Belize

JUKATANIN niemimaalla Meksikon, Guatemalan ja Karibianmeren ympäröimänä sijaitsee trooppinen jalokivi – Belize. Tässä pienessä maassa, jota ennen kutsuttiin Brittiläiseksi Hondurasiksi, voi nähdä eri kulttuurien, kielien, tapojen, ruokien ja uskontojen kirjon.

Belizessä on noin 300 000 asukasta, joten se ei ole yhtä tiheästi asuttu kuin muu Keski-Amerikka. Sen rehevät trooppiset sademetsät tarjoavat kodin ihastuttaville linnuille ja muille kiehtoville eläimille, muun muassa harvoin nähdylle jaguaarille. Maassa on lisäksi monia muinaisia mayaraunioita sekä majesteettisia vuoria, joita koristavat korkealle kohoavat palmut ja ryöppyävät vesiputoukset. Viehättävä piirre on myös valtava luolien verkosto, jossa kirkkaat, kiemurtelevat joet yhdistävät luolia toisiinsa. Koko maan rantaviivaa myötäilevällä Belizen valliriutalla voi nähdä runsaan, silmiä hivelevän koralliloiston. Riuttaa täplittävät matalat saaret valkoisine hiekkarantoineen ja kookospalmuineen.

MAAN HISTORIAA

Belizen varhaisia uudisasukkaita olivat Etelä-Amerikasta tulleet arawakit ja karibit. Vuosisatoja ennen kuin eurooppalaiset saapuivat Uuteen maailmaan, Belizeä pidettiin mayakulttuurin sydämenä: siellä oli kukoistavia seremoniakeskuksia ja mahtavia temppeleitä.

Eurooppalaisten ensiyrityksistä valloittaa Belize ei juuri löydy tietoja. Tunnettua on, että Espanjan pyrkimykset alistaa mayat valtaansa epäonnistuivat.  Vuonna 1638 Belizen rannikolle asettui brittiläisiä merirosvoja. 1600-luvun puoliväliin tultaessa oli perustettu siirtokuntia sinipuun (arvokkaan väriaineen lähteen) hyödyntämistä varten.

Brittiläiset toivat Belizeen orjia Jamaikan ja Yhdysvaltojen markkinoilta sekä suoraan Afrikasta hakkaamaan sini- ja mahonkipuita. Vaikkakaan ruoskaa heiluttavia ankaria työnjohtajia ei tavattu Amerikassa metsäalalla niin usein kuin muilla aloilla, orjien elinolot olivat surkeat ja heitä kohdeltiin kaltoin. Monet orjat nousivat kapinaan, tekivät itsemurhan tai pakenivat ja perustivat eri puolille Belizeä itsenäisiä yhteisöjä. Vuonna 1862 Belize julistettiin Britannian siirtokunnaksi, ja vuonna 1981 se saavutti itsenäisyyden. a

TOTUUDEN SIEMENET JUURTUVAT

Ensimmäisiä Belizeen saapuneita Jehovan todistajia (joita tuolloin sanottiin Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran edustajiksi) oli James Gordon, joka kastettiin Jamaikalla vuonna 1918. Viisi vuotta myöhemmin tämä hentorakenteinen, pehmeä-ääninen nuorukainen muutti Jamaikalta Belizeen. Hän asettui asumaan syrjäiseen Bomba-nimiseen mayakylään, meni naimisiin ja perusti perheen. Vaikka hän oli kaukana kristityistä veljistään, hän kertoi hyvää uutista tuttavilleen ja naapureilleen.

Kuinka Valtakunnan hyvä uutinen saavutti muun osan tästä brittiläisestä siirtokunnasta? Vuonna 1931 yhdysvaltalainen Freida Johnson, pienikokoinen, 60:tä ikävuotta lähentelevä nainen, alkoi saarnata Keski-Amerikassa. Hän kulki yksin, toisinaan hevosen  selässä, ja saarnasi kaupungeissa, kylissä ja hajallaan sijaitsevilla banaaniplantaaseilla Karibianmeren rannikolla.

Saavuttuaan Belize Cityyn vuonna 1933 Freida vuokrasi pienen huoneen rouva Beeksiltä. Tämä kuuli Freidan lukevan Raamattua ja laulavan hymnin aamuisin ennen uloslähtöään. Freidan herpaantumaton into ei voinut jäädä muilta huomaamatta. Hän ei esimerkiksi pitänyt iltapäivällä lepohetkeä, kuten useimmilla tropiikissa asuvilla oli tapana. Freida viipyi maassa puoli vuotta ja onnistui herättämään jamaikalaisen leipurin Thaddius Hodgesonin kiinnostuksen totuutta kohtaan. Vaikkakin Freida keskittyi saarnaamaan pääasiassa Belize Cityssä, hän kävi myös maaseudulla. Bombassa hän tapasi James Gordonin. Freidan erinomaisen työn ansiosta ne, joilla oli keskenään samanlaiset uskonkäsitykset, tutustuivat toisiinsa ja alkoivat kokoontua yhteen.

UUSIA AUTETAAN TOTUUTEEN

James ja Thaddius saarnasivat kumpikin omalla alueellaan, ja he onnistuivat pitämään yhteyttä toisiinsa, vaikka se oli tuohon aikaan hyvin hankalaa. Vuonna 1934 Thaddius kirjoitti maailmankeskukseen Brooklyniin ja pyysi äänentoistolaitetta ja levytettyjä raamatullisia puheita.

Lauantai-iltaisin Thaddius soitti äänitettyjä puheita korkeimman oikeuden rakennuksen edessä pienessä puistossa, joka oli toiminut varuskunnan harjoittelupaikkana. Puisto tunnettiin nimellä Battlefield (’taistelutanner’), ja siitä tuli nimensä veroinen. Sen toisella puolella Thaddius soitti veli Rutherfordin puheita, kun taas toisella puolella esiintyi Pelastusarmeijan soittokunta, jota tahditti  suurella kumisevalla rummullaan Beaumont Boman. Pian Beaumont kuitenkin otti Valtakunnan uutisen vastaan ja siirtyi taistelutantereella Thaddiuksen puolelle. Beaumont sanoi: ”Kiitän Jumalaani Jehovaa siitä, että hän sai minut laskemaan käsistäni sen rummun!”

Toinen hyvä julkinen saarnapaikka oli torin edessä sijaitseva pieni alue, jota kutsuttiin nimellä Mule Park (’muuliparkki’). Siellä seisovaan kiinnityspuomiin voitiin sitoa muulit, joiden vetämillä kärryillä kuljetettiin tavaroita kaupunkiin ja sen ympäristöön. Thaddius, joka oli pitkä, ruskeaihoinen, komea ja erittäin dynaamisena puhujana tunnettu mies, puhui siellä usein. Vaikka kristikunnan kirkoilla oli tiukka ote niistä, jotka arvostivat Raamattua, monet vilpitönsydämiset ihmiset, kuten jamaikalaiset James Hyatt ja Arthur Randall, ottivat hyvän uutisen vastaan.

Belize Cityn pohjoispuolella Thaddius alkoi järjestää kokouksia leipomossaan. Hänen piti työntää palvelutiski syrjään ja asettaa tuolien päälle lankkuja toimittamaan penkkien virkaa. Kaupungin eteläpuolella kokouksia pidettiin Cora Brownin kotona. Lisäksi Nora Fayad muisteli, että hänen ollessaan nuori tyttö alueen muutamat todistajat kokoontuivat hänen naapurinsa Arthur Randallin pihalla.

VOIMAPERÄINEN TODISTUS JOHTAA TULOKSIIN

Monet noista alkuaikojen todistajista tunnettiin siitä, että he saarnasivat väsymättä. Esimerkiksi vaikka James (Jimsie) Jenkins oli sokea, hän käveli ympäri Belize Cityä tunnustellen tietä kepillään. Molly Tillet sanoo, että hän saattoi kuulla Jamesin saarnaavan torilla, vaikka oli itse kahden korttelin päässä! Jamesin muistetaan myös kuunnelleen tarkkaavaisesti kokouksissa. Hän istui etukenossa keppiinsä  nojaten, jottei yksikään sana livahtaisi hänen korviensa ohi. Hän opetteli ulkoa monia raamatunkohtia ja käytti niitä saarnatessaan.

James Gordon taas oli tuttu näky Bomban ympäristökylissä. Hän saarnasi jokaiselle tapaamalleen ihmiselle ja kantoi toisessa kädessään kirjallisuutta sisältävää mahonkilaukkua ja toisessa kädessään äänentoistolaitetta. Joka sunnuntai aamuhämärissä hän meloi puunrungosta koverretulla kanootillaan jokea ylös ja käveli sitten alueella koko päivän, kilometrin toisensa perään. Päivän päätteeksi hänen saattoi nähdä laahustavan joelta johtavaa polkua pitkin auringon jo painuessa mailleen. Ilta-aterian jälkeen James tutki Raamattua kuuden lapsensa kanssa, kunnes hän ei väsymykseltään enää jaksanut kannatella kirjaansa.

Tuohon aikaan veli Gordonin vaimo ei vielä ollut todistaja. Eräänä päivänä Jamesin poissa ollessa tämä polttikin suurimman osan miehensä raamatullisesta kirjallisuudesta. Kun James palasi kotiin ja näki, mitä hänen vaimonsa oli tehnyt, hän pysyi tyynenä. Päättäväisellä äänellä hän sanoi yksikantaan: ”Älä tee tuota toiste!” Jamesin itsehillintä teki lapsiin vaikutuksen, koska he tiesivät, kuinka pahalta tuo menetys hänestä tuntui.

JEHOVA VETÄÄ IHMISIÄ HENKENSÄ VÄLITYKSELLÄ

Eräänä sunnuntaiaamuna James saarnasi Derrine Lightburnille, hartaalle anglikaanille, joka otti häneltä kirjan Jumalan harppu. Vaikka tämä nainen ei kuullutkaan kaikkea, mitä James vaimealla äänellään sanoi, hän alkoi pohtia, mistä tämä oikein puhui. Kun Derrine myöhemmin oli vierailulla tätinsä Alphonsena Robateaun luona Belize Cityssä, eräs mies pysähtyi portille ja pyysi lupaa astua pihaan.

 ”Hän näyttää ihan siltä mieheltä, jolta sain sen hienon kirjan, josta kerroin”, Derrine sanoi tädilleen.

Kävi ilmi, että mies ei ollut James Gordon vaan James Hyatt. Hän soitti naisille gramofonilla puhelevyä ja antoi Alphonsenalle Jumalan harppu -kirjan. Alphonsena ja hänen sisarensa Octabelle Flowers olivat etsineet totuutta, vaikka he olivatkin aktiivisesti mukana politiikassa. Vaikuttuneena kuulemastaan Alphonsena huudahti myöhemmin Octabellelle: ”Ajatella, että eräs mies tuli tänne puhumaan Jumalan valtakunnasta. Luulenpa, että juuri tätä olemme etsineet!” Octabelle piti huolen siitä, että oli paikalla, kun veli tuli takaisin. Kaikki kolme naista – Alphonsena, Octabelle ja Derrine – omaksuivat totuuden ja kävivät kasteella vuonna 1941.

Alphonsenan ja Octabellen äiti oli hiljattain kuollut, ja heidän nuorempi sisarensa Amybelle Allen rukoili Jumalalta, että hänkin kuolisi ja pääsisi taivaaseen äitinsä luo. Octabelle kutsui Amybellen kuuntelemaan esitelmää ”Missä ovat kuolleet?” Tämä otti kutsun vastaan ja kävi siitä pitäen kaikissa kokouksissa.

”Silloin ihmiset vain lukivat julkaisuja ja kävivät kokouksissa, ja näin Jehova veti heitä henkensä välityksellä”,  sanoo Derrinen tytär Olga Knight. ”He olivat niin innoissaan totuudesta, että alkoivat pian kertoa oppimastaan muille.”

Esimerkiksi Olgan isä Herman Lightburn omaksui totuuden luettuaan Lapset-kirjan sairaalassaoloaikanaan. Hän oli niin haltioissaan oppimistaan asioista, että vuokrasi joka perjantai kuorma-auton voidakseen viedä pienen julistajaryhmän todistamaan naapurikyliin. Hän myös saarnasi laajalti Black Creekin maaseudulla, missä hänellä oli maatila.

