Ruanda

RUANDA on Afrikan pienimpiä ja kauneimpia maita. Tähän ”tuhansien kukkuloiden maahan” mahtuu vuoria, metsiä, järviä ja vesiputouksia sekä loputtomasti erilaisia kasvi- ja eläinlajeja. Majesteettiset Virungavuoret hallitsevat vuoristoseutua, joka ulottuu lännessä Kongon demokraattisen tasavallan a ja pohjoisessa Ugandan rajalle. Vuorijonon korkein huippu on noin 4 500 metriä korkea Karisimbi, uinuva tulivuori, jonka laki on usein lumen peitossa. Alempana vuorten rinteitä verhoavat tiheät bambu- ja sademetsät, joissa uhanalaisia marakatteja kieppuu huolettomasti oksien ja köynnösten lomassa. Tässä vehreässä ympäristössä asustaa myös yksi Ruandan ylpeyksistä: vuorigorilla.

Eksoottinen, rehevä kasvillisuus levittäytyy aina Kivujärven rannoille ja Nyungwen kansallispuistoon saakka. Simpanssien ja mustavalkoisten gueratsa-apinoiden  lisäksi puistossa tavataan yli 70 muuta nisäkäslajia ja lähes 300 lintulajia sekä noin 270 puulajia. Tämän suojelualueen kauneutta lisää vielä perhosten ja orkideoiden kirjo.

Nyungwen kansallispuiston sydämestä lähtee soljumaan pieni puro kohti itää. Matkan varrella siihen yhtyy jokia ja virtoja, kunnes vedet päätyvät Victorianjärveen. Sieltä lähtevä laskujoki jatkaa vuolaana kulkuaan kohti pohjoista. Se juoksee Etiopian vieritse läpi Sudanin ja saapuu viimein Egyptiin, missä sen pitkä matka päättyy Välimereen. Näin tästä Keski-Afrikan metsäkukkuloilta lähteneestä purosta kasvaa maailman pisimpiin kuuluva joki, Niili, jolle kertyy mittaa noin 6 825 kilometriä.

VAIKEITA AIKOJA

Pikkuruinen Ruandan valtio on ikävä kyllä joutunut kokemaan järkyttävää väkivaltaa. Satojatuhansia miehiä, naisia ja lapsia teurastettiin raa’asti nykyajan pahimpiin kuuluvassa kansanmurhassa. Tyrmistyttäviä kuvia hillittömästä väkivallasta näytettiin televisiossa ympäri maailman, mikä sai monet kauhistelemaan ihmisen epäinhimillisyyttä (Saarn. 8:9).

 Miten Jehovan uskolliset palvelijat selvisivät noista hirvittävistä ajoista ja niitä seuranneista vuosista? Samaan tapaan kuin Nyungwen kansallispuistosta lähtevä mitätön vesipuro voittaa kaikki esteet, kestää Afrikan auringon paahteen ja paisuu aikanaan mahtavaksi virraksi, Ruandan Jehovan todistajat ovat jatkaneet Jumalan palvelemista sinnikkäästi. He ovat kestäneet ankaraa vainoa ja suuria vaikeuksia, ja heistä on tullut voiman ja rohkaisun lähde eri puolilla maailmaa asuville veljilleen ja sisarilleen. Ruandan historian liikuttavat kertomukset rakkaudesta, uskosta ja uskollisuudesta koskettavat varmasti sydäntäsi. Toivottavasti niiden lukeminen kannustaa sinua vaalimaan suhdettasi Jehovaan entistä huolellisemmin ja arvostamaan kristillistä veljesseuraa yhä syvemmin.

ENSIMMÄISIÄ VALONPILKAHDUKSIA

Ensimmäinen raportti hyvän uutisen saarnaamisesta Ruandassa oli vuoden 1971 Jehovan todistajien vuosikirjassa (engl.). Siinä kerrottiin: ”Tämän vuoden [1970] maaliskuussa kaksi erikoistienraivaajaa pääsi Ruandaan ja käynnisti saarnaamistyön pääkaupungissa Kigalissa. He ovat huomanneet ihmisten olevan lämpimiä ja vastaanottavaisia Valtakunnan sanomalle, ja yksi kiinnostunut on jo aloittanut palveluksen. Tienraivaajat ovat aloittaneet jo kymmenen tutkistelua niille harvoille, jotka puhuvat swahilia. Nyt he yrittävät uutterasti opetella kinjaruandaa voidakseen antaa enemmän todistusta.”

Raportissa mainitut kaksi erikoistienraivaajaa olivat Tansaniasta tulleet Oden Mwaisoba ja hänen vaimonsa Enea. Koska he eivät vielä osanneet paikallista kinjaruandan kieltä, he alkoivat käydä swahilia puhuvien luona. Monet näistä olivat lähtöisin  Kongosta tai Tansaniasta. Helmikuussa 1971 raportoi neljä julistajaa. Julkaisujamme ei kuitenkaan ollut saatavilla kinjaruandaksi, ja kieliongelma jarruttelikin kasvua.

Stanley Makumba, Keniassa palveleva peloton kierrosvalvoja, kävi Ruandassa ensi kertaa vuonna 1974. Hän muistelee: ”Ugandan ja Ruandan väliseltä raja-asemalta kulki vain muutama bussi Ruandan puolelle Ruhengeriin. Jouduin seisomaan kuorma-auton lavalla, ja siellä oli niin ahdasta, etten mahtunut liikuttamaan jalkojani. Vaimoni istui kuljettajan vieressä etuistuimella. Perille päästyämme hän ei ollut tuntea minua, koska kasvoni ja hiukseni olivat paksussa pölyssä. Matkan jälkeen selkääni särki niin kovasti, että kierroskonventtiviikolla ja vielä konventissakin jouduin pitämään puheeni istualtaan. Kun vierailimme veljien luona, en koskaan osannut sanoa heille saapumisaikaamme, sillä emme tienneet, millaisen kyydin onnistuisimme saamaan.”

PAIKALLISEN PALUU

Ruandalaissyntyinen Gaspard Rwakabubu työskenteli näihin aikoihin mekaanikkona kuparikaivoksessa Kongossa. Hän kertoo: ”Kun vuonna 1974 olin Valtakunnan palveluskoulussa Kolwezissa, yksi  koulun opettajista, Michael Pottage, sanoi, että Kinshasan haaratoimisto etsi jotakuta ruandalaista vanhinta, joka haluaisi palata kotimaahansa ja auttaa saarnaamistyössä. Olisinko halukas lähtemään? Sanoin, että keskustelisin asiasta vaimoni Mélanien kanssa.

Työskentelin kaivosyhtiössä, ja esimieheni oli juuri tarjonnut minulle mahdollisuutta lähteä Saksaan koulutettavaksi. Menestyin urallani, ja palkkani nousi koko ajan. Päätöksentekoon meni meiltä kuitenkin vain muutama päivä. Sanoin veli Pottagelle, että ottaisimme kutsun vastaan ja palaisimme Ruandaan. Esimieheni ei voinut ymmärtää ratkaisuani. Hän ihmetteli, miksi minun piti palata Ruandaan. Miksen voisi olla Jehovan todistaja Kongossa? Jopa jotkut hyvää tarkoittavat veljet yrittivät saada minut luopumaan ajatuksesta sanomalla: ’Sinulla on neljä lasta. Lue Luukkaan 14:28–30 ja istu vielä miettimään asiaa.’ Olimme kuitenkin päätöksemme tehneet.

 Esimieheni maksoi meidän kaikkien lentoliput Ruandaan. Saavuimme Kigaliin toukokuussa 1975. Vuokrasimme talon, joka oli tehty savitiilistä ja jossa oli maalattia. Se oli kyllä aika erilainen kuin se hyvin varustettu kaivosyhtiön työsuhdeasunto, jossa olimme ennen asuneet. Olimme kuitenkin valmistautuneet muutokseen ja päättäneet onnistua.”

Koska ulkomaalaisten erikoistienraivaajien kommunikointikieli oli ollut swahili, monet luulivat tienraivaajien tulleen opettamaan sitä. Gaspard Rwakabubun ja hänen perheensä saavuttua tilanne kuitenkin muuttui, koska he pystyivät opettamaan ihmisille Valtakunnan totuutta käyttämällä kinjaruandankielistä Raamattua.

Lisäksi veli Rwakabubu käänsi kinjaruandaksi 32-sivuisen kirjasen ”Tämä valtakunnan hyvä uutinen”. Se julkaistiin vuonna 1976, ja se sai osakseen paljon huomiota. Ihmiset lukivat kirjasta busseissa ja kaduilla. Siinä käytettiin Jehovan nimeä, minkä ansiosta virisi monia keskusteluja.

RUANDALAISIA TULEE TOTUUTEEN

Ruandassa oli tuolloin vain kymmenkunta julistajaa, joista useimmat eivät olleet maan syntyperäisiä asukkaita. Ensimmäisiä ruandalaisia, jotka oppivat totuuden, oli Justin Rwagatore. Hän alkoi tutkia tansanialaisten erikoistienraivaajien  kanssa swahiliksi, koska nämä eivät osanneet ranskaa eivätkä kinjaruandaa. Hänet kastettiin vuonna 1976. Tämä ystävällinen ja seurallinen veli asui Saven kaupungissa, jonne katoliset lähetystyöntekijät olivat Ruandan kuninkaan luvalla perustaneet ensimmäisen lähetysaseman vuonna 1900. Justin muistaa, että ihmiset olivat uteliaita kuulemaan, mitä Raamattu todella opettaa. Papit kuitenkin suhtautuivat Jehovan todistajiin vihamielisesti ja kielsivät laumojaan kuuntelemasta todistajia tai ottamasta heidän kirjallisuuttaan.

Ferdinand Mugarura -niminen sinnikäs veli oli myös ensimmäisten totuuteen tulleiden ruandalaisten joukossa. Hän asui Itä-Kongossa, ja vuonna 1969 hän hankki swahilinkielisen kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Kun hän sai myöhemmin selville, missä lähimmät todistajat olivat, hän ja kaksi hänen toveriaan lähtivät matkaan aina perjantaiaamuisin, kävelivät 80 kilometriä kokouksiin ja raamatuntutkisteluun ja palasivat taas jalkaisin kotiin maanantaina. Ferdinand kastettiin vuonna 1975, samana päivänä kuin yksi hänen omista raamatuntutkisteluoppilaistaan. Vuonna 1977 Ferdinand  nimitettiin erikoistienraivaajaksi Ruandaan. Hän muisteli kuulleensa, että edellisvuonna Rwakabubujen olohuoneessa oli pidetty kierroskonventti, jossa oli ollut läsnä 34 henkeä ja kasteella oli käynyt 3.

LÄHETYSTYÖNTEKIJÖITÄ EI PÄÄSTETÄ MAAHAN

Hallintoelin, joka seuraa valppaasti maailmanlaajuisen kentän tarpeita, oli jo aiemmin määrännyt Ruandaan lähetystyöntekijöitä. Vuonna 1969 neljää oppilasta Vartiotornin raamattukoulun Gileadin 47. kurssilta pyydettiin lähtemään sinne.

Nicholas Fone kertoo: ”Tammikuun lopussa veli Knorr jakoi aluemääräykset. Kuulimme, kun hän sanoi Paul ja Marilyn Evansille, että heidät oli määrätty Ruandaan. Sitten hän sanoi vaimolleni ja minulle: ’Ja te menette heidän kanssaan!’ Olimme aivan innoissamme, ja ohjelman päätyttyä ryntäsimme Gileadin kirjastoon katsomaan suuresta karttakirjasta, missä Ruanda oli. Myöhemmin meille kuitenkin ilmoitettiin kirjeitse, että veljet eivät olleet onnistuneet hankkimaan meille  maahanpääsylupaa. Olimme pettyneitä, mutta onneksi saimme uuden aluemääräyksen: meidät lähetettiin Paulin ja Marilynin kanssa Kongoon.”

Vuonna 1976 Ruandaan määrättiin kaksi muuta pariskuntaa, jotka olivat valmistuneet Gileadin 60. kurssilta. Nämä lähetystyöntekijät pääsivät maahan, vuokrasivat talon, saarnasivat rohkeasti ja alkoivat opetella kinjaruandaa. Kun heidän viisuminsa kolmen kuukauden kuluttua umpeutuivat, maahanmuuttovirasto ei suostunut uusimaan niitä, joten heidät lähetettiin Bukavuun Itä-Kongoon.

”HE OLIVAT AHKERIA”

Tansanialaiset ja kongolaiset erikoistienraivaajat joutuivat eri syistä lähtemään Ruandasta 70-luvun puolivälissä. Samoihin aikoihin jotkut ruandalaiset veljet aloittivat tienraivauksen ja ulottivat saarnaamistoiminnan kaikkialle maahan. Vuonna 1978 käännettiin kinjaruandaksi Totuus-kirja ja kaksi traktaattia. Lisäksi Vartiotorni alkoi ilmestyä kerran kuussa. Noista julkaisuista oli paljon apua saarnaamistyössä. Lähetystyöntekijä Manfred Tonak kuvaili noita alkuaikojen ruandalaistienraivaajia: ”He olivat ahkeria ja käyttivät palvelukseen runsaasti aikaa. Uudet ottivat heistä esimerkkiä.”

Gaspard Niyongira kuvailee, kuinka hyvä uutinen levisi tuohon aikaan: ”Kävin kasteella vuonna 1978,  ja niillä main papit alkoivat huolestua nähdessään monien tulevan totuuteen. Konventeissamme oli läsnä satoja ihmisiä. Kun lähdimme kentälle, olimme kuin kulkusirkkaparvi! Aika usein parisenkymmentä julistajaa lähti saarnaamaan Kigalin keskustasta ja käveli lähes kymmenen kilometriä Kanombeen. Lounastauon jälkeen he jatkoivat vielä seitsemisen kilometriä Masakaan ja palasivat sitten illan tullen bussilla Kigaliin. Muualla maassa julistajaryhmät toimivat samoin. Ei ihme, että tällainen tehokas saarnaaminen antoi sellaisen vaikutelman, että Jehovan todistajia oli tuhansia. Meitä vastaan alettiin esittää syytöksiä, eivätkä viranomaiset siksi suostuneet tunnustamaan meitä laillisesti.”

Ruandan veljet puhkuivat intoa totuuden puolesta, ja he halusivat päästä nauttimaan ulkomaisten veljiensä seurasta. Joulukuussa 1978 lähtikin 37 ruandalaista, joukossa myös lapsia, ”Voittoisan uskon” kansainväliseen konventtiin Nairobiin Keniaan. Tuo yli 1 200 kilometrin matka oli kaikkea muuta kuin helppo. Kulkuvälineet olivat epäluotettavia, ja konerikkoja sattui usein. Lisäksi konventtimatkalaiset joutuivat kulkemaan poliittisesti epävakaan Ugandan halki. Kun he lopulta pääsivät Ugandan ja Kenian rajalle, Ugandan rajaviranomaiset syyttivät heitä vakoojiksi, pidättivät heidät ja veivät heidät armeijan päämajaan Kampalaan. Ugandan silloinen presidentti Idi Amin kuulusteli heitä itse. Tyytyväisenä saamiinsa vastauksiin hän käski vapauttaa heidät. Vaikka ruandalaisystävät ennättivät Nairobiin vasta toiseksi konventtipäiväksi, he iloitsivat nähdessään tuhansien erimaalaisten veljien ja sisarten nauttivan rauhasta ja ykseydestä.

 TAVOITTEENA LAILLINEN TUNNUSTUS

Todistajien opettamat Raamatun totuudet ja korkeat moraalinormit eivät miellyttäneet kaikkia. Etenkin papit olivat tyrmistyneitä nähdessään monien olevan vastaanottavia. Veli Rwakabubu muistelee: ”Useat entiset aktiiviset katolilaiset, protestantit ja adventistit lähettivät eroanomuksen kirkkoonsa. Eräs veli kuvailikin saarnaamistyön vaikutuksia sanomalla, että tuntui kuin tuli olisi päässyt irti vakiintuneiden uskontojen keskuudessa. Kigalin seurakunnan kokousten kävijämäärä kipusi pian yli kahdensadan. Aluksi papit eivät juuri noteeranneet meitä, koska meitä oli niin vähän. Mutta kun väkeä tuli lisää, jotkut väittivät meidän olevan vaaraksi valtiolle. On kiinnostavaa, että näihin aikoihin Ruandan katolisen kirkon arkkipiispasta Vincent Nsengiyumvasta tuli hallitsevan poliittisen puolueen keskuskomitean jäsen.

Koska joukkomme paisui nopeasti, tarvitsimme laillisen aseman voidaksemme saada maahan lähetystyöntekijöitä, rakentaa valtakunnansaleja ja pitää suuria konventteja. Kenian haaratoimisto pyysi belgialaista Ernest Heusea ottamaan yhteyttä ministereihin, jotta voisimme anoa laillista tunnustusta, mutta hänen ponnistelunsa eivät tuottaneet tulosta. Myöhemmin, vuonna 1982, Kenian haaratoimisto kehotti meitä kirjoittamaan sekä oikeus- että sisäasiainministerille ja anomaan laillista tunnustusta. Minä ja kaksi muuta erikoistienraivaajaa allekirjoitimme anomuksen. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut.”

Aikaa myöten vastustus voimistui. Hillityn arvokas veli Antoine Rugwiza muistaa presidentin ilmoittaneen kansallisessa radiolähetyksessä, ettei hän suvaitsisi  niitä, jotka arvostelevat ”Ruandan uskontoa”. Kaikki ymmärsivät hänen viittaavan Jehovan todistajiin. Vähän tämän puheen jälkeen todistajia kiellettiin kokoontumasta yhteen. Huhuttiin, että pian tehtäisiin myös pidätyksiä. Veli Rwakabubu joutui kahdesti valtion turvallisuuspoliisin kuulusteltavaksi.

Marraskuussa 1982 lähetettiin Kiala Mwango vaimonsa Elainen kanssa Nairobista Ruandaan valvomaan kierroskonventteja, jotka pidettiin Butaressa, Gisenyissä ja Kigalissa. Veli Rwakabubu toimi konventeissa puheenjohtajana. Hän oli juuri päättänyt Kigalin konventin, kun hänet kutsuttiin kolmannen kerran turvallisuuspoliisin eteen. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan palannut. Neljän päivän kuluessa pidätettiin myös ne kaksi muuta erikoistienraivaajaa, jotka olivat allekirjoittaneet laillista tunnustusta koskevan anomuksen. Kaikki kolme vangittiin ilman oikeudenkäyntiä tai mahdollisuutta puolustautua laillisin keinoin. Seurasi lisää pidätyksiä. Valtakunnansali suljettiin ja sen ovet teljettiin. Oikeusministeri lähetti prefektuureihin kirjeen, jossa Jehovan todistajien työ kiellettiin.

