Caesar oli erään roomalaisen sukuhaaran nimi, josta tuli arvonimi. Gaius Julius Caesar nimitettiin 46 eaa. kymmeneksi vuodeksi Rooman diktaattoriksi, mutta hänet murhattiin 44 eaa. Caesar oli hänen sukuhaaransa nimi (Gaius oli hänen etunimensä ja Julius hänen sukunsa nimi). Sukuhaaran nimi siirtyi hänen ottopojalleen ja lopulliselle seuraajalleen Gaius Julius Caesar Octavianukselle (Octaviukselle). Octavianus vakiinnutti hallitusvaltansa valtakunnassa 31 eaa., ja 27 eaa. Rooman senaatti myönsi hänelle arvonimen Augustus, ja hän tulikin tunnetuksi keisari Augustuksena (Lu 2:1–7).

Sen jälkeen neljä seuraavaa Rooman keisaria (Tiberius, Gaius [Caligula], Claudius ja Nero) ottivat nimen Caesar käyttöönsä joko todellisen sukulaisuussuhteen tai adoption perusteella. Tämä sukuhaaran nimi alkoi näin ollen liittyä niin läheisesti ylimmän hallitsijan asemaan, että vielä Caesarien hallitsijasuvun päätyttyäkin nimi säilyi hallitsijan arvonimenä, ja siitä johtuivat nimitykset Kaiser (saksa), keisari (suomi) ja tsar (venäjä).

Oheisessa taulukossa on lueteltu keisarit, jotka hallitsivat sinä ajanjaksona, jonka Raamatun kreikkalaiset kirjoitukset käsittävät, sekä heidän hallituskautensa ja niiden kuluessa sattuneet tärkeät Raamatun tapahtumat. Raamatussa mainitaan heistä nimeltä vain kolme: Augustus, Tiberius ja Claudius. Kutakin hallitsijaa on käsitelty perusteellisemmin omassa artikkelissaan.

Jumala ja keisari. Ainoa muistiin merkitty keisaria koskeva Jeesuksen maininta on hänen esittämänsä periaate: ”Maksakaa siis takaisin keisarille, mikä on keisarin, mutta Jumalalle, mikä on Jumalan.” (Mt 22:17–21; Mr 12:14–17; Lu 20:22–25.) Nämä sanat olivat vastaus kysymykseen, joka koski juutalaisten Rooman valtiolle maksamaa ”henkilöveroa”. Kyseessä oli siis voimassa oleva laki tai yleinen käytäntö, joten kysymyksellä ja vastauksella ei ilmeisestikään tarkoitettu vain silloin hallinnutta Tiberiusta. (Vrt. Mt 17:25.) ”Keisari” tarkoitti eli vertauskuvasi hallintovaltaa, valtiota, jota edustivat asianmukaisesti nimitetyt edustajat. Paavali sanoi sitä ”esivalloiksi”, Pietari taas ”kuninkaaksi” ja hänen ”käskynhaltijoikseen” (Ro 13:1–7; Tit 3:1; 1Pi 2:13–17). (Ks. ESIVALLAT.)

Se ”mikä on keisarin”, merkitsi sen vuoksi maksua niistä maallisen hallituksen suorittamista palveluksista, joista se peri veroa tai tullia. Imperialistisesta luonteestaan huolimatta Rooman valtio takasi alamaisilleen lukuisia palveluja, joihin kuuluivat mm. valtateiden rakentaminen, postipalvelut sekä yleisen järjestyksen ylläpito ja rikollisilta aineksilta suojeleminen. Kansa maksoi näistä palveluksista veroilla. Tätä Jeesus korosti viitatessaan keisarin rahaan, jota sanottiin ”henkilöverorahaksi” (Mt 22:19).

