Uganda

SATOJEN vuosien ajan tutkimusmatkailijat halusivat saada selville, mistä saa alkunsa mahtava Niili, joka kiemurtelee puolen Afrikan halki ja laskee Välimereen. Lopulta jotkut kohdistivat huomion Victorianjärveen ja sitä ympäröiviin vuoriin ja tajusivat, että Niilin ehtymättömät vedet olivat lähtöisin sieltä. Viime vuosikymmeninä monet noiden seutujen asukkaat ovat olleet innoissaan löytäessään paljon kallisarvoisemman vesilähteen – ”elävän veden” lähteen, joka välittää ”ikuista elämää” (Joh. 4:10–14). Kerromme seuraavaksi ugandalaisista, jotka ovat tunteneet ”vanhurskauden – – janoa” (Matt. 5:6).

”AFRIKAN HELMI”

Molemmin puolin päiväntasaajaa levittäytyvä Uganda sijaitsee keskellä Afrikan mannerta. Se on kaunis maa, jossa vallitsee lauhkea ilmasto. Jäätiköiden sulaessa korkealla majesteettisilla Ruwenzorivuorilla – joita sanotaan myös Kuun vuoriksi – syntyy putouksia, joiden häikäisevän kirkkaat vedet ryöppyävät alas lukemattomiin jokiin ja järviin. Hedelmällisen maaperän ja runsaiden sateiden ansiosta Uganda on ihanteellinen paikka kasvattaa kahvia, teetä ja puuvillaa. Pisankia (jauhobanaania) kasvaa paljon ja siitä valmistetaan matooke-nimistä ugandalaista ruokaa. Paikalliset syövät lisäksi maniokkia, maissia, hirssiä ja durraa.

Tässä trooppisessa maassa viihtyvät myös leijonat, norsut, virtahevot, krokotiilit, leopardit, kirahvit ja antiloopit samoin kuin simpanssit, muut kiehtovat apinat sekä uhanalaiset vuorigorillat. Ilma on tulvillaan  upeiden lintujen ihanaa laulua. Ugandassa on tosiaan niin paljon kaikkea kaunista, että sitä on ylistetty ”Afrikan helmeksi”.

UGANDAN KAUNIIT IHMISET

Ugandassa on arviolta 30 miljoonaa asukasta, jotka edustavat noin 30:tä etnistä ryhmää. Monet ovat uskonnollismielisiä ja kuuluvat johonkin kristikunnan kirkoista, mutta kuten muuallakin muodolliseen uskonnonharjoitukseen sekoittuu usein myös perinteisiä palvontamenoja. Ugandalaiset ovat yleensä ystävällisiä ja vieraanvaraisia ihmisiä, ja monesti tapana on polvistua jotakuta vanhempaa tervehdittäessä tai palveltaessa.

Valitettavasti 1970- ja 1980-luvuilla tämä kaunis ”helmi” ja sen kallisarvoiset asukkaat joutuivat kokemaan kovia, kun tuhannet menettivät henkensä poliittisten levottomuuksien aikana. Tuskaa on aiheuttanut lisäksi valtoimenaan riehuva aids-epidemia. Tällaisissa olosuhteissa Jehovan todistajat ovat tuoneet näille sinnikkäille ihmisille lohtua ja toivoa.

TODELLISIA TIENRAIVAAJIA

Ensimmäinen raportti Valtakunnan saarnaamistyöstä Ugandassa on vuodelta 1931, jolloin Etelä-Afrikan haaratoimisto valvoi työtä kaikkialla päiväntasaajan eteläpuolisessa Afrikassa. Jotta saarnaaminen olisi saatu alulle tuolla valtavalla alueella, haaratoimisto lähetti sinne kaksi tienraivaajaa, Robert Nisbetin ja David Normanin. Heidän alueensa käsitti nykyisen Kenian, Ugandan ja Tansanian.

Veljet Nisbet ja Norman lähtivät tarmoa täynnä viemään Valtakunnan hyvää uutista syvälle Afrikan sydämeen. He aloittivat kampanjansa Dar es Salaamista 31. elokuuta 1931 mukanaan 200 laatikollista kirjallisuutta. Sitten he suuntasivat kulkunsa Zanzibarin  saarelle ja sieltä edelleen Mombasan satamakaupunkiin päämääränään Kenian ylänköseudut. He liikkuivat junalla ja pysähtyivät saarnaamaan rautatien varrella sijaitsevissa kaupungeissa Victorianjärven itäpuolella. Järven nämä kaksi pelotonta tienraivaajaa ylittivät höyrylaivalla ja saapuivat viimein Ugandan pääkaupunkiin Kampalaan. Levitettyään paljon kirjallisuutta ja saatuaan Kultainen Aika -lehden tilauksia he jatkoivat autolla matkaa vielä syvemmälle sisämaahan.

Neljä vuotta myöhemmin, vuonna 1935, Etelä-Afrikasta lähti neljä tienraivaajaa uudelle matkalle Itä-Afrikkaan. He olivat Gray Smith ja hänen vaimonsa Olga sekä Robert Nisbet pikkuveljensä Georgen kanssa. Nämä rohkeat tienraivaajat liikkuivat kahdella hyvin varustetulla jakeluautolla, joihin oli sijoitettu asuintilat, ja matkanteko onnistui huonoista teistä ja jopa kolmen metrin korkuisesta elefanttiheinästä huolimatta. Erään raportin mukaan ”he nukkuivat usein taivasalla ja saattoivat nähdä, kuulla ja tuntea Afrikan villin luonnon sykkeen – leijonat karjuivat öisin, seeprat ja kirahvit laidunsivat kaikessa rauhassa ja jossain lähistöllä oli pelonsekaisia tunteita herättäviä sarvikuonoja ja norsuja”. Lannistumatta he kävivät kaupungeissa, joissa ei koskaan aiemmin ollut kerrottu Valtakunnan sanomaa.

 Gray ja Olga Smithin jäädessä joksikin aikaa Tanganjikaan (nyk. Tansaniaan) Robert ja George Nisbet lähtivät Nairobiin Keniaan. Kun siirtomaaviranomaiset myöhemmin määräsivät Smithit lähtemään Tanganjikasta, nämä siirtyivät Kampalaan Ugandaan. Mutta tällä kertaa olosuhteet eivät olleet kovinkaan suotuisat, ja Kampalan poliisi piti heitä jatkuvasti silmällä. Smithit eivät siitä säikähtäneet, vaan he levittivät kahdessa kuukaudessa 2 122 kirjaa ja kirjasta sekä järjestivät kuusi yleisökokousta. Lopulta kuvernööri kuitenkin määräsi heidät karkotettaviksi, ja heidän oli pakko lähteä Ugandasta. He matkustivat Nairobiin, missä he tapasivat Nisbetin veljekset ennen paluutaan Etelä-Afrikkaan.

Jehovan siunauksen ansiosta nämä saarnaamisrynnistykset onnistuivat poikkeuksellisen hyvin ja annettiin erinomaista todistusta. Uskonnollisesta vastustuksesta ja siirtomaaviranomaisten lisääntyvästä painostuksesta huolimatta nämä tienraivaajat levittivät yli 3 000 kirjaa ja runsaat 7 000 kirjasta, minkä lisäksi he saivat monia lehtitilauksia. Näiden kampanjoiden jälkeen kului monta vuotta ennen kuin saarnaamistyötä jatkettiin Ugandassa.

TYÖTÄ JATKETAAN

Huhtikuussa 1950 Englannista saapui nuori aviopari, veli ja sisar Kilminster, ja he asettuivat asumaan Kampalaan. He saarnasivat innokkaasti hyvää uutista ja olivat riemuissaan, kun kaksi uutta perhettä, joista toinen oli kreikkalainen ja toinen italialainen, otti Valtakunnan sanoman vastaan.

Joulukuussa 1952 Nairobiin tulivat käymään veljet Knorr ja Henschel Jehovan todistajien päätoimistosta New Yorkista. Veli Kilminster ei halunnut jäädä paitsi heidän vierailustaan, ja niinpä hän matkusti Kampalasta  saakka Nairobiin tapaamaan heitä. Veli Knorr ja veli Henschel rohkaisivat Nairobissa toimivaa pientä ryhmää ja huolehtivat siitä, että Kampalaan perustettiin seurakunta. Tuo uuden uutukainen seurakunta alkoi tuota pikaa menestyä, ja palvelusvuonna 1954 sananpalveluksessa oli enimmillään kymmenen julistajaa.

Samana vuonna Eric Cooke Etelä-Rhodesian (nyk. Zimbabwe) haaratoimistosta tuli käymään Itä-Afrikassa ja toimi jonkin aikaa Kampalan uuden seurakunnan yhteydessä. Vaikka veljet tutkivatkin seurakunnassa joka viikko Vartiotornin, he eivät olleet vielä kovinkaan aktiivisia kristillisessä sananpalveluksessa. Siksi veli Cooke kannusti veli Kilminsteriä johtamaan kaikki seurakunnan kokoukset, myös viikoittaisen palveluskokouksen. Jotta saarnaamistyötä olisi voitu laajentaa vielä lisää, veli Cooke tähdensi ovelta-ovelle-työn tarpeellisuutta ja antoi rakkaudellisesti monille julistajille henkilökohtaista valmennusta.

Noihin aikoihin saakka Ugandassa oli saarnattu suureksi osaksi vain siellä asuville eurooppalaisille.  Veli Cooke huomasi kuitenkin, että useimmat Kampalassa asuvat syntyperäiset ugandalaiset puhuivat lugandaa. Hän ehdotti, että paikallisten asukkaiden sydämen tavoittamiseksi veljet kääntäisivät jonkin julkaisun lugandaksi. Niinpä vuonna 1958 alettiin käyttää kirjasta ”Tämä hyvä uutinen valtakunnasta”, joka oli vastikään käännetty. Työ sai siitä lisäpontta ja meni eteenpäin. Vuonna 1961 saatiin uusi huippu, kun palvelukseen osallistui 19 Valtakunnan julistajaa.

Ansiotyössään veli Kilminster tapasi George Kadun, innokkaan, hieman yli nelikymmenvuotiaan ugandalaisen, joka osasi hyvin sekä englantia että äidinkieltään lugandaa. George kiinnostui Raamatun totuudesta kuullessaan, että Jumalan nimi on Jehova, ja hän alkoi tutkia Raamattua. Pian hän kulki veli Kilminsterin mukana tulkkina tämän saarnatessa talosta taloon. Ja kun Ugandassa järjestettiin vuonna 1956 ensimmäinen kastetilaisuus lähellä Entebbeä, George kastettiin Jehovalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi Victorianjärvessä.

Pian tämän jälkeen Valtakunnan työ koki valitettavasti takaiskun. Jotkut ulkomaalaiset veljet palasivat kotimaahansa työsopimuksensa päätyttyä. Joitakuita veljiä erotettiin seurakunnasta, ja toiset kompastuivat joidenkin seurakuntalaisten epäraamatullisen käytöksen vuoksi. Veli Kadu kuitenkin rakasti Jehovaa ja tiesi löytäneensä totuuden. Hän piti siitä lujasti kiinni ”suotuisaan aikaan, tukalaan aikaan” ja palveli uskollisesti vanhimpana kuolemaansa saakka, vuoteen 1998 (2. Tim. 4:2).

PALVELUSTA SIELLÄ MISSÄ TARVE ON SUUREMPI

Itä-Afrikan kenttä oli laaja, ja Valtakunnan saarnaajia tarvittiin paljon. Oli myös eräs toinen haaste.  Siirtomaahallitus ei päästänyt lähetystyöntekijöitä maahan. Mitä oli tehtävissä?

Vuonna 1957 julistajille esitettiin kautta maailman kutsu lähteä palvelemaan sinne, missä tarve oli suurempi. Hengellisesti kypsiä veljiä kannustettiin muuttamaan alueille, joilla tarvittiin kipeästi Valtakunnan julistajia. Tämä kutsu oli samankaltainen kuin se, jonka apostoli Paavali sai näyssä erään miehen pyytäessä häntä hartaasti: ”Tule yli Makedoniaan ja auta meitä.” (Apt. 16:9, 10.) Miten tämä lähempänä meidän aikaamme esitetty kutsu edisti Valtakunnan saarnaamistyötä Ugandassa?

Frank ja Mary Smith a vastasivat kutsuun osoittaen samanlaista henkeä kuin Jesaja oli osoittanut, ja he ryhtyivät heti valmistelemaan muuttoa Itä-Afrikkaan (Jes. 6:8). Heinäkuussa 1959 he nousivat New Yorkissa laivaan, joka oli menossa Kapkaupungin kautta Mombasaan. Sitten he matkustivat junalla Kampalaan, missä Frank sai kemistin paikan valtion geologisesta tutkimuslaitoksesta. Smithit asettuivat asumaan Entebbeen, joka sijaitsi  noin 35 kilometriä Kampalasta etelään. Tuossa kauniissa Victorianjärven rannalla sijaitsevassa kaupungissa ei ollut koskaan aikaisemmin tehty Valtakunnan työtä. Smithit kävivät säännöllisesti Kampalan pienen mutta kasvavan seurakunnan kokouksissa.

