Raamatussa puhutaan usein aseista ja varustuksesta, mutta niiden valmistusta ja käyttöä ei selitetä kovin yksityiskohtaisesti.

Vaikka varsinkin Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa puhutaan kerran toisensa jälkeen kirjaimellisen miekan, keihään, kilven ja muiden aseiden käytöstä, niissä korostetaan myös jatkuvasti, että on ehdottoman välttämätöntä ja hyödyllistä luottaa Jehovaan (1Mo 15:1; Ps 76:1–3; 115:9–11; 119:114; 144:2). Luottamus Häneen kävi selvästi ilmi Daavidin Goljatille lausumista sanoista: ”Sinä tulet minua vastaan miekka ja keihäs ja heittokeihäs mukanasi, mutta minä tulen sinua vastaan armeijoiden Jehovan nimessä, Israelin taistelurivien Jumalan, jota sinä olet pilkannut. Tänä päivänä Jehova luovuttaa sinut minun käsiini – –. Ja koko tämä koottu joukko tulee tietämään, ettei Jehova pelasta miekalla eikä keihäällä, sillä taistelu kuuluu Jehovalle.” (1Sa 17:45–47.) Tärkeintä ja parhaat tulokset tuottavaa on luottaa Jehovan henkeen, ei sotaväkeen (Sak 4:6). Ja vakuuttaessaan rakastavansa kuvaannollista vaimoaan Siionia Jehova sanoi: ”Mikään ase, joka valmistetaan sinua vastaan, ei menesty – –. Tämä on Jehovan palvelijoiden perintöomaisuus.” (Jes 54:17.)

Heprealainen sana keliʹ voi merkitä ’asetta’, mutta se voi tarkoittaa myös ’esinettä’, ’astiaa’ tai ’välinettä’ (Tu 9:54; 3Mo 13:49; 6:28; Hes 4:9; 4Mo 35:16; Sr 9:18). Monikossa se voi tarkoittaa ’sotavarusteita’ sekä ’kuormastoa’, ’tavaroita’ ja ’varusteita’ (1Sa 31:9; 10:22; 17:22; 1Mo 31:37; 45:20). Eräs toinen heprealainen sana (neʹšeq), joka on käännetty ”sotavarusteiksi” tai ”varustukseksi”, tulee juuresta na·šaqʹ ’olla aseistautunut’ (1Ku 10:25; 1Ai 12:2; 2Ai 17:17). Kreikkalainen sana hoʹplon (ase) on sukua sanalle pa·no·pliʹa ’koko aseistus, koko sota-asu’ (Joh 18:3; Lu 11:22; Ef 6:11).

Hyökkäysaseet. Miekka ja tikari. Heprealainen sana ḥeʹrev käännetään tavallisesti vastineella ”miekka”, mutta se voidaan kääntää myös sanoilla ”tikari”, ”taltta” ja ”veitsi” (1Mo 3:24; 1Ku 18:28; 2Mo 20:25; Jos 5:2). Miekka on Heprealaisissa kirjoituksissa useimmin mainittu hyökkäys- ja puolustusase. Siihen kuului kahva ja metalliterä, joka saattoi olla pronssia, kuparia, rautaa tai terästä. Miekkoja käytettiin lyömiseen (1Sa 17:51; 1Ku 3:24, 25) sekä pistämiseen ja lävistämiseen (1Sa 31:4). Miekat olivat joko lyhyitä tai pitkiä, yksi- tai kaksiteräisiä. Arkeologit erottavat tikarit miekoista pituuden perusteella, ja erottelun raja on n. 40 cm.

Miekka ripustettiin yleensä vyöhön vasemmalle puolelle (1Sa 25:13), ja sitä pidettiin miekkaa tai tikaria varten tehdyssä nahkatupessa. 2. Samuelin kirjan 20:8:ssa kerrottu tapaus voidaan selittää siten, että Joab oli tahallaan asettanut miekkansa niin, että se putosi tupestaan, minkä jälkeen hän pitikin asetta kädessään eikä työntänyt sitä takaisin tuppeen. Pahaa aavistamaton Amasa luuli kenties sen pudonneen vahingossa eikä kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Se osoittautui kohtalokkaaksi.

Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa miekasta käytetään yleensä kreikkalaista sanaa maʹkhai·ra (Mt 26:47), joskin sen lisäksi käytetään myös sanaa rhom·faiʹa ’pitkä miekka’ (Il 6:8). Se että opetuslapsilla oli kaksi miekkaa mukanaan sinä yönä, jona Jeesus kavallettiin, ei ollut tuohon aikaan epätavallista (Lu 22:38), ja todisteet osoittavat, että varsinkin galilealaisilla oli tapana pitää aseita mukanaan (Flavius Josefus, The Jewish War, III, 42, [iii, 2]). Luukkaan 22:36:ssa esitetyt Jeesuksen sanat ”jolla ei ole miekkaa, myyköön päällysvaippansa ja ostakoon sellaisen” eivät tarkoittaneet sitä, että hänen opetuslastensa edessä olisivat olleet vaaralliset ajat. Sen sijaan hän halusi seuraajiensa kantavan miekkaa mukanaan tuona yönä, jotta hän voisi osoittaa selvästi, että vaikka he joutuisivat tilanteeseen, joka helposti houkuttelisi aseelliseen vastarintaan, hän ei aikonut turvautua miekkaan, vaan antautuisi vapaaehtoisesti Jumalan tahdon mukaisesti. Kun Pietari sitten toimi toisin ja yritti ryhtyä aseelliseen vastarintaan sivaltamalla irti Malkoksen korvan, Jeesus käski: ”Pistä miekkasi takaisin paikalleen, sillä kaikki, jotka miekan ottavat, ne miekkaan tuhoutuvat.” (Mt 26:52; Joh 18:10, 11.) Pietarin miekasta ja toisesta käsillä olleesta miekasta ei todellakaan olisi ollut paljon apua niin suuren aseistautuneen miesjoukon vastustamisessa, ja jos he olisivat yrittäneet käyttää niitä, he olisivat epäilemättä ’tuhoutuneet miekkaan’ (Mt 26:47). Vielä tärkeämpää on se, että sellainen yritys Jeesuksen vapauttamiseksi olisi epäonnistunut, koska se olisi ollut täysin vastoin Jehova Jumalan tarkoitusta (Mt 26:53, 54). Mutta näin ollen Jeesus saattoi  myöhemmin tuona samana päivänä sanoa Pilatukselle suoraan: ”Jos minun valtakuntani olisi osa tästä maailmasta, niin minun palvelijani olisivat taistelleet, jottei minua luovutettaisi juutalaisille. Mutta näin ollen minun valtakuntani ei ole täältä.” (Joh 18:36.)

Keihäs, pistokeihäs, heittokeihäs ja vasama. Pistämiseen tai heittämiseen käytettyjä aseita, joihin kuului varsi ja siihen kiinnitetty terävä kärki (1Sa 18:11; Tu 5:8; Jos 8:18; Job 41:26). Kaikki muinaiset kansakunnat käyttivät joitakin näistä aseista. Niille on heprean kielessä useita eri sanoja, mutta aivan täsmällistä kuvausta niiden välisistä eroista ei pystytä esittämään.

Heprealaisissa kirjoituksissa mainittu keihäs (hepr. ḥanitʹ) oli ilmeisesti suurin näistä neljästä aseesta, ja siihen kuului pitkä puinen varsi sekä tavallisesti terävä kivi- tai metallikärki. Se oli toiseksi tärkein ase miekan jälkeen. Jättiläismäisellä Goljatilla oli keihäs, jonka terä painoi ”kuusisataa sekeliä rautaa” (6,8 kg) ja jonka puuvarsi oli ”kuin kangastukki” (1Sa 17:7). Joidenkin keihäiden tyvipäässä oli metallipiikki, joka edellä ne voitiin iskeä maahan. Niinpä soturi saattoi käyttää myös sitä päätä tehokkaasti keihään kärjen lisäksi (2Sa 2:19–23). Maahan isketty keihäs saattoi olla kuninkaan tilapäisen olinpaikan merkkinä (1Sa 26:7).

Kreikkalaisissa kirjoituksissa keihäs (kreik. logʹkhē) mainitaan Johanneksen 19:34:ssä, jossa sanotaan, että Jeesuksen Kristuksen kuoleman jälkeen ”yksi sotilaista – – puhkaisi hänen kylkensä keihäällä”. Koska sotilas oli roomalainen, hän käytti todennäköisesti roomalaista pilumia. Tuo ase oli n. 1,8 m pitkä, ja siinä oli väkäpäinen rautakärki, joka ulottui puisen varren puoliväliin.

