MUINAINEN Jerusalem oli eräällä tavalla ainutlaatuinen: se oli maan päällä ainoa kaupunki, johon Jehova oli pannut nimensä (1Ku 11:36). Se oli myös Jehovan puhtaan palvonnan keskus. Sinne rakennettiin hänen temppelinsä, ja sen vuoksi Jerusalemia voitiin erityisesti sanoa Jumalan ”lepopaikaksi” (Ps 132:13, 14; 135:21). Lisäksi Daavidin sukuhaaran kuninkaat istuivat ”Jehovan valtaistuimella” nimenomaan Jerusalemissa ja edustivat häntä panemalla toimeen hänen lakejaan (1Ai 29:23).

Muinainen Babylon oli sitä vastoin keskus, josta väärä palvonta levisi kaikkialle maailmaan. Sen vuoksi oli erityisen merkittävää, että Jehova antoi Babylonian tuhota uskottoman Jerusalemin. Jerusalem joutui vuonna 620 eaa. Babylonian alaisuuteen (2Ku 24:1). Kolme vuotta myöhemmin, 617 eaa., babylonialaiset karkottivat monia Jerusalemin asukkaita – sen jalosukuiset, sen väkevät miehet ja sen käsityöläiset – ja ryöstivät kaupungin aarteet (2Ai 36:5–10). Lopulta kaupunki ja sen temppeli tuhottiin ja tuhansia juutalaisia vietiin pakkosiirtolaisuuteen (2Ai 36:17–20).

Jerusalem tuhottiin 607 eaa., joka oli erittäin merkityksellinen vuosi Raamatun profetian kannalta. Vaikka tämä ajoitus poikkeaa monien Raamatun kommentaattorien ajoituksesta, sitä käytetään kauttaaltaan tässä julkaisussa. Miksi? Koska me panemme enemmän painoa Raamatun todistukselle kuin päätelmille, joita tutkijat ovat tehneet nuolenpääteksteistä löytyvien hajanaisten historiallisten muistiinmerkintöjen perusteella.