Smithit kertoivat pian totuudesta Peter Gyabille, jolla oli vastuullinen asema Ugandan valtion palveluksessa, sekä hänen vaimolleen Estherille. Peter oli aikaisemmin saanut kirjan Mitä uskonto on tehnyt ihmiskunnalle? b muttei kiinnittänyt siihen huomiota, koska hän oli kiireinen työssään ja hänen oli sen vuoksi siirryttävä usein paikasta toiseen. Mutta sitten Peter lähetettiin toimimaan sovittelijana kiivaassa ja monimutkaisessa kahden heimon välisessä maakiistassa. Hän rukoili: ”Jumala, jos autat minua, lupaan ottaa selvää siitä, kuka sinä olet.” Tilanteen ratkettua rauhanomaisesti hän muisti rukouksensa ja alkoi lukea kirjaa. Hän tajusi, että hänen lukemansa oli totta, ja alkoi etsiä todistajia. Hän oli riemuissaan tavatessaan Frank Smithin, joka oli valmis tutkimaan hänen ja hänen vaimonsa kanssa säännöllisesti Raamattua. Seurauksena oli, että tämä miellyttävä pariskunta kastettiin. Nykyään he ovat palvelleet uskollisesti jo yli 40 vuotta ja julistavat edelleen innokkaasti Valtakunnan uutista.

Muutkin ulkomaalaiset veljet vastasivat kutsuun palvella siellä, missä tarve oli suurempi. Jotkut tekivät työsopimuksia, jotka veivät heidät kauas Kampalan seurakunnan pienestä ydinjoukosta. Muuan pariskunta asui Mbararassa, Ugandan lounaisosan kukkuloilla sijaitsevassa pikkukaupungissa noin 300 kilometrin päässä Kampalasta. Heidän kotonaan alettiin pitää Vartiotornin tutkistelua sekä kirjantutkistelua.  Silti he silloin tällöin lähtivät Kampalaan tai Entebbeen asti nauttimaan lämpimästä kristillisestä seurasta. He pitivät kuitenkin yhteyttä myös Luanshyassa Pohjois-Rhodesiassa (nyk. Sambiassa) sijaitsevaan haaratoimistoon, joka valvoi tuolloin Itä-Afrikassa suoritettavaa Valtakunnan saarnaamistyötä. Harry Arnott, joka toimi haaratoimiston valvojana, palveli myös vyöhykevalvojana ja vieraili Kampalassa kannustamassa Ugandan pientä julistajajoukkoa, joka arvosti suuresti hänen rakkaudellista huolenpitoaan.

Muuan toinen pariskunta, joka halusi kovasti palvella siellä missä Valtakunnan julistajia tarvittiin kipeästi, oli Tom ja Ann Cooke Englannista. Tom etsi töitä monesta maasta ja sai paikan Ugandan opetusministeriöstä. Aluksi Tom ja Ann sekä heidän nelivuotias tyttärensä Sarah asettuivat Tomin työn vuoksi Igangan pikkukaupunkiin noin 130 kilometriä itään Kampalasta. Toisen tyttären, Rachelin, syntymän jälkeen Tom muutti perheineen Niilin lähteillä sijaitsevaan Jinjan kaupunkiin. Myöhemmin he muuttivat Kampalaan.

 UHRAUKSIA JA SIUNAUKSIA

Kaikki nämä perheet edistivät merkittävästi Valtakunnan saarnaamistyötä Ugandassa. He joutuivat tosin jättämään taakseen tutun elämän mukavuuksineen. Vastineeksi he saivat kuitenkin ilon nähdä, miten nöyrät ihmiset muuttivat elämäntapansa ja ottivat vastaan Valtakunnan hyvän uutisen. He saivat myös tuntea heitä ja paikallisia perheitä yhdistävän voimakkaan kristillisen rakkauden, kun he kokoontuivat yhdessä palvomaan ja nauttimaan toistensa seurasta.

”Meihin teki vaikutuksen se lämmin ystävällisyys, jota koimme palveluksessa, ja ihmisten vaatimattomuus ja arvokkuus”, muistelee Tom Cooke. ”Aivan erityinen ilonaihe oli se, että pääsimme omalta pieneltä osaltamme näkemään seurakunnan kasvavan.”

Kun Tomilta kysyttiin, mitä hän ajatteli Ugandaan muuttamisesta, hän vastasi: ”Nuori perheemme ei olisi missään muualla voinut palvella Jehovaa paremmin. Saimme hyötyä monista maista tulleiden veljien ja sisarten hyvästä esimerkistä ja nauttia rakastavien ja uskollisten paikallisten veljien seurasta sekä lukuisista palveluseduista. Lisäksi olimme vapaita television vaikutuksesta sekä pääsimme näkemään Afrikan maaseudun ihmeitä. Nämä olivat vain muutamia niistä siunauksista, joita saimme.”

Se miten syvästi tarvealueella palvelevat arvostivat kristillistä seuraa, ilmeni myös heidän halukkuudestaan matkustaa kierroskonventteihin aina Keniaan saakka. Matkaa oli taitettava sinne bussilla tai junalla yhteen suuntaan 750 kilometriä!

Piirikonventteihin pääsy vaati vielä enemmän ponnistelua. Esimerkiksi vuonna 1961 Ugandasta ja Keniasta lähti todistajia piirikonventtiin, joka pidettiin Kitwessä Pohjois-Rhodesiassa (Sambiassa). ”Matkaa  oli yli 1 600 kilometriä, ja sitä oli tehtävä neljä päivää Tanganjikan (Tansanian) pahimpia – useimmiten päällystämättömiä – teitä pitkin”, muistelee muuan konventtivieraista, ”ja sitten oli kuljettava vielä neljä päivää tukahduttavan kuumalla ja pölyisellä Afrikan savannilla takaisin Ugandaan. Se oli melkoista seikkailua, ja oli suuri siunaus saada nauttia niin monien veljien ja sisarten hyvästä seurasta.” Matka oli vaivalloinen ja vaati valtavasti ponnistelua, mutta hengellisesti se oli todella virkistävää.

LÄHETYSTYÖNTEKIJÄT TÄRKEÄSSÄ TYÖSSÄ

Vuonna 1962 Uganda itsenäistyi Britanniasta. Seuraavana vuonna veli Henschel kävi Nairobissa Keniassa ja keskusteli siitä, olisiko mahdollista lähettää lähetystyöntekijöitä Ugandaan. Keitä sinne lähetettäisiin?

Tom ja Bethel McLain olivat käyneet Gileadin 37. kurssin, ja he olivat saapuneet äskettäin palvelemaan Nairobiin. Kuinka hämmästyneitä he olivatkaan, kun heidät nyt lähetettiinkin Kampalaan! He hyväksyivät kuitenkin auliisti muutoksen, ja heistä tuli Ugandan ensimmäiset Gileadin käyneet lähetystyöntekijät.  ”Aluksi meillä oli ikävä Keniaan”, myöntää Tom, ”mutta pian nautimme täysin siemauksin palveluksesta Ugandassa, missä ihmiset olivat ystävällisiä ja suhtautuivat innostuneesti todistustyöhön.”

Tom ja Bethel olivat opiskelleet Keniassa swahilia, mutta nyt heidän täytyi opetella uusi kieli: luganda. Apunaan heillä ei ollut juuri muuta kuin sitkeytensä, luottamus Jehovaan ja itseopiskeluun tarkoitettu kirja. Ollessaan ensimmäistä kuukautta Ugandassa he käyttivät uuden kielen opiskeluun 250 tuntia ja seuraavassa kuussa 150 tuntia. Tämän lisäksi he olivat 100 tuntia kenttäpalveluksessa. Vähitellen he oppivat uuden kielen ja alkoivat saada hyviä tuloksia.

Tammikuussa 1964 Tomin ja Bethelin seuraksi tulivat Gilbert ja Joan Walters Gileadin 38. kurssilta. Samalta kurssilta oli määrätty kaksi pariskuntaa, Stephen ja Barbara Hardy sekä Ron ja Jenny Bicknell, lähellä sijaitsevaan Burundiin,  mutta viisumiongelmien vuoksi heidätkin lähetettiin Ugandaan. Kampalassa tarvittiin tuota pikaa uusi lähetyskoti!

Kampalan seurakunta oli unohtumaton. Siihen kuuluivat veli Kadu perheineen, Pohjois-Rhodesiasta tullut erikoistienraivaajapariskunta John ja Eunice Bwali ja heidän lapsensa sekä Margaret Nyende pienten lastensa kanssa. Kokoukset pidettiin käytännössä ulkosalla. ”Ohikulkijat näkivät pienen joukkomme ja kuulivat, mitä puhuimme”, muistelee Gilbert Walters. ”Bwalit johtivat reippaasti moniäänistä Valtakunnan laulujen laulamista ilman säestystä. Se rohkaisi meitä jatkamaan.”

Ennen pitkää Gilbert ja Joan Waltersille annettiin tehtäväksi avata uusi lähetyskoti Jinjaan, missä ei ollut vielä saarnattu järjestelmällisesti. Myöhemmin avattiin kaksi muuta lähetyskotia: yksi Mbaleen Kenian rajan tuntumaan ja toinen Mbararaan. Noissa kodeissa palvelevien lähetystyöntekijöiden rinnalla työskenteli monia muista maista tulleita erikoistienraivaajia. Pelto oli selvästikin ”vaalea elonkorjuuta varten” (Joh. 4:35). Mutta miten korjuutyötä voitaisiin nopeuttaa?

PARANNUKSIA JÄRJESTÖSSÄ

Ugandan kokoaikaiset sananpalvelijat yrittivät käydä valtavaa aluettaan mahdollisimman järjestelmällisesti. Viikolla he saarnasivat tavallisesti asuinalueilla,  joilla kadut ja tontit oli nimetty ja numeroitu. Mutta miten he saattoivat käydä systemaattisesti läpi alueita, joilla katuja ei ollut nimetty eikä taloja numeroitu?

”Jaoimme alueen mäkiin”, selittää Tom McLain. ”Kaksi meistä lähti kiertämään mäen yhtä puolta, kaksi toista puolta. Kuljimme polkuja pitkin mäkeä ylös ja alas, kunnes me neljä tulimme toisiamme vastaan.”

Ulkomaalaiset veljet alkoivat pian hyötyä siitä, että ugandalaisten todistajien määrä kasvoi, sillä nämä tunsivat alueen ja ymmärsivät paikallista kulttuuria. Sikäläiset todistajat puolestaan hyötyivät ulkomaalaisten veljiensä ja sisariensa arvokkaasta kokemuksesta. Esimerkiksi Jinjassa ugandalaiset veljet jo kävivätkin lähetystyöntekijöiden kanssa kenttäpalveluksessa. Sunnuntaisin he tekivät ensin talosta-taloon-työtä aamukahdeksasta kello kymmeneen. Sitten he tekivät tunnin ajan uusintakäyntejä ja johtivat raamatuntutkistelua puoleenpäivään asti. Tällä tavoin kaikkien seurakuntaan kuuluvien tietoja ja taitoja voitiin hyödyntää ja saatiin keskinäistä rohkaisua.

Maan toiseksi suurimmassa kaupungissa Jinjassa oli vesivoimala, ja se oli siksi oivallinen paikka teolliselle kehitykselle. Lähetystyöntekijät saivat hyviä kokemuksia todistaessaan vilkkailla taksi- ja bussiasemilla. Kaukaa tulleet matkalaiset ottivat mielellään raamatullista kirjallisuutta matkalukemiseksi. Näin Valtakunnan siemen levisi kaikkialle ympäröivälle maaseudulle.

Veljet levittivät hyvää uutista mahdollisimman monille  ihmisille myös radion välityksellä. He saivat esittää maan yleisradiossa säännöllisesti joka viikko ohjelmaa, jonka nimi oli ”Asioita joita ihmiset pohtivat”. Veljet käsittelivät siinä sellaisia ajatuksia herättäviä aiheita kuin ”Perhe-elämän kriisi” ja ”Miten voit suojella itseäsi rikollisuudelta ja väkivallalta”, jotka ”herrat Robbins ja Lee” esittivät vuoropuheluna. Eräs veli muistelee: ”Tuntui varsin oudolta kuunnella radiosta keskustelua, jota käytiin afrikkalaisella radioasemalla amerikkalaisella ja skotlantilaisella korostuksella. Saimme usein kenttäpalveluksessa palautetta tästä ohjelmasta, mikä osoitti sen täyttävän tehtävänsä.”

APUA UUSILLE JULISTAJILLE

Jinjassa toimiva ryhmä piti tuohon aikaan kokouksensa huomattavimman asuinalueen, Walukuban, seuraintalossa. ”Monet veljet olivat uusia”, muistelee  Tom Cooke, ”ja heillä oli vain muutama julkaisu, joista he saattoivat valmistaa kokousohjelmaa.” Mitä voitiin tehdä?

”Lähetystyöntekijät perustivat kirjaston erään sellaisen veljen kotiin, joka asui keskellä tuota asuinaluetta”, Tom kertoo. ”Joka maanantai-ilta ne, joilla oli ohjelmaa, menivät käyttämään kirjastoa ja saamaan apua puheiden valmistamiseen.” Nykyään Jinjan alueella on useita seurakuntia, joiden hengellinen kalastus täällä Niilin lähteillä tuottaa yhä hyvää tulosta.

