Entisen Jugoslavian maat

JUGOSLAVIANA aiemmin tunnettu alue on kiehtovan moni-ilmeinen. Sen pohjoispuolella on Keski- ja Itä-Eurooppa, etelässä Kreikka ja Turkki ja lännessä Italia, joten se on varsinainen kulttuurien, kielten ja uskontojen sulatusuuni. Monille Jugoslavia tuo kuitenkin mieleen kiistat ja konfliktit. Arkkiherttua Frans Ferdinandin vuonna 1914 tapahtuneesta murhasta aina lähihistorian etnisiin puhdistuksiin asti on Balkanin niemimaan tässä osassa eletty levottomia aikoja. Eri kansat ovat taistelleet saadakseen itsenäisyyden, ja entisistä liittovaltion osista on tullut itsenäisiä valtioita. Lopulta Jugoslavia hajosi kokonaan, ja nykyään sen alueella ovat Bosnia ja Hertsegovina, Kroatia, Makedonia, Montenegro, Serbia ja Slovenia.

Tätä poliittisten, etnisten ja uskonnollisten jännitteiden taustaa vasten erottuu aivan toisenlainen kertomus, joka kertoo rakkaudesta, ykseydestä ja luottamuksesta. Täkäläiset Jehovan todistajat ovat voittaneet muita balkanilaisia jyrkästi jakavat ennakkoluulot ja vihamielisyyden. Heidän kulttuurirajat ylittävä yksimielisyytensä juontuu uskollisuudesta korkeammalle hallitukselle, Jumalan valtakunnalle.

TYÖ KÄYNNISTYY

Miten Jehovan kansan työ käynnistyi tällä alueella? Kertomus alkaa nuoresta parturista Franz Brandista,  joka oli kotoisin Vojvodinasta Pohjois-Jugoslaviasta. Hän oli muuttanut Itävaltaan työn perässä, ja opittuaan siellä totuuden hän toi sen kotikaupunkiinsa vuonna 1925. Hän liittyi pieneen ryhmään, joka luki Yhdysvalloista sukulaisilta saatuja Raamatun tutkielmia -kirjasarjan osia ja keskusteli niistä.

Ryhmä ymmärsi, että oli saarnattava, ja kaksi Raamatun opetuksia selittävää kirjasta käännettiin serbiaksi. Ennen kuin niitä päästiin levittämään, ryhmän luona vieraili kuitenkin eräs keskeisessä asemassa ollut veli, joka oli kääntynyt järjestöä vastaan ja perustanut oman lahkon. Franzia lukuun ottamatta hän sai taivuteltua ryhmän kaikki muut jäsenet jättämään raamatuntutkijat.

Seuraavaksi Franz muutti Mariboriin Sloveniaan, missä hän sai töitä eräästä parturiliikkeestä. Hän todisti liikkeen omistajalle Richard Tautzille, ja tämä otti totuuden vastaan. Nämä ”Raamattu-parturit”, kuten heitä alettiin kutsua, käyttivät liikettä saarnaamistyönsä keskuksena. Asiakkaat kuuntelivat hievahtamatta; liikkuminen ja puhuminen ei juuri houkutellut parranajon aikana! Tällä tavalla totuudesta kuulivat poliitikko Ðuro Džamonja ja kirjoituskonekorjaamon omistaja Rudolf Kalle. Molemmat edistyivät nopeasti ja kävivät pian kasteella. Ðuro jätti politiikan ja oli mukana perustamassa yhdistystä nimeltä Jugoslavian kuningaskunnan raamatuntutkijoiden majakkaseura. Yhdistyksen ansiosta veljet saattoivat saarnata ja pitää kokouksia vapaasti.

 ”LUOMISNÄYTÖS” HERÄTTÄÄ KIINNOSTUSTA

Vuonna 1931 Jehovan todistajien Sveitsin-haaratoimisto lähetti kaksi veljeä näyttämään ”Kuvanäytös Luomista” Jugoslavian suurissa kaupungeissa. Ðuro selosti esitystä. Salit olivat aina viimeistä sijaa myöten täynnä ja kuulijakunta tarkkana. Näytös herätti kiinnostusta Raamatun totuutta kohtaan joka puolella maata. Samaan aikaan veljet pitivät Mariborissa kokouksia sloveeniksi ja saksaksi. Zagrebissa ja sen ympäristössä Kroatiassa puolestaan kokoontui ryhmiä, jotka keskustelivat kroaatinkielisten julkaisujen pohjalta.

Seuraavaksi veljet päättivät ryhtyä kääntämään Vartiotornia sekä sloveeniksi että kroaatiksi, mikä oli melkoinen urakka noina alkuaikoina. Käännösvaiheen jälkeen muuan sisar kirjoitti lehden artikkelit koneella käyttäen hiilipaperia, jolloin jäljennöksiä saatiin kerralla 20 kappaletta. Sittemmin hankittiin tehokkaampi monistuskone, ja määrä kasvoi 200 kappaleeseen.

 Nämä lehdet mukanaan veljet ja sisaret matkustivat junalla eri puolille Jugoslaviaa saarnaamaan. Joskus Slovenian veljet vuokrasivat kuorma-auton ja palkkasivat kuljettajaksi jonkun ulkopuolisen. Tämä ajoi heidät alueelle, jolla he halusivat saarnata, ja odotti koko päivän, kunnes he lopettivat. Nämä varhaiset Valtakunnan julistajat eivät saaneet paljonkaan valmennusta, ja sanoma esitettiin toisinaan varsin suorasukaisesti, mutta Jehova siunasi heidän ponnisteluaan ja auttoi heitä löytämään ”niitä, joilla oli oikea asenne ikuisen elämän saamiseksi” (Apt. 13:48).

”Kuulin totuudesta vuonna 1931 tädiltäni Terezija Gradičilta ja hänen mieheltään Francilta”, muistelee Franc Sagmeister. ”Franc oli Slovenian ensimmäisiä julistajia. Hän oli aiemmin vastustanut uskontoja jyrkästi mutta alkoikin sitten lukea Raamattua innokkaasti. Se teki minuun niin suuren vaikutuksen, että aloin tutkia hänen kanssaan. Perheeni vastustuksesta huolimatta halusin kertoa oppimistani asioista muillekin.  Kun tieto tästä kantautui seurakunnan papin korviin, hän kutsui minut viipymättä puheilleen. Hän ilmoitti, etten saisi pitää Raamattua, koska en ymmärtänyt sitä. En suostunut luopumaan Raamatustani. Kun isäni myöhemmin kuoli, tuo pappi tuli kadulla vihaisena sanomaan minulle, etten ollut maksanut yhtä ainutta messua isäni puolesta. Vastasin, että maksaisin sadasta tai vaikka tuhannesta messusta, jos se auttaisi isääni.

’Auttaa se!’ pappi tokaisi.

’Jos hän on taivaassa, hän ei tarvitse messuanne’, vastasin, ’jos taas helvetissä, messusta ei ole enää apua.’

’Mutta entä jos hän on kiirastulessa?’ keksi siihen pappi.

’Arvoisa pappi, tiedätte hyvin, että minulla on paljon omaisuutta. Olen valmis lähtemään vaikka näiltä sijoiltani lakimiehen luo ja siirtämään sen kaiken teille, jos voitte todistaa minulle Raamatun avulla, että ihmisellä on kuolematon sielu, joka jää eloon hänen kuollessaan, että helvetti ja kiirastuli ovat olemassa ja että Jumala on jonkinlainen kolminaisuus.’

Pappi tuijotti minua hetken, sytytti sitten savukkeen ja marssi matkoihinsa.”

TIENRAIVAAJIA KENTÄLLE

1930-luvulla antaumukselliset miehet ja naiset tekivät mahdolliseksi sen, että totuuden valo alkoi loistaa Jugoslaviassa. Esimerkiksi Mariborissa Grete Staudinger, Katarina Konečnik ja myöhemmin Karolina Stropnik ilmoittautuivat lomatienraivaajiksi. Etelämpänä Hertsegovinan tärkeimmässä kaupungissa Mostarissa kapellimestari Alfred Tuček tunnisti totuuden soinnin ja ryhtyi tienraivaajaksi. Kun Dušan Mikić, 23-vuotias mies Zagrebista, sai kirjasen Missä ovat kuolleet?, hänkin edistyi vauhdilla, kävi kasteella ja aloitti  tienraivauksen. Tienraivaajien rivit saivat pian vahvistusta, kun Saksasta saapui innokkaita veljiä ja sisaria.

Samaan aikaan kun totuus juurtui Jugoslaviassa, työ kiellettiin Saksassa. Sveitsin haaratoimisto järjesti sieltä Jugoslaviaan parikymmentä kokenutta tienraivaajaa, joiden joukossa olivat muun muassa Martin Pötzinger, Alfred Schmidt, Vinko ja Josephine Platajs sekä Willi ja Elisabeth Wilke. Nämä uhrautuvat tienraivaajat eivät puhuneet sloveenia tai serbokroaattia mutta saarnasivat silti rohkeasti todistuskorttien avulla valmistaen näin tietä myöhemmälle kasvulle.

TIENRAIVAUKSEN HAASTEITA

Into Jehovan puolesta ja rakkaus ihmisiin auttoivat tienraivaajia voittamaan kieliongelmia ja taloudellisia vaikeuksia. Haasteellista oli myös siirtyminen paikasta toiseen. Ei ollut tavatonta joutua kulkemaan 40 kilometriä jalan huonolla ilmalla ja vaikeassa maastossa päästäkseen syrjäkylille. Eräs tienraivaajasisar muistelee, että säästääkseen kenkiään hän otti ne aina kylien välillä pois jalasta. Martin Pötzinger, joka myöhemmin kutsuttiin hallintoelimeen, muisteli lämpimästi noita aikoja, jolloin hän kulki maaseudulla reppu täynnä kirjallisuutta ja saarnasi kaikille, jotka vain halusivat kuunnella.

Liikkumisongelma helpottui, kun muuan sveitsiläinen veli osti polkupyöriä ja lahjoitti ne näille uskollisille tienraivaajille. Niitä käytettiin kenttäpalveluksessa vuosikausia.

Jugoslavialaiset tunnettiin vieraanvaraisena väkenä, mutta tienraivaajamme kohtasivat paljon vainoa uskonnollisista syistä. Papeilla oli suuri vaikutusvalta ihmisiin etenkin pikkukylissä. Toisinaan he yllyttivät koululaisia seuraamaan tienraivaajia ja heittelemään  näitä kivillä. He painostivat myös viranomaisia ahdistelemaan heitä, takavarikoimaan heidän kirjallisuuttaan ja pidättämään heitä.

Ollessaan kerran saarnaamassa vaimonsa ja Grete Staudingerin kanssa eräässä syrjäkylässä Kroatiassa Willi Wilke kuuli kylän aukiolta kiihtyneen ihmisjoukon ääniä. Nämä tienraivaajat olivat olleet levittämässä kirjasta Vanhurskas Hallitsija, jonka kannessa oli kuva Jeesuksesta Kristuksesta. Willi kertoo: ”Saapuessani paikalle näin kauhukseni parikymmentä sirpein aseistautunutta vihaista ihmistä vaimoni ympärillä. Toinen ryhmä poltti lähistöllä kirjasiamme.”

Tienraivaajilla ei ollut aavistustakaan, miksi nuo nöyrät kyläläiset olivat näin vihaisia, eikä sisar Wilke osannut heidän kieltään tarpeeksi hyvin saadakseen sen selville. Grete puhui kuitenkin sujuvasti saksaa ja paikallisia kieliä. Hän astui esiin ja kysyi väkijoukolta, mistä oli kyse.

”Me emme halua kuningas Pietaria!” kuului vastaus miltei yksiäänisesti.

”Emme mekään”, sanoi Grete.

Yllättyneinä ihmiset näyttivät kirjasen kansikuvaa ja kysyivät, miksi me sitten levitimme hänestä propagandaa.

Nyt Grete oivalsi, mistä kenkä puristi. Jugoslavian kuningas Aleksanteri I oli murhattu vain vuotta aiemmin, vuonna 1934, ja hänen poikansa Pietarin oli määrä seurata häntä valtaistuimelle. Kyläläiset halusivat kuitenkin serbimonarkin sijasta autonomian. He luulivat, että kuva Jeesuksesta esitti kuningas Pietaria.

Väärinkäsitys selvitettiin, ja tienraivaajat saivat todistaa perusteellisesti Jeesuksen kuninkuudesta. Jotkut kirjasia polttaneet halusivat nyt oman kirjasen.  Tienraivaajat lähtivät kylästä iloisin mielin tuntien, että Jehovan suojeleva käsi oli ollut heidän yllään.

Saarnaamistyössä oli otettava huomioon myös paikalliset tavat. Bosnian muslimivoittoisissa kylissä oli varottava tarkoin loukkaamasta asukkaiden tunteita. Esimerkiksi katsekontaktin luominen naimisissa olevaan musliminaiseen saattoi herättää kielteisen reaktion hänen aviomiehessään.

Maassa oli siihen aikaan hyvin vähän seurakuntia ja ryhmiä, ja siksi yösijan löytäminen syrjäseudulta pitkän kenttäpäivän jälkeen oli toisinaan hankalaa. Tienraivaajilla ei ollut varaa maksaa majatalon huoneesta. Josephine Platajs kertoo: ”Eräässä kylässä kukaan ei uskaltanut ottaa meitä kattonsa alle, koska he pelkäsivät  katolista pappia. Oli jo pimeä, kun olimme lähdössä kylästä pois. Silloin näimme suuren puun, jonka juurella oli kuivia lehtiä: siinä meille oiva yösija! Pyykkipussi sai toimittaa tyynyn virkaa, ja polkupyörän mieheni sitoi narulla nilkkaansa. Seuraavana aamuna huomasimme, että olimme leiriytyneet kaivon lähelle, ja niin meillä oli vettä peseytymiseen. Jehova paitsi suojeli meitä myös huolehti fyysisistä tarpeistamme.”

Tienraivaajat saivat kokea, miten Jehova piti heistä huolen pienissäkin asioissa. Omaa mukavuutta tärkeämpää heille oli hyvän uutisen vieminen.

MAKEDONIAAN

Tienraivaajat Alfred ja Frida Tuček tarttuivat tilaisuuteen levittää Valtakunnan sanomaa matkustaessaan Sloveniasta Bulgariaan. Strumicassa Makedoniassa he todistivat kauppias Dimitar Jovanovičille ja lainasivat hänelle kirjallisuutta. Palatessaan Bulgariasta  kuukautta myöhemmin he kävivät hänen luonaan uudelleen. Kuultuaan, ettei hän ollut lukenut kirjallisuutta, he pyysivät sen häneltä takaisin voidakseen antaa sen jollekulle, joka haluaisi lukea sitä. Tämä herätti Dimitarin uteliaisuuden. Hän pyysi saada toisen mahdollisuuden. Luettuaan kirjallisuuden hän tajusi löytäneensä totuuden, ja hänestä tuli Makedonian ensimmäinen kastettu Jehovan todistaja.

Dimitar kertoi totuudesta Aleksa ja Kosta Arsoville, jotka olivat veljeksiä, ja pian Makedoniassa oli kolme todistajaa. Gramofoni, äänilevyjä ja lehtiä matkassaan he alkoivat saarnata. Yksi lehdistä löysi tiensä metodistipapille, joka antoi sen kirkkoonsa kuuluvalle terävä-älyiselle nuorelle miehelle Tušo Carčeville. Tušo piti lukemastaan ja suostutteli papin antamaan hänelle lehtiä lisää. Niistä hän oppi, ettei hyvää uutista pitänyt saarnata maksusta. Innoissaan hän kertoi tästä papille, joka ei sen koommin tuonut hänelle lehtiä. Tušo näki lehdissä Mariborissa sijaitsevan haaratoimiston osoitteen ja pyysi sieltä kirjeitse lisää luettavaa. Toimistosta otettiin yhteyttä Dimitariin, Aleksaan ja Kostaan ja heitä pyydettiin käymään tämän kiinnostuneen luona. Pian muodostettiin ryhmä.

Vuonna 1935 haaratoimisto  siirrettiin Mariborista Jugoslavian pääkaupunkiin Belgradiin Serbiaan, ja Franz Brand ja Rudolf Kalle nimitettiin sen valvojiksi.

TYÖ KIELLETÄÄN

Veljiemme innokkaasta toiminnasta noina aikoina todistaa katolisen kirkon vuonna 1933 julkaisema kirjanen. Siinä kuvailtiin seikkaperäisesti todistajien saarnaamistyötä ja ennustettiin, että tuosta työstä tulisi pian loppu. Miten väärässä julkaisijat olivatkaan!

Pohjois-Jugoslaviassa pienen tienraivaajien ryhmän innokas toiminta herätti papiston vihan. Suuttumusta lisäsi se, että tuomioistuimet estivät yritykset rajoittaa saarnaamista. Sitten eräästä slovenialaisesta jesuiittapapista tuli sisäasiainministeri. Melkein ensi töikseen hän hajotti Majakkaseuran, ja elokuussa 1936 työ kiellettiin virallisesti. Valtakunnansalit suljettiin ja kirjallisuus takavarikoitiin. Onneksi seurakunnat saivat tietää tästä etukäteen, eikä takavarikoitavaa löytynyt paljonkaan. Belgradiin avattiin pieni kustantamo nimellä Kula stražara (Vartiotorni), jotta työtä voitaisiin jatkaa, ja kokoukset pidettiin yksityiskodeissa.

Virallisen kiellon nojalla valtiovalta lisäsi painetta saadakseen saarnaamisen loppumaan. Maalitauluksi joutuivat erityisesti kokoaikaiset sananpalvelijat, mikä vaikeutti saksankielisten veljiemme tilannetta entisestään. Monet heistä olivat tulleet tienraivaajiksi Jugoslaviaan siksi, että työ oli kielletty muissa Euroopan maissa, ja nyt kielto astui voimaan täälläkin. Pidätyksistä ja vankeudesta huolimatta heidän intonsa ei hiipunut. ”Joskus vieraiden oli vaikea päästä tapaamaan meitä vankeja, mutta Jehova ei hylännyt meitä”, kertoo eräs sisar. ”Kun eräs veli yritti kerran tulla katsomaan meitä  mutta lupaa ei myönnetty, hän puhui vartijan kanssa niin kovalla äänellä, että saatoimme kuulla sen. Jo pelkästään hänen äänensä kuuleminen rohkaisi meitä tavattomasti.”

Tänä levottomana aikana kysyi suurta rohkeutta levittää kirjasta ”Tuomari Rutherford paljastaa viidennen kolonnan”, joka toi ilmi katolisen kirkon osan kansallissosialistien poliittisen ohjelman tukijana. Se käännettiin serbiaksi, kroaatiksi ja sloveeniksi, ja kunkinkielisestä laitoksesta otettiin 20000 kappaleen painos. Julkaisu kiellettiin heti. Ulkomaiset tienraivaajat karkotettiin ja kirjasen julkaisijoille vaadittiin 10–15 vuoden vankeusrangaistusta. Vaarasta huolimatta Jugoslavian harvalukuiset julistajat levittivät nuo 60000 kirjasta hetkessä.

”Ihmiset tunsivat siihen aikaan kirjoitetun sanan nälkää, ja he lukivat mielellään”, kertoo Lina Babić, joka oppi totuuden toisen maailmansodan loppupuolella ja oli läheisessä kanssakäymisessä uskollisten veljien ja sisarten kanssa. Hän jatkaa: ”Meidän piti aina olla varovaisia, ja siksi päätin jäljentää kirjallisuutta käsin omaan muistivihkooni. Jos minut tarkastettaisiin, teksti näyttäisi pelkiltä henkilökohtaisilta muistiinpanoilta.”

VALINTA TOLSTOIN JA JEHOVAN VÄLILLÄ

Samaan aikaan kun maailma horjui sodan partaalla, eräässä Jugoslavian suurimmista seurakunnista syntyi hajaannus. Jotkut olivat alkaneet kannattaa venäläisen kirjailijan ja uskonnonfilosofin Leo Tolstoin ajatuksia. Tämä entinen ortodoksi oli tullut vakuuttuneeksi siitä, että kaikki kristilliset kirkot olivat turmeltuneita ja olivat vääristäneet kristillisyyden läpikotaisin. Jotkut veljet alkoivat samalla tavalla epäillä kaikkia uskonnollisia organisaatioita ja kritisoida Jehovan järjestöä.  Zagrebin seurakunnassa johdon ottanut veli käytti nauttimaansa luottamusta väärin ja taivutti suurimman osan julistajista Tolstoin näkemysten kannalle. Yli 60 julistajaa päätti sanoutua irti Jehovan järjestöstä.

Kuultuaan tilanteesta Rudolf Kalle kiiruhti Belgradista Zagrebiin. Puhuessaan koko seurakunnalle hän käsitteli Raamatun perustotuuksia, jotka Jehova oli paljastanut uskollisen ja ymmärtäväisen orjaluokan välityksellä (Matt. 24:45–47). Sitten hän kysyi: ”Keneltä olette oppineet nämä totuudet? Tolstoilta vai Jehovan järjestöltä?” Lainattuaan Joosuan 24:15:tä hän pyysi, että ne, jotka halusivat jäädä Jehovan järjestöön, nostaisivat kätensä ylös. Vain kaksi nosti.

”Se oli sanoin kuvaamattoman tuskallista”, Rudolf muisteli.

Näytti siltä kuin kaikki se hyvä, mitä seurakunnassa oli saatu aikaan, olisi haihtumassa taivaan tuuliin.

Sitten Rudolf pyysi kahta uskollista tulemaan lavalle ja sanoi: ”Meitä on jäljellä vain kolme. Tästä eteenpäin me edustamme Jehovan kansaa tässä kaupungissa. Pyytäisin, että kaikki muut poistuvat huoneesta ja jatkavat omaa tietään. Jättäkää meidät rauhaan! Me haluamme palvella Jumalaamme Jehovaa, ja te saatte palvella Tolstoitanne. Emme halua olla enää tekemisissä kanssanne.”

Muutaman sekunnin ajan huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus. Sitten yksi toisensa jälkeen nosti kätensä ja sanoi: ”Minäkin haluan palvella Jehovaa.” Lopulta vain luopioksi kääntynyt seurakunnanpalvelija ja muutama hänen seuraajansa poistuivat paikalta. Tämä uskollisuuden koe vahvisti Jehovan palvelijoita paljon ankarampia koetuksia varten, joita he pian kohtasivat.

 SODAN JALOISSA

Huhtikuun 6. päivänä 1941 Saksan armeija tunkeutui Jugoslaviaan. Haaratoimisto vaurioitui Belgradiin kohdistuneissa massiivisissa ilmahyökkäyksissä. Saksalaiset jakoivat maan, ja taistelut katkaisivat joksikin aikaa yhteyden Serbiassa toimivan Betelin sekä Slovenian, Kroatian ja Makedonian veljien välillä. Tilanne oli vielä pahempi Makedonian eteläosassa, mistä veljet saivat yhteyden järjestöön vasta sodan jälkeen.

Yhtäkkiä oltiin aivan uudenlaisissa vaikeissa olosuhteissa. Maailma syöksyi kansainväliseen konfliktiin, joka koetteli ja seuloi ankarasti rakkaita veljiämme ja sisariamme. Heidän uskonsa ja rakkautensa Jehovaan ja hänen järjestöönsä joutuivat kokeeseen.

Toimisto suljettiin Belgradissa, ja hengellisen ravinnon jakaminen organisoitiin Zagrebissa. Sakkojen ja vankeuden tilalle tulivat keskitysleirit ja kuolemantuomiot, joten varovaisuus ja luottamuksellisten tietojen varjelu oli entistäkin tärkeämpää.

Kun saksalaiset miehittivät ja jakoivat Jugoslavian, alueelle perustettiin keskitysleirejä. Kroatiassa niihin suljettiin useisiin etnisiin ja ei-katolisiin vähemmistöihin kuuluvia sekä hallituksen uskonnollisia vastustajia, ja näitä myös tapettiin. Serbiassa oli työ- ja keskitysleirejä. Borissa sijaitsevaan leiriin tuotiin yli 150 puolueettomuutensa vuoksi vangittua veljeä Unkarista. Jehovan todistajista tuli Jugoslaviassakin natsien harjoittaman vainon kohteita. Saarnaamistyötä tehtiin pääasiassa vapaamuotoisesti. Julistajia neuvottiin pitämään mukanaan vain Raamattua ja yhtä julkaisua, ja he saivat ohjeita siitä, mitä sanoa, jos heidät pidätetään. Kokoukset pidettiin pienissä ryhmissä, eikä muista kokouspaikoista tiedetty.

 Kun kirjallisuutta ei voitu tuoda ulkomailta turvallisesti, sitä tuotettiin maan alla. Veljet painoivat ja nitoivat lehtiä ja kirjasia eri paikoissa yöt läpeensä ja tekivät kovasti töitä saadakseen rahaa painotoimintaan. Tarvikkeet onnistuttiin aina saamaan liike-elämän yhteyksien kautta. Samaan aikaan kun kansalliset ja uskonnolliset ennakkoluulot velloivat Jugoslavian rajojen sisäpuolella, veljemme olivat yksimielisiä, ja he yhdistivät yksityiset varansa valmistaakseen elämää pelastavaa hengellistä ruokaa. Miten kirjallisuus toimitettiin erillään oleville julistajien ryhmille?

Serbialainen rautatieläinen Stevan Stanković oli valmis auttamaan veljiään riippumatta näiden taustasta ja kuljetti kirjallisuutta vaaroja uhmaten Kroatiasta miehitettyyn Serbiaan. Kerran poliisi löysi kirjallisuutta hänen matkalaukustaan ja vaati tietää, mistä se oli peräisin. Stevan ei kuitenkaan suostunut antamaan veljiään ilmi. Hänet vietiin vankilaan kuulusteltavaksi ja sieltä läheiseen keskitysleiriin Jasenovaciin, joka oli tunnettu julmuudestaan. Se vaatikin tuon uskollisen veljemme hengen.

