Israelin kansakunnan vapautuminen Egyptin orjuudesta. Luvattuaan, että Abrahamin siemen perisi maan, Jehova sanoi Abrahamille (ennen vuotta 1933 eaa.): ”Sinun tulee totisesti tietää, että siemenesi tulee asumaan muukalaisena maassa, joka ei ole heidän omansa, ja heikäläisiä heidän on palveltava, ja nämä ahdistavat heitä neljänsadan vuoden ajan. Mutta sen kansakunnan, jota he palvelevat, minä tuomitsen, ja sen jälkeen he lähtevät mukanaan paljon omaisuutta. – – Mutta neljännessä sukupolvessa he palaavat tänne, koska amorilaisten erhe ei ole vielä tullut täyteen.” (1Mo 15:13–16.)

On selvää, että tuo 400 vuoden pituinen ahdistuksen aika ei voinut alkaa ennen kuin luvattu ”siemen” ilmaantuisi. Abraham oli tosin jo aiemminkin käynyt Egyptissä, kun Kanaanissa oli nälänhätä, ja hänellä oli ollut siellä joitakin vaikeuksia faraon kanssa, mutta silloin hän oli ollut lapseton (1Mo 12:10–20). Pian sen jälkeen kun Jumala oli maininnut nuo 400 ahdistuksen vuotta, Abrahamin ollessa 86-vuotias (1932 eaa.), hänen egyptiläinen orjattarensa ja sivuvaimonsa synnytti hänelle pojan, Ismaelin. Mutta vasta 14 vuotta myöhemmin (1918 eaa.) Abrahamin vapaa vaimo Saara synnytti hänelle pojan, Iisakin, ja Jumala ilmoitti, että luvattu Siemen tulisi tämän pojan kautta. Vielä silloin ei kuitenkaan ollut Jumalan aika antaa Kanaanin maata Abrahamille tai hänen siemenelleen, ja sen vuoksi he asuivat ennustuksen mukaisesti ’muukalaisina maassa, joka ei ollut heidän omansa’. (1Mo 16:15, 16; 21:2–5; Hpr 11:13.)

Egyptistä lähdön aika. Milloin nuo 400 ahdistuksen vuotta sitten alkoivat ja milloin ne päättyivät? Juutalainen perimätieto aloittaa laskemisen Iisakin syntymästä. Mutta varsinaisesta ahdistuksesta voidaan puhua vasta sinä päivänä, jona Iisak vieroitettiin. Todisteet viittaavat siihen, että ahdistus alkoi 1913 eaa., jolloin Iisak oli noin 5-vuotias ja Ismael noin 19-vuotias. Silloin Ismael, ”lihallisella tavalla syntynyt alkoi vainota hengellisellä tavalla syntynyttä” (Ga 4:29). Ismael, joka oli osittain egyptiläinen, alkoi mustasukkaisena ja vihoissaan ’ilvehtiä’ Iisakille, pienelle lapselle, mutta se ei ollut pelkkää lasten riitaa (1Mo 21:9). Toiset käännökset sanovat Ismaelin tekoa ’pilkkaamiseksi’ (KR-1776, Väl, Yg, Ro:n alav.). Abrahamin siemenen ahdistaminen jatkui koko Iisakin eliniän. Jehova tosin siunasi Iisakia aikuisena, mutta Kanaanin asukkaat vainosivat häntä ja pakottivat hänet muuttamaan paikasta toiseen aiheuttamalla hänelle vaikeuksia. (1Mo 26:19–24, 27.) Iisakin pojan Jaakobin myöhempinä elinvuosina ennustettu ”siemen” asettui lopulta asumaan Egyptiin. Aikanaan se joutui orjuuteen.

Minkä raamatullisten todisteiden perusteella Israelin Egyptistä lähdön ajankohta voidaan määrittää?

