ole vielä täyttäneet 14:ää.’ Saimme sakot poikamme saarnaamistoiminnan vuoksi.

Nykyään asun poikani ja lastenlasteni kanssa, jotka myös vaeltavat totuudessa. Vanhempi tyttäreni asuu Uzbekistanissa, ja vaikkei hän vielä palvelekaan Jehovaa, hän kunnioittaa meitä ja Raamattua ja vierailee usein luonamme. Darja kuoli vuonna 2001. Hän palveli Jehovaa uskollisesti loppuun saakka. Niin kauan kuin voimani riittävät, käyn seurakunnan kanssa syrjäisillä alueilla saarnaamassa ja etsimässä ihmisiä, ’jotka ovat asetetut ehdolle ikuiseen elämään’ (Apt. 13:48). Uskon, että Jehova täyttää hyvin pian meidän kaikkien halun, kuten käy ilmi Jesajan 65:23:sta.”

VANHEMPIEMME HIENO ESIMERKKI

Vladislav Apanjuk palvelee Venäjän Betelissä. Hän muistaa, kuinka hänen vanhempansa juurruttivat rakkautta Jumalaa kohtaan häneen ja hänen sisaruksiinsa lapsuudesta lähtien: ”Vanhempamme karkotettiin Ukrainasta Siperiaan vuonna 1951. He opettivat meitä tekemään omat ratkaisumme yrittäessämme miellyttää Jehovaa. Arvostin kovasti sitä, että he pystyivät nolostumatta puhumaan puutteistaan meidän lasten edessä. Kun he tekivät virheitä, he eivät peitelleet niitä. He selvästikin rakastivat Jehovaa hyvin paljon. Vanhempamme olivat usein iloisia, erityisesti silloin, kun he keskustelivat kanssamme hengellisistä asioista. Näimme, että heistä oli todella miellyttävää pohdiskella asioita ja puhua Jehovasta.  Se innosti meitäkin mietiskelemään Jehovaa koskevia totuuksia. Kuvittelimme, kuinka ihmiset eläisivät uudessa maailmassa, missä kaikki olisi hyvin ja missä ei olisi enää sairautta eikä sotia.

Kun olin kolmannella luokalla, koko luokkaa pyydettiin liittymään nuorisojärjestöön nimeltä Pioneerit. Useimpien neuvostoliittolaisten lasten mielestä Pioneereihin liittyminen oli suuri kunnia. Luokkatoverini olivat odottaneet tuota päivää kuumeisesti. Pidettiin selvänä, että me kaikki kirjoittaisimme muodollisen valan, jossa sanoisimme olevamme valmiita astumaan tulevien kommunismin rakentajien, neuvostopioneerien, riveihin. Kieltäydyin tästä. Rangaistukseksi opettaja sulki minut luokkahuoneeseen. ’Ulos ei ole tulemista, ennen kuin olet kirjoittanut valan’, hän sanoi. Parin tunnin kuluttua jotkut luokkatoverini koputtivat ikkunaan ja yllyttivät minua tulemaan ulos leikkimään. Pysyin luokassa. Olin vakaasti päättänyt, etten kirjoittaisi mitään. Illansuussa eräs toinen opettaja tuli luokkahuoneeseen. Nähtyään minut siellä hän päästi minut viimein kotiin. Tämä oli ensimmäinen voittoni. Olin ylpeä siitä, että saatoin tehdä jotain, mikä sai Jehovan sydämen iloitsemaan (Sananl. 27:11). Kotona kerroin vanhemmilleni kaiken. He olivat iloisia, ja isä sanoi: ’Hyvin toimittu, poika!’”

RAAMATTUA PIDETÄÄN NEUVOSTOVASTAISENA

Toisinaan veljet joutuivat oikeuden eteen jo pelkästään siksi, että he omistivat Raamatun. Nadežda Višnjak  kertoo: ”Minä ja mieheni emme vielä olleet Jehovan todistajia, mutta totuus oli koskettanut syvästi sydäntämme. Kerran poliisi tuli työpaikalleni ja vei minut pois työvaatteissani. Myös mieheni Pjotr haettiin töistä. Ennen tätä talomme oli tutkittu ja poliisi oli löytänyt Raamatun ja kirjasen Harmagedonin jälkeen – Jumalan uusi maailma. Pjotr ei uskonut, että minut pidätettäisiin, sillä olin seitsemännellä kuulla raskaana.

Meitä syytettiin neuvostovallan vastaisesta toiminnasta. Kerroimme poliiseille uskovamme Raamattuun, joka oli neuvostovaltaa paljon korkeampi auktoriteetti.

’Raamattu on Jumalan sana, ja siksi haluamme elää sen periaatteiden mukaan’, minä sanoin.

Kun oikeudenkäyntimme alkoi, laskettuun aikaani oli enää kaksi viikkoa. Tuomari suostui siihen,  että oikeudenistuntojen välissä pidettäisiin taukoja, jotta pääsisin ulos kävelylle aseistautunut sotilas mukanani. Kerran kävelylenkkiä tehdessämme sotilas kysyi, mitä oikein olin tehnyt. Minulle avautui oivallinen tilaisuus todistaa hänelle.

Tuomari julisti, että meiltä takavarikoitu Raamattu ja kirjallisuus olivat ’neuvostovastaisia’. Olin mielissäni siitä, että neuvostovastaisuudesta ei syytetty vain minua ja miestäni vaan myös kirjallisuuttamme ja jopa Raamattua! Meiltä kysyttiin, missä olimme tutustuneet Jehovan todistajiin. Kun kerroimme, että se oli tapahtunut työleirillä Vorkutassa, tuomari huusi kiukkuisesti: ’Katsokaa nyt, mitä leireillämme tapahtuu!’ Meidät tuomittiin syyllisiksi ja meidät molemmat määrättiin kymmeneksi vuodeksi ojennustyöleirille.

Pjotr lähetettiin Keski-Venäjälle Mordvassa sijaitsevalle leirille, ja minut suljettiin eristysselliin. Poikamme syntyi maaliskuussa 1958. Näinä vaikeina aikoina Jehova oli paras ystäväni ja auttajani. Äitini otti poikamme luokseen ja huolehti hänestä. Minut vietiin Kemerovoon Siperiaan, missä jouduin työleirille.

Kahdeksan vuoden kuluttua, ennen kuin olin kärsinyt koko rangaistukseni, minut vapautettiin. Muistan, miten parakeissa eräs naispuolinen esimies teki julkisesti tiettäväksi, etten ollut koskaan sanonut mitään ’neuvostovastaista’ ja että kirjallisuutemme oli puhtaasti uskonnollista. Minut kastettiin vuonna 1966, kun olin päässyt vapaaksi.”

Raamattua ja raamatullista kirjallisuutta pidettiin vankiloissa ja leireillä erityisen suuressa arvossa. Vuonna 1958 veljet pitivät säännöllisesti kokouksia Mordvassa sijaitsevalla leirillä. Kun yksi ryhmä tutki Vartiotornia, useita veljiä asetettiin vartioon kuuloetäisyydelle toisistaan, jotta leirin esimiehet eivät pääsisi yllättämään  ryhmää. Jos esimies tuli näkyviin, lähin veli sanoi seuraavalle vartiossa seisovalle veljelle: ”Tulossa!” Näin viesti kulki eteenpäin, kunnes se tavoitti kokousta pitävän ryhmän. Kaikki hajaantuivat, ja lehti piilotettiin. Monesti esimiehet ilmestyivät kuitenkin kuin tyhjästä.

Kerran kun veljet jäivät kiinni, Boris Kryltsov päätti harhauttaa esimiehiä ja pelastaa lehden. Hän kahmaisi käteensä kirjan ja ryntäsi ulos parakista. Esimiehet jahtasivat häntä kauan, mutta kun he viimein saivat hänet kiinni, he huomasivat, että kirja olikin Leninin teos. Vaikka hän joutui viikoksi eristysselliin, hän iloitsi siitä, että lehti oli turvassa.

TOTUUDEN SIEMENIÄ KYLVETÄÄN MOSKOVASSA

Moskovassa Valtakunnan hyvän uutisen saarnaamisen aloitti pieni joukko innokkaita todistajia. Yksi heistä oli Boris Kryltsov, joka kertoo: ”Toimin työnjohtotehtävissä rakennusalalla. Yritin todistaa vapaamuotoisesti joidenkin veljien ja sisarten kanssa. KGB sai tietoonsa, mitä tein, ja huhtikuussa 1957 se tutki asuntoni ja löysi raamatullista kirjallisuutta, minkä jälkeen minut pidätettiin viipymättä. Kuulustelun aikana tarkastaja sanoi minulle, että Jehovan todistajat olivat Neuvostoliiton vaarallisimpia ihmisiä. Hän sanoi: ’Jos annamme teidän kulkea vapaina, monet neuvostokansalaiset liittyvät teihin. Siksi pidämme teitä suurena uhkana valtiolle.’

’Raamatussa meitä opetetaan  olemaan lainkuuliaisia kansalaisia’, kerroin. ’Siinä sanotaan myös, että meidän täytyy etsiä jatkuvasti ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan. Tosi kristityt eivät ole koskaan yrittäneet kaapata valtaa missään maassa.’

’Mistä saitte kirjallisuuden, jonka löysimme kotoanne?’ kysyi tarkastaja.

’Mitä pahaa kirjallisuudessamme on?’ kysyin. ’Siinä käsitellään Raamatun profetioita, ei ollenkaan poliittisia kysymyksiä.’

’Niin mutta sitä julkaistaan ulkomailla’, hän vastasi.

Päädyin äärimmäisen tiukasti valvottuun vankilaan Vladimirin kaupunkiin. Minulle suoritettiin perusteellinen ruumiintarkastus, mutta yllätyksekseni pystyin viemään leiriin neljä Vartiotornia, jotka oli jäljennetty käsin ohuelle paperille. Oli selvää, että Jehova oli auttanut minua. Sellissäni tein noista neljästä lehdestä lisää jäljennöksiä. Tiesin, että vankilassa oli minun lisäkseni myös muita todistajia, ja he olivat olleet ilman hengellistä ravintoa seitsemän vuotta. Annoin lehdet eteenpäin erään sisaren välityksellä, jonka tehtävänä oli porraskäytävän moppaaminen.

Kävi ilmi, että veljien keskuudessa oli lavertelija. Hän kertoi vanginvartijoille, että joku jakoi raamatullista kirjallisuutta. Siinä samassa vartijat aloittivat etsinnät, ja he ottivat pois kaiken löytämänsä kirjallisuuden. Pian he tulivat luokseni ja löysivät kirjallisuutta patjastani. Jouduin 85 päiväksi eristysselliin. Kaikesta huolimatta Jehova huolehti meistä edelleen aivan niin kuin ennenkin.”

LUENNOT AUTTOIVAT JOITAKUITA OPPIMAAN TOTUUDEN

Neuvostoliitossa Jehovan todistajia vastaan käytiin aatteellista sotaa luentojen avulla. Viktor Gutšmidt sanoo: ”Leirissämme kävi säännöllisesti puhujia, jotka  pitivät ateismia puoltavia luentoja. Veljet esittivät aina kysymyksiä. Toisinaan luennoitsijat eivät osanneet vastata yksinkertaisimpiinkaan kysymyksiin. Yleensä sali oli täpötäynnä ja kaikki kuuntelivat tarkkaavaisesti. Ihmiset tulivat paikalle vapaaehtoisesti, sillä he olivat uteliaita kuulemaan, mitä Jehovan todistajat sanoisivat luennon lopuksi.

Kerran leirillä vieraili luennoitsija, joka oli ennen ollut Venäjän ortodoksisen kirkon pappi. Kaikki tiesivät, että kun hän oli itse ollut leirillä, hän oli luopunut uskostaan ja hänestä oli tullut ateisti.

’Tuliko teistä ateisti ennen kuin jouduitte vankilaan vai vasta sen jälkeen?’ kysyi yksi veljistä luennon päätyttyä.

’Ajatelkaahan nyt’, vastasi luennoitsija. ’Ihminen kävi avaruudessa, mutta ei nähnyt siellä Jumalaa.’

’Kun olitte pappi, kuvittelitteko todella, että Jumala katselisi ihmisiä vähän yli 200 kilometrin päässä maan pinnasta?’ kysyi veli. Luennoitsija ei vastannut. Nämä keskustelut antoivat monille vangeille ajattelemisen aihetta, ja jälkeenpäin jotkut alkoivat tutkia kanssamme Raamattua.

Eräällä luennolla muuan sisar pyysi puheenvuoroa. ’Olkaa hyvä. Olette luultavasti Jehovan todistaja’, sanoi luennoitsija.

’Mitä ajattelisitte ihmisestä, joka seisoo pellolla ja huutaa: ”Tapan sinut!”, vaikka ketään ei ole paikalla?’ kysyi sisar.

’Hän ei taitaisi olla järin älykäs’, vastasi luennoitsija.

’Jos Jumalaa ei ole olemassa, miksi taistella häntä vastaan?  Jos häntä ei ole, ei ole ketään kenen kanssa taistella.’ Yleisö puhkesi nauruun.”

SAARNAAJA TULEE AINA UUDESTAAN

Neuvostoideologiaa puoltavia luentoja ei luonnollisestikaan pidetty ainoastaan leireillä. Niitä järjestettiin yleisölle pääasiassa suurissa kaupungeissa. Kokeneet luennoitsijat vierailivat varsinkin sellaisissa kaupungeissa, joissa oli paljon todistajia, kuten Vorkutassa, Intassa, Uhtassa ja Syktyvkarissa. Veli Gutšmidt kertoo: ”Kerran vuonna 1957 luennoitsija tuli puhumaan hiilikaivostyöläisille Intan kulttuuripalatsiin, jonne oli kokoontunut 300 henkeä. Hän kertoi Jehovan todistajien  uskonkäsityksistä ja heidän tavastaan saarnata. Hän kuvaili tarkasti, miten esitimme sanomaamme 15 uusintakäynnillä. Sitten hän jatkoi: ’Ellette millään tavoin torju saarnaajaa, hän tulee aina uudestaan. Jos ette vielä toisenkaan käynnin jälkeen torju häntä, seuraa kolmas käynti.’

Hän kävi kahdessa tunnissa läpi kuusi käyntiä sanasta sanaan käytäntömme mukaisesti ja luki muistiinpanoistaan kaikki raamatunkohdat, joita käytimme. Vaimoni Polina kirjoitti minulle tästä, kun kärsin tuomiotani eräällä leirillä. Hän kertoi, että luennolla läsnä olleet veljet tuskin uskoivat korviaan. Luennon jälkeen sanomalehdessä julkaistiin kielteinen kirjoitus todistajista, mutta se sisälsi tyhjentävän kuvauksen Valtakunnasta. Lisäksi koko luento radioitiin. Tämän ansiosta tuhannet kaupunkilaiset kuulivat, miten ja mistä Jehovan todistajat saarnasivat.

Vuonna 1962 Moskovasta saapui puhuja luennoimaan Jehovan todistajista. Käsiteltyään heidän nykyhistoriaansa hän sanoi: ’Joka kuukausi miljoonia dollareita syydetään Brooklyniin vapaaehtoisina lahjoituksina, jotta todistajien toimintaa voitaisiin laajentaa eri maissa. Mutta yksikään heidän johtajistaan ei omista edes vaatekaappia, jossa säilyttää vaatteitaan. He kaikki syövät ruokasalissa yhdessä, sekä siivooja että presidentti, ja he ovat kaikki samanarvoisia. He kutsuvat toisiaan veljiksi ja sisariksi, aivan kuten me kutsumme toisiamme tovereiksi.’

Hetken aikaa salissa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Sitten luennoitsija jatkoi: ’Mutta me emme omaksu heidän ideologiaansa, niin hyvältä kuin se saattaakin kuulostaa, sillä haluamme päästä samaan ilman Jumalaa, omin käsin ja omilla aivoillamme.’

Tämä rohkaisi meitä suuresti, sillä kuulimme nyt ensimmäistä kertaa totuuden Jehovan todistajista viranomaisilta itseltään. Lisäksi näiden luentojen ansiosta  monet muut ihmiset saivat kuulla totuuden meistä viranomaisten suusta. Ihmisten piti kuitenkin nähdä omakohtaisesti, miten Raamatun opetukset voisivat parantaa heidän elämänsä laatua.”

TARKKAILU EI AINA TUOTTANUT TULOSTA

Monen vuoden ajan KGB:llä oli yleisesti tapana kuunnella puheluita, siepata kirjeitä ja käyttää muita tarkkailumenetelmiä. Toisinaan KGB asetti salakuuntelulaitteita niiden veljien koteihin, jotka johtivat seurakunnan toimintaa. Grigori Sivulski, joka palveli piirivalvojana 25 vuotta kiellon aikana, muistelee, kuinka hän vuonna 1958 löysi kuuntelulaitteen ullakolta: ”Asuimme Siperiassa Tulunin kaupungin laitamilla kaksikerroksisen kerrostalon yläkerrassa. Kerran kun tulin kotiin, talon ullakolta kuului poraamisen ääntä. Tajusin, että KGB oli asentamassa sinne kuuntelulaitetta. KGB:llä oli tunnetusti tapana salakuunnella ihmisiä. Suurin osa kirjallisuudesta oli säilössä ullakolla ja räystäissä.

Kun perheemme illalla kokoontui yhteen, kerroin epäilyistäni ja sovimme, ettemme toistaiseksi puhuisi seurakunnan asioista kotona. Avasimme radion, säädimme äänenvoimakkuuden suuremmalle ja annoimme radion pauhata koko viikon. Loppuviikosta ryömimme erään veljen kanssa ullakolle ja löysimme kaapelin, joka oli yhdistetty kuuntelulaitteeseen. Kaapeli oli vedetty kahden lankkurivin välitse, ja se kiersi räystäiden ympäri ja kulki kohti kaupungissa sijaitsevia KGB:n toimistoja. Oli selvää, että KGB nauhoitti kaiken, mutta sillä kertaa se sai saaliikseen ainoastaan radio-ohjelmia.”

KGB SOLUTTAUTUU JÄRJESTÖÖN

KGB huomasi, ettei avoin vaino pystyisi vaimentamaan todistajien intoa. Siksi he turvautuivat viekkauteen  ja petokseen ja alkoivat kylvää veljien keskuuteen epäluottamusta valvojiksi nimitettyjä veljiä ja koko järjestöä kohtaan. Yksi KGB:n strategioista oli ujuttaa seurakuntaan kokeneita agentteja.

Useiden agenttien onnistui päästä valvonta-asemiin järjestössä. Nämä valeveljet tekivät kaikkensa hidastaakseen saarnaamistoimintaa. He loivat pelon ja epävarmuuden ilmapiirin, jossa epäilyt vastuullisia veljiä kohtaan pääsivät kasvamaan. Lisäksi kun he saivat haltuunsa raamatullista kirjallisuutta, he eivät antaneet sitä veljille vaan luovuttivat sen KGB:lle. Eräässä raportissa kerrotaan, että pelkästään kaksi agenttia antoi vuosina 1957–59 KGB:lle yli 500 Vartiotornia sekä muuta kirjallisuutta.

1950-luvun puolivälissä joidenkin veljien luottamus maakomiteaan alkoi horjua. Huhuttiin, että jotkut maakomitean jäsenistä olivat todellisuudessa yhteistyössä KGB:n kanssa ja kavalsivat uskollisia veljiä, muun muassa niitä, jotka kopioivat kirjallisuutta. Ivan Paškovski muistelee: ”Huhtikuussa 1959 muodostettiin uusi maakomitea, ja minä olin yksi sen jäsenistä. Olimme lujasti päättäneet puolustaa totuutta, vaikka Panettelija yrittikin rikkoa veljeytemme. Vaikein aikakausi Neuvostoliiton Jehovan todistajien historiassa oli alkanut.”

 Kun epäluulot syvenivät, jotkut veljet lakkasivat lähettämästä seurakunnan raportteja maakomitealle. Seurakunnan julistajat olivat edelleen aktiivisia palveluksessa ja jättivät raporttinsa säännöllisesti, mutta suurin osa heistä ei tiennyt, ettei niitä enää lähetetty maakomitealle. Vuoteen 1958 tultaessa veljien ryhmät olivat eristäneet useat tuhannet julistajat maakomiteasta. Järjestöstä erottautuneiden veljien ryhmät kasvoivat jatkuvasti Irkutskissa, Tomskissa ja myöhemmin muissa Venäjän kaupungeissa. Maaliskuussa 1958 he perustivat oman ”maakomiteansa” siinä toivossa, että kaikki seurakunnat tunnustaisivat sen.

Hallintoelin teki kaiken mahdollisen auttaakseen Neuvostoliiton veljiä palauttamaan yksimielisyytensä Jehovan palvonnassa. Sveitsissä asuva Alfred Rütimann oli Pohjois-Euroopan toimiston valvoja, ja hän valvoi tuolloin Neuvostoliitossa tehtävää työtä. Vuonna 1959 hän lähetti kirjeen Neuvostoliiton veljille ja selitti, että Jehova siunaa vain niitä, jotka kamppailevat yksimielisyyden puolesta ja saarnaavat Valtakunnan hyvää uutista. Osa erottautuneista veljistä hyväksyi nämä ajatukset ja alkoi rakentaa uudestaan luottamusta maakomiteaan. Kului kuitenkin vuosia ennen kuin tuo luottamus oli palannut entiselleen. Koko tämän ajan maakomitea toimitti raamatullista kirjallisuutta kuriirien välityksellä. Vaikka erottautuneet veljet tutkivatkin kirjallisuutta, he eivät edelleenkään jättäneet kenttäpalvelusraporttejaan.

KGB pyrki edelleen lietsomaan epäluottamusta veljien keskuudessa. Joidenkin annettiin tarkoituksella pitää vapautensa, kun taas toiset passitettiin vankilaan. Niinpä veljillä oli yleisesti se vaikutelma, että vapaalla jalalla olevat todistajat tekivät yhteistyötä KGB:n kanssa. Monet alkoivat olla kovin epäluuloisia ja kriittisiä vastuullisia veljiä kohtaan.

 PALJON JULKISUUTTA SAANUT OIKEUDENKÄYNTI

Eräs irkutskilainen virkamies raportoi Moskovaan seuraavasti: ”[Irkutskin alueen Jehovan todistajien] maanalainen toiminta oli saavuttanut laajat mittasuhteet. Vuoden 1959 loppupuolella KGB:n agentit löysivät viisi maanalaista painoa.” Nämä painot sijaitsivat Siperiassa Ziman ja Tulun kaupungeissa sekä Kitoin, Oktjabrskin ja Zalarin kylissä. Ne jotka olivat osallistuneet painamiseen, pidätettiin.

Kuulustelijat painostivat neljää ensin pidätettyä veljeä ja saivat heidät oveluudellaan antamaan painotoiminnasta kirjallisen lausunnon. Tämän jälkeen KGB vääristeli lausuntoja ja julkaisi ne paikallisissa sanomalehdissä.  Nämä neljä veljeä vapautettiin, mutta kahdeksan muuta pidätettiin. Heidän oikeudenkäyntinsä oli määrä pitää Tulunissa huhtikuussa 1960. KGB teki valmisteluja oikeudenkäyntiä varten, jotta se saisi paljon julkisuutta ja herättäisi huomiota. He aikoivat käyttää neljää vapautettua veljeä syyttäjän todistajina. Seurakunnissa monet saivat sellaisen vaikutelman, että nämä veljet olivat lyöttäytyneet yhteen KGB:n kanssa.

Tämän näytösoikeudenkäynnin avulla KGB:n tarkoituksena oli myös tuhota kaikkien niiden Jehovan todistajien usko, jotka tulisivat paikalle, sekä kääntää paikallinen väestö todistajia vastaan. Siksi ennen oikeuskäsittelyä KGB järjesti kiertokäyntejä eräässä kellarissa, missä veljet olivat painaneet kirjallisuutta useita vuosia. Pian koko kaupunki kohisi tämän vaarallisen maanalaisen ”lahkon” toiminnasta. Kun oikeudenkäynti alkoi, salissa oli yli 300 ihmistä, heidän joukossaan lehtimiehiä ja televisiotoimittajia. Jotkut olivat tulleet Moskovasta asti. Läsnä oli myös monia Jehovan todistajia.

OIKEUSSALI SEKASORRON VALLASSA

Yllättäen KGB:n suunnitelmat alkoivatkin hajota käsiin. Lausunnon antaneet veljet olivat tajunneet virheensä. Päivää ennen oikeudenkäyntiä jokainen heistä oli lujasti päättänyt tehdä kaiken mahdollisen tuottaakseen kunniaa Jehovalle. Oikeudessa he ilmoittivat, että heitä oli petetty ja heidän lausuntojaan oli vääristelty. Sitten he julistivat: ”Olemme valmiita istumaan syytettyjen penkillä veljiemme vieressä.” Oikeussali oli sekasorron vallassa.

Lisäksi veljet onnistuivat ristikuulustelussa vastaamaan kysymyksiin paljastamatta muita veljiä. Kun tuomari esimerkiksi kysyi Grigori Timtšukilta, kuka oli rakentanut painon hänen taloonsa, hän vastasi: ”Minä  rakensin sen.” Kun häneltä kysyttiin, kuka kirjallisuuden painoi, Grigori vastasi: ”Minä painoin sen.” Kun häneltä kysyttiin, kuka kirjallisuuden jakoi, hän sanoi: ”Minä jaoin sen.” Kysymykseen, kuka osti ja toimitti paperin, hän vastasi jälleen kerran: ”Minä tein senkin.” Sitten syyttäjä tivasi: ”Kuka te oikein olette? Oletteko yhtä aikaa johtaja, tavarantoimittaja ja työmies?”

”TUO KIRJE LÄMMITTI SYDÄNTÄMME!”

Kun kävi ilmi, ettei syyttäjällä ollutkaan todistajia, hän väitti veljien olevan salaliitossa ulkomaalaisten kanssa. Todisteena hän esitti kirjeen, jonka Nathan H. Knorr oli lähettänyt Brooklynin Betelistä. Mihail Savitski, yksi oikeudenkäyntiä seuranneista veljistä, kertoo: ”Syyttäjä alkoi kovaan ääneen lukea veli Knorrin Neuvostoliiton veljille lähettämää kirjettä, jonka KGB oli siepannut. Se oli suurenmoinen lahja Jehovalta kaikille meille Jehovan todistajille, jotka olimme läsnä tuossa salissa. Tuo kirje lämmitti sydäntämme! Kirjeessä meille annettiin viisaita raamatullisia neuvoja ja meitä rohkaistiin palvelemaan uskonveljiämme rakkaudellisesti ja pysymään uskollisina koetuksissa. Lisäksi meitä kehotettiin luottamaan Jumalaan kaikessa, pyytämään häneltä viisautta ja opastusta sekä olemaan läheisessä yhteistyössä nimitettyjen veljien kanssa. Syyttäjä luki kirjeen alusta loppuun. Kuuntelimme korva tarkkana. Meistä tuntui, kuin olisimme olleet konventissa!” Vaikka oikeus määräsikin veljille erimittaisia vankeusrangaistuksia, yleisön joukossa olleet veljet pysyivät vankkumatta päätöksessään palvella Jehovaa.

PALVONTA YHDISTÄÄ VELJET JÄLLEEN

KGB:stä näytti siltä, että se oli onnistunut halvaannuttamaan Jehovan todistajien toiminnan Neuvostoliitossa, joten se alkoi valmistautua viimeiseen iskuun.  Vuonna 1960 yli 450 veljeä joutui yllättäen eräälle leirille Mordvaan. Heidän joukossaan oli johtavia veljiä sekä järjestöstä erottautuneiden ryhmästä että järjestön yhteydessä pysyneiden ryhmästä. KGB uskoi tämän repivän järjestön hajalle lopullisesti. Työleirin uutislehdessä julkaistiin loukkaava artikkeli siitä, kenen odotettiin ottavan yhteen kenenkin kanssa. Veljet kuitenkin hyödynsivät sitä, että he olivat yhdessä, ja löysivät keinon yksimielisyyden saavuttamiseen.

Iov Andronik muistelee: ”Vastuulliset veljet vetosivat kaikkiin todistajiin, myös järjestöstä erottautuneisiin, jotta he pyrkisivät sopuun. He kiinnittivät erityishuomiota venäjänkielisessä Vartiotornissa 1.9.1961 ilmestyneeseen artikkeliin ’Kaikkien hyväntahtoisten ihmisten ykseys luvattu’. Siinä käsiteltiin periaatteita ja esimerkkejä, jotka osoittivat, kuinka Jehova ohjasi kansaansa  entisaikoina. Se myös muistutti, että jokaisen oli välttämätöntä pyrkiä rauhaan ja yksimielisyyteen kristillisessä seurakunnassa. Tutkittuaan kirjoituksen huolellisesti monet tajusivat teokraattisen ykseyden arvon ja tekivät tarpeellisia korjauksia.”

PARANTAVA HENGELLINEN RAVINTO

Tuo Vartiotornin kirjoitus auttoi ykseyden saavuttamisessa myös niitä todistajia, joita ei ollut vangittu. Vastuuasemiin nimitetyt veljet lukivat sen yhdessä rukouksen hengessä. Kirjoituksessa kerrottiin, että sairastunut veli Rutherford oli pitänyt viimeisen puheensa konventissa huhtikuussa 1941. Hän oli rohkaissut veljiä pysymään Jehovan järjestön yhteydessä ja varoittanut heitä seuraamasta ihmisjohtajia. Hän oli sanonut: ”Aina kun jotakin nousee esiin ja alkaa kasvaa, sanotaan, että johtajana on mies, jolla on paljon seuraajia. – – Jos te täällä olevat uskotte, että minä olen vain yksi Herran palvelijoista ja että me työskentelemme yksimielisesti olka olkaa vasten palvellen Jumalaa ja Kristusta, niin sanokaa: ’Kyllä.’” Kaikki olivat vastanneet ponnekkaasti kuin yhdestä suusta: ”Kyllä!”

Mihail Savitski kertoo: ”Juuri tällaista yksimielisyyttä Neuvostoliiton Jehovan todistajat tuohon aikaan tarvitsivat. Olimme todella kiitollisia Jehovalle siitä, että hän oli rakkaudellisesti ja kärsivällisesti antanut meille hengellistä  tukea. Eräs veli, joka oli erottautunut järjestöstä, pyysi minulta heti tuota lehteä sanoen: ’Anna se minulle, niin voimme lukea sitä veljille Bratskissa ja muissa paikoissa.’ Sanoin hänelle, että meillä oli tuota lehteä vain yksi kappale. Hän kuitenkin vakuutti palauttavansa sen viikon kuluttua. Hän toikin lehden takaisin ja antoi sen mukana monen seurakunnan palvelusraportit pitkältä ajalta. Sadat veljet ja sisaret palasivat Jehovan palvojien yksimieliseen perheeseen.”

Ivan Paškovski, joka oli maakomitean jäsen yli 30 vuotta, muistelee: ”Pyysimme erään ulkomailta tulleen veljen kautta veli Knorria esittämään kaikille maamme veljille pyynnön yhdistyä ja alistua teokraattiseen järjestykseen. Veli Knorr suostui, ja vuonna 1962 saimme 25 kopiota hänen kirjeestään englannin ja venäjän kielellä. Tämä kirje totisesti ravisteli monet hereille.”

LAMPAAT KUULEVAT PAIMENENSA ÄÄNEN

Maakomitea teki kovasti töitä yhdistääkseen veljet. Noissa olosuhteissa se ei ollut helppoa. Kesään 1962 mennessä kokonainen piiri oli jälleen saatettu järjestön yhteyteen. Hengellisesti kypsät veljet nimitettiin erikoiskomiteaan. Jehova siunasi veljien ponnistelut ja antoi heille ”ylhäältä tulevaa viisautta” (Jaak. 3:17). Vuosina 1986–95 kierrosvalvojana palvellut Aleksei Gaburjak kertoo: ”Tapasimme maakomitean Usolje-Sibirskojessa vuonna 1965. Komitea pyysi meitä etsimään kaikki veljet ja sisaret, jotka olivat hajaantuneet karkotusten, vangitsemisten ja jakautumisen vuoksi ja saattamaan heidät jälleen seurakunnan yhteyteen. He antoivat meille joitakin osoitteita, joista aloittaa. Minulle määrättiin Tomskin ja Kemerovon alueet sekä Novokuznetskin ja Novosibirskin kaupungit. Muille veljille annettiin eri alueet. Meidän oli määrä järjestää seurakunnat ja ryhmät sekä  nimittää seurakuntiin vastuulliset veljet ja valmentaa heitä. Lisäksi näissä olosuhteissa, jotka olivat kiellon vuoksi vaikeat, meidän piti järjestää kirjallisuuden jakelureitti ja organisoida seurakunnan kokoukset. Kävimme lyhyen ajan kuluessa tapaamassa 84:ää veljeä ja sisarta, joiden yhteys järjestöön oli katkennut. Olimme iloisia siitä, että jälleen Jehovan ’lampaat’ kuulivat Hyvän Paimenen äänen ja palvelivat häntä yhdessä hänen kansansa kanssa.” (Joh. 10:16.)

Pian monet erottautuneet palasivat maakomitean alaisuuteen ja alkoivat lähettää palvelusraporttejaan. Vuoteen 1971 mennessä yli 4500 julistajaa oli saatettu jälleen Jehovan järjestön yhteyteen. Kiellosta huolimatta todistustyö jatkui 1980-luvun puolivälissä ja seurakuntiin tuli uusia jäseniä.

ARVOKKAITA FILMIN PÄTKIÄ

Hengellisen ravinnon jäljentäminen vaati aina suunnattomia ponnisteluja varovaisilta mutta rohkeilta neuvostoliittolaisilta veljiltä. Miten he ylipäätään saivat käsiinsä hengellistä ruokaa?

