Kreikkalainen sana a·poʹsto·los johtuu tavallisesta verbistä a·po·stelʹlō ’lähettää’ (Mt 10:5; Mr 11:3). Sen perusmerkitys käy selvästi ilmi Jeesuksen sanoista: ”Orja ei ole isäntäänsä suurempi eikä lähetetty [a·poʹsto·los] lähettäjäänsä suurempi.” (Joh 13:16.) Tässä mielessä tuo sana soveltuu myös Kristukseen Jeesukseen ”apostolina ja ylimmäisenä pappina, jonka me tunnustamme”. (Hpr 3:1; vrt. Mt 10:40; 15:24; Lu 4:18, 43; 9:48; 10:16; Joh 3:17; 5:36, 38; 6:29, 57; 7:29; 8:42; 10:36; 11:42; 17:3, 8, 18, 21–25; 20:21.) Jumala lähetti Jeesuksen nimitettynä ja valtuutettuna edustajanaan.

Tätä sanaa käytetään kuitenkin pääasiassa niistä opetuslapsista, jotka Jeesus itse valitsi 12 nimitetyn edustajan ryhmäksi. Näiden 12:n alun perin valitun nimet luetellaan  Matteuksen 10:2–4:ssä, Markuksen 3:16–19:ssä ja Luukkaan 6:13–16:ssa. Yksi alkuperäisistä 12:sta, Juudas Iskariot, osoittautui petturiksi ja toteutti siten aiemmin lausutut ennustukset (Ps 41:9; 109:8). Jäljelle jääneet 11 uskollista apostolia luetellaan uudelleen Apostolien tekojen 1:13:ssa.

Jotkut apostoleista olivat olleet Johannes Kastajan opetuslapsia, ennen kuin heistä tuli Jeesuksen opetuslapsia (Joh 1:35–42). Yksitoista heistä oli ilmeisesti galilealaisia (Ap 2:7), ja vain Juudas Iskariotin arvellaan olleen juudealainen. He kuuluivat työväestöön; neljä heistä oli selvästi ammattikalastajia; yksi oli ollut veronkantaja (Mt 4:18–21; 9:9–13). Ainakin kaksi heistä näyttää olleen Jeesuksen serkkuja (Sebedeuksen pojat Jaakob ja Johannes). Uskonnolliset johtajat pitivät heitä ”koulunkäymättöminä ja tavallisina ihmisinä”, mikä osoittaa, että he olivat saaneet vain peruskoulutuksen eivätkä olleet opiskelleet korkeammanasteisissa kouluissa. Jotkut heistä, mm. Pietari (Keefas), olivat naimisissa. (Ap 4:13; 1Ko 9:5.)

Näistä 12:sta Pietarilla, Jaakobilla ja Johanneksella näyttää olleen läheisin suhde Jeesukseen. Vain he olivat todistamassa Jairoksen tyttären kuolleista herättämistä (Mr 5:35–43) ja Jeesuksen muodonmuutosta (Mt 17:1, 2), ja hänen pidätysyönään he seurasivat häntä kauemmaksi Getsemanen puutarhaan kuin muut apostolit (Mr 14:32, 33). Jeesuksen ja Johanneksen välillä näyttää vallinneen erityisen läheinen suhde, ja Johanneksen uskotaan yleisesti olleen ’se opetuslapsi, jota Jeesus rakasti’ (Joh 21:20–24; 13:23).