Tuo 400 vuoden pituinen ahdistuksen kausi kesti siis vuodesta 1913 eaa. vuoteen 1513 eaa. Se oli myös kanaanilaisille (joiden merkittävin heimo olivat amorilaiset) suotua suopeuden eli Jumalan suvaitsevaisuuden aikaa. Jälkimmäiseen vuoteen mennessä heidän erheensä tulisi täyteen; he ansaitsisivat selvästi täydellisen karkotuksen maasta. Valmistellessaan tätä karkotusta Jumala kääntäisi huomionsa Egyptissä olevan kansansa puoleen, vapauttaisi sen orjuudesta ja lähettäisi sen matkalle takaisin Luvattuun maahan (1Mo 15:13–16).

’430 vuotta’. 2. Mooseksen kirjan 12:40, 41:ssä esitetään toinen laskutapa: ”Ja Egyptissä asuneiden Israelin poikien asumisaika oli neljäsataakolmekymmentä vuotta. Ja tapahtui niiden neljänsadankolmenkymmenen vuoden kuluttua, tapahtui juuri sinä päivänä, että kaikki Jehovan armeijat lähtivät Egyptin maasta.” Ilmauksen ”Egyptissä asuneiden Israelin poikien asumisaika” sanasanainen käännös kuuluu masoreettisen tekstin mukaan seuraavasti: ”Asuminen Israelin poikien,  jotka [tai: jonka] olivat asuneet Egyptissä.” Uuden maailman käännöksen viitelaitoksen (Rbi8) alaviitteessä 2. Mooseksen kirjan 12:40:ään sanotaan ilmauksesta ”jotka olivat asuneet”: ”Hepreassa tämä verbi on monikkomuodossa, ja siihen hepreassa liittyvä taipumaton relatiivipronomini ’ašerʹ ’jotka (jonka)’ voi viitata pikemminkin ’Israelin poikiin’ kuin ’asumisaikaan’.” Kreikkalaisessa Septuagintassa jae 40 on käännetty: ”Mutta Israelin poikien asumisaika, jonka he asuivat Egyptin maassa ja Kanaanin maassa, [oli] neljänsadankolmenkymmenenvuoden pituinen.” Samarialaisessa Pentateukissa sanotaan: ”– – Kanaanin maassa ja Egyptin maassa.” Kaikki nämä käännökset osoittavat, että tuo 430 vuoden aika käsittää pidemmän ajanjakson kuin israelilaisten Egyptissä asumisen ajan.

Apostoli Paavali osoittaa, että nämä (2Mo 12:40:n) 430 vuotta alkoivat Abrahamin kanssa solmitun liiton lainvoimaiseksi tekemisestä ja päättyivät Egyptistä lähtöön. Paavali sanoo: ”Edelleen sanon tämän: Jumalan aikaisemmin lainvoimaiseksi tekemää liittoa [Abrahamin kanssa] ei neljäsataakolmekymmentä vuotta myöhemmin [samana vuonna kuin Egyptistä lähtö] tullut Laki tee pätemättömäksi, niin että se lakkauttaisi lupauksen. – – jota vastoin Jumala on huomaavaisesti antanut sen Abrahamille lupauksen välityksellä.” (Ga 3:16–18.)

Kuinka kauan sitten kului Abrahamin kanssa solmitun liiton lainvoimaiseksi tekemisestä siihen, kun israelilaiset muuttivat Egyptiin? 1. Mooseksen kirjan 12:4, 5:stä saamme tietää, että Abraham oli 75-vuotias, kun hän lähti Haranista ja ylitti Eufratin matkallaan Kanaaniin. Tuohon aikaan astui voimaan Abrahamin kanssa tehty liitto, hänelle aikaisemmin Kaldean Urissa annettu lupaus. 1. Mooseksen kirjan 12:4:n, 21:5:n ja 25:26:n syntymätiedoista sekä Jaakobin sanoista 1. Mooseksen kirjan 47:9:ssä voidaan nähdä, että Abrahamin kanssa solmitun liiton lainvoimaiseksi tekemisestä kului 215 vuotta siihen, kun Jaakob muutti perheineen Egyptiin. Tämän mukaan israelilaiset asuivat Egyptissä todellisuudessa 215 vuotta (1728–1513 eaa.), mikä on sopusoinnussa muiden ajanlaskua koskevien tietojen kanssa.

