Heprealaisen sanan ʼav (isä) tavoin sana ʼem (äiti) jäljittelee luultavasti ensimmäisiä pikkulapsen huulilta kuultavia äännähdyksiä. Sitä käytetään henkilön biologisesta äidistä ja mahdollisesti äitipuolesta (1Mo 37:10; vrt. 1Mo 30:22–24; 35:16–19) sekä myös esiäidistä, sillä Aadamin vaimo Eeva oli ”kaikkien elävien äiti” (1Mo 3:20; 1Ku 15:10). ’Äitiä’ tarkoittava kreikkalainen sana on mēʹtēr. Sekä heprean että kreikan kielessä sanalla ”äiti” on lukuisia kuvaannollisia käyttötapoja.

Heprealaisnaiset halusivat erityisen hartaasti saada suuren perheen, koska Jumala oli luvannut tehdä Israelista väekkään kansakunnan, kansan jonka kautta lupauksen siemen tulisi (1Mo 18:18; 22:18; 2Mo 19:5, 6). Lapsettomuutta pidettiin yhtenä suurimmista onnettomuuksista (1Mo 30:1).

Lakiliiton alaisuudessa nainen oli uskonnollisesti ”epäpuhdas” poikalapsen syntymän jälkeen 40 päivää (7 plus 33) ja tyttölapsen syntymän jälkeen kaksi kertaa niin kauan eli 80 päivää (14 plus 66) (3Mo 12:2–5). Noiden 7 ja 14 päivän ajan hän oli epäpuhdas kaikkiin ihmisiin, myös aviomieheensä, nähden, mutta 33 ja 66 päivän ajan hän oli epäpuhdas vain pyhiin asioihin ja pyhäkössä suoritettaviin uskonnollisiin toimituksiin nähden.

Heprealaisäidit imettivät lapsiaan kolmivuotiaiksi ja joskus jopa viisivuotiaiksi tai vanhemmiksikin, sillä he uskoivat, että mitä kauemmin lasta imetettiin, sitä vahvempi siitä kasvaisi (ks. VIEROITTAMINEN). Jos äiti kuoli tai häneltä ei tullut riittävästi maitoa, hankittiin imettäjä. Raamatussa käytettyyn ilmaukseen ”lapset ja imeväiset” saattoi näin ollen sisältyä sen ikäisiä lapsia, jotka voitiin vieroittaa ja joilla oli jonkin verran tietoa, niin että he pystyivät ylistämään Jehovaa ja heitä voitiin valmentaa pyhäkössä (Mt 21:15, 16; 1Sa 1:23, 24; 2:11).

Äidillä ja lapsilla oli erityisen läheinen suhde, koska lähinnä äiti huolehti lapsista siihen saakka, kun nämä vieroitettiin, minkä jälkeen isä alkoi suoranaisemmin ohjata heidän kasvatustaan. Äidillä tunnustettiin olevan tärkeä asema huonekunnassa. Häntä piti kunnioittaa vielä hänen vanhoilla päivilläänkin. (2Mo 20:12; 21:15, 17; San 23:22; 5Mo 5:16; 21:18–21; 27:16.) Hän oli tietenkin aina aviomiehensä alaisena, ja hänen tuli kunnioittaa ja totella miestään. Jeesus pysyi  lapsena alamaisena ottoisälleen Joosefille ja äidilleen Marialle (Lu 2:51, 52).

Jos isällä oli useampi kuin yksi vaimo, pojat erottivat biologisen äitinsä isänsä muista vaimoista nimittämällä häntä ”äidiksi”. Täysveljet erotettiin velipuolista käyttämällä heistä ilmausta ”äitini pojat” (Tu 8:19; 1Mo 43:29).

Äidin oli välitettävä isän ohjeet ja käskyt lapsille ja huolehdittava siitä, että niitä noudatettiin (San 1:8; 6:20; 31:1). Äiti hoiti huonekunnan taloutta miehensä johtoaseman alaisuudessa. Lasten synnyttäminen ja oikeanlaisen kasvatuksen antaminen heille pitivät hänet toimeliaana ja estivät häntä varsin tehokkaasti tulemasta juoruilijaksi tai toisten asioihin sekaantujaksi. Niin kauan kuin hän pysyi uskossa, tämä oli hänelle erittäin hyvä suoja. (1Ti 5:9–14; 2:15.) Kunnon äidin täytyi valmistaa ruokaa sekä kutoa kangasta ja tehdä vaatteita niin lapsilleen kuin huonekunnan muillekin jäsenille, ja tällaisen naisen aviomies ja pojat saattoivat hyvästä syystä kiittää ja ylistää häntä toisten edessä (San 31:15, 19, 21, 28).

Kuvaannollista käyttöä. Tuomarien 5:7:ssä sanaa ”äiti” käytetään naisesta, joka auttaa toisia ja pitää heistä huolta. Paavali sanoi olevansa yhtä hellävarainen kuin ”imettävä äiti” niitä kohtaan, joille hän vei Jumalan totuutta, ts. hengellisiä lapsiaan kohtaan (1Te 2:7; ks. HELLÄVARAISUUS).

Kristittyjen välisen läheisen hengellisen suhteen vuoksi kristittyjä naisia verrataan äiteihin ja sisariin, ja heitä tulee kohdella yhtä kunnioittavasti ja säädyllisesti kuin lihallisia äitejä ja sisaria (Mr 3:35; 1Ti 5:1, 2). Kristittyjä vaimoja, jotka noudattavat Abrahamin vaimon Saaran hyvää esimerkkiä, sanotaan hänen ”lapsikseen” (1Pi 3:6).

Koska ihmisruumis tehtiin ”maan tomusta”, maata voidaan kuvaannollisesti sanoa ihmisen ”äidiksi” (1Mo 2:7; Job 1:21). Kaupunkia ja sen asukkaita verrataan äitiin ja hänen lapsiinsa. Jerusalem edusti hallituskaupunkina koko kansakuntaa, ja Israelin kansaan kuuluvia yksilöitä pidettiin Jerusalemin lapsina. (Ga 4:25, 26; Hes 23:4, 25; vrt. Ps 137:8, 9.) Samoin jonkin suuren kaupungin katsottiin olevan sitä ympäröivien ”tytärkaupunkien” eli kirjaimellisesti käännettynä ”tyttärien” äiti (Hes 16:46, 48, 53, 55; ks. Hes 16:46, Rbi8, alav.). Suurta Babylonia, ”suurta kaupunkia”, kutsutaan ”maan porttojen ja iljetysten äidiksi” (Il 17:5, 18).