Valinta ja palveluksen alku. Jeesus valitsi nämä 12 suuremmasta opetuslasten ryhmästä ja nimitti heidät ”’apostoleiksi’, jotta he pysyisivät hänen kanssaan ja jotta hän lähettäisi [a·po·stelʹlēi] heidät saarnaamaan ja heillä olisi valta ajaa ulos demoneja” (Mr 3:13–15). Siitä lähtien he ”olivat hänen kanssaan” hyvin läheisesti tekemisissä hänen maan päällä suorittamansa palveluksen loppuajan ja saivat paljon henkilökohtaisia neuvoja ja valmennusta palvelukseen (Mt 10:1–42; Lu 8:1). Koska he olivat edelleen Jeesuksen oppilaita, heitä sanottiin yhä ”opetuslapsiksi”, varsinkin kertomuksissa, jotka käsittelevät helluntaita edeltäneitä tapahtumia (Mt 11:1; 14:26; 20:17; Joh 20:2). Sen jälkeen heitä sanotaan aina ”apostoleiksi”. Jeesus antoi heille heidän nimittämisensä yhteydessä yliluonnolliset kyvyt parantaa sairauksia ja ajaa ulos demoneja, ja he käyttivät näitä kykyjä jossain määrin Jeesuksen palveluksen aikana (Mr 3:14, 15; 6:13; Mt 10:1–8; Lu 9:6; vrt. Mt 17:16). Tämän toiminnan osoitetaan kuitenkin aina olleen toissijaista heidän pääasiallisen työnsä – saarnaamisen – rinnalla. Vaikka he muodostivatkin Jeesuksen seuraajien sisäpiirin, heidän saamiinsa ohjeisiin ja valmennukseen ei sisältynyt mitään salaperäisiä rituaaleja eikä juhlamenoja.

Inhimillisiä heikkouksia. Vaikka he olivat Jumalan Pojan apostoleina erityisen suosiollisessa asemassa, heissä ilmenivät ihmisten normaalit puutteet ja heikkoudet. Pietarilla oli taipumus toimia harkitsemattomasti ja noudattaa hetken mielijohteita (Mt 16:22, 23; Joh 21:7, 8), Tuomasta ei ollut helppo saada vakuuttuneeksi (Joh 20:24, 25), ja Jaakob ja Johannes osoittivat nuorille ominaista kärsimättömyyttä (Lu 9:49, 54). He kiistelivät siitä, miten huomattavia he tulisivat olemaan siinä valtakunnassa, jonka he odottivat Jeesuksen perustavan maan päälle (Mt 20:20–28; Mr 10:35–45; vrt. Ap 1:6; Lu 24:21). He tunnustivat tarvitsevansa lisää uskoa (Lu 17:5; vrt. Mt 17:20). Vaikka he olivat olleet vuosikausia läheisesti tekemisissä Jeesuksen kanssa ja tiesivät hänen olevan Messias, he kaikki jättivät hänet, kun hänet pidätettiin (Mt 26:56), ja muut huolehtivat hänen hautaamisestaan. Apostolit eivät hevillä uskoneet niiden naisten todistusta, jotka ensiksi näkivät Jeesuksen hänen ylösnousemuksensa jälkeen (Lu 24:10, 11). Pelkonsa vuoksi he kokoontuivat lukittujen ovien takana (Joh 20:19, 26). Kuolleista herätetty Jeesus opetti heitä edelleen, ja sen jälkeen kun hän oli noussut taivaaseen 40. päivänä ylösnousemuksestaan, he ilmaisivat suurta iloa ja ”olivat alituisesti temppelissä ja siunasivat Jumalaa” (Lu 24:44–53).

Toiminta kristillisessä seurakunnassa. Jumalan hengen vuodattaminen apostoleihin helluntaina vahvisti heitä suuresti. Apostolien tekojen viisi ensimmäistä lukua todistavat apostolien suuresta pelottomuudesta ja siitä, miten rohkeasti he julistivat hyvää uutista ja Jeesuksen ylösnousemusta, vaikka heidän hallitusmiehensä panivat heitä vankilaan,  pieksättivät heitä ja uhkasivat heitä kuolemalla. Helluntaita seuranneina päivinä apostolien voimaperäinen johto pyhän hengen voiman alaisuudessa johti kristillisen seurakunnan hämmästyttävään kasvuun (Ap 2:41; 4:4). Aluksi heidän palveluksensa keskittyi Jerusalemiin, sitten se laajeni Samariaan ja aikanaan koko silloin tunnettuun maailmaan (Ap 5:42; 6:7; 8:5–17, 25; 1:8).