”Vanhempani saarnasivat Belizejoen varrella”, muistelee Olga, ”ja iltaisin ihmiset tulivat kuuntelemaan lyhdyt mukanaan. Kun olimme lomalla maatilalla, vanhempani, tätini Amybelle, hänen tyttärensä Molly Tillet ja minä hyppäsimme joka aamu ratsaille. Ratsastimme isäni hevosilla peräkanaa polkua pitkin, kunnes saavuimme kylään nimeltä Crooked Tree. Perillä hevoset laskettiin laitumelle ja me tutkimme Raamattua kiinnostuneiden kanssa. Jotkut noista perheistä tulivat totuuteen.”

Ensimmäiset uudet julistajat kastettiin vuonna 1941 Belize Cityn edustalla Karibianmeressä. Heidän joukossaan oli George Longsworth, joka  toimi tienraivaajana tuosta vuodesta lähtien aina vuoteen 1967 saakka, jolloin hän kuoli 87-vuotiaana. Hän saarnasi paljon sisämaassa, missä hän vei hyvää uutista uusille alueille ja ratsasti kilometrikaupalla kaupunkien ja kylien välillä. Georgen sammumaton into palveluksessa ja hänen säännöllinen läsnäolonsa kokouksissa rohkaisivat suuresti uusia. Jehova käytti näitä innokkaita ja uskollisia palvelijoitaan merkittävällä tavalla vetääkseen vilpittömiä ihmisiä järjestönsä yhteyteen.

ENSIMMÄISET LÄHETYSTYÖNTEKIJÄT SAAPUVAT

Elmer Ihrig ja Charles Heyen, jotka olivat valmistuneet Gileadin ensimmäiseltä kurssilta, saapuivat maahan 5. lokakuuta 1945. Vain päivää aiemmin hurrikaani oli kuitenkin iskenyt noin 160 kilometrin päässä Belize Citystä etelään. Lentokentältä kaupunkiin vievä tie oli 16 kilometrin matkalta veden vallassa, joten nämä lähetystyöntekijät kuljetettiin suurilla armeijan kuorma-autoilla. Thaddius Hodgeson asetti maahan kotinsa edustalle betoniharkkoja ja puulaatikoita,  jotta veljet eivät saapuessaan kastelisi jalkojaan.

Belizen veljet odottivat kuumeisesti ensimmäisten lähetystyöntekijöiden tuloa. James Gordon, León Requeña ja Rafael Medina halusivat taivaltaa maan pohjoisosasta Belize Cityyn tapaamaan heitä – tuohon aikaan se ei ollut mikään huviretki! ”Maan pohjoisosan ja Belize Cityn välillä ei ollut maantietä”, kertoo Rafaelin pojanpoika Ismael Medina. ”Oli vain picadoja, kärrypolkuja. Matkan varrella ei ollut taloja, joten illan tullen he asettuivat nukkumaan taivasalle, käärmeistä huolimatta. Kun nuo kolme veljeä olivat tavanneet lähetystyöntekijät ja saaneet ohjeita ja kirjallisuutta, he kävelivät takaisin samaa reittiä. Se vei päiväkausia!”

Nuo kaksi lähetystyöntekijää esiteltiin yleisölle Mule Parkissa hyvin poikkeuksellisella tavalla. Ensin James Hyatt arvosteli purevasti pappeja heidän väärien opetustensa vuoksi, mikä sai jotkut sivustakatsojat syytämään suustaan herjauksia. Puheensa lopussa hän odottamatta osoitti lähetystyöntekijöitä ja sanoi: ”Jätän nämä kaksi teille!” Sen enempää ihmiset eivät sillä haavaa saaneet tietää uusista tulokkaista!

Epäilemättä nuo alkuaikojen innokkaat julistajat rakastivat Jehovaa ja Raamatun totuutta koko sydämestään ja vihasivat kiihkeästi vääriä uskonnollisia opetuksia. Lähetystyöntekijöillä oli kuitenkin arvokasta kokemusta, joka auttaisi heitä tehostamaan palvelustaan.

Lähetystyöntekijäveljet aloittivat työnsä Belize Cityssä, missä oli noihin aikoihin noin 26 700 asukasta. Kaupunki oli rakennettu täyttömaalle, joten se oli vain 30 senttimetriä merenpinnan yläpuolella. Lisäksi viemäriverkosto oli kehno. Kaiken kukkuraksi  ilmasto oli kuuma ja kostea. Koteja ei ollut liitetty kaupungin vesijohtoverkkoon, vaan lähes joka pihalla oli iso puusaavi, johon sadekaudella kerättiin vettä. Toisinaan kuitenkin satoi taivaan täydeltä. Esimerkiksi vuonna 1931 hurrikaani tuhosi kaupungin ja vaati yli 2 000 kuolonuhria.

EDISTYSTÄ RAJOITUKSISTA HUOLIMATTA

Vaikka Belizessä Jehovan todistajien toimintaa ei koskaan kielletty, hallitus kielsi kirjallisuutemme joksikin aikaa toisen maailmansodan riehuessa. Vähän ennen lähetystyöntekijöiden saapumista nuo rajoitukset oli kuitenkin poistettu.

Siitä huolimatta noiden kahden Belizeen saapuneen lähetystyöntekijän toiminnasta kerrottiin Vartiotornissa (engl.) 15. 7.1946 seuraavaa: ”Maan sisäosissa muuan roomalaiskatolinen pappi yrittää edelleen saada postitse saapuvan kirjallisuuden kielletyksi. Näiden kahden Jehovan todistajien lähetystyöntekijän maassaolo harmittaa roomalaiskatolista papistoa, ja eräs irlantilais-amerikkalainen pappi – – närkästyi siitä, että brittiläinen siirtomaahallitus päästi heidät maahan. – – Nuo kaksi poikaa [lähetystyöntekijää] muistuttivat pappia siitä, että hän väitti itse olevansa amerikkalainen, ja saivat hänet säntäämään nolostuneena tiehensä näyttämällä hänelle Amerikan vankiloiden tilastotietoja, joista kävi ilmi, ettei roomalaiskatolisuudesta ollut Yhdysvaltojen kansalaisten moraalinvartijaksi.”

Ensimmäinen tarkka numerotieto Belizen julistajista on vuodelta 1944, jolloin raportoi seitsemän julistajaa. Tehostaakseen saarnaamista julistajat alkoivat käyttää ovelta-ovelle-työssä todistuskortteja. Vuoden kuluttua lähetystyöntekijöiden saapumisesta julistajamäärä oli kasvanut 16:een.

 Vuonna 1946 Nathan H. Knorr ja Frederick W. Franz tulivat maailmankeskuksesta vierailulle maahan ja perustivat sinne haaratoimiston. Veli Knorr piti järjestöä koskevan puheen ja selitti, että kenttäpalvelus on tarpeen raportoida sitä varten painettuihin lomakkeisiin. Veli Franz pyysi, että seurakunta osoittaisi armoa ihmisiä kohtaan saarnaamalla edelleen Valtakunnan sanomaa. Myöhemmin samalla viikolla veli Knorr selitti 102-henkiselle yleisölle, jonka joukossa oli monia kiinnostuneita, miksi kiinnostuneiden pitäisi iloita siitä, että he saivat olla Jehovan kansan keskuudessa. Hän kannusti heitä tutkimaan säännöllisesti Raamattua todistajien kanssa.

Samana vuonna saapuivat Charles ja Annie Ruth Parrish sekä Cordis ja Mildred Sorrell. Truman Brubaker sekä Charles ja Florence Homolka seurasivat heitä vuonna 1948. Heidät otettiin avosylin vastaan, sillä tiedossa oli paljon työtä.

TYÖTÄ RIITTÄÄ

”Siellä [Belizessä] oli silloin vain yksi pieni seurakunta eikä yhtään seurakuntaa ympäristöalueilla”, kirjoitti Elmer Ihrig. ”Minulla oli tapana mennä näille paikkakunnille pariksi viikoksi kerrallaan ja kylvää siementä levittämällä kirjoja, ottamalla tilauksia ja pitämällä puheita.” Ensimmäisen vuoden aikana Charles Heyen matkusti  kuorma-autolla Orange Walkiin, missä hän saarnasi ja kannusti veljiä pitämään kokouksia säännöllisesti.

Maan eteläisiin kaupunkeihin pääsi vain vesiteitse. Niinpä Elmer ja Charles matkustivat Heron H -nimisellä aluksella käynnistääkseen saarnaamistyön Stann Creekin (nyk. Dangriga) ja Punta Gordan rannikkokaupungeissa, joissa asui garifunia. Tuolloin ainoa keino päästä Belize Citystä Punta Gordaan oli 30-tuntinen venematka. Elmer teki tuon matkan ja piti esitelmän noin 20 hengelle sen hotellin aulassa, jossa hän yöpyi.

Olga Knight muistelee, että hänen perheensä ja Elmer menivät yhdessä syrjäiseen Crooked Treen kylään, missä Olgan isä johti kokouksia puiden reunustaman joen varrella. Paikalliset veljet arvostivat lähetystyöntekijöiden ahkeruutta ja nöyrää asennetta.

Vuoteen 1948 tultaessa julistajia oli keskimäärin 38 ja Belize Cityn ulkopuolelle oli perustettu neljä uutta seurakuntaa. Näihin pieniin maaseutuseurakuntiin kuului kourallinen julistajia, kuten Lightburnin perhe Black Creekissä, Gordonin perhe Bombassa, Humesin ja Aldanan perheet Santanassa sekä veljet Requeña ja Medina Orange Walkissa. Lähetystyöntekijät ja erikoistienraivaajat keskittyivät  ahertamaan Belize Cityssä, kuten heitä oli kannustettu tekemään. Jehova siunasi heidän uutteria ponnistelujaan, ja yhä useammista vilpittömistä ihmisistä tuli hänen palvelijoitaan.

Veli Knorrin seuraava vierailu joulukuussa 1949 toi rohkaisua oikeaan aikaan. Yhden illan hän puhui lähetyskodissa lähetystyön haasteista. Monet uusista julistajista halusivat palvella Jehovaa mutta eivät ymmärtäneet, että heidän piti vihkiä elämänsä hänelle ja mennä sen vertauskuvaksi kasteelle. Veli Knorr kehotti lähetystyöntekijöitä olemaan kestäviä ja osoittamaan ihmisiä kohtaan kärsivällisyyttä ja rakkautta ja muistutti heitä siitä, että he olivat saaneet hyviä tuloksia.

PÄÄSYKIELTO UUSILLE LÄHETYSTYÖNTEKIJÖILLE

Vuoteen 1957 tultaessa veljet huomasivat, että hallitus piti tarkoin silmällä Belizen Jehovan todistajien toimintaa. Esimerkiksi kerran, kun erästä todistajien valmistamaa elokuvaa oltiin esittämässä Orange Walkissa, poliisi kyseli haaratoimiston veljiltä, mihin aikaan he olivat saapuneet kylään ja mihin aikaan he lähtisivät. Poliisi sanoi tarvitsevansa näitä tietoja poliisipäällikölle annettavaa raporttia varten ja huomautti, että hiljattain pidetyssä konventissa oli ollut läsnä siviiliasuinen poliisi, joka oli tehnyt samanlaisen raportin.

Vuosina 1951–57 kymmenen uutta lähetystyöntekijää oli saanut maahantuloluvan. Kesäkuussa 1957 veljet saivat yllättäen poliisilta ja maahanmuuttovirastolta kirjeen, jossa sanottiin: ”Brittiläisen Hondurasin [nyk. Belize] hallitus on päättänyt, että tästä lähtien Seuranne ulkomaisten pappien ei enää sallita saapua Brittiläiseen Hondurasiin.” Veljet yrittivät  päästä tapaamaan kuvernööriä kysyäkseen syytä tähän päätökseen, mutta heidän pyyntönsä evättiin.

Vaikka joidenkin muiden uskonnollisten ryhmien ei ollut lupa ottaa vastaan uusia lähetystyöntekijöitä, niiden sallittiin ottaa uusia lähteneiden tilalle. Tämä järjestely ei koskenut Jehovan todistajia, jotka olisivat tarvinneet kaksi lähetystyöntekijää edellisten tilalle. Vuonna 1960 veljet kirjoittivat viranomaisille Belizeen sekä Lontooseen ja sanoivat, että he eivät ole anomassa uusia lähetystyöntekijöitä vaan pyytävät lupaa täyttää lähteneiden paikat.

Niukkasanainen vastaus kuului: ”Virassa oleva kuvernööri on päättänyt lujasti, ettei enää yhtään useampien Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran lähetystyöntekijöiden sallita saapua Brittiläiseen Hondurasiin.”

