Papua-Uusi-Guinea

MUINOIN, monien vuosien kuluessa, virtasi sankoin joukoin ihmisiä halki Aasian kohti etelää toiveenaan löytää uusi koti. Kun he jatkoivat kulkuaan kaakkoon läpi Malaijien saariston, heitä vastaan tuli trooppinen ja vuoristoinen Uusi-Guinea, maailman toiseksi suurin saari. a Nämä ihmiset kulkivat pitkin kostean kuumaa rannikkoa ja asettuivat asumaan laajoille kosteikkoalueille, tiheisiin viidakoihin ja lähistön pienille saarille. Jotkut kapusivat saarta halkovaan vuoristoon ja asettuivat lauhkealle ylängölle, missä oli avaria laaksoja ja hedelmällinen maaperä.

Yhden yhtenäisen kansan sijasta väestö koostui yli tuhannesta pienestä heimosta, jotka sotivat usein toisiaan vastaan. He noudattivat erilaisia tapoja, käyttivät omaleimaisia asuja ja puhuivat yli 800:aa kieltä. Useimmat ryhmät elivät omilla alueillaan, joita he puolustivat raivokkaasti, täysin tietämättöminä ulkopuolisesta maailmasta. Monet uskoivat, että horisontti kätki taakseen demonien ja kuolleiden esi-isien valtakunnan ja että näillä hengillä oli hyvä tai paha vaikutus heidän elämäänsä. Niiden lepyttämisellä oli keskeinen sija ihmisten elämässä.

Alueen asukkaat olivat myös fyysisiltä ominaisuuksiltaan erilaisia – yhtä piirrettä lukuun ottamatta. Tuon piirteen havaitsi saarella vuonna 1526 käynyt  portugalilainen viranomainen Jorge de Meneses, joka kutsui saarta nimellä Ilhas dos Papuas, ’kähärätukkaisten ihmisten maa’. Espanjalaisen merenkävijän Ynigo Ortiz de Retesin mielestä saarelaiset muistuttivat Länsi-Afrikassa sijaitsevan Guinean asukkaita, joten hän antoi saarelle nimen Nueva Guinea eli Uusi-Guinea.

1800-luvulla eurooppalaiset valtiot jakoivat saaren kolmeen osaan. Hollantilaiset, jotka tulivat paikalle ensin, ottivat haltuunsa saaren länsiosan, joka kuuluu nykyään Indonesiaan. Britit ja saksalaiset jakoivat saaren itäpuolen: eteläosasta tuli Brittiläinen Uusi-Guinea (sai myöhemmin nimeksi Papua) ja pohjoisosasta Saksan Uusi-Guinea (myöhemmin Uusi-Guinea). Ensimmäisen maailmansodan jälkeen näiden molempien alueiden hallinta siirtyi Australialle. Lopulta vuonna 1975 Papuasta ja Uudesta-Guineasta muodostettiin itsenäinen Papua-Uuden-Guinean valtio. b

Papua-Uusi-Guinea on vielä matkalla kohti modernia maailmaa. Jotkut asuvat nykyaikaisissa kaupungeissa ja nauttivat nykyajan mukavuuksista. Mutta neljä viidesosaa ihmisistä asuu pienissä syrjäkylissä, joissa elämä on pysynyt lähes ennallaan satojen vuosien ajan ja joissa sikojen omistaminen merkitsee vaurautta, morsiamenhinnan maksaminen on tavanomaista, spiritismiä harjoitetaan yleisesti ja heimouskollisuutta pidetään tärkeänä.

Menneinä vuosikymmeninä tässä vastakohtien maassa on tapahtunut hyvin merkittävä muutos, joka on vaikuttanut kaikkien etnisten ryhmien vilpittömiin ihmisiin ja kohentanut heidän elämäänsä lukemattomilla tavoilla. Tämä muutos on hengellinen, ja sen on  saanut aikaan Jumalan sanan, Raamatun, totuuksien tutkiminen ja soveltaminen. (Room. 12:2.)

ENSIMMÄISIÄ HYVÄN UUTISEN JULISTAJIA

Raamatun totuus saapui Papua-Uuteen-Guineaan vuonna 1932, kun Peck-niminen brittiläinen tienraivaaja pysähtyi saarelle matkallaan Malaijaan (nykyään Malesia). Hän ei päästänyt tilaisuutta käsistään, vaan saarnasi paikallisille asukkaille joidenkin viikkojen ajan. Hän levitti satoja raamatullisia julkaisuja ennen kuin jatkoi matkaa määräalueelleen.

Kolme vuotta myöhemmin seitsemän tienraivaajaa ankkuroi moottorilla varustetun Lightbearer-purjealuksen Port Moresbyn edustalle, jotta sen rikkoutunut moottori voitaisiin korjata. He olivat saarella kuukauden ja saarnasivat innokkaasti koko Port Moresbyssa ja lähialueilla. Yksi heistä, sisukas ja rohkea uusiseelantilainen Frank Dewar, kulki sisämaahan jopa 50 kilometrin päähän rannikosta ja levitti uudisasukkaille suuret määrät raamatullista kirjallisuutta.

Osa tuosta kirjallisuudesta päätyi koiari-heimoon  kuuluvan poppamiehen Heni Heni Niokin käsiin. Se mitä Heni Heni oppi Raamatusta, kosketti häntä. Myöhemmin Jehovan todistajat palaisivat kastelemaan sitä, mitä oli istutettu hänen sydämeensä (1. Kor. 3:6).

1930-luvun lopulla eräs tienraivaajaveli osallistui laajalle saarnamatkalle, jonka kohteena olivat muun muassa Papua-Uuden-Guinean tärkeimmät kaupungit sekä Uuden-Britannian, Uuden-Irlannin ja Bougainvillen saaret. Hän levitti paljon raamatullista kirjallisuutta. Mutta ennen kuin toiset pystyivät jatkamaan hänen työtään, puhkesi toinen maailmansota, joka syöksi alueen sekasortoon.

SAARNAAMISTA ”SUURESSA KYLÄSSÄ”

Kahdentoista vuoden kuluttua, 22. syyskuuta 1951, pitkä australialaismies Tom Kitto astui lentokoneesta Port Moresbyn tukahduttavaan, kosteaan helteeseen. Tyynenmeren saarille oli pyydetty vapaaehtoisia käynnistämään Valtakunnan työtä, ja tämä 47-vuotias Jehovan todistaja oli vastannut kutsuun. Hänen vaimonsa Rowena tuli hänen perässään puolitoista kuukautta myöhemmin. Heidän alueenaan oli koko Papua-Uusi-Guinea.

 Pian Kittot huomasivat, että useimmat Port Moresbyssa asuvat länsimaalaiset eivät olleet kiinnostuneita Valtakunnan sanomasta. Mutta sitten he tapasivat maanmiehensä Geoff Bucknellin, joka oli nuorena ajautunut pois totuudesta. Geoff halusi alkaa tutkia, ja sittemmin hänestä tuli uskollinen todistaja, kuten myös hänen vaimostaan Irenestä.

Sitten Tom ja Rowena alkoivat saarnata Hanuabadassa; nimi on paikallista motun kieltä ja tarkoittaa ’suurta kylää’. Tähän meren ylle Port Moresbyn luonnonsatamaan ulottuvaan kylään kuului satoja paalutaloja, jotka oli yhdistetty toisiinsa rannalta lähtevillä pitkillä puisilla kävelysilloilla. ”Ihmiset kerääntyivät ympärillemme kuuntelemaan hyvää uutista”, kirjoittaa Rowena. ”Kiinnostuneita oli niin paljon, että menimme sinne joka ilta johtamaan raamatuntutkisteluja. Kahden kuukauden aikana väliin jäi vain kaksi iltaa.” Tom lisää: ”Ylösnousemustoivo ja elämä paratiisimaassa koskettivat voimakkaasti näitä ihmisiä. Kun kristikunnan lähetyssaarnaajat ja paikallinen poliisi painostivat heitä lopettamaan tutkimisen, kaikki pysyivät lujina. Totuus oli juurtunut syvälle heidän sydämeensä.”

Totuuden puolelle asennoituivat muun muassa Raho ja Konio Rakatani, Oda Sioni, Geua Nioki ja hänen  miehensä Heni Heni, joka oli 16 vuotta aiemmin saanut kirjallisuutta Lightbearerin miehistöltä. Heni Henin kotona kokoontui pian säännöllisesti noin 30 kiinnostuneen ryhmä. ”Miehet ja naiset istuivat eri puolilla huonetta”, muistelee Oda Sioni, joka oli tuolloin nuori poika. ”Naisilla oli kaislahameet ja yläruumis paljaana, ja he kantoivat lapsia verkkokasseissa. He ripustivat kassit roikkumaan huoneen kattoparruista, ja imettämisen jälkeen he panivat lapset kasseihin ja keinuttivat heidät hellästi uneen.”

Näitä kokouksia johti Tom Kitto apunaan tulkki. Kaikki ei kuitenkaan aina mennyt aivan nappiin. ”Eräässä kokouksessa tulkkina toimi Heni Henin veli Badu Heni”, kertoo Don Fielder, joka saapui saarelle vuonna 1953. ”Aluksi asiat näyttivät sujuvan hyvin: Badu tulkkasi Tomin puhetta ja jopa matki hänen eleitään. Jälkeenpäin Badu tunnusti, ettei ollut ymmärtänyt Tomin puheesta sanaakaan. Hän oli vain toistanut tuntemiaan totuuksia ja jäljitellyt Tomin eleitä, niin että tulkkaus näytti menevän oikein.” Haasteista huolimatta ryhmä kasvoi vauhdilla, ja pian muodostettiin toinen ryhmä, joka sekin kokoontui Hanuabadassa, Raho Rakatanin kodissa.

”TULETHAN OPETTAMAAN TOTUUTTA MINUN VÄELLENI!”

Alkuvuodesta 1952 Heni Henin luona kävi hänen heimoveljensä (wantok) Bobogi Naiori, joka oli koiari-päällikkö ja huomattava poppamies. Hän oli läsnä Heni Henin kotona pidetyssä kokouksessa. Se mitä Bobogi näki ja kuuli, teki häneen vaikutuksen, ja hän pyysi  Tom Kittolta: ”Tulethan opettamaan totuutta minun väelleni!”

Pian tämän jälkeen Tom ja Rowena ajoivat vanhalla lava-autollaan mutaisia teitä Bobogin kotiin pieneen Haiman kylään 25 kilometrin päähän Port Moresbysta pohjoiseen. Tom saarnasi paikalle kokoontuneille kyläläisille, ja Bobogi toimi tulkkina. Tämän ansiosta Raamattua alkoi tutkia noin 30 ihmistä.

Myöhemmin samassa kuussa tämä Haiman ryhmä rakensi kokouksia varten pienen salin. ”Runko oli tehty puusta, ja rakennuksessa oli olkikatto ja vyötärön korkuiset bambusta punotut seinät”, kuvailee Elsie Horsburgh, joka myöhemmin kävi siellä kokouksissa. ”Kalusteina olivat puupenkit, öljylamppu ja pieni liitutaulu.” Tämä vaatimaton rakennus oli Papua-Uuden-Guinean ensimmäinen valtakunnansali.

Bobogi halusi, että hyvän uutisen kuulisivat myös hänen lähivuorilla asustavat wantokinsa. Hän ja Tom lähtivät Sogerin ylängölle jyrkkää vuoristotietä pitkin. Pian he tutkivat yli 90 ihmisen kanssa kolmessa kylässä.

Tämä ei jäänyt viranomaisilta huomaamatta. Ioadabussa muuan viranomainen marssi sisään  kokouspaikkaan ja tivasi, kuka oli antanut Jehovan todistajille luvan opettaa kyläläisiä. Poliisi kuulusteli useita kiinnostuneita kysellen työstämme. Jotkut kyläpapit ja plantaasinomistajat jopa uhkailivat veljiä väkivallalla.

 Jotkut kiinnostuneet antoivat periksi painostukselle, mutta ydinjoukko pysyi lujana. Vuonna 1954 järjestettiin Papua-Uuden-Guinean ensimmäinen kastetilaisuus: 13 tutkisteluoppilasta kastettiin Lalokijoessa Haimassa. Yksi kastetuista oli Bobogi, joka julisti: ”Vaikka kaikki koiarit jäisivät pois, minä en, koska tiedän, että tämä on totuus.” Bobogi tosiaan säilytti nuhteettomuutensa ja palveli uskollisesti vanhimpana Haiman seurakunnassa aina siihen asti, kun hän kuoli vuonna 1974.

UNOHTUMATTOMIA KONVENTTEJA

Heinäkuussa 1955 Port Moresbyyn saapui Australiassa palveleva kanadalainen lähetystyöntekijä John Cutforth. Hän oli ensimmäinen maassa palvellut kierrosvalvoja. John ihastui heti tropiikkiin, sen elämäntyyliin ja nöyriin ihmisiin. Hän ei aavistanutkaan, että hän palvelisi Papua-Uudessa-Guineassa yli 35 vuotta.

John toi mukanaan dokumenttielokuvan Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa, jossa kerrottiin Jehovan todistajien järjestön toiminnasta ja konventeista. Kolmiviikkoisen vierailunsa aikana hän näytti elokuvan 14 kertaa. Katselijoiden määrä vaihteli muutamasta sadasta lähes kahteentuhanteen. Elokuva vaikutti voimakkaasti paikallisiin  ihmisiin, joista monet eivät olleet koskaan ennen nähneet mitään elokuvaa.

Johnin vierailu huipentui yksipäiväiseen kierroskonventtiin, joka pidettiin Haimassa. ”Kun kasteelle meneviä pyydettiin nousemaan, – – seitsemänkymmentä nousi!” muistelee Tom Kitto. ”Sydämemme kirjaimellisesti paisui kiitollisuudesta, kun näimme neljänkymmenen veljen ja kolmenkymmenen sisaren järjestäytyvän viidakkojoen varrelle valmiina vertauskuvaamaan antaumuksensa Jehovalle.”

Seuraavana vuonna veljet järjestivät Haimassa toisen kierroskonventin. Kyläpäällikkö Bobogille annettiin tehtäväksi rakentaa tarvittavat tilat ja valmistaa läsnäolijoille ruoka. Kolme päivää ennen konventtia Australiasta tullut uusi kierrosvalvoja John (Ted) Sewell lähti tapaamaan Bobogia voidakseen keskustella hänen kanssaan järjestelyistä.

”Mitä olet jo rakentanut?” Ted kysyi kiertelemättä.

”En vielä mitään”, vastasi Bobogi.

”Mutta nyt on jo torstai, ja konventti on sunnuntaina!” huudahti Ted.

”Ei hätää, veli hyvä”, vastasi Bobogi. ”Saamme kaiken valmiiksi lauantaina.”

Ted oli tyrmistynyt ja palasi Port Moresbyyn vakuuttuneena siitä, että konventti olisi järjestelyjen osalta katastrofi.

Sunnuntaina hän ajoi jännittyneenä Haimaan katsomaan, mitä oli tapahtunut. Muutos oli valtava! Suuren puun varjossa oli vankkarakenteinen puinen puhujalava ja sen edessä laaja puhtaaksi raivattu alue. Kauempana oli kuumilla kivillä täytettyjä kuoppia. Kivillä paahdettiin muun muassa sikoja, kenguruita, kyyhkysiä, kalaa, jamssia ja bataattia. Teekattilat kiehuivat  avotulella. Metsän materiaaleista tehdyssä ruokalassa parveili iloisia ihmisiä. Kaiken hyörinän keskellä seisoskeli Bobogi vailla huolen häivää. Ted oli ällistynyt!

”Bobogi, mistä olet oppinut tämän kaiken?” hän kysyi henkeään haukkoen.

”No, opin tämän elokuvasta, jonka John Cutforth näytti meille viime vuonna”, vastasi Bobogi.

Konventissa oli läsnä yli 400 henkeä 8 etnisestä ryhmästä, ja 73 kastettiin. Konventtia alettiin myöhemmin kutsua Bobogin konventiksi.

SAARNAAMISTA KUVIEN AVULLA

Vuonna 1957 John Cutforth muutti pysyvästi Papua-Uuteen-Guineaan ja aloitti matkatyön. Hän oli ensivierailustaan lähtien pohtinut paljon, mikä olisi paras tapa saarnata paikallisille ihmisille, joista suurin osa oli luku- ja kirjoitustaidottomia. Nyt hän oli valmis kokeilemaan ideoitaan.

Puhuessaan seurakunnalle tai erillään olevalle ryhmälle John kirjoitti ensin liitutaululle oman nimensä ja tulkkinsa nimen. Sitten hän osoitti kohti taivasta ja kysyi kuulijoilta: ”Jumala, mikä nimi?” Hän kirjoitti taulun yläosaan heidän vastauksensa ”Jehova” ja lisäksi ”Psalmit 83:18”. Tämän alle vasemmalle hän kirjoitti otsikon ”Vanha maailma”, piirsi kaksi keskenään taistelevaa tikku-ukkoa, itkevän ihmisen ja haudan ja kirjoitti ”Roomalaisille 5:12”. Oikealle  hän pani otsikon ”Uusi maailma”, piirsi kaksi toisiaan kättelevää miestä, hymyilevät kasvot, haudan ja sen päälle rastin ja kirjoitti ”Ilmestys 21:4”. Sen jälkeen hän piti eloisan puheen, jossa hän selitti piirustusten merkityksen. Sitten hän pyysi yleisössä olevia tulemaan eteen ja toistamaan esityksen. Kun he oppivat sen, hän pyysi heitä jäljentämään piirrokset paperille ja käyttämään niitä saarnaamistyössä.

Tämä ”Ensimmäinen kuvasaarna” edisti voimakkaasti saarnaamistyötä Papua-Uudessa-Guineassa. Pian kuvasaarnoja laadittiin lisää. ”Meiltä kului lukemattomia tunteja, kun jäljensimme kuvasaarnoja kouluvihkoihin. Jokainen tutkisteluoppilas sai yhden piirroksen, jonka avulla hän saarnasi muille”, sanoo Lena Davison, joka palveli Papua-Uudessa-Guineassa 47 vuotta. Lapset tekivät omat kuvakirjansa ja värittivät niitä ylpeinä.

Tätä saarnaamismenetelmää sovellettiin myös seurakunnan kokouksiin. ”Liitutaulupiirroksia käytettiin paljon yleisökokouksissa ja Vartiotornin tutkistelussa, mistä oli suurta apua niille, jotka eivät osanneet lukea”,  selittää kanadalainen tienraivaaja Joyce Willis, joka vietti Papua-Uudessa-Guineassa yli 40 vuotta. Konventeissa käytettiin opetusvälineinä kankaalle maalattuja kuvasaarnoja. Kierrostyössä palvellut Mike Fisher kertoo: ”Nämä suuret maalaukset olivat hyvin suosittuja, ja ne painoivat opetuksen pääkohdat kuulijoiden mieleen. Monet maalauksista päätyivät syrjäisissä paikoissa asuvien julistajien koteihin, ja he todistivat ylpeinä niiden avulla vierailleen.”

