Raamatun arkeologia on Raamatun kansojen ja tapahtumien tutkimista maahan hautautuneen kiehtovan todistusaineiston välityksellä. Arkeologi kaivaa esiin ja analysoi kiviä, muurien ja rakennusten raunioita ja sortuneita kaupunkeja sekä tuo päivänvaloon saviastioita ja -tauluja, piirtokirjoituksia, hautoja ja muita muinaisjäännöksiä – artefakteja – joista hän kokoaa tietoja. Näiden tutkimusten ansiosta voimme usein paremmin ymmärtää niitä olosuhteita, joissa Raamattu kirjoitettiin ja joissa entisaikojen uskon miehet elivät, sekä saada selvää kielestä, jota he ja heidän ympärillään asuneet kansat käyttivät. Ne ovat laajentaneet tietojamme kaikista Raamatussa  mainituista alueista: Palestiinasta, Egyptistä, Persiasta, Assyriasta, Babyloniasta, Vähästä-Aasiasta, Kreikasta ja Roomasta.

Raamatun arkeologia on verrattain uusi tieteenala. Vasta vuonna 1822 Rosetten kiven tulkitseminen avasi egyptiläiset hieroglyfit. Assyrialainen nuolenpääkirjoitus pystyttiin tulkitsemaan yli 20 vuotta myöhemmin. Järjestelmälliset kaivaukset aloitettiin Assyriassa 1843 ja Egyptissä 1850.

Huomattavia paikkoja ja löytöjä. Arkeologian avulla on voitu vahvistaa monia näihin maihin liittyviä Raamatun kertomusten historiallisia piirteitä ja osoittaa oikeaksi kohtia, jotka nykyajan kriitikot aikanaan asettivat kyseenalaisiksi. Epäilyt Babelin tornin suhteen, sen kieltäminen, että Babyloniaa olisi hallinnut Belsassar-niminen kuningas ja Assyriaa Sargon-niminen kuningas (joiden nimet löydettiin ei-raamatullisista lähteistä vasta 1800-luvulla), ja muu kielteinen kritiikki niitä tietoja kohtaan, joita Raamattu sisältää näistä maista, on kaikki osoitettu perusteettomiksi. Sitä vastoin on löydetty runsaasti todisteita, jotka ovat täysin sopusoinnussa Raamatun kertomuksen kanssa.

Babylonia. Muinaisessa Babylonin kaupungissa ja sen ympäristössä tehdyissä kaivauksissa on löytynyt useita zikkurateja eli pyramidin tapaisia, porrastettuja temppelitorneja, mm. Etemenankin raunioitunut temppeli Babylonin muurien sisäpuolella. Näitä temppeleitä käsittelevät muistiinmerkinnät ja piirtokirjoitukset sisältävät usein sanat: ”Sen huippu on ulottuva taivaisiin”, ja kuningas Nebukadnessarin kerrotaan sanoneen: ”Minä korotin Etemenankin porrastornin korkeimman kohdan niin, että sen huippu veti vertoja taivaille.” Eräässä Babylonista Mardukin temppelin pohjoispuolelta löytyneessä savikappaleessa saatetaan viitata tällaisen tornin sortumiseen ja kielten sekoitukseen, vaikka siinä ei erikseen mainita zikkuratia (George Adam Smith, The Chaldean Account of Genesis, tark. ja korj. [lisäyksineen] A. H. Sayce, 1880, s. 164). Urukissa (Raamatun Erekissä) sijainneen zikkuratin rakentamiseen havaittiin käytetyn savea, tiiliä ja asfalttia. (Vrt. 1Mo 11:1–9.)

Babylonista löydettiin läheltä Ištarin porttia noin 300 nuolenpäätaulua, jotka liittyivät kuningas Nebukadnessarin hallitusaikaan. Niiden Babylonissa silloin olleiden työntekijöiden ja vankien nimiluetteloissa, joille annettiin elintarvikkeita, on mainittu ”Jaukin, Jahudin maan kuningas”, ts. ”Jojakin, Juudan maan kuningas”, joka vietiin Babyloniin silloin kun Nebukadnessar valloitti Jerusalemin 617 eaa. Hänet vapautti pidätettyjen talosta Awil-Marduk (Evil-Merodak), Nebukadnessarin seuraaja, ja hänelle annettiin päivittäinen ruoka-annos. (2Ku 25:27–30.) Näissä tauluissa mainitaan myös viisi Jojakinin poikaa (1Ai 3:17, 18).

Babylonin jumalien pantheonista on löydetty runsaasti todisteita. Siihen kuuluivat mm. ylijumala Marduk, josta myöhemmin käytettiin yleensä nimeä Bel, ja Nebo-niminen jumala; molemmat mainitaan Jesajan 46:1, 2:ssa. Suuri osa Nebukadnessarin omien kirjoitusten tiedoista koskee hänen valtavaa rakennusohjelmaansa, joka teki Babylonista niin mahtavan kaupungin (vrt. Da 4:30). Hänen seuraajansa Awil-Mardukin (2Ku 25:27:n Evil-Merodakin) nimi esiintyy Susasta (Elamista) löydetyssä maljakossa.

Lisäksi Babylonista Mardukin temppelin paikalta löydettiin Babylonin valloittajasta kuningas Kyyroksesta kertova savilieriö. Siinä kerrotaan, miten vaivattomasti Kyyros valtasi kaupungin, ja lisäksi siinä mainitaan, että hänen politiikkaansa kuului Babylonissa vankeina asuneiden kansojen palauttaminen näiden kotimaahan, mikä on sopusoinnussa Raamatun kanssa, jossa kerrotaan, että Kyyros oli ennustettu Babylonin valloittaja ja että juutalaiset palautettiin Palestiinaan Kyyroksen hallituskaudella. (Jes 44:28; 45:1; 2Ai 36:23.)

Nykyisen Bagdadin lähistöllä 1800-luvun loppupuoliskolla tehdyissä kaivauksissa löydettiin lukuisia savitauluja ja -lieriöitä, mm. nykyään kuuluisa Nabunaidin aikakirja. Tämä dokumentti kumosi kaikki vastaväitteet, joita oli esitetty sitä Danielin 5. luvun kertomusta vastaan, että Belsassar hallitsi Babylonia sen kukistumisen aikaan. Se todisti, että Nabunaidin vanhin poika Belsassar hallitsi isänsä rinnalla ja että Nabunaid hallituskautensa loppupuolella antoi Babylonin hallinnon poikansa Belsassarin käsiin.

Abrahamin muinainen kotikaupunki Ur (1Mo 11:28–31) osoittautui myös huomattavaksi suurkaupungiksi, jossa vallitsi erittäin korkeatasoinen sivistys. Tuo sumerilainen kaupunki sijaitsi Eufratin varrella lähellä Persianlahtea. Sir Leonard Woolleyn siellä suorittamat kaivaukset osoittavat sen vallan ja maineen olleen huipussaan siihen aikaan, kun Abraham lähti Kanaaniin (e. 1943 eaa.). Sen zikkurat-temppeli on löydetyistä zikkurateista parhaiten säilynyt. Urin kuninkaallisista haudoista löydettiin runsaasti kultaesineitä ja taiteellisesti erittäin korkeatasoisia koruja sekä soittimia, mm. harppu (vrt. 1Mo 4:21). Lisäksi löydettiin pieni teräksestä (ei pelkästään raudasta) tehty kirves  (vrt. 1Mo 4:22). Myös Urissa tuhannet savitaulut kertoivat lukuisia yksityiskohtia lähes 4000 vuoden takaisesta elämästä. (Ks. UR nro 2.)