Lokakuussa 1983 järjestettiin vihdoin oikeudenkäynti rekisteröintianomuksen allekirjoittaneille veljille. Täysin perättömästi heitä syytettiin ihmisten huiputtamisesta ja harhauttamisesta. Oikeudenkäynnin aikana ei kuultu yhtäkään todistajaa eikä todisteeksi esitetty ainoatakaan dokumenttia. Silti nuo kolme veljeä tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Murhasta tuomittuja kyllä armahdettiin ja vapautettiin mutta ei näitä uskollisia veljiä. Gisenyissä viisi veljeä joutui virumaan lähes kaksi vuotta vankilassa, vaikkei heitä ollut tuomittu eikä vangitsemispäätöstä ollut tehty.

 VANKILAELÄMÄÄ

Vankilaolot olivat ankeat. Kerran päivässä syötäväksi annettiin maniokkia ja papuja, ja lihaa sai vain suunnilleen kerran kuussa. Vuodevaatteet kuhisivat luteita, ja oli niin ahdasta, että monet vangit joutuivat nukkumaan lattialla. Pesuvedestä oli kova pula. Veljet olivat samoissa selleissä väkivaltaisten rikollisten kanssa. Vanginvartijat olivat usein tylyjä. Jean Fataki oli kuitenkin poikkeus heidän joukossaan, sillä hän oli veljille ystävällinen. Hän alkoi tutkia Raamattua, ja hänestä tuli kastettu todistaja. Hän on palvellut uskollisesti tienraivaajana tähän asti.

Veli Rwakabubu muistelee: ”Kun olimme vankilassa, arkkipiispa piti siellä jumalanpalveluksen. Hän käski kuulijoiden varoa Jehovan todistajia. Jälkeenpäin jotkut paikalla olleet katolilaiset kysyivät meiltä, miksi arkkipiispa oli sanonut näin, koska he saattoivat nähdä, että todistajat eivät olleet vaarallisia.”

Roger ja Noëlla Poels tulivat Kigaliin Belgiasta. Roger oli saanut työpaikan Ruandasta. Koska kolme erikoistienraivaajaveljeä olivat yhä vankilassa, Roger pyysi päästä oikeusministerin puheille voidakseen selittää uskonkäsityksiämme ja tiedustella kohteliaasti, mitä hallituksella oli Jehovan todistajia vastaan. Oikeusministeri lopetti keskustelun lyhyeen tokaisemalla: ”Herra Poels, nyt riittää! Teidät karkotetaan maasta ja passitetaan seuraavalla koneella Brysseliin!”

Koska erikoistienraivaajaveljet eivät säikähtäneet uhkauksia vaan pysyivät lujina, he joutuivat kärsimään  kahden vuoden tuomionsa loppuun saakka. Toiseksi vuodeksi heidät kuitenkin siirrettiin toiseen vankilaan, jossa olot olivat paljon paremmat. He pääsivät vapaiksi marraskuussa 1984.

VAINO KIIHTYY

Vastustus jatkui. Radiossa sanottiin, että Jehovan todistajat eivät olleet hyviä ihmisiä vaan ääriliikkeen edustajia. Vuoden 1986 maaliskuuhun tultaessa pidätyksiä tehtiin tämän tästä joka puolella maata. Pidätettyjen joukossa oli Augustin Murayi, joka oli työskennellyt perus- ja keskiasteen koulutuksesta vastaavan ministeriön johdossa mutta erotettu virastaan kristillisen puolueettomuutensa vuoksi. Häntä kritisoitiin sanomalehdissä ja etenkin radiossa.

Eri puolilla maata vangittiin veljiä ja sisaria, jopa raskaana olevia pienten lasten äitejä. Loppuvuodesta 1986 heidät siirrettiin Kigalin keskusvankilaan odottamaan oikeudenkäyntiä. Koska todistajat eivät laulaneet isänmaallisia lauluja, käyttäneet presidentin rintamerkkiä eivätkä ostaneet poliittista puoluekorttia, ihmiset luulivat heidän vastustavan hallitusta ja yrittävän kaataa sen.

Phocas Hakizumwami sanoo hymyssä suin: ”Ensimmäisiä pidätettyjä olivat Nyabisindun seurakuntaan kuuluvat. Koska me muut odotimme joutuvamme telkien taakse ennemmin tai myöhemmin, tajusimme, että aluemääräyksemme vaihtuisi pian vankilan ulkopuolelta sen sisäpuolelle. Päätimme siksi saarnata  tarmokkaasti ensin ’ulkoalueellamme’. Menimme toreille ja levitimme paljon lehtiä ja kirjoja. Rukoilimme, että Jehova auttaisi meitä käymään alueemme läpi ennen kuin joutuisimme vankilaan. Hän auttoikin meitä, sillä saimme alueemme käydyksi 1. lokakuuta 1985. Seitsemän päivää myöhemmin meidät vangittiin.”

Seuraavana vuonna valtion turvallisuuspoliisi pidätti Palatin Nsanzurwimon ja hänen vaimonsa Fatuman. Heitä kuulusteltiin kahdeksan tuntia ja heidän talossaan tehtiin perusteellinen kotietsintä. Kun Palatinia, Fatumaa ja heidän kolmea lastaan oltiin viemässä vankilaan, Palatinin nuorempi veli seurasi tiiviisti heidän kannoillaan ja otti hoiviinsa pariskunnan viisivuotiaan pojan ja nelivuotiaan tytön. Palatin ja Fatuma heitettiin vankilaan vähän yli vuoden ikäisen pikkutyttärensä kanssa. Fatuma siirrettiin myöhemmin toiseen vankilaan, ja hänet vapautettiin vasta yhdeksän kuukauden kuluttua.

 Samoihin aikoihin Jean Tshiteyan neljä lasta erotettiin koulusta. Kun hän hieman myöhemmin tuli kotiin, hän näki, että hänen talonsa oli ryöstetty, vaimonsa pidätetty ja lapset jätetty yksin kotiin. Vähän tämän jälkeen veli Tshiteyakin pidätettiin ja vietiin samaan Butaren vankilaan, johon hänen vaimonsa ja joitakin veljiä oli pantu. Sittemmin kaikki todistajavangit siirrettiin Butaresta Kigalin keskusvankilaan. Kigalin ystävät huolehtivat tällä välin Tshiteyan perheen lapsista.

Veli Tshiteya muistelee: ”Kun veljiä ja sisaria tuotiin toisten paikkakuntien vankiloista Kigalin keskusvankilaan, he tervehtivät toisiaan iloisesti sanomalla ’komera’, mikä merkitsee ’rohkaise mielesi’. Kuullessaan tervehdyksen yksi vanginvartija murahti: ’Olette ihan hullua porukkaa! Miten vankilassa voi rohkaista mielensä?’ ”

Vangitsemiset eivät lannistaneet vilpitönsydämisiä ihmisiä, ja vaino johtikin usein myönteisiin tuloksiin. Odette Mukandekezi oli yksi niistä monista, jotka vangittiin noihin aikoihin. Tämä tarmokas ja avoin sisar kertoo: ”Vainon aikana veljiä pidätettiin ja hakattiin. Eräänä päivänä ohitimme Josephine-nimisen pikkutytön, joka oli paimenessa. Hänellä oli oma Raamattu, ja hän oli lukenut sieltä, että  varhaiskristittyjä oli parjattu, vainottu, ruoskittu ja vangittu. Koska hän tiesi, että todistajia vainottiin, hän päätteli, että heillä täytyi olla oikea uskonto, ja pyysi raamatuntutkistelua. Nyt hän on kastettu sisar.”

Kiellon aikana Gaspard Niyongira työskenteli kuorma-autonkuljettajana ja kävi usein työnsä vuoksi Nairobissa Keniassa. Paluumatkalla hän salakuljetti kirjallisuutta Ruandaan kuorma-autonsa erillisessä säilytystilassa, johon mahtui kuusi kirjallisuuslaatikkoa. Samoihin aikoihin Henry Ssenyonga toi säännöllisesti lehtiä Lounais-Ugandasta moottoripyörällään.

Seurakunnan kokoukset täytyi pitää pienissä ryhmissä. Jos viranomaiset epäilivät Jehovan todistajien pitävän kokouksia, he järjestivät tarkastuksen. Veli Niyongira muistaa: ”Rakennutin talooni lisärakennuksen, jossa pystyimme kokoontumaan salaa. Hautasimme kirjallisuuden muovisäkeissä maahan ja peitimme säkit hiilillä.”

Kun pidätysten aalto alkoi, vasta kastettu Jean-Marie Mutezintare onnistui pääsemään joulukuussa 1985 Nairobin kansainväliseen erikoiskonventtiin, jonka teema oli ”Nuhteettomuuden säilyttäjät”. Paluumatkalla hän ja Isaïe Sibomana keräsivät lehtiä Lounais-Ugandan ystäviltä. Rajaviranomaiset löysivät  lehdet, pidättivät veljet, panivat heidät käsirautoihin, veivät kuulusteltaviksi ja heittivät yöksi kylmään vankiselliin. Eipä aikaakaan, kun nämä kaksi veljeä siirrettiin Kigalin keskusvankilaan. Siellä he tapasivat noin 140 veljeä ja sisarta, jotka ilahtuivat saadessaan ensi käden tietoja Nairobin konventista. Konventtikuulumiset rohkaisivat ja vahvistivat vangittuja ystäviä suuresti!

Vankilassa veljet pitivät kokouksia ja saarnasivat järjestelmällisesti. Lisäksi he opettivat vankeja lukemaan ja kirjoittamaan. He tutkivat Raamattua kiinnostuneiden kanssa ja auttoivat monia uusia julistajia edistymään kasteelle. Jotkut näistä olivat alkaneet tutkia ennen pidätystä, toiset oppivat totuuden vankilassa.

KIERROSVALVOJA ”VIERAILEE” VANKILASSA

Eräs veli kuvailee, mitä tapahtui Kigalin vankilassa vuonna 1986: ”Vankilassa oli paljon veljiä. Kokoonnuimme miettimään, miten voisimme auttaa ulkopuolella olevia julistajia. Päätimme kirjoittaa heille rohkaisukirjeen ja kertoa, että heti kun saisimme kenttäalueemme käytyä vankilassa, palaisimme kotiin. Saarnasimme petistä petiin ja johdimme raamatuntutkisteluja. Myöhemmin kun saimme kuulla kierrosvalvojan vierailevan seurakunnissa vankilan ulkopuolella, mekin toivoimme vierailua, joten esitimme asian rukouksessa Jehovalle. Kohta sen jälkeen kierrosvalvojana palveleva veli Rwakabubu vangittiin toistamiseen. Näin me saimme kierrosvalvojan vierailulle luoksemme!”

Vainon aikana vain yksi veli tinki vakaumuksestaan. Kun hän kiinnitti poliittisen merkin rintapieleensä, toiset vangit, jotka eivät olleet todistajia, hakkasivat ja potkivat häntä sekä haukkuivat häntä  pelkuriksi. Hänen vaimonsa, joka tutki Raamattua, kysyi häneltä, miksei hän ollut pysynyt uskollisena. Myöhemmin hän kirjoitti tuomareille kirjeen, jossa hän selitti tehneensä virheen ja olevansa yhä Jehovan todistaja. Hän kirjoitti jopa Kenian haaratoimistoon ja pyysi anteeksi. Nyt hän taas palvelee Jehovaa uskollisesti.

SAARNAAMINEN JATKUU VANKILAN ULKOPUOLELLA

Vankilan ulkopuolella olevat julistajat jatkoivat saarnaamista innokkaasti ja käyttivät palvelukseen keskimäärin 20 tuntia kuussa. Alfred Semali oli yksi niistä, jotka olivat edelleen vapaalla jalalla. Hän kertoo: ”Vaikkei minua koskaan vangittukaan, niin varauduin siihen. Koska valtakunnansali oli suljettu, kokoonnuimme pienissä ryhmissä ja jatkoimme saarnaamista. Minulla oli tapana panna lehtiä ruskeaan kirjekuoreen, mennä kaupungille ikään kuin työnhakuun ja tähyillä sitten tilaisuuksia tarjota lehtiä ja keskustella Raamatusta.

Vuonna 1986 vangittiin useita veljiä ja kiinnostuneita, jopa sellaisia, jotka olivat aivan äskettäin alkaneet tutkia Raamattua. Veljet ja myös nämä hiljattain kiinnostuneet pysyivät hämmästyttävän lujina. Monenmaalaiset todistajat kirjoittivat Ruandan presidentille esittääkseen vastalauseensa epäoikeudenmukaisuuksien johdosta, ja radiouutisissa kerrottiin hänen saavan satoja kirjeitä päivittäin. Tämä johti hyviin tuloksiin: seuraavana vuonna presidentti määräsi vapauttamaan veljemme ja sisaremme sekä kiinnostuneet. Olimme erittäin iloisia.” Heti vapauduttuaan vanhimmat järjestivät Kigalissa kastetilaisuuden, jossa kastettiin 36 henkeä – ja 34 heistä ilmoittautui saman tien osa-aikaiseksi tienraivaajaksi!

 Vuonna 1986 vainon ollessa kuumimmillaan raportoi keskimäärin 435 julistajaa; heistä noin 140 oli ollut vankilassa. Nämä veljet ja sisaret olivat Ruandassa toimivan Jehovan järjestön selkäranka. Heidän uskonsa oli koeteltu (Jaak. 1:3).

80-luvun myrskyisten vuosien jälkeen Ruandan seurakunnat saivat vihdoin nauttia suhteellisen rauhallisista oloista ja kasvusta. Mutta mitä tulevaisuus toisi tullessaan? Monet omaksuivat totuuden. Osoittautuisivatko myös nämä uudet opetuslapsiksi, jotka oli rakennettu tulenkestävistä aineksista? (1. Kor. 3:10–15.) Kestäisikö heidän uskonsa edessä olevat koetukset? Vain aika näyttäisi sen.

SOTA JA POLIITTINEN LEVOTTOMUUS

Vuonna 1990 Ruandassa ahkeroi lähes tuhat julistajaa. Maan poliittinen näyttämö oli kuitenkin muuttumassa epävakaaksi, ja lokakuussa Ruandan isänmaallisen rintaman (RPF) joukot tunkeutuivat Pohjois-Ruandaan naapurimaan Ugandan puolelta.

Ferdinand Mugarura asui hyökkäyksen alkaessa Ruhengerissa. Tämä rohkea veli oli vangittu uskonsa vuoksi kaksi kertaa. Hän muistelee: ”Vihamielisyys ja heimoylpeys valtasivat alaa. Jehovan todistajat pysyivät kuitenkin puolueettomina. He eivät sekaantuneet poliittisiin kiistoihin, eikä heillä ollut etnisiä ennakkoluuloja. Koska veljet kieltäytyivät tinkimästä puolueettomuudestaan, joidenkuiden täytyi paeta kotoaan ja jotkut menettivät työpaikkansa.”

Eräs leskeksi jäänyt sisar, joka oli opettaja ja jolla oli kolme lasta, kieltäytyi antamasta avustusta armeijalle. Tämän vuoksi rehtori teki sisaresta ilmoituksen sotilasviranomaisille ja sisar heitettiin toisen kerran vankilaan; edellisen kerran hänet oli vangittu 80-luvulla. Kun maahantunkeutujat etenivät kaupunkiin,  jossa häntä pidettiin vangittuna, vankilaan murtauduttiin, ja kaikki vangit karkasivat. Sisar ei kuitenkaan paennut muiden mukana vaan jäi vankilaan. Hyökkääjien peräännyttyä hänet pidätettiin uudelleen ja vietiin Kigalin keskusvankilaan. Siellä hän rukoili, että saisi tietää, minä päivänä muistonvietto olisi, koska hän ei halunnut jäädä tuosta juhlasta paitsi. Suureksi yllätyksekseen hän pääsi vapaaksi juuri muistonviettopäivänä! Puolueettoman kantansa vuoksi sisar menetti talonsa ja opettajantoimensa, mutta hänestä tuli innokas tienraivaaja.

Muiden maiden väliintulo pysäytti Ugandasta tulleet hyökkääjät hetkeksi. Vuonna 1991 Ruandaan ryhdyttiin luomaan monipuoluejärjestelmää. Muodostettiin lukuisia suuria ja pieniä puolueita, mikä lietsoi nurkkapatrioottisuutta ja heimoylpeyttä. Joillakin puolueilla oli maltillisia tavoitteita, mutta toiset olivat taistelunhaluisia ääriliikkeitä. Ensi kertaa Jehovan todistajien puolueettomaan kantaan suhtauduttiin suopeasti. Koska todistajat eivät asettuneet kenenkään puolelle poliittisissa tai heimokiistoissa, ei hallitus sen enempää kuin tavallinen kansakaan enää pitänyt heitä vihollisinaan.

Syyskuussa 1991 veljien kansainvälinen delegaatio – jossa olivat mukana ruandalaiset veljet Gaspard Rwakabubu ja Tharcisse Seminega – kävi tapaamassa huomattavia ministereitä Kigalissa. Veljet keskustelivat uuden oikeusministerin kanssa, joka kuunteli heitä myötätuntoisesti. He kiittelivät ministeriä niistä myönteisistä askeleista, joita oli jo otettu, ja kannustivat häntä työskentelemään edelleen sen hyväksi, että todistajat saisivat täyden uskonnonvapauden.

Tammikuussa 1992, ennen laillisen tunnustuksen myöntämistä, Kigalissa järjestettiin piirikonventti.  Godfrey ja Jennie Bint muistelevat: ”Palvelimme tuolloin Ugandassa ja olimme yllättyneitä, kun saimme Kenian haaratoimistosta kirjeen, jossa meitä pyydettiin menemään kolmeksi viikoksi Ruandaan auttamaan konventtijärjestelyissä ja näytelmä-äänityksissä. Veljet ja sisaret olivat ylenpalttisen vieraanvaraisia, ja joka päivä eri perhe pyysi meidät syömään. Tilaisuutta varten oli vuokrattu yksityinen jalkapallostadion, ja konventtityöt olivat täydessä käynnissä, kun saavuimme paikalle. Veljet olivat jo tehneet valmistelut näytelmä-äänityksiä varten, ja nämä luistivatkin mainiosti puutteellisesta välineistöstä huolimatta. Vaikka monet pohjoisen ystävät eivät saaneetkaan viranomaisilta matkustuslupaa ja Burundin ja Ugandan väliset rajat oli suljettu, sunnuntaina oli läsnä 2 079 ja 75 kastettiin.”

VIHDOINKIN LAILLINEN TUNNUSTUS!

Muutamaa kuukautta myöhemmin, 13. huhtikuuta 1992, Ruandan Jehovan todistajien työ saatiin vihdoin viimein rekisteröityä! Pitkään jatkunut kamppailu, jonka aikana hyvän uutisen julistaminen oli kielletty ja todistajia oli pidätetty ja ahdisteltu, oli nyt ohi. Työn historiassa kääntyi uusi lehti, ja veljet odottivat innokkaasti teokraattista kasvua ja laajennusta.

Viipymättä hallintoelin lähetti maahan lähetystyöntekijöitä. Henk van Bussel, joka oli aiemmin palvellut  Keski-Afrikan tasavallassa ja Tšadissa, sekä Godfrey ja Jennie Bint, jotka olivat ennen palvelleet Zairessa (nykyään Kongon demokraattinen tasavalta) ja Ugandassa, olivat ensimmäiset lähetystyöntekijät, jotka saivat oleskeluluvan. Saarnaamistyötä valvomaan nimitettiin maakomitea.