Egyptistä lähdöstä temppelin rakentamiseen. Kaksi muutakin ajanlaskua koskevaa mainintaa on sopusoinnussa tämän näkemyksen kanssa ja tukee sitä. Salomo aloitti temppelin rakentamisen kuninkuutensa neljäntenä vuonna (1034 eaa.), jonka sanotaan 1. Kuninkaiden kirjan 6:1:ssä olleen ”neljässadaskahdeksaskymmenes vuosi” Egyptistä lähdön (1513 eaa.) jälkeen.

’Noin 450 vuotta’. Lisäksi Apostolien tekojen 13:17–20:een on merkitty muistiin Paavalin Pisidian Antiokiassa olleelle kuulijakunnalle pitämä puhe, jossa hän viittaa ”noin neljänsadanviidenkymmenen vuoden” ajanjaksoon. Hän aloittaa Israelin kansan historian tarkastelun ajasta, jolloin Jumala ”valitsi esi-isämme”, ts. ajasta, jolloin Iisak todella syntyi lupauksen siemeneksi (1918 eaa.). (Iisakin syntymä ratkaisi lopullisesti kysymyksen siitä, kenet Jumala tunnustaisi siemeneksi, vaikka tästä oli ollut epäilyksiä Saaran hedelmättömyyden takia.) Tästä lähtökohdasta alkaen Paavali luettelee edelleen Jumalan tekoja valitun kansakuntansa puolesta aina siihen aikaan saakka, jolloin Jumala ”antoi heille tuomareita profeetta Samueliin asti”. Näin ollen tuo ”noin neljänsadanviidenkymmenen vuoden” ajanjakso ilmeisesti ulottuu Iisakin syntymästä 1918 eaa. aina vuoteen 1467 eaa., jolloin oli kulunut 46 vuotta siitä, kun israelilaiset olivat lähteneet Egyptistä 1513 eaa. (40 vuotta kului vaellukseen erämaassa ja 6 vuotta Kanaanin valloitukseen). (5Mo 2:7; 4Mo 9:1; 13:1, 2, 6; Jos 14:6, 7, 10.) Näiden summa sopii selvästi yhteen apostolin likimääräisen luvun ”noin neljäsataaviisikymmentä vuotta” kanssa. Nämä molemmat ajanlaskua koskevat viittaukset tukevat näin ollen sitä, että vuosi 1513 eaa. oli Egyptistä lähdön vuosi, ja ne ovat myös sopusoinnussa Raamatussa esitetyn Israelin kuninkaita ja tuomareita koskevan ajanlaskun kanssa. (Ks. AJANLASKU: Vuodesta 1943 eaa. Egyptistä lähtöön.)

Muita näkemyksiä. Jotkut kriitikot ovat pitäneet vuotta 1513 eaa. aivan liian aikaisena Egyptistä lähdön ajankohtana ja sen mukaan laskettua vuotta 1473 eaa. – 40 vuotta Egyptistä lähdön jälkeen – liian aikaisena israelilaisten Kanaanin valloituksen ja Jerikon kukistumisen ajankohtana. He sijoittavat nämä tapahtumat vasta 1300- tai jopa 1200-luvulle eaa. Ne arkeologit, jotka ajoittavat  Jerikon kukistumisen 1200-luvulle eaa., eivät kuitenkaan perusta ajoitustaan vanhoihin historiallisiin dokumentteihin tai niiden kaltaisiin todisteisiin vaan saviastialöytöihin. Saviastialöytöihin perustuva ajan määrittäminen on ilmeisesti varsin teoreettista, kuten Jerikossa tehdyt tutkimukset osoittavat. Siellä tehdyt löydöt ovat saaneet arkeologit päätymään ristiriitaisiin tuloksiin ja iänmäärityksiin. (Ks. AJANLASKU: Arkeologinen iänmääritys; ARKEOLOGIA: Iänmäärityksissä on eroja.)