Yksi yleisimmistä keinoista olivat mikrofilmit. Naapurimaassa työskentelevät veljet kuvasivat lehtiämme, kirjojamme ja kirjasiamme, joita oli julkaistu pääasiassa venäjäksi ja ukrainaksi, mutta myös lukuisilla muilla kielillä. Tämä tehtiin huolellisesti sivu sivulta mikrokuvauskameralla, jossa oli 30 metriä filmiä. Jokainen julkaisu kuvattiin useita kertoja, ja näin saatiin monia kopioita, mikä helpotti jakelua. Vuosien varrella hengellisen ravinnon kuvaamiseen kului mikrofilmiä useita kilometrejä. Mikrofilmit leikattiin noin 20 senttimetrin liuskoiksi, jotta niitä olisi helppo käsitellä. Tämän jälkeen ne olivat valmiita lähetettäviksi kuriirien mukana Neuvostoliittoon.

 MAANALAISTA PAINOTOIMINTAA SIPERIASSA

Raamatullisen kirjallisuuden jäljentäminen oli vaikeaa, mutta Jehova siunasi työtä. Pelkästään vuosina 1949 ja 1950 veljet tekivät eri julkaisuista 47165 jäljennöstä ja lähettivät ne seurakuntiin. Lisäksi maakomitea raportoi, että näinä vuosina maassa pidettiin ankarasta vastustuksesta huolimatta 31488 kokousta.

Kirjallisuuden kysyntä kasvoi jatkuvasti, joten uusia painoja tarvittiin. Stah Savitski sanoo: ”Vuonna 1955 kotiimme perustettiin maanalainen paino. Isäni ei ollut Jehovan todistaja, joten meidän piti saada hänen suostumuksensa. Suunnilleen kahden kuukauden ajan kaivoimme huonetta kuistimme alapuolelle, ja sen pinta-alaksi tuli noin 2 x 4 metriä. Kaivoimme tuona aikana maata noin 30 kuutiometriä. Meidän piti kenenkään huomaamatta kuljettaa maa pois ja piilottaa se johonkin. Kun pääsimme 1,5 metrin syvyyteen, osuimme ikiroutaan. Niinpä meidän ollessamme ansiotyössä äiti sytytti kuivilla puilla nuotion kuoppaan ja sulatti jäätynyttä maata. Hän yritti olla herättämättä naapurien huomiota. Myöhemmin teimme laudoista lattian ja katon. Heti kun huone oli valmis, eräs aviopari muutti sinne. He asuivat ja työskentelivät tuossa kellarihuoneessa, ja äiti teki heille ruokaa, pesi heidän pyykkinsä ja huolehti heistä muillakin tavoin. Tämä paino oli toiminnassa vuoteen 1959 asti.

Vuonna 1957 veli, joka valvoi kirjallisuuden jäljentämistä, kysyi minulta: ’Voisitko sinä työskennellä painossa? Meidän on tuotettava vähintään 200 lehteä kuussa.’ Aluksi tein 200 lehteä, myöhemmin 500. Kirjallisuuden tarve kasvoi kuitenkin jatkuvasti. Työ oli tehtävä yöllä, sillä päiväsaikaan me karkotetut olimme töissä valvonnan alaisina ja meillä oli vain yksi vapaapäivä viikossa.

 Tultuani kotiin töistä menin alas painoon. Kun painaminen alkoi, työ piti saattaa loppuun asti, joten silloin en nukkunut käytännössä silmällistäkään. Oli mahdotonta keskeyttää työtä ja jatkaa sitä toisella kertaa, sillä muste olisi kuivunut. Joskus minun täytyi painaa 500 sivua, minkä jälkeen minun piti käydä ne läpi ja tehdä pieniä korjauksia neulalla, jotta teksti olisi selkeää. Koska ilmanvaihto oli olematonta, painettuja sivuja oli vaikea kuivattaa.

Yöllä toimitin painetut lehdet Tulunin kaupunkiin, johon oli kotoamme noin 20 kilometrin matka. En tiedä tarkalleen, mihin kirjallisuus sieltä jatkoi matkaansa, mutta sen tiedän, että todistajat Krasnojarskissa, Bratskissa, Usolje-Sibirskojessa ja muissa kaupungeissa käyttivät sitä.

Vuonna 1959 valvonta-asemissa olevat veljet pyysivät minua auttamaan uuden painon rakentamisessa Tuluniin rautatieaseman kupeeseen. Taas kerran tein minulle tutuksi tulleita töitä: kaivoin maata ja asensin valaistusta aivan kuten ensimmäistä painoa rakennettaessa. Jehova antoi meille viisautta. Uuteen painoon muutti eräs perhe, joka työskenteli siellä noin vuoden. Lopulta KGB huomasi painon. Paikallisessa sanomalehdessä kirjoitettiin, että ’valaistus oli asennettu tavalla, josta kokeneenkin sähköasentajan oli vaikea päästä perille’.

Perheemme lisäksi vain muutama veli tiesi työskentelystäni painossa. Koska minua ei näkynyt iltaisin, seurakunnan veljet ja sisaret huolestuivat hengellisestä tilastani. He kävivät katsomassa minua, mutten ollut koskaan kotona. Noina aikoina meitä pidettiin tarkasti silmällä, joten painotoiminnan oli pysyttävä visusti salassa.”

 KIRJALLISUUTTA PAINETAAN MOSKOVASSA

Viranomaiset olivat hyvin perillä siitä, että todistajat kaipasivat kipeästi Raamattuja ja raamatullista kirjallisuutta. Hallintoelin pyysi toistuvasti lupaa painaa tai tuoda maahan kirjallisuutta, mutta pyynnöt joko evättiin tai jätettiin huomiotta. Koska kirjallisuudesta oli huutava pula, veljet etsivät jatkuvasti keinoja painaa sitä eri puolilla maata, myös Moskovassa, jotta hengellistä ruokaa voitaisiin toimittaa seurakunnille ja ryhmille.

Stepan Levitski tuomittiin vuonna 1957 kymmeneksi vuodeksi vankeuteen yhden Vartiotorni-lehden hallussapidosta. Se löydettiin hänen ruokapöytänsä pöytäliinan alta. Stepan kertoo: ”Kolmen ja puolen vuoden päästä korkein oikeus kumosi tuomioni. Ennen vapautumistani veljet suosittelivat, että muuttaisin jonnekin Moskovan liepeille, jotta voisin osallistua siellä saarnaamistyöhön ja muuhun hengelliseen toimintaan. Löysin asunnon paikasta, josta oli Moskovaan kahden tunnin matka. Aloin saarnata useilla pääkaupungin alueilla. Jehova siunasi näitä ponnisteluja, ja muutaman vuoden kuluttua Moskovaan perustettiin veljien ja sisarten ryhmä. Vuonna 1970 minut määrättiin kierrokselle, johon kuului Moskova, Leningrad (nykyään Pietari), Gorki (nykyään Nižni Novgorod), Orel ja Tula. Minun vastuullani oli järjestää seurakunnille kirjallisuutta.

Uskoin Jehovan tahdon olevan, että Moskovassa ja muualla Neuvostoliitossa saataisiin riittävästi raamatullista kirjallisuutta. Kerroin Jehovalle rukouksessa halukkuudestani tehdä enemmän tämän asian hyväksi. Pian tutustuin erääseen painoalan ammattilaiseen, jolla oli yhteyksiä useisiin moskovalaisiin kirjapainoihin. Kysyin häneltä ohimennen, olisiko jossain niistä mahdollista painattaa pientä määrää erästä kirjaa.

’Mitä kirjaa?’ hän kysyi.

 ’Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin’, vastasin hermostuneena.

Eräässä painossa työskenteli hänen läheinen ystävänsä, joka oli kommunisti ja puoluejärjestön johtaja. Hän suostui rahaa vastaan painamaan pienen erän kirjoja. Veljistä oli mahtavaa saada käyttöönsä tämä raamatuntutkistelun apuväline.

Kirjallisuutemme painaminen tällä tavoin oli suuri riski sekä minulle että painajalle. Aina kun yksi erä valmistui, mikä yleensä tapahtui yöllä, se piti viedä nopeasti ulos painosta kenenkään huomaamatta. Jehova siunasi tätä järjestelyä, ja tuossa painossa painettiin paljon kirjallisuutta, muun muassa kirjoja ’Totuus on tekevä teidät vapaiksi’, Totuus joka johtaa ikuiseen elämään ja  jopa laulukirjoja. Saimme totisesti ruokaa oikeaan aikaan! (Matt. 24:45.) Meidän oli mahdollista käyttää tätä painoa yhdeksän vuotta.

Mutta sitten eräänä päivänä nainen, joka oli painon työnjohtaja, tuli odottamatta paikalle juuri silloin, kun erästä julkaisuamme painettiin. Painaja sääti nopeasti koneen uutta työtä varten ja alkoi painaa terveyslehteä. Mutta kaikessa kiireessä terveyslehteen tuli epähuomiossa kuusi sivua meidän julkaisustamme, ja työnjohtaja otti uunituoreen lehden mukaansa toimistoon. Hän luki lehteä ja äimistyi löytäessään siitä aineistoa, joka ei selvästikään kuulunut siihen. Hän kutsui painajan luokseen ja kysyi, miten ihmeessä aineisto oli joutunut lehteen. Tämän jälkeen KGB alkoi tutkia asiaa. Painajaa uhattiin pitkällä tuomiolla, joten hän kertoi kaiken, minkä tiesi. KGB pääsi nopeasti jyvälle osallisuudestani asiaan, koska olin ainoa heidän tuntemansa Jehovan todistaja Moskovassa. Minut tuomittiin vankeuteen viideksi ja puoleksi vuodeksi.” Painaja sai kolmen vuoden tuomion.

”TULKOON HARMAGEDON!”

Monet veljet ja sisaret joutuivat olemaan vankiselleissä pitkiä aikoja. Grigori Gatilov oli vankilassa 15 vuotta. Hän muistelee: ”Vankilalla, jossa olin viimeiseksi, oli romanttinen nimi: Valkoinen joutsen. Vankila sijaitsi luonnonkauniilla alueella Kaukasuksella erään vuoren huipulla; tämä vuori on yksi niistä viidestä vuoresta, joiden väliin levittäytyy Pjatigorskin lomakaupunki. Tuossa vankilassa sain kokonaisen vuoden kertoa totuudesta useille eri ihmisille. Sellini oli erinomainen ’saarnaamisalue’, eikä minun edes tarvinnut lähteä mihinkään. Vanginvartijat toivat selliini uusia asukkeja ja veivät heidät muutaman päivän kuluttua  pois, mutta minä jäin. Minut siirrettiin vain harvoin toiseen selliin. Yritin todistaa kaikille perusteellisesti Jehovan valtakunnasta. Monet kyselivät Harmagedonista. Jotkut vangit ihmettelivät sitä, että joku oli valmis olemaan vankilassa niin kauan uskonsa vuoksi. ’Miksette kiellä uskoanne ja mene kotiin?’ kysyivät muut vangit ja joskus jopa vartijat. Olin onnellinen aina kun joku heistä osoitti vilpitöntä kiinnostusta totuutta kohtaan. Kerran joku oli raapustanut sellin seinään sanat ’Tulkoon Harmagedon!’ Vaikka elämä vankilassa ei itsessään ollut miellyttävää, olin iloinen voidessani puhua toisille totuudesta.”

”ONKO JOUKOSSANNE JOONADABEJA?”

Myös monet kristityt sisaret, jotka olivat innokkaita Jehovan palveluksessa, joutuivat leireille (Ps. 68:11). Zinaida Kozyreva muistelee, kuinka sisaret osoittivat rakkautta toisiaan kohtaan samoin kuin niitä vankeja kohtaan, jotka eivät olleet todistajia: ”Vuonna 1959, kun kasteestani ei ollut kulunut vielä vuottakaan, Vera Mihailova, Ljudmila Jevstafveja ja minut vietiin leirille Kemerovoon Siperiaan. Leirille mahtui 550 vankia. Saapuessamme sinne sisäänkäynnin luona seisoi useita naisia.

’Onko joukossanne joonadabeja?’ he kysyivät.

 Tajusimme, että he olivat rakkaita sisariamme. He antoivat meille pian ruokaa ja alkoivat kysellä asioita. Heistä huokui lämpö ja sydämellinen rakkaus, jota en koskaan ollut saanut osakseni omassa perheessäni. Koska olimme uusia leirillä, nämä sisaret halusivat tukea meitä (Matt. 28:20). Huomasimme pian, että hengellinen ravitsemisohjelma oli leirillä erittäin hyvin järjestetty.

Meistä tuli todellinen perhe. Erityisen mukavaa oli kesällä, kun korjasimme heinää. Leirin johto ei pelännyt, että lähtisimme karkuun tai rikkoisimme leirin sääntöjä. Yksi ainoa sotilas vartioi 20–25:tä sisarta – vaikkakin tosiasiassa me vartioimme häntä! Aina kun joku oli tulossa, herätimme hänet, jotta häntä ei rangaistaisi työvuorossa nukkumisesta. Kun hän nukkui, keskustelimme lepotauoillamme hengellisistä asioista. Järjestely sopi hyvin sekä meille että hänelle.

Vuoden 1959 lopulla minut ja muutama muu sisar lähetettiin tarkoin vartioidulle leirille. Meidät pantiin kylmään selliin, jonka ikkunassa ei ollut lasia. Yöt nukuimme lautojen päällä ja päivät teimme töitä. Viranomaiset antoivat tehtäväksemme vihannesten lajittelun, ja he tarkkailivat käyttäytymistämme. Pian he vakuuttuivat siitä, ettemme varastaisi toisten vankien tavoin, ja toivat meille heiniä, joiden päällä voisimme nukkua, ja laittoivat ikkunaan lasin. Olimme tuolla leirillä vuoden, kunnes kaikki sisaret lähetettiin Irkutskiin leirille, jossa valvonta oli vähäistä.

Irkutskin leirillä oli noin 120 sisarta. Olimme siellä vuoden ja kolme kuukautta. Ensimmäinen talvi oli jäätävän kylmä ja runsasluminen. Teimme raskaita tukkitöitä. Esimiehet tutkivat meidät usein löytääkseen kirjallisuutta. Tuntui, ettei heillä ollut muuta ajankulua. Olimme jo oppineet kirjallisuuden kätkemisen taidon,  ehkä liiankin hyvin. Kerran Vera ja minä piilotimme työtakkeihimme päivän tekstin sisältäviä paperinpaloja niin huolellisesti, ettemme enää itse löytäneet niitä. Mutta esimies löysi ne, ja jouduimme eristysselliin viideksi päiväksi. Ulkona paukkui yli 40 asteen pakkanen, ja sellimme seinät olivat huurteessa, sillä siellä ei ollut lämmitystä.

Sellissä oli pieniä betoniulkonemia, joilla nipin napin mahtui istumaan. Kun olimme oikein kylmissämme, työnsimme jalat seinää vasten ja istuimme selät vastakkain. Siihen asentoon nukahdimme. Välillä heräsimme äkisti ja hyppäsimme pystyyn, jottemme olisi nukkuessamme paleltuneet kuoliaiksi. Meille annettiin lasillinen kuumaa vettä ja 300 grammaa ruisleipää päivässä. Kaikesta huolimatta olimme onnellisia, koska Jehova antoi meille ’voimaa, joka ylittää tavanomaisen’ (2. Kor. 4:7). Kun pääsimme palaamaan parakkeihin, sisaret olivat meille erityisen huomaavaisia. He valmistivat meille etukäteen lämmintä ruokaa ja kuumensivat vettä peseytymistä varten.”

”TULEE TOIMEEN TOISTEN KANSSA”

Zinaida jatkaa: ”Tuolla leirillä oli vaikeaa saarnata, koska vankeja oli vähän ja kaikki tunsivat todistajat. Tähän tilanteeseen soveltui 1. Pietarin kirjeen 3:1:n periaate. Kutsuimme sitä sanattomaksi saarnaamiseksi. Pidimme parakkimme puhtaana ja hyvässä järjestyksessä, ja meillä oli ystävälliset ja läheiset suhteet toisiimme (Joh. 13:34, 35). Lisäksi olimme hyvissä väleissä niiden kanssa, jotka eivät olleet todistajia. Yritimme toimia Jumalan sanan opetusten mukaisesti ja ottaa valppaasti huomioon toisten tarpeet. Toisinaan autoimme ei-todistajia monilla tavoin. Esimerkiksi muuan sisar auttoi mielellään vankeja, joiden piti tehdä erilaisia laskutoimituksia.  Monet huomasivat, että Jehovan todistajat olivat erilaisia kuin toisten uskontojen jäsenet.

Vuonna 1962 meidät siirrettiin Irkutskista eräälle Mordvan leirille. Sielläkin pyrimme pitämään ulkoasumme siistinä ja huolehtimaan henkilökohtaisesta hygieniastamme. Vuoteemme olivat aina puhtaat ja huolellisesti sijatut. Parakissamme asui noin 50 vankia, joista suurin osa oli sisaria. Vain sisaret siivosivat parakkia, sillä muita vankeja moinen työ ei houkuttanut. Parakin lattia oli aina pesty ja hiekalla hangattu, ja leirin johto antoi meille tarvittavat välineet. Nunnat, jotka asuivat samassa parakissa kuin me, kieltäytyivät siivoamasta, eivätkä älymystöön kuuluvatkaan olleet siihen halukkaita, joten elinolomme riippuivat lähinnä omista ponnisteluistamme. Aina kun joku sisarista vapautettiin, hänen luonnearvioraporttiinsa kirjoitettiin: ’On mukautuva ja tulee toimeen toisten kanssa.’”

KORKEAT KUKAT ANTAVAT HYVÄN SUOJAN

Zinaida kertoo: ”Kerran monet sisaret kirjoittivat kotiin ja pyysivät isokukkaisten kasvien siemeniä. Sanoimme leirin johdolle, että haluaisimme kylvää joitakin kauniita kukkia, ja kysyimme, voitaisiinko leiriin tuoda tätä tarkoitusta varten hedelmällistä mustaamultaa. Yllätykseksemme he suostuivat pyyntöön mielihyvin. Teimme kukkapenkkejä parakkien viereen sekä pitkiä kulkuväyliä, joiden varrelle kylvimme kukkia. Pian leirillä oli tiheitä rykelmiä pitkävartisia ruusuja, harjaneilikoita ja muita kauniita – mutta mikä vielä tärkeämpää – korkeita kukkia. Pääkukkapenkissä loistivat eri väreissä upeat daaliat ja korkeat päivänkakkararyhmät. Kävelimme noiden kukkien luo, tutkimme Raamattua kukkien takana ja piilotimme kirjallisuutta kukoistaviin ruusupensaisiin.

 Pidimme kokouksia samalla kun kävelimme. Järjestäydyimme viiden sisaren ryhmiin. Jokainen oli opetellut etukäteen ulkoa yhden kappaleen jostain raamatullisesta julkaisusta. Sitten alkurukouksen jälkeen lausuimme vuorotellen kappaleet ulkomuistista ja keskustelimme niistä. Loppurukouksen jälkeen jatkoimme kävelyä. Vartiotorni-lehtemme oli tehty pikkuriikkisen kirjasen muotoon [samanlainen kuin kuvassa sivulla 161]. Joka päivä tutkimme jotain, ennen kaikkea päivän tekstin, ja lausuimme kappaleet, joita opettelimme kolmesti viikossa pidettäviä kokouksia varten. Sen lisäksi yritimme opetella ulkoa kokonaisia lukuja Raamatusta ja toistimme niitä toisillemme  vahvistaaksemme itseämme. Tämän ansiosta emme olleet kohtuuttoman huolissamme siitä, takavarikoisivatko viranomaiset etsinnöissä kirjallisuuttamme.

Leirin johto yritti muiden vankien avulla saada selville, miten toimintamme leirillä oli järjestetty. Monet vangit suhtautuivat kuitenkin meihin suopeasti. Samassa parakissa meidän kanssamme asui Olga Ivinskaja, Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen kuuluisan runoilijan ja kirjailijan Boris Pasternakin kumppani. Olga oli kirjailija, ja koska hän suhtautui meihin myönteisesti, hänestä oli hienoa nähdä, miten hyvin todistajat olivat järjestäytyneet. Saimme Jehovalta viisautta, jonka avulla pystyimme huolehtimaan etenkin siitä, että meillä oli hengellistä ruokaa.” (Jaak. 3:17.)

”ANTAKAA OLLA JO!”

”Saimme kirjallisuutta monin eri tavoin”, jatkaa Zinaida. ”Oli usein selvää, että Jehova itse ohjasi tapahtumia. Onhan hän luvannut: ’En missään tapauksessa jätä sinua enkä suinkaan hylkää sinua.’ (Hepr. 13:5.) Toisinaan hän yksinkertaisesti sokaisi vartijoiden silmät. Kerran talviaikaan, kun työryhmämme tuli portin kautta leiriin, meidän piti totuttuun tapaan riisua kaikki vaatteemme ruumiintarkastusta varten. Tulin paikalle viimeisenä. Minulla oli kaksien housujeni alla tuoretta kirjallisuutta.

Koska oli kylmä, ylläni oli vaatteita monta kerrosta. Olin kuin sipuli! Esimiehenä toimiva nainen tutki ensin talvitakkini, sitten sen alla olleen hihattoman toppaliivin. Päätin pitkittää tarkastusta toivoen, että hän kyllästyisi. Otin verkkaisesti villapuseron päältäni ja sen jälkeen toisen. Kun hän tutki niitä huolellisesti, riisuin hitaasti monta huivia, liivin, paidan ja vielä toisenkin. Minulla oli päälläni enää kahdet housut ja huopatossut.  Otin huopikkaat vitkastellen jaloistani, ja sen jälkeen aloin aivan yhtä hitaasti riisua päällimmäisiä housujani. Sitten mietin mielessäni: ’Mitä minun nyt pitäisi tehdä? Jos hän käskee minun riisua myös alimmat housut, minun on pakko sännätä pois ja heittää kirjallisuus sisarille.’ Heti kun olin ottanut jalastani päällimmäiset housut, esimies tiuskaisi ärsyyntyneenä: ’Antakaa olla jo! Alkakaa painua!’ Pukeuduin nopeasti ja juoksin leiriin.

Mistä saimme kirjallisuuden? Veljet jättivät sen paikkaan, josta olimme etukäteen sopineet, ja haimme sen leiriin vuorotellen. Leirissä piilotimme sen varmaan paikkaan, jota vaihdoimme aika ajoin. Lisäksi jäljensimme kirjallisuutta jatkuvasti käsin ja kätkimme kopiot. Teimme jäljennöstyötä peittojemme alla. Raotimme peittoja sen verran, että pystyimme työskentelemään  ikkunasta sisään kajastavan katulampun valossa. Pysyimme aina toimeliaina, jottemme hukkaisi minuuttiakaan. Jopa silloin, kun menimme ruokalaan, jokaisella oli mukana pieni paperinpala, jossa oli jokin raamatunkohta.”

”AIKASI ON KOITTANUT”

Vuonna 1965 neuvostohallitus antoi odottamatta erikoismääräyksen, että kaikki todistajat, jotka oli karkotettu Siperiaan vuosina 1949–51, piti vapauttaa. Useimpien veljien ja sisarten ei kuitenkaan sallittu palata entiselle asuinpaikalleen. Ne jotka eivät halunneet jäädä Siperiaan, päättivät muuttaa alueelle, missä oli suurempi tarve julistajista.

Magdalina Belošitškaja kertoo: ”Elimme karkotettuina Siperiassa lähes 15 vuotta. Talvisin lämpötila saattoi laskea jopa –60 asteeseen, ja kesällä ilma oli mustanaan paarmoja ja sääskiä, jotka tunkeutuivat jopa silmiimme. Selvisimme kaikesta Jehovan avulla. Oli mahtavaa, että saatoimme kylvää totuuden siemeniä noilla kylmillä Siperian seuduilla. Viidentoista vuoden ajan allekirjoitimme joka kuukausi leirinvalvojan toimistossa  vakuutuksen, ettemme yrittäisi paeta karkotuspaikastamme. Toisinaan leirinvalvoja tuli istumaan iltaa taloomme. Hän oli tuolloin aina erityisen ystävällinen meille ja kyseli paljon Raamatusta ja siitä, mitä sen mukaan eläminen vaati. Hän kysyi, mikä sai meidät valitsemaan tämän elämäntavan, vaikka tiesimme, että meitä vainottaisiin sen vuoksi. Kerran kysyimme häneltä, oliko meillä mitään toiveita päästä vapaaksi leiriltä. Hän avasi kämmenensä ja kysyi: ’Onko mahdollista, että tähän kasvaa hiuksia?’

’Ei ole’, vastasin.

’Teillä on yhtä paljon mahdollisuuksia päästä vapaaksi’, hän sanoi. Pienen pohdinnan jälkeen hän jatkoi: ’Ellei sitten Jumalanne puutu asioihin tai tee ihmettä puolestanne.’

Eräänä kesäpäivänä vuonna 1965 menin juna-asemalle postittamaan kirjettä. Valvoja näki minut kaukaa ja huusi: ’Magdalina, mihin sinä menet ilman lupaa?’

’En ole toistaiseksi menossa minnekään, olen lähettämässä kirjettä’, vastasin. Sitten hän tuli luokseni ja sanoi: ’Pääset tänään vapaaksi. Aikasi on koittanut.’ Sitten hän katsoi minua merkitsevästi, aivan kuin sanoakseen: ’Jumala on vapauttanut sinut.’ En ollut uskoa kuulemaani!

Saimme mennä Neuvostoliitossa mihin tahansa paitsi entiseen asuinpaikkaamme. Tuntui aivan siltä kuin olisimme kuulleet Jehovan äänen sanovan: ’Hajaantukaa ja saarnatkaa. Nyt on sen aika. Älkää viivytelkö, vaan hajaantukaa.’ Jos olisimme saaneet luvan palata kotiin, monet olisivat halunneet asettautua jälleen kotikaupunkeihinsa, joista olivat tulleet. Mutta koska lupaa ei annettu, kaikki muuttivat uuteen paikkaan. Meidän perheemme päätti asettua asumaan Kaukasukselle.”

 Tuhannet todistajat hajaantuivat eri puolille Neuvostoliittoa. Samana vuonna eräässä valtiollisessa konferenssissa yksi viranomainen kysyi hämmentyneenä: ”Kuka kertoisi minulle, miten tämä jehovistien lahko oikein päätyi meidän uuteen kaupunkiimme, jonka nuoret vapaaehtoiset juuri rakensivat? Uusi, puhdas kaupunki, ja yhtäkkiä paikalle ilmaantuu jehovistien lahko!” Vallanpitäjät eivät yksinkertaisesti tienneet, mitä tehdä todistajille. Kukaan ei voi estää Jehovaa toteuttamasta lupaustaan täyttää maa tuntemuksellaan (Jes. 11:9).

”TEILLÄ ON ’PYHÄÄ VETTÄ’”

Todistajia lähetettiin rangaistusleireille saarnaamistyön vuoksi. Nikolai Kolibaba, joka oli monta vuotta näillä leireillä, kertoo: ”Minut ja kolme muuta lähetettiin Irkutskissa Vihorevkan kylässä sijaitsevalle rangaistusleirille, jossa oli noin 70 veljeä. Leirillä ei ollut saatavilla juomavettä; ainut vesijohto oli yhteydessä viemäriverkkoon, joten sen vettä oli vaarallista juoda. Ruokakin oli syötäväksi kelpaamatonta, mutta Jehova auttoi meitä. Tällä leirillä todistajat olivat ainoita, jotka halusivat tehdä työtä. Olimme hyviä työntekijöitä. Pian leirin johto pani tämän merkille, ja meidät lähetettiin työskentelemään muille leirialueille. Saatoimme tuoda tullessamme juomavettä sangoilla. Monet vangit tulivat luoksemme ja sanoivat: ’Kuulimme, että teillä on ”pyhää vettä”. Antakaa sitä meille edes puoli kuppia.’ Tietenkin he saivat meiltä vettä.

Vankien joukossa oli ihmisiä, joilla oli hyvä sydän. Jotkut olivat entisiä varkaita ja muita rikollisia. He oppivat totuuden, ja heistä tuli Jehovan todistajia. Toiset eivät näyttäneet hyväksyvän totuutta, ja he vastustivat meitä avoimesti. Mutta kerran kun leiriin tuli puhuja,  joka luennoi Jehovan todistajia vastaan, nuo ihmiset puolustivat meitä ja sanoivat, että luento sisälsi todistajia häpäiseviä valheita.”

HE TULIVAT LUOKSEMME RYHMISSÄ

Veljet rukoilivat Jehovalta viisautta ja miettivät aina, miten voisivat omissa olosuhteissaan edistää Valtakunnan etuja. Nikolai jatkaa: ”Kuulimme, että meidät siirrettäisiin pian toiselle leirille Mordvaan melko lähelle Moskovaa. Ennen lähtöämme sattui jotakin mielenkiintoista. Hämmästykseksemme eräät upseerit ja esimiehet, jotka olivat vartioineet Jehovan todistajia useita vuosia, tulivat luoksemme ja pyysivät: ’Voisitteko laulaa laulujanne ja kertoa meille lisää uskostanne? Tulemme luoksenne 10–20 hengen ryhmissä tai ehkä vielä suuremmissa ryhmissä.’

 Koska he pelkäsivät, mitä meille ja heille voisi tapahtua, he sanoivat järjestävänsä vartijoita sen paikan tuntumaan, missä tapaisimme. Selitimme, että koska meillä oli enemmän kokemusta näistä asioista, mekin asettaisimme omat vartiomiehemme. Heidän vartijansa toimivat aivan kuten omamme: sotilaat seisoivat jonkin matkan päässä toisistaan vartiotuvan ja kohtaamispaikkamme välillä. Kuvittele mielessäsi tuo näky! Todistajat lauloivat lauluja upseereille ja esimiehille, minkä jälkeen yksi veli piti lyhyen puheen jostakin raamatullisesta aiheesta. Tuntui siltä kuin olisimme olleet Jehovan todistajien valtakunnansalissa! Näin pidimme useita kokouksia kiinnostuneiden ryhmille. Näimme, että Jehova huolehti sekä meistä että noista vilpittömistä ihmisistä.”

Nikolai jatkaa: ”Veimme tuolta leiriltä mukanamme monia lehtiä Mordvan leirille. Siellä oli vankina useita todistajia. Veljet antoivat minulle matkalaukun, jonka sivuissa oleviin salalokeroihin voisi piilottaa kirjallisuutta. Kaikki oli järjestetty niin, että laukku ei etsintöjen aikana herättäisi liikaa esimiesten huomiota. Mordvan leirillä meidät tutkittiin erittäin tarkasti. Yksi esimies otti laukkuni ja huudahti: ’Onpa painava! Täällä täytyy olla aarteita!’ Yllättäen hän työnsi laukkuni ja muut tavarani sivuun ja alkoi tutkia toisten tavaroita. Etsintöjen jälkeen eräs toinen esimies sanoi: ’Ottakaa omanne ja lähtekää!’ Laukkuani ei tutkittu, joten vein parakkiin mukanani tuoretta hengellistä ruokaa, jota todella kaivattiin.

Tämän lisäksi kuljetin käsinkopioituja traktaatteja kengissäni useita kertoja. Koska minulla on isot jalat, kengissäni oli aina tilaa monelle paperiarkille. Sulloin ne pohjallisten alle ja levitin kenkiin paksulti rasvaa. Rasva oli erittäin liukasta ja haisi kamalalta, joten esimiehet pysyivät kaukana kengistäni.”

 ”ESIMIEHET TARKKAILIVAT MEITÄ, JA MINÄ TARKKAILIN HEITÄ”

Nikolai jatkaa: ”Modrvan leirillä veljet antoivat vastuulleni valvoa raamatullisen kirjallisuuden jäljentämistä. Eräs tehtäväni oli pitää silmällä esimiehiä, jotta ne, jotka kopioivat kirjallisuutta, ehtisivät tarpeen tullen piilottaa kaiken. Esimiehet tarkkailivat meitä, ja minä tarkkailin heitä. Jotkut heistä olivat päättäneet saada meidät kiinni itse teosta, ja he tulivat parakkeihin yllättäen ja usein. Heitä oli todella vaikea pitää silmällä. Toiset esimiehet tulivat parakkeihin kerran päivässä. He olivat suvaitsevaisempia eivätkä aiheuttaneet meille ongelmia.

Noina aikoina teimme jäljennöksiä lehtien alkuperäiskappaleista, joita säilytettiin turvallisessa paikassa. Useita alkuperäiskappaleita oli kätketty uuneihin, jopa siihen uuniin, joka oli leirinjohtajan toimistossa. Hänen toimistoaan siivoavat veljet olivat rakentaneet uuniin lokeron, jossa pidimme monia alkuperäisiä Vartiotorneja. Tutkivatpa esimiehet meitä kuinka tarkkaan tahansa, alkuperäiset lehdet olivat aina turvassa johtajan toimistossa.”

Veljistä tuli taitavia kirjallisuuden kätkijöitä. Yksi suosittu piilopaikka oli ikkunalauta. Veljet jopa keksivät keinon piilottaa kirjallisuutta hammastahnatuubeihin. Vain muutama veli tiesi, missä alkuperäisiä säilytettiin. Tarpeen vaatiessa yksi heistä haki alkuperäiskappaleen, ja kun se oli kopioitu, hän vei sen takaisin kätköön. Näin alkuperäiset lehdet olivat aina turvallisessa paikassa. Useat veljet pitivät jäljentämistyötä etuoikeutena, vaikka siitä saattoi joutua 15 päiväksi eristysselliin. Viktor Gutšmidt kertoo: ”Olin leireillä kymmenen vuotta ja noin kolme niistä eristyssellissä.”