Assyria. Läheltä Khorsabadia, erään Tigriin pohjoisen sivujoen varrelta, löydettiin vuonna 1843 Assyrian kuninkaan Sargon II:n palatsi, joka sijaitsi n. 10 ha:n laajuisella tasanteella, ja arkeologien tuolla paikalla sen jälkeen tekemä työ nosti tämän Jesajan 20:1:ssä mainitun mutta maallisessa historiassa tuntemattoman kuninkaan historiallisesti huomattavaan asemaan (kuva, 1. osa, s. 960). Eräässä aikakirjassaan hän väittää valloittaneensa Samarian (740 eaa.). Hän mainitsee myös Asdodin valloituksen, johon viitataan Jesajan 20:1:ssä. Vaikka monet huomattavat tutkijat aikanaan ajattelivat, ettei Sargon II:ta ole ollut olemassakaan, hän on nyt Assyrian tunnetuimpia kuninkaita.

Assyrian pääkaupungissa Ninivessä tehdyissä kaivauksissa paljastui Sanheribin valtava, noin 70 huonetta käsittänyt palatsi, jonka seinillä oli yli 3000 m:n pituudelta kohokuvalaattoja. Yksi niistä kuvasi Juudan asukkaita, joita vietiin vankeuteen Lakisin kukistumisen jälkeen 732 eaa. (2Ku 18:13–17; 2Ai 32:9; kuva, 1. osa, s. 952). Vielä kiinnostavampia olivat Ninivestä löydetyt Sanheribin aikakirjat, jotka oli kirjoitettu savisärmiöille (prismoille). Joissakin särmiöissä Sanherib kuvailee sotaretkeä, jonka assyrialaiset tekivät Palestiinaa vastaan Hiskian hallituskaudella (732 eaa.), mutta on huomionarvoista, että tuo kerskaileva kuningas ei väitä vallanneensa Jerusalemia, mikä vahvistaa Raamatun kertomuksen todeksi. (Ks. SANHERIB.) Lisäksi Sanheribin seuraajan Assarhaddonin kirjoituksessa on kerrottu, että Sanheribin omat pojat murhasivat hänet, ja tuohon salamurhaan viitataan myös seuraavan kuninkaan kirjoituksessa (2Ku 19:37). Sen lisäksi, että Sanherib mainitsee kuningas Hiskian, Assyrian hallitsijoiden nuolenpääkirjoituksista löytyvät Juudan kuninkaiden Ahasin ja Manassen sekä Israelin kuninkaiden Omrin, Jeehun, Joasin, Menahemin ja Hosean nimet ja Damaskoksen kuninkaan Hasaelin nimi.

Persia. Kuningas Dareios I (521–486 eaa.; Esr 6:1–15) kaiverrutti Iraniin (muinaiseen Persiaan) lähelle Behistunia valtavan piirtokirjoituksen korkealle kalkkikivikallion seinämään. Siinä kerrottiin, miten hän yhdisti Persian imperiumin ja antoi kunnian menestyksestään jumalalleen Ahura Mazdalle. Arvokkainta on se, että piirtokirjoitus oli kirjoitettu kolmella kielellä, babyloniaksi (akkadiksi), elamiksi ja muinaispersiaksi, joten se tarjosi avaimen assyrialais-babylonialaisen nuolenpääkirjoituksen tulkitsemiseen, johon ei siihen mennessä ollut pystytty. Tämän työn ansiosta voidaan nyt lukea tuhansia babyloniankielisiä savitauluja ja piirtokirjoituksia.

Ranskalaiset arkeologit tekivät vuosina 1880–90 kaivauksia Susassa, joka oli Esterin kirjan tapahtumien näyttämö (Est 1:2). Kaivauksissa löydettiin Kserkseen kuninkaallinen palatsi, joka käsitti noin hehtaarin alueen ja paljasti Persian kuninkaiden loiston ja mahtavuuden. Löydöt vahvistivat niiden yksityiskohtien täsmällisyyden, jotka Esterin kirjan kirjoittaja on merkinnyt muistiin Persian valtakunnan hallinnosta ja palatsin rakenteesta. I. M. Pricen kirjassa The Monuments and the Old Testament (1946, s. 408) sanotaan: ”Minkään Vanhassa testamentissa kuvaillun tapahtuman rakenteellista ympäristöä ei voida varsinaisissa kaivauksissa ennallistaa niin elävästi ja täsmällisesti kuin ’Susan palatsin’.” (Ks. SUSA.)

Mari ja Nuzi. Muinaisessa kuninkaallisessa Marin kaupungissa (Tell Hariri) lähellä Eufratia, n. 11 km Syyrian kaakkoisosassa sijaitsevasta Abu Kemalista pohjoisluoteeseen, tehtiin kaivauksia vuodesta 1933 lähtien. Sieltä löydettiin valtava, n. 6 ha:n palatsi, jossa oli 300 huonetta ja jonka arkistoissa oli runsaat 20000 savitaulua. Palatsirakennuksiin kuului kuninkaallisten asuintilojen lisäksi hallintotoimistoja ja kirjurikoulu. Suuret freskot eli seinämaalaukset koristivat monia seiniä, kylpyhuoneissa  oli ammeet, ja keittiöistä löytyi kakkuvuokia. Vaikuttaa siltä, että tuo kaupunki kuului toisen vuosituhannen eaa. alkupuolen huomattavimpiin ja loistavimpiin kaupunkeihin. Savitaulujen tekstit sisälsivät kuninkaallisia säädöksiä, julkisia tiedotteita, tilejä ja määräyksiä kanavien, sulkujen, patojen ja muiden kastelujärjestelmien rakentamisesta sekä tuontia, vientiä ja ulkomaanasioita koskevaa kirjeenvaihtoa. Väestönlaskentoja tehtiin usein mm. verotusta ja sotaväenottoa varten. Uskonto oli huomattavalla sijalla, varsinkin hedelmällisyyden jumalattaren Ištarin palvonta, ja hänen temppelinsä löydettiin myös. Ennustelua harjoitettiin kuten Babylonissakin tarkkailemalla maksaa sekä käyttämällä tähtitiedettä ja muita samantapaisia menetelmiä. Babylonin kuningas Hammurabi tuhosi suuren osan kaupunkia. Erityisen mielenkiintoista oli se, että on löydetty nimet Peleg, Serug, Nahor, Terah ja Haran, jotka lueteltiin kaikki Pohjois-Mesopotamian kaupunkeina ja jotka käyvät yksiin Abrahamin sukulaisten nimien kanssa (1Mo 11:17–32).

Muinaisesta Nuzin kaupungista, joka sijaitsi Tigriin itäpuolella Ninivestä kaakkoon ja jossa tehtiin kaivauksia vuosina 1925–31, saatiin toistaiseksi vanhin löydetty savikartta ja todisteita siitä, että jo 1400-luvulla eaa. siellä ostettiin ja myytiin osamaksulla. Sieltä löydettiin myös noin 20000 savitaulua, jotka hurrilaisten kirjurien arvellaan kirjoittaneen babylonian kielellä. Niissä on runsaasti yksityiskohtia mm. senaikaisesta adoptointia, avioliittosopimuksia, perintöoikeuksia ja testamentteja koskevasta oikeuskäytännöstä. Jotkin piirteet ovat verrattain samanlaisia kuin 1. Mooseksen kirjassa kuvaillut patriarkkojen tavat. Se että lapseton pariskunta saattoi adoptoida joko vapaana tai orjana syntyneen pojan, joka huolehti heistä, hautasi heidät ja oli heidän perijänsä, tuo mieleen 1. Mooseksen kirjan 15:2:ssa esitetyn Abrahamin maininnan luotetusta orjastaan Elieseristä. Lisäksi kuvataan esikoisoikeuden myymistä, mikä palauttaa mieleen Jaakobin ja Esaun tapauksen (1Mo 25:29–34). Tekstit osoittavat myös, että perheen jumalien hallussapitoon suhtauduttiin samoin kuin saantokirjan hallussapitoon, joten jumalien haltijalla oli myös oikeus omaisuuteen tai sen perimiseen. Nämä jumalat olivat usein pieniä saviveistoksia. Tämä saattaa valaista tilannetta, jossa Raakel otti isänsä terafim-kuvat, ja sitä, miksi isä oli niin huolissaan niiden takaisin saamisesta. (1Mo 31:14–16, 19, 25–35.)

