Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Miten elämä sai alkunsa?

Miten elämä sai alkunsa?

Kolmas luku

Miten elämä sai alkunsa?

MAAPALLOMME kuhisee elämää. Lumisilta arktisilta seuduilta Amazonin sademetsiin, Saharan aavikolta Siperian soille, pimeältä valtameren pohjalta valoisille vuorenhuipuille saakka maapallo on tulvillaan elämää. Ja sillä on kaikki edellytykset hämmästyttää meitä.

Elämä ilmenee uskomattoman monenmuotoisena ja -kokoisena sekä käsittämättömän suurina määrinä. Planeetallamme hyörii ja surisee miljoona hyönteislajia. Ympärillämme olevissa vesissä ui yli 20000 kalalajia: toiset ovat riisinjyvän kokoisia, toiset yhtä pitkiä kuin kuorma-autot. Maata koristaa ainakin 350000 kasvilajia: jotkin omituisia, useimmat ihastuttavia. Ja taivaalla lentelee yli 9000 lintulajia. Näistä luontokappaleista ihminen mukaan luettuna muodostuu se harmoninen panoraama, jota me sanomme elämäksi.

Mutta meitä ympäröivien eliöiden viehättävää monimuotoisuutta hämmästyttävämpää on eliöitä yhdistävä perinpohjainen yhtenäisyys. Maapallon eliöiden sisälle kurkistavat biokemistit selittävät, että kaikki elolliset olennot – niin amebat kuin ihmisetkin – ovat riippuvaisia kunnioitusta herättävästä vuorovaikutuksesta: nukleiinihappojen (DNA:n ja RNA:n) ja valkuaisainemolekyylien yhteistyöstä. Näihin rakenneosiin liittyviä mutkikkaita tapahtumasarjoja on käynnissä käytännöllisesti katsoen kaikissa elimistömme soluissa, samoin kuin kolibrien, leijonien ja valaiden soluissa. Tästä yhtenäisestä vuorovaikutuksesta syntyy kaunis elämän mosaiikki. Miten tämä elämän harmoninen järjestelmä tuli olemassaoloon? Miten elämä itse asiassa on syntynyt?

Olet luultavasti samaa mieltä siitä, että on ollut aika, jolloin maan päällä ei ole ollut elämää. Tiedemiehet ovat tätä mieltä, ja niin ovat myös monet uskonnolliset kirjat. Ehkä kuitenkin tiedät näiden kahden lähteen – tieteen ja uskonnon – selittävän erilailla sen, miten elämä sai alkunsa maapallolla.

Miljoonat ihmiset uskovat koulutuksestaan riippumatta, että älykäs Luoja, alkuperäinen Suunnittelija, loi elämän maapallolle. Monet tiedemiehet sitä vastoin sanovat, että elämä syntyi täysin sattumalta elottomasta aineesta toinen toistaan seuranneiden kemiallisten vaiheiden kautta. Kumpi käsitys pitää paikkansa?

Meidän ei pitäisi ajatella, että tämä on meidän kannaltamme ja tarkoituksellisemman elämän löytämisen kannalta melko etäinen kysymys. Kuten jo tuli esiin, yksi aivan peruskysymyksistä, joihin ihmiset ovat etsineet vastauksia, on se, mistä me elävät ihmiset olemme tulleet.

Useimmat luonnontieteen oppijaksot paneutuvat eliöiden sopeutumiseen ja elossa säilymiseen sen sijaan, että ne keskittyisivät varsinaista elämän syntyä koskevaan keskeisempään kysymykseen. Ehkä olet pannut merkille, että elämän syntyä yritetään yleensä selittää seuraavanlaisilla yleistyksillä: miljoonien vuosien aikana yhteen törmäilleet molekyylit saivat jotenkin aikaan elämää. Mutta onko tällainen selitys todella vakuuttava? Se merkitsisi sitä, että auringosta, salamoinnista tai tulivuorista syntyneen energian vaikutuksesta jonkinlainen eloton aine liikkui, järjestyi ja lopulta alkoi elää. Kaikki tämä olisi tapahtunut ilman ohjausta. Mikä valtava harppaus se olisi ollut! Eloton aine olisi muuttunut eläväksi! Olisiko näin voinut tapahtua?