Kun veljet pyysivät päästä keskustelemaan asiasta, heille sanottiin: ”Virassa oleva kuvernööri päätti vuonna 1957 vakaasti, ettei enää yhtään useampien Seuranne lähetystyöntekijöiden sallita saapua Brittiläiseen Hondurasiin. Hänen Ylhäisyytensä ei näissä olosuhteissa näe mitään syytä tavata Teitä tämän asian johdosta.” Näytti siltä kuin veljien eteen olisi tullut seinä.

Viimein lokakuussa 1961, veljien lähetettyä säännöllisesti anomuksia lähes viiden vuoden ajan, haaratoimisto sai kirjeen eräästä Belizen kansliasta. Siinä sanottiin: ”Tehtäväni on ilmoittaa Teille, että Brittiläisen Hondurasin hallitus on käsitellyt viimeisimmät anomuksenne ja päättänyt, että se toistaiseksi sallii ulkomaisten lähetystyöntekijöiden tulla maahan niiden ulkomaisten lähetystyöntekijöiden tilalle, jotka ovat jo päässeet maahan.” Niinpä vuonna 1962  Jamaikalla asuvat Martin ja Alice Thompson päästettiin Belizeen lähetystyöntekijöiksi.

TYÖ JATKUU ESTEETTÄ

Uskonnolliset vastustajat olivat selvästi yrittäneet hidastaa työtämme, mutta olivatko he onnistuneet? Palvelusvuonna 1957 saatiin uusi julistajahuippu: 176 julistajaa seitsemässä seurakunnassa. Belizen väkiluku oli tuolloin 75 000, joten julistajasuhde oli noin yksi julistaja 400:aa asukasta kohden. Palvelusvuoden 1961 raportti kertoi 34 prosentin kasvusta; julistajia oli 236, joten julistajasuhde oli yksi julistaja 383:a asukasta kohden. Jehova piti palvelijoilleen antamansa lupauksen: ”Mikään ase, joka valmistetaan sinua vastaan, ei menesty, ja jokaiselle kielelle, joka nousee tuomiolle sinua vastaan, sinä langetat tuomion.” (Jes. 54:17.) Saarnaamistyö jatkui esteettä.

Monet Raamattua tutkivat pariskunnat asuivat yhdessä mutta eivät olleet laillisesti naimisissa, ja jotkut taas ajelehtivat suhteesta toiseen. Mutta heti opittuaan Jehovan korkeat normit monet näkivät paljon vaivaa ja kuluttivat suuren summan rahaa mennäkseen asianmukaisesti naimisiin. Jotkut heistä olivat yli 80-vuotiaita!

VALTAKUNNANSALIA TARVITAAN

Joulukuussa 1949 veljet maksoivat etukäteen voidakseen seuraavassa kuussa pitää neljä erikoispuhetta Belize Cityn Liberty Hallissa. Päivää ennen viimeistä puhetta radiossa ilmoitettiin, että seuraavana päivänä tuossa salissa pidettäisiin erään huomattavan henkilön hautajaiset. Veljet yrittivät toistuvasti vedota salin omistajiin, mutta siitä huolimatta kesken erikoispuheen paikalle marssi ihmisiä,  jotka alkoivat äänekkäästi tehdä hautajaisvalmisteluja. Veljien piti lopulta kutsua poliisi paikalle. Selvästikin he tarvitsivat oman valtakunnansalin. Kaikki vapaat salit olivat klubeja tai tanssipaikkoja, ja vuokrat olivat kalliita.

”Viime sunnuntai-iltana Vartiotornin tutkistelussa oli läsnä 174 henkeä”, kertoi Donald Snider, joka palveli tuolloin haaratoimistonvalvojana. ”Salia ei ole tarkoitettu läheskään niin suurelle joukolle, joten melko monet joutuvat seisomaan. Koska väkeä on paljon, on tukahduttavan kuuma.” Haaratoimisto ja lähetyskoti muuttivat useita kertoja vuokratilasta toiseen.

Syyskuussa 1958 alettiin rakentaa kaksikerroksista rakennusta. Alakertaan tuli pieni haaratoimisto ja lähetyskoti, kun taas koko yläkerrasta tehtiin kokoussali. Työ saatiin valmiiksi vuonna 1959, ja Belize Cityn seurakunnalla oli vihdoin oma valtakunnansali!

KASVUA ESPANJANKIELISELLÄ KENTÄLLÄ

Belizen todistajat ovat nähneet huomattavaa hengellistä kasvua espanjankielisten keskuudessa. Vuonna 1949 joissakin paikoissa puhuttiin espanjaa, mutta kukaan lähetystyöntekijöistä ei tuolloin osannut kieltä. Myöhemmin maahan kuitenkin lähetettiin joitakin espanjantaitoisia, kuten Leslie Pitcher, joka saapui vuonna 1955. Tämä veli määrättiin palvelemaan Belizen länsiosassa Guatemalan rajalla sijaitsevaan espanjankieliseen Benque Viejon kaupunkiin. Kun hän saapui, jotkut paikalliset jo odottivat häntä. Miksi?

Noin vuotta aiemmin lännempänä Guatemalassa San Beniton kaupungissa Natalia Contreras oli oppinut totuuden ja käynyt kasteella. Hän  tuli rajan yli Belizeen todistamaan Benque Viejossa asuville sukulaisilleen. Eräs heistä oli Serviliano Contreras, joka kiinnitti huomiota erityisesti siihen, mitä Natalia kertoi Raamatun sanovan epäjumalanpalvonnasta, ja omaksui totuuden. Hän oli uskollinen todistaja aina vuoteen 1998 asti, jolloin hän kuoli 101-vuotiaana. Monet hänen lapsistaan ja lapsenlapsistaan ovat todistajia. Noina varhaisina päivinä Benque Viejon pienen julistajajoukon alue ulottui Guatemalan rajan yli aina Melchor de Mencosiin asti, missä he pitivät kokouksia. Melchor de Mencosiin perustettiin viimein seurakunta, ja Benque Viejon seurakunta on edelleen tunnettu innokkaasta hengestään.

Jo vuonna 1956 osia piiri- ja kierroskonventtien ohjelmista esitettiin espanjaksi. Kuitenkin vasta helmikuussa 1968 koko kierroskonventin ohjelma pidettiin espanjaksi Orange Walkin valtakunnansalilla. Läsnä oli 85 henkeä, ja neljä kastettiin.

Espanjankieliset veljet Marcelo Dominguez ja Rafael Medina sekä muut espanjaa puhuvat todistajat, kuten Dionisio ja Catalina Tek, kävivät uskollisesti  englanninkielisissä kokouksissa ja konventeissa, vaikkei heidän kielitaidossaan ollutkaan kehumista. Vasta lokakuussa 1964 Orange Walkiin perustettiin espanjankielinen seurakunta. Siihen kuului 20 julistajaa, jotka olivat olleet englanninkielisen seurakunnan yhteydessä.

Sisällissodat raivosivat 1980-luvulla El Salvadorissa ja Guatemalassa, joten monet pakenivat lähellä sijaitsevaan Belizeen. Pakolaisvirran mukana tuli myös useita espanjankielisiä todistajaperheitä – heidän joukossaan vanhimpia, avustavia palvelijoita ja tienraivaajia. He samoin kuin toisista espanjankielisistä maista saapuvat kaksikieliset lähetystyöntekijät vauhdittivat kasvua espanjankielisellä kentällä.

”TOSI KRISTITYT SAARNAAVAT OVELTA OVELLE”

Eräänä päivänä kaksi tuntematonta naista koputti Margarita Salazarin ovelle Orange Walkissa ja kysyi: ”Tunnetteko Margarita Salazar -nimistä Jehovan todistajaa?” Ovella seisoivat 23-vuotias Teófila Mai ja hänen äitinsä. He olivat tulleet August Pine Ridgen kylästä, joka sijaitsee 34 kilometriä Orange Walkista lounaaseen. Miksi he etsivät Margaritaa?

Teófila selittää: ”Noin vuotta aiemmin yhdeksänkuukautinen poikani oli erittäin sairas. Niinpä päätin viedä hänet Botesin kylään hakeakseni hänelle suojelusta Pyhä Clara -nimiseltä neitsytpyhimykseltä. Matkustin kuorma-auton etupenkillä, ja kuljettaja, joka asui lähiseudulla, alkoi todistaa minulle. Hän kysyi, miksi olin viemässä vauvaani Botesiin, ja sanoi sitten, että Raamattu ei hyväksy kuvien palvontaa. Tämä kiinnosti minua kovasti. Ajan mittaan tämä mies kertoi minulle monia raamatullisia totuuksia, joita hän oli oppinut Jehovan todistajilta.”

 Teófila jatkaa: ”Eräällä matkalla kuljettaja selitti minulle, että tosi kristityt saarnaavat ovelta ovelle. Hän kertoi Jehovan todistajien tekevän niin ja lukevan ihmisille Sefanjan 1:14:n ja 2:2, 3:n kaltaisia raamatunkohtia. Niinpä käsi kädessä pienen poikani kanssa ja vauva sylissäni lähdin todistamaan ovelta ovelle August Pine Ridgessä ja luin naapureilleni noita jakeita. Myöhemmin samainen kuljettaja sanoi,  että jos todella tahdoin oppia tuntemaan totuuden, minun pitäisi tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Hän kertoi minulle Salazareista ja neuvoi, mistä päin Orange Walkia heidät voisi löytää. En ollut koskaan käynyt siellä, mutta lähdin etsimään heitä äitini kanssa.”

Margarita muistaa aamun, jolloin Teófila tuli äitinsä kanssa hänen luokseen ensimmäistä kertaa. ”He kyselivät paljon Raamatusta, ja kävimme pitkän keskustelun”, hän muistelee. ”He halusivat tietää, oliko totta, että Jehovan todistajat auttavat ihmisiä ymmärtämään Raamattua, joutuivatpa he menemään kuinka kauas tahansa opettaakseen heitä. Vakuutin sen olevan totta ja lupasin, että kävisimme heidän kylässään joka toinen viikko tutkimassa heidän kanssaan Raamattua.”

Kun Margarita ja hänen miehensä Ramón saapuivat August Pine Ridgeen, Teófila oli kutsunut koolle kuusi aikuista sukulaistaan raamatuntutkistelua varten. Myöhemmin Salazarien mukaan lähti tienraivaajia Orange Walkista. He kulkivat säännöllisesti tuon 34 kilometrin matkan pitkin kapeaa, kuoppaista, päällystämätöntä tietä ja saarnasivat kyläläisille sillä aikaa, kun Teófilalle ja hänen sukulaisilleen pidettiin tutkistelua. Amybelle Allen yöpyi monesti kylässä, jotta hän voisi johtaa siellä raamatuntutkisteluja. Teófila kastettiin vuonna 1972, viiden kuukauden kuluttua hänen ensimmäisestä tutkistelukerrastaan. Vuonna 1980 August Pine Ridgeen perustettiin seurakunta, ja vuosien kuluessa 37 Teófilan sukulaista on omaksunut totuuden.

 VIIDAKKORETKET TUOTTAVAT TULOSTA

Vaikka Belize City ja muut Belizen suurimmat kaupungit oli koluttu läpi, maaseutualueilla ei ollut käyty säännöllisesti. Varhaiset lähetystyöntekijät olivat tehneet venematkoja eteläosan kaupunkeihin, mutta myöhemmin oli rakennettu tie, joka yhdisti eteläiset Stann Creekin ja Toledon piirikunnat muuhun maahan. Vuoden 1971 alkupuolella haaratoimisto alkoi järjestää vuosittaisia saarnamatkoja, niin sanottuja viidakkoretkiä, jotta Valtakunnan viestiä voitaisiin viedä mayoihin kuuluville mopaneille ja kektšeille Belizen sademetsien syrjäisiin kolkkiin.

Veljet ja sisaret käyttivät vuokra-ajoneuvoja ja puunrungosta koverrettuja kanootteja päästäkseen kyliin ja kaupunkeihin: Dangrigasta Punta Gordaan ja aina kauas etelään Guatemalan rajan lähellä sijaitsevaan Barrancoon asti. Toisinaan ryhmä lähti matkaan pakettiautolla ja mukana seurasi muutama moottoripyörä. Joka ilta julistajat pysähtyivät eri kylään. Päivisin suuri ryhmä todisti kylässä, kun taas moottoripyöräilijät lähtivät pareittain ajamaan syrjäisille maatiloille johtavia polkuja.