MATKAVALVOJAT EDISTÄVÄT HENGELLISTÄ KASVUA

Vasta perustettu Kenian haaratoimisto alkoi syyskuussa 1963 valvoa saarnaamistyötä Ugandassa. William ja Muriel Nisbet, jotka toimivat tuohon aikaan kierrostyössä Nairobista käsin, ryhtyivät nyt vierailemaan myös Ugandassa. Näin William seurasi uraauurtavaa työtä tehneiden isoveljiensä, Robertin ja Georgen, jalanjälkiä – hehän olivat saarnanneet Ugandassa noin 30 vuotta aikaisemmin. Julistajat pääsivät jälleen hyötymään Nisbetien – tällä kertaa Williamin ja Murielin – ahkerasta uurastuksesta.

Kiinnostus lisääntyi, perustettiin uusia ryhmiä, ja julistajat levittäytyivät laajalle alueelle. Matkavalvojien säännölliset vierailut olivat näin ollen erittäin tärkeitä, koska ne valmensivat ja rohkaisivat erillään asuvia veljiä ja sisaria ja vahvistivat heidän luottamustaan siihen, että ”Jehovan silmät ovat kohdistettuina vanhurskaisiin” (1. Piet. 3:12).

Vuonna 1965 Stephen ja Barbara Hardy vierailivat seurakunnissa kierroksella, joka ulottui Ugandasta Seychelleille, 2 600 kilometrin päässä Intian valtameressä sijaitseville saarille. Jossain vaiheessa he tekivät Ugandaan ”tiedusteluretken” selvittääkseen, missä  tienraivaajat ehkä saisivat parhaita tuloksia. He olivat saaneet Kenian haaratoimistosta lainaksi Volkswagen Kombin, jolla he taittoivat matkaa ja jossa he myös asuivat. Vain kuudessa viikossa he olivat käyneet suurimmassa osassa Ugandaa sellaisissa kaupungeissa kuin Masaka, Mbarara, Kabale, Masindi, Hoima, Fort Portal, Arua, Gulu, Lira ja Soroti.

”Se oli jännittävä matka”, kertoo veli Hardy, ”ja saarnaaminen tuotti paljon iloa. Kaikki, myös paikalliset viranomaiset, olivat avuliaita ja ystävällisiä. Monta kertaa kun meidät pyydettiin sisälle keskustelemaan isäntäväen kanssa, vierailusta kehkeytyikin ’esitelmätilaisuus’, kun naapurit ja ohikulkijat poikkesivat sisään ja jäivät kuuntelemaan sanomaamme. Silloinkin kun pysähdyimme mielestämme syrjäiseen paikkaan, sinne alkoi kerääntyä hymyileviä ihmisiä, jotka kohtelivat meitä vierainaan. Kirjallisuus hupeni nopeasti.  Levitimme noin 500 kirjaa ja saimme paljon Vartiotornin ja Herätkää!-lehden tilauksia.”

Ugandalaisten ystävällisyys, uteliaisuus ja hengellismielisyys viittasivat siihen, että merkittävää hengellistä kasvua oli odotettavissa. Mikä tärkeintä, Hardyt olivat iloisia nähdessään, että Jehova siunasi saarnaamistyötä tällä tuottoisalla pellolla.

JEHOVA SAA AIKAAN KASVUN

Merkittävä rajapyykki Jehovan kansan historiassa Ugandassa saavutettiin 12. elokuuta 1965, kun Kansainvälinen Raamatuntutkijain Seura rekisteröitiin ja työmme, jonka tavoitteena oli tehdä opetuslapsia, tunnustettiin laillisesti. Vilpitönsydämiset ugandalaiset, joiden joukossa olivat muun muassa George Mayende, Peter ja Esther Gyabi sekä Ida Ssali, muodostivat 1960-luvulla pelottomien todistajien pienen mutta vakaan ydinjoukon. Vuonna 1969 eri puolilla Ugandaa kahdeksanmiljoonaisen väestön joukossa toimi 75 julistajaa, mikä merkitsi sitä, että yhtä julistajaa kohti oli yli satatuhatta asukasta. Vuoteen 1970 tultaessa Valtakunnan julistajien määrä oli lisääntynyt 97:ään, ja vuonna 1971 heitä oli 128. Vuonna 1972 Ugandassa toimi 162 Jehovan todistajaa.

Vaikka kasvu olikin rohkaisevaa, veljet tiesivät, että heidän voimansa ei ollut lähtöisin heidän kasvavasta joukostaan vaan ”Jumalasta, joka saa aikaan kasvun” (1. Kor. 3:7). Mutta he eivät tienneet, että 1970-luku muuttaisi dramaattisesti heidän elämäänsä ja koettelisi ankarasti heidän uskoaan. Kenraali Idi Aminin vuonna 1971 tekemää sotilasvallankaappausta seurasi diktatuuri, joka mullisti miljoonien ihmisten elämän ja riisti hengen tuhansilta. Hallitus ja uutta poliittista järjestelmää vastustavat ryhmittymät kahakoivat keskenään kasvavassa määrin. Ugandan ja naapurimaiden  rajat suljettiin aika ajoin. Määrättiin ulkonaliikkumiskieltoja. Ihmisiä katosi. Toisia alettiin pitää silmällä. Miten rauhaa rakastavat ugandalaiset veljemme ja sisaremme selviäisivät tästä kuohunnan, pelon ja väkivallan ajasta?

IHMISEN VAI ”JUMALAN HALLITUSVALTA”?

Juuri noihin aikoihin Kampalaan oli suunnitteilla järjestää ”Jumalan hallitusvallan” piirikonventti vuonna 1972. Se olisi ensimmäinen laatuaan Ugandassa. Vieraita tulisi Keniasta, Tansaniasta ja kaukaa Etiopiasta. Miten jännittynyt tilanne, lisääntyvät poliittiset ja heimojen väliset selkkaukset sekä hermoja raastavat rajanylitykset vaikuttaisivat heihin? Pitäisikö konventti peruuttaa? Veljet rukoilivat hartaasti asian johdosta ja pyysivät Jehovan ohjausta konventtijärjestelyille samoin kuin paikalle tuleville vieraille.

 Myöhemmin tilanne vaikutti vieläkin uhkaavammalta, kun konventtivieraat rajalle saapuessaan näkivät suurten ihmisjoukkojen pakenevan maasta. Useimpien oli lähdettävä, koska hallitus oli määrännyt karkotettaviksi kaikki aasialaiset, jotka eivät olleet maan kansalaisia; pääosa heistä oli intialaisia ja pakistanilaisia. Monet, kuten ulkomaalaiset opettajat, lähtivät maasta, koska he pelkäsivät hallituksen määräyksen enteilevän vaikeuksia muillekin etnisille ryhmille. Kaikesta huolimatta maahan virtasi konventtivieraita. Mikä heitä odottaisi poliittista jännitystä kihisevässä kaupungissa?

Heidän hämmästyksekseen Kampalassa oli varsin rauhallista, ja veljet sekä kiinnostuneet odottelivat iloisina konventtipaikalla vieraidensa saapumista. He myös yllättyivät nähdessään, että viranomaiset olivat antaneet luvan pingottaa Kampalan vilkkaimman kadun poikki valtavan julisteen, jossa ilmoitettiin milloin ja missä konventti pidettäisiin. Vaikka elettiinkin keskellä ennennäkemätöntä sekasortoa, siinä mainostettiin suurin kirjaimin esitelmää ”Jumalan hallitusvalta – koko ihmiskunnan ainoa toivo”.

 Ohjelma onnistuttiin esittämään häiriöttä, ja läsnäolijoita oli enimmillään 937. Tämä oli tärkeä merkkipaalu puhtaan palvonnan historiassa Ugandassa. Konventin jälkeen ulkomaisten vieraiden paluumatka tosin vaikeutui rajalla, mutta heidän intonsa ei laantunut, ja kaikki pääsivät turvallisesti kotiin. Keskellä kasvavaa poliittista epävarmuutta Jehovan kansa oli tehnyt rohkeasti tunnetuksi uskollisuutensa Suvereenille Hallitsijalleen. Tuona kriittisenä aikana Jumala teki kansansa ”rohkeaksi – – voimalla” (Ps. 138:3).

Konventissa läsnä olleita ugandalaisia olivat muun muassa George ja Gertrude Ochola. ”Se oli ihka ensimmäinen konventtini”, muistelee Gertrude, ”ja konventti, jossa menin kasteelle.” George ei vielä tuolloin ollut Jehovan todistaja. Hän oli intohimoinen jalkapallon ystävä, ja stadion kiinnosti häntä lähinnä urheilumielessä. Hänen vaimonsa hyvä käytös ja se, että hän itse tutki Raamattua, saivat hänet kuitenkin vihkiytymisensä vertauskuvaksi menemään lopulta vesikasteelle Keniassa vuonna 1975.

Gertrude kertoo, että hän oli ensimmäisiä niistä, jotka oppivat totuuden Pohjois-Ugandassa. ”Kun vuonna 1972 menin kasteelle”, hän muistelee, ”minusta tuntui, että asuin kovin syrjäisellä alueella. Nykyään täällä on kuitenkin valtakunnansali samoin kuin lähetyskoti ja käännöstoimisto. Tämä innostaa minua vielä enemmän kuin kasteelle menoni.”

”TUKALA AIKA”

Aivan varoituksetta 8. kesäkuuta 1973 radiossa ja televisiossa ilmoitettiin, että 12 uskonnollista ryhmää, Jehovan todistajat mukaan lukien, oli kielletty. Uusi hallitus oli saanut lietsottua yleisen pelon ja epäluulon ilmapiirin ja esitti ulkomaalaiset väärässä valossa muka vakoojiksi. Lähetystyöntekijöiden oli aina vain  vaikeampaa tehdä saarnaamistyötä. Ugandan Jehovan todistajille oli alkanut erityisen ”tukala aika” (2. Tim. 4:2). Miten heille kävisi?

Maasta oli tuona vuonna lähtenyt jo kaksi lähetystyöntekijäpariskuntaa, koska heidän oleskelulupaansa ei enää suostuttu jatkamaan. Heinäkuun puoleenväliin mennessä kaikki maassa vielä olleet 12 lähetystyöntekijää oli karkotettu. Ulkomaalaiset veljet, jotka olivat tulleet palvelemaan sinne, missä tarve oli suurempi, saattoivat jäädä vielä joksikin aikaa ansiotyönsä vuoksi, mutta heidänkään vapautensa ei kestänyt kauan. Seuraavana vuonna heidän kaikkien oli pakko lähteä maasta.

VAKAITA JA JÄRKÄHTÄMÄTTÖMIÄ

Maahan jääneet ugandalaiset julistajat olivat ymmärrettävästikin pahoillaan rakkaiden ulkomaisten veljien ja sisarten lähdöstä. Jehova vahvisti heitä kuitenkin olemaan vakaita ja järkähtämättömiä (1. Kor. 15:58). Heille ominainen uskollisuus kävi ilmi siitä, mitä muuan iäkäs veli, Ernest Wamala, totesi kuultuaan, että Jehovan todistajat oli kielletty. Hän kysyi: ”Miten se, mitä on minun sydämessäni, voidaan kieltää?”

Miten ugandalaiset vanhimmat, kuten George Kadu ja Peter Gyabi, tulisivat toimeen kaikkien ulkomaalaisten vanhimpien poistuttua maasta? Heidän luja hengellisyytensä ja paikallisen kulttuurin tuntemuksensa koituivat siunaukseksi. Veli Gyabi selittää: ”Kun joku ugandalainen oppii totuuden ja alkaa palvella Jehovaa, häneltä vaaditaan paljon itsekuria, jotta hän pystyisi hylkäämään Jehovan normien vastaiset tavat. Itsekuria tarvitsivat erityisesti vastuulliset veljet, joiden täytyi luottaa Jehovan  järjestöltä saatuihin yksinomaan kirjallisiin ohjeisiin.” Paikalliset veljet tutkivat itse huolellisesti, ja sen ansiosta väärä ihmisviisaus ei johtanut heitä harhaan. Niinpä Jehovan kansa ei tuona koettelevana aikana suinkaan taantunut vaan edistyi hengellisesti.

Toisaalta ugandalaiset yleensä tunsivat olonsa yhä turvattomammaksi. Monia ahdisteltiin, ja toiset pelkäsivät suunnattomasti armeijaa. Korruptio kukoisti, mikä romahdutti talouden. Tämä ihastuttava ja upea maa joutui kokemaan suurta tuskaa. Löytäisivätkö Ugandassa toimivat Jehovan uskolliset palvelijat enää syytä iloon tuona koettelevana aikana?

ILOISIA KOKOONTUMISIA

Viranomaiset tekivät kaikkensa tukahduttaakseen poliittiset kokoukset, jotka saattaisivat uhata hallitusta. Sen lisäksi että Jehovan todistajat pysyivät ehdottoman puolueettomina, he myös kunnioittivat Raamatun neuvoa eivätkä jättäneet kokoontumatta yhteen rohkaisemaan toinen toistaan (Hepr. 10:24, 25). Epäluuloisten viranomaisten silmälläpidon alaisuudessa kokoontuminen vaati paljon rohkeutta ja kekseliäisyyttä. Miten Jumalan palvelijat onnistuisivat toimimaan niin, etteivät heidän viattomat kokoontumisensa kiinnittäisi huomiota?