Egypti. Raamatussa kuvataan Egyptiä yksityiskohtaisimmin kerrottaessa Joosefin joutumisesta tuohon maahan ja sen jälkeen Jaakobin koko perheen saapumisesta sinne ja asumisesta siellä. Arkeologiset löydöt osoittavat tämän kuvan olevan erittäin tarkka ja sellainen, jota ei paljon myöhemmin elänyt kirjoittaja (jollaista jotkut kriitikot ovat väittäneet 1. Mooseksen kirjan tämän osan kirjoittajaksi) olisi järkevästi ajatellen voinut esittää. J. G. Duncanin kirjassa New Light on Hebrew Origins (1936, s. 174) todetaankin Joosefia koskevan kertomuksen kirjoittajasta: ”Hän käyttää oikeaa, silloin tunnettua arvonimeä ja juuri siten kuin sitä käytettiin kyseisenä aikana, ja jos sanalle ei ole heprealaista vastinetta, hän yksinkertaisesti translitteroi egyptiläisen sanan hepreankieliseen asuun.” Egyptiläiset nimet, Joosefin asema Potifarin taloudenhoitajana, vankilat, arvonimet ”ylijuomanlaskija” ja ”ylileipuri”, se miten tärkeänä egyptiläiset pitivät unia, egyptiläisten leipurien tapa kantaa leipäkoreja päänsä päällä (1Mo 40:1, 2, 16, 17), faraon Joosefille antamat pääministerin ja elintarvikevirkamiehen asemat, hänen virkaanasettamistapansa, egyptiläisten lammaspaimenia kohtaan tuntema inho, taikuudenharjoittajien voimakas vaikutus Egyptin hovissa, israelilaisten asettaminen asumaan Gosenin maahan ja egyptiläisten hautaustavat – kaikki tämä ja monet muut Raamatun kuvailemat asiat on vahvistettu todeksi Egyptistä löydettyjen arkeologisten todisteiden avulla (1Mo 39:1–47:27; 50:1–3).

Karnakissa (muinainen Theba) Niilin varrella on valtava egyptiläinen temppeli ja sen eteläseinällä piirtokirjoitus, joka vahvistaa todeksi 1. Kuninkaiden kirjan 14:25, 26:ssa ja 2. Aikakirjan 12:1–9:ssä kuvaillun Egyptin kuninkaan Sisakin (Šešonk I) sotaretken Palestiinaan. Tuossa hänen voittojaan kuvailevassa jättimäisessä reliefissä näkyy 156 kahlehdittua palestiinalaisvankia. Kukin heistä edustaa yhtä kaupunkia tai kylää, jonka nimi on kirjoitettu hieroglyfeillä. Muun muassa seuraavat nimet on voitu tunnistaa: Rabbit (Jos 19:20), Taanak, Bet-Sean ja Megiddo (missä on kaivettu esiin osa Sisakin steeleä eli muistokiveä, jossa on piirtokirjoitusta) (Jos 17:11), Sunem (Jos 19:18), Rehob (Jos 19:28), Hafaraim (Jos 19:19),  Gibeon (Jos 18:25), Bet-Horon (Jos 21:22), Aijalon (Jos 21:24), Soko (Jos 15:35) ja Arad (Jos 12:14). Hän luettelee jopa yhdeksi valtauksekseen ”Abramin kedon”, mikä on ensimmäinen maininta Abrahamista egyptiläisissä muistiinmerkinnöissä. Tältä alueelta löydettiin myös Ramses II:n pojan Merenptahin (Merneptahin) muistomerkki, jonka sisältämässä ylistyslaulussa on ainoa muinaisegyptiläisten tekstien maininta Israelin nimestä.

Muuan talonpoikaisnainen löysi sattumalta n. 270 km Kairosta etelään sijaitsevasta Tell el-Amarnasta savitauluja, joiden ansiosta kaivettiin esiin monia akkadinkielisiä dokumentteja Amenhotep III:n ja hänen poikansa Akhenatonin kuninkaallisista arkistoista. Nuo 379 julkaistua taulua sisältävät monien Syyrian ja Palestiinan kaupunkivaltioiden vasalliruhtinaiden faraolle lähettämiä kirjeitä, myös joitakin Urusalimin (Jerusalemin) käskynhaltijan lähettämiä, ja luovat kuvan sotaisista kiistoista ja juonitteluista, mikä on täysin yhtäpitävää Raamatun noista ajoista antaman kuvauksen kanssa. Näissä kirjeissä valitetaan usein ”habiru”-nimisestä ryhmästä, jonka jotkut ovat yhdistäneet heprealaisiin, mutta todisteet osoittavat, että sillä tarkoitetaan pikemminkin erilaisia paimentolaiskansoja, joilla oli sen ajan yhteiskunnassa alhainen asema (ks. HEPREALAINEN: ”Habiru”).

Elefantine, Niilissä aivan Egyptin etelärajalla (lähellä Assuania) sijainnut saari, jolla oli kreikkalainen nimi, oli juutalaissiirtokunnan asuinpaikka Jerusalemin kukistuttua 607 eaa. Sieltä löydettiin vuonna 1903 melkoisesti pääosin papyrukselle arameaksi kirjoitettuja asiakirjoja, jotka oli päivätty 400-luvulla eaa., Meedo-Persian valtakaudella. Asiakirjoissa mainitaan Sanballat, Samarian käskynhaltija (Ne 4:1).

Epäilemättä arvokkaimmat Egyptissä tehdyt löydöt ovat olleet jopa 100-luvulta eaa. peräisin olevat Raamatun – sekä Heprealaisten että Kreikkalaisten kirjoitusten – kirjojen papyruskatkelmat ja osat. Egyptin kuiva ilmasto ja hiekkainen maaperä toimivat verrattomana varastona, jossa nuo papyrusasiakirjat säilyivät. (Ks. RAAMATUN KÄSIKIRJOITUKSET.)

Palestiina ja Syyria. Näiltä alueilta on kaivettu esiin noin 600 ajoitettavissa olevaa paikkaa. Suuri osa saaduista tiedoista on yleisluonteisia, ja ne tukevat Raamattua yleisesti liittymättä erityisesti mihinkään yksityiskohtiin tai tapahtumiin. Esimerkiksi aiemmin yritettiin horjuttaa uskoa Raamatun kertomukseen Juudan täydellisestä autioituksesta Babylonin pakkosiirtolaisuuden aikaan. Yleisesti ottaen kaivaukset tukevat kuitenkin Raamattua. W. F. Albright toteaakin: ”Ei tunneta ainoatakaan tapausta, jolloin jossakin varsinaisen  Juudan kaupungissa olisi jatkuvasti asuttu koko pakkosiirtolaisuuden ajan. Mainittakoon vastakohtaisuuden osoittamiseksi Betel, joka ennen pakkosiirtolaisuuden aikaa sijaitsi aivan Juudan pohjoisrajan tuntumassa ja jota ei tuhottu siihen aikaan vaan jossa asuttiin 500-luvun loppupuolelle asti.” (The Archaeology of Palestine, 1971, s. 142.)