Punta Gordan alueella veljet patikoivat reppu selässä kylästä kylään. Ennen kuin he saattoivat saarnata muille kyläläisille, heidän oli usein tavattava alcalde (päällikkö) cabildossa eli kylän vanhinten kokoontumispaikassa.

Lähetystyöntekijä Reiner Thompson muistelee: ”Veljet saapuivat erääseen kylään juuri kun miehet olivat kokoontuneet cabildoon keskustelemaan maissin korjuusta. Kokouksensa jälkeen miehet pyysivät veljiä laulamaan heille valtakunnanlaulun. Veljet olivat väsyneitä ja nälkäisiä, eikä heillä ollut mukanaan laulukirjaa.” Veli Thompson jatkaa: ”He  lauloivat sydämensä kyllyydestä, ja miehet olivat mielissään.” Aikanaan perustettiin seurakunta Mango Creekiin ja myöhemmin San Antonioon, joka on suurimpia mayakyliä.

”Toisinaan kävelimme kylästä toiseen yöllä, jotta pysyisimme aikataulussa”, kertoo Santiago Sosa. ”Totuimme kulkemaan jonossa aivan keskellä tietä, sillä tienvarsien pensaikoissa lymysi käärmeitä. Lisäksi kun meiltä loppui vesi, opimme juomaan vettä köynnöskasveista.”

Joskus julistajat jaettiin kahden tai neljän hengen ryhmiin, jotta voitiin saarnata eri osissa kylää. Sitten illalla kaikki taas kokoontuivat yhteen. Kaksi ryhmän jäsentä jäi laittamaan ruokaa. ”Koossa olivat kaikki katastrofin ainekset”, muistelee Santiago nauraa hykertäen, ”sillä jotkut eivät oikein osanneet tehdä ruokaa. Muistan, kun kerran tuijotin ateriaa ja kysyin: ’Mitä tämä on?’ Kokki vastasi: ’En osaa sanoa, mutta kyllä se ruokaa on.’ Koska kokillakaan ei ollut harmainta aavistusta siitä, mitä lautasella oli, totesimme, että olisi viisainta ensin maistattaa ruokaa laihalla kulkukoiralla. Mutta edes nälkäinen koira ei huolinut sitä!”

KEKTŠIT OTTAVAT TOTUUDEN VASTAAN

Rodolfo Cocom muutti vaimonsa Ofelian kanssa Corozalista etelään Crique Sarcon syrjäiseen kektšikylään. Ofelia oli varttunut tuossa kylässä, missä todistajat kävivät vain vuosittaisilla viidakkoretkillään. Ollessaan noin 14-vuotias Ofelia löysi appelsiinipuun alta kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään ja alkoi lukea sitä. Hän halusi lisää tietoa, mutta vasta, kun hän oli Rodolfon kanssa naimisissa ja he asuivat Corozalissa, he alkoivat tutkia Raamattua kahden erikoistienraivaajan, Marcial ja Manuela Kayn, kanssa.

 Kun Cocomit vuonna 1981 muuttivat Crique Sarcoon, he halusivat jälleen saada yhteyden todistajiin. Niinpä Rodolfo lähti Punta Gordaan etsimään heitä. Tuo matka kesti vähintään kuusi tuntia; osa matkasta taitettiin kävellen ja osa veneellä joella ja merellä. Perillä hän tapasi tienraivaajan nimeltä Donald Niebrugge, joka lupasi tutkia pariskunnan kanssa kirjeitse. Oli kuitenkin yksi iso mutta: Crique Sarcossa ei ollut postitoimistoa.

”Kysyin Punta Gordan postitoimistosta, miten voisin lähettää postia Crique Sarcoon”, selittää Donald. ”Minulle sanottiin, että pappi kävi siellä kerran viikossa.” Niinpä puolisen vuotta pappi kuljetti tutkistelukirjeitä edestakaisin tajuamatta, että hän toimi Jehovan todistajien kuriirina.

Donald jatkaa: ”Kun papille valkeni, mitä hän kuljetti, hän oli melkoisen järkyttynyt ja kieltäytyi enää kantamasta kirjeitä.”

Noiden kuukausien aikana Donald kävi monta kertaa Crique Sarcossa tutkimassa Cocomien kanssa. Kun seuraava viidakkoretki tehtiin, Rodolfo aloitti kenttäpalveluksen. ”Otimme hänet mukaamme neljäksi päiväksi”, kertoo Donald. ”Saarnasimme useissa  kylissä, ja yhdessäolo veljien kanssa tuolla matkalla todella auttoi häntä edistymään.”

”Ofelia ja minä saarnasimme omassa kylässämme”, selittää Rodolfo. ”Me kaksi kerroimme muille, mitä olimme oppineet. Tutkisteluoppilaani kohtasivat enemmän vastustusta kuin me. Joillekuille kieltäydyttiin antamasta kyläläisille lahjoitettuja lääkkeitä, ruokatarvikkeita ja vaatteita. Anoppini vastusti myös kovasti toimintaamme. Ofelia ja minä tajusimme, ettemme voisi edistyä hengellisesti Crique Sarcossa. Meidän piti päästä kokouksiin. Siksi muutimme Punta Gordaan, missä voisimme jatkaa tutkimista. Siellä edistyimme hengellisesti, ja meidät kastettiin vuonna 1985.” Nykyään Cocomit palvelevat Ladyvillen seurakunnassa, ja Rodolfo on avustava palvelija.

MERIMATKOILTA HENGELLISTÄ SAALISTA

Joka vuosi tehtiin merimatkoja, jotta voitiin saarnata saarten ja rannikkokylien asukkaille. Joihinkin kyliin, esimerkiksi Hopkinsiin, Seine Bightiin, Placenciaan, Punta Negraan ja Monkey River Towniin, ei päässyt tuohon aikaan maata pitkin. Polito Bevensillä  oli ravunpyyntialus, ja ravustuskauden ulkopuolella hän otti mukaansa kaksi tienraivaajaa ja kaksi lähetystyöntekijää. Kahden viikon ajan he kulkivat merellä pohjoisesta etelään ja pysähtelivät matkan varrella tämän tästä.

Donald Niebrugge, joka oli usein mukana vuosittaisilla viidakko- ja merimatkoilla, muistelee lämpimästi sitä kertaa, kun he lainasivat Ambroncio Hernandezin purjevenettä. Seurauksena oli, että Ambroncio, lempinimeltään Bocho, alkoi tutkia Raamattua.

Donald kertoo: ”Seuraavana vuonna suunnittelimme neljän hengen porukalla kaksiviikkoista merimatkaa rannikkoa pitkin etelään, mutta Bocho oli jo ehtinyt myydä veneensä. Bocho sanoi, että muuan toinen kalastaja olisi hänen ja erään toverinsa kanssa valmis kuljettamaan meitä. Niin me kaksi erikoistienraivaajapariskuntaa sitten seilasimme noiden kolmen kalastajan kanssa. Tuon matkan aikana Bocho aloitti kenttäpalveluksen. Placencian satamaan oli ankkuroitu monia aluksia, joten saarnasimme veneeltä veneelle. Kaksi mukanamme olevaa ei-uskovaa kalastajaa olivat oikein kannustavia noiden kahden viikon ajan. Erään kerran, kun palasimme veneeseen saarnattuamme kylässä koko päivän, he olivat hakeneet kanaa ja valmistaneet meille aterian pienellä petrolikeittimellä.” Kun seuraavan merimatkan aika koitti vuoden päästä, Bocho oli kastettu veli. Hän on palvellut vanhimpana Belize Cityssä viimeiset 18 vuotta.

VAPAALLA ALUEELLA SAARNAAMINEN KANTAA HEDELMÄÄ

Belizen eteläosassa sijaitsevassa Toledon piirikunnassa voi nähdä kumpuilevia kukkuloita, tiheitä sademetsiä ja lukuisia mopanien ja kektšien asuttamia mayakyliä. Taloissa on olkikatto ja maalattia. Useimpien kyläläisten elämä on kovaa, ja he tekevät  raskasta maatyötä yksinkertaisilla kuokilla. Kuivuuden vaivatessa heidän täytyy kantaa pelloille vettä kasvattaakseen maissia, papuja ja kaakaopuita. Monet naiset tekevät kektšien perinteisiä kirjontatöitä ja koreja matkamuistomyymälöihin joka puolelle maata. Yhä useammat nuoret lähtevät kylistä asutuskeskuksiin opiskelemaan tai tekemään töitä.

Vuonna 1995 Frank ja Alice Cardozaa pyydettiin palvelemaan tilapäisinä erikoistienraivaajina huhti- ja toukokuun ajan ja auttamaan Valtakunnan Uutiset nro 34:n ”Miksi elämä on täynnä ongelmia?” levittämisessä Toledon piirikunnassa. Frank kertoo: ”Ollessani kerran tuolla alueella vuosittaisella viidakkoretkellä tajusin, että mayoille voitaisiin paremmin kertoa hyvää uutista, jos joku muuttaisi sinne. Haaratoimisto suositteli, että vuokraisin asunnon, perustaisin raamatuntutkisteluryhmän ja pitäisin erikoispuheen San Antoniossa. Meidän oli määrä jakaa Valtakunnan Uutiset -traktaattia siellä ja kahdeksassa muussa kylässä.”

Cardozat johtivat viikoittain ryhmätutkistelua vuokraamassaan kellarihuoneessa, ja muutaman viikon kuluessa tutkistelussa alkoi käydä kolmesta neljään perhettä. Kiinnostuneet lähtivät heidän mukaansa myös Punta Gordaan teokraattiseen palveluskouluun ja -kokoukseen. Ajomatka uraista, päällystämätöntä tietä pitkin rämällä pick-upilla kesti tunnin. Ensimmäisessä kuussa Frank piti erikoispuheen San Antoniossa. Eräs ensi kertaa läsnä olleista oli Jesús Ich, joka kuunteli hyvin tarkkaavaisesti. Hän kuului nasarealaiskirkkoon, ja hän oli erityisen vaikuttunut kuullessaan, että helvetintulioppi juontaa juurensa pakanuudesta ja että Raamatussa helvetillä tarkoitetaan ihmiskunnan yhteistä hautaa. Kokouksen  jälkeen hän pyysi Frankia sivummalle ja pommitti häntä tuota aihetta koskevilla kysymyksillä. Hän alkoikin tutkia Raamattua ja kävi vuoden kuluttua kasteella.

Kun Cardozien kaksikuukautinen tehtävämääräys tilapäisinä erikoistienraivaajina alkoi olla lopuillaan, heillä oli edessään tärkeä ratkaisu. Frank muistelee: ”Olimme aloittaneet useita tutkisteluja, enemmän kuin pystyimme pitämään. Sydämemme ja omatuntomme kielsivät meitä lähtemästä takaisin Ladyvilleen viihtyisään taloomme. Jos päättäisimme jäädä San Antonioon, voisimme elää mukavammin, jos vuokraisimme kellarin sijasta yläkerran siitä talosta, jossa asuimme. Voisin asentaa sinne pienen pesualtaan, räystäskourun sadeveden keräämistä varten ja ehkä aikanaan vesiklosetin ja sähköt. Rukoilimme Jehovaa asian johdosta ja luotimme siihen, että hänen siunauksensa ansiosta alueelle voitaisiin perustaa seurakunta. Sitten kirjoitimme haaratoimistoon ja kerroimme olevamme halukkaita jäämään San Antonioon vakituisiksi tienraivaajiksi.”

Kävi pian selväksi, että Jehova siunasi Cardozien päätöstä. Jo puolen vuoden kuluttua, marraskuussa, he järjestivät vuokratalossaan ensimmäisen yleisökokouksen. Seuraavan vuoden huhtikuussa San Antoniossa alettiin pitää teokraattista palveluskoulua ja -kokousta. Tuo pieni ryhmä oli huojentunut siitä, ettei sen tarvinnut tehdä viikoittaista 65 kilometrin edestakaista matkaa Punta Gordan kokouksiin.

”HÄNEN UHKAUKSENSA OLIVAT HYÖDYTTÖMIÄ”

Vilpittömien Raamatun tutkijoiden ryhmä San Antoniossa alkoi edistyä nopeasti, ja heidän totuudenrakkautensa oli todella koskettavaa. Frank kertoo: ”Näissä kylissä erityisesti naiset ovat hyvin ujoja, ja  perinteisesti he tottelevat isäänsä ja aviomiestään. Heillä ei ole tapana puhua tuntemattomille. Siksi heidän oli erittäin vaikeaa osallistua ovelta-ovelle-työhön.”