Ensiksi useimmat kokoukset alettiin pitää pienemmissä ryhmissä yksityiskodeissa. Kun koolla oli suurempi ryhmä, tilaisuus naamioitiin eväsretkeksi. Esimerkiksi kerran kuussa koko seurakunta kokoontui yhdessä kuuntelemaan esitelmän ja tutkimaan Vartiotornin. Retki järjestettiin puistoon tai jonkun puutarhaan. Tämä toimi hyvin seurallisten ugandalaisten kesken, joista ei ollut lainkaan outoa, että ystävät tai sukulaiset kokoontuivat viettämään aikaa yhdessä. Sen lisäksi että veljet toivat vaivihkaa mukanaan  Raamatut ja tutkistelukirjat, heillä oli myös kaikki mahdolliset välineet ruoanlaittoa ja retkeä varten. Tällaiset kokoukset muistuttivat heitä siitä, kuinka suuresti muinaisten israelilaisten on täytynyt nauttia uskonnollisista juhlistaan (5. Moos. 16:15).

Koko kiellon ajan samaan tapaan pidettiin myös kierroskonventteja, joiden ohjelma oli lyhennetty. Siitä huolimatta että hallitus yritti estää veljien toiminnan, he eivät milloinkaan jättäneet kokoontumatta yhteen ja saarnaamatta hyvää uutista. Jotkut veljet saattoivat jopa käydä konventeissa Nairobissa ja kertoa palattuaan sydäntälämmittäviä kokemuksia.

 ”VAROVAISIA KUIN KÄÄRMEET JA SILTI VIATTOMIA KUIN KYYHKYSET”

Vastuullisilla veljillä oli syytä uskoa, että jos he olisivat ”varovaisia kuin käärmeet ja silti viattomia kuin kyyhkyset”, kieltoa ei ehkä sovellettaisi ankarasti ja teokraattisia toimia voitaisiin jatkaa (Matt. 10:16). Niinpä asianmukaista varovaisuutta osoittaen erikoistienraivaajat jatkoivat tehtävässään ja julistajat saarnasivat edelleen talosta taloon.

Jotkut eivät tietenkään ilahtuneet siitä, että heidän ovelleen tuli Jehovan todistajia. Erään kerran 1970-luvun puolivälissä Peter Gyabi oli palveluksessa Fred Nyenden kanssa. Kun Fredin äiti oli vuonna 1962 oppinut totuuden, Fred oli ollut vielä aivan pieni, mutta nyt hän oli jo teini-iässä ja hänen kypsyytensä oli joutumassa kokeeseen.

Ovelle tuli vihainen mies, ilmeisesti siviilivaatteissa oleva turvallisuusmies, joka tunnisti veljet Jehovan todistajiksi. Hän pidätti heidät ja pakotti heidät autoonsa. Veljet olivat tietysti huolissaan, koska tuhansia ihmisiä oli otettu kiinni samaan tapaan, ja sitten he olivat yksinkertaisesti kadonneet. Kiduttaminenkin oli yleistä, joko jonkin tekaistun syyn perusteella tai aivan syyttä. Matkalla turvallisuusvirastoon Peter ja Fred ehtivät  rukoilla Jehovalta voimaa pysyä rauhallisena ja uskollisena. Mies vei heidät esimiehensä eteen, syytti heitä ja pommitti heitä kysymyksillä. Peter ja Fred saivat itse kokea Sananlaskujen 25:15:n paikkansapitävyyden: ”Kärsivällisyydellä suostutellaan käskijää, ja lempeä kieli voi murtaa luun.” Onneksi yhtään kirjaimellista luuta ei tuona iltapäivänä murrettu. Peter kertoi rauhallisesti lainkuuliaisesta asenteestamme ja selitti, että me noudatamme Raamatun opetuksia. Lisäksi veljet käyttäytyivät kunnioittavasti ja vastailivat kohteliaasti, mikä sai esimiehen ennakkoluulot murenemaan. Mitä siitä seurasi?

Esimies paitsi vapautti Peterin ja nuoren Fredin, myös käski heidät pidättäneen miehen viedä heidät autolla takaisin alueelle! Heidän nöyryytetty ”saattajansa” suostui vastahakoisesti, ja veljet kiittivät pelastumisestaan Jehovaa.

Kaikki kohtaamiset poliisin kanssa eivät olleet yhtä stressaavia. Esimerkiksi Emmanuel Kyamiza ja hänen vaimonsa pitivät kotonaan Entebbessä salaa kokouksia, joissa oli heidän perheensä lisäksi mukana muutamia kiinnostuneita. Välttääkseen toimimasta aina saman kaavan mukaan Emmanuel vaihtoi paikkaa, jossa hän kävi johtamassa raamatuntutkisteluja. Jonkin  ajan kuluttua hän oletti onnistuneensa harhauttamaan poliisia oikein hyvin. Eräänä päivänä hän oli juuri lopettelemassa raamatuntutkistelua Entebben kasvitieteellisessä puutarhassa, kun poliisi tuli hänen luokseen. Emmanuel yritti nopeasti livauttaa tutkimisaineiston pois näkyvistä, mutta poliisi kysyi: ”Miksi piilotat kirjasi? Tiedämme, mitä on tekeillä. Olet Jehovan todistaja. Tiedämme jopa, missä kokoonnutte. Jos olisimme halunneet, olisimme voineet vangita teidät jo kauan sitten. Mutta voitte jatkaa entiseen malliin.” Niin Emmanuel tekikin erittäin uskollisesti.

Kun Emmanuel myöhemmin jäi työstään eläkkeelle ja muutti takaisin kotikyläänsä, hän joutui kestämään paljon vastustusta ja pilkkaa. Jeesuksen tavoin hän oli ”vailla kunnioitusta – – kotiseudullaan” (Mark. 6:4). Siitä huolimatta Emmanuel menestyi ”vielä harmaapäisenäkin”, pitkälti yli 70-vuotiaana, ja hän pyöräili säännöllisesti kokouksiin 30 kilometriä mennen tullen (Ps. 92:14). Tätä nykyä hän on lähes yhdeksänkymmenen, mutta palvelee yhä uskollisesti avustavana palvelijana, vaikkei enää ajelekaan polkupyörällä siinä määrin kuin mieli tekisi.

SINNIKKÄÄT TIENRAIVAAJAT

Epävakaiden olojen jatkumisesta huolimatta aina oli joitakuita, jotka pystyivät palvelemaan tienraivaajina. Yksi noina aikoina toimineista avarasydämisistä tienraivaajista oli vuonna 1974 kasteella käynyt James Luwerekera, joka oli valtion palveluksessa. Pian kasteensa jälkeen hän alkoi viljellä maata voidakseen saarnata hyvää uutista kotiseudullaan. Hänen vaimonsakin tutki jonkin aikaa, mutta alkoi sitten vastustaa Jamesia enenevässä määrin.

Esimerkiksi eräänä aamuna kun vielä oli pimeää, James ja jotkut muut veljet lähtivät piirikonventtiin  Nairobiin. Matkalla heidän autonsa pysäytettiin poliisin tarkastusasemalla, ja veljet huomasivat Jamesin kummalliset vaatteet: ne olivat täysin yhteensopimattomat eivätkä istuneet lainkaan. Aluksi hän laski leikkiä ja sanoi pukeutuneensa hätäisesti pimeässä. Mutta kun hänen ystävänsä vaatimalla vaativat selitystä, hän kertoi lopulta, että hänen vaimonsa oli piilottanut hänen kokousvaatteensa estääkseen häntä lähtemästä konventtiin. Hänen oli siksi ollut pakko pukea ylleen mitä sattui löytämään. Jamesin matkakumppanit antoivat hänelle huomaavaisesti omia vaatteitaan, ja hän pääsi konventtiin asianmukaisesti pukeutuneena.

Joskus kodin ja naapuruston vastustus tuotti Jamesille vain pientä haittaa, mutta aika ajoin se kävi ankarammaksi. Se myös jatkui vuosikausia. Kaiken sen James kuitenkin kesti lempeyttä osoittaen ja pysyi uskollisena kuolemaansa saakka, vuoteen 2005. Veljet muistelevat yhä ihaillen hänen uskoaan, ja epäilemättä sen muistaa myös hänen Jumalansa Jehova.

”VELI, JOKA ON SYNTYNYT AHDINGON VARALLE”

”Tosi toveri rakastaa kaiken aikaa ja on veli, joka on syntynyt ahdingon varalle.” (Sananl. 17:17.) Kenialaiset veljet osoittautuivat tällaisiksi tosi tovereiksi niinä ahdistavina ja vaarallisina aikoina, joita Ugandan Jehovan todistajat joutuivat kestämään 1970-luvulla. Matkavalvojien ja haaratoimiston edustajien oli oltava rohkeita kulkiessaan rajan yli Ugandaan tukemaan ja rohkaisemaan rakkaita veljiään ja sisariaan.

Vuonna 1978 maa joutui poliittiseen kaaokseen, kun osa Ugandan armeijasta hyökkäsi Tansanian alueelle. Tansanian armeija vastasi syöksemällä Ugandan hallituksen vallasta huhtikuussa 1979, mikä pakotti Ugandan pelätyn diktaattorin Idi Aminin pakenemaan. Aminin pikainen poistuminen maasta aiheutti  Ugandassa monia muutoksia. Muuan veli sanoo, että ”Aminin poistuessa kieltokin poistui”. Uganda Times -sanomalehdessä ilmoitettiin: ”Lähetystyöntekijät saavat palata vapaasti.” Jehovan kansa pääsi jälleen nauttimaan uskonnonvapaudesta!

”LÄHTISIN, VAIKKA MINUT HALUTTAISIIN TAPPAA”

Vallan vaihtumista seuranneen sekasorron aikana Ugandassa koitti kyllä vapaus, mutta maata alettiin myös ryöstää. Ugandan jouduttua anarkian valtaan varastelu ja sanoin kuvaamaton väkivalta riistäytyivät valloilleen. Kenian haaratoimistossa veljet kuitenkin järjestivät heti niin, että Günter Reschke ja Stanley Makumba lähtivät Ugandaan ja alkoivat pitää siellä kierroskonventteja.

”Kaksi viikkoa ennen kuin lähdimme tuolle matkalle sodan jälkeen”, muistelee Günter, ”pidimme kurssin tienraivaajille Merussa lähellä Keniavuorta. Muistan lukeneeni sanomalehdestä, että Kampalassa oli varsinkin yöaikaan tapahtunut paljon murhia. Luettuani ääneen tällaisesta tapauksesta huudahdin: ’Ja tänne meidän pitää lähteä ensi viikolla!’ Mutta sitten ajattelin, etten haluaisi olla niin kuin Joona ja paeta minulle annettua tehtävää. Voitin heti pelkoni ja vakuutin itselleni, että lähtisin, vaikka minut haluttaisiin tappaa. En pakenisi niin kuin Joona.”

Veljet lähtivät matkaan suunnitelmien mukaan. Stanley kävi seurakunnissa maan sisäosissa; Günter puolestaan meni suurempiin kaupunkeihin. ”Sodan jälkeen moni asia oli järjestettävä uudelleen”, he kertoivat. ”Ugandassa toimi tuolloin vain 113 julistajaa. Kaikki olivat iloisia siitä, että he saattoivat jälleen kokoontua vapaasti ja pitää avoimesti konventin, johon saapuikin 241 henkeä.” Vaikka totuuden siemenet olikin poljettu pahoin maahan, ne voisivat selvästikin tuottaa vielä satoa.

 VAARALLISTA AIKAA

Mbalessa lähellä Ugandan itärajaa nuo kaksi veljeä, Günter ja Stanley, pysäköivät eräänä iltana autonsa isäntäväen talon edustalle. Yöllä he kuulivat, kuinka varkaat kävivät irrottamassa osia heidän autostaan. Günter oli juuri huutamaisillaan varkaille, kun hän muisti, että aikaisemmin samalla viikolla rikolliset olivat ampuneet kuoliaaksi ihmisen, joka oli yrittänyt estää murtovarkauden. Tarkemmin ajateltuaan Günter tuli siihen tulokseen, ettei auton arvoa voisi verrata elämän arvoon, ja päätti olla puuttumatta asiaan. Päivän sarastaessa he näkivät, että autosta oli viety kaksi rengasta ja tuulilasi. He ilmoittivat varkaudesta poliisille, jonka neuvo kuului: ”Viekää auto pois ennen kuin varkaat palaavat hakemaan lisää osia!”

Veljet lähtivät mahdollisimman nopeasti kohti Kampalaa. 250 kilometrin pituinen märkä ja viimainen matka Kampalaan oli kuitenkin kaikkea muuta kuin mukava, sillä tuulilasia ei ollut ja Günterillä oli suojanaan vain huopa ja Stanleyllä hattu. Yhden varastetun renkaan tilalla oli vararengas, ja toisen tilalle he olivat lainanneet vuotavan renkaan. Yhtenä huolenaiheena oli tieto siitä, että lainarengas oli palautettava kahden päivän kuluessa. Veljet pidättivät henkeään ja toivoivat, että ilma pysyisi myös renkaissa.