Myös egyptologien käsitykset Egyptin hallitsijasukujen ajoittamisesta poikkeavat toisistaan jopa vuosisatoja, minkä vuoksi heidän ajankohtiaan ei voida käyttää minkään nimenomaisen ajanjakson määrittämiseen. Tämän takia on mahdotonta sanoa varmasti, kuka farao hallitsi Egyptistä lähdön aikaan, sillä jotkut sanovat että se oli Thutmosis III, toiset Amenhotep II, Ramses II jne., mutta kaikilla arveluilla on varsin hatarat perusteet.

Onko kertomus Egyptistä lähdöstä luotettava? Yksi Egyptistä lähtöä koskevaa kertomusta vastaan esitetty väite on se, etteivät Egyptin faraot merkinneet sitä muistiin mihinkään. Se ei kuitenkaan ole mitenkään epätavallista, sillä uudemmatkaan kuninkaat eivät ole kirjoittaneet muistiin tappioitaan vaan ainoastaan voittonsa, ja he ovat usein jopa yrittäneet poistaa historiasta sellaista, mikä on ollut kielteistä heidän, heidän kansansa tai sen ideologian kannalta, jota he ovat yrittäneet juurruttaa kansaansa. Vielä viime aikoinakin hallitsijat ovat yrittäneet tuhota edeltäjiensä työn ja maineen. Kaikki, mitä pidettiin kiusallisena tai epämiellyttävänä, jätettiin pois egyptiläisistä piirtokirjoituksista tai poistettiin niistä mahdollisimman nopeasti. Esimerkki siitä on Egyptin Deir al-Bahrista löydetty kivinen muistomerkki, josta Thutmosis III hakkautti pois edeltäjänsä, kuningatar Hatšepsutin, nimen ja kuvan. (Ks. J. P. Free, Archaeology and Bible History, 1964, s. 98, ja valokuva sivun 94 aukeamalla.)

Manetho, egyptiläinen pappi, joka ilmeisesti vihasi juutalaisia, kirjoitti kreikan kielellä n. 280 eaa. Juutalainen historioitsija Josefus lainaa Manethon sanoja, joiden mukaan juutalaisten esi-isät ”saapuivat Egyptiin myriadeittain ja alistivat sen asukkaat”, ja sitten Manetho Josefuksen mukaan ”myöntää, että heidät ajettiin myöhemmin pois maasta, että he valloittivat nykyisen Juudean, perustivat Jerusalemin ja rakensivat temppelin” (Against Apion, I, 228 [26]).

Vaikka Manethon kertomus on historiallisesti yleensä hyvin epätarkka, on merkittävää, että hän mainitsee juutalaisten olleen Egyptissä ja lähteneen sieltä, ja myöhemmissä kirjoituksissaan hän Josefuksen mukaan katsoo Mooseksen olleen egyptiläinen pappi Osarsif, mikä osoittaa, että juutalaiset olivat Egyptissä ja Mooses oli heidän johtajansa, vaikka egyptiläiset muistomerkit eivät kerrokaan siitä. Josefus mainitsee myös erään toisen egyptiläisen historioitsijan Khairemonin, joka kertoo, että Joosef ja Mooses ajettiin pois Egyptistä samaan aikaan. Lisäksi Josefus mainitsee erään Lysimakhoksen, jonka kertomus on samanlainen. (Against Apion, I, 228, 238 [26]; 288, 290 [32]; 299 [33]; 304–311 [34].)