”Keisarin” valta vaatia maksua kristityiltäkin ei kuitenkaan saanut estää kristittyä palvelemasta Jumalaa, kuten Jeesus osoitti sanoessaan, että ’Jumalalle pitäisi maksaa se, mikä on Jumalan’ (Mt 22:21). Jeesuksen apostolit osoittivat ymmärtävänsä, että heidän velvollisuutensa ihmisvallanpitäjiä kohtaan olivat rajallisia eli suhteellisia, eivät ehdottomia, sillä kun heidät myöhemmin vietiin juutalaisten ylimmän tuomioistuimen eteen, he julistivat päättäväisesti: ”Meidän täytyy totella Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä”, nimittäin silloin kun ihmisten lait tai vaatimukset olivat ristiriidassa Jumalan lakien kanssa (Ap 5:29).

Jeesuksen oikeudenkäynti. Kun Jeesus vietiin kuulusteltavaksi roomalaisen käskynhaltijan Pontius Pilatuksen eteen, uskonnolliset johtajat syyttivät häntä vakavista rikkomuksista. He sanoivat: ”Tämän miehen olemme todenneet villitsevän [juutalaista] kansakuntaamme ja kieltävän maksamasta veroja keisarille ja sanovan itseään Kristukseksi, kuninkaaksi.” (Lu 23:1, 2.) Tämä kolmitahoinen syyte tarkoitti itse asiassa sitä, että he syyttivät Jeesusta valtiorikoksesta tai rikoksesta, josta roomalaiset käyttivät nimitystä crimen laesae maiestatis (majesteettirikos). Pilatus ymmärsi tämän, sillä hän sanoi myöhemmin: ”Te toitte tämän miehen minun luokseni sellaisena,  joka kiihottaa kansaa kapinaan.” (Lu 23:13, 14.) Vuonna 48 eaa. säädetyn lex Iulia maiestatis -nimisen lain mukaan oli rikos ryhtyä minkäänlaisiin toimiin Rooman ylintä valtaa vastaan. Tätä lakia sovellettiin laajasti, niin että Jeesuksen aikana oikeastaan mikä tahansa keisariin kohdistuva loukkaus tai kapinalliselta vaikuttava toiminta saattoi antaa aiheen valtiorikossyytteeseen. Siihen aikaan hallinnut keisari Tiberius oli erittäin arka arvostelulle ja vastustukselle, ja erityisesti hänen hallituskaudellaan kannustettiin ilmiantajia esittämään syytöksiä pettureiksi epäiltyjä vastaan.

Yksikään kuningas ei voinut hallita Rooman imperiumin alueella ilman keisarin suostumusta. Sen vuoksi Pilatus Jeesusta kuulustellessaan ilmeisesti keskitti kysymyksensä Jeesuksen kuninkuuteen (Mt 27:11; Mr 15:2; Lu 23:3; Joh 18:33–37). Pilatus yritti vapauttaa Jeesuksen syyttömänä, mutta juutalaisten johtajat huusivat: ”Jos päästät tämän vapaaksi, et ole keisarin ystävä. Jokainen, joka tekee itsestään kuninkaan, puhuu keisaria vastaan.” (Joh 19:12.) Nimitys ”keisarin ystävä” oli kunnianimi, joka myönnettiin usein provinssien käskynhaltijoille, mutta juutalaisten johtajat käyttivät sitä tässä yhteydessä ilmeisesti yleismerkityksessä ja antoivat ymmärtää, että Pilatus asetti itsensä alttiiksi syytteelle valtiorikoksen suvaitsemisesta. Epäluuloisen keisarin pelko vaikutti siihen, että Pilatus tuomitsi syyttömän miehen kuolemaan. Samaan aikaan papit julistivat äänekkäästi uskollisuuttaan keisarin valtaistuimelle sanoen: ”Ei meillä ole kuningasta, vaan keisari”, ja hylkäsivät siten kaiken teokraattisen hallinnon (Joh 19:13–16; vrt. Jes 9:6, 7; 33:22). He vastustivat arvonimeä ”juutalaisten kuningas”, jonka Pilatus oli kiinnittänyt Jeesuksen paaluun, mutta turhaan (Joh 19:19–22). Roomalaisilla oli tapana asettaa näkyviin kilpi, jossa kerrottiin, mistä rikoksesta rikollinen oli tuomittu.