Apostolien päätehtävä oli todistaa, että Jeesus oli täyttänyt Jehova Jumalan tarkoitukset ja profetiat, varsinkin ne jotka liittyivät hänen ylösnousemukseensa ja korottamiseensa, sekä tehdä opetuslapsia kaikkien kansakuntien keskuudessa. Jeesus tähdensikin tätä tehtävää heille juuri ennen taivaaseennousemistaan. (Mt 28:19, 20; Ap 1:8, 22; 2:32–36; 3:15–26.) Heidän todistuksensa hänen ylösnousemuksestaan oli silminnäkijöiden todistus (Ap 13:30–34).

Yliluonnollisia kykyjä. Lisäksi apostolit käyttivät todistuksensa vahvistukseksi edelleen niitä yliluonnollisia kykyjä, jotka Jeesus oli aiemmin antanut heille, samoin kuin niitä muita hengen lahjoja, joita he saivat helluntaista lähtien (Ap 5:12; 9:36–40; ks. LAHJAT JUMALALTA: Hengen lahjat). Vaikka muutkin saivat näitä hengen ihmelahjoja, kertomus osoittaa, että niin tapahtui vain silloin, kun vähintään yksi apostoleista oli paikalla tai kun apostolit panivat kätensä jonkun päälle. Paavali palveli myös tällä tavoin Jeesuksen Kristuksen henkilökohtaisesti nimittämänä apostolina, vaikka hän ei kuulunutkaan niihin 12:een. (Ap 2:1, 4, 14; 8:14–18; 10:44; 19:6.) Näitä lahjoja pystyivät siis välittämään ainoastaan apostolit. Niinpä nuo ihmelahjat lakkaisivat sen jälkeen, kun apostolit ja ne, jotka olivat saaneet noita lahjoja apostolien kautta, kuolisivat (1Ko 13:2, 8–11), ja siksi voimmekin lukea, että nämä kyvyt ”puuttuivat 100-luvun kirkosta, ja noiden aikojen kirjailijat puhuivat niistä menneisyyteen – itse asiassa apostolien aikaan – kuuluneina” (The Illustrated Bible Dictionary, toim. J. D. Douglas, 1980, 1. osa, s. 79).

Hallintoasema. Apostoleilla oli ensisijainen asema kristillisen seurakunnan muodostamisessa ja järjestämisessä sekä sen ohjaamisessa sen jälkeen (1Ko 12:28; Ef 4:11). Vaikka muutkin ”vanhimmat” johtivat toimintaa heidän kanssaan, he muodostivat laajenevan kristillisen seurakunnan hallintoelimen pääosan, ja varhaiskristityt kaikkialla tunnustivat tämän elimen viestintäkanavaksi, jota Jumala käytti ratkaisujen tekemiseen ja seurakunnan asioiden ohjaamiseen kautta maailman (Ap 2:42; 8:14–17; 11:22; 15:1, 2, 6–31; 16:4, 5). Nämä miehet pystyivät tähän vain siksi, että ne lupaukset, jotka koskivat Jumalan pyhän hengen kautta saatavaa ohjausta, täyttyivät (Joh 15:26, 27). Tämän avun ansiosta he saattoivat muistaa Jeesuksen ohjeet ja opetukset, selvittää oppikysymyksiä ja tulla edistyvästi ohjatuksi ”koko totuuteen”, joka apostolien aikaan paljastettiin heidän välityksellään (Joh 14:26; 16:13–15; vrt. Joh 2:22; 12:16). He nimittivät miehet seurakunnan palvelusasemiin ja määräsivät myös alueet, joille jotkut menivät lähetystyöhön (Ap 6:2, 3; Ga 2:8, 9).