20-vuotias Priscilian Sho oli kastamaton julistaja, ja hän halusi kovasti saarnata naapureilleen. Kerran Priscilian oli kälynsä Amalia Shon kanssa tekemässä uusintakäyntejä, kun heidän eteensä tuli yllättäen kiperä tilanne.

Priscilian muistelee: ”En ollut kertonut isälleni, että lähden saarnaamaan julkisesti, koska hän oli kieltänyt sen ja pelkäsin häntä. Kun tuona sunnuntaiaamuna olimme saarnaamassa, näimme yhtäkkiä isän baptistikirkkonsa edessä. Ensin me kyykistyimme heinikkoon, jottei hän näkisi meitä. Mutta sitten sanoin: ’Tiedäthän, Amalia, että Jehova katselee meitä. Ei ole oikein, että pelkäämme isääni. Meidän pitää pelätä Jehovaa.’ ”

Priscilianin isä oli raivoissaan. Edessä oli kuitenkin vielä isompi kiista, sillä isä vastusti kiihkeästi sitä, että hänen tyttärestään tulisi Jehovan todistaja. Priscilian rukoili joka päivä asian johdosta, kunnes oltiin sen konventin kynnyksellä, jossa hänen oli määrä mennä kasteelle. Konventtia edeltävänä päivänä hän viimein keräsi rohkeutensa ja meni kertomaan asiasta isälleen.

”Huomenna menen Belize Cityyn”, hän sanoi.

”Mitä sinä siellä teet?” isä kysyi.

”Menen kasteelle”, vastasi Priscilian. ”Aion tehdä sen, mitä Jehova tahtoo minun tekevän. Rakastan sinua, mutta minun on rakastettava myös Jehovaa.”

 ”Oletko tosissasi?” hän kysyi vihaisena.

”Olen”, sanoi Priscilian. ”Apostolien tekojen 5:29:ssä sanotaan, että minun täytyy totella Jumalaa ennemmin kuin ihmisiä.”

Priscilianin isä ryntäsi ulos raivon vallassa. ”Tunsin oloni turvalliseksi vasta, kun olin kuorma-autossa lähdössä konventtiin”, Priscilian kertoo. ”En tiennyt, mitä isä tekisi, kun menisin kotiin konventista. Mutta tiesin, että silloin olisin jo kastettu, joten vaikka hän tappaisi minut, olisin toiminut oikein.”

Kun Priscilian pääsi kotiin, hänen isänsä ei vahingoittanut häntä mutta uhkasi myöhemmin tappaa hänet. Priscilian sanoo: ”Hän kuitenkin näki, että hänen uhkauksensa olivat hyödyttömiä, ja siitä lähtien hän on suhtautunut minuun suopeammin.”

VASTUSTAJA ASENNOITUU JEHOVAN PUOLELLE

San Antonion vasta perustettu innokkaiden julistajien ryhmä kukoisti hengellisesti. Sitten yhtäkkiä Cardozat saivat paikalliselta kyläneuvostolta kirjeen, jossa heidän käskettiin lähteä San Antoniosta. Frank oli aiemmin maksanut hakemusmaksun ja saanut neuvostolta luvan jäädä kylään. Nyt muuan huomattava kyläläinen oli päättänyt karkottaa Cardozat. Eräässä neuvoston kokouksessa kolme Frankin tutkisteluoppilasta puhui hänen puolestaan. Sitten puheenvuoron sai Frankin vuokraisäntä, joka varoitti, että jos neuvosto häätäisi Cardozat, se saisi luvan maksaa hänen menettämänsä vuokrarahat. Sen jälkeen Frank itse näytti maaministeriön kirjettä, jossa todettiin, että henkilöä, joka on vuokrannut yksityisomistuksessa olevan kiinteistön, ei voida häätää. Loppujen lopuksi neuvosto antoi heille luvan jäädä.

Häätöyrityksen takana oli Basilio Ah, entinen  alcalde (päällikkö), joka oli edelleen mukana poliittisessa toiminnassa. Hän käytti vaikutusvaltaansa vastustaakseen kaikin keinoin San Antonion Jehovan todistajia. Kun todistajien pieni ryhmä halusi tontin valtakunnansalia varten, hän uhosi: ”Tähän kylään ei koskaan nouse valtakunnansalia!” Tästä huolimatta veljet saivat tontin ja rakensivat kauniin, vaatimattoman valtakunnansalin. Ihme kyllä joulukuussa 1998 Basilio oli salin vihkiäisissä. Mitä oli tapahtunut?

Kahdella Basilion naimisissa olevalla pojalla oli ollut perheongelmia. Basilio oli kahdesti pyytänyt apua pojilleen kirkostaan – kummallakin kerralla tuloksetta. Sitten pojat alkoivat tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Basilion vaimo María pani merkille poikien elämässä tapahtuneet myönteiset muutokset ja huomasi heidän perhe-elämänsä kohentuvan. Niinpä María pyysi todistajia tutkimaan Raamattua hänenkin kanssaan.

María kertoo: ”Halusin todella oppia tuntemaan Jehova Jumalan ja sanoin miehelleni, että meidän pitäisi mennä valtakunnansalille hankkimaan lisää tietoa Jumalasta.” Basilion oli vaikea muuttaa vankkoja mielipiteitään Jehovan todistajista ja Frank Cardozasta, josta hän käytti nimitystä ”se ulkomaalainen”. Häneen tekivät kuitenkin vaikutuksen ne myönteiset muutokset, joita hänen pojissaan oli tapahtunut heidän soveltaessaan elämäänsä Raamatun  totuuksia. Basilio päätti itse ottaa selvää Jehovan todistajista. Kenen kanssa hän muutaman keskustelun jälkeen lupautuikaan tutkimaan Raamattua? Ei kenenkään muun kuin ”sen ulkomaalaisen” – Frank Cardozan!

”Se mitä luin Raamatusta, sai mieleni muuttumaan”, selittää Basilio. ”Olin ollut katolilainen 60 vuotta ja sytyttänyt kirkossa suitsukkeita epäjumalankuvien edessä. Nyt opin Jehovasta hänen omasta kirjastaan, Raamatusta. Minua hävettää se, miten kohtelin Frank Cardozaa, nykyistä veljeäni. En arkaile myöntää olleeni väärässä. Puolustin kiivaasti kyläni ja uskontoni etuja. Mutta sitten lakkasin harjoittamasta kylässämme suosittuja mayatraditioita, joissa sairauksia yritetään parantaa spiritismin avulla. En myöskään enää ole mukana poliittisissa mayaliikkeissä.” Nykyään Basilio ja María Ah palvelevat iloisesti Jehovaa kastettuina julistajina.

Jehovan palvelijat tunnetaan rakkaudellisesta, iloisesta ja innokkaasta hengestään. Belizen syrjäseuduilla monet julistajat kävelevät kolme tuntia tai kauemminkin jyrkkiä rinteitä ylös alas tavoittaakseen ihmisiä. He eivät myöskään halua jäädä pois kokouksista. Esimerkistä käy sisar Andrea Ich, jonka oli eräänä iltana määrä esittää teokraattisessa palveluskoulussa ovenavaajaa. Samana päivänä hän oli kävellyt poikiensa kanssa nelisen kilometriä viidakon läpi poimiakseen avokadoja. Tuolla retkellä hän sai 23 ampiaisen pistoa. Kaikesta huolimatta hän meni kotiin, laittoi perheelleen ruokaa, lähti kokoukseen ja hoiti ohjelmanosansa. Vaikka hänen kasvonsa olivat turvoksissa pistoksista, ne säteilivät iloa. On aina rohkaisevaa nähdä, että vaikka rakkaat mayaveljet ja -sisaret ovat saattaneet joutua matkustamaan konventtiin  koko päivän kuorma-autolla tai bussilla, he iloitsevat voidessaan palvoa yhdessä tosi Jumalaa Jehovaa.

ANKARA MYRSKY RUNTELEE BELIZEÄ

Viimeisten 115 vuoden aikana Belizessä on riehunut 51 hurrikaania ja trooppista myrskyä. Vuoden 1930 jälkeen 12 hurrikaania on joko iskenyt suoraan Belizeen tai pyyhkäissyt niin läheltä, että ne ovat aiheuttaneet vakavaa vahinkoa ja vaatineet kuolonuhreja. Yksi tuhoisimmista hirmumyrskyistä oli hurrikaani Hattie, joka iski varhain aamulla 31. lokakuuta 1961. Tuulet puhalsivat voimakkaimmillaan 300 kilometriä tunnissa ja nostattivat valtavan tulva-aallon, minkä vuoksi sadat menettivät henkensä. Vain 30 senttimetriä merenpinnasta kohoava Belize City peittyi 30 senttimetrin paksuiseen mutakerrokseen. Haaratoimiston raportti kertoi: ”Vaikka [Belize Cityssä] useimpien veljien kodit ovat pahoin vaurioituneet tai tuhoutuneet täysin, veljet ovat säästyneet vakavilta vammoilta. He ovat menettäneet vaatteensa, tai ne ovat vettyneet pilalle.

Puskutraktorit raivaavat katuja, ja talojen raunioissa riehuu suuria tulipaloja. Kodissamme [lähetyskodissa] oli yli puoli metriä vettä, mikä aiheutti paljon vahinkoja. Ulkona vettä oli jopa kolme metriä – – mutta onneksi lähetyskoti on rakennettu katutason yläpuolelle. – – Ruokaa ei ole paljon myytävänä – – ja ruumiita kaivetaan yhä esiin.”

Kymmenen päivää myöhemmin haaratoimistosta ilmoitettiin: ”[Dangrigassa] on huonompi tilanne kuin täällä [Belize Cityssä]. Ihmisten on pakko uurastaa kahdeksan tuntia päivässä saadakseen ostokuponkeja. Armeija valvoo kaikkea, eikä mitään voi ostaa rahalla.” Kaksi poikaa kuoli ja heidän isänsä jalat murtuivat, kun heidän talonsa sortui. Molemmat pojat olivat  innokkaita julistajia, ja heistä toinen, 12-vuotias, oli tunnettu siitä, että hän todisti opettajilleen koulussa.

Myrskyn silmä kulki Belize Cityn ja Dangrigan välistä. Noissa paikoissa suurin osa veljistä menetti kotinsa ja omaisuutensa joko osittain tai kokonaan. Hurrikaanin jälkeisinä päivinä kuvernööri turvautui poikkeustilavaltuuksiinsa, määräsi ulkonaliikkumiskiellon ja kutsui Britannian armeijan valvomaan määräysten toimeenpanoa ja ampumaan ryöstäjät. Miehet, naiset ja lapset, jotka jäivät kiinni ulkonaliikkumiskiellon rikkomisesta, suljettiin yöksi aitauksiin.

Sekasortoisista oloista huolimatta säännöllistä kokous- ja kenttäpalvelustoimintaa jatkettiin heti, kun se oli mahdollista. Se ei ollut helppoa, sillä monet asuivat suojissa ja pihat tulvehtivat vettä ja liejua. Ihmiset kuitenkin kaipasivat lohduttavaa Valtakunnan hyvää uutista, ja Jehovan todistajat tekivät halukkaasti uhrauksia voidakseen kertoa sitä.

Elinolosuhteet olivat hyvin vaikeat, mutta ulkomailla asuvien Jehovan todistajien rakkaus ja anteliaisuus kohottivat suuresti Belizen veljien mielialaa. Muista haaratoimistoista saapui 25 laatikollista vaatteita ja tarvikkeita, joita jaettiin todistajille ja myös monille ei-uskoville naapureille. Haaratoimisto ja valtakunnansali olivat niiden muutamien rakennusten joukossa, jotka jäivät pystyyn hurrikaanin iskiessä. Siispä kun hallitus pyysi saada käyttää valtakunnansalia yleisenä suojapaikkana, veljet suostuivat mielihyvin. b

”RUKOILISITTEKO PUOLESTAMME, ROUVA PRATT?”