Egyptistä lähteneiden määrä. 2. Mooseksen kirjan 12:37:ssä esitetään pyöreä luku, 600000 ”jalkamiestä”, sekä ”pienokaiset”. Noin vuosi Egyptistä lähdön jälkeen pantiin toimeen varsinainen väestönlaskenta, jossa 4. Mooseksen kirjan 1:2, 3, 45, 46:n mukaan saatiin väkimääräksi 603550 miestä, 20-vuotiaista alkaen, ja lisäksi leeviläiset (4Mo 2:32, 33), joita oli 22000 miespuolista, kuukauden ikäisistä alkaen (4Mo 3:39). Tässä esiintyvä heprealainen sana geva·rimʹ (voimakkaat miehet) ei sisällä naisia (vrt. Jer 30:6). ”Pienokaiset” tulee heprealaisesta sanasta taf, ja se tarkoittaa sellaista, joka kulkee sipsuttavin askelin (vrt. Jes 3:16). Useimpia näistä ”pienokaisista” täytyi kantaa, eivätkä ne ainakaan voineet marssia koko matkaa.

”Neljännessä sukupolvessa”. On syytä muistaa Jehovan sanoneen Abrahamille, että tämän jälkeläiset palaisivat Kanaaniin neljännessä sukupolvessa (1Mo 15:16). Koko se 430 vuoden aika, joka kului Abrahamin kanssa tehdyn liiton voimaan astumisesta Egyptistä lähtöön, käsitti enemmän kuin neljä sukupolvea, vaikka otettaisiinkin huomioon, että Raamatun mukaan ihmiset elivät silloin varsin vanhoiksi. Israelilaiset olivat kuitenkin Egyptissä varsinaisesti vain 215 vuotta. ’Neljä sukupolvea’ Egyptiin saapumisen jälkeen voidaan laskea seuraavasti käyttämällä esimerkkinä yhtä Israelin heimoa, Leevin heimoa:  1) Leevi, 2) Kehat, 3) Amram ja 4) Mooses (2Mo 6:16, 18, 20).

Egyptistä lähteneiden lukumäärä, 600000 voimakasta miestä ja sen lisäksi naisia ja lapsia, merkitsee sitä, että heitä saattoi olla yli kolme miljoonaa. Jotkut kiistävät sen, mutta se ei ole lainkaan mahdoton luku. Vaikka Leevistä Moosekseen olikin vain neljä sukupolvea, niin kun otetaan huomioon, miten pitkään nämä miehet elivät, kukin heistä saattoi nähdä usean sukupolven tai ikäpolven syntymän elinaikanaan. Nykyäänkin 60–70-vuotiaalla miehellä on usein lapsenlapsia ja jopa lapsenlapsenlapsia (jolloin neljä sukupolvea elää samanaikaisesti).

Tavaton kasvu. Raamatussa kerrotaan: ”Ja Israelin pojat tulivat hedelmällisiksi, ja heitä alkoi olla vilisemällä, ja he lisääntyivät lisääntymistään ja tulivat mahtavammiksi aivan tavatonta vauhtia, niin että maa tuli lopulta heitä täyteen.” (2Mo 1:7.) Heitä syntyi niin paljon, että Egyptin kuningas sanoi: ”Katso! Israelin poikien kansa on meitä lukuisampi ja mahtavampi.” ”Mutta mitä enemmän heitä sorrettiin, sitä enemmän he lisääntyivät ja sitä enemmän he levittäytyivät joka taholle, niin että Israelin poikien takia tunnettiin lopulta puistattavaa kauhua.” (2Mo 1:9, 12.) Kun vielä muistamme, että moniavioisuus ja sivuvaimojen ottaminen oli tapana ja että jotkut israelilaiset menivät naimisiin egyptiläisten naisten kanssa, voimme ymmärtää, miten miespuolisen aikuisväestön määrä saattoi nousta 600000:een.

Seitsemänkymmentä sielua Jaakobin lähimmästä huonekunnasta meni Egyptiin tai syntyi siellä pian sen jälkeen (1Mo 46). Jos niiden suvun päämiesten lukumäärästä, jotka alkoivat lisääntyä Egyptissä, jätetään pois Jaakob itse, hänen 12 poikaansa, hänen tyttärensä Dina, hänen pojantyttärensä Sarah, Leevin kolme poikaa ja kenties muitakin, niin 70:stä suvun päämiehestä jää jäljelle vain 50. (Leevin poikia ei lasketa, koska he eivät olleet mukana myöhemmin mainitussa luvussa 603550.) Jos siis aloitetaan laskeminen hyvin varovaisella luvulla – 50:stä suvun päämiehestä – ja otetaan huomioon, että Raamatun mukaan ”Israelin pojat tulivat hedelmällisiksi, ja heitä alkoi olla vilisemällä, ja he lisääntyivät lisääntymistään ja tulivat mahtavammiksi aivan tavatonta vauhtia, niin että maa tuli lopulta heitä täyteen” (2Mo 1:7), niin on helppo osoittaa, että Egyptistä lähdön aikaan saattoi elää 600000 asekuntoista, 20–50-vuotiasta, miestä. Se voidaan osoittaa esimerkiksi seuraavasti:

