Arabian niemimaa kuuluu Aasian mantereeseen ja sijaitsee sen uloimmassa lounaisnurkassa. Idässä sitä reunustaa Persianlahti ja Omaninlahti, etelässä Arabianmeri ja Adeninlahti ja lännessä Punainenmeri, kun taas sen pohjoisosan ympärille kaartuu Mesopotamian, Syyrian ja Israelin muodostama Hedelmällinen puolikuu. Koska vesi ympäröi sitä kolmelta taholta, se muistuttaa osaksi suunnattoman suurta saarta, ja sen asukkaat kutsuvatkin sitä yleisesti ”Arabien saareksi” (Jazirat al-ʽArab).

Arabian pinta-ala on n. 2,6 milj. km² eli noin neljännes Euroopan pinta-alasta, ja se onkin maailman suurin niemimaa. Läntistä rantaviivaa on n. 2900 km, ja niemimaan leveys sen leveimmältä kohdalta on n. 1900 km.

Pinnanmuodostukseltaan niemimaa on kallioinen ylätasanko, joka viettää länsirannikon suuntaisen vuorijonon harjanteelta itään kohti Persianlahtea. Yksi lounaisnurkan huippu yltää yli 3600 m:n korkeuteen. Niemimaan eteläpään sisäosan poikki kulkee suuri aavikko, jonka nimi on Rub al-Khali. Se on maapallon suurin yhtenäinen hiekka-aavikko, ja sitä sanotaan ”Tyhjäksi neljännekseksi”. Najdin  eli keskiylängön pohjoispuolella on pienempi An-Nafudin aavikkoalue, joka päättyy Syyrian aavikkoon.

Niemimaan reunoilla ja keskiylängöllä (Najdissa) on joitakin pieniä jokia, mutta ne virtaavat vain kausittain. Job, joka ilmeisesti asui nykyisen Syyrian aavikon alueella, kuvailee noiden ”talvipurojen” kuivumista (Job 6:15–20).

Vaikka niin suuri osa tästä valtavasta ylätasangosta on kuivaa, lännen vuorijonon seuduilla, keskiylängöllä ja etelässä sataa niin paljon, että vettä riittää melkoisen väestön elättämiseen. Näillä alueilla ja suurten keitaiden ympäristössä fellahit eli arabimaanviljelijät voivat viljellä hirssiä, vehnää, ohraa ja maissia, ja täällä viihtyvät myös taatelipalmut (2Mo 15:27) sekä viikunapuut. Arabikumia tuottavilla akasioilla ja muilla aromaattisilla puilla ja kasveilla oli huomattava asema muinaisen Arabian taloudessa, mutta nykyään niiden merkitys on vähäisempi, koska musta kulta, maaöljy, on ohittanut ne tärkeydessä (1Mo 2:12).

Koska vettä on yleensä vähän, eläimistö on luonnollisesti suppeahko, mutta alueella on edelleenkin lampaita, vuohia, kameleita, villiaaseja, sakaaleja, jalohaukkoja ja kotkia, kuten Raamatun aikoinakin (Hes 27:21; 2Ai 17:11; Tu 6:5; Job 39:5–8, 26, 27; Jes 60:7; 34:13). Osa luonnonvaraisista eläimistä, esim. leijona, villihärkä ja strutsi, on kuollut tältä alueelta sukupuuttoon (Job 38:39, 40; 39:9–18). Arabialaiset hevoset ovat vielä nykyäänkin kuuluisia kauneudestaan ja voimastaan (vrt. Job 39:19–25).

Arabiheimot. Arabiasta tuli lopulta monien 1. Mooseksen kirjan 10. luvussa mainittujen vedenpaisumuksen jälkeisten sukujen kotiseutu. Seemin sukuhaarassa Joktanista tuli 13:n eri arabiheimon päämiehen isä, kun taas kolme Aramin jälkeläistä, Us, Geter ja Mas, näyttää asettuneen Pohjois-Arabiaan ja Syyrian aavikolle. (1Mo 10:23, 26–29.) Teltoissa asuneiden ismaelilaisten alue ulottui Siinain niemimaalta Pohjois-Arabian poikki aina Assyriaan asti (1Mo 25:13–18). Midianilaiset sijoittuivat pääasiassa Arabian luoteisosaan aivan Akabanlahden itäpuolelle (1Mo 25:4). Esaun jälkeläisten asuinalueena oli Edomin vuoristo Kuolleenmeren kaakkoispuolella (1Mo 36:8, 9, 40–43). Haamin sukuhaarassa useat Kuusin jälkeläiset, mm. Havila, Sabta, Raema ja tämän pojat Saba ja Dedan, sekä Sabteka, näyttävät asuneen pääasiassa Arabian niemimaan eteläosassa (1Mo 10:7).