 SEITTI-VARTIOTORNIT

Veljistä tuntui, että leirin johto oli kehitellyt erityisen menetelmän raamatullisen kirjallisuuden etsimiseksi ja takavarikoimiseksi todistajilta. Jotkut upseerit olivat tässä huomattavan uutteria. Ivan Klimko kertoo: ”Kerran Mordvan leirillä numero 19 sotilaat ottivat koirat mukaansa, veivät veljet ulos leirin alueelta ja tutkivat heidät perusteellisesti. Jokainen todistaja riisuttiin aina jalkariepuja myöten. He olivat kuitenkin liimanneet muutaman käsinkirjoitetun paperin jalkapohjiinsa, ja niitä ei huomattu. He olivat myös tehneet pikkuriikkisiä kirjasia, jotka mahtuivat sormien väliin. Kun vartijat käskivät heidän nostaa kädet ylös, kirjaset pysyivät sormien välissä, ja jälleen kerran jotkin niistä säästyivät.”

Hengellistä ravintoa varjeltiin myös muilla tavoin. Aleksei Nepotšatov sanoo: ”Muutamat veljet pystyivät kirjoittamaan niin sanottua seittikirjoitusta. Kynän kärki teroitettiin erittäin teräväksi, ja yhteen ruutuvihon vaakasuoraan ruuturiviin saattoi kirjoittaa kolme neljä riviä tekstiä. Yhteen tulitikkurasiaan mahtui viisi tai kuusi ohuilla kirjaimilla jäljennettyä Vartiotornia. Jotta pystyi kirjoittamaan näin pienellä käsialalla, vaadittiin sitkeyttä ja erinomaista näköä. Kun kaikki valot sammutettiin  ja muut menivät nukkumaan, nämä veljet kirjoittivat peittojensa alla. Ainut valonlähde oli hädin tuskin toimiva hehkulamppu parakin sisäänkäynnin luona. Kun tätä työtä teki muutaman kuukauden, näkö oli pilalla. Joskus vartija huomasi veljien kirjoittavan, ja jos hän suhtautui meihin myönteisesti, hän sanoi: ’Te vain kirjoitatte ja kirjoitatte – koska oikein aiotte nukkua?’”

Veli Klimko kertoo: ”Kerran menetimme suuren määrän kirjallisuutta ja jopa Raamatun. Ne kaikki olivat olleet kätkössä erään veljen tekojalassa. Vartijat pakottivat veljen irrottamaan jalan ja hajottivat sen sitten pirstaleiksi. He ottivat kuvia hujan hajan levinneistä sivuista ja julkaisivat kuvat leirin lehdessä. Tästä oli toisaalta hyötyä, koska se osoitti jälleen kerran monille, että Jehovan todistajien toiminta oli yksinomaan uskonnollista. Löydön jälkeen voitonriemuinen leirinjohtaja sanoi veljille: ’Siinä teidän Harmagedoninne!’ Seuraavana päivänä hänelle kuitenkin ilmoitettiin, että Jehovan todistajat kokoontuivat yhteen, lauloivat lauluja ja lukivat tavalliseen tapaansa.”

KESKUSTELU PÄÄSYYTTÄJÄN KANSSA

Vuoden 1961 lopulla Venäjän sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan pääsyyttäjä tuli Mordvan leirille tarkastuskäynnille. Kävellessään leirin läpi hän kävi parakeissa, joissa todistajat asuivat. Hän salli todistajien esittää muutamia kysymyksiä. Viktor Gutšmidt kertoo: ”Kysyin häneltä: ’Onko Jehovan todistajien uskonto mielestänne vaaraksi neuvostoyhteiskunnalle?’

’Ei minun mielestäni’, vastasi pääsyyttäjä. Mutta keskustelun edetessä hän lipsautti, että pelkästään vuonna 1959 Irkutskin alueella oli budjetoitu viisi miljoonaa ruplaa Jehovan todistajia koskevan kysymyksen ratkaisemiseksi.

 Tällä hän tarkoitti, että viranomaiset tunsivat meidät hyvin, koska valtion rangaistusjärjestelmän varoista oli käytetty viisi miljoonaa ruplaa sen selvittämiseen, keitä Jehovan todistajat olivat. Se oli suunnaton summa rahaa. Tuohon aikaan viidellä tuhannella ruplalla saattoi ostaa hyvän auton tai mukavan talon. Moskovan viranomaiset olivat varmasti selvillä siitä, että Jehovan todistajat eivät olleet vaarallisia ihmisiä.

Pääsyyttäjä jatkoi: ’Jos käskemme neuvostokansaa tekemään todistajille mielensä mukaan, teistä ei jää jälkeäkään.’ Hän tarkoitti, että neuvostoyhteiskunta suhtautui todistajiin kielteisesti. Nämä sanat kertoivat sen, että ateistinen ja ideologinen propaganda oli purrut miljooniin ihmisiin.

 Vastasimme hänelle: ’Todellinen tilanne paljastuu teille sitten, kun todistajat pitävät konventteja Moskovasta Vladivostokiin asti.’

’Kenties puoli miljoonaa ihmistä asettuu teidän puolellenne, mutta loput ovat edelleen meidän puolellamme’, hän sanoi.

Tähän loppui keskustelumme pääsyyttäjän kanssa. Hän oli melkein oikeassa. Nykyään entisen Neuvostoliiton maissa Jehovan todistajien kokouksissa käy yli 700000 ihmistä. Niissä ihmiset kuuntelevat Raamatun puhdasta totuutta eivätkä propagandaa.”

”OLETTE LUONEET TODISTAJILLE LOMAKESKUKSEN”

Viktor jatkaa: ”Leirin johto näytti pääsyyttäjälle kaikki kukat ja puut, jotka todistajat olivat istuttaneet, sekä heille lähetetyt paketit, joita he olivat säilyttäneet parakeissaan kenenkään varastamatta niitä. Hän katseli ympärilleen selvästi ällistyksissään. Kuulimme myöhemmin, että hän oli määrännyt leirin johdon hävittämään kaikki kukat ja puut. Hän oli sanonut leirinjohtajalle: ’Työleirin sijaan olette luoneet todistajille lomakeskuksen.’ Hän myös kielsi todistajia vastaanottamasta paketteja ja sulki ruokakioskin, mistä heillä oli lupa ostaa ruokaa.

Veljien iloksi leirinjohtaja ei kuitenkaan pannut täytäntöön kaikkia määräyksiä. Sisaret saivat esimerkiksi kasvattaa kukkia aivan kuten aiemminkin. Syksyllä he leikkasivat kukat ja tekivät niistä isoja kimppuja annettavaksi leirin työntekijöille ja heidän lapsilleen. Oli mukava katsella, kuinka lapset tapasivat vanhempansa portinvartijan tuvan luona, ottivat kukkasensa ja juoksivat kouluun hymyssä suin. He todella pitivät todistajista.”

Viktor muistelee: ”Vuoden 1964 alkupuolella eräs esimies, jonka veli oli KGB:n palveluksessa, kertoi valtion järjestelevän laajaa kampanjaa Jehovan todistajia vastaan.  Mutta tuon vuoden lopulla Nikita Hruštšev syrjäytettiin äkisti tehtävästään valtion päämiehenä ja vainon aalto laantui.”

VALTAKUNNANLAULUJA ÄÄRIMMÄISEN TIUKASTI VALVOTULLA LEIRILLÄ

1960-luvulla yhdellä äärimmäisen tiukasti valvotulla leirillä Mordvassa vankien sallittiin vastaanottaa paketteja vain kerran vuodessa, ja silloinkin se oli ”erikoispalkinto”. Etsintöjä tehtiin jatkuvasti. Jos joltakulta löydettiin paperinpala, jossa oli raamatunkohta, hänet passitettiin kymmeneksi päiväksi eristysselliin. Tällä leirillä vangit saivat niukemmin ruokaa kuin toisenlaisilla leireillä. Lisäksi työ oli raskaampaa; todistajien piti kaivaa ylös jättimäisten puiden kantoja. Aleksei Nepotšatov sanoo: ”Olimme usein totaalisen fyysisen uupumuksen partaalla. Mutta pysyimme valppaina emmekä antaneet periksi. Veljet pitivät yllä iloista mieltä muun muassa laulamalla valtakunnanlauluja. Muodostimme moniäänisen mieskuoron, joka naisäänien puuttumisesta huolimatta kuulosti uskomattoman kauniilta. Laulut piristivät todistajien lisäksi myös upseereja, jotka pyysivät veljiä laulamaan töiden lomassa. Kerran kun olimme kaatamassa puita, ryhmänjohtaja tuli luoksemme ja sanoi: ’Laulakaa pari laulua. Tämä käsky tulee osastonupseerilta itseltään!’

Tuo upseeri oli monta kertaa kuullut veljien laulavan valtakunnanlauluja. Pyyntö tuli oikeaan aikaan, sillä olimme aivan nääntymäisillämme. Aloimme iloisesti ylistää Jehovaa äänillämme. Yleensä kun lauloimme leirissä, upseerien vaimot tulivat ulos naapuritaloista ja seisoivat kuistilla kuuntelemassa pitkän aikaa. He pitivät erityisesti laulun ’Antakoon maa ylistystä’ sanoista. Se oli erään vanhan laulukirjan laulu numero 6, ja siinä oli hienot sanat ja kaunis melodia.”

 HÄN SAAPUI ”TOISEEN MAAHAN”

Jopa täysin odottamattomissa tilanteissa oli selvää, millaisia Jehovan todistajat todella olivat. Viktor Gutšmidt kertoo: ”Kun erään työviikon päätteeksi istuskelimme puutarhassa, leiriimme tuotiin joitakin kalliita sähkölaitteita. Lähetyksen tuonut kuljettaja oli yksi leirimme vangeista, mutta ei hengellinen veljemme. Hänen mukanaan oli hankintapäällikkö toiselta leiriltä. Koska varasto oli suljettu ja siitä vastaava henkilö oli lomalla, todistajia pyydettiin vastaanottamaan ja purkamaan kuorma.

Purimme lastin ja pinosimme laitteet varaston viereen melko lähelle niitä parakkeja, joissa veljemme asuivat. Hankintapäällikkö oli erittäin hermostunut siitä, että tavaran luovutus tapahtuisi epävirallisesti eikä hän saisi kuittiin varastonhoitajan allekirjoitusta. Kuljettaja kuitenkin vakuutti hänelle: ’Älkää olko huolissanne. Täällä ei kukaan kajoa mihinkään. Olette saapuneet ”toiseen maahan”. Unohtakaa se, mitä tapahtuu tämän leirialueen ulkopuolella. Täällä voi jättää rannekellonsa mihin tahansa, ja sen löytää seuraavana päivänä samasta paikasta.’ Hankintapäällikkö intti, että koska tavaroiden arvo oli puoli miljoonaa ruplaa, hän ei millään voisi lähteä ilman kuittausta.

Pian paikalle saapui leirin johtoon kuuluvia miehiä, jotka vaativat, että kuorma-auto poistuisi leiristä. Yksi heistä käski hankintapäällikköä jättämään kuitin leiriin ja hakemaan sen seuraavana päivänä. Hankintapäällikkö lähti vastahakoisesti. Seuraavana aamuna hän tuli takaisin ja pyysi päästä leiriin, jotta saisi kuittauksen, mutta vartija ojensi kuitin hänelle valmiiksi allekirjoitettuna.

Vartija kertoi meille myöhemmin, että hankintapäällikkö ei millään saanut lähdettyä leirialueelta. Hän seisoi puoli tuntia tuijottamassa porttia ja asiakirjoja, kääntyi  lähteäkseen, mutta pyörähti sitten ympäri ja jatkoi tuijottamista. Hän ei todennäköisesti koskaan ennen ollut nähnyt mitään vastaavaa: arvokas lähetys oli toimitettu perille ja kuitti oli allekirjoitettu, vaikka hän ei ollut paikalla, ja kaikessa oli toimittu rehellisesti. Mutta mikä erikoisinta, tämä oli tapahtunut äärimmäisen tiukasti valvotulla työleirillä, missä tuomioitaan kärsivät ’erittäin vaarallisiksi rikollisiksi’ luokitellut vangit. Suunnattiinpa siis Jehovan todistajia vastaan millaista propagandaa tahansa, kaikki tarkkailijat saattoivat tämänkaltaisissa tilanteissa havaita selvästi, millaisia he todellisuudessa olivat.”

”NYT HE SAARNAAVAT JÄLLEEN”

Vuonna 1960, muutama päivä sen jälkeen, kun veljet olivat joutuneet Mordvan leirille, valittiin yli sata todistajaa, jotka lähetettäisiin leirille numero 10, erikoisvankilaan lähelle Udarnyin kylää. Tämä oli ”kokeellinen” vankila, ja sen tarkoituksena oli ”uudelleenkasvattaa” todistajat. Vangeilla oli yllään raidalliset vanginpuvut aivan kuten vangeilla natsien keskitysleireillä. Muiden töiden lisäksi todistajien piti kaivaa ylös valtavia kantoja metsässä. Jokaisen oli määrä kaivaa päivässä vähintään 11 tai 12 kantoa. Mutta toisinaan, vaikka ryhmä veljiä työskenteli yhdessä koko päivän, he eivät saaneet kaivettua maasta edes yhtä jättimäistä tammenkantoa. He lauloivat usein valtakunnanlauluja rohkaistakseen toisiaan. Kun leirinjohtaja kuuli heidän laulavan, hän saattoi huutaa: ”Te todistajat ette saa päivällistä tänään. Luulisi laulunne loppuvan siihen. Minä opetan teidät tekemään työtä!” Eräs tällä leirillä ollut veli kertoo: ”Jehova kuitenkin tuki meitä. Näistä vaikeista oloista huolimatta olimme hengellisesti hereillä. Rohkaisimme aina itseämme sillä ajatuksella, että olimme asettuneet Jehovan puolelle kaikkeuden suvereeniutta koskevassa kiistakysymyksessä.” (Sananl. 27:11.)

 Lukuisien vankilan ”kasvattajien” lisäksi jokaisella sellillä oli oma kasvattajansa, upseeri, joka oli sotilasarvoltaan vähintään kapteeni. Heidän tavoitteenaan oli saada todistajat kieltämään uskonsa. Jokainen, joka antaisi periksi eli kieltäisi uskonsa, päästettäisiin vapaaksi. Kasvattajat kirjoittivat kuukausittain jokaisesta todistajasta luonnearvioraportin, jonka allekirjoittivat useat vankilan työntekijät. Jokaisesta todistajasta oli kuitenkin aina kirjoitettava: ”Ei mukaudu uudelleenkasvatukseen; pysyy lujana vakaumuksessaan.” Ivan Klimko sanoo: ”Olin kymmenestä vankeusvuodestani kuusi tuossa vankilassa, ja muiden veljien ohella minut luokiteltiin ’erittäin vaaralliseksi rikoksenuusijaksi’. Kuten upseerit meille kertoivat, viranomaiset loivat todistajille tarkoituksellisesti poikkeuksellisen vaikeat olosuhteet tarkkaillakseen käyttäytymistämme.”

Iov Andronik, joka oli tässä vankilassa viisi vuotta, kysyi kerran leirin komentajalta: ”Kauanko joudumme olemaan täällä?” Komentaja osoitti kädellään kohti metsää ja vastasi: ”Kunnes teidät kaikki kannetaan tuonne.” Iov kertoo: ”Meidät pidettiin erillään muista, jottemme pystyisi saarnaamaan. Valvonta oli tiukkaa. Jos yhdenkin meistä piti mennä jollekin muulle leirin alueelle, mukana seurasi aina esimies. Kun meidät monia vuosia myöhemmin siirrettiin leiriin, jolla valvonta oli vähäistä, eräät vangit, jotka eivät olleet todistajia, sanoivat leirin johdolle: ’Jehovan todistajat veivät voiton. Piditte heitä eristyksissä, mutta nyt he saarnaavat jälleen.’”

UPSEERI TUNNISTAA RAAMATTUNSA

Leiriin numero 10 oli äärimmäisen vaikeaa tuoda kirjallisuutta, puhumattakaan Raamatusta. Veljistä näytti siltä, että Raamatun tuominen vankilaan oli lähes mahdotonta. Muuan veli, joka oli tässä vankilassa muutaman vuoden, sanoo: ”Jehovalle mikään ei ole mahdotonta.  Hän kuuli rukouksemme. Pyysimme, että saisimme ainakin yhden Raamatun sadalle vankilassamme olevalle veljelle, mutta saimmekin kaksi!” (Matt. 19:26.) Miten tämä tapahtui?

Muuan eversti värvättiin vankien kasvattajaksi. Mutta miten kukaan, jolla ei ollut lainkaan Raamatun tuntemusta, saattoi ”kasvattaa” todistajia? Everstin onnistui jotenkin hankkia repaleinen Raamattu. Ennen lomalle lähtöään hän pyysi iäkästä vankia, joka oli baptisti, sitomaan sen uudelleen. Hän kielsi esimiehiä takavarikoimasta Raamattua tuolta mieheltä. Baptisti kerskaili todistajille saaneensa Raamatun, ja hän antoi heidän lainata sitä. Kun veljet saivat käsiinsä tämän arvokkaan aarteen, he irrottivat sen arkit nopeasti ompeleistaan ja jakoivat sivut kaikkien todistajavankien kesken jäljentämistä varten. Muutaman seuraavan päivän ajaksi jokaisen todistajan selli muuttui jäljentäjän työpajaksi. Kustakin sivusta tehtiin kaksi käsinkirjoitettua jäljennöstä. Eräs veljistä muistelee: ”Kun kaikki sivut oli koottu yhteen, Raamattuja oli kolme! Eversti sai uudelleensidotun Raamattunsa, ja me saimme kaksi kopiota. Toista luimme ja toisen laitoimme ’tallelokeroon’, muutamaan putkeen, joissa kulki suurjännitekaapeleita. Teimme näihin putkiin paikan kirjallisuudelle. Koska esimiehet eivät uskaltaneet mennä lähellekään putkia, kukaan ei koskaan etsinyt sieltä. Suurjännite oli kirjastomme luotettava vartija.”

Erään etsinnän aikana eversti kuitenkin löysi yhden käsin kopioidun Raamatun sivun. Kun hänelle valkeni, mitä oli tapahtunut, hän huudahti katkerasti pettyneenä: ”Tämä on osa sitä Raamattua, jonka minä itse toin leiriin!”

MUISTONVIETTO

Veljet pyrkivät joka vuosi viettämään leireillä Kristuksen kuoleman muistojuhlaa. Kaikkina niinä vuosina,  jotka veljet olivat eräällä Mordvan leirillä, yksikään heistä ei ollut poissa tästä tilaisuudesta. Leirin johto yritti tietysti estää juhlan vieton. He tiesivät, minä päivänä muistonvietto olisi, ja yleensä he määräsivät tuona päivänä kaikki leirin yksiköt valmiustilaan. Illan lähetessä useimmat vartijat kuitenkin kyllästyivät pitämään veljiä tiukasti silmällä, koska kukaan ei tiennyt missä ja mihin aikaan juhla pidettäisiin.

Veljet pyrkivät aina hankkimaan viiniä ja happamatonta leipää. Eräänä muistonviettopäivänä vartioiden valvontayksikkö löysi vertauskuvat laatikosta ja takavarikoi ne. Myöhemmin tämän yksikön tilalle tuli toinen, ja veli, joka siivosi yksikönkomentajan toimistoa, onnistui hankkimaan vertauskuvat takaisin ja viemään ne veljille kenenkään huomaamatta. Tuona iltana veljet viettivät muistojuhlaa kolmannen vartiovuoron aikana, ja vertauskuvat olivat heidän käytössään. Ne olivatkin erityisen tarpeelliset, sillä yksi veljistä otti niihin osaa.

MUISTONVIETTO NAISTEN LEIRILLÄ

Muilla leireillä oli samankaltaisia vaikeuksia. Valentina Garnovskaja kertoo, että muistonvieton pitäminen oli hyvin vaikeaa naisten leirillä Kemerovossa. Hän muistelee: ”Leirillä oli noin 180 sisarta. Meitä kiellettiin kokoontumasta yhteen. Kymmenen vuoden aikana pystyimme pitämään muistonvieton vain kaksi kertaa. Kerran päätimme viettää tuota juhlaa toimistossa, joka kuului siivousalueeseeni. Sisaret alkoivat vaivihkaa kokoontua toimistoon. Heitä tuli paikalle vähitellen useiden muistonviettoa edeltävien tuntien aikana. Noin 80 sisarta onnistui tulemaan. Asetimme pöydälle happamattoman leivän ja kuivan punaviinin.

Päätimme olla laulamatta alkulaulua, joten yksi sisarista piti alkurukouksen, ja juhla alkoi arvokkaasti ja iloisesti.  Mutta sitten odottamatta kuulimme meteliä ja huutoa ja tajusimme esimiesten etsivän meitä. Yhtäkkiä näimme, että itse yksikönkomentaja katsoi ikkunasta sisään, vaikka ikkuna olikin korkealla maasta. Samanaikaisesti oveen hakattiin ja meitä vaadittiin avaamaan se. Esimiehet syöksyivät sisään, tarttuivat puhetta pitävään sisareen ja veivät hänet eristysselliin. Eräs toinen sisar astui rohkeasti hänen paikalleen jatkamaan puhetta, mutta hänetkin vietiin pois. Heti tämän jälkeen kolmas sisar yritti jatkaa puhetta, joten esimiehet hätistivät meidät kaikki toiseen huoneeseen ja uhkasivat meitä eristyssellillä. Siellä päätimme muistonvieton laululla ja rukouksella.

Kun palasimme parakkeihin, toiset vangit sanoivat meille: ’Kun te kaikki yllättäen katositte, ajattelimme, että Harmagedon oli tullut ja Jumala oli temmannut teidät taivaaseen ja jättänyt meidät tänne tuhottaviksi!’ Nämä vangit olivat olleet kanssamme jo muutamia vuosia, eivätkä he olleet omaksuneet totuutta. Tämän jälkeen jotkut heistä kuitenkin alkoivat kuunnella meitä.”

”PAINAUDUIMME TOISIAMME VASTEN”

Eräällä leirillä Vorkutassa oli monia todistajia Ukrainasta, Moldovasta, Baltiasta ja muista neuvostotasavalloista. Ivan Klimko kertoo: ”Oli talvi 1948. Meillä ei ollut raamatullista kirjallisuutta, mutta kirjoitimme pienille paperilapuille sen, mitä muistimme vanhoista lehdistä, ja piilotimme paperit esimiehiltä. He kuitenkin tiesivät lappusistamme. Edessä oli pitkät, uuvuttavat etsinnät. Kylminä talvipäivinä meidät vietiin ulos ja meidän käskettiin seisoa viiden riveissä. Usein meidät laskettiin yhä uudelleen. Meidän selvästikin odotettiin luovuttavan paperilaput ennemmin kuin seisovan pihalla hyytävässä kylmyydessä. Toistuvien laskentojen aikana  painauduimme toisiamme vasten ja puhuimme jostain raamatullisesta aiheesta. Ajatuksemme askartelivat aina hengellisissä asioissa. Jehova auttoi meitä pysymään hänelle uskollisina. Myöhemmin veljet jopa pystyivät tuomaan leiriin Raamatun. Jaoimme sen useaan osaan, jottei koko Raamattua takavarikoitaisi etsinnöissä.

Jotkut vartijoista ymmärsivät, etteivät Jehovan todistajat kuuluneet vankileirille. Nämä ystävälliset ihmiset auttoivat meitä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Toiset heistä yksinkertaisesti ’sulkivat silmänsä’ aina kun joku meistä sai paketin. Jokaiseen pakettiin oli tavallisesti kätketty sivu tai pari Vartiotornista. Nämä sivut, jotka painoivat vain muutaman gramman, olivat paljon arvokkaampia kuin monta kiloa ruokaa. Aineellisesti todistajat olivat kaikilla leireillä aina puutteenalaisia, mutta hengellisesti olimme hyvin rikkaita.” (Jes. 65:13, 14.)

”HÄN JAKAA SEN 50 OSAAN!”

Veljet johtivat joka viikko raamatuntutkisteluja totuudesta kiinnostuneille. Useat vangit – jopa sellaiset, jotka eivät olleet kiinnostuneita Raamatusta – tiesivät, että parakeissa pidettiin tutkisteluja iltaseitsemän jälkeen, joten he yrittivät olla mahdollisimman hiljaa. Iov Andronik kertoo: ”Oli selvää, että Jehova piti meistä huolta ja sai työnsä menemään eteenpäin. Yritimme myös ilmaista kristillistä rakkautta toisiamme kohtaan soveltamalla Raamatun periaatteita. Esimerkiksi jaoimme keskenämme ruoan, jota meille lähetettiin, ja tällainen oli leireillä erittäin harvinaista.

Eräällä leirillä Nikolai Pjatohan vastuulla oli jakaa ruoka veljien kesken. Kerran KGB:n virkailija sanoi: ’Kun Nikolaille antaa makeisen, hän jakaa sen 50 osaan!’ Tällaisia veljet olivat. Jaoimme kaiken, mitä meille lähetettiin leiriin, olipa se sitten aineellista tai hengellistä  ravintoa. Tämä auttoi meitä ja koitui todistukseksi vilpitönsydämisille ihmisille.” (Matt. 28:19, 20; Joh. 13:34, 35.)

PALKANLISÄ HYVÄSTÄ KÄYTÖKSESTÄ

Erään leirin työntekijät, jotka olivat suoranaisesti tekemisissä Jehovan todistajien kanssa, saivat 30 prosentin palkanlisän. Miksi? Viktor Gutšmidt selittää: ”Aiemmin leirillä kassanhoitajana toiminut nainen kertoi minulle asiasta. Hän sanoi, että leireillä, joissa oli paljon veljiämme, työntekijöitä oli kielletty menettämästä malttiaan ja kiroilemasta ja heitä oli käsketty olemaan aina tahdikkaita ja kohteliaita. He saivat hyvästä käytöksestä lisäpalkkion. Tarkoitus oli osoittaa kaikille, että Jehovan todistajat eivät olleet ainoita, jotka elivät esimerkillisesti, ja etteivät he eronneet muista mitenkään. Siksi työntekijöille maksettiin hyvästä käytöksestä. Leirillä oli paljon työntekijöitä: lääkintähenkilökuntaa, työmiehiä, kirjanpitäjiä ja esimiehiä – yhteensä noin sata ihmistä. Kukaan ei halunnut menettää mahdollisuutta ansaita ylimääräistä.

Eräänä päivänä leirialueen ulkopuolella työskentelevä veli sattui kuulemaan ryhmänjohtajan kiroavan äänekkäästi. Seuraavana päivänä veli tapasi hänet leirissä ja sanoi: ’Jonkun on täytynyt vartiotuvassa suututtaa teidät toden teolla. Kiroilitte niin kovaan ääneen!’ Tämä vastasi: ’Ei, vaan minusta tuntui, että kaikki päivän paineet kasautuivat sisälleni. Niinpä menin leirin ulkopuolelle päästämään liiat höyryt ulos.’ Ihmisistä oli selvästikin raskasta käyttäytyä samalla tavalla kuin Jehovan todistajat.”

TODISTUSTA IKKUNAN TAKANA

Veljet käyttivät hyväkseen tilaisuudet todistaa toisille, ja toisinaan heidän ponnistelujaan siunattiin runsain  määrin. Nikolai Gutsuljak kertoo: ”Hankimme monesti ruokatarvikkeita leirin kioskilta. Aina kun oli minun vuoroni hakea ruokaa, yritin kertoa muutaman ajatuksen Raamatusta. Kioskilla työskentelevä nainen kuunteli aina tarkkaavaisesti, ja kerran hän pyysi minua lukemaan hänelle jotain. Kolmen päivän kuluttua muuan upseeri kutsui minut portille. Hän käski minua ja erästä toista todistajaa asentamaan ikkunalasin leirin komentajan taloon.

Menimme kaupunkiin sotilaiden saattamana. Kun pääsimme perille, oven avasi ruokakioskilla työskentelevä nainen. Hän oli leirin komentajan vaimo! Yksi sotilas seisoi sisällä ja kaksi kadulla ikkunan vieressä. Nainen tarjosi meille teetä ja pyysi meitä kertomaan lisää Raamatusta. Tuon päivän aikana asensimme ikkunalasin ja todistimme hänelle perusteellisesti. Keskustelumme päätteeksi hän sanoi: ’Älkää pelätkö minua. Vanhempani olivat  Jumalaa pelkääviä ihmisiä aivan kuten tekin.’ Hän luki kirjallisuuttamme salaa mieheltään, joka inhosi todistajia.”

”PALATKAA TYÖPAIKALLENNE”

Jotkut viranomaiset suhtautuivat todistajiin myönteisesti ja puhuivat heidän puolestaan. 1970-luvulla Bratskissa Irkutskin alueella kommunistien puoluetoimisto paikallisessa puunjalostustehtaassa päätti erottaa kaikki työntekijät, jotka olivat Jehovan todistajia. Veljille ilmoitettiin: ”Koska ette pidä neuvostovaltiosta, sekään ei huolehdi teistä. Koska pidätte Jehovasta, huolehtikoon hän teistä.” Irtisanotut veljet totesivat, että parasta, mitä he saattoivat tehdä, oli saarnata avoimesti, joten he alkoivat kulkea ovelta ovelle. Kerran veljet tapasivat ovella naisen, ja he esittelivät itsensä ja kertoivat lyhyesti käyntinsä syyn. Keittiöstä kuului miehen ääni: ”Kenen kanssa oikein puhut? Laske heidät sisään.” Kun veljet astuivat peremmälle, mies kysyi: ”Miksette ole töissä? Nythän on työpäivä.” Veljet selittivät, miten he olivat jääneet työttömiksi.

Kävi ilmi, että tuo mies oli yleinen syyttäjä, joka oli tullut kotiin lounaalle. Hän meni puhelimeen närkästyneenä ja soitti tehtaalle tarkistaakseen, oliko puoluetoimisto todella erottanut kaikki Jehovan todistajat. Saatuaan varmistuksen asiaan hän kysyi: ”Millä perusteella? Ettekö käsitä, että te olette rikkoneet lakia? Teillä ei ollut mitään oikeutta erottaa heitä! Määrään teidät antamaan kaikille todistajille heidän työpaikkansa takaisin ja maksamaan hyvitystä niiltä kolmelta kuukaudelta, joiden aikana he eivät päätöksenne takia ole voineet tehdä töitä.” Syyttäjä sulki puhelimen, kääntyi veljien puoleen ja sanoi: ”Palatkaa työpaikallenne huomenna ja jatkakaa töitä.”

 ”OLEN KÄTKENYT KIRJALLISUUTTA VUODESTA 1947 ASTI”

1970-luvulle tultaessa veljet olivat oppineet tuottamaan, jakamaan ja piilottamaan kirjallisuutta taitavasti. Toisinaan kuitenkin syntyi tilanteita, jotka vaativat nopeaa oivalluskykyä. Grigori Sivulski muistelee: ”Kerran vuonna 1976 talomme tutkittiin. Olin edellisiltana jättänyt huolimattomasti joitakin raportteja ja veljien osoitteita lipaston alle. Etsinnän aikana KGB:n agentit näyttivät varsin itsevarmoilta, aivan kuin he olisivat tienneet tarkalleen, mistä ja mitä etsiä. Yksi heistä sanoi minulle: ’Tuokaa tänne pihdit ja ruuvimeisseli – aiomme purkaa sohvan.’ Rukoilin, ja sitten vastasin rauhallisella äänellä:

’Jos olisitte tehneet kotiimme samanlaisen yllätystarkastuksen kuin teitte muiden todistajien koteihin, niin olisitte löytäneet täältä jotain. Mutta tänään on liian myöhäistä. Ette löydä mitään.’

’Mitä me sitten olisimme löytäneet?’ kysyi agentti.

’Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä. Mutta tänään ette löydä mitään.’

Ojensin heille työkaluja ja sanoin: ’Teidän pitää etsinnän jälkeen koota sohva entiselleen, jotta se näyttää aivan samalta kuin nyt.’

Hetken aikaa he olivat kahden vaiheilla. Vaistosin heidän epäröintinsä ja käännyin puhuttelemaan erästä nuorta agenttia: ’Luulenpa, ettette ole etsinyt Jehovan todistajien kirjallisuutta kuin korkeintaan kolme vuotta. Mutta minä olen kätkenyt kirjallisuutta vuodesta 1947 asti. Teidän ei kannata tuhlata aikaanne täällä; kirjallisuus on varmassa paikassa.’

Yllätyksekseni he lähtivät. Raportit ja osoitteet olivat olleet niin helposti löydettävissä, että kuka tahansa olisi huomannut ne.”

 PERESTROIKA – MUUTOKSEN AIKAA

Perestroika, joka julistettiin alkaneeksi vuonna 1985, ei heti tuonut kaivattuja muutoksia. Joillakin alueilla todistajia tuomittiin ja passitettiin vankilaan kuten ennenkin. Vuonna 1988 Saksan haaratoimisto kuitenkin kirjoitti päätoimistoon: ”Palvelusvuoden alussa nähtiin merkkejä siitä, että viranomaiset olisivat valmiita suomaan – – [Neuvostoliiton veljille] hieman enemmän vapauksia kokouksien ja ehkä kirjallisuuden suhteen, mikäli he rekisteröityisivät paikallisesti. Veljet pystyivät useimmissa paikoissa viettämään Kristuksen kuoleman muistojuhlaa häiriöittä. Heistä tuntuu, että viranomaisten asenne heitä kohtaan on muuttunut merkittävästi.”

