Pienten, maljakkomaisten hajuvesiastioiden nimi, joita alun perin valmistettiin Alabastronin läheltä Egyptistä löydetystä kivestä. Samaa nimitystä alettiin käyttää myös itse kivestä, joka on eräs kalsiumkarbonaatin muoto. Daavid hankki ”alabasterikiviä [hepr. ʼav·nēʹ-šaʹjiš] suuret määrät” Jerusalemiin rakennettavaa Jehovan temppeliä varten (1Ai 29:2).

Tätä muinaista eli ”itämaista” alabasteria ei pidä sekoittaa nykyiseen alabasteriin, joka on helposti naarmuuntuvaa kidevedellistä kalsiumsulfaattia eli kipsiä. Alkuperäinen alabasteri on tavallisesti valkoista, ja koska se on stalagmiittimuodostuma, siinä on toisinaan erivärisiä juovia. Se on lähes yhtä kovaa kuin marmori, mutta ei hioudu aivan yhtä kiiltäväksi. Alabasterikappale porattiin sellaiseksi, että siihen mahtui jopa roomalainen naula eli kolmanneskilo nestettä (Joh 12:3). Alabasteripulloon (kreik. a·laʹba·stron) muotoiltiin tavallisesti kapea kaula, joka voitiin sulkea tiiviisti, jotta kallisarvoinen tuoksu ei haihtuisi.

Kun tällaisia astioita tehtiin vähemmän arvokkaasta materiaalista, esimerkiksi kipsistä, niitäkin sanottiin alabastereiksi, koska niitä käytettiin samaan tarkoitukseen. Mutta aidosta alabasterista valmistetuissa astioissa säilytettiin kalleimmat öljyt ja hajuvedet, kuten ne, joilla Jeesus voideltiin kahdessa eri tilanteessa: kerran erään fariseuksen talossa Galileassa (Lu 7:37) ja toisen kerran spitaalisen Simonin talossa Betaniassa (Mt 26:6, 7; Mr 14:3).