Arvan käyttö on ikivanha tapa ratkaista asioita. Se tapahtui siten, että vaatteen koottuun ”helmaan” tai maljaan heitettiin pikkukiviä, puun tai kiven palasia tai pieniä puu- tai kivilaattoja, minkä jälkeen niitä ravisteltiin. Se, jonka arpa putosi tai vedettiin kasasta, tuli valituksi. Arvan käyttöön yhdistettiin rukous kuten valan vannomiseenkin. Rukous joko suoranaisesti esitettiin tai sen esittämiseen  viitattiin, ja Jehovan haluttiin ja odotettiin vaikuttavan ratkaisuun. Sanaa ”arpa” (hepr. gō·ralʹ) käytetään sekä kirjaimellisessa että kuvaannollisessa mielessä, ja siihen liittyy ajatus ”osasta” eli ”osuudesta” (Jos 15:1; Ps 16:5; 125:3; Jes 57:6; Jer 13:25).

Käyttötapoja. Sananlaskujen 16:33:ssa sanotaan: ”Helmaan arpa heitetään, mutta jokainen sen avulla saatu ratkaisu on Jehovalta.” Israelissa arvan käyttö oli paikallaan, kun ratkaistiin riitoja: ”Arpa riidatkin asettaa ja erottaa jopa väkevät toisistaan.” (San 18:18.) Sitä ei käytetty urheilussa, uhkapeleissä eikä muissakaan peleissä. Ei ollut vedonlyönnin kohteita, vedonlyöjiä eikä panoksia – ei voittoa eikä häviötä. Arpoja ei käytetty temppelin tai pappien rikastuttamiseen eikä myöskään hyväntekeväisyyteen. Sitä vastoin roomalaisilla sotilailla oli mielessään itsekkään voiton saaminen, kun he psalmin 22:18:n ennustuksen mukaisesti heittivät arpaa Jeesuksen vaatteista (Mt 27:35).

Ensimmäisen kerran arvan vetäminen mainitaan Raamatussa siinä yhteydessä, kun sovituspäivänä valittiin vuohet Jehovalle ja Asaselille (3Mo 16:7–10). Jeesuksen aikana tämä tapahtui Herodeksen temppelissä siten, että ylimmäinen pappi veti astiasta kaksi arpaa, jotka oli kertoman mukaan tehty puksipuusta tai kullasta. Sen jälkeen nuo ”Jehovalle” ja ”Asaselille” merkityt arvat asetettiin vuohien pään päälle.

Pappien 24 osaston temppelipalvelusjärjestys ratkaistiin arvalla (1Ai 24:5–18) siten, että leeviläisten sihteeri kirjoitti isänhuoneiden päämiesten nimet ja ne poimittiin sitten ilmeisesti peräkkäin. Tällä tavoin leeviläiset jaettiin arvalla myös temppelipalvelukseen laulajiksi, portinvartijoiksi, aarteiden valvojiksi jne. (1Ai 24:31; luvut 25, 26; Lu 1:8, 9.) Pakkosiirtolaisuudesta paluun jälkeen järjestettiin arpomalla temppelipalveluksessa tarvittavan puun toimittaminen ja ratkaistiin, keiden tuli muuttaa Jerusalemiin (Ne 10:34; 11:1).

Vaikka Mooseksen ylimmäisen papin rintakilpeen asettaman urimin ja tummimin yhteydessä ei suoranaisesti mainitakaan arpoja (3Mo 8:7–9) emmekä me tiedä, mitä urim ja tummim oikeastaan olivat, niiden avulla kuitenkin ratkaistiin ongelmia samaan tapaan kuin kahdella arvalla. 1. Samuelin kirjan 14:41, 42:ssa urim ja tummim nähtävästi yhdistetään arvan heittämiseen. Joskus niistä puhutaan pyhinä arpoina. Kun heräsi jokin kansakunnalle merkittävä kysymys, jota ei osattu ratkaista, ylimmäinen pappi meni seisomaan Jehovan eteen ja sai näiden pyhien arpojen kautta Jehovalta ratkaisun.

Jehova käski jakaa Luvatun maan 12 heimon kesken arvalla (4Mo 26:55, 56). Tätä käsitellään yksityiskohtaisesti Joosuan kirjassa, jonka luvuissa 14–21 sanat ”arpa” tai ”arvat” esiintyvät yli 20 kertaa. Arpaa vedettiin Jehovan edessä kohtaamisteltassa Silossa, ja sen vetämistä valvoivat Joosua ja ylimmäinen pappi Eleasar (Jos 17:4; 18:6, 8). Myös leeviläiskaupungit valittiin arvalla (Jos 21:8). Ilmeisesti Jehova antoi arpojen langeta sopusoinnussa heimojen sijainnista aiemmin esittämänsä profetian kanssa (1Mo 49).

Arpoja käytettiin rikkojien paljastamiseen. Joonan tapauksessa merimiehet heittivät arpaa saadakseen selville, kenen vuoksi he olivat joutuneet myrskyyn (Jn 1:7, 8). Arvan avulla osoitettiin, että Jonatan oli rikkonut Saulin tyhmää käskyä (1Sa 14:41, 42).

Israelin viholliset jakoivat arvalla sotasaalista ja vankeja (Jl 3:3; Ob 11). Haman heitätti ”puria eli arpaa” ennustelutarkoituksessa määrätäkseen suotuisan päivän juutalaisten perinpohjaiselle hävittämiselle Persian valtakunnasta (Est 3:7). Sanan monikkomuoto on pu·rimʹ, ja siitä on saanut nimensä purim-juhla, jota sanotaan myös arpojen juhlaksi (Est 9:24–26).

Apostolien aikaan. Jeesuksen opetuslapset heittivät arpaa ja rukoilivat sen ratkaisemiseksi, kuka täyttäisi Juudas Iskariotin paikan niiden 12:n joukossa, jotka olivat olleet Jeesuksen toiminnan ja hänen ylösnousemuksensa todistajia. Mattias tuli valituksi. (Ap 1:21–26.) Tässä käytetty kreikkalainen sana on klēʹros, ja se on sukua sanalle klē·ro·no·miʹa ’perintö’. Sanaa klēʹros käytetään Kolossalaiskirjeen 1:12:ssa ja 1. Pietarin kirjeen 5:3:ssa siitä perinnöstä eli osasta, jonka Jumala on suonut kristityille.

Raamatussa ei kuitenkaan kerrota, että arpoja olisi käytetty vuoden 33 helluntain jälkeen valittaessa valvojia ja heidän apulaisiaan tai tehtäessä tärkeitä päätöksiä. Valvojien ja heidän apulaistensa valinnan tuli perustua todistukseen siitä, että he tuottivat elämässään  pyhän hengen hedelmiä (1Ti 3; Tit 1), ja muut päätökset perustuivat profetioiden täyttymiseen, enkelien johtoon, Jumalan sanan ja Jeesuksen opetusten periaatteisiin sekä pyhän hengen ohjaukseen (Ap 5:19–21; 13:2, 3; 14:23; 15:15–19, 28). Apostoli Paavali sanoo: ”Koko Raamattu on Jumalan henkeyttämä ja hyödyllinen – – oikaisemiseen.” (2Ti 3:16.)