Muinaisissa assyrialaisissa ja babylonialaisissa teksteissä puhutaan eri arabiheimoista. Salmanassar III:n luettelossa on ”Gindibuʼ Arabiasta”. Tiglat-Pileser III:n kirjoituksissa viitataan Zabibe- ja Samsi-nimisiin arabikuningattariin. Sargon II puhuu ”Samsista, Arabian kuningattaresta, (ja) sabalaisesta Itʼamarista”. Muissa nuolenpääkirjoituksissa mainitaan sabalaiset, nabatealaiset, qidriläiset ja idibaililaiset, masalaiset ja temalaiset. (Vrt. 1Mo 25:3, 13–15.)

Raamatun viittaukset. Hadramaut oli yksi muinaisen Etelä-Arabian neljästä suuresta valtakunnasta, ja sen ajatellaan yleensä olleen 1. Mooseksen kirjan 10:26:ssa mainittu Hasarmavet. Wadi Hadramaut, pitkä, Arabian etelärannikon suuntainen laakso, oli tuon valtakunnan keskus, ja valtakunnan pääkaupunki oli Shabwa. Muita Raamatussa mainittuja paikkoja, jotka sijaitsivat Arabiassa, ovat Dedan, Tema, Duma ja Bus (Jes 21:11–14; Jer 25:23, 24).

Abraham kulki pitkin Arabian reuna-alueita muuttaessaan Kaldean Urista Kanaanin maahan. Kun hänen oli myöhemmin pakko mennä Egyptiin, hän on saattanut kulkea erään Arabian osan halki ylittämällä Siinain niemimaan pohjoisosan (sen sijaan että hän olisi kulkenut pitkin Välimeren rannikkoa), ja samoin hän on voinut menetellä paluumatkallaan (1Mo 12:10; 13:1). Jobin kirjassa kerrotun näytelmän tapahtumapaikkana oli Usin maa Pohjois-Arabiassa (Job 1:1), ja ne sabalaiset rosvot, jotka kävivät tämän ”kaikista itämaalaisista suurimman” miehen omaisuuden kimppuun, kuuluivat mahdollisesti Joktanista polveutuneeseen arabiheimoon (Job 1:3, 15; 1Mo 10:26–28). Myös Jobin kolme ”lohduttajaa” ja Elihu näyttävät tulleen arabialueilta (Job 2:11; 32:2). Mooses vietti Arabiassa 40 vuotta asuessaan midianilaisen Jetron luona (2Mo 2:15–3:1; Ap 7:29, 30). Seuraava merkittävä tapahtuma Arabiassa oli lakiliiton antaminen Siinain niemimaan eteläosassa sijaitsevalla Siinainvuorella, jonne vapautettu Israelin kansakunta oli kokoontunut (2Mo 19:1, 2). Apostoli Paavali sanoikin noin 1500 vuotta myöhemmin, että se oli tapahtunut ”Siinailla, Arabiassa olevalla vuorella” (Ga 4:25).

 Kun otetaan huomioon, millaista suurimmassa osassa Arabiaa nykyisin on, voi tuntua lähes mahdottomalta kuvitella, että ehkä noin kolme miljoonaa israelilaista asui tuossa erämaassa 40 vuotta (2Mo 12:37, 38). Se oli tietenkin suurelta osin sen ansiota, että Jehova turvasi ihmeen välityksellä heidän ruoan- ja vedensaantinsa (5Mo 8:2–4; 4Mo 20:7, 8). Vaikka olosuhteet olivat aivan ilmeisesti vaikeat ja vaikka Raamatussa osoitetaan selvästi, että vettä oli vähän (4Mo 20:4, 5), on kuitenkin syytä uskoa, että tuolloin, noin 3500 vuotta sitten, Arabian vesivarat olivat jonkin verran paremmat kuin nykyään. Se että nykyisin on olemassa monia syviä, kuivia wadeja eli entisistä joenuomista syntyneitä laaksoja, todistaa jolloinkin menneisyydessä sataneen niin paljon, että niissä virtasi vettä. Joidenkin eläinlajien häviäminen saattaa osaksi johtua huvenneista vesivaroista. Pohjimmiltaan Arabia oli silloin kuitenkin samanlainen kuin nykyäänkin: kuiva aromaa.