Keskiajalla tällaisen käsityksen hyväksyminen ei ehkä olisi tuntunut vaikealta, koska tuolloin uskottiin yleisesti alkusyntyyn, käsitykseen jonka mukaan elämää voi syntyä elottomasta aineesta. Viimein 1600-luvulla italialainen fyysikko Francesco Redi osoitti, että toukkia esiintyy mädäntyneessä lihassa vasta sen jälkeen, kun kärpäset ovat laskeneet munansa siihen. Toukkia ei kehittynyt sellaiseen lihaan, joka oli kärpästen ulottumattomissa. Jos kärpäsen kokoiset eläimet eivät noin vain ilmaantuneet itsestään, niin miten oli mikrobien laita, joita ilmaantui ruokaan, olipa se peitettyä tai ei? Vaikka myöhemmät kokeet viittasivat siihen, että mikrobeja ei syntynyt itsestään, asia pysyi kiistanalaisena. Sitten seurasivat Louis Pasteurin aikaansaannokset.

Monet muistavat Pasteurin siitä, että hän ratkaisi käymiseen ja tartuntatauteihin liittyviä ongelmia. Hän teki myös kokeita ratkaistakseen sen, voiko pieneliöitä syntyä itsestään. Kuten olet saattanut lukea, Pasteur osoitti, ettei pienen pieniä bakteerejakaan synny steriloituun veteen, jota suojellaan saastumiselta. Vuonna 1864 hän julisti: ”Alkusyntyteoria ei koskaan tule toipumaan tämän yksinkertaisen kokeen antamasta kuolettavasta iskusta.” Tämä toteamus pitää edelleen paikkansa. Yksikään koe ei ole tuottanut elämää elottomasta aineesta.

Miten elämää sitten voisi syntyä maapallolle? Voitaisiin sanoa, että nykyaikaiset yritykset vastata tähän kysymykseen juontavat juurensa 1920-luvulta venäläisestä biokemististä Aleksandr I. Oparinista. Hän ja sittemmin jotkut muut tiedemiehet ovat tavallaan esittäneet käsikirjoituksen kolminäytöksiseen näytelmään, joka kuvaa sitä, mitä väitetään tapahtuneen Maa-planeetan näyttämöllä. Ensimmäisessä näytöksessä esiintyvät raaka-aineet eli maapallon alkuaineet, jotka muuttuvat molekyyliryhmiksi. Sitten seuraa hyppäys suurempiin molekyyleihin. Ja näytelmän viimeisessä näytöksessä esitetään harppaus ensimmäiseen elävään soluun. Mutta tapahtuiko se todellakin näin?

Tämän näytelmän kannalta on olennaista, että maapallon alkuilmakehän selitetään poikenneen huomattavasti maapallon nykyisestä ilmakehästä. Eräs teoria olettaa, että vapaata happea ei ollut juuri lainkaan ja että alkuaineet typpi, vety ja hiili muodostivat ammoniakkia ja metaania. Ajatellaan, että kun salamat ja ultraviolettisäteily osuivat näistä kaasuista ja vesihöyrystä muodostuvaan ilmakehään, syntyi sokereita ja aminohappoja. Pidä kuitenkin mielessäsi, että tämä on teoria.

Tämän teoreettisen näytelmän mukaan tällaiset molekyylimuodot huuhtoutuivat meriin tai muihin vesiin. Aikanaan sokerit, hapot ja muut yhdisteet väkevöityivät elämän syntyä edeltäväksi ”esibioottiseksi liemeksi”, jossa esimerkiksi aminohapot yhdistyivät proteiineiksi eli valkuaisaineiksi. Kun tätä teoreettista tapahtumien kulkua jatketaan, nukleotideiksi kutsutut yhdisteet muodostivat ketjuja ja muuttuivat nukleiinihapoiksi, esimerkiksi DNA:ksi. Kaiken tämän oletetaan lavastaneen näyttämön molekyylinäytelmän viimeistä näytöstä varten.

Viimeistä näytöstä, jota ei ole näytetty toteen, voisi luonnehtia rakkauskertomukseksi. Valkuaisainemolekyylit ja DNA-molekyylit tapaavat toisensa sattumalta, tunnistavat toisensa ja syleilevät toisiaan. Sitten juuri ennen kuin esirippu laskeutuu, syntyy ensimmäinen elävä solu. Jos katselisit tällaista näytelmää, saattaisit aprikoida: Onko tämä kertomus totta vai tarua? Olisiko elämä voinut tosiaankin syntyä maan päälle tällä tavalla?

