Armonlahjoja annetaan tarpeessa olevalle hänen tilanteensa helpottamiseksi. Vaikka ”armonlahjoja” (joidenkin käännösten mukaan ”almuja” tai ”laupeudentöitä”) ei mainitakaan suoranaisesti Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa, Laissa esitettiin yksityiskohtaisia ohjeita israelilaisten velvollisuuksista köyhiä kohtaan. Heidän ei tullut sulkea kättään vaan olla anteliaita ollessaan tekemisissä köyhien veljiensä kanssa. (5Mo 15:7–10.)

Köyhien hyväksi tehdyt järjestelyt Israelissa. Laki antoi luvan mennä jonkun toisen viinitarhaan ja viljapellolle ja syödä siellä kyllikseen, mutta mitään ei saanut viedä pois (5Mo 23:24, 25). Israelilaisten korjatessa satoaan heidän ei tullut korjata peltojaan tyystin reunoja myöten eikä toimittaa jälkikorjuuta pelloillaan, oliivipuissaan eikä viinitarhoissaan, sillä jälkikorjuu oli muukalaisasukasta, isätöntä poikaa ja leskeä varten (3Mo 19:9, 10; 5Mo 24:19–21).

Joka kolmas vuosi israelilaisten tuli tuoda kaikki kymmenykset sen vuoden sadostaan ja panna ne talteen porttiensa sisäpuolelle leeviläisten, muukalaisasukkaiden, orpojen ja leskien ravinnoksi (5Mo 14:28, 29; ks. KYMMENYKSET).

Joka seitsemäs vuosi ja joka 50. vuosi eli riemuvuosi maa oli jätettävä kesannoksi täydelliseen sapattilepoon, eikä satoja korjattu tavalliseen tapaan. Kaiken itsestään kasvavan oli silloin määrä olla ravintona köyhille, joskin myös maanomistajilla, heidän orjillaan ja palkkatyöläisillään oli oikeus syödä sitä. Yleensä israelilaiset söivät kuitenkin ilmeisesti varastoituja elintarvikkeita sapattivuoden aikana. (2Mo 23:10, 11; 3Mo 25:1–7, 11, 12, 20–22.)

Muualla Heprealaisissa kirjoituksissa toistetaan periaatteita, jotka muistuttavat Laissa ilmaistuja israelilaisten velvollisuuksia köyhiä kohtaan (Job 31:16–22; Ps 37:21; 112:9; San 19:17; Sr 11:1, 2). Ne jotka osoittavat huomiota alhaiselle, julistetaan onnellisiksi, ja heille taataan siunaus (Ps 41:1, 2; San 22:9). Jesajan ajan uskottomia israelilaisia kehotettiin jakamaan leipänsä nälkäisten kanssa, tuomaan kodittomat taloonsa ja vaatettamaan alastomat; tällainen menettely johtaisi Jumalan suosion saamiseen (Jes 58:6, 7). Jehova sanoi Hesekielin kautta, että vanhurskas mies ”antoi omaa leipäänsä nälkäiselle ja verhosi vaatteella alastoman” (Hes 18:7–9).

Israelilaisten keskuudessa ei oikeastaan olisi pitänyt olla köyhiä, sillä Jehova lupasi siunata kansaansa. Köyhyyden puuttuminen riippui kuitenkin Lain tottelemisesta. Koska israelilaiset olivat inhimillisesti epätäydellisiä eivätkä totelleet Jumalan lakia, heidän keskuudessaan tuli siis aina olemaan köyhiä. (5Mo 15:4, 5, 11.) Silti kerjääminen oli ilmeisesti harvinaista muinaisessa Israelissa, koska yksi niistä onnettomuuksista, joiden sanottiin tulevan jumalattoman päälle, oli se, että hänen poikansa joutuisivat kerjäämään (Ps 109:10; vrt. Ps 37:25). (Ks. KÖYHÄ.)

Virheellisiä näkemyksiä antamisesta. Aikanaan juutalaiset alkoivat ajatella, että armonlahjojen antaminen oli itsessään ansiokasta ja että niitä antamalla voitiin lisäksi sovittaa syntejä. Sananlaskujen 11:4:n sanojen ”kalleuksista ei ole mitään hyötyä vimman päivänä, mutta vanhurskaus vapauttaa kuolemasta” alettiin selittää sopivan merkitykseltään yhteen seuraavan Talmudin ajatuksen kanssa: ”Vesi sammuttaa loimuavan tulen; samoin almujen antaminen sovittaa synnit.” (The Jewish Encyclopedia, 1976, I osa, s. 435.) Jeesuksen Kristuksen ollessa maan päällä jotkut antoivat armonlahjoja ilmeisesti hyvin näyttävästi, mikä sai Jeesuksen tuomitsemaan sellaisen tavan vuorisaarnassaan (Mt 6:2–4).