Vuosikymmeniä myöhemmin kuvasaarnat jäivät pois käytöstä, kun yhä useammat oppivat lukemaan ja kirjoittamaan ja kuvitettua kirjallisuutta tuli enemmän saataville.

TODISTUSTYÖ LAAJENEE

1950-luvun lopulla innokkaita australialaisia muutti Papua-Uuteen-Guineaan jatkuvana virtana. He saarnasivat hyvää uutista innokkaasti. Lisäksi monet, jotka olivat oppineet totuuden Port Moresbyssa, veivät Valtakunnan sanoman mukanaan palatessaan kyliinsä. Näin hyvä uutinen levisi nopeasti kautta koko maan.

Vuonna 1957 Port Moresbyssa asuva 26-vuotias australialaisveli David Walker kuuli, että lähikylässä Manu Manussa ja läheisellä Gabadin alueella oli totuudesta kiinnostuneita. David jätti työpaikkansa, aloitti erikoistienraivauksen  ja saarnasi näillä alueilla vuosia – koko ajan yksin. Hän laski perustan työlle, jota toiset jatkoivat, ja nykyään Manu Manussa on seurakunta ja valtakunnansali.

Kun Don Fielder samoihin aikoihin saarnasi Kokin torilla Port Moresbyssa, hän tapasi totuudesta kiinnostuneita kalastajia. He asuivat Hulan rannikkokylässä satakunta kilometriä Port Moresbysta itään. Auttaakseen heitä ja heidän perheitään Don Fielder ja Athol (Dap) Robson sekä jotkut kiinnostuneet hulalaiset lähtivät Donin kahdeksanmetrisellä kaksirunkoisella kanootilla Hulaan. He viipyivät siellä kolme päivää ja perustivat sinne pienen tutkisteluryhmän.

Pian tämän jälkeen Don muutti vaimonsa Shirleyn ja heidän kaksivuotiaan tyttärensä Debbien kanssa Hulaan, jossa Don toimi erikoistienraivaajana. ”Rakensimme pienen talon ja aloimme saarnata alueen viidessä kylässä”, kertoo Don. ”Kävelimme palveluksessa joka päivä noin 12 kilometrin lenkin. Se oli fyysisesti rasittavaa mutta hengellisesti virkistävää, sillä aloitimme  monia raamatuntutkisteluja ja pian rinnallamme työskenteli kahdeksan uutta julistajaa.”

Donin ja Shirleyn saarnaamistyö sai Yhdistyneen kirkon papin suuttumaan, ja tämän painostuksesta mies, jonka mailla Fielderien talo oli, käski heitä siirtämään talonsa pois. ”Kun lähikylän asukkaat kuulivat siitä, he vihastuivat, koska he eivät halunneet meidän lähtevän”, Don kertoo. ”Parikymmentä heistä auttoi meitä siirtämään talomme – perustuksineen päivineen – toiselle, heidän kylänsä omistamalle maa-alueelle.”

Raivostunut pappi ei antanut periksi. Hän sai aikaan sen, että Port Moresbyn viranomaiset kielsivät Fieldereitä sijoittamasta taloaan mihinkään tuolla alueella. ”Sen sijaan että olisimme jättäneet määräalueemme”, selittää Don, ”pyysimme Alf Greeniä, joka oli taitava puuseppä, ottamaan talostamme puuta ja rakentamaan siitä kanoottiimme pienen huoneen. Sitten ankkuroimme kanootin mangrovemetsään läheisen joen suulle. Asuimme siellä seuraavat kaksi ja puoli vuotta hyttysparvien ja vaanivien krokotiilien keskellä ja toimimme tienraivaajina.” Kun Fielderien toinen tytär Vicki syntyi, he palasivat Port Moresbyyn. Myöhemmin he palvelivat kierrostyössä. Don toimi myös haaratoimistokomiteassa.

USEAMMAT KUULEVAT HYVÄN UUTISEN

Noihin aikoihin Lance ja Daphne Gosson alkoivat tutkia Port Moresbyssa useiden nuorten miesten kanssa, jotka olivat kotoisin Kereman rannikkokylästä, joka sijaitsee noin 225 kilometrin päässä Port Moresbysta länteen. Kun nämä miehet lähtivät lomalla käymään kotona, Lance Gosson ja Jim Chambliss päättivät mennä heidän luokseen kahdeksi viikoksi ja viedä hyvän uutisen Keremaan.

 ”Koko kylä kokoontui kuuntelemaan meitä”, Lance kirjoittaa. ”Esityksemme aikana sisään ryntäsi Lontoon lähetysseuran pappi. Hän kävi käsiksi tulkkiimme ja löi häntä useita kertoja ennen kuin kyläläiset ehtivät väliin. Hän väitti, etteivät paikalliset ihmiset halua meidän olevan siellä, ja käski meidän lähteä ’hänen’ alueeltaan. Me vastasimme, että ne, jotka haluavat kuunnella meitä, voisivat lähteä kanssamme toiselle puolelle kylää ja muut voisivat jäädä hänen luokseen. Koko kylä seurasi meitä.

Seuraavana aamuna menimme ilmoittamaan tapauksesta alueen korkeimmalle viranomaiselle. Matkalla tapasimme hyvin sairaan naisen. Tarjouduimme viemään hänet sairaalaan, mutta hän pelkäsi mennä sinne. Vasta pitkän taivuttelun jälkeen hän suostui lähtemään kanssamme. Jätettyämme hänet sairaalaan lääkärin hoiviin menimme tapaamaan viranomaista, joka selvästikään ei ilahtunut tulostamme. Hän syytti meitä vihaisena siitä, että kannustimme ihmisiä kieltäytymään lääkärinhoidosta! Mutta samassa sisään astui sairaalan lääkäri, ja hän kuuli syytöksen. Hän kertoi viranomaiselle, että olimme juuri suostutelleet erään sairaan naisen tulemaan hoitoon sairaalaan. Viranomaisen hyväksi sanottakoon, että hän pyysi heti anteeksi. Hän sanoi meille, että paikallinen katolinen pappi oli vastikään käynyt hänen luonaan ja antanut uskonkäsityksistämme väärän kuvan. Sitten hän määräsi kaksi aseistautunutta poliisia suojelemaan meitä, jottemme joutuisi vaikeuksiin. Oli melkoinen kokemus johtaa raamatuntutkistelua, kun kanssamme istui kaksi poliisia kiväärit mukanaan!”

Pian sen jälkeen Keremaan määrättiin erikoistienraivaajiksi kaksi nuorta australialaista, Jim Smith ja Lionel Dingle. He alkoivat heti opetella paikallista kieltä, tairumaa. ”Sanoimme jonkin sanan motuksi, ja  tutkisteluoppilaamme sanoi vastaavan sanan tairumaksi, ja kirjoitimme sen muistiin”, Jim selittää. ”Näin meille kertyi pieni sanavarasto, ja opettelimme ulkoa yksinkertaisen raamatullisen esityksen. Ihmiset olivat ihmeissään, kun he kuulivat meidän puhuvan heidän kieltään, sillä kukaan muu länsimaalainen tuolla alueella ei osannut sitä. Kolmen kuukauden kuluttua johdimme Keremanlahden molemmilla puolilla viikoittaiset kokouksemme tairuman kielellä.”

Myöhemmin Jimin ja Lionelin tilalle Keremaan tuli Glenn Finlay, joka niin ikään oli nuori australialainen tienraivaaja. Hän saarnasi siellä yksin puolitoista vuotta. Glenn sanoo: ”Se oli koettelevaa aikaa, ja pohdin toisinaan, oliko työstäni mitään hyötyä. Seuraava kokemus muutti kuitenkin näkemykseni.

Yksi tutkisteluoppilaistani oli kylän iäkäs leipuri Hevoko. Hän oli täysin lukutaidoton, ja kului useita kuukausia ennen kuin hän oppi edes muutaman perustotuuden. Mietin, kannattiko häntä opettaa. Kun eräänä aamuna lähestyin hänen kotiaan, kuulin jonkun puhuvan ja pysähdyin kuuntelemaan. Se oli Hevoko. Hän rukoili ääneen Jehovaa ja kiitti hartaasti siitä, että  Jehova oli opettanut hänelle totuuden nimestään ja Valtakunnasta. Hänen vilpitön rukouksensa muistutti siitä, että tärkeää Jehovalle on ihmisen sydän, ei hänen älynsä. Jehova tuntee hyvin ne, jotka rakastavat häntä.” (Joh. 6:44.)

TODISTAJAT KOHTAAVAT RAHTIKULTIN

Vuonna 1960 kaksi australialaista erikoistienraivaajaa, Stephen Blundy ja Allen Hosking, muuttivat Savaivirin kylään noin 50 kilometrin päähän Keremasta itään. Asuttuaan kolme kuukautta teltassa Stephen ja Allen muuttivat pieneen taloon kookosplantaasille, jota ympäröi laaja kosteikko.

Savaiviri oli kuuluisa rahtikultin linnake. Miten tämä kultti syntyi? Alueen asukkaat ihailivat valtavaa tavaranpaljoutta, rahtia, jonka ulkomaalaiset sotilaat toivat mukanaan toisen maailmansodan aikana. Sitten sota päättyi ja sotilaat pakkasivat tavaransa ja lähtivät. Jotkut kyläläiset päättelivät, että koska rahti oli tullut horisontin takaa – henkien valtakunnan suunnalta – heidän kuolleiden esi-isiensä oli täytynyt lähettää se heille mutta että sotilaat olivat anastaneet sen itselleen. Kiinnittääkseen henkien huomion tarpeisiinsa ihmiset järjestivät tekaistuja  sotaharjoituksia ja rakensivat jykeviä satamalaitureita sitä mahtavaa päivää varten, jolloin rahtia alkaisi taas tulla runsain määrin.

Ennen pitkää Stephen ja Allen pitivät tutkistelua noin 250:lle rahtikultin jäsenelle. Heidän joukossaan oli kultin johtaja ja joitakin hänen ”kahdestatoista apostolistaan”. ”Monet näistä ihmisistä tulivat totuuteen”, Stephen kertoo. ”Alueen valvontaviranomainen sanoi meille myöhemmin, että saarnaamistyömme auttoi heitä Savaivirin rahtikultin tukahduttamisessa.”

RAAMATULLISTA KIRJALLISUUTTA VALMISTETAAN

Nuo alkuaikojen tienraivaajat ymmärsivät pian, että oli tärkeää kääntää raamatullista kirjallisuutta paikallisille kielille. Mutta miten kirjallisuutta voitaisiin saada 820 kielelle?

Vuonna 1954 Tom Kitto käynnisti käännöstyön järjestämällä niin, että paikalliset veljet käänsivät kirjan ”Olkoon Jumala totinen” c luvun ”Uusi maa” motun kielelle, jota puhutaan Port Moresbyssa. Tuosta luvusta monistettiin vihkonen, jota levitettiin yli kaksisataa kappaletta monien motunkielisten ihmisten iloksi.

Kun työ ulotettiin uusille alueille, tienraivaajat näkivät paljon vaivaa kirjallisuuden kääntämiseksi muille paikallisille kielille. Jim Smith kertoo: ”Kirjoitin muistiin uudet sanat ja ilmaukset ja sain kovalla työllä kootuksi tairumankielisen sanakirjan sekä kokoelman kielioppiohjeita. Käytin sitä, kun käänsin Vartiotornin tutkittavia kirjoituksia. Työskentelin usein iltamyöhään naputellessani käännettyjä kirjoituksia kirjoituskoneella paperiarkeille, jotka sitten jaettiin kokouksiin tuleville. Käänsin myöhemmin tairumaksi yhden traktaatin ja yhden kirjasen. Nuo ensimmäiset julkaisut auttoivat monia keremalaisia oppimaan totuuden.”

 Muita julkaisuja valmistettiin hulan ja toaripin kielillä. Koska näytti mahdottomalta tehdä julkaisuja kaikilla kielillä, veljet keskittyivät myöhemmin kahteen kauppakieleen: hiri-motuun ja tok-pisiniin. Hiri-motua, motun yksinkertaistettua muotoa, puhuttiin paljon Papua-Uuden-Guinean etelärannikolla. ”Pyrimme kovasti kehittämään tämän kielen kirjoitettua muotoa”, sanoo Don Fielder. ”Hiri-motuksi käännetyt Vartiotorni-lehdet ja muut julkaisumme ovat rikastuttaneet tätä kieltä ja siten vaikuttaneet merkittävästi sen kehitykseen.” Tok-pisiniä – englannin, kuanuan, saksan ja joidenkin muiden kielten sekoitusta – puhutaan laajalti ylängöllä, rannikkoalueilla ja Papua-Uuden-Guinean pohjoisosan saarilla. Miten saarnaamistyö sai alkunsa tällä monimuotoisella alueella?

HYVÄ UUTINEN LEVIÄÄ POHJOISEEN

Kesäkuussa 1956 Uuden-Irlannin saareen, joka kuuluu Papua-Uuden-Guinean koillisosassa sijaitsevaan Bismarckinsaaristoon, muutti juuri avioitunut tienraivaajapariskunta Ken ja Rosina Frame. He olivat ensimmäiset sinne muuttaneet todistajat. Ken työskenteli kirjanpitäjänä suuressa liikeyrityksessä, joka toimi saaren merkittävimmässä kaupungissa Kaviengissa. Ken kertoo: ”Ennen kuin lähdimme Sydneystä, meille sanottiin, että meidän olisi hyvä saarnata avoimesti vasta sitten,  kun ihmiset olivat tottuneet meihin. Rosina oli hyvä ompelija, ja pian hänellä oli paljon asiakkaita. Todistimme heille vapaamuotoisesti, ja ei aikaakaan, kun kodissamme kokoontui kerran viikossa huomiota herättämättä pieni kiinnostuneiden ryhmä.

Kierrosvalvoja John Cutforth vieraili luonamme puolitoista vuotta myöhemmin ja kysyi, voisiko hän näyttää elokuvan Onnellisuus uuden maailman yhteiskunnassa. Puhuin asiasta paikallisen elokuvateatterin omistajalle, ja hän suostui esittämään elokuvan ilmaiseksi. Teatterin työntekijöiden oli täytynyt levittää tietoa esityksestä, sillä kun saavuimme teatteriin, sisäänkäynnin luona tungeksi ihmisiä ja poliisin täytyi auttaa meitä pääsemään sisään. Näytöksessä oli läsnä yli 230, ja lisäksi monet vielä kurkkivat avoimista ikkunoista. Tämän tapauksen jälkeen saarnasimme avoimemmin.”

Heinäkuussa 1957 perustettiin seurakunta Rabauliin, joka on kaunis satamakaupunki Uudessa-Britanniassa kahden aktiivisen tulivuoren kupeessa. Rabaulin seurakunta kokoontui erikoistienraivaajien vuokraaman talon takapihalla. ”Talolle tuli joka ilta toistasataa ihmistä tutkimaan Raamattua”, sanoo tienraivaaja Norm Sharein. ”Jaoimme heidät parinkymmenen hengen ryhmiin ja opetimme heitä lampunvalossa puiden katveessa.”

Kun seurakunta järjesti ensimmäisen kierroskonventtinsa, läheisellä rannalla kastettiin seitsemän ihmistä. Heistä viisi aloitti pian tienraivauksen. Missä heidän olisi parasta palvella? Australian haaratoimisto vastasi: Madangissa!

Madangissa, pääsaaren koillisrannalla sijaitsevassa kaupungissa, ”pellot” olivat valmiita elonkorjuuta varten (Joh. 4:35). Sikäläinen pieni julistajien ryhmä pystyi  hädin tuskin huolehtimaan kaikesta kiinnostuksesta. Kun kanadalainen tienraivaaja Matthew Pope saapui sinne perheineen ja osti talon, jonka takapihalla oli joitakin mökkejä, alueelle voitiin lähettää lisää tienraivaajia.

Rabaulista saapui kahdeksan tienraivaajaa, jotka levittäytyivät Madangin seudulle. Yksi heistä, Tamul Marung, hankki polkupyörän ja matkusti rannikkolaivalla kotikyläänsä Baskeniin, noin 50 kilometrin päähän Madangista pohjoiseen. Saarnattuaan Baskenissa hän polki takaisin Madangiin ja todisti matkalla. Sitten hän palasi Baskeniin, perusti sinne seurakunnan ja palveli siellä tienraivaajana 25 vuotta. Tuona aikana hän avioitui ja perusti perheen. Hänen tyttärensä ja veljenpoikansa tytär palvelivat myöhemmin Betelissä.

Tällä välin John ja Lena Davison tapasivat Madangissa Kalip Kanain, koulunopettajan joka oli kotoisin Baskenin ja Madangin välissä sijaitsevasta Talidigin kylästä. Ennen pitkää John ja Lena alkoivat käydä Talidigissa tutkimassa Kalipin ja hänen sukulaistensa kanssa. Tämä suututti katolisen kouluntarkastajan, ja hän käski poliisia häätämään Kalipin ja tämän sukulaiset kodeistaan. Vastustus ei lannistanut tätä kiinnostuneiden ryhmää. He muuttivat lähikylään Bagildigiin, ja ryhmästä kasvoi kukoistava seurakunta. Myöhemmin he rakensivat suuren  valtakunnansalin, jossa pidettiin myös konventteja. Nykyään Madangin seudulla on kaiken kaikkiaan seitsemän seurakuntaa ja kaksi ryhmää.

Samalla kun työ eteni Madangissa, Jim Baird sekä John ja Magdalen Endor saivat hyviä tuloksia Laessa, suuressa rannikkokaupungissa parisataa kilometriä Madangista kaakkoon. ”Kotonamme oli lähes joka ilta suuri määrä ihmisiä tutkimassa Raamattua kanssamme. Puolen vuoden kuluttua tutkisteluoppilaistamme kymmenen osallistui kanssamme palvelukseen”, muistelee John. Myöhemmin tuona vuonna Laen elokuvateatterissa näytettiin elokuva Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa, ja katsojia oli näytännössä yli 1 200. Monet heistä olivat sopimustyöntekijöitä, jotka veivät hyvän uutisen mukanaan syrjäisiin vuoristokyliin.

Myös Laesta sisämaahan päin oli uskollisia julistajia, jotka tekivät hyvää  työtä. Waussa Jehovaa palveli innokkaasti suurikokoinen, pyöreäkasvoinen Jack Arifeae. Hän oli perustanut kotiinsa kukoistavan seurakunnan. Raamattua tutki myös noin 30 kukukukua, ja he edistyivät hengellisesti. Tämän heimon jäsenet olivat aikoinaan pelättyjä kannibaaleja.

Lähellä Bulolossa Wally ja Joy Busbridge herättivät saarnaamisellaan suuttumusta heimolähetystyötä tekevässä New Tribes Mission -järjestössä, joka piti aluetta reviirinään. Järjestön painostuksesta Wallyn työnantaja esitti uhkavaatimuksen: ”Jätä uskontosi tai saat etsiä uuden työpaikan.” Wally ja Joy muuttivat Laeen ja jatkoivat saarnaamista. Myöhemmin he aloittivat kokoaikaisen palveluksen ja olivat vuosia matkatyössä.

