Kirja joka ”puhuu” eläviä kieliä

Jos kieli, jolla kirja on kirjoitettu, kuolee, niin käytännössä itse kirjakin kuolee. Harva osaa nykyään lukea niitä muinaisia kieliä, joilla Raamattu kirjoitettiin. Silti se on elävä. Se on säilynyt, koska se on ”oppinut puhumaan” ihmiskunnan eläviä kieliä. Kääntäjät, jotka ”opettivat” sen puhumaan muita kieliä, kohtasivat toisinaan ylipääsemättömiltä näyttäviä esteitä.

RAAMATUN kääntäminen on valtava tehtävä, onhan tuossa kirjassa yli 1100 lukua ja 31000 jaetta. Työlleen omistautuneet kääntäjät ottivat kuitenkin haasteen vastaan mielellään vuosisatojen varrella. Monet heistä olivat valmiita kokemaan vaikeuksia ja jopa kuolemaan työnsä puolesta. Raamatun kääntäminen ihmiskunnan kielille on huomattava kertomus sinnikkyydestä ja kekseliäisyydestä. Tarkastellaanpa vain pientä osaa tuosta ihailua herättävästä historiasta.

Kääntäjien haasteita

Miten kääntäisit kirjan sellaiselle kielelle, jolla ei ole kirjaimistoa? Lukemattomat raamatunkääntäjät kohtasivat juuri tämän haasteen. Esimerkiksi 300-luvulla elänyt Wulfila (Ulfila) ryhtyi kääntämään Raamattua kielelle, jota tuolloin puhuttiin mutta ei kirjoitettu: gootiksi. Wulfila vastasi haasteeseen luomalla 27 kirjaimen goottilaiset aakkoset lähinnä kreikkalaisten ja latinalaisten aakkosten pohjalta. Hänen gootinkielinen käännöksensä melkein koko Raamatusta valmistui ennen vuotta 381.

800-luvulla kaksi kreikankielistä veljestä, Kyrillos (alun perin Konstantinos) ja Methodios, molemmat huomattavia oppineita ja kielentuntijoita, halusivat kääntää Raamatun slaavilaiselle väestölle. Slaaveilla ei kuitenkaan tuolloin ollut kirjoitettua kieltä. Niinpä nuo kaksi veljestä loivat aakkoston voidakseen kääntää Raamatun. Näin Raamattu saattoi nyt ”puhua” monille muille ihmisille: niille jotka elivät slaavilaisessa maailmassa.

1500-luvulla ryhtyi William Tyndale kääntämään Raamattua sen alkukielistä englanniksi, mutta hän kohtasi ankaraa vastustusta sekä kirkon että valtion taholta. Oxfordissa oppinsa saanut Tyndale halusi tehdä käännöksen, jota jopa ”kyntöpoika” voisi ymmärtää.¹ Onnistuakseen siinä hänen täytyi kuitenkin paeta Saksaan, missä hänen englanninkielinen ”Uusi testamenttinsa” painettiin vuonna 1526. Kun noita Raamattuja salakuljetettiin Englantiin, viranomaiset vimmastuivat siinä määrin, että he alkoivat polttaa niitä julkisesti. Myöhemmin Tyndale kavallettiin. Juuri ennen kuin hänet kuristettiin ja hänen ruumiinsa poltettiin, hän lausui kuuluvalla äänellä seuraavat sanat: ”Herra, avaa Englannin kuninkaan silmät!”²

 Raamatun kääntäminen jatkui; mikään ei pysäyttäisi kääntäjiä. Vuonna 1548 ilmestyi Mikael Agricolan Se Wsi Testamenti, ja vuonna 1642 saatiin koko Raamattu suomeksi. Vuoteen 1800 tultaessa olivat ainakin jotkin Raamatun osat ”oppineet puhumaan” 68:aa kieltä. Kun sitten perustettiin raamattuseuroja – etenkin Britannian ja ulkomaan raamattuseura vuonna 1804 – Raamattu ”oppi” nopeasti vielä useampia uusia kieliä. Sadat nuoret miehet tarjoutuivat lähtemään ulkomaille lähetystyöhön, ja monilla heistä oli ensisijaisena tavoitteena kääntää Raamattu.