Mihovil Balković oli harkitseva ja kekseliäs veli, joka toimi Kroatiassa putkimiehenä noina kuohuvina aikoina. Ansiotyönsä ohella hän kävi veljien luona rohkaisemassa heitä ja jättämässä heille kirjallisuutta. Hänen tyttärenpoikansa kertoo: ”Kerran hän sai tietää, että juna, jolla hän matkusti, tutkittaisiin seuraavassa kaupungissa, ja siksi hän jäi pois yhtä pysäkkiä aikaisemmin kuin oli aikonut.  Suurin osa kaupungista oli piikkilanka-aidan ympäröimänä, mutta erään viinitarhan kohdalla siinä oli aukko. Hänellä oli kirjallisuus selkärepussa, jonka ylemmässä lokerossa oli kaksi pulloa rakijaa (kotitekoista brandya) sekä ruokatarvikkeita. Kulkiessaan varovasti viinitarhan poikki hän ohitti bunkkerin ja kuuli yhtäkkiä sotilaan karjuvan: ’Seis! Kuka siellä?’ Hänen tultuaan lähemmäksi yksi sotilaista kysyi, mitä hänellä oli repussa.

’Vähän jauhoja ja papuja ja muutama peruna’, hän vastasi.

Kun sotilas kysyi, mitä pulloissa oli, hän vastasi: ’Haista ja maista.’

Sotilaan maistettua Mihovil sanoi: ’Tämä pullo on sinulle, poika, ja toinen on minulle.’

Sotilaat olivat tyytyväisiä vastaukseen ja rakijaan ja päästivät hänet menemään.

Näin kirjallisuus saatiin turvallisesti kaupunkiin.”

Mihovil oli totisesti rohkea. Matkat veivät hänet halki seutujen, joita valvoivat sodan vastapuolet. Toisinaan hän kohtasi kommunistipartisaaneja, toisinaan taas ustaša-liikkeen a sotilaita tai četnikejä. Hän ei pelästynyt, vaan tarttui tilaisuuksiin todistaa heille ja kertoi Raamatun tarjoamasta tulevaisuudentoivosta. Se vaati suurta rohkeutta, sillä todistajan henki oli aina vaarassa. Monta kertaa hän oli pidätettynä, kuulusteltavana ja vangittuna.

Sodan loppuvaiheessa 9. marraskuuta 1944 partisaanit tunkeutuivat Mihovilin taloon yöllä, takavarikoivat  kirjallisuutta ja veivät hänet mennessään. Hän ei koskaan palannut. Myöhemmin kävi ilmi, että hänet oli teloitettu.

Josip Sabo oli vasta poikanen, kun hän kuljetti kirjallisuutta pyörällä Slavonian alueella Kroatiassa. Hän teki tavaratelineelle laatikon kirjallisuutta varten ja peitti sitten julkaisut päärynöillä. Siihen aikaan lähes joka kylän laidalla oli barrikadi ja vartijoita.

”Mitä sinulla on tuossa laatikossa?” Josipilta tiukattiin joka vartiopaikalla.

”Päärynöitä enolleni”, hän vastasi, jolloin sotilaat ottivat itselleen päärynän tai pari. Mitä lähemmäksi määränpäätä hän pääsi, sitä vähemmän päärynöitä oli jäljellä, joten lopuksi Josip valitsi hylätyn polun säästääkseen viimeiset hedelmät ja niiden alle kätketyn kallisarvoisen kirjallisuuden.

USKOLLISIA LOPPUUN ASTI

Zagrebilainen muurari Lestan Fabijan kertoi totuudesta Ivan Severille, Franjo Drevenille ja Filip Huzek-Gumbazirille. Kuudessa kuukaudessa heidät kaikki kastettiin, ja he alkoivat saarnata ja järjestää kokouksia. Illalla 15. tammikuuta 1943 sotilaspartio tuli Ivan Severin taloon ja pidätti hänet sekä Franjo Drevenin ja Filip Ilić -nimisen veljen. Talo tutkittiin, kirjallisuus takavarikoitiin ja veljet vietiin pois.

Kuultuaan pidätyksistä Lestan lähti Filip Huzek-Gumbazirin kanssa lohduttamaan Franjon äitiä ja sisarta. Partisaanit saivat kuitenkin vihiä heidän käynnistään ja pidättivät molemmat miehet. Nuo viisi veljeä selittivät Raamatun avulla, että he palvelivat ainoastaan Jehovaa ja olivat Kristuksen sotilaita. He kaikki kieltäytyivät tarttumasta aseisiin ja liittymästä sotaan, ja  siksi heidät tuomittiin kuolemaan. He jäivät vankeuteen.

Eräänä yönä heidät herätettiin, riisuttiin ja vietiin metsään. Kävelyn aikana heille annettiin tilaisuus muuttaa mieltään. Sotilaat yrittivät murtaa veljien päättäväisyyden vetoamalla heidän sukurakkauteensa. He puhuivat Filip Huzek-Gumbazirin raskaana olevasta vaimosta ja neljästä lapsesta. Tämä vastasi luottavansa täysin siihen, että Jehova pitäisi huolta hänen perheestään. Franjo Drevenillä ei ollut vaimoa eikä lapsia, joten häneltä kysyttiin, kuka huolehtisi hänen äidistään ja sisarestaan.

Heidän saavuttuaan määräpaikkaan sotilaat seisottivat veljiä ensin kylmässä talviyössä, ja sitten teloitus alkoi. Ensin ammuttiin Filip Huzek-Gumbazir. Sen jälkeen sotilaat odottivat ja kysyivät, halusivatko toiset  muuttaa mieltään. Veljet olivat järkähtämättömiä. Silloin sotilaat teloittivat Franjon, Ivanin ja Lestanin. Filip Ilić, viimeinen elossa oleva, tinki periaatteistaan ja suostui liittymään sotilaisiin. Kolmen kuukauden kuluttua hän palasi kotiin sairaana ja kertoi tapahtuneesta. Sairaus vei häneltä hengen, jonka hän oli yrittänyt pelastaa tekemällä myönnytyksiä.

Monet veljet ja sisaret joutuivat Sloveniassa vainon uhriksi. Esimerkiksi kun 38-vuotias seppä Franc Drozg kieltäytyi tarttumasta aseisiin, saksalaiset sotilaat teloittivat hänet Mariborissa 8. kesäkuuta 1942. Jotkut paikalla olleet kertoivat, että ennen ampumista hänen kaulaansa ripustettiin teksti ”En ole tästä maailmasta” (Joh. 17:14). Hänen luja uskonsa ilmenee kirjeestä, jonka hän kirjoitti muutamia minuutteja ennen kuolemaansa: ”Rakas ystävä! Rupert, minut tuomittiin tänään kuolemaan. Älä sure minua. Lämpimät terveiseni sinulle ja kaikille talossasi oleville. Nähdään Jumalan valtakunnassa.”

Viranomaiset yrittivät hellittämättä pysäyttää saarnaamisen, mutta Jehova osoittautui pelastuksen Jumalaksi. Poliisi teki tiheästi ratsioita ja pani asuinalueilla asukkaat riviin tarkistaakseen henkilöpaperit. Kaikki epäilyttävältä näyttävät vietiin vankilaan. Samaan aikaan toiset poliisit tutkivat talot ja huoneistot. Veljet saivat usein kokea Jehovan suojeluksen, kun poliisi ohitti heidän kotinsa ilmeisesti siinä luulossa, että ne oli jo tutkittu. Ainakin kaksi kertaa veljien asunnoissa oli runsaasti kirjallisuutta sekä monistuskoneita. Kerta toisensa jälkeen ne, jotka saarnasivat noina vaarallisina aikoina, näkivät, että Raamatun vakuutus todella pitää paikkansa: ”Jehova on hyvin hellä kiintymyksessään ja sääliväinen.” (Jaak. 5:11, alav.)

 KUOLEMANTUOMIOITA

Kun toinen maailmansota päättyi vuonna 1945, päättyi myös yksi ihmiskunnan historian verisimmistä ajanjaksoista. Hitlerin ja hänen liittolaistensa tappio sai veljet toivomaan, että työtä koskevat rajoitukset poistettaisiin ja he saisivat jälleen saarnata vapaasti. Optimismille oli perusteita, sillä valtaan noussut kommunistihallitus lupasi kansalaisille paino-, sanan- ja uskonnonvapauden.

Syyskuussa 1946 pidätettiin kuitenkin 15 veljeä ja 3 sisarta. Heidän joukossaan olivat Rudolf Kalle, Dušan Mikić ja Edmund Stropnik. Tutkinta kesti viisi kuukautta. Viranomaiset syyttivät todistajia kansan ja hallituksen vastaisesta toiminnasta ja sanoivat heidän vaarantavan koko Jugoslavian olemassaolon. He väittivät, että työtämme ohjailtiin Yhdysvalloista käsin ja että Jumalan valtakunnan saarnaaminen toimi kulissina pyrkimyksillemme tuhota sosialismi ja ennallistaa kapitalismi. Muuan katolinen pappi oli etunenässä syyttämässä veljiä siitä, että nämä olivat uskonnon varjolla toimivia amerikkalaisvakoojia.

Oikeudessa veljet puolustivat itseään rohkeasti ja antoivat erinomaisen todistuksen Jehovasta ja hänen Valtakunnastaan. Nuori veli Vjekoslav Kos sanoi: ”Arvoisa tuomaristo, olen omaksunut tämän uskonnon – Raamatun opetuksen – äitini kautta ja palvon Jumalaa. Saksalaismiehityksen aikaan äiti joutui vankilaan. Kaksi sisartani ja veljeni olivat hekin omaksuneet äitimme uskon. Heidät vietiin Dachauhun ja ammuttiin, koska heitä pidettiin Jumalan palvomisensa vuoksi kommunisteina. Tämän saman uskonnon takia minä olen nyt oikeuden edessä syytettynä fasismista.” Oikeus vapautti hänet.

Muut saivat osakseen kovempaa kohtelua. Syytetyistä kolme tuomittiin kuolemaan ampumalla, ja loput  saivat 1–15 vuotta vankeutta. Tällainen epäoikeudenmukaisuus herätti maailmanlaajuisessa veljesseurassamme heti voimakasta paheksuntaa. Todistajat kirjoittivat Yhdysvalloista, Kanadasta, Brittein saarilta ja muualta Euroopasta Jugoslavian hallitukselle tuhansia kirjeitä, joissa esitettiin vastalause tilanteen johdosta. Lisäksi lähetettiin satoja sähkeitä. Jopa jotkut hallitusviranomaiset kirjoittivat veljien puolesta. Heidän saamansa voimakkaan tuen ansiosta kuolemantuomiot muunnettiin 20 vuoden vankeusrangaistuksiksi.

Vastustus jatkui kuitenkin edelleen. Kaksi vuotta myöhemmin Slovenian viranomaiset pidättivät saarnaamistyön vuoksi Janez Robasin ja hänen vaimonsa Marijan sekä Jože Maroltin ja Frančiška Verbecin. Syytekirjelmässä sanottiin muun muassa: ”’Jehovistien lahko’ – – on värvännyt uusia jäseniä ja yllyttänyt heitä yhteiskuntajärjestelmäämme – – [ja] sotapalvelusta vastaan.” Todistajien sanottiin yrittävän heikentää maanpuolustusta ja heidät tuomittiin 3–6 vuodeksi pakkotyöhön.

Vuonna 1952 hallitus muutti linjaansa ja kaikki todistajat vapautettiin. Valtakunnan sanoman saarnaamista ei saatu pysäytettyä. Jesajan 54:17:ssä oleva Jehovan lupaus osoittautui todeksi: ”Mikään ase, joka valmistetaan sinua vastaan, ei menesty, ja jokaiselle kielelle, joka nousee tuomiolle sinua vastaan, sinä langetat tuomion.”

Valtio yritti kuitenkin kaiken aikaa heikentää veljien päättäväisyyttä. Uutisvälineissä heidät leimattiin ”mielenvikaisiksi” ja ”hulluuden rajalla oleviksi fanaatikoiksi”. Jatkuva kielteinen julkisuus ja hellittämätön tarkkailtavana olemisen pelko alkoivat häiritä joitakin veljiä. Kun uskolliset todistajat pääsivät vankilasta, jotkut seurakunnissa pitivät heitä vakoojina. Jehova kuitenkin vahvisti edelleen seurakuntia uskollisten, kypsien veljien välityksellä.

 Kun Tito nousi valtaan toisen maailmansodan loputtua, kävi ilmi, että armeijalla olisi Jugoslaviassa tärkeä asema. Sotapalveluksesta kieltäytyvät – olipa heidän syynsä mikä tahansa – joutuivat vastatusten hallituksen kanssa.

USKOLLISUUS KOKEESSA

Toisen maailmansodan aikana yhdeksänvuotias Ladislav Foro Kroatiasta oli ollut läsnä kaikille kaupunkilaisille pakollisessa tilaisuudessa, jossa katolinen pappi piti saarnan. Saarnan jälkeen Ladislav kurkisti uteliaisuuttaan esiintymislavan väliverhojen taakse ja näki papin riisuvan kaapunsa. Sen alta paljastui ustaša-liikkeen univormu. Papilla oli lisäksi panosvyö, jossa roikkui käsikranaatti. Hän otti käteensä sapelin, nousi ulkona odottavan ratsun selkään ja huusi: ”Veljet, menkäämme käännyttämään ihmiset kristinuskoon! Jos joku panee vastaan, tiedätte, mitä tehdä!”

Ladislav tiesi, että papin ei pitäisi toimia siten. Pian tämän jälkeen hän alkoi käydä setänsä kanssa Jehovan todistajien salaisissa kokouksissa. Vanhemmat olivat hänelle siitä vihaisia, mutta hän ei jättänyt kokouksia, ja hän edistyi hengellisesti hyvää vauhtia.

Vuonna 1952 Ladislav sai kutsun asepalvelukseen, mutta hän teki selväksi puolueettoman kristillisen kantansa. Häntä kuulusteltiin useaan otteeseen, jotta hänet olisi saatu pakotetuksi vannomaan sotilasvala. Kerran hänet vietiin kasarmialueelle, jossa oli koolla 12000 alokasta valmiina vannomaan valansa. Sotilaat asettivat Ladislavin heidän eteensä ja panivat hänen olalleen kiväärin. Hän heitti sen heti pois. Sitten sotilaat ilmoittivat kaiutinten välityksellä, että jos Ladislav tekisi saman uudestaan, hänet ammuttaisiin. Kun hän kieltäytyi toisen kerran, hänet vietiin pois ja tönäistiin useiden metrien  syvyiseen pommin tekemään kuoppaan. Annettiin teloituskäsky, ja muuan sotilas ampui kuoppaan kahdesti. Miehet palasivat kasarmialueelle. Ladislav ei kuitenkaan ollut saanut osumaa!

Samana iltana hänet tultiin nostamaan kuopasta ja vietiin Sarajevossa Bosniassa sijaitsevaan vankilaan. Hänelle näytettiin kirjettä, jonka mukaan hänen uskonveljensä tekivät myönnytyksiä samalla kun hän virui vankilassa rikollisten keskellä. Häntä painostettiin kerta toisensa jälkeen samantyyppisin pitkällisin keskusteluin. Ladislavin kanta oli kuitenkin selvä: ”Tuliko minusta Jehovan palvelija jonkun ihmisen takia? Ei! Olenko täällä miellyttääkseni ihmisiä? En! Riippuuko elämäni siitä, mitä muut ehkä sanovat, ajattelevat tai tekevät? Ei!”

Tällainen hengellinen ajattelutapa auttoi häntä pysymään uskollisena koko neljä ja puoli vuotta kestäneen vankeutensa ajan. Sittemmin hän palveli kierrosvalvojana, ja hänen vaimonsa ja palvojatoverinsa Anica tuki häntä.

RAJALLINEN LAILLINEN TUNNUSTUS

Neuvostoliiton kanssa vuonna 1948 tapahtuneen välirikon jälkeen Tito hajautti hallintoa ja antoi kansalaisille vähitellen enemmän vapautta. Hallitus oli edelleen sosialistinen, mutta uskontoon suhtauduttiin aiempaa suvaitsevammin.

Hallitus kutsui puheilleen muutamia todistajien edustajia ja ehdotti, että tehtäisiin uusi perustamiskirja, joka mahdollistaisi todistajien työn laillistamisen. Veljet laativat asiakirjan, ja 9. syyskuuta 1953 Jugoslavian  Jehovan todistajista tuli jälleen rekisteröity uskonnollinen yhteisö.

Muista kommunistisista maista veljiämme karkotettiin, mutta Jugoslavian todistajat saivat luvan käyttää joitakin saleja kokoustensa pitämiseen. Myös Makedonian veljet saattoivat siksi saada kirjallisuutta ja olla yhteydessä Zagrebissa sijaitsevaan toimistoon. Rekisteröinnistä huolimatta kuluisi kuitenkin vielä 38 vuotta ennen kuin jugoslavialaistodistajien talosta-taloon-työ laillistettaisiin.

Ongelmat jatkuivat. Veljien puolueettomuus sai viranomaiset ajattelemaan, että näiden saarnaamistoiminta oli propagandistista. Salaisen poliisin verkosto ja ilmiantajat vaikeuttivat saarnaamistyötä tuntuvasti. Kenttäpalveluksessa olevia veljiä saatettiin pidättää ja sakottaa. Eräässä raportissa sanottiin: ”Pidätykset ja vaino jatkuvat. Näin on erityisesti Sloveniassa, missä katolilaisuus vaikuttaa voimakkaimmin ja missä poliisit ja heidän agenttinsa pitävät monia Jehovan kansaan kuuluvia silmällä saadakseen heidät kiinni Jumalan sanan tutkimisesta kiinnostuneiden kanssa. Veljet ovat kuitenkin selvästi päättäneet tehdä tyhjäksi vainon tarkoituksen ja totella Jumalaa ennemmin kuin ihmisiä.”

”VAROVAISIA KUIN KÄÄRMEET”

Saarnatessaan Slovenian maaseudulla veljillä oli tapana kysyä talon asukkailta ensin, oliko näillä myydä kananmunia, ja jos hinta oli sopiva, tehtiin kaupat. Näin julistajat välttivät herättämästä epäilyksiä. Kun munia oli riittävästi, he kyselivät seuraavilta asukkailta polttopuita. Harkinnan mukaan keskustelu käännettiin kaupankäynnin yhteydessä Raamattuun. (Matt. 10:16.)

Zagrebin ympäristössä veljet kävivät aluettaan läpi järjestelmällisesti mutta mahdollisimman huomaamattomasti.  Yksi keino oli käydä vain joka kymmenennessä talossa. Esimerkiksi julistajat, jotka saivat tehtäväkseen käydä ensimmäisessä talossa, kävivät talon 1 lisäksi taloissa 11, 21, 31 ja niin edelleen. Veljien ponnistelujen ansiosta monet oppivat tuntemaan Jehovan. Ovelta-ovelle-työn haasteellisuuden vuoksi käytetyin saarnaamismenetelmä oli kuitenkin vapaamuotoinen todistaminen.

Serbialaisveljet kokoontuivat yksityiskodeissa. Veli Damir Porobić kertoo, että toisen maailmansodan jälkeen kokouksia pidettiin hänen isoäitinsä talossa. ”Läsnä oli 5–10 henkeä”, hän sanoo. ”Isoäidin talo oli ihanteellinen, koska siihen oli sisäänkäynti kahdelta kadulta. Siksi kaikki saattoivat tulla ja mennä huomaamatta ja epäilyksiä herättämättä.”

Kroatiassa syntyneen Veronika Babićin perhe alkoi tutkia Raamattua 1950-luvun puolivälissä. Veronika kävi kasteella vuonna 1957 ja muutti sen jälkeen miehensä kanssa Sarajevoon. Slavonian alueelta kotoisin oleva Milica Radišić kastettiin vuonna 1950. Myös tämän sisaren perhe muutti Bosniaan, missä perheet alkoivat yhdessä levittää Valtakunnan sanomaa. Kuten muuallakin Jugoslaviassa myös täällä oli saarnattava varovasti. Veronika kertoo: ”Meistä ilmoitettiin poliisille ja kirjallisuutemme takavarikoitiin. Meidät pidätettiin, meitä kuulusteltiin ja uhkailtiin vankeudella, ja saimme sakkoja. Mikään ei kuitenkaan lannistanut tai pelästyttänyt meitä. Päinvastoin uskomme Jehovaan vahvistui entisestään.”

Milica muistelee: ”Eräänä päivänä valtakunnansaliin tuli mies, joka osoitti kiinnostusta. Hänet otettiin lämpimästi vastaan, ja hän jopa asui jonkin aikaa veljien luona. Hän vastaili kokouksissa innokkaasti. Kerran tyttäremme kuitenkin näki työpaikallaan miehen osallistuvan salaisen poliisin kokoukseen. Tajusimme oitis, että  poliisi oli lähettänyt miehen vakoilemaan meitä. Tämä tiesi paljastuneensa eikä tullut enää kokouksiimme.”

ENSIMMÄISET VALTAKUNNANSALIT

Ennen Jehovan todistajien virallista rekisteröintiä laki ei sallinut heidän kokoontua yksityiskodeissa, joten niin tehdessään heillä oli riski joutua pidätetyiksi. Vielä sittenkin, kun he saivat kokoontua avoimesti, kokouspaikan löytäminen oli hankalaa, koska monet suhtautuivat todistajiin kielteisesti eivätkä halunneet vuokrata heille tilojaan. Siksi todistajat päättivät ostaa itselleen kokoontumispaikkoja.

Pian Kroatian veljet löysivät Zagrebin keskustasta verstaan, jonka he muuttivat kauniiksi 160-paikkaiseksi valtakunnansaliksi. Oheen tehtiin pieni tila kirjallisuuden painamista varten. Salissa pidettiin myös konventteja. Niistä ensimmäinen järjestettiin vuonna 1957 otettaessa sali käyttöön, ja tilaisuuteen kokoontui todistajia kaikkialta Jugoslaviasta. Muutaman vuoden kuluttua veljet hankkivat Kamaufovakadun varrelta Zagrebin keskustasta talon, jota Betel-perhe käytti vuoteen 1998 asti.

Serbian veljet ostivat vuonna 1957 Belgradista rakennuksen, joka toimi valtakunnansalina ja Betelin toimistona. Sen jälkeen Ljubljanasta Sloveniasta hankittiin talli, joka muutettiin valtakunnansaliksi. Vuonna 1963 Bosnia ja Hertsegovinan ensimmäinen seurakunta Sarajevossa sai salin, joka oli entinen autotalli. Jotkin näistä rakennuksista vaativat paljon työtä, mutta veljet uhrasivat resurssejaan auliisti, ja Jehova siunasi heidän ponnistelujaan.

HYVÄ ORGANISOINTI VAUHDITTAA HENGELLISTÄ KASVUA

Vuonna 1960 seurakuntia auttamaan ja rohkaisemaan määrättiin matkavalvojia. Muutamia veljiä pyydettiin palvelemaan kierrosvalvojina viikonloppuisin.  Nämä veljet käyttivät halukkaasti vapaapäivänsä matkustamiseen, veljien rohkaisemiseen ja ykseyden lujittamiseen noina aikoina.

Kroatian haaratoimistokomitean jäsen Henrik Kovačić kertoo: ”Palvelin vaimoni kanssa noin vuoden verran viikonloppukierrosvalvojana, ja myöhemmin olin kokoaikainen matkavalvoja. Veljet elivät erittäin köyhissä oloissa, ja monesti yövyimme paikoissa, joissa ei ollut juoksevaa vettä eikä sisävessaa. Veljet arvostivat kuitenkin vierailujamme valtavasti ja osoittivat aivan poikkeuksellista rakkautta ja vieraanvaraisuutta. Heillä oli tapana antaa oma vuoteensa meille, ja he tarjosivat säännöllisesti aterian, vaikka heillä itsellään ei ollut juuri  mitään. Joissakin seurakunnissa yövyimme joka yö eri kodissa, jottemme olisi olleet ystäville taakkana.”

”Palveleminen matkavalvojana viikonloppuisin oli mitä suurenmoisin kokemus, vaikka se olikin vaikeaa”, sanoo Šandor Palfi, joka palvelee tätä nykyä Serbian maakomiteassa. ”Veljet odottivat tuloamme innokkaasti. He olivat köyhiä mutta tekivät voitavansa antaakseen meille parasta, mitä heillä oli. Heille kierrosvalvojan vierailu oli erityisen hieno tapahtuma.”

Palvellessaan kierrosvalvojana Miloš Knežević ohjasi Jugoslavian haaratoimiston työtä. Kommunistihallinnon vuosikymmeninä hänellä oli merkittävä osa useiden veljiämme vastaan nostettujen virallisten valitusten selvittämisessä.

SYDÄNTÄ LÄMMITTÄVIÄ TULOKSIA MAKEDONIASSA

Vuonna 1968 muuan Kočanista Makedoniasta kotoisin oleva nuorimies opiskeli korkeakoulussa Zagrebissa ja tuli siellä kosketuksiin totuuden kanssa. Kotiin palattuaan hän kertoi hyvää uutista sukulaisille ja ystäville.

”Tuo nuorukainen oli serkkuni”, muistelee Stojan Bogatinov, josta tuli ensimmäinen kastettu kočanilainen. ”Työskentelin tarjoilijana, ja joskus meillä tuli töissä juttua uskonnosta. Erään keskustelun jälkeen syömään tuli muuan ortodoksisen kirkon jäsen. Tarjoillessani hänelle kysyin, voisinko saada hänen kirkoltaan Raamatun, sillä halusin tosissani saada tietoa Jumalasta. Hän lupasi yrittää täyttää toiveeni, ja pian minulla oli ikioma ’Uusi testamentti’. Olin niin onnellinen, että kiiruhdin heti töiden jälkeen kotiin lukeakseni sitä.