Popondettan pikkukaupunki, joka sijaitsee Laesta kaakkoon, kuuli hyvän uutisen Jerome ja Lavinia Hototalta, kun he palasivat Port Moresbysta omaan provinssiinsa. Tarmokas ja aloitekykyinen Jerome käytti Raamattua taitavasti. Lavinia taas oli lämminsydäminen nainen, joka oli aidosti kiinnostunut toisista. Kuten odottaa saattoi, kun he aloittivat todistamisen, anglikaaninen piispa ja suuri joukko hänen kannattajiaan ilmaantuivat pian heidän talolleen vaatimaan saarnaamisen lopettamista. Tämä ei kuitenkaan säikäyttänyt Jeromea ja Laviniaa. He jatkoivat julistamista ja perustivat kaupunkiin pienen mutta innokkaan seurakunnan.

Vuoteen 1963 mennessä hyvä uutinen oli saavuttanut Papua-Uuden-Guinean syrjäisellä pohjoisrannikolla sijaitsevan Wewakin kaupungin. Kaksi saksalaista rakennusmiestä, Karl Teynor ja Otto Eberhardt, rakensivat päivisin Wewakin sairaalaa ja tutkivat iltaisin ja  viikonloppuisin yli sadan kiinnostuneen kanssa. Heidän saarnaamistyönsä sai paikallisen katolisen papin raivoihinsa. Hän keräsi väkijoukon, ja he heittivät Karlin ja Oton moottoripyörät mereen. Yksi papin apureista oli huomattava kyläpäällikkö, jonka pojasta tuli myöhemmin todistaja. Pojan elämäntavoissa tapahtuneet muutokset tekivät päällikköön suuren vaikutuksen, ja hänen asenteensa pehmeni. Hän antoi todistajille luvan saarnata hänen alaisuudessaan olevissa kylissä.

HAARATOIMISTO PERUSTETAAN

Samalla kun papit painiskelivat ”todistajaongelman” kimpussa, veljet ponnistelivat sen hyväksi, että hyvä uutinen saisi laillisen vahvistuksen korkeimmalla mahdollisella tasolla (Fil. 1:7). Niinpä 25. toukokuuta 1960 rekisteröitiin virallisesti Kansainvälinen Raamatuntutkijain Seura, joka on Jehovan todistajien monissa maissa käyttämä laillinen yhdistys. Tämän ansiosta veljet saattoivat hankkia valtion maata valtakunnansalien ja muiden Valtakunnan työn edistämiseen tarvittavien tilojen rakentamista varten.

Myöhemmin tuona vuonna Papua-Uuteen-Guineaan perustettiin Vartiotorni-seuran haaratoimisto. Haaratoimistonpalvelijaksi nimitettiin John Cutforth. Mutta mihin toimisto voitaisiin sijoittaa, kun vuokrattavia tiloja oli tarjolla niukalti?

Vastaus saatiin, kun maahan tulivat Jim ja Florence Dobbins. Jim oli toisen maailmansodan aikana palvellut Yhdysvaltain laivastossa Papua-Uudessa-Guineassa. Myöhemmin hän ja Florence tulivat totuuteen ja asettivat tavoitteekseen laajentaa palvelustaan. ”Vuonna 1958 muuan Port Moresbyssa asuva veli vieraili luonamme Ohiossa ja näytti diakuvia Papua-Uudesta-Guineasta”, Jim kertoo. ”Löysimme jälkeenpäin yhden dian, joka oli vahingossa jäänyt häneltä. Kuvassa oli yksi  kauneimmista näkymistä, minkä olimme koskaan nähneet. Vaimoni ehdotti, että lähettäisimme sen hänelle postitse. Minä kuitenkin sanoin: ’Ei, vaan viedään se hänelle.’ ”

Vuotta myöhemmin Jim ja Florence muuttivat tyttäriensä Sherryn ja Deborahin kanssa pieneen betonitaloon Six Mileen, Port Moresbyn esikaupunkiin. Pian sen jälkeen Jim alkoi puhua John Cutforthille haaratoimiston paikasta.

”Olen etsinyt kaikkialta Port Moresbysta paikkaa haaratoimistolle, mutta turhaan”, John valitti.

”Entä kävisikö meidän talomme?” Jim sanoi. ”Sinä saisit kolme etummaista huonetta, ja minä asuisin perheeni kanssa talon perällä.”

Tarpeelliset järjestelyt tehtiin, ja 1. syyskuuta 1960 Dobbinsien talo rekisteröitiin virallisesti Papua-Uuden-Guinean ensimmäiseksi haaratoimistoksi.

TODISTAJIEN TOIMINTA HALUTAAN KIELTÄÄ

Vastustajat eivät olleet näistä edistysaskeleista mielissään. Vuonna 1960 kristikunnan kirkot, veteraanien ja sotilaiden tukijärjestö RSL (Returned Services League) ja paikallinen media yhdistivät voimansa ja organisoivat parjauskampanjan, jonka tarkoitus oli saada Jehovan todistajat kielletyksi.

Tilanne kärjistyi, kun todistajat levittivät joillekin lääkäreille, papeille ja valtion viranomaisille kirjasta, jossa selitettiin kantaamme verensiirtoihin. Kuten odottaa saattoi, papit reagoivat ensimmäisenä. Elokuun 30. päivänä 1960 South Pacific Post -lehti julisti suurin otsikoin: ”Kirkot raivoissaan verikysymyksestä.” Kirkkojen johtajat leimasivat kirjoituksessa todistajat ”antikristukseksi” ja ”kirkon viholliseksi”.

Sen jälkeen julkaistiin muita kirjoituksia, joissa  väitettiin valheellisesti, että Jehovan todistajat olivat kumouksellisia ja että heidän opetuksensa kannusti koulusta pinnaamiseen ja verojen maksamatta jättämiseen sekä edisti rahtikultteja ja jopa huonoa hygieniaa. Heistä sanottiin, että he pelottelivat ihmisiä lähestyvän auringonpimennyksen avulla saadakseen primitiiviset alkuasukkaat valtaansa. Eräässä pääkirjoituksessa todistajia haukuttiin jopa siitä, että he elivät, söivät ja työskentelivät kyläläisten kanssa. South Pacific Post -lehti kritisoi todistajia siitä, että he opettivat kaikkien ihmisten olevan tasavertaisia, ja väitti todistajia ”kommunismiakin suuremmaksi uhaksi”.

Lopulta 25. maaliskuuta 1962 RSL vaati siirtomaaviranomaisia kieltämään todistajat. Australian valtio kuitenkin hylkäsi vaatimuksen julkisesti. ”Tällä ilmoituksella oli myönteinen vaikutus kautta maan”, Don Fielder sanoo. ”Ennakkoluulottomat ihmiset näkivät, että vastustajiemme väitteet eivät yksinkertaisesti pitäneet paikkaansa.”

 YLÄNGÖLLE

Samassa kuussa Tom ja Rowena Kitto lähtivät Port Moresbysta useita viikkoja kestävälle uuvuttavalle matkalle. He veivät hyvän uutisen koskemattomalle alueelle: Uuden-Guinean vuoristoiselle ylängölle.

Kolmekymmentä vuotta aiemmin australialaiset kullankaivajat olivat löytäneet tältä ylängöltä miljoonan ihmisen sivilisaation, joka oli täysin eristyksissä muusta maailmasta. Nämä ylängön pelästyneet asukkaat luulivat, että valkoiset ihmiset olivat kuolleista nousseita esi-isien henkiä.

Kullankaivajien vanavedessä saapuivat kristikunnan lähetyssaarnaajat. ”Kun lähetyssaarnaajat kuulivat meidän olevan tulossa, he kielsivät kyläläisiä kuuntelemasta meitä”, Rowena kertoo. ”Varoitus oli kuitenkin hyvää mainosta. Luonteeltaan uteliaat ylängön asukkaat odottivat innokkaasti tuloamme.”

Tom ja Rowena perustivat pienen kaupan Wabagiin, joka sijaitsee Mount Hagenin kaupungista 80 kilometriä luoteeseen. ”Papit kielsivät laumojensa jäseniä ostamasta meiltä, myymästä meille tai puhumasta kanssamme ja painostivat heitä vaatimaan, että vuokrasopimuksemme  purettaisiin”, Tom kertoo. ”Aikanaan kyläläiset kuitenkin huomasivat, että olimme erilaisia kuin muut heidän tuntemansa länsimaalaiset. Silmiinpistävintä oli se, että kohtelimme heitä ystävällisesti. Huomaavaiset tekomme toivat usein kyyneleet heidän silmiinsä, ja he sanoivat, että he halusivat meidän jäävän!”

KÄRSIVÄLLINEN OPETTAMINEN TUO TULOKSIA

Vuodesta 1963 lähtien ylängölle virtasi ulkomaisia todistajia, joiden tavoitteena oli levittää hyvä uutinen laajemmalle alueelle. Nämä veljet ja sisaret etenivät vähitellen idästä länteen. Lopulta he saivat käytyä läpi koko alueen ja perustivat moniin paikkoihin ryhmiä ja seurakuntia.

Gorokassa Eastern Highlandsin provinssissa kokoontui pieni seurakunta aluksi yksityiskodissa. Myöhemmin he rakensivat metsän materiaaleista vaatimattoman kokouspaikan. Sitten vuonna 1967 he rakensivat viehättävän valtakunnansalin, jossa oli 40 istumapaikkaa. ”Sutkautin, että kyllä nämä tuolit saattavat Harmagedoniin mennessä täyttyä”, muistelee kymmenen vuotta ylängöllä palvellut George Coxsen. ”Miten väärässä olinkaan! Vuoden kuluttua kokouksissa kävi niin paljon väkeä, että meidän täytyi muodostaa toinen seurakunta!”

Kauempana idässä lähellä Kainantua Norm Sharein tutki Raamattua yli 50 kyläläisen kanssa. Hänen majassaan kävi oppilaita päivittäin. Sittemmin tästä ryhmästä huolehtivat kahden ja puolen vuoden ajan tienraivaajat Berndt ja Erna Andersson. ”Nämä ihmiset peseytyivät harvoin, ja heillä oli yllään vain vähän vaatteita. He olivat täysin luku- ja kirjoitustaidottomia, ja he olivat kietoutuneet demonismiin”, Erna kertoo. ”Mutta kun autoimme heitä kärsivällisesti  ja huomaavaisesti, jotkut heistä pystyivät pian toistamaan ulkomuistista 150 raamatunjaetta ja selittämään niitä.”

Anderssonien ja ryhmän jäsenten välille kehittyi lämmin suhde. Erna kertoo: ”Kun meidät määrättiin Kaviengiin, naiset kerääntyivät ympärilleni ja itkivät vuolaasti! He silittivät vuoron perään käsiäni ja kasvojani kyynelten virratessa heidän poskillaan. Vetäydyin yhä uudestaan majaani itkemään samalla kun Berndt yritti lohduttaa heitä, mutta mikään ei lievittänyt heidän suruaan. Kun lopulta lähdimme, suuri joukko kyläläisiä juoksi automme perässä vuorta alas ja naiset itkivät koko ajan. Minulla nousee vieläkin pala kurkkuun muistellessani niitä sydäntä raastavia tunteita, joita minulla oli tuona päivänä. Kaipaan kovasti noiden rakkaiden ystävien näkemistä uudessa maailmassa!” Toiset tienraivaajat jatkoivat Berndtin ja Ernan työtä Kainantussa, ja sinne perustettiin erinomainen seurakunta.

VALTAKUNNAN SIEMEN KANTAA HEDELMÄÄ

1970-luvun alkupuolelle tultaessa Mount Hageniin oli muodostunut pieni todistajien ryhmä. Tässä noin 130 kilometriä Gorokasta länteen sijaitsevassa kaupungissa oli kuuluisa tori, joka veti tuhansittain  ihmisiä joka viikko kilometrien säteeltä. ”Levitimme torilla satoja julkaisuja”, sanoo peloton tienraivaaja Dorothy Wright. Kun ihmiset palasivat kyliinsä, Valtakunnan sanoma kantautui heidän välityksellään syrjäisille alueille, joille julistajat eivät tuolloin päässeet.

Myöhemmin Dorothyn poika Jim Wright ja hänen tienraivaustoverinsa Kerry Kay-Smith määrättiin Banziin, teen- ja kahvinviljelyalueelle, joka sijaitsee maalauksellisessa Wahgilaaksossa Mount Hagenista itään. He kohtasivat ankaraa vastustusta. Kirkkojen lähetysasemien työntekijät yllyttivät lapsia heittämään heitä kivillä ja ajamaan heidät pois kylistään. Kun Kerry muutti toiselle määräalueelle, Jim jäi yksin tienraivaajaksi Banziin. Hän muistelee: ”Valvoin usein yöllä pienessä heinämajassani ja rukoilin: ’Jehova, miksi olen täällä?’ Vuosia myöhemmin sain vastauksen.”

”Vuonna 2007 matkustin Australiasta Banzissa pidettävään piirikonventtiin”, Jim jatkaa. ”Lähellä vanhan heinämajani paikkaa seisoi hieno uusi valtakunnansali, joka voitiin tilapäisesti laajentaa tuhatpaikkaiseksi konventtisaliksi. Kun saavuin konventtialueelle, Paul Tai -niminen veli ryntäsi luokseni, kaappasi minut syliinsä ja alkoi itkeä olkapäätäni vasten. Kun hän lopulta sai tunteensa hallintaan, hän selitti, että olin tutkinut hänen isänsä kanssa 36 vuotta aiemmin. Paul oli myöhemmin lukenut isänsä tutkistelukirjoja ja omaksunut  totuuden. Hän kertoi minulle palvelevansa nyt vanhimpana.”

”Konventin aikana minua haastateltiin lavalla ja kerroin vainosta, jota olimme kohdanneet alkuaikoina Banzissa”, Jim sanoo. ”Tuskin kukaan yleisössä oli kuivin silmin. Ohjelman jälkeen useat veljet tulivat halaamaan minua ja pyytämään kyynelsilmin anteeksi. He olivat nuorina poikina ajaneet minut pois kylästään heittelemällä meitä kivillä ja huutelemalla solvauksia. Yksi noista veljistä, Mange Samgar – nykyään vanhin – oli kaiken lisäksi entinen luterilainen pappi, joka oli yllyttänyt heitä! Oli mahtavaa nähdä heidät tuossa konventissa!”

SIEMENET ITÄVÄT SYRJÄISILLÄ ALUEILLA

Monet papua-uusiguinealaiset ovat saaneet tietää totuudesta suoraan todistajilta; toiset taas ovat oppineet sen, kun totuuden siemenet tavalla tai toisella ovat kulkeutuneet syrjäisille alueille (Saarn. 11:6).  Esimerkiksi vuoden 1970 paikkeilla haaratoimistoon alkoi tulla säännöllisesti kenttäpalvelusraportteja tuntemattomalta henkilöltä tuntemattomasta kylästä etäisen Sepikjoen varrelta sellaisesta seurakunnasta, jota ei ollut olemassakaan. Haaratoimisto pyysi kierrosvalvoja Mike Fisheriä ottamaan asiasta selvää.

”Kylään päästäkseni kuljin moottoroidulla kanootilla kymmenen tuntia pitkin kapeita vesiteitä hyttysiä kuhisevan viidakon läpi”, kertoo Mike. ”Lopulta saavuin perille myöhään päivästä ja tapasin raporttien arvoituksellisen lähettäjän – miehen, joka oli erotettu vuosia aiemmin toisella alueella. Hän oli palannut kotikyläänsä, katunut syntejään ja alkanut saarnata toisille. Yli 30 aikuista kyläläistä kutsui itseään Jehovan todistajaksi, ja jotkut heistä olivat kelvollisia kastettaviksi. Katumusta osoittanut mies otettiin pian takaisin, ja haaratoimisto vahvisti virallisesti ryhmän olemassaolon.”

Vuonna 1992 kierrosvalvoja Daryl Bryon sai tietää, että eräässä sisämaan syrjäkylässä oli tiettävästi totuudesta kiinnostuneita ihmisiä. ”Päästäkseni kylään ajoin autolla sisämaassa 80 kilometriä, kuljin jalan puolitoista tuntia tiheässä viidakossa ja meloin kanootilla vastavirtaan vielä tunnin”, Daryl selittää. ”Hämmästyksekseni joenrannalla korkeiden vuorten keskellä seisoi upouusi rakennus, jossa oli kilpi ’Jehovan todistajien valtakunnansali’.”

”Sunnuntaisin saliin kokoontui noin 25 kiinnostunutta tutkimaan kirjaa Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä. Koska he sanoivat olevansa todistajia, kysyin heiltä, pureskelivatko he betelpähkinää. ’Emme suinkaan’, he vastasivat. ’Lopetimme sen vuosia sitten, kun tulimme totuuteen!’ Lienee tarpeetonta sanoa, että olin iloinen, kun haaratoimisto liitti ryhmän kierrokseeni.”

 LÄHETYSTYÖ VAUHDITTUU

Työ Papua-Uudessa-Guineassa sai 1980- ja 1990-luvuilla lisää pontta, kun maahan saapui monia erikoistienraivaajia, Gileadin käyneitä lähetystyöntekijöitä ja palvelijoiden valmennuskoulusta valmistuneita veljiä muun muassa Australiasta, Englannista, Filippiineiltä, Japanista, Kanadasta, Ruotsista, Saksasta, Suomesta, Uudesta-Seelannista ja Yhdysvalloista. Jotkut näistä evankelistoista menivät myöhemmin naimisiin, ja heidän rinnallaan alkoi palvella yhtä innokas puoliso, joten siunaus oli kaksinkertainen.

Saavuttuaan maahan useimmat näistä tulokkaista osallistuivat kahden kolmen kuukauden ajan tok-pisinin tai hiri-motun kurssille. He opiskelivat kieltä aamupäivisin ja panivat oppimansa käytäntöön kenttäpalveluksessa iltapäivisin. Tällaisen valmennuksen ansiosta monet heistä pystyivät muutaman kuukauden kuluttua  johtamaan sisällökkäitä raamatuntutkisteluja ja pitämään puheita.

Uuden kielen opiskelu auttoi heitä myös olemaan kärsivällisiä ja myötätuntoisia, kun he opettivat luku- ja kirjoitustaidottomia ihmisiä. He opettivat monille kiinnostuneille lukemisen alkeet, jotta nämä voisivat lukea Jumalan sanaa (Jes. 50:4). Vuosina 1989–98 julistajien määrä kasvoikin 2 000:sta noin 3 000:een, eli kasvua oli vain yhdeksän vuoden aikana 50 prosenttia!

Vaikka monet noista evankelistoista joutuivat myöhemmin lähtemään Papua-Uudesta-Guineasta terveydellisistä tai muista syistä, he jättivät jälkeensä pysyvän perinnön. Noita rakkaita veljiä ja sisaria muistellaan edelleen lämmöllä heidän uskollisuutensa ja rakkaudellisten tekojensa vuoksi (Hepr. 6:10).

RAKENNUSTYÖ EDISTÄÄ KASVUA

Samalla kun julistajien määrä kasvoi, kasvoi myös valtakunnansalien, konventtisalien ja suurempien haaratoimistotilojen tarve. Miten tämä tarve täytettiin?