Veli Bint kertoo, mitä tapahtui, kun he Henk van Busselin kanssa saapuivat Ruandaan: ”Löysimme pian lähetyskodiksi sopivan talon aivan valtakunnansalin läheltä. Aloimme heti päntätä kinjaruandaa mutta huomasimme sen olevan aika vaikeaa, aivan niin kuin se oli ollut ensimmäisille erikoistienraivaajille jo vuonna 1970. Eräässä oppikirjassa neuvottiin: ’Kirjainyhdistelmä CW äännetään TCHKW!’ Muistan myös meitä opettaneen sisaren sanat: ’Ette pysty ääntämään kirjainyhdistelmää ”shy” oikein ilmauksessa ”isi nshya [uusi maa]”, ellette hymyile!’ ”

Myöhemmin samana vuonna saavutettiin uusi julistajahuippu: 1 665 julistajaa. Tammikuussa 1993 Kigalissa pidettiin jälleen piirikonventti, ja tällä kertaa läsnä oli 4 498 ja kasteella 182. Kiala Mwango edusti konventissa Kenian haaratoimistoa. Kukaan ei tuolloin osannut aavistaa, että konventtistadionia vastapäätä sijaitsevalle tontille rakennettaisiin haaratoimisto vuonna 2006.

Vaikka hyökkääjät vyöryivät taas rajan yli pohjoisessa, saarnaamistyö ei hidastunut. Vuonna 1993 maahantunkeutujat etenivät Kigalin liepeille saakka. Ugandan raja pysyi suljettuna, ja kukkuloiden takaa pääkaupunkiin kantautui raskaan tykistötulituksen kumina. Maan pohjoisosista oli paennut noin miljoona ihmistä. Heidän joukossaan oli 381 todistajaa, joista Kigalissa ja sen ympäristössä asuvat veljet huolehtivat. Arushassa Tansaniassa saatiin neuvoteltua  tulitauko, minkä jälkeen muodostettiin puskurivyöhyke ja hallitus suostui siihen, että valta jaettaisiin maahantunkeutujien ja useiden suurten ja pienten poliittisten puolueiden kesken.

ERIKOINEN ERIKOISKONVENTTIPÄIVÄ

Tuona vuonna oli tarkoitus pitää erikoiskonventtipäivä eräällä Kigalin stadionilla. Stadionin johto oli kuitenkin tehnyt kaksi varausta päällekkäin, ja jalkapallo-ottelun oli määrä alkaa kolmelta iltapäivällä. Veljet kuuntelivat aamupäiväohjelman, mutta ennen iltapäiväohjelman alkua stadionille alkoi virrata jalkapallofaneja, eikä poliisi pystynyt pysäyttämään heitä. Stadionin johtaja sanoi, että ottelu päättyisi vasta iltakuudelta. Niinpä veljet lähtivät pois ja päättivät tulla takaisin kuudelta kuullakseen loppuohjelman.

Tämä aiheutti hieman hämmennystä, koska voimassa oli ulkonaliikkumiskielto. Ajoneuvoilla ei saanut  ajaa iltakuuden jälkeen eikä kenelläkään ollut asiaa ulos yhdeksän jälkeen. Seitsemän maissa radiossa kuitenkin ilmoitettiin, että ulkonaliikkumiskiellon alkamisaikaa oli lykätty iltayhteentoista. Myös sähkönjakelu oli epävarmaa. Koska stadionin vuokrasopimuksen ehtoja ei ollut täytetty, Kigalin kaupunginjohtaja huolehti valaistuksen järjestämisestä. Hän järjesti veljille jopa ilmaisen kuljetuksen ohjelman jälkeen. Näin koko konventtiohjelma saatiin pidettyä. Kuvittele, kuinka yllättyneitä veljet olivat nähdessään stadionin ulkopuolella heitä odottavan bussikolonnan!

Günter Reschke muistelee Ruandan-vierailuaan, jonka hän teki syyskuun lopulla 1993: ”Kenian haaratoimisto lähetti minut Kigaliin opettamaan Valtakunnan palveluskoulussa veli Rwakabubun kanssa. Ruandassa oli tuolloin vain 63 vanhinta, vaikka julistajia oli jo 1 881. Ilmapiiri maassa oli alkanut kiristyä, ja kuulimme huhuja pohjoisen taisteluista. Kukaan ei tietenkään osannut odottaa edessä olevia kauhistuttavia aikoja, mutta koulu tarjosi varmasti ruokaa oikeaan aikaan. Se vahvisti vanhinten uskoa ja evästi heitä paimennustyöhön, mikä osoittautuikin tuiki tarpeelliseksi sodan synkkien pilvien lähestyessä.”

TOIMISTON PERUSTAMISSUUNNITELMIA

Maaliskuun lopulla 1994 Leonard Ellis tuli vaimonsa Nancyn kanssa Nairobista Ruandaan ollakseen läsnä erikoiskonventtipäivien ohjelmassa ja auttaakseen käännöstoimistossa. Nairobin haaratoimisto oli suositellut, että Ruandan lähetyskoti ja käännöstoimisto yhdistettäisiin. Maanantaina 4. huhtikuuta Vartiotornin tutkistelussa olivat läsnä  vahvistusta saanut käännöstiimi, maakomitea, lähetystyöntekijät sekä veli ja sisar Ellis. Oli innostavaa ajatella edessä olevaa laajennusta!

Kun Ellisit saivat työnsä tehtyä, he lähtivät Kigalista viimeisellä matkustajalennolla; sen jälkeen sieltä ei päässytkään lentämään moneen kuukauteen. Seuraavana iltapäivänä veli Rwakabubu soitti lähetyskotiin ja kertoi, että Venäjän suurlähetystö ei enää ollut kiinnostunut eräästä maa-alueesta, jolle me todistajat olimme kaavailleet toimistoa. Tuo tontti voitaisiin nyt antaa meille, ja meidän oli tarkoitus kokoontua neuvottelemaan asiasta seuraavana aamuna, torstaina 7. huhtikuuta. Tuo neuvottelu jäi pitämättä.

KANSANMURHA ALKAA!

Keskiviikkoiltana 6. huhtikuuta Kigalin lähistöllä ammuttiin alas lentokone, joka leimahti liekkeihin.  Koneessa olivat Ruandan ja Burundin presidentit. Kaikki koneessa olleet kuolivat. Vain harvat saivat tietää koneen maahansyöksystä sinä samana iltana; virallinen radioasema ei ilmoittanut onnettomuudesta mitään.

Kolme lähetystyöntekijää – Bintin pariskunta ja Henk van Bussel – eivät koskaan unohda lentoturman jälkeisiä päiviä. Veli Bint selittää: ”Varhain aamulla 7. huhtikuuta heräsimme tulituksen ja käsikranaattien räjähdysten ääniin. Se ei ollut mitenkään poikkeuksellista, koska maan poliittinen tilanne oli edellisten kuukausien kuluessa muuttunut erittäin epävakaaksi. Mutta kun olimme valmistamassa aamiaista, puhelin soi. Käännöstoimistossa työskentelevä Emmanuel Ngirente kertoi, että paikallinen radioasema oli tiedottanut presidenttien saaneen surmansa lentoturmassa. Puolustusministeriö kehotti kaikkia kigalilaisia pysyttelemään kotona.

 Yhdeksän tienoilla kuulimme ryöstäjien murtautuvan naapuritaloon. He varastivat perheen auton ja tappoivat äidin.

Pian sotilaat ja ryöstäjät olivat meidän talomme kohdalla, ja he jyskyttivät metalliporttia ja rimputtivat portin pielessä olevaa kelloa. Olimme hiirenhiljaa emmekä menneet ulos avaamaan. Jostain syystä he eivät yrittäneet tunkeutua portista väkisin vaan jatkoivat matkaa toisiin taloihin. Automaattiaseiden tulitus ja räjähdykset jatkuivat kaikkialla ympärillämme; ei ollut mitään mahdollisuuksia paeta. Koska tulitus kuului aivan läheltä, menimme huoneiden väliseen käytävään keskelle taloa suojautuaksemme harhaluodeilta. Tajusimme, ettei tilanne helpottuisi vielä vähään aikaan, joten päätimme säännöstellä ruokatarvikkeitamme valmistamalla päivittäin vain yhden aterian, jonka jakaisimme keskenämme. Seuraavana päivänä olimme juuri syöneet lounaan ja kuuntelimme radiosta kansainvälisiä uutisia, kun Henk huudahti: ’Nyt ne tulevat aidan yli!’

Ei ollut aikaa ajatella. Menimme kylpyhuoneeseen ja lukitsimme oven. Sitten pidimme yhdessä rukouksen ja pyysimme, että Jehova auttaisi meitä kestämään, tapahtuisipa mitä tahansa. Kesken rukouksen kuulimme miliisin ja ryöstäjien särkevän ikkunoita ja ovia. Muutamassa minuutissa he pääsivät sisään, ja he alkoivat huutaa ja kaataa huonekaluja. Talossamme oli nelisenkymmentä ryöstäjää – miehiä, naisia ja lapsia – ja lisäksi miliisin jäseniä. Kuului myös laukauksia, kun he riitelivät löytämistään tavaroista.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua – vaikka todellisuudessa oli mennyt vain noin 40 minuuttia – he kopeloivat kylpyhuoneen ovea. Koska se oli lukossa,  he alkoivat murtaa sitä. Tajusimme silloin, että meidän oli mentävä ulos ja näyttäydyttävä. Miehet olivat huumeiden vaikutuksen alaisina, ja heillä oli hullunkiilto silmissään. He uhkailivat meitä viidakkoveitsillä ja puukoilla. Jennie huusi kovalla äänellä Jehovaa. Yksi mies heilutti viidakkoveistään ja iski Henkiä sen lappeella niskaan. Henk rojahti kylpyammeeseen. Onnistuin löytämään jostain rahaa ja antamaan sen hyökkääjille. He alkoivat tapella siitä.

Yhtäkkiä huomasimme erään nuoren miehen tuijottavan meitä. Vaikka emme tunteneet häntä, hän tunnisti meidät – ehkä hän oli nähnyt meidät kenttäpalveluksessa. Hän tarttui meihin, työnsi meidät takaisin kylpyhuoneeseen ja käski meidän sulkea oven. Hän lupasi pelastaa meidät.

Ryöstelyn ääniä kantautui korviimme vielä noin puolen tunnin ajan, mutta sitten tuli hiljaista. Lopulta nuori mies palasi ja sanoi, että voisimme tulla ulos. Hän käski meidän lähteä heti ja ohjasi meidät ulos talosta. Emme pysähtyneet ottamaan mitään mukaamme. Oli kauheaa nähdä murhattujen naapureidemme ruumiita. Kaksi presidentin henkivartiokaartin jäsentä saattoi meidät erään upseerin taloon, joka oli lähistöllä. Sitten upseeri vei meidät Mille Collines -hotelliin, jonne monet olivat paenneet turvaan. 11. huhtikuuta meidät viimein evakuoitiin Keniaan. Takanamme oli tuntikausien tuskaisa odotus ja stressaava sotilasoperaatio, jossa meidät vietiin kiertoteitse ulos kaupungista lentoaseman taakse. Saavuimme Nairobin Betelin aulaan rähjäisinä ja tukka pystyssä. Henk, joka oli evakuoinnin aikana joutunut meistä eroon, tuli muutamaa tuntia myöhemmin. Betel-perhe hoivasi ja tuki meitä suurenmoisella tavalla.”

 PIKKUTYTÖN RUKOUS PELASTAA

Ruandan ja Burundin presidenttien hengen vaatineen lentoturman jälkeisenä päivänä kuusi hallituksen sotilasta marssi veli Rwakabubun taloon. Sotilaiden silmät verestivät, heidän henkensä löyhkäsi alkoholille, ja he olivat selvästi huumeiden vaikutuksen alaisina. He vaativat aseita. Veli Rwakabubu selitti, että hän ja hänen perheensä olivat Jehovan todistajia eikä heillä ollut aseita.

Sotilaat tiesivät, että koska Jehovan todistajat ovat puolueettomia, he olivat kieltäytyneet tukemasta hallitusta ja avustamasta armeijaa. Siitäkös he raivostuivat. Gaspard ja Mélanie Rwakabubu eivät ole tutseja, mutta hutujen Interahamwe-miliisi tappoi paitsi tutseja myös maltillisia hutuja, varsinkin jos näiden epäiltiin tuntevan sympatiaa tutseja tai maahantunkeutujia kohtaan.

Sotilaat löivät Gaspardia ja Mélanieta kepeillä ja ajoivat heidät ja heidän viisi lastaan makuuhuoneeseen. He kiskoivat vuoteesta lakanat ja alkoivat levittää niitä perheen päälle. Muutamilla sotilailla oli kranaatteja käsissään, joten heidän aikeensa olivat selvät. Gaspard pyysi lupaa rukoilla.

Ensin muuan koppava sotilas kielsi heitä rukoilemasta. Keskusteltuaan jonkin aikaa keskenään sotilaat kuitenkin suostuivat pyyntöön pitkin hampain. ”Hyvä on”, he sanoivat, ”saatte kaksi minuuttia aikaa rukoilla.”

Perhe rukoili ääneti, mutta kuusivuotias Déborah Rwakabubu anoi kovaan ääneen: ”Jehova, nämä haluavat tappaa meidät, mutta miten me sitten pääsemme käymään uudelleen niiden ihmisten luona, joille saarnasimme isän kanssa ja joille levitin viisi lehteä?  He odottavat meitä, ja heidän pitää saada tietää totuus. Lupaan sinulle, että jos selviämme hengissä, minusta tulee julistaja, käyn kasteella ja aloitan tienraivauksen! Jehova, pelasta meidät!”

Tämän kuullessaan sotilaat ällistyivät. Viimein yksi heistä sanoi: ”Tämän pikkutytön rukous säästi henkenne. Jos tänne tulee muita, sanokaa heille, että me olemme jo käyneet täällä.” b

TILANNE PAHENEE

Vähitellen taistelut kiihtyivät. Maahan tunkeutuneet Ruandan isänmaallisen rintaman joukot tekivät hyökkäyksiä pääkaupunkiin Kigaliin, mikä yllytti epätoivoisen Interahamwe-miliisin uusiin veritekoihin.

 Sotilaat, aseistautunut Interahamwe-miliisi ja paikalliset asukkaat vartioivat tiesuluilla, joita oli pystytetty eri puolille kaupunkia ja joka risteykseen. Tiesuluilla oli tarkoitus tunnistaa ja murhata tutsit, ja kaikki palveluskelpoiset miehet pakotettiin partioimaan niillä Interahamwen rinnalla yötä päivää.

Kun surmatyöt jatkuivat joka puolella maata, sadattuhannet ruandalaiset pakenivat kodeistaan. Monet heistä, Jehovan todistajat mukaan luettuina, etsivät turvaa naapurimaista Kongosta ja Tansaniasta.

SODAN JA KUOLEMAN VARJOSSA

Seuraavaksi kuvaillaan, kuinka veljiemme ja sisartemme maailma hajosi pirstaleiksi. Muistat varmaan, että 80-luvulla Ruandan Jehovan todistajat olivat läpäisseet tulisia koetuksia, jotka olivat jalostaneet heidän uskoaan ja kasvattaneet heidän rohkeuttaan. Usko auttoi heitä pysymään erossa maailmasta, ja niinpä he kieltäytyivät osallistumasta vaaleihin, katupartioihin ja politiikkaan (Joh. 15:19). Rohkeus auttoi heitä kohtaamaan kieltäytymisensä seuraukset: halveksunnan, vankeuden, vainon ja kuoleman. Koeteltu usko ja rohkeus sekä rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen saivat todistajat pysymään erossa kansanmurhasta ja vieläpä vaarantamaan oman henkensä suojellessaan toisiaan.

Seuraavilla sivuilla ei ole kerrottu läheskään kaikkia kokemuksia. Monet ystävät eivät mielellään muistele tapahtumien karmaisevia yksityiskohtia, koska he eivät haudo kostoa. Toivottavasti tämä kertomus ruandalaisveljiemme ja -sisartemme uskosta saa meidät kaikki ilmaisemaan entistä enemmän rakkautta, josta Jeesuksen Kristuksen aidot opetuslapset tunnistetaan (Joh. 13:34, 35).

 JEANIN JA CHANTALIN KOKEMUS

Jean de Dieu Mugabo on iloinen, lämminsydäminen veli. Hän alkoi tutkia Jehovan todistajien kanssa vuonna 1982. Kasteella hän kävi vuonna 1984, mutta jo ennen sitä hänet oli vangittu kolme kertaa sen vuoksi, että hän tunnustautui Jehovan todistajaksi. Chantal kastettiin samana vuonna kuin Jean, ja he menivät naimisiin vuonna 1987. Kansanmurhan alkaessa heillä oli kolme lasta, kaikki tyttöjä. Kaksi vanhinta lasta olivat isovanhempien luona kaupungin ulkopuolella, ja vain puolivuotias vauva oli Jeanin ja Chantalin kanssa.

Kansanmurhan ensimmäisenä päivänä 7. huhtikuuta 1994 sotilaat ja Interahamwe käynnistivät hyökkäyksen kaikkien tutsien koteihin. Jean pidätettiin ja häntä lyötiin nuijilla, mutta hän pääsi pakoon ja juoksi erään toisen veljen kanssa läheiselle valtakunnansalille. Sillä välin Chantal, joka ei tiennyt, mitä hänen miehelleen oli tapahtunut, yritti hädissään päästä nuorimmaisensa kanssa ulos kaupungista toisten lastensa luo.

Jean kuvailee tapahtumien kulkua: ”Valtakunnansali oli entinen leipomo, ja siellä oli edelleen suuri savupiippu. Viikon verran piileskelimme veljen kanssa salissa, ja eräs hutusisar toi meille ruokaa aina kun se oli turvallista. Myöhemmin meidän täytyi piiloutua kattopeltien ja sisäkaton väliin, missä  olimme päivisin auringon porottaessa läkähtyä kuumuuteen. Yritimme epätoivoisesti löytää paremman piilopaikan ja onnistuimmekin irrottamaan savupiipusta tiiliä ja kapuamaan hormiin, missä kyykistelimme piilossa yli kuukauden.

Salin lähellä oli tiesulku, ja Interahamwe-miliisin miehiä tuli usein salille rupattelemaan tai pitämään sadetta. Heidän äänensä kuuluivat alapuoleltamme. Sisar kävi edelleen tuomassa meille syötävää aina kun pystyi. Välillä minusta tuntui, etten enää jaksaisi, mutta rukoilimme jatkuvasti kestävyyttä. Lopulta,  16. toukokuuta, sisar tuli kertomaan meille, että Ruandan isänmaallinen rintama oli ottanut valvontaansa sen osan kaupunkia, jossa olimme, ja voisimme tulla pois piilosta.”