Elämän synty laboratoriossa?

1950-luvun alkupuolella tiedemiehet panivat Aleksandr Oparinin teorian kokeeseen. Vaikka oli kiistämätön tosiasia, että elämää syntyy vain elämästä, tiedemiehet teorioivat, että jos olosuhteet olivat olleet menneisyydessä erilaiset, elottomasta olisi voinut syntyä elämää hitaasti. Voitaisiinko tämä näyttää toteen? Harold Ureyn laboratoriossa työskennellyt tiedemies Stanley L. Miller otti vetyä, ammoniakkia, metaania ja vesihöyryä (hän oletti, että alkuilmakehä oli ollut tällainen), sulki ne laitteistoon, jonka pohjalla oli kiehuvaa vettä (edustamassa merta), sekä pommitti kaasuja (salamoita jäljittelevillä) sähköpurkauksilla. Viikon kuluessa ilmaantui pieniä määriä punertavaa, tahmeaa ainetta, jonka Miller havaitsi analysoinnin perusteella sisältävän runsaasti aminohappoja – valkuaisaineiden olennaisia rakenneosia. Olet hyvinkin saattanut kuulla tästä kokeesta, koska siihen on viitattu tieteellisissä oppikirjoissa ja koulujen oppitunneilla ikään kuin se selittäisi, miten elämä sai alkunsa maapallolla. Mutta selittääkö se?

Millerin kokeen arvo asetetaan todellisuudessa nykyään vakavasti kyseenalaiseksi (ks. ”Klassinen mutta kyseenalainen”, s. 36 ja 37). Silti sen näennäinen onnistuminen johti muihin kokeisiin, joissa syntyi jopa nukleiinihapoissa (DNA:ssa ja RNA:ssa) esiintyviä rakenneosia. Alan asiantuntijat (joita toisinaan sanotaan elämän synnyn tutkijoiksi) olivat optimistisia, sillä näytti siltä, että he olivat toistaneet molekyylinäytelmän ensimmäisen näytöksen. Ja laboratoriosovitukset kahdesta jäljellä olevasta näytöksestä näyttivät olevan tulossa. Muuan kemian professori väitti: ”Pian voidaan selittää, miten alkeellinen elävä järjestelmä syntyi evoluution mekanismien avulla.” Ja muuan tiedetoimittaja huomautti: ”Asiantuntijat otaksuivat, että tiedemiehet loihtisivat lyhyessä ajassa laboratorioissaan eläviä olioita samalla tavalla kuin Mary Shelleyn tri Frankenstein ja osoittaisivat siten yksityiskohtaisesti, miten elämä kehittyi.” Monien mielestä spontaania elämän syntyä koskeva arvoitus oli ratkennut. (Ks. ”Oikea käsi, vasen käsi”, s. 38.)

Näkemykset muuttuvat – arvoitukset säilyvät

Sittemmin tällainen optimistisuus on haihtunut. Vuosikymmeniä on kulunut, ja elämän salaisuudet pysyvät edelleenkin ratkaisemattomina. Professori Miller sanoi eräälle tiedelehdelle noin 40 vuotta sen jälkeen, kun hän oli tehnyt kokeensa: ”Elämän syntyä koskeva ongelma on osoittautunut paljon vaikeammaksi kuin minä ja useimmat muut kuvittelimme.” (Scientific American.) Toiset tiedemiehet ovat samaa mieltä. Biologian professori Dean H. Kenyon oli mukana laatimassa kirjaa Biochemical Predestination (Biokemiallinen ennaltamääräys), joka ilmestyi vuonna 1969. Sen jälkeen hän on kuitenkin tullut siihen tulokseen, että ”on täysin epätodennäköistä, että aine ja energia järjestäytyivät ilman apua eläviksi järjestelmiksi”.