Nimitetyt veljet lähettivät ajan mittaan Saksan haaratoimistoon sellaisten veljien osoitteita, jotka olivat valmiita ottamaan vastaan hengellistä ravintoa sisältäviä lähetyksiä. Nämä veljet puolestaan toimittivat paketit vanhimmille, jotka huolehtivat siitä, että kaikki saivat hengellistä ravintoa. Helmikuussa 1990 käytössä oli noin 1600 yksityisosoitetta, joihin hengellistä ruokaa lähetettiin kuukausittain.

Vuonna 1989 usealla tuhannella neuvostoliittolaisella todistajalla oli mahdollisuus osallistua Puolassa pidettävään erikoiskonventtiin. Jevdokija-niminen todistaja Naberežnyje Tšelnyn kaupungista kertoo: ”Rukoilimme palavasti Jehovaa, jotta pääsisimme ensimmäistä kertaa oikeaan konventtiin. Kun esimieheni kuuli, että aioin matkustaa ulkomaille, hän huudahti: ’Mitä! Ettekö katso televisiota? Raja on suljettu eikä ketään päästetä läpi!’

Vastasin täysin luottavaisena: ’Raja avautuu kyllä.’ Juuri niin kävikin. Tullin tarkastusasemalla Brestissä ainoastaan Jehovan todistajat päästettiin rajan yli. Meitä ei edes tarkastettu, ja meille jokaiselle oltiin kohteliaita. Eräs mies, joka ei ollut todistaja, yritti teeskennellä  konventtivierasta ja livahtaa rajan yli kanssamme. Tullivirkailijat huomasivat kuitenkin hänet nopeasti ja ottivat hänet kiinni. Mikä hänet paljasti? Kaikilla konventtivierailla oli leveä hymy kasvoillaan ja vain pienet laukut käsissään.”

LÄMMIN VASTAANOTTO MOSKOVASSA

Oli kulunut 40 vuotta siitä, kun Jehovan todistajat olivat vuonna 1949 jättäneet toimintaansa koskevan rekisteröintihakemuksen Moskovassa. Silloin veljet eivät omantunnonsyistä voineet mukautua Stalinin hallituksen vaatimuksiin. Mutta 26. helmikuuta 1990 Moskovassa toimivan uskontoasiainkomitean puheenjohtaja otti vastaan Jehovan todistajien delegaation. Tapaamisessa oli läsnä myös kaksi varapuheenjohtajaa ja kolme heidän virkaveljeään. Jehovan todistajien delegaatioon kuului 15 henkeä: 11 veljeä Venäjältä ja muista Neuvostoliiton tasavalloista, Milton Henschel ja Theodore Jaracz Brooklynista sekä Willi Pohl ja Nikita Karlström Saksan haaratoimistosta.

Puheenjohtaja avasi kokouksen seuraavin sanoin: ”Olemme todella iloisia voidessamme tavata Jehovan todistajia. Olen kuullut teistä paljon, mutta tapaan teidät nyt ensi kertaa. Olemme valmiita keskustelemaan glasnostin [avoimuuden] hengessä.” Veljet kertoivat halustaan rekisteröidä Neuvostoliiton Jehovan todistajien toiminta. Puheenjohtaja jatkoi: ”Onpa mukava kuulla. Aika onkin sopiva. Pian on kevät, kylvön aika. Voimme siis odottaa hyviä tuloksia ja hyvää hedelmää.”

Kun puheenjohtaja pyysi veljiä esittelemään itsensä, kävi ilmeiseksi, että Jehovan todistajia oli maan joka kolkassa Kaliningradista Kaukoitään saakka. Yksi kierrosvalvoja sanoi: ”Edustan neljää Irkutskin alueen seurakuntaa. Mutta huolehdin myös Venäjän Kaukoidästä,  Habarovskin ja Krasnojarskin aluepiireistä sekä Novosibirskin ja Omskin alueista.” Puheenjohtaja huudahti: ”Teillä on suunnaton alue; sehän käsittää monta kansaa!”

Varapuheenjohtaja sanoi: ”Meidän täytyy tutustua uskonkäsityksiinne tarkemmin, sillä emme ymmärrä joitakin niistä. Esimerkiksi eräässä kirjassanne sanotaan, että Jumala tulee puhdistamaan maan ja poistamaan kaikki nykyiset hallitukset. Emme käsitä sitä.” Veli Pohl vastasi: ”Jehovan todistajat eivät osallistu minkäänlaiseen väkivaltaiseen toimintaan. Jos jossain kirjassa sanotaan siten, siinä viitataan tiettyihin Raamatun profetioihin. Jehovan todistajat kertovat Jumalan valtakunnasta ja maanpäällisessä paratiisissa saatavasta ikuisesta elämästä.”

 ”Siinä ei ole mitään pahaa”, totesi varapuheenjohtaja.

Keskustelun lopuksi puheenjohtaja sanoi: ”Meistä oli todella miellyttävää tavata teidät. Teidät pitäisi rekisteröidä niin pian kuin mahdollista.”

Jehovan todistajat tunnustettiin Venäjällä virallisesti maaliskuussa 1991. Tuolloin Venäjällä oli yli 150 miljoonaa asukasta ja 15987 Valtakunnan julistajaa. Venäläiset veljet ja sisaret tarvitsivat nyt lisää opastusta Jehovalta. (Matt. 24:45; 28:19, 20.)

”MIKÄ ONNI, MIKÄ VAPAUS!”

Koska Suomi on lähellä Venäjää, hallintoelin pyysi Suomen haaratoimistoa auttamaan kansainvälisen konventin järjestämisessä Pietariin. Konventti pidettiin 26.–28. kesäkuuta 1992. Miltä veljistä tuntui, kun he saattoivat pitää konventin vapaissa olosuhteissa niiden yli viidenkymmenen vuoden jälkeen, jotka he olivat olleet kiellon alaisuudessa? Eräs veli kuvailee: ”Meitä oli stadionilla tuhansia. Kyyneleet valuivat lakkaamatta. Mikä onni, mikä vapaus! Emme koskaan edes uneksineet näkevämme tällaista vapautta nykyisen asiainjärjestelmän puolella. Mutta Jehova teki sen mahdolliseksi. Minä ja neljä muuta veljeä muistelimme, miten viruimme eristyssellissä korkean aidan ympäröimällä leirillä ja miten vuorotellen neljä meistä yritti pitää viidennen lämpimänä. Stadionia ympäröi korkea valli, mutta siellä me halusimme viipyä niin pitkään kuin mahdollista. Tuota tunnetta on mahdotonta kuvailla.

Silmämme olivat kyynelissä koko konventin ajan. Itkimme ilosta, kun saimme nähdä tämän ihmeen. Vaikka olimme jo yli 70-vuotiaita, viiletimme pitkin stadionia kuin meillä olisi ollut siivet. Olimme odottaneet vapautta 50 vuotta. Ensin Jehova salli meidän joutua karkotettaviksi Siperiaan, sitten päädyimme vankiloihin  ja leireille. Mutta nyt olimme stadionilla! Jehova on voimakkaampi kuin kukaan muu. Katsoimme toisiamme ja itkimme vuolaasti. Kukaan meistä ei ollut uskoa tätä todeksi. Muutamat nuoret veljet ympäröivät meidät ja kysyivät: ’Onko kaikki hyvin? Onko joku loukannut teitä?’ Emme pystyneet itkultamme vastaamaan. Mutta sitten yksi meistä sanoi kyyneleittensä lomasta: ’Itkemme ilosta!’ Kerroimme heille, miten olimme palvelleet Jehovaa monia vuosia kiellon alaisuudessa. Ja nyt emme jaksaneet uskoa, että Jehova oli muuttanut kaiken niin nopeasti.”

Tämän ikimuistoisen konventin jälkeen Suomen haaratoimistoa pyydettiin lähettämään Venäjälle 15 erikoistienraivaajaa. Hannu ja Eija Tanninen, innokas suomalainen pariskunta, saapuivat 1. heinäkuuta 1992 määräalueelleen Pietariin. Aluksi heidän suurin haasteensa oli kielen oppiminen. Ensimmäisen kielituntinsa jälkeen he lähtivät palvelukseen tarjoamaan ihmisille Raamatun kotitutkisteluja. Hannu muistelee: ”1990-luvun alussa lähes jokainen kaupungin asukas halusi tutkia Raamattua. Katutyössä tapaamamme ihmiset antoivat auliisti osoitteensa. Kaikki halusivat kirjallisuutta. Jos kadulla antoi lehden tai traktaatin yhdelle ihmiselle, kymmenen muuta tuli pyytämään kirjallisuutta. Ihmiset eivät vain ottaneet kirjallisuutta, vaan usein he myös alkoivat saman tien lukea sitä kadulla tai metrossa.”

Lokakuusta 1992 lähtien monia erikoistienraivaajia tuli myös Puolasta. Ensimmäisessä ryhmässä oli joitakin naimattomia sisaria. Pian Puolasta saapui toinen ryhmä, joka lähetettiin Pietariin. Vuoden kuluttua määrättiin joukko puolalaisia tienraivaajia Moskovaan. Seuraavina vuosina Puolasta lähetettiin Venäjälle yli 170 vapaaehtoista, pääasiassa palvelijoiden valmennuskoulusta valmistuneita.

 SUURI TOIMINTAAN JOHTAVA OVI

Pietarin kansainvälisen konventin jälkeen hallintoelin antoi veljille luvan ostaa Solnetšnojen kylästä läheltä Pietaria seitsemän hehtaarin suuruisen maa-alueen, jossa oli joitakin vanhoja rakennuksia. Oli tullut aika rakentaa Venäjälle Betel. Suomen haaratoimistoa pyydettiin auttamaan rakennushankkeessa. Ensimmäinen vapaaehtoisryhmä saapui Suomesta Solnetšnojeen syyskuussa 1992. Yksi tähän ryhmään kuuluvista oli Aulis Bergdahl, josta tuli myöhemmin Venäjän  haaratoimistokomitean jäsen. Hän kertoo: ”Vaimoni Eva Lisa ja minä otimme iloiten vastaan kutsun lähteä Venäjälle auttamaan Betelin rakentamisessa. Näimme selvästi, että Jehova ohjasi työtä. Veljemme ympäri maailman tukivat tätä projektia.”

Suomesta tullut rakennustyön valvoja Alf Cederlöf ja hänen vaimonsa Marja-Leena olivat rohkaisun lähde kaikille rakennustyömaalla työskenteleville veljille. Myös Suomen haaratoimistokomitean jäsenet olivat erittäin kannustavia. Rakennustyön aikana Solnetšnojessa vieraili veljiä päätoimistosta Brooklynista. Aulis muistelee: ”Milton Henschel vieraili luonamme vuonna 1993 Moskovan kansainvälisen konventin jälkeen. Hän rohkaisi suuresti vapaaehtoisia rakentajia, kun hän piti heille puheita ja keskusteli yksityisesti heidän kanssaan.”

Betelin rakennustyömaalla työskenteli noin 700 vapaaehtoista, jotka olivat tulleet Pohjoismaista, Euroopasta,  Amerikasta ja Australiasta sekä Venäjältä ja muista entisistä neuvostotasavalloista. He edustivat eri kulttuureja, ja heillä oli erilaiset taustat ja erilaisia työtapoja. Mutta työ saatiin tehtyä, ”’ei sotaväellä eikä voimalla, vaan minun hengelläni’, on armeijoiden Jehova sanonut” (Sak. 4:6). Jehova todellakin rakensi tätä ”huonetta” (Ps. 127:1). Venäjän veljet tarjoutuivat halukkaasti Valtakunnan työhön. Vaikka useimmat olivat nuoria ja uusia totuudessa, monet heistä olivat jo aloittaneet tienraivauksen. He olivat innokkaita oppimaan, miten rakennetaan nopeasti ja tehdään hyvälaatuista työtä ja miten asioita hoidetaan teokraattisessa järjestössä.

 TYÖN ORGANISOINTI

Vuoden 1993 lopulla Venäjän maakomitean jäsenet saapuivat Solnetšnojeen. He olivat Ivan Paškovski, Dmitri Livyi, Vasili Kalin, Aleksei Veržbitski, Anatoli Pribytkov ja Dmitri Fedunišin. Noin vuotta myöhemmin heidän joukkoonsa liittyi Mihail Savitski. Hallintoelin asetti Horst Henschelin Saksan haaratoimistosta auttamaan veljiä työn organisoimisessa.

Ensimmäisiä organisoitavia asioita oli matkatyö. Aluksi maahan perustettiin viisi kierrosta: kaksi Pietariin ja kolme Moskovaan ja sen lähialueille. Ensimmäiset viisi kokoaikaista kierrosvalvojaa olivat Artur Bauer, Pavel Bugaisky ja Roy Öster, jotka palvelivat Moskovassa, sekä Kzyztov Poplawski ja Hannu Tanninen, jotka palvelivat Pietarissa. Myöhemmin kierrosvalvojaksi nimitettiin myös Roman Skiba. Yhdysvaltalainen Matthew Kelly,  joka oli valmistunut palvelijoiden valmennuskoulusta vuonna 1992, nimitettiin osa-aikaiseksi piirivalvojaksi.

Hannu Tanninen muistelee, millaisia olivat 1990-luvun alussa järjestetyt ensimmäiset kierrosvalvojan vierailut: ”Lähetin tulevaa vierailua koskevan kirjeen eräälle seurakunnalle Petroskoihin Karjalaan. Kirjeessä selitettiin, miten kokoukset tulisi vierailuviikolla pitää. Kun vaimoni ja minä saavuimme vierailulle, muuan vanhin oli meitä vastassa juna-asemalla, ja menimme hänen kotiinsa. Hän näytti minulle kirjettä ja sanoi: ’Saimme sinulta tämän kirjeen, mutta koska emme ymmärtäneet, mitä siinä tarkoitettiin, päätimme olla tekemättä mitään ja odottaa kunnes sinä tulet ja selität kaiken.’

Kun Murmanskissa pidettiin ensimmäinen vierailuviikko, siellä oli 385 julistajaa, jotka johtivat yli tuhatta raamatuntutkistelua. Tutkisteluoppilaita oli kuitenkin todellisuudessa paljon enemmän, koska useita tutkisteluja pidettiin kiinnostuneiden ryhmille. Esimerkiksi eräällä tienraivaajasisarella oli 13 raamatuntutkistelua, mutta tutkisteluoppilaita yli 50!

Toinen määräalueemme käsitti Volgogradin ja Rostovin alueet. Volgogradissa oli ainoastaan neljä seurakuntaa ja asukkaita toista miljoonaa. Veljet halusivat kovasti oppia, miten johtaa kokouksia ja raamatuntutkisteluja ja miten saarnata talosta taloon. Jokaisen vierailumme aikana meidän täytyi muodostaa uusia seurakuntia. Laskimme kierrosvalvojan raporttia varten, montako edellisen vierailun jälkeen oli käynyt kasteella. Jokaisessa seurakunnassa vierailujen välillä oli kastettu 50, 60 tai 80 henkeä, eräässä seurakunnassa jopa yli 100! Niinpä kaupunkiin muodostettiin 16 uutta seurakuntaa vain kolmen vuoden aikana.”

Tammikuussa 1996 nimitettiin Venäjän haaratoimistokomitea. Samaan aikaan nimitettiin myös ensimmäiset  kokoaikaiset piirivalvojat. Heidän joukossaan olivat Roman Skiba (Siperia ja Venäjän Kaukoitä), Roy Öster (Valko-Venäjä, Moskova ja Pietarista Uralille ulottuva alue), Hannu Tanninen (Kaukasiasta Volgaan ulottuva alue) ja Artur Bauer (Kazakstan ja Venäjän Keski-Aasia). Tuohon aikaan kaikki piirivalvojat palvelivat piirinsä lisäksi pienellä kierroksella.

PITKIÄ VÄLIMATKOJA

Roman Skiba oli niiden ensimmäisten erikoistienraivaajien joukossa, jotka saapuivat Venäjälle Puolasta vuoden 1993 alussa. Hän muistelee: ”Lokakuussa 1993 minut määrättiin kierrostyöhön. Ensimmäiseen kierrokseeni kuului Pietarin eteläosa, Pihkovan alue ja koko Valko-Venäjä. Se ei edes ollut Venäjän suurin kierros. Minun  piti kuitenkin pian tottua pitkiin välimatkoihin. Marraskuussa 1995 minut lähetettiin Uralin kierrokselle ja nimitettiin piirivalvojan sijaiseksi. Alue, jolla palvelin, käsitti Uralin, koko Siperian ja Venäjän Kaukoidän. Muuan veli laski, että tähän piiriin mahtuisi 38 Puolan kokoista maata! Alueella oli kahdeksan aikavyöhykettä! Pari vuotta myöhemmin haaratoimisto pyysi minua vierailemaan erään ryhmän luona Mongolian pääkaupungissa Ulan Batorissa.”

Veli Skiba jatkaa: ”Kerran kun olin menossa pohjoisen napapiirin pohjoispuolelta Norilskista Jekaterinburgiin, minun piti mennä kahdella lennolla: ensin Norilskista Novosibirskiin ja sitten sieltä Jekaterinburgiin. Tuo matka oli unohtumaton, sillä se tuntui kestävän loputtomiin. Lento Norilskista lähti 12 tuntia myöhässä, joten vaimoni Ljudmilan ja minun oli vietettävä päivä lentoasemalla. Onneksi opimme kuitenkin käyttämään matkustusaikaa henkilökohtaiseen tutkimiseen.

Joskus emme yrityksistämme huolimatta ehtineet seurakuntaan ajoissa. Kerran Altaissa jouduimme ajamaan päällystämättömillä vuoristoteillä päästäksemme Ust-Kanin vuoristokylän seurakuntaan. Ikävä kyllä auto hajosi kesken matkan, enkä siksi ehtinyt ajoissa paikalle käydäkseni läpi seurakunnan papereita, ja lisäksi olimme kaksi tuntia myöhässä kokouksesta. Olimme pettyneitä ja ajattelimme, että kaikki olivat varmasti jo lähteneet. Mutta yllätykseksemme meitä odotti vuokratussa salissa 175 henkeä, vaikka alueella oli alle 40 julistajaa! Ilmeisesti myöhästymisemme vuoksi monet kiinnostuneet muista vuoristokylistä olivat ehtineet kokoukseen.” a

 IKIMUISTOISIA KONVENTTEJA

Piirikonventteja pidettiin ensimmäistä kertaa joissakin suurissa kaupungeissa, joissa veljillä ei ollut konventtien järjestämisestä aiempaa kokemusta. Jekaterinburgissa vuonna 1996 veljet valitsivat sopivan stadionin piirikonventtia varten. Roman Skiba kertoo: ”Katsomossa rehotti ruoho, ja stadionin sisäpuolella kasvoivat parimetriset koivut. Konventtiin oli aikaa vain kolme viikkoa, ja kaupungissa ja sen laitamilla oli ainoastaan kolme seurakuntaa. Onneksi stadionin johtaja oli halukas tekemään yhteistyötä kanssamme, vaikkei hän ymmärtänytkään, miten stadionilla voitaisiin pitää konventti. Veljet ryhtyivät töihin, ja määräpäivään tultaessa stadion oli häikäisevän puhdas. Johtaja ei ollut uskoa silmiään!” Kiitollisuuden osoitukseksi hän antoi veljien pitää tienraivaajien palveluskoulun yhdessä stadionin rakennuksista. Muuan veli muistelee: ”Konventin jälkeen stadionilla alettiin taas järjestää urheilutapahtumia, ja tästä tuli tulolähde kaupungille.”

Joskus konventtien järjestäminen kysyi joustavuutta ja kestävyyttä. Vladikavkazissa vuonna 1999 veljet eivät onnistuneet vuokraamaan stadionia kierroskonventtia varten, jonne odotettiin 5000:ta ihmistä. He alkoivat siksi heti suunnitella vaihtoehtoista konventtiohjelmaa. Vladikavkazista vuokrattiin elokuvateatteri, jossa pidettiin yksipäiväiseksi lyhennetty ohjelma viisi kertaa. Sen jälkeen viikonlopun aikana pidettiin koko kaksipäiväinen kierroskonventti kahdessa hallissa, jotka sijaitsivat Naltšikin kaupungissa parin kilometrin päässä toisistaan. Konventti alkoi toisessa paikassa kaksi tuntia aiemmin kuin toisessa, jotta puhujat ehdittäisiin kuljettaa ensimmäisestä konventista toiseen. Jotkut matkavalvojat pelkäsivät äänensä pettävän ennen kuin konventit saataisiin pidettyä. Myöhemmin yksi veli laskeskeli pitäneensä  tuolla viikolla 35 puhetta! Kaikki sujui hyvin, kunnes lauantaina ennen puoltapäivää ohjelma keskeytettiin toisessa hallissa. Halliin astuivat univormupukuiset miehet koira mukanaan, ja he ilmoittivat, että teknisten syiden vuoksi kaikkien piti poistua rakennuksesta viivyttelemättä. Veljet ja sisaret pysyivät tapansa mukaan tyyninä, poistuivat hallista ja alkoivat syödä eväitään ja seurustella toistensa kanssa rakennuksen ulkopuolella. Kävi ilmi, että joku uskonnollinen fanaatikko oli soittanut viranomaisille ja sanonut, että rakennuksessa oli pommi. Halli tutkittiin eikä mitään löytynyt, joten veljien annettiin jatkaa konventtia. Joidenkin pienien ohjelmanmuutosten jälkeen konventti saatiin menestyksellisesti päätökseen, ja kaikki saattoivat hyötyä ohjelmasta.

KIVET, KILVET JA MIEKAT

Totuuden siemeniä levitettiin nopeasti eri puolille maata. Eija Tanninen kertoo: ”Vuonna 1998 valmistelimme 15-tuntista junamatkaa, sillä meidän piti matkustaa piirikonventista seuraavaan. Veljet pyysivät meitä ottamaan mukaamme suuren määrän konventtinäytelmän rekvisiittaa. Se oli melko riskialtista, sillä tiesimme, etteivät junapalvelijat yleensä suhtautuneet myötämielisesti niihin, joilla oli paljon matkatavaroita mukanaan. Veljien avulla kannoimme kuitenkin rohkeasti kivet, kilvet, miekat ja pukuja täynnä olevat laukut neljän hengen vaunuosastoomme. Siellä istuimme kaikkine tavaroinemme kahden muun matkustajan kanssa.

Kun junapalvelijana toimiva nainen tuli tarkastamaan lippumme, hän kysyi, miksi meillä oli niin paljon matkatavaroita. Selitimme, että meillä oli mukanamme rekvisiittaa näytelmää varten, joka esitettäisiin Jehovan todistajien piirikonventissa. Hän oli erittäin ystävällinen ja kertoi, että oli jokin aika sitten ollut kuuntelemassa  esitelmää, jonka mieheni oli pitänyt vieraillessamme eräässä seurakunnassa naisen kotikaupungissa. Tunsimme, että Jehova oli ojentanut meille auttavan kätensä.”

TARKKAILIJOITA TUTKISTELUISSA

Sisaret oppivat toisiltaan monia asioita. Eija kertoo: ”Voin vain kuvitella, kuinka paljon sisariltamme vaadittiin kärsivällisyyttä ja nöyryyttä, kun aloitimme palveluksemme Venäjällä, koska en osannut venäjää kunnolla. Oli koskettavaa nähdä, miten innokkaasti sisaret halusivat oppia johtamaan raamatuntutkisteluja. Monet heistä olivat uusia totuudessa, ja jotkut olivat palvelleet kiellon aikana, jolloin Jehovan järjestön ohjeet eivät aina tavoittaneet heitä.

Palvelimme Volžskin kaupungissa vuosina 1995 ja 1996. Usein kun joku sisar pyysi, että tulisin hänen kanssaan raamatuntutkisteluun, monet muut sisaret pyysivät päästä mukaan. Ensin ihmettelin tätä, mutta sitten minulle selitettiin, että he halusivat nähdä ja oppia, miten tutkisteluja pidetään. Sanoin, että jos tutkisteluoppilaalla ei olisi mitään sitä vastaan eikä hän ujostelisi sisaria, he saisivat tulla mukaan. Yleensä mukaan tuli 6–10 sisarta, koska he ajattelivat, ettei se häiritsisi tutkisteluoppilasta, eikä se todellisuudessa häirinnytkään. Muutaman kuukauden kuluttua monet tutkisteluoppilaat aloittivat vuorostaan itse tutkisteluja kiinnostuneille. Tuolloin Volžskissa oli kaksi seurakuntaa. Kymmenen vuotta myöhemmin seurakuntia oli 11.”

HÄNEN RUKOUKSIINSA VASTATTIIN

Teokraattinen opetus selvästikin hyödytti niitä veljiä ja sisaria, jotka olivat uusia totuudessa, mutta myös niitä, jotka olivat palvelleet Jehovaa vuosia kiellon alaisuudessa. Hannu Tanninen muistelee: ”Tunsimme usein enkelien ohjauksen ja kohtasimme tilanteita, jotka koskettivat  meitä syvästi. Vuonna 1994 saavuimme uuteen seurakuntaan, joka toimi Novgorodissa (tunnetaan nykyään myös nimellä Veliki Novgorod). Siellä veljet veivät meidät asuntoon, johon majoittuisimme vierailuviikon ajaksi. Asunnossa meitä odotti Marija-niminen iäkäs nainen, joka oli tullut noin 50 kilometrin päästä varta vasten vierailuviikon takia. Hän oli ollut totuudessa 50 vuotta ja oli toivonut tapaavansa jonkun ensimmäisistä kierrosvalvojista, jotka oli nimitetty kiellon poistuttua. Pyysimme häntä kertomaan, miten hän oli oppinut totuuden. Hän selitti joutuneensa 17-vuotiaana keskitysleirille Saksaan ja tavanneensa siellä Jehovan todistajia. Hän omaksui totuuden, ja muuan voideltu sisar kastoi hänet leirillä. Viimein Marija vapautettiin, ja hän palasi Neuvostoliittoon saarnaamaan Valtakunnan hyvää uutista. Jonkin ajan kuluttua hänet pidätettiin ja vangittiin saarnaamisen vuoksi. Hän oli monia vuosia Neuvostoliiton työleireillä.

Olimme liikuttuneita, kun tämä nöyrä sisar kertoi tarinansa lopuksi, että oli viime viikkoina pyytänyt rukouksessa Jehovaa osoittamaan hänelle, oliko hänen palvonnassaan jotain vikaa. Myöhemmin tuona iltana mainitsin hänelle, että Vartiotornin ’Lukijoiden kysymyksiä’ -palstalla käsiteltiin kauan sitten erästä asiaa. Kirjoituksen mukaan kaste on pätevä vain jos kastajana on kristitty veli. Marija oli erittäin kiitollinen, sillä hän tunsi saaneensa vastauksen rukouksiinsa. Hänet kastettiin kylpyammeessa, ja hän oli hyvin onnellinen. Oli kulunut 50 vuotta siitä, kun hän vuonna 1944 oli vihkiytynyt Jehovalle.”

HENGELLISTÄ RUOKAA JAETAAN 11 AIKAVYÖHYKKEELLÄ

Vuoden 1991 alusta lähtien Venäjälle lähetettiin kirjallisuutta pienissä paketeissa Saksasta ja Suomesta.  Heinäkuussa 1993 Saksasta saapui ensimmäinen rekka-auto Solnetšnojeen lastinaan 20 tonnia kirjallisuutta. Venäjän haaratoimistosta alettiin viedä kirjallisuutta kuorma-autoilla Moskovaan, Valko-Venäjälle ja Kazakstaniin. Siinä oli omat haasteensa. Esimerkiksi kun kirjallisuutta vietiin Kazakstaniin, veljien piti ajaa 5000 kilometriä yhteen suuntaan. Rajoilla kului paljon aikaa, ja talvisin autot juuttuivat lumikinoksiin.

Nykyään Solnetšnojeen saapuu kirjallisuutta joka kuukausi noin 200 tonnia. Betelin kuljettajat todistavat aina tilaisuuden tullen rajavartijoille ja tullivirkailijoille. Jotkut näistä lukevat raamatullista kirjallisuutta mielellään. Kun muuan poliisi erään tarkastuksen aikana tajusi, että Betelin rekka kuului uskonnolliselle järjestölle,  hän alkoi kovaan ääneen moittia uskontoja. Hän kertoi, että eräs pappi oli kironnut hänet, koska hän oli pysäyttänyt papin törkeän liikennerikkomuksen vuoksi. Veljet selittivät hänelle, miten Jumala kohtelee ihmisiä ja mikä on Jumalan tarkoitus maan ja ihmiskunnan suhteen. Poliisin äänensävy muuttui, ja hänestä tuli ystävällisempi. Hän jopa alkoi esittää kysymyksiä, joten veljet ottivat Raamattunsa esiin ja kävivät hänen kanssaan rakentavan keskustelun. Tämä kosketti poliisia syvästi, ja hän sanoi: ”Yritän löytää todistajat, jotta voin jatkaa tätä keskustelua.”

Vuosina 1995–2001 Japanin haaratoimisto huolehti kirjallisuuskuljetuksista Vladivostokissa Kaukoidässä oleviin seurakuntiin. Sieltä veljet lähettivät kirjallisuuden meriteitse Kamtšatkan seurakuntiin. Vladivostokin veljet tutustuivat joidenkin Kamtšatkaan kulkevien laivojen kapteeneihin. Yksi heistä suostui kuljettamaan kirjallisuuttamme maksutta hytissään, ja hän jopa auttoi lastaamaan kirjallisuuden laivaansa. ”Vaikka en olekaan uskovainen”, hän selitti veljille, ”haluan tehdä hyvän teon. Pidän teistä ja tavasta, jolla toimintanne on järjestetty. Kun saavun paikkaan, johon kirjallisuus on määrä toimittaa, minun ei tarvitse kauan odottaa kirjallisuuslastin purkamista. Teikäläiset ovat kuin lintuja; he nappaavat kirjallisuuslaatikot ja vievät ne nopeasti mennessään.”

KASVU VOIMISTAA TARVETTA

Monen vuoden ajan venäjänkielinen Vartiotorni ilmestyi kerran kuussa 16-sivuisena, ja se oli painettu hieman tavallista suuremmalle paperille. Kaikki tutkittavat  kirjoitukset käännettiin venäjäksi, mutta Neuvostoliiton veljet saivat ne käyttöönsä vasta kauan sen jälkeen, kun englanninkieliset lehdet olivat ilmestyneet. Tutkittavat kirjoitukset tulivat puolesta vuodesta kahteen vuotta myöhemmin ja sivukirjoitukset vielä myöhemmin. Vuodesta 1981 lähtien venäjänkielistä Vartiotornia julkaistiin 24-sivuisena kerran kuussa ja vuodesta 1985 lähtien kahdesti kuussa. Ensimmäinen 32-sivuinen nelivärinen lehti, joka painettiin samanaikaisesti englanninkielisen lehden kanssa, oli Vartiotorni 1.6.1990.

Kääntäjä nimeltään Tanja muistelee: ”Näin jälkeenpäin ajatellen ymmärrämme, että suuri osa tuolloin kääntämästämme ja painamastamme kirjallisuudesta ei täyttänyt luonnollisen ja helppotajuisen käännöksen vaatimuksia. Mutta se oli parasta, mihin pystyimme  noissa olosuhteissa. Se oli juuri sitä ravintoa, jota hengellisesti nälkiintyneet ihmiset tarvitsivat.”

Kun työ avautui entisen Neuvostoliiton maissa, kirjallisuuttamme voitiin levittää laajalti. Saksassa työskentelevät venäjän kielen kääntäjät toivoivat kovasti saavansa apua. Kaksi uutta järjestelyä johti käännösten laadun paranemiseen. Ensinnäkin useat veljet ja sisaret Venäjältä ja Ukrainasta pääsivät suureksi ilokseen Saksan haaratoimistoon kääntäjäkoulutukseen. Viisi heistä saapui 27. syyskuuta 1991, ja muut seurasivat myöhemmin perässä. Näin alkoi venäjänkielisen käännösryhmän uudelleenorganisointi. Tämä ei sujunut vaikeuksitta. Heidän ”puunsa” ja ”kivensä” eivät heti muuttuneet ”kullaksi”, vaan ne kävivät läpi kaikki Jesajan 60:17:ssä mainitut vaiheet.

Toiseksi venäjän kielen kääntäjät hyötyivät vasta perustetun käännöspalvelun työstä. Niihin aikoihin, jolloin ensimmäiset veljet ja sisaret saapuivat Venäjältä Saksan haaratoimistoon Seltersiin, siellä pidettiin kääntäjien seminaari.

Olisi ihanteellista, että käännöstyö tehtäisiin siinä maassa, jossa käännettävää kieltä puhutaan. Niinpä tammikuussa 1994 venäjän kielen käännösryhmä lähti Saksan haaratoimistosta jännityksen vallassa ja muutti rakenteilla olevaan Beteliin Solnetšnojeen.

Heidän oli tietenkin vaikea erota niistä kääntäjistä, jotka olivat vuosikymmenten ajan kaikessa hiljaisuudessa kääntäneet kirjallisuutta rautaesiripun takana oleville veljilleen mutta jotka eivät olosuhteidensa vuoksi voineet lähteä Venäjälle heidän mukanaan. 17 hengen ryhmä veljiä ja sisaria sekä kaksi muuta veljeä, joiden oli määrä palvella erikoistienraivaajina, lähtivät Seltersistä sunnuntaina 23. tammikuuta 1994 monien kyynelten ja halausten saattelemana.

 ”MINÄ OLEN POTILAAN JUMALA”

Vuosikymmenten ajan ateistinen koulutus ja laajalle levinnyt veren lääketieteellinen käyttö vaikuttivat Neuvostoliitossa siihen, miten lääkärit ja muu hoitohenkilöstö suhtautuivat potilaidensa uskonkäsityksiin. Niinpä aina kun lääkärinhoitoa tarvitsevat todistajat pyysivät veretöntä hoitoa, lääkärit olivat kummastuneita tai peräti töykeitä.

