Rikkojan armahtamista, hänen rikkomuksensa jättämistä huomiotta siten, että loukattu lakkaa kantamasta kaunaa rikkojaa kohtaan hänen rikkomuksensa takia ja luopuu kaikista korvausvaatimuksista. Heprealaista verbiä sa·laḥʹ (antaa anteeksi) käytetään vain siitä, että Jumala antaa anteeksi synnintekijälle. Kreikkalainen sana a·fiʹē·mi merkitsee kirjaimellisesti ’päästää menemään’. (Ks. ARMAHTAMINEN.)

Jotta ihminen, joka oli tehnyt syntiä Jumalaa tai lähimmäistään vastaan, olisi Israelin kansakunnalle annetun Jumalan lain mukaan saanut syntinsä anteeksi, hänen oli ensin oikaistava vääryys Lain määräämällä tavalla ja sen jälkeen useimmissa tapauksissa esitettävä Jehovalle jokin veriuhri (3Mo 5:5–6:7). Sen vuoksi Paavali esitti seuraavan periaatteen: ”Miltei kaikki puhdistetaankin verellä Lain mukaan, ja ellei verta vuodateta, ei anteeksiantoa tapahdu.” (Hpr 9:22.) Todellisuudessa eläinuhrien veri ei kuitenkaan voinut poistaa syntejä eikä antaa ihmiselle täysin puhdasta omaatuntoa (Hpr 10:1–4; 9:9, 13, 14). Ennustettu uusi liitto sitä vastoin teki mahdolliseksi todellisen anteeksiannon, joka perustuu Jeesuksen Kristuksen lunastusuhriin (Jer 31:33, 34; Mt 26:28; 1Ko 11:25; Ef 1:7). Jo maan päällä ollessaan Jeesus osoitti, että hänellä oli valta antaa syntejä anteeksi, kun hän paransi erään halvaantuneen (Mt 9:2–7).

Jehova antaa ”paljon” anteeksi. Sen osoittavat Jeesuksen kuvaukset tuhlaajapojasta ja kuninkaasta, joka antoi orjalleen anteeksi 10000 talentin (60 miljoonan denaarin eli n. 40 miljoonan dollarin) velan, kun taas orja itse ei halunnut antaa orjatoverilleen anteeksi vain 100 denaarin (n. 70 dollarin) velkaa. (Jes 55:7; Lu 15:11–32; Mt 18:23–35.) Jehovan anteeksianto ei kuitenkaan perustu tunteellisuuteen, sillä hän ei jätä pahamaineisia tekoja rankaisematta (Ps 99:8). Joosua varoitti Israelia siitä, että Jehova ei antaisi sen luopumusta anteeksi (Jos 24:19, 20; vrt. Jes 2:6–9).

Jumalalla on tiettyjä vaatimuksia sen suhteen, miten hänen anteeksiantoaan tulee etsiä ja miten sen voi saada. Ihmisen täytyy myöntää syntinsä, ymmärtää sen olevan rikkomus Jumalaa vastaan, tunnustaa se täysin, olla syvästi murheissaan väärinteostaan ja hylätä päättäväisesti väärä menettely tai tapa. (Ps 32:5; 51:4; 1Jo 1:8, 9; 2Ko 7:8–11.) Hänen täytyy tehdä voitavansa vääryyden oikaisemiseksi tai vahingon korvaamiseksi (Mt 5:23, 24). Sen jälkeen hänen täytyy rukouksessa pyytää Jumalalta anteeksi Kristuksen lunastusuhrin perusteella (Ef 1:7). (Ks.  KATUMUS.)

Lisäksi kristittyjä vaaditaan antamaan toisille anteeksi henkilökohtaiset loukkaukset riippumatta siitä, kuinka monta kertaa heitä on loukattu (Lu 17:3, 4; Ef 4:32; Kol 3:13). Jumalan  anteeksianto ei ulotu niihin, jotka kieltäytyvät antamasta anteeksi toisille (Mt 6:14, 15). Siinäkin tapauksessa, että joku ”paha ihminen” joudutaan vakavan väärinteon vuoksi poistamaan kristillisestä seurakunnasta, hän voi aikanaan saada anteeksi, jos hän osoittaa aitoa katumusta. Silloin kaikki seurakuntaan kuuluvat voivat vahvistaa rakkautensa häneen. (1Ko 5:13; 2Ko 2:6–11.) Kristittyjä ei kuitenkaan vaadita antamaan anteeksi niille, jotka harjoittavat syntiä pahantahtoisesti ja tahallaan eivätkä kadu. Sellaisista tulee Jumalan vihollisia. (Hpr 10:26–31; Ps 139:21, 22.)

On sopivaa rukoilla Jumalan anteeksiantoa toisten – jopa koko seurakunnan – puolesta. Mooses teki näin tunnustaessaan Israelin kansakunnan tekemät synnit ja pyytäessään niitä anteeksi, ja Jehova kuuli häntä suosiollisesti (4Mo 14:19, 20). Myös Salomo rukoili temppelin vihkiäisissä, että Jehova antaisi kansalleen anteeksi, kun se tekisi syntiä ja sen jälkeen kääntyisi pois väärästä menettelystään (1Ku 8:30, 33–40, 46–52). Esra toimi kotimaahansa palanneiden juutalaisten puolesta tunnustaessaan julkisesti heidän syntinsä. Hänen harras rukouksensa ja kehotuksensa johtivat siihen, että kansa ryhtyi toimiin saadakseen Jehovalta anteeksi. (Esr 9:13–10:4, 10–19, 44.) Jaakob kehotti hengellisesti sairasta ihmistä kutsumaan luokseen seurakunnan vanhimmat, jotta he rukoilisivat hänen edestään, ja ”jos hän on tehnyt syntejä, niin hänelle annetaan anteeksi” (Ja 5:14–16). On kuitenkin olemassa ”synti, joka koituu kuolemaksi”, synti pyhää henkeä vastaan, synnin tahallinen harjoittaminen, jota ei anneta anteeksi. Kristityn ei tule rukoilla niiden puolesta, jotka tekevät sellaista syntiä. (1Jo 5:16; Mt 12:31; Hpr 10:26, 27; ks. HENKI; SYNTI.)