Laboratoriokokeet tosiaan vahvistavat Kenyonin väitteen, että ”kaikissa tämän hetkisissä elämän kemiallista syntyä koskevissa teorioissa on perusvirhe”. Kun Miller ja muut olivat valmistaneet synteettisesti aminohappoja, tiedemiehet ryhtyivät tekemään valkuaisaineita ja DNA:ta, jotka molemmat ovat välttämättömiä maapallolla olevalle elämälle. Mikä oli tulos, kun oli tehty tuhansia kokeita niin sanotuissa esibioottisissa eli elämän syntyä edeltäneissä oloissa? Tuloksesta sanotaan: ”Aminohappojen syntetisoinnissa saavutettu huomattava menestys muodostaa silmiin pistävän vastakohdan yhtenäiselle epäonnistumiselle valkuaisaineen ja DNA:n syntetisoinnissa.” (The Mystery of Life’s Origin: Reassessing Current Theories.) Jälkimmäisille pyrkimyksille on tunnusomaista ”järjestelmällinen epäonnistuminen”.

Tähän arvoitukseen sisältyy muutakin kuin vain se, miten ensimmäiset valkuaisainemolekyylit ja nukleiinihappomolekyylit (DNA tai RNA) tulivat olemassaoloon. Siihen sisältyy myös se, millaista yhteistyötä ne tekevät. ”Elämä on nykyään mahdollista maapallolla vain näiden kahden molekyylin yhteistyön ansiosta”, sanotaan tietosanakirjassa The New Encyclopædia Britannica. Tässä tietosanakirjassa sanotaan kuitenkin, että ”tärkeä ja ratkaisematon elämän syntyä koskeva ongelma” on edelleen se, miten tämä yhteistyö sai alkunsa. Tämä tosiaankin pitää paikkansa.

Liitteessä A, ”Elämälle välttämätöntä yhteistyötä” (s. 45–47), tarkastellaan joitakin soluissamme olevien valkuaisaineiden ja nukleiinihappojen kiehtovan yhteistyön peruspiirteitä. Jo tällainen lyhyt silmäys elimistömme solujen maailmaan herättää kunnioitusta sitä työtä kohtaan, jota tämän alan tiedemiehet ovat tehneet. He ovat luoneet valoa niihin poikkeuksellisen monimutkaisiin tapahtumasarjoihin, joita harvat meistä ovat tulleet edes ajatelleeksi mutta jotka ovat käynnissä elämämme jokaisena hetkenä. Toisaalta niiden uskomaton monimutkaisuus ja niissä vaadittava tarkkuus johtavat meidät takaisin kysymykseen, miten tämä kaikki tuli olemassaoloon.

Saatat tietää, etteivät elämän syntyä tutkivat tiedemiehet ole luopuneet yrityksistään laatia uskottavaa tapahtumakuvausta elämän syntyä esittävään näytelmään. Heidän uudet käsikirjoituksensa eivät kuitenkaan ole osoittautuneet vakuuttaviksi. (Ks. Liite B, ”’RNA-maailmasta’ vai toisesta maailmasta?”, s. 48.) Esimerkiksi Mainzissa Saksassa sijaitsevassa biokemian instituutissa työskentelevä Klaus Dose huomautti: ”Kaikissa alan tärkeimpiä teorioita ja kokeita koskevissa keskusteluissa päädytään tällä hetkellä pattitilanteeseen tai tunnustetaan, ettei tietoa ole riittävästi.”

Ei edes vuonna 1996 pidetty elämän syntyä käsitellyt kansainvälinen konferenssi antanut aihetta odottaa ratkaisuja. Sen sijaan kerrottiin, että lähes 300 koolla ollutta tiedemiestä oli ”yrittänyt kovasti ratkaista, miten nämä molekyylit [DNA ja RNA] ilmaantuivat ja miten ne kehittyivät itseään kopioiviksi soluiksi”. (Science.)

On tarvittu älykkyyttä ja korkeampaa koulutusta, jotta on voitu tutkia ja päästä edes alkuun sen selittämisessä, mitä soluissamme tapahtuu molekyylitasolla. Onko järkevää ajatella, että monimutkaisia askeleita otettiin ensin ”esibioottisessa liemessä” ilman ohjausta, itsestään ja sattumalta? Vai liittyikö asiaan jotain muuta?

Mistä arvoitukset johtuvat?

Jo lähes puolen vuosisadan ajan on rakenneltu teorioita ja yritetty todistaa tuhansia kertoja, että elämä on syntynyt itsestään. Tarkasteltaessa tuota ajanjaksoa ei ole vaikea olla yhtä mieltä nobelisti Francis Crickin kanssa. Puhuessaan elämän syntyä koskevista teorioista Crick sanoi, että ”aiheeseen liittyy aivan liikaa spekulaatiota ja liian niukasti tosiasioita”. Ymmärrettävästi jotkut tosiasioihin perehtyneet tiedemiehet ovat siksi tulleet siihen tulokseen, että elämä on liian monimutkaista putkahtaakseen esiin edes hyvin organisoidussa laboratoriossa, saati sitten valvomattomassa ympäristössä.

