Norja

NUORI mies seisoi laivan kannella ja tähyili malttamattomana Norjan rannikkoa. Hänen nimensä oli Knud Pederson Hammer. Knud oli vuotta aiemmin liittynyt raamatuntutkijoihin (tunnetaan nykyään Jehovan todistajina). Sitä ennen hän oli toiminut baptistikirkon pastorina Pohjois-Dakotassa Yhdysvalloissa. Nyt vuonna 1892 hän oli palaamassa synnyinmaahansa saarnaamaan ystävilleen ja sukulaisilleen.

Enemmistö Norjan silloisista kahdesta miljoonasta asukkaasta kuului evankelis-luterilaiseen valtionkirkkoon. Knud paloi halusta auttaa vilpittömiä norjalaisia, jotta nämä oppisivat tuntemaan tosi Jumalan Jehovan ja saisivat tietää, ettei rakastava Jumala kiduta syntisiä helvetissä. Hän halusi kertoa heille myös Kristuksen tulevasta tuhatvuotisesta hallituskaudesta, jonka aikana maasta tehtäisiin paratiisi.

Laivan lähestyessä rannikkoa Knud tarkasteli  eteensä piirtyvää lumihuippuisten vuorten, syvien vuonojen ja laajojen metsien kaunista maata. Hän tajusi, että harvaan asutuille seuduille, missä oli vähän teitä ja siltoja, ei olisi helppoa päästä. Vaikka monet norjalaiset asuivat kasvavissa kaupungeissa, suuri osa eli maaseudulla, kalastajakylissä ja rannikon sadoilla saarilla. Kertomus siitä, mitä Knudin saarnaaminen sai aikaan ja miten tosi palvonta on kasvanut Norjassa suurista haasteista huolimatta, on uskoa vahvistavaa ja innostavaa luettavaa Jumalan palvelijoille kautta maailman.

VALTAKUNNAN SIEMEN KANTAA HEDELMÄÄ

Jotkut osoittivat kiinnostusta Knudin sanomaa kohtaan Skienissä, mistä hän oli kotoisin, mutta hän ei voinut jäädä auttamaan heitä, koska hänen täytyi palata perheensä luokse Yhdysvaltoihin. Vuonna 1899 hän matkusti Norjaan uudelleen, tällä kertaa Charles T. Russellin pyynnöstä. Veli Russell, joka valvoi tuolloin raamatuntutkijoiden työtä, halusi Knudin perustavan Norjaan seurakunnan. Knud toi mukanaan joitakin kappaleita ”Tuhatvuotissarastus”-kirjasarjan (kutsuttiin myöhemmin nimellä Raamatun tutkielmia) kahta ensimmäistä osaa, jotka oli käännetty norjantanskaksi. (Norjan kirjoitettu kieli oli tuohon aikaan pitkälti samanlaista kuin tanska, ja julkaisuja  voitiin lukea sekä Tanskassa että Norjassa.) Knud todisti monille ja levitti muutamia kirjoja, mutta jonkin ajan kuluttua hänen täytyi jälleen palata Yhdysvaltoihin.

Skienin kupeessa asuva mies nimeltä Ingebret Andersen sai seuraavana vuonna käsiinsä kirjan, jonka nimi oli silloin ”Aikakausisuunnitelma”. Se oli todennäköisesti yksi niistä kirjoista, jotka Knud oli tuonut Norjaan. Kristuksen ”toinen tulemus” oli jo kauan kiinnostanut Ingebretiä, ja nyt hän ja hänen vaimonsa Berthe uppoutuivat täysin siihen, mitä he lukivat. Ingebret alkoi tuota pikaa todistaa toisille. Hän meni jopa uskonnollisiin kokouksiin kertomaan ihmisille Kristuksen tuhatvuotisesta hallituskaudesta. Myöhemmin hän kävi niiden luona, jotka olivat osoittaneet  kiinnostusta, ja kohta Skienissä oli ainakin kymmenen raamatuntutkijan aktiivinen seurakunta.

Kun Knud kuuli sukulaiseltaan Skienin pienestä seurakunnasta, hän palasi Norjaan vuonna 1904 etsimään Ingebretiä. Knud pysäytti kadulla erään miehen ja kysyi: ”Osaatko sanoa, asuuko täällä päin mies nimeltä Ingebret Andersen?” ”Kyllä”, mies vastasi, ”se olen minä.” Knud oli niin innoissaan, että avasi matkalaukkunsa saman tien keskellä katua näyttääkseen Ingebretille kirjoja, jotka hän oli tuonut. Ingebret oli tietysti hyvin iloinen tavatessaan Knudin ja nähdessään sellaisen määrän kirjallisuutta.

Knud kertoi innokkaasti norjalaisille uskonveljilleen järjestöstä ja saarnaamistyöstä. Siihen mennessä kun hän palasi perheensä luokse, joka asui tuolloin Kanadassa, Skienin seurakunta oli saanut paljon kannustusta jatkaa eteenpäin.

SAARNAAMISTYÖ ETENEE MUUALLE NORJAAN

Saarnaamistyö sai Norjassa tervetullutta tukea vuonna 1903, kun sinne saapui kolme uutteraa kolporteeraajaa (kokoaikaista saarnaajaa): Fritiof Lindkvist, Viktor Feldt ja E. R. Gundersen. Fritiof asettui pääkaupunkiin Kristianiaan (nykyisin Oslo), ja vuonna 1904 hänen kodistaan tuli Vartiotorni-seuran toimisto, jossa käsiteltiin ”Siionin Vartiotornin” ja muiden julkaisujen tilauksia.

Kun veli Gundersen saarnasi vuoden 1903 loppupuolella Trondheimissa Keski-Norjassa,  hän todisti Lotte Holmille, joka otti häneltä kirjallisuutta. Myöhemmin Lotte palasi kotiseudulleen napapiirin pohjoispuolella sijaitsevaan Narvikiin ja hänestä tuli Pohjois-Norjan ensimmäinen julistaja. Tämän jälkeen Viktor Feldt meni Narvikiin ja auttoi kahta avioparia tulemaan raamatuntutkijoiksi. He ottivat yhteyttä Lotteen, ja pian tämä pieni ryhmä alkoi kokoontua säännöllisesti tutkimaan Raamattua. Myös Lotten sisar Hallgerd omaksui totuuden. Heistä molemmista tuli innokkaita tienraivaajia, jotka palvelivat eri puolilla Norjaa.

Sanoma sai erityisen hyvän vastaanoton Bergenissä vuosina 1904 ja 1905, jolloin veljet Feldt ja Gundersen saarnasivat siellä. Englanninkielisessä ”Siionin Vartiotornissa” 1. 3.1905 kerrottiin: ”Kirkas valo on täysin tavoittanut erään – – [Bergenin] Vapaan Lähetyksen huomattavan saarnaajan, ja nyt  hän julistaa koko tosi evankeliumia kuulijakunnilleen, jotka ovat aina suuria ja tarkkaavaisia.”

Tuo saarnaaja oli Theodor Simonsen, joka myöhemmin erotettiin vapaakirkosta sen vuoksi, että hän opetti julkaisuistamme oppimiaan hienoja totuuksia. Kirkon tappio oli kuitenkin raamatuntutkijoiden voitto. Jehovan kansan keskuudessa Theodoria arvostettiin suuresti veljenä ja puhujana. Sittemmin hän asettui asumaan Kristianiaan, missä oli kasvava raamatuntutkijoiden seurakunta.

ENSIMMÄISIÄ TIENRAIVAAJIA

Vuoden 1905 tienoilla raamatuntutkijoiden seurakuntia oli neljässä kaupungissa: Skienissä, Kristianiassa, Bergenissä ja Narvikissa. Pian monet innokkaat julistajat aloittivat tienraivauksen ja veivät hyvän uutisen eri puolille maata. Näillä alkuaikojen tienraivaajilla oli kiinnostavat taustat.

Norjan ensimmäinen tienraivaajasisar oli Helga Hess. Hän oli orpo ja asui Bergenissä, missä hänestä oli tullut 17-vuotiaana pyhäkoulunopettaja. Kun Helga kuuli Theodor Simonsenin puhuvan vapaakirkossa siitä, mitä tämä oli oppinut raamatuntutkijoiden kirjoista, hänen kiinnostuksensa heräsi ja hän alkoi lukea samoja kirjoja. Hän erosi pyhäkoulunopettajan tehtävästä, ja vuonna 1905, ollessaan 19-vuotias, hän lähti viemään hyvää uutista Hamariin ja Gjøvikiin.

Andreas Øiseth oli eräänä päivänä vuonna 1908 pilkkomassa puita perheen maatilalla lähellä Kongsvingeriä, kun muuan tienraivaaja tuli käymään ja jätti hänelle kirjan Jumalan aikakausisuunnitelma. Andreas, joka oli tuolloin päälle kahdenkymmenen, piti lukemastaan ja tilasi lisää kirjallisuutta. Muutaman kuukauden kuluttua hän jätti maatilan yhdelle pikkuveljistään ja aloitti tienraivauksen. Seuraavien  kahdeksan vuoden aikana hän saarnasi lähes kaikkialla Norjassa. Ensin hän kulki sisämaan kautta kohti pohjoista, kesällä polkupyörällä ja talvella potkukelkalla. Saavuttuaan Tromssaan hän kääntyi takaisin etelään ja kävi rannikolta läpi kaikki paikkakunnat aina Kristianiaan asti.

Alkuaikojen tienraivaajia oli myös Anna Andersen, joka oli kotoisin Ryggestä läheltä Mossia. Anna oli ollut useita vuosia Pelastusarmeijan upseeri, ja hän oli omistautunut vähäosaisten auttamiseen. Vuoden 1907 paikkeilla hän luki joitakin julkaisujamme ja tajusi löytäneensä totuuden. Hän tapasi Kristiansundissa toisen Pelastusarmeijan upseerin, Hulda Andersenin (myöhemmin Øiseth), joka osoitti kiinnostusta Raamattua kohtaan. Piakkoin nämä naiset lähtivät pitkälle matkalle pohjoiseen rannikkolaivalla, joka vei heidät Kirkkoniemeen saakka lähelle Venäjän rajaa. Matkan varrella he nousivat maihin joka satamassa  levittämään kirjallisuutta. Vuoden 1912 tietämillä Anna aloitti tienraivauksen. Hän kulki Norjaa ristiin rastiin kymmenien vuosien ajan veneellä ja polkupyörällä ja levitti raamatullista kirjallisuutta lähes jokaisessa kaupungissa. Hän viipyi melko kauan etelässä Kristiansandissa, missä hän antoi kasvavalle seurakunnalle arvokasta tukea.

Karl Gunberg oli ollut merivoimien upseeri ennen kuin hänestä tuli raamatuntutkija. Hän aloitti tienraivauksen noin 35-vuotiaana vuoden 1911 tienoilla ja elätti itsensä merenkulun opettajana. Vaikka Karl oli ulkonäöltään melko karski, hänet tunnettiin miellyttävänä ja huumorintajuisena ihmisenä. Hän saarnasi eri puolilla Norjaa vuosikausia, vielä vanhoilla päivilläänkin. Karlin tausta meriupseerina ja merenkulun opettajana oli suureksi avuksi hyvän uutisen levittämisessä, kuten tulemme myöhemmin näkemään.

VELJESSEURAA VAHVISTETAAN

Ilmassa oli jännitystä, kun Norjan ensimmäinen konventti pidettiin Kristianiassa lokakuussa 1905. Läsnä oli viitisentoista henkeä, ja kolme kastettiin. Vuonna 1906 pidettiin konventti Bergenissä, ja vuodesta 1909 lähtien konventteja järjestettiin joka vuosi. Puhujia tuli Ruotsista, Suomesta ja Tanskasta. Jotkut näistä veljistä myös vierailivat seurakunnissa saarnaajaveljinä, jotka olivat nykyisten matkavalvojien edeltäjiä.

Noiden vuosien kohokohtia olivat veli Russellin vierailut. Vuonna 1909 hän vieraili sekä Bergenissä että Kristianiassa. Veljet ja sisaret arvostivat syvästi mahdollisuutta tavata hänet ja kuunnella hänen puheitaan. Veli Russell kävi Norjassa toisen kerran vuonna 1911, ja tuo vierailu sai paljon julkisuutta. Ne 61 veljeä ja sisarta, jotka olivat kuuntelemassa hänen  esitelmäänsä, olivat haltioissaan siitä, että läsnä oli yhteensä noin 1 200 henkeä.

Kolme vuotta myöhemmin veli Russell antoi Henry Bjørnestad’lle tehtäväksi vierailla säännöllisesti raamatuntutkijoiden luona Norjassa ja Ruotsissa. Hänestä tuli ensimmäinen norjalainen matkavalvoja.

VAUHTI KIIHTYY ENNEN VUOTTA 1914

Vuonna 1910 saarnaamistyötä varten saatiin hyödyllinen apuväline, traktaattisarja Puheita Kansalle. Tämä auttoi entistä useampia raamatuntutkijoita osallistumaan saarnaamiseen aktiivisesti. Innokkaina paljastamaan väärät uskonnolliset opetukset ja selittämään Raamatun totuuksia veljet ja sisaret levittivät ilmaiseksi tuhansia traktaatteja. Monesti niitä jaettiin sanomalehtien liitteinä.

Raamatuntutkijat odottivat suurella mielenkiinnolla, mitä vuonna 1914 tapahtuisi. Kirjassa Aika on lähellä (”Tuhatvuotissarastus”-sarjan toinen osa) selitettiin, että pakanain ajat päättyisivät vuonna 1914 ja että tuota ajankohtaa leimaisivat vaikeudet ja anarkia, minkä jälkeen Jumalan valtakunta ryhtyisi ottamaan asioita hallintaansa. Raamatuntutkijat odottivat myös, että Kristuksen perijätoverit saisivat tuolloin taivaallisen palkintonsa.

Tästä aiheesta heräsi usein keskustelua. Eräänä heinäkuun iltana vuonna 1914 Karl Kristiansen soitti Skienin kaupunginorkesterissa, ja väliajalla hän sanoi joillekuille lähettyvillä  oleville ihmisille: ”Muutaman viikon päästä alkaa tapahtua. Ensin tulee sota, sitten vallankumous, sitten anarkia, ja sitten tulee Jumalan valtakunta.” Kun ensimmäinen maailmansota syttyi pian tämän jälkeen, ihmiset tulivat kyselemään Karlilta lisää.

Etelämpänä rannikolla Arendalissa oli vuonna 1914 vain yksi raamatuntutkija. Eräänä päivänä tuo sisar tapasi kadulla Mia Apeslandin ja kertoi hänelle, että Raamatun mukaan syksyllä 1914 puhkeaisi sota. Mia vastasi: ”Jos niin tapahtuu, minä uskon.” Kun hän vähän ajan kuluttua näki, että kävi niin kuin sisar oli sanonut, hän piti lupauksensa ja hänestä tuli tosi uskova. Mia, hänelle puhunut sisar ja muutamat muut muodostivat sittemmin Arendalin seurakunnan ytimen.

EDISTYSTÄ, SITTEN ONGELMIA

Kävi ilmi, että kaikki vuotta 1914 koskevat raamatuntutkijoiden odotukset eivät toteutuneet. Siitä huolimatta he jatkoivat toimintaansa innokkaasti. Vuoden 1914 joulukuusta pitkälle vuoden 1915 puolelle esitettiin Kristianiassa, Bergenissä, Trondheimissa, Skienissä, Arendalissa ja Kristiansandissa vaikuttavaa elokuva- ja kuultokuvaesitystä ”Kuvanäytös Luominen”, jonka välityksellä suuret ihmisjoukot saivat hyvää todistusta.

Kohta tämän jälkeen syntyi kuitenkin ongelmia. Fritiof Lindkvist, joka oli johtanut toimintaa Norjassa noin kymmenen vuotta, lähti kulkemaan omia polkujaan, ja vuonna 1916 hän jätti järjestön. Niinpä Ruotsin ja Tanskan vastuulliset veljet valvoivat Norjan työtä muutaman seuraavan vuoden ajan. Vuonna 1921 Norjan työtä nimitettiin valvomaan Enok Öman, joka palveli tässä tehtävässä vuoteen 1945 saakka.