Afrikan kielten oppiminen

Vuonna 1800 Afrikassa oli vain alun toistakymmentä kirjoitettua kieltä. Sadat muut puhutut kielet joutuivat odottamaan, kunnes niille keksittiin kirjoitusjärjestelmä. Lähetyssaarnaajat tulivat ja opettelivat nuo kielet – ilman alkeis- tai sanakirjoja. Sitten he tekivät lujasti töitä luodakseen niille kirjallisen muodon ja opettivat sen jälkeen ihmisiä lukemaan tuota kirjoitusta. Tämän he tekivät, jotta jonain päivänä ihmiset voisivat lukea Raamattua omalla kielellään.³

Tällainen lähetyssaarnaaja oli muun muassa skotlantilainen Robert Moffat. Vuonna 1821 hän lähti 25-vuotiaana lähetystyöhön Afrikan eteläosaan tswanankielisen heimon pariin. Oppiakseen sen kirjoittamattoman kielen hän hakeutui ihmisten pariin ja oleskeli silloin tällöin sisämaassa heidän keskuudessaan. ”Ihmiset olivat ystävällisiä”, hän kirjoitti myöhemmin, ”ja minun kielikömmähdykseni synnyttivät monia naurunremahduksia. He eivät koskaan – eivät yhtä ainutta kertaa – korjanneet mitään sanaa tai lausetta, ennen kuin olivat jäljitelleet minua varsin osuvasti hauskuttaakseen muita oikein olan takaa.”⁴ Moffat ei hellittänyt, ja lopulta hän oppi tuon kielen ja kehitti sille kirjallisen muodon.

Vuonna 1829, työskenneltyään tswanojen parissa kahdeksan vuotta, Moffat sai valmiiksi käännöksensä Luukkaan evankeliumista. Saadakseen sen painettua hän matkusti härkävankkureilla lähes tuhat kilometriä rannikolle ja jatkoi sitten laivalla Kapkaupunkiin. Perillä kuvernööri antoi hänelle luvan käyttää hallituksen painoa, mutta Moffatin itsensä piti tehdä ladelma ja hoitaa painaminen. Evankeliumi julkaistiin lopulta vuonna 1830. Tswanat saattoivat nyt ensimmäistä kertaa lukea Raamattua omalla kielellään. Vuonna 1857 Moffat sai valmiiksi tswanankielisen käännöksen koko Raamatusta.

Myöhemmin Moffat kuvaili tswanojen ensi reaktiota heidän saadessaan Luukkaan evankeliumin. Hän sanoi: ”Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat tulleet satojen kilometrien päästä hankkimaan Pyhän Luukkaan evankeliumeja. – – Olen nähnyt, miten he ovat saaneet itselleen Pyhän Luukkaan evankeliumin osia ja itkeneet kirja käsissään ja miten he ovat painaneet niitä rintaansa vasten ja vuodattaneet kiitollisuuden kyyneleitä, kunnes olen sanonut useammalle kuin yhdelle, että he pilaavat kirjansa kyynelillään.”⁵

Moffatin kaltaiset työlleen omistautuneet kääntäjät antoivat siten monille afrikkalaisille – joista jotkut eivät alun perin pitäneet kirjoitettua kieltä tarpeellisena – ensimmäisen mahdollisuuden viestiä kirjallisesti. Kääntäjät kuitenkin uskoivat, että he antoivat Afrikan kansoille vielä arvokkaamman lahjan: Raamatun heidän omalla kielellään. Nykyään Raamattu, kokonaan tai osittain, ”puhuu” yli 600:aa Afrikan kieltä.

Aasian kielten oppiminen

Kun Afrikassa työskentelevät kääntäjät ponnistelivat luodakseen puhutuille kielille kirjallisen muodon, toisella puolen maapalloa toiset kääntäjät kohtasivat hyvin erilaisen esteen: heidän piti kääntää kielille, joilla  jo oli monimutkaiset kirjoitusjärjestelmät. Tällaisen haasteen edessä olivat ne, jotka käänsivät Raamattua Aasian kielille.

1800-luvun alussa William Carey ja Joshua Marshman lähtivät Intiaan ja opettelivat monia sen kirjoitettuja kieliä. Painaja William Wardin avulla he käänsivät ainakin osia Raamatusta lähes 40 kielelle.⁶ Kirjailija J. Herbert Kane sanoo William Careysta: ”Hän loi [bengalin kielelle] kauniin, vapaasti soljuvan, puhekielisen tyylin, joka korvasi vanhan klassisen muodon, ja teki tuon kielen siten nykylukijoille ymmärrettävämmäksi ja puoleensavetävämmäksi.”⁷