Jos kerran pitkälle edennyt tiede ei voi todistaa, että elämää voi syntyä itsestään, miksi sitten jotkut tiedemiehet edelleen pitävät kiinni tällaisista teorioista? Professori J. D. Bernal loi tähän asiaan valoa muutamia vuosikymmeniä sitten: ”Kun tähän aiheeseen [spontaaniin elämän syntyyn] sovelletaan tiukkoja tieteellisiä kriteerejä, useissa kertomuksen kohdissa voidaan näyttää tehokkaasti toteen, miten elämä ei olisi voinut syntyä: epätodennäköisyydet ovat liian suuria, elämän ilmaantumisen mahdollisuudet liian pieniä.” Hän lisäsi: ”Tästä näkökulmasta katsottuna on valitettavasti niin, että maapallolla on elämää kaikkine moninaisine muotoineen ja toimintoineen ja että perustelut täytyy taivuttaa tukemaan sen olemassaoloa.” (The Origin of Life.) Eikä tilanne ole parantunut.

Ajattele, mitä tällainen järkeily pohjimmiltaan tarkoittaa. Voitaisiin yhtä hyvin sanoa: ”Tieteellisesti on oikein todeta, ettei elämä ole voinut syntyä itsestään. Spontaani elämän synty on kuitenkin ainoa mahdollisuus, jonka otamme huomioon. Niinpä perustelut täytyy taivuttaa tukemaan sitä oletusta, että elämä syntyi itsestään.” Tyydyttääkö tällainen logiikka sinua? Eikö tällainen järkeily vaadi melkoisesti tosiasioiden ’taivuttamista’?

On kuitenkin asioihin perehtyneitä, arvossa pidettyjä tiedemiehiä, joiden mielestä tosiasioita ei tarvitse taivuttaa vallitsevaan filosofiaan elämän synnystä. Sen sijaan he antavat tosiasioiden viitata järkevään päätelmään. Minkä tosiasioiden ja millaiseen päätelmään?

Informaatio ja äly

Kun tunnettua perinnöllisyystieteilijää professori Maciej Giertychia Puolan tiedeakatemian dendrologian instituutista haastateltiin eräässä dokumenttielokuvassa, hän sanoi:

”Olemme päässeet selville siitä, kuinka valtava määrä informaatiota geeneissä on. Tiede ei kykene selittämään, miten tämä informaatio voi tulla olemassaoloon itsestään. Siihen tarvitaan älyä; se ei voi tulla olemassaoloon sattumanvaraisten tapahtumien kautta. Pelkkä kirjainten yhdistely ei synnytä sanoja.” Hän lisäsi: ”Esimerkiksi solun hyvin monimutkaisen DNA:ta, RNA:ta ja valkuaisaineita kopioivan järjestelmän on täytynyt olla täydellinen alusta lähtien. Jos niin ei olisi ollut, elollisia järjestelmiä ei voisi olla olemassa. Ainoa johdonmukainen selitys on se, että tämä valtava tietomäärä on peräisin älystä.”

Mitä enemmän oppii elämän ihmeistä, sitä johdonmukaisempaa on yhtyä seuraavaan päätelmään: elämän synty edellyttää älykästä lähdettä. Mistä lähteestä on kyse?

Kuten edellä sanottiin, miljoonat valistuneet ihmiset ovat tulleet siihen tulokseen, että älyllisesti korkeamman olennon, suunnittelijan, on täytynyt luoda elämä maapallolle. Tutkittuaan asiaa rehellisesti he ovat tosiaan tunnustaneet, että tällä tieteen aikakaudellakin on järkevää olla samaa mieltä erään Raamatun runoilijan kanssa, joka sanoi kauan sitten Jumalasta: ”Sillä sinun luonasi on elämän lähde.” (Psalmit 36:9.)

Oletpa jo tehnyt tästä vankkoja päätelmiä tai et, kohdistetaanpa huomiomme joihinkin ihmeisiin, jotka liittyvät sinuun itseesi. Tämä on hyvin antoisaa ja voi luoda huomattavasti valoa tähän meidän elämäämme koskettavaan asiaan.