Arabiasta tuli tuomarien aikana joukoittain kameleilla ratsastavia midianilaisia, amalekilaisia ja ”itämaalaisia” hävittämään Israelin maata (Tu 6:1–6). Tällaiset äkkirynnäköllä tehdyt ryöstöretket ovat aina olleet pääasiallinen sodankäyntitapa Arabiassa (2Ai 22:1). Kamelia, jonka kesyttämisen kotieläimeksi arvellaan tapahtuneen Arabiassa, käytettiin kulkuvälineenä ainakin jo Abrahamin aikaan (1Mo 24:1–4, 10, 61, 64). Koska kameli oli pitkillä erämaavaelluksilla paljon parempi kuin aasi, sen kesyttämisen katsotaan synnyttäneen Arabiassa jonkinlaisen taloudellisen vallankumouksen ja vaikuttaneen Etelä-Arabian ”maustevaltakuntien” syntyyn.

Hedelmällisemmästä etelästä tulleet kamelikaravaanit kiemurtelivat pitkin Punaisenmeren suuntaisia erämaareittejä ja siirtyivät keitaalta keitaalle ja kaivolta kaivolle, kunnes ne saapuivat Siinain niemimaalle, josta ne saattoivat kääntyä Egyptiin tai jatkaa matkaansa Palestiinaan tai Damaskokseen. Suuresti arvostettujen mausteiden ja aromaattisten hartsien, esim. suitsutuspihkan ja mirhan (Jes 60:6), lisäksi ne saattoivat kuljettaa kultaa ja algumpuuta Ofirista (1Ku 9:28; 10:11) sekä kallisarvoisia jalokiviä, niin kuin Saban kuningatar teki käydessään kuningas Salomon luona (1Ku 10:1–10, 15; 2Ai 9:1–9, 14). Persianlahden vesissä on runsaasti helmisimpukoita. Koska Arabian lounaisnurkan erottaa Afrikasta vain n. 32 km leveä salmi, noiden matkustavien kauppiaiden myyntiartikkeleihin on saattanut kuulua myös etiopialaisia tuotteita (2Ai 21:16), esim. norsunluuta ja eebenpuuta (Hes 27:15).

Nabunaid, Babylonian kuningas, jonka poika Belsassar hallitsi Babylonissa sen kukistumisen aikaan (539 eaa.), vietti kymmenen vuotta Taiman (Teman) keidaskaupungissa Arabian keskiylängön pohjoisosassa (ks. TEMA nro 2).

Arabialla oli 400-luvulla eaa. melkoisesti vaikutusvaltaa Palestiinassa, kuten voidaan nähdä Nehemian 2:19:n ja 6:1–7:n viittauksista ”arabialaiseen Gesemiin”.

Himjarilaisten valtakunta otti Etelä-Arabian valtaansa n. 115 eaa., ja sen pääkaupunki oli Zafar (joidenkuiden arvelujen mukaan 1. Mooseksen kirjan 10:30:n Sefar). Sen pohjoispuolella asuneet nabatealaiset (mahd. 1. Mooseksen kirjan 25:13:ssa mainitun Nebajotin jälkeläiset), joiden pääkaupunki oli Edomin kalliosolissa sijainnut Petra, nousivat valtaan 300-luvulla eaa. Aikanaan he ulottivat valtansa koko Negevin eteläosan poikki sekä Moabiin ja Jordanin itäpuolen alueelle. Joinakin vuosina ensimmäisellä vuosisadalla eaa. ja jälleen ensimmäisellä vuosisadalla ya. he hallitsivat Damaskosta. Heidän kuninkaansa Aretas IV (n. 9 eaa. – 40 ya.) mainitaan 2. Korinttilaiskirjeen 11:32:ssa Paavalin Damaskoksesta pakenemisen yhteydessä, mitä kuvaillaan Apostolien tekojen 9:23–25:ssä. Herodes Antipas otti vaimokseen Aretas IV:n tyttären, mutta erosi hänestä mennäkseen naimisiin Herodiaan kanssa (Mr 6:17). (Ks. ARETAS.)

Paavali kertoo, että kääntymyksensä jälkeen hän ’meni pois Arabiaan ja tuli taas takaisin Damaskokseen’ (Ga 1:17). Tämä matka on ehkä suuntautunut lähistöllä sijaitsevalle Syyrian aavikolle, joskin sana voi tarkoittaa mitä tahansa Arabian niemimaan osaa.

Ensimmäisellä vuosisadalla eaa. Damaskoksen koillispuolella sijainnut Palmyra alkoi kehittyä yhdeksi Arabian keskukseksi ja syrjäytti aikanaan Petran kauppapaikkana. Vuoteen 270 mennessä kuningatar Zenobian hallitseman Palmyran armeija valtasi Egyptin ja siitä tuli Rooman varteenotettava kilpailija, kunnes se kukistettiin vuonna 272.

 Kieli. Arabikansojen kieli kuuluu eteläseemiläiseen kieliryhmään, ja se on muuttunut vähemmän kuin muut seemiläiset kielet. Sen vuoksi se on edistänyt suuresti monien Raamatussa käytettyjen muinaisheprean ilmausten ja sanojen ymmärtämistä.