Mitä sillä välin oli tapahtunut Jeanin vaimolle Chantalille? Chantal kertoo: ”Onnistuin pakenemaan kotoa vauvan kanssa 8. huhtikuuta. Tapasin kaksi sisarta, Immaculéen, jolla oli hutun paperit, ja Suzannen, joka oli tutsi. Yritimme päästä noin 50 kilometrin päässä sijaitsevaan Bugeseraan, missä isommat tytöt olivat vanhempieni luona. Mutta kuultuamme, että kaikilla kaupungin poistumisteillä oli tiesulkuja, päätimme sittenkin suunnata erääseen aivan Kigalin laitamilla sijaitsevaan kylään. Siellä asui Immaculéen Gahizi-niminen sukulainen, joka myös oli Jehovan todistaja. Tämä hutuveli otti meidät lämpimästi vastaan, ja naapureidensa uhkauksista välittämättä hän teki kaikkensa auttaakseen meitä. Kun hallituksen sotilaat ja Interahamwe saivat tietää, että Gahizi oli suojellut tutseja, hänet ammuttiin.

Murhattuaan Gahizin sotilaat veivät meidät joenrantaan tapettaviksi. Olimme kauhuissamme ja ajattelimme loppumme tulleen. Yhtäkkiä sotilaat joutuivat kiivaaseen sanaharkkaan, ja eräs heistä sanoi: ’Älkää tappako naisia. Se tuo meille huonoa onnea. Nyt on aika tappaa vain miehiä.’ Sitten yksi meitä seuranneista veljistä, vasta edellisviikolla kastettu André Twahirwa, onnistui majoittamaan meidät luokseen naapureidensa vastalauseista huolimatta. Seuraavana päivänä hän saattoi meidät takaisin Kigaliin, mistä hän toivoi löytävänsä meille turvapaikan. Hän luotsasi meidät läpi useista erittäin vaarallisista tiesuluista. Immaculée kantoi sylissään lastani, jotta jos meidät pysäytettäisiin, pienokainen saatettaisiin  säästää. Olimme Suzannen kanssa repineet henkilökorttimme, ettei henkilöllisyytemme paljastuisi.

Eräällä tiesululla Interahamwen miehet löivät Immaculéeta ja kysyivät: ’Miksi sinä kuljet näiden tutsien kanssa?’ He eivät päästäneet Suzannea eivätkä minua jatkamaan matkaa. Niinpä Immaculée ja André menivät edeltä veli Rwakabubun luo. Henkensä kaupalla André tuli takaisin kahden muun veljen, Simonin ja Mathiaksen, kanssa, ja he auttoivat meidät viimeisen tiesulun läpi ja veivät minut sitten veli Rwakabubun taloon. Suzanne puolestaan meni erään sukulaisensa luo.

Minun oli kuitenkin nyt liian vaarallista jäädä veli Rwakabubun luo. Veljien onnistui kuin onnistuikin viedä minut valtakunnansalille, jonne oli jo piiloutunut todistajia, muiden muassa kymmenen tutsiveljeä ja -sisarta. Immaculée pysyi uskollisesti rinnallani.  Hän sanoi: ’Jos sinut tapetaan ja minä jään henkiin, pelastan vauvasi.’ ” c

Salin lähellä asuva Védaste Bimenyimana -niminen veli oli juuri saanut tutsivaimonsa ja muun perheensä turvaan. Sitten hän palasi salille ja auttoi sinne jääneitä löytämään turvapaikan. Onneksi he kaikki selvisivät hengissä.

Kansanmurhan jälkeen Jean ja Chantal saivat kuulla, että heidän vanhempansa, mummolassa olleet kaksi- ja viisivuotiaat tyttärensä sekä sata muuta sukulaistaan oli tapettu. Millaisia tunteita nämä musertavat menetykset herättivät heissä? ”Aluksi tuska oli sietämätön”, myöntää Chantal. ”Olimme aivan turtana. Kukaan ei olisi ikinä voinut uskoa niin monien ihmisten elämän päättyvän. Emme voineet muuta kuin jättää asian Jehovan käsiin ja luottaa siihen, että näemme lapsemme jälleen ylösnousemuksessa.”

PIILOSSA 75 PÄIVÄÄ!

Tharcisse Seminega kastettiin vuonna 1983 Kongossa. Kansanmurhan aikaan hän asui Ruandassa Butaren kaupungissa, noin 120 kilometrin päässä Kigalista. ”Sen jälkeen kun presidenttejä kuljettanut kone syöksyi maahan Kigalissa, kuulimme, että kaikki tutsit saivat tappotuomion”, hän  sanoi. ”Kaksi veljeä yritti suunnitella meille pakoreitin Burundin kautta, mutta Interahamwe-miliisi valvoi kaikkia teitä ja kulkuväyliä.

Olimme vankeja omassa kodissamme emmekä tienneet minne mennä. Neljä sotilasta vartioi taloamme, ja yksi heistä oli asettanut konekiväärin parinsadan metrin päähän. Esitin Jehovalle hartaan rukouksen: ’Jehova, me emme pysty pelastamaan itseämme. Vain sinä pystyt!’ Illansuussa meille juoksi eräs veli, joka pelkäsi meidän kuolleen. Sotilaat päästivät hänet sisään muutamaksi minuutiksi. Hän oli helpottunut nähdessään meidän olevan elossa ja onnistui  jotenkin viemään kaksi lapsistamme omaan taloonsa. Sitten hän ilmoitti kahdelle muulle veljelle, Justin Rwagatorelle ja Joseph Nduwayezulle, että perheeni oli piilossa ja tarvitsimme heidän apuaan. Heti yön tultua veljet saapuivat ja opastivat meidät vaikeuksia ja vaaroja uhmaten Justinin kotiin.

Oleskelumme Justinin luona jäi kovin lyhyeksi, koska päivän valjettua oli yleisesti tiedossa, että piileskelimme siellä. Samana päivänä Vincent-niminen mies – Justinin entinen raamatuntutkisteluoppilas, joka ei ollut asennoitunut totuuden puolelle – tuli varoittamaan meitä siitä, että Interahamwe valmistautui hyökkäämään ja surmaamaan meidät. Hänen ehdotuksestaan me piilouduimme ensin aluskasvillisuuden sekaan Justinin talon lähistölle. Pimeän turvin Vincent sitten johdatti meidät kotiinsa. Hän kätki meidät pyöreään savimajaan, jossa pidettiin vuohia. Majassa oli maalattia ja olkikatto mutta ei ikkunoita.

Päivät ja yöt kuluivat madellen. Maja oli lähellä tienristeystä, vain kivenheiton päässä lähitienoon vilkkaimmalta torilta. Saatoimme kuulla ohikulkijoiden kertoilevan, mitä he olivat tehneet tai aikoivat tehdä päivän mittaan. Kuulimme myös kauhukertomuksia teloituksista. Tämä kaikki sai meidät pelkäämään entistä enemmän, ja rukoilimme koko ajan, että pysyisimme hengissä.

Vincent huolehti tarpeistamme parhaansa mukaan. Vietimme majassa kuukauden päivät, mutta toukokuun lopulla paikasta tuli liian vaarallinen, koska alueelle alkoi ilmestyä Kigalista pakenevia Interahamwe-miliisin jäseniä. Ystävät päättivät siirtää meidät veljen luo, jonka talon alla oli eräänlainen kellari. Hän oli jo piilottanut sinne kolme todistajaa.  Kävelimme hänen luokseen yön pimeydessä, ja tuo vaarallinen matka kesti neljä ja puoli tuntia. Tuona yönä satoi rankasti, mutta se oli vain hyvä, koska sen ansiosta surmaajat eivät nähneet meitä.

Uusi piilopaikkamme oli puolisentoista metriä syvä maakuoppa, jonka suulla lankunpätkä toimitti oven virkaa. Meidän täytyi laskeutua alas tikkaita ja sitten kyyristyä ja kontata tunnelia pitkin luolaan, joka oli pari metriä kanttiinsa. Siellä haisi homeelta, ja näimme vain heikon valonkajon. Minun, vaimoni Chantalin ja viiden lapsemme lisäksi luolassa oli kaksi veljeä ja yksi sisar. Me kymmenen vietimme tuossa ahdistavassa loukossa kuusi viikkoa. Emme uskaltaneet polttaa kynttilää, koska pelkäsimme sen paljastavan olinpaikkamme. Kaikkien noiden vaikeuksien ja kärsimysten keskellä Jehova kuitenkin tuki meitä. Veljet vaaransivat henkensä tuodakseen meille ruokaa ja lääkkeitä sekä rohkaistakseen meitä. Joskus päiväsaikaan saatoimme sytyttää kynttilän niin että näimme lukea Raamattua, Vartiotornia tai päivän tekstin.”

Tharcisse jatkaa: ”Kaikki päättyy aikanaan. Meidän koettelemuksemme päättyi 5. heinäkuuta 1994. Vincent ilmoitti, että maahanhyökkääjät olivat vallanneet Butaren. Kun kömmimme ulos maakuopasta, meitä oli vaikea enää tunnistaa ruandalaisiksi, koska ihomme oli vaalennut auringonvalon puutteesta. Aluksi emme myöskään kyenneet puhumaan normaalisti vaan ainoastaan kuiskaamalla. Palautumiseen meni viikkoja.

Kaikki nämä tapahtumat tekivät syvän vaikutuksen vaimooni, joka oli kymmenen vuoden ajan kieltäytynyt tutkimasta Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Nyt hän kuitenkin suostui tutkisteluun. Kun  häneltä kysyttiin, mistä se johtui, hän vastasi: ’Rakkaus, jota veljet osoittivat meitä kohtaan, ja uhraukset, joita he tekivät pelastaakseen meidät, koskettivat minua. Tunsin myös Jehovan voimakkaan käden suojelevan meitä murhamiesten viidakkoveitsiltä.’ Vaimoni vihki elämänsä Jehovalle, ja hänet kastettiin ensimmäisessä sodanjälkeisessä konventissa.

Tunnemme olevamme suuressa kiitollisuudenvelassa elämästämme kaikille niille veljille ja sisarille, jotka ojensivat auttavan kätensä ja esittivät hartaita rukouksia puolestamme. He osoittivat meitä kohtaan aitoa, syvää rakkautta, joka ylitti etniset raja-aidat.”

AUTTAJAA AUTETAAN

Justin Rwagatore, yksi niistä veljistä, jotka olivat pelastamassa veli Seminegan perhettä, tarvitsi myöhemmin itse apua. Vuonna 1986 hänet oli vangittu, koska hän kieltäytyi sekaantumasta hallituksen valtapeliin. Joitakin vuosia sen jälkeen kun Justin oli suojellut veli Seminegan perhettä, Justin ja joitakuita muita veljiä pidätettiin jälleen puolueettomuutensa vuoksi. Veli Seminega oli mukana veljien delegaatiossa, joka meni paikallisten viranomaisten luo selvittämään Jehovan todistajien kantaa politiikkaan. Hän kertoi viranomaisille, että Justin oli auttanut hänen perhettään pelastumaan. Tämän jälkeen kaikki nuo vangitut veljet vapautettiin.

Veljiemme ja sisartemme esimerkillinen toiminta kansanmurhan aikaan sai jotkut omaksumaan totuuden. Suzanne Lizinde, noin 65-vuotias katolilaisnainen, näki kirkkonsa tukevan kansanmurhaa. Paikallisten Jehovan todistajien käytös verilöylyn aikana ja heidän keskuudessaan vallitseva rakkaus saivat hänet edistymään nopeasti. Suzanne kastettiin tammikuussa 1998, eikä hän ollut koskaan poissa  seurakunnan kokouksista, vaikka hän joutui kävelemään niihin viisi kilometriä kukkuloiden yli. Suzanne auttoi myös perhettään oppimaan totuuden. Nyt yksi hänen pojistaan on vanhin ja yksi lapsenlapsistaan avustava palvelija.

SADATTUHANNET PAKENEVAT

Vuodesta 1992 lähtien Ruandassa lähetystyössä palvellut Henk van Bussel evakuoitiin Keniaan huhtikuussa 1994. Sen jälkeen hän kävi joitakin kertoja Gomassa Itä-Kongossa auttamassa ruandalaispakolaisia. Kun veljet partioivat Kongon puoleisilla rajanylityspaikoilla, he pitivät esillä raamatullista kirjallisuutta ja lauloivat tai vihelsivät valtakunnanlauluja niin että Ruandasta tulevat todistajat tunnistaisivat veljensä.

Paniikkimieliala levisi. Kun hallituksen joukkojen ja Ruandan isänmaallisen rintaman väliset taistelut jatkuivat, sadattuhannet pakenivat Kongoon ja Tansaniaan. Gomaan paenneiden todistajien tapaamispaikkana oli valtakunnansali. Myöhemmin aivan kaupungin liepeille pystytettiin pakolaisleiri, johon mahtui yli kaksituhatta henkeä ja joka oli tarkoitettu vain Jehovan todistaja -perheille ja kiinnostuneille. Samanlaisia leirejä perustettiin muuallekin Itä-Kongoon.

Vaikka suurin osa pakenijoista oli kostotoimia pelkääviä hutuja, hutu- ja tutsitodistajat pakenivat yhdessä. Koska tutsien surmaaminen jatkui, oli hyvin vaarallista viedä heitä rajan yli Gomaan. Yhteen aikaan tutsiveljien toimittaminen salaa pois maasta maksoi noin 70 euroa hengeltä.

Kongon puolelle päästyään todistajat pysyttelivät mielellään yhdessä. He eivät halunneet olla missään  tekemisissä Interahamwen kanssa, joka toimi aktiivisesti Yhdistyneiden kansakuntien perustamilla leireillä. Lisäksi useimmat pakolaiset, jotka eivät olleet Jehovan todistajia, tunsivat sympatiaa karkotettua hallitusta kohtaan, eivätkä he – etenkään Interahamwe – pitäneet todistajista, koska nämä eivät olleet liittyneet heidän riveihinsä. Veljet halusivat pitää välimatkaa muihin pakolaisiin myös siksi, että he voisivat suojella tutsiveljiään.

Koska Ruandasta paenneet olivat jättäneet taakseen omaisuutensa, he tarvitsivat apua. Belgian, Kenian, Kongon, Ranskan ja Sveitsin Jehovan todistajat auttoivat lähettämällä rahaa, ruokaa, vaatteita ja lääkkeitä sekä lääkäreitä ja sairaanhoitajia. Yhdellä ensimmäisistä avustuslennoista Ranskan haaratoimisto lähetti paljon pieniä telttoja. Myöhemmin Belgian haaratoimisto lahjoitti huvilatelttoja, joihin voitiin majoittaa kokonaisia perheitä. Lisäksi toimitettiin kenttävuoteita ja ilmapatjoja. Kenian haaratoimistosta saatiin yli kaksi tonnia vaatteita ja yli kaksituhatta huopaa.

KOLERAEPIDEMIA PUHKEAA

Goman valtakunnansalilla ja sen ympäristössä yöpyi yli tuhat Ruandasta paennutta todistajaa ja kiinnostunutta. Surullista kyllä pakolaistulvan vuoksi kaupungissa puhkesi koleraepidemia. Epidemian nujertamiseksi Kinshasan Kongon haaratoimisto kiidätti Gomaan lääkkeitä, ja niitä saatiin vielä lisääkin 60 laatikollista, kun veli van Bussel lensi paikalle Nairobista. Valtakunnansalista tehtiin kenttäsairaala, ja sairastuneet koetettiin eristää. Loïc Domalain ja eräs toinen veli, molemmat lääkäreitä, sekä hoitoalalla työskentelevä ruandalaisveli Aimable  Habimana uurastivat itseään säästämättä. Ranskalaisveli Hamel oli myös suureksi avuksi tässä vaikeassa tilanteessa samoin kuin monet muut veljet ja sisaret, joilla oli hoitoalan kokemusta ja jotka tarjoutuivat huolehtimaan sairaista.

Vaikka tämän tappavan taudin leviämistä koetettiin kaikin keinoin estää, yli 150 todistajaa ja kiinnostunutta sai tartunnan ja noin 40 kuoli ennen kuin epidemia saatiin pysäytettyä. Sittemmin vuokrattiin suuri maa-alue, jolle perustettiin todistajien oma pakolaisleiri. Sinne pystytettiin satoja pikkutelttoja, ja Keniasta lähetetystä suuresta teltasta tehtiin sairaala. Leirillä vierailleet amerikkalaiset terveydenhoitoalan ammattilaiset hämmästelivät leirin puhtautta ja hyvää järjestystä.

Elokuun alussa 1994 Goman hätäapukomitea huolehti 2 274 pakolaisesta, jotka olivat joko todistajaperheiden jäseniä tai kiinnostuneita. Samaan aikaan useita pakolaisveljiä ja -sisaria oli Bukavussa ja Uvirassa Itä-Kongossa sekä Burundissa. Pakolaisleirillä Tansaniassa oli 230 todistajaa.

Kun Kigalin käännöstoimiston veljet joutuivat pakenemaan Gomaan, he vuokrasivat sieltä talon jatkaakseen käännöstyötä. Tämä oli mahdollista, koska sodan aikana he olivat onnistuneet pelastamaan tietokoneen ja generaattorin ja he veivät ne nyt Kigalista Gomaan.

Goman puhelinyhteydet ja postipalvelut olivat miltei olemattomat. Lentokentällä työskentelevien todistajien avulla käännösmateriaali ja muu posti saatiin kuitenkin lähetettyä viikoittaisella lennolla Gomasta Nairobiin. Kenian haaratoimiston veljet lähettivät paluupostia samaa reittiä.

 Emmanuel Ngirente ja kaksi muuta veljeä jatkoivat käännöstyötä parhaansa mukaan, vaikka olot olivat vaikeat. Sodan vuoksi joitakin Vartiotornin kirjoituksia jäi kääntämättä, mutta ne käännettiin myöhemmin ja julkaistiin erikoiskirjasina, jotka tutkittiin seurakunnan kirjantutkistelussa.

ELÄMÄ PAKOLAISLEIREILLÄ

Kun Kigalista saapui edelleen pakolaisia Gomaan, Francine-niminen sisar siirrettiin todistajien omalle leirille. Francine oli paennut Gomaan sen jälkeen kun hänen miehensä Ananie oli murhattu. Hän kuvailee leirielämää: ”Joka päivä jotkut veljet ja sisaret saivat tehtäväkseen laittaa ruokaa. Valmistimme yksinkertaisen hirssi- tai maissivelliaamiaisen ja sitten päiväruoan. Kun saimme askareemme tehtyä, pääsimme kenttäpalvelukseen. Todistimme pääasiassa leirillämme oleville ei-uskoville sukulaisille ja myös leirin ulkopuolella asuville. Toisilla leireillä olevat Interahamwe-miliisin edustajat kuitenkin suuttuivat jonkin ajan kuluttua, kun he näkivät todistajien olevan omilla leireillään erillään muista pakolaisista, ja tilanne muuttui vaaralliseksi.”

Marraskuussa 1994 todettiin, että veljien olisi turvallista mennä takaisin Ruandaan. Koska ei-todistajien leirit Kongossa olivat turvattomia, palaaminen olikin viisasta, joskaan ei aivan mutkatonta. Interahamwe nimittäin elätteli toiveita riviensä kokoamisesta ja Ruandaan hyökkäämisestä, ja siksi sen mielestä jokainen Kongosta lähtevä ja Ruandaan palaava oli karkuri.