Pistokeihästä (hepr. roʹmaḥ), jossa oli pitkä varsi ja terävä kärki, käytettiin lävistämiseen (4Mo 25:7, 8). Se oli heprealaisten vakioase.

Heittokeihäässä (hepr. ki·dōnʹ) oli terävä metallikärki. Se oli ilmeisesti pienempi ja kevyempi kuin tavallinen keihäs, minkä vuoksi sitä jaksoi pitää ojennetussa kädessä (Jos 8:18–26). Heittokeihästä ei kannettu tavallisesti kädessä vaan selässä.

Heprealainen sana mas·saʽʹ, joka on käännetty ”vasamaksi”, oli ilmeisesti nuolen kaltainen lyhyt ja teräväkärkinen heittoase (Job 41:26). Šeʹlaḥ, heprealainen heittoasetta tarkoittava sana, tulee verbijuuresta ša·laḥʹ ’lähettää, ojentaa’ (2Ai 23:10; 1Mo 8:8, 9; 2Mo 9:15). Heprealainen sana ziq·qimʹ tarkoittaa ’tulisia heittoaseita’ ja on sukua sanalle zi·qōtʹ ’kipinät, tuliset nuolet’ (San 26:18; Jes 50:11, Rbi8, alav.).

Kreikkalainen sana beʹlos (heittoase) tulee kantasanasta balʹlō ’heittää’. Apostoli Paavali käytti tätä kreikkalaista sanaa kirjoittaessaan ”palavista heittoaseista”, jotka voidaan sammuttaa uskon suurella kilvellä. (Ef 6:16.) Roomalaiset tekivät vasamansa ontoista ruo’oista, ja niiden alaosassa, kärjen alla, oli rautainen säiliö, joka voitiin täyttää palavalla öljyllä. Sen jälkeen vasama ammuttiin löysällä jousella, koska sen sinkoaminen tiukalla jousella olisi sammuttanut tulen. Yritykset sammuttaa sellainen heittoase vedellä olisivat vain suurentaneet liekkiä, ja ainoa keino sammuttaa tuo tuhoisa vasama oli peittää se maalla.

Jousi ja nuoli. Jousta (hepr. qeʹšet; kreik. toʹkson) on käytetty jo ammoisista ajoista lähtien metsästykseen ja sotimiseen (1Mo 21:20; 27:3; 48:22; Il 6:2). Se kuului israelilaisten vakioaseisiin (2Ai 26:14, 15), samoin Egyptin puolesta taistelleiden (Jer 46:8, 9) sekä assyrialaisten (Jes 37:33) ja meedo-persialaisten aseistukseen (Jer 50:14; 51:11). (Ks. myös JOUSIAMPUJA.)

Viittaus ”kuparijouseen” tarkoittaa todennäköisesti puista jousta, joka oli päällystetty kuparilla (2Sa 22:35). Ilmaus ”jännittää jousensa” (kirjm. ’tallata jousta’) viittaa jousen virittämiseen (Ps 7:12; 37:14; Jer 50:14, 29). Tämä voitiin tehdä asettamalla jalka tiukasti jousen keskiosaa vasten, tai jousen toista päätä, johon jänne oli kiinnitetty, voitiin pitää jalalla maata vasten samalla kun toista päätä taivutettiin, kunnes jänteen vapaa pää voitiin kiinnittää siihen.

Nuolet (hepr. ḥits·tsimʹ) tehtiin ruokojen varsista tai kevyestä puusta, ja yleensä niiden tyvet sulitettiin. Nuolenkärjet tehtiin aluksi piikivestä tai luusta ja myöhemmin metallista. Joskus nuoliin laitettiin väkäset, joskus ne kastettiin myrkkyyn (Job 6:4) tai käsiteltiin jollain tulenaralla aineella (Ps 7:13). Palonuolet valmistettiin siten, että pitkin nuolen metallikärjen reunaa tehtyihin reikiin pantiin öljyyn kastettuja rohtimia, jotka ennen ampumista sytytettiin.

Nahkaiseen nuolikoteloon eli viineen pantiin yleensä 30 nuolta. Assyrialaisista reliefeistä  nähdään, että vaunuihin sijoitettuihin nuolikoteloihin mahtui 50 nuolta. (Vrt. Jes 22:6.)