[Tekstiruutu s. 30]

Kuinka sattumanvaraista on sattuma?

”Sattuma, pelkkä sattuma, sai aikaan kaiken alkuliemestä ihmiseen saakka”, sanoi nobelisti Christian de Duve puhuessaan elämän synnystä. Mutta onko sattuma järkevä selitys elämän syyksi?

Mitä sattumalla tarkoitetaan? Jotkut pitävät sitä matemaattisena todennäköisyytenä, joka liittyy esimerkiksi kruunan ja klaavan heittämiseen. Monet tiedemiehet eivät kuitenkaan käytä sanaa ”sattuma” tällä tavalla, kun he puhuvat elämän synnystä. Epämääräistä sanaa ”sattuma” käytetään täsmällisempien sanojen, esimerkiksi ”syyn”, korvikkeena, varsinkin silloin kun syytä ei tunneta.

Biofyysikko Donald M. MacKay sanoo: ”Se että ’sattuma’ personoidaan ikään kuin me puhuisimme aiheuttajasta – – merkitsee sitä, että tieteellinen käsite muutetaan väärin muka uskonnolliseksi myyttiseksi käsitteeksi.” Robert C. Sproul huomauttaa samansuuntaisesti: ”Kun tuntematonta syytä sanotaan näin pitkään ’sattumaksi’, ihmiset alkavat unohtaa, että tällainen vaihdos on tehty. – – Oletus, jonka mukaan ’sattuma vastaa tuntematonta syytä’, on alkanut merkitä monille sitä, että ’sattuma vastaa syytä’.”

Esimerkiksi nobelisti Jacques L. Monod käytti tällaista sattuma-vastaa-syytä-perustelua. ”Puhdas sattuma, pelkkä sattuma, ehdoton mutta sokea vapaus [on] koko evoluution valtavan rakennuksen peruskivenä”, hän kirjoitti. ”Ihminen tietää vihdoin että hän on yksin sen universumin piittaamattomassa valtavuudessa, josta hän on sattumalta noussut esiin.” Monod menettelee kuten monet muut: hän korottaa sattuman luovaksi alkusyyksi. Sattumaa tarjotaan keinoksi, jonka avulla elämä tuli maan päälle.

Sanakirjat osoittavat, että ”sattuma” tarkoittaa ”sitä mikä tapahtuu odottamatta, ennalta arvaamatta t. aikomatta t. suunnittelematta”. Jos siis joku sanoo, että elämä syntyi sattumalta, hän sanoo, että sen syntymisen aiheuttajaa ei tunneta. Voisiko olla niin, että jotkut mieltävät sanan ”Sattuma” isolla alkukirjaimella – ja puhuvat oikeastaan Luojasta?

[Tekstiruutu s. 35]

”[Pienin bakteeri] muistuttaa paljon enemmän ihmistä kuin Stanley Millerin kemiallisten yhdisteiden seosta, koska sillä jo on nämä järjestelmän ominaisuudet. Bakteerista ihmiseen on siis lyhyempi harppaus kuin aminohapposeoksesta bakteeriin.” (Biologian professori Lynn Margulis)

[Tekstiruutu/Kuva s. 36, 37]

Klassinen mutta kyseenalainen

Stanley Millerin vuonna 1953 tekemään kokeeseen viitataan usein todisteena siitä, että alkusynty olisi voinut tapahtua menneisyydessä. Hänen selityksensä paikkansapitävyys lepää kuitenkin sen olettamuksen varassa, että maapallon alkuilmakehä oli ”pelkistävä”. Tämä merkitsee sitä, että siinä oli äärimmäisen vähän vapaata (kemiallisesti sitoutumatonta) happea. Miksi alkuilmakehän olisi pitänyt olla tällainen?

Kirjassa The Mystery of Life’s Origin: Reassessing Current Theories osoitetaan, että jos vapaata happea olisi ollut paljon, minkäänlaisia aminohappoja ei olisi voinut muodostua, ja jos niitä jostain sattuman oikusta olisi muodostunut, ne olisivat hajonneet nopeasti. * Miten vankalla pohjalla Millerin olettamus alkuilmakehästä oli?