Lokakuussa 2000 Ambergris Caylla sijaitsevan San Pedron asukkaita koetteli kolmen päivän ajan  hurrikaani Keith, jonka aikana tuulet tuiversivat yli 200 kilometrin tuntinopeudella ja vettä tuli ryöppyämällä. Ladyvillessä, 16 kilometriä Belize Citystä pohjoiseen, satoi kolmessa päivässä noin 80 senttimetriä vettä. Ladyvillen konventtisalista turvaa etsi 42 veljeä. Cay Caulkerissa lähes kaikki kodit tuhoutuivat. Ambergris Cayn ja Cay Caulkerin 57 julistajaa menettivät omaisuutensa joko suurimmaksi osaksi tai kokonaan, ja molemmat saaret olivat viikkokaupalla vailla sähköä, vettä ja puhelinyhteyksiä. Pääministeri julisti Belizen, Orange Walkin ja Corozalin piirikunnat sekä Ambergris Cayn ja Cay Caulkerin katastrofialueiksi. Koko tuhoalueelle määrättiin ehdoton ulkonaliikkumiskielto, jotta ryöstely saataisiin loppumaan.

Cecilia Pratt, joka palveli Cay Caulkerissa erikoistienraivaajana, kuuli hirmumyrskyvaroituksia ja pakkasi laukkuunsa kaiken tarpeellisen siltä varalta, että hänen pitäisi lähteä etsimään suojaa hurrikaanin iskiessä. Hän oli tuona samana päivänä kerännyt 12 sisaren kenttäpalvelusraportit ja aikoi viedä ne päiväveneellä mantereelle haaratoimistoon. Cecilia kääri raportit huolellisesti muoviin ja pani ne laukkuunsa. Kävikin niin, että yöllä Cecilia ja osa sisarista joutuivat hakeutumaan turvaan betoniseen koulurakennukseen ja loput pääsivät suojaan monitoimitaloon.

 ”Tuuli repi aaltopeltikaton ensimmäisestä luokkahuoneesta, jossa olimme”, kertoo Cecilia. ”Meidän piti siepata tavaramme ja rynnätä toiseen huoneeseen. Tuntui kuin tuuli olisi ravistellut koko rakennusta, vaikka se olikin tehty betonista. Kun kurkistimme ulos, näytti kuin meitä olisi ympäröinyt meri – missään ei näkynyt maata. Pieni ryhmämme pysyi yhdessä, ja rukoilimme hartaasti. Luokassa oli 40 ihmistä, jotka edustivat eri uskontokuntia, ja kaikki olivat kauhuissaan. Jotkut sanoivat: ’Tämä on Jumalan työtä.’ Eräs katolinen maallikkosaarnaaja tuli luokseni ja pyysi: ’Rukoilisitteko puolestamme, rouva Pratt?’ Vastasin: ’En voi. Olen nainen, eikä minulla ole hattua.’ Mies sanoi: ’Minulla on lakki mukana.’ En ollut varma, voisinko esittää rukousta kaikkien puolesta, mutta halusin näiden ihmisten tietävän, että Jehova ei aiheuttanut hurrikaania. Niinpä rukoilin pienen ryhmäni kanssa niin kovalla äänellä, että kaikki kuulivat. Juuri kun lopetin rukouksen ja kaikki luokkahuoneessa olevat yhtyivät aameneen, tuuli hiljeni! Hurrikaanin silmä kulki ylitsemme juuri tuolloin. Katolinen saarnaaja totesi: ’Se oli hieno rukous. Teidän Jumalanne on tosi Jumala.’ Tämän jälkeen muut eivät halunneet meidän viiden todistajan lähtevän suojapaikasta, ja seuraavien kolmen päivän aikana he antoivat meille ruokaa ja kahvia.

Kannoin silti huolta muista julistajista. Kun tuuli seuraavana aamuna tyyntyi, lähdin etsimään heitä. Joka puolella oli kaatuneita puita ja hävityksen jälkiä. Jotkin talot olivat siirtyneet tuulen voimasta 10–15 metriä. Menin ensin monitoimitaloon ja löysin sieltä kaksi sisarta lapsineen. Erään sisaren koti oli tuhoutunut, mutta hän itse oli hengissä.”

Hurrikaanin jälkimainingeissa haaratoimistolla  oli vaikeuksia kerätä kenttäpalvelusraportit myrskyalueiden seurakunnilta. Cay Caulkerista raportit saapuivat kuitenkin ensimmäisinä. Cecilia oli säilyttänyt niitä laukussaan, ja hän ojensi ne omakätisesti haaratoimiston veljille, jotka olivat tulleet ottamaan selvää, miten he voivat.

Seuraavien viikkojen aikana myrskyn runtelemilla saarilla asuvat veljet saivat avustustarvikkeita ja käytännön apua vapaaehtoisilta, jotka auttoivat siivoamaan ja korjaamaan heidän kotinsa ja Ambergris Cayn valtakunnansalin.

Merle Richert, joka työskenteli apujoukoissa Cay Caulkerissa, sanoo: ”Ensin järjestimme majapaikat, ja sitten aloimme jakaa tarvikkeita. Seuraavana päivänä aloimme kunnostaa julistajien koteja. Sunnuntaiaamuna me kaikki lähdimme kenttäpalvelukseen. Sitten järjestimme kokouspaikan erään sisaren pihalle: teimme penkkejä yleisöä varten ja lavan vanhasta kookospalmun kannosta. Otimme kokousajan valinnassa huomioon iltakahdeksalta alkavan ulkonaliikkumiskiellon. Esitelmässä ja Vartiotornin tutkistelussa oli 43 henkeä.”

OPETUSTA JEHOVALTA KONVENTEISSA

1960-luvun loppupuolella konventteja pidettiin teltassa, joten niitä voitiin järjestää eri puolilla maata. Ison teltan pystyttämiseen meni kuitenkin monta päivää. Santiago Sosa kertoo: ”Aloitimme työt alkuviikosta: pystytimme teltan, toimme penkkejä valtakunnansalilta ja lainasimme tuoleja. Tuohon aikaan konventeissa oli ruokatarjoilu, joten lainasimme patoja ja pannuja. Usein valvoimme koko yön saadaksemme ruoat valmiiksi ja paikat kuntoon. Toisinaan kaikki oli jo valmiina, mutta yön aikana raju tuulenpuuska  puhalsi kaiken maahan. Seuraavana päivänä meidän piti taas aloittaa alusta. Mutta kukaan ei valittanut.”

Jeanne Thompson muistaa konventin, joka pidettiin maaseudulla Belize Cityn ja Orange Walkin välillä. Veljien piti hakata pensaikkoa valtakunnansalin viereltä, jotta voitaisiin pystyttää teltta ja asettaa penkit paikoilleen. Jeanne kertoo: ”Koko piirikonventin ajan satoi, ja teltassa tulvi. Niinpä istuessamme nostimme jalat edessä olevan penkin reunalle. Emme tulleet ajatelleeksi, että alue kuhisi korallikäärmeitä. Sateen ansiosta jouduimme pysyttelemään teltassa ja valtakunnansalin läheisyydessä. Olisi ollut vaarallista lähteä pusikkoon kuljeksimaan.”

Bird’s Islessä, pienessä trooppisessa saaressa, joka sijaitsee noin 120 metrin päässä Belize Cityn  kaakkoiskärjestä, alettiin 1970-luvulla pitää kierroskonventteja. Saaren omistaja oli rakennuttanut sinne olkikattoisen auditorion, jossa oli sähköt, vesi ja WC-tilat ja joka oli tarkoitettu virkistyskäyttöön. Veljet rakensivat mantereelta saareen puusillan, jota pitkin pääsi helposti tuohon hiljaiseen ja rauhalliseen konventtipaikkaan.

Maaliskuussa 1983 valtiolta vuokrattiin Ladyvillestä maata konventtisalia varten. Aluksi veljet rakensivat väliaikaiset tilat, joissa voitiin järjestää kierros- ja piirikonventteja sekä erikoistapahtumia. Sitten vuonna 1988 Guatemalasta ostettiin teräsrakennus, jota alettiin käyttää konventtisalina Ladyvillen maa-alueella.

EDISTYSTÄ KIINALAISELLA KENTÄLLÄ

1920-luvulta lähtien Belizeen on muuttanut kiinalaisia, ja monet heistä ovat halunneet lukea julkaisujamme omalla kielellään. Roberta Gonzalez kertoo esimerkin: ”Halusin todistaa eräälle ystävälliselle taiwanilaisnaiselle, joka omisti leipomon, mutta tiesin, etteivät uskonnolliset asiat juuri kiinnostaneet häntä ja että hän oli aina kovin kiireinen. Tiesin myös, että hänellä oli kaksi teini-ikäistä lasta, joten kerran käydessäni leipomossa annoin hänelle kiinankielisen Nuoret kysyvät -kirjan ja sanoin, että haluaisin kuulla hänen mielipiteensä siitä. Muutaman päivän kuluttua ajoin hänen leipomonsa ohi ja näin hänen  vilkuttavan minulle vimmatusti. Kun pysähdyin, hän kertoi innoissaan, että siitä lähtien, kun annoin hänelle kirjan, hän oli odottanut minun tulevan takaisin. Hän kertoi, että useimmilla taiwanilaisperheiden teini-ikäisillä oli ongelmia maahanmuuttonsa jälkeen. Hänen mielestään heidän kaikkien pitäisi lukea Nuoret kysyvät -kirja. Hän oli käskenyt poikaansa laskemaan ne kaupungissa asuvat taiwanilaisperheet, joilla oli teini-ikäisiä lapsia, ja pyysi sitten 16 kirjaa, koska hän halusi antaa kirjan joka perheelle.”

Haaratoimisto järjesti lokakuussa 2000 kolmikuukautisen mandariinikiinan kielikurssin tienraivaajille ja julistajille, jotka halusivat huolehtia alueensa kiinalaisyhteisöistä. Mitä siitä seurasi? Perustettiin kiinankielinen ryhmä, jossa oli useita tienraivaajia ja joka sittemmin kasvoi seurakunnaksi. Ankarasta  vastustuksesta huolimatta jotkut ovat osoittaneet vastakaikua hyvälle uutiselle ja seurakunnan ilmaisemalle rakkaudelle.

Esimerkiksi Monje Chen -nimiselle miehelle aloitettiin raamatuntutkistelu vuonna 2006. Aluksi hänen perheenjäsenensä olivat myötämielisiä, mutta he alkoivat pian pilkata ja vastustaa Monjea. Yhtäkkiä perhe myi kaiken omaisuutensa, mukaan lukien Monjen kaupan, ja he antoivat hänelle tunnin aikaa luopua uudesta uskonnostaan ja muuttaa heidän kanssaan toiseen maahan. Hän ei suostunut luopumaan uskostaan, joten hänen perheensä lähti ja jätti hänet puille paljaille. Monje muutti erään veljen luo ja jatkoi säännöllistä Raamatun tutkimista ja kokouksissa käymistä. ”Rakensin läheisen suhteen Jehovaan, ja hän piti minusta huolen”, Monje kertoo. ”Raamatun tutkiminen ja mietiskeleminen sekä veljien antama rohkaisu ovat auttaneet minua.”

Monje kastettiin marraskuussa 2008, ja hänen perheensä asenne on pehmentynyt, kun he ovat nähneet hänen käytöksessään ja puheessaan tapahtuneet muutokset.  ”Jehovan totteleminen ei tehnyt minusta köyhää”, hän lisää. ”Se on totisesti tuonut onnellisuutta. Jehova ei jättänyt minua vaan antoi minun päästä yksimieliseen, rakkaudelliseen veljesseuraan.”

MEKSIKON HAARATOIMISTO VALVOO BELIZEN TYÖTÄ

Hallintoelin pohti huolellisesti Belizen ja Meksikon haaratoimistokomiteoiden kanssa, mitä voitaisiin tehdä Valtakunnan työn hyväksi, ja päätti sitten, että Meksikon haaratoimisto alkaisi valvoa Belizen työtä. Järjestely tuli voimaan 1. tammikuuta 2001, ja se on hyödyttänyt veljiä ja tuonut heille iloa tuossa osassa maailmaa.

Sen jälkeen Meksikon haaratoimisto on valvonut useiden valtakunnansalien rakentamista Belizeen. Belize Cityssä vihittiin vaatimaton kaksoisvaltakunnansali 16. maaliskuuta 2002. Seuraavana päivänä vihittiin uusi kaunis lähetyskoti ja remontoitu konventtisali Ladyvillessä. Hallintoelimeen kuuluvan Gerrit Löschin vihkiäispuhetta oli kuuntelemassa monia, jotka olivat palvelleet Jehovaa uskollisesti 50–60 vuotta. Valtakunnansalien rakennusryhmän  perustamisen jälkeen on tapahtunut paljon edistystä: sen avulla maahan on rakennettu 20 salia.