Linko. Jo muinaisista ajoista lähtien linko (hepr. qeʹlaʽ) on ollut paimenten (1Sa 17:40) ja soturien (2Ai 26:14) ase. Se oli nahkahihna tai eläinten jänteistä, kaisloista tai karvoista punottu nauha. Ammus sijoitettiin ”lingonpohjukkaan” eli sen leveämpään keskiosaan (1Sa 25:29). Lingon toinen pää saatettiin sitoa käteen tai ranteeseen, ja toista päätä pidettiin kädessä, kunnes se päästettiin irti, kun linkoa heilautettiin. Ladattua linkoa pyöritettiin pään päällä, ehkä useitakin kertoja, ja sitten sen toinen pää päästettiin äkkiä irti, jolloin heittokappale sinkoutui eteenpäin melkoisella voimalla ja vauhdilla. Linkoihin haluttiin erityisesti sileitä, pyöreitä kiviä, mutta muitakin heittokappaleita käytettiin (1Sa 17:40). Linkoojat kuuluivat Juudan (2Ai 26:14) ja Israelin (2Ku 3:25) armeijoiden vakiomiehistöön.

Sotanuija, käsikarttu ja sotakirves. ”Sotanuija” oli ilmeisesti raskas nuija, joka joskus vahvistettiin metallinastoilla (San 25:18). ’Käsikarttu’ oli puinen keppi, jossa saattoi olla metallikärki ja jota käytettiin aseena (Hes 39:9). Sotakirveessä oli yleensä suhteellisen lyhyt puu- tai metallivarsi ja terävä kivi- tai metalliterä. Psalmissa 35:3 viitataan kuvakielellä sotakirveeseen, kun Daavid pyytää Jehovaa: ”Ota esiin keihäs ja kaksiteräinen kirves kohdataksesi takaa-ajajani.”

Suojavarustus. Suojellakseen vartaloaan vihollisen hyökkäysaseilta sotilaat käyttivät erilaisia kilpiä ja henkilökohtaisia varusteita.

Kilpi. Leveä suojavaruste, jota kaikki muinaiset kansakunnat käyttivät. Sen sisäpuolella oli kädensija, ja soturit kantoivat sitä taistelussa joko vasemmassa käsivarressaan tai vasemmassa kädessään, mutta marssin aikana se saattoi riippua olkahihnasta. Jesajan 22:6:n mukaan joissakin kilvissä oli ehkä suojus, joka otettiin pois taistelun ajaksi. Rauhan aikana kilvet pantiin usein asevarastoihin (Lal 4:4).

Muinoin käytetyt kilvet oli usein tehty puusta ja päällystetty nahalla, joten ne voitiin polttaa (Hes 39:9). Yleensä käytettiin puu- tai nahkakilpiä, ja vaikuttaa siltä, että metallikilvet olivat harvinaisempia ja että niitä käyttivät varsinkin joukkojen johtajat ja kuninkaan henkivartijat, minkä lisäksi niitä käytettiin ehkä myös juhlamenoissa (2Sa 8:7; 1Ku 14:27, 28). Kilvet voideltiin öljyllä, jotta ne olisivat olleet kimmoisia ja hylkineet kosteutta, jotta metalli ei olisi ruostunut ja jotta ne olisivat olleet sileitä ja liukkaita (2Sa 1:21). Nahkakilven keskellä oli usein paksu metallikupura lisäsuojana (Job 15:26).

”Suurta kilpeä” (hepr. tsin·nahʹ) käytti raskaasti aseistettu jalkaväki (2Ai 14:8), ja joskus sitä kantoi kilvenkantaja (1Sa 17:7, 41). Se oli joko soikea tai suorakulmainen kuin ovi. Ilmeisesti Efesolaiskirjeen 6:16:ssa käytetty  kreikkalainen sana thy·re·osʹ (sanasta thyʹra ’ovi’) tarkoittaa samanlaista ’suurta kilpeä’. Tsin·nahʹ oli niin suuri, että se peitti koko vartalon (Ps 5:12). Sitä käytettiin toisinaan, kun muodostettiin tiivis, aukoton taistelurivi, josta pistokeihäät työntyivät esiin. Suuri kilpi mainitaan toisinaan yhdessä pistokeihään tai keihään kanssa, kun tarkoitetaan aseita yleensä. (1Ai 12:8, 34; 2Ai 11:12.)