Kristilliset armonlahjat. Jeesuksen ”pieneen laumaan” kuuluvia kannustettiin: ”Myykää, mitä teillä on, ja antakaa armonlahjoja.” (Lu 12:32, 33.) Jeesus antoi rikkaalle nuorelle  hallitusmiehelle samantapaisen neuvon ja lisäsi: ”Ja tule minun seuraajakseni.” (Mt 19:16–22; Lu 18:18–23; ks. myös Joh 13:29.) Jeesus korosti, että on tärkeää antaa ”armonlahjoiksi se, mikä on sisäpuolella”. Hän saattoi viitata tässä sydämen ominaisuuksiin, koska heti seuraavaksi hän tähdensi oikeutta ja rakkautta. (Lu 11:39–42.)

Organisoituja avustustoimia. Koska kristilliseen seurakuntaan tuli helluntaipäivänä lisää noin 3000 juutalaista ja käännynnäistä ja sen jäsenmäärä kasvoi edelleen pian sen jälkeen, kristittyjen keskuudessa syntyi epätavallinen tilanne, minkä vuoksi oli perustettava tilapäinen rahasto. Sen oli määrä auttaa kaukaisista maista juhlaan tulleita viipymään kauemmin kuin he olivat alun perin aikoneet, jotta he voisivat oppia lisää uudesta uskostaan. Siksi ne, joilla oli omaisuutta, myivät sitä ja luovuttivat myyntitulot apostoleille jaettavaksi tarpeessa oleville. ”Kaikki ne, joista tuli uskovia, olivat yhdessä ja pitivät kaikkea yhteisenä.” Koko järjestely perustui kuitenkin vapaaehtoisuuteen, mikä käy ilmi Pietarin Ananiaalle esittämästä kysymyksestä: ”Eikö se sinulla ollessaan ollut sinun, ja kun se oli myyty, eikö se edelleenkin ollut sinun vallassasi?” (Ap 2:41–47; 4:4, 34, 35; 5:4.)

Ajan mittaan avustustoimet nähtävästi vähenivät, mutta ruokaa jaettiin edelleen seurakunnan köyhille leskille. Tässä yhteydessä kreikankieliset juutalaiset alkoivat nurista hepreankielisiä juutalaisia vastaan, ”koska heidän leskiään syrjittiin päivittäisessä jakelussa”. Tilanteen korjaamiseksi apostolit esittivät, että seurakunta valitsisi ruoanjakeluun seitsemän pätevää miestä, jotka olivat ”täynnä henkeä ja viisautta”. Valitut miehet asetettiin apostolien eteen, jotka rukoiltuaan nimittivät heidät. Heidän työhönsä kuului epäilemättä varojen käsitteleminen, ostosten tekeminen ja jonkinlaisten luetteloiden laatiminen elintarvikkeiden jakelemisesta. (Ap 6:1–6.) Kun Paavali kirjoitti ensimmäisen kirjeensä Timoteukselle, oli yhä käynnissä jonkinlainen järjestely leskistä huolehtimiseksi, mikä käy ilmi niistä ohjeista, joita hän antoi Timoteukselle siitä, ketkä kelpuutettiin saamaan tuollaista taloudellista apua (1Ti 5:3–16).

Leskistä huolehtimisen lisäksi ensimmäisen vuosisadan seurakunta organisoi avustustoimia muiden puutteenalaisten uskovien hyväksi. Vaikka seurakunnan nimitetyt miehet johtivatkin tätä järjestelmällistä antamista, se oli taaskin täysin vapaaehtoista. (Ap 11:28–30; Ro 15:25–27; 1Ko 16:1–3; 2Ko 9:5, 7.) (Ks. ANTI, AVUSTUS, LAHJOITUS.)

Aineellisen antamisen suhteellinen merkitys. Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa kehotetaan olemaan vieraanvarainen ja antamaan omastaan toisille ja lisäksi osoitetaan, että oman perheen jäsenistä huolehtiminen ja köyhien veljien auttaminen ovat kristillisiä vaatimuksia (Ro 12:13; 1Ti 5:4, 8; Ja 2:15, 16; 1Jo 3:17, 18). Aito huoli köyhistä on tunnusomaista tosi uskonnolle (Ja 1:27; 2:1–4). Kuten Jeesus osoitti, juuri hyvän tekeminen ’vähäisimmille hänen veljistään’ erottaa ”lampaat” ”vuohista” (Mt 25:31–46). ”Lampaiden” antama apu ei ole kuitenkaan pelkästään ihmisystävällistä toimintaa, vaan se johtuu Kristuksen seuraajien aseman tunnustamisesta (Mt 10:40–42).

Jotta antaminen toisi antajalle aitoa onnellisuutta, siihen ei saa liittyä napisemista eikä vastahakoisuutta tai pakon tunnetta. ”Jumala rakastaa iloista antajaa.” (2Ko 9:7; Ap 20:35; 1Pi 4:9.) Aineelliset armonlahjat eivät myöskään yksin riitä ikuisen elämän saamiseen, eikä Jeesus Kristuskaan asettanut niitä tärkeimmälle sijalle (Joh 17:3; 12:1–8).