Ennen vuotta 1975 maaministeriö varasi säännöllisesti tontteja uskonnollista käyttöä varten. Kirkot anoivat niitä ja perustelivat maantarvettaan maalautakunnalle. Hakija, joka pystyi perustelemaan asiansa hyvin, sai tontin ilmaiseksi, mutta sille piti rakentaa melko pian.

Kristikunnan pappien ankarasta vastustuksesta huolimatta Kansainvälinen Raamatuntutkijain Seura sai vuonna 1963 käyttöönsä tontin hyvältä paikalta Port Moresbysta. Tontti oli rinteessä, ja sieltä oli upea näköala Kokin torille ja taivaansiniselle Korallimerelle. Tontille rakennettiin aikanaan kaksikerroksinen haaratoimisto ja valtakunnansali. Myöhemmin Port Moresbysta myönnettiin lisää tontteja – Sabamasta, Hoholasta, Gerehusta ja Gordonista – ja niille rakennettiin valtakunnansalit.

 Gordonin tontti sijaitsi huomattavalla paikalla lähellä kaupungin keskustaa. Alun perin tontti oli varattu anglikaanisen katedraalin paikaksi. ”Julkisessa käsittelyssä maalautakunnan puheenjohtaja kuitenkin kertoi anglikaaniselle papille, että lautakunta ei ollut tyytyväinen siihen, että kirkko oli rohmunnut maata ja käyttänyt sitä usein väärin kaupallisiin tarkoituksiin”, selittää Papua-Uudessa-Guineassa 25 vuotta palvellut Ron Fynn. ”Puheenjohtaja lisäsi, että anglikaanit eivät saisi lisää maata ennen kuin lautakunta vakuuttuisi siitä, että he käyttävät nykyisiä tontteja siihen tarkoitukseen, johon ne on myönnetty.

Tämän sanottuaan puheenjohtaja kääntyi minuun päin ja kysyi, millaista tonttia me tarvitsimme. Sanoin, että ykkösvaihtoehtomme oli Gordonin ’katedraalitontti’. Anglikaaninen pappi ponkaisi pystyyn ja esitti vastalauseensa, mutta puheenjohtaja käski lujasti häntä istuutumaan. Esitin asiani loppuun. Kaikkien läsnäolijoiden hämmästykseksi lautakunta myönsi tontin meidän seurakunnallemme.”

Tontille rakennettiin valtakunnansali ja nelikerroksinen haaratoimisto. Uusi haaratoimisto vihittiin 12. joulukuuta 1987. Aiemmin käytössä ollut Kokin tontti myytiin. Haaratoimistoa laajennettiin vuosina 2005–10 rakentamalla sen yhteyteen nelikerroksinen asuinrakennus, valtakunnansali ja käännöstoimisto. Nämä rakennukset vihittiin 29. toukokuuta 2010.

Nykyään eri puolilla Papua-Uutta-Guineaa on 89 valtakunnansalia ja muuta kokouspaikkaa. Monet maaseudun kokouspaikoista tehdään edelleenkin metsän materiaaleista. Suurissa kaupungeissa käytetään kuitenkin nykyaikaisia rakennusmateriaaleja. Monet uusimmista saleista on rakennettu vähävaraisten maiden auttamiseksi suunnitellun rakennusohjelman puitteissa, jota on toteutettu Papua-Uudessa-Guineassa vuodesta 1999 lähtien.

 LUJINA HAASTEISTA HUOLIMATTA

Papua-Uudessa-Guineassa toimivilla kirkkokunnilla oli aikoinaan herrasmiessopimus siitä, missä kukin niistä tekisi lähetystyötään. Kullakin oli oma alueensa, ja toisten uskontokuntien odotettiin pysyvän poissa siltä. Jehovan todistajat kertovat tietenkin hyvää uutista kaikille, jotka haluavat kuulla, ihmisten asuinpaikasta riippumatta. Tämä todistajien näkemys ja monien totuutta kuuntelevien myönteinen suhtautuminen suututtivat papistoa.

”Kun olin muuttanut pienelle Kurmalaksaarelle Uuden-Britannian länsiosaan, ensimmäisiä luonani käyneitä oli anglikaaninen pappi”, muistelee Norm Sharein. ” ’Teillä ei ole oikeutta todistaa seurakuntani jäsenille’, hän sanoi. ’He ovat jo kristittyjä!’

Myöhemmin näin, miten yksi tutkisteluoppilaistani meloi vimmatusti kanootilla kohti rantaa rankkasateessa. Merenkäynti oli niin ankaraa, että hänen henkensä oli vaarassa. Hän veti kanoottinsa rannalle ja kertoi henkeään haukkoen, että venelastillinen katolilaisia oli tulossa katekeetan johdolla pieksemään minut. Minulla ei ollut paikkaa, mihin paeta, ja rukoilin Jehovalta viisautta ja voimaa.

Kun vene saapui, maihin nousi viitisentoista miestä. Heidän kasvonsa oli maalattu punaisiksi, mikä oli varma merkki pahoista aikeista. En jäänyt odottelemaan, että he tulisivat minun luokseni, vaan minä menin heidän luokseen. Pelkoni oli haihtunut. Kun lähestyin heitä, he solvasivat minua siinä toivossa, että olisin antanut heille syyn käydä minuun käsiksi, mutta pysyin tyynenä.

Paikalla oli toinenkin tutkisteluoppilaani, iäkäs mies, joka itse asiassa omisti tuon saaren. Hän sanoi  vilpittömästi: ’Jehovan todistajat eivät tappele. Lyökää häntä, niin näette!’

’Kenen puolella hän oikein on?’ ajattelin mielessäni ja toivoin, että hän olisi ollut hiljaa.

Puhuin miehille joitakin minuutteja, minkä jälkeen kehotin heitä lähtemään ja ojensin hyväntahdon eleenä heidän johtajalleen oikean käteni. Yllättyneenä hän katsoi miehiinsä, ja he katsoivat häneen. Sitten hän ravisti kättäni. Jännitys laukesi, ja me kaikki kättelimme toisiamme. Sen jälkeen suureksi helpotuksekseni he lähtivät! Mieleeni tulivat Paavalin sanat Timoteukselle: ’Herran orjan ei tarvitse taistella, vaan hänen täytyy olla hellävarainen kaikkia kohtaan, – – itsensä hillitsevä pahaa kärsiessään.’ ” (2. Tim. 2:24.)

Berndt Andersson kertoo, mitä tapahtui eräässä ylängön kylässä. Luterilainen pappi ja toisesta kylästä tullut noin 70 miehen joukko yrittivät häätää todistajat pois ja hävittää heidän valtakunnansalinsa. Berndt saattoi väkijoukon hämmennyksiin menemällä kylän ulkopuolelle heitä vastaan. Hän lähestyi pappia ja kysyi, miksi luterilaisen kirkon lähetysasema opettaa, että Jumalan nimi on Anutu, joka on joidenkin kristikunnan lähetyssaarnaajien käyttöön ottama paikallinen nimi. Pappi sanoi nimen löytyvän Raamatusta, ja Berndt kysyi, mistä kohtaa. Pappi avasi Raamatun, ja kun oli ilmeistä, ettei hän löytänyt tällaista kohtaa, Berndt pyysi häntä lukemaan psalmin 83:18. Saatuaan apua Psalmien kirjan löytämisessä pappi alkoi lukea jaetta ääneen. Kun hän tuli nimen Jehova kohdalle, hän sulki Raamatun ja huusi: ”Tämä on valhetta!” Hän tajusi liian myöhään, että oli juuri tuominnut oman Raamattunsa. Välikohtauksen jälkeen monet hänen kirkkonsa jäsenet muuttivat käsitystään todistajista.

 Toisinaan uskonnolliset vastustajat kuitenkin polttivat valtakunnansaleja, esimerkiksi Agin kylässä Milne Bayn provinssissa olleen salin. Tässä tapauksessa yksi tuhopolttajista, joka oli ollut rikosta tehdessään humalassa, katui syvästi tekoaan. Myöhemmin hän meni tapaamaan veljiä ja otti vastaan raamatuntutkistelun, ja hänestä tuli tienraivaaja. Lisäksi hänen käyttöönsä annettiin tienraivaajien asunto, joka oli uudelleen rakennetun salin yhteydessä. Nykyään hän siis pitää huolta samasta paikasta, jossa oli syyllistynyt rikokseen.

Uskonnollista vainoa ei enää juuri ole. ”Olemme siirtyneet rauhan kauteen”, sanoo Craig Speegle. ”Mutta tilalle on tullut uusi ongelma: väkivalta, jota aiheuttavat raskoleiksi kutsutut huligaanit ja varkaat. Siksi ollessaan vaarallisilla alueilla veljet todistavat ryhmissä ja pysyttelevät näköetäisyydellä toisistaan.”

 Lähetystyöntekijät Adrian ja Andrea Reilly sanovat: ”Siitä on apua, että ihmiset tietävät sinun olevan Jehovan todistaja.” Adrian sanoo: ”On viisasta pitää mukanaan kirjallisuutta, onpa ostoksilla tai saarnaamassa. Se ei toki välttämättä takaa turvallisuutta, mutta se voi auttaa, koska siitä sinut tunnistetaan todistajaksi. Kerran autoni hajosi eräässä Laen vaarallisessa kaupunginosassa. Olin yksin, ja pian ympärilleni kerääntyi joukko uhkaavan näköisiä nuoria. Kaksi heistä tunnisti minut, sillä olimme hieman aiemmin keskustelleet yhdessä Raamatusta. Niinpä he puolustivat minua. Yllätyksekseni ja helpotuksekseni nuoret eivät ryöstäneet eivätkä vahingoittaneet minua vaan työnsivät epäkuntoon menneen autoni takaisin puolen kilometrin päässä olevaan lähetyskotiin.”

Kerran kun muuan sisar oli torilla, veitsin aseistautuneet raskolit kuiskasivat hänelle: ”Anna se laukku tänne.” Hän ojensi sen heille heti, ja he juoksivat tiehensä. He palasivat muutaman minuutin kuluttua anteeksi pyydellen ja antoivat laukun sisältöineen takaisin. Miksi? Kun he olivat avanneet sen, he olivat nähneet Raamatun ja Puhu perustellen -kirjan ja tunteneet syyllisyyttä siitä, mitä olivat tehneet.

ERILAISIA TAPOJA SAARNATA

”Saarnasimme kaikkialla, missä oli ihmisiä”, muisteli Elsie Thew, joka palveli Papua-Uudessa-Guineassa miehensä Billin kanssa vuosina 1958–66. ”Puhuimme ihmisille heidän kylissään, kodeissaan ja puutarhoissaan sekä toreilla ja viidakkopoluilla. Puhuimme kalastajille rannoilla ja joentörmillä. Alkuaikoina meillä oli mukana myös maailmankartta, josta näytimme  syrjäseutujen ihmisille, mistä olimme tulleet. Tämä oli tärkeää, sillä joskus tulimme lentokoneella, ja muusta maailmasta tietämättömät kyläläiset ajattelivat meidän tipahtaneen taivaasta! Näytimme heille kartasta, että olimme vain tulleet maapallon toisesta osasta.”

Moniin Papua-Uuden-Guinean pitkän rannikon ja jokivarsien kyliin pääsee vain veneellä tai kanootilla. Steve Blundy muistelee: ”Veli Daera Guba Hanuabadasta Port Moresbysta oli ikämies, ja hänellä oli paljon kokemusta aluksista ja vesillä liikkumisesta. Hänellä oli talonsa alla kaksi ontoksi koverrettua tukkia. Niinpä tienraivaustoverini ja minä autoimme häntä hankkimaan puutavaraa, jota hän tarvitsi puapuan eli sikäläisen katamaraanin rakentamiseen. Purjeet valmistettiin purjekankaasta. Kapteenina toimi Daera ja miehistönä pari kolme muuta hanuabadalaista veljeä. Teimme tällä aluksella useita matkoja Port Moresbyn lähistöllä oleviin rannikkokyliin.”

 1960-luvun loppupuolella Berndt Andersson palveli kauniilla Uuden-Irlannin saarella, joka sijaitsee noin 650 kilometrin päässä pääsaaresta koilliseen. Berndt kirjoittaa: ”Jotkut tulivat läheisiltä pikkusaarilta ja pyysivät meitä käymään heidän luonaan. Siihen olisi kuitenkin tarvittu venettä, jonka hankkiminen pienellä kuukausittaisella määrärahallamme tuntui saavuttamattomalta unelmalta. Meillä oli kyllä liiterissä lautoja, mutta ne eivät lähimainkaan riittäneet veneen rakentamiseen. Niinpä esitimme asian Jehovalle rukouksessa. Sitten aivan yllättäen muuan laelainen veli lähetti meille 200 Australian dollaria, jotta voisimme käydä ulkosaarilla. Näin meidän oli mahdollista rakentaa vene, ja annoimme sille nimeksi Pioneer. Siinä ei kuitenkaan ollut moottoria. Samainen avulias veli antoi rahat myös pieneen perämoottoriin. Nyt pääsimme käymään noilla viehättävillä saarilla!”

 Vuoden 1990 paikkeilla kierrosvalvoja Jim Davies ja kolme muuta veljeä päättivät mennä todistamaan pakolaisleiriin, joka oli kaukana Flyjoen varrella Indonesian rajan tuntumassa. Veljet olivat järjestäneet majoituksen erään kiinnostuneen naisen luo, jonka aviomiehellä oli toiseksi vastuullisin asema leirissä. ”Matka Flyjokea ylös kesti moottoroidulla kanootilla lähes kaksi tuntia”, Jim kertoo. ”Yhdeksän maissa aamulla saavuimme viidakkoaukiolle ja näimme siellä pikkutien, joka johti tuolle kaukaiselle leirille. Jäimme sinne odottelemaan kuljetusta.

Viimein viideltä iltapäivällä paikalle ilmaantui auto. Pakkasimme siihen tavaramme ja kiipesimme kyytiin. Mutta emme ehtineet ajaa kuin sata metriä, kun ohjausjärjestelmä meni rikki! Viileän rauhallisesti kuljettaja selvitti vian, etsi rautalankaa, pujottautui auton alle ja sitoi irronneet osat yhteen. ’Tuolla viritelmällä emme pitkälle pääse’, ajattelin. Mutta olin väärässä. Rautalanka kesti kuin kestikin koko viisituntisen matkan, vaikka tie oli siinä kunnossa, että neliveto piti olla kaiken aikaa kytkettynä. Juutuimme monesti mutaan, ja meidän oli työnnettävä autoa. Saavuimme perille iltakymmeneltä väsyneinä ja yltä päältä mudassa.

Todistimme kolme päivää leirissä, joka levittäytyi viidakossa laajalle alueelle, ja levitimme kaiken meillä olleen kirjallisuuden. Tapasimme siellä erään erotetun miehen, joka kertoi haluavansa palata Jehovan luo. Olimme iloisia, kun saimme myöhemmin kuulla hänen tosiaan tulleen takaisin. Nykyään totuudessa ovat myös hänen vaimonsa ja jotkut hänen lapsistaan. Meille majapaikan antanut kiinnostunut nainen ja hänen miehensä tulivat hekin totuuteen.”

 KIERROSTYÖTÄ SEPIKIN VARRELLA

Yli 1 100 kilometriä pitkä Sepikjoki on kuin suuri ruskea käärme, joka kiemurtelee ylängöltä mereen. Se on joiltakin kohdin niin leveä, että vastarannalle on vaikea nähdä. Joki on suuri valtaväylä, jota veljet, muun muassa kierrosvalvojat vaimoineen, käyttävät säännöllisesti. Lähdetäänpä erään kierrosvalvojan ja hänen vaimonsa matkaan, kun he vierailevat seurakunnissa tämän mahtavan vesiväylän varrella.

Warren Reynolds kirjoittaa: ”Vaimoni Leann ja minä lähdemme liikkeelle aamuvarhaisella Wewakin kaupungista 3,5-metrinen tasapohjainen alumiinivene automme kattotelineellä. Ajettuamme kolme tuntia, enimmäkseen nelivedolla, pysäköimme auton joen varteen muutamaksi päiväksi. Aiomme lähteä veneellä jokea ylös tapaamaan noin 30:tä julistajaa, jotka asuvat neljässä kylässä Sepikin sivujokien varsilla.

Kun olemme lastanneet tavaramme veneeseen, käynnistämme 25-hevosvoimaisen perämoottorin ja lähdemme kulkemaan ylävirtaan. Tunnin päästä käännymme Sepikin sivujoelle Yuatille, ja kuljettuamme vielä kaksi tuntia saavumme Biwatin kylään. Veljet ja heidän tutkisteluoppilaansa ottavat meidät lämpimästi vastaan. Osa heistä vetää veneen rannalle ja vie sen jonkun vastassa olleen kotiin. Kun olemme nauttineet ateriaksi pisankeja ja kookosmaitoa, lähdemme kaikki jalkapatikassa kahden tunnin matkalle rämeiseen viidakkoon. Paikalliset julistajat kulkevat edellä ja auttavat meitä tavaroiden kantamisessa. Lopulta tulemme Dimirin pikkukylään, missä sammutamme janomme kookosmaidolla. Sitten viritämme hyttysverkon ja levitämme vuoteen viidakon materiaaleista tehtyyn paalutaloon. Syötyämme päivän pääateriaksi kypsennettyjä jamsseja menemme nukkumaan.

 Alueella asuu neljätoista julistajaa kolmessa kylässä. Seuraavina päivinä todistamme kussakin niistä ja löydämme monia kiinnostuneita. Meille tuottaa suurta iloa myös se, että kaksi tutkisteluoppilasta laillistaa avioliittonsa ja heidät hyväksytään Valtakunnan julistajiksi. Muut julistajat järjestävät yksinkertaisen hääaterian, johon kuuluu jamssia, saagoa, syötäviä lehtiä ja kaksi kanaa.

Sunnuntaina esitelmässä on läsnä peräti 93 kyläläistä! Kokouksen jälkeen lähdemme keskipäivän paahteessa paluumatkalle Biwatiin reput täyteen pakattuina. Biwatissa jätämme reput erään tutkisteluoppilaan luo ja lähdemme palvelukseen. Monet ottavat kirjallisuutta, ja jotkut haluavat raamatuntutkistelun. Illalla syömme erään tutkisteluoppilaan luona.  Istumme nuotion ääressä lähellä toisiamme, ja savu pitää ympärillä parveilevat sääsket loitolla.

Aikaisin seuraavana aamuna palaamme veneellemme, työnnämme sen vesille ja lähdemme matkaan usvan leijuessa joen yllä. Seuraamme haltioituneina erilaisia lintuja ja vedessä polskivia kaloja. Vastaan lipuu bambulauttoja, joilla perheet kuljettavat tavaroita myytäväksi paikallisella torilla.