Lääkärit jopa sanoivat usein: ”Täällä minä olen potilaan Jumala!” Jos potilas oli lääkärin kanssa eri mieltä, hänet saatettiin lähettää sairaalasta kotiin saman tien. Lisäksi vastustajamme käyttivät usein hyväkseen verensiirtoa koskevaa raamatullista kantaamme yrittäessään saada toimintamme kielletyksi Venäjällä.

Vuonna 1995 Venäjän haaratoimistossa alkoi toimia sairaalatietopalvelu, joka antoi terveydenhuollon ammattilaisille tarkkaa tietoa Jehovan todistajien kannasta. Yli 60 sairaalayhteyskomitean vanhimmille pidettiin useita seminaareja. Niissä opetettiin, miten antaa lääkäreille ja hoitohenkilökunnalle tarpeellista tietoa ja miten löytää lääkäreitä, jotka olisivat valmiita hoitamaan todistajapotilaita ilman verta.

Vuonna 1998 venäläiset lääkärit ja heidän muista maista saapuneet kollegansa pitivät Moskovassa kansainvälisen konferenssin aiheesta ”Verensiirron vaihtoehdot kirurgiassa”. Mitään tällaista ei Venäjällä ollut ennen järjestetty. Konferenssiin osallistui yli 500 lääkäriä Venäjän eri alueilta. Venäläisille lääkäreille karttui riittävästi kokemusta, niin että vuosina 1998–2002 he saattoivat järjestää kymmeniä samankaltaisia konferensseja monissa Venäjän tärkeimmissä kaupungeissa. Tulokset olivat hyviä.

Venäjän entinen terveysministeri ja johtava hematologi  A. I. Vorobev lähetti todistajapotilaiden oikeuksia puolustaville lakimiehille virallisen kirjeen, jossa hän sanoi, että koska lääkärit olivat pohtineet uudelleen näkemystään verensiirroista, ”synnyttävien äitien kuolleisuus oli laskenut maassa 34 prosenttia”. Sitten Vorobev sanoi: ”Tätä ennen maamme terveydenhuoltoalan raportit kertoivat, että synnyttävien äitien kuolleisuus oli kahdeksan kertaa suurempi kuin Euroopassa, koska täällä kätilöt antoivat äideille tarpeettomia verensiirtoja.”

Vuonna 2001 Venäjän terveysministeriö laati ohjeet, jotka se lähetti lääketieteellisiin laitoksiin kautta maan. Ohjeissa sanottiin, että mikäli potilas uskonnollisiin syihin vedoten kieltäytyy verensiirrosta, lääkärin tulee kunnioittaa tätä kantaa. Vuonna 2002 Venäjän terveysministeriö julkaisi ohjeet veren komponenttien käytöstä. Näissä määräyksissä todetaan, että verensiirto voidaan tehdä vain jos potilas antaa siihen kirjallisen luvan. Niistä ilmenee myös, että mikäli potilas kieltäytyy veren komponenteista uskonnollisista syistä, häntä tulee hoitaa vaihtoehtoisilla menetelmillä.

Monien lääkärien asenne veren käyttöä kohtaan muuttui, kun he työskentelivät sairaalatietopalvelun edustajien kanssa. Eräs kirurgi sanoi heille: ”Olen kuullut [todistaja]potilailta ja teiltä, että verensiirrosta kieltäytymisenne ei ole vain oikku, vaan se perustuu Raamatun käskyyn. Päätin varmistaa asian. Luin kaikki raamatunkohdat, joihin antamassanne aineistossa viitattiin. Pohdittuani asiaa tulin siihen tulokseen, että kantanne todellakin perustuu Raamattuun. Mutta miksi meidän pappimme pysyvät vaiti tästä asiasta? Kun asia tulee puheeksi, kerron muille lääkäreille, että todistajat ovat ihmisiä, jotka noudattavat Raamatun ohjeita.” Nykyään yli 2000 lääkäriä antaa Venäjällä todistajapotilaille veretöntä hoitoa.

 HE PALVELEVAT ILOISINA TEHTÄVÄSSÄÄN

Arno ja Sonja Tüngler, jotka ovat valmistuneet Saksassa pidetystä Gileadin rinnakkaiskoulusta, ovat palvelleet useissa Venäjän kaupungeissa lokakuusta 1993 lähtien. Miten Jehovan työ on mennyt eteenpäin näillä alueilla? Annetaan heidän kertoa, millaisia kokemuksia heille on sattunut.

Arno: ”Saavuimme määräalueellemme Moskovaan. Muutaman viikon kuluttua pidimme ensimmäiset puheemme teokraattisessa palveluskoulussa. Oltuamme Venäjällä puolitoista kuukautta pidin ensimmäisen puheeni konventissa. Meidät määrättiin seurakuntaan, jossa oli noin 140 kastettua julistajaa ja jonka alue oli yhtä suuri kuin kokonainen kierros Saksassa! Ensimmäinen alueemme oli tienraivauskotimme lähellä. Oli  innostavaa ajatella, että olimme ihka ensimmäiset todistajat, jotka saarnasivat ovelta ovelle tuolla alueella.”

Sonja: ”Vaikkemme osanneet juuri yhtään venäjää, teimme toisinaan katutyötä itseksemme: puhuimme ihmisille ja annoimme heille traktaatteja ja muuta kirjallisuutta. Paikalliset veljet ja sisaret tukivat meitä suuresti, ja heidän kanssaan oli helppoa lähteä kenttäpalvelukseen. He olivat todella ystävällisiä ja kärsivällisiä, eikä heitä haitannut heikko kielitaitomme. Myös ovenavaajat olivat hyvin kärsivällisiä. Neuvostoliitto oli hajonnut, ja uskonto kiinnosti ihmisiä kovasti.”

Arno: ”Venäjän kielen oppimisessa auttoi suuresti ovelta-ovelle-työ ja raamatuntutkistelujen pitäminen. Tammikuussa 1994, kun olimme Venäjällä neljättä kuukautta, johdimme jo 22:ta tutkistelua, joten meillä oli paljon tilaisuuksia kuulla ja puhua jokapäiväistä kieltä.

Tuohon aikaan konventeissa oli suuret määrät kasteelle menijöitä; heitä saattoi olla läsnäolijoista 10 prosenttia tai enemmän. Kaikissa seurakunnissa ei ollut riittävästi päteviä veljiä, jotka olisivat voineet palvella vanhimpina ja avustavina palvelijoina. Muuan vanhin toimi esivalvojana kaikkiaan viidessä seurakunnassa! Hän pyysi minua pitämään muistonviettopuheen yhdessä näistä seurakunnista. Läsnä oli 804 henkeä, ja heidän oli lähdettävä salista heti puheen jälkeen, sillä siellä kokoontuisi toinenkin seurakunta. Kävi kuitenkin niin, että toisen puheen pitäjä oli joutunut matkalla autokolariin eikä hän ehtinyt paikalle ajoissa, joten minun piti pitää puhe uudelleen. Nyt paikalla oli 796! Näin ollen vain kahden seurakunnan muistonvietoissa oli läsnä 1600 henkeä, mistä käy ilmi, että ihmiset olivat tuolloin valtavan kiinnostuneita totuudesta.”

 JEHOVA ”JOUDUTTAA” ELONKORJUUTA

Jehova on luvannut Sanassaan ”jouduttaa” ”haluttujensa” kokoamista (Jes. 60:22; Hagg. 2:7). Vuonna 1980 Pietarissa, silloisessa Leningradissa, oli 65 julistajaa, ja vaikka KGB piti heitä tarkasti silmällä, he yrittivät keskustella kaupunkilaisten kanssa raamatullisista aiheista. Vuonna 1990 yli 170 julistajaa todisti vapaamuotoisesti kadulla monissa osissa kaupunkia. Maaliskuussa 1991 todistajien toiminta rekisteröitiin Venäjällä, ja pian Pietarissa toimi viisi seurakuntaa. Pietarin kansainvälinen konventti vuonna 1992 sekä muut teokraattiset tapahtumat saivat aikaan nopean kasvun. Vuonna 2006 Pietarissa oli yli 70 seurakuntaa.

Vuonna 1995 Astrahanissa, joka sijaitsee lähellä Kazakstanin rajaa, oli vain yksi seurakunta. Siinä ei ollut vanhimpia eikä avustavia palvelijoita. Tästä huolimatta veljet järjestivät sekä kierroskonventin että erikoiskonventtipäivän.  Vanhimmat tulivat pitämään konventtipuheet 700 kilometrin päästä Kabardi-Balkariasta. Nämä veljet eivät tienneet etukäteen, montako näissä konventeissa oli menossa kasteelle. Roman Skiba muistelee: ”Minä ja eräs toinen vanhin saavuimme paikalle kaksi viikkoa ennen konventtia, jotta olisimme voineet osallistua seurakunnan kanssa kenttäpalvelukseen ja käydä läpi kastekysymykset kasteelle aikovien kanssa. Kävi kuitenkin ilmi, ettemme millään ehtisi kenttäpalvelukseen. Kaikki aika meni keskusteluihin 20:n kasteelle haluavan kanssa!”

Vuonna 1999 Jekaterinburgissa veljet kutsuivat eräältä torilta monia kauppiaita muistonviettoon. Kauppiaat kysyivät, voisivatko he pyytää mukaansa myös ystäviään. Todistajat olivat todella yllättyneitä, kun saliin  ilmestyi noin sata ihmistä! Vaikka vuokrattu sali oli suuri, jotkut joutuivat seisomaan.

50 HENGEN RAAMATUNTUTKISTELUJA

Saarnaamistyö alkoi Ivanovon alueella lähellä Moskovaa vuoden 1991 lopussa, kun Pavel ja Anastasija Dimov muuttivat sinne. Heitä odotti haastava tehtävä. Heidän piti saarnata alueella, jolla oli yli miljoona asukasta. Miten he aloittaisivat? He valitsivat yksinkertaisen ja tehokkaan keinon: he pystyttivät kirjallisuuspisteen kaupungin keskusaukiolle ja panivat esille kirjasia, lehtiä ja kirjoja. Osa ohikulkijoista pysähtyi, ja monet osoittivat aitoa kiinnostusta. Kaikki totuudesta kiinnostuneet kutsuttiin raamatuntutkistelukokoukseen. Näitä kokouksia ei todellakaan voitu kutsua Raamatun kotitutkisteluiksi, koska niitä pidettiin vuokratuissa saleissa ja niissä saattoi olla läsnä jopa 50 henkeä. Tutkistelut olivat kuin kokouksia, ja ne pidettiin kahdessa osassa. Ensin tutkittiin kirjaa Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä ja sitten jokin kirjoitus Vartiotornista. Tutkistelukokouksia pidettiin kolmesti viikossa, ja ne kestivät kolme tuntia. Eri puolilla kaupunkia johdettiin kolmea tällaista tutkistelua. Pavel raportoi aina kolme raamatuntutkistelua. Kun häneltä kysyttiin, miksi hänellä oli niin vähän tutkisteluja, vaikka tuohon aikaan suurimmalla osalla julistajista oli 10–20 tutkistelua, paljastui, että jokaisessa hänen pitämässään tutkistelussa kävi noin 50 kiinnostunutta. Jehova selvästikin siunasi tätä järjestelyä, sillä pian monet tutkisteluihin osallistuneista ilmaisivat haluavansa kertoa hyvää uutista toisille. Erään tutkistelun jälkeen Pavel ilmoitti, että ne jotka haluaisivat tulla julistajiksi, voisivat jäädä saliin. Kukaan ei lähtenyt, joten kaikista tuli julistajia. Kirjallisuuspisteiden määrä kasvoi kaupungissa, ja pian keskusaukioilla ja puistoissa oli tarjolla paljon kirjallisuutta.

 Nyt oli aika aloittaa uusi palvelusmuoto: ovelta-ovelle-työ. Mutta miten se onnistuisi, kun juuri kukaan julistajista ei ollut koskaan tehnyt tätä työtä? Ne jotka halusivat oppia saarnaamaan talosta taloon, lähtivät Dimovien mukaan palvelukseen. Lähtijöitä oli usein monta. Joskus Pavelin mukana ovella oli kymmenen julistajaa yhtä aikaa! Yllättävää kyllä tämä ei pelästyttänyt ovenavaajia, vaan he juttelivat mielellään ryhmän kanssa. Jotkut jopa kutsuivat koko joukon sisälle asuntoonsa.

Uudet julistajat halusivat pian lähteä saarnaamaan Ivanovon kaupungin ulkopuolelle, joten järjestettiin kenttämatkoja Ivanovon alueen muihin kaupunkeihin. Julistajat lähtivät junalla kohti määränpäätään 50 hengen ryhminä ja aloittivat saarnaamisen jo matkalla. Perillä he jakautuivat pareiksi. He saarnasivat kerrostaloissa ja kutsuivat ihmisiä samana iltana pidettävään kokoukseen. Kokouksessa veljet näyttivät Jehovan todistajien valmistamia videoita ja pitivät puheen. Kokouksen jälkeen kaikille läsnäolijoille tarjottiin Raamatun kotitutkistelua, ja halukkaat antoivat veljille osoitteensa. Tämän toiminnan ansiosta jokaiseen Ivanovon alueen useista kaupungeista perustettiin seurakuntia, joihinkin jopa viisi seurakuntaa.

Vuonna 1994 yksistään Ivanovon kaupungissa oli 125 julistajaa ja muistonvietossa oli läsnä 1008 henkeä. Samana vuonna piirikonventissa kastettiin 62 ivanovolaista. Julistajia tuli yhdessä päivässä seurakunnallinen lisää! Nykyään Ivanovon alueella on 1800 Valtakunnan julistajaa, jotka ahertavat Herran työssä.

KOKOUKSIA PIDETÄÄN VASTUSTUKSESTA HUOLIMATTA

Useissa kaupungeissa oli vaikea saada lupaa pitää konventteja stadioneilla. Esimerkiksi Novosibirskissä papiston tukemat vastustajat järjestivät mielenosoituksen aivan konventtipaikkana toimivan stadionin sisäänkäynnin  edessä. Eräässä vastustajien julisteessa luki: ”Varokaa Jehovan todistajia.” Mielenosoittajat eivät kuitenkaan huomanneet, että ensimmäisen sanan kaksi viimeistä kirjainta olivat tuhriintuneet, joten todellisuudessa julisteessa luki: ”Pitäkää huolta Jehovan todistajista.”

Vuonna 1998 veljet kohtasivat ongelmia, kun he yrittivät pitää kierroskonventin Omskissa. Vastustajien painostuksesta paikalliset viranomaiset pakottivat viime minuutilla hallin johtajan purkamaan todistajien kanssa tehdyn vuokrasopimuksen. Sadat ihmiset, jotka saapuivat konventtiin, kerääntyivät hallin viereen. Pelästynyt hallin johtaja oli huolissaan itsensä ja hallin puolesta ja pyysi hartaasti veljiä vetoamaan ihmisiin, etteivät nämä alkaisi rettelöidä. Veljet rauhoittelivat häntä ja sanoivat, ettei kukaan heistä vahingoittaisi ketään. Konventtivieraat ottivat kaikessa rauhassa kuvia toisistaan muistoksi tilanteesta ja sitten hajaantuivat. Johtaja oli vakuuttunut siitä, että Jehovan todistajat ovat rauhaa rakastavia ihmisiä. Konventti pidettiin kaksi viikkoa myöhemmin eräässä toisessa hallissa. Vastustajat saivat tietää tilaisuudesta niin myöhään, etteivät he ehtineet estää sitä, vaan he tulivat paikalle vasta ohjelman loppupuolella.

KONVENTTI ”TÄHTIEN ALLA”

Stavropolin kaupungissa Kaukasiassa oli määrä pitää 22.–24. elokuuta 2003 yksi useista viittomakielisistä piirikonventeista. Osanottajia saapui 70:stä Venäjän kaupungista. Konventti oli kuitenkin vaarassa peruuntua kaupungin viranomaisten raivokkaan vastustuksen takia. Päivää ennen konventtia hallin johtaja perui vuokrasopimuksen. Mutta perjantaina 22. elokuuta veljet sopivat erään sirkuksen kanssa, että he pitäisivät konventin sirkuksen areenalla.

 Ohjelma alkoi kello kolme iltapäivällä, mutta pian väliajan jälkeen rakennuksen sähköt yllättäen katkesivat. Väki istui maltillisesti paikoillaan, ja tunnin kuluttua ohjelma jatkui, kun sähköt saatiin takaisin. Ohjelma päättyi puoli kymmeneltä illalla.

Toinen konventtipäivä alkoi puoli kymmeneltä aamulla sähkökatkoksella. Pian katkesi vedentulo. Miten veljet voisivat jatkaa konventtia ilman vettä ja valoja? Kello 10.50 konventtikomitea päätti avata kaikki areenan ovet, sillä ulkona oli kirkas aurinkoinen päivä. Veljet olivat kekseliäitä. He veivät ulos kadulle suuret peilit ja kohdistivat niiden avulla auringonvalon sisälle halliin ja puhujaan. Yleisö näki nyt puhujan, mutta pian kävi ilmi, että puhuja häikäistyi kirkkaasta valosta ja hänellä oli vaikeuksia nähdä muistiinpanojaan. Niinpä veljet ohjasivat toisten peilien avulla auringonvalon suureen peilipalloon, joka roikkui sirkuksen kupolikatosta. Areena täyttyi monista välkehtivistä valoista, ja nyt puhuja ja kaikki läsnäolijat saattoivat keskittyä ohjelmaan. Koska lukuisat valotäplät kimaltelivat pimeällä sirkusareenalla, konventtivieraat kuvailivat tätä ainutlaatuista tilaisuutta konventiksi ”tähtien alla”.

Pian areenalle saapui pormestari ja useita viranomaisia. He olivat äimistyneitä siitä, että todistajat jatkoivat edelleen konventtiaan. Ennen kaikkea heihin teki vaikutuksen konventtivieraiden käytös. Kukaan ei protestoinut eikä valittanut, vaan heidän huomionsa oli keskittynyt lavalle. Poliisipäällikkö, joka oli ennen ollut aggressiivinen todistajia kohtaan, oli niin liikuttunut näkemästään, että hän sanoi: ”Olen sydämessäni teidän puolellanne, mutta elämme maailmassa, joka ei pidä teistä.”

Viranomaiset lähtivät, ja pian sähköt palautettiin areenalle. Vaikka konventti oli kahtena ensimmäisenä  päivänä loppunut myöhään, kaikki pysyivät paikoillaan loppurukoukseen saakka. Vastustuksesta huolimatta läsnäolijamäärä kasvoi päivä päivältä: perjantaina läsnä oli 494, lauantaina 535 ja sunnuntaina 611! Loppurukouksessa Jehovalle esitettiin sydämestä lähtevä kiitos siitä, että hän oli sallinut veljien pitää tämän ihmeellisen konventin. Konventtivieraat lähtivät koteihinsa iloiten, ja he olivat päättäneet entistä lujemmin palvella taivaallista Isäänsä ja ylistää hänen nimeään.

KUUROT YLISTÄVÄT JEHOVAA

Niiden tuhansien neuvostoliittolaisten joukossa, jotka olivat läsnä Puolan erikoiskonventissa vuonna 1990, oli useita kuuroja. Saatuaan konventissa hengellistä rohkaisua nämä ensimmäiset ”kylväjät” ponnistelivat kovasti saarnaamistyössä. Jo vuonna 1992 saatettiin sanoa, että myös tämä osa peltoa oli valmis elonkorjuuta varten ja että ”eloa oli paljon” (Matt. 9:37). Vuonna 1997 perustettiin ensimmäinen viittomakielinen seurakunta ja eri puolilla maata oli monia viittomakielisiä ryhmiä. Vuonna 2002 perustettiin viittomakielinen kierros, josta tuli maantieteellisesti suurin kierros maailmassa. Vuonna 2006 julistajasuhde oli maan kuurojen keskuudessa yksi 300:aa asukasta kohden, kun taas kuulevien keskuudessa suhde oli yksi 1000:ta asukasta kohden.

Kirjallisuudestamme oli tarpeen tehdä laadukkaita viittomakielisiä käännöksiä. Vuonna 1997 Venäjän haaratoimistossa alettiin kääntää viittomakielelle. Jevdokija, eräs viittomakielisen käännösryhmän kuuro sisar, kertoo: ”On suuri etuoikeus palvella Betelissä ja kääntää kirjallisuuttamme viittomakielelle. Maailmassa kuuroihin ei luoteta ja heitä pidetään alempiarvoisina. Jumalan järjestössä kaikki on kuitenkin toisin. Ensinnäkin näen, että Jehova itse luottaa meihin kuuroihin ja antaa meidän välittää totuutta omalla kielellämme.  Toiseksi Jehovan kansan keskellä olemme luottavaisella mielellä ja todella onnellisia siitä, että saamme kuulua näin suureen perheeseen.”

HYVÄ UUTINEN JOKAISELLA KIELELLÄ

Vaikka venäjä olikin Neuvostoliitossa valtakieli kaupan ja koulutuksen saralla, siellä puhuttiin myös noin 150:tä muuta kieltä. Vuonna 1991, kun Neuvostoliitto oli hajonnut 15 maaksi, monet noita kieliä puhuvat ihmiset alkoivat kiinnostua totuudesta, etenkin hiljattain itsenäistyneissä maissa. Sopusoinnussa Ilmestyksen 14:6:n kanssa ryhdyttiin erikoisponnisteluihin, jotta tällä valtavalla alueella voitaisiin tavoittaa ihmisiä ”jokaisesta kansakunnasta ja heimosta ja kielestä ja kansasta”. Tämän vuoksi Venäjän haaratoimiston alueella on ollut tarpeen julkaista Vartiotornia 14 uudella kielellä, niin että kymmenettuhannet uudet opetuslapset saisivat hengellistä ruokaa. Jotta hyvän uutisen leviämistä voitaisiin edistää, Venäjän haaratoimiston alaisuudessa käännetään kirjallisuutta yli 40 kielelle. Sen ansiosta Raamatun totuus koskettaa sydämiä nopeammin ja syvemmin kuin koskaan ennen.

Suurinta osaa näistä kielistä puhutaan Venäjällä. Esimerkiksi osseettia voi kuulla Beslanin ja Vladikavkazin kaduilla, burjaattia (sukua mongolin kielelle) Baikaljärven ympäristössä, altailais-turkkilaista jakuuttia Kaukoidässä poronkasvattajien ja muiden asukkaiden puhumana ja noin 30:tä muuta kieltä Kaukasiassa. Venäjän kielen jälkeen puhutuin kieli Venäjällä on tataari. Sitä puhuu yli viisi miljoonaa ihmistä, pääasiassa Tatarstanin alueella.

Tataaria puhuvat ihmiset lukevat usein mielellään tataarinkielistä kirjallisuutta, joskin muutamat ottavat venäjänkielistä kirjallisuutta. Valtakunnan Uutiset nro 35 -kampanjan aikana eräs maaseudulla asuva nainen  sai tämän traktaatin ja pyysi kirjeitse tataarinkielistä Mitä Jumala vaatii meiltä? -kirjasta. Eräs sisar postitti hänelle kirjasen ja kirjeen. Nainen lähetti innoissaan kahdeksansivuisen vastauksen. Pian hän alkoi tutkia Raamattua tataarinkielisen kirjallisuuden avulla. Muuan mies, joka sai Välittääkö Jumala -kirjasen tataarin kielellä, sanoi, että se auttoi häntä näkemään maailman tilanteen eri tavalla. Tällaisia tuloksia ei olisi saatu ilman tataarinkielistä kirjallisuutta.

Eräs marin kieltä puhuva nainen sai Valtakunnan Uutiset nro 35 -traktaatin. Luettuaan sen hän halusi tietää enemmän, mutta sillä maaseutualueella, jolla hän asui, ei ollut todistajia. Hän otti yhteyttä erääseen Jehovan todistajaan käydessään kaupungissa ja sai venäjänkielistä kirjallisuutta, muun muassa Tieto-kirjan. Tutkittuaan julkaisut itsekseen hän alkoi saarnata  asuinalueellaan, ja pian hän tutki kiinnostuneiden ryhmän kanssa. Sitten hän sai tietää erikoiskonventtipäivästä, joka pidettäisiin Iževskissä, ja matkusti sinne siinä toivossa, että pääsisi kasteelle. Konventissa hän kuitenkin kuuli, että kasteelle haluavien pitää tutkia Raamattua perusteellisesti. Veljet tekivät järjestelyjä auttaakseen häntä hengellisesti. Kaikki tämä oli seurausta siitä, että hän oli lukenut Valtakunnan Uutiset -traktaatin omalla kielellään.

Vladikavkazissa oli vain yksi osseetinkielinen seurakunta, eikä kierros- ja piirikonventeissa tulkattu osseetiksi yhtäkään puhetta. Vuonna 2002 puheet kuitenkin tulkattiin ensi kertaa. Osseettia puhuvat veljet olivat haltioissaan! Jopa ne, jotka osasivat venäjää hyvin, sanoivat, että Raamatun sanoman kuuleminen omalla äidinkielellä kosketti heidän sydäntään. Tämä edisti seurakunnan hengellistä kasvua ja veti monia osseetteja totuuteen. Vuonna 2006 Ossetiaan perustettiin kierros ja osseetinkielisiä kierroskonventteja järjestettiin ensimmäistä kertaa.

Kun matkavalvoja kerran vieraili erään ryhmän luona syrjäisessä Aktašin kylässä Altaissa, yhteen asuntoon kokoontui noin 30 henkeä, vaikka ryhmään kuuluikin vain muutama julistaja. Kaikki kuuntelivat esitelmän, mutta piirivalvojan palveluspuheen aikana noin puolet läsnäolijoista lähti pois. Kokouksen jälkeen piirivalvoja kysyi paikallisilta ystäviltä, miksi niin moni lähti. Yksi iäkäs altailainen nainen vastasi venäjää vahvasti murtaen: ”Teet tärkeää työtä, mutta en ymmärtänyt juuri mitään!” Seuraavalla kierrosvalvojan vierailuviikolla puheet tulkattiin ja kaikki kuuntelivat ohjelman kokonaan.

Voronežin kaupungissa on paljon ulkomaalaisia opiskelijoita. Vuonna 2000 eräs kiinaa puhuva avustava  palvelija järjesti joitakin epävirallisia kiinan kielen kursseja. Monet todistajat alkoivat opetella kiinaa ja saarnata kiinankielisille opiskelijoille. Kiina on äärimmäisen vaikea kieli, mutta veljet eivät antaneet periksi. Helmikuussa 2004 Voronežissa järjestettiin ensimmäinen kiinankielinen kirjantutkistelu. Saman vuoden huhtikuussa kastettiin ensimmäinen kiinalainen raamatuntutkisteluoppilas ja kaksi kuukautta myöhemmin toinen. Tätä nykyä kirjantutkistelussa käy säännöllisesti monia kiinnostuneita ja kiinaksi johdetaan noin 15:tä raamatuntutkistelua. Kun hyvä uutinen leviää kaikkialle tällä valtavalla kentällä, Venäjän haaratoimistolta pyydetään jatkuvasti lisää kirjallisuutta yhä useammilla kielillä.

KOULUTUSTA TIENRAIVAAJILLE

Tienraivaajien palveluskoulua on pidetty Venäjällä useita vuosia. Jokaisella kurssilla on 20–30 oppilasta, ja suurin osa heistä on paikallisia tienraivaajia, joiden ei kouluun päästäkseen tarvitse matkustaa pitkiä matkoja. Näin ei kuitenkaan ollut silloin, kun tätä koulua alettiin pitää Venäjällä. Roman Skiba kertoo: ”Mieleeni on jäänyt erityisesti Jekaterinburgissa vuonna 1996 pidetty tienraivaajien palveluskoulu. Siellä oli läsnä yli 40 veljeä ja sisarta. Monien piti matkustaa sinne satoja kilometrejä, joidenkuiden jopa tuhat kilometriä.”

Svetlana on palvellut vuodesta 1997 lähtien vakituisena tienraivaajana viittomakielisellä alueella. Tammikuussa 2000 hän osallistui tienraivaajien kouluun, joka pidettiin viittomakielellä. Koulun jälkeen Svetlana kertoi, että se auttoi häntä parantamaan palveluksensa laatua ja ymmärtämään, mitä tarkoittaa olla kristitty perheessä ja seurakunnassa. Hän sanoo: ”Aloin rakastaa toisia enemmän. Ymmärsin myös, miten tärkeää on olla yhteistoiminnassa veljien ja sisarten kanssa. Nyt otan  auliisti vastaan neuvontaa. Lisäksi johtamieni raamatuntutkistelujen laatu on huomattavasti parantunut, sillä aloin opettaessani käyttää kuvauksia.”

Aljona palvelee tienraivaajana Kaukoidässä Habarovskin kaupungissa ja auttaa kuuroja oppimaan totuuden. Jotta hän voisi onnistua tässä paremmin, hän halusi päästä viittomakieliseen tienraivaajien palveluskouluun. Millaisia haasteita hänen täytyi voittaa? Aljona sanoo: ”Lähin viittomakielinen tienraivauskoulu pidettiin Moskovassa, jonne on Habarovskista 9000 kilometrin matka. Päästäkseni kouluun minun piti matkustaa junalla yhteen suuntaan kahdeksan päivää, ja kotimatkaan meni saman verran.” Mutta hän ei katunut sitä tippaakaan!

Sen lisäksi että Venäjällä järjestettiin tienraivaajien palveluskouluja viittomakielellä, siellä pidettiin vuosina 1996–2006 satoja muita tienraivaajien kouluja. Tienraivaajien saamalla valmennuksella on ollut välitön vaikutus saarnaamistyön edistymiseen ja seurakuntien kasvuun. Nykyään kierrosvalvojana palveleva Marcin kertoo: ”Vuonna 1995 minut nimitettiin erikoistienraivaajaksi Kuntsevon seurakuntaan Moskovaan. Menin esitelmään ja Vartiotornin tutkisteluun, ja näytti siltä kuin meneillään olisi ollut konventti! Salissa oli noin 400 henkeä. Seurakunnassa oli tuohon aikaan 300 julistajaa. Vajaat kymmenen vuotta myöhemmin tämän alkuperäisen seurakunnan lisäksi oli tullut 10 uutta seurakuntaa!

Palvellessani kierrosvalvojana näin vuosina 1996 ja 1997 kierroksellani hämmästyttävää kasvua. Vierailin eräässä seurakunnassa Volžkissa Volgogradin alueella. Kun puolen vuoden kuluttua palasin takaisin, seurakunta oli saanut 75 uutta julistajaa – yhden kokonaisen seurakunnan verran! On vaikea kuvailla näiden uusien,  innokkaiden julistajien ilmaisemaa henkeä. Kenttäpalveluskokouksissa, joita pidettiin eräässä kerrostaloasunnossa, oli säännöllisesti läsnä jopa 80 henkeä. Monet seisoivat portaikossa ja porrastasanteilla, koska he eivät mahtuneet asuntoon.”

NUORET KIRKASTAVAT JEHOVAA

Monet nuoret osoittavat kiinnostusta Valtakunnan sanomaa kohtaan vanhempiensa vastustuksesta huolimatta. Muuan 20-vuotias sisar muistelee: ”Vuonna 1995 kun olin 9-vuotias, Jehovan todistajat saarnasivat vanhemmilleni, mutta nämä eivät omaksuneet totuutta. Minä halusin tietää Jumalasta enemmän. Onnekseni eräs ystäväni, joka oli kanssani samalla luokalla, alkoi tutkia Raamattua, ja menin mukaan tutkisteluun. Kun vanhempani saivat tietää siitä, he kielsivät minua olemasta tekemisissä todistajien kanssa. Toisinaan he jättivät minut yksin kotiin lukkojen taa, jotten pääsisi tutkisteluun. Tätä jatkui siihen saakka kun tulin täysi-ikäiseksi. Muutin opiskelemaan toiseen kaupunkiin ja löysin sieltä todistajia. Olin onnellinen voidessani aloittaa taas Raamatun tutkimisen. Aloin rakastaa Jehovaa täydestä sydämestäni, ja minut kastettiin vuoden 2005 piirikonventissa. Ryhdyin heti kasteeni jälkeen osa-aikaiseksi tienraivaajaksi. Nyt vanhempani suhtautuvat myötämielisesti totuuteen, joka on ollut minulle hyvin rakas lapsesta asti.”

Eräs toinen sisar kertoo: ”Vuonna 1997 ollessani 15-vuotias todistajat tarjosivat minulle Herätkää!-lehteä. Pidin kovasti lehden nimestä ja sisällöstä ja halusin saada sen säännöllisesti. Kun isäni sai selville, että luin Herätkää!-lehteä, hän kielsi todistajia tulemasta kotiimme. Jonkin ajan kuluttua eräs sukulaiseni alkoi tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa, ja vuoden 2002 alussa aloin käydä hänen kanssaan kokouksissa valtakunnansalissa.  Siellä kuulin, että jotkut Jehovan todistajat palvelevat lähetystyöntekijöinä, ja minussa syttyi palava halu auttaa toisia saamaan tietoa Jumalasta. Sukulaiseni kuitenkin selitti minulle, että ensin minun pitäisi lopettaa tupakointi, saattaa elämäni sopusointuun Jumalan tahdon kanssa ja tulla Jumalan palvelijaksi. Noudatin tätä neuvoa, ja puoli vuotta myöhemmin kävin kasteella ja aloitin oitis osa-aikaisen tienraivauksen. Olen onnellinen siitä, että olen löytänyt todellisen tarkoituksen elämälleni.”