Paavalin vetoomus ja vankeus. Kun Tessalonikan juutalaisten uskonnolliset johtajat muodostivat metelöivän joukon lopettaakseen Paavalin ja Silaksen saarnaamisen, he sepittivät samankaltaisen syytöksen rikoksesta keisarin valtaistuinta vastaan (Ap 17:1–9). Tuolloin keisarina hallitsi Claudius (v. 41–54) (Ap 11:28).

Muut Raamatun viittaukset keisariin tarkoittavat Neroa, joka hallitsi vuosina 54–68. Hän teki itsemurhan vuonna 68, noin 31-vuotiaana. Paavali viittasi juuri Neroon ollessaan syytettynä Kesareassa Festuksen edessä ilmeisesti vuoden 58 tienoilla. Paavali kielsi syyllistyneensä mihinkään keisarin vastaisiin tekoihin, kieltäytyi alistumasta Jerusalemissa pidettävään oikeuskäsittelyyn ja sanoi: ”Seison keisarin tuomarinistuimen edessä, missä asiani pitäisi saada oikeuskäsittely. – – Vetoan keisariin!” (Ap 25:1, 6–11.) Paavali piti tässä kiinni oikeuksistaan Rooman kansalaisena. Keisariin voitiin vedota joko tuomion julistamisen jälkeen tai  milloin tahansa oikeudenkäynnin aikana. Koska Festus ilmaisi olevansa haluton itse päättämään tätä asiaa ja koska Jerusalemissa pidettävässä oikeudenkäynnissä ei ollut oikeastaan mitään toivoa oikeudenmukaisesta käsittelystä, Paavali esitti tämän virallisen vetoomuksen, että hänen asiansa ratkaistaisiin valtakunnan korkeimmassa tuomioistuimessa. Näyttää siltä, että vetoomus voitiin joissakin tapauksissa hylätä, esim. jos varas, merirosvo tai kapinan lietsoja tavattiin itse teosta. Todennäköisesti tästä syystä Festus keskusteli ensiksi ”neuvoskunnan” kanssa ennen kuin hyväksyi vetoomuksen. Sen jälkeen Paavalia kuulusteli Festuksen luokse vierailulle tullut Herodes Agrippa II, jotta Festus olisi voinut esittää tarkempia tietoja, kun hän siirsi Paavalin tapauksen käsittelyn ”keisarilliselle majesteetille” Nerolle. (Ap 25:12–27; 26:32; 28:19.) Paavalin vetoomus täytti toisenkin tarkoituksen, sillä hän pääsi siten Roomaan, johon hän oli jo aiemmin ilmoittanut aikovansa mennä (Ap 19:21; Ro 15:22–28). Sekä Jeesuksen profeetallinen lupaus että myöhemmin enkeliltä saatu sanoma ilmaisevat Jumalan ohjanneen näitä tapahtumia (Ap 23:11; 27:23, 24).

Paavali kirjoitti kirjeensä filippiläisille ilmeisesti ollessaan ensimmäistä kertaa vankina Roomassa (n. 60–61). Paavali liittää kirjeensä loppuun Roomassa olevien veljien terveiset, ”varsinkin niiden, jotka ovat keisarin huonekuntaa” (Fil 4:21, 22). ”Keisarin huonekunta” ei välttämättä tarkoita silloisen hallitsijan, Neron, omaa perhettä, vaan se voi tarkoittaa valtion palveluksessa olleita, keisarin orjia ja pikkuvirkamiehiä. Sitä, olivatko nämä keisarin huonekuntaan kuuluvat tulleet kristityiksi Paavalin saarnaamisen johdosta, ei kerrota. Jos se talo, jossa hän asui vankina, oli jossain yhteydessä pretoriaanikaartiin (Fil 1:13), niin hän asui ja saarnasi jossakin Neron palatsin läheisyydessä ja siten lähellä monia keisarin huonekuntaan kuuluvia (Ap 28:16, 30, 31). Olipa Paavali tavannut nämä keisarin huonekuntaan kuuluvat kristityt millä tavalla tahansa, he olivat ilmeisesti erityisen kiinnostuneita Filippin veljistä. Koska Filippi oli roomalainen siirtokunta ja siellä oli paljon vakinaisen palveluksensa lopettaneita sotilaita ja valtion virkamiehiä, niin jotkut siellä asuneista kristityistä olivat ehkä niiden sukulaisia tai ystäviä, joiden terveiset Paavali välitti.