 Hämmennystä aiheutti myös veli C. T. Russellin kuolema vuonna 1916 ja J. F. Rutherfordin siirtyminen hänen tilalleen raamatuntutkijoiden työn johtoon. Koska jotkin vuotta 1914 koskevat odotukset eivät täyttyneet ja järjestössä tapahtui muutoksia, monet jättivät järjestön. Tilanne oli erityisen vakava Bergenissä, missä seurakuntaan kuului vuonna 1918 enää yksi veli ja seitsemän sisarta. Trondheimissa melkoinen joukko jätti seurakunnan, ja Kristianiassa lakkasi toimimasta kokonainen ryhmä. Mutta ne, jotka tukivat järjestöä uskollisesti, saivat Jehovalta pian runsaasti siunauksia.

UUTTA VAUHTIA

Veli Rutherford piti vuonna 1918 kiehtovan esitelmän ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan”. Tätä puhetta pidettiin vuosina 1920–25 kautta maailman. Maailmankeskuksessa New Yorkissa palveleva A. H. Macmillan tuli pitämään sen useissa Norjan kaupungeissa. Kristianian yliopiston juhlasali oli täynnä viimeistä paikkaa myöten, ja monia jouduttiin käännyttämään ovelta pois. Veli Öman nousi kuitenkin sisäänkäynnin luona olevan laatikon päälle ja ilmoitti kuuluvalla äänellä: ”Jos palaatte puolentoista tunnin kuluttua, Macmillan pitää puheen toisen kerran!” Sali tuli kuin tulikin uudelleen täyteen, koska ihmiset halusivat päästä kuulemaan veli Macmillanin puheen. Tämän jälkeen norjalaisveljet pitivät tuon puheen joidenkin vuosien aikana muualla Norjassa. Tuhannet kuuntelivat kiinnostuneina vakuuttavia raamatullisia todisteita siitä, että monet tulevat säilymään elossa Harmagedonista ja elämään ikuisesti paratiisissa maan päällä. Lukuisat ihmiset saattoivat perehtyä puheen sanomaan myös kirjasen Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan! välityksellä.

 Vuosina 1922–28 raamatuntutkijat levittivät satojatuhansia traktaatteja, jotka sisälsivät konventeissa hyväksyttyjä päätöksiä. Tällaisia traktaatteja olivat muun muassa Varoittava kehoitushuuto maailman johtajille, Varoitus kaikille kristityille ja Syytös väärää kristillisyyttä vastaan. Monet raamatuntutkijat pääsivät saarnaamistyössä alkuun levittämällä niitä.

Kasvu oli silti melko hidasta. Vaikka tienraivaajat ja innokkaat julistajat saarnasivat hellittämättä, toiset tarvitsivat apua päästäkseen kunnolla mukaan saarnaamistyöhön. Lisäksi suurin osa julkaisuista oli edelleen tanskan-, norjantanskan- tai ruotsinkielisiä, mutta norjan kielellä kirjallisuutta ei ollut paljoakaan. Miten työlle voitaisiin antaa uutta vauhtia?

Vuoden 1925 huhtikuun norjankielisessä Kiertokirjeessä (nykyään Valtakunnan Palveluksemme) oli sykähdyttävä ilmoitus: ”Täten lähetämme teille ensimmäisen norjankielisen Kultaisen Ajan. Tilauksia voidaan nyt tehdä.” Kyseessä oli maaliskuun 1925 Kultainen Aika (nykyään Herätkää!). Ei aikaakaan kun norjalaisella Kultaisella Ajalla oli laaja levikki, ei vain Norjassa vaan myös Tanskassa. Vuonna 1936, jolloin norjalaisen Kultaisen Ajan nimeksi muutettiin Ny Verden (Uusi maailma), lehdellä oli Norjassa 6 190 tilaajaa.

ORGANISOINTIA JA UUDET TILAT

Toukokuussa 1925 yli 500 raamatuntutkijaa eri puolilta Pohjoismaita kokoontui Ruotsiin Örebrohun.  Konventissa veli Rutherford ilmoitti, että Tanskaan Kööpenhaminaan perustettaisiin Pohjois-Euroopan toimisto. Sinne tulisi Lontoosta William Dey valvomaan Jumalan palvelijoiden toimintaa Tanskassa, Norjassa, Ruotsissa, Suomessa ja Baltian maissa. Näissä maissa toimisi edelleen myös paikallinen valvoja, ja Norjassa tässä tehtävässä jatkaisi Enok Öman.

Skotlantilainen William Dey oli energinen veli, joka teki paljon saarnaamistyön vauhdittamiseksi. Hän oli hyvä organisaattori, mutta veljiä rohkaisi myös hänen miellyttävä persoonallisuutensa ja hyvä esimerkkinsä saarnaamistyössä. Syys-lokakuussa 1925 hän matkusti ympäri Norjaa ja järjesti seurakuntien toiminnan päätoimiston ohjeiden mukaiseksi. Koska hän puhui englantia, hän käytti tulkkia. Veli Dey palveli Pohjois-Euroopan toimiston valvojana toiseen maailmansotaan saakka.

Veljet olivat jo jonkin aikaa etsineet Norjan toimistolle sopivampaa paikkaa. Vuonna 1925 muuan veli, joka oli saanut perintöä, osti Oslosta kolmikerroksisen rakennuksen ja myi sen järjestölle suunnilleen puoleen hintaan. Ajoitus ei olisi voinut olla parempi! Tämä rakennus palveli tarpeitamme erinomaisesti vuoteen 1983 asti.

AKTIIVISTEN TODISTAJIEN JÄRJESTÖ

Vuonna 1931 Jumalan palvelijoiden historiassa saavutettiin kaikkialla maailmassa tärkeä virstanpylväs: he omaksuivat uuden nimen, Jehovan todistajat. Veli Öman kirjoitti: ”Nousimme kaikki seisomaan ja huusimme innokkaasti ’Ja’ [Kyllä] hyväksyessämme uuden nimemme.” Veljet ja sisaret olivat riemuissaan raamatullisesta nimestään ja päättivät elää sen mukaisesti.

 Oli ilmeistä, että Jehova siunasi Norjan voimaperäistä saarnaamistyötä. Vuosina 1918–38 julistajien keskimäärä kasvoi 15:stä 328:aan. Jehovan palvelijat eivät olleet vain raamatuntutkijoita vaan aktiivisia todistajia.

Yksi tällainen todistaja oli Even Gundersrud, joka kävi kasteella vuonna 1917 ja toimi Skienin seurakunnan yhteydessä. Aluksi hänen vaimonsa yritti estää häntä käymästä kokouksissa piilottamalla hänen kenkänsä. Se ei kuitenkaan pysäyttänyt Eveniä – hän yksinkertaisesti lähti paljain jaloin! Kerran vaimo lukitsi hänet makuuhuoneeseen, mutta hän hyppäsi ulos ikkunasta. Mikään, mitä vaimo teki, ei estänyt häntä käymästä kokouksissa. Even kohteli kaikesta huolimatta vaimoaan huomaavaisesti. Jossain vaiheessa vaimoa alkoi nolottaa se, että hänen miehensä meni kaupunkiin paljasjaloin. Hän halusi tietää, miksi kokoukset olivat Evenille niin tärkeitä, joten hän lähti mukaan. Aikanaan hänestäkin tuli Jehovan todistaja.

Skienin seurakunta uhkui intoa, mikä oli ominaista tuon ajan seurakunnille. Sikäläiset veljet saarnasivat laajalla alueella niin lähikaupungeissa kuin maaseudullakin. Viikonloppuisin he lähtivät usein saarnaamaan avolavaisilla kuorma-autoilla  tai veneillä ja järjestivät matkoillaan kokouksia. Ennen pitkää noille alueille perustettiin uusia ryhmiä ja seurakuntia. Muutkin seurakunnat olivat teokraattisen toiminnan vilkkaita keskuksia.

TYÖ MENEE ETEENPÄIN BERGENISSÄ

Eräs Bergenin seudun toimeliaista julistajista oli Torkel Ringereide. Torkel löysi vuonna 1918 raamatuntutkijoiden julkaiseman kirjasen ja etsi käsiinsä veli Dahlin, joka oli tuolloin Bergenin seurakunnan ainoa veli. Veli Dahlin luona kokoontui seurakunta – hän ja seitsemän sisarta. Heidän joukossaan oli aiemmin mainittu Helga Hess, joka oli palannut Bergeniin. Torkel liittyi tuohon pieneen seurakuntaan, ja vuonna 1919 hän ja Helga menivät naimisiin.

Torkel oli peloton, voimakasääninen mies. Hän oli vuosien ajan seurakunnan ainoa veli, joka piti esitelmiä. Tavallisesti hän piti puheen joka sunnuntai. Hän paljasti puheissaan suorasukaisesti pappien ulkokultaisuuden ja heidän väärät uskonnolliset  opetuksensa. Esitelmiä mainostettiin usein sanomalehdissä, joten kokouksissa kävi huomattavasti enemmän kiinnostuneita kuin alueella oli raamatuntutkijoita.

Torkel kannusti kuulijoita kertomaan totuudesta toisille. Vuonna 1932 yleisön joukossa oli Nils Raae. Nils oli oppinut totuuden vuotta aiemmin, mutta hän oli haluton saarnaamaan. Seurakunta oli juuri aloittamassa laajaa kampanjaa kirjasen Valtakunta, maailman toivo levittämiseksi, ja Torkel piti puheen siitä, miten tärkeää saarnaamistyöhön osallistuminen oli. Nils kertoi: ”Se oli loistava puhe, ja jalkani kihelmöivät halusta lähteä saarnaamaan.” Puheen lopussa Torkel lainasi Jehovan sanoja, jotka ovat Jesajan 6:8:ssa: ”Kenet minä lähetän, ja kuka menee meidän puolestamme?” Sitten Torkel sanoi: ”Vastatkaamme kaikki samoin kuin Jesaja: ’Tässä minä olen! Lähetä minut.’ ” Tämä oli juuri sellaista kannustusta, jota Nils ja hänen vaimonsa kaipasivat. He aloittivat saarnaamistyön sen enempää empimättä.

Veljet ja sisaret kävivät usein Torkelin ja Helgan luona. Keskustelut liittyivät aina totuuteen, ja uudet ja nuoret julistajat saivat niistä paljon rohkaisua. Monesti Bergenin julistajat lähtivät saarnaamaan lähiseudulle veneellä tai kuorma-autolla. Sen jälkeen he kokoontuivat kertomaan kokemuksia ja nauttimaan toistensa seurasta.

 OSLON INNOKKAAT SAARNAAJAT

Saarnaamistyö kukoisti 1920- ja 30-luvuilla myös Oslon alueella. Yksi sikäläisistä julistajista oli Olaf Skau, joka kävi kasteella vuonna 1923. Vuonna 1927 hänet nimitettiin seurakunnan palvelusjohtajaksi, ja hän oli tarmokas ja huolehtivainen valvoja kymmenien vuosien ajan. Hän organisoi saarnaamistyön Oslossa, ja lisäksi hän järjesti lähiympäristöön viikonloppuretkiä, jotka tehtiin linja- tai kuorma-autolla. Useasti hän valvoi yömyöhään piirtäen karttoja ja suunnitellen saarnamatkoja.

Oslon julistajat saarnasivat kaupungeissa ja maaseudulla alueella, joka ulottui etelässä Haldeniin ja Fredrikstad’aan, pohjoisessa Hamariin, idässä Kongsvingeriin ja lännessä Drammeniin ja Hønefossiin. Julistajat saapuivat alueelle aamulla yhdeksän korvilla ja saarnasivat talosta taloon koko päivän. Usein pidettiin myös yleisökokous. Noilla alueilla asuvat harvalukuiset veljet ja sisaret arvostivat suuresti tätä toimintaa, joka loi pohjaa uusille ryhmille ja seurakunnille. Erään yhdeksänpäiväisen kampanjan aikana vuonna 1935 Oslon 76 julistajaa levittivät 13 313 kirjasta – keskimäärin yli 175 kirjasta julistajaa kohti!

Olafin vaimolla Estherillä oli niveltulehdus, ja hän joutui käyttämään pyörätuolia. Siitä huolimatta  heidän kotinsa oli veljien ja sisarten keskuudessa suosittu kyläpaikka. Tavallisesti ruoan laittoi Olaf. Hänet tunnettiin siitä, että hän valmisti usein herkullisia kanansiipiä. Monet vanhemmat todistajat kuitenkin muistavat Skaut ennen kaikkea hengellisesti rakentavasta yhdessäolosta, kiehtovista raamatullisista keskusteluista ja raamattuvisoista. ”Emme koskaan lähteneet Skauilta tyhjin sydämin”, muistelee Ragnhild Simonsen.

”OIKEA ASENNE IKUISEN ELÄMÄN SAAMISEKSI”

Menneinä vuosina ihmiset olivat uskonnollisempia ja tunsivat Raamattua paremmin kuin nykyään. Monet keskustelivat Raamatusta mielellään, ja kuten ensimmäisellä vuosisadallakin, ”niistä, joilla oli oikea asenne ikuisen elämän saamiseksi, tuli uskovia” (Apt. 13:48).

Esimerkistä käy nainen nimeltä Durdei Hamre. Eräänä päivänä vuonna 1924 hän sai kirjasen, jonka hän luki saman illan ja yön aikana. Myöhemmin hän sanoi: ”Menin nukkumaan helluntailaisena ja heräsin Jehovan todistajana.”

1920-luvun puolivälissä yksi Fjelltvedtin kahdeksasta veljeksestä kävi kuuntelemassa helvettiä koskevan esitelmän ja hankki aiheesta kirjasen. Lukemansa perusteella hän vakuuttui siitä, ettei helvettioppi pidä paikkaansa. Pian sen jälkeen Fjelltvedtit olivat koolla perheen maatilalla, ja hän kertoi innoissaan seitsemälle veljelleen ja kolmelle sisarelleen, mitä oli oppinut. He keskustelivat kirjasesta myöhään yöhön. Kaikista sisaruksista ja monista heidän puolisoistaan tuli lyhyessä ajassa raamatuntutkijoita. Myöhemmin  useista heidän lapsistaan ja lapsenlapsistaan tuli innokkaita julistajia, ja jotkut näistä veivät totuuden uusille alueille.

Ihmisten kiinnostus hengellisiin asioihin oli ilmeistä vuonna 1936, kun M. A. Howlett tuli maailmankeskuksesta New Yorkista pitämään puheita Bergenin ja Oslon konventteihin. Bergenissä esitelmään tuli 810 henkeä, myös joitakin pappeja ja yksi piispa. Läsnäolijoista vain 125 oli todistajia. Oslossa esitelmää oli kuuntelemassa 1 014 henkeä, joista todistajia oli 140.

”HEITÄ ALKAA TULLA!”

Jehovan todistajat olivat innoissaan, kun vuonna 1935 tehtiin selväksi, keitä Ilmestyksen 7:9–17:ssä mainitulla ”suurella joukolla” tarkoitetaan. He iloitsivat saadessaan tietää, että niistä, joilla on toivo elää maan päällä paratiisissa, voisi tulla Jehovan vihkiytyneitä palvelijoita voidellun jäännöksen rinnalle. Tuosta vuodesta eteenpäin saarnaamistyössä keskityttiin kokoamaan ”suuresta ahdistuksesta” elossa säilyvää suurta joukkoa. Näin käynnistyi ihmiskunnan historian suurin tosi palvojien kokoaminen.

Vuonna 1935 eräät tienraivaajat, joilla oli taivaallinen toivo, olivat saarnaamassa maaseudulla lähellä Lillehammeria. Kymmenvuotias John Johansen kuunteli kiinnostuneena, kun tienraivaajat kertoivat hänen kotiväelleen Jumalan tarkoituksesta tehdä maasta paratiisi. 13-vuotiaana Johnilla oli jo niin kova halu kertoa iloisesta toivostaan muille, että hän lainasi isänsä laukkua ja lähti saarnaamaan naapureille aivan itsekseen! Nyt yli 70 vuotta myöhemmin John saarnaa yhä innokkaasti vaimonsa Edithin kanssa, ja hän on iloinen siitä, että hänellä on ollut oma osansa toisten auttamisessa, kun uusia  on vuosien mittaan tullut mukaan sankoin joukoin.

Eräänä päivänä vuonna 1937 Olaf Rød ja muuan toinen veli keskustelivat Olafin kotona suuresta joukosta. He olivat ainoat todistajat Haugesundissa, ja he pohtivat, miten tämä valtava joukko saataisiin koottua. Yhtäkkiä oveen koputettiin. Olaf avasi oven, ja siellä seisoi Alfred Trengereid. Alfred oli löytänyt Vartiotorni-lehden, lukenut sen ja pitänyt lukemastaan. Hän oli hypännyt heti veneeseensä ja soutanut Haugesundiin hakemaan kirjallisuutta todistajaksi tietämältään mieheltä – Olafilta. Olaf oli ällistynyt. ”Nyt heitä alkaa tulla!” hän ajatteli. Ja heitä tosiaan tuli, vaikka kaikki eivät tulleetkaan samalla tavalla eivätkä samalla kertaa. Alfredista tuli veli, ja monet muutkin tuon alueen asukkaat ottivat Valtakunnan hyvän uutisen vastaan.