Kun pääsemme jälleen autolle, täytämme veneen polttoainesäiliön, otamme lisää juomavettä ja täydennämme muitakin varastoja. Sitten lähdemme taas joelle. Tällä kertaa vierailemme Kambotin 14 julistajan luona. Tulemme perille kahden tunnin kuluttua – likomärkinä. Trooppinen kaatosade on kastellut meidät. Kambotista jatkamme jokea ylös suureen kylään, joka levittäytyy joen molemmille puolille, ja tällä kertaa  veneemme on täynnä julistajia. Todistamme kylän arvostaville asukkaille myöhään iltapäivään. Paluumatkalla todistamme bambulaitureilla seisoville ihmisille. He ovat odotelleet paluutamme, sillä he näkivät meidän menevän aamulla ylävirtaan. Raha on tällä syrjäseudulla harvinaista, joten kyläläiset osoittavat arvostavansa käyntiämme ja saamiaan traktaatteja lahjoittamalla ruokaa: kookospähkinöitä, kurpitsoja, savukalaa ja banaaneja. Auringon laskiessa olemme jälleen Kambotissa ja laitamme saamistamme ruokatarvikkeista aterian.

Kambotissa kokouspaikka on rakennettu paalujen päälle, kuten kaikki alueen talot. Sadeaikana, jolloin koko alue tulvii, ihmiset melovat kanooteilla suoraan kokouspaikan rappusten eteen. Vierailumme päättää esitelmä, jossa on läsnä 72. Jotkut ovat kävelleet viisi tuntia päästäkseen paikalle.

Kun olemme palanneet autolle ja kiinnittäneet veneen sen katolle, ajamme kolmen tunnin matkan kotiin. Matkalla mietimme Sepikin varrella asuvia rakkaita veljiämme ja sisariamme. Pohdimme myös Jehovan suurta rakkautta heitä kohtaan, mikä ilmenee siitä, miten paljon vaivaa hänen järjestönsä näkee pitääkseen huolta heidän hengellisestä hyvinvoinnistaan. On suuri kunnia kuulua näin suurenmoiseen perheeseen!”

KAMPPAILUA PAHOJA HENKIÄ VASTAAN

Vaikka suuri osa papua-uusiguinealaisista tunnustautuu kristityiksi, monet heistä pitävät myös kiinni perinteisistä uskomuksista. He muun muassa palvovat esi-isiä ja pelkäävät pahoja henkiä. Erään matkaoppaan mukaan viime vuosina ”musta magia ja noituus ovat nostaneet jälleen voimakkaasti päätään”. Niinpä ihmiset lukevat usein sairaudet ja kuoleman  poppamiesten ja esi-isien henkien syyksi.

Tällaisessa ympäristössä Raamatun totuus on todella vapauttava. Jopa jotkut poppamiehet ovat nähneet Jumalan sanan voiman, hylänneet noituuden ja omaksuneet tosi palvonnan. Seuraavassa kaksi esimerkkiä.

Soare Maiga asui kylässä, joka sijaitsee noin 50 kilometrin päässä Port Moresbysta. Häntä pelättiin kovasti hänen voimiensa vuoksi. Jehovan todistajien uskonkäsitykset herättivät kuitenkin hänen uteliaisuutensa, ja hän alkoi käydä raamatuntutkisteluryhmässä. Ennen pitkää hän omaksui totuuden ja hylkäsi entiset tapansa. Mutta kun hän yritti hävittää spiritistiset välineensä, ne ilmestyivät mystisellä tavalla aina takaisin. Soare oli kuitenkin päättänyt lujasti ”vastustaa Panettelijaa”. Niinpä hän eräänä päivänä pakkasi kaikki välineensä laukkuun, pani painoksi kiven ja heitti laukun Port Moresbyn edustalla olevaan merenlahteen. (Jaak. 4:7.) Tällä kertaa välineet eivät enää ilmaantuneet takaisin. Sittemmin tästä rohkeasta miehestä tuli innokas tosi Jumalan, Jehovan, todistaja.

Kora Leke käytti noituutta ja yrttejä sairauksien parantamiseen. Mutta kun hän alkoi tutkia Raamattua, hänen oli taisteltava  päästäkseen vapaaksi hengestä, joka oli auttanut häntä noituuden harjoittamisessa. Soaren tavoin Kora oli päättänyt katkaista suhteensa demoneihin, ja Jehovan avulla hän onnistui siinä. Myöhemmin hän palveli vakituisena tienraivaajana ja erikoistienraivaajana. Tämä uskollinen veli saarnasi hyvää uutista lähimmäisilleen vielä ikääntyneenäkin, kun hänen jalkansa olivat heikentyneet.

Miten Kora pääsi lempipaikkaansa, jossa hän mielellään todisti? Veljet kuljettivat hänet sinne kottikärryillä, mikä oli kätevin käytettävissä oleva keino. Sitten muuan kekseliäs haaratoimiston veli teki huomaavaisesti hänelle pyörätuolin: siihen tuli tavallisen tuolin teräsrunko, polkupyörän pyörät ja istuimeksi tukevaa kangasta. Uusi tapa liikkua teki Korasta itsenäisemmän, ja hän käytti tilannetta täysin hyväkseen! Tällaiset iäkkäät ystävät ovat innostavia esimerkkejä toisille, ja he tuovat Jehovan sydämelle iloa (Sananl. 27:11).

IHMISIÄ OPETETAAN LUKEMAAN JA KIRJOITTAMAAN

”Kaikki, mikä ennen kirjoitettiin, kirjoitettiin meille opetukseksi”, sanotaan Roomalaiskirjeen 15:4:ssä. Jumala selvästikin haluaa palvelijoidensa olevan luku- ja kirjoitustaitoisia. Kuten edellä on käynyt ilmi, Jehovan todistajat ovat Papua-Uudessa-Guineassa nähneet paljon vaivaa ihmisten opettamiseksi lukemaan ja kirjoittamaan.

Luku- ja kirjoitustaidon oppiminen saattaa olla vaikeaa, varsinkin iäkkäille, mutta kun oppilaalla on vilpitön halu, ponnistelu tuottaa yleensä tuloksia. Jumalan  sana voi vaikuttaa voimakkaasti kaikkein vaatimattomimpiinkin ihmisiin, jotka eivät ole saaneet lainkaan koulutusta.

Yksi esimerkki on Save Nanpen. Tämä Sepikin alkulähteiltä kotoisin oleva nuorimies muutti Laeen, mikä oli hänelle hyppäys uuteen kulttuuriin, sillä siellä hän näki ensi kertaa välähdyksen länsimaailmasta. Lisäksi hän tapasi Jehovan todistajia, jotka kertoivat hänelle Valtakunnan toivosta. Se, mitä hän kuuli, kosketti hänen sydäntään, ja hän alkoi käydä kokouksissa ja ennen pitkää pätevöityi kastamattomaksi julistajaksi. Hän oli kuitenkin haluton ottamaan kasteaskelta. Hän oli nimittäin luvannut Jehovalle, että hän menisi kasteelle vasta sitten, kun osasi itse lukea Raamattua. Niinpä hän opiskeli ahkerasti, ja hän saavutti hengelliset tavoitteensa.

Luku- ja kirjoitustaidottomuus on edelleen yleistä, mutta monille alueille on perustettu kouluja, joita todistajien lapsetkin käyvät. Meidän nuoremme osaavat usein esimerkillisen hyvin lukea ja kirjoittaa, mikä johtuu paljolti siitä, että he saavat hyvää valmennusta kotona ja seurakunnan kokouksissa, muun muassa teokraattisessa palveluskoulussa.

RAAMATUN TOTUUS MUUTTAA IHMISIÄ

Apostoli Paavali kirjoitti: ”Meidän sodankäyntiaseemme eivät ole lihallisia, vaan Jumalan avulla voimallisia kukistamaan linnoituksia.” (2. Kor. 10:4.) Joskus yhdelläkin raamatunkohdalla voi olla voimakas vaikutus, kuten Elfreda-nimisen naisen kokemus osoittaa. Hänelle näytettiin Jumalan nimi hänen omasta, wedaunkielisestä Raamatustaan. Hän tutki asiaa tietosanakirjasta ja huomasi, että se vahvisti sen, mitä Raamattu sanoi Jumalan nimestä. Hän tajusi, että Jehovan todistajat opettavat oikein. Hänen  miehensä Armitage ei kuitenkaan halunnut olla missään tekemisissä todistajien kanssa. Mies juopotteli, tupakoi ja pureskeli betelpähkinää, ja hän oli pahansisuinen.

Jäätyään eläkkeelle Armitage muutti Elfredan kanssa Laesta Alotauhun Milne Bayn provinssiin. Paikkakunnalla ei ollut todistajia. Elfreda tilasi Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet ja tutki kirjeitse Kaylene Nilsen -nimisen tienraivaajan kanssa. ”Elfreda lähetti minulle uskollisesti vastaukset joka viikko”, kertoo Kaylene.

Myöhemmin Milne Bayhin määrättiin Gileadista valmistuneet Geordie ja Joanne Ryle. He kävivät rohkaisemassa Elfredaa ja olivat hänen kanssaan palveluksessa. ”Armitage pyysi minua tutkimaan Raamattua kanssaan”, muistelee Geordie. ”Hänen huono maineensa pani minut miettimään, mikä mahtoi olla hänen todellinen vaikuttimensa. Mutta kun olimme tutkineet kuukauden, tiesin, että hän oli vilpitön. Hän meni kasteelle, ja sittemmin hänestä tuli avustava palvelija.” Nykyään hänen perheestään on totuudessa kolme sukupolvea, ja hänen lapsenlapsensa, aiemmin mainittu Kegawale Biyama, palvelee haaratoimistokomiteassa Port Moresbyssa.

Kun Don ja Shirley Fielder olivat tienraivaajina Hulassa, he aloittivat raamatuntutkistelun Alogi ja Renagi Palalle. ”Alogi oli varas, ja hänellä oli aina nyrkit pystyssä”, kirjoittaa Don. ”Hän sairasti trooppista tautia, jonka vuoksi hänen ihonsa oli pahannäköinen, ja trooppinen haavauma oli syönyt osan hänen suustaan. Lisäksi hän ja hänen vaimonsa pureskelivat betelpähkinää, ja heidän mustuneiden hampaidensa välit olivat usein verenpunaiset. Alogi oli viimeinen ihminen, jonka olisi ajatellut tulevan totuuteen, mutta hän ja hänen vaimonsa kiinnostuivat totuudesta. He  alkoivat käydä kokouksissa ja istuivat hiljaa takapenkeillä.”

Don muistelee: ”Puolen vuoden aikana Alogissa tapahtui hämmästyttävä muutos. Hän lopetti varastelun, tappelemisen ja riitelemisen, ja hän ja Renagi puhdistautuivat fyysisesti ja alkoivat osallistua kokouksissa. He ryhtyivät myös saarnaamaan hyvää uutista. Heistä ja muutamista muista tuli Hulan alueen ensimmäiset julistajat.”

Uudessa-Irlannissa asuva Abel Warak sairasti lepraa, minkä vuoksi hänen kätensä ja jalkansa olivat tunnottomat. Kun hän sai kosketuksen totuuteen, hän pystyi tuskin kävelemään ja oli menettänyt elämänhalunsa. Totuus kuitenkin muutti täysin hänen asenteensa ja ajattelutapansa, ja hän uhkui jälleen iloa ja tarmoa. Aikanaan hänestä tuli jopa tienraivaaja. Abel täydensi ruokavaliotaan syömällä kalaa, mutta koska hänen jaloissaan ei ollut tuntoa, hän ei enää pystynyt kävelemään koralliriutalla. Niinpä veljet ostivat hänelle polviin ulottuvat kumisaappaat. Hän myös oppi ajamaan polkupyörää ja pystyi sen ansiosta viemään hyvää uutista kaukaisemmille alueille. Toisinaan hän polki jopa sata kilometriä päästäkseen kiinnostuneiden luo, ja kerran hän pyöräili lähes 150 kilometriä yhteen suuntaan, jotta olisi voinut kutsua kiinnostuneen miehen muistonviettoon.

Sellaisetkin ihmiset, joilla on ollut petomaisia ominaisuuksia, ovat  ”Jehovan tuntemuksen” ansiosta pystyneet tekemään suuria muutoksia (Jes. 11:6, 9). Esimerkiksi vuonna 1986 tuli kahdesta Banzin lähellä sijaitsevasta kylästä noin 60 ihmistä piirikonventtiin Laeen, ja he istuivat eturiveillä. Näiden kylien ja Laen asukkaat olivat toistensa perivihollisia, ja he taistelivat usein toisiaan vastaan. Mutta kuultuaan erikoistienraivaajilta hyvästä uutisesta he päättivät elää rauhassa toistensa kanssa. Tällaiset kokemukset tuovat mieleen Sakarjan 4:6:n sanat: ” ’Ei sotaväellä eikä voimalla, vaan minun hengelläni’, on armeijoiden Jehova sanonut.” Sama henki on saanut monet vilpittömät ihmiset myös mukautumaan Raamatun moraalinormeihin.

JUMALAN AVIOLIITTOLAHJAA KUNNIOITETAAN

Monissa maissa paikalliset tavat ovat ristiriidassa Raamatun avioliittonormin kanssa, eivätkä kristikunnan kirkotkaan yleensä pidä siitä kiinni (Matt. 19:5; Room. 13:1). Näin on myös Papua-Uudessa-Guineassa. Monet pariskunnat, jotka ovat eläneet yhdessä vihkimättöminä tai olleet moniavioisessa suhteessa, ovat tehneet elämässään suuria muutoksia. Otetaanpa esimerkiksi Francis ja hänen vaimonsa Christine.

Kun Francis jätti armeijan, hän ja hänen vaimonsa muuttivat erilleen. Christine ja heidän kaksi lastaan palasivat Christinen kotikylään, joka sijaitsi Goodenoughsaaressa Milne Bayn provinssissa. Francis palasi Mount Hageniin. Siellä hän alkoi aikanaan asua toisen naisen ja hänen lastensa kanssa. He kävivät Assemblies of God -nimisessä helluntaikirkossa. Francisin asuinkumppani tuli kosketuksiin Jehovan todistajien kanssa ja alkoi tutkia Raamattua. Myöhemmin myös Francis kiinnostui, ja ennen pitkää molemmat kävivät kokouksissa.

Francis halusi Valtakunnan julistajaksi, minkä  vuoksi hänen oli selvitettävä avioliittotilanteensa. Rukoiltuaan ja pohdittuaan asiaa hän keskusteli asuinkumppaninsa kanssa. Tämä muutti lapsineen toiseen taloon, ja Francis meni tapaamaan Christineä, josta hän oli nyt ollut erossa kuusi vuotta. Christine ja hänen sukulaisensa olivat Francisin nähdessään ymmärrettävästikin hyvin hämmästyneitä. Francis selitti Raamatun avulla huomaavaisesti heille kaikille, että hän halusi toimia oikein Jehovan silmissä. Sitten hän pyysi vaimoaan tulemaan lasten kanssa takaisin Mount Hageniin, niin että he voisivat olla jälleen perhe. Kaikki olivat ihmeissään muutoksesta, joka Francisissa oli tapahtunut. Christine noudatti miehensä kutsua, ja Francis puolestaan korvasi rahallisesti vaimonsa sukulaisille sen, mitä he olivat menneinä kuutena vuotena hänen perheensä hyväksi tehneet.

Kun Christine palasi takaisin Mount Hageniin, hänkin alkoi tutkia Raamattua, minkä vuoksi hänen piti opetella lukemaan. Lisäksi hän lopetti betelpähkinän pureskelun ja tupakoinnin. Nykyään Francis ja Christine palvelevat Jehovaa hänen vihkiytyneinä todistajinaan.

LUOJAANSA KUNNIOITTAVIA LAPSIA

Monet papua-uusiguinealaiset lapset ovat antaneet hyvää todistusta, kun he ovat rohkeasti toimineet Raamatulla valmennetun omantuntonsa mukaan. Alkuvuodesta 1966 muuan alakoulun opettaja sanoi seitsemälle todistajien lapselle, että heidän odotettiin tervehtivän lippua seuraavan viikon juhlamenoissa. Kun tuo aika koitti, kaikki seitsemän lasta kieltäytyivät kolmensadan oppilaan edessä tervehtimästä lippua. Sen johdosta heidät erotettiin koulusta, vaikka heidän vanhempansa olivat kirjallisesti pyytäneet lapsilleen lupaa olla tilaisuudesta poissa. Eräs paikallisen seurakunnan vanhin kääntyi asian johdosta sekä  Papua-Uuden-Guinean että Australian viranomaisten puoleen.

Australian nimittämä Papua-Uuden-Guinean korkein hallintoviranomainen soitti maaliskuun 23. päivänä alueen kouluihin ja käski ottamaan lapset heti takaisin kouluun. Tosi palvonta oli saanut pienen oikeusvoiton. Nykyään Papua-Uuden-Guinean viranomaiset kunnioittavat edelleen lasten oikeutta olla omantunnon syistä tervehtimättä lippua.

”Lapset ja imeväiset” voivat tuoda ylistystä Jehovalle muillakin tavoilla (Matt. 21:16). Otetaan esimerkiksi ylängöltä kotoisin oleva pieni Naomi-tyttö, jonka vanhemmat, Joe ja Helen, eivät olleet totuudessa. Kun Naomi oli noin kolmivuotias, hän asui vuoden verran Laessa äitinsä sisaren luona, joka oli innokas todistaja. Täti otti Naomin säännöllisesti mukaansa todistustyöhön ja kantoi usein häntä olkapäällä roikkuvassa kassissa. Näin Valtakunnan toivo tuli tutuksi Naomille. Tuota toivoa voimisti vielä se, että täti käytti taitavasti Kirjani Raamatun kertomuksista -kirjan kuvia.

Kun Naomi palasi vanhempiensa luo, hän otti käteensä todistajien julkaisun, meni ulos talosta ja koputti sitten kovaa oveen. ”Tule takaisin sisään”, hänen vanhempansa huutelivat. Pikku-Naomi astui sisään ja sanoi: ”Hei. Olen Jehovan todistaja ja olen tullut puhumaan Raamatusta.” Joe ja Helen katsoivat tytärtään silmät pyöreinä, ja tämä jatkoi: ”Raamattu sanoo, että maasta tulee paratiisi ja meitä tulee hallitsemaan yksi Kuningas, Jeesus. Jehova on tehnyt kaiken, mitä näemme ympärillämme.”

Joe ja Helen olivat ällistyneitä. ”Mitähän naapuritkin ajattelevat!” Joe huudahti vaimolleen. ”Sinun on parasta pitää hänet huomenna sisällä lukkojen takana.”

 Kun vanhemmat seuraavana päivänä istuskelivat ulkona, Naomi koputti kovaa huoneensa seinään. ”Tule ulos”, Joe sanoi. Naomi ilmaantui paikalle ja alkoi esittää innokkaasti toista esitystä: ”Hei. Olen Jehovan todistaja ja olen tullut saarnaamaan teille. Hyvät ihmiset saavat elää ikuisesti maan päällä. Mutta ihmiset, jotka suuttuvat ja tekevät pahaa, eivät pääse paratiisiin.” Vanhemmat olivat kuin puulla päähän lyötyjä. Helen alkoi itkeä, kun taas Joe ryntäsi pois ja meni vuoteeseen.