Miller kirjoitti klassisessa tutkielmassaan, joka julkaistiin kaksi vuotta hänen kokeensa jälkeen: ”Nämä käsitykset ovat tietenkin teorioita, koska emme tiedä, oliko maapallolla pelkistävä ilmakehä, kun se muodostui. – – suoria todisteita ei ole vielä löydetty.” (Journal of the American Chemical Society, 12.5.1955.)

Löydettiinkö todisteita koskaan? Noin 25 vuotta myöhemmin tiedetoimittaja Robert C. Cowen kertoi: ”Tiedemiesten on harkittava uudelleen joitakin oletuksiaan. – – Runsaasti vetyä sisältävää, hyvin pelkistävää ilmakehää puoltavia todisteita ei ole juuri ilmaantunut, mutta jotkin todisteet puhuvat sitä vastaan.” (Technology Review, huhtikuu 1981.)

Entä sen jälkeen? Vuonna 1991 John Horgan kirjoitti eräässä tiedelehdessä: ”Noin kymmenen viime vuoden aikana on alettu yhä enemmän epäillä Ureyn ja Millerin alkuilmakehää koskevia olettamuksia. Tällaista ilmakehää koskevat laboratoriokokeet ja tietokoneen avulla tehdyt rekonstruktiot – – viittaavat siihen, että auringon ultraviolettisäteily, joka nykyään kilpistyy ilmakehän otsonikerrokseen, olisi tuhonnut ilmakehässä olevat vetypohjaiset molekyylit. – – Tällainen ilmakehä [hiilidioksidi ja typpi] ei olisi edistänyt aminohappojen ja muiden elämän esiasteiden synteesiä.” (Scientific American, helmikuu 1991.)

Miksi sitten monet ovat edelleen sitä mieltä, että maapallon alkuilmakehä oli pelkistävä eli siinä ei ollut juuri happea? Sidney W. Fox ja Klaus Dose vastaavat kirjassa Molecular Evolution and the Origin of Life: ilmakehässä ei ole voinut olla happea, koska esimerkiksi ”laboratoriokokeet osoittavat, että happi ehkäisisi suurelta osin kemiallisen evoluution”, ja aminohappojen kaltaiset yhdisteet ”eivät hapen läsnä ollessa ole pysyviä läpi geologisten ajanjaksojen”.

Eikö tämä ole kehäpäätelmä? Alkuilmakehän sanotaan olleen pelkistävä, koska muutoin elämää ei olisi voinut syntyä itsestään. Todellisuudessa ei ole kuitenkaan mitään takeita siitä, että se oli pelkistävä.

On vielä eräs paljonpuhuva yksityiskohta: jos kaasuseos edustaa ilmakehää, sähköpurkaus jäljittelee salamointia ja kiehuva vesi liittyy alkumereen, niin mitä tai ketä edustaa tiedemies, joka kokeen järjestää ja sitä valvoo?

[Alaviite]

^ kpl 50 Happi reagoi hyvin herkästi. Esimerkiksi se yhtyy rautaan, jolloin muodostuu ruostetta, tai vetyyn, jolloin muodostuu vettä. Jos ilmakehässä olisi ollut paljon happea, kun aminohappoja rakentui, se olisi yhtynyt nopeasti näihin orgaanisiin molekyyleihin ja hajottanut ne sitä mukaa kuin niitä olisi muodostunut.

[Tekstiruutu s. 38]

Oikea käsi, vasen käsi

Tiedämme, että on olemassa oikean käden ja vasemman käden hansikkaita. Aminohappomolekyylit ovat samanlaisia. Noin sadasta tunnetusta aminohaposta vain 20:tä käytetään valkuaisaineissa, ja ne kaikki ovat vasenkätisiä. Kun tiedemiehet valmistavat aminohappoja laboratoriossa jäljitellessään sitä, mitä heidän mielestään on tapahtunut esibioottisessa liemessä, he havaitsevat, että oikeakätisiä ja vasenkätisiä molekyylejä on yhtä paljon. Eräässä tutkimusraportissa sanotaan, että ”tällainen jakauma, jossa molempia muotoja on yhtä paljon”, ei ole tunnusomainen elämälle, ”joka on riippuvainen yksinomaan vasenkätisistä aminohapoista”. Se miksi eliöt muodostuvat yksinomaan vasenkätisistä aminohapoista, on ”suuri arvoitus”. Jopa meteoriiteista löydettyjen aminohappojen joukossa ”oli enemmän vasenkätisiä muotoja”. Elämän synnyn ongelmia tutkiva tri Jeffrey L. Bada sanoi, että ”jonkinlaisella maapallon ulkopuolisella vaikutuksella on voinut olla oma osansa biologisten aminohappojen kätisyyden määräytymisessä”. (The New York Times.)