”Pientä kilpeä” (hepr. ma·genʹ) käyttivät tavallisesti jousiampujat, ja se yhdistetään yleensä kevyisiin aseisiin, esim. jouseen. Sitä käyttivät mm. Juudan kuninkaan Asan sotajoukon benjaminilaiset jousimiehet (2Ai 14:8). Pienempi kilpi oli tavallisesti pyöreä ja yleisempi kuin suuri kilpi, ja sitä käytettiin todennäköisesti lähitaistelussa. Tsin·nahʹ oli kooltaan melkoisesti suurempi kuin ma·genʹ, mikä käy ilmi siitä, että kun Salomo teki kultakilpiä, suuren kilven silaamiseen tarvittiin neljä kertaa niin paljon kultaa kuin pienen kilven silaamiseen (1Ku 10:16, 17; 2Ai 9:15, 16). Ma·genʹ (samoin kuin tsin·nahʹ) kuului nähtävästi tavanomaiseen aseistukseen (2Ai 14:8; 17:17; 32:5).

Heprealainen sana šeʹlet, joka on käännetty ”pyöreäksi kilveksi”, esiintyy Heprealaisissa kirjoituksissa seitsemän kertaa, ja se oli ilmeisesti samanlainen kuin tavanomaisempi ma·genʹ (kilpi), koska sitä käytetään Laulujen laulun 4:4:ssä sanan ma·genʹ kanssa.

Kypärä. Päänsuojus, jonka tarkoituksena oli suojella sotilasta taistelussa ja joka oli yksi suojavarustuksen perusosista. Heprealainen ’kypärää’ tarkoittava sana on kō·vaʽʹ (tai qō·vaʽʹ), ja vastaava kreikkalainen sana on pe·ri·ke·fa·laiʹa, joka kirjaimellisesti tarkoittaa ’pään ympäri’ (1Sa 17:5, 38; Ef 6:17).

Alun perin israelilaisten kypärät tehtiin todennäköisesti nahasta. Myöhemmin ne päällystettiin kuparilla tai raudalla ja niiden alla käytettiin villa-, huopa- tai nahkamyssyjä. Kuparikypäriä käytettiin Israelissa jo kuningas Saulin aikaan (1Sa 17:38). Kypäriä käyttivät ehkä aluksi vain kuninkaat ja muut johtomiehet, mutta myöhemmin niitä käytettiin yleisesti, ja Ussia varusti koko armeijansa kypärin (2Ai 26:14).

Filistealaisilla oli metallikypärät; Goljat käytti kuparikypärää (1Sa 17:5). Hesekiel puhui kypäristä persialaisten, etiopialaisten ja muiden yhteydessä (Hes 27:10; 38:5).

Panssaripaita. Paita, jota käytettiin suojana taistelun aikana. Panssaripaita (hepr. šir·jōnʹ tai šir·janʹ) oli kankainen tai nahkainen vaate, jonka pintaan oli vieri viereen kiinnitetty satoja pieniä metallipalasia (ikään kuin kalan suomuja). Se peitti usein rinnan, selän ja olkapäät, ja joskus se saattoi ulottua polviin ja jopa nilkkoihin asti. (1Sa 17:5.)

Heprealaisten panssaripaita oli usein tehty nahasta ja päällystetty metallisuomuilla tai -levyillä. Se suojeli käyttäjäänsä melkoisesti, mutta suomujen liitoskohdat ja kohdat, joissa panssaripaita liittyi muihin varusteisiin, jäivät silti suojattomiksi. Muuan jousimies haavoittikin kuningas Ahabia kuolettavasti, kun hän osui ”Israelin kuningasta lisävarusteiden ja panssaripaidan väliin” (1Ku 22:34–37).

Vyö. Entisaikojen sotilasvyö oli nahkavyö, joka kiedottiin vyötärön tai lantion ympärille. Se oli 5–15 cm leveä, ja siihen oli usein kiinnitetty rauta-, hopea- tai kultalevyjä. Vyöhön ripustettiin soturin miekka, ja toisinaan sitä kannatti olkahihna. (1Sa 18:4; 2Sa 20:8.) Vyön irrottaminen viittasi vapaa-aikaan (1Ku 20:11), kun taas kupeiden tai lanteiden vyöttäminen osoitti toiminta- tai taisteluvalmiutta (2Mo 12:11; 1Ku 18:46; 1Pi 1:13, Rbi8, alav.).