Matkaa mutkisti sekin, että Günterin ja Stanleyn  täytyi kulkea metsäreittiä, jossa ryöstäjien tiedettiin liikkuvan. ”Ajakaa lujaa”, neuvoi heidän isäntänsä, ”älkääkä antako kenenkään ohittaa teitä.” Rohkeat veljet olivat helpottuneita saapuessaan Kampalaan ehjin nahoin – ja ennätysajassa. He ehtivät myös löytää jonkun viemään lainarenkaan takaisin Mbaleen määräajassa.

UUSIA HAASTEITA JA TILAISUUKSIA

Kun veli Reschke oli vuonna 1980 käymässä maailmankeskuksessa Brooklynissa New Yorkissa, häntä pyydettiin esittämään Betel-perheelle raportti Ugandan tapahtumista. Sen jälkeen hallintoelimen jäsenet ilmaisivat toivovansa, että Ugandaan voitaisiin lähettää jälleen lähetystyöntekijöitä. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että aika oli nyt siihen kypsä. Ugandassa voitiin järjestää taas suurempia kokoontumisia, ja vuoteen 1981 mennessä julistajien määrä oli ponnahtanut jo 175:een. Tuon vuoden heinäkuussa iloittiin uudesta 206 julistajan huipusta.

Kymmenkunta vuotta jatkuneista taisteluista oli valitettavasti jäänyt aseita ja ammuksia, jotka olivat joutuneet monien häikäilemättömien ihmisten käsiin. Sattumanvarainen ammuskelu ja ryöstely oli huolestuttavan yleistä. Hyvän uutisen saarnaajat yrittivät varovasti levittää alueella lohduttavaa raamatullista kirjallisuutta, ja heinäkuussa kukin julistaja levitti keskimäärin 12,5 lehteä. Oli kuitenkin järkevää rajoittaa kenttäpalvelus samoin kuin muutkin toimet päiväaikaan, sillä illan pimetessä riski joutua väkivallan uhriksi lisääntyi huomattavasti. Vaarasta huolimatta kasvua oli selvästikin odotettavissa.

LÄHETYSTYÖNTEKIJÄT JÄLLEEN TERVETULLEITA

Gileadin käyneet lähetystyöntekijät Jeffrey Welch ja Ari Palviainen saapuivat Keniasta Kampalaan syyskuussa 1982. Heti alusta saakka Jeff ja Ari, joina nämä  kaksi veljeä tulivat tunnetuiksi, saivat ilahduttavia kokemuksia. ”Ihmiset tunsivat tuohon aikaan hengellistä nälkää”, muistelee Jeff, ”joten vetoavia artikkeleja sisältävät lehdet levittivät käytännössä itse itsensä.”

Joulukuussa Jeffin ja Arin seuraksi saapuivat Heinz ja Marianne Wertholz, jotka olivat valmistuneet Wiesbadenissa Saksassa pidetystä Gileadin rinnakkaiskoulusta. Aivan alusta pitäen Wertholzeihin teki syvän vaikutuksen se, miten ugandalaiset veljet kukoistivat vaarallisessa ja kovia kokeneessa yhteiskunnassa.

Heinz muistelee: ”Monet palvelut, kuten vesihuolto ja viestintäyhteydet, olivat poikki. Poliittinen tilanne oli edelleen jännittynyt. Useammin kuin kerran huhuttiin vallankumouksesta, ja armeijalla oli monia tiesulkuja. Ammuskelu ja ryöstely oli yleistä varsinkin pimeällä. Illan tullessa kaduilla ei saanut liikkua. Jokainen jäi kotiin toivoen – ja usein rukoillen – ettei yöllä tulisi kutsumattomia vieraita.”

Heinz ja Marianne saivat asua Sam Waiswan ja hänen perheensä luona sen aikaa kun he etsivät taloa, jota voitaisiin käyttää lähetyskotina. Vaikka Sam oli ammatiltaan opettaja, maassa vallitsevien olojen takia hänen taloudellinen tilanteensa oli kiristynyt, minkä vuoksi hänen perheensä vieraanvaraisuus oli erityisen merkittävää.

”Oli vaikea löytää taloa turvalliselta alueelta”, Heinz kertoo, ”ja niinpä jäimme Samin perheen luo viideksi kuukaudeksi. Opimme tuona aikana tuntemaan toisemme oikein hyvin. Toisinaan Samin suuri perhe nautti vain yhden aterian päivässä, mutta oli silti aina iloinen. Lapset olivat tottelevaisia ja kunnioittavia. Koska kaupungin vesihuolto ei toiminut kunnolla, lasten täytyi kantaa kotiin 20 litran muovisia vesikannuja  päänsä päällä. Palveluksesta tullessamme meitä varten oli aina raikasta vettä. Opimme tietenkin säästäväisiksi. Esimerkiksi peseytymiseen käytimme vain muutaman litran vettä ja siitä jääneen veden säästimme astiassa WC:n huuhtelua varten.”

Huhtikuussa 1983, kymmenisen vuotta sen jälkeen kun ensimmäisten lähetystyöntekijöiden oli ollut pakko lähteä Ugandasta, nämä neljä uutta lähetystyöntekijää löysivät kodin suhteellisen turvalliselta alueelta. Yleinen turvattomuus ja elintarvikkeiden niukkuus tekivät elämästä monella tapaa haastavaa, mutta paikallisten veljien osoittama rakkaus korvasi monin verroin nuo epämukavuudet.

”Nautimme aina hyvän uutisen kertomisesta”, selittää Marianne. ”Ihmiset olivat uskonnollisia, useimmilla oli Raamattu, ja he olivat halukkaita keskustelemaan. Heitä oli helppo lähestyä, ja heillä oli hyvät  tavat. Taloudellisista ja muista koettelemuksista huolimatta he hymyilivät aina iloisesti.”

IÄKKÄÄT HALUAVAT TEHDÄ ENEMMÄN

Monet iäkkäät, joita ugandalaisessa kulttuurissa pidetään suuressa arvossa, ovat ottaneet hyvän uutisen vastaan ja palvelevat Jehovaa vielä korkeassa iässäkin. Esimerkiksi Paulo Mukasa, entinen opettaja, oppi totuuden 89-vuotiaana. Hän oli kokenut kaksi maailmansotaa, siirtomaahallinnon ja väkivaltaisen diktatuurin ajat sekä muita poliittisia levottomuuksia. Nyt hän hankki innokkaasti tietoa Jumalan valtakunnasta. Hän oli iloinen saadessaan tietää, että messiaaninen Kuningas, Jeesus Kristus, ”vapauttaa köyhän – – sekä ahdistetun – – sorrosta ja väkivallasta” (Ps. 72:12, 14).

Kun Paulo kaksi vuotta myöhemmin oli valmis menemään kasteelle, veljet pohtivat, voisivatko he todella upottaa niin iäkkään ihmisen kokonaan veden alle. Heidän ei olisi tarvinnut miettiä sitä, sillä samaan aikaan kun muuan pelokas nuori kastettava epäröi veden alle upottamista, 91-vuotias Paulo nousi kasteen jälkeen vedestä leveästi hymyillen. Vaikka jotkin seikat rajoittivatkin Paulon palvelusta, hän kertoi hyvää uutista innokkaasti kaikille luonaan käyville, kunnes hän joitakin vuosia myöhemmin kuoli.

Myös Lovinca Nakayiman oli ponnisteltava selviytyäkseen paitsi korkean iän myös huonon terveyden takia. Sairauden vuoksi tämän sisaren jalat olivat niin turvoksissa, ettei hän voinut mennä minnekään ilman apua. Mutta kun seurakuntalaisia kannustettiin toimimaan osa-aikaisina tienraivaajina yhtenä kuukautena muistonvieton aikoihin, Lovincakin halusi yrittää. Seurakunta auttoi häntä viemällä kiinnostuneita hänen luokseen tutkimaan Raamattua. Lähetystyöntekijät opettivat häntä lisäksi kirjoittamaan kirjeitä eri kylissä  asuville ihmisille, minkä hän pystyi tekemään hänelle sopivana aikana. Lauantaisin muuan vanhin vei Lovincan vilkkaalle alueelle Kampalaan, missä hän saattoi istua mukavasti matalalla aidalla ja todistaa ohikulkijoille koko päivän. Kuukauden lopussa onnellinen ja tyytyväinen Lovinca sanoi: ”Nyt huomaan pystyväni siihen – ja nauttivani siitä!” Hän ei toiminut osa-aikaisena tienraivaajana vain tuossa kuussa vaan seurakunnan avun turvin jatkoi tienraivausta 11 perättäisenä kuukautena!

”MITEN SANOTAAN. . .?”

1980-luvulla ahkerat ugandalaiset julistajat ottivat avosylin vastaan innokkaat lähetystyöntekijät, joita saapui tasaisena virtana. Jotkut olivat vastikään käyneet Gileadin; toisten oli ollut pakko lähteä lähetysalueeltaan Zairesta (nyk. Kongon demokraattisesta tasavallasta). Kun lähetystyöntekijöiden määrä lisääntyi Kampalassa ja Jinjassa, noita tiheästi asuttuja alueita pystyttiin käymään läpi perusteellisemmin, ja lähetystyöntekijät olivat innoissaan nähdessään Ugandan kentän olevan valmis elonkorjuuta varten. Haasteena ei niinkään ollut kiinnostuneiden löytäminen vaan heidän auttamisensa edistymään.

Saatuaan kuukausien ajan valmennusta Gileadissa Mats Holmkvist uhkui tarmoa ja ryhtyi innolla opiskelemaan paikallista kieltä voidakseen kasvattaa tapaamiensa ihmisten kiinnostusta totuuteen. Fred Nyende toimi noihin aikoihin erikoistienraivaajana Entebbessä, ja hyvänä kääntäjänä ja tulkkina hän pystyi opettamaan uusia lähetystyöntekijöitä puhumaan ymmärrettävästi lugandaa,  joka sai helposti kielen menemään solmuun. Mats huomasi, että uuden kielen opetteleminen olikin melko uuvuttava kokemus.

”Miten lugandaksi sanotaan ’Jumalan valtakunta’?” kysyi Mats yhdellä ensimmäisistä kielikurssin tunneista.

”Obwakabaka bwa Katonda”, kuului Fredin rytmikäs vastaus.

Matsin korvissa se kuulosti aivan mahdottomalta, ja häntä kadutti, että oli tullut edes kysyneeksi sitä. Kaikesta huolimatta Mats edistyi erinomaisesti, ja hänestä tuli oikea lugandan kielen taitaja.

KORJUUTYÖ TUOTTAA TULOSTA

Niistä vaikeuksista huolimatta, joita ugandalaiset kokivat lähes koko 1980-luvun ajan, he suhtautuivat hyvin myötämielisesti Raamatun totuuteen. Julistajien määrä lisääntyi nopeasti yli 130 prosenttia: vuonna 1986 julistajia oli 328, vuonna 1990 heitä oli 766. Uusia ryhmiä perustettiin eri puolille maata. Kampalassa seurakuntien määrä kaksinkertaistui. Jinjan seurakunta iloitsi nähdessään julistajien määrän enemmän kuin kolminkertaistuvan, ja samaan aikaan Igangassa olevasta ryhmästä kasvoi seurakunta.

”Kasvu oli niin nopeaa”, muistelee muuan Jinjassa toimiva vanhin, ”että ihmettelimme, mistä kaikki uudet julistajat oikein tulivat. Jonkin aikaa meidän oli lähes joka sunnuntai varattava aikaa niiden tapaamiseen, jotka halusivat tulla kastamattomiksi julistajiksi.”

ELONKORJUUTA SUUREMMALLA ALUEELLA

Yksi merkittävään kasvuun vaikuttaneista seikoista oli veljien huomattava tienraivaushenki. Ensimmäisellä vuosisadalla toimineiden saarnaajien Paavalin, Silaksen ja Timoteuksen tavoin Ugandan kokoaikaiset  palvelijat tarjoutuivat jäljittelemisen arvoisiksi esimerkeiksi toisille (2. Tess. 3:9). Näiden hyvien esimerkkien sekä kentän kasvavan tarpeen ansiosta monet innokkaat julistajat halusivat laajentaa palvelustaan. Ahkerien tienraivaajien riveihin liittyi sekä nuoria että vanhoja, naimattomia ja naimisissa olevia, miehiä ja naisia ja jopa joitakuita, joilla oli perhe elätettävänään. Keskimäärin 25 prosenttia kaikista julistajista osallistui johonkin tienraivauspalveluksen muotoon 1980-luvun loppupuolella, ja jotkut heistä ovat jatkaneet kokoaikaisessa palveluksessa näihin päiviin saakka.

Tienraivaajat tukivat mielellään vuosittaisia erikoiskampanjoita, joita järjestettiin saarnaamistyön tehostamiseksi ja joita kutsuttiin Makedonia-kampanjoiksi (Apt. 16:9, 10). Niitä on jatkettu vuosien ajan. Seurakunnat lähtevät saarnaamaan vapaalle tai harvemmin käydylle alueelle jopa kolmeksi kuukaudeksi. Lisäksi jotkut vakituiset tienraivaajat nimitetään tilapäisesti erikoistienraivaajiksi alueille, joilla tarve on suurempi. Tulokset ovat olleet erittäin rohkaisevia. Monet vilpittömät ihmiset ovat ilmaisseet arvostavansa näitä kampanjoita, joiden avulla he ovat saaneet ensi kosketuksen totuuteen, ja useita uusia ryhmiä ja seurakuntia on muodostettu.