Muinaisessa linnoituskaupungissa Bet-Sanissa (Bet-Seanissa), joka vartioi pääsyä Jisreelinlaaksoon idästä, tehtiin suuria kaivauksia, ja niissä löydettiin 18 eri asutuskerrostumaa, joiden takia kaivaukset jouduttiin ulottamaan 21 metrin syvyyteen (LÄPILEIKKAUS, 1. osa, s. 959). Raamatun kertomus osoittaa, että Bet-San ei kuulunut niihin kaupunkeihin, jotka maahan tulleet israelilaiset alun perin asuttivat, ja että filistealaiset asuivat siellä Saulin aikaan (Jos 17:11; Tu 1:27; 1Sa 31:8–12). Kaivaukset tukevat yleisesti ottaen tätä kertomusta ja osoittavat, että Bet-San tuhottiin sen jälkeen kun filistealaiset kaappasivat liiton arkun (1Sa 4:1–11). Erityisen mielenkiintoista oli joidenkin kanaanilaisten temppelien löytyminen Bet-Sanista. 1. Samuelin kirjan 31:10:ssä kerrotaan, että filistealaiset asettivat kuningas Saulin sotavarusteet ”Astoretin kuvien huoneeseen, ja hänen ruumiinsa he kiinnittivät Bet-Sanin muurille”, kun taas 1. Aikakirjan 10:10:ssä sanotaan, että he ”panivat hänen sotavarusteensa jumalansa huoneeseen, ja hänen kallonsa he kiinnittivät Dagonin huoneeseen”. Kaksi löydetyistä temppeleistä oli samalta ajalta, ja toisesta löydetyt todisteet osoittavat sen olleen Astoretin temppeli, toisen taas arvellaan olleen Dagonin temppeli. Tämä olisi sopusoinnussa em. raamatunjakeiden kanssa, joiden mukaan Bet-Sanissa oli kaksi temppeliä.

Esjon-Geber oli Salomon satamakaupunki Akabanlahden rannalla. Se voi olla nykyinen Tell el-Kheleife, jossa tehtiin kaivauksia vuosina 1937–40. Eräältä alueen matalalta kummulta löydettiin todisteita kuparinsulattamosta sekä kuparin kuonaa ja kuparimalmin kimpaleita. Arkeologi Nelson Glueck muutti kuitenkin perusteellisesti sijaintipaikasta alun perin tekemiään päätelmiä artikkelissa, joka ilmestyi julkaisussa The Biblical Archaeologist (1965, s. 73). Hänen käsityksensä, että paikalla oli käytetty sulattamiseen masuunia, perustui päärakennuksessa tehtyihin löytöihin, joiden arveltiin olleen hormeja. Nyt hän on tullut siihen tulokseen, että rakennuksen seinissä olleet aukot johtuivat ”seiniin niiden sitomiseksi ja tukemiseksi poikittain asetettujen hirsien lahoamisesta tai palamisesta tai molemmista”. Rakennus, jota aiemmin pidettiin sulattamona, onkin nykyisen arvion mukaan ollut varasto- ja vilja-aitta. Vaikka edelleenkin uskotaan, että tällä paikalla jalostettiin metallia, tuo toiminta ei nykyisen käsityksen mukaan ollut niin laajaa kuin aiemmin arveltiin. Tämä korostaa sitä, että arkeologisille löydöille annettu merkitys riippuu pääasiassa arkeologin omasta tulkinnasta, eivätkä nuo tulkinnat suinkaan ole erehtymättömiä. Raamatussa ei mainita kuparintuotantoa harjoitetun Esjon-Geberissä, siinä kerrotaan vain kupariesineiden valamisesta eräällä paikalla Jordaninlaaksossa (1Ku 7:45, 46).

Galileassa sijainnutta Hasoria sanottiin Joosuan aikaan ”kaikkien näiden valtakuntien pääksi” (Jos 11:10). Kaivaukset ovat osoittaneet, että kaupungin alue on käsittänyt n. 60 ha ja että se on ollut varsin väekäs ja näistä syistä yksi tuon seudun huomattavimmista kaupungeista. Salomo linnoitti sen, ja tuolta ajalta peräisin olevien todisteiden perusteella se on saattanut olla vaunukaupunki (1Ku 9:15, 19).

Kolme eri retkikuntaa on tehnyt kaivauksia Jerikossa (1907–09; 1930–36; 1952–58), ja niiden tekemien löytöjen jälkeen esitetyt tulkinnat osoittavat jälleen, ettei arkeologia, niin kuin eivät muutkaan inhimilliset tieteenalat, ole ehdottoman muuttumattoman tiedon lähde. Kaikki kolme retkikuntaa hankkivat tietoja, mutta kukin teki erilaiset päätelmät kaupungin historiasta ja varsinkin ajankohdasta, jolloin se kukistui israelilaisvalloittajien käsissä. Joka tapauksessa näiden tulosten voidaan yhdessä katsoa edustavan sitä yleiskuvaa, joka annetaan G. E. Wrightin kirjassa Biblical Archaeology (1962, s. 78): ”Kaupunki koki hirvittävän tuhon tai tuhojen sarjan toisella vuosituhannella eaa., ja se oli käytännöllisesti katsoen asumaton sukupolvien ajan.” Hävitykseen liittyi tuhoisa tulipalo, kuten kaivauksissa löytyneet todisteet osoittavat. (Vrt. Jos 6:20–26.)

Jerusalemista löydettiin vuonna 1867 vanha vesitunneli, joka johti Gihonin lähteeltä takaisin sen takana olevalle kukkulalle (ks. GIHON nro 2). Se saattaa valaista 2. Samuelin kirjan 5:6–10:n kertomusta siitä, miten Daavid valtasi kaupungin. Vuosina 1909–11 kaivettiin auki  kokonainen tunnelijärjestelmä, joka oli yhdistetty Gihonin lähteeseen. Yksi tunneleista, joka tunnetaan nimellä Siloamin (Siloan) tunneli, oli keskimäärin 1,8 m korkea, ja sitä oli hakattu kallioon n. 533 m:n matka Gihonista Tyropoioninlaaksossa (kaupungin sisäpuolella) sijaitsevalle Siloaminlammikolle saakka. Ilmeisesti se oli siis se kuningas Hiskian hanke, joka mainitaan 2. Kuninkaiden kirjan 20:20:ssä ja 2. Aikakirjan 32:30:ssä. Tunnelin seinästä löydettiin erittäin mielenkiintoinen varhaisheprealaisella monumentaalikirjoituksella tehty vanha piirtokirjoitus, jossa kuvailtiin tunnelin kaivamista ja kerrottiin sen pituus. Tätä piirtokirjoitusta käytetään vertailukohteena määritettäessä muiden heprealaisten tekstilöytöjen ikää.

Lakis, joka sijaitsi 44 km Jerusalemista länsilounaaseen, oli tärkein Juudan vuorimaata suojannut linnoitus. Jeremian 34:7:ssä profeetta kertoo, kuinka Nebukadnessarin joukot taistelivat ”Jerusalemia vastaan ja kaikkia Juudan kaupunkeja vastaan, jotka olivat jääneet jäljelle, Lakisia vastaan ja Asekaa vastaan; nämä linnoitetut kaupungit olivat näet jääneet jäljelle Juudan kaupungeista”. Lakisissa tehdyissä kaivauksissa löytyi todisteita siitä, että tuli oli tuhonnut kaupungin kahdesti muutaman vuoden kuluessa. Sen arvellaan olevan osoitus babylonialaisten kahdesta hyökkäyksestä (618–617 ja 609–607 eaa.), joiden jälkeen kaupunki oli kauan aikaa asumaton.