 VENEET APUNA SUUREN JOUKON KOKOAMISESSA

Kun saarnaamistyö oli Norjassa aluillaan, hyvän uutisen vieminen lukemattomien saarten ja syrjäisten rannikkoseutujen asukkaille vaikutti ylivoimaiselta tehtävältä. Haaratoimisto osti siksi vuonna 1928 vankkarakenteisen moottoriveneen, johon mahtui asumaan pari kolme tienraivaajaa ja jolla pystyi liikkumaan Norjan rikkonaisella rannikolla. Mutta kuka olisi pätevä aluksen kapteeniksi? Tähän tehtävään tarjoutui kokenut tienraivaaja Karl Gunberg. Hänen aiempi palveluksensa laivastossa ja kokemuksensa merenkulun opettajana osoittautui erittäin hyödylliseksi. Ensimmäisen veneen nimi oli Elihu. Se lähti Oslosta kohti etelää ja pysähtyi rannikon satamissa. Eräänä myrskyisänä talvi-iltana vuonna 1929 Elihu kuitenkin haaksirikkoutui Stavangerin lähistöllä.  Kaikki olivat kiitollisia siitä, että veljet pääsivät turvallisesti rantaan.

Vuonna 1931 hankittiin uusi vene, jolle annettiin nimeksi Ester. Karl lähti jälleen matkaan apunaan kaksi muuta veljeä. Esterillä käytiin läpi alueita Länsi- ja Pohjois-Norjasta seuraavien seitsemän vuoden ajan. Vuonna 1932 Karlista tuntui, että hänestä oli tulossa ”liian vanha uusiin seikkailuihin”. Niinpä hän siirtyi tienraivaajaksi Itä-Norjaan ja uskoi ruorin Johannes Kårstad’n käsiin. Vuonna 1938 Ester korvattiin Ruth-nimisellä veneellä. Sitä käytettiin vuoteen 1940 saakka, jolloin meritse tehtävät saarnamatkat jouduttiin lopettamaan toisen maailmansodan vuoksi. Purjehtivat tienraivaajat olivat veneiden avulla käyneet läpi laajoja alueita ja levittäneet paljon kirjallisuutta. Vuonna 1939 Ruthilla palvelevat kaksi veljeä, Andreas Hope ja Magnus Randal, raportoivat, että he olivat yhden ainoan vuoden kuluessa levittäneet yli 16 000 kirjaa, kirjasta ja lehteä ja soittaneet gramofonipuheita yhteensä 1 072 kertaa 2 531 kuulijalle.

Sen lisäksi että veljet saivat monia hienoja hengellisiä kokemuksia, he myös nauttivat upeista näkymistä. ”Kuljimme päivä päivältä kohti pohjoista”,  Andreas Hope kertoi, ”vuonoihin ja ulos vuonoista ja jyhkeiden niemenkärkien ympäri. Maisemat olivat suurenmoisia, majesteettisia ja kesyttömiä.” Napapiirin pohjoispuolella he ihastelivat talvella ”revontulien henkeäsalpaavaa loimua” ja kesällä ”keskiyön auringon loistetta”.

INNOKAS TIENRAIVAAJASISAR

Tienraivaajien määrä kasvoi 30-luvulla nopeasti. Vaikka heidän täytyi tulla toimeen ilman sen kummempia mukavuuksia, he kävivät läpi suuria alueita saarnaten hyvää uutista ja levittäen raamatullista kirjallisuutta. Heidän laantumaton intonsa loi perustaa tulevalle kasvulle.

Seuraavassa yksi esimerkki. Oslolainen Solveig Løvås (myöhemmin Stormyr) oli etsinyt totuutta ja käynyt monenlaisissa uskonnollisissa kokouksissa.  Erään kerran hän meni Jehovan todistajien kokoukseen ja tajusi löytäneensä Raamatun totuuden. Hänet kastettiin vuonna 1933, ja kaksi vuotta myöhemmin hän lähti tienraivaajaksi Pohjois-Norjaan. Solveig ontui hieman, koska hän oli sairastanut polion, mutta silti hän saarnasi kuudessa vuodessa useimmissa kaupungeissa, kalastajakylissä ja muissa pienissä yhteisöissä alueella, joka ulottui Bodøn eteläpuolelta Kirkkoniemeen asti. Tuhannet ihmiset ottivat häneltä raamatullista kirjallisuutta, ja hän hankki vain yhdessä vuodessa yli 1 100 lehtitilausta.

Solveig’n saarnaama sanoma herätti suurta kiinnostusta muun muassa puuseppä Dag Jensenissä, joka asui Hennesin kylässä Vesterålenissa. Dag oli jo vuosikausia saanut kirjallisuutta muilta kiinnostuneilta. Kun Solveig tuli käymään Dagin luona, hän järjesti tälle lehtitilauksen ja jatkoi sitten todistamista uusilla alueilla. Dag alkoi saarnata omin päin ja lainasi harvoja julkaisujaan toisille kiinnostuneille.

Andøyan saarella Solveig lähestyi vantteria kalastajia, jotka puuhastelivat mökissään. Hän todisti heille rohkeasti, soitti gramofonipuheita ja tarjosi lehtitilauksia. Nuori kalastaja Frits Madsen kiinnostui ja tilasi lehdet. Käytyään alueen läpi Solveig jatkoi matkaa. Sama kaava toistui yhä uudelleen: tienraivaajat saarnasivat, löysivät kiinnostuneita, levittivät kirjallisuutta, hankkivat tilauksia ja siirtyivät sitten uusille  alueille. Miten kaikesta tästä kiinnostuksesta voitiin huolehtia?

JUMALAN LAMPAITA PAIMENNETAAN

Tammikuussa 1939 pantiin alulle matkavalvojia koskeva uusi järjestely. Norja jaettiin neljään alueeseen eli kierrokseen. Kierrosvalvojien (kutsuttiin tuolloin alueenpalvelijoiksi) oli määrä viipyä kussakin paikassa aiempaa kauemmin. He kiinnittivät nyt paljon enemmän huomiota seurakuntien tukemiseen, uusien seurakuntien organisoimiseen ja kiinnostuneiden auttamiseen, jotta nämä pääsisivät saarnaamistyön alkuun. Andreas Kvinge nimitettiin kierrosvalvojaksi kierrokselle 4, joka ulottui aina Florøstä Kirkkoniemeen saakka. Näiden paikkojen välillä on matkaa 2 600 kilometriä. Seurakuntia tuolla valtavalla alueella oli vain kolme – Trondheim, Namsos ja Narvik – mutta kierrosvalvojan piti vierailla myös seurakunnasta erillään olevien julistajien ja ryhmien sekä lukuisten lehtitilaajien luona.

Andreas teki matkaa kohti pohjoista vaimonsa Sigridin kanssa pääasiassa polkupyörällä. Hän pyrki auttamaan julistajia ja kiinnostuneita edistymään totuudessa. Solveig Løvås ja muut tienraivaajat antoivat Andreakselle lisätietoa hengellistä apua tarvitsevista kiinnostuneista. Solveig kertoi hänelle muun muassa Hennesissä asuvasta  Dag Jensenistä ja Andøyan saarella asuvasta Frits Madsenista.

Andreas muistelee sitä, kun hän tapasi vuonna 1940 Dagin ensimmäistä kertaa: ”Hän oli ajamassa partaa, ja hänen kasvonsa olivat aivan saippuassa. En koskaan unohda, kuinka hänen silmänsä säteilivät vaahdon keskellä. Hän unohti parranajon tykkänään.” Andreas auttoi Dagia edistymään hengellisesti. Innokas Dag puolestaan auttoi viipymättä vaimoaan Annaa sekä monia ystäviään ja sukulaisiaan oppimaan totuuden.

Andøyalla Bleikin kylässä Andreas etsi käsiinsä nuoren kalastajan Frits Madsenin. Frits ja hänen vaimonsa edistyivät Andreaksen tuella, ja heistä tuli tuolle alueelle myöhemmin perustetun seurakunnan ensimmäisiä jäseniä. Monissa muissakin paikoissa Andreas ja hänen vaimonsa kävivät sellaisten henkilöiden luona, jotka Solveig ja toiset uutterat tienraivaajat olivat alun perin tavanneet. Andreas ja muut kierrosvalvojat järjestivät kokouksia ja perustivat seurakuntia. Samoin kuin ensimmäisen vuosisadan seurakunnassa myös Norjassa jotkut istuttivat ja toiset kastelivat, mutta Jumala sai aikaan valtavan kasvun (1. Kor. 3:6).

TOINEN MAAILMANSOTA RAVISTELEE NORJAA

Huhtikuussa 1940 Norja joutui mukaan toiseen maailmansotaan, kun saksalaisjoukot tunkeutuivat maahan. Vain 62 päivää kestäneiden taistelujen jälkeen koko Norja oli natsi-Saksan hallinnassa. Taistelujen aikana useita kaupunkeja pommitettiin ankarasti. Joitakin päiviä miehityksen alkamisesta Gestapo pidätti haaratoimistonvalvoja Enok Ömanin ja piti häntä vangittuna viikon verran. Hänet vapautettiin lyhyen kuulustelun jälkeen, mutta joidenkin viikkojen  kuluttua Gestapo vei hänet kuulusteltavaksi uudelleen.

Todistajat pelkäsivät, että natsit lähettäisivät heidät keskitysleireihin, kuten oli tapahtunut Saksassa. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja saarnaamista jatkettiin päättäväisesti ja innokkaasti. Vaikutti jopa siltä, että ihmiset suhtautuivat sodan vuoksi hyvään uutiseen myönteisemmin, ja todistajat aloittivat monia raamatuntutkisteluja (kutsuttiin tuolloin mallitutkisteluiksi). Vartiotorni saatiin edelleen tanskankielisenä Tanskasta, kun taas Lohdutusta (Ny Verden) julkaistiin yhä norjaksi. Kokousten ja konventtien pitämistä jatkettiin, ja hämmästyttävää kyllä julistajien määrä kasvoi.

TAKAVARIKKOJA, PIDÄTYKSIÄ JA KIELTO

Edessä oli kuitenkin ongelmia. Saksalaispoliisit tulivat jälleen kerran haaratoimistoon, pyysivät saada kirjallisuutta ja kuulustelivat veli Ömania. Loppuvuodesta 1940 he takavarikoivat kirjan Viholliset niiden ajatusten vuoksi, joita siinä esitettiin fasismista ja natsismista. Vuoden 1941 alussa poliisi pidätti ja kuulusteli useita tienraivaajia. Saksalaisia ja norjalaisia natseja tuli joskus kokouksiin vakoilemaan seurakuntia. Sitten natsit takavarikoivat haaratoimiston varastosta kirjaset Fascismi vai vapaus ja Hallitus ja rauha.

Yhtäkkiä heinäkuussa 1941 Gestapo aloitti maanlaajuiset toimet saarnaamistyön lopettamiseksi Norjassa. Viisi saksalaispoliisia tuli Beteliin, takavarikoi jäljellä olevan kirjallisuuden ja vei Betel-perheen poliisin päämajaan kuulusteltavaksi. Veli Ömanin piti ilmoittautua Norjan valtiolliselle poliisille joka päivä, ja niin hän tekikin kolmen kuukauden ajan.

Gestapo ryhtyi järjestelmälliseen operaatioon, jossa vastuullisten veljien koteihin tehtiin ratsioita  ja kaikki Vartiotorni-seuran julkaisema kirjallisuus takavarikoitiin. Veljet uhattiin lähettää keskitysleireihin, elleivät he lakkaisi saarnaamasta. Gestapo pidätti monia veljiä ja sisaria ja piti joitakuita säilössä muutaman päivän.

Mossissa poliisi meni Sigurd Roosin kotiin ja takavarikoi kirjallisuuden. Sigurd, hänen vaimonsa ja eräs toinen veli pidätettiin. Poliisi vaati heitä lopettamaan saarnaamisen ja Jehovan nimen käytön. He selittivät, etteivät lakkaisi koskaan saarnaamasta Jehovasta ja hänen Valtakunnastaan. Lopulta poliisi myönsi: ”Emme voi viedä teiltä teidän uskoanne.” Muutaman tunnin kuluttua he päästivät nuo järkkymättömät julistajat menemään.

Natsit tekivät kotietsinnän myös Olaf Skaun asuntoon Oslossa. He takavarikoivat Raamattuja, kirjallisuutta ja gramofoneja ja sinetöivät Olafin kirjakaapin ovet, mutta he eivät löytäneet julistajakortteja, jotka oli piilotettu uuniin. Myöhemmin he palasivat kuorma-autolla hakemaan kirjat pois. Joukkoa johti pelätty natsi, SS-vänrikki Klaus Grossmann. Kun Olaf kysyi häneltä, mitä he tekisivät kirjallisuudelle, hän sanoi, että se jauhettaisiin paperimassaksi.

”Mutta ettekö te pelkää lainkaan Jehovaa?” veli Skau kysyi.

”Jehovan tässä sietää varoa!” Grossmann vastasi ylimielisesti. Kun saksalaiset antautuivat neljä vuotta myöhemmin, Grossmann teki itsemurhan.

Gestapo pidätti heinäkuussa 1941 Andreas Kvingen Bodøssä ja tiukkasi häneltä, mistä Pohjois-Norjan todistajat voitaisiin löytää. ”En tiedä, missä he ovat tänään”, Andreas vastasi totuudenmukaisesti. Voi vain  kuvitella, miltä Andreaksesta tuntui, kun kuulustelun aikana poliisit levittivät lattialle hänen laukkunsa sisällön – paperit, joissa lueteltiin seurakuntien, seurakuntien palvelijoiden ja kiinnostuneiden nimet ja osoitteet. Andreaksen suureksi helpotukseksi kukaan ei kuitenkaan vaivautunut tutkimaan papereita. Gestapo oli kiinnostuneempi siitä, että Andreas allekirjoittaisi asiakirjan, jossa hän myöntäisi, että saarnaaminen ja Jehovan todistajana toimiminen oli kiellettyä.

”Tiedämme, että työmme on nyt kielletty”, vastasi Andreas, ”joten voin kyllä allekirjoituksellani vahvistaa, että olen selvillä tästä. Mutta vaikka kokousten pitäminen ja lehtien ja kirjojen levittäminen on kiellettyä, tulemme edelleen käyttämään Raamattua ja puhumaan ihmisille Jumalan valtakunnasta.” Kun Gestapolle kävi selväksi, ettei Andreas tekisi myönnytyksiä, hänet vapautettiin.

Viimein natsit takavarikoivat haaratoimistorakennuksen. Veli ja sisar Ömanin sallittiin jäädä, mutta muiden Betel-perheen jäsenten täytyi lähteä.

KOKOONTUMINEN KIELLON ALAISUUDESSA

Kun natsit yrittivät tehdä lopun Jehovan todistajista, veljet yksinkertaisesti siirsivät toiminnan maan alle. Muutamat veljet tekivät yhä jossain määrin matkatyötä ja kävivät rohkaisemassa veljiä ja sisaria. Søren Lauridsen, joka oli palvellut jonkin aikaa Betelissä, kiersi Etelä-Norjassa. Andreas Kvinge puolestaan jatkoi todistajien luona vierailemista kierroksellaan Pohjois-Norjassa, ja matkatyön ohella hän teki usein tilapäistöitä, jottei herättäisi epäilyksiä. Vuonna 1943 Magnus Randal, joka oli palvellut tienraivaajana Ruth-veneellä, sai osoitteita veli Ömanilta ja lähti polkupyörällä kohti pohjoista 1 200 kilometrin matkalle Bodøhön rohkaisemaan veljiä ja sisaria.

 Vaikka viranomaiset olivat kieltäneet kokoukset, veljet ja sisaret kokoontuivat edelleen ryhmissä rohkaisemaan toisiaan. Tavallisesti pienet ryhmät kokoontuivat kodeissa, mutta toisinaan todistajat tulivat salaa koolle suuremmallakin joukolla. Veljien iloksi vuonna 1942 Oslossa pidettiin kaksi muistonviettoa, joissa oli läsnä yhteensä 280 henkeä. Vertauskuviin otti osaa 90.