Veljet ilmoittivat Ruandan hallitukselle, että Jehovan todistajat, jotka olivat pysyneet puolueettomina sodassa eivätkä olleet osallistuneet tutsien  kansanmurhaan, halusivat palata kotimaahansa. Hallitus kehotti veljiä ottamaan yhteyttä Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisasiain päävaltuutetun toimistoon (UNHCR), jonka ajoneuvoilla kotiutettavia voitaisiin kuljettaa. Mutta koska miliisi ei olisi päästänyt veljiä rajan yli Ruandaan, heidän oli turvauduttava toisenlaiseen taktiikkaan.

Veljet ilmoittivat, että Gomassa järjestettäisiin erikoiskonventtipäivä, ja tekivät sitä varten mainosjulisteita. Sitten he kertoivat todistajille vaivihkaa mahdollisuudesta palata Ruandaan. Epäilysten hälventämiseksi heitä neuvottiin jättämään leireille kaikki tavaransa ja ottamaan mukaan vain Raamatut ja laulukirjat ikään kuin he olisivat menossa konventtiin.

Francine muistelee, että käveltyään muutaman tunnin he lopulta näkivät heitä odottavat kuorma-autot, joilla heidät vietiin rajalle. Sitten Ruandan puolella UNHCR järjesti heille kuljetuksen Kigaliin ja sieltä edelleen heidän kotiseuduilleen. Useimmat todistajaperheet ja kiinnostuneet palasivat Ruandaan joulukuussa 1994. Belgialainen Le Soir -sanomalehti kertoi 3. 12.1994: ”1 500 ruandalaispakolaista päätti lähteä Zairesta [Kongosta], koska heistä tuntui, ettei heidän turvallisuuttaan pystytty takaamaan. He ovat Jehovan todistajia, jotka olivat pystyttäneet oman leirinsä Katalen leirin yläpuolelle. Edellinen hallitus vainosi erityisesti Jehovan todistajia, koska he kieltäytyivät tarttumasta aseisiin ja osallistumasta poliittisiin kokouksiin.”

Kotiinpaluunsa jälkeen Francine pääsi piirikonventtiin Nairobiin. Veljien ja sisarten seura vahvisti ja lohdutti häntä hänen miehensä kuoleman jälkeen, ja hän palasi käännöstoimistoon, joka oli perustettu uudelleen Kigaliin. Myöhemmin hän avioitui  Emmanuel Ngirenten kanssa, ja he palvelevat edelleen haaratoimistossa.

Miten Francine selvisi sota-ajasta henkisesti? Hän sanoi: ”Mielessämme oli tuolloin vain yksi ajatus: meidän täytyy kestää loppuun asti. Päätimme, ettemme vatvoisi niitä hirveitä asioita, joita tapahtui. Muistan, että sain lohtua Habakukin 3:17–19:stä, jossa puhutaan ilon löytämisestä vaikeissa oloissa. Veljet ja sisaret rohkaisivat minua kovasti. Jotkut kirjoittivat minulle kirjeitä. Kaikki tämä auttoi minua säilyttämään myönteisen, hengellisen näkemyksen. Koetin pitää mielessäni, että Saatanalla on monia keinoja. Jos pyörittelemme mielessämme yhtä ongelmavyyhteä, saatamme huomaamattamme sotkeutua toiseen. Ellemme ole valppaita, voimme heikentyä tavalla tai toisella.”

PALUU RUANDAAN

Veli van Busselista oli palaaville veljille paljon apua. Hän selittää: ”Sodan jälkeen tehtiin järjestelyjä, joiden tarkoitus oli auttaa todistajia – myös niitä jotka olivat jääneet Ruandaan ja menettäneet melkein kaiken – pääsemään taas jaloilleen. Nimitetyt veljet kävivät joka seurakunnassa arvioimassa avuntarpeen. Perheille ja yksittäisille julistajille annettiin heidän tarpeitaan vastaava avustuspakkaus. Veljet ymmärsivät, että kolmen kuukauden kuluttua heidän pitäisi tulla toimeen omin avuin.”

Veljien hengellisiä tarpeita ei tietenkään unohdettu. Käännöstiimi palasi entisiin tiloihin Kigaliin. Veli van Bussel muistelee, että toimistotalo oli täynnä luodinreikiä mutta suurin osa varastossa olleista kirjoista oli yhä tallella. Vielä kuukausien päästä he löysivät kirjallisuuslaatikoista luoteja. Eräs kääntäjä löysi  puutarhasta jopa käsikranaatin! Seuraavana vuonna, lokakuussa 1995, käännösryhmä muutti kaupungin toiselle puolelle paljon mukavampaan ja tilavampaan rakennukseen. Toimistot ja asunnot sijaitsivat näissä vuokratiloissa, kunnes uusi haaratoimisto valmistui vuonna 2006.

”TUNTUI KUIN YLÖSNOUSEMUS OLISI ALKANUT!”

Vuoden 1994 joulukuuhun mennessä useimmat veljet ja sisaret olivat palanneet Kongosta. He ehtivät juuri parahiksi piirikonventtiin, jonka teema oli sopivasti ”Jumalanpelko”. Konventti oli tarkoitus pitää erään valtakunnansalin pihalla Kigalissa. Vieraita saapui Keniasta, Ranskasta ja Ugandasta. Perjantaiaamuna salin pihamaa oli täynnä ystäviä. Eräs sisar muistelee: ”Oli liikuttavaa nähdä veljien ja sisarten halaavan toisiaan kyyneleet silmissä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun he tapasivat toisensa sodan syttymisen jälkeen. He näkivät ystäviä, joiden he luulivat kuolleen!” Eräs toinen sisar huudahti: ”Tuntui kuin ylösnousemus olisi alkanut!”

Günter Reschke oli Keniasta tulleiden konventtivieraiden joukossa. Hän sanoi: ”Mikä ilo olikaan tavata jälleen kaikkien vaikeuksien jälkeen ja nähdä hengissä selvinneet! Nousi kuitenkin yksi ongelma: pihalla tungeksiva väenpaljous huolestutti viranomaisia. Alkuiltapäivästä konventtipaikalle tuli aseistautuneita sotilaita, jotka ilmoittivat, että turvallisuusriskien takia konventti peruutettaisiin. Meidän täytyi poistua paikalta heti. Koetimme vähän aikaa jutella ystävien kanssa ja rohkaista heitä, mutta viimein jouduimme palaamaan Nairobiin. Olimme pettyneitä, koska veljet eivät saaneet kuulla konventtiohjelmaa. Niin masentava kuin tilanne olikin, tiesimme, että olimme  keskusteluissamme koettaneet parhaamme mukaan rohkaista veljiä pysymään uskollisina, ja lähtiessämme olimme varmoja, että juuri sellaisina he olivat päättäneet pysyäkin.”

Olojen rauhoituttua maassa monet ulkomailla asuvat ruandalaiset päättivät palata juurilleen. Muuttajien joukossa oli myös sellaisia, jotka olivat syntyneet ulkomailla, koska heidän vanhempansa olivat lähteneet pakoon etnistä ja poliittista kuohuntaa 50-luvun lopulla ja 60-luvulla. Osa paluumuuttajista oli oppinut totuuden ulkomailla. Esimerkiksi James Munyaburanga ja hänen perheensä omaksuivat puhtaan palvonnan Keski-Afrikan tasavallassa. Koska Ruandan uusi hallitus oli hanakka tarjoamaan kotiin palaaville valtion virkoja, veli Munyaburangakin sai työpaikan. Hän palasi Ruandaan, mutta sukulaiset ja työtoverit vastustivat ja pilkkasivat häntä, koska hän halusi elää kristillisten periaatteiden mukaan. Lopulta hän jäi varhaiseläkkeelle ja aloitti vakituisen tienraivauksen. Nyt hän avustaa Jehovan todistajia lakiasioissa.

Ngirabakunzi Mashariki oppi totuuden Itä-Kongossa. Hän kertoi: ”Vuosikaudet minua syrjittiin, koska olin tutsi. Sen jälkeen kun sain kosketuksen Jehovan todistajiin, tuntui kuin olisin ollut toisella planeetalla! Oli aivan ihmeellistä olla vilpittömien ihmisten seurassa, jotka elivät itse sen mukaan, mitä opettivat. Tämä rakkaus kävi entistä ilmeisemmäksi tutsien kansanmurhan aikaan vuonna 1994. Veljet kätkivät perheemme ja suojelivat meitä. Vuonna 1998 minut kutsuttiin Beteliin, ja palvelen siellä nyt vaimoni Émérancen kanssa. Odotan innolla uutta maailmaa, aikaa jolloin kaikki ennakkoluulot ja syrjintä kuuluvat menneisyyteen ja maa on täynnä ihmisiä, jotka  huutavat avukseen Jehovan nimeä ja elävät sulassa sovussa.”

TYÖ PÄÄSEE JÄLLEEN VAUHTIIN

Maaliskuussa 1994, juuri ennen sotaa, Ruandassa oli 2 500 julistajaa. Toukokuussa 1995 saavutettiin uusi 2 807 julistajan huippu, vaikka monet olivat saaneet surmansa kansanmurhassa. Jehovan järjestöön virtasi vilpittömiä ihmisiä. Esimerkiksi eräällä erikoistienraivaajasisarella oli yli 20 raamatuntutkistelua – ja lopuille halukkaille jonotuslista! Muuan kierrosvalvoja totesi: ”Sota auttoi ihmisiä ymmärtämään, ettei aineellisen perässä kannata juosta.”

Tammikuussa 1996 pidettiin ”Iloisten ylistäjien” piirikonventti. Ja ilo olikin ylimmillään! Koska edellisvuonna konventti oli jouduttu peruuttamaan, tämä oli ensimmäinen sodanjälkeinen konventti. Eräs  läsnäolija sanoi: ”Siellä halattiin ja itkettiin, ja erityisen vaikuttavaa oli nähdä hutu- ja tutsiystävien syleilevän toisiaan.” Läsnäolijahuippu oli 4 424, ja 285 henkeä kastettiin. Veli Reschke muistelee: ”Oli koskettavaa kuulla kasteelle menevien vastaavan kovalla äänellä jego! [kyllä] kahteen heille esitettyyn kysymykseen. Kun he jonottivat pelikentällä kasteelle pääsyä, raju ukkoskuuro kasteli heidät läpimäriksi. He eivät olleet siitä millänsäkään vaan tuumasivat, että hehän kastuisivat joka tapauksessa!”

Henk van Bussel palasi Ruandaan, ja Günter Reschke, joka oli ollut käynnistämässä työtä uudelleen, määrättiin maahan pysyvästi. Vähän myöhemmin myös Godfrey ja Jennie Bint palasivat Ruandaan.

KADONNUT POIKA LÖYTYI!

Monet erilleen joutuneet perheenjäsenet löysivät sodan jälkeen taas toisensa. Otetaanpa esimerkki. Kun taistelut vuonna 1994 kiihtyivät Kigalissa, lähtivät valtavat ihmismassat pakomatkalle. Tästä seuranneessa paniikissa Oreste Murinda joutui eroon vaimostaan ja pakeni kaksi- ja puolivuotiaan poikansa kanssa Gitaramaan. Kun Oreste lähti etsimään ruokaa, taistelut puhkesivat jälleen, ja sekasorron keskellä hän kadotti poikansa.

Sodan jälkeen Oreste ja hänen vaimonsa löysivät toisensa jälleen, mutta heidän poikansa oli edelleen kateissa. He otaksuivat hänen kuolleen. Yli kaksi vuotta myöhemmin eräs mies tuli maaseudulta Kigaliin töihin. Hän ei ollut todistaja, mutta hän tapasi veljiä ja sattui mainitsemaan, että Gisenyissä hänen naapurissaan asuva pariskunta oli menettänyt sodassa omat lapsensa mutta huolehti nyt eräästä orpopojasta. Tuo lapsi muisti isänsä nimen ja kertoi  vanhempiensa olleen Jehovan todistajia. Veljet tunnistivat nimen ja ottivat yhteyttä Oresteen ja hänen vaimoonsa. Pariskunta näytti miehelle valokuvia pojastaan – ja mies tunnisti pojan! Oreste lähti kiireen vilkkaa hakemaan poikaa, ja kahden ja puolen vuoden erossaolon jälkeen perhe oli jälleen koossa. Poika on nyt kastettu julistaja.

On huomionarvoista, että veljet huolehtivat kaikista lapsista, joiden todistajavanhemmat kuolivat. Ketään ei pantu orpokotiin. Joskus veljet pitivät huolta myös naapureidensa tai sukulaistensa orvoksi jääneistä lapsista. Eräs pariskunta, jolla oli kymmenen omaa lasta, otti huollettavakseen kymmenen orpoa.

TURVATTOMUUS PALAA LUOTEISOSIIN

Loppuvuodesta 1996 Kongon sisällissota vaikeutti suuresti turvallisuuden ylläpitämistä pakolaisleireillä, joilla oli edelleen yli miljoona ruandalaista. Marraskuussa pakolaisten oli joko palattava Ruandaan tai lähdettävä kauemmas Kongon sademetsiin. Useimmat palasivat Ruandaan, myös ne veljet ja sisaret, jotka eivät olleet palanneet joulukuussa 1994. Oli unohtumaton näky, kun tomuisissa vaatteissa raahustavat, nyyttejä päänsä päällä kantavat pakolaiset – vanhat ja nuoret – valtasivat  Kigalin kadut. Heidän kaikkien piti mennä kotipaikkakunnalleen uudelleenrekisteröintiä varten. Joksikin aikaa turvatoimet kiristettiin äärimmilleen.

Palaavien pakolaisten joukkoon mahtui ikävä kyllä myös paljon ei-toivottuja aineksia, muun muassa Interahamwe-miliisin jäseniä, jotka yrittivät jatkaa toimintaansa maan luoteisosassa. Niinpä alueelle lähetettiin sotilaita palauttamaan järjestys. Tuolla seudulla asui paljon veljiä, ja puolueettomana pysyminen osoittautui hyvin haastavaksi. Vuosina 1997–98 yli sata julistajaa menetti henkensä, useimmat heistä siksi, että he pitivät uskollisesti kiinni kristillisestä puolueettomuudestaan. Ajoittain alueella oli niin vaarallista, etteivät edes kierrosvalvojat pystyneet vierailemaan siellä säännöllisesti.

ROHKEA PARISKUNTA

Théobald Munyampundu ja hänen vaimonsa Bérancille olivat niitä harvoja kierrosvalvojapariskuntia, joiden onnistui vierailla seurakunnissa tuolla turvattomalla seudulla. He olivat joutuneet vaarallisiin tilanteisiin ennenkin. Théobald oli käynyt kasteella vuonna 1984, ja kaksi vuotta myöhemmin hänet oli pantu monien muiden veljien ja sisarten kanssa vankilaan, missä häntä oli pahoinpidelty ankarasti. Hän ja hänen vaimonsa olivat vaarantaneet henkensä myös piilottaessaan joitakuita tutsien kansanmurhan aikana. He pelastivat erään teini-ikäisen pojan, jonka äiti tapettiin kansanmurhassa, ja onnistuivat pääsemään rajan yli Tansaniaan. Siellä Théobald kävi Benacon ja Karagwen pakolaisleireillä rohkaisemassa veljiä, vaikka matka leiristä toiseen oli erittäin vaarallinen maantierosvojen takia.

 Tultuaan takaisin Ruandaan Théobald ja hänen vaimonsa vaaransivat jälleen kerran henkensä voidakseen käydä todistajien luona maan levottomassa luoteisosassa. ”Joskus seurakunnat olivat kaukana”, sanoi Théobald. ”Yöksi jääminen ei ollut turvallista. Muistan, että eräällä vierailulla meidän täytyi veljien luo päästäksemme kävellä joka päivä neljä tuntia yhteen suuntaan sadekauden kaatosateessa ja palata sitten sama matka illalla majapaikkaamme.”

Théobald kuvaili erästä veljeä, jonka hän tapasi vieraillessaan eräässä seurakunnasta erillään olevassa ryhmässä: ”Jean-Pierre on sokea, mutta hämmästyksekseni näin hänen menevän pitämään raamatunlukutehtävää teokraattisessa palveluskoulussa. Hän lasketteli lukuosuutensa virheettömästi ulkomuistista – ja otti huomioon jopa välimerkit! Hän oli pyytänyt erästä veljeä, joka oli hyvä lukija, lukemaan hänelle aineiston etukäteen niin että hän saattoi painaa sen mieleensä. Oli todella rohkaisevaa nähdä hänen päättäväisyytensä.”

Muistellessaan antoisaa – ja välistä vaarallistakin – elämäänsä Théobald sanoo: ”Noina vaikeina aikoina turvauduimme aina Jehovaan ja mietiskelimme usein Heprealaiskirjeen 13:6:n sanoja: ’Jehova on minun auttajani; en pelkää. Mitä voi ihminen minulle tehdä?’ ” Théobald ja hänen vaimonsa palvelivat uskollisesti  kierros- ja piirityössä, ja vaikka heillä on nykyään terveysongelmia, he toimivat edelleen erikoistienraivaajina.

KONVENTTISALIPROJEKTI

Todistajamäärän kasvaessa sopivien konventtipaikkojen löytäminen Kigalista kävi yhä vaikeammaksi. Esimerkiksi joulukuussa 1996 eräällä stadionilla pidetyn ”Jumalisen rauhan sanansaattajien” piirikonventin tunnelma latistui, kun läheisen vankilan viemäristä alkoi ryöpytä likavettä. Veljet ja sisaret valittelivat lemua, ja vanhemmat olivat huolissaan lastensa terveydestä. Näiden hankaluuksien takia maakomitea päättikin yksimielisesti, että tämä sai jäädä viimeiseksi piirikonventiksi tuolla stadionilla. Mutta missä muualla konventteja voitaisiin pitää?

 Maaministeriö oli myöntänyt eräälle Kigalin seurakunnalle valtakunnansalitontin. Maa-alue oli kuitenkin liian suuri yhdelle salille, joten jos veljet esittelisivät ministeriölle pelkästään yhden salin rakennussuunnitelman, todennäköisesti osa tontista erotettaisiin ja annettaisiin jollekulle muulle. Veljet luottivat Jehovaan ja esittivät valtakunnansalin, konventtialueen ja mahdollisesti myöhemmin rakennettavan toisen valtakunnansalin rakennussuunnitelmat. Paikalliset viranomaiset hyväksyivät ne.

Veljet tasoittivat maan ja aitasivat sen. Sadat vapaaehtoiset raivasivat aluskasvillisuuden ja kaivoivat syviä kuoppia käymälöitä varten. Nyt heillä oli kaunis rinnetontti – aivan ihanteellinen konventtipaikka.