Matkalla tapasin kuitenkin yllättäen serkkuni, joka oli palannut Zagrebista. Hän pyysi minua käymään luonaan, mutta sanoin, ettei se kävisi päinsä, sillä paloin halusta päästä kotiin lukemaan Raamattua. ’Minulla on  jotain, mikä kiinnostaa sinua’, serkku vastasi. ’Minulla on kotona kirjoja, joiden avulla voit ymmärtää Raamattua.’ Menimme hänen luokseen, ja ilokseni näin, että hänellä oli koko Raamattu sekä muutamia kirjasia ja Vartiotorni-lehtiä kroaatin kielellä. Hän tarjosi julkaisuja minulle, ja aloin oitis lukea niitä. Tajusin heti, että se, mitä luin, oli jotain aivan erityistä. En tuntenut ainoatakaan Jehovan todistajaa, mutta halusin tutustua heihin.

Kun serkku palasi Zagrebiin, lähdin hänen mukaansa. Siellä Ivica Pavlaković, vieraanvarainen todistaja, pyysi minut vierailulle, ja viivyin hänen luonaan kolme päivää. Esitin hänelle tuona aikana monia kysymyksiä, ja hän vastasi niihin aina Raamatun avulla, mikä teki minuun suuren vaikutuksen. Kävin seurakunnan kokouksessa, jonka lämmin veljeyden henki rohkaisi minua.

Ivica vei minut katsomaan Zagrebin Beteliä, ja lähdin sieltä iloisin sydämin kädet täynnä kirjallisuutta. Noiden muutamien unohtumattomien päivien jälkeen palasin Kočaniin mukanani vasta löytämäni hengellinen aarre. Lähistöllä ei asunut todistajia, joten Ivica ja minä aloimme kirjoitella säännöllisesti. Kirjeeni olivat täynnä kysymyksiä, joihin Ivica omissa kirjeissään vastasi. Tietojeni karttuessa aloin kertoa oppimastani muille, ja myös vaimoni ja lapseni kiinnostuivat totuudesta. Pian totuus yhdisti perhettämme ja opimme Raamatusta paljon. Olimme  onnellisia ja aloimme innokkaasti kertoa hyvää uutista sukulaisille ja ystäville. Monet kuuntelivatkin meitä, mutta kohtasimme tietenkin myös vainoa.”

YKSIMIELINEN VELJESSEURA KOOLLA SAKSASSA

Vaikka Jugoslaviassa asuvat veljemme eivät olleet yhtä eristyksissä toisista kuin muiden kommunististen maiden veljet, heitä oli vähän ja he olisivat halunneet kokea maailmanlaajuisen veljesseuran rakkauden. Niinpä kun he saivat tietää, että suunnitelmissa oli pitää vuonna 1969 kansainvälinen ”Rauha maassa” -konventti, he anoivat viranomaisilta matkustuslupaa voidakseen olla siellä läsnä. Miten riemuissaan he olivatkaan luvan saatuaan!

Konventti pidettiin suurella Nürnbergin stadionilla Saksassa, missä Hitler, joka oli uhkaillut tekevänsä Jehovan todistajista lopun, oli marssittanut joukkojaan vain muutama vuosikymmen aiemmin. Konventin ohjelma esitettiin useilla kielillä, ja Jugoslavian edustajat olivat innoissaan saadessaan kuulla, että ohjelmajaksoja pidettäisiin myös heidän kielillään metsäalueella, joka sijaitsi päästadionin lähistöllä. Siellä oli urheilukenttä, jonka jakoi kahtia suuri lava. Puolet läsnäolijoista istui lavan toisella puolella, ja he kuulivat ohjelman serbokroaatiksi, kun taas toisella puolella istuvat kuulivat ohjelman sloveeniksi. Kahdeksanpäiväinen ohjelma syvensi veljien Raamatun tuntemusta ja vahvisti heidän uskoaan valtavasti.

Todistajia tuli Saksaan kaikkialta Jugoslaviasta tilausjunilla ja -busseilla. Muuan kroatialaisveli sanoo: ”Olimme veljien ja sisarten tapaamisesta niin innoissamme, että panimme ylpeinä konventtimainoksia junanvaunumme ikkunoihin.”

Veljet saivat ilokseen nähdä maailmankeskuksesta  tulleet Nathan Knorrin ja Frederick Franzin ja kuulla heidän puheensa. ”Olimme aivan haltioissamme, kun he tulivat kertomaan terveisiä meidän stadioninosaamme”, muistelee eräs konventin osanottaja. Jugoslavian veljien saamat siunaukset ylittivät monin verroin ne lukuisat uhraukset, joita he olivat konventtiin päästäkseen tehneet. Serbiasta saapunut Milosija Simić kertoo: ”Konventtimatka maksoi kahden kuukauden palkan, ja oli vaikea saada töistä kymmenen päivää vapaata. En ollut varma, olisiko minulla palatessani enää työpaikkaa, mutta olin päättänyt lähteä konventtiin. Se oli aivan uskomatonta! Vielä nytkin, nelisenkymmentä vuotta myöhemmin, ilonkyyneleet kihoavat silmiin, kun  muistelen tuota tapahtumaa.” Saatuaan olla yhdessä eri puolilta Jugoslaviaa tulleiden todistajien kanssa ja koettuaan kansainvälisen veljesseuran ykseyden veljet palasivat kotiin valmiina kohtaamaan lujina edessä olevat haasteet.

PAIKALLISTEN TIENRAIVAAJIEN APU

Maahan 1930-luvun alussa saapuneet saksalaistienraivaajat olivat uurastaneet hyvän uutisen levittämisessä. Julistajien määrä oli kasvanut, ja yhä useampi jugoslavialainen aloitti tienraivauspalveluksen. Esimerkiksi Slovenia pystyi lähettämään kokeneita tienraivaajia Jugoslavian kaukaisiin osiin, joissa julistajia tarvittiin enemmän. Nämä tienraivaajat kohtasivat rohkeasti haasteen opetella uusia kieliä ja sopeutua uusiin kulttuureihin.

 ”Saavuin Kosovon suurimpaan kaupunkiin Prištinaan”, muistelee Jolanda Kocjančič. ”Siellä puhutaan albaniaa ja serbiaa. Minka Karlovšek ja minä emme puhuneet kumpaakaan, mutta päätimme alkaa saarnata, ja sillä tavoin opimme kieltä. Ensimmäisessä talossa tapasimme erään tšekkiläissyntyisen lesken vanhimman pojan. Aloitimme keskustelun sanomalla: ’Haluaisimme kertoa perheellenne Raamatun hyvästä uutisesta.’ Puhuimme sloveenia ja höystimme sitä serbiankielisin ilmauksin.

’Tulkaa sisään’, hän sanoi, ’äiti onkin odottanut teitä.’

Kun astuimme sisään, hänen äitinsä Ružica kiiruhti luoksemme. Hän selitti rukoilleensa kaksi viikkoa aiemmin, että Jehova lähettäisi jonkun antamaan opetusta Hänestä. Hänen sisarensa, joka oli Jehovan todistaja ja asui nykyisen Tšekin tasavallan alueella, oli toistuvasti kehottanut häntä rukoilemaan apua Jehovalta. Ružica oli varma, että käyntimme oli vastaus hänen rukoukseensa. Samalla kun Ružica opetti meille serbiaa, me opetimme hänelle Raamatun totuutta. Hänellä oli vuokralaisina opiskelijoita, jotka tulivat mukaan tutkisteluun. Yksi heistä antoi meille albanian kielen sanakirjan, ja sen avulla opimme tuota kieltä.”

Montenegrossa asuva Zoran Lalović oli vasta poikanen, kun hän sai Raamatun eräältä Zagrebissa asuvalta tienraivaajalta. Viisi vuotta myöhemmin vuonna 1980 eräs Serbiasta tullut erikoistienraivaaja tutki hänen kanssaan. Zoran kertoo: ”Minun oli vaikea panna välit poikki diskokavereihini, mutta kun vihdoin tein sen, edistyin nopeasti, ja jo muutaman kuukauden kuluttua kävin kasteella Belgradissa. Heti sen jälkeen sain pidettäväkseni esitelmän, koska veljiä oli niin vähän. Lisäksi Podgorican kaupungissa alettiin pitää kaikki kokoukset.”

 KASTE RIISIPELLOLLA

Stojan Bogatinov Makedoniasta kertoo: ”Kun joku oli valmis menemään kasteelle, minä kastoin hänet. Käytössämme ei ollut kylpyammetta, ja lähijoki oli aivan liian matala. Seudulla on kuitenkin monia riisipeltoja kastelukanavineen, ja jotkin niistä olivat riittävän syviä ja puhtaita kastamista varten. Muistan ensimmäisen riisipellolla suoritetun kasteen. Kävellessämme pellon poikki kanavalle päin joku huusi minulle: ’Stojan, olet tuonut uusia työntekijöitä!’

’Kyllä vain’, vastasin. ’Työtä on paljon.’ He eivät aavistaneet, että olimme työntekijöinä hengellisessä sadonkorjuussa, joka Makedoniassa oli käynnissä.”

Makedonian veljet pääsivät harvoin kosketuksiin haaratoimiston kanssa, ja heillä oli vielä paljon opittavaa teokraattisista menettelytavoista. Stojan Stojmilov alkoi käydä kokouksissa Saksassa ollessaan, ja kun hän palasi Makedoniaan, hän ilokseen tapasi todistajia Kočanissa. ”Kun kerroin veljille, millaisia kokoukset olivat Saksassa, he pyysivät heti minua johtamaan Vartiotornin tutkistelun ja pitämään esitelmän. Selitin, etten ollut vielä käynyt kasteella, mutta he olivat sinnikkäitä, sillä heidän mielestään olisin tuohon tehtävään pätevin. Tein siis työtä käskettyä. Aikanaan myös vaimoni ja minä kävimme kasteella riisipellolla.”

Veselin Iliev, joka palvelee nykyään vanhimpana Kočanissa, selittää: ”Emme tienneet teokraattisesta järjestöstä paljonkaan, mutta rakastimme totuutta syvästi.” Aikanaan Jehova huolehti siitä, että asiat oikaistiin. Esimerkiksi se, että makedoniankielistä kirjallisuutta saatiin entistä enemmän, vahvisti seurakuntia suuresti ja vaikutti merkittävästi Valtakunnan totuuden leviämiseen.

 VAROVAISIA VAPAAMMISSAKIN OLOISSA

Koska Jugoslavia ei ollut Neuvostoliiton valvonnassa, kansalaisilla oli vapauksia, joita ei ollut rautaesiripun takaisissa maissa. 1960-luvun lopulla Jugoslaviasta tuli ensimmäinen kommunistinen maa, joka lakkautti viisumipakon ja höllensi rajavalvontaa. Ihmiset saattoivat matkustaa vapaammin, joten pohjoisjugoslavialaiset veljet ottivat tehtäväkseen viedä kirjallisuuttamme Neuvostoliiton naapurimaihin, joissa saarnaamistyö oli yhä kielletty.

Veljet kuljettivat kirjallisuuden ensin Saksasta Jugoslaviaan pakettiautoissa. Kroatian haaratoimistokomitean jäsen Ðuro Landić kertoo, että heidän talonsa toimi kirjallisuusvarastona aina siihen saakka kun Neuvostoliitto hajosi. ”Meillä oli omissa autoissa valepohja, ja kojelaudassa oli salalokeroita”, Ðuro sanoo. ”Tiesimme, että jos paljastuisimme, voisimme menettää automme ja joutua vankilaan, mutta veljien riemu heidän saadessaan kirjallisuuden teki siitä kaikkien riskien arvoista.”

Sisar Milosija Simić vei kirjallisuutta Serbiasta Bulgariaan. Hän kertoo: ”En koskaan tiennyt, kuka kirjallisuuden ottaisi vastaan; sain pelkän osoitteen. Erään kerran nousin bussista ja löysin etsimäni talon, mutta ketään ei ollut kotona. Kiersin korttelin ympäri ja tulin talolle eri suunnasta. Ei vieläkään ketään. Toistin saman huomiota herättämättä kymmenkunta kertaa päivän kuluessa – tuloksetta. Tämä osoittautuikin lopulta todelliseksi siunaukseksi, sillä sain myöhemmin tietää, että osoite oli ollut väärä.

Olin nähnyt paljon vaivaa kirjallisuuden kopioimisessa ja sen puhtaaksi kirjoittamisessa, joten minulla oli ongelma.  En voisi vain heittää sitä menemään. Niinpä päätin viedä sen takaisin Serbiaan, missä se pantaisiin hyvään käyttöön. Minulla oli meno-paluulippu, mutta tarvitsin vielä lipun asemalle. Tavallisesti ne veljet, joille vein kirjallisuuden, antoivat minulle rahaa lipun ostoon. Tämä johtui siitä, että maahan sai tuoda rahaa vain tietyn summan. Lähestyin lipunmyyntipistettä ja rukoilin, että työvuorossa olisi nainen. Juuri kun tulin paikalle, tiskin takana oleva mies lähti ja nainen tuli tilalle. Vastineeksi lipusta tarjosin hänelle vaatteita, joita oli käytetty kirjallisuuden kääreinä. Nainen suostui vaihtokauppaan, ja minä sain lippuni.”

1980-luvun alussa veljet käänsivät kirjallisuutta albaniaksi ja makedoniaksi ja lähettivät käsin kirjoitetut kopiot pieneen Belgradin toimistoon. Siellä Milosija valmisti niistä kahdeksan kopiota kerralla käyttäen apunaan kirjoituskonetta ja hiilipaperia. Työ oli vaativaa, sillä aineisto oli kirjoitettu käsin eikä hän osannut kieltä.

NUORTEN VELJIEN LUJUUS

Jugoslaviassa oli virallisesti uskonnonvapaus, mutta hallitus piti puolueettomuuttamme uhkana maan yhtenäisyydelle. Tästä syystä veljet kohtasivat vastustusta. Toisen maailmansodan aikana monet pysyivät uskollisesti puolueettomina, vaikka se maksoi heille heidän henkensä. Seuranneina kolmena vuosikymmenenä kaikki eivät kuitenkaan ilmaisseet samanlaista vahvaa uskoa. Jotkut kyllä kävivät seurakunnan kokouksissa ja tukivat Valtakunnan työtä, mutta kun he saivat kutsun sotapalvelukseen, he noudattivat kutsua ja puolustelivat tekoaan eri tavoin.

Puolueettomina pysyviä nuoria veljiä odotti jopa kymmenen vuoden vankeus. Heidät saatettiin tuomita useitakin kertoja ennen 30:ttä ikävuottaan. Jotkut, joiden  nuhteettomuutta koeteltiin tällä tavoin ja jotka kieltäytyivät tinkimästä kannastaan, olivat vielä aivan uusia totuudessa. Nyt monet heistä ovat vastuuasemissa seurakunnissa.

INNOSTAVA KANSAINVÄLINEN KONVENTTI

Jugoslavian Jehovan todistajilla ei ollut vielä koskaan ollut mahdollisuutta isännöidä kansainvälistä konventtia. Kuvittele, miten onnellisia he olivat, kun hallintoelin ilmoitti vuonna 1991, että yksi ”Vapautta rakastavien” kansainvälisistä konventeista pidettäisiin Zagrebissa!

Ongelmilta ei kuitenkaan säästytty. Aina siitä saakka kun Kroatia oli itsenäistynyt Jugoslaviasta, taivaalle oli alkanut kertyä sodan pilviä. Olisiko konventin pitäminen viisasta? Sekä ulkomaisten että paikallisten osanottajien turvallisuus oli etusijalla. Monien rukousten ja perinpohjaisen pohdinnan jälkeen veljet päättivät jatkaa konventtivalmisteluja.

Hallintoelimeen kuuluva Theodore Jaracz matkusti Kroatiaan muutama viikko ennen konventtia auttamaan järjestelytöissä. Koska kaikki muut julkiset tilaisuudet Zagrebissa oli peruttu, ihmisiä kiinnosti kovasti, mitä Dinamo-stadionilla oikein suunniteltiin. Konventin lähestyessä tilanne maassa muuttui yhä epävarmemmaksi. Veljet puntaroivat riskejä päivittäin ja esittivät yhä uudestaan saman kysymyksen: pitäisikö valmisteluja jatkaa, vai olisiko konventti peruttava? He anoivat hellittämättä ohjausta Jehovalta. Yllättäen poliittinen ilmapiiri rauhoittui, ja konventti pidettiin 16.–18. elokuuta 1991.

Oli vaikea kuvitella suurempaa vastakohtaisuutta: Samalla kun ympäröivät valtiot horjuivat verisen sodan partaalla, Kroatian Jehovan todistajat toivottivat tuhansia vieraita tervetulleiksi ”Jumalista vapautta rakastavien” b  kansainväliseen konventtiin. Monet asukkaat pakenivat maan rajojen ulkopuolelle, mutta veljet ja sisaret 15 maasta kokoontuivat yhteen rakkauden hengessä täysin vapaasti. Isoja ryhmiä tuli lentäen Yhdysvalloista, Kanadasta ja muista länsimaista. Kireän sotilaallisen tilanteen vuoksi Zagrebin lentokenttä oli suljettu ja koneet laskeutuivat Sloveniaan Ljubljanaan, mistä konventtilaiset matkustivat Zagrebiin busseilla. Konventtivieraiden rohkeus koitui erinomaiseksi todistukseksi paikallisille asukkaille, ja heidän läsnäolonsa oli veljille verraton rohkaisun lähde. Suurin vierasryhmä, kolmisentuhatta henkeä, tuli Italiasta, ja heidän eloisuutensa ja sydämellisyytensä tuntuivat sytyttävän koko konventtiyleisön (1. Tess. 5:19).

Veljistä oli aivan erityisen uskoa vahvistavaa saada pitää vieraanaan viittä hallintoelimen jäsentä. Vielä nytkin monet muistelevat mielellään puheita, jotka Carey Barber, Lloyd Barry, Milton Henschel, Theodore Jaracz ja Lyman Swingle pitivät. Nämä veljet, joilla oli monien vuosien kokemus, eivät antaneet maan levottomuuksien pelästyttää itseään, vaan he tulivat rohkeasti vahvistamaan veljiä rakentavilla puheillaan.

Poliittisen kuohunnan vuoksi viranomaiset pelkäsivät, että eri puolilta Jugoslaviaa tulleiden konventtilaisten välillä puhkeaisi etnisiä yhteenottoja. Niinpä he olivat tavattoman helpottuneita nähdessään heidän kokoontuvan yhteen rauhassa ja osoittavan kaiken lisäksi lämmintä veljellistä kiintymystä toisiaan kohtaan. Päivä päivältä poliisien määrä konventtialueella pieneni.

Tuo ikimuistoinen konventti osoitti, että Jehovan todistajat muodostavat aidosti kansainvälisen veljesseuran. Tämän miettiminen auttaisi veljiä säilyttämään  ykseytensä edessä olevissa koetuksissa. Bussit, jotka veivät kotiin Serbiasta ja Makedoniasta tulleet veljet, olivat viimeisiä autoja, jotka päästettiin Kroatian ja Serbian välisen tarkastusaseman läpi. Kun veljet olivat ylittäneet rajan turvallisesti, se suljettiin. Monet sanovat, että sota alkoi juuri silloin.

Seuraavina kuukausina ja vuosina tasavallat, jotka olivat kuuluneet Jugoslaviaan, irtautuivat omiksi itsenäisiksi valtioikseen, joilla kullakin oli oma hallituksensa. Tästä aiheutunut kuohunta maksoi kymmenientuhansien ihmisten hengen ja aikaansai sanoin kuvaamatonta kärsimystä. Miten veljemme selvisivät tuosta myrskyisästä ajasta? Miten Jehova on sen jälkeen siunannut Valtakunnan saarnaamistyötä näissä itsenäistyneissä maissa? Otetaanpa selvää.

 Bosnia ja Hertsegovinan nykyhistoria

”Toukokuun 16. päivänä 1992 meitä oli erääseen asuntoon sulloutuneena 13 ihmistä. Räjähtelevien kranaattien sirpaleet pirstoivat Sarajevoa. Kaksi kranaattia osui taloon, jonne olimme kokoontuneet turvaan. Vaikka joukossamme oli kroaatteja, serbejä ja muslimiperheistä lähtöisin olevia – samojen kolmen ryhmän edustajia kuin ne, jotka ulkona tappoivat toisiaan – meitä yhdisti puhdas palvonta. Aamun sarastaessa kranaattituli heikkeni, ja me lähdimme asunnosta etsimään parempaa suojaa. Rukoilimme Jehovaa ääneen, kuten olimme tehneet edellisyönä, ja hän kuuli meitä.” (Halim Curi.)

Sarajevon piiritys oli nykyhistorian pisimpiä ja hirvittävimpiä. Miten tuossa yli 400000 asukkaan kaupungissa ja muualla Bosnia ja Hertsegovinassa asuvat hengelliset veljemme ja sisaremme selviytyivät maata repivistä etnisistä ja uskonnollisista riidoista? Ennen kuin perehdymme heidän tarinaansa, tutustutaan hieman lähemmin itse maahan.

Bosnia ja Hertsegovina sijaitsee entisen Jugoslavian sydämessä Kroatian, Serbian ja Montenegron ympäröimänä. Kulttuuri- ja perhesiteet ovat lujat, ja vieraanvaraisuutta pidetään suuressa arvossa. Ihmiset viettävät mielellään aikaansa naapurin luona ja kahvibaareissa (kafići) turkkilaista kahvia siemaillen. Bosnian väestö koostuu muslimeista, serbeistä ja kroaateista, mutta ulkoisesti asukkaat eivät poikkea toisistaan millään tavoin. Vaikka monet heistä eivät pidä itseään kovinkaan uskonnollisina, juuri  uskonto on jakanut kansan. Muslimienemmistön lisäksi maassa on ortodokseja (pääasiassa serbit) ja katolilaisia (kroaatit).

Uskonnollisen suvaitsemattomuuden ja etnisten vihamielisyyksien huolestuttava lisääntyminen 1990-luvun alussa johti kauhistuttavaan etniseen puhdistukseen. Etenevät armeijat häätivät niin pikkukylissä kuin suurissa kaupungeissakin siviilejä kodeistaan raivatakseen etnisesti ”puhtaita” alueita oman uskontonsa edustajille. Tilanne koetteli veljiemme ja sisartemme puolueettomuutta. Bosniassa ja muissa entisen Jugoslavian maissa useimmat ihmiset tunnustavat vanhempiensa uskontoa, ja perheen uskonnollisen taustan voi monesti päätellä sukunimestä. Kun vilpitönsydämisistä ihmisistä tulee Jehovan palvelijoita, heidän saatetaan katsoa pettäneen perheensä ja sen perinteet. Veljet ovat saaneet kuitenkin huomata, että uskollisuus Jehovalle on suoja.

KAUPUNKI SAARROKSISSA

Jugoslavian veljiä kosketti syvästi se rakkaus ja ykseys, joka ilmeni vuoden 1991 ”Jumalista vapautta rakastavien” konventissa Zagrebissa Kroatiassa. Tuo unohtumaton tilaisuus vahvisti heitä kestämään edessä olevat koettelemukset. Yhtenä hetkenä muslimit, serbit ja kroaatit elivät Sarajevossa rauhassa rinta rinnan. Seuraavassa hetkessä armeija piiritti kaupungin, ja asukkaat, mukaan lukien hengelliset veljemme, jäivät sinne saarroksiin. Poliittisesta kuohunnasta huolimatta kukaan ei osannut aavistaakaan, miten pitkään taistelut lopulta jatkuisivat.

Sarajevolainen vanhin Halim Curi kertoi raportissaan: ”Ihmiset näkevät nälkää. Joka kuukausi heille toimitetaan vain parisen kiloa jauhoja, sata grammaa sokeria ja puoli litraa öljyä. Kaikilla käytettävissä olevilla maa-alueilla kasvatetaan vihanneksia. Kaupungin puita kaadetaan polttopuiksi, ja kun ne loppuvat, ihmiset repivät kotinsa  lattialautoja polttoaineeksi ruoanlaittoon ja lämmitykseen. He polttavat kaikkea, mikä palaa, jopa vanhoja kenkiä.”

Kun Sarajevo oli saarroksissa, Ljiljana Ninković ja hänen miehensä Nenad totesivat jääneensä sinne loukkuun ja joutuneensa eroon kahdesta tyttärestään. ”Olimme tavallinen kaksilapsinen perhe, jolla oli asunto ja auto”, sanoo Ljiljana. ”Hetkessä kaikki muuttui.”

He saivat kuitenkin usein kokea Jehovan suojelevan käden yllään. Ljiljana jatkaa: ”Kahdesti asuntoamme pommitettiin vain hiukan sen jälkeen, kun olimme lähteneet sieltä. Vaikeuksista huolimatta iloitsimme yksinkertaisista asioista. Meistä oli esimerkiksi mukavaa mennä puistoon poimimaan voikukanlehtiä salaatiksi, jotta saisimme syödäksemme muutakin kuin valkoista riisiä. Opimme tyytymään siihen, mitä meillä oli, emmekä pitäneet mitään itsestäänselvyytenä.”

FYYSINEN JA HENGELLINEN HUOLENPITO

Suurimpia ongelmia aiheutti veden hankkiminen. Hanavettä saatiin taloissa harvoin. Ihmisten oli käveltävä vedenhakuun jopa viiden kilometrin päähän läpi alueiden, joilla oli tarkka-ampujia asemissaan. Vedennoutopaikalla piti jonottaa omaa vuoroaan tuntikausia, minkä jälkeen edessä oli vaivalloinen jalkapatikka takaisin täydet astiat mukana.

”Todellisia koetuksia olivat ne kerrat, jolloin kuulimme, että kodeissa saataisiin vettä hanasta lyhyen aikaa kerrallaan”, sanoo Halim. ”Silloin jokaisen pitäisi ehtiä ottaa suihku, pestä pyykit ja kerätä vettä varastoon  mahdollisimman paljon. Mutta entä jos tuo kauan odotettu hetki sattuisi kokousaikaan? Meidän oli päätettävä: joko menisimme kokoukseen tai jäisimme kotiin keräämään vettä.”

Veljet ymmärsivät, että niin tärkeää kuin fyysisistä tarpeista huolehtiminen olikin, hengellisten tarpeiden tyydyttäminen oli elintärkeää. Kokouksissa he saivat hengellisen ruoan lisäksi tietoja siitä, oliko joku joutunut vankilaan tai loukkaantunut tai jopa menettänyt henkensä. ”Olimme kuin perhe”, muistelee Milutin Pajić, joka palvelee seurakunnan vanhimpana. ”Emme olisi millään halunneet lähteä kokouksista pois. Useimmiten jäimme niiden päätyttyä vielä moneksi tunniksi puhumaan totuudesta.”