Todistajat pystyivät järjestämään jopa salaisia konventteja syrjäisillä maatiloilla tai metsissä. Suurin tällainen konventti pidettiin vuonna 1943 metsässä Skin kylän ulkopuolella. Siihen kokoontui noin 180 veljeä ja sisarta Oslonvuonoa ympäröivältä alueelta. Kun he olivat väliajalla syömässä, paikalle ratsasti yhtäkkiä kolme saksalaissotilasta. Mitä veljien ja sisarten pitäisi tehdä?

Muuan saksaa puhuva veli meni keskustelemaan sotilaiden kanssa ja sai tietää, että he olivat eksyneet matkalla uimaan. Veljet tarjoutuivat tietysti mielellään opastamaan sotilaat oikeaan paikkaan.

”Mikähän joukko se mahtoi olla?” yksi sotilaista kysyi toisilta heidän lähtiessään.

 ”Varmaan jokin kuoro”, vastasi toinen. Veljet ja sisaret eivät suinkaan yrittäneet oikaista väärinkäsitystä vaan huokaisivat helpotuksesta, kun ratsastajat hävisivät metsän siimekseen.

TOIMINTAA MAAN ALLA

Monet julistajat piilottivat kirjallisuutta kekseliäisiin paikkoihin. Ilmaus ”maanalainen toiminta” sai aivan uudenlaisen merkityksen, kun veljet hautasivat julkaisuja maahan ja sitten kaivoivat niitä tarvittaessa ylös. Veli Skau, joka oli sähköasentaja, kätki pahvilaatikollisen kirjoja työpaikallaan olevan muuntajan taakse. Veli Øiseth taas käytti piilona mehiläispesää ja veli Kvinge perunalaaria.

Lotte Holm oli huolissaan siitä, että Harstad’ssa oleva kirjallisuusvarasto löydettäisiin, joten hän meni hakemaan kirjallisuuslaatikot pois. Hän nousi laivaan, pinosi laatikot kannelle ja istui niiden päälle. Satamasta lähdettäessä Lotte huomasi kauhukseen, kuinka paljon laivalla oli saksalaissotilaita, ja hän mietti kuumeisesti, miten saisi siirrettyä kirjallisuuden maihin paljastumatta. Hänen ei kuitenkaan olisi tarvinnut olla huolissaan. Kun alus saapui laituriin, sotilaiden tuli sääli vanhaa rouvaa, jolla oli niin paljon raskaita kantamuksia, joten he auttoivat häntä viemään kaikki laatikot maihin ja jopa kantoivat ne hänen kotiinsa. Kohteliaat sotilaat eivät voineet kuvitellakaan, miten paljon heidän ystävällisyytensä hyödytti todistajia.

Kiellosta huolimatta veljet salakuljettivat Norjaan Vartiotornin tuoreita numeroita Ruotsista ja Tanskasta. Tutkittavat kirjoitukset käännettiin norjaksi ja koneella kirjoitetut jäljennökset jaettiin todistajille eri puolilla maata. Monimutkainen kuriiriverkosto käytti  junia, polkupyöriä ja veneitä toimittaakseen Jumalan kansalle hengellistä ruokaa kaikkialle Norjaan.

SAARNAAMINEN JATKUU

Sodan aikana syntyi tilanne, joka koetteli Norjan veljiä ja sisaria. Kun työmme kiellettiin heinäkuussa 1941, todistajia kehotettiin olemaan varovaisia, jotteivät he provosoisi natsiviranomaisia. Siksi monet saarnasivat vapaamuotoisesti ystäville ja sukulaisille tai kävivät niiden luona, joille he olivat todistaneet aiemmin. Jotkut kuitenkin ajattelivat, että tällainen toiminta oli liian passiivista ja ettei mitään menetettäisi, jos todistajat saarnaisivat talosta taloon käyttämällä ainoastaan Raamattua. Vaikka siitä, miten saarnaamistyötä pitäisi tehdä, oli erimielisyyttä, molemmilla ryhmillä oli voimakas halu palvella Jehovaa uskollisesti vastustuksesta huolimatta.

Miten tilanne voitaisiin selvittää? Yhteydenpito New Yorkissa olevaan maailmankeskukseen oli sodan vuoksi mahdotonta, joten näytti siltä, ettei nopeaa ratkaisua löytyisi. Antaisivatko veljet erimielisyyksien heikentää uskoaan? Vai jatkaisivatko he saarnaamista parhaansa mukaan, ja odottaisivatko he Jehovan ja hänen järjestönsä ratkaisua?

Jehova selvästikin siunasi Norjan todistajien uskollista palvelusta, sillä kasvu oli sodan aikana yhtä suurta kuin viitenä sotaa edeltävänä vuonna. Sodasta, kiellosta ja erilaisista saarnaamistavoista huolimatta julistajien enimmäismäärä kasvoi vuosien 1940 ja 1945 välisenä aikana 426:sta 689:ään. Tämä oli todistajille suuri ilonaihe.

YKSIMIELISIÄ JEHOVAN PALVELUKSESSA

Sodan päätyttyä vuonna 1945 William Dey tuli Norjaan heinä-elokuuksi auttamaan veljiä toiminnan  uudelleenorganisoimisessa. Veli Dey järjesti Oslossa, Skienissä ja Bergenissä kokouksia, joissa hän vetosi veljiin, jotta he yhdistäisivät voimansa. Hän korosti, että Jehova oli siunannut heitä ja että he olivat saaneet kasvua ja voisivat jatkaa eteenpäin luottaen Jehovan ohjaukseen.

Syyskuussa 1945 Nathan H. Knorr otti maailmankeskuksesta yhteyttä Marvin F. Andersoniin, 28-vuotiaaseen tanskalaissyntyiseen amerikkalaisveljeen, joka oli aiemmin palvellut New Yorkin Betelissä mutta toimi nyt Yhdysvalloissa kierrosvalvojana. Veli Knorr kysyi veli Andersonilta, haluaisiko tämä lähteä Norjaan huolehtimaan joistakin asioista ja palvella siellä ”koko monta vuotta”. Veli Anderson suostui, mutta ennen kuin hän pääsi Norjaan, vierähti vielä muutama kuukausi.

Ennen veli Andersonin tuloa veljet Knorr ja Henschel vierailivat Norjassa joulukuussa 1945. Heidän rakkaudellinen ohjauksensa auttoi veljiä vahvistamaan rakkauden ja ykseyden siteitään. Lisäksi veli Knorr ilmoitti vierailunsa aikana, että veli Dey tulisi hoitamaan haaratoimistonvalvojan tehtäviä veli Ömanin sijasta. Veli Anderson saapui Norjaan kuukauden kuluttua, ja hänet nimitettiin haaratoimistonvalvojaksi helmikuussa. Toisen maailmansodan jäätyä taakse Norjan Jehovan todistajat jatkoivat saarnaamista uusin innoin ja luottaen Jehovan siunaukseen.

 JEHOVAN JÄRJESTÖ MENEE ETEENPÄIN

Niihin aikoihin kun Marvin Anderson saapui Norjaan, haaratoimistossa oltiin täydessä työn touhussa. Syyskuussa 1945 julistajat olivat saaneet käyttöönsä yhden norjankielisen ja neljä ruotsinkielistä kirjasta. Seuraavassa kuussa Vartiotornia oli alettu julkaista norjaksi lokakuun 1. päivän numerosta lähtien, ja vähitellen norjankielistä kirjallisuutta saatiin lisää.

Julkaisuja oli tosiaan tärkeää saada norjaksi, kuten seuraava hieman huvittava esimerkki osoittaa. Yhden ruotsinkielisen kirjasen nimi oli Hopp, joka merkitsee ruotsin kielessä ’toivoa’. Norjan kielessä ”hopp” tarkoittaa kuitenkin ’hyppää’ tai ’hypätkää’. Julistajien täytyi selittää, ettei tämä toivon sanoma vaatinut lukijoita hyppäämään!

Kun veli Andersonista tuli haaratoimistonvalvoja vuonna 1946, hän asui samassa huoneessa viiden muun veljen kanssa, koska haaratoimistossa oli tuolloin hyvin ahdasta. Rakennuksessa oli natsiajasta lähtien asunut ei-todistajia, jotka piti nyt sijoittaa muualle, jotta kasvavalle Betel-perheelle saataisiin lisää tilaa.

Veli Anderson ryhtyi hoitamaan uutta tehtäväänsä tarmokkaasti. Haaratoimisto remontoitiin ja sinne hankittiin uusia laitteita ja välineitä, muun muassa jalalla poljettava painokone.  Vuonna 1946 seurakunnissa alkoi toimia uusi innostava koulu: teokraattinen palveluskoulu. Vihdoinkin entistä useampia veljiä voitiin opettaa valmistamaan ja pitämään puheita, ja pian monet pätevöityivät puhujiksi.

Ensimmäiset sodanjälkeiset konventit pidettiin Oslossa, Bergenissä ja Trondheimissa vuoden 1946 syys-lokakuussa. Näissä konventeissa esitelmää ”Rauhan Ruhtinas” oli kuuntelemassa yhteensä 3 011 ja kasteella kävi 52 – vaikuttavia lukuja ottaen huomioon, että Norjassa oli tuolloin vain 766 julistajaa.

Joulukuussa 1946 kierrostyö käynnistettiin uudelleen yli viiden vuoden keskeytyksen jälkeen. Useita nuoria veljiä, joista jotkut olivat palvelleet Betelissä, nimitettiin kierrosvalvojiksi (kutsuttiin tuolloin veljienpalvelijoiksi). Heidän pääasiallisia tavoitteitaan oli valmentaa julistajia talosta-taloon-palveluksessa, ja he pyrkivät työskentelemään mahdollisimman monien kanssa kussakin seurakunnassa. Yksi tuon  ajan nuorista kierrosvalvojista, Gunnar Marcussen, kertoo, että joissakin seurakunnissa hän työskenteli viikon mittaisen vierailun aikana 50–70 julistajan kanssa. Vähitellen julistajat tulivat taitavammiksi esittämään Valtakunnan sanomaa ja he luopuivat todistuskorteista ja gramofoneista, joita oli käytetty 30-luvulta lähtien. Myös uusintakäyntien tekemiseen ja raamatuntutkistelujen johtamiseen kiinnitettiin enemmän huomiota.

KANNUSTUSTA TIENRAIVAUKSEEN

Julistajia kannustettiin sodan jälkeen aloittamaan tienraivaus, jotta Valtakunnan sanomasta kiinnostuneiden kasvavaa joukkoa voitaisiin auttaa. Tämän ansiosta tienraivauksen aloittivat uudelleen monet sellaiset julistajat, jotka olivat lopettaneet sen, kun työ kiellettiin vuonna 1941. Vaikeasta taloustilanteesta huolimatta vuoden 1946 lopussa tienraivaajina toimi yhteensä 47 veljeä ja sisarta.

Yksi näistä tienraivaajista oli sisar Svanhild Neraal, joka lähti vuonna 1946 pohjoiseen, Ruijassa sijaitsevaan Finnmarkin lääniin. Kun Svanhild oli palvellut siellä tienraivaajana Solveig Løvåsin kanssa vuonna 1941, hän oli kokenut sekä Kirkkoniemen että Vuorean pommituksen. Svanhild ei voinut unohtaa niitä kiinnostuneita, joita he  olivat tavanneet, joten hän palasi sodan runtelemaan Kirkkoniemeen. Paikalliset ihmiset ajattelivat, ettei hän ollut täysissä järjissään, kun hän muutti paikkakunnalle tietämättä edes, mihin asettuisi asumaan.

Svanhild luotti kuitenkin Jehovaan. Ensimmäisenä talvena hän nukkui keittiön lattialla pienessä talossa, jossa asui viisi muuta ihmistä. Elämä oli sodan jälkeen kovaa, ja Svanhild kohtasi monenlaisia vastoinkäymisiä. Usein hän odotti lumessa ja jäätävässä sateessa laivoja, jotka eivät tulleet ajallaan, jos ne ylipäänsä tulivat.

Svanhild sai paljon kiinnostavia kokemuksia saarnatessaan saamelaisille. Ellei hän päässyt heidän syrjäisiin kyliinsä linja-autolla, hän kulki jokilaivalla tai polkupyörällä. Usein vieraanvaraiset saamelaiset kutsuivat hänet porontaljoista tehtyyn kotaansa ja kuuntelivat korva tarkkana, kun hän todisti heille tulkkien välityksellä. Ruoka-aikoina hänellekin tarjottiin poronlihaa. Jotkut niistä, jotka kuulivat hyvän uutisen Svanhildilta, omaksuivat myöhemmin totuuden.

Tuolloin Betelissä palvellut Kjell Husby kertoi, että haaratoimiston veljet tiesivät aina, missä Svanhild oli, kun he vain katsoivat hänen lähettämiensä lehtitilausten osoitteita. Niiden kolmen vuoden aikana, jotka Svanhild vietti Ruijassa, hän hankki 2 000 Vartiotornin tilausta ja levitti 2 500 kirjaa.

”IHMISTEN KALASTAJIA”

Sodan jälkeen myös seurakunnanjulistajat osallistuivat saarnaamistyöhön innokkaasti, ja tulokset olivat sydäntä lämmittäviä. Aiemmin mainittu Dag  Jensen oli saarnannut sodan aikana ystävilleen ja sukulaisilleen pienessä Hennesin kylässä Vesterålenissa. Monet osoittivat kiinnostusta ja tutkivat Raamattua kirjallisuutemme avulla. Kun sota päättyi vuonna 1945, Dag kävi kasteella. Seuraavana vuonna, jolloin Hennesiin perustettiin seurakunta, Dagin kotona kastettiin 16 henkeä. Viisi vuotta myöhemmin seurakunnassa oli viitisenkymmentä julistajaa, ja vuonna 1971 Dag raportoi, että yli 20 oli aloittanut tienraivauksen.

Dagin rakkaus Jehovaan ja hänen palvelusintonsa olivat tarttuvia. ”Kun Dag tuli taloon, hänen iloisuuttaan ja innostustaan ei voinut olla huomaamatta”, muistelee sisar Åshild Rønning, joka kasvoi Hennesin seurakunnassa. ”Aivan kuin sisällä olisi paistanut aurinko.” Dagilla oli aina jotain rohkaisevaa sanottavaa lapsille, esimerkiksi kun heillä oli tehtäviä teokraattisessa palveluskoulussa. ”Hän sai meidät tuntemaan, että se, mitä teimme, oli tärkeää”, sanoo Åshild. Tällainen ystävällinen rohkaisu kannusti Åshildia aloittamaan tienraivauksen vuonna 1962, ja hänelläkin on ollut ilo kertoa toisille Jehovan, ”onnellisen Jumalan, loistoisaa hyvää uutista” (1. Tim. 1:11).

Miksi monista Hennesin kylän asukkaista tuli innokkaita todistajia? Vaikka useimmat kyläläiset eivät käyneet kirkossa, he uskoivat Jumalaan ja Raamattuun. Lisäksi monet alueen todistajat tunnettiin hyvinä  perheenpäinä, joilla oli tukenaan uskollinen vaimo. Yksi näistä perheenpäistä oli Arnulf Jensen, Dagin veljenpoika, joka kastettiin vuonna 1947. Viikolla hän hankki perheelle elannon kalastajana ja lähti kalastusaluksellaan merelle useiksi päiviksi kerrallaan. Mutta joka perjantai-ilta hän tuli kotiin, vaikka kalaa olisi tullut hyvin ja muut kalastajat olisivat jääneet merelle ansaitakseen enemmän rahaa. Arnulf piti huolen siitä, että hän pääsi viikonloppuisin kokouksiin ja saarnaamistyöhön vaimonsa sekä kahdeksan lapsensa kanssa, jotka kaikki asennoituivat lujasti totuuden puolelle. Veljet toimivat lauantaisin ja sunnuntaisin ”ihmisten kalastajina” ja käyttivät usein Arnulfin venettä tehdessään hengellistä kalastustyötä syrjäisillä alueilla (Mark. 1:16–18).

”TEEMME TÄRKEÄÄ TYÖTÄ”

Norjan todistajat ovat hyötyneet suuresti lähetyskoulutuksesta, jota annetaan New Yorkin osavaltiossa toimivassa Vartiotornin raamattukoulussa Gileadissa. Ensimmäiset norjalaiset oppilaat olivat Hans Peter Hemstad ja Gunnar Marcussen. He valmistuivat Gileadista vuonna 1948, ja heidät määrättiin Norjaan. He palvelivat matkatyössä ja Betelissä, ensin poikamiehinä ja sitten vaimojensa kanssa. Vuosina 1948–2010 Gilead-koulusta valmistui noin 45 Norjasta lähtenyttä oppilasta. Yli puolet heistä on lähetetty Norjaan, missä he ovat palvelleet kokoaikaisina saarnaajina, matkavalvojina tai Betel-perheen jäseninä.