Vuonna 2007 Meksikosta tuli 325 tienraivaajaa saarnaamaan Belizen harvoin käydyillä alueilla. Sen johdosta belizeläisten palvelusinto nousi ja tienraivaajien määrä kasvoi huomattavasti.

Kirkonmiehet rukoilevat joka vuosi, että Belize säästyisi hurrikaaneilta, kun taas Jehovan todistajille annettiin ennen vuoden 2007 hurrikaanikautta turvallisuusohjeita hätätilanteiden varalta. He olivat hyvin kiitollisia saamistaan ohjeista, kun 5. asteen hurrikaani Dean iski elokuussa. Kaikki veljet evakuoitiin vaara-alueelta, ja heidät majoitettiin turvallisemmilla alueilla asuvien veljien luo. Kun hurrikaani oli mennyt menojaan, todistajat tulivat joka puolelta maata auttamaan kotien ja valtakunnansalien korjaamisessa. Tämän johdosta paikallinen radioasema kehui Jehovan todistajia ja sanoi, että muiden pitäisi ottaa heistä oppia.

KANSOJEN YKSEYS

Jehovan siunauksen ansiosta Belizessä on nyt yli 1 800 julistajaa. Julistajasuhde on yksi julistaja 149:ää asukasta kohti. Lisäksi joka 39. belizeläinen oli läsnä muistonvietossa vuonna 2009, joten paljon kasvua on odotettavissa!

Belizessä on tehty opetuslapsia yli 80 vuotta, ja se on tuottanut värikkään joukon kauniita, hengellisiä ihmisiä, joita yhdistää ”puhdas kieli”, totuus Jumalasta ja hänen tarkoituksistaan. ”Olka olkaa vasten” eri puolilla maailmaa asuvien hengellisten veljiensä ja sisartensa kanssa Belizen Jehovan todistajat käyttävät puhdasta kieltä antaakseen todistusta, joka tuo kunniaa Jehovalle, rakkaudelliselle Jumalallemme (Sef. 3:9).

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 224]

”Kuljettaja selitti minulle, että tosi kristityt saarnaavat ovelta ovelle.”

[Huomioteksti s. 234]

”Ei ole oikein, että pelkäämme isääni. Meidän pitää pelätä Jehovaa.”

 [Tekstiruutu s. 208]

Belize lyhyesti

Maa

Etelässä matalalta rannikkotasangolta kohoavat Mayavuoret. Metsissä asustaa jaguaareja, puumia, mölyapinoita, pekareita, vihreitä leguaaneja, krokotiileja ja peräti 60 käärmelajia, joihin kuuluu erittäin myrkyllinen keihäskäärme (paikalliset käyttävät siitä nimeä keltaleukatommygoff). Belizessä tavataan lähes 600 lintulajia, kuten sukupuuton partaalla oleva puna-ara ja komea rikkitukaani. Merenalainen maailma vilisee elämää – koralleista, sienieläimistä, papukaijakaloista ja barrakudista aina manaatteihin ja valashaihin asti.

Väestö

Maassa asuu mayoja (kektšejä, mopaneja ja jukateekkeja), kreoleja (afrikkalaisten ja eurooppalaisten jälkeläisiä), mestitsejä (espanjalaisten ja mayojen jälkeläisiä), garifunia (afrikkalaisten ja karibien jälkeläisiä), intialaisia, libanonilaisia, kiinalaisia ja eurooppalaisia, muun muassa saksalaisia ja hollantilaisia mennoniittoja.

Kielet

Virallinen kieli on englanti, mutta lisäksi puhutaan belizenkreolia, espanjaa, garifunaa, kektšiä, mayaa, saksaa ja mandariinikiinaa.

Elinkeinot

Suurin osa väestöstä ansaitsee elantonsa kasvattamalla ja viemällä maasta sokeriruokoa ja trooppisia hedelmiä. Myös kalastus ja turismi työllistävät monia.

Ravinto

Belizen kulttuurien kirjon ansiosta maassa voi kokea monenmoisia makunautintoja. Perinneherkkua ovat kookosmaidossa kypsytetty riisi ja pavut, joiden kanssa usein tarjoillaan paistettua tai haudutettua kanaa, naudanlihaa tai kalaa sekä paistettuja banaaneja. Myös monenlaiset herkulliset meren antimet ovat suuressa suosiossa.

Ilmasto

Belize sijaitsee Keski-Amerikassa Karibianmeren rannikolla, joten sen ilmasto on kuuma, kostea ja subtrooppinen ja se on hirmumyrskyille altista aluetta.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 215]

Garifunat omaksuvat totuuden

BEVERLY ANN FLORES

SYNTYNYT 1961

KASTETTU 1993

TAUSTA Garifuna, joka otti totuuden vastaan ja kertoo nyt muille heimonsa jäsenille Jehovasta.

◼ GARIFUNAT (joista käytetään myös monikkomuotoa garinagu) saivat alkunsa 1600-luvun taitteessa, jolloin orjat solmivat seka-avioliittoja syntyperäisten karibien kanssa. Garifuna on arawak-kieli, jossa on vaikutteita ranskasta ja swahilista.

Garifunien uskonto on sekoitus afrikkalaisten ja intiaanien perinteitä, ja katolilaisuus on lyönyt siihen leimansa. Esimerkiksi dugu on mutkikas seremonia, jonka tarkoitus on lepyttää kuolleita esi-isiä uhraamalla heille ruokaa ja juomaa. ”Äitini ei uskonut dugu-seremoniaan”, sanoo Beverly. ”Hän ei ymmärtänyt, miten Jumala voisi hyväksyä sellaisen ruokamäärän hautaamisen. Hänellä oli tapana sanoa: ’Ruoka on tarkoitettu syötäväksi! Ja jos kuolleet kerran ovat meidän rakkaitamme, miksi he tulisivat takaisin aiheuttamaan meille harmia?’ ”

Beverly kertoo, mitä tapahtui, kun hän oppi totuuden. ”Koska olen garifuna, halusin mennä Dangrigaan saarnaamaan heimolaisilleni. Tiesin, että useimmat heistä suhtautuisivat myönteisemmin oman heimonsa jäseneen. Monet pysähtyvätkin kuuntelemaan, kun puhun garifunaa, ja useat ovat tulleet seurakunnan yhteyteen. He ovat huomanneet, että he voivat irtautua epäraamatullisista tavoista eivätkä pahat henget tapa heitä.”

 [Tekstiruutu/Kuva s. 218]

”Jehova piti aina meistä huolta”

LILLY MILLER

SYNTYNYT 1928

KASTETTU 1960

TAUSTA Kasvatti yksin kuusi lasta ja on ollut kokoaikaisessa palveluksessa 47 vuotta.

◼ ”VUONNA 1959 Amybelle Allen puhui minulle Raamatusta”, muistelee lempeä-ääninen Lilly. ”Kirkossa meitä oli varoitettu ’vääristä profeetoista’, jotka kulkivat ovelta ovelle. Suostuin tutkisteluun, jossa käytettiin ainoastaan Raamattua, omaksuin totuuden, ja minut kastettiin seuraavana vuonna.

Aluksi saarnaaminen oli minulle vaikeaa. Käteni vapisivat niin kovasti, että olin vähällä pudottaa Raamattuni. Halusin kuitenkin kertoa oppimistani asioista muille, ja tuo tunne oli Jeremian sanoin ’kuin polttava tuli, joka oli suljettu luihini’. Minun oli pakko puhua, kuuntelivatpa ihmiset tai eivät.” (Jer. 20:9.)

Miten Lillyn onnistui kasvattaa yksin kuusi lasta ja palvella samalla tienraivaajana? Hän sanoo: ”Rukoilin Jehovaa, ja häneltä sain tarvittavan avun. Kolmesti viikossa heräsin leipomaan aamulla puoli neljältä. Minä ja tyttäreni paistoimme leivonnaiset puulämmitteisessä uunissa, ja ihmiset jonottivat ostaakseen niitä uunituoreina. Kun kaikki oli myyty, lapset lähtivät kouluun ja minä menin kentälle. Jehova piti aina meistä huolta.”

Vuodesta 1969 lähtien Lilly on palvellut tienraivaajana Corozalissa. Lillyn vanhin poika ja kaksi tytärtä ovat aloittaneet kokoaikaisen palveluksen, ja hän on saanut auttaa 69:ää ihmistä edistymään kasteelle.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 227, 228]

Viidakkoretket – saarnamatkat sademetsään

”Vuoden 1991 maaliskuussa 23 veljeä ja sisarta eri puolilta maata kokoontui Punta Gordaan lähteäkseen kymmenen päivän jännittävälle saarnamatkalle sademetsän syvyyksiin”, muistelee Martha Simons. ”Meillä oli mukanamme vaatteita, huopia ja riippumattoja sekä kirjallisuutta englanniksi, espanjaksi ja kektšiksi. Otimme mukaan myös evästä, muun muassa 200 maissileipää.

Seuraavana aamuna laskimme myrskyävälle merelle kanootin, joka oli koverrettu suuresta kapokkipuusta. Crique Sarcon kylässä purimme lastin ja pystytimme leirin. Kun veljet ripustivat riippumattoja, sisaret valmistivat yhtä suurta herkkuamme: siansaparomuhennosta. Sen ainesosia ovat maniokki, jamssi, vihreä banaani, kookospähkinä, keitetyt kananmunat ja tietenkin siansaparo. Tieto saapumisestamme kiiri ympäriinsä, ja pian tasainen virta kektšejä soljui tervehtimään meitä. Tällä tavoin pystyimme antamaan todistusta koko kylälle kahdessa tunnissa. Tuona yönä veljet nukkuivat riippumatoissa paalujen varaan rakennetun poliisiaseman alapuolella ja sisaret olkikattoisessa cabildossa, kylän vanhinten kokoontumispaikassa.

Aamulla lastasimme jälleen kanoottimme ja lähdimme kauemmas pitkin lahdelmaa, joka oli paikka paikoin kasvanut täyteen mangrovepuiden juuria ja näytti siksi pimeältä ja aavemaiselta. Noin puolen tunnin kuluttua nousimme maihin ja patikoimme puolitoista tuntia tiheikön läpi Sundaywoodin kylään. Sen asukkaat olivat pienikokoisia, ja heillä oli oliivinruskea iho ja suorat mustat hiukset. Useimmat heistä olivat paljain jaloin, ja naisilla oli kansallishame ja erilaisista helmistä tehtyjä koruja. Olkikattoisissa taloissa oli maalattia, niissä ei ollut väliseiniä, ja niiden ainoina  kalusteina olivat riippumatot. Talojen lähellä oli yhteinen keittopaikka.

Ihmiset olivat oikein ystävällisiä, ja löysimme monia kiinnostuneita. Heihin teki suuren vaikutuksen se, että meillä oli kirjallisuutta kektšin kielellä ja että näytimme heille kohtia kektšinkielisistä Raamatuistamme.

Seuraavana aamuna heräsimme kukkojen, metsälintujen ja mölyapinoiden ääniin. Tukevan aamiaisen jälkeen kävimme uudelleen kaikkien niiden luona, jotka olivat edellisenä päivänä osoittaneet kiinnostusta. Aloitimme useita raamatuntutkisteluja ja rohkaisimme kaikkia jatkamaan tutkimista itsekseen, kunnes palaisimme tutkimaan heidän kanssaan vuoden kuluttua. Seuraavat päivät sujuivat samaan tapaan, kun raivasimme tietämme yhä syvemmälle sademetsän uumeniin päästäksemme syrjäisiin kyliin.

Vietettyämme metsässä kymmenen ihanaa päivää ajatuksissamme olivat pitkä matka jonka olimme tehneet, monet kylät joissa olimme käyneet, ja kaikki ne ihmiset jotka olimme tavanneet. Rukoilimme, että Jehova suojelisi kylvämiämme totuuden siemeniä, kunnes palaisimme seuraavana vuonna. Jalkojamme särki ja kaikki jäsenemme olivat hellinä, mutta sydämemme oli tulvillaan kiitollisuutta Jehovaa kohtaan, koska saimme olla mukana tämänvuotisella viidakkoretkellä.”

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 235, 236]

Mayoja jotka rakastavat Jehovaa

JORGE JA NICOLAS SHO (KUVASSA SISARENSA PRISCILIANIN KANSSA)

SYNTYNEET 1969 ja 1971

KASTETTU 1997

TAUSTA Mayatradition mukaan jopa naimisissa olevien aikuisten tulee osoittaa kunnioitusta ja ehdotonta tottelevaisuutta vanhempiaan kohtaan.