Elämä ei ollut helppoa, ja veljet pelkäsivät usein henkensä puolesta. He panivat kuitenkin hengelliset asiat etusijalle. Sodan repiessä maata Jehovan kansaan kuuluvat pääsivät entistä lähemmäs toisiaan ja taivaallista Isäänsä. Lapset panivat merkille vanhempiensa uskollisuuden ja loivat itsekin horjumattoman suhteen Jehovaan.

Bihaćin kaupunki Kroatian rajan tuntumassa oli eristyksissä miltei neljä vuotta. Asukkaat eivät päässeet sieltä pois, eikä sinne voitu toimittaa avustustarvikkeita. Osman Šaćirbegović, joka oli kaupungin ainoa nimitetty veli, selittää: ”Kovinta oli sodan alussa, ei niinkään vaikeiden olojen vuoksi vaan koska tilanne oli uusi; emme olleet koskaan kokeneet mitään vastaavaa. Kun kranaattien ampuminen alkoi, jännitys ihme kyllä helpotti, sillä tajusimme pian, etteivät kaikki kranaatit tappaneet. Osa ei edes räjähtänyt.”

Kukaan ei osannut ennakoida sodan kestoa, joten Kroatian ja Itävallan Beteleissä tehtiin järjestelyt avustustarvikkeiden varastoimiseksi valtakunnansaleihin ja todistajien koteihin Sarajevossa, Zenicassa, Tuzlassa, Mostarissa, Travnikissa ja Bihaćissa. Taistelujen jatkuessa kaupunkeja  saatettiin yllättäen piirittää ja eristää muista, ja kun tavaroiden toimitus niihin odottamatta katkesi, tärkeistä tuotteista tuli nopeasti pulaa. Vaikka monet Bosnian kaupungit joutuivatkin eristyksiin muusta maailmasta, Jehovan todistajien veljellinen ykseys oli murtumaton. Se oli jyrkkä vastakohta sille etniselle ja uskonnolliselle vihamielisyydelle, joka purkautui sanoin kuvaamattomina raakuuksina kaikkialla maassa.

INNOKKAITA MUTTA VAROVAISIA

Sen lisäksi, että ihmisten oli vaikea hankkia elämän välttämättömyyksiä, heitä uhkasivat Sarajevossa ja sen ympärillä vaanivat tarkka-ampujat, jotka saattoivat umpimähkään ottaa kohteekseen kenet tahansa viattoman siviilin. Kranaatit taas kylvivät kuolemaa taivaalta käsin. Saarroksiin joutuneissa kaupungeissa oli toisinaan vaarallista liikkua. Ihmiset elivät kauhun vallassa. Viisautta ja rohkeutta ilmaisten veljemme kuitenkin jatkoivat Valtakunnan hyvän uutisen julistamista ihmisille, jotka kaipasivat kipeästi lohtua.

Muuan vanhin kertoo: ”Erään ankaran hyökkäyksen aikana Sarajevossa räjähti yhden ainoan päivän aikana  tuhansia kranaatteja. Tuona lauantaiaamuna veljet soittivat vanhimmille ja kysyivät, missä pidettäisiin sinä päivänä kenttäpalveluskokous.”

”Näin, että ihmiset tarvitsivat totuutta epätoivoisesti”, sanoo eräs sisar. ”Juuri se auttoi minua paitsi kestämään myös tuntemaan iloa noissa vaikeissa olosuhteissa.”

Monet ihmiset tajusivat tarvitsevansa Raamatun antamaa toivoa. Eräs veli sanoi: ”Meidän ei tarvitse etsiä ihmisiä, vaan he etsivät meidät saadakseen hengellistä apua. He vain ilmaantuvat valtakunnansaliin ja pyytävät tutkistelua.”

Saarnaamistyö menestyi sodan aikana paljolti sen ansiosta, että ihmiset eivät voineet olla huomaamatta kristillisen veljesseuramme ykseyttä. ”Se koitui valtavaksi todistukseksi”, sanoo monia vuosia erikoistienraivaajana palvellut sisar Nada Bešker. ”Monet näkivät eri etnisistä ryhmistä lähtöisin olevien veljien työskentelevän yhdessä palveluksessa. Ja kun he näkivät, miten muuan kroaattisisar ja sisar, joka oli entinen muslimi, tutkivat yhdessä erään serbin kanssa, heidän oli pakko tajuta, että olimme erilaisia.”

Veljien innokkuus sai aikaan tuloksia, jotka ovat nähtävissä edelleenkin, sillä monet nykyisistä Jehovan palvelijoista ottivat totuuden vastaan juuri sodan aikana. Esimerkiksi Banja Lukan seurakunnan koko kaksinkertaistui, vaikka sieltä muutti sata julistajaa muihin seurakuntiin.

USKOLLINEN PERHE

Veljet olivat aina erittäin varovaisia. Siitä huolimatta ”aavistamattomat tapahtumat” kohtasivat muutamia heistä heidän ollessaan  sattumalta väärässä paikassa väärään aikaan (Saarn. 9:11, alav.). Serbeihin kuuluva Božo Ðorem kävi kasteella vuoden 1991 kansainvälisessä konventissa Zagrebissa Kroatiassa. Palattuaan Sarajevoon hän joutui useaan otteeseen vankilaan, missä häntä kohdeltiin erittäin huonosti hänen puolueettomuutensa vuoksi. Vuonna 1994 hän sai vuoden ja kaksi kuukautta vankeutta. Hänestä oli koettelevinta se, että hän joutui olemaan erossa vaimostaan Henasta ja viisivuotiaasta tyttärestään Magdalenasta.

Pian Božon vapauduttua perhettä kohtasi murhenäytelmä. He lähtivät eräänä rauhallisena iltapäivänä johtamaan raamatuntutkistelua kotinsa lähistölle. Matkalla hiljaisuuden rikkoi yhtäkkiä tykistötuli. Hena ja Magdalena saivat surmansa heti, ja Božo kuoli myöhemmin sairaalassa.

KRISTILLINEN PUOLUEETTOMUUS

Voimakkaiden ennakkoluulojen vuoksi puolueettomuutta ei juuri suvaittu. Banja Lukan seurakuntaan kuului etupäässä nuoria veljiä, jotka armeija olisi halunnut sotaan. Koska veljet pysyivät puolueettomina, heitä hakattiin.

Osman Šaćirbegović sanoo: ”Poliisit kuulustelivat meitä useasti ja kutsuivat meitä pelkureiksi, koska emme puolustaneet perheitämme.”

Osman saattoi esittää heille perusteluja tähän tapaan: ”Teillä on turvananne ase, eikö niin?”

”Kyllä vain”, poliisit vastasivat.

”Vaihtaisitteko sen tykkiin, jotta olisitte vielä paremmin suojassa?”

”Kyllä.”

”Vaihtaisitteko tykin panssarivaunuun?”

”Tietysti.”

”Tekisitte tämän kaiken saadaksenne varmemman  suojan. Minun turvanani on Jehova – kaikkivaltias Jumala ja kaikkeuden Luoja. Voisiko minulla olla mitään parempaa suojaa?” Poliisit ymmärsivät asian ytimen ja jättivät Osmanin rauhaan.

HUMANITÄÄRINEN APU SAAPUU

Vaikka naapurimaiden todistajat tiesivät Bosnian veljien kärsimyksistä, näille ei pystytty vähään aikaan toimittamaan avustustarvikkeita. Viimein lokakuussa 1993 viranomaiset antoivat ymmärtää, että tarvikkeiden toimittaminen voisi olla mahdollista. Veljemme päättivät hyödyntää tilanteen parhaalla mahdollisella tavalla vaaroista huolimatta. Lokakuun 26. päivänä Wienistä lähti kohti Bosniaa viisi kuorma-autoa lastinaan 16 tonnia ruokatarvikkeita ja polttopuita. Miten tämä saattue selviytyisi niiden monien alueiden läpi, joilla oli yhä käynnissä ankaria taisteluja? c

Veljet joutuivat matkansa varrella vakaviin vaaroihin. Muuan kuljettaja kertoo: ”Lähdin liikkeelle myöhään aamupäivällä ja jäin useiden muiden avustustarvikkeita kuljettavien kuorma-autojen perään. Kun lähestyin erästä tarkastusasemaa, kaikki pysähtyivät paperien tarkastusta varten. Yhtäkkiä kuulin tarkka-ampujan kiväärin kajahduksen, ja näimme, että muuan kuljettaja, joka ei ollut todistaja, oli saanut osuman.”

Itse Sarajevoon pääsivät kuorma-autojen lisäksi vain niiden kuljettajat, joten matkaseurana olevien veljien piti jäädä odottamaan kaupungin ulkopuolelle. Voidakseen siitä huolimatta rohkaista paikallisia veljiä he etsivät käsiinsä puhelimen, ottivat julistajiin yhteyttä ja pitivät heille puhelimitse kipeästi kaivatun kannustavan esitelmän. Matkavalvojat, beteliläiset ja maakomitean jäsenet panivat sodan aikana monta kertaa henkensä alttiiksi  auttaakseen veljiään selviytymään fyysisesti ja hengellisesti.

Bihaćin veljille ei pystytty toimittamaan tarvikkeita lähes neljään vuoteen. Vaikka kirjaimellinen ruoka ei pystynyt ylittämään esteitä, jotka ympäröivät tuota eristyksissä olevaa kaupunkia, veljet onnistuivat saamaan jonkin verran hengellistä ravintoa. Miten? He saivat käyttää puhelinlinjaa ja faksia, joiden välityksellä he saivat aika ajoin Valtakunnan Palveluksemme -lehtisen ja Vartiotorni-lehtiä. He tekivät julkaisuista kopioita ja toimittivat yhden kullekin perheelle. Kun sota alkoi, kaupungissa oli vain pieni kolmen kastetun julistajan ryhmä. Heidän yhteydessään oli 12 kastamatonta julistajaa, jotka odottivat innokkaasti kahden vuoden ajan sopivaa tilaisuutta mennä Jehovalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi vesikasteelle.

Monen vuoden eristyksissä olo oli vaikeaa. Osman kertoo: ”Raamatuntutkisteluoppilaani eivät olleet koskaan päässeet konventtiin eikä heillä ollut omakohtaista kokemusta kierrosvalvojan vierailusta. Puhuimme alituiseen ajasta, jolloin saisimme olla yhdessä muiden veljiemme kanssa.”

On helppo kuvitella veljien iloa, kun 11. elokuuta 1995 Bihaćiin jyristi kaksi autoa, joissa luki näkyvästi ”Jehovan todistajat” ja ”Avustustarvikkeita”. Ne olivat ensimmäiset yksityisautot, jotka toivat kaupunkiin humanitääristä apua sen saarroksiin joutumisen jälkeen! Lisäksi ne tulivat juuri kun veljet tunsivat olevansa fyysisesti ja henkisesti luhistumispisteessä.

Muut Bihaćin asukkaat panivat merkille, miten veljet huolehtivat toisistaan muun muassa korjaamalla rikkoutuneita ikkunoita. ”Se teki vaikutuksen naapureihini”, sanoo Osman, ”sillä he tiesivät, että meillä ei ollut rahaa. Se koitui suureksi todistukseksi, ja he puhuvat siitä vieläkin.” Nykyään kaupungissa on innokas seurakunta, jossa on 34 julistajaa ja 5 tienraivaajaa.

 MIELEENPAINUVA MATKA

Veljet asettuivat kerta toisensa jälkeen hengenvaaraan viedäkseen ruokaa ja kirjallisuutta sodan repimiin Bosnian kaupunkeihin. Matkasta, jonka veljet tekivät 7. kesäkuuta 1994, oli kuitenkin tuleva erilainen. Kolmen kuorma-auton saattue mukanaan maakomitean jäseniä ja muita veljiä lähti varhain aamulla matkaan Zagrebista Kroatiasta. Tavoitteena oli toimittaa veljille avustustarvikkeita ja esittää heille lyhennetty erikoiskonventtipäivän ohjelma; he kuulisivat ohjelman ensi kertaa kolmeen vuoteen!

Erikoisohjelma pidettiin muun muassa Tuzlan kaupungissa. Sodan alkaessa paikallisessa seurakunnassa oli vain parisenkymmentä kastettua julistajaa. Mikä yllätys olikaan, kun konventtiohjelmaa oli kuuntelemassa yli 200 henkeä! 30 kastettiin. Nykyään kaupungissa on 3 seurakuntaa ja yli 300 julistajaa.

Zenicassa veljet löysivät sopivan kokoontumispaikan, mutta kelvollisen kastealtaan löytäminen tuotti vaikeuksia. Lopulta pitkän etsinnän jälkeen tähän tarkoitukseen valittiin iso tynnyri. Ainoa ongelma oli haju, sillä tynnyrissä oli säilytetty kalaa. Kastettavat, jotka olivat ottaneet vastaan Jeesuksen kutsun tulla ”ihmisten kalastajiksi”, eivät kuitenkaan hajua hätkähtäneet (Matt. 4:19). Herbert Frenzel, joka palvelee tätä nykyä Kroatian haaratoimistokomiteassa, piti kastepuheen. Hän kertoo: ”Kasteelle menevät olivat odottaneet tuota hetkeä niin kauan, että  mikään ei olisi estänyt heitä! Kasteen jälkeen he tunsivat itsensä voittajiksi!” Nykyään Zenicassa on innokas 68 julistajan seurakunta.

Sarajevossa konventtiohjelma jouduttiin pitämään lähellä tarkka-ampujien tulittamaa risteysaluetta. Päästyään turvallisesti konventtiin veljillä oli edessään ongelma: olisi löydettävä kastepaikka ja saatava lisäksi kastevesi riittämään. Jotta vesi ei varmasti loppuisi kesken, kastettavat asettuivat pituusjärjestykseen ja heidät kastettiin pienimmästä suurimpaan.

Se oli onnellinen päivä veljillemme ja sisarillemme! He eivät antaneet ympäröivän maailman kauhujen himmentää sitä suunnatonta iloa, jota yhteinen palvonta heille toi. Sarajevossa on nykyään kolme kukoistavaa seurakuntaa.

MYRSKYN JÄLKEEN

Jossain suhteessa veljien ja sisarten elämä hieman helpottui sen jälkeen, kun huoltoyhteydet jälleen avautuivat. Etninen puhdistus kuitenkin jatkui, minkä vuoksi ihmisiä häädettiin kodeistaan. Kroatiassa palveleva vanhin Ivica Arabadžić muistaa, miten heidän perheensä pakotettiin jättämään talonsa Banja Lukassa: ”Meille tuli aseistautunut mies, joka käski meidän lähteä, sillä talo olisi nyt hänen. Hän oli joutunut jättämään Šibenikissä Kroatiassa olevan talonsa, koska hän oli serbi, ja nyt hän halusi meidän lähtevän. Muuan sotilaspoliisi, jonka kanssa tutkin, riensi apuun. Vaikka emme saaneetkaan pitää kotiamme, onnistuimme tekemään vaihtokaupan: serbi ottaisi meidän talomme ja me hänen talonsa. Oli vaikea jättää koti sekä seurakunta, joka oli auttanut meitä oppimaan totuuden, mutta valinnanvaraa ei juuri ollut. Otimme mukaan vain muutaman tavaran ja lähdimme Kroatiaan kohti ’uutta’ kotia. Mutta kun tulimme Šibenikiin, joku oli jo muuttanut meille kuuluvaan tyhjään taloon. Mitä tehdä? Veljemme toivottivat meidät viipymättä tervetulleiksi, ja  eräs vanhin antoi meidän asua talossaan vuoden verran, kunnes asunto-ongelmamme ratkesi.”

Poliittinen epävakaisuus on jatkunut Bosnia ja Hertsegovinassa näihin päiviin asti, mutta totuus kukoistaa maassa, jonka asukkaista lähes 40 prosenttia tunnustautuu muslimeiksi. Sodan päättymisen jälkeen veljemme ovat rakentaneet uusia valtakunnansaleja. Etenkin eräs Banja Lukan sali on muutakin kuin vain suureen tarpeeseen tullut kokouspaikka, sillä se edustaa oikeudellista voittoa. Veljet yrittivät vuosien ajan hankkia lupaa rakentaa valtakunnansali tälle alueelle, jossa ortodoksisella kirkolla on suuri vaikutusvalta. Vaikka Bosnian veljet saivat sodan jälkeen laillisen tunnustuksen, heiltä evättiin lupa rakentaa Banja Lukaan sali. Lopulta lukuisten rukousten ja uutterien ponnistelujen jälkeen tarvittava asiakirja saatiin. Voitto onkin tuossa osassa Bosnia ja Hertsegovinaa juridinen ennakkotapaus tulevia valtakunnansaleja ajatellen.

Uskonnonvapauden ansiosta 32 erikoistienraivaajaa, joista monet ovat tulleet ulkomailta, voi auttaa alueilla, joilla julistajia tarvitaan enemmän. Heidän palvelusintonsa samoin kuin uskollisuutensa teokraattisten menettelytapojen noudattamisessa ovat olleet todellinen siunaus.

Vain kymmenkunta vuotta sitten veljemme Sarajevossa joutuivat tämän tästä tarkka-ampujien tulituksen kohteeksi, mutta nyt siellä pidetään rauhaisissa oloissa konventteja, joihin tulee väkeä kaikkialta entisen Jugoslavian alueelta. Vaikka viime vuosisadan sodat ovat ruhjoneet tätä kaunista, vuoristoista maata, Jehovan kansan on sitonut entistä tiiviimmin yhteen ”veljellinen kiintymys, jossa ei ole ulkokultaisuutta” (1. Piet. 1:22). Nyt Bosnia ja Hertsegovinassa on 16 seurakuntaa, joiden 1163 julistajaa ylistävät yksimielisesti tosi Jumalaa Jehovaa.

 Kroatian nykyhistoria

Zagrebissa vuonna 1991 pidetyn kansainvälisen konventin jälkeen Kroatian ja Serbian välinen raja suljettiin yhtäkkiä. Armeija tuhosi tai sulki tärkeimmät tiet ja sillat, minkä vuoksi monet Itä-Kroatiasta tulleet konventtilaiset eivät päässeet palaamaan kotiinsa. Useat todistajat muualta maasta osoittivat lämmintä veljellistä rakkautta ja tarjoutuivat majoittamaan heidät luokseen, vaikka heillä itselläänkin oli vain vähän aineellista.

Zagrebissa ilmaiskuista varoittavat sireenit ulvoivat yötä päivää. Ihmiset juoksivat turvaan, ja jotkut pysyttelivät suojapaikassa viikkoja tai kuukausia. Betelin pohjakerros oli turvallinen, minkä vuoksi kaupungin viranomaiset olivat määränneet sen väestönsuojaksi. Näin veljille avautui erinomaisia todistamistilaisuuksia, ja suojaa etsivät ihmiset saivat muutakin kuin fyysisen turvapaikan. Esimerkiksi kerran sireenien alettua huutaa sinne ryntäsi tuttuun tapaan ihmisiä suoraan raitiovaunusta. Kun kaikki odottivat levottomina, muuan Betelissä palveleva vanhin kysyi, haluaisivatko he katsoa diaesityksen kansainvälisestä konventista, joka oli pidetty Zagrebissa muutamaa kuukautta aiemmin. Kaikki vastasivat myöntävästi, ja jälkeenpäin he ilmaisivat arvostuksensa esityksen johdosta.

Kokouksiin pääsy oli sotatilan vuoksi todellinen haaste, ja luodit tai kranaatit vahingoittivat muutamia valtakunnansaleja. Rakkaat veljemme arvostivat kuitenkin hengellistä ruokaa enemmän kuin koskaan eivätkä ”jättäneet yhteen kokoontumistaan” (Hepr. 10:25).  Esimerkiksi Šibenikissä sateli raketteja puolen vuoden ajan, minkä vuoksi veljien oli mahdotonta kokoontua valtakunnansalissa. Muuan vanhin kertoo: ”Me asuimme kaupungin ulkopuolella, joten kirjantutkistelu ja Vartiotornin tutkistelu pidettiin meillä. Saarnaamistyö ei hidastunut olosuhteista huolimatta. Saarnasimme sekä kaupungissa että lähikylissä. Kaikki tunnistivat meidät Jehovan todistajiksi ja tiesivät meidän olevan erilaisia.”

VELJELLINEN RAKKAUS SODAN AIKANA

Monet kotinsa menettäneet veljet hakeutuivat turvaan toisten todistajien luo, ja seurakunnat tekivät auliisti kaiken tarvittavan ollakseen avuksi. Esimerkiksi Osijekin seurakunta toivotti lämpimästi tervetulleeksi uuden perheen, joka oli vastikään paennut Tuzlasta Bosniasta hyvin vaikeista oloista. Seurakuntaa ilahdutti kuulla, että vaimo oli heidän hengellinen sisarensa.

Viranomaiset sallivat perheen muuttaa erääseen taloon. Se oli kuitenkin vanha ja ränsistynyt, ja kun veljet näkivät, miten surkeassa kunnossa talo oli, he tarjosivat apuaan. Yksi toi lieden, toinen ikkunan, joku taas oven tai vuoteen. Muutamat toivat rakennustarvikkeita ja toiset ruokaa ja polttopuita. Seuraavana päivänä yksi huone oli saatu asuinkelpoiseksi. Talo ei kuitenkaan ollut vielä talviasuttava, joten seurakunta laati luettelon puuttuvista tarvikkeista, ja julistajat hankkivat, mitä suinkin voivat. Vaikka he olivat itsekin köyhiä, he saivat kokoon kaiken tarpeellisen lusikoista kattomateriaaleihin.

Sodan jatkuessa ruoka hupeni nopeasti, ja haaratoimisto teki kovasti työtä huolehtiakseen tarpeessa olevista veljistä sekä aineellisesti että hengellisesti. Yhteistyössä hallintoelimen kanssa se järjesti ruoka-, vaate-,  kenkä- ja lääkekeräyksiä. Alkuun apu tuli etupäässä paikallisilta veljiltä, mutta heidän oma vaikea tilanteensa rajoitti heidän auttamismahdollisuuksiaan. Sillä välin Italian, Itävallan, Saksan ja Sveitsin veljet lahjoittivat avokätisesti vaatteita, lääkkeitä ja hengellistä ravintoa. Kuorma-autoja saapui vuorokaudet läpeensä, ja niitä ajavat vapaaehtoiset huolehtivat kroatialaisveljiensä tarpeista vaarantaen jopa oman turvallisuutensa. Zagrebissa sijaitsevasta keskusvarastosta tarvikkeet toimitettiin tarpeessa oleviin seurakuntiin.

Voisivatko apua saaneet kroatialaisveljet puolestaan auttaa bosnialaisveljiään? Rekat, joiden lastina oli 16 tonnia elintarvikkeita ja polttopuita, suuntasivat kohti Bosnian rajaa. Tämä oli vaarallista, sillä veljien korviin oli kantautunut useaan otteeseen tietoja sotilasryhmien suorittamista laittomista operaatioista. Rekkoja kuljettavat veljet saattaisivat tällaisen  ryhmän kohdatessaan menettää paitsi lastinsa myös henkensä.

Eräs veli muistelee: ”Ajoimme metsien halki ja ohitimme tarkastuspisteen toisensa jälkeen, ja toisinaan ajoimme rintamalinjoja pitkin. Vaaroista huolimatta pääsimme turvallisesti Travnikiin Bosniaan. Kun muuan sotilas kuuli tulostamme, hän juoksi taloon, jonne veljet olivat kokoontuneet. ’Teikäläiset ovat täällä rekkoineen’, hän huusi. On helppo kuvitella, miten iloisia veljet olivat. Kannoimme taloon ruokatarvikkeita ja sanoimme veljille muutaman sanan, mutta sitten oli kiirehdittävä eteenpäin. Edessä oli vielä muitakin pysähdyksiä.”

Monet veljet kirjoittivat Zagrebin Beteliin kiittääkseen saamastaan avusta. Muuan seurakunta kirjoitti: ”Hyvin paljon kiitoksia kovasta työstänne, jonka ansiosta voimme saada säännöllisesti kaiken hengellisen ravinnon. Kiitos myös avustustarvikkeista; ne tulivat todella tarpeeseen. Kiitämme teitä sydämemme pohjasta kaikesta vaivannäöstänne ja rakkaudellisesta huolenpidostanne.”

Eräässä toisessa kirjeessä sanottiin: ”Monet veljet ovat pakolaisina, muutamilla taas ei ole tuloja. Kun he saivat apua ja näkivät, miten yltäkylläistä se oli, kyyneleet kihosivat heidän silmiinsä. Heidän veljiensä rakkaudellinen huolenpito, anteliaisuus ja epäitsekkyys ovat rohkaisseet heitä ja tehneet heihin syvän vaikutuksen.”

Noina vaikeina aikoina veljille pyrittiin erityisesti toimittamaan uskoa vahvistavaa hengellistä ravintoa. Lisäksi saattoi selvästi nähdä, että Jehovan henki tosiaan auttoi heitä paitsi kestämään traumaattiset koetukset myös vahvistumaan hengellisesti (Jaak. 1:2–4).

 YLLÄPITÄVÄ TOIVON SANOMA

Humanitääriset järjestöt antoivat mahdollisuuksiensa mukaan ihmisille aineellista apua, mutta ainoastaan Jehovan todistajat tarjosivat pysyvää helpotusta. Veljet eivät vain odottaneet toimettomina sodan päättymistä vaan tekivät kaikkensa kertoakseen toisille Valtakunnan hyvää uutista.

Serbian rajan tuntumassa sijaitseva Vukovar oli yksi pahimmista tuhoalueista, ja suurin osa asukkaista joutui pakenemaan kaupungista, veljemme mukaan lukien. Eräs sisar, Marija, kuitenkin jäi kaupunkiin. Veljet eivät saaneet häneen yhteyttä neljään vuoteen, mutta hän saarnasi edelleen innokkaasti niille harvoille, joita kaupungissa oli jäljellä. Hänen intonsa palkittiin runsaasti. Kuvittele, miten yllättyneitä veljet olivat, kun vuoden 1996 piirikonventtiin tuli Vukovarista peräti 20 hengen ryhmä.