Muita Gileadin käyneitä alkuaikojen lähetystyöntekijöitä, jotka määrättiin Norjaan, olivat tanskalainen Andreas Hansen ja suomalainen Kalevi Korttila. Heidät lähetettiin vuonna 1951 Itä-Ruijaan, missä he taittoivat pitkiä matkoja veneellä, polkupyörillä ja  suksilla. He rakensivat usein sille hengelliselle perustalle, jonka Svanhild Neraal oli laskenut muutamia vuosia aiemmin. Julistajien määrä kasvoikin heidän alueellaan vain vuodessa kolmesta viiteentoista.

Hennesistä Vesterålenista lähtöisin oleva Kjell Martinsen valmistui Gileadista vuonna 1953, ja hän sai määräyksen Norjaan. Hänet lähetettiin 22-vuotiaana matkatyöhön Vestfoldiin ja Telemarkiin. Kjell arkaili matkavalvojana palvelemista nuoren ikänsä vuoksi, mutta hänellä on paljon mukavia muistoja siitä, miten kokeneemmat veljet ottivat hänet lämpimästi vastaan ja tekivät hänen kanssaan uskollisesti yhteistyötä. Kjell toimi matkavalvojana vuoteen 2001 saakka, jolloin hän siirtyi vaimonsa Jorunnin kanssa Svolværiin Lofooteille ja alkoi palvella tienraivaajana.

 Karen Christensen tuli vuonna 1950 Tanskasta tienraivaajaksi Egersundiin ja Kongsvingeriin, joissa ei ollut seurakuntia. Hän kävi alueen läpi polkupyörällä. Karen valmistui Gileadista vuonna 1954, minkä jälkeen hänet lähetettiin Kongsbergiin. Vuonna 1956 hän avioitui Marvin Andersonin kanssa, ja siitä lähtien hän on palvellut Betelissä. Karen on nyt ollut kokoaikaisessa palveluksessa yli 60 vuotta. ”Emme ole tärkeitä ihmisiä”, hän myöntää, ”mutta teemme tärkeää työtä.”

MERKITTÄVIÄ OIKEUSVOITTOJA

Kasvu oli erityisen voimakasta vuosina 1948–51. Vuonna 1951 julistajien keskimäärä kasvoi 29 prosenttia ja julistajahuippu oli 2 066. Samoihin aikoihin Jehovan palvelijat kuitenkin kohtasivat Norjassa vaikeuksia oikeusrintamalla.

Eniten julkisuutta saanut tapaus liittyi Vartiotornin tarjoamiseen kadulla. Marraskuussa 1949 eräät julistajat, jotka olivat Oslossa katutyössä, vietiin poliisiasemalle, ja muutaman tunnin kuluttua heidät vapautettiin. Todistajat eivät lannistuneet vaan palasivat kaduille seuraavana viikonloppuna. Sitten 6. joulukuuta 1949 kaikki Oslossa katutyötä tekevät julistajat pidätettiin. Heille sanottiin, etteivät he saaneet tarjota lehtiä kadulla ilman poliisin lupaa. Poliisi väitti, että heidän työnsä voisi aiheuttaa tungosta ja häiriötä sekä ruuhkauttaa liikennettä. Seitsemää julistajaa kuulusteltiin, ja he joutuivat oikeuden eteen. Heidät tuomittiin joko pieniin sakkoihin tai kolmeksi päiväksi vankeuteen.

Koska kysymys ei ollut vain poliisin luvan hankkimisesta vaan oikeudesta harjoittaa uskontoa vapaasti, veljet hakivat asiassa muutosta Norjan korkeimmalta oikeudelta. Jehovan todistajien uutisedustaja  John Roos osoitti sanomalehti Dagbladetissa, ettei katutyömme ollut koskaan aiheuttanut häiriötä. Hän kysyi: ”Onko poliisin lupa tarpeen, jos kadulla saarnaaminen ei häiritse rauhaa, ei ruuhkauta liikennettä eikä aiheuta väentungosta? Vai takaako uskonnonvapaus kansalaiselle oikeuden tällaiseen saarnaamiseen?” Korkeimman oikeuden ratkaisua odottaessaan todistajat tekivät edelleen katutyötä, vaikka pidätykset jatkuivat ja sakot kovenivat. Jotkut julistajat pidätettiin jopa kymmenen kertaa.

Kesäkuun 17. päivänä 1950 korkein oikeus kumosi alioikeuden ratkaisun ja julistajat vapautettiin syytteistä. Tämä ja muut Jehovan todistajille suotuisat ratkaisut vahvistivat, että todistajilla on Norjassa laillinen oikeus tarjota raamatullista kirjallisuutta sekä kadulla että talosta taloon ilman poliisin lupaa.

MIELIINPAINUVIA KONVENTTEJA

1950- ja 60-luvuilla pidettiin monia mieliinpainuvia konventteja, jotka vahvistivat järjestöä ja tiivistivät todistajien rivejä. Nathan H. Knorr ja Milton G. Henschel saapuivat maailmankeskuksesta puhumaan valtakunnallisessa konventissa, joka järjestettiin Lillehammerissa vuonna 1951. Todistajia tuli konventtiin kaikkialta maasta. He olivat innoissaan, kun 89 kävi kasteella ja esitelmää oli kuuntelemassa 2 391 henkeä. Seuraavina vuosina norjalaisia todistajia osallistui kansainvälisiin konventteihin Lontoossa ja New Yorkissa, mikä oli heille hieno kokemus. Sitten vuonna 1955 noin kaksituhatta norjalaistodistajaa oli läsnä Tukholman kansainvälisessä konventissa.

Vuonna 1965 Oslossa Ullevålin stadionilla pidetty ”Totuuden sanan” kansainvälinen konventti oli merkittävä tapahtuma. Veljillä oli kuitenkin voitettavana  eräs haaste. Norjan jalkapallomaajoukkueella oli stadionilla ottelu juuri konventtia edeltävänä iltana. Kokonainen todistajien armeija odotteli porttien ulkopuolella, kunnes jalkapalloväki lähti, ja sen jälkeen he kiirehtivät stadionille valmistelemaan konventtia. He tekivät töitä koko yön: siivosivat, keräsivät roskia ja pystyttivät ruokateltat. He rakensivat myös puhujalavat ja orkesterikatoksen sekä silmäniloksi aitan ja kolme majaa – ja näihin kaikkiin tehtiin turvekatto. ”Yöllinen ihme”, kirjoitti Dagbladet. ”Ullevålin stadion muuttui maalaisidylliksi – – Jehovan todistajien uskomaton voimainponnistus.”

Vieraanvaraiset norjalaisveljet ja -sisaret majoittivat yli seitsemäntuhatta ulkomaista konventtivierasta, joista useimmat olivat tanskalaisia. Kaupungin laidalle pystytettiin telttaleiri. Sään suosiessa se toimi ihanteellisesti. Leirissä yöpyneet kuutisentuhatta osanottajaa eivät kuitenkaan hevin unohda sadetta, joka ensimmäisten konventtipäivien aikana muutti maan mutavelliksi. Kaikki olivat kiitollisia, kun sää selkeni kahden viimeisen päivän ajaksi. Huonosta säästä huolimatta paikalliset ja muualta tulleet osanottajat paistattelivat iloisen kristillisen seuran lämmössä  ja saivat virkistystä ajankohtaisesta hengellisestä ohjelmasta. Lisäksi heitä ilahdutti se, että kasteella kävi 199 ja että veli Knorrin esitelmää oli kuuntelemassa ennätykselliset 12 332 henkeä.

”SAARNAAMINEN ON ELINEHTOMME”

Sen lisäksi että veljet ja sisaret todistivat talosta taloon ja kaduilla, monet saivat hyviä tuloksia todistaessaan vapaamuotoisesti. Vuonna 1936 Konrad Flatøy, joka työskenteli laivan lämmittäjänä, tarjosi perämies Paul Bruunille erästä kirjasta. Hän otti kirjasen ja luki sen samana iltana.

”Tajusin heti, että tämä on totuus”, Paul kertoi, ”ja kirjanen osoitti minulle oikean ja väärän uskonnon eron.” Kun Paul sai lisää tietoa, hän alkoi todistaa toisille, ja sodan aikana hän tutki Raamattua kiinnostuneen merimiehen kanssa. Oppiessaan Raamatusta enemmän tuosta merimiehestä alkoi tuntua, ettei hän voinut enää käyttää laivan konekiväärejä. Kun hänen kantansa selvisi viranomaisille, nämä käskivät Paulia lopettamaan raamatuntutkistelun. Hän kieltäytyi, joten heidät molemmat jätettiin maihin Lontoossa. Laiva upposi kuukauden kuluttua, kun siihen osui torpedo. Sittemmin merimiehestä tuli kastettu veli ja Paul kutsuttiin lähetyskoulu Gileadiin. Paul valmistui sieltä vuonna 1954, minkä jälkeen hänet lähetettiin Filippiineille. Myöhemmin hän palasi Norjaan ja palveli kierrostyössä vaimonsa Grethen kanssa.

 Vuonna 1948 Holger Abrahamsen kuljetti työkseen Narvikin satamassa työntekijöitä isolle ruoppaajalle ja takaisin. Hänen mottonsa oli: ”Todistaminen on elinehtomme; ilman sitä kuolemme.” Holger ei siksi koskaan jättänyt käyttämättä tilaisuutta todistaa matkustajille. Yksi heistä, Olvar Djupvik, kiinnostui ja kertoi paratiisitoivosta morsiamelleen Anne Liselle. Molemmat kävivät kasteella, ja myöhemmin he kasvattivat neljästä pojastaan Jehovan palvelijoita. Yksi pojista, Hermann, toimi vaimonsa Lailan kanssa lähetystyöntekijänä Boliviassa. Aikanaan he palasivat Norjaan, ja nykyään he ovat matkatyössä.

JEHOVAN LAMPAISTA PIDETÄÄN HUOLTA

1960- ja 70-luvuilla haaratoimistossa ja seurakunnissa tehtiin tärkeitä organisaatiomuutoksia. Marvin Andersonin tilalle haaratoimistonvalvojaksi tuli Roar Hagen. Sitten vuonna 1969 haaratoimistoa alkoi valvoa Thor Samuelsen. Vuonna 1976 haaratoimistoa nimitettiin valvomaan haaratoimistokomitea, jonka ensimmäiset jäsenet olivat Thor Samuelsen, Kåre Fjelltveit ja Niels Petersen.

Lokakuussa 1972 seurakuntiin nimitettiin vanhimmistot, joiden tehtävänä oli paimentaa seurakuntaa. Monet uudet ottivat Raamatun totuuden vastaan, ja seurakuntien kypsiä miehiä autettiin tulemaan päteviksi paimentamaan heitä. Jehova on sen jälkeen siunannut kansaansa runsaasti, kun se on palvellut uskollisesti hänen rakkaudellisessa valvonnassaan.

SAAMELAISET OTTAVAT HYVÄN UUTISEN VASTAAN

Useat tienraivaajat ja monet muut ovat kymmeniä vuosia saarnanneet hyvää uutista saamelaisille, muun muassa kaukana Ruijan ylängöllä asustaville poromiehille. Vaikka useimmat saamelaiset puhuvat  norjaa, julistajien on toisinaan täytynyt käyttää tulkkeja. Yksi ensimmäisistä todistajista, jotka saarnasivat laajalti saamen kielellä, oli Aksel Falsnes. Hän oli osittain saamelaista sukujuurta ja puhui saamea, norjaa ja suomea. Hänen Etelä-Norjassa asuva sisarensa oli tullut totuuteen ja lähettänyt hänelle erään julkaisumme, jonka hän luki suurella mielenkiinnolla. Aksel asui Tromsin läänissä sellaisella alueella, missä ei ollut todistajia, mutta vuonna 1968 hänen luonaan tuli käymään kierrosvalvoja ja joitakin tienraivaajia, jotka auttoivat häntä edistymään hengellisesti.

Aksel oli innokas saarnaaja. Hän nosti polkupyöränsä usein aamuvarhaisella veneeseensä, souti vuonon yli ja polki sitten kylästä toiseen. Saamenkielentaitonsa ansiosta Aksel kykeni antamaan erinomaista todistusta Ruijan takamaiden saamelaisille.

Aksel oli sisukas mies, ja hän hiihti pitkiä matkoja syrjäseutujen taloille. Esimerkiksi eräänä lopputalvena hän hiihti tunturiylängön poikki Kaarasjoelta Koutokeinoon ja sieltä Alattioon (Altaan). Hän pystyi ottamaan mukaan vain repun, jossa oli joitakin henkilökohtaisia tavaroita ja hieman kirjallisuutta. Muutaman viikon kuluttua hän saapui eräiden Alattiossa asuvien ystävien luokse hiihdettyään kaiken kaikkiaan 400 kilometriä!

1970-luvun alkupuolella monia saamelaisia tuli totuuteen. Hammerfestissa muuan saamelaisnainen ja  hänen miehensä alkoivat tutkia Raamattua todistajien kanssa. Pian myös jotkut naisen Alattiossa asuvista sukulaisista kiinnostuivat. Arne ja Marie Ann Milde, jotka toimivat erikoistienraivaajina Alattiossa, aloittivat näille vilpittömille ihmisille raamatuntutkistelun. Usein tutkistelussa oli läsnä 10–12 henkeä, ja aikanaan noin puolet heistä omaksui totuuden.

”Saamelaisalueella saarnaaminen on haastavaa”, sanoo saamelainen tienraivaajaveli Hartvig Mienna, joka palvelee Alattiossa ja käyttää usein moottorikelkkaa todistaessaan syrjäseutujen asukkaille. ”Välimatkat ovat pitkiä, ja perinteet pitävät monia otteessaan. Saamelaiset ovat kuitenkin vieraanvaraisia, ja olemme voineet aloittaa useita raamatuntutkisteluja.”

KIIHKEÄN ODOTUKSEN VUOSIA

Julistajien määrä kasvoi tasaisesti 1960-luvun puolivälistä 70-luvun puoliväliin asti, mutta vuotta 1975 koskevat odotukset koettelivat joidenkuiden uskoa. Kun suuri ahdistus ei tullutkaan tuona vuonna, jotkut jättivät järjestön, ja vuosina 1976–80 julistajien määrä laski hieman. Jotkut puolestaan hidastivat  pettyneinä kristillistä toimintaansa joksikin aikaa. Mutta mitä mieltä enemmistö oli Jehovan palveluksen jatkamisesta?

”Vuoteen 1975 liittyi odotuksia ja jännitystä”, myönsi Hans Jakob Lilletvedt. ”Uskoni ei kuitenkaan riippunut siitä.”

”Emme vihkiytyneet Jehovalle tietty päivämäärä mielessämme, joten jatkoimme entiseen tapaan”, kertoivat kauan uskollisesti palvelleet John ja Edith Johansen.

”Aion palvella Jehovaa ikuisesti”, totesi Lea Sørensen. ”Sillä ei ole väliä, tuleeko loppu vuonna 1975 vai myöhemmin.”

UUSI HAARATOIMISTO

Haaratoimiston työmäärä kasvoi 1970-luvun loppua kohti, minkä vuoksi tarvittiin lisää sekä beteliläisiä että asuin- ja työtiloja. Niinpä hallintoelin hyväksyi vuonna 1979 suunnitelman uuden haaratoimiston rakentamisesta Oslon ulkopuolelle. Vuoden 1980 lopulla veljet löysivät sopivan tontin, joka sijaitsee Ytre Enebakkissa noin 30 kilometrin päässä Oslon keskustasta.

Kustannusten minimoimiseksi haaratoimistoa rakentamaan kutsuttiin vapaaehtoistyöntekijöitä. Oli melkoinen työ hankkia rakennuskalusto, järjestää ruoka ja majoitus lähes sadalle hengelle ja koordinoida koko projektia.

Työhön ”tarjoutui vapaaehtoisesti” yhteensä yli kaksituhatta paikallista ja ulkomaalaista veljeä ja sisarta (Ps. 110:3, alav.). Monet kantoivat kortensa kekoon lahjoittamalla perunoita, vihanneksia, hedelmiä, leipää, kananmunia ja kalaa sekä vaatteita ja muita tarvikkeita. Jotkut kaatoivat puita metsässä,  kun taas toiset sahasivat tukkeja laudoiksi rakennustyömaalla. Lukemattomat muut auttoivat antamalla lainoja tai rahalahjoituksia.