Jos otetaan huomioon silloiset suurperheet ja israelilaisten toivomus saada lapsia, jotta he täyttäisivät Jumalan lupauksen, ei ole kohtuutonta arvioida, että kukin suvun päämies sai 20–40-vuotiaana keskimäärin 10 lasta (joista noin puolet oli poikia). Varovaisuuden vuoksi voidaan olettaa, ettei kukaan niistä alkuperäisistä 50:stä, joista tuli suvun päämiehiä, alkanut saada lapsia ennen kuin 25 vuotta Egyptiin saapumisensa jälkeen. Koska kuolema tai muut olosuhteet saattoivat estää joitakuita poikia saamasta lainkaan lapsia tai keskeyttää heidän lastensaantinsa ennen rajaksi asettamaamme 40 vuoden ikää, voidaan Egyptissä syntyneiden, isäksi tulleiden israelilaismiesten määrästä vähentää 20 prosenttia. Yksinkertaistettuna tämä merkitsee sitä, että 20 vuoden kuluessa niille alkuperäisille 50:lle suvun päämiehelle, joiden arvioimme saaneen oman perheen, syntyi vain 200 (ei 250) poikaa.

Faraon säädös. Lisäksi voidaan ottaa huomioon faraon säädös, jonka mukaan kaikki poikalapset piti surmata heidän syntyessään. Tämä säädös näyttää olleen jokseenkin tehoton ja lyhytikäinen. Aaron syntyi noin kolme vuotta ennen Moosesta (eli 1597 eaa.), eikä säädös ilmeisestikään ollut silloin voimassa. Raamatussa sanotaan suoraan, ettei faraon säädös ollut kovin onnistunut. Heprealaiset naiset Sifra ja Puua, jotka todennäköisesti olivat johtavia kätilöitä, toisten kätilöiden päälliköitä, eivät toteuttaneet kuninkaan määräystä. Ilmeisesti he eivät välittäneet saamaansa käskyä muille kätilöille, joten ”kansa kasvoi yhä lukuisammaksi ja tuli hyvin mahtavaksi”. Sitten farao käski kaikkea kansaansa heittämään jokaisen vastasyntyneen israelilaispojan Niiliin. (2Mo 1:15–22.) Ei kuitenkaan vaikuta siltä, että egyptiläiset olisivat vihanneet heprealaisia siinä määrin. Jopa faraon oma tytär pelasti Mooseksen. Farao on myös piankin voinut tulla siihen tulokseen, että hän menettäisi arvokkaita orjia, jos hänen säädöksensä pysyisi voimassa. Egyptistä lähdön aikaan hallinnut  faraohan kieltäytyi päästämästä heprealaisia juuri siitä syystä, että he olivat hänelle arvokkaita orjatyöntekijöitä.

Voimme kuitenkin tehdä arviomme vieläkin varovaisemmaksi vähentämällä lähes kolmanneksen niiden poikien määrästä, jotka säilyivät elossa sen viisivuotiskauden aikana, jona faraon epäonnistunut käsky mahdollisesti vaikutti.

Eräs laskutapa. Kaikki nämä mahdolliset vähennyksetkin huomioon ottaen väestö kasvoi kiihtyvällä vauhdilla Jumalan siunauksen ansiosta. Kunkin viisivuotisjakson aikana vuodesta 1563 eaa. (ts. 50 vuotta ennen Egyptistä lähtöä) vuoteen 1533 eaa. (eli 20 vuotta ennen Egyptistä lähtöä) syntyneiden lasten määrä olisi seuraava:

MIESPUOLISEN VÄESTÖN KASVU

eaa.