Toivon sanomallamme on myös voimaa muuttaa ihmisten elämää. Sodan alussa muuan nuori sotilas yleni nopeasti eräässä armeijan valiojoukossa. Sitten vuonna 1994 hän sai kerran junaa odottaessaan traktaatin Kuka todellisuudessa hallitsee tätä maailmaa? Hän luki sen kiinnostuneena ja sai tietää, että Saatana, ei Jehova Jumala, on vastuussa ihmisiin kohdistuvasta väkivallasta. Tämä teki häneen tavattoman suuren vaikutuksen. Hän oli kouluttautunut sotilaaksi muun muassa siksi, että saisi tilaisuuden kostaa 19-vuotiaan sisarensa ja kahden muun sodan aikana tapetun sukulaisensa puolesta. Hänen suunnitelmissaan oli ollut mennä kylään, jossa tappajat asuivat, mutta traktaatti pani hänet ajattelemaan. Hän alkoi tutkia Raamattua, ja tehtyään kovasti työtä persoonallisuutensa muuttamiseksi hän meni kasteelle vuonna 1997. Lopulta hän meni kuin menikin kylään, jossa perheenjäsenten tappajat asuivat, mutta ei  kostoaikeissa vaan kertoakseen Jumalan valtakunnan hyvää uutista ihmisille, joiden oli saatava tietää Jumalan armosta.

Kroatialaisjulistajien palvelusinto jopa kaikkein ankarimpien väkivaltaisuuksien aikana johti suurenmoiseen kasvuun. Sodan kuluessa vuosina 1991–95 tienraivaajien määrä kasvoi 132 prosenttia. Raamatuntutkistelujen määrä lisääntyi 63 prosenttia ja julistajien määrä 35 prosenttia. Veljet julistivat rohkeasti Jumalan sanaa, ja Jehova siunasi runsaasti heidän ponnistelujaan.

UHRAUTUVAT TYÖNTEKIJÄT

Vähän ennen vuoden 1991 kansainvälistä konventtia maahan saapuivat Daniel ja Helen Nizan Kanadasta. He olivat ensimmäiset Kroatiaan lähetetyt Gilead-koulun käyneet lähetystyöntekijät. Myös Euroopan maista kutsuttiin pariskuntia, jotka puhuivat paikallista kieltä.

Yksi näistä oli Heinz ja Elke Polach Itävallasta. He palvelivat erikoistienraivaajina Tanskan jugoslaviankielisellä alueella saadessaan kutsun Kroatiaan vuonna 1991. Sota alkoi juuri kun he aloittivat matkatyön. Heidän ensimmäiseen kierrokseensa kuului Dalmatia ja joitakin osia Bosniasta, ja sodan vaikutukset ulottuivat kaikille näille alueille. Heinz sanoi: ”Vierailut Bosniassa olivat sodan aikana haasteellisia. Emme voineet turvallisuussyistä käyttää omaa autoa, joten olimme riippuvaisia epäluotettavasta bussiliikenteestä. Kuljetimme mukanamme vain muutamaa matkalaukkua ja kirjoituskonetta.

Meiltä kysyttiin kekseliäisyyttä. Kerran kun olimme matkalla Tuzlasta Zenicaan, sotilaat pysäyttivät bussimme. He sanoivat, että olisi liian vaarallista jatkaa matkaa, ja kaikkien oli noustava bussista. Tiesimme kuitenkin, että Zenican veljet odottivat meitä, joten aloimme kysellä itsellemme kyytiä. Viimein eräs polttoainetta  kuljettava kuorma-autosaattue, jolla oli asianmukaiset paperit, suostui ottamaan meidät mukaansa. Todistimme matkalla kuljettajalle, joka kuunteli meitä erittäin tarkasti.

Pian jouduimme taas pysähtymään taistelujen vuoksi, ja meidän oli lähdettävä ajamaan sivuteitä. Ne olivat surkeassa kunnossa, eikä lumi ollut omiaan helpottamaan tilannetta. Pysähdyimme monesti auttamaan muita kuorma-autoja, jotka olivat jääneet jumiin. Jossain vaiheessa meitä alettiin tulittaa, ja meidän oli pakko paeta alueelta. Pääsimme sillä erää Varešiin, jossa yövyimme. Määränpäähän oli matkaa viitisenkymmentä kilometriä.

Kuljettaja kävi pitkäkseen penkeille, kun taas Elke ja minä käperryimme hytin takaosaan ja yritimme pysytellä lämpiminä. Se taisi olla elämäni pisin yö. Mutta kun seuraavana päivänä viimein pääsimme Zenicaan, veljet ilahtuivat kovasti meidät nähdessään, ja tunsimme, että matka oli ollut vaivan arvoinen. Heillä ei ollut juoksevaa vettä eikä sähköä, mutta he tekivät voitavansa osoittaakseen meille vieraanvaraisuutta. Vaikka he olivat aineellisesti köyhiä, he olivat hengellisesti rikkaita ja osoittivat hellittämätöntä rakkautta totuutta kohtaan.”

Kroatiaan on määrätty sodan jälkeen viitisenkymmentä erikoistienraivaajaa muun muassa Itävallasta, Saksasta ja Italiasta. Sittemmin Jehovan järjestö on vahvistanut ja rohkaissut veljiä lähettämällä maahan myös lisää lähetystyöntekijöitä. Nämä innokkaat kokoaikaiset palvelijat ovat olleet suureksi avuksi sekä kentällä että seurakunnissa.

”EN VOINUT USKOA ETTÄ VIELÄ NÄKISIN TÄMÄN PÄIVÄN!”

Aina 1980-luvun lopulle asti kerran kuussa ilmestyvän Vartiotornin käänsivät saksasta kroaatiksi Betelin  ulkopuolella asuvat veljet. Vuodesta 1991 lähtien työn on tehnyt Betelissä työskentelevä tiimi. Aikanaan alettiin hallintoelimen hyväksymyksellä kääntää Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännöstä. Siihen saakka käytössä oli ollut 150 vuoden takainen käännös, jonka kieli oli vanhentunutta ja jonka tekstissä tuli usein vastaan outoja ilmauksia. Kroaatin kielen tiimi otti johdon ja oli läheisessä yhteistyössä serbian ja makedonian käännöstiimien kanssa. Kaikki hyötyivät toistensa työpanoksesta.

Perjantai 23. heinäkuuta 1999 on päivämäärä, jonka Kroatian, Bosnia ja Hertsegovinan, Montenegron, Serbian ja Makedonian Jehovan todistajat muistavat pitkään. Kaikissa neljässä ”Jumalan profeetallisen sanan” piirikonventissa Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös julkaistiin samanaikaisesti sekä kroaatiksi että serbiaksi, ja lisäksi kerrottiin, että Raamatun kääntäminen makedoniaksi edistyi hyvin. Yleisö puhkesi raikuviin aplodeihin, ja puhujan oli odotettava useita minuutteja ennen kuin hän pääsi jatkamaan. Riemulla ei ollut rajoja, ja monet läsnäolijat vuodattivat ilon kyyneleitä! ”En voinut uskoa, että vielä näkisin tämän päivän!” huudahti muuan pitkään vanhimpana palvellut veli. Koko Raamattu julkaistiin kaikilla kolmella kielellä vuonna 2006.

Vuoteen 1996 saakka maakomitea huolehti Itävallan haaratoimiston valvonnassa Jehovan todistajien toiminnasta Kroatiassa sekä Bosnia ja Hertsegovinassa. Vuonna 1996 nimitettiin nelihenkinen haaratoimistokomitea  valvomaan noiden alueiden saarnaamistyötä, ja Jehova on selvästikin siunannut tuota järjestelyä.

UUDET HAARATOIMISTOTILAT JA UUSIA VALTAKUNNANSALEJA

Kuten muualla myös Zagrebissa Betel-perhe tunsi teokraattisen kasvun vaikutukset. Perhe oli kasvanut kymmenestä viiteenkymmeneen, ja koska Betel-kotiin mahtui vain neljä viisi pariskuntaa, oli lähistöltä vuokrattu lisää asuntoja.

Pian haaratoimistokomitean muodostamisen jälkeen hallintoelin neuvoi hankkimaan Zagrebista tontin uutta Betel-kotia varten. Paikalliset vapaaehtoiset ja kansainvälisen palvelijaryhmän jäsenet rakensivat pian kauniin Betelin, joka edistäisi Valtakunnan etuja pitkälle tulevaisuuteen. Uusi haaratoimisto ja valtakunnansali  samoin kuin Zagrebin keskustaan rakennettu kaksoisvaltakunnansali vihittiin käyttöön lauantaina 23. lokakuuta 1999. Läsnäolijat olivat tulleet 15 maasta, ja vihkiäispuheen piti hallintoelimeen kuuluva veli Gerrit Lösch. Seuraavana päivänä 4886 henkeä kokoontui eräässä suuressa urheiluhallissa pidettävään iloiseen hengelliseen juhlaan. Se oli unohtumaton päivä kroatialaistodistajille, joista jotkut olivat palvelleet Jehovaa uskollisesti 50 vuotta tai enemmän ja kokeneet jotkin nykyhistorian ahdistavimmista ajoista.

Meneillään on ollut myös mittava valtakunnansalien rakennushanke. Vuoteen 1990 saakka monet seurakunnat kokoontuivat talojen pohjakerroksissa tai yksityiskodeissa. Esimerkiksi Splitissä eräs seurakunta kokoontui 20 vuoden ajan pienessä asuinhuoneessa. Tuoleja oli vain 50, mutta läsnäolijoita oli toisinaan yli kaksinkertainen määrä, joten monet joutuivat seisomaan ulkopuolella. Konventteja pidettiin samassa paikassa, ja läsnä oli 150 tai enemmän. Nykyään Splitissä on neljä seurakuntaa ja kaksi kaunista valtakunnansalia. Julistajamäärän kasvun vuoksi konventit pidetään hotellin kokoussalissa. Valtakunnansalirakennusosasto, jota valvoo alueellinen suunnittelutoimisto Seltersistä Saksasta käsin, organisoi käytännöllisten ja viihtyisien valtakunnansalien rakentamista.

Sekä nuoret että vanhat, jotka ovat tarjoutuneet avuksi salirakennushankkeisiin, ovat tehneet valtavasti työtä. Tähän mennessä on rakennettu 25 ja kunnostettu 7 salia. Kaikki tämä on edistänyt Valtakunnan työn kasvua Jehovan ylistykseksi.

VALTAKUNNAN TYÖ VYÖRYY ETEENPÄIN

Kroatian itsenäistyttyä vuonna 1991 vanhat uskontolait pysyivät voimassa siihen asti kun oli mahdollista  saattaa voimaan uudet lait. Vastikään perustetun valtion asukkaista lähes 90 prosenttia oli katolilaisia, joten papeilla oli melkoisesti vaikutusvaltaa hallitukseen. Jehovan todistajien aiempi laillinen asema ja veljien moitteeton maine kuitenkin aikaansaivat sen, että oikeusministeriön säädöksellä Kroatian Jehovan todistajista tuli 13. lokakuuta 2003 rekisteröity uskonnollinen yhteisö. Jehovan palvelijoiden laillinen tunnustaminen kaikkien koettelevien vuosien jälkeen toi veljille suurta iloa.

1990-luvun alkupuolella kaikkia entiseen Jugoslaviaan kuuluneita maita varten järjestettiin vain yksi tienraivaajien koulu vuodessa; nyt niitä järjestetään pelkästään Kroatiassa useita joka vuosi. Syyskuussa 2008 Kroatiassa palveli 5451 julistajaa 69 seurakunnassa. Muistonvieton läsnäolijamäärä oli vaikuttava: 9728! Tämä kaikki osoittaa, että vielä on odotettavissa suurta kasvua!

Vaikka uskonnollinen suvaitsemattomuus on yleistä ja elämän paineet kasvavat jatkuvasti, kaikki täkäläiset Jehovan palvelijat ovat päättäneet lujemmin kuin koskaan jatkaa Jumalan valtakunnan hyvän uutisen saarnaamista, purkaapa Saatana heihin suuttumustaan millä tavoin tahansa (Ilm. 12:12). Ihmisten enemmistölle päivittäisestä kamppailusta elannon hankkimiseksi on tullut elämän keskipiste. Heidän joukossaan on kuitenkin niitä, jotka huokailevat tämän maailman moraalista rappiota ja tuntevat hengellistä nälkää (Hes. 9:3, 4; Matt. 5:6). Heidät etsitään ja heitä autetaan palvomaan ainoaa tosi Jumalaa, jotta hekin voivat sanoa: ”Tulkaa, ja nouskaamme Jehovan vuorelle, Jaakobin Jumalan huoneeseen; ja hän opettaa meille teitään, ja me tahdomme vaeltaa hänen polkujaan.” (Jes. 2:3.)

 Makedonian nykyhistoria

”Tule yli Makedoniaan ja auta meitä”, sanoi mies, jonka apostoli Paavali näki näyssä ensimmäisellä vuosisadalla (Apt. 16:8–10). Paavali ja hänen toverinsa päättelivät, että Jumala ohjasi heitä julistamaan Valtakunnan hyvää uutista alueella, jolla ei aiemmin ollut saarnattu. He noudattivat kehotusta, ja pian kristillisyys kukoisti tuolla seudulla. Nykyajan Makedonia, pieni alue muinaisesta Makedoniasta pohjoiseen, on kokenut vastaavanlaisen tosi palvonnan kasvun.

Toisen maailmansodan jälkeen Makedoniasta tuli Jugoslavian eteläisin tasavalta, ja vuonna 1991 se itsenäistyi. Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1993, Jehovan todistajat rekisteröitiin virallisesti tuossa uudessa valtiossa, jolloin sinne voitiin perustaa Itävallan haaratoimistokomitean valvoma toimisto. Samana vuonna ostettiin talo Skopjesta Alžirskakadun varrelta, ja makedonian käännösryhmä muutti Zagrebista Kroatiasta tähän uuteen Beteliin.

Michael ja Dina Schieben tulivat kierrostyöhön Saksasta, ja Makedoniaan määrättiin myös kanadalaiset Daniel ja Helen Nizan, jotka olivat aiemmin palvelleet Serbiassa. Muodostettiin maakomitea, ja Betelin toiminta alkoi.

RAJOITUKSIA KIRJALLISUUDEN TUONNISSA

Vaikka Jehovan todistajat oli virallisesti rekisteröity, kirjallisuuden tuominen maahan tuotti vaikeuksia. Vuosina 1994–98 viranomaiset rajoittivat maahan  tuotavien lehtien määrän yhdeksi kutakin julistajaa kohden. Niinpä veljien oli kopioitava Vartiotornin tutkittavat kirjoitukset raamatuntutkisteluoppilailleen. Lehtiä saatiin muista maista myös postitse, ja Makedoniassa vierailleet saivat tuoda niitä mukanaan pienen määrän. Kun asiaa oli käsitelty vuosia eri oikeusasteissa, korkein oikeus teki lopulta Jehovan todistajille myönteisen ratkaisun, jonka ansiosta he saivat tuoda maahan niin paljon kirjallisuutta kuin halusivat.

Vuoden 2000 elokuussa julistajamäärä nousi 1024:ään. Se oli ensimmäinen kerta, kun yli tuhat osallistui kenttäpalvelukseen. Koska makedoniankielistä kirjallisuutta julkaistiin enemmän ja julistajien määrä oli kasvanut, tilat Alžirskakadulla kävivät liian pieniksi kasvavan Betel-perheen tarpeisiin. Seuraavana vuonna ostettiin ja purettiin kolme pientä naapuritaloa, jotta saataisiin tilaa kahdelle uudelle rakennukselle. Nyt 34-henkinen Betel-perhe työskentelee ja asuu kolmessa hyvin varustellussa rakennuksessa. He iloitsivat saadessaan pitää vieraanaan hallintoelimen jäsentä Guy Pierceä, joka osallistui vihkimistilaisuuteen 17. toukokuuta 2003.

VALTAKUNNANSALIEN RAKENTAMINEN

Makedonian veljet ja sisaret ovat olleet hyvin kiitollisia järjestelystä valtakunnansalien rakentamiseksi maihin, joiden omat resurssit ovat rajalliset. Tänne määrättiin viiden rakentajan ryhmä auttamaan seurakuntia valtakunnansalien rakentamisessa, ja vuosina 2001–07 valmistuikin yhdeksän uutta salia. Tämä monikansallinen rakentajien ryhmä on antanut hyvää todistusta työskentelemällä rauhaisasti ja yksimielisesti ilman etnisiä ennakkoluuloja. Eräs kauppias, joka vieraili valmistuneessa valtakunnansalissa, pani merkille työn  korkean laadun ja sanoi: ”Tämä rakennus on tosiaan rakennettu rakkaudella.”

Kun rakennusryhmä työskenteli Štipin kaupungissa, eräs naapuri epäili hankkeen onnistumista, sillä nuorekas työväki vaikutti kokemattomalta. Mutta kun valtakunnansali oli valmis, hän toi oman talonsa suunnitelmat rakennuspaikalle ja pyysi nuoria veljiä rakentamaan sen hänelle. Naapuri oli niin vaikuttunut työn korkeasta laadusta, että tarjoutui maksamaan avokätisesti. Hän hämmästyi kuullessaan, että veljet eivät rakentaneet valtakunnansalia taloudellisen hyödyn vuoksi vaan rakkaudesta Jumalaan ja lähimmäisiin.

UUDEN MAAILMAN KÄÄNNÖS

Samaan aikaan toinen pieni vihkiytyneiden miesten ja naisten ryhmä työskenteli erään toisen hankkeen parissa: he käänsivät Pyhän Raamatun Uuden maailman käännöstä makedonian kielelle. Heidän ahkeralla työllään oli Jehovan siunaus. Koko Uuden maailman käännös valmistui vain viidessä vuodessa. Läsnäolijat ilahtuivat suuresti, kun vuoden 2006 ”Vapautus on lähellä!” -piirikonventissa Skopjessa hallintoelimen jäsen Gerrit Lösch ilmoitti tämän uuden, laadukkaan raamatunkäännöksen julkaisemisesta. Innokas kättentaputus jatkui pitkään, ja monet vuodattivat kyyneleitä. Jotkut niistä, jotka saivat oman kappaleensa ruokatauolla, istuivat heti lukemaan tätä merkittävää Jumalan sanan käännöstä omalla kielellään.

Monet makedonialaiset kunnioittavat syvästi Raamattua. Esimerkiksi Orhan alkoi tutkia Raamattua kuusi vuotta sitten. Hän oli lukutaidoton mutta oppi lukemaan ja kirjoittamaan kanssaan tutkineen veljen avulla. Hän kävi kasteella kolme vuotta sitten ja on sen jälkeen lukenut Raamatun kuusi kertaa!

 Orhan oli jonkin aikaa ainoa todistaja Resenin kaupungissa, ja monet puhuivat hyvää tästä aiemmin lukutaidottomasta miehestä. Jotkut vanhemmat jopa pyysivät veljiä tutkimaan lastensa kanssa, sillä he halusivat, että näistä tulisi Orhanin kaltaisia. Kiinnostus totuutta kohtaan kasvoi, ja aikanaan kaupungissa alettiin pitää viikoittaista seurakunnan kirjantutkistelua. Yhdestä kiinnostuneesta on tullut kastamaton julistaja, ja Orhan palvelee nykyään vakituisena tienraivaajana ja avustavana palvelijana.

”TULKAA YLI MAKEDONIAAN”

Heinäkuussa 2004 Albaniasta saapui erikoistienraivaajapariskunta saarnaamaan Makedonian albaniankielisille, joita on 25 prosenttia väestöstä. Pian kävi selväksi, että he tarvitsivat apua, sillä he olivat ainoat julistajat puolimiljoonaisen albaaniväestön keskuudessa. Niinpä vuoden päästä Albaniasta lähetettiin toinen pariskunta. Yhdessä nämä neljä erikoistienraivaajaa alkoivat huolehtia seitsemän kiinnostuneen pienestä ryhmästä Kičevon kaupungissa Makedonian albaniankielisen alueen keskellä. Seuraavana keväänä ryhmän järjestämää muistonviettopuhetta, joka pidettiin sekä albanian että makedonian kielellä, oli kuuntelemassa 61 henkeä. Ryhmään kuuluu tätä nykyä jo 17 innokasta julistajaa, ja kokouksissa on yleensä läsnä vähintään 30 ihmistä.

Jotta kaikki alueet Makedoniassa voitaisiin käydä läpi, hallintoelin hyväksyi erikoiskampanjan, joka kesti vuoden 2007 huhtikuusta heinäkuuhun. Tavoitteena oli saarnata alueilla, joilla ei aiemmin ollut saarnattu, ja viedä hyvää uutista albaniankieliselle väestölle.

Tuki kampanjalle oli ylitsevuotavaa: 337 veljeä ja sisarta 7 maasta asettui mielellään käytettäväksi. Niinpä  hyvää uutista saarnattiin yli 200 alueella kautta Makedonian. Noilla alueilla asuu suunnilleen 400000 ihmistä, joista suurin osa ei ollut koskaan aiemmin kuullut hyvää uutista. Nelikuukautisen kampanjan aikana levitettiin yli 25000 kirjaa ja kirjasta sekä reilusti yli 40000 lehteä. Palvelukseen käytettiin suunnilleen 25000 tuntia, ja raamatuntutkisteluja alkoi yli 200.

”Joidenkin silmät täyttyivät kyynelistä, kun he kuulivat, mistä olimme ja miksi olimme heidän luonaan”, kertoi eräs veli. ”Toiset sai kyyneliin se, mitä he lukivat Jumalan sanasta.”

Kampanjan yhteydessä monet ilmaisivat sydämestä lähtevää kiitollisuutta. Muuan sisar kirjoitti: ”Eräs opettaja sanoi meille: ’Jumala siunatkoon teitä. Teette suurenmoista työtä. Asiat, joista puhutte, todella virkistävät minua!’”

”On vaikea jättää tämä lähetystyötä muistuttava palvelus”, sanoi eräs julistaja. ”Näimme, kuinka paljon  ihmiset tarvitsevat totuutta. Oli myös surullista jättää tutkisteluoppilaamme, kun oli aika lähteä.”

”Harmi, ettemme ottaneet enempää lomaa, sillä näemme nyt, kuinka suuri tarve täällä on”, sanoi eräs pariskunta.

Eräs julistaja kuvaili monien tuntoja, kun hän sanoi: ”En muista, milloin meillä olisi perheenä ollut yhtä hauskaa.”

Vuorilla lähellä Tetovon kaupunkia ryhmä julistajia saarnasi kylässä, jossa kukaan ei ollut todistanut aiemmin. Kaksi heistä lähti kulkemaan tien vasenta puolta ja kaksi oikeaa puolta. Kun he olivat todistaneet vasta kolmessa talossa, kaikki tuolla kadulla tiesivät, että Jehovan todistajat olivat tulossa. Pian tieto heidän käynnistään levisi kautta koko kylän, ja suuri joukko kiinnostuneita naisia kerääntyi sisarten ympärille. Kauempana tien varrella 16 miehen ryhmä odotti innokkaasti veljiä. Asukkaat toivat pian neljä tuolia julistajille, ja eräs mies keitti heille kahvit. Julistajat jakoivat kaikille kirjallisuutta ja alkoivat kertoa totuudesta väkijoukolle käyttäen tehokkaasti Raamattua.

Monet esittivät kysymyksiä, ja kaikki kuuntelivat keskittyneesti. Vierailun lopussa monet eivät poistuneet ennen kuin olivat saaneet hyvästellä heidät henkilökohtaisesti. Veljet kuitenkin säikähtivät, kun iäkäs nainen lähestyi heitä kävelykeppiä heristäen. ”Tästä saatte!” hän huusi ja osoitti heitä kepillä. Mikä oli saanut naisen suuttumaan todistajille? ”Annoitte kirjan kaikille muille paitsi minulle!” nainen moitti. ”Haluan tuon ison keltaisen kirjan”, hän sanoi ja osoitti Raamatun kertomuksia -kirjaa, jonka hänen naapurinsa oli saanut. Veljet antoivat hänelle heti viimeisen kappaleen, joka heillä oli mukanaan.

 ROMANEILLE SAARNAAMINEN

Makedoniassa on paljon romaneja, jotka puhuvat makedoniaa mutta joiden äidinkieli on eri murteista koostuva puhuttu romanikieli. Maan pääkaupungissa Skopjessa on tiettävästi Euroopan suurin romanien asuinalue, jossa on noin 30000 asukasta. Šuto Orizarin alueella kahden valtakunnansalin kompleksissa toimii kolme romanikielistä seurakuntaa. Niiden 200 julistajalla on ilo saarnata hedelmällisellä alueella. Julistajia on yksi 150:tä asukasta kohden, joten julistajasuhde on maan parhaita. Romanien arvostavaa suhtautumista kuvaa hyvin vuoden 2008 muistonvieton läsnäolijamäärä, 708 henkeä.

Miten totuutta janoavia nöyriä romaneja autetaan oppimaan Jumalan tarkoitus omalla äidinkielellään? Vuoden 2007 erikoisesitelmän jäsennys käännettiin romanikielelle, ja muuan romanisukuinen vanhin piti esitelmän 506 hengen arvostavalle kuulijakunnalle. Moniin kansallisiin ryhmiin kuuluvat julistajat – romanit, makedonialaiset ja albaanit – riemuitsivat, kun kirjanen Mitä Jumala vaatii meiltä? julkaistiin romanikielellä vuoden 2007 piirikonventissa. Ennen sitä julistajat johtivat usein raamatuntutkisteluja omalla kielellään mutta käyttivät makedoniankielistä kirjallisuutta. Nyt he käyttävät romanikielistä Mitä Jumala vaatii meiltä? -kirjasta vilpittömien romanien sydänten tavoittamiseen, ja he ovat menestyneet erinomaisesti.