Apostolit olivat siis perustus, joka lepäsi kulmakiven, itse Kristuksen Jeesuksen, varassa ja jonka varaan rakennettiin ”pyhää temppeliä Jehovalle” (Ef 2:20–22; 1Pi 2:4–6). Ei ole mitään todisteita siitä, että joku apostoleista olisi ollut muita huomattavammassa asemassa vakiintuneessa kristillisessä seurakunnassa (ks. PIETARI). Vaikuttaa siltä, että Pietari ja Johannes olivat erityisesti esillä helluntaina ja heti sen jälkeen Pietarin toimiessa pääpuhujana (Ap 2:14, 37, 38; 3:1, 4, 11; 4:1, 13, 19; 5:3, 8, 15, 29). Kummallakaan heistä ei kuitenkaan näytä olleen sen suurempaa valtaa kuin muillakaan hallintoelimen jäsenillä tehtäessä ratkaisuja tuohon aikaan, ja kun uutiset Samariassa suoritetuista kastetoimituksista kantautuivat Jerusalemissa olevien apostolien korviin, he ”lähettivät [a·peʹstei·lan] heidän luokseen Pietarin ja Johanneksen”, jolloin nämä kaksi toimivat itse asiassa apostolien apostoleina (Ap 6:2–6; 8:14, 15). Apostoli Jaakobin kuoleman jälkeen samanniminen opetuslapsi, Jeesuksen velipuoli Jaakob, näyttää toimineen hallintoelimen puheenjohtajana. Paavali puhuu tästä Jaakobista sekä Pietarista (Keefaasta) ja Johanneksesta miehinä, ”jotka näyttivät olevan pylväitä”. (Ap 12:1, 2, 16, 17; Ga 1:18, 19; 2:9, 11–14.) Nimenomaan Jaakob ilmoitti lopullisen päätöksen tärkeässä pakanauskovien ympärileikkausta koskeneessa kysymyksessä, ja tuossa kokouksessa sekä Pietari että Paavali esittivät todistuksensa (Ap 15:1, 2, 6–21).

 Kuka tuli Juudas Iskariotin tilalle kahdenneksitoista apostoliksi?

Koska Juudas Iskariotista tuli luopio ja hän kuoli uskottomana, jäljelle jäi vain 11 apostolia, eikä Jeesus nimittänyt hänen tilalleen ketään niiden 40 päivän aikana, jotka kuluivat hänen ylösnousemuksestaan hänen taivaaseennousemiseensa. Jeesuksen taivaaseennousemisen ja helluntaipäivän väliin jäi kymmenen päivää, joiden aikana katsottiin tarpeelliseksi täyttää Juudaksen jättämä paikka valitsemalla hänen tilalleen joku toinen. Tämä ei perustunut pelkästään hänen kuolemaansa vaan siihen, että hänestä oli tullut jumalaton luopio, kuten Pietarin lainaamissa raamatunjakeissa osoitetaan. (Ap 1:15–22; Ps 69:25; 109:8; vrt. Il 3:11.) Sitä vastoin, kun uskollinen apostoli Jaakob surmattiin, missään ei mainita, että olisi harkittu jonkun muun nimittämistä hänen seuraajakseen hänen apostolin virkaansa (Ap 12:2).

Pietarin sanoista käy ilmi, että Jeesuksen Kristuksen apostoliksi sopivan ihmisen täytyi silloisen käsityksen mukaan olla sellainen, joka oli henkilökohtaisesti tuntenut hänet ja nähnyt omin silmin hänen tekonsa, hänen ihmeensä ja varsinkin hänen ylösnousemuksensa. Tämän valossa voidaan ymmärtää, että apostolinen seuraanto olisi ajan myötä käynyt mahdottomaksi tai Jumalan olisi täytynyt jollakin tavoin tehdä mahdolliseksi näiden vaatimusten täyttäminen kunkin yksilön tapauksessa. Nimenomaan tuohon aikaan ennen helluntaita oli kuitenkin miehiä, jotka täyttivät nämä vaatimukset, ja kahta heistä ehdotettiin sopiviksi uskottoman Juudaksen tilalle. Epäilemättä Sananlaskujen 16:33:n sanojen mukaisesti heitettiin arpaa, ja Mattias valittiin, minkä jälkeen hänet ”luettiin niiden yhdentoista ohella apostolien joukkoon”. (Ap 1:23–26.) Niinpä hän oli yksi ”niistä kahdestatoista”, jotka ratkaisivat kreikankielisiä opetuslapsia koskeneen ongelman (Ap 6:1, 2), ja ilmeisesti Paavali sisällyttää hänetkin ”niihin kahteentoista”, joihin hän viittasi puhuessaan tilaisuuksista, joissa Jeesus näyttäytyi ylösnousemuksensa jälkeen (1Ko 15:4–8). Helluntain koittaessa oli siis 12 apostolista perustusta, joiden varassa silloin muodostettu hengellinen Israel saattoi levätä.