Jotkut ammattitaitoiset työntekijät pystyivät auttamaan vain suhteellisen lyhyen aikaa, joten suuri osa työstä jäi vapaaehtoisille, jotka eivät olleet rakennusalan ammattilaisia. John Johnson, joka vastasi kaikista sähkötöistä, kertoo, että hän ja muut rakennustyön valvojat tunsivat itsensä varsin riittämättömiksi. ”Vapaaehtoistyöntekijät oppivat rakentamisen niksit ja tekivät erinomaista työtä”, John sanoo. ”Oli ihmeellistä nähdä, miten ongelmat ratkesivat ja miten kaikki onnistui. Oli ilmeistä, että Jehova Jumala ohjasi rakentamista.”

Vapaaehtoistyöntekijöiden ahkeruuden, veljien ja sisarten anteliaisuuden ja Jehovan siunauksen ansiosta työ eteni hyvin. Rakentaminen aloitettiin alkuvuodesta 1981, ja uusi haaratoimisto vihittiin  19. toukokuuta 1984 hallintoelimeen kuuluvan Milton Henschelin vierailun aikana. Rakennushanke oli suuren ilon aihe ja lähensi norjalaisia ystäviä toisiinsa. Sitä seuranneina vuosina monet vapaaehtoiset rakentajat palvelivat osa-aikaisina tai vakituisina tienraivaajina.

VALTAKUNNANSALIEN RAKENTAMINEN SAA VAUHTIA

Neljä Fjelltvedtin veljestä oli rakentanut Bergenin esikaupunkialueelle ensimmäisen kokouspaikan Jehovan palvelijoita varten jo vuonna 1928. Kun tultiin 80-luvulle, useat seurakunnat olivat rakentaneet tai ostaneet oman valtakunnansalin. Monet seurakunnat pitivät kuitenkin yhä kokouksia vuokrasaleissa, jotka eivät soveltuneet kokouspaikoiksi kovin hyvin. Haaratoimiston rakentamisen aikaan jotkut veljet keskustelivat siitä, miten valtakunnansalien rakentamista voitaisiin nopeuttaa. He tiesivät, että veljien ryhmät pystyttivät Yhdysvalloissa ja Kanadassa  pikasaleja, ja tuumasivat, että jos kerran veljet kykenivät siihen Jehovan avulla siellä, niin mikseivät hekin.

Veljet tekivät piirustuksia ja laativat yksityiskohtaisia suunnitelmia, ja Askimissa vuonna 1983 toteutetun pilottihankkeen jälkeen rakennettiin seuraavana vuonna pikasali kolmeen paikkaan: Rørvikiin, Steinkjeriin ja Alattioon. Miten hankkeet toteutettiin? Perustukset rakennettiin etukäteen ja vapaaehtoisten rakentajien työt – niin ammattilaisten kuin ei-ammattilaistenkin – porrastettiin siten, että eri rakennusvaiheet voitiin saada valmiiksi vain muutamassa päivässä.

Seuraavien kymmenen vuoden aikana Norjaan nousi noin 80 pikasalia. Myöhemmin norjalaisia veljiä matkusti Islantiin auttamaan kolmen valtakunnansalin rakentamisessa. Nykyään useimmilla Norjan seurakunnilla on oma sali, mutta tehtävää riittää edelleen. Vanhoja saleja täytyy remontoida, joitakin saleja täytyy laajentaa ja uusia saleja tarvitaan vielä lisää.

”VELJESSEURA ON VAHVISTUNUT”

Valtakunnansaleja rakentamalla on saatu käytännöllisiä ja kauniita palvontapaikkoja, ja samalla paikkakuntalaisille on annettu hyvää todistusta. Esimerkiksi Fredrikstad’aan haluttiin rakentaa sali vuonna 1987, minkä vuoksi kolme veljeä meni tapaamaan kaupungin viranomaisia. Nämä nauroivat, kun veljet sanoivat, että sali valmistuisi kolmessa päivässä. Mutta jo ensimmäisenä päivänä, perjantaina, viranomaisille valkeni, että todistajat saisivat salin valmiiksi suunnitelmien mukaan. Lauantaina yksi viranomaisista toi työmaalle puhallinyhtyeensä soittamaan  vapaaehtoistyöntekijöille musiikkia – mikä oli hänen tapansa pyytää anteeksi aiempia epäilyksiään. Eräs nainen, joka tarkkaili Arendalin valtakunnansalin rakentamista vuonna 1990, sanoi: ”On uskomatonta, että te todistajat pystytte rakentamaan niin nopeasti, mutta vielä hämmästyttävämpää on nähdä näin paljon iloisia, hymyileviä kasvoja.”

Tätä nykyä valtakunnansalien rakentamista valvoo Norjassa kaksi alueellista rakennuskomiteaa. Alttiit veljet ja sisaret ovat tarjoutuneet myös suurempiin ja vaativampiin rakennushankkeisiin. Vuosina 1991 ja -92 haaratoimistoa piti laajentaa, ja vuonna 1994 Osloon rakennettiin kaunis konventtisali. Bergeniin pystytettiin vuonna 2003 suuri valtakunnansali, jossa voidaan pitää sekä seurakunnan kokouksia että konventteja.

Rakennustyömailla työskenteleminen yhteisen päämäärän hyväksi on vaikuttanut myönteisesti  Jehovan palvelijoihin. ”Seurakunnista on tullut entistä kiinteämpiä”, sanoo muuan veli, joka on auttanut salien rakentamisessa vuodesta 1983 lähtien. ”Veljesseura on vahvistunut: monet ovat solmineet lujia ystävyyssuhteita, ja yhteistyökykymme on parantunut.”

TOIMINTA BETELISSÄ LISÄÄNTYY

Uusien tilojen ansiosta haaratoimistoon on pystytty ottamaan lisää työntekijöitä ja siellä on voitu tehdä enemmän Norjan saarnaamistyön hyväksi. Norjan kielelle on esimerkiksi käännetty kirjallisuutta enenevässä määrin. Tärkeä merkkipaalu saavutettiin, kun koko Raamatun Uuden maailman käännös julkaistiin norjaksi vuonna 1996. (Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös julkaistiin jo vuonna 1991.) Nykyään norjaksi on saatavissa käytännöllisesti katsoen kaikki Jehovan todistajien kirjallisuus, hakuteos Raamatun ymmärtämisen opas mukaan luettuna.

Uusiin haaratoimistotiloihin saatiin myös kipeästi kaivattu äänitysstudio. 60-luvulta lähtien konventtinäytelmiä oli nauhoitettu valtakunnansaleilla ja edellisen haaratoimistorakennuksen ullakolla ja kellarissa. Äänitysolosuhteet eivät olleet ihanteelliset, ja nauhoitus piti usein keskeyttää liikenteen melun vuoksi. Uusi studio on merkittävästi nopeuttanut näytelmien, videoiden ja valtakunnanlaulujen kuorosovitusten valmistamista. Lisäksi norjankielinen Vartiotorni ja Herätkää! ilmestyvät äänilehtinä ja koko Raamattu ja monia muita kirjoja on saatavissa CD-levyinä ja ladattavissa internetsivustolta www.pr418.com.

PALVELUSTA TARVEALUEILLA

Seurakunnanjulistajat saarnaavat tavallisesti omilla asuinseuduillaan, mutta monet julistajat ja  tienraivaajat ovat työskennelleet vapailla alueilla niinkin kaukana pohjoisessa kuin Huippuvuorilla sijaitsevassa Longyearbyenissä. Jotkut julistajat ovat muuttaneet kaukaisiin paikkoihin julistamaan hyvää uutista ja, mikäli mahdollista, perustamaan seurakuntia.

Kun Finn ja Tordis Jenssen menivät naimisiin vuonna 1950, he tiesivät, että maailman pohjoisimpiin kaupunkeihin kuuluvassa Hammerfestissa tarvittiin julistajia. Heillä ei ollut paljon rahaa, mutta heillä oli voimia ja päättäväisyyttä – ja polkupyörät. Niinpä he lähtivät polkemaan Bodøstä noin 900 kilometrin matkaa Hammerfestiin. Kun matkasta oli takana kaksi kolmasosaa, eräät ystävät antoivat heille sen verran rahaa, että he pystyivät tekemään loppumatkan laivalla. Hammerfestissa Finn ja Tordis alkoivat heti saarnata ja kutsua ihmisiä esitelmiin, joita Finn piti joka viikonloppu. Jehova siunasi heidän ahkeraa työtään, ja ennen pitkää he saattoivat perustaa sinne pienen seurakunnan.

Trondheimissa vuonna 1957 pidetyssä piirikonventissa yksi puhujista kannusti julistajia harkitsemaan muuttoa tarvealueelle. Viggo ja Karen Markussen, jotka asuivat Stavangerissa, seurasivat puhetta tarkasti, ja Viggo pukkasi Karenia kevyesti kyynärpäällä. Karen tajusi heti, mitä hänen miehensä tarkoitti. ”Päivämme Stavangerissa ovat luetut”, hän ajatteli. Mutta mitä mieltä muutosta olisivat heidän kolme tytärtään, jotka olivat 11–14-vuotiaita julistajia?

Kun Markussenit konventin jälkeen keskustelivat puheesta, koko perhe tuli siihen tulokseen, että he voisivat tarjoutua palvelemaan tarvealueella. He kirjoittivat haaratoimistoon, ja heitä kehotettiin  muuttamaan Brumunddaliin, missä ei ollut seurakuntaa. Vuonna 1958 Viggo ja Karen myivät nykyaikaisen talonsa, Viggo myi huonekaluliikkeensä ja perhe muutti yksinkertaiseen hirsimökkiin lähelle Brumunddalia. Jehova siunasi heidän uhrautuvaista henkeään, ja seuraavina vuosina monet niistä, joiden kanssa he tutkivat, tulivat totuuteen. Siihen mennessä kun tytöt muuttivat pois kotoa ja Viggo ja Karen määrättiin kierrostyöhön, Brumunddaliin oli kasvanut innokas pieni seurakunta, johon kuului nelisenkymmentä julistajaa.

Myös nuoret naimattomat veljet ovat voineet edistää Valtakunnan etuja muuttamalla paikkakunnille, joilla ei ole ollut seurakuntaa. Vuonna 1992 ryhmä tienraivaajaveljiä, joista suurin osa oli noin 19-vuotiaita, muutti Nordfjordin alueelle Måløyhin huolehtimaan siellä ilmenneestä kiinnostuksesta. He alkoivat heti saarnata ja pitää vuokratalossaan kokouksia. Muuan vastakiinnostunut nainen, jonka kanssa nuoret veljet tutkivat, oli erittäin vieraanvarainen, ja hänestä tuli heille kuin äiti. Myöhemmin Måløyhin muutti eräs vanhin vaimonsa kanssa ja sinne perustettiin seurakunta. Palvelus Måløyssä oli nuorille veljille hienoa aikaa: he johtivat useita raamatuntutkisteluja, hoitivat seurakunnassa monenlaisia tehtäviä ja vahvistivat vireää uutta seurakuntaa. ”Se oli hengellinen seikkailu ja ainutlaatuinen tilaisuus kasvaa hengellisesti”, yksi veljistä sanoi. Näiden ja muiden ystävien kovan työn ansiosta Nordfjordin seurakunnassa on tätä nykyä noin 30 julistajaa, joilla on yhteensä 50–60 raamatuntutkistelua.

TODISTAMISTA VIERAILLA KIELILLÄ

Maahanmuuttajien määrä on kasvanut Norjassa tasaisesti parinkymmenen viime vuoden aikana.  Seurakunnat ovat siksi nähneet paljon vaivaa voidakseen todistaa maahanmuuttajille heidän omalla kielellään tai kielellä, jota he ymmärtävät. Ensimmäinen vieraskielinen seurakunta perustettiin Norjaan vuonna 1986. Sitä sanottiin Oslon latinalaiseksi seurakunnaksi, koska siinä kävi sekä espanjan- että portugalinkielisiä ihmisiä, jotka olivat kotoisin enimmäkseen Latinalaisesta Amerikasta. Samoihin aikoihin jotkut julistajat alkoivat todistaa järjestelmällisesti Oslon alueella niille, jotka puhuivat englantia. Julistajat löysivät monia kiinnostuneita, varsinkin afrikkalaisia ja aasialaisia. Joitakuita he tapasivat katutyössä, toisia pakolaisten vastaanottokeskuksissa. He myös etsivät puhelinluetteloista sellaisten vieraskielisten ihmisten nimiä, jotka saattaisivat puhua englantia. Monia raamatuntutkisteluja aloitettiin, ja vuonna 1990 perustettiin Oslon englanninkielinen seurakunta.

Noista ajoista lähtien monet norjalaiset julistajat ovat opetelleet vieraita kieliä. Yhdessä ulkomaalaistaustaisten julistajien kanssa he ovat olleet mukana perustamassa ryhmiä ja seurakuntia niitä varten, jotka puhuvat arabiaa, englantia, espanjaa, kiinaa, pandžabia, persiaa, puolaa, serbokroaattia, tagalogia, tamilia, tigrinjaa tai venäjää.

Kasvu on ollut erinomaista myös viittomakielisellä kentällä. Norjalaista viittomakieltä käyttäviä kuuroja on muutamia tuhansia, ja järjestö tekee paljon työtä heidän auttamisekseen. Veljet alkoivat tulkata viittomakielelle joitakin kokouksia ja konventteja 1970-luvulla, minkä jälkeen useat julistajat ovat opetelleet viittomaan. Joidenkin seurakuntien yhteyteen on muodostettu viittomakielisiä ryhmiä, ja vuonna 2008 Osloon perustettiin ensimmäinen viittomakielinen  seurakunta. Koko maassa on noin 25 kuuroa julistajaa, jotka käyttävät tehokkaasti norjalaiselle viittomakielelle käännettyjä DVD-julkaisuja.

SAIRAALAYHTEYSKOMITEAT

Koska Jehovan todistajat eivät ota verensiirtoa, todistajapotilaiden on joskus ollut vaikea saada sellaista lääketieteellistä hoitoa, jota he tarvitsevat ja jonka he voivat hyväksyä. Auttaakseen tällaisiin tilanteisiin joutuneita todistajia ja antaakseen tietoa hoitovaihtoehdoista järjestö perusti Norjaan vuonna 1990 sairaalayhteyskomiteoita. Vuosina 1990–2010 Oslon sairaalayhteyskomitean veljet järjestivät alueen sairaaloiden henkilökunnille noin 70 kokousta ja antoivat apua yli 500 yksittäisessä tapauksessa. Vaivannäkönsä ansiosta veljet ovat onnistuneet luomaan kontakteja moniin yhteistyöhaluisiin lääkäreihin, ja sairaalayhteyskomiteoiden jakama tieto on saanut yhä useammat lääkärit käyttämään verensiirtojen sijasta muita hoitomuotoja. Potilaat ja heidän perheensä arvostavat kovasti myös potilasvierailuryhmien tukea.

Sairaalayhteyskomiteoiden arvoa valaisee se, mitä tapahtui nuorelle tienraivaajasisarelle nimeltä Helen. Vuonna 2007 hän sairastui vakavasti ja joutui sairaalaan. Hänen hemoglobiiniarvonsa laski nopeasti, ja hoitohenkilöstö painosti häntä ottamaan verensiirron. He väittivät, ettei mikään muu voisi pelastaa hänen henkeään. Eräs sairaalayhteyskomitean jäsen tuli apuun, ja Helen saatiin siirrettyä suurempaan ja paremmin varustettuun sairaalaan. Kun Helen ja hänen äitinsä tulivat perille, heitä oli vastassa toinen sairaalayhteyskomitean veli, joka rohkaisi heitä ja auttoi tarvittavan hoidon järjestämisessä. Sairaala  suostui antamaan hänelle hoitoa, joka kiihdyttää punasolujen tuotantoa. Hemoglobiiniarvo nousi muutamassa päivässä, ja pian vaara oli ohi. Nyt Helen on taas hyvässä kunnossa. Hän arvostaa sitä, että sairaala kunnioitti hänen syvää vakaumustaan. Helen ja hänen äitinsä sanovat: ”Näimme, miten Jehovan järjestö toimii ja miten veljet ja sisaret tukivat meitä ja rukoilivat puolestamme. Tulemme olemaan siitä aina kiitollisia emmekä unohda sitä koskaan.”

