16. luku

Onko normaalia surra tällä tavalla?

MITCHELL muistelee päivää, jona hänen isänsä kuoli: ”Olin aivan poissa tolaltani. – – ’Se ei voi olla totta’, vakuuttelin itselleni.”

Kenties joku sinulle rakas ihminen – isä, äiti, veli, sisar tai ystävä – on kuollut. Sen sijaan että tuntisit vain surua, olet myös vihainen, hämmentynyt ja peloissasi. Et saa pidätettyä kyyneleitä, vaikka kuinka yrität. Tai annat tuskan tunteiden patoutua sisällesi.

Tosiasiassa on aivan luonnollista ilmaista tunteitaan, kun joku läheinen kuolee. Kun Jeesus Kristus sai tietää läheisen ystävänsä kuolemasta, hänkin ”puhkesi kyyneliin” ja ”huokaisi” sisimmässään. (Johannes 11:33–36; vrt. 2. Samuelin kirja 13:28–39.) Kun ymmärrät, että toisillakin on ollut samanlaisia tunteita kuin sinulla, sinun on ehkä helpompi kestää menetyksesi.

Kieltäminen

Tapaus voi ensin turruttaa tunteesi. Saatat syvällä sisimmässäsi toivoa, että kaikki on vain pahaa unta, että joku tulee herättämään sinut ja että kaikki on niin kuin on aina ennenkin ollut. Esimerkiksi Cindyn äiti kuoli syöpään. Cindy selittää: ”En ole pohjimmiltani hyväksynyt sitä, että hän on poissa. Kun tapahtuu jotakin, mistä ennen olisin puhunut hänelle, huomaan sanovani: ’Minun täytyy kertoa tästä äidille.’”

Omaisensa kuolemaa surevat pyrkivät kieltämään sen, että mitään olisi tapahtunutkaan. Heistä voi jopa tuntua, että he yhtäkkiä näkevät vainajan kadulla, ohi ajavassa bussissa tai junassa. Häntä muistuttavan ihmisen  näkeminen vilaukselta voi sytyttää toivonkipinän siitä, että kaikki onkin ehkä ollut erehdystä. Muista, että Jumala loi ihmisen elämään, ei kuolemaan. (1. Mooseksen kirja 1:28; 2:9) On siksi aivan normaalia, että kuolemaa on vaikea hyväksyä.

”Miten hän saattoi tehdä minulle näin?”

Älä hämmästy, jos sinäkin tunnet toisinaan olevasi hiukan vihainen kuolleelle. Cindy muistelee: ”Äidin kuoleman jälkeen ajattelin toisinaan: ’Et kertonut meille, että aiot kuolla. Sinä vain karkasit pois.’ Tunsin itseni hylätyksi.”

Veljen tai sisaren kuolema voi samoin herättää tällaisia tunteita. Karen selittää: ”On oikeastaan naurettavaa vihoitella kuolleelle. Mutta kun sisareni kuoli, en voinut olla ajattelematta: ’Miten hän saattoi kuolla ja jättää minut aivan yksin? Miten hän saattoi tehdä minulle näin?’” Jotkut huomaavat olevansa vihaisia hänelle kaiken sen tuskan vuoksi, mitä hänen kuolemansa on aiheuttanut. Jotkut tuntevat jääneensä vaille jotakin ja ovat kenties hiukan loukkaantuneita, kun sairas veli tai sisar sai osakseen niin paljon aikaa ja huomiota ennen kuolemaansa. Surun murtamat vanhemmat saattavat pelätä menettävänsä toisenkin lapsen, minkä vuoksi heistä tulee yhtäkkiä ylettömän suojelevia, ja myös tämä voi herättää vihamielisyyttä kuollutta kohtaan.

”Kunpa vain . . .”

Syyllisyyden tunteet ovat myös yleinen reaktio. Mieleen tulvii kysymyksiä ja epäilyksiä. ’Olisiko jotain ollut vielä tehtävissä? Olisiko meidän pitänyt vaihtaa lääkäriä?’ Mielessä risteilee myös lukuisia ajatuksia, jotka kaikki alkavat sanoilla kunpa vain. ’Kunpa vain emme olisi riidelleet  niin paljon.’ ’Kunpa vain olisin ollut ystävällisempi.’ ’Kunpa vain minä olisin mennyt kauppaan hänen sijastaan.’