Nykyään Makedonian 1277 julistajaa 21 seurakunnassa työskentelevät kovasti seuratakseen apostoli Paavalin ensimmäisellä vuosisadalla näyttämää esimerkkiä. Lukuisien makedonialaisten arvostava vastaanotto osoittaa, että on todella ollut tarpeellista ”tulla yli Makedoniaan”.

 Serbian nykyhistoria

Balkanin niemimaan sydämessä sijaitsee Serbia, monien kansallisuuksien ja monenlaisten kulttuurien koti. Juuri tänne, Belgradiin, avattiin vuonna 1935 haaratoimisto huolehtimaan silloisen Jugoslavian alueista, ja se johti innostavaan teokraattiseen kasvuun. Entä miten Serbian veljet ovat viime aikoina auttaneet alueen uusissa maissa asuvia julistajia?

Samaan aikaan kun maiden rajoja suljettiin ja uskonnollinen ja etninen viha levisi, eri etnisiin ryhmiin kuuluvat veljet työskentelivät rauhaisasti yhdessä Zagrebin toimistossa Kroatiassa. Etnisten ja kansallisten ennakkoluulojen voimistuminen aivan Betelin seinien ulkopuolella pakotti serbiveljet kuitenkin lopulta lähtemään. Vuonna 1992 serbiankieliset julkaisut alettiin jälleen kääntää Belgradissa, kuten oli tehty lähes 50 vuotta aiemmin. Tämä muutos osoittautui sekä viisaaksi että oikea-aikaiseksi.

Bosniassa, jossa käytiin ankaria taisteluja, tarvittiin kipeästi humanitääristä apua. Itävallan haaratoimisto oli rakkaudellisesti järjestänyt avustuslähetyksen, ja Serbian veljet pystyivät parhaiten toimittamaan sen Bosniaan alueille, jotka olivat serbien hallinnassa.

Vaikka taistelut eivät ulottuneet Serbian alueelle, sodan vaikutukset tuntuivat sielläkin. Talouspakotteet tekivät vaikeaksi saada kirjallisuutta Saksasta, jossa se painettiin. Silloin kun seurakunnat eivät saaneet uusimpia lehtiä, veljet tutkivat vanhempia kirjoituksia, kunnes  uudet numerot saapuivat. Loppujen lopuksi heiltä ei kuitenkaan jäänyt yhtään numeroa saamatta.

”VAHVISTAVA APU”

”Kun saavuimme Serbiaan vuonna 1991, maa oli poliittisen kaaoksen vallassa”, kertoo Gileadista valmistunut Daniel Nizan. ”Veljien into kriittisestä tilanteesta huolimatta teki meihin vaikutuksen. Muistan, kuinka yllättyneitä olimme, kun 50 uutta kastettavaa nousi seisomaan ensimmäisessä erikoiskonventtipäivässä, johon vaimoni ja minä osallistuimme. Se oli meistä todella rohkaisevaa.”

Nizaneista oli paljon apua vastaperustetun Betelin toimintaan saattamisessa. Aluksi toimisto, johon mahtui kymmenen ihmistä, sijaitsi Milorada Mitrovićan kadulla. Alakerrassa oli valtakunnansali. Kun kääntäjien ryhmä kasvoi, tarvittiin lisää tilaa. Sopiva tontti löydettiin, ja uuden Betelin rakentaminen alkoi. Vuoden 1995 lopulla Betel-perhe muutti uusiin tiloihin.

Yhä vaikeammat ajat saivat entistä useammat ihmiset ottamaan totuuden vastaan, ja julistajamäärän kasvaessa  kasvoi myös rakkaudellisen valvonnan tarve. Tähän tarpeeseen vastasivat osaltaan Italiasta tulleet erikoistienraivaajat. He olivat energisiä ja epäitsekkäitä kokoaikaisia palvelijoita, jotka uhrasivat auliisti aikaansa ja voimavarojaan. Ei ollut helppoa oppia uutta kieltä ja mukautua uuteen kulttuuriin sota-ajan olosuhteissa, mutta heistä tuli silti ”vahvistava apu” Serbian veljille (Kol. 4:11).

Toisista maista tulleet tienraivaajat auttoivat monin tavoin, mutta ennen kaikkea ”he toivat mukanaan teokraattista kokemusta”, sanoo Serbian maakomitean koordinaattori Rainer Scholz. Nykyään 55 seurakunnan julistajat Serbiassa ovat kiitollisia 70 erikoistienraivaajan avusta.

HYPERINFLAATIO VAIKEUTTAA ELÄMÄÄ

Serbia ei välttynyt sodan vakavilta taloudellisilta seurauksilta, varsinkaan villisti laukkaavalta inflaatiolta. Eräässä lähteessä sanotaan: ”Lokakuun 1993 ja tammikuun 24. päivän 1994 välisenä 116 päivänä kumulatiivinen inflaatio oli 500 biljoonaa prosenttia.” Mira Blagojević, joka on työskennellyt Betelissä vuodesta 1982, muistelee, että hänen täytyi ottaa torille säkillinen rahaa vain muutamien vihannesten ostamista varten.

Sisar Gordana Siriški taas kertoo, että kun hänen äitinsä nosti kuukauden eläkkeensä, se oli vain vessapaperirullan arvoinen. Hän sanoo: ”On vaikea ymmärtää, miten ihmiset voivat selvitä, kun kaikki, mitä he omistavat, menettää yhtäkkiä arvonsa. Maailmanlaajuisen veljesseuramme ansiosta saimme hätäapua ulkomailta. Kun ihmiset menettivät uskonsa pankkeihin ja hallitukseen, monet löysivät uskon Jumalaan, ja veljet tulivat läheisemmiksi keskenään.”

 RAAMATUN KÄÄNTÄMINEN

Jugoslavian käännösryhmät työskentelivät vuosia tiiviisti yhdessä Zagrebissa Kroatiassa. Sodan jälkeen jokainen ryhmä muutti omaan maahansa, mutta samalla ne pitivät yhteyttä Zagrebin käännösryhmään. Tämä osoittautui erityisen hyödylliseksi, kun serbian käännösryhmä alkoi kääntää Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännöstä. Tavoitteena oli julkaista se vuoden 1999 konventissa.

Samaan aikaan kun kääntäjät olivat viimeistelemässä käännöstä, Serbia valmistautui sotaan. Pommitusten aikana puhelinlinjat eivät todennäköisesti toimisi luotettavasti, joten kääntäjien olisi vaikea lähettää aineistoa Belgradista Saksaan painettavaksi. Tiistaina 23. maaliskuuta ilmahyökkäysten uhatessa veljet työskentelivät koko yön ja saivat lähetettyä tiedostot Saksaan aikaisin aamulla. Muutaman tunnin päästä pommitukset alkoivat ja kääntäjät juoksivat suojaan, iloisina siitä, että työ oli ehditty saada valmiiksi. Neljän kuukauden kuluttua heidän ilonsa huipentui, kun painettu Raamattu julkaistiin konventissa Belgradissa. Veljet jatkoivat muiden julkaisujen kääntämistä läpi pommitusten ja lukuisten sähkökatkojen. Heidän täytyi kuitenkin usein lopettaa työt ja juosta turvaan. Se oli stressaavaa aikaa, mutta kaikki iloitsivat siitä, että saivat tehdä osansa todella tarpeellisen hengellisen ravinnon tuottamisessa.

Kovan työn ja Jehovan siunauksen ansiosta Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös julkaistiin serbian kielellä heinäkuussa 1999. Konventin läsnäolijat olivat pakahtua ilosta ja kiitollisuudesta sen vuoksi, että Jumalan sana oli saatavilla heidän omalla kielellään. Vuoden 2006 konventeissa julkaistiin  serbiankielinen koko Uuden maailman käännös sekä kyrillisillä että latinalaisilla kirjaimilla.

USKONNOLLINEN VASTUSTUS VOIMISTUU

Koska ortodoksisuus on maan pääuskonto, monien mielestä serbinä ja ortodoksina oleminen kuuluvat yhteen. Heidän mielestään ei voi olla serbi, jos ei kuulu ortodoksiseen kirkkoon. Siitä huolimatta 1990-luvun aikana monet ottivat vastaan raamatullisen toivon sanoman. Sodan loppuessa 1999 julistajien määrä oli lähes kaksinkertaistunut 4026:een.

Tämä hengellinen hyvinvointi herätti ortodoksisen kirkon vihan. Kirkko yritti pysäyttää kristillisen saarnaamistyömme lietsomalla kansallismielistä henkeä. Vastustajat yrittivät lannistaa veljiämme käyttämällä suoranaista väkivaltaa ja hyödyntämällä lakia omien tarkoitusperiensä mukaisesti. Esimerkiksi 21 veljeä oli edelleen vankilassa, koska he pysyivät poliittisesti puolueettomina. Suurin osa vapautettiin pian sodan jälkeen, ja he olivat kiitollisia siitä, että Jehova oli vahvistanut heidän uskoaan läpi koetuksen.

9. huhtikuuta 2001 sisäasiainministeriö kielsi yllättäen kirjallisuutemme maahantuonnin. Se väitti, että julkaisuillamme olisi kielteinen vaikutus maan nuoriin. Kiellettyjen julkaisujen listalla oli myös Raamattu!

Työtämme koskevien kielteisten televisio-ohjelmien ja sanomalehtikirjoitusten vuoksi ovenavaajat olivat joskus väkivaltaisia. ”He löivät tai läimäyttivät meitä, kun saarnasimme ovelta ovelle”, kertoo eräs erikoistienraivaaja. ”Toisinaan he heittelivät meitä kivillä.” Lisäksi joillekin valtakunnansaleille tehtiin ilkivaltaa. Nykyään veljemme Serbiassa voivat pitää kokouksia laillisesti, vaikka heidän onkin varottava herättämästä huomiota.

 Veljet saarnaavat edelleen innokkaasti. Heistä näkyy selvästi, että Jehovan kansa ei ole ennakkoluuloista ja että se osoittaa todellista Kristuksen mallin mukaista rakkautta. Viime vuosina on järjestetty menestyksellisiä saarnaamiskampanjoita, joissa monista Euroopan maista tulleet veljet ovat työskennelleet lomillaan Serbian ja Montenegron vapailla alueilla. Vielä on kuitenkin paljon työtä kaikkien niiden noin kolmen miljoonan ihmisen tavoittamisessa, jotka asuvat näillä alueilla.

Nykyään Belgradin Betel koostuu kolmesta kauniista puiston ympäröimästä rakennuksesta. Maakomitean kolme jäsentä valvovat Serbiassa ja Montenegrossa tehtävää työtä. Sen ansiosta, että Jehova on siunannut kansaansa tässä aiemmin sodan repimässä maassa, nimi Serbia voi nyt tuoda mieleen sen innon ja päättäväisyyden, jota Jehovan todistajat siellä osoittavat.

 Kosovon nykyhistoria

Läpi 1980-luvun serbi- ja albaaniyhteisöjen välillä oli Kosovossa jännitystä, joka leimahti avoimeksi taisteluksi 1990-luvulla. Siitä seurasi paljon kärsimystä ja surua. Tämä tilanne soi todistajille mahdollisuuden osoittaa ”veljellistä kiintymystä, jossa ei ole ulkokultaisuutta”, kaikista etnisistä ryhmistä olevia uskovia kohtaan (1. Piet. 1:22). Lisäksi he ovat noudattaneet Kristuksen käskyä: ”Rakastakaa jatkuvasti vihollisianne ja rukoilkaa jatkuvasti niiden puolesta, jotka vainoavat teitä.” (Matt. 5:43–48.) Ajoittain se on kuitenkin ollut vaikeaa.

Albaniankielinen Saliu Abazi, entinen muslimi, selittää: ”Muslimit eivät aina suhtaudu ystävällisesti veljiin, jotka ovat aiemmin olleet muslimeja, ja sukulaiset luulevat, että olemme hylänneet heidät, koska olemme valinneet uuden uskonnon. Lisäksi albaanien ja serbien välisen jännitteen vuoksi entisten muslimien ei ole aina helppoa saarnata serbeille.”

Tästä huolimatta Saliun kotona kävi kokouksissa 30 henkeä, jotka kuuluivat eri etnisiin ryhmiin. Hän muistelee: ”Noina vuosina kokoukset pidettiin serbiaksi ja saimme kirjallisuuden Belgradista. Eräänä päivänä poliisit tulivat yllättäen kotiini. Belgradin veljet olivat juuri tuoneet kirjallisuutta, ja olimme viettämässä aikaa yhdessä. Kun kerroin poliiseille, että nämä olivat veljiäni, he eivät voineet ymmärtää, miten serbit ja albaanit voisivat olla veljiä.” Vuonna 1998 tämä julistajaryhmä sai vuokrattua kokouspaikan Kosovon suurimmasta kaupungista Prištinasta.

 Vuoden 1999 keväällä väestönosien välinen jännite ja kansallismielisyys voimistuivat hälyttävästi. ”Naapurini uhkasi, että jos poikani ja minä emme lähtisi sotaan, talomme poltettaisiin”, Saliu kertoo. ”Poliittinen ilmapiiri vaikutti ihmisiin hirveällä tavalla. Koska he eivät tunnustaneet silloista serbihallintoa, lakeja ei saatu pidettyä voimassa, heistä tuli väkivaltaisia ja he tekivät, mitä huvitti.”

Kun poliittinen tilanne paheni, Kosovossa asuvien serbien olosuhteet kävivät yhä vaikeammiksi. Vuoden 1999 konfliktin aikana tuhansien serbien ja albaanien oli paettava naapurimaihin. Tässä etnisten ristiriitojen repimässä ilmapiirissä Saliu kuitenkin vaaransi henkensä, kun hän antoi serbiveljilleen turvapaikan kotoaan.

JEHOVAN AJATTELUTAVAN MUOVAAMIA

”Serbien ja albaanien välinen vihamielisyys oli voimakasta”, sanoi eräs sisar. ”Olimme omaksuneet sen jo lapsina. Jopa totuuden oppimisen jälkeen noita tunteita on vaikea pyyhkiä pois. Monien meistä oli tehtävä suuria muutoksia voidaksemme omaksua Jehovan ajattelutavan. Vaikka opin, että Jehova on rakkaus, olin taipuvainen välttelemään erästä seurakunnan sisarta vain sen vuoksi, että hän oli serbi. Kun jatkoin tutkimista, ymmärsin kuitenkin, että vaikka muiden uskontojen opetukset jakavat, Jehovan sanan totuus yhdistää.” Onko Jumalan sanan muutoksia aikaansaava voima auttanut  tätä sisarta pukemaan ylleen uuden kristillisen persoonallisuuden? Hän kertoo: ”Nykyään olen iloinen siitä, että voin palvella samassa seurakunnassa serbiveljien ja -sisarten kanssa.” (Kol. 3:7–11; Hepr. 4:12.)

Todellinen kristillinen ykseys erottuu selvästi tässä uskonnollisesti jakautuneessa maailmassa. Samaan aikaan, kun kansallismielisyys sai ihmiset polttamaan taloja ja heittämään käsikranaatteja, veljemme matkustivat konventtiin, joka pidettiin Belgradissa heinäkuussa 1998. Samassa bussissa matkusti sulassa sovussa albaaneja, kroaatteja, makedonialaisia ja romaneja. Dashurie Gashi oli menossa kasteelle. Hän kertoo: ”Kun sotilaat pysäyttivät bussin, näimme, että he olivat ällistyneitä. Näiden maiden etnisten jännitteiden keskellä meidät oli yhdistetty yhdeksi kansaksi – Jehovan kansaksi.”

Eräs romanisyntyperää oleva nuori nainen oppi totuuden lapsena tädeiltään, jotka asuivat ulkomailla. Ensimmäinen este, josta hänen oli selvittävä, oli lukutaidottomuus. Rakkaus Jehovaan kannusti häntä, ja hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan niiden kolmen vuoden aikana, jotka hän tutki Raamattua. Toinen este oli hänen isoisänsä, jonka kanssa hän asui. ”Hiivin ulos talosta päästäkseni kokouksiin”, hän kertoo. Mutta kun hän palasi kotiin, isoisä pieksi hänet. Hän kertoo: ”Kärsin fyysistä kipua totuuden vuoksi, mutta en antanut periksi. Mietin sitä, kuinka paljon uskollinen Job kärsi. Rakkauteni Jehovaan oli vahva, ja olin päättänyt, etten lopeta tutkimista.” Nykyään hän palvelee tienraivaajana ja johtaa raamatuntutkistelua kahdelle tytölle, jotka eivät osaa lukea. Hän ei ole koskaan saanut kouluopetusta mutta on kiitollinen siitä, että teokraattinen palveluskoulu on valmentanut häntä opettamaan toisia.

Adem Grajçevci oli muslimi ennen kuin hän oppi totuuden Saksassa vuonna 1993. Vuonna 1999 hän palasi kotiseudulleen Kosovoon, ja kuten monien uusien todistajien  hänenkin oli selviydyttävä perheen ennakkoluuloista ja vastustuksesta. Adem muistelee: ”Kun olin oppimassa totuutta, sen tietäminen, että Saatana on maailman hallitsija ja että hän on kaikkien maailmassa tapahtuvien hirmutekojen takana, auttoi minua paljon.” Ademin isä ei ilahtunut poikansa uudesta kristillisestä uskosta vaan käski tämän valita Jehovan ja perheen välillä. Adem valitsi Jehovan, jatkoi vakaata hengellistä kasvua ja palvelee nykyään kristittynä vanhimpana. Vuosien varrella Ademin isän asenne on onneksi pehmennyt, ja nykyään hän on kunnioittavampi Ademin päätöstä kohtaan.

Ademin poika Adnan ei ollut lapsena lainkaan kiinnostunut uskonnosta. Taistelulajit veivät hänen kaiken huomionsa, ja kilpailijat antoivat hänelle lempinimen Tappaja. Hän luopui kuitenkin kaikesta siihen liittyvästä, kun totuus lopulta kosketti hänen sydäntään. Hän edistyi hyvin ja kävi kasteella. ”Pian kasteen jälkeen minun oli tehtävä valinta”, hän sanoo. ”Minulla oli hyvä työpaikka, ja tulin aineellisesti hyvin toimeen. Hengellisyyteni kuitenkin kärsi, eikä minulla ollut paljoa aikaa kenttäpalvelukseen. Päätin, että minun oli tehtävä muutos, ja niinpä otin lopputilin.” Hän aloitti tienraivauksen, hänet nimitettiin avustavaksi palvelijaksi, ja myöhemmin hänet kutsuttiin ensimmäiselle Albaniassa järjestetylle palvelijoiden valmennuskoulun kurssille. Nykyään Adnan on vanhin, ja hän palvelee yhdessä vaimonsa Hedijen kanssa erikoistienraivaajana. Mitä hän ajattelee tekemästään päätöksestä? Hän sanoo: ”En voisi olla onnellisempi. En kadu ollenkaan sitä, että valitsin kokoaikaisen palveluksen.”

PALVONTA JA OPETUS YHDISTÄVÄT

Kaikki Kosovon 6 seurakuntaa käyttävät valtakunnansaleina vuokratiloja. Jotkin seurakunnat ovat pieniä,  kuten Pećin seurakunta, jossa on 28 julistajaa. Koska nimitettyjä veljiä ei ole tarpeeksi, joissakin seurakunnissa ei voida pitää esitelmää joka viikko. Siitä huolimatta veljet Pećissä ja muissa tällaisissa seurakunnissa kokoontuvat uskollisesti joka viikko tutkimaan Vartiotornia ja pitämään muut seurakunnan kokoukset.

Serbian maakomitea paimensi rakkaudellisesti Kosovon veljiä vuosien ajan läpi äärimmäisen vaikeiden aikojen. Vuonna 2000 hallintoelin asetti Albanian haaratoimiston huolehtimaan saarnaamistyöstä Kosovossa, jotta voitaisiin vastata veljien muuttuneisiin tarpeisiin.

Viime aikoihin asti suurin osa Kosovon Jehovan todistajista oli serbejä, joten kokoukset pidettiin serbiaksi, ja veljet auttoivat mielellään albaniaa puhuvia seuraamaan ohjelmaa. Nyt tilanne on päinvastainen. Suurin osa veljistä on albaaneja. Yhtä serbiankielistä seurakuntaa lukuun ottamatta kokoukset pidetään albaniaksi ja puheet tulkataan, jotta serbiankieliset voivat seurata ohjelmaa. Konventit pidetään molemmilla kielillä. Esimerkiksi vuoden 2008 piirikonventin ohjelma esitettiin kokonaan albaniaksi ja käännettiin serbiaksi lukuun ottamatta avainpuheita, jotka kosovolaiset vanhimmat pitivät suoraan serbiaksi. Eräs veli selittää: ”Ulkopuolella ihmiset vihaavat toisiaan, mutta salin sisällä me olemme yhtä perhettä.”

Vaikka suurin osa Kosovon asukkaista on muslimeja, he kunnioittavat Raamattua ja monet keskustelevat mielellään uskonnosta. Veljet olivat tavattoman iloisia saavuttaessaan vuonna 2008 uuden julistajahuipun, 164 julistajaa. He luottavat täysin Jehovaan ja ovat päättäneet työskennellä kovasti käydäkseen läpi alueensa ja viedäkseen hyvän uutisen kaikkien kansallisuuksien ihmisille.

 Montenegron nykyhistoria

Montenegro on ihastuttava pieni maa Adrianmeren rannalla Bosnia ja Hertsegovinan, Serbian, Kosovon ja Albanian keskellä – kuin kätkössä oleva Välimeren helmi. Se on hämmästyttävän monimuotoinen ja henkeäsalpaavan kaunis. Upeaa rantaviivaa on lähes 300 kilometriä. Tarajoen kanjoni on Euroopan syvimpiä ja pisimpiä. Skutarinjärvi on Balkanin niemimaan suurin järvi, ja siellä on yksi Euroopan suurimmista lintujen suojelualueista. Kaikki tämä mahtuu alueelle, jonka pinta-ala on vain kolmannes Sveitsin alasta!

Maan historiaa leimaavat kuitenkin sodat, erimielisyydet ja kärsimykset. Montenegrolaisten kokemat vaikeudet ovat puolestaan vaikuttaneet syvästi heidän perinteisiinsä, mielenlaatuunsa ja kulttuuriinsa. Heidän kulttuurissaan arvostetaan muun muassa sellaisia ominaisuuksia kuin urheus, rehellisyys, arvokkuus, vaatimattomuus, uhrautuvuus ja toisten kunnioittaminen. Monet sitkeät montenegrolaiset ovat ottaneet vastaan Valtakunnan hyvän uutisen ja puolustavat uskollisesti Raamatun totuutta.

HENGELLINEN KASVU

Kukaan, joka osallistui vuonna 1991 Zagrebissa Kroatiassa järjestettyyn merkittävään konventtiin, voi tuskin unohtaa kaikkialta entisen Jugoslavian alueelta kerääntyneiden veljien ykseyttä ja rakkautta. ”Koska sota oli syttymässä, matkustaminen Montenegrosta Kroatiaan oli vaarallista”, muistelee Savo Čeprnjić, joka oli  aloittanut Raamatun tutkimisen vähän aiemmin. ”Hämmästyin sitä, että niin monet bussit saapuivat konventtiin ilman ongelmia. Vielä vaikuttavampaa oli se rauha ja ykseys, joka vallitsi todistajien keskuudessa. Ensimmäisenä päivänä paikalla oli satoja poliiseja, mutta huomattuaan, että olimme rauhaa rakastavia, heitä oli seuraavina päivinä paikalla vain muutamia.”

Ennen sotaa eräs pariskunta oli matkustanut säännöllisesti Kroatiasta Montenegroon pitämään Savolle tutkistelua. Miten hän pystyisi jatkamaan tutkimista nyt, kun rajat oli suljettu?

Savo selittää: ”Niiden kiinnostuneiden, jotka olivat edistyneet pidemmälle, täytyi opettaa toisia. Kastettu veli tutki kanssani kirjaa Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä. Kun se ei enää onnistunut, eräs kastamaton julistaja jatkoi tutkistelua. Vuoteen 1992 mennessä ryhmä, joka piti seurakunnan kirjantutkistelua ja Vartiotornin tutkistelua Herceg-Novin kaupungissa, oli kasvanut 15-henkiseksi.” Savo sekä hänen vaimonsa ja tyttärensä edistyivät, ja heidät kastettiin vuonna 1993. Nykyään tuossa maalauksellisessa rannikkokaupungissa on valtakunnansali, jossa kokoontuu 25 julistajaa.

1990-luvun alussa joukko julistajia piti kokouksia pääkaupungissa Podgoricassa. Ryhmä kasvoi jatkuvasti, ja vuonna 1997 päätettiin ostaa tontti valtakunnansalia varten. Maapalalla, jonka veljet hankkivat, oli muuri, ja he päättivät jättää sen paikalleen yksityisyyden vuoksi. Viereisen talon pohjakerroksessa asuva poliisi kuitenkin pyysi, että he poistaisivat muurin, jotta hänen pimeään asuntoonsa pääsisi enemmän valoa. Edistääkseen hyviä naapuruussuhteita veljet suostuivat purkamaan muurin ja korvaamaan sen aidalla. Hyvät suhteet tuohon naapuriin osoittautuivat todelliseksi siunaukseksi.

Kun rakennuksen muut asukkaat aiheuttivat veljille  ikävyyksiä, poliisi varoitti, että jos he hyökkäisivät valtakunnansalille, hän pitäisi huolen siitä, että he joutuisivat siitä oikeuteen. Nykyään alueella on kaunis valtakunnansali, erikoistienraivaajien asunto ja suuri, katettu pysäköintialue, jota voidaan käyttää myös konventtien pitämiseen.

Nikšićissä asiat eivät kuitenkaan sujuneet yhtä hyvin. Siellä veljet ostivat tontin vuonna 1996, mutta lähistön asukkaat suhtautuivat valtakunnansalihankkeeseen vihamielisesti. Veljet vartioivat salityömaata yötä päivää, sillä he pelkäsivät, että naapurit yrittäisivät tehdä siellä tuhojaan. Eräänä päivänä paikallinen pappi kokosi  parinsadan ihmisen väkijoukon, joka ryntäsi työmaalle käsissään aseita ja keppejä. He ampuivat ilmaan ja alkoivat repiä valtakunnansalia alas tiili kerrallaan. Poliisit seisoivat vieressä eivätkä tehneet mitään.