MEDIAHYÖKKÄYKSEN KOHTEENA

Norjan Jehovan todistajat joutuivat vuosina 1989–92 erityisen parjauskampanjan kohteeksi ja saivat paljon kielteistä julkisuutta sanoma- ja aikakauslehdissä sekä radiossa ja televisiossa. Yksi pääsyistä vastustukseen oli se, että noudatamme Raamatun ohjetta erotettuihin suhtautumisesta (1. Kor. 5:9–13; 2. Joh. 10). Kielteisen julkisuuden vuoksi todistajat kohtasivat ikäviä tilanteita palveluksessa, työssä, koulussa ja perhepiirissä. Vaikka Jeesuksen seuraajat eivät ole yllättyneitä siitä, että heitä häpäistään, tilannetta ei ollut helppo kestää (Matt. 5:11, 12).

”Se oli vaikeaa aikaa, mutta siitä oli myös hyötyä”, toteaa muuan veli. ”Se sai minut tarkastelemaan uudelleen uskonkäsitysteni raamatullisia perusteita. Oli uskoa vahvistavaa syventyä siihen hyvään hengelliseen ravintoon, jota saamme uskolliselta ja ymmärtäväiseltä orjalta. Olemme tämän kokemuksen ansiosta luultavasti vahvempia kohdatessamme uusia uskonkoetuksia.”

”Oli kannustavaa nähdä, miten rohkeita veljet ja sisaret olivat tuona aikana”, muistelee eräs kierrosvalvoja. ”Tajusimme, että paras tapa reagoida oli keskittyä  entistä enemmän kenttäpalvelukseen, myös katutyöhön. Onneksi monet todistajat reagoivat tilanteeseen myönteisesti.”

Aiemmin erotettuna ollut Fred kertoo, miten hän suhtautui erottamista koskevaan Raamatun ohjeeseen, vaikka media piti esillä Raamatun vastaisia ajatuksia. ”Kun minut erotettiin 20-vuotiaana, aloin ajatella elämääni vakavasti. Tilanne ei ollut miellyttävä, mutta erottaminen vaikutti minuun myönteisesti. Aivan kuin Jehova olisi sanonut minulle: ’Nyt sinun täytyy ryhdistäytyä, poika! Ellet muuta tapojasi, sinun käy huonosti.’ Se oli tarpeellinen opetus, joka sai minut hylkäämään syntiset tapani. Sen sijaan että olisin vain pitänyt hauskaa ja etsinyt jännitystä, aloin suhtautua totuuteen vakavasti. Myös joidenkin ystävieni asenne parani.” Onneksi Fred katui ja muutti tapojaan niin että hänet voitiin ottaa takaisin. Nyt hän palvelee vanhimpana.

”VALMIS JEHOVAN PÄIVÄÄN”

Vaikka materialismi on Norjassa yleistä ja välinpitämättömyys lisääntyy, Jehovan palvelijat ovat antaneet etusijan uskoa vahvistavalle hengelliselle toiminnalle, kuten päivittäiselle Raamatun lukemiselle ja kokouksissa käymiselle. Yhä useammat julistajat ovat lisänneet palvelustaan aloittamalla vakituisen tienraivauksen. Eräs veli puki sanoiksi monien tunteet: ”Ellen ole valmis Jehovan päivään huomenna, en ole valmis sinä päivänä, kun se tulee. Meidän täytyy vain mennä eteenpäin. Se tulee jonain päivänä.” Epäilemättä juuri tällainen asenne on  myötävaikuttanut siihen tasaiseen kasvuun, joka on ollut nähtävissä vuodesta 2001 lähtien.

Yksi hengellinen järjestely, joka on kannustanut seurakuntia ja jonka välityksellä monet veljet ovat saaneet erinomaista teokraattista opetusta, on palvelijoiden valmennuskoulu (nykyisin naimattomien veljien raamattukoulu). Muuan tuon koulun käynyt veli pohtii: ”Mahdollisuus tutkia Raamattua intensiivisesti kahdeksan viikon ajan auttoi minua oivaltamaan totuuden aivan uudella tavalla. Kaikki se, mitä Raamatussa kerrotaan, tuli minulle paljon elävämmäksi ja todellisemmaksi!” Viimeisten 20 vuoden aikana koulusta on valmistunut Norjassa yli 60 veljeä, jotka ovat vahvistaneet seurakuntia ja innostaneet niitä lisäämään toimintaansa.

JEHOVAN TODISTAJIA MONESSA POLVESSA

Monet niistä, jotka on vuosien varrella kastettu Jehovan todistajiksi, ovat oppineet Raamatun totuudet vanhemmiltaan. Jotkut norjalaisjulistajat ovat kolmannen, neljännen tai viidennen polven todistajia. ”Olen monesti miettinyt, miten onnekas olen, kun synnyin perheeseen, jossa Jehovan palveleminen oli etusijalla”, sanoo Ivan Gåsodden, Skienin ensimmäisen raamatuntutkijan Ingebret Andersenin lapsenlapsenlapsi. ”Henkilökohtainen tutkiminen, säännöllinen Raamatun lukeminen ja hyvät ystävät, joilla on samanlaiset tavoitteet kuin minulla, auttoivat minua asennoitumaan totuuden puolelle.” Myös Ivanin pojat André ja Richard ovat sitä mieltä, että heidän hengellinen perintönsä kuuluu heidän kalleimpiin aarteisiinsa.

”Olen hyvin kiitollinen siitä, millaiset lähtökohdat sain elämälleni”, sanoo tienraivaaja Bente Bu, tienraivausvene  Ruthilla palvelleen Magnus Randalin tyttärentytär. ”Tällainen alku elämälle on säästänyt minut monilta ongelmilta, ja haluan käyttää elämäni toisten auttamiseen.”

Joistakuista, jotka olivat nuorina hengellisesti heikkoja, on aikuisina tullut antaumuksellisia Jehovan todistajia. Esimerkiksi bergeniläiset Thomas ja Serine Fauskanger kasvoivat molemmat kristityssä perheessä, mutta heidän hengellinen edistymisensä oli hidasta. Mikä auttoi heitä muuttamaan suhtautumistaan Jehovan palvontaan?

”Seurakuntaamme tuli vuonna 2002 nuori veli, joka oli käynyt palvelijoiden valmennuskoulun”, Thomas kertoo. ”Hän auttoi minua panostamaan sananpalvelukseen ja asettamaan hengellisiä tavoitteita.”

 25-vuotiaana Thomas meni naimisiin Serinen kanssa, ja vuonna 2007 he muuttivat erään tienraivaajapariskunnan avuksi Ruijaan Båtsfjordiin voidakseen kasvattaa siellä ilmennyttä kiinnostusta. Pian myös Thomas ja Serine aloittivat tienraivauksen. Vuonna 2009 he viettivät kolme kuukautta vapaalla alueella Kjøllefjordin kalastajakylässä, missä he ja jotkut heidän mukanaan olleet julistajat aloittivat yli 30 raamatuntutkistelua. Tämän jälkeen Thomas ja Serine muuttivat lähemmäksi Kjøllefjordia, jotta he voisivat huolehtia siellä heränneestä kiinnostuksesta. Nykyään he ajavat sinne kiinnostuneiden vuoksi säännöllisesti noin kolme ja puoli tuntia suuntaansa. Vaikka heidän elämänsä on täynnä toimintaa, Serine sanoo: ”Elämäni on nyt yksinkertaista ja onnellista. Meillä on vähän omaisuutta mutta myös vähän ongelmia.”

 KATSE ETEENPÄIN JEHOVAAN LUOTTAEN

Elämä on muuttunut paljon siitä, kun raamatuntutkija Knud Pederson Hammer ja muut alkoivat saarnata Norjassa. Aluksi Jehovan todistajat erottuivat joukosta siksi, että he kertoivat Raamatun totuudesta uskonnollisessa yhteiskunnassa, jota hallitsivat vaikutusvaltaiset, vääriä oppeja opettavat kirkot. Lukemattomat vilpittömät ihmiset halusivat vuosikymmenten mittaan saada tietoa Raamatusta, ja he asennoituivat tosi palvonnan puolelle.

Nykyään Norjan uskonnollinen ilmapiiri on aivan erilainen. Yhä harvemmat uskovat Jumalaan, ja ihmisten mielestä on röyhkeää väittää, että on olemassa vain yksi tosi uskonto. Raamattuun perehtyminen ja uskon rakentaminen Jumalaan ja Raamattuun vaatii kiinnostuneilta paljon aikaa ja vaivannäköä. Vielä enemmän aikaa vie usein se, että he oppivat elämään Raamatun normien mukaan. Jehova kuitenkin vetää edelleen luokseen vilpittömiä ihmisiä, asuvatpa he syrjäisissä kalastajakylissä tai ruuhkaisten kaupunkien moderneissa kerrostaloissa (Joh. 6:44).

Norjan Jehovan todistajat arvostavat eri puolilla maailmaa olevien uskontoveriensa tavoin ”etua pelottomasti suorittaa – – pyhää palvelusta” Suvereenille Herralle Jehovalle (Luuk. 1:74). Etsiessään laajalta alueeltaan oikeamielisiä ihmisiä, he näkevät pilkahduksia siitä paratiisillisesta kauneudesta ja rauhasta, jonka Luoja tarkoitti vallitsevan koko maailmassa. Norjalaiset Jehovan palvojat odottavat yhdessä muiden uskollisten veljien ja sisarten kanssa innokkaasti sitä päivää, jona Jumalan valtakunta toteuttaa Jehovan tahdon kaikkialla ihastuttavalla planeetallamme (Dan. 2:44; Matt. 6:10).

[Huomioteksti s. 106]

Se ei pysäyttänyt Eveniä – hän yksinkertaisesti lähti paljain jaloin!

[Huomioteksti s. 111]

”Menin nukkumaan helluntailaisena ja heräsin Jehovan todistajana.”

[Huomioteksti s. 122]

”Emme voi viedä teiltä teidän uskoanne.”

[Huomioteksti s. 157]

”Nyt sinun täytyy ryhdistäytyä, poika! Ellet muuta tapojasi, sinun käy huonosti.”

 [Tekstiruutu/Kuva s. 90]

Norja lyhyesti

Maa

Norja on kuulu upeista vuonoistaan, henkeäsalpaavista vuoristaan ja tuhansista saaristaan. Se on pinta-alaltaan hieman Suomea pienempi, jos mukaan ei lasketa Huippuvuorten saariryhmää, joka sijaitsee pohjoisnavan ja Norjan mannermaan välissä. Vaikka sää voi olla erittäin kylmä varsinkin arktisilla alueilla, suurimmassa osassa maata ilmasto on Atlantin lämpimien merivirtojen ja ilmavirtausten ansiosta leudompi kuin muissa samoilla leveysasteilla sijaitsevissa maissa.

Väestö

Maan viidestä miljoonasta asukkaasta valta-osa on etniseltä taustaltaan norjalaisia ja noin kymmenen prosenttia maahanmuuttajia. Norjassa on myös saamelaisia (kutsuttiin etenkin aiemmin kansanomaisesti lappalaisiksi), joista monet saavat edelleen toimeentulonsa kalastuksesta, metsästyksestä ja poronhoidosta.

Kieli

Virallinen kieli on norja, ja sillä on kaksi kirjoitettua muotoa: bokmål (kirjanorja), jota käyttää suurin osa väestöstä ja joka muistuttaa paljon tanskaa, sekä nynorsk (uusnorja).

Elinkeinot

Maan päätulonlähteitä ovat öljyn- ja kaasuntuotanto sekä tehdasteollisuus. Tärkeimpiä vientituotteita on kala. Vain kolmisen prosenttia Norjan pinta-alasta on viljeltyä.

Ravinto

Norjassa syödään enimmäkseen kalaa, lihaa, perunoita, leipää ja maitotuotteita. Tunnettu perinneruoka on fårikål eli lammaskaali. Suuren maahanmuuttajamäärän vuoksi ruokakulttuuri on viime vuosina kansainvälistynyt.

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 95, 96]

Hän kulutti itseään Jehovan työssä

THEODOR SIMONSEN

SYNTYNYT 1864

RAAMATUNTUTKIJAKSI 1905

TAUSTA Entinen vapaakirkon saarnaaja, josta tuli matkavalvoja

◼ THEODOR ymmärsi julkaisujemme avulla, että helvettioppi on epäraamatullinen, ja alkoi monien kuulijoiden iloksi todistella tätä opetusta vääräksi saarnoissa, joita hän piti vapaakirkossa. Kerran saarnan jälkeen hänelle kuitenkin ojennettiin lappu, jossa luki: ”Tämä oli viimeinen puheesi tässä kirkossa!”

Theodor piti viimeisen puheensa vapaakirkossa vuonna 1905, ja hänestä tuli samana vuonna raamatuntutkija. Sen jälkeen hän piti lukemattomia puheita sadoille arvostaville raamatuntutkijoille. Theodor elätti perheensä maalaamalla taloja mutta omisti viikonloput saarnaamiseen ja opettamiseen. Hän olikin erinomainen opettaja, koska hän tunsi Raamatun erittäin hyvin ja puhui rauhallisesti ja johdonmukaisesti. Hänellä oli myös hyvä lauluääni, ja hän aloitti ja lopetti puheensa usein laulamalla laulun ja säestämällä itseään sitralla (langeleikilla).

Vuonna 1919, kun hänen perhetilanteensa salli, hän alkoi palvella matkavalvojana. Hän toimi tässä tehtävässä vuoteen 1935 saakka ja vieraili seurakunnissa Norjassa, Tanskassa ja Ruotsissa. Se oli uuvuttavaa työtä, johon sisältyi seurakuntien ja erillään olevien ryhmien rohkaiseminen  sekä puheiden pitäminen kaupungeissa, joissa ei ollut raamatuntutkijoita. Esimerkiksi eräällä vuoden mittaisella matkalla hänen piti käydä 190 paikassa etelässä sijaitsevan Kristiansandin ja pohjoisessa sijaitsevan Tromssan välillä. Tuolloin matkavalvojat viipyivät useimmissa paikoissa korkeintaan päivän pari ja matkustivat sitten seuraavaan paikkaan millä tahansa käytettävissä olevalla kulkuneuvolla.

Vain harvassa paikassa, missä Theodor kävi, oli raamatuntutkijoita, mutta hänen esitelmiään tuli kuulemaan monia kiinnostuneita. Näin kävi esimerkiksi Bodøssä vuonna 1922. Theodor ja tienraivaaja Anna Andersen olivat käymässä siellä samaan aikaan, ja he saarnasivat ja kutsuivat ihmisiä esitelmään. Kuulijoiden joukossa oli kaksi, jotka osoittivat aivan erityistä kiinnostusta: Johan ja Olea Berntsen. Puheen jälkeen he kutsuivat Theodorin ja Annan kotiinsa vastaamaan raamatullisiin kysymyksiin. Berntseneistä tuli Bodøn ensimmäiset raamatuntutkijat.

Kun 30-luvulla valmistettiin norjankielisiä puhelevyjä gramofonityötä varten, lukijana käytettiin lähes aina Theodoria. Hän palveli uskollisesti, kunnes hän päätti maallisen vaelluksensa vuonna 1955.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 102]

Hän ”vaelsi tosi Jumalan kanssa”

ENOK ÖMAN

SYNTYNYT 1880

KASTETTU 1911

TAUSTA Palveli haaratoimistonvalvojana vuosina 1921–45.

◼ ENOKIIN, Ruotsissa asuvaan nuorukaiseen, teki syvän vaikutuksen Raamatun kertomus Hanokista (ruotsinkielisessä Raamatussa ”Enok”), jonka sanotaan ”vaeltaneen tosi Jumalan kanssa” (1. Moos. 5:22). Enok halusi toimia samoin kuin kaimansa mutta sai vasta 31-vuotiaana tietää enemmän Jumalan kanssa vaeltamisesta, kun hän luki Raamatun tutkielmien ensimmäisen osan. Hänet kastettiin raamatuntutkijaksi, ja hän aloitti tienraivauksen. Myöhemmin hän palveli Ruotsin haaratoimistossa.