Seuraavien kuukausien aikana tontilla pidettiin kaksi konventtia ja kaksi erikoiskokousta, mutta kovat tuulet ja sateet pakottivat läsnäolijat kyyhöttämään pressujen ja sateenvarjojen alla. Niinpä veljet kysyivät hallintoelimeltä, saisivatko he rakentaa yksinkertaisen, sivuilta avoimen konventtisalin.

 Maaliskuussa 1998 hallintoelin antoi rakennusluvan. Valmistelut aloitettiin pikaisesti. Rakennusajan alusta loppuun kokonaiset perheet ahersivat yhdessä ja kaivoivat muun muassa tukipilareiden perustusten kuopat. Kaikki työskentelivät sopuisasti rinta rinnan. Jean-Jules Guilloud tuli Sveitsin haaratoimistosta vihkimään nämä hienot uudet tilat 6. maaliskuuta 1999.

Vuoteen 1999 tultaessa tilanne oli rauhoittunut koko maassa. Helmikuussa Ruandan toimistoon määrättiin uusi lähetystyöntekijäpariskunta, Ralph ja Jennifer Jones, ja Betel-perheen vahvuus kasvoi 21 jäseneen.

Kaksi ruandalaisveljeä oli käynyt palvelijoiden valmennuskoulun (nykyään naimattomien veljien raamattukoulu) yli 1 600 kilometrin päässä Kinshasassa Kongossa. Mutta nyt kun Kongossa riehui sota, ruandalaisten oli hyvin vaikea matkustaa Kinshasaan.  Tämän vuoksi hallintoelimeltä saatiin lupa järjestää palvelijoiden valmennuskoulu Kigalissa. Ensimmäisellä kurssilla oli 28 oppilasta, jotka olivat lähtöisin Burundista, Kongosta ja Ruandasta, ja he valmistuivat joulukuussa 2000.

Toukokuussa 2000 Ruandasta tuli haaratoimisto. Pian sen jälkeen veljet löysivät sopivan paikan uudelle Betelille, josta käsin voitaisiin huolehtia nopeasti kasvavasta työstä. Tuo kahden hehtaarin tontti ostettiin huhtikuussa 2001. Monet Kigalin veljet muistavat, miten kova työ oli raivata aluskasvillisuus vuosia hylättynä olleelta maa-alueelta.

TULIVUORI PURKAUTUU ITÄ-KONGOSSA

17. tammikuuta 2002 Nyiragongo-tulivuori alkoi purkautua Itä-Kongossa, noin 16 kilometrin päässä Gomasta. Useimmat sikäläiset asukkaat joutuivat lähtemään kodeistaan. Suuri osa alueen 1 600 julistajasta pakeni lastensa ja kiinnostuneiden kanssa Ruandan puolella sijaitsevaan Gisenyin kaupunkiin, missä heidät ohjattiin läheisille valtakunnansaleille.

Seuraavana päivänä Ruandan haaratoimiston veljet lastasivat kuorma-autoon kolme tonnia perustarvikkeita, muun muassa ruokaa, huopia ja lääkkeitä, ja toimittivat ne ripeästi kuudelle valtakunnansalille Kongon rajan tuntumaan.

Turvallisuussyistä Ruandan hallitus ei uskaltanut antaa näin monien kongolaisten jäädä valtakunnansaleille vaan vaati sijoittamaan heidät pakolaisleireille. Gomaan kokoontui Ruandan haaratoimistokomitean edustajia, kaksi Kongon haaratoimistokomitean jäsentä ja Goman seurakuntien vanhimpia miettimään, mitä pitäisi tehdä. Kongolaiset veljet eivät missään tapauksessa halunneet omiensa  joutuvan Ruandan pakolaisleireille. He sanoivat: ”Vuonna 1994 huolehdimme yli kahdestatuhannesta ruandalaisesta – todistajista ja heidän perheistään sekä kiinnostuneista – joten sen sijaan, että sallisimme veljiemme joutua leireille, annetaan heidän palata Gomaan, missä me pidämme heistä huolta samalla tavalla kuin aiemmin ruandalaisveljistä.”

Kongolaiset veljet osoittivat rakkautta ja vieraanvaraisuutta kutsuessaan maanmiehensä takaisin ja majoittaessaan heidät ennemmin ystävien luo kuin maailmallisten järjestöjen ylläpitämille leireille. Niinpä todistajaperheet palasivat Gomaan, mistä he saivat majapaikan. Sittemmin Belgiasta, Ranskasta ja Sveitsistä lähetettiin lisää avustustarvikkeita, muun muassa muovisia suojapeitteitä. Veljet jäivät Gomaan, kunnes heille saatiin rakennettua uudet talot.

TEOKRAATTISIA MERKKIPAALUJA

Etelä-Afrikan alueellinen suunnittelutoimisto teki uuden haaratoimiston piirustukset, ja rakennustyöhön palkattiin eräs paikallinen urakoitsija. Kansainväliseen vapaaehtoisjoukkoon kuuluvat auttoivat rakentamisessa, ja monet paikalliset todistajat tarjosivat apuaan, kun oli piha- ja viimeistelytöiden aika. Joistakin takaiskuista ja pulmista huolimatta Betel-perhe pääsi muuttamaan uuteen kauniiseen haaratoimistoon maaliskuussa 2006. Hallintoelimen veli Guy Pierce tuli vaimonsa kanssa vihkimään tilat, ja tuohon 2. joulukuuta 2006 pidettyyn erikoisohjelmaan osallistui 553 veljeä ja sisarta. Heidän joukossaan oli 112 vierailijaa 15 maasta.

Kanadalaiset Jim ja Rachel Holmes työskentelivät Betelin rakennustyömaalla. He osasivat amerikkalaista viittomakieltä ja tarjoutuivat opettamaan sitä  kaikille halukkaille maanantaisin Betel-perheen Vartiotornin tutkistelun jälkeen. Kuusi beteliläistä otti tarjouksen vastaan, ja heistä tuli niin taitavia viittojia, että pian muodostettiin viittomakielinen ryhmä.

Sveitsissä palvelijoiden valmennuskoulun käynyt Kévin Rupp tuli kesäkuussa 2007 lähetystyöhön Ruandaan, ja hän auttoi viittomakielisellä kentällä. Vähän tämän jälkeen maahan saapui kanadalainen lähetystyöntekijäpariskunta, jolla oli kokemusta viittomakielisestä toiminnasta. Heinäkuussa 2008 perustettiin viittomakielinen seurakunta ja vähän myöhemmin lisää ryhmiä.

Veljet olivat haltioissaan, kun vuoden 2007 piirikonventissa ilmoitettiin, että kinjaruandankielinen Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös oli saatu valmiiksi. Yhtyneet Raamattuseurat  oli kääntänyt koko Raamatun kinjaruandaksi vuonna 1956. Se oli vilpittömästi pyrkinyt kääntämään Raamatun paikalliselle kielelle ja oli jopa käyttänyt Heprealaisissa kirjoituksissa nimeä YEHOVA (Jehova) seitsemän kertaa. Uuden maailman käännös on kuitenkin helpommin kaikkien, varsinkin vähävaraisten, ulottuvilla. Se on täsmällinen ja helppolukuinen, koska paikalliset kääntäjät näkivät paljon vaivaa ja tekivät tiivistä yhteistyötä New Yorkissa sijaitsevan käännöspalveluosaston kanssa. On sydäntä lämmittävää nähdä, että useimmat lapset tuovat valtakunnansalille oman Raamattunsa ja viittaavat innokkaasti, kun kokouksissa pyydetään lukemaan raamatunkohtia.

UUSIA HAASTEITA PUOLUEETTOMUUDEN VUOKSI

Vaikka Jehovan todistajilla on ollut uskonnonvapaus siitä lähtien, kun työ tunnustettiin laillisesti vuonna 1992, heillä on ollut kaiken aikaa ongelmia kristillisen puolueettomuutensa vuoksi. Viidentoista viime vuoden kuluessa satoja veljiä on pidätetty, koska he eivät ole osallistuneet armeijan alaiseen yöpartiointiin. Mutta sen jälkeen kun veljet kävivät keskustelemassa ministereiden kanssa, viranomaiset suostuivat antamaan heille muuta työtä.

Viime vuosina 215 opettajaa on menettänyt työpaikkansa, koska he ovat kieltäytyneet osallistumasta poliittissävytteisiin seminaareihin. Lisäksi 118  lasta erotettiin koulusta siksi, että he kieltäytyivät laulamasta kansallislaulua. Haaratoimiston edustajat kävivät selittämässä viranomaisille puolueetonta kantaamme, mutta kului monta kuukautta ennen kuin useimmat lapset pääsivät palaamaan kouluun. Veljet viittasivat Ruandan Jehovan todistajien työn historiaan ja osoittivat, että vuonna 1986 todistajat olivat joutuneet puolueettomuutensa vuoksi vankilaan ja kuitenkin juuri puolueettomuus oli ollut pääsyy siihen, etteivät todistajat osallistuneet kansanmurhaan vuonna 1994. (Joh. 17:16.)

Jehovan todistajat tottelevat maan lakeja ja pysyvät poliittisesti puolueettomina, olipa vallassa millainen hallitus hyvänsä. Esimerkiksi vuonna 1986 François-Xavier Hakizimana joutui puoleksitoista vuodeksi vankilaan puolueettomuutensa vuoksi. Kun hallitus kansanmurhan jälkeen vaihtui, hänet vangittiin taas samasta syystä vuosina 1997 ja 1998. Nämä esimerkit osoittavat, että Jehovan todistajien puolueeton kanta on johdonmukainen eivätkä he vastusta mitään nimenomaista hallitusta. Kristillinen puolueettomuus perustuu tosiaan Raamatun periaatteisiin.

Vaikka veljet kohtaavat jatkuvasti tällaisia haasteita, he iloitsevat voidessaan järjestää vapaasti viikkokokouksia ja konventteja. He saavat saarnata ja pitää kokouksia myös monissa vankiloissa, ja useat vangit ovatkin omaksuneet totuuden. Lisäksi palvelusvuonna 2009 kuudessa oikeustapauksessa tehtiin  Ruandan Jehovan todistajien kannalta myönteinen ratkaisu.

TULEVAISUUS NÄYTTÄÄ VALOISALTA

Kerrottaessa Ruandan työn historiasta on vielä sanottava sananen hämmästyttävän menestyksekkäästä valtakunnansalien rakennusohjelmasta. Vuonna 1999 käynnistyi uusi salien rakennusohjelma niitä maita varten, joiden omat resurssit ovat rajalliset, ja sen jälkeen alttiit vapaaehtoiset ovat rakentaneet Ruandaan noin 290 vaatimatonta mutta kaunista salia.

Paikalliset julistajat ovat yleensä innolla mukana talkoissa, ja näin useimmat salit valmistuvatkin kolmessa kuukaudessa. Kun saleja nousee pikavauhtia kautta maan, ihmisten uteliaisuus herää, mikä on avannut Jehovan kansalle todistustilaisuuksia. Kigalin kierroskonventtisalin lisäksi veljet ovat rakentaneet kymmenen pienempää ja yksinkertaisempaa sivuilta avointa konventtisalia, minkä ansiosta julistajien ei tarvitse kävellä konventteihin pitkiä matkoja vuoristoisessa maastossa. On tehty myös neljä valtakunnansalia, jotka voidaan laajentaa konventtikäyttöön.

Aina kalenterivuoden ensimmäisinä kuukausina kaikki seurakunnat saarnaavat innokkaasti vapailla tai harvoin käydyillä alueilla. Joskus julistajat matkustavat pitkiäkin matkoja omalla kustannuksellaan saadakseen nämä alueet käytyä. Kaukaisempiin paikkoihin lähetetään tilapäisiä erikoistienraivaajia kolmeksi kuukaudeksi. Näin alkunsa saaneet ryhmät kasvavat aikanaan seurakunniksi. Esimerkiksi tammi–maaliskuussa 2010 aloitettiin tällaisen kampanjan aikana satoja raamatuntutkisteluja ja  muodostettiin yhdeksän uutta ryhmää. Samaan aikaan 30 tilapäistä erikoistienraivaajaa perusti 15 ryhmää.

LISÄÄ MERKKITAPAUKSIA RUANDAN HISTORIASSA

Ruandan ystävien suureksi riemuksi vuoden 2009 ”Pysykää valveilla!” -piirikonventissa julkaistiin uusi laulukirja kinjaruandaksi. He olivat ihastuksissaan saadessaan kuulla sikermän uusia lauluja omalla kielellään. Laulukirja käännettiin joutuisasti ja toimitettiin ajoissa seurakuntiin niin että ystävät pääsivät laulamaan uusia lauluja kokouksissa tammikuussa 2010, yhtä aikaa muualla asuvien veljiensä kanssa.

Siitä lähtien kun Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös julkaistiin kinjaruandaksi vuonna 2007, kaikki tietysti aprikoivat, milloin koko Raamattu julkaistaisiin heidän kielellään. Kun vuoden 2010 piirikonventit alkoivat lähestyä, ilmoitettiin, että hallintoelimen jäsen Guy Pierce tulisi Ruandaan elokuussa Kigalin konventin aikaan ja konventti pidettäisiin haaratoimistoa vastapäätä olevalla urheilustadionilla. Ilmassa väreilevä jännitys huipentui, kun veli Pierce julkaisi kinjaruandankielisen koko Pyhän Raamatun Uuden maailman käännöksen! Kaikki perjantain aamupäiväohjelmassa läsnä olleet 7 149 saivat tuon uuden käännöksen. Sunnuntaina konventtiin tuli veljiä ja sisaria eri puolilta Ruandaa, ja läsnä oli peräti 11 355 henkeä. Konventin aikana stadionin ulkopuolella marssineet sotilaat pyysivät uutta raamatunkäännöstä, ja heille jaettiin 180 Raamattua. Myös Kigalin kaupunginjohtaja, poliisipäällikkö ja jotkut urheiluministeriön edustajat ottivat Uuden maailman käännöksen kiitollisina vastaan.

 Hyvän uutisen saarnaaminen alkoi Ruandassa vuonna 1970 kolmen julistajan voimin. Nyt maassa on noin 20 000 julistajaa. He johtavat joka kuukausi noin 50 000:ta raamatuntutkistelua. Huhtikuussa 2011 muistonvietossa oli läsnä 87 010 henkeä. Ruandan veljillä on aina ollut innokkaiden julistajien maine. Noin 25 prosenttia heistä palvelee kokoaikaisesti, ja loput käyttävät palvelukseen keskimäärin 20 tuntia kuussa. Veljemme ja sisaremme ahkeroivat tällä hedelmällisellä alueella ”elonkorjuun Herran” rinnalla, eikä heillä ole aikomustakaan hidastaa vauhtia. Jehova siunaa työtä edelleen, joten on jännittävää nähdä, kuinka monia vielä virtaakaan Jehovan tosi palvonnan vuorelle tässä tuhansien kukkuloiden maassa. (Matt. 9:38; Miika 4:1, 2.)

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 178]

Hän käski kuulijoiden varoa Jehovan todistajia.

[Huomioteksti s. 181]

He tervehtivät toisiaan sanomalla ”komera”, mikä merkitsee ’rohkaise mielesi’.

[Huomioteksti s. 218]

”Jehova, me emme pysty pelastamaan itseämme. Vain sinä pystyt!”

 [Tekstiruutu/Kuva s. 166]

Ruanda lyhyesti

Maa

Ruandan pituus pohjoisesta etelään on vain noin 180 kilometriä ja leveys lännestä itään noin 230 kilometriä.

Väestö

Ruandan väkiluku on arviolta yli 11 miljoonaa, ja se on Afrikan mantereen tiheimmin asuttu maa. Pääkaupunki on Kigali. Väestö koostuu hutuista, tutseista ja twaoista sekä aasialaisista ja eurooppalaisista. Yli puolet asukkaista on roomalaiskatolilaisia ja yli neljännes protestantteja, muun muassa adventisteja. Loput ovat muslimeja ja erilaisten paikallisuskontojen kannattajia.

Kielet

Virallisia kieliä ovat kinjaruanda, englanti ja ranska. Swahilia käytetään kaupankäyntikielenä naapurimaiden kanssa.

Elinkeinot

Useimmat ruandalaiset ovat maanviljelijöitä. Koska maaperä on enimmäkseen huonolaatuista, monet pystyvät kasvattamaan ruokaa vain oman perheensä tarpeisiin. Ruandassa viljellään teetä ja eräitä afrikkalaisia päivänkakkaralajeja, joista saadaan pyretriini-nimistä hyönteismyrkkyä. Maan tärkein vientituote on kahvi.

Ravinto

Peruselintarvikkeita ovat perunat, banaanit ja pavut.

Ilmasto

Vaikka Ruanda sijaitsee päiväntasaajan tuntumassa, maan ilmasto on yleensä lauhkea. Sisämaan ylängöillä keskilämpötila on 21 astetta ja vuotuinen sademäärä noin 1 150 millimetriä.

 [Tekstiruutu/Kuva s. 185]

”Saamme Jehovan peräämme!”

EMMANUEL NGIRENTE

SYNTYNYT 1955

KASTETTU 1982

TAUSTA Ruandan haaratoimistokomitean jäsen ja käännöstoimiston valvoja

◼ PALVELIN tienraivaajana Itä-Ruandassa vuonna 1989, ja tuon vuoden loppupuolella minut määrättiin käännöstoimistoon. Koska minulla ei ollut lainkaan käännöskokemusta, olin kauhuissani ja ajattelin, ettei minusta olisi tuohon tehtävään. Aloin kuitenkin työskennellä kolmen julkaisun parissa. Löysimme sopivan talon vuokralle ja saimme sanakirjoja. Joskus tein töitä läpi yön ja yritin pysyä hereillä kahvin voimalla.

Kun hallituksen vastaiset joukot hyökkäsivät maahan lokakuussa 1990, jotkut luulivat, että hyökkääjien joukossa oli Jehovan todistajia. Turvallisuuspoliisi alkoi tehdä tarkastuksia. Koska työskentelin kotona, viranomaisista näytti siltä, että olin työtön, joten he halusivat tietää, mitä oikein puuhasin. Eräänä päivänä he päättivät tehdä yllätystarkastuksen. Olin kirjoittanut koneella koko yön, ja aamuviideltä yritin nukkua. Yhtäkkiä sain käskyn lähteä kotoa yhdyskuntatyöhön.

Poissa ollessani paikalliset viranomaiset penkoivat taloni. Kun tulin takaisin, naapurit kertoivat, että poliisi ja eräs toinen viranomainen olivat tunnin ajan lukeneet käännöksiäni, joissa viitattiin toistuvasti Jehovaan. Lopulta he olivat sanoneet: ”Lähdetään tästä talosta, tai saamme Jehovan peräämme!”