Kun tilannetta ei voitu ratkaista rauhanomaisesti, veljet alkoivat etsiä uutta kiinteistöä. Neljä vuotta myöhemmin he löysivät rakennuksen, jonka he korjasivat ja muuttivat valtakunnansaliksi. Aluksi naapuruston kanssa ei näyttänyt olevan ongelmia, mutta muutaman kuukauden päästä sali paloi epäilyttävissä olosuhteissa. Päättäväiset veljet eivät kuitenkaan antaneet periksi. He ryhtyivät jälleen töihin ja rakensivat salin uudelleen. Sen jälkeen heillä ei ole ollut ongelmia.

Montenegron 4 seurakuntaa ovat Serbian maakomitean valvonnassa. Maassa on 1 julistaja 2967:ää asukasta kohti, ja 201 julistajaa ovatkin kiitollisia 6 erikoistienraivaajan avusta. Yleensä ihmiset Montenegrossa ajattelevat, että uskonnossa on kyse enemmän perinteistä kuin Raamatun lukemisesta. Veljemme ja sisaremme kestävät kuitenkin uskollisina ja rohkeina hyvän uutisen saarnaamistyössä.

 Slovenian nykyhistoria

Slovenia oli Jugoslavian luoteisin osa, kunnes se itsenäistyi vuonna 1991. Sen jälkeen maan talous kasvoi tasaisesti, ja vuonna 2004 se liittyi Euroopan unioniin. Slovenian suhteellisen pienestä koosta huolimatta sen luonto on hyvin vaihteleva: täällä on vuoria, vuoristojärviä, reheviä metsiä, valtavia kalkkikiviluolia ja ihastuttava ”Slovenian Riviera”. Vähän yli tunnissa voi laskeutua Alppien kirpeästä ilmanalasta leutoon ilmastoon Adrianmeren rannikon oliivilehtoihin ja viinitarhoihin. Lisäksi Slovenian historiallisissa ja kulttuurikohteissa riittää loputtomasti tutkittavaa. Maassa on muutakin kaunista kuin kansallispuistot ja historialliset kaupungit. Slovenialla on rikas hengellinen perintö.

VALTAKUNNANSALEJA JA TIENRAIVAAJIA

Varmasti muistatkin, että juuri Mariborin kaupungissa ”Raamattu-parturit” saarnasivat uutta uskoaan. Ravintola, jolle annettiin myöhemmin osuva nimi Novi  Svet (Uusi maailma), oli sopiva kokoontumispaikka pienelle ryhmälle, joka tuossa kaupungissa muodostui. Nykyään Slovenian todistajat ovat kiitollisia Jehovalle kauniista valtakunnansaleista, joihin he voivat kokoontua palvomaan ja saamaan opetusta. Kun julistajien määrä kasvoi ja olosuhteet paranivat, maahan perustettiin 1990-luvulla alueellinen rakennuskomitea. Yli sadan vapaaehtoisen ja ulkomailta saatujen varojen avulla seurakunnat ovat rakentaneet tai kunnostaneet 14 valtakunnansalia vuoden 1995 jälkeen.

Julistajamäärän lisäksi myös tienraivaajien rivit ovat kasvaneet: vuonna 1990 heitä oli 10, mutta vuonna 2000 jo 107. Näiden innokkaiden tienraivaajien joukossa oli myös Anica Kristan, joka oli aktiivisesti mukana politiikassa ennen totuuden oppimista.

Toisista maista tulleet veljet ja sisaret ovat vauhdittaneet saarnaamistyötä merkittävästi. Vuonna 1992 saapuivat ensimmäiset lähetystyöntekijät, Franco ja Debbie Dagostini. Kun heille annettiin uusi tehtävämääräys Afrikkaan, Sloveniaan lähetettiin kaksi uutta lähetystyöntekijää, Daniel ja Karin Friedl Itävallasta. Sittemmin tänne on määrätty myös Gileadin käyneet lähetystyöntekijät Geoffrey ja Tonia Powell sekä Jochen ja Michaela Fischer. Heistä samoin kuin Italiasta, Itävallasta ja Puolasta tulleista erikoistienraivaajista on huokunut syvä rakkaus Jehovaan ja palava halu auttaa toisia.

SAIRAALAYHTEYSKOMITEAT

Vuonna 1994 Beteliin perustettiin sairaalatietopalvelu, ja lisäksi maahan muodostettiin kaksi sairaalayhteyskomiteaa. Jotkut noihin komiteoihin nimitetyt veljet tapasivat maan terveysministerin, joka puolestaan järjesti tapaamisen kaikkien Slovenian sairaaloiden johtajien kanssa. Veljet selittivät heille  sairaalayhteyskomiteoiden toimintaa ja sitä, miksi Jehovan todistajat kieltäytyvät verensiirroista. Tämän johdosta lääkäreiden ja verensiirroista kieltäytyvien potilaiden välinen yhteistyö on toiminut hyvin ja lääketieteellisissä julkaisuissa on ilmestynyt veretöntä hoitoa selittäviä artikkeleja.

Vuonna 1995 slovenialaislääkärit suorittivat ensimmäisen avosydänleikkauksensa, jossa ei käytetty verta. Mediassa kerrottiin onnistuneesta leikkauksesta, ja kirurgi ja nukutuslääkäri kirjoittivat siitä tieteellisen artikkelin. Ovi verettömään lääketieteelliseen hoitoon on siten avattu, ja yhä useammat lääkärit ovat valmiita kunnioittamaan Jehovan todistajien hoitovalintoja.

KASVUN SYNNYTTÄMIIN TARPEISIIN VASTAAMINEN

Vuoden 1991 poliittisten muutosten jälkeen hallintoelin päätti, että Sloveniaan perustetaan toimisto, jotta Valtakunnan työstä voitaisiin pitää paremmin huolta. Pääkaupungin Ljubljanan keskustasta  ostettiin yksikerroksinen rakennus. Tilat kunnostettiin, ja 1. heinäkuuta 1993 beteliläiset saattoivat muuttaa sisään. Aluksi Betel-perheeseen kuului 10 henkeä, mutta kymmenessä vuodessa määrä oli kasvanut 35:een. Niinpä läheltä vuokrattiin rakennus, johon sijoitettiin keittiö, ruokasali ja pesula. Samalla beteliläiset muuttivat läheisiin kerrostaloihin, jotta saatiin enemmän tilaa toimistoille. Vuonna 1997 tämä toimisto alkoi toimia Jehovan todistajien haaratoimistona.

Kun sitten hallintoelin hyväksyi uuden haaratoimiston rakentamisen, veljet alkoivat etsiä sille sopivaa paikkaa. Tutkittuaan noin 40 mahdollista paikkaa he valitsivat Kamnikin kaupungin lähellä sijaitsevan tontin, joka on suunnilleen 20 kilometrin päässä pääkaupungista Alppeihin kuuluvien kauniiden vuorten juurella. Pian oli kaavoitusvaatimukset täytetty, rakennusluvat hankittu, tontti ostettu, rakennusurakoitsijan kanssa tehty sopimus ja kansainvälisen palvelijaryhmän jäsenet kutsuttu työskentelemään rakennuksella. Kaikki oli valmiina.

Kun tieto projektista tuli julkisuuteen, naapurit ryhtyivät kuitenkin nopeasti vastarintaan. Päivänä, jona rakentamisen piti alkaa, mielenosoittajat sulkivat tien työmaalle barrikadeilla ja vetivät esiin vastalauseita sisältäviä julisteita. Kuusi päivää myöhemmin puolenpäivän aikoihin kolmisenkymmentä poliisia saapui suojelemaan kaupungin työntekijöitä, jotka oli määrätty purkamaan mielenosoittajien barrikadit. Mielenosoittajat herjasivat poliiseja. Rakentamista oli kuitenkin päätetty lykätä, joten paikalla ei ollut veljiä eikä ketään rakennusyhtiöstä. Lykkäyksen vuoksi vastustus alkoi hiipua, ja veljet työskentelivät sopuratkaisun aikaansaamiseksi.

 Mielenosoittajat olivat repineet alas rakennustyömaata rajaavan aidan kolme kertaa, mutta kuukauden päästä rakentaminen pääsi vihdoin alkamaan, eikä sitä enää häiritty. Hyökkäys Jehovan kansaa vastaan kääntyikin siunaukseksi, sillä tapaus sai paljon huomiota tiedotusvälineissä. Rakennusprojektista oli yli 150 uutista televisiossa, radiossa ja sanomalehdissä. Työ valmistui noin yhdessätoista kuukaudessa, ja elokuussa 2005 Betel-perhe muutti uusiin tiloihin.

Suhteet veljien ja naapureiden välillä ovat muuttuneet täydellisesti. Monet naapurit ovat vierailleet haaratoimiston tiloissa. Eräs vastustaja kiinnostui myöhemmin projektista hyvin paljon. Hän kyseli, keitä työntekijät olivat ja mitä rakennuksen sisäpuolella tehtäisiin. Kiertäessään tiloissa häneen tekivät vaikutuksen ystävällinen vastaanotto ja tilojen siisteys. Hän kertoi  veljille: ”Naapurit kysyvät, olenko nyt teidän puolellanne. Vastaan heille, että arvostan teitä nyt yhtä paljon kuin ennen vastustin, sillä te olette hyviä ihmisiä.”

12. elokuuta 2006 oli iloinen päivä. Silloin hallintoelimen jäsen Theodore Jaracz piti vihkiäispuheen 144 hengen yleisölle, jota oli saapunut paikalle suunnilleen 20 maasta. Ljubljanassa pidetyssä erikoiskokouksessa hän puhui 3097 hengelle, jotka olivat tulleet kaikkialta Sloveniasta sekä Kroatiasta ja Bosnia ja Hertsegovinasta.

VALOISA TULEVAISUUS

Slovenian Jehovan todistajat katsovat tulevaisuuteen luottaen täysin taivaallisen Isänsä ohjaukseen ja siunaukseen. Vuoden 2004 piirikonventissa he saivat ilokseen Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännöksen sloveenin kielellä. Nykyään  monet toimivat tienraivaajina. Hyvin varustetun haaratoimiston tuella kaikki julistajat ovat päättäneet täyttää tehtävänsä saarnata ja tehdä opetuslapsia (Matt. 28:19, 20).

Sloveniassa, jossa suurin osa ihmisistä on roomalaiskatolilaisia, monista tuli kommunistivallan aikana ateisteja. Lisäksi monia rasittavat elämän huolet, toisia taas houkuttaa materialismi. Joidenkin huomion vie urheilu tai ajanviete. Vielä on kuitenkin rehellissydämisiä yksilöitä, joita Raamatussa esitetyt Jumalan lupaukset kiinnostavat.

Työ on mennyt edelleen eteenpäin. Elokuussa 2008 saavutettiin uusi 1935 julistajan huippu ja suunnilleen neljännes julistajista toimi jossakin tienraivauspalveluksen muodossa. Saarnaamistyötä tehdään myös albanian, englannin, kiinan, kroaatin ja serbian kielillä sekä paikallisella viittomakielellä. Työ Sloveniassa alkoi vaatimattomasti, kun vain kaksi parturia julisti hyvää uutista, mutta nykyään suuri, monikansallinen innokkaiden julistajien joukko etsii arvollisia, jotka haluavat palvella tosi Jumalaa, Jehovaa (Matt. 10:11).

Balkanin niemimaan alue, joka aiemmin tunnettiin Jugoslaviana, on kokenut monia konflikteja ja paljon surua ja tuskaa. Tämän uskonnollisen suvaitsemattomuuden ja etnisen vihan keskellä on Jehovan kansan keskuudessa vallitseva rakkauden ilmapiiri kuitenkin osoittanut, että he ovat Kristuksen tosi seuraajia ja että Jehovan tosi palvonta on kaiken sen yläpuolella, mitä tämä maailma voi tarjota. Tämä Jumalan rakkauden heijastuma on saanut yhä useammat omaksumaan puhtaan palvonnan, ja se auttaa veljiä pysymään määrätietoisina päätöksessään palvella Jehovaa ikuisesti yksimielisenä kansana. (Jes. 2:2–4; Joh. 13:35.)

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 165]

Samaan aikaan kun kansalliset ja uskonnolliset ennakkoluulot velloivat Jugoslavian rajojen sisäpuolella, veljemme olivat yksimielisiä.

[Huomioteksti s. 173]

”Olenko täällä miellyttääkseni ihmisiä? En! Riippuuko elämäni siitä, mitä muut ehkä sanovat, ajattelevat tai tekevät? Ei!”

 [Tekstiruutu s. 144]

Vastakohtien maa

Jos ryhmältä ihmisiä kysyttäisiin entisen Jugoslavian alueella ilmenevistä eroavuuksista, yhtä yhdenmukaista vastausta ei todennäköisesti saataisi. Samaa mieltä oltaisiin siitä, että alueella on seitsemän eri kansaa, jotka tunnustavat eri uskontoa ja jopa puhuvat eri kieliä, joita vielä kirjoitetaan eri kirjaimin. Etniset ryhmät erottuvat toisistaan ensisijaisesti uskonnon perusteella. Runsaat tuhat vuotta sitten kristikunta jakautui roomalaiskatoliseen ja kreikkalaiskatoliseen eli ortodoksiseen kirkkoon. Uskonnollinen rajalinja kulkee Balkanin niemimaan halki. Kroatian ja Slovenian asukkaat ovat enimmäkseen katolilaisia, Serbian ja Makedonian taas ortodokseja. Bosniassa on muslimeja, katolilaisia ja ortodokseja.

Väestöä on uskonnon lisäksi jakanut myös kieli. Kosovoa lukuun ottamatta entisen Jugoslavian maissa puhutaan eteläslaavilaisia kieliä. Kullakin maalla on oma kielensä, mutta monet yhteiset sanat mahdollistavat kommunikoinnin serbien, kroaattien, bosnialaisten ja montenegrolaisten välillä. Kosovossa, Makedoniassa ja Sloveniassa tilanne on hieman toinen. Kieliä yritettiin 1800-luvun lopulta lähtien yhdenmukaistaa, mutta Jugoslavian hajoaminen vuonna 1991 teki tästä lopun. Kuluneiden kymmenen vuoden aikana kaikki maat ovat pyrkineet vahvistamaan omaa identiteettiään suosimalla joitakin sanoja ja karttamalla toisia.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 148]

Kelloseppä levittää totuutta Slavoniassa

Antun Abramović kulki 1930-luvulla Kroatiassa kylästä kylään korjaamassa kelloja. Eräässä majatalossa hän näki Jehovan todistajien julkaiseman kirjasen. Lukiessaan sitä hän tunnisti heti totuuden, ja se kosketti hänen sydäntään. Hän kirjoitti haaratoimistoon ja pyysi lisää kirjallisuutta, eikä kestänyt kauan, kun hänestä tuli Jehovan vihkiytynyt palvelija. Sen jälkeen hän kylästä kylään liikkuessaan paitsi korjasi kelloja myös todisti. Leipätyö tarjosi saarnaamiselle hyvän suojan, sillä työ oli tuolloin kielletty. Privlakan kylässä hän tapasi ihmisiä, jotka omaksuivat totuuden koko sydämestään, ja aikanaan sinne perustettiin pieni seurakunta. Sieltä totuus levisi Vinkovciin ja sen lähiseudulle.

Toisen maailmansodan aikana veli Abramović oli mukana painamassa maanalaista kirjallisuutta, jota levitettiin kautta Jugoslavian. Innokkaan toimintansa vuoksi hän oli niiden 14 veljen joukossa, jotka saivat pitkät vankeusrangaistukset vuonna 1947. Vapauduttuaan hän palveli matkavalvojana. Hän oli palavan innokas Jehovan palveluksessa koko elämänsä.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 151]

Kapellimestarista tulee tienraivaaja

Vuosia sitten nykyisen Bosnia ja Hertsegovinan alueella kuninkaallisen kaartinorkesterin kapellimestari Alfred Tuček sai raamatullista kirjallisuutta kollegaltaan Fritz Grögeriltä. Alfred otti yhteyttä Mariborissa toimivaan Majakkaseuraan mahdollisesti 1920-luvun lopulla ja kertoi haluavansa vakituiseksi tienraivaajaksi. Hänestä tulikin Jugoslavian ensimmäisiä tienraivaajia. Sotilasorkesterin kapellimestarin työ oli hyväpalkkainen, mutta rakkaus Jehovaan sai Alfredin luopumaan siitä ja katsomaan eteenpäin (Luuk. 9:62). 1930-luvun alussa hän kulki saksalaisten tienraivaajaveljien mukana esittämässä ”Kuvanäytös Luomista”. Hän oli myös tekemässä aluekortteja, kun saarnaamistyötä organisoitiin Jugoslaviassa. Vuonna 1934 hän meni naimisiin saksalaisen tienraivaajasisaren Fridan kanssa. Heidän ensimmäinen aluemääräyksensä oli Sarajevo. Myöhemmin he palvelivat Makedoniassa, Montenegrossa, Kroatiassa ja Serbiassa. Alkuaikoina he kulkivat matkat enimmäkseen polkupyörällä, myöhemmin moottoripyörällä. Vaikka hyvää uutista ei siihen aikaan otettu auliisti vastaan ja työ oli kielletty, he ymmärsivät, että oli tärkeää todistaa mahdollisimman monille.

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 155, 156]

Uskollisena niin terveenä kuin sairaanakin

Martin Pötzinger palveli useassa Keski-Euroopan maassa, ennen kuin hänet määrättiin Jugoslaviaan valvomaan erästä tienraivaajien ryhmää. Tuona aikana hän tapasi innokkaan saksalaisen tienraivaajasisaren Gertrud Menden, jonka kanssa hän myöhemmin meni naimisiin. Terveydenhoito oli tienraivaajille alue, jolla heidän piti luottaa täysin Jehovaan. Vaikkei heillä ollut minkäänlaisia vakuutuksia, he saivat aina tarvitsemansa avun. Kriittisissä tilanteissa Jehova käytti joskus niitä, jotka olivat valmiita auttamaan. Esimerkiksi kun veli Pötzinger sairastui vakavasti Zagrebissa, sisar Mende oli paikalla auttamassa.

Gertrud muistelee: ”1930-luvun puolivälissä meidät molemmat määrättiin Sarajevoon, mutta asiat eivät sujuneet odotusten mukaisesti. Eräänä iltana Martin tunsi olonsa huonoksi, ja yöllä hänelle nousi lähes 40 asteen kuume. Kun seuraavana aamuna menin hänen asunnolleen katsomaan, miten hän voi, vuokraemäntä sanoi olevansa hänestä huolissaan. Yritimme yhdessä hoitaa Martinia paikalliseen tapaan runsaasti sokeroidulla hehkuviinillä, mutta hänen tilansa ei kohentunut. Soitin lääkäreille, joiden nimet löysin puhelinluettelosta, mutta kukaan ei ollut halukas tulemaan viipymättä kotikäynnille. Kaikilla oli jotain esteitä.

  Vuokraemäntä ehdotti, että soittaisin sairaalaan. Niinpä otin yhteyttä sairaalan johtavaan lääkäriin ja selitin, että Martin makasi sängyssä 40 asteen kuumeessa. Lääkäri oli hyvin ystävällinen ja lähetti ambulanssin hakemaan hänet. Kun häntä kannettiin autoon, vuokraemäntä sanoi, etten enää koskaan näkisi häntä.

Aivan kuin tässä ei vielä olisi ollut tarpeeksi, huolta tuotti myös rahaongelma. Meillä tienraivaajilla ei ollut muita tuloja kuin kirjallisuudesta saadut lahjoitukset, ja ne riittivät nipin napin elämiseen. Emme tienneet, mitä tehdä tai minkä verran hoito maksaisi. Tutkittuaan Martinin lääkäri Thaler ilmoitti, että hänellä oli keuhkopussintulehdus ja hänet oli leikattava. Toipuminen veisi aikansa.

Lääkäri ilmeisesti ymmärsi tukalan taloudellisen tilanteemme, koska hän sanoi haluavansa tukea ihmisiä, joilla on sellainen usko kuin meillä, ja leikkasi Martinin ilmaiseksi. Selviydyimme tästä vaikeasta tilanteesta Jehovan avulla. Sairauden takia emme voineet lähteä Sarajevoon, vaan jouduimme palaamaan Saksaan.”

[Kuva]

Martin Pötzinger Saksassa vuonna 1931.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 161, 162]

Töissä päivät, painossa yöt

LINA BABIĆ

SYNTYNYT 1925

KASTETTU 1946

TAUSTA Palvellut Betelissä vuodesta 1953 lähtien, jolloin työ laillistettiin. Oli mukana lehtien ja muun kirjallisuuden valmistamisessa ja lähettämisessä. Palvelee nykyisin uskollisesti Betelissä Zagrebissa.

VAPAUDUTTUAAN vankilasta veljet ryhtyivät nopeasti organisoimaan lehtien valmistamista. Veljiä oli kuitenkin vähän ja työtä paljon. Kun sain tietää tilanteesta, päätin tarjoutua käytettäväksi, vaikka kävin ansiotyössä. Olin töissä päivät ja iltaisin valmistin kirjallisuutta yömyöhään.

Siihen aikaan haaratoimistolla ei ollut vielä omaa kiinteistöä kaupungissa, ja sen vuoksi iäkäs pariskunta Petar ja Jelena Jelić antoi käyttöön 20 neliömetrin yksiönsä. Monistetut sivut pinottiin sängylle puukehikkoon, johon oli pingotettu pellavakangas.  Käsikäyttöinen monistuskone oli sängyn vieressä olevalla pöydällä. Monistimme noin 800 sivua tunnissa. Se ei ole paljon nykyisiin painokoneisiin verrattuna, mutta me olimme tyytyväisiä, kun kärsivällisyys ja uutteruus tuottivat tulosta ja saatoimme valmistaa kaiken tarvitun kirjallisuuden.

Oli hyvin koskettavaa nähdä, miten kärsivällisesti Jelićit odottivat, kunnes lopetimme työnteon ja siirsimme paperipinot sängyltä, niin että he pääsivät nukkumaan. He eivät koskaan valittaneet. Päinvastoin he olivat onnellisia ja heidän silmänsä loistivat, kun he saivat näin tukea Valtakunnan työtä. Jelena ja eräät muut iäkkäät sisaret auttoivat mahdollisuuksiensa mukaan monistettujen sivujen kokoamisessa, nitomisessa ja taittamisessa. Tuo apu oli korvaamatonta.

Vuonna 1958 hankittiin sähköinen monistuskone, ja painaminen helpottui. Vuonna 1931 kutakin lehteä oli monistettu vain 20 kappaletta, mutta 1960-luvun alussa määrä oli jo 2400 kappaletta kolmella kielellä – kroaatiksi, serbiaksi (kyrillisin kirjaimin) ja sloveeniksi. Kirjoja emme pystyneet valmistamaan mutta monia kirjasia kyllä. Vuonna 1966 saavutimme tuotannossa huipun. Kirjan ’Asiat joissa Jumalan on mahdotonta valehdella’ painoi paikallinen kirjapaino 12 kirjasen sarjana. 50000 kirjan painosta vastaavan määrän tuottamiseksi oli kirjasia siis painettava 600000 kappaletta kolmella kielellä.

Nykyään palvelen Betelissä Zagrebissa. Kuluneiden palvelusvuosien muisteleminen tuo minulle iloa nähdessäni, miten Jehova on siunannut työtä kaikissa entisen Jugoslavian maissa.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 176, 177]

”Huomenna kaikki voi olla toisin”

IVICA ZEMLJAN

SYNTYNYT 1948

KASTETTU 1961

TAUSTA Oli puolueettomuutensa vuoksi vankilassa viiteen otteeseen. Palveli sittemmin viikonloppuisin kierrosvalvojana ja toimii nykyään vanhimpana eräässä Zagrebin seurakunnassa.

VANHEMPANI olivat totuudessa, ja totuus olikin aina puheenaiheena kotona. Saatuani kutsun sotapalvelukseen ilmoitin viranomaisille, että haluaisin esittää kantani virallisesti. Kun olin tehnyt selkoa puolueettomuudestani, jouduin oikeuteen ja minut tuomittiin yhdeksäksi kuukaudeksi vankeuteen. Vapaaksi päästessäni minua odotti jo uusi kutsu sotapalvelukseen. Jälleen jouduin kuulusteltavaksi, ja tällä kertaa sain vuoden vankeusrangaistuksen. Kun pääsin vapaaksi, minua odotti kolmas kutsu ja uusi oikeudenkäynti. Nyt sain vankeutta vuoden ja kolme kuukautta. Neljännellä kerralla tuomio oli vuosi ja kahdeksan kuukautta ja viidennellä kaksi vuotta. Vietin vuosina 1966–80 vankilassa kaikkiaan siis yli kuusi vuotta.

Minut lähetettiin kahdesti Adrianmeressä sijaitsevaan Goli Otokin saareen, joka toimi poliittisten vankien  rangaistuspaikkana. Minua kohdeltiin samoin kuin muitakin vankeja. Tehtävänämme oli ”täyttää meri”. Kannoimme puulaatikossa kiviä saaren toiselta reunalta toiselle ja heitimme kivet mereen. Kukin kuorma painoi sata kiloa. Sitten kävelimme takaisin ja haimme uuden kivikuorman. Teimme samaa hyödytöntä työtä koko päivän.

Kun jouduin Goli Otokiin toisen kerran, siellä oli tapana panna jokainen uusi tulokas kuukaudeksi eristysselliin. Tuntui hirveältä joutua telkien taakse ypöyksin. Rukoilin tuolloin enemmän kuin koskaan aiemmin. Minulla ei ollut Raamattua eikä raamatullisia julkaisuja, ja täydellinen eristyksissä olo oli minulle äärimmäisen kovaa. Ainoa rohkaisun lähde oli vanhempieni lähettämä kirje. Tuona aikana sain kuitenkin voimakkaasti kokea apostoli Paavalin sanojen merkityksen: ”Kun olen heikko, silloin olen voimallinen.” (2. Kor. 12:10.) Miten onnellinen ja vahva olinkaan, kun pääsin vapaaksi ja sain työtä!