Seurakuntien apostolit. Mattias ei ollut pelkästään Jerusalemin seurakunnan apostoli, kuten eivät muutkaan 11 apostolia olleet. Hän eroaa tässä suhteessa leeviläisestä Joosef Barnabaasta, josta tuli Syyrian Antiokian seurakunnan apostoli (Ap 13:1–4; 14:4, 14; 1Ko 9:4–6). Muistakin miehistä käytetään nimitystä ”seurakuntien apostolit” siinä mielessä, että nuo seurakunnat lähettivät heidät edustajikseen (2Ko 8:23). Ja kirjoittaessaan filippiläisille Paavali mainitsee Epafroditoksen, ”teidän lähettinne [a·poʹsto·lon] ja yksityispalvelijanne omaa tarvettani varten” (Fil 2:25). Nämä miehet eivät selvästikään olleet apostoleita minkään apostolisen seuraannon perusteella, eivätkä he kuuluneet ”niihin kahteentoista” kuten Mattias.

Nimityksen ”apostoli” laajemman käytön oikea ymmärtäminen voi auttaa selvittämään sen näennäisen ristiriidan, joka vallitsee Apostolien tekojen 9:26, 27:n ja Galatalaiskirjeen 1:17–19:n välillä, kun ne sovelletaan samaan tilanteeseen. Ensimmäisessä kertomuksessa sanotaan, että Paavalin saavuttua Jerusalemiin Barnabas vei hänet ”apostolien luo”. Galatalaiskirjeen kertomuksessa Paavali kuitenkin toteaa, että hän kävi Pietarin luona ja lisää sitten: ”Mutta ketään muuta apostoleista en nähnyt, ainoastaan Jaakobin, Herran veljen.” Jaakobia (ei alkuperäinen apostoli Jaakob, Sebedeuksen poika, eikä Jaakob, Alfeuksen poika, vaan Jeesuksen velipuoli) pidettiin ilmeisesti apostolina sanan laajemmassa merkityksessä eli Jerusalemin seurakunnan ’lähetettynä’. Näin ollen tätä nimitystä voidaan käyttää Apostolien teoissa monikossa kerrottaessa, että Paavali vietiin ”apostolien luo” (ts. Pietarin ja Jaakobin luo). (Vrt. 1Ko 15:5–7; Ga 2:9.)

Paavalin valinta. Tarsolainen Saul, jota myöhemmin sanotaan Paavaliksi, kääntyi ehkä noin vuonna 34. Hänestä tuli Jeesuksen Kristuksen tosi apostoli, ja kuolleista herätetty ja taivaaseen kohotettu Jeesus Kristus valitsi hänet suoranaisesti. (Ap 9:1–22; 22:6–21; 26:12–23; 13:9.) Hän puolusti apostoliuttaan ja esitti pätevyytensä tueksi sen, että hän oli nähnyt kuolleista herätetyn Herran Jeesuksen Kristuksen, tehnyt ihmeitä ja toiminut kanavana, kun pyhää henkeä vuodatettiin kastetuille uskoville (1Ko 9:1, 2; 15:9, 10; 2Ko 12:12; 2Ti 1:1, 11; Ro 1:1; 11:13; Ap 19:5, 6). Koska apostoli Jaakob  (Johanneksen veli) surmattiin vasta noin vuonna 44, ”ne kaksitoista” olivat vielä elossa, kun Paavalista tuli apostoli. Hän ei lue itseään missään näiden ”kahdentoista” joukkoon, mutta samanaikaisesti hän ei myöskään pidä omaa apostoliuttaan vähempiarvoisena kuin heidän apostoliuttaan. (Ga 2:6–9.)