Erään kampanjan aikana lähetystyöntekijät Peter Abramow ja Michael Reiss saarnasivat Kabalen kaupungissa ja tapasivat Margaret Tofayon, joka oli aikaisemmin tutkinut Raamattua. Margaret oli varma, että se, mitä hänelle oli opetettu, oli totuus, ja hän oli jo kertonut uskonkäsityksistään vapaamuotoisesti toisille. Auttaakseen häntä parhaansa mukaan lähetystyöntekijät antoivat hänelle oman Puhu perustellen käyttämällä Raamattua -kirjansa. Kun veljet kävivät Margaretin luona viimeisen kerran ennen lähtöään, hän yllätti heidät tarjoamalla heille erikoisaterian. He olivat kiitollisia  hänen ystävällisyydestään ja anteliaisuudestaan, mutta tunsivat olonsa kiusaantuneeksi tajutessaan, että hän oli valmistanut heille ainoan kanansa. Veljet tiesivät, että siitä saadut kananmunat olivat olleet tarpeen täydentämään Margaretin ja hänen perheensä niukkaa ruokavaliota. ”Älkää huoliko”, Margaret sanoi, ”tämä ateria ei ole mitään verrattuna siihen, mitä olen saanut teiltä käyntinne aikana.” Lopulta hänet kastettiin, ja hän jatkoi innokkaana julistajana elämänsä loppuun saakka.

Nopean kasvun voidaan katsoa johtuneen myös siitä, miten veljet käyttivät erinomaisia julkaisujamme. ”Vaikka pyrimmekin parantamaan opetustaitoamme”, sanoo aiemmin mainittu Mats, ”Raamattu ja julkaisut tekevät ihmisiin vaikutuksen ja saavat heidät muuttamaan elämäänsä. Käytännölliset kirjasemme voivat koskettaa niitäkin, jotka eivät osaa kunnolla lukea mutta tuntevat totuuden janoa.”

TAISTELU ESTEITÄ VASTAAN

Vaikka 1980-luvun lopulla edistyminen oli innostavaa, jouduttiin kohtaamaan myös haasteita. Heinäkuussa 1985 tapahtui jälleen uusi sotilasvallankaappaus, ja hallitus kaatui. Kuten aikaisemminkin, turvattomuus lisääntyi ja sissisota kiihtyi. Pakenevat joukot ryöstivät omaisuutta ja ampuivat ihmisiä umpimähkään. Jonkin aikaa taistelu riehui Jinjassa alueella, jolla lähetystyöntekijät asuivat. Erään kerran sotilaat tekivät ratsian lähetyskotiin, mutta saatuaan selville, keitä siellä asui, he eivät rikkoneet mitään ja veivätkin vain hyvin vähän. Tammikuussa 1986 valtaan nousi taas uusi hallitus, joka yritti palauttaa maahan vakaat olot.

Tuon hallituksen oli kuitenkin pian kohdattava uusi, tuhoisa vihollinen: aids. Aids-epidemia iski  1980-luvulla, ja Uganda oli yksi niistä maista, joita se kovimmin koetteli. Miljoonan ugandalaisen arvellaan kuolleen aidsiin, mikä on mahdollisesti enemmän kuin niiden uhrien määrä, jotka saivat surmansa 15 vuotta kestäneissä poliittisissa levottomuuksissa ja sisällissodassa. Miten aids vaikutti veljesseuraamme?

”Jotkut uudet veljet ja sisaret uhkuivat intoa ja energiaa oppiessaan totuuden”, selittää vakituinen tienraivaaja Washington Ssentongo, ”mutta sitten he menehtyivät aidsiin. He olivat saaneet HI-viruksen ennen kuin oppivat totuuden.” Toiset saivat tartunnan ei-uskovalta puolisoltaan.

”Toisinaan ei tuntunut menevän kuukauttakaan, ettei olisi kuullut jonkun rakkaan tuttavan hautajaisista”, Washington sanoo, ”ja jokainen menetti perheenjäseniään. Aidsiin liittyi lisäksi paljon taikauskoa. Monet yhdistivät sen noituuteen ja siihen, että oli joutunut kirotuksi. Tämä vääristynyt näkemys lisäsi pelkoa, synnytti aiheettomia ennakkoluuloja ja horjutti kykyä ajatella järkevästi.” Siitä huolimatta veljet ja sisaret lohduttivat uskollisesti toisiaan ylösnousemustoivolla ja vakuuttivat tuntevansa aitoa kristillistä rakkautta toinen toistaan kohtaan.

1980-luvun lähestyessä loppuaan optimismi kasvoi Ugandassa huimasti. Turvallisuutta parannettiin, ja maan talous oli toipumaan päin. Infrastruktuuri parani, ja sosiaalipalveluja uudistettiin tai otettiin käyttöön.

Kun yhä useammat ihmiset kohdistivat entistä enemmän huomiota poliittisiin ihanteisiin, Jehovan todistajien puolueettomuutta ei suinkaan aina ymmärretty. Erään kerran viranomaiset keskeyttivät täysin mielivaltaisesti valtakunnansalin rakentamisen. Lupia konventtien pitämiseen evättiin, ja joidenkin lähetystyöntekijöiden oli lähdettävä maasta oleskelulupansa umpeuduttua. Loppuvuodesta 1991 jäljellä oli  enää kaksi lähetystyöntekijäveljeä. Mitä tilanteen korjaamiseksi voitaisiin tehdä?

Lopulta joukko veljiä pääsi selittämään viranomaisille puolueetonta kantaamme. Viranomaisten ymmärrettyä, mistä oli kyse, lähetystyöntekijöiden sallittiin palata maahan. Työ edistyi esteettä, ja vuonna 1993 Ugandassa iloittiin, kun palvelukseen osallistui 1 000 julistajaa. Sen jälkeen ei kestänyt kuin viisi vuotta, kun Valtakunnan julistajien määrä nousi 2 000:een. Nykyään eri puolilla Ugandaa toimii noin 40 lähetystyöntekijää, jotka tekevät hyvää työtä.

KÄÄNNÖSTYÖ NOPEUTTAA KORJUUTYÖTÄ

Kaikkialla Ugandassa puhutaan englantia. Yleisin paikallinen kieli on kuitenkin luganda, minkä lisäksi eri etniset ryhmät puhuvat yli 30:tä muuta kieltä. Siksi käännöstyön edistyminen on vaikuttanut suuresti siihen, että viime aikoina kasvu on kiihtynyt.

”Vaikka äiti oli uskollinen todistaja”, kertoo Fred Nyende, ”hän sai kokouksista paljon enemmän irti kun käänsin hänelle tutkittavat kirjoitukset englannista lugandaksi. Tuolloin en tosin tajunnut, että sain harjaannusta paljon laajamittaisempaa käännöstyötä varten.” Mitä Fred tarkoittaa?

Pian sen jälkeen kun Fred oli aloittanut tienraivauksen vuonna 1984, häntä pyydettiin pitämään lähetystyöntekijöille lugandan kielen kurssi. Seuraavana vuonna hänet pyydettiin lugandan käännösryhmän jäseneksi. Aluksi hän ja muut kääntäjät työskentelivät kotona vapaa-ajallaan. Myöhemmin kääntäjät alkoivat tehdä yhdessä työtä kokoaikaisesti lähetyskodin yhteydessä olevassa pienessä huoneessa. Kiinnostavaa kyllä, kiellon aikana 1970-luvun puolivälissä joitakin Vartiotorneja oli käännetty lugandaksi ja monistettu. Jonkin ajan kuluttua tämä työ  kuitenkin keskeytettiin. Seuraavan kerran Vartiotorni ilmestyi lugandaksi vasta vuonna 1987. Sittemmin käännösryhmä on kasvanut, ja kääntäjät ovat ahkeroineet kääntääkseen monia muita julkaisuja lugandankielisiä seurakuntia varten, joiden määrä kasvaa jatkuvasti. Nykyään lähes puolet maan kaikista seurakunnista on lugandankielisiä.

Aikanaan julkaisujamme alettiin kääntää myös muille kielille. Tätä nykyä kokoaikaisesti toimii atšolin, lhukonzon ja runjankoren kielen käännösryhmät. Yksittäisiä julkaisuja on lisäksi käännetty atesoksi, lugbaraksi, madiksi ja rutoroksi.

Atšolin ja runjankoren ryhmät työskentelevät käännöstoimistoissa Gulussa ja Mbararassa, joissa puhutaan pääasiassa noita kieliä. Tämä auttaa kääntäjiä säilyttämään tuntuman äidinkieleensä ja tekemään käännöksistä helposti ymmärrettäviä. Samalla kääntäjät voivat tukea paikallisia seurakuntia.

Kääntäminen vaatii epäilemättä paljon työtä ja melkoisia voimavaroja. Ugandan ahkerat kääntäjät ovat yhdessä eri puolella maailmaa toimivien käännösryhmien kanssa hyötyneet saamastaan valmennuksesta, jonka tarkoituksena on ollut auttaa kääntäjiä ymmärtämään paremmin kieltä ja parantamaan taitojaan. Tulokset todistavat, että työ on ollut vaivan arvoista: koskaan aikaisemmin eivät yhtä monet ugandalaiset eri ”heimoista ja kansoista ja kielistä” ole hyötyneet siitä, että he voivat lukea Raamatun totuuksista omalla kielellään (Ilm. 7:9, 10). Vuonna 2003 Ugandassa oli yli 3 000 Valtakunnan julistajaa, ja vain kolme vuotta myöhemmin vuonna 2006 heitä oli 4 005.

LISÄÄ PALVONTAPAIKKOJA TARVITAAN

Alkuvuosina veljet pitivät kokouksia yksityiskodeissa, seuraintaloissa ja koulujen luokkahuoneissa.  Ensimmäiset yksinomaan kristillisiin kokouksiin tarkoitetut rakennukset sijaitsivat maaseudulla Namaingossa ja Rusesessa. Ne oli tehty savitiilistä ja niissä oli olkikatto. Veljien aloitteellisuutta ja ponnisteluja siunattiin selvästikin näillä kahdella alueella, ja seurakunnat lujittuivat.

Kaupungeissa jopa vaatimaton rakennus oli suuri sijoitus, ja Ugandan taloudellisen tilanteen vuoksi toiveet omista valtakunnansaleista vaikuttivat epärealistisilta. Vasta maaliskuussa 1988 vihittiin Jinjassa käyttöön ensimmäinen varsinainen valtakunnansali. Ja millaista vaivannäköä sen pystyttäminen vaatikaan! Läheisestä metsästä kaadettiin puita, ja puutavara vietiin kuorma-autolla kuraisia teitä pitkin rakennuspaikalle, minkä jälkeen päästiin käsiksi rakennustöihin. Myöhemmin myös Mbalessa, Kampalassa ja Tororossa veljet käyttivät aloitekykyään ja asiantuntemustaan valtakunnansalien rakentamiseen.

Valtakunnansalien rakentaminen sai vauhtia vuonna 1999, kun Etelä-Afrikan haaratoimistossa toimivan alueellisen suunnittelutoimiston tuella perustettiin rakennusryhmä. Etelä-Afrikan haaratoimisto nimitti tehtävään yhdeksän henkeä, ja mukana oli myös kaksi kansainväliseen palvelijaryhmään kuuluvaa veljeä vaimoineen. Tuo innokas ryhmä oppi työn pian ja pystyi myös valmentamaan paikallisia veljiä. Rakentaminen nopeutui, ja pystytettiin 67 salia, joista jokainen saatiin valmiiksi keskimäärin puolessatoista kuukaudessa – hämmästyttävän nopeassa tahdissa, kun otetaan huomioon, että sähkökäyttöisiä työkaluja oli vain vähän, vettä oli usein niukalti ja rakennustarvikkeiden saaminen epäsäännöllistä.

Useimmat seurakunnat Ugandassa pitävät nykyään kokouksensa omassa valtakunnansalissa ja hyötyvät siitä, että sali sijaitsee heidän oman yhteisönsä  alueella. Kiinnostuneiden on helpompi tulla uskonnon harjoittamiseen tarkoitettuun paikkaan kuin koulun luokkahuoneeseen, joten kokouksissa kävijöiden määrä on lisääntynyt huomattavasti ja seurakunnat ovat kasvaneet rajusti.

NOPEAA KASVUA

Seurakuntien ilmiömäisen kasvun vuoksi paikkojen löytäminen kierros- ja piirikonventtien pitämistä varten kuitenkin vaikeutui. Miten voitaisiin löytää sopivia paikkoja, joihin pääsemiseksi veljien ei tarvitsisi matkustaa pitkiä matkoja varsinkaan maaseudulta? Ongelma ratkesi, kun saatiin lupa rakentaa valtakunnansaleja, joita voitaisiin laajentaa. Ne ovat normaalikokoisia saleja, joissa on lisäksi suuri ulkoilmakatos. Kun pidetään konventti, valtakunnansalin takaseinä avataan ja katettu alue otetaan kuulijoiden käyttöön. Tällaisia saleja on jo rakennettu Kajansiin, Ruseseen ja Liraan, ja neljäs on rakenteilla Setassa.