Säärisuojukset. Nämä varusteet koostuivat ohuista metallilevyistä, ja ne peittivät säären nilkan ja polven väliltä. Raamattu mainitsee ne vain 1. Samuelin kirjan 17:6:ssa, jossa kerrotaan, että filistealaisella jättiläissoturilla, Gatista kotoisin olleella Goljatilla, oli ”jaloissaan – – kupariset säärisuojukset [hepr. mits·ḥatʹ]”. Israelilaisetkin käyttivät ehkä säärisuojuksia jossain määrin.

Hengellinen varustus. Vaikka tosi kristityt eivät osallistukaan lihalliseen sodankäyntiin, he ovat taistelussa ja heitä verrataan sotilaisiin (Fil 2:25; 2Ti 2:3; Flm 2). Kristitty käy kamppailua ”hallituksia vastaan [jotka eivät koostu verta ja lihaa olevista ihmisistä], valtoja vastaan, tämän pimeyden maailmanhallitsijoita vastaan, taivaallisissa olevia pahoja henkivoimia vastaan” (Ef 6:12). Koska kirjaimellisista aseista ja varustuksesta ei olisi mitään hyötyä taisteltaessa yli-inhimillisiä henkiä vastaan, kristittyjen täytyy ’ottaa Jumalan koko sota-asu’ (Ef 6:13).

Paavali neuvoo kristittyjä pitämään ’kupeensa totuuteen vyötettyinä’ (Ef 6:14). Samalla tavoin  kuin vyö voi tukea ja suojella kupeita, murtumaton kiintymys Jumalan totuuteen voi vahvistaa kristittyä pysymään päättäväisesti lujana koettelemuksista huolimatta.

Sitten kristityn täytyy panna ylleen ”vanhurskauden rintahaarniska” (Ef 6:14). Kirjaimellinen rintahaarniska suojeli elintärkeitä elimiä, varsinkin sydäntä. Vanhurskautta tarvitaan suojaamaan kuvaannollista sydäntä rintahaarniskan tavoin varsinkin sydämen syntisen taipumuksen vuoksi (1Mo 8:21; Jer 17:9).

Hengelliseen varustukseen kuuluu myös ”kenkinä jaloissa rauhan hyvän uutisen varusteet” (Ef 6:15). ”Varusteiksi” käännetyn kreikkalaisen sanan he·toi·ma·siʹa perusmerkitys on ’valmius, alttius’ (ks. KR-92, Int). Se että kristitty on aina varustautunut ja valmis tekemään toisille tunnetuksi ”hyvää uutista” ja että hän tekee sen vaikeuksista huolimatta, voi auttaa häntä kestämään uskollisena.

Hengellisen varustuksen huomattava osa on ”uskon suuri kilpi”. Samalla tavoin kuin suuri kilpi peittää suurimman osan vartalosta, usko Jehova Jumalaan ja hänen kykyynsä täyttää lupauksensa antaa kristitylle kyvyn ”sammuttaa kaikki paholaisen palavat heittoaseet”. (Ef 6:16; vrt. Ps 91:4.) Usko auttaa kristittyä kestämään pahojen henkien hyökkäykset, vastustamaan kiusauksia moraalittomuuteen, tukahduttamaan materialistiset halut ja olemaan antamatta periksi pelolle, epäilyksille tai ylettömälle murheelle (1Mo 39:7–12; Hpr 11:15; 13:6; Ja 1:6; 1Te 4:13).

Kypärä suojelee sotilaan päätä, ja ”pelastuksen kypärä” varjelee samalla tavoin kristityn mieltä jumalattomilta vaikutuksilta (Ef 6:17). Se että meillä on ”kypäränä pelastuksen toivo”, merkitsee sitä, että katsomme Mooseksen tavoin ”kiinteästi kohti palkanmaksua” (1Te 5:8; Hpr 11:26).

”Hengen miekka, toisin sanoen Jumalan sana”, on kristitylle korvaamaton torjuttaessa vääriä opetuksia ja ihmisten perinteitä ja opetettaessa totuutta sekä ’kukistettaessa linnoituksia’ (Ef 6:17; 2Ko 10:4, 5).