Sekä Mattiaan että Paavalin apostolius täytti sen tarkoituksen, jota varten nuo miehet ’lähetettiin’, mutta kun apostoli Johannes näki Ilmestyskirjan näyn taivaallisesta Uudesta Jerusalemista (n. v. 96), hän näki vain 12 peruskiveä ja niihin kirjoitettuna ”Karitsan kahdentoista apostolin kaksitoista nimeä” (Il 21:14). Pyhä Raamattu todistaa selvästi, että apostoli Paavalin ei koskaan sanottu olevan yksi ”niistä kahdestatoista”. Näin ollen on johdonmukaista, että yksi Uuden Jerusalemin peruskiviin kirjoitetuista ”Karitsan kahdentoista apostolin kahdestatoista nimestä” on Mattiaan eikä Paavalin nimi. Tämä merkitsee sitä, että apostoli Johanneksen näky kuvaa tilannetta, joka vallitsi vuoden 33 helluntaina, jolloin kristillinen seurakunta sai alkunsa. (Ks. PAAVALI.)

Apostolisen ajan loppu. Vaikka Raamatussa ei kerrotakaan noiden 12 apostolin kuolemasta, Jaakobin kuolemaa lukuun ottamatta, käytettävissä olevat todisteet osoittavat, että he pysyivät uskollisina kuolemaan asti, eikä heidän tilalleen sen vuoksi tarvinnut valita ketään. Seuraavien vuosisatojen historiasta huomautetaan, että ”aina kun sitä [sanaa ”apostoli”] käytetään ihmisistä myöhemmässä kristillisessä kirjallisuudessa, tuota sanaa käytetään kielikuvana. Kirkolla ei ole ensimmäisen vuosisadan jälkeen ollut apostoleita UT:n [Uuden testamentin] tarkoittamassa merkityksessä.” (The Interpreter’s Dictionary of the Bible, toim. G. A. Buttrick, 1962, 1. osa, s. 172.)

Apostolien elinaikana heidän läsnäolonsa hillitsi luopumuksen vaikutusta ja pidätti kristillisen seurakunnan sisäpuolella olleita väärän palvonnan voimia. Apostoli Paavali tarkoitti ilmeisesti tätä ’pidättämistä’ 2. Tessalonikalaiskirjeen 2:7:ssä: ”Tosin tämän laittomuuden salaisuus on jo vaikuttamassa, mutta vain siihen asti kun se, joka parhaillaan pidättää, joutuu pois tieltä.” (Vrt. Mt 13:24, 25; Ap 20:29, 30.) Tämä apostolien vaikutus, johon sisältyi heidän arvovaltansa ja ainutlaatuiset kykynsä, jatkui Johanneksen kuolemaan asti, noin vuoteen 100 (1Jo 2:26; 3Jo 9, 10). Luopumuksen sekä väärien oppien ja tapojen nopea tunkeutuminen seurakuntaan apostolien kuoleman jälkeen osoittaa, ettei keillään apostolien aseman väitetyillä perijöillä ollut apostolien pidättävää vaikutusta.

Kun Andronikosta ja Juniasta sanotaan Roomalaiskirjeen 16:7:ssä ”apostolien joukossa huomattavina pidetyiksi miehiksi”, ei tarkoiteta sitä, että he olivat apostoleita, vaan sitä, että apostolit pitivät heitä suuressa arvossa. Jotkut väittivät valheellisesti olevansa ”Kristuksen apostoleita”, kuten käy ilmi 2. Korinttilaiskirjeen 11:5, 13:sta, 12:11, 12:sta ja Ilmestyksen 2:2:sta.