Tuona iltana Joen uteliaisuus heräsi. Hän ryhtyi selaamaan vanhaa Kuningas Jaakon käännöstään, ja hänen silmiinsä osui nimi Jehova. Seuraavana aamuna hän ei mennytkään töihin vaan kirjoitti  kirjeen todistajille. Sitten hän ajoi 40 kilometrin päähän Mount Hageniin ja jätti kirjeen valtakunnansalille.

Veljet menivät käymään Joen ja Helenin luona, ja heille aloitettiin säännöllinen raamatuntutkistelu. Todistajat opettivat Heleniä myös lukemaan. Aikanaan sekä Joe että Helen kastettiin, ja Helen pystyi opettamaan toisia tutkisteluoppilaita lukemaan. Ja kaikki tämä sen ansiosta, että pienen tytön sydän pulppusi Jehovan ylistystä!

PITKIÄ MATKOJA KOKOUKSIIN JA KONVENTTEIHIN

Päästäkseen kokouksiin tai konventteihin veljien täytyy joissakin osissa maailmaa ajaa pakokaasun seassa ruuhkaisilla valtateillä tai käyttää täpötäysiä metroja. Mutta Papua-Uudessa-Guineassa ongelmana on usein hyvien teiden ja kulkuvälineiden puute. Siksi monien perheiden on kuljettava ainakin osa matkasta jalan tai kanootilla. Jotkut julistajat esimerkiksi kävelevät lastensa kanssa Port Moresbyn vuotuiseen piirikonventtiin yli 150 kilometrin matkan liukkaiden, jyrkkärinteisten vuorten ylitse. Heidän uuvuttava, viikon pituinen matkansa kulkee maailmankuulua Kokodan vaellusreittiä, jonka varrella käytiin toisen maailmansodan aikana monia katkeria taisteluja. He kantavat mukanaan ruokaa, keittovälineitä, vaatteita ja muuta, mitä konventissa tarvitaan.

Syrjäisellä Nukumanun atollilla asuvat veljet menevät yleensä vuotuisiin konventteihin Rabauliin, joka sijaitsee 800 kilometrin päässä lännessä. Jim Davies kertoo: ”Epäluotettavien laivayhteyksien vuoksi he lähtevät joskus matkaan puolitoista kuukautta etukäteen, jotta he varmasti olisivat ajoissa perillä. Myös paluumatka voi olla hyvin epävarma. Erään kerran ainoa Nukumanuun menevä laiva kiersi Australian  kautta ja jäi sinne korjattavaksi. Lisäksi laivan omistajilla oli taloudellisia vaikeuksia. Veljiltä meni yli puoli vuotta ennen kuin he pääsivät kotiin! Tämä oli toki ääritapaus, mutta matkan viivästyminen viikoilla ei ole epätavallista, ja laivan lähtöä odottelevien todistajien on pakko asua tilapäisesti toisten todistajien tai sukulaistensa luona.”

LÄHETYSTYÖNTEKIJÖIDEN HIENO ESIMERKKI

Lähetystyöntekijän voi olla haastavaa sopeutua vieraaseen maahan, jossa elintaso on matalampi kuin kotimaassa. Monet ovat kuitenkin osoittaneet, että sopeutuminen on mahdollista, ja usein paikalliset ihmiset arvostavat tällaisia ponnisteluja. Muuan papua-uusiguinealainen nainen sanoi kahdesta lähetystyöntekijäsisaresta, jotka tutkivat hänen kanssaan: ”Heidän ihonsa on valkoinen, mutta heidän sydämensä on samanlainen kuin meidän.”

Jotkut lähetystyöntekijät palvelevat matkatyössä. Päästäkseen seurakuntiin heidän täytyy matkustaa niillä kulkuneuvoilla, jotka kulloinkin ovat käytettävissä. Tämä piti paikkansa Edgar Mangomanista. Hänen kierroksiinsa kuuluivat Flyjoki ja Murrayjärvi. ”Kun palvelin kahta järvellä olevaa seurakuntaa, menin niihin kanootilla. Toisinaan kanootissa oli moottori, toisinaan ei. Jos moottoria ei ollut, matkaan seurakunnasta toiseen meni jopa kahdeksan tuntia. Kanssani oli tavallisesti kolme neljä veljeä, jotka tiesivät, että minut vietyään heidän oli melottava sama matka takaisin. Arvostin heitä kovasti!”

Lähetystyöntekijöiden hyvä esimerkki, muun muassa heidän nöyryytensä ja rakkautensa ihmisiin, on  koitunut erinomaiseksi todistukseksi. ”Kyläläiset olivat hämmästyneitä, kun he näkivät minun olevan kiinnostuneiden kotona ja syövän heidän kanssaan”, kirjoitti eräs kierrosvalvoja. ”Jotkut paikalliset ihmiset ovat sanoneet minulle: ’Teidän tapanne palvoa Jumalaa on ainutlaatuinen. Meidän pappimme eivät seurustele meidän kanssamme niin kuin sinä.’ ”

Onko ulkomaalaisten sisarten vaikea sopeutua Papua-Uuden-Guinean oloihin? ”Ensimmäiset kuukaudet olivat hyvin vaikeita”, muistelee Ruth Boland, joka oli matkatyössä miehensä Davidin kanssa. ”Meinasin monesti antaa periksi. Mutta onneksi en antanut, sillä opin arvostamaan ja rakastamaan veljiä ja sisaria. Ajattelimme mieheni kanssa yhä vähemmän itseämme ja yhä enemmän toisia. Aloimme tuntea vertaansa vailla olevaa iloa. Aineellisesti meillä ei ollut mitään, mutta hengellisesti olimme rikkaita. Ja näimme Jehovan käden monissa asioissa, emme ainoastaan siinä, miten hyvä uutinen levisi, vaan myös omassa elämässämme. Kun ei omista mitään aineellista, silloin todella tukeutuu Jehovaan ja näkee hänen siunauksensa.”

BOUGAINVILLEN SISÄLLISSOTA

Bougainvillessa pitkään kytenyt separatistiliike sytytti vuonna 1989 täysimittaisen sisällissodan. Tämän 12 vuotta kestäneen konfliktin aikana 60 000 ihmistä joutui jättämään kotinsa ja 15 000 kuoli. Kotinsa jättäneiden joukossa oli monia julistajia, joista useimmat asettuivat asumaan muualle Papua-Uuteen-Guineaan.

Vähän ennen kuin Dan Ernest -niminen tienraivaaja lähti saarelta, Bougainvillen vallankumousarmeijan sotilaat sieppasivat hänet ja veivät hänet suureen varastorakennukseen. Dan muistelee: ”Sisällä oli vallankumousarmeijan kenraali yllään univormu täynnä kunniamerkkejä ja kupeellaan miekka.

 ’Oletko sinä Dan Ernest?’ hän kysyi.

’Olen’, vastasin.

’Kuulin, että olit ennen Papua-Uuden-Guinean puolustusvoimien vakooja’, hän sanoi painokkaasti.

Aloin selittää, etteivät Jehovan todistajat osallistu minkään maan konflikteihin, mutta hän keskeytti minut sanomalla: ’Tiedämme sen! Olemme tarkkailleet tilannetta. Muut uskontokunnat ovat tukeneet niitä, jotka ovat kulloinkin näyttäneet olevan voitolla. Vain teidän uskontonne on pysynyt täysin puolueettomana.’ Sitten hän lisäsi: ’Väkemme on ollut sodan aikana sekasortoisessa tilassa ja tarvitsee lohduttavaa sanomaanne. Haluaisimme teidän jäävän Bougainvilleen ja jatkavan saarnaamista. Mutta jos teidän täytyy lähteä, huolehdin siitä, että saatte kaikki tavaranne turvallisesti pois täältä.’ Kun muutimme vaimoni kanssa kaksi viikkoa myöhemmin uudelle tienraivausalueelle Manussaareen, kenraali piti sanansa.”

Haaratoimisto teki paljon töitä yhteyden säilyttämiseksi sota-alueen julistajiin ja pystyi merisaarrosta huolimatta lähettämään heille ruokaa, lääkkeitä ja kirjallisuutta. Eräs kierrosvalvoja raportoi: ”Sodan arvet näkyvät kaikkialla, mutta veljet ja sisaret saarnaavat ahkerasti ja pitävät kokouksensa. He myös johtavat monia raamatuntutkisteluja.”

Lopulta vuonna 2001 sotivat osapuolet tekivät rauhansopimuksen, jonka nojalla Bougainvillesta ja sen lähisaarista tuli autonominen alue. Bougainvillessa ei tätä nykyä asu yhtään Jehovan todistajaa, mutta naapurisaaressa Bukassa on 39 julistajan vireä seurakunta.

TULIVUORENPURKAUS TUHOAA RABAULIN

Rabaulin kaupungissa on suuri satama, joka on todellisuudessa muinaisen tulivuoren kaldera.  Syyskuussa 1994 sataman vastakkaisilla puolilla olevista aktiivisista purkausaukoista syöksyi laavaa ja tuhkaa, mikä tuhosi Rabaulin ja muutti provinssin ihmisten elämän. Valtakunnansali ja sen yhteydessä oleva lähetyskoti tuhoutuivat, mutta kukaan veljistä ei kuollut. Yksi sydänvaivoista kärsinyt veli kuitenkin menehtyi paetessaan purkausta. Kaikki veljet noudattivat valtakunnansalin ilmoitustaululle joitakin vuosia aiemmin pantua evakuointisuunnitelmaa ja menivät kilometrien päässä oleviin ennalta sovittuihin paikkoihin.

Haaratoimisto käynnisti heti avustustoimet ja ryhtyi järjestämään avustustarvikkeita. Alueelle lähetettiin lahjoitettuja vaatteita, hyttysverkkoja, lääkkeitä, bensiiniä, dielselöljyä ja muita tarvikkeita, ja lisäksi lähiseurakunnasta tuli riisiä ja taroa. Avustustyö sujui niin hyvin, että todistajat saivat kiitosta paikallisilta viranomaisilta ja muilta.

Rabaulin seurakunta hävisi aikanaan olemassaolosta. Kaksi päivää purkausten jälkeen noin 70 julistajaa  lapsineen kokoontui hylättyyn ammattikouluun. Kun vanhimmat saapuivat paikalle, julistajat kysyivät, mihin aikaan kirjantutkistelu alkaisi. Vaikeuksista huolimatta kokouksia ja todistustyötä ei tosiaan koskaan laiminlyöty (Hepr. 10:24, 25). Useimmat veljet siirtyivät läheisiin ryhmiin, ja yhdestä tällaisesta ryhmästä tuli sen ansiosta seurakunta.

Provinssin hallitus lupasi, että kaikki kiinteistöjä menettäneet uskontokunnat saisivat maata Kokopon kaupungista, joka sijaitsee noin 25 kilometrin päässä Rabaulista. Todistajat eivät kuitenkaan saaneet maata, vaikka toiset uskontokunnat saivat. Seitsemisen vuotta purkauksen jälkeen eräs afrikkalainen veli alkoi tehdä töitä kaupungin suunnittelutoimistolle. Hän huomasi, että todistajia oli kohdeltu epäoikeudenmukaisesti, ja etsi saman tien sopivan tontin Kokoposta ja auttoi veljiä laatimaan hakemuksen, joka sitten hyväksyttiin. Vapaaehtoisten rakentajien joukko auttoi valtakunnansalin ja lähetyskodin rakentamisessa. Todistajien kokema epäoikeudenmukaisuus osoittautui lopulta siunaukseksi. Kuinka niin? Kirkoille annettu maa on jyrkän kukkulan laella, kun taas veljien saama tontti sijaitsee ihanteellisella paikalla kaupungin keskustassa.

 KÄÄNNÖSTYÖ ETENEE

”Maassa, jossa puhutaan yli 800:aa kieltä, täytyy olla yksi tai useampi yleiskieli, jotta ihmiset voisivat kommunikoida keskenään”, sanoo Timo Rajalehto, joka on haaratoimistokomitean jäsen ja käännöstoimiston valvoja. ”Yksinkertaiset kauppakielet, kuten tok-pisin ja hiri-motu, soveltuvat ihanteellisesti tähän tarkoitukseen. Ne on suhteellisen helppo oppia toisena kielenä, ja ne palvelevat hyvin, kun kommunikoidaan jokapäiväisistä asioista. Ne eivät kuitenkaan sovellu yhtä hyvin monimutkaisten ajatusten välittämiseen. Niinpä joidenkin ilmausten kääntäminen tuottaa kääntäjillemme vaikeuksia.

Huomasimme esimerkiksi, että tok-pisinissä ei ole sanaa, joka olisi sopiva vastine sanalle periaate. Niinpä kääntäjämme yhdistivät kaksi tok-pisinin sanaa ja muodostivat sanan stiatok (ohjaava sana), joka kuvaa sitä, miten periaatteet ohjaavat ihmisiä oikeaan suuntaan. Media pani sanan merkille, ja nykyään sitä käyttävät monet tok-pisiniä puhuvat ihmiset.”

Vartiotornia alettiin julkaista motuksi vuonna 1958 ja tok-pisiniksi vuonna 1960. Tutkittavat kirjoitukset painettiin Sydneyssä Australiassa erillisille paperiarkeille, jotka nidottiin yhteen ja lähetettiin Port Moresbyyn. Vuonna 1970 Vartiotornista tuli 24-sivuinen ja sen levikki kasvoi yli 3 500:aan. Tammikuussa 1972 alettiin julkaista 24-sivuista Herätkää!-lehteä tok-pisiniksi. Tätä nykyä haaratoimisto valmistaa tok-pisiniksi Vartiotornin kahdesti kuussa ja Herätkää!-lehden neljännesvuosittain sekä hiri-motuksi Vartiotornin tutkittavan numeron kuukausittain ja levitettävän numeron neljännesvuosittain.

”Käänsimme hiljattain joitakin traktaatteja monille uusille kielille, muun muassa engaksi, jiwakaksi, kuanuaksi,  melpaksi ja orokaivaksi”, kertoo Timo Rajalehto. ”Miksi näin tehtiin, vaikka noita kieliä puhuvat ihmiset puhuvat myös tok-pisiniä tai englantia tai molempia? Halusimme nähdä, miten ihmiset asennoituisivat Valtakunnan sanomaan, kun siitä kerrotaan heidän äidinkielellään. Herättäisikö se heidän kiinnostuksensa totuuteen, ja saisiko se heidät suhtautumaan todistajiin myönteisesti?

Voimme sanoa sydämen syvällä rintaäänellä: ’Näin toden totta kävi!’ Olemme saaneet paljon myönteistä palautetta. Raamatuntutkisteluja on aloitettu, ja jopa joidenkin vastustajien asenne todistajiin on muuttunut. Kun ihminen saa julkaisun äidinkielellään, vaikutus on voimakas.”

 Nykyään käännöstoimistossa on 31 työntekijää, hiri-motun ja tok-pisinin käännösryhmät mukaan lukien. He olivat innoissaan, kun käännöstoimisto muutti uusiin tiloihin joulukuussa 2009.

MONET HYÖTYVÄT TIENRAIVAAJIEN PALVELUSKOULUSTA

Tienraivaajien palveluskoulu on monille Jehovan palvelijoille yksi elämän kohokohdista. Koulu kasvattaa tienraivaajien hengellisyyttä ja tekee heistä parempia tienraivaajia. Mitä jotkut ovat sanoneet käytyään tämän koulun?

Lucy Koimb: ”Koulu on auttanut minua näkemään, että parhaimpia tapoja käyttää elämääni on olla kokoaikaisessa palveluksessa.”

Michael Karap: ”Ennen koulua minulla oli monia uusintakäyntejä mutta ei yhtään raamatuntutkistelua. Nyt minulla on monia tutkisteluja!”

Ben Kuna: ”Koulu opetti minua ajattelemaan enemmän Jehovan tavalla.”

Siphon Popo: ”En ollut koskaan ennen tutkinut yhtä ahkerasti! Opin tutkimaan kiirehtimättä.”

Julie Kine: ”Koulu opetti minua suhtautumaan oikein aineelliseen. Emme todellakaan tarvitse niin paljon kuin muut sanovat meidän tarvitsevan.”

Haaratoimistokomitean jäsen Dan Burks toteaa: ”Kun tienraivaajista tulee tuotteliaampia, heistä tulee myös onnellisempia ja innokkaampia. Tienraivaajien palveluskoulu tulee varmasti hyödyttämään tässä maassa vielä satoja tienraivaajia. Näin se tietysti hyödyttää myös julistajia ja alueen kiinnostuneita.”

RAKKAUS YHDISTÄÄ

Jeesus Kristus sanoi: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on rakkaus keskuudessanne.”  (Joh. 13:35.) Kristillinen rakkaus on silloittanut Papua-Uudessa-Guineassa kuiluja, joita ovat synnyttäneet heimokulttuurit sekä kieli-, rotu- ja varallisuuserot. Kun rehellissydämiset ihmiset näkevät tällaista rakkautta, he sanovat: ”Jumala on teidän kanssanne.”

Tältä tuntui aiemmin mainitusta banzilaisesta Mange Samgarista, joka omisti linja-autoja ja joka oli entinen luterilainen pappi. Mikä sai hänet tulemaan tällaiseen päätelmään? Paikallinen seurakunta vuokrasi häneltä bussin päästäkseen piirikonventtiin Laeen. ”Todistajat herättivät hänessä uteliaisuutta, ja hän lähti mukaan”, sanoivat Steve ja Kathryn Dawal, jotka olivat bussin saapuessa konventtipaikalla. ”Hyvä järjestys ja Jehovan palvelijoiden keskuudessa vallitseva rotujen ja heimojen välinen ykseys tekivät Mangeen suuren vaikutuksen. Palatessaan kotiin mukanaan linja-autollinen todistajia hän oli vakuuttunut siitä, että oli löytänyt totuuden. Myöhemmin hänestä ja hänen pojastaan tuli kristittyjä vanhimpia.”

Nuori leskisisar ja vakituinen tienraivaaja Hoela Forova, joka huolehti leskiäidistään, tarvitsi kipeästi uutta kotia. Kahdesti hän oli saanut vaivoin koottua hiukan rahaa ja antanut sen sukulaiselleen puutavaran ostoa varten, mutta puutavaraa ei näkynyt eikä liioin rahojakaan. Paikalliset todistajat olivat selvillä hänen ahdingostaan ja rakensivat uudelleen hänen talonsa vain kolmessa päivässä. Hoela oli niin hämmennyksissään veljien rakkaudesta, että hän itki melkein koko tuon ajan. Hanke koitui myös merkittäväksi todistukseksi. Eräs kirkon diakoni huudahti: ”Miten ihmeessä ihmiset, jotka eivät kerää rahaa vaan kulkevat ympäriinsä laukut käsissään, rakentavat talon kolmessa päivässä!”

 Apostoli Johannes kirjoitti: ”Lapsukaiset, älkäämme rakastako sanoin tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa.” (1. Joh. 3:18.) Tällaisen monin tavoin ilmenevän rakkauden ansiosta Papua-Uudessa-Guineassa tehtävä työ edistyy jatkuvasti. Maan 3 672 julistajaa johtavat 4 908:aa raamatuntutkistelua, ja vuonna 2010 Kristuksen kuoleman muistonvietossa oli läsnä 25 875. Nämä ovat voimakkaita todisteita Jehovan siunauksesta! (1. Kor. 3:6.)