Toisen palon tuhasta löytyi 21 ostrakonia (saviastian kappaletta, joissa oli kirjoitusta), ja niiden arvellaan olevan kirjeitä, jotka kirjoitettiin juuri ennen kuin kaupunki tuhoutui Nebukadnessarin lopullisessa hyökkäyksessä. Näitä kirjeitä sanotaan Lakisin kirjeiksi, niissä heijastuu kriisin ja huolen aika, ja ilmeisesti ne kirjoitettiin Juudan joukkojen jäljelle jääneistä etuvartioasemista Lakisin sotapäällikölle Jaušille. (Kuva, 1. osa, s. 325.) Kirjeessä nro IV on maininta: ”Antakoon JHWH [ts. Jehova] herrani nytkin kuulla hyviä uutisia. – – me tarkkailemme Lakisin tulimerkkejä kaikkien niiden merkkien mukaan, jotka herrani antaa, koska emme näe Asekaa.” Tämä katkelma muistuttaa huomattavasti edellä mainittua Jeremian 34:7:ssä kuvattua tilannetta, ja ilmeisesti se viittaa siihen, että Aseka oli jo kukistunut tai ei ainakaan lähettänyt odotettuja tuli- tai savumerkkejä.

Kirjeessä nro III, jonka on kirjoittanut ”Hosaja”, sanotaan: ”Suokoon JHWH [ts. Jehova] herrani kuulla uutisia rauhasta! – – Ja palvelijallesi on ilmoitettu seuraavaa: ’Armeijan päällikkö Konja, Elnatanin poika, on tullut alas mennäkseen Egyptiin, ja Hodavjalle, Ahian pojalle, ja tämän miehille hän on lähettänyt sanan, että saisivat [tarvikkeita] häneltä.’” Tämä osa voisi hyvinkin tarkoittaa sitä, että Juuda pyysi Egyptin apua, minkä profeetat tuomitsivat. (Jer 46:25, 26; Hes 17:15, 16.) Elnatanin ja Hosajan nimet, jotka esiintyvät tämän kirjeen täydellisessä tekstissä, mainitaan myös Jeremian 36:12:ssa ja Jeremian 42:1:ssä. Jeremian kirjassa on mainittu muitakin näissä kirjeissä esiintyviä nimiä: Gemarja (36:10), Neria (32:12) ja Jaasanja (35:3). Ei ole varmaa, onko näissä tapauksissa kyse samoista henkilöistä, mutta yhteensattuma sinänsä on merkittävä, koska Jeremia eli tuohon samaan aikaan.

Erityisen kiinnostavaa on, että näissä kirjeissä käytetään usein Tetragrammia, mikä osoittaa, etteivät juutalaiset tuohon aikaan tunteneet vastenmielisyyttä Jumalan nimen käyttöä kohtaan. Kiinnostava on myös se saveen painettu sinetti, jossa mainitaan ”Gedalja, joka valvoo taloa”. Gedalja on sen käskynhaltijan nimi, jonka Nebukadnessar nimitti valvomaan Juudaa Jerusalemin kukistuttua, ja monet pitävät todennäköisenä, että sinetissä tarkoitetaan häntä. (2Ku 25:22; vrt. Jes 22:15; 36:3.)

Megiddo oli strateginen linnoituskaupunki, joka hallitsi tärkeää kulkuväylää Jisreelinlaaksoon. Salomo rakensi sen uudelleen, ja se mainitaan hänen hallituskautensa varasto- ja vaunukaupunkien joukossa (1Ku 9:15–19). Paikalla on nyt 5,3 ha:n laajuinen kumpu (Tell el-Mutesellim), ja sen kaivauksissa on löydetty rakenteita, jotka joidenkuiden (ei kuitenkaan kaikkien) tutkijoiden mielestä ovat olleet noin 450 hevosen talleja. Aluksi näiden rakenteiden arveltiin olevan peräisin Salomon ajalta, mutta myöhemmin tutkijat arvioivat niiden olevan peräisin joltakin myöhemmältä aikakaudelta, ehkä Ahabin ajalta.

Mesan kivi oli ensimmäisiä tärkeitä löytöjä Jordanin itäpuolelta (kuva, 1. osa, s. 325). Se löydettiin 1868 Dhibanista (Dibonista) Arnoninlaakson pohjoispuolelta, ja siinä kerrotaan Moabin kuninkaan Mesan versio hänen kapinastaan Israelia vastaan (vrt. 2Ku 1:1; 3:4, 5). Tuossa piirtokirjoituksessa sanotaan mm.: ”Minä (olen) Mesa, Kemos-[– –]n poika, Moabin  kuningas, dibonilainen. – – Omri, Israelin kuningas, nöyryytti Moabia monia vuosia (kirjm. ”päiviä”), sillä Kemos [Moabin jumala] oli vihastunut maahansa. Ja hänen poikansa seurasi häntä, ja hänkin sanoi: ’Tahdon nöyryyttää Moabia.’ Minun aikanani hän sanoi (näin), mutta minä olen saanut voiton hänestä ja hänen huoneestaan, kun taas Israel on tuhoutunut iäksi! – – Ja Kemos sanoi minulle: ’Mene, ota Nebo Israelilta!’ Niin minä menin yöllä ja taistelin sitä vastaan aamunkoitosta puolipäivään, otin sen ja surmasin kaikki – –. Ja minä otin sieltä Jahven [astiat] ja laahasin ne Kemosin eteen.” (Ancient Near Eastern Texts, toim. J. B. Pritchard, 1974, s. 320.) Kivessä ei siis mainita ainoastaan Israelin kuninkaan Omrin nimeä, vaan lisäksi sen 18. rivillä on Jumalan nimi Tetragrammina.

Mesan kivessä mainitaan myös useita Raamatussa esiintyviä paikkoja: Atarot ja Nebo (4Mo 32:34, 38); Arnon, Aroer, Medeba ja Dibon (Jos 13:9); Bamot-Baal, Bet-Baal-Meon, Jahas ja Kirjataim (Jos 13:17–19); Beser (Jos 20:8); Horonaim (Jes 15:5); Bet-Diblataim ja Kerijot (Jer 48:22, 24). Näin ollen se vahvistaa näiden paikkojen todella olleen olemassa.

Ras Shamrasta (muinainen Ugarit) Syyrian rannikolta vastapäätä Kyprosta on löydetty todisteita varsin samanlaisesta palvonnasta kuin se, mitä Kanaanissa harjoitettiin, ja siihen on liittynyt sen jumalia ja jumalattaria, temppeleitä, ”pyhiä” prostituoituja, palvontamenoja, uhreja ja rukouksia. Baalille omistetun temppelin ja Dagonille omistetun temppelin välistä löydettiin huone, jossa oli satoja uskonnollisia tekstejä käsittävä kirjasto, ja noiden tekstien arvellaan olevan peräisin 15. vuosisadalta ja 14. vuosisadan alkupuolelta eaa. Nuo mytologiset runotekstit kertovat paljon kanaanilaisista jumalista Elistä, Baalista ja Aserasta ja niiden palvontaan kuuluneesta turmeltuneesta epäjumalanpalveluksesta. Merrill F. Unger kertoo kirjassaan Archaeology and the Old Testament (1964, s. 175): ”Ugaritin kertomakirjallisuus on osaltaan paljastanut sen turmeluksen syvyyden, joka oli tunnusomaista kanaanilaiselle uskonnolle. Kanaanilaiset harjoittivat äärimmäisen turmeltunutta polyteismiä, ja siksi heidän kulttimenonsa olivat karkeita ja läpikotaisin irstaita.” Lisäksi löydettiin Baalin ja muiden jumalien kuvia. (Ks. JUMALAT JA JUMALATTARET: Kanaanin jumalat.) Nämä tekstit olivat poikkeuksellisia siksi, että niissä oli käytetty aiemmin tuntematonta aakkosellista nuolenpääkirjoitusta (erilaista kuin akkadilaiset nuolenpäätekstit). Sen aakkostossa on sama järjestys kuin heprealaisissa aakkosissa, mutta siihen on lisätty kirjaimia, niin että niitä on kaikkiaan 30. Lisäksi löydettiin teräksinen taistelukirves, kuten Uristakin.