Mitchell sanoo: ”Kunpa olisin osoittanut isääni kohtaan enemmän kärsivällisyyttä ja ymmärtämystä! Tai osallistunut enemmän kotitöihin, niin että hänellä olisi työstä palattuaan ollut helpompaa.” Elisa huomautti: ”Kun äiti sairastui ja kuoli aivan yllättäen, keskinäiset tunteemme jäivät kokonaan selvittämättä. Nyt syyllisyys ahdistaa minua. Mielessäni pyörii kaikki se, mitä minun olisi pitänyt sanoa hänelle, kaikki se, mitä minun ei olisi pitänyt sanoa, ja kaikki se, minkä tein väärin.”

Saatat jopa syyttää itseäsi siitä, mitä tapahtui. Cindy muistelee: ”Tunsin syyllisyyttä jokaisesta riidasta, joka meillä oli ollut, kaikesta paineesta, jota aiheutin äidille. Minusta tuntui, että kaikki se paine, jota olin aiheuttanut hänelle, oli saattanut pahentaa hänen sairauttaan.”

”Mitä sanon ystävilleni?”

Eräs leskiäiti sanoi nuoresta pojastaan: ”Jonnysta oli vastenmielistä kertoa muille lapsille isänsä kuolleen. Se hämmensi häntä ja myös harmitti häntä juuri siksi, että se hämmensi häntä.”

 Eräs perheenjäsenen kuolemaa käsittelevä kirja selittää: ”’Mitä sanon ystävilleni?’ on monille [jälkeen jääneille] sisaruksille äärimmäisen tärkeä kysymys. Sisaruksista tuntuu usein, että heidän ystävänsä eivät ymmärrä, mitä he kokevat. Yritykset keventää menetyksen taakkaa voivat saada osakseen ilmeettömiä tuijotuksia ja hämmästyneitä katseita. – – Jälkeen jäänyt veli tai sisar voi siksi tuntea itsensä hylätyksi, yksinäiseksi ja toisinaan jopa omituiseksi.” – Death and Grief in the Family.

Ymmärrä kuitenkin, että joskus toiset eivät vain tiedä mitä sanoa surevalle ystävälle – eivätkä siksi sano mitään. Sinun menetyksesi saattaa myös muistuttaa heitä siitä, että hekin voivat menettää jonkun omaisensa. Koska he eivät halua, että heitä muistutetaan siitä, he saattavat kartella sinua.

Surun kohtaaminen rohkeasti

Sen tietäminen, että sureminen on normaalia, auttaa suuresti selviytymään siitä. Todellisuuden jatkuva kieltäminen sen sijaan vain pitkittää surua. Joskus perhe jättää ruokapöytään aina saman paikan tyhjäksi kuollutta varten, ikään kuin hän tulisi syömään yhdessä muiden kanssa. Eräs perhe hoiti tällaisen tilanteen kuitenkin eri tavoin. Äiti kertoo: ”Me emme enää istuneet ruokapöydän  ääressä samassa järjestyksessä kuin ennen. Mieheni muutti istumaan Davidin paikalle, ja se osaltaan poisti tyhjyyden tunnetta.”

On myös avuksi, kun ymmärrät, että vaikka saattaa olla sellaista, mitä sinun olisi tai ei olisi pitänyt sanoa tai tehdä, niin ilmeisestikään omaisesi ei kuollut sen vuoksi. Sitä paitsi ”me kaikki kompastumme monta kertaa”. – Jaakob 3:2.

Kerro tunteistasi

Tri Earl Grollman ehdottaa: ”Ei riitä, että tunnustaa ristiriitaiset tunteensa; ne täytyy myös ilmaista. – – Silloin on sopivaa kertoa tunteistaan.” Tuolla hetkellä ei ole hyvä eristäytyä. – Sananlaskut 18:1.