Jotta Jehova olisi siunannut hengellistä kasvua Ugandassa, myös järjestön toimintaa on pitänyt tarkistaa. Ennen vuotta 1994 koko maassa oli vain yksi kierros. Myöhemmin muodostettiin lisää kierroksia huolehtimaan erikielisistä seurakunnista ja ryhmistä, joiden määrä kasvoi kasvamistaan. Nykyään Ugandassa toimii 111 seurakuntaa ja noin 50 ryhmää sekä kahdeksan kierrosta, joista kolme on lugandankielisiä.

Apollo Mukasa, joka on yksi Ugandan kierrosvalvojista, kastettiin vuonna 1972. Vuonna 1980 hän aloitti kokoaikaisen palveluksen sen sijaan että olisi lähtenyt hankkimaan korkeampaa koulutusta. Katuuko hän päätöstään?

”Kaikkea muuta”, sanoo Apollo. ”Olen saanut monia antoisia kokemuksia erikoistienraivaajana sekä käydessäni matkavalvojana seurakunnissa – ja  alkuaikoina ryhmissä. Olen nauttinut erityisesti palvelijoiden valmennuskoulussa saamastani opetuksesta niin hengellisissä kuin järjestön toimintaakin koskevissa asioissa.”

Apollon lisäksi yli 50 muuta veljeä Ugandasta on saanut arvokasta opetusta palvelijoiden valmennuskoulussa vuodesta 1994 lähtien, jolloin kursseja järjestettiin ensimmäisen kerran Kenian haaratoimistossa. Monet näistä alttiista veljistä toimivat erikoistienraivaajina ja auttavat merkittävällä tavalla pienempiä seurakuntia ja ryhmiä, kun taas toiset palvelevat veljiään ja sisariaan matkavalvojina.

Vuonna 1995 Ugandaan nimitettiin maakomitea palvelemaan Kenian haaratoimiston ohjauksessa. Yhdestä Kampalan lähetyskodista tuli uusi koti kahdeksalle vapaaehtoiselle kokoaikaiselle palvelijalle, joihin kuului myös lugandan käännösryhmä. Syyskuussa 2003 Ugandaan perustettiin haaratoimisto.

”NYT OLEMME PARATIISISSA”

Maakomitea oli jo jonkin aikaa sinnitellyt pysyäkseen kasvun tasalla; käännösryhmien määrä samoin kuin muu toimistotyö lisääntyi jatkuvasti. Tämän vuoksi Kampalan toimiston vierestä ostettiin kaksi kiinteistöä. Lopulta oli kuitenkin hankittava suuremmat tilat lisäkasvusta huolehtimiseksi. Vuonna 2001 hallintoelin antoi luvan ostaa Kampalan liepeiltä läheltä Victorianjärveä neljän hehtaarin suuruisen tontin uutta haaratoimistoa varten.

Aluksi yrityksessä, jolla oli parhaat edellytykset huolehtia rakentamisesta, ei reagoitu tarjouspyyntöömme, koska heillä oli jo tarpeeksi töitä. Yllättäen he kuitenkin muuttivat mielensä ja hämmästyttävää kyllä antoivat uuden haaratoimiston rakentamisesta halvimman tarjouksen. Yritys oli ilmeisestikin menettänyt  odottamatta suuren urakan, mikä sai sen kiireen vilkkaa sopimaan haaratoimiston rakentamisesta mahdollisimman nopeasti.

Tammikuussa 2006 Betel-perhe iloitsi muuttaessaan ihastuttavaan, uuteen kaksikerroksiseen asuinrakennukseen, jossa on 32 huonetta. Rakennuskompleksi käsittää myös toimistorakennuksen, tilavan ruokasalin sekä keittiön ja pesulan. Tontilla on lisäksi ympäristöystävällinen jätevedenpuhdistamo, lähetys- ja kirjallisuusosastojen varasto, huoltorakennus  verstaineen, säiliö veden talteenottoa varten ja sähkögeneraattori. ”Nyt olemme paratiisissa”, sanoi muuan veli innostuneena, ”enää puuttuu vain ikuinen elämä!” Hallintoelimeen kuuluva Anthony Morris piti vihkiäispuheen lauantaina 20. tammikuuta 2007.

”TOSI TIETO TULEE RUNSAAKSI”

Viime vuosikymmeninä niin melskeisinä kuin rauhallisinakin aikoina Jehovan kansa on Ugandassa oppinut, millaista on ”saarnata sanaa – – suotuisaan aikaan, tukalaan aikaan” (2. Tim. 4:2). Vuonna 2008 maan 4 766 julistajaa iloitsivat siitä, että he saivat johtaa 11 564:ää raamatuntutkistelua ja että Kristuksen kuoleman muistojuhlassa oli läsnä 16 644 henkeä. Nämä luvut sekä se, että yhtä julistajaa kohti on 6 276 asukasta, osoittavat, että pellot ovat edelleen ”vaaleita elonkorjuuta varten” (Joh. 4:35).

Ugandalaiset veljemme ja sisaremme ovat myös karvaiden kokemusten kautta oppineet, että olosuhteet voivat muuttua silmänräpäyksessä ja että uskomme voi joutua nopeasti koetukselle. Nuo kokemukset ovat kuitenkin opettaneet heitä luottamaan Jehovaan samoin kuin hänen Sanansa opastukseen ja maailmanlaajuisen veljesseuran tukeen.

Enkeli sanoi iäkkäälle profeetta Danielille, että lopun aikana ”tosi tieto tulee runsaaksi” (Dan. 12:4). Jehovan siunauksen avulla tosi tieto on tullut todella runsaaksi Ugandassa. Epäilemättä tällä alueella, josta mahtava Niili saa alkunsa, totuuden runsaat vedet tulevat edelleen pulppuamaan ja sammuttamaan jokaisen hengellisiä totuuksia kaipaavan janon. Jehovan siunatessa jatkuvasti saarnaamistyötä kaikkialla maailmassa odotamme innokkaasti aikaa, jolloin kaikki puhkeavat yhdessä ylistämään voimallisesti Jehovaa – ikuisesti!

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 84]

”Tuntui varsin oudolta kuunnella radiosta keskustelua, jota käytiin afrikkalaisella radioasemalla amerikkalaisella ja skotlantilaisella korostuksella.”

[Huomioteksti s. 92]

”Miten se, mitä on minun sydämessäni, voidaan kieltää?”

[Huomioteksti s. 111

”Miten lugandaksi sanotaan ’Jumalan valtakunta’?” ”Obwakabaka bwa Katonda”

 [Tekstiruutu/Kuva s. 72]

Uganda lyhyesti

Maa

Uganda on hämmästyttävä vastakohtien maa. Siellä on tiheitä trooppisia sademetsiä, silmänkantamattomiin leviäviä savanneja, lukemattomia jokia ja järviä sekä majesteettiset, lumihuippuiset Ruwenzorivuoret. Pinta-alaltaan se on 241 551 neliökilometriä, ja siihen kuuluu lähes puolet Victorianjärvestä, joka on Afrikan suurin järvi.

Väestö

Maaseudulla elää yli 85 prosenttia maan asukkaista, jotka kuuluvat noin 30 etniseen ryhmään.

Kielet

Yleisin Ugandassa puhuttavista 32 kielestä on luganda. Virallisia kieliä ovat englanti ja swahili.

Elinkeinot

Uganda on maatalousmaa, ja siellä kasvatetaan myytäväksi muun muassa kahvia, teetä ja puuvillaa. Useimmat ugandalaiset ovat maanviljelijöitä ja kasvattavat itse ruokansa; jotkut saavat elantonsa kalastuksesta tai turismista.

Ravinto

Matooke (kuvassa) on pisangeista (jauhobanaaneista) höyryttämällä valmistettu ruokalaji, joka on erittäin suosittu maan eteläosissa. Eri vihannesten kera syödään maissijauhosta valmistettuja ruokia sekä bataatteja ja hirssistä tai jauhetusta maniokista leivottua leipää.

Ilmasto

Uganda sijaitsee ylängöllä, joka laskeutuu etelästä pohjoiseen noin 1 500 metrin korkeudesta suunnilleen 900 metriin. Uganda on trooppinen maa, jossa vallitsee lauhkea ilmasto. Useimmissa osissa maata on erillinen kuiva kausi ja sadekausi.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 77]

Aito kristillinen rakkaus on sydäntä liikuttavaa

PETER GYABI

SYNTYNYT 1932

KASTETTU 1965

TAUSTA Vanhin, joka auttoi julkaisujen kääntämisessä kiellon aikana. Hänellä ja hänen vaimollaan Estherillä on neljä aikuista lasta.

◼ KUN ensimmäiset Jehovan todistajien lähetystyöntekijät saapuivat Ugandaan, rotuennakkoluulot olivat yleisiä, ja useimmat valkoihoiset pysyttelivät kaukana mustista afrikkalaisista. Lähetystyöntekijöiden osoittama aito kristillinen rakkaus oli sydäntä liikuttavaa, ja kiinnyimme heihin kovasti.

1970-luvulla noin 65 kilometrin päässä Mbararassa asui lähetystyöntekijöitä, ja perheemme nautti heidän seurastaan sekä heidän kanssaan saarnaamisesta. Ollessamme erään kerran matkalla heidän luokseen sotilaat pysäyttivät automme. ”Jatkakaa vain matkaa, jos haluatte kuolla”, sanoi yksi sotilaista. Näytti viisaimmalta kääntyä takaisin ja palata kotiin. Mutta kun päivät kuluivat, huolemme lähetystyöntekijöistä kasvoi entisestään. Halusimme päästä lähetyskotiin mahdollisimman pian ottamaan selvää, mitä heille kuului. Turvajärjestelyt olivat erittäin tiukat, mutta sairaalan johtoon kuuluvana käytin vaikutusvaltaani sekä autossani olevaa sairaalan tunnusta päästäkseni tiesulkujen ohitse. Olimme äärimmäisen helpottuneita nähdessämme, että lähetystyöntekijät olivat turvassa. Täydensimme heidän ruokavarastoaan ja viivyimme heidän luonaan muutaman päivän. Sittemmin kävimme katsomassa heitä joka viikko, kunnes heidän oli turvallista muuttaa Kampalaan. Mitä koettelevammiksi olosuhteet kävivät, sitä voimakkaammaksi tuli meitä yhdistävä kallisarvoinen veljellinen rakkaus.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 82]

”Minusta tuntui, etten kykenisi sanomaan sanaakaan”

MARGARET NYENDE

SYNTYNYT 1926

KASTETTU 1962

TAUSTA Ensimmäinen ugandalainen sisar, joka oppi totuuden. Palveli vakituisena tienraivaajana yli 20 vuotta. Toimii yhä aktiivisena julistajana.

◼ MIEHENI tutki mielellään Raamattua veli Kilminsterin kanssa ja ajatteli, että minunkin pitäisi tutkia, koska rakastin syvästi Raamattua. Siksi järjestettiin niin, että John Bwalin vaimo Eunice alkoi tutkia kanssani.

Rakastin oppimaani, mutta pelkäsin lähteä saarnaamaan toisille. Olin luonteeltani ujo, ja minusta tuntui, etten kykenisi sanomaan sanaakaan. Eunice oli kuitenkin kärsivällinen ja auttoi minua ensin lukemaan vain yhden raamatunkohdan. Kävellessämme talosta toiseen hän opetti minua valmistamaan jotain sanottavaa raamatunkohdasta. Jehovan tuella voitin pelkoni.

Järkytyksekseni vähän ennen kuin menin kasteelle mieheni hylkäsi totuuden ja jätti minut ja seitsemän lastamme. Tuolloin veljet ja sisaret olivat suurenmoisia; he auttoivat minua ja lapsia käytännössä ja tukivat meitä myös hengellisesti. Muuan ulkomaalainen pariskunta, joka ajoi kokouksiin Kampalaan, pysähtyi matkalla ja otti lapset ja minut kyytiin. Olen hyvin kiitollinen siitä, että neljä lastani ja heidän perheensä ovat valinneet Jehovan palveluksen.

Lopulta pystyin aloittamaan vakituisen tienraivauksen. Kun niveltulehdus alkoi haitata liikkumistani, pystytin taloni ulkopuolelle kirjallisuustiskin ja puhuin ohikulkijoille. Näin saatoin jatkaa kokoaikaista sananpalvelusta.

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 98, 99]

Jumala siunasi hengellistä sadonkorjuutamme

SAMUEL MUKWAYA

SYNTYNYT 1932

KASTETTU 1974

TAUSTA Edusti järjestöä monen vuoden ajan lakiasioissa ja palveli myös vanhimpana ja tienraivaajana.

◼ EN UNOHDA milloinkaan, mitä tapahtui kiertokäynnillä Kenian haaratoimistossa Nairobissa.

”Mitä nämä värilliset nastat tarkoittavat?” kysyin katsellessani Ugandan karttaa.

”Paikkoja, joissa on paljon kiinnostuneita”, vastasi Robert Hart, Kenian haaratoimistokomitean jäsen.