”HALUTTUJA” ETSITÄÄN SAHAN ALUEELTA

Erääseen kierrokseen kuuluu Amurin alue ja koko Sahan alue. Palvelusvuonna 2005 Sahan pääkaupungissa Jakutskissa pidettiin ensimmäistä kertaa  kierroskonventti ja erikoiskonventtipäivä. Oli erityisen miellyttävää nähdä, että konventeissa oli läsnä alkuperäisasukkaita.

Veljien mukavuudeksi kierros oli jaettu viiteen osaan, ja jokaisella niistä oli oma konventtinsa. Konventista toiseen pääsemiseksi matkavalvojien piti matkustaa 24 tuntia junalla, sitten 15 tuntia autolla ja vielä 3 tuntia lentokoneella.

Talvet tuolla alueella ovat todella kylmiä. Lämpötila saattaa laskea jopa –50 asteeseen tai vielä alemmas. Tästä huolimatta paikalliset julistajat saarnaavat paitsi kerrostaloissa myös omakotialueilla.

Alkuvuodesta 2005 perustettiin kaksi julistajien ryhmää. Toinen ryhmä toimii pohjoisen napapiirin yläpuolella Haiyrin kylässä, joka sijaitsee Laptevinmeren rannasta noin 80 kilometriä sisämaahan. Kylässä on 500 asukasta ja heidän joukossaan neljä todistajaa. Vuonna 2004 Haiyrissa pidetyssä muistonvietossa oli läsnä 76 henkeä. Päästäkseen vierailulle kylässä olevan ryhmän luo kierrosvalvojan täytyy ensin matkustaa lentokoneella 900 kilometriä ja ajaa sitten autolla lumisilla teillä yli 450 kilometriä.

Toinen ryhmä perustettiin syrjäiseen Ust-Neran kylään, sadan kilometrin päähän Oimjakonin kylästä. Talvisaikaan tällä alueella saattaa olla pakkasta jopa 60 astetta. Viime vuonna tämän ryhmän julistajat lähtivät kierroskonventtiin kahdella autolla. Heidän piti ajaa 50 asteen pakkasessa noin 2000 kilometriä mennen tullen etupäässä syrjäisen, asumattoman seudun halki.

Eräs kierrosvalvoja kertoi mielenkiintoisesta kokemuksesta, joka sattui 4000 metrin korkeudessa. ”Pysykää valveilla! -kirjasen levityskampanjan aikaan kierroksellamme pidettiin konventteja. Piirivalvoja ja minä istuimme lentokoneessa matkalla seuraavaan  konventtiin. Valitettavasti meillä ei ollut enää kampanjakirjasia jäljellä. Niinpä tarjosimme lentoemännälle kirjasta Mitä Jumala vaatii meiltä? Hän kertoi jo saaneensa raamatullista kirjallisuutta ja näytti yllätykseksemme Pysykää valveilla! -kirjasta. Olimme iloisia siitä, että veljemme olivat olleet ahkeria. Puhuessamme hänen kanssaan ohi käveli lentoperämies. Hänen kiinnostuksensa heräsi, ja hän liittyi keskusteluun. Puhuimme lähes koko lennon ajan. Hän piti keskustelusta ja otti monia lehtiä, jotta hän voisi antaa niitä myös muulle ohjaamon miehistölle.”

HYVÄÄ UUTISTA KERROTAAN SAHALINISSA

Ensimmäiset todistajat saapuivat 1970-luvun lopulla Sahalinin saarelle, joka sijaitsee Japanin pohjoisimman saaren, Hokkaidon, pohjoispuolella. Vladivostokin veljet, jotka valvoivat tuolla alueella tehtävää saarnaamistyötä, kannustivat Sergei Saginia laajentamaan palvelustaan ja muuttamaan saarelle saarnaamaan sen asukkaille. Kun Sergei työskenteli saarella eräässä satamassa, hän yritti aloittaa raamatullisia keskusteluja toisten työntekijöiden kanssa. Pian hän johti useita raamatuntutkisteluja. Vaikka hänen pitikin myöhemmin lähteä saarelta, totuuden siemenet tuottivat aikanaan hedelmää.

Vuosina 1989 ja 1990 Puolassa pidetyt konventit kannustivat monia venäläisiä todistajia laajentamaan palvelustaan ja muuttamaan tarvealueille. Vuonna 1990 Sergei ja Galina Averin muuttivat Habarovskista Korsakovin kaupunkiin Sahaliniin. Joitakin kuukausia myöhemmin muutti kaksi tienraivaajaa ja useita julistajia Južno-Sahalinskiin, missä oli vain yksi todistaja.

Toinen näistä tienraivaajista oli Pavel Sivulski, aiemmin mainitun Pavel Sivulskin poika. Nykyään hän palvelee Betelissä. Hän kertoo: ”Saavuttuamme Južno-Sahalinskiin majailimme erään veljen kanssa hotellissa, sillä  emme löytäneet heti asuntoa. Aloitimme ovelta-ovelle-työn hotellin vierestä ja tiedustelimme keskustelujemme lomassa ihmisiltä, olisiko jollakulla asunto vuokrattavana. Jotkut kysyivät, missä näitä raamatullisia keskusteluja voisi jatkaa, ja meidän piti kertoa heille, että asuimme hotellissa mutta kutsuisimme heidät luoksemme heti kun saisimme asunnon. Rukoilimme palavasti, että Jehova auttaisi meitä löytämään työtä ja paikan, jossa asua. Hän vastasi rukouksiimme. Pian meillä oli sekä työpaikat että asunto. Eräs ovenavaaja pyysi meitä muuttamaan luoksensa. Hän ei ottanut meiltä ollenkaan vuokraa ja jopa valmisti meille ateriat. Näin saatoimme käyttää enemmän aikaa kenttäpalvelukseen. Jehova osoitti, että hän oli kanssamme. Pian johdimme useita raamatuntutkisteluja ja muodostimme kirjantutkisteluryhmiä. Kahden kuukauden kuluttua vuokrasimme talon ja pidimme kokoukset siellä.”

Seurakunta kasvoi, ja monet uudet julistajat aloittivat tienraivauksen. He osoittivat tienraivaushenkeä ja muuttivat saaren toisiin osiin viemään totuutta. Jehova siunasi runsaasti tämän nopeasti kasvavan seurakunnan innokasta palvelusta, ja kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1993, oli perustettu kahdeksan uutta seurakuntaa!

Ajan myötä monet julistajat lähtivät saarelta taloudellisista syistä ja myös tarkoituksenaan laajentaa palvelusta. Kuten ennenkin, tällaisia ponnisteluja seurasi kasvu. Nykyään Južno-Sahalinskin kaupungin keskustassa on kaunis valtakunnansali ja saarella toimii yhdeksän seurakuntaa ja neljä ryhmää, jotka muodostavat kierroksen.

MONISTA VASTUSTAJISTA HUOLIMATTA OVI AVAUTUU

Apostoli Paavali sanoi ensimmäisellä vuosisadalla: ”Minulle on avautunut suuri ovi, joka johtaa toimintaan,  mutta on monia vastustajia.” (1. Kor. 16:9.) Nykyään, kaksituhatta vuotta myöhemmin, vastustajien määrä ei ole vähentynyt. Vuosina 1995–98 Moskovan syyttäjänvirasto nosti neljästi rikossyytteen Jehovan todistajia vastaan. Heitä syytettiin ihmisten yllyttämisestä uskonnolliseen suvaitsemattomuuteen, perheiden hajottamisesta, valtion vastaisesta toiminnasta ja toisten kansalaisten oikeuksien loukkaamisesta. Kun näitä syytöksiä ei voitu osoittaa oikeiksi, Jehovan todistajia vastaan nostettiin vuonna 1998 siviilikanne, joka perustui samoihin perättömiin syytöksiin.

Noin vuotta myöhemmin oikeusministeriö uudelleenrekisteröi Venäjän Jehovan todistajat ja tunnusti, etteivät Jehovan todistajat sen enempää kuin heidän kirjallisuutensakaan yllytä ihmisiä uskonnolliseen vihaan, hajota perheitä tai loukkaa ihmisoikeuksia. Kaikesta huolimatta syyttäjänvirasto esitti samat syytteet uudelleen!

Jotkut uskontotieteen professorit ymmärtävät, että Jehovan todistajat perustavat uskonkäsityksensä yksinomaan Raamattuun. Uskontotieteen professori N. S. Gordijenko, joka työskentelee Pietarissa Herzenin pedagogisessa valtionyliopistossa, sanoo: ”Kun asiantuntijat syyttävät Jehovan todistajia heidän opetuksistaan, he eivät ymmärrä, että todellisuudessa he esittävät syytteitä Raamattua vastaan.”

Siitä huolimatta Moskovan kaupunginoikeus määräsi, että Moskovassa toimivalta Jehovan todistajien yhteisöltä tulisi poistaa sen laillinen asema. Tämä ei kuitenkaan estä veljiämme täyttämästä Raamatun käskyä viedä toisille hyvää uutista. Jehovan todistajat ovat vakuuttuneita siitä, että moskovalaisten on itse tehtävä ratkaisunsa uskonasioissa. Tämän oikeuden  rajoittaminen loukkaa kaikkien Moskovan asukkaiden vapauksia. Siksi moskovalaiset todistajat täyttävät edelleen Jeesuksen Kristuksen käskyä saarnata ja tehdä opetuslapsia (Matt. 28:19, 20). Euroopan ihmisoikeustuomioistuin käsittelee parhaillaan Moskovan kaupunginoikeuden päätöstä.

Kun oikeudenkäynti, jonka tarkoituksena oli hävittää Jehovan todistajien yhteisö Moskovasta, alkoi syyskuussa 1998, kaupungissa oli 43 Jehovan todistajien seurakuntaa. Kahdeksan vuotta myöhemmin seurakuntia oli 93! Jehova on luvannut kansalleen: ”Mikään ase, joka valmistetaan sinua vastaan, ei menesty.” (Jes. 54:17.) Vuonna 2007 Jehovan todistajat pitivät piirikonventin Moskovassa Lužnikin stadionilla, missä aikoinaan järjestettiin olympialaiset. Konventissa oli läsnä 29040 henkeä, ja 655 kastettiin.

JUMALAN NIMI ON SUURI VENÄJÄLLÄ

Jehova Jumala on sanonut: ”Auringon noususta aina sen laskuun saakka tulee minun nimeni olemaan suuri kansakuntien keskuudessa.” (Mal. 1:11.) Jokainen uusi auringonnousu tuo mukanaan mahdollisuuden löytää vielä lisää lampaankaltaisia ihmisiä tästä suunnattomasta maasta. Pelkästään viime palvelusvuonna Venäjällä kastettiin yli 7000 henkeä. Tämä on kiistaton todiste siitä, että ”tsaarien tsaari”, joksi Jeesusta Kristusta kutsutaan venäjänkielisessä Raamatussa, on alamaistensa kanssa heidän jatkaessaan saarnaamistyötä (Matt. 24:14; Ilm. 19:16).

”Jehovan päivä tulee niin kuin varas”, sanoi apostoli Pietari (2. Piet. 3:10). Siksi Jehovan kansa on Venäjällä päättänyt käyttää jäljellä olevan ajan oikeamielisten ihmisten etsimiseen kaikista kansakunnista, heimoista, kielistä ja kansoista.

[Alaviite]

[Huomioteksti s. 110]

”Jos olisimme löytäneet jotain teitä vastaan, jos olisitte vuodattaneet yhdenkin pisaran verta, olisimme ampuneet teidät kaikki.”

[Huomioteksti s. 128]

”Jos annamme teidän kulkea vapaina, monet neuvostokansalaiset liittyvät teihin. Siksi pidämme teitä suurena uhkana valtiolle.”

[Huomioteksti s. 219]

”Teikäläiset ovat kuin lintuja; he nappaavat kirjallisuuslaatikot ja vievät ne nopeasti mennessään.”

 [Tekstiruutu/Kuva s. 69]

Millainen on Siperia?

Millainen mielikuva sinulla on Siperiasta? Näetkö mielessäsi karun, kesyttömän erämaan, jossa talvet ovat jäätävän kylmiä? Näetkö kolkon maan, jonne karkotettiin ne, jotka joutuivat hankaluuksiin neuvostohallituksen kanssa? Mielikuvasi olisi oikea, mutta se olisi vain osa totuutta.

Siperian alue on valtava, suurempi kuin Kanada, joka on maailman toiseksi suurin maa. Nykyään Siperia käsittää yli 13000000 neliökilometriä. Se ulottuu Uralvuorilta itään päin Tyynellemerelle ja Mongoliasta ja Kiinasta pohjoiseen päin Jäämerelle. Siperiassa on runsaat luonnonvarat: metsää, öljyä ja kaasua. Siellä on vuorijonoja, tasankoja, soita, järviä ja suuria jokia.

Noin 150 vuoden ajan Siperia oli vankien, pakkotyöläisten ja karkotettujen paikka. 1930- ja 1940-luvuilla Josif Stalin lähetti siellä oleville työleireille miljoonia ihmisiä. Vuosina 1949–51 Siperiaan karkotettiin Moldovasta, Baltian tasavalloista ja Ukrainasta noin 9000 Jehovan todistajaa.

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 72, 73]

Yleistä

Maa

Maailman suurin maa, Venäjä, on itä-länsisuunnassa 7700 kilometriä ja pohjois-eteläsuunnassa 3000 kilometriä, ja sen kokonaispinta-ala on 17075400 neliökilometriä. Venäjällä on huikeat 11 aikavyöhykettä, ja sen leveys on lähes puolet pohjoisen pallonpuoliskon ympärysmitasta. Venäjällä sijaitsevat Euroopan korkein vuori ja pisin joki sekä maailman syvin järvi.

Väestö

80 prosenttia väestöstä on venäläisiä. Venäjällä asuu kuitenkin myös yli 70 muuta etnistä ryhmää. Toisiin niistä kuuluu muutamia tuhansia ihmisiä, toisiin yli miljoona.

Kielet

Virallinen kieli on venäjä, ja sitä puhuvat käytännöllisesti katsoen kaikki asukkaat. Lisäksi Venäjällä puhutaan yli sataa muuta kieltä, joista joitakin puhuu äidinkielenään lähes miljoona ihmistä.

Talous

Venäjä on maailman johtavia öljyn ja maakaasun tuottajia. Muita tärkeitä elinkeinoja ovat metsätalous, kaivostoiminta ja kaikenlainen teollisuus.

Ravinto

Lihasta, kalasta, kaalista ja juoksutetusta maidosta valmistettuja ravitsevia ruokia syödään tumman ruisleivän, perunoiden ja tattarin kanssa. Venäläinen ruoka sisältää paljon rasvoja ja hiilihydraatteja, joista saatava energia auttaa selviytymään pitkästä ja kylmästä talvesta. Tavanomaiseen ateriaan saattaa kuulua pelmenit, pienet lihanyytit, jotka tarjoillaan keitinliemessä tai smetanan kera, tai pirožkit, pienet kaali-, liha-, juusto- tai perunapiirakat. Suosittuja keittoja ovat borssi- eli punajuurikeitto ja štši eli kaalikeitto.

Ilmasto

Kesät ovat kuumia ja talvet pimeitä ja kylmiä. Ne ovat vallitsevat vuodenajat, joiden tieltä kevät ja syksy väistyvät nopeasti.

 (Venäjän kartat sivuilla 116 ja 167.)

[Kuvat]

Kreml

Elbrusin vuori Kabardi-Balkariassa.

Ruskeakarhu Kamtšatkan niemimaalla.

 [Tekstiruutu s. 92, 93]

Taistelu sydämistä ja mielistä

Neuvostohallituksen tarkoitus ei ollut tuhota todistajia. Päämääränä oli käännyttää heidät neuvostoideologiaan joko suostuttelun avulla tai voimakeinoin. Saavuttaakseen tavoitteensa hallitus käytti KGB:tä eli valtion turvallisuus- ja tiedustelupalvelua. KGB:n käytössä olivat muun muassa seuraavat menetelmät:

Etsinnät: Etsintöjä suoritettiin todistajien kodeissa jopa öisin. Toistuvat etsinnät pakottivat jotkut perheet muuttamaan asuinpaikkaansa.

Tarkkailu: Puheluita kuunneltiin ja posteja siepattiin, ja veljien koteihin asennettiin kuuntelulaitteita.

Sakot ja kokousten häirintä: Joka puolella maata paikalliset viranomaiset jäljittivät paikkoja, joissa veljet pitivät kokouksia. Kaikkia läsnäolijoita sakotettiin. Usein sakon suuruus oli vähintään puolet keskimääräisestä kuukausipalkasta.

Lahjonta ja kiristys: Vastineeksi yhteistoiminnasta KGB lupasi joillekin todistajille auton ja asunnon Moskovan keskustasta. Usein veljille sanottiin, että jolleivät he suostuisi yhteistyöhön, heidät tuomittaisiin moniksi vuosiksi työleireille.

Propaganda: Elokuvissa, televisiossa ja sanomalehdissä todistajat kuvattiin yhteiskunnalle vaarallisiksi  ihmisiksi. Vankiloissa ja työleireillä pidettiin luentoja, joilla väitettiin, että veljet käyttivät Raamattua vain peittääkseen poliittisen kampanjointinsa. Propaganda johti syrjintään: opettajat antoivat todistajien lapsille alhaisempia arvosanoja ja työnantajat epäsivät veljiltä etuja ja lomia, joihin heillä olisi ollut oikeus.

Soluttautuminen: Jotkut KGB:n agentit teeskentelivät olevansa kiinnostuneita Valtakunnan sanomasta, ja he tutkivat ja menivät kasteelle. Toiset onnistuivat saavuttamaan vastuullisia asemia järjestön sisällä. He yrittivät pysäyttää saarnaamistyön kylvämällä epäluuloja ja aiheuttamalla jakaumia todistajien keskuudessa.

Karkotus: Todistajia lähetettiin maan kaukaisiin osiin. Siellä heidän täytyi henkensä pitimiksi tehdä raskasta fyysistä työtä 12 tuntia päivässä. Talvisin heitä koetteli pureva kylmyys, kesäisin kiusana olivat sääsket ja paarmat.

Takavarikointi ja perheiden hajottaminen: Kiinteistöjä, koteja ja irtainta omaisuutta takavarikoitiin. Toisinaan todistajavanhemmilta riistettiin heidän lapsensa.

Pilkka ja pieksentä: Monia todistajia, myös naisia, solvattiin ja pilkattiin. Joitakuita piestiin äärimmäisen julmasti.

Vangitseminen: Pyrkimyksenä oli pakottaa todistajat luopumaan uskostaan tai erottaa heidät uskonveljistään.

Työleirit: Todistajat olivat näillä leireillä totaalisen fyysisen uupumuksen partaalla. Usein heidän piti kaivaa ylös jättimäisten puiden kantoja. Lisäksi veljet työskentelivät hiilikaivoksilla ja rakensivat teitä ja rautateitä. Leirin työntekijät asuivat parakeissa erotettuina perheistään.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 96, 97]

Sain kahdesti kuolemantuomion

PJOTR KRIVOKULSKI

SYNTYNYT 1922

KASTETTU 1956

TAUSTA Opiskeli pappisseminaarissa ennen kuin oppi totuuden. Oli 22 vuotta vankiloissa ja leireillä ja kuoli vuonna 1998.

VUONNA 1940 puolalaiset todistajat alkoivat saarnata sillä Ukrainan alueella, missä asuin. Luokseni tuli Kornei, voideltu veli. Puhuimme koko illan, ja vakuutuin siitä, että se, mitä hän kertoi minulle Jumalasta, oli totuus.

Vuonna 1942 Saksan armeija vyöryi eteenpäin ja neuvostojoukot vetäytyivät asuinalueeltani. Se oli sekasortoista aikaa. Ukrainan nationalistit vaativat, että liittyisin heidän riveihinsä taistelemaan sekä saksalaisia että neuvostoliittolaisia vastaan. Kun kieltäydyin, he hakkasivat minua, kunnes menetin tajuntani, ja heittivät minut sitten kadulle. Samana iltana he tulivat hakemaan minua ja veivät minut paikkaan, jossa suoritettiin joukkoteloituksia. Siellä he kysyivät uudelleen, suostuisinko palvelemaan Ukrainan kansaa. Sanoin heille päättäväisesti ja voimakkaalla äänellä: ”Palvelen ainoastaan Jehova Jumalaa!” Silloin he tuomitsivat minut kuolemaan. Kun yksi sotilaista käski ampua minut, toinen sieppasi aseen itselleen ja huusi: ”Älä ammu! Hänestä voi vielä olla hyötyä.” Eräs miehistä alkoi raivoissaan lyödä minua. Hän vannoi ampuvansa minut omakätisesti viikon kuluessa, mutta muutaman päivän päästä hän kuolikin itse.

Maaliskuussa 1944 neuvostoarmeija palasi alueellemme  ja sotilaat veivät mukanaan kaikki miehet, minut mukaan lukien. Tällä kertaa taistelijoita kaipasi neuvostoarmeija. Paikassa, johon meidät koottiin, tapasin Kornein, veljen jolta olin kuullut totuudesta ensi kertaa. Siellä oli myös 70 muuta todistajaa. Seisoimme omana ryhmänämme ja rohkaisimme toinen toistamme. Luoksemme tuli upseeri, ja hän kysyi, miksi olimme erillään muista. Kornei selitti, että olimme kristittyjä emmekä voisi tarttua aseisiin. Saman tien sotilaat veivät Kornein pois ja ilmoittivat meille, että hänet ammuttaisiin. Emme nähneet häntä enää koskaan. He uhkasivat, että Kornein tavoin meidät kaikki ammuttaisiin. Meiltä kysyttiin yksitellen, liittyisimmekö heidän armeijaansa. Kun vastasin kieltävästi, kolme sotilasta ja upseeri veivät minut metsään. Komentaja luki sotilastuomioistuimen langettaman tuomion: ”Teloitetaan ampumalla, koska kieltäytyy pukemasta ylleen sotilaspukua ja tarttumasta aseisiin.” Rukoilin Jehovaa hartaasti ja mietin, hyväksyisikö hän palvelukseni, sillä minulle ei vielä ollut avautunut tilaisuutta käydä kasteella. Yhtäkkiä kuulin komennon: ”Ampukaa vihollinen!” Sotilaat ampuivat kuitenkin ilmaan. Sitten upseeri alkoi hakata minua. Minut tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankilaan, ja päädyin Keski-Venäjälle eräälle Gorkin alueen työleirille.

Vapauduin vuonna 1956, ja myöhemmin menin naimisiin Reginan kanssa, joka oli uskollinen Jehovan todistaja. Olimme olleet naimisissa puoli vuotta, kun minut odottamatta pidätettiin ja tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankilaan.

Kun lopulta pääsin vapaaksi, eräs viranomainen sanoi minulle: ”Neuvostomaasta ei löydy sinulle paikkaa.” Hän oli väärässä. On suurenmoista tietää, että maa kuuluu Jehovalle ja yksin hän voi päättää, kuka saa elää sen päällä ikuisesti (Ps. 37:18).

 [Tekstiruutu/Kuva s. 104, 105]

”Tytöt, onko teidän joukossanne Jehovan todistajia?”

JEVGENIJA RYBAK

SYNTYNYT 1928

KASTETTU 1946

TAUSTA Syntynyt Ukrainassa. Vietiin väkipakolla Saksaan, missä oppi totuuden. Palvelee edelleen uskollisesti Jehovaa, nykyisin Venäjällä.

ERÄÄNÄ sunnuntaina kuulin ikkunani läpi kaunista laulua. Laulajat olivat Jehovan todistajia. Pian kävin heidän kokouksissaan. En voinut ymmärtää, miksi saksalaiset vainosivat toisia saksalaisia näiden uskon vuoksi. Ukrainalaiset ystäväni, joiden kanssa minut oli tuotu Saksaan, alkoivat inhota minua, koska olin tekemisissä saksalaisten kanssa. Kerran eräs heistä huusi minulle ja läimäytti minua kasvoihin. Tytöt, jotka olivat ennen olleet ystäviäni, purskahtivat nauruun.

Päästyäni vapaaksi vuonna 1945 palasin Ukrainaan. Isoisä sanoi: ”Äitisi on tullut hulluksi. Hän on heittänyt ikoninsa pois, ja nyt hänellä on joku toinen Jumala.” Kun jäimme äidin kanssa kaksin, hän otti esille Raamatun ja luki sieltä, että Jumala vihaa epäjumalanpalvelusta. Hän kertoi käyvänsä Jehovan todistajien kokouksissa. Kapsahdin hänen kaulaansa ja kuiskasin kyyneleet silmissäni: ”Rakas äiti, minäkin olen Jehovan todistaja!” Me molemmat itkimme ilosta.

 Äiti oli erittäin innokas palveluksessa. Koska lähes kaikki veljet olivat vangittuina leireillä, hänet nimitettiin ryhmänpalvelijaksi. Hänen intonsa tarttui myös minuun.

Vuonna 1950 minut pidätettiin uskonnollisen toiminnan vuoksi, ja oikeus tuomitsi minut kymmeneksi vuodeksi vankileirille. Minut ja neljä muuta sisarta vietiin Usolje-Sibirskojen kaupunkiin Siperiaan. Huhtikuusta 1951 alkaen rakensimme rautatietä. Kannoimme raskaita ratapölkkyjä hartioillamme. Kaksi kantoi yhdessä yhtä pölkkyä. Jouduimme omin käsin myös siirtämään ja asettamaan paikalleen kymmenmetriset metallikiskot, jotka painoivat kukin yli 300 kiloa. Olimme lopen uupuneita. Kerran kun olimme voipuneina palaamassa kotiin töistä, kohdallemme pysähtyi juna, joka oli täynnä vankeja. Junan ikkunasta katsoi mies, joka kysyi: ”Tytöt, onko teidän joukossanne Jehovan todistajia?” Väsymyksemme karisi, ja huusimme: ”Meitä on täällä viisi sisarta!” Nuo vangit olivat rakkaita veljiämme ja sisariamme, jotka oli karkotettu Ukrainasta. Kun juna seisoi paikallaan, he kertoivat, mitä oli tapahtunut ja miten heidät oli karkotettu. Sitten junassa olevat lapset lausuivat meille runoja, joita veljet olivat itse kirjoittaneet. Sotilaatkaan eivät häirinneet meitä, ja saatoimme puhua keskenämme ja rohkaista toinen toistamme.

Usolje-Sibirskojesta meidät siirrettiin suurelle leirille lähelle Angarskia. Siellä oli 22 sisarta. He olivat organisoineet kaiken, mukaan lukien alueet saarnaamistyötä varten. Tämä auttoi meitä selviytymään hengellisesti.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 108, 109]

Jouduin ”viidenteen nurkkaukseen” monta kertaa

NIKOLAI KOLIBABA

SYNTYNYT 1935

KASTETTU 1957

TAUSTA Karkotettiin vuonna 1949 Kurganin alueelle Siperiaan.

MEISTÄ tuntui siltä, että jokaista Neuvostoliiton Jehovan todistajaa seurattiin. Elämä ei ollut helppoa, mutta Jehova antoi meille viisautta. Huhtikuussa 1959 minut pidätettiin uskonnollisen toiminnan vuoksi. Koska en halunnut ilmiantaa ketään veljistä, päätin kieltää kaiken. Tutkija näytti veljien valokuvia ja käski minua nimeämään heidät. Sanoin, etten tunnista heistä ketään. Sitten hän näytti kuvaa lihallisesta veljestäni ja kysyi: ”Onko tämä teidän veljenne?” Vastasin: ”En tiedä, onko se hän vai ei. En osaa sanoa.” Lopuksi tarkastaja näytti minulle kuvaa itsestäni ja kysyi: ”Oletteko te tässä?” Sanoin: ”Tuo näyttää minulta, mutten osaa sanoa, olenko se minä vai en.”

Minut pantiin telkien taakse yli kahdeksi kuukaudeksi. Joka aamu nousin ylös ja kiitin Jehovaa hänen rakkaudellisesta huomaavaisuudestaan. Sitten palautin mieleeni jonkin raamatunkohdan ja pohdin sitä itsekseni. Tämän jälkeen lauloin valtakunnanlaulun hiljaisella äänellä, sillä laulaminen oli sellissä kiellettyä. Sen jälkeen mietiskelin jotakin raamatullista aihetta.

Leirissä, johon minut lähetettiin, oli jo useita todistajia.  Olot vankeudessa olivat hyvin ankeat, eikä meillä ollut lupaa puhua. Veljet lähetettiin usein eristysosastolle tai, kuten he sitä kutsuivat, ”viidenteen nurkkaukseen”. Minä jouduin sinne monta kertaa. Siellä vangeille annettiin vain 200 grammaa leipää päivässä. Nukuin lankulla, jonka päällä oli paksu kerros rautaa. Jotkin ikkunaruudut olivat rikki, ja selli kuhisi sääskiä. Kenkäni olivat tyynynäni.

Yleensä jokainen veli keksi kirjallisuudelle oman piilopaikan. Minä päätin kätkeä sen luutaan, jolla lakaisin lattioita. Etsinnöissä esimiehen päähän ei pälkähtänytkään katsoa sieltä, vaikka hän tutki huolellisesti joka paikan. Piilotimme kirjallisuutta myös seiniin. Opin luottamaan Jehovan järjestöön. Jehova näkee ja tietää kaiken ja auttaa jokaista uskollista palvelijaansa. Hän auttoi minua aina.

Jo ennen kuin perheemme karkotettiin vuonna 1949, isäni sanoi Jehovan voivan järjestää asiat niin, että ihmiset kaukaisessa Siperiassa kuulisivat totuudesta. Mietimme, miten se onnistuisi. Kävi niin, että viranomaiset itse järjestivät tuhansille vilpittömille siperialaisille mahdollisuuden oppia tuntemaan totuus.

Kun Neuvostoliitossa puhalsivat muutoksen tuulet, veljet tarttuivat innokkaasti tilaisuuteen matkustaa Puolaan kansainväliseen konventtiin vuonna 1989. Nuo päivät olivat unohtumattomia. Loppurukouksen jälkeen jäimme seisomaan ja taputimme käsiämme pitkän aikaa. Koimme suuria tunteita! Monta vuotta kärsimykset ja ongelmat olivat olleet arkipäivää, mutta harvoin itkimme. Kun erosimme rakkaista veljistämme Puolassa, kyyneleet valuivat valtoimenaan, eikä kukaan pystynyt – eikä edes halunnut – pidätellä niitä.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 112, 113]

Hän teki kaikkensa hyvän uutisen tähden

PJOTR PARTSEI

SYNTYNYT 1926

KASTETTU 1946

TAUSTA Tapasi Jehovan todistajia ensi kerran vuonna 1943. Oli kahdella natsien keskitysleirillä ja yhdellä työleirillä Venäjällä. Palveli myöhemmin kierrosvalvojana kiellon aikana.

OPITTUANI Raamatun perusopetukset natsi-Saksassa kerroin niistä heti tuttavilleni, ja monet liittyivät kanssani puhtaaseen palvontaan. Vuonna 1943 pappi ilmiantoi minut Gestapolle, joka pidätti minut ja syytti minua siitä, että olin harjoittanut kumouksellista toimintaa nuorten keskuudessa. Pian päädyin Majdanekin tuhoamisleirille Puolaan. Kanssakäyminen veljien ja sisarten kanssa oli erityisen arvokasta. Leirillä päätöksemme saarnata lujittui entisestään. Monet osoittivat kiinnostusta totuutta kohtaan, ja etsimme tapoja todistaa Jehovan valtakunnasta. Kerran sain 25 iskua kaksisiimaisella ruoskalla. Nousin ylös ja sanoin kuuluvalla äänellä saksaksi: ”Danke schön!” (Kiitos!) Eräs saksalainen huudahti: ”Katsokaa, kuinka sisukas tämä poika on! Me lyömme häntä, ja hän kiittää meitä!” Selkäni oli ruoskinnan jäljiltä mustelmilla.

Työ oli raskasta, ja olimme aivan nääntyneitä. Kuolleet poltettiin krematoriossa, joka oli toiminnassa yötä päivää. Ajattelin, että kohta palaisin uunissa itse.  Näytti siltä, etten koskaan pääsisi leiriltä elävänä ulos. Pelastuin, kun loukkasin itseni. Kaikki kutakuinkin terveet pakotettiin töihin ja loput lähetettiin toisille leireille. Kaksi viikkoa myöhemmin minut toimitettiin Ravensbrückin keskitysleirille.

Sodan lähetessä loppuaan kuulin huhuja, että pian saksalaiset ampuisivat meidät kaikki. Sitten saimme tietää, että vartijat olivat paenneet. Kun vangit tajusivat olevansa vapaita, kaikki hajaantuivat. Minä päädyin Itävaltaan, ja siellä minua pyydettiin värväytymään armeijaan. Kieltäydyin heti ja selitin, että olin ollut keskitysleirillä uskonkäsitysteni vuoksi. Minun annettiin palata kotiin Ukrainaan, joka kuului tuolloin Neuvostoliittoon. Vuonna 1949 menin naimisiin Jekaterinan kanssa, josta tuli uskollinen elämänkumppanini. Vuonna 1958 minut pidätettiin ja lähetettiin Mordvaan työleirille.

Vapauduttuani osallistuin raamatullisen kirjallisuuden painamiseen. Kerran vuonna 1986 olimme tehneet töitä koko yön painaaksemme 1200 sivua. Pinosimme sivuja lattialle, sängyille ja mihin vain pystyimme. Yllättäen pihalle ilmaantui KGB:n agentti. Hän sanoi tulleensa ”vain juttelemaan”. Jekaterina kysyi, missä hän tahtoisi keskustella, ajattelematta ollenkaan, että agentti saattaisi haluta tulla sisälle. Mutta onneksi hän halusi puhua kanssamme ulkokeittiössämme. Jos hän olisi tullut sisälle taloon, meidät olisi pidätetty.