 [Tekstiruutu/Kuva s. 194]

Sadassa päivässä miljoona kuollutta

”Vuonna 1994 tapahtunut Ruandan kansanmurha on yksi nykyhistorian räikeimpiä kansanmurhia. Vuoden 1994 huhtikuun alusta saman vuoden heinäkuun puoliväliin tuon pienen keskiafrikkalaisen valtion etniseen enemmistöön kuuluvat hutut teurastivat systemaattisesti etniseen vähemmistöön kuuluvia tutseja. Koska äärihutujen muodostama hallitus pelkäsi demokraattisen liikehdinnän ja sisällissodan riistävän siltä vallan, se suunnitteli eliminoivansa kaikki ne, joiden se katsoi uhkaavan asemaansa – niin maltilliset hutut kuin tutsitkin. Kansanmurha päättyi vasta, kun tutsienemmistöinen kapinallisarmeija valtasi maan ja ajoi kansanmurhaan syyllistyneen hallituksen maanpakoon. Vain sadassa päivässä peräti miljoona ihmistä menetti henkensä kansanmurhassa ja sodassa, mikä tekee Ruandan teurastuksesta muistiin merkityn historian raaimpia veritekoja.” (Encyclopedia of Genocide and Crimes Against Humanity.)

Kansanmurhassa surmattiin noin 400 Jehovan todistajaa. Heidän joukossaan oli hutuja, jotka tapettiin siksi, että he suojelivat tutsiveljiään ja -sisariaan. Yksikään todistaja ei saanut surmaansa uskonveljiensä käsissä.

[Kuva]

Ruandalaispakolaisia

 [Tekstiruutu/Kuva s. 197]

”Kuoleman kammioita”

”Kansanmurhan organisaattorit käyttivät hyväkseen sitä, että pyhäköt on kautta aikojen tunnettu turvapaikkoina, kun he houkuttelivat kymmeniätuhansia tutseja kirkkoihin esittämällä tyhjiä lupauksia suojeluksesta. Sitten hutumiliisi ja sotilaat teurastivat järjestelmällisesti onnettomat turvaa etsineet tulittamalla kirkko- ja koulurakennuksiin kokoontuneita väkijoukkoja, heittämällä niiden keskelle käsikranaatteja ja tekemällä viimein lopun kaikista eloon jääneistä viidakkoveitsillä, vesureilla ja puukoilla. – – Kirkot eivät kuitenkaan pelkästään antaneet lupaa käyttää kirkkorakennuksia kuoleman kammioina, vaan ne menivät vielä paljon pitemmälle. Joidenkin yhteisöjen papit, katekeetat ja muut kirkon työntekijät hyödynsivät paikallista väestöä koskevia tietojaan ja antoivat ilmi tutseja, jotka sitten eliminoitiin. Joidenkin kirkkojen henkilökunta osallistui aktiivisesti tappamiseen.” (Christianity and Genocide in Rwanda.)

”[Katolista] kirkkoa syytetään ennen muuta siitä, että se lakkasi tukemasta tutsieliittiä ja alkoi kannattaa hutujohtoista vallankumousta ja auttoi näin Habyarimanaa nousemaan valtaan hutuenemmistöisessä valtiossa. Varsinaisen kansanmurhan näkökulmasta katsottuna kriitikot pitävät kirkkoa jälleen kerran suoranaisesti vastuullisena vihan lietsonnasta, rikollisten suojelemisesta ja kyvyttömyydestä taata sen seinien suojiin hakeutuvien turvallisuus. Jotkut taas ajattelevat, että Ruandan valtaväestön hengellisenä suunnannäyttäjänä kirkko on moraalisesti vastuussa siitä, ettei se tehnyt kaikkea voitavaansa tappamisen lopettamiseksi.” (Encyclopedia of Genocide and Crimes Against Humanity.)

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 201–203]

”Kuinka sellaisen voi tappaa, jolle kaikki anelevat armoa?”

JEAN-MARIE MUTEZINTARE

SYNTYNYT 1959

KASTETTU 1985

TAUSTA Hymyileväinen uskollinen veli, joka on ammatiltaan rakentaja. Joutui pian kasteensa jälkeen vankilaan kahdeksaksi kuukaudeksi vuonna 1986. Avioitui vuonna 1993 Jeannen kanssa. Jean-Marie toimii nykyään Kigalin konventtisalikomitean puheenjohtajana.

◼ 7. HUHTIKUUTA tulituksen ääni säpsäytti vaimoni Jeannen ja minut sekä kuukauden ikäisen Jemima-tyttömme hereille. Aluksi luulimme, että oli kyse vain joistakin poliittisista levottomuuksista, mutta pian saimme kuulla Interahamwe-miliisin alkaneen järjestelmällisesti tappaa tutseja. Koska olemme tutseja, emme uskaltautuneet ulos. Rukoilimme hartaasti Jehovalta apua ja ohjausta. Kolme rohkeaa hutuveljeä – Athanase, Charles ja Emmanuel – toivat meille ruokaa oman henkensä uhalla.

Kuukauden verran vaimoni ja minun oli pakko piileskellä eri veljien luona. Kun tutsien ajojahti oli huipussaan, puukoin, keihäin ja viidakkoveitsin aseistautuneet miliisin jäsenet lähestyivät piilopaikkaani. Nähdessäni heidät juoksin minkä jaloistani pääsin pensaikkoon, mutta he löysivät minut. Kun aseistautuneet miehet piirittivät minut, koetin vedota heihin selittämällä, että olin Jehovan todistaja, mutta he sanoivat: ”Kapinallinen sinä olet!” He  potkaisivat minut maahan ja iskivät minua nuijilla ja kiväärinperillä. Paikalle kerääntyneessä väkijoukossa oli eräs mies, jolle olin antanut todistusta. Hän huusi rohkeasti: ”Armahtakaa häntä!” Sitten paikalle tuli hutuveli Charles. Kun hänen vaimonsa ja lapsensa näkivät minun viruvan maassa verissäni, he alkoivat itkeä. Tappajat herpaantuivat, päästivät minut menemään ja sanoivat: ”Kuinka sellaisen voi tappaa, jolle kaikki anelevat armoa?” Charles vei minut kotiinsa ja hoiti vammojani. Miliisi varoitti, että jos pakenisin, Charles tapettaisiin minun sijastani.

Olin eksynyt vaimostani ja vauvastamme. Jeannekin oli joutunut pelottavan, väkivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi ja säilynyt täpärästi hengissä. Myöhemmin hänelle ilmoitettiin, että minut oli tapettu. Hänen jopa käskettiin hankkia lakanoita ja mennä käärimään ruumiini niihin.

Helpotuksen kyyneleet vierivät poskillamme, kun tapasimme toisemme jälleen Athanasen luona. Luulimme kuitenkin loppumme koittavan seuraavana päivänä. Edessä oli jälleen kauheita, painajaismaisia hetkiä. Jouduimme jatkuvasti vaihtamaan piilopaikkaa. Muistan, että pyysin hartaasti Jehovalta apua: ”Sinä autoit meitä eilen. Autathan meitä jälleen. Haluamme kasvattaa lapsemme ja jatkaa sinun palvelemistasi!” Illansuussa kolme hutuveljeä otti suuren riskin ja onnistui luotsaamaan meidät ja lähes 30 muuta tutsia vaarallisten tiesulkujen läpi turvaan. Kuusi tuosta ryhmästä tuli totuuteen.

Saimme myöhemmin kuulla, että Charles kumppaneineen oli jatkanut toisten auttamista mutta Interahamwe-miliisi oli raivostunut huomatessaan, että veljet olivat auttaneet kymmeniä tutseja pakenemaan. Lopulta Charles ja Leonard-niminen hutujulistaja saatiin kiinni. Charlesin vaimo kuuli kiinniottajien sanovan: ”Koska autoitte tutseja pakenemaan, olette kuoleman omia.” Sitten molemmat  veljet surmattiin. Tämä tuo mieleen Jeesuksen sanat: ”Kenelläkään ei ole suurempaa rakkautta kuin se, että joku antaa sielunsa ystäviensä puolesta.” (Joh. 15:13.)

Kun ennen sotaa suunnittelimme Jeannen kanssa naimisiinmenoa, päätimme, että toinen meistä aloittaisi tienraivauksen. Koska monet sukulaisemme olivat saaneet surmansa, otimme kuitenkin sodan jälkeen luoksemme kuusi orpoa, vaikka meillä oli tuolloin kaksi omaakin lasta. Jeanne pystyi silti aloittamaan tienraivauksen, ja hän on nyt palvellut tienraivaajana 12 vuotta. Kaikki kuusi orpolastamme – joiden vanhemmat eivät olleet Jehovan todistajia – ovat käyneet kasteella. Kolme poikaa on edistynyt avustavaksi palvelijaksi, ja yksi tytöistä palvelee miehensä kanssa Betelissä. Meillä on nyt neljä omaa lasta, ja kaksi vanhinta tytärtämme ovat kastettuja julistajia.

[Kuva]

Veli ja sisar Mutezintare, kaksi heidän lastaan ja viisi orpoa

 [Tekstiruutu/Kuva s. 204, 205]

”Totuus auttoi meitä pysymään tasapainossa”

Valérie Musabyimana ja Angeline Musabwe ovat siskoksia. He olivat hartaita katolilaisia, ja heidän isänsä oli seurakuntakomitean puheenjohtaja. Valérie opiskeli neljä vuotta tullakseen nunnaksi, mutta petyttyään erään papin käytökseen hän keskeytti opintonsa vuonna 1974.  Myöhemmin hän tutki Raamattua Jehovan todistajien kanssa, kävi kasteella, ja vuonna 1979 hän aloitti tienraivauksen. Myös hänen siskonsa Angeline tutki Raamattua ja meni kasteelle. Nämä sisarukset ovat palvelleet yhdessä erikoistienraivaajina ja auttaneet monia totuuteen.

Kansanmurhan aikaan Angeline ja Valérie asuivat Kigalissa ja piilottivat taloonsa yhdeksän ihmistä, joiden joukossa oli kaksi raskaana olevaa naista. Toisen naisen mies oli juuri tapettu. Jonkin ajan kuluttua tämä nainen alkoi synnyttää. Koska oli liian vaarallista lähteä talosta, sisaret auttoivat lapsen maailmaan. Kun naapurit saivat kuulla tästä, he toivat heille ruokaa ja vettä.

Kun Interahamwen jäsenille selvisi, että Angeline ja Valérie piilottelivat tutseja, he tulivat ja ilmoittivat: ”Olemme tulleet tappamaan tutsitodistajat.” Tappajat eivät kuitenkaan uskaltautuneet sisälle saakka, koska sisaret olivat vuokralla erään upseerin omistamassa talossa. d Kaikki talossa olleet säilyivät hengissä.

Kun taistelut kiihtyivät ja luoteja sateli taukoamatta, Angelinen ja Valérien oli lopulta lähdettävä alueelta. He pakenivat toisten todistajien kanssa Gomaan, missä kongolaisveljet ottivat heidät avosylin vastaan. Siellä he jatkoivat saarnaamista ja johtivat useita raamatuntutkisteluja.

Miten he selvisivät kansanmurhasta henkisesti? Valérie sanoi murheellisena: ”Menetin monia hengellisiä lapsiani, muun muassa Eugène Ntabanan ja hänen perheensä. Totuus auttoi meitä pysymään tasapainossa. Tiedämme, että Jehova tulee tuomitsemaan pahantekijät.”

[Alaviite]

 [Tekstiruutu/Kuva s. 206, 207]

He olivat valmiita kuolemaan puolestamme

ALFRED SEMALI

SYNTYNYT 1964

KASTETTU 1981

TAUSTA Asui vaimonsa Georgetten kanssa Kigalin esikaupunkialueella. Alfred, huolehtivainen perheenisä, on nyt Kigalin sairaalayhteyskomitean jäsen.

◼ KUN kansanmurha alkoi, lähistöllä asuva Athanase-niminen hutuveli halusi varoittaa meitä ja lähetti meille sanan: ”Kaikki tutsit ovat joutuneet tappolistalle, ja teidätkin tapetaan.” Hän vaatimalla vaati meitä tulemaan luokseen. Hän oli ennen sotaa kaivanut noin 3,5 metriä syvän maanalaisen onkalon, ja hän tarjoutui kätkemään meidät sinne. Minä laskeuduin tähän kuoppaan ensimmäisenä Athanasen tekemiä tikkaita pitkin. Hän toimitti meille ruokaa ja patjoja. Sillä välin tappaminen jatkui kaikkialla ympärillämme.

Vaikka naapurit epäilivät meidän piileskelevän kuopassa ja uhkasivat polttaa Athanasen talon maan tasalle, hän ja hänen perheensä pitivät meitä piilossa. Selvästikin he olivat valmiita kuolemaan puolestamme.

Kun taistelut alueella kiihtyivät, Athanasen perhe liittyi seuraamme, minkä jälkeen meitä oli kuopassa kaikkiaan 16. Istuimme pilkkopimeässä, koska emme uskaltaneet sytyttää minkäänlaista valoa. Joka päivä annostelimme jokaiselle lusikallisen sokerivedessä liotettuja raakoja riisinjyviä. Kymmenen päivän kuluttua tuokin ruoka loppui. 13. päivänä meillä oli kiljuva nälkä! Mikä neuvoksi? Tikkaiden yläaskelmalta  näki juuri ja juuri, mitä ulkona tapahtui, ja huomasimme tilanteen muuttuneen. Näimme, että sotilailla oli erilaiset univormut. Koska Athanasen perhe oli suojellut meitä, halusin vuorostani uhrautua heidän hyväkseen. Päätin nousta kuopasta ja lähteä Athanasen teini-ikäisen pojan kanssa etsimään ruokaa. Ensin me kaikki rukoilimme.

Kun palasimme noin puolen tunnin kuluttua, tiesimme kertoa, että aluetta valvoi nyt Ruandan isänmaallinen rintama. Meidän mukanamme tuli sotilaita. Näytin heille, missä olimme piileskelleet. He eivät uskoneet minua, ennen kuin kaikki veljet ja sisaret nousivat kuopasta yksitellen. Georgette sanoo, ettei koskaan unohda tuota hetkeä: ”Kömmimme esiin likaisina; olimmehan olleet maan alla melkein kolme viikkoa emmekä sinä aikana olleet voineet peseytyä tai pestä vaatteitamme.”

Sotilaita hämmästytti se, että molempiin etnisiin ryhmiin kuuluvia oli ollut kuopassa yhdessä. ”Olemme Jehovan todistajia”, selitin, ”eikä keskuudessamme ole rotusyrjintää.” He sanoivat ihmeissään: ”Antakaa noille kuopasta nousseille ruokaa ja sokeria!” Sitten he veivät meidät taloon, johon oli majoitettu tilapäisesti satakunta ihmistä. Sen jälkeen eräs sisar halusi välttämättä, että me kaikki 16 asettuisimme hänen perheensä luokse.

Olemme kiitollisia siitä, että selvisimme hengissä. Oma veljeni ja sisareni sekä heidän perheensä – kaikki Jehovan todistajia – kuitenkin murhattiin niin kuin monet muutkin ympäriltämme. Kaipaamme heitä mutta tiedämme myös, että ”aika ja sattuma kohtaavat – – [meitä] kaikkia”. Georgette kuvailee tunteitamme seuraavasti: ”Menetimme monia veljiä ja sisaria, ja jotkut joutuivat paetessaan ja piileskellessään kokemaan järkyttäviä asioita. Rukous kuitenkin vahvisti suhdettamme Jehovaan, ja näimme, että hänen kätensä on voimakas. Hän toi lohtua auttamalla meitä järjestönsä välityksellä juuri oikeaan aikaan, ja olemme siitä hyvin kiitollisia. Jehova siunasi meitä runsain mitoin.” (Saarn. 9:11.)

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 208, 209]

Jehova auttoi meidät noiden hirvittävien aikojen läpi

ALBERT BAHATI

SYNTYNYT 1958

KASTETTU 1980

TAUSTA Naimisissa oleva vanhin, jolla on kolme lasta. Hänen vaimonsa ja vanhin tyttärensä ovat vakituisia tienraivaajia, ja hänen poikansa on avustava palvelija. Kun Albert, hiljainen hutuveli, alkoi käydä kokouksissa vuonna 1977, maassa oli vain noin 70 julistajaa. Vuonna 1988 hänet vangittiin ja häntä pahoinpideltiin. Kun hän kieltäytyi käyttämästä poliittista rintamerkkiä, muuan naapuri, joka oli entinen sotilas, iski rintamerkin neulan hänen ihoonsa ja ilkkui: ”Nyt sinulla on merkki!”

◼ PRESIDENTTIEN kuoleman jälkeen todistajia, sukulaisia ja naapureita tuli luoksemme turvaan. Huolestuin kuitenkin kahdesta tutsisisaresta, Gorettista ja Suzannesta, joita ei näkynyt. Lähdin etsimään heitä, vaikka se oli erittäin vaarallista. Löysin pakolaisjoukosta Gorettin lapsineen ja vein heidät kotiini, koska tiesin heidän olevan menossa kohti tiesulkua, missä heidät olisi varmasti tapettu.

Muutaman päivän kuluttua Suzannekin tuli vihdoin meille viiden muun kanssa. Uudet tulokkaat mukaan luettuina meitä oli talossa nyt yli 20 henkeä, ja olimme kaikki suuressa vaarassa.

Ainakin kolme kertaa Interahamwe-miliisi kävi meillä. Kerran he näkivät ikkunasta vaimoni Vestinen ja käskivät hänet ulos. Vestine on tutsi. Asetuin tappajien ja vaimoni väliin ja sanoin: ”Jos aiotte tappaa hänet, teidän täytyy ensin  tappaa minut!” Lyhyen neuvonpidon jälkeen he käskivät Vestinen takaisin sisään. Yksi heistä sanoi: ”En minä naista halua tappaa vaan miehen.” Sitten heidän huomionsa kohdistui vaimoni veljeen. Kun he veivät hänet ulos, syöksyin heidän ja nuoren lankomieheni väliin ja pyysin: ”Jumalan tähden jättäkää hänet rauhaan!”

”En ole Jumalan hommissa”, yksi heistä tiuskaisi ja survaisi minua kyynärpäällään. Hän kuitenkin heltyi ja sanoi: ”Menkää sitten! Vie hänet pois!” Näin lankoni henki säästyi.

Noin kuukauden kuluttua kaksi veljeä tuli etsimään ruokaa. Minulla oli varastossa papuja, ja annoin niitä heille, mutta kun lähdin näyttämään heille turvallista kulkureittiä, kuulin laukauksen ja menetin tajuntani. Silmääni oli osunut harhaluodista kimmonnut sirpale. Eräs naapuri auttoi minut sairaalaan, mutta vahingoittuneesta silmästäni meni näkö. Mikä pahinta, en päässyt takaisin kotiin. Kun taistelut sillä välin kiihtyivät, kenenkään ei enää ollut turvallista jäädä talooni vaan kaikki pakenivat toisten veljien luo. Nämä vaaransivat henkensä suojellessaan heitä vuoden 1994 kesäkuuhun saakka. Tapasin vaimoni ja perheeni vasta lokakuussa. Kiitän Jehovaa siitä, että hän auttoi meidät kaikkien noiden hirvittävien aikojen läpi.

[Kuva]

Albert Bahati ja hänen perheensä sekä ystäviä, jotka hän piilotti

 [Tekstiruutu/Kuva s. 210–212]

”Tässä on tie”

GASPARD NIYONGIRA

SYNTYNYT 1954

KASTETTU 1978

TAUSTA Peloton totuuden puolustaja, jolla on myönteinen asenne ja hymy herkässä. Gaspard on naimisissa, ja hänellä on kolme tytärtä. Nykyään hän on Ruandan haaratoimistokomitean jäsen.