Vuonna 64 Roomassa riehui suurpalo, jossa noin neljännes kaupungista tuhoutui. Liikkeellä oli huhu, että Nero oli siitä vastuussa, joten hän yritti roomalaisen historioitsijan Tacituksen mukaan suojautua vierittämällä syyn kristittyjen niskoille (Keisarillisen Rooman historia – Annales, suom. Iiro Kajanto, 15. kirja, 44). Seurasi joukkopidätyksiä, ja lukemattomia kristittyjä sekä kristityiksi epäiltyjä kidutettiin ja surmattiin; joitakuita jopa poltettiin elävältä ihmisten nähden. Tästä näyttää saaneen alkunsa suuri vainon aalto. Sen takana eivät kuitenkaan olleet uskonnolliset vastustajat vaan poliittiset tahot, joiden tarkoitus oli hävittää kristillinen seurakunta perin pohjin. Paavali, joka ilmeisesti oli vapautettu sen jälkeen kun hän oli ollut kaksi vuotta vankina Roomassa (n. 59–61), joutui nyt (n. 65) todennäköisesti toisen kerran vangiksi. Yleisesti uskotaan, että hänet sen jälkeen surmattiin Neron käskystä. (Vrt. 2Ti 1:16, 17; 4:6–8.)

Juutalaiskapina alkoi vuonna 66, kaksi vuotta ennen Neron kuolemaa, mutta se tukahdutettiin vasta vuonna 70 Vespasianuksen hallituskaudella (v. 69–79). Apostoli Johanneksen arvellaan olleen karkotettuna Patmoksen saarelle kristillisyyden ankaran vastustajan Domitianuksen hallitusaikana (v. 81–96) (Il 1:9).

[Taulukko s. 349]

Nimi

Hallitsi vuosina

Hallituskauden aikana sattuneita tärkeitä Raamatun tapahtumia

Augustus (Octavianus)

31 eaa.–14 ya.

Johannes Kastajan syntymä; henkikirjoitusmääräys ja Jeesuksen syntymä Betlehemissä (Lu 2:1); Herodes Suuren kuolema

Tiberius

14–37

Sekä Johanneksen että Jeesuksen palvelus (Lu 3:1); myös heidän kuolemansa. Vuoden 33 helluntai ja vastaperustetun kristillisen seurakunnan toiminnan alku. Saulin (Paavalin) kääntymys

Gaius (Caligula)

37–41

—

Claudius

41–54

Paavalin kaksi ensimmäistä lähetysmatkaa ja osa kolmannesta. Suuri nälänhätä; juutalaiset karkotetaan Roomasta (Ap 11:28; 18:2)

Nero

54–68

Paavalin ensimmäinen oikeudenkäynti Roomassa (Ap 25:21; 26:32). Kristittyjen vastaisen voimakkaan virallisen vainon alku Rooman suurpalon jälkeen; todennäköisesti myös Paavalin toinen oikeudenkäynti ja teloitus. Juutalaiskapinan alku (v.66)

Galba

68–69

—

Otho

69

—

Vitellius

69

—

Vespasianus

69–79

Jerusalemin tuho (v. 70)

Titus

79–81

—

Domitianus

81–96

Apostoli Johanneksen karkotus Patmokselle (Il 1:9)

Nerva

96–98

—

Trajanus

98–117

Raamatun kaanon saatiin todennäköisesti valmiiksi hänen ensimmäisenä hallitusvuotenaan