Tri Grollman sanoo, että surun kieltäminen ”ainoastaan pitkittää tuskaa ja suruprosessia”. Hän ehdottaa: ”Etsi itsellesi hyvä kuuntelija, ystävä joka ymmärtää, että monet tunteesi ovat katkeran surun ihmisessä synnyttämiä normaaleja reaktioita.” Isä tai äiti, veli, sisar, ystävä tai kristillisen seurakunnan vanhin voi usein osoittautua todelliseksi tueksi.

Entä jos sinun tekee mieli itkeä? Tri Grollman jatkaa: ”Joillekuille – niin miehille kuin naisille ja lapsillekin – ovat kyyneleet parasta terapiaa tunneperäiseen paineeseen. Itkeminen on luonnollinen keino tuskaisuuden lievittämiseksi ja kivun poistamiseksi.”

Vetäkää yhtä köyttä perheenä

Vanhempasi voivat myös olla suureksi avuksi kuolemantapauksen sattuessa, ja sinä voit itse olla avuksi heille. Esimerkiksi englantilaistytöt Jane ja Sarah menettivät 23-vuotiaan veljensä Darrallin. Miten he jaksoivat kantaa surunsa? Jane vastaa: ”Koska meitä oli neljä, minä olin  isän seurassa, ja me teimme kaikenlaista yhdessä, samalla kun Sarah teki kaikenlaista äidin kanssa. Näin meidän ei tarvinnut kenenkään olla yksinämme.” Jane muistelee vielä: ”En ollut sitä ennen nähnyt isän koskaan itkevän. Hän itki pari kolme kertaa, ja tavallaan se oli kaunista, ja nyt näin jälkeenpäin tunnen mielihyvää siitä, että saatoin olla silloin lohduttamassa häntä.”

Toivo joka antaa voimaa

Englantilaiselta Davidilta kuoli 13-vuotias Janet-sisar Hodgkinin tautiin. Hän sanoo: ”Minua auttoi suuresti eräs raamatunjae, jota lainattiin hautajaispuheessa. Se kuuluu: ’Sillä Jumala on asettanut päivän, jona hänen tarkoituksensa on tuomita asuttu maa vanhurskaudessa sen miehen kautta, jonka hän on määrännyt, ja hän on varannut kaikille siitä takeen herättämällä hänet, Jeesuksen, kuolleista.’ Puhuja tähdensi sanaa ’tae’ puhuessaan ylösnousemuksesta. Se on ollut minulle suurena voimanlähteenä hautajaisten jälkeen.” – Apostolien teot 17:31; ks. myös Markus 5:35–42; 12:26, 27; Johannes 5:28, 29; 1. Korinttolaisille 15:3–8.

Raamatun esittämä ylösnousemustoivo ei poista surua. Et tule koskaan unohtamaan tätä sinulle läheistä ihmistä. Monet ovat kuitenkin saaneet todellista lohtua Raamatun lupauksista ja ovat sen vuoksi alkaneet vähitellen toipua siitä tuskasta, jonka jonkun heidän rakastamansa ihmisen menettäminen on aiheuttanut.

Kysymyksiä keskustelua varten

□ Onko sinun mielestäsi luonnollista surra jotakuta sinulle rakasta ihmistä, joka on kuollut?

□ Millaisia tunteita sureva ihminen saattaa kokea ja miksi?

□ Millä tavalla sureva nuori voi alkaa selviytyä tunteistaan?

□ Miten voisit lohduttaa ystävää, joka on menettänyt jonkun omaisensa?

[Huomioteksti s. 128]

”En ole pohjimmiltani hyväksynyt sitä, että hän on poissa. – – huomaan sanovani: ’Minun täytyy kertoa tästä äidille’”

[Huomioteksti s. 131]

”Äidin kuoleman jälkeen ajattelin – –: ’Et kertonut meille, että aiot kuolla. Sinä vain karkasit pois.’ Tunsin itseni hylätyksi”

[Kuva s. 129]

”Ei voi olla totta, että minulle on käynyt näin!”

[Kuva s. 130]

Kun meiltä on kuollut joku läheinen ihminen, kaipaamme jonkun myötätuntoisen tukea