Yritämme vielä nykyäänkin elää vihkiytymisemme mukaisesti ja tehdä kaiken hyvän uutisen tähden. Meidän 6 lastamme, 23 lastenlastamme ja 2 lastenlastenlastamme palvelevat uskollisesti Jehovaa, ja olemme kiitollisia hänelle siitä, että lapsemme vaeltavat totuudessa.

 [Tekstiruutu s. 122]

Eristysselli

Neuvostoliiton rangaistusjärjestelmässä eristysselli oli yleinen rangaistusmuoto niille, jotka kieltäytyivät luovuttamasta uskonnollista kirjallisuutta vapaaehtoisesti. Vangeille annettiin nukkavierut puuvillavaatteet ja heidät suljettiin selliin.

Kuvittele mielessäsi tyypillinen selli. Se oli pieni, pinta-alaltaan noin kolme neliömetriä. Siellä oli pimeää, kosteaa, likaista ja varsinkin talvisin hyytävän kylmä. Betoniseinien pinta oli rosoinen. Pieni ikkuna oli upotettu metrinpaksuiseen seinään. Jotkin ikkunaruudut olivat rikki. Sähkölamppu antoi vähän valoa; se oli asennettu seinässä olevaan syvennykseen ja peitetty teräslevyllä, jossa oli pieniä reikiä. Ainut istumapaikka betonilattian lisäksi oli kapea, penkkimäinen ulkonema seinässä. Sillä ei pystynyt istumaan kovin pitkään, koska pian jalat ja selkälihakset väsyivät ja särkivät ja rosoinen seinä sattui selkään.

Iltaisin vartijat työnsivät sisään matalan puulaatikon, jossa vanki saattoi nukkua. Sitä oli lujitettu metallilistoilla. Lautojen ja metallilistojen päällä pystyi makaamaan, mutta kylmä piti hereillä. Peittoja ei ollut. Yleensä eristyssellissä olevat vangit saivat 300 grammaa leipää kerran päivässä ja laihaa keittoa joka kolmas päivä.

Käymälästä, joka oli pelkkä viemäriputki lattiassa, lähti voimakas, kuvottava löyhkä. Joissakin selleissä oli tuuletin, joka puhalsi jätevesiputkien lemun selliin. Toisinaan esimiehet laittoivat sen pyörimään lannistaakseen ja rangaistakseen vankia entisestään.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 124, 125]

Mordvan leiri nro 1

Tällä Mordvan leirillä, jonne mahtui kaikkiaan 600 vankia, oli vuosina 1959–66 yli 450 veljeä eripituisia aikoja. Leiri oli yksi Mordvan alueen 19 pakkotyöleiristä. Sitä ympäröi noin kolme metriä korkea sähköistetty piikkilanka-aita. Tätä aitaa kiersi vielä 13 muuta piikkilanka-aitaa. Maa leirialueen ympärillä oli aina muokattu, joten karkuun yrittävä olisi jättänyt siihen jalanjälkensä.

Eristämällä todistajat täysin ulkomaailmasta viranomaiset yrittivät nujertaa heidät fyysisesti ja henkisesti. Veljet onnistuivat kuitenkin järjestämään leirillä teokraattista toimintaa.

Leiristä tuli kierros, jolla oli oma kierrosvalvojansa. Kierrokseen kuului neljä seurakuntaa, jotka muodostuivat 28 kirjantutkisteluryhmästä. Auttaakseen kaikkia pysymään hengellisesti vahvoina veljet päättivät pitää seitsemän kokousta viikossa. Aluksi heillä oli käytössään vain yksi Raamattu, joten he laativat aikataulun, jonka mukaan sitä luki yksi seurakunta kerrallaan. Heti tilaisuuden tullen veljet alkoivat jäljentää Raamattua. He kopioivat käsin yksittäisiä Raamatun kirjoja erillisiin muistivihkoihin, ja itse Raamatun he kätkivät huolellisesti turvalliseen paikkaan. Tämän ansiosta veljet saattoivat noudattaa raamatunlukuohjelmaa. He järjestivät myös Vartiotornin tutkistelun. Sisaret, jotka tulivat tapaamaan aviomiehiään, toivat leiriin lehtien pienoisjäljennöksiä suussaan tai kenkiensä koroissa, tai he olivat palmikoineet ne ohuina paperiliuskoina hiuksiinsa.  Monet veljet joutuivat eristysselliin 1–15 päiväksi kirjallisuuden jäljentämisestä.

Eristyssellit olivat syrjäisessä paikassa, ja niihin joutuneet olivat erillään muista vangeista. Vartijat pitivät huolen siitä, etteivät todistajat lukeneet siellä mitään. Silti toiset veljet keksivät keinoja järjestää heille hengellistä ruokaa. Joku veli kiipesi rakennuksen katolle, mistä näki pihalle, johon eristyssellien vangit vietiin kävelylle. Hänellä oli pieniä paperinpaloja, joihin oli kirjoitettu raamatunkohtia ja jotka oli rypistetty pikkuruisiksi sentin paksuisiksi palloiksi. Pitkän putken avulla veli puhalsi paperipallon alas pihalle siihen suuntaan, missä todistaja käveli. Tämä kumartui muka solmimaan kengännauhojaan ja noukki vaivihkaa hengellistä ravintoa.

Aamu- ja iltapalaksi vangit saivat velliä, johon oli sekoitettu hieman puuvillansiemenöljyä. Lounaaksi syötiin laihaa keittoa, esimerkiksi borssikeittoa, ja yksinkertainen pääruoka. Vangeille annettava leipä näytti huovalta, josta tehtiin kenkiä! Ivan Mikitkov muistelee: ”Olin tuolla leirillä seitsemän vuotta, ja kärsimme miltei aina ankarista vatsakivuista.”

Veljet pysyivät lujina uskossa. Eristäminen ei pystynyt horjuttamaan Jumalan uskollisten palvelijoiden hengellistä tasapainoa, vaan he säilyttivät uskonsa ja osoittivat edelleen rakkautta Jumalaan ja lähimmäiseensä (Matt. 22:37–39).

 [Tekstiruutu/Kuva s. 131, 132]

Hän kysyi: ”Miksi sinä itket?”

POLINA GUTŠMIDT

SYNTYNYT 1922

KASTETTU 1962

TAUSTA Meni naimisiin Viktor Gutšmidtin kanssa. Pani vankina ollessaan merkille Jehovan todistajien ystävällisyyden.

OLIN kommunistisen ideologian uskollinen kannattaja. Toukokuussa 1944 kommunistit kuitenkin pidättivät minut ja lähettivät minut työleirille Vorkutaan. Kolmeen vuoteen minulle ei kerrottu syytä tähän. Aluksi ajattelin, että oli tapahtunut jokin erehdys, ja odotin vapautuvani. Sen sijaan minut tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankileirille, sillä minun otaksuttiin esittäneen neuvostovastaisia ajatuksia.

Minulla oli kokemusta hoitoalalta, ja siksi työskentelin muutamat ensimmäiset vankeusvuoteni leirin sairaalassa. Vuonna 1949 minut siirrettiin Intaan leirille, joka oli tarkoitettu poliittisille vangeille. Tällä leirillä komento oli paljon tiukempi. Ilmapiiriä vankien keskuudessa hallitsivat kauna, epäystävällisyys, moraalittomuus, apatia ja epätoivo. Kuulopuheiden mukaan pian kaikki leirillä olevat ammuttaisiin tai tuomittaisiin elinkautiseen vankeuteen, ja se pahensi kireää tilannetta entisestään. Koska paine oli kova, monet vangit menettivät  järkensä. Vangit vihasivat toisiaan eivätkä luottaneet toisiinsa, sillä leirillä oli monia ilmiantajia. Ihmiset eristäytyivät ja yrittivät sopeutua tilanteeseen parhaansa mukaan. Kaikkialla vallitsi itsekkyys ja ahneus.

Eräs noin 40 naisvangin ryhmä erosi silminnähden muista. He pysyivät aina yhdessä ja olivat yllättävän kauniita, siistejä, hyväntahtoisia ja ystävällisiä. Suurin osa heistä oli nuoria naisia, ja heidän joukossaan oli jopa muutama pikkutyttö. Sain tietää, että he olivat uskovia, Jehovan todistajia. Vangit kohtelivat heitä eri tavoin: toiset olivat ilkeitä ja vihamielisiä, kun taas toiset ihailivat heidän käytöstään, erityisesti heidän keskinäistä rakkauttaan. Esimerkiksi kun joku todistajista sairastui, toiset valvoivat vuorotellen hänen vuoteensa vierellä. Tällainen oli leirillä äärimmäisen epätavallista.

Minua ihmetytti, että vaikka tähän ryhmään kuului eri kansallisuuksia, he olivat silti ystävällisiä toisilleen. Olin tuolloin menettänyt kaiken elämänhaluni. Kerran kun olin erityisen alakuloinen, istuin alas ja itkin. Muuan todistajatyttö tuli luokseni ja kysyi: ”Polina, miksi sinä itket?”

”En halua elää”, vastasin.

Tuo tyttö, Lidija Nikulina, alkoi lohduttaa minua. Hän kertoi minulle elämän tarkoituksesta, siitä kuinka Jumala tulee ratkaisemaan kaikki ihmiskunnan ongelmat, ja monista muista asioista. Vapauduin leiriltä heinäkuussa 1954. Olin oppinut paljon Jehovan todistajista ja liityin iloisena heidän joukkoonsa.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 140, 141]

Sotilasinsinööristä hyvän uutisen saarnaajaksi

VLADIMIR NIKOLAJEVSKI

SYNTYNYT 1907

KASTETTU 1955

TAUSTA Siirrettiin leiristä ja vankilasta toiseen 256 kertaa. Kuoli vuonna 1999.

VALMISTUIN Moskovan tietoliikenneinstituutista vuonna 1932. Vuoteen 1941 saakka työskentelin eräässä Moskovan instituutissa insinöörinä ja pääsuunnittelijana. Suunnittelin laitteita sotalaivoihin. Sodan aikana minut pidätettiin ja lähetettiin lopulta leirille Kengirin kylään Keski-Kazakstaniin.

Leirillä huomioni kiinnittyi Jehovan todistajien ryhmään. He olivat erilaisia kuin muut vangit. Heitä oli noin 80 niiden suunnilleen 14000 vangin joukossa, jotka olivat leirin kolmella osastolla. Ero todistajien ja muiden vankien välillä kävi erityisen ilmeiseksi Kengirin kapinan aikana vuonna 1954. Jehovan todistajat eivät osallistuneet kapinaan ja kieltäytyivät edes valmistelemasta sitä. He olivat hämmästyttävän tyyniä ja yrittivät selittää kantaansa muille vangeille. Heidän käytöksensä teki minuun niin suuren vaikutuksen, että kyselin heiltä heidän uskonkäsityksistään. Jonkin ajan kuluttua vihkiydyin Jehovalle. Leirissä olevien todistajien usko koeteltiin, varsinkin silloin kun aseistautuneet joukot panssarivaunuineen kukistivat kapinan.

 Kerran minulle ilmoitettiin, että Moskovasta oli saapunut kaksi kenraalia varta vasten minua tapaamaan. Toinen heistä sanoi minulle: ”Riittää jo, Vladimir. Sinä olet sotilasinsinööri ja suunnittelija. Maasi tarvitsee sinua. Haluamme, että palaat entiseen työhösi. Miten ihmeessä voisit viihtyä oppimattomien ihmisten parissa?”

”Minulla ei ole mitään ylpeilyn aihetta”, vastasin. ”Kaikki ihmisen kyvyt ovat Jumalalta. Ne jotka ovat hänelle tottelevaisia, saavat nauttia Kristuksen valtakunnan tuhatvuotisesta hallituskaudesta, jolloin kaikista ihmisistä tulee täydellisiä ja oppineita sanan varsinaisessa merkityksessä.”

Olin hyvin iloinen, että minulla oli tilaisuus puhua totuudesta noille kenraaleille. He anelivat minua monta kertaa ottamaan entisen työni takaisin. Pyysin kuitenkin, että he jättäisivät asian sikseen ja antaisivat minun olla leirillä hengellisten veljieni kanssa, joita kovasti rakastin.

Tuomioni mitätöitiin vuonna 1955. Menin töihin suunnittelutoimistoon, jolla ei ollut kytköksiä armeijaan. Pyrin kylvämään runsaasti totuuden siemeniä ja aloin tutkia Raamattua erään insinöörin ja hänen perheensä kanssa. Pian heistä kaikista tuli Jehovan todistajia ja innokkaita saarnaajia. KGB piti minua kuitenkin silmällä, ja erään kerran asuntoani tutkiessaan se löysi raamatullista kirjallisuutta. Sain 25 vuoden vankeustuomion ja jouduin työleirille Siperiaan Krasnojarskin kaupunkiin. Minut siirrettiin leiristä ja vankilasta toiseen useita kertoja. Laskin kerran, että minut oli elämäni aikana siirretty 256 kertaa.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 147, 148]

Tarvitsimme suuria matkalaukkuja

NADEŽDA JAROŠ

SYNTYNYT 1926

KASTETTU 1957

TAUSTA Oppi totuuden Ravensbrückin keskitysleirillä. Palattuaan Neuvostoliittoon toimi useita vuosia kirjallisuuskuriirina. Asuu nykyään Kaukasiassa.

KUN jouduin keskitysleirille vuonna 1943, menetin kaiken elämänhaluni. Mielialani koheni vasta kun tapasin Jehovan todistajia. Oli mahtavaa palata kotiin Ukrainaan sydämessäni varma toivo ikuisesta elämästä paratiisimaan päällä! Vahvistuakseni hengellisesti aloitin kirjeenvaihdon todistajasisarten kanssa. KGB kuitenkin sieppasi kirjeeni, eikä aikaakaan, kun minut tuomittiin 15 vuodeksi vankileirille.

Marraskuussa 1947 minut lähetettiin leirille Kolymaan. Kärsin siellä tuomioni näkemättä toisia todistajia. Jehova auttoi minua saarnaamaan. Vanki nimeltä Jevdokija oli kiinnostunut Raamatusta. Meistä tuli ystävät, ja tuimme toisiamme hengellisesti ja henkisesti. Minulla oli erittäin vähän Raamatun tuntemusta, mutta olin oppinut tarpeeksi pysyäkseni uskollisena Jehovalle.

Alkuvuodesta 1957, vuosi vapautumiseni jälkeen, muutin Irkutskin alueelle Sujetihaan. Veljet ottivat minut lämpimästi ja vieraanvaraisesti vastaan. He  auttoivat minua löytämään työtä ja asunnon. Mutta suurin ilonaiheeni oli se, että he pyysivät minut mukaan teokraattiseen toimintaan. En ollut vielä käynyt kasteella, joten minut kastettiin suuressa vesisammiossa. Sitten olin valmis hoitamaan tehtäviä Jehovan järjestössä. Niihin kuului kirjeenvaihto ja raamatullisen kirjallisuuden eteenpäin vieminen.

Kirjallisuutta piti viedä kaikkialle Siperiaan, Keski-Venäjälle ja Länsi-Ukrainaan. Kaikki täytyi suunnitella huolellisesti etukäteen. Jotta saatoimme viedä kirjallisuutta Länsi-Ukrainaan, tarvitsimme suuria matkalaukkuja. Kerran Moskovassa Jaroslavlin asemalla yhden matkalaukun lukko hajosi ja kaikki kirjallisuus levisi maahan. Pysyin tyynenä ja rukoilin samalla kun keräsin kirjallisuuden kaikessa rauhassa. Jotenkin sain sullottua kaiken takaisin ja lähdin asemalta nopeasti. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota.

Erään toisen kerran vein Ukrainasta Moskovan kautta Siperiaan kahta matkalaukkua, jotka olivat täynnä kirjallisuutta. Panin toisen laukun vaunuosaston alimman makuusijan alle. Pian osastoon tuli kaksi miesmatkustajaa – KGB:n agentteja. He puhuivat muun muassa todistajista, joiden he sanoivat ”levittävän kirjallisuutta ja yllyttävän neuvostovastaiseen toimintaan”. Yritin pysyä rauhallisena, jotten herättäisi epäilyksiä. Istuivathan he käytännöllisesti katsoen kirjallisuuden päällä!

Veinpä sitten kirjallisuutta tai toimitin joitakin muita tehtäviä, olin varautunut siihen, että minut voitaisiin koska tahansa pidättää. Kohtasin monia tilanteita, jotka opettivat minua luottamaan Jehovaan kaikessa.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 158, 159]

”Teikäläiset ovat aivan erilaisia”

ZINAIDA KOZYREVA

SYNTYNYT 1919

KASTETTU 1958

TAUSTA Oli monia vuosia eri leireillä. Kuoli vuonna 2002.

MINULLA oli lapsuudestani saakka palava halu palvella Jumalaa. Vuonna 1942 hyvää tarkoittava ystävättäreni vei minut mukanaan Venäjän ortodoksiseen kirkkoon, jotten ”päätyisi helvettiin”, kuten hän sanoi. Mutta kun pappi kuuli, että olin osseetti, hän kieltäytyi kastamasta minua. Hän kuitenkin muutti mielensä ja suoritti toimituksen, kun ystäväni antoi hänelle rahaa. Etsiessäni totuutta olin tekemisissä adventistien, helluntailaisten ja baptistien kanssa. Tästä syystä viranomaiset tuomitsivat minut pakkotyöhön. Tapasin työleirillä todistajia ja tunnistin nopeasti totuuden. Vapauduttuani vuonna 1952 palasin kotiin ja aloin saarnata hyvää uutista.

Varhain eräänä aamuna joulukuussa 1958 oveemme koputettiin äänekkäästi. Sotilaat ryntäsivät sisään ja alkoivat tutkia kotiamme, ja kaksi heistä vahti minua nurkassa. Isä heräsi ja pelästyi kovasti perheensä, varsinkin poikiensa, puolesta. Vanhemmillani oli viisi poikaa, ja minä olin ainoa tytär. Kun isä näki sotilaiden koluavan kaikki huoneet ullakkoa myöten, hän arvasi, että tämä liittyi jotenkin minun uskontooni. Hän kahmaisi  kiväärin käteensä ja huusi: ”Amerikkalainen vakooja!” Hän yritti ampua minut, mutta sotilaat riistivät häneltä aseen. Tuntui uskomattomalta, että oma isäni olisi voinut ampua minut. Etsintöjen loputtua minut vietiin pois katetulla kuorma-autolla, mutta iloitsin siitä, että olin hengissä. Minut tuomittiin uskonnollisen toimintani vuoksi kymmeneksi vuodeksi vankeuteen.

Minut vapautettiin joulukuussa 1965 ennen kuin olin kärsinyt koko tuomioni. Vanhempani ilahtuivat nähdessään minut, mutta isä ei halunnut minun jäävän kotiin. Kumma kyllä KGB:n työntekijät kuitenkin pakottivat hänet ottamaan minut kirjoille kotiinsa ja vieläpä auttoivat minua löytämään työtä. Isä suhtautui minuun yhtä vihamielisesti kuin ennenkin, mutta jonkin ajan kuluttua hänen asenteensa alkoi muuttua. Hän tapasi veljiä ja sisaria, kun he kävivät luonani. Lihalliset veljeni eivät käyneet töissä, ja he joivat ja olivat aggressiivisia. Isä sanoi kerran: ”Huomaan, että teikäläiset ovat aivan erilaisia kuin kuvittelin. Haluan antaa sinulle oman huoneen, jotta voitte pitää siellä kokouksianne.” En ollut uskoa korviani! Isä antoi minulle suureen huoneen ja sanoi: ”Älä ole huolissasi. Kun teillä on kokous, minä pidän vahtia, niin ettei kukaan tule sisään.” Juuri näin kävikin, sillä kaikki tunsivat isän järkähtämättömyyden.

Niinpä pidimme kristillisiä kokouksia omassa kodissani Jehovan ja isäni suojeluksessa. Niissä saattoi olla läsnä peräti 30 henkeä, koska sen verran todistajia Ossetiassa oli tuohon aikaan. Olin iloinen katsoessani ikkunasta ulos kadulle, missä vanhempani istuivat vartioimassa meitä. Nykyään Ossetiassa Jehovan valtakunnasta kertoo noin 2600 innokasta julistajaa. (Jes. 60:22.)

 [Tekstiruutu/Kuva s. 162, 163]

Leirillä ei ollut enää muita todistajia

KONSTANTIN SKRIPTŠUK

SYNTYNYT 1922

KASTETTU 1956

TAUSTA Oppi totuuden vuonna 1953 työleirillä ja kävi siellä kasteella vuonna 1956. Oli Jehovan todistajana vangittuna yhtäjaksoisesti 25 vuotta. Kuoli vuonna 2003.

VUODEN 1953 alussa tutustuin vankisellissä veljeen nimeltä Vasili. Hän kertoi joutuneensa sinne, koska uskoi Jumalaan. En voinut käsittää, miten joku voitiin sulkea vankileirille uskonsa vuoksi. Tämä vaivasi mieltäni niin paljon, etten saanut unta. Seuraavana päivänä Vasili selitti minulle asian. Tulin vähitellen vakuuttuneeksi siitä, että Raamattu on lähtöisin Jumalalta.

Minut kastettiin vuonna 1956. Tuon vuoden lopulla esimiehet suorittivat etsinnän ja huomasivat, että meillä oli runsaasti raamatullista kirjallisuutta. Tutkinta jatkui liki vuoden, ja vuonna 1958 oikeus langetti minulle 23 vuoden vankeustuomion uskonnollisesta toiminnasta. Olin tuolloin ollut leireillä jo viisi ja puoli vuotta. En koko vankeusaikanani, joka kesti 28 ja puoli vuotta, päässyt maistamaan vapautta kertaakaan.

Huhtikuussa 1962 oikeus julisti minut ”erittäin vaaralliseksi rikolliseksi”, ja minut siirrettiin äärimmäisen  tiukasti valvotulle leirille. Olin siellä 11 vuotta. Moni seikka teki tuosta leiristä ”ainutlaatuisen”. Esimerkiksi yhden ihmisen päivittäiseen ruokaan oli varattu 11 kopeekkaa; tuolla rahalla ei noihin aikoihin saanut edes yhtä leipää. Olin 192 senttimetriä pitkä ja painoin vain 59 kiloa. Ihoni kuivui, ja siitä irtoili liuskoja.

Koska olin hyvä rakennustöissä, minut lähetettiin usein remontoimaan virkailijoiden asuntoja. Kukaan ei pelännyt minua, joten asukkaat eivät vaivautuneet piilottamaan tavaroitaan. Kun erään virkailijan vaimo kuuli, että työskentelisin heidän asunnossaan, hän ei vienyt kuusivuotiasta poikaansa lastentarhaan. Tilanne oli kiintoisa: ”erittäin vaarallinen rikollinen” oli asunnossa kaksin kuusivuotiaan lapsen kanssa koko päivän! Kukaan ei selvästikään uskonut minun olevan rikollinen, saati sitten ”erittäin vaarallinen”.

Vähitellen kaikki leirillämme olevat veljet vapautettiin. Vuonna 1974 leirillä ei ollut enää muita todistajia kuin minä. Olin siellä vielä seitsemän vuotta, kunnes minut vapautettiin elokuussa 1981. Jehova tuki minua edelleen hengellisesti. Miten? Noiden seitsemän vuoden ajan sain Vartiotornin kirjeinä. Eräs veli lähetti minulle säännöllisesti näitä kirjeitä, jotka sisälsivät siististi kirjoitettuja artikkeleita jostain uudesta lehdestä. Joka kerta kun leirin sensori toi minulle kirjeen, se oli avattu. Olimme molemmat täysin selvillä kirjeen sisällöstä. En vieläkään tiedä, mikä sai hänet ottamaan tällaisen riskin, mutta olen iloinen siitä, että hän työskenteli leirillä kaikki nuo seitsemän vuotta. Ennen kaikkea olen kiitollinen Jehovalle. Noiden vuosien aikana opin luottamaan Jehovaan ja sain häneltä voimaa (1. Piet. 5:7).

 [Tekstiruutu/Kuva s. 168, 169]

Palasin sodan jälkeen Neuvostoliittoon

ALEKSEI NEPOTŠATOV

SYNTYNYT 1921

KASTETTU 1956

TAUSTA Oppi totuuden Buchenwaldin keskitysleirissä vuonna 1943 ja oli 19 vuotta vangittuna Neuvostoliitossa. Toimi vakituisena tienraivaajana yli 30 vuotta, suurimman osan ajasta kiellon alaisuudessa.

ALEKSEI lähetettiin 20-vuotiaana Auschwitzin keskitysleirille natsi-Saksaan. Myöhemmin hänet siirrettiin Buchenwaldin leirille, missä hän oppi totuuden. Hieman ennen kuin hän vapautui, kaksi voideltua todistajaa sanoi hänelle: ”Aleksei, olisi hyvä jos palaisit sodan jälkeen Neuvostoliittoon. Se on suunnattoman suuri maa, ja siellä on huutava pula elonkorjaajista. Olosuhteet ovat vaikeat, joten valmistaudu kohtaamaan kaikenlaisia koettelemuksia. Rukoilemme sinun puolestasi ja niiden puolesta, jotka sinua kuuntelevat.”

Englantilaiset vapauttivat Aleksein vuonna 1945, ja hän palasi Neuvostoliittoon. Pian hänet tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankeuteen, koska hän kieltäytyi äänestämästä. Hän kirjoittaa: ”Aluksi olin vankilan ainoa todistaja. Pyysin Jehovalta ohjausta lampaiden etsinnässä, ja pian meitä oli 13! Meillä ei koko tänä aikana ollut raamatullista kirjallisuutta. Kopioimme raamatunjakeita romaaneista, joita lainasimme vankilan kirjastosta.”

Aleksei kärsi koko kymmenvuotisen rangaistuksensa.  Päästyään vapaaksi hän meni alueelle, missä tiesi monien uskovan Jeesukseen. Hän kertoo: ”Ihmiset näkivät hengellistä nälkää. Heitä tuli luokseni päivin ja öin, ja heillä oli lapset mukanaan. He tarkistivat kaiken kuulemansa Raamatusta.”

Muutaman seuraavan vuoden aikana Aleksei auttoi yli 70:tä ihmistä edistymään kasteelle asti. Yksi heistä oli Marija, josta tuli hänen vaimonsa. Aleksei muistelee: ”KGB oli kintereilläni. Minut pidätettiin, ja sain 25 vuoden vankeustuomion. Sitten he pidättivät Marijan. Ennen oikeudenkäyntiä häntä pidettiin seitsemän kuukautta eristyssellissä. Tutkija sanoi, että he vapauttaisivat hänet siinä paikassa, jos hän kieltäisi Jehovan. Marija ei antanut periksi. Oikeus tuomitsi hänet seitsemäksi vuodeksi työleirille. Muuan hengellinen sisar otti pienen tyttömme luokseen ja piti hänestä huolta.”

Aleksei ja Marija vapautettiin ennen kuin he olivat suorittaneet rangaistuksensa kokonaan. He muuttivat Tverin alueelle. Siellä viranomaiset ja paikalliset asukkaat vastustivat heitä voimakkaasti, ja yksi naapureista sytytti heidän talonsa palamaan. Seuraavina vuosina he joutuivat muuttamaan monta kertaa. Jokaisessa uudessa paikassa he kuitenkin tekivät uusia opetuslapsia.

Aleksei sanoo: ”Vankeusvuosinamme emme voineet lukea Jumalan sanaa. Sen jälkeen meillä on ollut tavoitteena lukea Raamattua joka päivä. Marija ja minä olemme nyt lukeneet Raamatun läpi yli 40 kertaa. Juuri Jumalan sana on antanut meille voimaa ja intoa palvelukseen.”

Kaiken kaikkiaan Aleksei oli 4 vuotta natsien keskitysleirillä ja 19 vuotta Neuvostoliiton vankiloissa ja leireillä. 30 tienraivausvuotensa aikana hän on vaimonsa kanssa auttanut kymmeniä ihmisiä tuntemaan Jehovan ja rakastamaan häntä.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 177, 178]

Sotilas oli oikeassa

REGINA KUKUŠKINA

SYNTYNYT 1914

KASTETTU 1947

TAUSTA Ei päässyt moneen vuoteen kosketuksiin seurakunnan kanssa, mutta jatkoi silti uskollisesti hyvän uutisen saarnaamista.

VUONNA 1947 muuan todistajasisar puhui kanssani torilla. Menin samana iltana hänen kotiinsa, ja puhuimme tuntikaupalla. Päätin oitis, että palvelisin hänen tavallaan innokkaasti Jehovaa! Sanoin hänelle: ”Sinä saarnaat, ja minä aion tehdä samoin.”

Saarnaamistyöni takia minut pidätettiin Lvivissä Ukrainassa vuonna 1949 ja minut vietiin pois aviomieheni ja kahden pienen tyttäreni luota. Suljetussa istunnossa kolmen tuomarin tuomioistuin, niin sanottu troikka, tuomitsi minut teloitettavaksi ampumalla. Yksi kolmesta tuomarista, joka oli nainen, lisäsi tuomiota lukiessaan: ”Koska sinulla on kaksi lasta, olemme päättäneet lieventää kuolemanrangaistuksen 25 vuodeksi vankeutta.”

Minut vietiin selliin, jossa oli ainoastaan miehiä. He jo tiesivät minun olevan Jehovan todistaja. Kuultuaan, että olin saanut 25 vuoden tuomion, he hämmästelivät tyyneyttäni. Kun minua siirrettiin pois vankilasta, muuan nuori sotilas ojensi minulle  ruokapaketin ja sanoi ystävällisesti: ”Älä pelkää, kyllä kaikki järjestyy.”

Vuoteen 1953 saakka kärsin tuomiotani Neuvostoliiton pohjoisosassa sijaitsevalla leirillä. Siellä oli useita sisaria monista neuvostotasavalloista. Rakastimme toisiamme kuin perheenjäseniä.

Me sisaret yritimme käytöksellämme antaa hyvää todistusta toisille siinä toivossa, että se saisi heidät palvelemaan Jumalaa. Jouduimme tekemään pitkiä ja uuvuttavia työpäiviä. Vapauduin leiriltä ennen rangaistusaikani päättymistä, mutta jouduin eristyksiin toisella lailla. En päässyt kosketuksiin seurakunnan kanssa yli viiteen vuoteen. Se oli paljon vaikeampaa kuin vankeus. Näistä olosuhteista huolimatta tunsin aina Jehovan tuen ja hänen uskollisen rakkautensa. Luin paljon Raamattua ja mietiskelin lukemaani, ja se vahvisti minua hengellisesti.

Jehovan avulla sain yhteyden todistajiin erikoisella tavalla. Sanomalehdestä Sovetskaja Rossija luin kielteisen artikkelin Ossetiassa Lounais-Venäjällä asuvista veljistämme. Siinä väitettiin, että Jehovan todistajien toiminta oli suunnattu neuvostoyhteiskuntaa vastaan. Artikkelissa kerrottiin veljien ja sisarten sukunimet ja osoitteet. Olin hyvin onnellinen! Kirjoitin heille kirjeitä ja kerroin haluavani tavata heidät. Kun sitten tapasimme, veljet rohkaisivat minua suuresti ja sanoivat, että Jehova oli sallinut tämän artikkelin julkaisemisen, jotta saisin yhteyden hänen kansaansa.

Olen nyt 92-vuotias. Tuo ystävällinen sotilas oli tosiaan oikeassa. Koko elämäni ajan, vaikeuksista huolimatta, kaikki on aina järjestynyt.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 188, 189]

Teimme ”telttavaarnamme” niin lujiksi kuin pystyimme

DMITRI LIVYI

SYNTYNYT 1921

KASTETTU 1943

TAUSTA Palveli Venäjän maakomiteassa yli 20 vuotta ja toimii nykyään vanhimpana eräässä Siperian seurakunnassa.

ELETTIIN vuotta 1944. Toisen maailmansodan loppuun oli puoli vuotta. Seisoin oikeussalissa sotatuomarin edessä kristillisen puolueettomuuteni vuoksi. Minut tuomittiin teloitettavaksi ampumalla, mutta tuomioni muutettiin kymmeneksi vuodeksi vankeutta, jonka joutuisin kärsimään ojennustyöleirillä.

Tammikuussa 1945 minut vietiin leirille Pohjois-Venäjälle Komin tasavallassa sijaitsevaan Petšoran kaupunkiin. Leirin satojen vankien joukossa oli kymmenen veljeä. Ikävä kyllä ainut Vartiotorni-lehteni takavarikoitiin ja jäimme vaille hengellistä ruokaa. Olin fyysisesti niin lopussa, etten pystynyt tekemään ollenkaan töitä. Ollessamme peseytymässä pesutiloissa eräs veli sanoi, että näytin aivan luurangolta. Olin todellakin niin surkean näköinen, että minut vietiin Vorkutan leirin lääkintäosastolle.

Jonkin ajan kuluttua kuntoni koheni hieman ja minut lähetettiin töihin hiekanottopaikalle. Ei kulunut kuukauttakaan, kun olin jälleen laiha kuin luuranko. Lääkäri epäili minun vaihtavan ruokani tupakkaan,  mutta kerroin hänelle, että olin Jehovan todistaja enkä polttanut. Olin tuolla leirillä yli kaksi vuotta. Vaikka olin leirin ainut Jehovan todistaja, aina oli niitä, jotka halusivat kuulla totuudesta, ja joissakuissa hyvä uutinen herätti vastakaikua.