◼ KUN Nicolas ja Jorge oppivat tuntemaan Jehovan ja rakastamaan häntä, heidän isänsä vastusti ankarasti heidän kristillistä toimintaansa.

”Selitin isälle, että opin hyödyllisiä asioita”, kertoo Nicolas, ”mutta hän kuului baptistikirkkoon, eikä innostukseni tarttunut häneen. Lopetin Raamatun tutkimisen muutaman kerran, koska en halunnut pahoittaa hänen mieltään. Mutta toisaalta tajusin, että juopottelemalla isäni kanssa en näyttänyt lapsilleni hyvää esimerkkiä. Vaimoni ja lapseni olivat niin onnettomia, etteivät he koskaan hymyilleet.

  Kun sitten aloin säännöllisesti tutkia Raamattua ja käydä kokouksissa, totuus auttoi minua vapautumaan pahoista tavoistani. Tein kovasti töitä perheeni hyväksi ja toin koko tilipussini kotiin. Nykyään me ahkeroimme Jehovan palveluksessa perheenä ja talomme on täynnä onnea ja naurua.”

Jorgen tilanne oli pitkälti samanlainen. Hänen juomisensa ja siivoton kielenkäyttönsä aiheuttivat ongelmia hänen perheelleen, eikä hän koskaan ollut viikonloppuisin kotona. Mutta kun Jorge alkoi tutkia Raamattua, hänen käytöksensä muuttui silmiinpistävästi.

Jorge kertoo: ”Isäni vastustus voimistui sitä mukaa kuin edistyin. Hän nimitti meitä vääriksi profeetoiksi. Useammin kuin kerran hän uhkasi meitä viidakkoveitsellään. Veli Cardoza, jonka kanssa tutkin Raamattua, oli jo paljon aiemmin yrittänyt valmistaa meitä vastustuksen varalta. ’Entä jos isänne käskee teitä lähtemään sukunne mailta?’ hän kysyi. ’Isä rakastaa minua’, vastasin, ’eikä hän sellaista tekisi.’ Mutta ikävä kyllä hän teki juuri niin.”

Jorge jatkaa: ”Joka tapauksessa rakastin oppimiani asioita ja elämäni laatu parani. Uusi kristillinen persoonallisuuteni vaikutti myönteisesti perheeseeni. Kunnioitimme toinen toistamme ja olimme onnellisia yhdessä. Nykyään saan saarnaamistyöstä paljon iloa ja olen Jehovalle kiitollinen siitä, että voin toimia vakituisena tienraivaajana.”

[Kuva]

Frank Cardoza todisti Jorgelle.

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 238, 239]

He ovat palvelleet iloisesti tarvealueella

On melkoinen askel muuttaa maahan, missä tarvitaan lisää Valtakunnan julistajia. Mutta ulkomaisella kentällä pysyminen vuodesta toiseen vaatii usein paljon ponnisteluja ja uhrautuvuutta. Monet veljemme ja sisaremme ovat ottaneet nämä haasteet vastaan rohkeasti ja iloisesti.

Esimerkiksi Arthur ja Roberta Gonzalez muuttivat vuonna 1989 Yhdysvalloista Belizeen kolmivuotiaan poikansa Daltonin kanssa. Roberta myöntää: ”Vaikeinta oli jättää turvattu, hyväpalkkainen työpaikka ja lähteä maahan, missä on paljon työttömyyttä.”

”On ehdottomasti luotettava Jehovaan”, vahvistaa Arthur. ”Kun luen Raamatun kertomusta Abrahamista, minuun tekee vaikutuksen se, että hän jätti kotinsa, sukunsa ja kaiken, mikä oli hänelle tuttua. Mutta Jehova piti hänestä hyvää huolta. Meidän oli vaikeaa tottua kuuntelemaan belizenkreolia. Mutta luotimme Jehovaan, ja hän huolehti meistä.”

Frank ja Alice Cardoza tulivat tienraivaajiksi Belizeen Kaliforniasta vuonna 1991. Frank kertoo: ”Apostolien tekojen kirjan lukeminen herätti minussa halun ryhtyä lähetystyöntekijäksi. Mutta koska meillä on neljä lasta, tiesin, ettei meitä kelpuutettaisi Gilead-kouluun. Meille kuitenkin tarjoutui tilaisuus muuttaa toiseen maahan, kun nuorin tyttäremme sai koulunsa käytyä. Luettuamme Vartiotornista Belizestä teimme päätöksemme.”

  Alice sanoo: ”Suostuin kokeilemaan tätä kolmen vuoden ajan. Nyt olemme asuneet täällä 18 vuotta, ja viihdyn valtavan hyvin!”

”Rakastamme ihmisiä ja toimintaa, joten meidän on helppo päästä lähelle niitä, jotka rakastavat Jehovaa”, lisää Frank. ”Tämä on ollut elämämme parasta aikaa: olemme aloittaneet enemmän tutkisteluja kuin pystymme johtamaan ja nähneet ihmisten ottavan totuuden vastaan. Emme luopuisi tästä palvelustehtävästä mistään hinnasta.”

Carl ja Martha Simons muuttivat Texasista Belizeen vuonna 1988. ”Lapsemme olivat 10- ja 8-vuotiaat, kun muutimme tänne”, kertoo Martha. ”Saarnasimme seurakunnan kanssa Belizen viidakkokylissä pitkiä päiviä. Työskentelimme yhdessä myös konventtisalin rakennustyömaalla, ja konventtien aikana luonamme oli aina talon täydeltä yövieraita. Olemme kiitollisia siitä, että saatoimme kasvattaa lapsemme täällä, missä he saivat olla erikoistienraivaajien ja lähetystyöntekijöiden seurassa. Myönnettäköön, että oli aikoja, jolloin teki mieli hypätä lentokoneeseen ja lähteä – silloin kun ei ollut sähköä, juoksevaa vettä, akkuja eikä puhelinta. Mutta jos meidän pitäisi tehdä tämä kaikki uudelleen, myötä- ja vastoinkäymisineen, emme epäröisi hetkeäkään. Tarvealueella palveleminen on rikastuttanut elämäämme.”

[Kuvat]

Vasemmalta oikealle: Dalton, Roberta, Arthur ja hänen äitinsä Martha Gonzalez

Alice ja Frank Cardoza

Carl ja Martha Simons

 [Tekstiruutu s. 250]

”Joku, joka välittää!”

ALEJANDRO JA REBECCA (BECKY) LACAYO

SYNTYNEET 1950 ja 1949

KASTETTU 1966 ja 1959

TAUSTA Valmistuttuaan Gileadista vuonna 1972 he palvelivat lähetystyöntekijöinä El Salvadorissa, Belizessä, Nicaraguassa, Meksikossa ja Hondurasissa. Nykyään he palvelevat kierrostyössä Yhdysvalloissa mutta eivät ole unohtaneet aikaa, jolloin he olivat Belizessä tekemässä avustustyötä.

◼ ”HURRIKAANI Keith riehuu ympärillämme!” kirjoitti Becky maanantaina 2. lokakuuta 2000. ”On satanut taukoamatta noin kaksi ja puoli päivää.”

Kun tuuli ja sade seuraavana päivänä heikentyivät, Alejandro ja erikoistienraivaajaveli Donald Niebrugge pystyivät viemään joitakin tarvikkeita Ambergris Cayhin. He kävivät kahden paikallisen vanhimman kanssa seurakunnan jokaisen julistajan luona tiedustelemassa heidän vointiaan.

Becky kertoo: ”Keskiviikkona veljet toivat eri puolilta maata ruokaa, vettä ja vaatteita haaratoimistoon, jotta ne voitaisiin antaa saarelaisveljille. Pian aula ja kirjasto olivat täynnä tavaraa.”

Tällä välin Alejandro ja kolme muuta veljeä veivät tarvikkeita Cay Caulkeriin, antoivat kaivattua rohkaisua ja rukoilivat ryhmän kanssa. Niin todistajat kuin ei-uskovatkin olivat syvästi liikuttuneita veljien rakkaudesta ja huolenpidosta. ”Olen antanut kirkolleni lahjoituksia vuosikaudet”, purnasi eräs nainen, ”mutta kukaan sieltä ei ole tullut kysymään, mitä minulle kuuluu.”

Ilonkyyneleet virtasivat erään sisaren poskilla, kun hän sanoi: ”Katsokaa muita ja katsokaa meitä! Meillä on joku, joka välittää!”

 [Taulukko/Kaavio s. 244, 245]

HUOMATTAVIA TAPAHTUMIA – Belize

1923 James Gordon saarnaa Bombassa.

1930

1933 Freida Johnson saarnaa Belize Cityssä.

1934 Thaddius Hodgeson pitää kokouksia leipomossaan.

1940

1941 Belize Cityssä kastetaan ensimmäiset julistajat.

1945 Ensimmäiset lähetystyöntekijät saapuvat.

1946 Haaratoimisto perustetaan.

1950

1957 Lähetystyöntekijöiltä evätään maahantulo.

1959 Haaratoimisto, lähetyskoti ja valtakunnansali rakennetaan.

1960

1961 Lähetystyöntekijöiden sallitaan taas tulla maahan.

 1961 Hurrikaani Hattie riehuu Belizessä.

1971 Bird’s Islessä pidetään ensimmäistä kertaa konventti.

1980

1988 Ladyvilleen rakennetaan konventtisali.

1990

2000

2000 Hurrikaani Keith iskee Belizeen.

2001 Meksikon haaratoimisto saa Belizen valvontaansa.

2002 Kaksoisvaltakunnansali (vasemmalla), lähetyskoti ja remontoitu konventtisali vihitään.

2010

[Kaavio]

(Ks. painettu julkaisu)

Julistajien määrä

Tienraivaajien määrä

1800

1200

400

1930 1940 1950 1960 1980 1990 2000 2010

[Kuva]

Venelastillinen veljiä menossa konventtiin.

 [Kartat s. 209]

(Ks. painettu julkaisu)

MEKSIKO

GUATEMALA

Melchor de Mencos

KARIBIANMERI

BELIZE

Ambergris Cay

San Pedro

Cay Caulker

COROZALIN PIIRIKUNTA

Corozal

ORANGE WALKIN PIIRIKUNTA

Orange Walk

August Pine Ridge

BELIZEN PIIRIKUNTA

Bomba

Santana

Crooked Tree

Black Creek

Ladyville

Belize City

CAYON PIIRIKUNTA

BELMOPAN

Benque Viejo

STANN CREEKIN PIIRIKUNTA

Stann Creek Valley

Dangriga

Hopkins

Seine Bight

TOLEDON PIIRIKUNTA

Mango Creek

Placencia

Monkey River Town

Punta Negra

San Antonio

Punta Gorda

Sundaywood

Barranco

Crique Sarco

Belizejoki

MAYAVUORET

 [Kokosivun kuva s. 200]

[Kuva s. 206]

Alphonsena Robateau ja Amybelle Allen kolmen erikoistienraivaajaveljen kanssa

[Kuva s. 207]

Herman ja Derrine Lightburn poikansa Stephenin kanssa

[Kuva s. 210]

Todistajia äänilaitekärryn vierellä Belize Cityssä 1940-luvulla; 1) Thaddius Hodgeson, 2) George Longsworth.

[Kuva s. 213]

Elmer Ihrig kävi saarnaamassa kaukaisilla alueilla.

[Kuva s. 214]

Charles Heyen kannusti veljiä pitämään kokouksia säännöllisesti.

[Kuva s. 221]

Haaratoimisto, lähetyskoti ja valtakunnansali Belize Cityssä

[Kuva s. 223]

Ensimmäinen kokonaan espanjankielinen kierroskonventti Orange Walkin valtakunnansalilla vuonna 1968.

[Kuva s. 229]

Erikoistienraivaajat Marcial ja Manuela Kay

[Kuva s. 230]

Tyypillinen mayakylä Toledon piirikunnassa.

[Kuva s. 240]

María ja Basilio Ah

[Kuva s. 246]

Cecilia Pratt

[Kuva s. 249]

Telttakonventti Punta Gordassa 1960-luvulla.

[Kuva s. 251]

Becky ja Alejandro Lacayo

[Kuvat s. 252, 253]

Tämä teräsrakennus toimii nyt konventtisalina.

Kunnostettu konventtisali

[Kuva s. 254]

Veljiä ja sisaria rakenteilla olevan kaksoisvaltakunnansalin edessä Belize Cityssä.