Samaria, Israelin pohjoisen valtakunnan vahvasti linnoitettu pääkaupunki, rakennettiin kukkulalle, joka kohoaa n. 90 m laakson pohjan yläpuolelle. Sen voimasta vastustaa pitkiä piirityksiä, esimerkiksi niitä, jotka Syyria 2. Kuninkaiden kirjan 6:24–30:n mukaan ja Assyrian voimakas armeija 2. Kuninkaiden kirjan 17:5:n mukaan panivat toimeen, todistavat niiden jykevien kaksoismuurien jäänteet, jotka paikoin muodostavat 10 m leveän suojavarustuksen. Paikalta löydetty kivimuuraus, jota pidetään kuninkaiden Omrin, Ahabin ja Jeehun aikaisena, on loistavaa ammattityötä. Palatsin tasanteelta näyttävä alue on kooltaan n. 90 m × 180 m. Palatsin alueelta löydettiin suuret määrät norsunluupalasia sekä norsunluisia koristelaattoja ja paneeleita, ja ne saattavat liittyä Ahabin norsunluutaloon, josta puhutaan 1. Kuninkaiden kirjan 22:39:ssä (vrt. Am 6:4). Kukkulan luoteiskolkasta löydettiin suuri sementoitu allas, jonka pituus oli n. 10 m ja leveys n. 5 m. Se voi olla ”Samarianlammikko”, jossa Ahabin vaunut pestiin hänen verestään (1Ku 22:38).

Kiinnostavia olivat 63 ostrakonia, joissa oli mustekirjoitusta ja joiden arvellaan olevan peräisin 700-luvulta eaa. Muista kaupungeista Samariaan lähetetyn viinin ja öljyn kuljetuksesta annetut kuitit osoittavat, että israelilaiset kirjoittivat numerot käyttämällä pystysuoria, vaakasuoria ja vinoja viivoja. Seuraavassa on tyypillinen kuitti:

Näistä kuiteista näkyy myös se, että nimeä Baal käytettiin usein eri nimien osana, ja suunnilleen 7 nimeä jokaista 11:tä Jehovan nimen  jonkin muodon sisältävää nimeä kohti sisältää tuon nimen, mikä todennäköisesti viittaa siihen, että Baalin palvonta oli ujuttautunut kansan keskuuteen, kuten Raamatussa kerrotaan.

Raamatussa kuvaillaan Sodoman ja Gomorran tulista tuhoa ja mainitaan tuolla seudulla olleen bitumikuoppia (asfalttikuoppia) (1Mo 14:3, 10; 19:12–28). Monet tutkijat arvelevat, että Kuolleenmeren vedet ovat menneisyydessä saattaneet nousta ja ulottua melkoisen matkan meren eteläkärjen yli ja peittää siten alleen noiden kahden kaupungin mahdolliset sijaintipaikat. Tutkimukset osoittavat tuon alueen olevan loppuunpalanut öljyn ja asfaltin alue. Jack Fineganin kirjassa Light From the Ancient Past (1959, s. 147) sanotaan siitä: ”Huolellinen kirjallisten, geologisten ja arkeologisten todisteiden tutkiminen viittaa siihen päätelmään, että nuo kuuluisat ’lakeuden kaupungit’ (1. Mooseksen kirja 19:29) olivat alueella, joka nyt on veden alla – – ja että ne tuhoutuivat suuressa maanjäristyksessä, johon luultavasti liittyi räjähdyksiä, salamointia, luonnonkaasujen syttyminen ja yleinen suurpalo.” (Ks. myös SODOMA.)

Raamatun kreikkalaisiin kirjoituksiin liittyvä arkeologia. Sellaisen hopeadenaarin löytyminen, jossa on kuvattuna keisari Tiberiuksen pää ja joka on laskettu liikkeelle noin vuonna 15, todistaa, että Jeesus tosiaan käytti tuollaista denaarin kolikkoa (Mr 12:15–17; kuva, 2. osa, s. 544; vrt. Lu 3:1, 2). Sen että Pontius Pilatus oli silloin Rooman käskynhaltija Juudeassa, vahvistaa puolestaan Kesareasta löydetty kivilaatta, jossa esiintyvät latinalaiset nimet Pontius Pilatus ja Tiberieum (ks. PILATUS; kuva, 2. osa, s. 741).

Apostolien teoissa, joka sisältää selvät todisteet siitä, että se on Luukkaan kirjoittama, on lukuisia viittauksia kaupunkeihin ja provinsseihin sekä eri virkamiehiin, joilla on erilaisia arvonimiä ja jotka olivat virassa jonakin nimenomaisena ajankohtana. Tällaisen esityksen kirjoittajalla on lukemattomia erehtymisen mahdollisuuksia. (Huom. myös Lu 3:1, 2.) Arkeologiset todisteet vahvistavat kuitenkin Luukkaan kertomuksen huomattavan täsmällisyyden. Niinpä esimerkiksi Apostolien tekojen 14:1–6:ssa Luukas sijoittaa Lystran ja Derben Lykaonian alueelle, mutta antaa ymmärtää, että Ikonion sijaitsi toisella alueella. Roomalaiset kirjailijat, mm. Cicero, sanoivat Ikonionin sijainneen Lykaoniassa. Vuonna 1910 löydetty muistomerkki osoittaa kuitenkin, että Ikonionin katsottiin todellakin olevan Frygian eikä Lykaonian kaupunki.

Eräs Delfoista löytynyt piirtokirjoitus vahvistaa myös, että Gallio oli Akhaian prokonsulina, todennäköisesti vuosina 51–52 (Ap 18:12). Noin 19 piirtokirjoitusta 100-luvun eaa. ja 200-luvun ya. väliseltä ajalta vahvistaa sen, että Luukas on käyttänyt oikein nimitystä kaupungin hallitusmiehet (yks. po·li·tarʹkhēs) Tessalonikan virkamiehistä (Ap 17:6, 8), ja viisi näistä piirtokirjoituksista viittaa nimenomaan tähän kaupunkiin (ks. KAUPUNGIN HALLITUSMIEHET). Lisäksi kun Publiuksen sanotaan (Ap 28:7) olevan Maltan ”päämies” (prōʹtos), käytetään nimenomaan oikeaa arvonimeä, mistä on osoituksena sen esiintyminen kahdessa maltalaisessa piirtokirjoituksessa, joista toinen on kirjoitettu latinaksi ja toinen kreikaksi. Efesoksesta on löydetty taikuuteen liittyviä tekstejä ja Artemiin temppeli (Ap 19:19, 27); siellä löytyi kaivauksissa myös teatteri, johon on mahtunut 25000 henkeä, ja piirtokirjoituksia, joissa mainitaan ”juhla- ja kisatoimikunnan jäsenet” eli samanlaiset virkailijat kuin ne, jotka puuttuivat asioiden kulkuun Paavalin puolesta, sekä ”kansleri”, jollainen rauhoitti väkijoukon tuossa tilanteessa (Ap 19:29–31, 35, 41).

Jotkin näistä löydöistä saivat Charles Goren kirjoittamaan Luukkaan tarkkuudesta: ”Pitäisi tietysti myöntää, että nykyinen arkeologia on melkein pakottanut Pyhän Luukkaan arvostelijat tunnustamaan hänen hämmästyttävän tarkkuutensa kaikissa hänen viittauksissaan maallisiin tosiasioihin ja tapahtumiin.” (A New Commentary on Holy Scripture, toim. Gore, Goudge ja Guillaume, 1929, s. 210.)