Kerran sukulaiseni lähettivät minulle käsin kirjoitetun jäljennöksen Vartiotornista. Miten sain sen itselleni, vaikka esimies tutki jokaisen paketin perin pohjin? Sivut oli taitettu kahtia ja pantu kaksipohjaisen purkin pohjalle. Sitten purkkiin oli laitettu paksu kerros rasvaa. Esimies lävisti purkin eikä havainnut mitään arveluttavaa, joten hän antoi sen minulle. Tämä ”elävän veden” lähde auttoi minua taas eteenpäin (Joh. 4:10).

Vapauduin lokakuussa 1949, ennen kuin olin suorittanut koko rangaistukseni, ja marraskuussa palasin kotiin Ukrainaan. Kuulimme, että jotkut veljet olivat menneet Moskovaan rekisteröidäkseen toimintamme, mutta näytti siltä, etteivät viranomaiset olleet halukkaita tunnustamaan Neuvostoliiton Jehovan todistajia.

Yöllä 8. huhtikuuta 1951 meidät lastattiin junavaunuihin muiden Jehovan todistaja -perheiden kanssa ja lähetettiin Siperiaan. Kahden viikon päästä olimme syvällä Siperian sydämessä Hazanin kylässä Irkutskin alueella.

Jesajan 54:2:n sanat ”pidennä telttaköytesi ja vahvista telttavaarnasi” koskettivat sydäntämme. Näytti siltä, että olimme mukana täyttämässä tätä ennustusta. Kukapa meistä olisi muuttanut Siperiaan vapaaehtoisesti? Ajattelin, että meidän piti tehdä telttavaarnamme niin lujiksi kuin pystyimme. Olen asunut Siperiassa nyt yli 55 vuotta.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 191, 192]

Minulla ei koskaan ollut omaa kotia

VALENTINA GARNOVSKAJA

SYNTYNYT 1924

KASTETTU 1967

TAUSTA Oli vankiloissa ja leireillä 21 vuotta, niistä 18 ennen kastettaan. Auttoi 44:ää ihmistä oppimaan totuuden. Kuoli vuonna 2001.

ASUIN äitini kanssa Valko-Venäjän länsiosassa. Tapasin Jehovan todistajia helmikuussa 1945. Eräs veli kävi luonamme kolme kertaa ja näytti meille asioita Raamatusta. Vaikken sen jälkeen enää koskaan nähnyt häntä, aloin saarnata naapureille ja tuttaville. Viranomaiset pidättivät minut, ja sain kahdeksan vuoden leirituomion. Minut lähetettiin Uljanovskin alueelle.

Leirillä tarkkailin muita vankeja ja kuuntelin heidän keskustelujaan siinä toivossa, että tapaisin jonkun Jehovan todistajan. Kerran vuonna 1948 satuin kuulemaan, kun yksi naisvanki puhui Jumalan valtakunnasta. Hänen nimensä oli Asja. Olin hyvin onnellinen voidessani puhua hänen kanssaan hengellisistä asioista. Pian leirille tuotiin kolme muuta sisarta. Meillä ei ollut juurikaan kirjallisuutta, joten yritimme olla yhdessä niin paljon kuin pystyimme.

Vapauduin vuonna 1953, mutta kolme ja puoli vuotta myöhemmin minut tuomittiin saarnaamistyön vuoksi kymmeneksi vuodeksi vankeuteen. Vuonna 1957 minut vietiin Kemerovossa olevalle leirille, missä oli noin 180 sisarta. Meillä oli aina raamatullista kirjallisuutta.  Talvisaikaan kätkimme kirjallisuuden lumeen ja kesällä ruohikkoon ja maahan. Etsintöjen aikana piilotin jäljennökset molempiin käsiini, kiedoin suuren huivin harteilleni ja pidin huivin reunoista kiinni. Kun minua siirrettiin leiristä toiseen, pidin päässäni lakkia, jonka olin itse ommellut ja johon olin piilottanut joitakin Vartiotornin numeroita.

Lopulta minut lähetettiin eräälle leirille Mordvaan. Siellä oli Raamattu, joka oli kätketty turvalliseen paikkaan. Saatoimme lukea sitä vain sen sisaren läsnäollessa, joka oli vastuussa sen säilytyksestä. Olin nähnyt Raamatun aiemmin ainoastaan sillä veljellä, jolta vuonna 1945 kuulin totuudesta ensi kerran.

Kun vapauduin vuonna 1967, muutin Angreniin Uzbekistaniin. Siellä saatoin mennä Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi vesikasteelle. Sitten vuoden 1945 tämä oli ensimmäinen kerta, kun tapasin veljiä; olinhan ollut ainoastaan naisten työleireillä. Kaikki seurakunnan veljet ja sisaret olivat innokkaita palveluksessa, ja opin pian rakastamaan heitä. Tammikuussa 1969 saarnaamisen takia pidätettiin kahdeksan veljeä ja viisi sisarta seurakunnastamme, ja minä olin yksi heistä. Sain kolmen vuoden tuomion ”erittäin vaarallisena rikollisena”. Jouduin saarnaamisen vuoksi useita kertoja eristysselliin.

Pidin kiinnostuneille raamatuntutkisteluja peiton alla. Meitä oli kielletty puhumasta toisillemme, kun olimme jaloittelemassa. Jos jäimme kiinni puhumisesta, jouduimme eristysselliin. Käytimme vain käsinkopioitua kirjallisuutta, josta teimme jatkuvasti uusia jäljennöksiä.

Minulla ei koskaan ollut omaa kotia. Koko omaisuuteni mahtui yhteen ainoaan matkalaukkuun, mutta olin iloinen ja tyytyväinen palvellessani Jehovaa.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 200, 201]

Tutkija rohkaisi minua hengellisesti

PAVEL SIVULSKI

SYNTYNYT 1933

KASTETTU 1948

TAUSTA Joutui toistuvasti ideologisen uudelleenkasvatuksen kohteeksi. Palvelee nykyään vanhimpana eräässä Venäjän seurakunnassa.

MINUT pidätettiin uskonnollisen toiminnan vuoksi vuonna 1958. Saattaessaan minua junaan upseeri sanoi: ”Katsokaa vaimoanne viimeisen kerran, sillä ette näe häntä enää milloinkaan.”

Irkutskissa minut suljettiin selliin, jossa töin tuskin mahtui seisomaan. Sen jälkeen olin puoli vuotta eristyssellissä ennen oikeudenkäyntiäni. Öisin pidettyjen kuulustelujen aikana tutkijat tekivät kaikkensa heikentääkseen uskoani Raamattuun ja luottamustani Jumalan järjestöön. Minua syytettiin Jehovan todistajien laittomaan toimintaan osallistumisesta. Toisinaan he käyttivät väkivaltaa, mutta pääasiallinen keino oli ideologinen mielenmuokkaus. Anoin Jehovalta voimaa pysyä lujana. Hän oli aina kanssani.

Erään tavanomaisen kuulustelun aikana tutkija kutsui minut toimistoonsa ja sanoi: ”Nyt näytämme teille, mitä järjestönne puuhailee. Sittenpä näette, onko se Jumalan töitä vai ei!”

Hän katsoi minua tarkkaan ja jatkoi: ”Tänä vuonna New Yorkissa pidetyssä konventissanne oli läsnä  253000 henkeä kahdella stadionilla. Jos ajattelette tämän tapahtuman suuruusluokkaa, ymmärrätte, ettei tätä millään olisi voitu järjestää ilman CIA:n tukea. Konventti kesti kahdeksan päivää. Osallistujia tuli eri maista lentokoneilla, junilla, laivoilla ja muilla kulkuvälineillä. Olisiko tämä kaikki ollut mahdollista ilman viranomaisten apua? Kuka olisi voinut rahoittaa kahdeksanpäiväisen konventin, joka pidettiin näillä jättimäisillä stadioneilla?”

Tutkija levitti pöydälle valokuvia. Yhdessä kuvassa iloiset konventtivieraat värikkäissä kansallispuvuissaan halasivat toisiaan. Toisessa kuvassa veli Knorr piti puhetta. Joissakin kuvissa näkyi kastetilaisuus ja se, kuinka veli Knorr ojensi kastetuille kirjan ”Tapahtukoon sinun tahtosi maan päällä”. Emme olleet saaneet tuota kirjaa, mutta luimme siitä myöhemmin Vartiotornista. Tutkija katsoi minua silmiin ja kysyi: ”Mistä tämä kirja kertoo? Pohjan kuninkaasta ja siitä, mikä häntä odottaa. Miten Jehovan todistajat olisivat voineet järjestää tämän kaiken omin avuin? Olemme selvillä siitä, että Amerikan armeija käy näissä tilaisuuksissa oppimassa, miten organisoida armeijan toimintaa. Tiedämme myös, että muuan miljonääri lahjoitti sievoisen summan rahaa tätä konventtia varten. Eivät miljonäärit noin vaan rahojaan jakele!”

Tutkija ei olisi voinut kuvitellakaan, miltä minusta tuolla hetkellä tuntui. Aivan kuin olisin saanut olla läsnä tuossa konventissa poistumatta ollenkaan vankilasta. Tunsin, kuinka minuun virtasi uutta voimaa. Jotain tällaista olin todella tarvinnut! Jehova siunasi minua runsaasti tällä poikkeuksellisella tavalla. Olin valmis kestämään vaikeuksia edelleen.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 214, 215]

Teatteri oli täynnä Jehovan todistajia

VENERA GRIGORJEVA

SYNTYNYT 1936

KASTETTU 1994

TAUSTA Loi uraa näyttelijättärenä 1960-luvulla ja esiintyi neuvostoliittolaisessa propagandaelokuvassa. On vuodesta 1995 lähtien palvellut Pietarissa vakituisena tienraivaajana.

NÄYTTELIJÄN urani alussa vuonna 1960 sain pääosan dokumenttielokuvassa ”Jumalan todistajat”, jota esitettiin neuvostoliittolaisissa elokuvateattereissa. Elokuva kertoi ”pelottavasta Jehovan todistajien lahkosta”, joka oli vastuussa esittämäni sankarittaren, Tanjan, kuolemasta. Käsikirjoituksen mukaan Tanja pakenee tuota ”lahkoa” eräänä yönä ja juoksee lumimyrskyyn ilman päällystakkia. Hän katoaa lumen sekaan, ja kertoja toteaa surullisena: ”Tähän loppui Tanja Veselovan tarina.” Pidin käsikirjoituksesta, ja minusta oli kunnia liittyä taisteluun Jehovan todistajia vastaan, vaikka kaikki, mitä heistä tiesin, perustuikin tähän käsikirjoitukseen.

Elokuvaa esitettiin teattereissa ja klubeilla monissa Neuvostoliiton kaupungeissa. Olin läsnä jokaisessa ensi-illassa ja menin näytöksen jälkeen lavalle. Tuohon aikaan neuvostoliittolaiset uskoivat sokeasti kaiken, mitä näkivät valkokankaalta. Niinpä kun astuin esiin, kaikki huokaisivat helpotuksesta ja sanoivat: ”Hän on elossa!” Kerroin yleisölle, miten filmi oli tehty ja kuinka  ohjaaja ja erikoistehosteryhmä olivat saaneet aikaan lumimyräkän, joka näytti pyyhkäisseen minut rotkoon ja peittäneen minut lumella.

Kerran kun elokuvaa esitettiin Kalininin (nykyään Tver) alueella Vyšni Volotšokissa, teatteri oli ääriään myöten täynnä, mutta muuten tuo ilta hieman poikkesi tavanomaisesta. Elokuvan jälkeen eräs vanhahko mies kyseli minulta ainoastaan uskontoon liittyviä kysymyksiä, ja minä puolustin ateistista näkemystäni maapallon alkuperästä. Kukaan ei ottanut puheeksi elokuvaa. Livahdin lavan taa ja menin kysymään tilaisuuden järjestäjältä: ”Kenen kanssa oikein puhuin äsken?”

”Hän on Jehovan todistajien lahkon johtaja. Teatteri on täynnä vain ja ainoastaan todistajia”, hän vastasi. Näin siis tapasin Jehovan todistajat, vaikkakin tietämättäni. Tämän jälkeen halusin lukea Raamattua, mutta en löytänyt sellaista mistään. Menin naimisiin puolalaisen miehen kanssa ja muutin Puolaan. Vuonna 1977 kaksi sisarta koputti oveemme, ja ryhdyin pian tutkimaan Raamattua heidän kanssaan. Aloin rakastaa tuota kirjaa, ja minä ja mieheni ystävystyimme todistajien kanssa. Vuonna 1985 isäni sairastui, ja lähdimme hänen luokseen Leningradiin. Rukoilin, että Jehova auttaisi minua saamaan siellä yhteyden todistajiin.

Viimein minusta tuli Jehovan todistaja. Olen ollut nyt 12 vuotta vakituinen tienraivaaja, ja aviomieheni Zdzisław palvelee avustavana palvelijana yhdessä Pietarin seurakunnista.

Tiedän omasta kokemuksestani, että filmiteollisuus saattaa johtaa monia ihmisiä harhaan ”keksimällä [viekkaasti] erheitä” (Ef. 4:14). Kun esiinnyin tuossa propagandaelokuvassa, en olisi osannut arvata, että 30 vuotta myöhemmin minusta tulisi Jehovan todistaja.

 [Tekstiruutu s. 237]

Venäjänkielinen Uuden maailman käännös

Yli sadan vuoden ajan Jehovan todistajat ovat käyttäneet useita venäjänkielisiä raamatunkäännöksiä. Yksi niistä on synodaalinen käännös. Vaikka sen kieli on vanhahtavaa ja Jumalan nimi esiintyy siinä vain muutaman kerran, se on auttanut monia tuhansia venäjänkielisiä ymmärtämään Jumalan tarkoitusta. Hyödyllinen on ollut myös Makarioksen käännös, jossa Jumalan nimi mainitaan noin 3000 kertaa. Venäjänkielisten todistajien määrän lisääntyminen on kuitenkin kasvattanut tarvetta saada täsmällinen, selvä ja nykykielinen raamatunkäännös.

Hallintoelin järjesti niin, että Uuden maailman käännöstä alettiin kääntää venäjäksi. Venäjän haaratoimisto työskenteli tämän valtavan hankkeen parissa yli kymmenen vuotta.

Vuonna 2001 venäjän kielellä julkaistiin Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös. Vuonna 2007 julkaistiin kaikkien eri puolilla maailmaa asuvien venäjänkielisten lukijoiden riemuksi koko Pyhän Raamatun Uuden maailman käännös. Tämän uuden käännöksen julkaisemisesta ilmoittivat ensimmäisinä kaksi hallintoelimen veljeä: Theodore Jaracz Pietarissa ja Stephen Lett Moskovassa. Ilmoitusta seurasivat myrskyisät kättentaputukset. Raamattu otettiin heti innostuneesti vastaan. ”Miten selkeää, ymmärrettävää ja elävää kieltä!” kirjoitti eräs sisar. ”Raamatun lukeminen on nyt entistä suurempi ilo.” Monet ilmaisivat arvostuksensa järjestöä kohtaan seuraavasti: ”Miten arvokas lahja Jehovalta!” ja ”Sydämelliset kiitokset!” Ei siis ole epäilystäkään siitä, että venäjänkielisen Uuden maailman käännöksen julkaiseminen on merkkipaalu kaikille maailman venäjää puhuville ihmisille, jotka rakastavat totuutta.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 244, 245]

Ongelmamme ratkesivat yhdessä päivässä

IVAN JA NATALIJA SLAVA

SYNTYNEET 1966 ja 1969

KASTETTU 1989

TAUSTA Muuttivat tienraivausaikanaan tarvealueelle. Ivan palvelee nyt Venäjän haaratoimistokomiteassa.

NATALIJA ja minä muutimme Ukrainasta Venäjälle 1990-luvun alussa. Belgorodin alueella, missä asui lähes puolitoista miljoonaa ihmistä, oli alle kymmenen julistajaa. Selvästikin tällä alueella ”eloa oli paljon, mutta työntekijöitä oli vähän” (Matt. 9:37).

Olimme juuri menneet naimisiin, ja meidän piti löytää työtä elättääksemme itsemme. Maan taloudellinen tilanne kuitenkin huononi, ja monet menettivät työpaikkansa. Jotta ihmiset olisivat saaneet peruselintarvikkeita,  valtio laski liikkeelle kuponkeja, joita jaettiin työpaikoilla. Koska meillä ei ollut työtä, emme saaneet kuponkejakaan. Jouduimme siksi ostamaan ruokaa kaupasta korkeaan hintaan. Meillä oli myös vaikeuksia löytää asuntoa, joten meidän piti asua hotellissa. Kun olimme maksaneet hotellihuoneen 20 päiväksi, lompakkomme olivat kutakuinkin tyhjät. Rukoilimme joka päivä Jehovaa auttamaan meitä työn ja huokean asunnon löytämisessä. Saarnasimme samalla ahkerasti ja etsimme vilpittömiä ihmisiä. Sitten koitti viimeinen päivä hotellissa. Jäljellä olevilla rahoilla ostimme sämpylän ja maitoa. Kun menimme nukkumaan tuona iltana, pyysimme jälleen Jehovalta, että hän auttaisi meitä löytämään työtä ja asunnon, sillä aamulla meidän pitäisi luovuttaa hotellihuone.

Aamulla heräsimme puhelimen pirinään. Hämmästykseksemme hotellin johtaja sanoi serkkuni odottavan minua aulassa. Serkkuni tarjosi minulle rahaa ja sanoi, että oli hiljattain saanut kunnon lisäpalkkion ja että halusi jakaa sen kanssani. Mutta ei siinä kaikki. Muutaman minuutin kuluttua muuan veli soitti ja kertoi löytäneensä meille edullisen asunnon. Lisäksi tuona samana päivänä meidät otettiin töihin erään lastentarhan piha-alueen hoitajiksi. Näin ongelmamme ratkesivat yhdessä päivässä. Meillä oli rahaa, asunto ja työpaikka. Oli ilmiselvää, että Jehova oli kuullut rukouksemme.

Vuonna 1991 Belgorodissa oli muistonvietossa läsnä 55 henkeä ja vuotta myöhemmin 150 henkeä. Seuraavana vuonna läsnä oli 354. Vuonna 2006 Belgorodin kaupungissa oli kuusi seurakuntaa ja koko Belgorodin alueella yli 2200 julistajaa.

 [Tekstiruutu s. 250]

Viimeaikaisia kehitysvaiheita oikeusrintamalla

Oikeutemme harjoittaa uskontoamme valtion puuttumatta asiaan vahvistettiin tammikuussa 2007, jolloin Euroopan ihmisoikeustuomioistuin teki yksimielisen päätöksen hyväksemme ja totesi: ”Se että Jehovan todistajien uskonnollisen ryhmän jäsenet tutkivat yhdessä uskonnollisia tekstejä ja keskustelivat niistä, oli heidän uskontokuntansa hyväksymä tapa harjoittaa palvontaa ja antaa opetusta.”

Vaikka veljiemme toimintaa rajoitettiin Moskovassa virallisesti vuonna 2004, he kokoontuvat edelleen avoimesti yhteen palvomaan ja tekevät saarnaamistyötä mahdollisimman paljon. Vuonna 2007 Moskovan veljet olivat ikionnellisia, kun he saattoivat viettää Kristuksen kuoleman muistojuhlaa ja pitää piirikonventteja häiriöittä kuten suurin osa veljistä eri puolilla Venäjää.

Oikeusrintamalla on yhä ongelmia, mutta vastustusta kohdatessaan veljemme puolustautuvat edelleen rohkeasti. Esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen jätettiin valitus tapauksesta, jossa Ljublinon poliisi keskeytti muistonvieton Moskovassa 12. huhtikuuta 2006. Poliisit pidättivät 14 veljeä ja uhkasivat heidän asianajajiaan puukolla. Vaikka paikallinen oikeusistuin antoi jutussa veljiemme kannalta osittain suotuisan päätöksen, muutoksenhakutuomioistuin kumosi tuomion ja juttu hävittiin. Lisäksi heinäkuussa 2007 jätettiin valitus useita valtion viranomaisia vastaan, jotka ovat tehneet Pietarin Jehovan todistajien uskonnollista toimintaa koskevia pitkällisiä ja tarpeettomia tutkimuksia.

 [Taulukko/Kaavio s. 228–230]

HUOMATTAVIA TAPAHTUMIA – Venäjä

1890

1891 Semjon Kozlitski karkotetaan rohkean saarnaamisensa vuoksi Venäjän keisarikunnan itäosaan.

1904 Saksan haaratoimisto saa Venäjältä kirjeitä, joissa kiitetään raamatullisesta kirjallisuudesta.

1910

1913 Venäjän hallitus tunnustaa Suomessa Venäjän keisarikunnan alueella toimivan raamatuntutkijoiden toimiston.

1923 Vartiotorni-seura alkaa saada Neuvostoliitosta paljon kirjeitä, joissa pyydetään raamatullista kirjallisuutta.

1928 George Young pyytää Moskovassa viranomaisia sallimaan raamatuntutkijoiden toiminnan Neuvostoliitossa. Viranomaiset eivät suostu pidentämään hänen viisumiaan.

1929 Tallinnalaisen radioaseman kanssa allekirjoitetaan sopimus raamatullisten esitelmien lähettämisestä. Niitä kuunnellaan Leningradissa ja muissa kaupungeissa.

1930

1939–40 Neuvostoliitto liittää itseensä Länsi-Ukrainan, Moldovan ja Baltian tasavallat. Näin tuhannet Jehovan todistajat päätyvät maan rajojen sisäpuolelle.

1944 Satoja todistajia lähetetään vankiloihin ja työleireille eri puolille Neuvostoliittoa.

 1949 Jehovan todistajia karkotetaan Moldovasta Siperiaan ja Venäjän Kaukoitään.

1950

1951 Yli 8500 todistajaa Länsi-Ukrainasta, Valko-Venäjältä, Latviasta, Liettuasta ja Virosta karkotetaan Siperiaan.

1956–57 Eri puolilla maailmaa pidetään 199 piirikonventtia, joiden osanottajat vetoavat neuvostohallitukseen uskonnonvapauden puolesta.

1950-luvun loppupuoli Yli 600 todistajaa eristetään Mordvan erityistyöleirille.

1965 Neuvostohallitus poistaa erikoismääräyksellä asuinpaikkaa koskevat rajoitukset. Siperiaan karkotetut todistajat hajaantuvat ja asettuvat asumaan eri puolille maata.

1970

1989–90 Jotkut hallintoelimen jäsenet tapaavat venäläisiä veljiä ensi kertaa. Neuvostoliittolaisia todistajia matkustaa Puolaan erikoiskonventteihin.

1990

 1991 Jehovan todistajat tunnustetaan virallisesti Venäjällä 27. maaliskuuta.

1992–93 Pietarissa ja Moskovassa pidetään kansainväliset konventit.

1997 Solnetšnojen kylässä lähellä Pietaria sijaitseva Venäjän haaratoimisto vihitään.

1999 Pietarissa vihitään Venäjän ensimmäinen konventtisali.

2000

2003 Haaratoimiston laajennos valmistuu.

2007 Venäjällä toimii yli 2100 seurakuntaa ja seurakunnista erillään olevaa julistajien ryhmää.

[Kaavio]

(Ks. painettu julkaisu)

Julistajien määrä

Tienraivaajien määrä

Julistajien määrä

Tienraivaajien määrä

Julistajien määrä niissä 15 maassa, jotka olivat osa Neuvostoliittoa

360000

300000

240000

180000

120000

60000

40000

20000

1890 1910 1930 1950 1970 1990 1990 2000

[Kaavio/Kartta s. 218]

(Ks. painettu julkaisu)

Muut haaratoimistot ovat auttaneet kirjallisuuden kuljettamisessa eri puolille maata.

SAKSA SUOMI

↓ ↓

Solnetšnoje

↓ ↓ ↓ ↓

VALKO-VENÄJÄ KAZAKSTAN MOSKOVA VENÄJÄ

JAPANI

↓

Vladivostok

↓

KAMTŠATKA

 [Kartat s. 116, 117]

(Ks. painettu julkaisu)

 POHJOINEN NAPAPIIRI

POHJOINEN JÄÄMERI

Pohjoisnapa

Barentsinmeri

Karanmeri

Laptevinmeri

Itä-Siperian meri

Tšuktšienmeri

Beringinsalmi

RUOTSI

NORJA

TANSKA

KÖÖPENHAMINA

SAKSA

PUOLA

Łódź

VARSOVA

Itämeri

SUOMI

VIRO

LATVIA

LIETTUA

VALKO-VENÄJÄ

Brest

UKRAINA

Lviv

MOLDOVA

Kaspianmeri

KAZAKSTAN

ASTANA

Kengir

UZBEKISTAN

TAŠKENT

Angren

KIINA

MONGOLIA

ULAN BATOR

KIINA

Japaninmeri

JAPANI

TOKIO

Hokkaido

Ohotanmeri

Beringinmeri

VENÄJÄ

Petroskoi

Pietari

Solnetšnoje

Kaliningrad

Novgorod

Vyšni Volotšok

MOSKOVA

Tula

Orel

Kursk

Voronež

Vladimir

Ivanovo

Nižni Novgorod

Syktyvkar

Uhta

Petšora

Inta

Novaja Zemlja

Vorkuta

URALVUORET

SIPERIA

Jekaterinburg

Naberežnyje Tšelny

Iževsk

Saratov

Volžski

Udarnyi

Stavropol

Pjatigorsk

Elbrus

Naltšik

Nartkala

Beslan

Vladikavkaz

KAUKASUS

Astrahan

Volga

Tomsk

Novosibirsk

Kemerovo

Krasnojarsk

Novokuznetsk

Ust-Kan

Aktaš

Birjusinsk

Oktjabrski

Bratsk

Vihorevka

Tulun

Keski-Hazan

Zima

Zalari

Usolje-Sibirskoje

Kitoi

Angarsk

Irkutsk

Baikaljärvi

Kirensk

Habarovsk

Vladivostok

Korsakov

Južno-Sahalinsk

Sahalin

Jakutsk

Oimjakon

Ust-Nera

Kamtšatka

Tšuktšien niemimaa

Kolymajoki

Haiyr

Norilsk

 [Kartta s. 167]

(Ks. painettu julkaisu)

Kaspianmeri

Itämeri

Barentsinmeri

Karanmeri

POHJOINEN JÄÄMERI

Pohjoisnapa

Laptevinmeri

Itä-Siperian meri

Tšuktšienmeri

Beringinsalmi

Ohotanmeri

Japaninmeri

KAZAKSTAN

KIINA

MONGOLIA

MURMANSK

PIHKOVA

TVER

MOSKOVA

BELGOROD

VORONEŽ

ROSTOV

KABARDI-BALKARIA

POHJOIS-OSSETIA

IVANOVO

NIŽNI NOVGOROD

MORDVA

ULJANOVSK

VOLGOGRAD

TATARSTAN

PERM

KOMIN TASAV.

URALVUORET

SIPERIA

SVERDLOVSK

TŠELJABINSK

KURGAN

TJUMEN

OMSK

TOMSK

NOVOSIBIRSK

ALTAI

ALTAIN TASAV.

KEMEROVO

HAKASSIAN TASAV.

KRASNOJARSK

TUVAN TASAV.

IRKUTSK

BURJATIA

TŠITA

SAHAN TASAVALTA

AMUR

HABAROVSK

PRIMORJEN ALUEPIIRI

SAHALIN

KAMTŠATKA

 [Kuva s. 66]

Auringonnousu Tšuktšien niemimaalla.

[Kuvat s. 68]

Tämä tienviitta näyttää kazakin ja venäjän kielellä tietä siperialaisen Buhtarman kylään, jonne Semjon Kozlitski karkotettiin.

[Kuvat s. 71]

Herkendellit auttoivat häämatkallaan saksankielisiä ihmisiä Venäjällä.

[Kuvat s. 74]

Kaarlo Hartevalle annettiin valtakirja, johon Venäjän keisarillinen konsuli New Yorkissa oli lyönyt valtion leiman.

[Kuva s. 80]

Venäjänkielisessä konventissa, joka pidettiin Carnegiessa Pennsylvaniassa toukokuussa 1925, oli läsnä 250 henkeä ja 29 kastettiin.

[Kuva s. 81]

Tämä lehti julisti: ”Voronežin alueella rehottavat lahkot.”

[Kuva s. 82]

George Young

[Kuvat s. 84]

Lähes kymmenen vuotta Aleksandr Forstman käänsi traktaatteja, kirjasia ja kirjoja venäjäksi.

[Kuva s. 90]

Regina ja Pjotr Krivokulski vuonna 1997.

[Kuvat s. 95]

Olga Sevrjuginasta tuli Jehovan palvelija Pjotrin ”kivikirjeiden” ansiosta.

[Kuva s. 100]

Ivan Krylov

[Kuvat s. 101]

Karkotetut todistajat rakensivat Siperiassa koteja itselleen.

[Kuva s. 102]

Magdalina Belošitskaja ja hänen perheensä karkotettiin Siperiaan.

[Kuva s. 110]

Viktor Gutšmidt

[Kuva s. 115]

Alla vuonna 1964.

[Kuva s. 118]

Semjon Kostylev nykyään.

[Kuva s. 120]

Vladislav Apanjukin saama raamatullinen valmennus auttoi häntä kestämään uskonkoetukset.

[Kuvat s. 121]

Poliisi löysi Nadežda Višnjakin kotoa kirjasen ”Harmagedonin jälkeen – Jumalan uusi maailma”.

[Kuva s. 126]

Boris Kryltsov

[Kuva s. 129]

Viktor Gutšmidt siskonsa (taaimpana), tyttäriensä ja vaimonsa Polinan kanssa vuonna 1957 noin kuukautta ennen pidätystään.

[Kuva s. 134]

Ivan Paškovski

[Kuva s. 136]

Vuonna 1959 Krokotiili-lehti julkaisi kuvan kirjallisuudesta, joka löytyi heinäsuovasta.

[Kuva s. 139]

Tämän talon alla toimi yksi niistä painoista, jotka KGB löysi vuonna 1959.

[Kuva s. 142]

Aleksei Gaburjak auttoi hajaantuneita veljiä yhdistymään jälleen.

 [Kuvat s. 150]

Omatekoisia painovälineitä

Offsetpainokone

Paperipuristin

Leikkuri

Nitomalaite

[Kuva s. 151]

Raitiovaununkuljettaja Stepan Levitski lähestyi rohkeasti erästä painajaa.

[Kuva s. 153]

Grigori Gatilov saarnasi sellissään toisille vangeille.

[Kuvat s. 157]

Korkeiden kukkien suojassa oli hyvä tutkia Raamattua ja keskustella siitä.

[Kuva s. 161]

Pieneksi kirjaseksi tehty ”Vartiotorni” luonnollisessa koossaan.

[Kuva s. 164]

”Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puhemiehistön asetus.”

[Kuva s. 170]

Veljet kätkivät ”aarteita” salkkujen salalokeroihin ja kenkiinsä.

[Kuva s. 173]

Ivan Klimko

[Kuva s. 175]

Tulitikkulaatikkoon mahtui viisi tai kuusi ”Vartiotornista” seittikirjoituksella tehtyä kopiota.

 [Kuva s. 184, 185]

 Kaikkina niinä vuosina, jotka veljet olivat eräällä Mordvan leirillä, yksikään heistä ei ollut poissa muistonvietosta.

[Kuva s. 194]

Nikolai Gutsuljak todisti vapaamuotoisesti leirin komentajan vaimolle.

 [Kuvat s. 199]

Kansainvälisiä konventteja

Venäläisiä oli läsnä Puolan kolmessa kansainvälisessä konventissa vuonna 1989.

Varsova

Chorzów

Poznań

[Kuva s. 202]

Virallisen tunnustuksen myöntämisen jälkeen. Vasemmalta oikealle: Theodore Jaracz, Mihail Dasevitš, Dmitri Livyi, Milton Henschel, oikeusministeriön työntekijä, Anani Grogul, Aleksei Veržbitski ja Willi Pohl.

[Kuvat s. 205]

Milton Henschel pitämässä puhetta vuoden 1992 ”Valon kantajien” kansainvälisessä konventissa Kirovin stadionilla Pietarissa.

[Kuva s. 206]

Solnetšnojesta Venäjältä ostettiin kiinteistö.

[Kuva s. 207]

Aulis ja Eva Lisa Bergdahl kuuluivat ensimmäiseen vapaaehtoisryhmään, joka saapui Solnetšnojeen.

[Kuva s. 208]

Hannu ja Eija Tanninen lähetettiin Pietariin.

[Kuva s. 210]

Roman Skiba matkusti vaimonsa Ljudmilan kanssa pitkiä matkoja piirityössä.

[Kuva s. 220]

Veljet käsittelevät kirjallisuuspaketteja Vladivostokin satamalaiturilla.

[Kuva s. 224]

Arno ja Sonja Tünglerillä on ollut monia palvelustehtäviä määräalueellaan Venäjällä.

[Kuva s. 226, 227]

Seurakunnankokous metsässä lähellä Pietaria vuonna 1989.

[Kuva s. 238]

Venäjän haaratoimiston alaisuudessa käännetään kirjallisuutta yli 40 kielelle.

[Kuva s. 243]

Pietarin ensimmäinen tienraivaajien palveluskoulu kesäkuussa 1996.

 [Kuvat s. 246]

Saarnaamistyötä Venäjällä

Permin alueen ja Nartkalan pelloilla.

Pietarin kaduilla.

Talosta-taloon-työssä Jakutskissa.

Toreilla Saratovissa.

 [Kuvat s. 252, 253]

 Venäjän haaratoimisto

Ilmakuva asuinrakennuksista ja niitä ympäröivästä maisemasta.

 [Kuva s. 254]

Moskovan piirikonventissa vuonna 2006 oli läsnä 23537 henkeä.

[Kuva s. 254]

Lužnikin stadion.