Yhdysvalloissa syntynyt ja kasvanut Adoniram Judson matkusti Burmaan, ja vuonna 1817 hän alkoi kääntää Raamattua burmaksi. Kuvaillessaan, miten vaikeaa oli hallita itämainen kieli niin hyvin, että voi kääntää Raamatun, hän sanoi, että kun ryhdymme opiskelemaan kieltä, jota puhutaan toisella puolen maapalloa ja jota puhuvien ihmisten ajatukset kulkevat aivan eri rataa kuin meidän, jonka ilmaisut ovat toinen toisensa perään täysin uusia ja jonka kirjaimet ja sanat eivät muistuta vähimmässäkään määrin mitään tuntemaamme kieltä, ja kun meillä ei ole sanakirjaa eikä tulkkia ja meidän on ymmärrettävä tuota kieltä jonkin verran ennen kuin voimme käyttää hyväksemme sitä äidinkielenään puhuvan opettajan apua – se tietää työtä!⁸

Judsonin tapauksessa se tiesi noin 18 vuoden puurtamista. Viimeinen osa burmankielisestä Raamatusta painettiin vuonna 1835. Hänen oleskelunsa Burmassa tuli hänelle kuitenkin kalliiksi. Tehdessään käännöstään häntä syytettiin vakoilusta, ja sen vuoksi hän vietti lähes kaksi vuotta moskiittoja kuhisevassa vankilassa. Pian hänen vapautumisensa jälkeen hänen vaimonsa ja pieni tyttärensä kuolivat kuumeeseen.

Kun 25-vuotias Robert Morrison saapui Kiinaan vuonna 1807, hän tarttui äärimmäisen vaikeaan tehtävään: hän alkoi kääntää Raamattua kiinaksi, yhdelle maailman monimutkaisimmista kirjoitetuista kielistä. Hän osasi vain vähän tuota kieltä, jota hän oli alkanut opiskella vasta kahta vuotta aiemmin. Morrisonin vastuksena oli myös Kiinan laki, jonka avulla maa pyrittiin pitämään eristettynä. Kiinan kielen opettaminen ulkomaalaisille oli kiinalaisilta kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla. Se että ulkomaalainen käänsi Raamattua kiinaksi, oli samaan rangaistukseen johtava rikos.

Pelottomasti mutta varovaisesti Morrison jatkoi kieliopintojaan ja oppi kiinan nopeasti. Kahden vuoden kuluttua hän sai työpaikan kääntäjänä Itä-Intian kauppakomppaniasta. Päiväsaikaan hän työskenteli komppanian palveluksessa, mutta muilta salassa ja jatkuvassa vaarassa paljastua hän käänsi  Raamattua. Vuonna 1814, hänen oltuaan seitsemän vuotta Kiinassa, Raamatun kreikkalaiset kirjoitukset olivat painovalmiina.⁹ Viiden vuoden kuluttua hän sai valmiiksi Heprealaiset kirjoitukset William Milnen avustamana.

Se oli mahtava saavutus: Raamattu saattoi nyt ”puhua” kieltä, jolla oli enemmän käyttäjiä kuin millään muulla maailman kielellä. Kyvykkäiden kääntäjien ansiosta käännöksiä ilmestyi sen jälkeen muillakin Aasian kielillä. Nykyään Raamatun osia on saatavissa yli 500:lla Aasian kielellä.

Miksi Tyndale, Agricola, Moffat, Judson, Morrison ja muut samankaltaiset miehet ponnistelivat lujasti vuosikausia – joskus jopa vaarantaen henkensä – kääntääkseen kirjan ihmisille, joita he eivät tunteneet ja joilla joissakin tapauksissa ei ollut kirjoitettua kieltä? Varmastikaan eivät kunnian tai rahan tähden. He uskoivat, että Raamattu on Jumalan sana ja että sen tulee ”puhua” ihmisille – kaikille ihmisille – heidän omaa kieltään.

Onpa Raamattu sinun mielestäsi Jumalan sana tai ei, ehkä olet samaa mieltä siitä, että sellainen uhrautuvaisuus, jota nuo antaumukselliset kääntäjät ilmaisivat, on aivan liian harvinaista nykymaailmassa. Eikö tuollaista epäitsekkyyttä synnyttävä kirja ole tutkimisen arvoinen?

[Taulukko s. 12]

(Ks. painettu julkaisu)

Niiden kielten määrä, joilla Raamatun osia on painettu vuoden 1800 jälkeen

68 107 171 269 367 522 729 971 1199 1762 2123

1800 1900 1995

[Kuva s. 10]

Tyndale kääntää Raamattua

[Kuva s. 11]

Robert Moffat

[Kuva s. 12]

Adoniram Judson

[Kuva s. 13]

Robert Morrison