Eräässä toisessa vankilassa jouduin psykologin puheille. Hän oli erittäin tyly ja puhui loukkaavasti. Hän huusi minulle ja sanoi muun muassa, etten ole normaali. En saanut sanoa mitään puolustuksekseni. Seuraavana päivänä sama psykologi kutsui minut jälleen luokseen ja sanoi aivan eri sävyyn: ”Olen ajatellut sinua ja luulen, että tämä vankila ei ole oikea paikka sinulle. Etsin sinulle töitä vankilan ulkopuolelta.” Yllätyksekseni hän tosiaan teki niin. En tiedä, mistä moinen mielenmuutos johtui, mutta opin, että meidän ei tarvitse koskaan pelätä tai ajatella, että olemme täysin umpikujassa. Huomenna kaikki voi olla toisin. Kiitän Jehovaa kaikista noista kokemuksista, jotka lähensivät minua häneen.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 179]

”Saako tässä maassa puhua jalkapallosta?”

HENRIK KOVAČIĆ

SYNTYNYT 1944

KASTETTU 1962

TAUSTA Palveli matkavalvojana vuonna 1973 viikonloppuisin ja vuosina 1974–76 koko ajallaan. Kuuluu tätä nykyä Kroatian haaratoimistokomiteaan.

OLI aina epävarmaa, palaisimmeko kenttäpalveluksesta kotiin. Monesti poliisi pidätti meidät ja vei kuulusteltavaksi. Työstämme oli monia vääriä käsityksiä.

Erään kerran minulle sanottiin poliisiasemalla, ettemme saisi puhua Jumalasta kadulla tai talosta taloon vaan ainoastaan paikoissa, jotka oli varattu nimenomaan tähän tarkoitukseen. Nehemian tavoin esitin Jehovalle pikaisen rukouksen, jotta hän auttaisi minua löytämään oikeat sanat. Kysyin kuulustelijalta: ”Saako tässä maassa puhua jalkapallosta vain stadionilla, vai onko se sallittua myös muualla?” Hän vastasi, että jalkapallosta saa puhua missä vain. Sitten sanoin hänelle: ”Varmasti siis Jumalastakin saa puhua missä tahansa, ei vain kirkossa tai jossain palvontapaikassa.” Meitä kuulusteltiin viisi tuntia, mutta lopulta toverini ja minut päästettiin vapaaksi.

Vaimoni Ana ja minä emme vaihtaisi mihinkään niitä 40:tä vuotta, jotka olemme palvelleet Jehovaa. Olemme saaneet opettaa totuuden yhteensä lähes 70 ihmiselle. Kaikki tehtävät, joita Jehovalla on meitä varten, voivat vain rikastuttaa elämäämme.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 195, 196]

Lupasimme palata

HALIM CURI

SYNTYNYT 1968

KASTETTU 1988

TAUSTA Auttoi humanitäärisen avun organisoinnissa ja jakelussa Sarajevossa. Palvelee nykyään vanhimpana ja Jehovan todistajien laillisena edustajana Bosnia ja Hertsegovinassa. Sairaalayhteyskomitean jäsen.

SARAJEVO oli saarroksissa vuonna 1992. Silloin kun kaupunkiin ei voitu tuoda kirjallisuutta, tutkimme aiemmin ilmestyneitä lehtiä. Veljet kopioivat saatavilla olevia tutkittavia kirjoituksia vanhalla kirjoituskoneella. Julistajia oli vain 52, mutta kokousten läsnäolijamäärä oli yli 200 ja johdimme noin 240:tä raamatuntutkistelua.

Marraskuussa 1993, kun sota riehui kiivaimmillaan, syntyi tyttäremme Arijana. Olot eivät olleet ihanteelliset lapsen saattamiselle maailmaan. Olimme eräässä vaiheessa viikkokausia ilman juoksevaa vettä ja sähköä, ja polttopuiksi pilkoimme huonekaluja. Kokousmatkamme kulkivat vaarallisten alueiden läpi. Tarkka-ampujat tulittivat erotuksetta kaikkia, joten jotkin kadut ja tiesulut oli ylitettävä juosten.

Eräänä rauhallisena päivänä vaimoni, pienokaisemme, veli Dražen Radišić ja minä olimme matkalla kokouksesta kotiin, kun yhtäkkiä alkoi konekivääritulitus. Heittäydyimme maahan, mutta sain luodin vatsaani. Kipu oli hirvittävä. Monet näkivät ikkunastaan, mitä tapahtui, ja taloista juoksi muutama rohkea nuori mies viemään meidät turvaan. Minut kiidätettiin sairaalaan, missä minulle haluttiin tehdä kiireesti verensiirto.  Selitin lääkärille, että omatuntoni ei sallisi minun ottaa verta. Henkilökunta yritti saada minua muuttamaan mieleni, mutta pysyin päätöksessäni, seuraisipa siitä mitä hyvänsä. Leikkaus suoritettiin tästä huolimatta – se kesti kaksi ja puoli tuntia – ja toivuin ilman verensiirtoa.

Leikkauksen jälkeen olisin tarvinnut lepoa, mutta sodan takia se oli mahdotonta. Päätimme lähteä käymään sukulaisten luona Itävallassa. Ainoa reitti Sarajevosta ulos oli kuitenkin lentokentän alitse kulkeva tunneli. Se oli vajaan kilometrin mittainen ja vähän yli metrin korkuinen. Vaimoni kantoi vauvaa. Minä yritin raahata matkalaukkuja, mutta leikkaushaavan takia vaimon oli autettava minua.

Tuskin osaamme kuvailla, miten paljon iloa vierailu Itävallassa toi meille. Olimme Sarajevosta lähtiessämme luvanneet veljille ja Luojalle, että tulisimme takaisin. Ero Itävallassa asuvista omaisistamme ja etenkin äidistä tuntui tavattoman raskaalta. Selitimme kuitenkin heille, että olimme luvanneet Jumalalle palata Sarajevoon, jos hän auttaisi meitä pääsemään sieltä pois, jotta saisimme hieman levätä. Miten siis olisimme nyt voineet sanoa Jumalalle: ”Kiitos, että autoit meitä pääsemään tänne. Täällä on ollut tosi mukavaa, ja nyt haluaisimme jäädä”? Sitä paitsi veljet Sarajevossa tarvitsivat meitä. Vaimoni Amra oli minulle tässä kaikessa tärkeä tuki.

Joulukuussa 1994 saavuimme Sarajevoon johtavalle tunnelille. Nyt menisimme kaupunkiin sisään, emme sieltä ulos. Nähdessään meidän palaavan tunnelia pitkin ihmiset kysyivät: ”Mitä te oikein teette? Kaikki haluavat päästä täältä pois, mutta tekö tulette piiritettyyn kaupunkiin takaisin?” Sanat eivät riitä kertomaan, miten suurenmoinen jälleentapaamisemme veljien kanssa oli Sarajevon valtakunnansalissa. Emme ole koskaan katuneet paluutamme.

 [Tekstiruutu s. 210]

Kroatian saaret

Suunnilleen 1800 kilometrin mittaista Kroatian rannikkoa täplittää runsaat tuhat saarta, joista noin 50 on asuttuja. Pienimmät ovat pinta-alaltaan runsaan neliökilometrin, isoimmat taas jopa neljäsataa neliökilometriä.

Saarelaisten pääelinkeinoja ovat kalastus, oliivin- ja viininviljely sekä puutarhanhoito. Kornatin kansallispuisto, joka käsittää 140 saarta ja riuttaa, tarjoaa elämyksiä sukeltajille. Krapanjin ja Zlarinin asukkaat sukeltavat koralleja ja pesusieniä. Hvarissa tuotetaan laventelia, hunajaa ja rosmariiniöljyä. Karun Pagin saaren asukkaat tuottavat arvostettua juustoa, joka on valmistettu yrttejä ja suolaista heinää syövien sitkeiden lampaiden maidosta.

Jehovan todistajat näkevät vaivaa tavoittaakseen kaikki saarten asukkaat. Joihinkin saariin pääsee helposti siltaa pitkin, mutta toisiin on mentävä lautalla. Todistajat järjestävät mielellään erikoiskampanjoita, jolloin lähdetään ryhmänä johonkin saareen saarnaamaan pariksi päiväksi. Paikallisten kanssa keskusteleminen voi olla haaste, sillä heille on muodostunut ikioma murre, jota mantereen asukkaiden on vaikea ymmärtää.

Saarelaiset suhtautuvat hyvään uutiseen kuitenkin myönteisesti, ja Korčulan saaressa on 52 julistajan seurakunta. Seurakunnan syrjäinen sijainti on tosin haaste esitelmää pitämään tuleville veljille, mutta heidän ponnistelujensa ansiosta paikalliset todistajat säilyttävät ykseyden maailmanlaajuisen kristillisen veljesseuran kanssa (1. Piet. 5:9).

 [Tekstiruutu/Kuva s. 224]

”Ilmoittauduin vankilaan 11 päivää etuajassa”

PAVLINA BOGOEVSKA

SYNTYNYT 1938

KASTETTU 1972

TAUSTA Aloitti tienraivauksen vuonna 1975 ja nimitettiin Makedonian ensimmäiseksi erikoistienraivaajaksi vuonna 1977. On auttanut 80:tä ihmistä oppimaan totuuden.

USEIN kun olin saarnaamassa, ihmiset ilmoittivat minusta poliisille ja minut vietiin poliisiasemalle kuulusteluihin, jotka joskus kestivät tuntikausia. Sain monesti sakot. Oikeudessa minua syytettiin valtion poliittiseksi viholliseksi ja lännen propagandan levittäjäksi. Kerran minut tuomittiin vankilaan 20 päiväksi ja toisen kerran 30 päiväksi.

Meillä oli piirikonventti juuri samaan aikaan, kun minun olisi pitänyt suorittaa 20 päivän vankeusrangaistus. Pyysin oikeudelta lykkäystä, mutta pyyntö hylättiin. Niinpä päätin ilmoittautua vankilaan 11 päivää etuajassa. Vankilan virkailijat yllättyivät minut nähdessään. He eivät voineet uskoa, että kukaan haluaisi päästä vankilaan niin pian kuin mahdollista. Sain tilaisuuden todistaa heille, ja he lupasivat huolehtia minusta parhaansa mukaan. Yksitoista päivää myöhemmin vankilaan saapui poliisi tarkastamaan, olinko jo ilmoittautunut sinne. Hän oli hyvin yllättynyt, kun vankilan virkailijat sanoivat, että olin ollut siellä jo 11 päivää. Näin pääsin konventtiin.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 232]

He antoivat parastaan

ŠANDOR PALFI

SYNTYNYT 1933

KASTETTU 1964

TAUSTA Vanhemmat oppivat totuuden partisaanien perustamalla leirillä vähän toisen maailmansodan jälkeen. Palveli viikonloppuisin matkavalvojana ja on nykyään Serbian maakomitean jäsen.

PERHEENI on unkarilaista syntyperää, ja sen vuoksi meidät lähetettiin vähäksi aikaa partisaanien leirille. Se osoittautui siunaukseksi, sillä juuri siellä vanhempani oppivat totuuden. Teini-ikäisenä en ollut juuri kiinnostunut totuudesta, mutta veli Franz Brand, joka asui meillä pari vuotta, sai aikaan muutoksen. Luulin olevani avuksi, kun suostuin hänen pyyntöönsä kääntää unkarinkielinen julkaisu serbiaksi. Myöhemmin sain tietää, ettei sen kääntämiseen ollut tarvetta. Hän halusi vain varmistaa, että lukisin sen. Taktiikka toimi, ja vähän myöhemmin, vuonna 1964, kävin kasteella.

Yksi suurimpia ilonaiheita minulle oli palveleminen matkavalvojana. Se ei ollut aina helppoa, sillä veljet olivat vähävaraisia. Monesti nukuin samassa huoneessa koko perheen kanssa. Kaikki uhraukset kuitenkin kannattivat. Veljet odottivat innokkaasti vierailua, ja oli rohkaisevaa nähdä heidän ilonsa. He tekivät kaikkensa antaakseen parasta, mitä heillä oli. Kuinka olisin voinut olla muuta kuin kiitollinen?

 [Tekstiruutu/Kuva s. 236, 237]

”Mistä löydän nämä ihmiset?”

AGRON BASHOTA

SYNTYNYT 1973

KASTETTU 2002

TAUSTA Oli sotilaana Kosovon vapautusarmeijassa, palvelee nyt vakituisena tienraivaajana ja avustavana palvelijana.

NÄHDESSÄNI kaikki ne hirveydet, joita sodassa tapahtui, pikkulasten murhaaminen mukaan lukien, päättelin, ettei Jumalaa voi olla olemassa. Jos hän on olemassa, miksei hän tee mitään kaikelle kärsimykselle? Uskoni kärsi entisestään, kun näin, miten muslimien uskonnolliset johtajat kannattivat sotaa serbejä vastaan. Ennen sotaa olin muslimi, mutta sodan loppuun mennessä minusta oli tullut ateisti ja olin liittynyt Kosovon vapautusarmeijaan. Vaikka kuuluin siihen vain vähän aikaa, sain osakseni paljon kunnioitusta ja monia etuuksia. Sen vuoksi minusta tuli aggressiivinen ja ylpeä, sillä kaikki, mitä sanoin, myös tehtiin.

Ikävä kyllä minulla oli tällainen asenne myös vaimoani Meritaa kohtaan. Ajattelin, että hänen piti tehdä, mitä sanoin, ja noudattaa aina määräyksiäni. Hän oli ollut yhteydessä todistajiin sodan aikana, ja hänellä oli jonkin verran heidän kirjallisuuttaan. Eräänä iltana ennen nukkumaan menoa hän sanoi: ”Lue nämä. Niissä kerrotaan Jumalasta.” Olin raivoissani siitä, että hän ajatteli voivansa opettaa minulle jotain Jumalasta. Välttääkseen kiristämästä tilannetta enempää Merita meni makuuhuoneeseen ja kävi nukkumaan.

Jäin yksikseni kirjallisuuden ääreen ja päätin lukea  kirjasen Mitä Jumala vaatii meiltä? Seuraavaksi luin kirjasen Aika todella alistua Jumalan valtaan. Yllätyin, että siinä lainattiin Koraania. Sitten luin joitakin Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä. Myöhään illalla herätin vaimoni ja kysyin: ”Keneltä sait nämä? Mistä löydän nämä ihmiset?”

Lukemani oli tosiaankin tehnyt minuun vaikutuksen, mutta vaimoni oli epäilevä eikä ollut varma, mitä aioin tehdä. Soitimme kuitenkin eräälle todistajalle ja kysyimme, missä ja milloin todistajat pitäisivät seuraavan kokouksensa. Heti seuraavana aamupäivänä menimme kokoukseen. Olin todella vaikuttunut siitä, kuinka huomaavaisia veljet olivat ja kuinka ystävällisesti he ottivat meidät vastaan. En uskonut, että sellaisia ihmisiä voisi olla olemassakaan. Näin, että he olivat erilaisia. Kokouksen aikana mieleeni tuli kysymys, ja maltoin tuskin odottaa, että saisin vastauksen siihen. Nostin jopa käteni, jotta saisin esittää sen. Vanhimmat eivät tienneet, miksi halusin niin innokkaasti puhua, ja siksi he olivat hieman hermostuneita. He olivat varmasti tavattoman helpottuneita tajutessaan, että halusin vain tietää, mitä minun oli tehtävä tullakseni Jehovan todistajaksi.

Aloin tutkia Raamattua samana päivänä. Halusin tehdä monia muutoksia persoonallisuudessani, mutta se ei ollut helppoa. Halusin lopettaa tupakoimisen, ja minusta tuntui, että minun oli katkaistava yhteydet entisiin ystäviini. Rukouksen ja säännöllisen kokouksissa käymisen avulla pystyin katumaan entistä elämäntapaani ja pukemaan ylleni uuden persoonallisuuden. Millaisen muutoksen totuus onkaan saanut aikaan minun ja perheeni elämässä! Vaimoni ja minä palvelemme vakituisina tienraivaajina, ja vuonna 2006 minut nimitettiin avustavaksi palvelijaksi. Nyt voin auttaa toisia ymmärtämään, miksi ihmiset kärsivät ja miten Jehova ratkaisee pian kaikki ongelmamme.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 249, 250]

”Näytti siltä, että Jehova sulki heidän silmänsä”

JANEZ NOVAK

SYNTYNYT 1964

KASTETTU 1983

TAUSTA Oli kolme vuotta vankilassa uskonsa vuoksi ja palvelee nyt Slovenian haaratoimistokomiteassa.

JOULUKUUSSA 1984 sotilasviranomaiset käskivät minua toistuvasti ilmoittautumaan armeijaan. Kun kotioveeni kiinnitettiin kutsuntamääräys, jossa uhattiin, että sotilaspoliisi tulisi hakemaan minut, päätin mennä kasarmille selittämään kantani. Yritys ei tuottanut tulosta, vaan minusta päätettiin tehdä sotilas keinolla millä hyvänsä. Sotilaat ajoivat pääni, ottivat siviilivaatteeni ja tarjosivat minulle sotilaspukua. Kun kieltäydyin ottamasta sitä, he pukivat sen ylleni väkisin, laittoivat sitten kynän käteeni ja yrittivät pakottaa minut kirjoittautumaan palvelukseen. Kieltäydyin.

Kieltäydyin myös muun muassa osallistumasta aamuvoimisteluun ja tervehtimästä lippua. Kun neljä sotilasta vei minut pihalle ja käski minun tehdä harjoitukset, pidin käteni paikoillaan. He yrittivät nostaa käsiäni, kunnes tajusivat, kuinka naurettava tilanne oli. He tähtäsivät minua kiväärillä ja uhkasivat tappaa minut. Joskus he yrittivät lahjoa minua kahvilla ja leivoksilla.

  Päättäväisyyteni sai jotkut heistä itkemään. Jotkut suuttuivat, kun kieltäydyin sylkemästä marsalkka Titon kuvalle, jota he pitivät edessäni. Parin päivän päästä he yrittivät saada minut kantamaan asetta, mutta kieltäydyin siitäkin. Sitä pidettiin palvelusrikkomuksena, ja minut suljettiin kuukaudeksi kasarmille. Sitten jouduin viikoiksi vankiselliin Zagrebiin Kroatiaan odottamaan tuomiota. Sellissä paloi punainen valo koko yön, ja sain käydä vessassa vain, jos vastuussa oleva henkilö oli hyvällä tuulella.

Lopulta minut tuomittiin kolmeksi vuodeksi vankeuteen ja lähetettiin Goli Otokin saareen, jonne passitettiin kaikkein pahimmat vangit. Koska kieltäydyin taistelemasta, minut vietiin kädet kahlittuina tähän vankilaan, joka oli kuuluisa vankien välisestä väkivallasta. Siellä tapasin neljä muuta todistajaa, jotka myös oli vangittu puolueettomuuden vuoksi.

Emme saaneet tuoda mukanamme Raamattua tai muuta kirjallisuutta. Siellä oli kuitenkin jo yksi Raamattu. Perheeni lähetti minulle Vartiotornin laatikossa, jossa oli kaksoispohja. Vartijat eivät koskaan löytäneet kirjallisuuttamme eivätkä saaneet selville, että pidimme kokouksia. Joskus, kun he tulivat sisään, kirjallisuutta oli jäänyt lojumaan aivan heidän silmiensä eteen, mutta näytti siltä, että Jehova sulki heidän silmänsä, sillä he eivät huomanneet mitään.

Vuoden kuluttua minut siirrettiin Sloveniaan kärsimään loput tuomiostani. Menin naimisiin Rahelan kanssa ollessani vielä vankilassa. Kun pääsin lopulta vapaaksi, vaimoni ja minä aloitimme tienraivauksen, ja vuodesta 1993 asti olemme palvelleet Slovenian Betelissä.

 [Taulukko/Kaavio s. 244, 245]

HUOMATTAVIA TAPAHTUMIA – entisen Jugoslavian maat

1920-luku Mariborissa Sloveniassa kokoontuu pieni ryhmä keskustelemaan Raamatusta.

1930-luku Jugoslaviaan lähetetään saksankielisiä tienraivaajia.

1935 Belgradiin Serbiaan perustetaan haaratoimisto valvomaan työtä.

1940

1941 Saksan armeija tunkeutuu maahan, ja seuraa ankaraa vainoa.

1950

1953 Jehovan todistajien työ tunnustetaan laillisesti. Talosta-taloon-työtä kuitenkin rajoitetaan.

1960

1969 Nürnbergissä Saksassa pidetään kansainvälinen konventti.

1970

1990

 1991 Zagrebissa Kroatiassa pidetään entisen Jugoslavian alueen ensimmäinen kansainvälinen konventti. Ensimmäiset Gilead-koulun käyneet lähetystyöntekijät saapuvat. Sloveniaan avataan toimisto, jota Itävallan haaratoimisto valvoo. Sota syttyy.

1993 Jehovan todistajat rekisteröidään Makedoniassa.

1994 Sloveniaan perustetaan sairaalayhteyskomitea.

2000

2003 Jehovan todistajat saavat laillisen tunnustuksen Kroatiassa. Uusi Betel-koti vihitään käyttöön Makedoniassa.

2004 Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös julkaistaan sloveeniksi.

2006 Sloveniassa vihitään käyttöön uusi haaratoimisto. Koko Pyhän Raamatun Uuden maailman käännös julkaistaan kroaatiksi, serbiaksi ja makedoniaksi. Belgradiin Serbiaan muodostetaan kiinankielinen ryhmä.

2007 Makedoniassa pidetään ensimmäistä kertaa romanikielinen erikoisesitelmä. Ensimmäinen romanikielinen julkaisu.

2010

[Kaavio]

(Ks. painettu julkaisu)

Julistajien määrä

Tienraivaajien määrä

14000

10500

7000

3500

1940 1950 1960 1970 1990 2000 2010

 [Kartat s. 147]

(Ks. painettu julkaisu)

TŠEKIN TASAVALTA

ITÄVALTA

WIEN

SLOVAKIA

BRATISLAVA

UNKARI

BUDAPEST

ROMANIA

BULGARIA

KREIKKA

ALBANIA

TIRANA

JOONIANMERI

ITALIA

ADRIANMERI

ENTINEN JUGOSLAVIA

SLOVENIA

LJUBLJANA

Maribor

Kamnik

KROATIA

ZAGREB

SLAVONIA

Osijek

Vukovar

Vinkovci

Privlaka

Jasenovac

Šibenik

Split

DALMATIA

Goli Otok

Pag

Kornat

Zlarin

Krapanj

Hvar

Korčula

BOSNIA JA HERTSEGOVINA

SARAJEVO

Bihać

Banja Luka

Tuzla

Travnik

Zenica

Vareš

Mostar

SERBIA

BELGRAD

VOJVODINA

Bor

MONTENEGRO

PODGORICA

Nikšić

Herceg-Novi

Tara

Skutarinjärvi

KOSOVO

Peć

Priština

MAKEDONIA

SKOPJE

Tetovo

Kočani

Štip

Kičevo

Strumica

Resen

Huom. Yhdistyneiden kansakuntien tiedonannon mukaan Kosovo irrottautui Serbiasta ja julistautui itsenäiseksi helmikuussa 2008. Kosovon poliittista statusta koskevan kiistan ratkaisemiseksi YK:n yleiskokous on pyytänyt ”neuvoa antavaa lausuntoa kansainväliseltä tuomioistuimelta”.

 [Kokosivun kuva s. 142]

[Kuva s. 145]

Franz Brand

[Kuvat s. 146]

Rudolf Kalle ja yksi hänen kirjoituskoneistaan.

[Kuva s. 149]

Sloveniassa käytiin saarnaamassa vuokratulla kuorma-autolla.

[Kuva s. 154]

Alkuaikojen tienraivaajat kohtasivat monia haasteita.

[Kuva s. 157]

Alfred ja Frida Tuček polkupyörineen.

[Kuva s. 158]

Rudolf Kalle Betelin edustalla Belgradissa.

[Kuvat s. 168]

Franc Drozg ja jäljennös hänen kirjeestään.

[Kuva s. 180]

Oikealla: Ljubljanassa oleva talli, josta tehtiin valtakunnansali.

[Kuva s. 180]

Alla: Maan ensimmäisiä valtakunnansaleja Zagrebissa.

[Kuva s. 182]

Stojan Bogatinov

[Kuvat s. 184, 185]

Taustalla: Kansainvälinen ”Rauha maassa” -konventti Nürnbergissä Saksassa vuonna 1969; vasemmalla: Jugoslaviasta tuli konventtivieraita junalla; oikealla: Nathan Knorr.

[Kuva s. 188]

Ðuro Landić

[Kuvat s. 192]

Milton Henschel pitämässä puhetta ja kastetilaisuus vuoden 1991 ”Jumalista vapautta rakastavien” kansainvälisessä konventissa Zagrebissa.

[Kuva s. 197]

Ljiljana tyttärineen

[Kuvat s. 199]

Humanitääristä apua tuotiin kuorma-autoilla Itävallasta.

[Kuva s. 200]

Ðoremin perhe vuonna 1991.

[Kuva s. 204]

Kaste kalatynnyrissä Zenicassa vuonna 1994.

[Kuvat s. 209]

Avustustarvikkeita varastoitiin Zagrebiin.

[Kuva s. 215]

Elke ja Heinz Polach

[Kuvat s. 216]

Kroatian haaratoimistokomitea ja haaratoimisto.

[Kuva s. 228]

Bosniaan vietyjä avustustarvikkeita.

[Kuvat s. 233]

Serbian maakomitea ja Betelin tilat Belgradissa.

[Kuva s. 235]

Saliu Abazi

[Kuvat s. 243]

Saarnaamistyössä Podgoricassa; valtakunnansali Podgoricassa.

[Kuva s. 247]

Piranin vanhaakaupunkia.

[Kuva s. 251]

Entinen haaratoimisto Ljubljanassa vuonna 2002.

[Kuva s. 253]

Haaratoimisto Kamnikissa vuonna 2006.

[Kuva s. 254]

Slovenian haaratoimistokomitea.