”Milloin lähetätte tienraivaajia tuonne?” kysyin ja osoitin kotikaupunkini Igangan kohdalle kiinnitettyä kirkasväristä nastaa.

”Emme lähetä sinne ketään”, hän vastasi. Sitten hän katsahti minuun pilke silmäkulmassa ja jatkoi: ”Sinä menet sinne.”

Olin yllättynyt veli Hartin vastauksesta, sillä en ollut tienraivaaja enkä edes asunut kotikaupungissani. Tämä tapaus jäi kuitenkin mieleeni, ja jäätyäni eläkkeelle valtion virasta päätin muuttaa takaisin kotikaupunkiini ja aloittaa vakituisen tienraivauksen. Mikä ilo olikaan nähdä, kun kourallisesta julistajia kasvoi nopeasti vahva seurakunta, jolla oli oma valtakunnansali!

Kun Patrick Baligeya määrättiin Igangaan erikoistienraivaajaksi, hän asui luonani ja toimimme tienraivaajina yhdessä. Tullaksemme toimeen istutimme myös maissipellon.  Aloitimme päivän varhain aamulla keskustelemalla päivän tekstistä, minkä jälkeen työskentelimme muutaman tunnin pellolla. Aamupäivällä lähdimme alueelle, ja loppupäivän käytimme sananpalvelukseen.

Maissin kasvaessa jotkut naapurit vihjailivat, että saarnaaminen sai meidät laiminlyömään maissipeltoa. Olimme varsin hyvin perillä siitä, että maissia on suojeltava apinoilta koko sen ajan kun tähkät kypsyvät. Emme kuitenkaan halunneet keskeyttää hengellistä sadonkorjuutamme ja jäädä hätistelemään apinoita.

Vähän myöhemmin huomasimme, että pellon pientareella liikuskeli kaksi suurta koiraa. Emme tienneet, mistä ne tulivat tai kenen ne olivat, mutta sen sijaan että olisimme hätistäneet ne tiehensä, jätimme niille joka päivä ruokaa ja vettä. Koirien vartioidessa peltoa apinat pysyttelivät tietenkin poissa. Neljän viikon kuluttua koirat katosivat yhtä yllättäen kuin olivat ilmaantuneetkin – päivälleen silloin, kun olimme saaneet maissin turvaan! Kiitimme Jehovaa ennätyssadosta, joka ei suinkaan päätynyt apinoiden suihin vaan josta me pääsimme itse nauttimaan. Mikä vielä tärkeämpää, olimme Jumalalle erityisen kiitollisia siitä, että hän oli siunannut myös hengellistä sadonkorjuutamme!

 [Tekstiruutu/Kuva s. 101, 102]

Jehova tuki jopa vankilassa

PATRICK BALIGEYA

SYNTYNYT 1955

KASTETTU 1983

TAUSTA Aloitti kokoaikaisen palveluksen pian kasteensa jälkeen. Palvelee matkatyössä vaimonsa Symphronian kanssa.

◼ KUN uusi hallitus nousi valtaan vuonna 1979, jokaista joka oli ollut yhteydessä entiseen hallitukseen, kehotettiin menemään turvasäilöön. Lisäksi ilmoitettiin, että sen, joka ei toimisi tämän järjestelyn mukaan, katsottaisiin suhtautuvan vihamielisesti uuteen hallitukseen ja häntä kohdeltaisiin sen mukaisesti. Koska olin toiminut muusikkona armeijassa, jouduin turvasäilöön.

Olin kiitollinen siitä, että ollessani vangittuna saatoin lukea Raamattua päivittäin ja pitää näin ajatukseni kirkkaina. Etsin totuutta ja keskustelin mielelläni Raamatusta toisten vankien kanssa. Samassa turvasäilössä oli muuan Jehovan todistaja, John Mundua. Hän oli joutunut sinne, koska oli toiminut valtion virassa ja kuului heimoon, jonka katsottiin tukeneen entistä hallitusta.

John kertoi minulle innoissaan hyvää uutista, ja minä kuuntelin mielihyvin. Meillä oli vain 16 Vartiotorni-lehteä ja kirja Hyvä uutinen joka voi tehdä sinut onnelliseksi, c mutta tajusin heti, että oppimani oli totuus. Tutkittuani Raamattua kolmisen kuukautta olin Johnin mielestä pätevä aloittamaan julistustyön. Pian sen jälkeen kaikki häntä vastaan  esitetyt syytökset kumottiin, ja hänet vapautettiin. Ainoa yhteyteni Jehovan järjestöön oli nyt poissa. Jatkoin silti parhaani mukaan Raamatun tutkimista vankilassa olevien kiinnostuneiden kanssa.

Minut vapautettiin lokakuussa 1981, ja palasin kotikylääni, missä ei asunut yhtään todistajaa. Sukulaiset yrittivät painostaa minua osallistumaan uskonnollisiin toimituksiin heidän kanssaan. Jehova kuitenkin näki, että halusin palvella häntä, ja tuki minua. Tiesin, että minun piti noudattaa Jeesuksen esimerkkiä, joten aloin saarnata omin päin, ja pian minulla oli monta raamatuntutkistelua. Kerran muuan mies toi nähtäväkseni kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään d ja totesi, että se mitä puhuin, muistutti häntä siitä, mitä hän oli lukenut tuosta kirjasta. Hän ei ollut kovinkaan kiinnostunut, mutta minä puolestani halusin kovasti lukea hänen kirjansa samoin kuin hänellä olevat Vartiotornit. Tässä tapauksessa ovenavaaja siis levitti julkaisuja minulle!

Minun oli kuitenkin vielä löydettävä toiset todistajat. Veli Mundua oli maininnut, että heitä asui Jinjassa. Niinpä päätin mennä sinne etsimään veljiä. Rukoiltuani melkein koko yön lähdin matkaan aamuvarhaisella syömättä edes aamiaista. Lähdettyäni kävelemään ensimmäinen tapaamani mies kantoi läpinäkyvää muovikassia. En ollut uskoa silmiäni nähdessäni, että kassissa oli Herätkää!-lehti. Olin löytänyt yhden veljistäni!

Vuonna 1984 oli innostavaa osallistua ensimmäiselle Ugandassa järjestetylle tienraivaajien palveluskoulun kurssille. Ja kuka olikaan kanssani samalla kurssilla! Kukapa muukaan kuin rakas veljeni John Mundua. Hän on nykyään 74-vuotias, mutta jatkaa edelleen uskollisesti vakituista tienraivauspalvelusta.

[Alaviitteet]

 [Tekstiruutu/Kuva s. 113]

Hän löysi lopulta oikean uskonnon

Muuan sisar pyysi erästä lähetystyöntekijää, Mats Holmkvistia, käymään Mutesaasira Yafesin luona, joka oli toiminut pappina seitsemännen päivän adventistien kirkossa. Nyt hän oli kiinnostunut Jehovan todistajista ja oli kirjoittanut siistin luettelon, jossa oli 20 kysymystä. Kun hän tapasi Matsin, hän antoi luettelon tälle.

Kaksituntisen raamatullisen keskustelun päätteeksi Mutesaasira sanoi: ”Luulenpa, että olen viimein löytänyt oikean uskonnon! Voisitko tulla käymään luonani kotikylässäni? Siellä on muitakin, jotka haluavat tietää enemmän Jehovan todistajista.”

Viisi päivää myöhemmin Mats ja muuan toinen lähetystyöntekijä lähtivät moottoripyörällä tapaamaan Mutesaasiraa Kalangaloon, jonne oli ajettava 110 kilometriä vaikeakulkuisia ja kuraisia teitä teeviljelmien halki. Veljet olivat hämmästyneitä, kun Mutesaasira vei heidät olkikattoiseen majaan, jossa oli kyltti ”Valtakunnansali”. Hän oli tosiaankin jo pystyttänyt rakennuksen, jossa voitiin tutkia Raamattua ja pitää kokouksia!

Mutesaasira oli kertonut toisille oppimistaan totuuksista, minkä ansiosta kymmenen muuta oli osoittanut kiinnostusta. Raamatuntutkisteluja aloitettiin, ja Mats, jota pitkä välimatka ei pelottanut, johti niitä kahdesti kuussa. Tutkistelut edistyivät hyvin. Kalangalossa on tätä nykyä yli 20 julistajaa, ja naapurikaupungissa Mityanassa toimii kukoistava seurakunta. Mutesaasira puolestaan edistyi nopeasti, ja hänet kastettiin. Hän on nykyään pitkälti yli seitsemänkymmenen, mutta palvelee edelleen vanhimpana seurakunnassa.

 [Taulukko/Kaavio s. 108, 109]

HUOMATTAVIA TAPAHTUMIA – Uganda

1930

1931 Robert Nisbet ja David Norman saarnaavat Itä-Afrikassa.

1940

1950

1950 Kilminsterit muuttavat Ugandaan.

1952 Ensimmäinen seurakunta perustetaan.

1956 Ensimmäinen kastetilaisuus.

1959 Hengellistä apua ulkomaalaisilta veljiltä.

1960

1963 Gileadin käyneitä lähetystyöntekijöitä saapuu.

 1972 Ensimmäinen piirikonventti pidetään.

1973 Jehovan todistajien toiminta kielletään ja lähetystyöntekijät karkotetaan.

1979 Kielto poistetaan.

1980

1982 Lähetystyöntekijät pääsevät jälleen maahan.

1987 Vartiotornia aletaan kääntää säännöllisesti lugandaksi.

1988 Ensimmäinen varsinainen valtakunnansali vihitään käyttöön.

1990

2000

2003 Haaratoimisto perustetaan.

2007 Haaratoimiston uudet tilat vihitään käyttöön.

2010

[Kaavio]

(Ks. painettu julkaisu)

Julistajien määrä

Tienraivaajien määrä

5 000

3 000

1 000

1930 1940 1950 1960 1980 1990 2000 2010

 [Kartat s. 73]

(Ks. painettu julkaisu)

KONGON DEMOKRAATTINEN TASAVALTA

SUDAN

KENIA

UGANDA

KAMPALA

Arua

Gulu

Lira

Soroti

Kiogajärvi

Masindi

Hoima

Mbale

Tororo

Namaingo

Iganga

Jinja

Seta

Kajansi

Entebbe

Mityana

Kalangalo

Fort Portal

Rusese

Albertinjärvi

Ruwenzorivuoret

Päiväntasaaja

Edwardinjärvi

Masaka

Mbarara

Kabale

KENIA

VICTORIANJÄRVI

TANSANIA

BURUNDI

RUANDA

UGANDA

KAMPALA

KENIA

NAIROBI

Meru

Keniavuori

Mombasa

TANSANIA

DAR ES SALAAM

Zanzibar

[Kartta/Kuva s. 87]

(Ks. painettu julkaisu)

UGANDA

KAMPALA

Arua

Gulu

Lira

Soroti

Masindi

Hoima

Fort Portal

Masaka

Mbarara

Kabale

VICTORIANJÄRVI

[Kuva]

Veli Hardy ja hänen vaimonsa kävivät suurimmassa osassa Ugandaa kuudessa viikossa.

 [Kokosivun kuva s. 66]

[Kuva s. 69]

David Norman ja Robert Nisbet toivat hyvän uutisen Itä-Afrikkaan.

[Kuva s. 71]

George ja Robert Nisbet sekä Gray ja Olga Smith autojensa vieressä lautalla valmiina ylittämään jokea.

[Kuva s. 75]

Mary ja Frank Smith vähän ennen naimisiinmenoaan vuonna 1956

[Kuva s. 78]

Ann Cooke lapsineen veli ja sisar Makumban kanssa

[Kuva s. 80]

Tom ja Bethel McLain olivat ensimmäiset Gileadin käyneet lähetystyöntekijät Ugandassa.

[Kuva s. 81]

Ensimmäinen lähetyskoti Jinjassa

[Kuva s. 83]

Gileadin käyneet lähetystyöntekijät Barbara ja Stephen Hardy

[Kuva s. 85]

Mary Nisbet (keskellä) poikiensa Robertin (vasemmalla), Georgen (oikealla) ja Williamin sekä tämän vaimon Murielin (takana) kanssa

[Kuva s. 89]

Tom Cooke pitää puhetta ”Jumalan hallitusvallan” piirikonventissa Kampalassa.

[Kuva s. 90]

George ja Gertrude Ochola

[Kuvat s. 94]

Kiellosta huolimatta veljet kokoontuivat edelleen yhteen.

[Kuva s. 95]

Fred Nyende

[Kuva s. 96]

Emmanuel Kyamiza

[Kuva s. 104]

Stanley Makumba ja hänen vaimonsa Esinala vuonna 1998

[Kuva s. 107]

Heinz ja Marianne Wertholz olivat ensimmäisellä Gileadin rinnakkaiskoulun kurssilla Saksassa.

 [Kuvat s. 118]

Käännösryhmät

Luganda

Atšoli

Lhukonzo

Runjankore

[Kuvat s. 123]

Nykyiset valtakunnansalit poikkeavat melkoisesti alkuaikojen saleista (vasemmalla).

 [Kuvat s. 124]

Ugandan haaratoimisto

Haaratoimistokomitea: Mats Holmkvist, Martin Lowum, Michael Reiss ja Fred Nyende; toimistorakennus (alla) ja asuinrakennus (oikealla)