Arkeologian suhteellinen arvo. Arkeologian avulla on saatu hyödyllistä tietoa, joka on auttanut tunnistamaan (usein varauksin) Raamatussa mainittuja paikkoja. Sen avulla on löydetty kirjallisia dokumentteja, joiden ansiosta on opittu ymmärtämään paremmin niitä kieliä, joilla Raamattu alun perin kirjoitettiin. Se on myös valaissut niiden muinaisten kansojen ja hallitsijoiden elinoloja ja toimintaa, jotka Raamatussa mainitaan. Siitä, mikä yhteys arkeologialla on Raamatun oikeaperäisyyteen ja luotettavuuteen, sekä siitä, miten usko itse  Raamattuun, sen opetuksiin ja sen paljastamiin Jumalan tarkoituksiin ja lupauksiin liittyy arkeologiaan, täytyy kuitenkin todeta, että sen antamat tiedot tarjoavat vain epäolennaista täydennystä ja ettei Jumalan sanan totuus välttämättä tarvitse niiden vahvistusta. Apostoli Paavali ilmaisee asian näin: ”Usko on sen vakuuttunutta odotusta, mitä toivotaan, selvä osoitus todellisuuksista, vaikka niitä ei nähdä. Uskon vaikutuksesta me havaitsemme, että asiainjärjestelmät pantiin järjestykseen Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, on tullut siitä, mikä ei näy.” (Hpr 11:1, 3.) ”Me vaellamme uskon emmekä näkemisen avulla.” (2Ko 5:7.)

Tämä ei merkitse sitä, että kristityn uskolla ei ole mitään näkyvää perustusta tai että se koskee vain käsitteellisiä asioita. Kaikkina aikoina ja aikakausina ihmisten ympärillä ja heissä itsessään sekä heidän kokemuksissaan on kuitenkin ollut riittävästi ajankohtaisia todisteita, jotka ovat voineet saada heidät vakuuttuneiksi siitä, että Raamattu on jumalallisen ilmoituksen todellinen lähde ja ettei se sisällä mitään, mikä olisi ristiriidassa todistettavien tosiasioiden kanssa. (Ro 1:18–23.) Arkeologisten löytöjen antama tieto menneisyydestä on mielenkiintoista ja arvokasta mutta ei välttämätöntä. Vain Raamatun antama tieto menneisyydestä on oleellista ja täysin luotettavaa. Vain Raamattu selittää – joko arkeologian tuella tai ilman sitä – nykyajan todellisen merkityksen ja valaisee tulevaisuutta. (Ps 119:105; 2Pi 1:19–21.) Itse asiassa vain heikkoa uskoa täytyy tukea ja pönkittää rapautuvilla tiilillä, rikkinäisillä maljakoilla ja murenevilla muureilla.

Päätelmien epävarmuus. Vaikka arkeologiset löydöt ovatkin toisinaan antaneet sopivan vastauksen niille, jotka ovat arvostelleet Raamatun kertomuksia tai joidenkin sen tapahtumien todellisuutta, ja vaikka noiden löytöjen ansiosta onkin voitu huojentaa sellaisten vilpittömien ihmisten mieltä, joihin noiden kriitikoiden väitteet ovat tehneet liian suuren vaikutuksen, arkeologia ei kuitenkaan ole vaientanut raamatunkriitikoita eikä se ole myöskään todella hyvä pohja uskon perustamiselle Raamattuun. Useimmista kaivauksista tehdyt päätelmät riippuvat pääasiassa tutkijoiden deduktiivisesta ja induktiivisesta päättelystä, ja nuo tutkijat kokoavat paljolti salapoliisien tavoin todisteet, joiden puolesta he puhuvat. Vaikka salapoliisit pystyisivätkin paljastamaan ja kokoamaan vaikuttavan joukon aihetodistuksia tai todistusaineistoa, niin tapausta, joka perustuisi pelkästään näille todisteille ja jolla ei olisi tukenaan kyseiseen asiaan suoraan kytkeytyvien luotettavien todistajien todistusta, pidettäisiin oikeudessa nykyäänkin varsin epävarmana. Pelkästään tällaisiin todisteisiin perustuneet päätökset ovat johtaneet karkeisiin väärinarviointeihin ja törkeään epäoikeudenmukaisuuteen. Ja varmasti niiden todennäköisyys vain kasvaa, kun tutkijoiden ja tapahtuma-ajan välinen ero on 2000–3000 vuotta.

Arkeologi R. J. C. Atkinson esittää samanlaisen rinnastuksen sanoessaan: ”Voimme vain kuvitella, miten vaikeaa joidenkuiden tulevaisuuden arkeologien olisi muodostaa käsitystä kristillisten kirkkojen rituaaleista, dogmeista ja opeista pelkästään kirkkorakennusten raunioiden perusteella ilman kirjallisia muistiinmerkintöjä tai piirtokirjoituksia. Olemme siis siinä paradoksaalisessa tilanteessa, että arkeologia, joka on ainoa menetelmä ihmisen menneisyyden tutkimiseksi kirjallisten muistiinmerkintöjen puuttuessa, on tutkimusmenetelmänä sitä tehottomampi mitä enemmän se lähestyy niitä ihmiselämän ulottuvuuksia, jotka ovat nimenomaan inhimillisiä.” (Stonehenge, Lontoo 1956, s. 167.)

Arkeologit ovat siis ilmeisen kykenemättömiä terävöittämään kuvaa muinaisista ajoista muuta kuin summittaisen tarkaksi, mutta asiaa mutkistaa lisäksi se, että vaikka he yrittävät säilyttää täysin objektiivisen näkemyksen arvioidessaan löytämiään todisteita, heillä on muiden tiedemiesten tavoin omat inhimilliset puutteensa ja henkilökohtaiset mieltymyksensä ja kunnianhimonsa, jotka voivat johtaa vääriin päätelmiin. Professori W. F. Albright tähdentää tätä ongelmaa: ”Toisaalta on olemassa vaara etsiä uusia löytöjä ja uudenlaisia näkemyksiä luotettavamman, aiemmin tehdyn työn kustannuksella. Tämä pitää paikkansa varsinkin sellaisilla aloilla kuin Raamatun arkeologia ja maantiede, joilla työvälineiden ja tutkimusmenetelmien hallinta on niin vaivalloista, että aina on kiusaus laiminlyödä luotettava menetelmä ja korvata hitaampi ja järjestelmällisempi työ älykkäällä päättelyllä ja huikeilla  arvauksilla.” (The Westminster Historical Atlas to the Bible, toim. G. E. Wright, 1956, s. 9.)

Iänmäärityksissä on eroja. Tämän ymmärtäminen on tärkeää tarkasteltaessa ajoituksia, joita arkeologit esittävät omille löydöilleen. Merrill F. Unger valaisee asiaa: ”Esimerkiksi Garstang ajoittaa Jerikon kukistumisen n. vuoteen 1400 eKr. – –; Albright kannattaa n. vuotta 1290 eKr. – –; maineikas palestiinalainen arkeologi Hugues Vincent pitää kiinni vuodesta 1250 eKr. – –; H. H. Rowley taas katsoo Ramesses II:n olleen sortokauden farao ja Egyptistä lähdön tapahtuneen hänen seuraajansa Marniptahin [Merenptahin] aikana n. 1225 eKr.” (Archaeology and the Old Testament, s. 164, alav. 15.) Puhuessaan nykyisten arkeologisten menetelmien ja analyysien luotettavuuden puolesta professori Albright kuitenkin myöntää, että ”asiaan perehtymättömän on yhä erittäin vaikea tehdä omaa valintaansa arkeologien esittämien ristiriitaisten ajankohtien ja päätelmien välillä” (The Archaeology of Palestine s. 253).