Noin 70 vuotta sitten kourallinen rohkeita veljiä ja sisaria tuli pelottomasti tähän ihmeelliseen ja salaperäiseen maahan kertomaan totuudesta, joka vapauttaa ihmiset (Joh. 8:32). Seuraavina vuosikymmeninä työhön liittyi monia muita todistajia – ulkomaalaisia ja paikallisia. He kohtasivat ylivoimaiselta tuntuvia esteitä. He joutuivat kulkemaan tiheissä viidakoissa ja läpi malariahyttysiä kuhisevien kosteikkojen. Tiet olivat huonoja, tai niitä ei ollut lainkaan. Oli köyhyyttä ja heimoväkivaltaa. Spiritismi rehotti. Joskus kristikunnan kirkot ja niiden kannattajat vastustivat heitä väkivaltaisesti. Lisäksi monet eivät osanneet lukea eivätkä kirjoittaa, ja haastavaa oli myös saarnata tuhansille heimoyhteisöille, jotka puhuvat yli 800:aa kieltä. Ne, jotka ovat tulleet näiden veljien jälkeen ja rakentaneet heidän laskemalleen perustukselle, arvostavat suuresti heidän epäitsekkäitä ponnistelujaan Valtakunnan saarnaamistyön hyväksi.

Jehovan palvelijat kohtaavat Papua-Uudessa-Guineassa samoja haasteita edelleen. Jumalalle kaikki on kuitenkin mahdollista (Mark. 10:27). Niinpä tämän moni-ilmeisen maan veljet ja sisaret luottavat täysin Jehovaan ja siihen, että hän muuttaa vielä monille vanhurskauteen taipuvaisille ihmisille ”puhtaan kielen”, jotta he kaikki ”huutaisivat avukseen Jehovan nimeä palvellakseen häntä olka olkaa vasten” (Sef. 3:9).

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 88]

”Bobogi, mistä olet oppinut tämän kaiken?”

[Huomioteksti s. 100]

”Hän suostui esittämään elokuvan ilmaiseksi.”

[Huomioteksti s. 104]

”Jätä uskontosi tai saat etsiä uuden työpaikan.”

[Huomioteksti s. 124]

Kun he näkivät, mitä laukussa oli, he tunsivat syyllisyyttä siitä, mitä olivat tehneet.

[Huomioteksti s. 149]

”Heidän ihonsa on valkoinen, mutta heidän sydämensä on samanlainen kuin meidän.”

 [Tekstiruutu/Kuva s. 80]

Papua-Uusi-Guinea lyhyesti

Maa

Papua-Uusi-Guinea käsittää Uuden-Guinean saaren itäpuolen. Maahan kuuluu myös 151 pienempää saarta, ja se on pinta-alaltaan vähän Ruotsia suurempi. Sisämaata hallitsevat jylhät vuoret, ja rannikkoa reunustavat tiheät sademetsät ja kosteikot.

Väestö

99 prosenttia maan 6,7 miljoonasta asukkaasta on papualaisia tai melanesialaisia. Loput ovat polynesialaisia, kiinalaisia ja länsimaalaisia. Enemmistö tunnustautuu kristityiksi.

Kielet

Papua-Uudessa-Guineassa puhutaan useampia kieliä kuin missään muussa maassa: 820:tä kieltä, mikä on 12 prosenttia koko maailman kielten yhteismäärästä. Paikallisten kielten lisäksi useimmat puhuvat tok-pisiniä, hiri-motua tai englantia.

Elinkeinot

Noin 85 prosenttia väestöstä noudattaa perinteisiä elintapoja: he asuvat pienissä kylissä ja hoitavat pientä kasvimaata. Ylängöllä kasvatetaan myyntiin kahvia ja teetä. Tuloja saadaan myös malmista, maakaasusta ja öljystä samoin kuin metsätuotteista.

Ravinto

Peruselintarvikkeita ovat bataatti, taro, maniokki ja saago sekä banaanit, joita syödään raakana ja keitettynä. Suosittuja ovat myös vihannekset, trooppiset hedelmät, säilykeliha ja kala. Erikoistilaisuuksissa tarjolla on sianlihaa.

Ilmasto

Maassa on kaksi vuodenaikaa: sateinen ja vähemmän sateinen. Koska Papua-Uusi-Guinea sijaitsee päiväntasaajan lähellä, ilmasto on rannikolla trooppinen, mutta ylängöllä on viileämpää.

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 83, 84]

”Olin voittanut arkuuteni”

ODA SIONI

SYNTYNYT 1939

KASTETTU 1956

TAUSTA Ensimmäinen paikallinen tienraivaaja Papua-Uudessa-Guineassa. Palvelee nykyään erikoistienraivaajana Hohola Motun seurakunnassa Port Moresbyssa.

◼ ISOSISKONI näki Tom ja Rowena Kitton saarnaamassa Hanuabadan kylän puisilla kävelysilloilla ja pyysi minua menemään heidän kokouksiinsa ottamaan selvää tästä ”uudesta uskonnosta”. Tuohon aikaan kokoukset pidettiin paikallisen raamatuntutkisteluoppilaan Heni Heni Niokin kotona.

Olin 13-vuotias ja todella ujo. Menin Heni Henin kotiin, jonne nelisenkymmentä kyläläistä oli kokoontunut, ja istuin takarivissä hiljaa nojaten päätä käsiini. Pidin kuulemastani ja tulin kokouksiin yhä uudelleen. Pian Heni Heni pyysi minua tulkkaamaan Tom Kitton englanninkielisen puheen motuksi, jota suurin osa läsnäolijoista puhui.

Joitakin vuosia myöhemmin aloin työskennellä paikallisessa sairaalassa tavoitteenani kouluttautua lääkäriksi. John Cutforth sanoi minulle ystävällisesti kahden kesken: ”Jos sinusta tulee lääkäri, voit auttaa ihmisiä fyysisesti, mutta jos sinusta tulee hengellinen ’lääkäri’, voit auttaa heitä saamaan ikuisen elämän.” Tuolla viikolla aloitin tienraivauksen.

Ensimmäinen aluemääräykseni oli Wau. Olin hiljattain käynyt tuossa kaupungissa ja löytänyt monia totuudesta kiinnostuneita. Jack Arifeae -niminen mies pyysi  minua saarnaamaan paikalliseen luterilaiseen kirkkoon. Valitsin aiheekseni Jumalan suhtautumisen vereen. Kuusisataa seurakuntalaista kuuntelivat minua tarkkaavaisesti, koska monet heistä uskoivat, että jos he söisivät toisen ihmisen verta, he sallisivat tuon ihmisen hengen vallata heidän ruumiinsa. Pappi oli raivoissaan ja sanoi läsnäolijoille, ettei heidän pitäisi olla missään tekemisissä kanssani. Monet kuitenkin pitivät kuulemastaan ja edistyivät hengellisesti.

Noin vuotta myöhemmin minut määrättiin palvelemaan Manu Manuun noin 50 kilometriä Port Moresbysta luoteeseen. Siellä tapasin paikallisen päällikön, Tom Suraun, joka kutsui minut saarnaamaan kyläänsä. Kun olin tutkinut kyläläisten kanssa kolme päivää, he pirstoivat palasiksi puisen Neitsyt Marian kuvansa ja heittivät palaset jokeen.

Alempana joen varrella asuvat ihmiset keräsivät kappaleet talteen, veivät ne kylänsä katolisille papeille ja valittivat: ”He ovat tappaneet Marian!” Kaksi pappia etsi minut käsiinsä. Toinen heistä käveli suoraan luokseni ja löi minua kasvoihin, niin että hänen sormuksensa teki viillon poskeeni. Kyläläisten juostessa puolustamaan minua pappi otti jalat alleen.

Matkustin Port Moresbyyn ompeluttamaan haavan ja tekemään ilmoituksen poliisille. Myöhemmin papit saivat sakot ja heidät pantiin viralta. Minä taas palasin kylään ja perustin seurakunnasta erillään olevan ryhmän. Jehovan avulla olin voittanut arkuuteni.

[Kuva]

Ensimmäiset kokoukset pidettiin Heni Henin kotona.

[Tekstiruutu s. 86]

Wantok-järjestelmä

Tok-pisinin sana wantok merkitsee ’yhtä puhetta’, ja se liittyy lujaan kulttuurisiteeseen, joka yhdistää samaan etniseen ryhmään kuuluvat ja samaa kieltä puhuvat ihmiset toisiinsa. Tämä side tuo mukanaan velvollisuuksia ja etuja. Ihmisten esimerkiksi odotetaan huolehtivan iäkkäiden, työttömien ja työkyvyttömien wantokien (ihmisten, jotka puhuvat heidän kieltään) aineellisista tarpeista. Tästä on paljon apua maassa, jossa sosiaalihuolto on vähäistä.

Järjestelmällä on myös varjopuolensa. Esimerkiksi kun tutkisteluoppilaat asennoituvat totuuden puolelle, perheenjäsenet ja sukulaiset saattavat hylätä heidät. Mikäli tällaisessa tilanteessa oleva uusi todistaja joutuu työttömäksi tai tarvitsee jostain muusta syystä aineellista apua, hänen täytyy turvautua Jehovaan. (Ps. 27:10; Matt. 6:33.) ”Wantok-järjestelmä voi myös luoda veljille melkoisia paineita olla tarpeettomasti tekemisissä ei-uskovien sukulaistensa kanssa, muun muassa erotettujen sukulaisten kanssa”, sanoo haaratoimistokomitean jäsen Kegawale Biyama. ”Lisäksi poliittisten vaalien aikana ehdokkaiden Jehovan todistaja -sukulaisia painostetaan usein tinkimään kristillisestä puolueettomuudestaan.” He eivät tietenkään anna painostukselle myöten.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 91]

Hän voitti puolelleen monien sydämen

Palvellessaan lähetystyöntekijänä Papua-Uudessa-Guineassa John Cutforth voitti puolelleen monien sydämen. Seuraavassa ajatuksia, joita jotkut hänen lähetystyöntekijätovereistaan ja muut hänen kanssaan työskennelleet ovat sanoneet hänestä (Sananl. 27:2).

Erna Andersson: ”John sanoi meille: ’Hyvästä lähetystyöntekijästä tulee kaikkea kaikenlaisille ihmisille. Jos ihmiset tarjoavat istuimeksesi puun kantoa, istu sille; se on parasta, mitä heillä on tarjota. Jos he antavat sinulle karkeasti veistetyn vuoteen, nuku siinä; se on tehty huomaavaisena eleenä. Jos he antavat sinulle erikoista ruokaa, syö sitä; se on valmistettu rakkaudella.’ John oli erinomainen esimerkki uhrautuvasta lähetystyöntekijästä.”

Awak Duvun: ”Siirtomaavallan aikana John ei ainoastaan murtanut mustien ja valkoisten välisiä ennakkoluuloja vaan pyyhkäisi ne olemattomiin! Hän julisti usein: ’Musta tai valkoinen – ei mitään eroa!’ Hän rakasti kaikkia.”

Peter Linke: ”Eräänä iltapäivänä, matkustettuaan suurimman osan päivästä, John saapui kotiimme Gorokaan pölyisenä ja väsyneenä. Silti hän sanoi päivällisen jälkeen: ’En ole tehnyt tänään mitään kenenkään hyväksi.’ Sitten hän lähti astelemaan pimenevään iltaan ja meni rohkaisemaan erästä paikallista perhettä. Hän ajatteli aina toisia. Me kaikki rakastimme häntä.”

Jim Dobbins: ”John opetti meille, miten elää yksinkertaista elämää ja miten opettaa yksinkertaisesti käyttämällä Jeesuksen tavoin kuvauksia, joita ihmiset ymmärtävät. Näin pystyimme kommunikoimaan niiden kanssa, jotka eivät osanneet lukea eivätkä kirjoittaa.”

 [Tekstiruutu/Kuva s. 101]

”Emme koskaan luovu uskostamme!”

KALIP KANAI

SYNTYNYT 1922

KASTETTU 1962

TAUSTA Oli ensimmäisiä, jotka oppivat totuuden Madangin alueella. Hänen poikansa Ulpep Kalip kertoo:

◼ ISÄNI oli nöyrä mies, joka ajatteli asioita syvällisesti. Kun joku lähestyi häntä ongelmineen, hän kuunteli tarkkaavaisesti ja pohti asiaa ennen kuin sanoi mielipiteensä.

Jouduin 15-vuotiaana sairaalaan Madangissa, koska hai puri jalkani irti polven alapuolelta. Käydessään luonani isä tapasi John Davisonin. John sanoi: ”Uudessa maailmassa Jehova voi antaa pojallesi uuden jalan.” Isän kiinnostus heräsi, hän alkoi tutkia Raamattua innokkaasti, ja pian hänellä oli vahva usko.

Koska isä ja jotkut hänen sukulaisistaan olivat jättäneet katolisen kirkon, poliisia yllytettiin häätämään meidät kodeistamme. Meidän kaksitoista taloamme, joiden ympärillä kukkivat rehevät puutarhat, oli rakennettu vajaata vuotta aiemmin. Poliisit heittivät palavia soihtuja talojen olkikatoille, ja ne leimahtivat tuleen. Ryntäsimme pelastamaan omaisuuttamme, mutta palavat kekäleet ja savu ajoivat meidät ulos. Itkimme, kun kotimme paloivat maan tasalle.

Raskain sydämin kävelimme naapurikylään Bagildigiin, missä kylän päällikkö antoi ystävällisesti meidän muuttaa pieneen yksihuoneiseen majaan. Siellä isä sanoi perheellemme: ”Jeesusta vainottiin. Voimme siksi odottaa, että meitäkin vainotaan. Mutta emme koskaan luovu uskostamme!”

 [Tekstiruutu/Kuva s. 107, 108]

Hän oli kiitollinen siitä, että hän meni ”väärään” kouluun

MICHAEL SAUNGA

SYNTYNYT 1936

KASTETTU 1962

TAUSTA Aloitti erikoistienraivauksen syyskuussa 1964 ja on palvellut Papua-Uudessa-Guineassa erikoistienraivaajana pidempään kuin kukaan muu.

◼ MUUTIN Rabauliin vuonna 1959 hankkiakseni lisää koulutusta. Kuulin, että todistajat ylläpitivät koulua, ja menin ”opettajan”, Lance Gossonin, kotiin siinä uskossa, että se oli ammattikoulu. Lance kutsui minut mukaan raamatuntutkisteluun, jota pidettiin joka keskiviikko. Väärinkäsityksestä huolimatta noudatin kutsua. Arvostin oppimiani asioita syvästi. Erityisen hienoa oli saada tietää, että Jumalan nimi on Jehova ja että tulossa olivat ”uudet taivaat ja uusi maa” (2. Piet. 3:13). Minut kastettiin aamulla 7. heinäkuuta 1962. Olin hyvin kiitollinen siitä, että olin mennyt ”väärään” kouluun.

Samana päivänä olin tienraivauksesta kiinnostuneiden kokouksessa. Kokousta johti piirivalvoja John Cutforth, ja hän painotti sitä, että pellot olivat vaaleita elonkorjuuta varten ja että tarvittiin lisää työntekijöitä (Matt. 9:37). Heti kun mahdollista, aloin toimia lomatienraivaajana, joiksi osa-aikaisia tienraivaajia tuolloin kutsuttiin. Toukokuussa 1964 aloitin vakituisen tienraivauksen ja syyskuussa erikoistienraivauksen.

Kerran kun olin saarnaamassa Rabaulin lähellä, tolai-heimoon kuuluva mies kysyi, voisiko hän ottaa Raamattuni  omaan käteensä, jotta hän voisi lukea erään raamatunkohdan itse. Kun annoin sen hänelle, hän repi sen kappaleiksi ja viskasi kappaleet maahan. En suuttunut vaan ilmoitin asiasta poliisipäällikölle, joka lähetti konstaapelin pidättämään miehen. Poliisipäällikkö sanoi miehelle: ”Olet paha mies. Rikoit Jumalan ja maan lakia. Sinun on huomenna ostettava tälle miehelle uusi Raamattu, ja jos et osta, passitamme sinut vankilaan.” Sitten poliisipäällikkö käski minun tulla poliisiasemalle kello kymmeneksi seuraavana aamuna hakemaan rahat Raamattua varten. Kun menin poliisiasemalle, rahat odottivat minua. Tämän jälkeen monet tolai-heimoon kuuluvat ovat tulleet totuuteen.

Erään toisen kerran olin todistajien ryhmän kanssa levittämässä Valtakunnan Uutiset -traktaattia Wewakin länsipuolella. Toiset työskentelivät edelläni. Paikallinen kyläpäällikkö sai kuitenkin tietää, mitä veljet tekivät, ja keräsi pois traktaatit, jotka he olivat levittäneet. Hänen täytyi olla selvillä siitä, että olin tulossa, koska hän odotti minua keskellä tietä kädet puuskassa ja traktaatit toisessa kädessä. Kysyin, oliko jokin vialla. Hän ojensi traktaatit minulle ja sanoi: ”Minä vastaan tästä alueesta, enkä halua teidän levittävän näitä.”

Otin ne häneltä. Paikalle oli kerääntynyt kyläläisiä. Katsoin heihin ja kysyin: ”Jos te haluatte työskennellä puutarhassanne tai mennä kalaan, täytyykö teidän saada siihen virallinen lupa?”

”Ei!” sanoi eräs nainen.

Kysyin sitten kyläläisiltä: ”Haluatteko lukea tämän?”

”Haluamme”, he vastasivat. Niinpä levitin traktaatit heille uudelleen kenenkään estämättä. Myöhemmin jouduin kuitenkin puolustamaan itseäni kokouksessa, johon oli tullut noin 20 kyläpäällikköä. Onneksi he kahta lukuun ottamatta äänestivät saarnaamistyömme puolesta.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 112]

”Onko se valkoinen pariskunta syönyt sydämesi?”

AIOKOWAN

SYNTYNYT 1940

KASTETTU 1975

TAUSTA Ensimmäisiä enga-heimoon kuuluvia, jotka omaksuivat totuuden.

◼ KUN Tom ja Rowena Kitto saapuivat Wabagiin Engan provinssiin, alueella toimivat kirkot levittivät heistä valheita. Heidän väitettiin esimerkiksi kaivavan esiin kuolleita ja syövän niitä. Tuollaiset tarinat säikäyttivät minut pahanpäiväisesti.

Kerran Tom kysyi isältäni, tiesikö hän, kuka nuori nainen voisi auttaa hänen vaimoaan kotitöissä. Isä osoitti minua. Olin kauhuissani, mutta isä pakotti minut ottamaan työn vastaan.

Myöhemmin Tom ja Rowena kysyivät minulta: ”Mitä uskot ihmisille tapahtuvan, kun he kuolevat?”

”Hyvät ihmiset menevät taivaaseen”, sanoin.

”Oletko lukenut niin Raamatusta?” he kysyivät.

”En ole käynyt koulua, joten en osaa lukea”, vastasin.

He alkoivat opettaa minua lukemaan, ja pikkuhiljaa aloin ymmärtää Raamatun totuutta. Kun lakkasin käymästä katolisessa kirkossa, eräs kirkon johtajista kysyi minulta: ”Mikset enää käy kirkossa? Onko se valkoinen pariskunta syönyt sydämesi?”