[Tekstiruutu s. 40]

”Nämä kokeet . . . lukevat elottoman synteesin ansioksi sellaista, minkä todellisuudessa on saanut aikaan ja suunnitellut hyvin älykäs ja täysin elossa oleva ihminen, joka yrittää vahvistaa niitä käsityksiä, joihin hän on suurelta osin sitoutunut.” (Origin and Development of Living Systems.)

[Tekstiruutu/Kuva s. 41]

”Harkittu älyllinen teko”

Brittiläinen tähtitieteilijä Sir Fred Hoyle on käyttänyt vuosikymmeniä maailmankaikkeuden ja siinä olevan elämän tutkimiseen ja jopa väittänyt, että elämä tuli maapallolle avaruudesta. Pitäessään luentoa Kalifornian teknillisessä korkeakoulussa hän käsitteli valkuaisaineissa olevien aminohappojen järjestystä.

Hoyle sanoi: ”Biologian suuri ongelma – – ei ole niinkään se melko kylmä tosiasia, että valkuaisaine koostuu toisiinsa tietyllä tavalla liittyneiden aminohappojen ketjusta, vaan se, että aminohappojen tarkka järjestys antaa tälle ketjulle huomattavia ominaisuuksia – –. Jos aminohapot olisivat liittyneet toisiinsa sattumanvaraisesti, olisi olemassa valtava määrä järjestelmiä, joista ei olisi hyötyä elävän solun tehtävien täyttämisessä. Kun ajatellaan sitä, että tavallisessa entsyymissä on ehkä 200 sidosta käsittävä ketju ja että jokaisen sidoksen muodostumiseen on 20 vaihtoehtoa, on helppo ymmärtää, että hyödyttömien järjestelmien määrä on suunnaton, suurempi kuin atomien määrä kaikissa suurimmilla kaukoputkilla näkyvissä galakseissa yhteensä. Tämä koskee vain yhtä entsyymiä, ja niitä on yli 2000, ja ne täyttävät pääasiassa hyvin erilaisia tehtäviä. Miten siis tilanne muodostui sellaiseksi kuin me sen havaitsemme olevan?”

Hoyle lisäsi: ”Sen sijaan että uskoo elämän syntyneen luonnon sokeiden voimien vaikutuksesta, minkä todennäköisyys on uskomattoman pieni, näyttää paremmalta olettaa, että elämän synty oli harkittu älyllinen teko.”

[Tekstiruutu s. 44]

Professori Michael J. Behe sanoi: ”Ihminen, jonka ei mielestään ole pakko rajoittaa etsintäänsä muihin kuin älyllisiin syihin, päätyy ilman muuta siihen, että monet biokemialliset järjestelmät ovat rakennettuja. Ne eivät ole luonnonlakien eivätkä sattuman ja välttämättömyyden rakentamia; pikemminkin ne on suunniteltu. – – Elämä maan päällä on pohjimmaisella tasollaan, ratkaisevimmissa osatekijöissään, älyllisen toiminnan tuotetta.”

[Kaavio/Kuva s. 42]

(Ks. painettu julkaisu)

Lyhyt silmäyskin ruumiin jokaisen solun monimutkaiseen maailmaan ja kiehtoviin toimintoihin saa kysymään, miten tämä kaikki tuli olemassaoloon

Ribosomit

Paikkoja, joissa valkuaisaineet valmistetaan

Tuma

Solun valvontakeskus

Solukalvo

Valvoo, mitä soluun tulee ja mitä siitä lähtee

Mitokondrio

Solun energialähteinä toimivien molekyylien tuotantopaikka

Kromosomit

Sisältävät solun DNA:n, perinnöllisen yleiskaavan

Tumajyvänen

Paikka, jossa ribosomit kootaan

[Kuva s. 33]

Monet tiedemiehet myöntävät nykyään, että elämälle välttämättömät monimutkaiset molekyylit eivät olisi voineet syntyä itsestään jossakin esibioottisessa liemessä