Löydettyjen esineiden iänmäärityksessä on tosin muiden nykyaikaisten menetelmien ohella käytetty radiohiilikelloa. Lehdessä The Biblical Archaeologist (1955, s. 46) esitetty G. Ernest Wrightin toteamus kuitenkin todistaa, että tämä menetelmä ei ole ehdottoman tarkka. Hän sanoo: ”Voidaan huomauttaa, että muinaisjäänteiden iänmäärityksessä käytetty uusi radiohiilimenetelmä ei ole osoittautunut niin erehtymättömäksi kuin toivottiin. – – Joistakin määrityksistä on saatu selvästi vääriä tuloksia, luultavasti monestakin syystä. Tällä hetkellä tuloksiin voidaan luottaa epäilyksettä vain silloin kun on tehty useita määrityksiä, jotka kaikki antavat käytännöllisesti katsoen samanlaiset tulokset, ja kun ajankohta vaikuttaa oikealta muiden laskelmien perusteella [kursivointi meidän].” Vielä tuoreempi ajatus esitettiin tietosanakirjassa The New Encyclopædia Britannica (Macropædia, 1976, 5. osa, s. 508): ”Onpa syy mikä tahansa, – – on selvää, että hiili-14-iänmääritykset eivät ole niin tarkkoja kuin perinteiset historioitsijat haluaisivat niiden olevan.” (Ks. AJANLASKU: Arkeologinen iänmääritys.)

Tekstien arvo on suhteellista. Vanhoja tekstejä on löydetty tuhansittain, ja nyt niitä tulkitaan. Albright sanoo: ”Kirjalliset dokumentit muodostavat ylivoimaisesti tärkeimmän aineistoryhmän, jonka arkeologit ovat löytäneet. Sen vuoksi on erittäin tärkeää saada selvä käsitys niiden luonteesta ja kyvystämme tulkita niitä.” (The Westminster Historical Atlas to the Bible s. 11.) Dokumentit on voitu kirjoittaa saviastian kappaleisiin, savitauluihin tai papyrukselle, tai ne on voitu hakata graniittikallioon. Materiaalista riippumatta niistä saadut tiedot täytyy joka tapauksessa punnita ja niiden arvo ja luotettavuus täytyy tutkia. Virheitä ja suoranaisia valheita voidaan merkitä – ja on usein merkittykin – yhtä hyvin kiveen kuin paperille. (Ks. AJANLASKU: Raamatun ajanlasku ja maallinen historia; SARGON.)

Esimerkiksi Raamatussa kerrotaan, että Assyrian kuninkaan Sanheribin surmasi kaksi hänen poikaansa, Adrammelek ja Sareser, ja että valtaistuimelle nousi hänen jälkeensä hänen kolmas poikansa Assarhaddon (2Ku 19:36, 37). Eräässä babylonialaisessa aikakirjassa kuitenkin sanottiin, että Sanheribin poika tappoi hänet kapinassa tebetkuun 20. päivänä. Sekä Berossos, 200-luvulla eaa. toiminut babylonialainen pappi, että Nabunaid, 500-luvulla eaa. hallinnut Babylonian kuningas, esittivät saman kertomuksen, ts. että Sanheribin murhasi vain yksi hänen pojistaan. Nyttemmin löytyneessä Assarhaddonin särmiön kappaleessa Sanheribin poika ja seuraaja Assarhaddon kuitenkin selvästi kertoo, että hänen veljensä (monikko) kapinoivat ja tappoivat isänsä ja lähtivät sitten pakoon. Philip Biberfeld toteaa tästä teoksessa Universal Jewish History (1948, I osa, s. 27): ”Babylonialainen aikakirja, Nabunaid ja Berossos olivat väärässä; vain Raamatun kertomus osoittautui oikeaksi. Assarhaddonin kirjoitus vahvisti sen oikeaksi pienimpiä yksityiskohtia myöten, ja se osoittautui tarkemmaksi tämän babylonialais-assyrialaisen historian tapahtuman esittämisessä kuin konsanaan babylonialaiset lähteet. Tämä on erittäin tärkeä seikka arvioitaessa jopa Raamatun kanssa samanaikaisiakin lähteitä, jotka eivät ole yhtäpitäviä sen perinteisen esityksen kanssa.”

Tulkinnan ja kääntämisen ongelmia. Kristityn on myös syytä varoa hyväksymästä varauksetta niitä tulkintoja, joita monista erilaisilla muinaisilla kielillä kirjoitetuista teksteistä esitetään. Joissakin tapauksissa, esimerkiksi tutkittaessa Rosetten kiveä ja Behistunin  piirtokirjoitusta, kielten tulkitsijat ovat oppineet huomattavassa määrin ymmärtämään jotakin aiemmin tuntematonta kieltä sen ansiosta, että tekstin rinnalla on esitetty sama asia jollakin tunnetulla kielellä. Ei tulisi kuitenkaan odottaa, että nämä apukeinot ratkaisevat kaikki ongelmat tai auttavat ymmärtämään kielen täysin kaikkine merkitysvivahteineen ja kielelle ominaisine sanontatapoineen. Myös Raamatun alkukielten, heprean, aramean ja kreikan, ymmärtäminen on edistynyt huomattavasti viime aikoina, ja näitä kieliä tutkitaan edelleen. Toisaalta voimme aiheellisesti odottaa Raamatun Tekijän huolehtineen siitä, että me ymmärrämme nykykielillä saatavissa olevien käännösten avulla oikein Jumalan henkeytetyn sanan sisältämän sanoman. Näin ei kuitenkaan ole pakanakansojen henkeyttämättömien kirjoitusten laita.

Ote C. W. Ceramin kirjasta The Secret of the Hittites (1956, s. 106–109) valaisee tätä varovaisuuden tarvetta ja osoittaa lisäksi jälleen kerran, että muinaisten tekstien tulkinnassa esiintyviä ongelmia ei aina käsitellä niin objektiivisesti kuin luulisi. Tässä kirjassa sanottiin eräästä huomattavasta assyriologista, joka yritti tulkita ”heettiläisten” kieltä: ”Hänen työnsä on kerrassaan ilmiömäistä – lahjakas sekoitus tolkuttomia kömmähdyksiä ja huomattavia havaintoja – – Jotkin hänen virheitään tukevat väitteet olivat niin vakuuttavia, että tarvittiin vuosikymmenien tutkimuksia, ennen kuin ne voitiin kumota. Hänen nerokasta päättelykykyään tuki niin runsas filologian tuntemus, että jyvien erottaminen akanoista ei ollut mikään helppo tehtävä.” Sitten kirjoittaja kertoo, miten valtavan itsepäisesti tuo tutkija suhtautui löytöjensä korjailemiseen; monien vuosien jälkeen hän lopulta suostui tekemään joitakin muutoksia – mutta menikin muuttamaan juuri niitä lukutapoja, jotka myöhemmin osoittautuivat oikeiksi! Kertoessaan siitä kiivaasta kiistasta, joka käytiin tämän tutkijan ja erään toisen ”heettiläisen” hieroglyfikirjoituksen tulkitsijan välillä ja jossa henkilökohtaiset syytökset sinkoilivat puolin ja toisin, kirjailija toteaa: ”Kuitenkin juuri se fanaattisuus, joka synnyttää näitä riitoja, on tarpeellinen käyttövoima, mikäli tutkijat mielivät tehdä löytöjä.” Vaikka aika ja tutkimukset ovatkin siis poistaneet monia muinaisten tekstien tulkintavirheitä, meidän on syytä tajuta, että lisätutkimukset johtavat todennäköisesti uusiin korjauksiin.

Tämä korostaa Raamatun ylivoimaisuutta luotettavien ja totuudenmukaisten tietojen ja varman ohjauksen lähteenä. Kirjallisten dokumenttien kokoelmana Raamattu antaa meille selkeimmän kuvan ihmisen menneisyydestä, emmekä me ole saaneet sitä tekemällä kaivauksia, vaan siten, että sen Tekijä, Jehova Jumala, on säilyttänyt sen. Se on ”elävä ja voimaa uhkuva” (Hpr 4:12) ja ”elävän ja pysyvän Jumalan sana”. ”Kaikki liha on kuin ruoho, ja kaikki sen loisto on kuin ruohon kukinta; ruoho kuihtuu, ja kukka varisee, mutta Jehovan sana pysyy ikuisesti.” (1Pi 1:23–25.)