”Kyllä”, vastasin, ”kuvaannollinen sydämeni on nyt heidän puolellaan, koska he opettavat minulle totuutta.”

 [Tekstiruutu/Kuva s. 117]

”Saat sen, jos annat minulle kanan”

AWAIWA SARE

SYNTYNYT 1950

KASTETTU 1993

TAUSTA Oppi totuuden syrjäisellä alueella. Toimii nykyään avustavana palvelijana Mundipin seurakunnassa.

◼ VIERAILLESSANI erään ystäväni luona näin kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Luin kirjasta muutaman luvun ja kysyin häneltä, voisinko saada sen. ”Saat sen, jos annat minulle kanan”, hän vastasi.

Vaihtokauppa tehtiin, ja vein kirjan kotiin ja luin sen huolellisesti. Ennen pitkää kerroin toisille oppimistani suurenmoisista asioista, vaikka minua vaadittiin kahdesti tulemaan kirkon johtajien eteen, jotka käskivät minua lopettamaan saarnaamisen.

Pian sen jälkeen kirjoitin haaratoimistoon ja kysyin, miten saisin yhteyden paikallisiin Jehovan todistajiin. Näin pääsin kosketuksiin Alfredo de Guzmanin kanssa, ja hän kutsui minut Madangissa pidettävään piirikonventtiin.

Saapuessani konventtiin minulla oli resuiset vaatteet ja tuuhea musta parta. Silti kaikki kohtelivat minua ystävällisesti ja kunnioittavasti. Kuulemani asiat koskettivat sydäntäni niin paljon, että aloin itkeä ohjelman aikana. Kun tulin seuraavana päivänä konventtiin, olin ajanut partani pois.

Konventin jälkeen Alfredo tuli kylääni. Matkaan meni Madangista seitsemän tuntia: kaksi tuntia kuorma-autolla ja viisi jalkapatikassa. Sukulaiseni ja ystäväni pommittivat häntä kysymyksillä, ja hän vastasi jokaiseen Raamatun avulla.

Nykyään Mundipin seurakunnassa on 23 julistajaa ja kokouksissa käy yli 60.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 125, 126]

”Mitä sanot puolustukseksesi?”

MAKUI MAREG

SYNTYNYT

1954 KASTETTU 1986

TAUSTA Toimi tienraivaajana yksin monet vuodet saarella, jolla ei ollut muita todistajia.

◼ SAIN vuonna 1980 Madangissa traktaatin tienraivaajalta ja vein sen mukanani kotiin Bagabagsaareen, jonne on kuuden tunnin venematka. Pidin lukemastani, ja niinpä kirjoitin haaratoimistoon ja pyysin lisää tietoa. Pian tämän jälkeen sain madangilaiselta tienraivaajasisarelta Badam Duvunilta kirjeen, jossa hän pyysi minua piirikonventtiin. Menin hänen luokseen kahdeksi viikoksi ja aloin tutkia Raamattua. Kävin myös kaikissa kokouksissa paikallisessa valtakunnansalissa. Kun palasin kotiin, jatkoin tutkimista kirjeitse.

Ennen pitkää tutkin Raamattua 12 perheen kanssa Bagabagissa. Pidimme säännöllisesti kokouksia setäni kodissa. Otimme mallia siitä, millaisia kokoukset olivat Madangissa, ja tutkimme Raamattua ryhmänä. Tämä suututti isäni, joka oli luterilaisen kirkon huomattava jäsen. ”Tunnen Jahven mutta en Jehovaa”, hän jyrähti. Avasin tok-pisininkielisen Raamattuni ja näytin hänelle 2. Mooseksen kirjan 3:15:n alaviitteen, joka käsittelee Jumalan nimeä. Isä jäi sanattomaksi.

Kolmesti hän vaati minua tulemaan kirkon johtajien  eteen puolustamaan uskoani. Yksi näistä kokouksista pidettiin saaren suurimmassa kirkossa. Paikalla oli toistasataa henkeä. Tunnelma oli kireä. ”Mitä sanot puolustukseksesi?” tivasi puheenjohtaja. ”Haluan vain noudattaa Matteuksen 6:33:n neuvoa ja asettaa Jumalan valtakunnan ensi sijalle”, vastasin puristaen tiukasti Raamattuani. Isä hyppäsi pystyyn. ”Yritätkö sinä opettaa meitä?” hän ärjyi raivoissaan. Yksi sedistäni nousi ja aikoi lyödä minua, mutta eräs toinen sukulaiseni tuli väliin. Kokous muuttui kaaokseksi. Lopulta minun käskettiin lähteä.

Mutta ongelmani eivät suinkaan olleet ohi. Erään kokouksissamme käyvän naisen sairas pieni lapsi kuoli. Jotkut alueen ihmiset syyttivät kuolemasta minua ja sanoivat sen johtuvan siitä, että olin opettanut äidille uutta uskontoa. Isä ajoi minut rautatangolla pois kotoa. Pakenin Madangiin tätini Lamit Maregin luo, joka myös oli omaksunut totuuden. Pian tämän jälkeen menimme molemmat kasteelle.

Myöhemmin isä sairastui vakavasti. Otin hänet kotiini Madangiin ja huolehdin hänestä hänen kuolemaansa asti. Tänä aikana hänen asenteensa uskontoani kohtaan pehmeni. Ennen kuolemaansa hän kehotti minua palaamaan Bagabagiin ja saarnaamaan saaren asukkaille. Palasinkin sinne vuonna 1987. Sukulaiseni rakensivat ystävällisesti minulle pienen talon. Olin saaren ainoa todistaja 14 vuoden ajan ja niistä 12 vuotta palvelin vakituisena tienraivaajana.

Palasin aikanaan Madangiin, jossa tienraivaustoverinani oli Lamit. Vuonna 2009 Bagabagista tuli Madangiin kuusi henkilöä vuotuiseen Kristuksen kuoleman muistonviettoon. En ole koskaan ollut naimisissa ja iloitsen siitä, että olen voinut palvella naimattomana Jehovaa täysipainoisesti.

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 141, 142]

Jehova otti minut huomaansa

DORAH NINGI

SYNTYNYT 1977

KASTETTU 1998

TAUSTA Oppi totuuden nuorena, ja perhe hylkäsi hänet. Aloitti myöhemmin tienraivauksen ja palvelee nykyään haaratoimistossa.

◼ KUN olin 17-vuotias, löysin kirjan Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä. Tajusin pian, että olin löytänyt jotain ainutlaatuista. Yhdistin kirjan Jehovan todistajiin, sillä ollessani noin nelivuotias kaksi todistajaa oli puhunut minulle Jumalan lupauksesta tehdä maasta paratiisi.

Pian sen jälkeen kun olin löytänyt Voit elää ikuisesti -kirjan, adoptiovanhempani sanoivat minulle, että koska heillä oli viisi omaa lasta, minun piti palata perheeni luo, joka asui Wewakin rannikkokaupungissa. Kun saavuin sinne, asuin ensin setäni luona.

Halusin kovasti tavata todistajia. Etsin valtakunnansalin ja tulin paikalle juuri kun veli ilmoitti loppulaulun. Pam-niminen yhdysvaltalainen lähetystyöntekijä sopi kuitenkin kanssani raamatuntutkistelusta. Nautin suunnattomasti oppimastani, mutta tutkittuani vain kolme kertaa, setäni ja minun välille syntyi hankausta.

Kerran kun olin tulossa kotiin sunnuntain kokouksesta, näin setäni talon etupihalta nousevan savua. Hän oli polttamassa kaikkia tavaroitani, myös raamatuntutkistelukirjojani. Nähdessään minut hän huusi: ”Jos valitset noiden ihmisten uskonnon, huolehtikoot he sinusta.” Koska en enää  ollut tervetullut hänen kotiinsa, ainoa vaihtoehto oli mennä biologisten vanhempieni luo. He asuivat kylässä, joka oli parin tunnin automatkan päässä Wewakista.

Kun lähestyin isääni, hän sanoi sisaruksilleni minun kuulteni: ”Kuka tämä tyttö on? Emme tunne häntä. Annoimme hänet pois, kun hän oli kolmevuotias.” Tajusin, ettei hänkään halunnut minua, joten lähdin pois ja asuin milloin missäkin.

Noin kahden vuoden kuluttua kaksi erikoistienraivaajaveljeä tapasi minut kylässä, jossa vanhempani asuivat. Pyysin veljiä kertomaan Pamille, etten ollut unohtanut sitä, mitä hän oli minulle opettanut, mutta ettei minulla ollut mahdollisuutta tavata häntä. Pian tämän jälkeen onnistuin kuitenkin tapaamaan Pamin Wewakissa ja saatoin taas jatkaa tutkimista. Asuin tuona aikana kolmessa eri perheessä, mutta minut heitettiin aina ulos sen vuoksi, että olin yhteydessä todistajiin. Pam järjesti huomaavaisesti minut asumaan wewakilaiseen todistajaperheeseen. Menin kasteelle vuonna 1998 ja aloitin vakituisen tienraivauksen syyskuussa 1999. Minut kutsuttiin Beteliin vuonna 2000, ja olen saanut työskennellä tok-pisininkielisessä käännösryhmässä.

Vaikka oma perheeni hylkäsi minut, mikä on haavoittanut minua syvästi, hengellinen perheeni on korvannut menetykseni runsain mitoin. Yksi lempiraamatunkohdistani on psalmi 27:10: ”Vaikka oma isäni ja oma äitini hylkäisivätkin minut, niin Jehova kuitenkin ottaisi minut huomaansa.”

[Kuva]

Tok-pisininkielisiä julkaisuja.

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 147, 148]

”Jehova on suurin Opettajamme”

JOHN TAVOISA

SYNTYNYT 1964

KASTETTU 1979

TAUSTA Kun hän oli lapsi, opettajat ja koulutoverit vainosivat häntä julmasti ja hänen oli pakko jättää koulu kesken käytyään vain kaksi luokkaa. Palvelee nykyään kierrosvalvojana.

◼ OLEN syntynyt Govigovin kylässä Milne Bayn provinssissa. Isäni alkoi tutkia Raamattua, kun olin seitsemän vanha, ja hän opetti oppimansa asiat minulle.

Noihin aikoihin aloitin koulunkäynnin. Kun kaksi opettajaani, jotka olivat anglikaaneja, saivat tietää minun olevan yhteydessä Jehovan todistajiin, he alkoivat vainota minua. Koulutoverini toimivat samoin, ja he jopa kävivät kimppuuni kepit käsissä. Käytyäni vain kaksi luokkaa minun oli pakko jättää koulu kesken.

Noin vuotta myöhemmin näin toisen opettajista paikallisella torilla. ”Olet älykäs poika ja olisit menestynyt koulussa hyvin”, hän sanoi. ”Mutta uskontosi vuoksi sinusta tulee koulutoveriesi palvelija.” Kun kerroin isälle, mitä opettaja oli sanonut, sain isältä sydäntä lämmittävän vastauksen: ”Jos maailma ei opeta sinua, Jehova opettaa.”

Isä ja muuan erikoistienraivaajaveli auttoivat minua saamaan kaikkein arvokkainta opetusta – tietoa, joka johtaa ikuiseen elämään (Joh. 17:3). Äidinkieleni on  dawawa, mutta he opettivat minulle Raamattua hiri-motuksi, josta tuli toinen kieleni, ja tok-pisiniksi, josta tuli kolmas kieleni. Menin kasteelle 15-vuotiaana. Kaksi vuotta myöhemmin aloitin tienraivauksen.

Vuonna 1998 sain kutsun palvelijoiden valmennuskouluun. En osannut tuolloin englantia kovin hyvin. Saadakseni valmennusta koulua varten haaratoimisto määräsi minut Port Moresbyn englanninkieliseen seurakuntaan. Niinpä englannista tuli neljäs kieleni.

Päättäjäisissä sain määräyksen Alotaun seurakuntaan Milne Bayn provinssiin. Puolen vuoden kuluttua koin suuren, jännittävän yllätyksen: minut nimitettiin kierrosvalvojaksi. Ensimmäiseen kierrokseeni kuuluivat Uusi-Britannia, Uusi-Irlanti, Manussaari ja muita lähisaaria. Avioiduin vuonna 2006, ja toimimme rakkaan vaimoni Judyn kanssa erikoistienraivaajina yhden vuoden, minkä jälkeen aloitimme kierrostyön.

Kun vierailen seurakunnissa, sanon usein nuorille: ”Jehova on suurin Opettajamme. Anna hänen opettaa sinua, sillä hänen ohjauksessaan voit todella menestyä elämässäsi.” Tämän tärkeän läksyn olen toden totta oppinut.

[Kuva]

Vaimoni Judyn kanssa.

 [Taulukko/Kuvat s. 156, 157]

HUOMATTAVIA TAPAHTUMIA – Papua-Uusi-Guinea

 1930

1935 Tienraivaajat, jotka purjehtivat Seuran Lightbearer-aluksella, saarnaavat Port Moresbyssa.

1940

1950

1951 Tom ja Rowena Kitto saapuvat Port Moresbyyn.

1956 Tienraivaajia muuttaa Uuteen-Irlantiin ja Uuteen-Britanniaan.

1957 John Cutforth ottaa käyttöön kuvasaarnat.

1960

1960 Kansainvälinen Raamatuntutkijain Seura rekisteröidään.

1962 Tom ja Rowena Kitto muuttavat Uuden-Guinean ylängölle.

1965 Kokiin Port Moresbyyn rakennetaan haaratoimisto.

1969 Haimassa Papuassa pidetään kansainvälinen ”Rauha maassa” -konventti.

1970

1975 Papuasta ja Uudesta-Guineasta tulee Papua-Uuden-Guinean valtio.

1977-1979 Raivoisat väkijoukot tuhoavat valtakunnansaleja Milne Bayn provinssissa.

1980

1987 Uusi haaratoimisto vihitään.

1989 Bougainvillessa puhkeaa sisällissota.

1990

1991 Tok-pisinin- ja hiri-motunkielistä Vartiotornia aletaan julkaista samanaikaisesti englanninkielisen lehden kanssa.

1994 Sairaalayhteyskomitea aloittaa toimintansa.

1994 Tulivuorenpurkaukset tuhoavat Uudessa-Britanniassa sijaitsevan Rabaulin.

1999 Haaratoimistoon perustetaan valtakunnansalirakennusosasto.

2000

2002 Gerehuun Port Moresbyyn rakennetaan konventtisali.

2010

2010 Haaratoimiston laajennos vihitään.

2020

[Kaavio/Kuva s. 118]

(Ks. painettu julkaisu)

Julistajia

Tienraivaajia

3 500

2 500

1 500

500

1955 1965 1975 1985 1995 2005

 [Kartat s. 81]

(Ks. painettu julkaisu)

PAPUA-UUSI-GUINEA

PORT MORESBY

Wewak

Sepik

Kambot

Dimiri

Biwat

Yuat

Wabag

Mount Hagen

Banz

Wahgilaakso

UUDEN-GUINEAN YLÄNKÖ

Murrayjärvi

Fly

Basken

Talidig

Bagildig

Madang

Goroka

Kainantu

Lae

Bulolo

Wau

Kerema

Savaiviri

Papuanlahti

Popondetta

Kokodan vaellusreitti

Hula

Agi

Govigovi

Alotau

KORALLIMERI

Manus

Bismarckinsaaristo

BISMARCKINMERI

Bagabag

Uusi-Britannia

Rabaul

Kokopo

Kurmalak

Uusi-Irlanti

Kavieng

SALOMONMERI

Goodenough

Buka

Bougainville

Nukumanu

Päiväntasaaja

Haima

Six Mile

Hanuabada

Port Moresbyn luonnonsatama

Kokin tori

Sogerin ylänkö

Ioadabu

 [Kokosivun kuva s. 74]

[Kuva s. 77]

Lightbearer.

[Kuva s. 78]

Ensimmäiset paikalliset julistajat vasemmalta oikealle: Bobogi Naiori, Heni Heni Nioki, Raho Rakatani ja Oda Sioni.

[Kuva s. 79]

Hanuabadan kylä; taustalla Port Moresbyn keskusta.

[Kuva s. 82]

Shirley ja Don Fielder juuri ennen maahantuloaan.

[Kuva s. 85]

Maan ensimmäinen valtakunnansali Haimassa Port Moresbyssa.

[Kuva s. 87]

John Cutforth.

[Kuva s. 89]

Kuvasaarnan jäljennös.

[Kuvat s. 90]

Oikealla: John Cutforth opettaa kuvien avulla; alla: veli kantaa kuvataulua, jonka avulla hän saarnaa syrjäkylissä.

[Kuva s. 92]

Alf Green, David Walker ja Jim Smith.

[Kuvat s. 93]

Vasemmalla: Shirley, Debbie ja Don Fielder; oikealla: Don ja hänen kanoottinsa.

[Kuva s. 96]

Jim Smith ja Glenn Finlay.

[Kuva s. 97]

Stephen Blundy ylittää Keremanlahtea.

[Kuva s. 99]

Rosina ja Ken Frame.

[Kuva s. 102]

Matthew ja Doris Pope.

[Kuvat s. 103]

Magdalen ja John Endorin koti oli Laen ensimmäinen kokouspaikka.

[Kuva s. 109]

Ylänköä.

[Kuva s. 110]

Tom ja Rowena Kitto Wabagissa pienen kauppansa ja kotinsa edessä.

[Kuva s. 113]

Erna ja Berndt Andersson.

[Kuva s. 114]

Kerry Kay-Smith ja Jim Wright.

[Kuva s. 115]

Mike Fisher Sepikjoella.

[Kuvat s. 123]

Agin valtakunnansali poltettiin maan tasalle, mutta se rakennettiin uudelleen ja siitä tehtiin aiempaa suurempi.

[Kuva s. 127]

Elsie ja Bill Thew.

[Kuva s. 128]

Puapua täysissä purjeissa.

[Kuva s. 128]

Berndt Anderssonin rakentama Pioneer-vene.

[Kuvat s. 131]

Matkantekoa Sepikillä.

 [Kuvat s. 132, 133]

Vasemmalla: kierrosvalvoja Warren Reynolds ja hänen vaimonsa Leann vierailulla Biwatin kylässä; yllä: esitelmä Dimirin kylässä.

[Kuva s. 135]

Soare Maiga.

[Kuva s. 135]

Kora Leke.

[Kuva s. 136]

Save Nanpen.

[Kuva s. 139]

Geordie ja Joanne Ryle.

[Kuva s. 145]

Jotkut näistä lapsista erotettiin koulusta, koska he eivät tervehtineet lippua.

[Kuvat s. 152, 153]

Vasemmalla: Rabaul ja taustalla tulivuori Tavurvur; alla: Rabaulin valtakunnansali, joka tuhoutui vuonna 1994.

[Kuva s. 155]

Käännösryhmä, 2010.

 [Kuvat s. 161]

Papua-Uuden-Guinean haaratoimisto

Haaratoimistokomitea: Dan Burks, Timo Rajalehto, Kegawale Biyama ja Craig Speegle.