◼ KUN ampuminen alkoi aamuvarhain 7. huhtikuuta, näin, että viitisentoista tutsien taloa, kahden veljen talot mukaan luettuina, roihusi ilmiliekeissä. Olisiko meidän talomme seuraavana vuorossa? Olin tulla hulluksi pelätessäni, mitä tapahtuisi tutsivaimolleni ja kahdelle lapsellemme.

En oikein tiennyt, mitä meidän pitäisi tehdä. Vallitsi sekasorto ja pakokauhu, liikkeellä oli huhuja ja vääriä tietoja. Päätin, että vaimoni ja lasteni olisi turvallisempaa mennä erään lähellä asuvan veljen luo ja minä tulisin sinne perästä. Päästyäni turvallisesti tuohon sovittuun paikkaan sain kuulla, että vaimoni oli ollut pakko paeta erääseen suureen koulurakennukseen. Samana iltapäivänä eräs naapuri tuli sanomaan: ”Kaikki koululle paenneet tutsit tapetaan!” Juoksin heti koululle, mistä löysin vaimoni ja lapseni, ja keräsin kokoon parikymmentä henkeä – joukossa veljiä ja sisaria – ja kehotin heitä menemään takaisin kotiin. Juuri kun teimme lähtöä, näimme miliisin vievän ihmisiä kaupungin ulkopuolelle paikkaan, jossa murhattiin yli 2 000 tutsia.

Sillä välin erään toisen naapurini vaimo oli synnyttänyt  koululla lapsen. Kun Interahamwe heitti koulurakennukseen käsikranaatin, isä pakeni vastasyntyneen pienokaisen kanssa ja äiti lähti paniikissa toiseen suuntaan. Vaikka isä on tutsi, hänen onnistui päästä läpi tiesuluista, koska hänellä oli vauva sylissään. Hän juoksi meille ja kysyi, voisinko hakea jostain vauvalle maitoa. Kun uskaltauduin ulos, osuin vahingossa eräälle miliisin tiesululle. Koska olin hakemassa maitoa tutsivauvalle, minulla ajateltiin olevan sympatioita tutseja kohtaan ja miliisin jäsenet sanoivat: ”Tapetaan hänet!” Kun eräs sotilas löi minua kiväärinperällä, nenästäni ja kasvoistani alkoi vuotaa verta ja menetin tajuntani. He luulivat minun kuolleen ja raahasivat minut läheisen talon taakse.

Muuan naapuri tunnisti minut ja sanoi: ”Sinun täytyy lähteä, tai he tulevat takaisin ja tekevät sinusta selvää.” Hän auttoi minut kotiin.

Vaikka tämä kokemus oli hyvin tuskallinen, se koitui suojakseni. Koska minun tiedettiin olevan autonkuljettaja, seuraavana päivänä luokseni tuli viisi miestä vaatimaan, että kuljettaisin erästä upseeria. Nähdessään vammani he kuitenkin luopuivat aikeestaan eivätkä he myöskään yrittäneet pakottaa minua Interahamwen partiointitehtäviin.

Seuraavat päivät olivat täynnä pelkoa, epävarmuutta ja nälkää. Kerran muuan tutsinainen juoksi meille kahden pienen lapsensa kanssa. Kätkimme hänet keittiön komeroon ja veimme hänen lapsensa omien lastemme kanssa toiseen huoneeseen. Kun maahan tunkeutuneet Ruandan isänmaallisen rintaman (RPF) joukot jatkoivat hyökkäyksiään ja kun huhut kertoivat, että Interahamwe oli käynnistänyt puhdistusoperaation, jossa kaikki tutsien kanssa naimisissa olevat hutumiehet surmattaisiin, perheeni valmistautui jälleen pakenemaan. RPF oli kuitenkin  jo vallannut alueen, joten tutsit eivät enää olleet vaarassa. Nyt hengenvaaraan jouduinkin minä.

Menin naapureidemme kanssa tiesululle, joka oli RPF:n miehittämä. Kun sotilaat näkivät minut – hutun jolla oli pää siteissä – he ajattelivat, että minun täytyi olla miliisin edustaja. He huusivat meille: ”Teidän joukossanne on tappajia ja ryöstäjiä, ja silti pyydätte apua! Ketkä teistä ovat piilottaneet tai suojelleet tutseja?” Osoitin heille naista ja lapsia, jotka olin kätkenyt. He ottivat lapset sivuun ja kysyivät heiltä: ”Kuka on tämä mies, jolla on pää paketissa?” Lapset vastasivat: ”Hän ei kuulu Interahamween. Hän on Jehovan todistaja ja hyvä mies.” Olin pelastanut tutsinaisen ja hänen kaksi lastaan, ja nyt he pelastivat minut!

Sotilaat tyytyivät vastauksiin ja kuljettivat meidät leirille, joka oli parinkymmenen kilometrin päässä Kigalista ja jonne oli koottu noin 16 000 elossa säilynyttä. Tapasimme siellä kuutisenkymmentä veljeä ja sisarta, jotka toimivat 14 seurakunnan yhteydessä. Järjestimme kokouksia, ja ensimmäisessä kokouksessa oli läsnä 96! Se oli kuitenkin hyvin vaikeaa aikaa, koska saimme kuulla, että ystäviä oli tapettu ja sisaria raiskattu. Olin ainoa vanhin, ja monet veljet ja sisaret kaipasivat apua ja lohdutusta Raamatusta. Kuuntelin heidän sydäntäsärkeviä kertomuksiaan ja vakuutin heille, että Jehova rakasti heitä ja ymmärsi heidän tuskansa.

Lopulta 10. heinäkuuta, lukuisten kauhuntäyteisten viikkojen jälkeen, pystyimme palaamaan koteihimme. Muistan, että useasti noissa pelottavissa ja vaarallisissa tilanteissa mieleeni tuli laulu ”Tässä on tie”. Sen sanat rohkaisivat minua suuresti: ”Ei totuuden tieltä pois kääntyä saa, vaan tahdomme sillä nyt näin vaeltaa.”

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 223, 224]

Joku huusi nimeäni

HENK VAN BUSSEL

SYNTYNYT 1957

KASTETTU 1976

TAUSTA Palveli Alankomaiden Betelissä ennen kuin meni Gileadiin vuonna 1984. Hänet määrättiin Keski-Afrikan tasavaltaan, Tšadiin ja sitten syyskuussa 1992 Ruandaan. Nyt hän palvelee vaimonsa Berthen kanssa Ruandan haaratoimistossa.

◼ ENSIMMÄINEN seurakunta, johon minut Ruandassa määrättiin, oli nimeltään Kigali-Sud. Siellä oli paljon lapsia. Veljet ja sisaret olivat lämpimiä ja vieraanvaraisia. Vuonna 1992 maassa ei ollut kovin montaa seurakuntaa ja julistajia oli vähän yli 1 500. Viranomaiset eivät vieläkään luottaneet meihin, joten silloin tällöin poliisi keskeytti saarnaamistyömme tarkistaakseen henkilöpaperimme.

Kun kansanmurha alkoi, minun oli pakko lähteä maasta. Pian sen jälkeen minua kuitenkin pyydettiin auttamaan pakolaisia Itä-Kongossa. Matkustin Nairobista Gomaan, Ruandan rajan tuntumassa sijaitsevaan kaupunkiin. Koska en ollut ikinä käynyt siellä ja tiedossani oli vain erään vanhimman nimi, mietin, miten ihmeessä löytäisin hänet. Perille päästyäni kyselin neuvoa taksinkuljettajaltani. Hän neuvotteli toisten kuljettajien kanssa, ja puolen tunnin kuluttua seisoin tuon vanhimman ovella. Kaksi Ruandan maakomiteaan kuuluvaa veljeä oli päässyt rajan yli Gomaan, ja annoin heille rahat, jotka Kenian haaratoimisto oli lähettänyt ruandalaisveljien auttamiseksi.

  Toisella kertaa, kun menin Nairobista Gomaan, muistan kävelleeni Ruandan rajalle. Vaikka matka oli lyhyt, se kesti iäisyyden, koska Ruandan puolelta minua vastaan vyöryi pakolaistulva.

Yhtäkkiä joku huusi nimeäni: ”Ndugu [swahiliksi ’veli’] Henk! Ndugu Henk!” Katsoin ympärilleni nähdäkseni, kuka minua oli huutanut, ja silloin huomasin Alphonsinen. Hän oli noin 14-vuotias tyttö, jonka kanssa olimme olleet samassa seurakunnassa Kigalissa. Nyt hän oli joutunut eroon äidistään. Pysyttelimme yhdessä tuossa väenpaljoudessa, ja vein hänet valtakunnansalille, joka toimi monien pakolaisveljien ja -sisarten kohtauspaikkana. Aluksi eräs kongolainen perhe huolehti hänestä, ja sitten yksi hänen kotiseurakuntansa pakolaissisar otti hänet hoiviinsa. Myöhemmin Alphonsine tapasi jälleen äitinsä Kigalissa.

[Kuva]

Henk vaimonsa Berthen kanssa

 [Tekstiruutu/Kuva s. 235, 236]

Jehova on tehnyt suuria, ihmeellisiä tekoja!

GÜNTER RESCHKE

SYNTYNYT 1937

KASTETTU 1953

TAUSTA Aloitti tienraivauksen vuonna 1958 ja kävi Gileadin 43. kurssin. Vuoden 1967 jälkeen hän on palvellut Gabonissa, Keski-Afrikan tasavallassa ja Keniassa sekä vieraillut matkavalvojana useissa muissa maissa. Tätä nykyä hän kuuluu Ruandan haaratoimistokomiteaan.

◼ MENIN ensi kerran Ruandaan vuonna 1980, jolloin minut lähetettiin sinne Keniasta piirivalvojaksi. Tuolloin maassa oli vain 7 seurakuntaa ja 127 julistajaa. Olin myös siellä pidetyn tienraivaajien palveluskoulun ensimmäisen kurssin toinen opettaja. Monet tuon kurssin 22 tienraivaajasta ovat yhä kokoaikaisessa palveluksessa. Palattuani Keniaan muistelin lämpimästi rundalaisveljien palvelusintoa ja arvostusta totuutta kohtaan.

Vuonna 1996 sain Kenian haaratoimistosta kirjeen, jossa minua pyydettiin muuttamaan Ruandaan. Olin asunut Keniassa 18 vuotta, ja viihdyin siellä hyvin. Kun saavuin Ruandaan, tilanne maassa oli edelleen epävakaa. Monesti öisin kuului ammuskelua. Pian aloin kuitenkin nauttia tehtävästäni, etenkin kun sain omin silmin nähdä Jehovan siunaavan työtä.

Konventtipaikat olivat alkeellisia. Veljet eivät kuitenkaan valittaneet, vaikka joutuivat usein istumaan maassa tai kivien päällä. Suuret telttakankaalla vuoratut maakuopat toimivat kastealtaina. Vaikka sisämaassa monet konventtipaikat ovat yhä tällaisia, vuosien varrella on rakennettu  yksinkertaisia sivuilta avoimia saleja ja muutamia valtakunnansaleja, jotka voidaan laajentaa konventin ajaksi.

Veljet julistivat hyvää uutista innokkaasti. Kigalin seurakuntien kokoukset alkoivat viikonloppuisin varhain aamulla. Sitten julistajat lähtivät kentälle ja olivat palveluksessa pimeän tuloon saakka.

Varasin aina aikaa seurakuntien nuorille – tuleville julistajille, joille voitaisiin myöhemmin antaa lisää vastuuta. Oli hienoa nähdä, kuinka monet heistä ilmaisivat pelottomasti kantansa ja osoittivat näin, että nuoresta iästään huolimatta heillä oli henkilökohtainen suhde Jehovaan.

Esimerkiksi kun Etelä-Ruandassa asuvaa 11-vuotiasta Luc-poikaa pyydettiin laulamaan koululuokassa kansallislaulu, hän kysyi kunnioittavasti, voisiko hän sen sijaan laulaa yhden valtakunnanlauluistamme. Opettaja suostui ehdotukseen, ja Lucin laulettua koko luokka taputti. Hän osasi paitsi laulun melodian myös sen sanat, mikä osoitti, että hän nautti suuresti Luojansa ylistämisestä. Tämänkaltaiset kokemukset ovat rohkaisseet minua. Tapasin myös erään sisaren, joka oli vuosia sitten vangittu hyvän uutisen saarnaamisen vuoksi. Vankilassa hänelle syntyi poika, jolle hän antoi nimeksi Shikama Hodari (mikä merkitsee swahilin kielellä ’pysy lujana’). Shikama on osoittautunut nimensä veroiseksi. Hän kävi äskettäin naimattomien veljien raamattukoulun, ja hän palvelee nyt avustavana palvelijana ja erikoistienraivaajana.

Ruandalaisveljemme sinnittelivät vuosikausia erittäin vaikeissa oloissa kieltojen, sisällissodan ja kansanmurhan myllerryksessä, ja heidän palvelusintonsa ja uskollisuutensa tekivät minuun aina syvän vaikutuksen. On mahtavaa palvella heidän rinnallaan. Olen myös aina tuntenut Jehovan siunauksen, suojeluksen ja tuen, minkä vuoksi hänestä on tullut minulle entistä läheisempi. Jehova on tosiaan tehnyt ihmeellisiä, suuria tekoja! (Ps. 136:4.)

 [Taulukko/Kuvat s. 254, 255]

HUOMATTAVIA TAPAHTUMIA – Ruanda

 1970

1970 Ensimmäiset julistajat raportoivat.

1975 Ensimmäinen ruandalaisperhe palaa Kongosta.

1976 Kirjanen ”Tämä valtakunnan hyvä uutinen” julkaistaan kinjaruandaksi.

1978 Vartiotorni alkaa ilmestyä kerran kuussa kinjaruandaksi.

1980

1982 Työ kielletään, vastuuveljet vangitaan.

1986 Kolmannes maan julistajista on vankilassa.

1990

1990 Maan pohjoisosassa syttyy sota.

1992 Pidetään ensimmäinen koko maan käsittävä piirikonventti.

Työ rekisteröidään.

Lähetystyöntekijöitä saapuu.

1994 Tutsien kansanmurha

1996 Lähetystyöntekijöitä palaa maahan.

Palvelusosasto perustetaan.

1998 Kinjaruandankielinen Vartiotorni ilmestyy samanaikaisesti englanninkielisen kanssa.

1999 Sivuilta avoin Kigalin konventtisali vihitään.

2000

2000 Haaratoimisto perustetaan.

Valtakunnansalirakennusosasto aloittaa toimintansa.

2001 Hankitaan tontti uutta haaratoimistoa varten.

2006 Uudet haaratoimistotilat vihitään.

2007 Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös julkaistaan kinjaruandaksi.

2010

2010 Koko Pyhän Raamatun Uuden maailman käännös julkaistaan kinjaruandaksi.

[Kaavio/Kuva s. 234]

(Ks. painettu julkaisu)

Julistajia

Tienraivaajia

20 000

15 000

10 000

5 000

1985 1990 1995 2000 2005 2010

 [Kartat s. 167]

(Ks. painettu julkaisu)

UGANDA

KONGON DEMOKRAATTINEN TASAVALTA

Nyiragongo-tulivuori

Goma

BURUNDI

TANSANIA

RUANDA

KIGALI

VIRUNGAVUORET

Karisimbi-tulivuori

Ruhengeri (nyk. Musanze)

Gisenyi (nyk. Rubavu)

Kivujärvi

Bukavu

Kanombe

Masaka

Gitarama (nyk. Muhanga)

Bugesera

Nyabisindu (nyk. Nyanza)

Save

Butare (nyk. Huye)

Päiväntasaaja

[Kuva s. 164, 165]

Kalassa Kivujärvellä

[Kuvat s. 169]

Oden ja Enea Mwaisoba

[Kuva s. 170]

Gaspard Rwakabubu Déborah-tyttärensä ja Mélanie-vaimonsa kanssa

[Kuva s. 171]

Kinjaruandankielinen Tämä valtakunnan hyvä uutinen -kirjanen

[Kuva s. 172]

Justin Rwagatore

[Kuva s. 172]

Ferdinand Mugarura

[Kuva s. 173]

Kolme veljeä, jotka kastettiin vuonna 1976: Leopold Harerimana, Pierre Twagirayezu ja Emmanuel Bazatsinda

[Kuva s. 174]

Kinjaruandankielistä kirjallisuutta

[Kuva s. 179]

Phocas Hakizumwami

[Kuva s. 180]

Palatin Nsanzurwimo, hänen vaimonsa (oikealla) ja lapsensa

[Kuva s. 181]

Odette Mukandekezi

[Kuva s. 182]

Henry Ssenyonga moottoripyörineen

[Kuva s. 188]

Rekisteröintitodistus, joka on päivätty 13. huhtikuuta 1992

[Kuva s. 190]

Veljet siirtämässä lavaa jalkapallo- ottelun tieltä

[Kuva s. 192]

Leonard ja Nancy Ellis (keskellä) Rwakabubun ja Somben perheiden kanssa

[Kuva s. 193]

Kigalin lähistölle pudonneen koneen hylky

[Kuvat s. 199]

”Meiltä puuttui veljeys”, teksti erään katolisen kirkon seinässä Kibuyessa (nyk. Karongi).

[Kuva s. 214]

Vasemmalta oikealle: (takana) André Twahirwa, Jean de Dieu, Immaculée, Chantal (lapsi sylissään) ja Suzanne; (edessä) Mugabon lapset Jean-Luc ja Agapé

[Kuva s. 216]

Védaste Bimenyimana johtamassa raamatuntutkistelua

[Kuva s. 217]

Tharcisse Seminega ja hänen vaimonsa Chantal

[Kuva s. 218]

Tharcisse ja Justin majan vieressä, jossa Tharcisse perheineen piileskeli kuukauden

 [Kuvat s. 226]

Yllä: Ruandalaistodistajien pakolaisleiri; alla: pakolaisleiri todistajille ja muille

Goma, Kongo

Benaco, Tansania

 [Kuvat s. 229]

Valtakunnansalista tehtiin sairaala.

[Kuva s. 238]

Oreste perheineen vuonna 1996

[Kuva s. 240]

Théobald ja Bérancille Munyampundu

[Kuvat s. 241]

Tutsi- ja hututodistajia raivaamassa konventtisalitonttia

[Kuva s. 242]

Sivuilta avoin Kigalin konventtisali vuonna 2006

[Kuva s. 243]

Palvelijoiden valmennuskoulu Kigalissa vuonna 2008

[Kuva s. 246]

Viittomakielinen osasto Gisenyin konventissa vuonna 2011

[Kuva s. 248]

François-Xavier Hakizimana

 [Kuvat s. 252, 253]

 Veljet ja sisaret ahkeroivat tällä hedelmällisellä alueella ”elonkorjuun Herran” rinnalla, eikä heillä ole aikomustakaan hidastaa vauhtia.