Vuonna 1917 Enok lähetettiin Ruotsista Norjan haaratoimistoon, ja vuonna 1921 hän sai tehtäväkseen valvoa Norjassa tehtävää työtä. Vartiotorni-seuran toimistona oli tuolloin yksi huone samassa kerrostalossa, jossa sisar Maria Dreyerillä oli huoneisto ja jalkahoitola. Enok ja Maria menivät naimisiin vuonna 1922, minkä jälkeen he alkoivat käyttää koko Marian huoneistoa haaratoimistona. He työskentelivät yhdessä Betelissä, kunnes Maria kuoli vuonna 1944. Vuonna 1953 Enok meni uusiin naimisiin ja aloitti jälleen tienraivauksen. Taivaallinen kutsu aina kirkkaana mielessään Enok vaelsi uskollisesti Jumalan kanssa, kunnes hän kuoli vuonna 1975.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 110]

Hän oli ”varsinainen päivänpaiste”

WILHELM UHRE

SYNTYNYT 1901

KASTETTU 1949

TAUSTA Innokas saarnaaja toimintakykyä heikentävästä lihassairaudesta huolimatta

◼ WILHELMILLÄ oli lihassairaus, joka oli halvaannuttanut hänen jalkansa ja vaikeutti hänen puhumistaan. Hän alkoi kuitenkin kertoa oppimistaan suurenmoisista totuuksista toisille heti kun hän kuuli hyvän uutisen 1930-luvun puolivälissä. Hän käytti saarnaamistyössä invalidimopoa ja meni säännöllisesti Vesterålenissa sijaitsevaan Sortlandin satamaan soittamaan gramofonilla raamatullisia puheita ja levittämään kirjallisuutta. Invaliditeettinsa ja syrjäisen asuinpaikkansa vuoksi Wilhelmin oli mahdollista käydä kasteella vasta vuonna 1949, mutta hän oli innokas saarnaaja. Monet rannikolla matkaavista ihmisistä kuulivat totuudesta häneltä, ja joistakuista tuli Jehovan todistajia.

Iäkkäänä Wilhelm asui hoitokodissa Tromssassa. Toisten julistajien avustuksella hän jatkoi todistamista kirjeitse. Hyväluontoinen ja miellyttäväkäytöksinen Wilhelm oli rohkaisun lähde toisille, myös hoitokodin henkilökunnalle. Kun hän kuoli, hoitokodin johtaja sanoi: ”Hänen huoneeseensa oli aina mukava mennä. Hän oli uskonsa vuoksi varsinainen päivänpaiste.”

 [Tekstiruutu/Kuva s. 113]

Hän piti lupauksensa

JOHANNES KÅRSTAD

SYNTYNYT 1903

KASTETTU 1931

TAUSTA Palveli tienraivausveneillä kahdeksan vuotta.

◼ JOHANNES oli vuonna 1929 sairaalassa toipumassa tuberkuloosista. Hän alkoi lukea Raamattua ja lupasi Jumalalle, että tultuaan terveeksi hän palvelisi häntä.

Hieman ennen kotiuttamistaan Johannes luki suurella mielenkiinnolla joitakin raamatuntutkijoiden kirjoja. Myöhemmin hän sai käsiinsä lisää kirjoja, jotka hän luki neljä viisi kertaa. Ei aikaakaan, kun hän kertoi vasta löytämistään totuuksista toisille. Toivuttuaan täysin hän meni Bergeniin ja kävi veli Ringereiden luona, joka ehdotti hänelle tienraivausta. Vaikka Johannes oli hädin tuskin päässyt saarnaamistyön alkuun, hän ei epäröinyt ryhtyä tienraivaajaksi.

Johannes palveli vuosina 1931–38 tienraivausvene Esterillä ja sitten vuoden verran Ruthilla. Tuona aikana hän kolusi koko rannikon pohjoisessa sijaitsevaa Tromssaa myöten. Vuonna 1939 hän alkoi palvella matkavalvojana Itä-Norjassa, ja matkatyön ohella hän työskenteli jonkin aikaa osa-aikaisesti Betelissä. Toisen maailmansodan jälkeen hän meni naimisiin ja toimi tienraivaajana yhdessä vaimonsa Sigridin kanssa. Johannes päätti maallisen vaelluksensa Fredrikstad’ssa vuonna 1995.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 132]

Saarnaamista tasaisella maalla

RANDI HUSBY

SYNTYNYT 1922

KASTETTU 1946

TAUSTA Kokoaikaisessa palveluksessa vuodesta 1946 lähtien

◼ RANDIN vanhemmat kastettiin Jehovan todistajiksi vuonna 1938, ja myöhemmin hän itsekin asennoitui totuuden puolelle. Vuonna 1946 hän otti vastaan kutsun palvella Betelissä, missä hän tapasi nuoren veljen nimeltä Kjell Husby. Randi ja Kjell alkoivat seurustella, menivät naimisiin ja astuivat tienraivauspalvelukseen. He viettivät hengellisesti antoisaa elämää ja toimivat erilaisissa kokoaikaisen palveluksen muodoissa, kunnes Kjell kuoli vuonna 2010.

Viime vuosina Randin on ollut jalkavaivojensa vuoksi vaikea nousta portaita ja jyrkkiä mäkiä, mutta tasaisella maalla hän selviää kohtalaisen hyvin. Hänet nähdäänkin usein todistamassa Trondheimin kaduilla ja liikkeissä. Randi pitää mukanaan kirjallisuutta jopa kahdeksalla kielellä, jotta hän voisi kertoa hyvää uutista kaikille tapaamilleen ihmisille. Lisäksi seurakunnan ystävät kyyditsevät Randia monien kiinnostuneiden luo, jotka ottavat häneltä säännöllisesti uudet lehdet.

Randi ei pysty tekemään yhtä paljon kuin ennen. Hän saa kuitenkin edelleen iloa ja tyydytystä kokosieluisesta palveluksestaan, sillä hän tietää, ettei Jehova unohda hänen työtään ja sitä rakkautta, jota hän on osoittanut hänen nimeään kohtaan (Hepr. 6:10).

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 149, 150]

Hän muuttui Jumalan sanan voimasta

VIKTOR UGLEBAKKEN

SYNTYNYT 1953

KASTETTU 1981

TAUSTA Entinen rikollinen, joka vapautui demonien otteesta ja pääsi eroon huumeista

◼ VIKTOR alkoi käyttää hasista ja muita huumeita jo nuorena ja ajautui rikoksen poluille. Hän oli aina ollut kiinnostunut Raamatusta, ja vuonna 1979 – kyllästyneenä rankkaan elämäänsä – hän mietti, voisiko Raamattu auttaa häntä. Hän tutki useita uskontoja, mutta pettyi ja turhautui.

Lopulta Viktor rupesi masentuneena hautomaan itsemurhaa. Sitten hän sai kirjeen Bergenissä asuvalta serkultaan, joka oli alkanut tutkia Jehovan todistajien kanssa. Viktor lähti Bergeniin ja liittyi tutkisteluun. Aluksi hän yritti osoittaa, että todistajat ovat väärässä. Mutta koska hän oli aina kantanut huolta ympäristöstä, hän oli iloinen saadessaan tietää, että Jumala ”saattaa turmioon ne, jotka turmelevat maata”, ja muuttaa maan paratiisiksi (Ilm. 11:18).

Viktor ryhtyi heti käymään kokouksissa serkkunsa kanssa, ja häneen teki vaikutuksen todistajien huomaavaisuus ja vieraanvaraisuus, jota he osoittivat sekä valtakunnansalilla että kodeissaan. Se mitä hän näki ja kuuli, sai hänet vakuuttumaan siitä, että hänen täytyi tehdä elämässään muutoksia ja lopettaa huumeidenkäyttö. Hellittämättömien ja hartaiden rukoustensa ansiosta Viktor koki omakohtaisesti, miten Jumalan sanalla ja pyhällä hengellä on voimaa muuttaa ihmistä (Luuk. 11:9, 13; Hepr. 4:12).

  Viktorin matka kohti kastetta ei ollut helppo. Jehovan avulla hän onnistui vapautumaan demonien otteesta ja pääsemään lopulta eroon huumeista, vaikka hän sortuikin niihin uudelleen kaksi kertaa. Muuan vanhin auttoi häntä vakuuttamalla, että ”niin kuin isä osoittaa armoa pojilleen, niin Jehova osoittaa armoa häntä pelkääville” (Ps. 103:13). Viktor kasvoi edelleen hengellisesti, ja hän kävi kasteella vuonna 1981. Hänen täytyi vielä kärsiä vankeusrangaistus eräästä aiemmin tekemästään rikoksesta, mutta pian vapautumisensa jälkeen hän aloitti tienraivauksen. Sittemmin hänellä on ollut ilo auttaa monia muita tulemaan Jehovan palvelijoiksi. Hän on saanut erityisen hyviä tuloksia saarnatessaan vankiloissa, ja kaksi vankia, joiden kanssa hän on tutkinut, on tullut totuuteen.

Viktor on luonut hyvän maineen luotettavana perheenpäänä ja vanhimpana. Hän palvelee yhä tienraivaajana vaimonsa Tonen ja heidän poikansa kanssa. ”Saarnaamistyö oli yksi niistä asioista, jotka muuttivat minut”, Viktor kertoo. ”Olen syvästi kiitollinen Jehovalle siitä, että voin jakaa toisille kallisarvoisia hengellisiä aarteita.”

 [Tekstiruutu/Kuva s. 152]

Hän halusi tehdä jotain merkityksellisempää

TOM FRISVOLD

SYNTYNYT 1962

KASTETTU 1983

TAUSTA Jalkapalloilija, joka halusi palvella Jehovaa

◼ TOMILLA oli 20-vuotiaana edessään lupaava jalkapalloilijan ura yhdessä Norjan parhaista joukkueista. Tomin äiti oli jo tuolloin Jehovan todistaja. Kerran äidin luona oli käymässä nuori tienraivaaja, ja tämä tarjosi Tomille raamatuntutkistelua. Tom suostui tutkimaan mutta sanoi, ettei hänellä ollut aikomustakaan tulla Jehovan todistajaksi.

Kun Tom alkoi käydä kokouksissa, häntä kosketti se, miten lämpimästi hänet otettiin vastaan. Hän myös huomasi, että ohjelman aikana kaikki etsivät mainitut raamatunkohdat. ”Nämä ihmiset ovat varmaankin näin mukavia juuri Raamatun ansiosta”, Tom pohti.

Aikanaan Tom vakuuttui siitä, että hän oli löytänyt totuuden ja että hän halusi palvella Jehovaa. Mutta miten hän saisi joukkueensa luopumaan lupaavasta pelaajasta? Ihme kyllä joukkueen johto purki hänen sopimuksensa, kun hän selitti, että hän halusi käyttää elämänsä johonkin merkityksellisempään kuin jalkapallon pelaamiseen.

Tom kävi kasteella vuonna 1983 ja aloitti tienraivauksen vuonna 1985. Vuonna 1987 hän muutti Viktor Uglebakkenin kanssa tarvealueelle Hammerfestiin. Myöhemmin Tom nimitettiin kierrosvalvojaksi, ja nykyään hän palvelee vaimonsa Kristinan kanssa Betelissä.

 [Taulukko/Kuvat s. 162, 163]

HUOMATTAVIA TAPAHTUMIA – Norja

 1890

1892 Knud Pederson Hammer alkaa saarnata Norjassa.

1900

1900 Ensimmäinen seurakunta perustetaan.

1904 Kristianiaan (Oslo) avataan toimisto.

1905 Kristianiassa pidetään ensimmäinen konventti.

1909 ja 1911 C. T. Russell vierailee Norjassa.

1910

1914 Ensimmäinen matkavalvoja nimitetään.

1914–1915 Suuret ihmisjoukot näkevät ”Kuvanäytös Luomisen”.

1920

1920–1925 Puhetta ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan” pidetään kautta maan.

1925 Kultaista Aikaa (Herätkää!) aletaan julkaista norjaksi.

1928–1940 Saarnaamistyössä käytetään rannikkoseuduilla veneitä.

1930

1940

1940–1945 Todistaminen jatkuu sota-aikana vastustuksesta huolimatta.

1945 Vartiotornia aletaan julkaista norjaksi.

1948 Ensimmäiset Gileadin käyneet lähetystyöntekijät saapuvat.

1950

1950 Korkein oikeus vahvistaa oikeuden tarjota saarnaamistyössä kirjallisuutta.

1960

1965 Oslossa pidetään kansainvälinen konventti.

1970

1980

1984 Uusi haaratoimisto vihitään.

1990

1990 Sairaalayhteyskomiteoita nimitetään.

1994 Oslossa vihitään käyttöön konventtisali.

1996 Koko Raamatun Uuden maailman käännös julkaistaan norjaksi.

2000

2010

2011 Julistajien, vakituisten ja osa-aikaisten tienraivaajien sekä muistonvietossa läsnä olleiden määrissä saadaan uudet huiput.

[Kaavio/Kuva s. 159]

(Ks. painettu julkaisu)

Julistajia

Tienraivaajia

10 000

8 000

6 000

4 000

2 000

1920 1935 1950 1965 1980 1995 2010

 [Kartat s. 91]

(Ks. painettu julkaisu)

RUOTSI

TUKHOLMA

Örebro

Pohjanlahti

SUOMI

HELSINKI

Suomenlahti

ITÄMERI

TANSKA

KÖÖPENHAMINA

NORJA

OSLO

Kjøllefjord

Båtsfjord

Vuorea

Kirkkoniemi

Kaarasjoki

Hammerfest

Alattio (Alta)

Ruija

Koutokeino

Tromssa

Harstad

Narvik

Sortland

Hennes

Svolvær

Bodø

Rørvik

Namsos

Steinkjer

Trondheim

Kristiansund

Måløy

Florø

Bergen

Haugesund

Stavanger

Egersund

Kristiansand

Arendal

Skien

Kongsberg

Drammen

Hønefoss

Gjøvik

Lillehammer

Brumunddal

Hamar

Kongsvinger

Ski

Askim

Moss

Halden

Fredrikstad

Oslonvuono

POHJANMERI

NORJANMERI

Andøya

Bleik

Huippuvuoret

Longyearbyen

LÄÄNEJÄ

Finnmark

Troms

Telemark

Vestfold

[Kuva s. 88]

Knud Pederson Hammer

[Kuva s. 88, 89]

Reine, Pohjois-Norja

[Kuva s. 92]

Ingebret ja Berthe Andersen Skienin seurakunnan yhteiskuvassa vuonna 1911

[Kuva s. 93]

Viktor Feldt

[Kuva s. 94]

Hallgerd Holm (1), Theodor Simonsen (2) ja Lotte Holm (3)

[Kuvat s. 98]

Alkuaikojen tienraivaajia: Helga Hess (1), Andreas Øiseth (2), Karl Gunberg (3), Hulda Andersen (4) ja Anna Andersen (5)

[Kuva s. 100]

Puheita Kansalle

[Kuva s. 104]

Norjankielinen Kultainen Aika

[Kuva s. 106]

Even Gundersrud

[Kuva s. 107]

Skienin seurakunnan jäsenet lähtivät usein todistamaan lähiseuduille avolavaisella kuorma-autolla.

[Kuva s. 108]

Torkel Ringereide

[Kuva s. 109]

Olaf Skau

[Kuvat s. 114]

Karl Gunberg oli Elihun kapteeni.

[Kuvat s. 115]

Esterin kapteenina toimi Johannes Kårstad.

[Kuvat s. 116]

Andreas Hope ja Magnus Randal palvelivat Ruth-veneellä.

[Kuva s. 117]

Revontulia Pohjois-Norjassa

[Kuva s. 118]

Solveig Løvås

[Kuva s. 119]

Andreas ja Sigrid Kvinge

[Kuva s. 124]

Salainen konventti metsässä lähellä Skitä

[Kuva s. 127]

Marvin Anderson ja hänen vaimonsa Karen

[Kuva s. 128]

Jalalla poljettava painokone

[Kuva s. 129]

Konventti Bergenissä vuonna 1946

[Kuva s. 130]

Svanhild Neraal, 1961

[Kuva s. 133]

Arnulfin venettä käytettiin usein palveluksessa.

[Kuva s. 135]

Gunnar Marcussen (1) ja Hans Peter Hemstad (2) olivat ensimmäiset Gileadin käyneet norjalaiset.

[Kuva s. 138]

”Totuuden sanan” kansainvälisen konventin telttaleiri

[Kuva s. 139]

Paul Bruun

[Kuva s. 142]

Hartvig Mienna ja muut julistajat liikkuvat moottorikelkoilla saarnatessaan saamelaisille.

[Kuva s. 144]

Haaratoimistoa alettiin rakentaa vuonna 1981.

[Kuva s. 145]

Haaratoimisto nykyään

[Kuva s. 147]

Oslon konventtisali

[Kuva s. 160]

Perheissä annettu raamatullinen opetus on tuottanut useita uskollisten Jehovan palvelijoiden sukupolvia.