Syntyneitä poikia

1563–1558

47350

1558–1553

62300

1553–1548

81800

1548–1543

103750

1543–1538

133200

1538–1533

172250

—

Yhteensä 600650*

* 20–50-vuotiaiden miesten teoreettinen määrä Egyptistä lähdön aikaan (1513 eaa.)

Huomautettakoon, että pienikin muutos laskutavassa, esimerkiksi kullekin isälle keskimäärin syntyneiden poikien määrän lisääminen yhdellä, korottaisi tämän määrän yli miljoonan.

Kuinka merkittävä määrä ihmisiä lähti Egyptistä Mooseksen johdolla?

Raamatussa mainittujen 600000 voimakkaan miehen lisäksi lähtijöiden joukossa oli melkoinen määrä vanhempia miehiä, vielä enemmän naisia ja lapsia ja ”paljon sekakansaa” eli ei-israelilaisia (2Mo 12:38). Egyptistä lähti siis mahdollisesti kaikkiaan yli kolme miljoonaa henkeä. Ei ihme, että Egyptin farao ei halunnut päästää niin suurta orjajoukkoa menemään. Se merkitsi hänelle huomattavaa taloudellista menetystä.

Raamatussa vahvistetaan, että taistelukuntoisten miesten määrä oli pelottava: ”Moab pelästyi kovasti tätä kansaa, koska sitä oli paljon, ja Moab alkoi tuntea puistattavaa kauhua Israelin poikia kohtaan.” (4Mo 22:3.) Moabilaisten pelko johtui tietysti osittain niistä ihmeistä, joita Jehova oli tehnyt Israelin puolesta, mutta he pelkäsivät myös israelilaisten suurta määrää, joka ei voinut sen vuoksi olla vain muutamaa tuhatta. Israelilaisten lukumäärä muuttui erämaavaelluksen aikana varsin vähän, koska sangen monet kuolivat erämaassa uskottomuutensa vuoksi (4Mo 26:2–4, 51).

Pian Egyptistä lähdön jälkeen toimitetussa väestönlaskennassa laskettiin leeviläiset erikseen, ja heitä oli kuukauden ikäisistä alkaen 22000 (4Mo 3:39). Tämä voi herättää kysymyksen: miksi kaikkien muiden 12 heimon miespuolisia esikoisia, kuukauden ikäisistä alkaen, oli yhteensä vain 22273? (4Mo 3:43.) Tämä on helposti ymmärrettävissä, kun otetaan huomioon, ettei suvun päämiehiä laskettu, että moniavioisuuden vuoksi miehellä saattoi tosin olla paljon poikia, mutta vain yksi esikoinen, ja että vain miesten esikoispojat laskettiin, ei naisten.

Egyptistä lähtöön liittyviä kiistakysymyksiä. Aikanaan koitti Jumalan määräaika vapauttaa Israelin kansa Egyptin ”rautapätsistä” hänen Abrahamille antamansa lupauksen mukaisesti. Jehova piti Israelia esikoispoikanaan Abrahamille antamansa lupauksen perusteella. Jaakob meni Egyptiin huonekuntineen vapaaehtoisesti, mutta hänen jälkeläisistään tuli myöhemmin orjia. Kansakuntana he olivat Jehovalle kallisarvoisia hänen esikoispoikanaan, ja Jehovalla oli laillinen oikeus vapauttaa heidät Egyptistä maksamatta heistä hintaa. (5Mo 4:20; 14:1, 2; 2Mo 4:22; 19:5, 6.)

Farao vastusti Jehovan tarkoitusta eikä halunnut päästää suurta orjatyöntekijöiden kansaa menemään. Lisäksi kun Mooses meni faraon luo pyytämään häntä Jehovan nimessä päästämään israelilaiset pois, jotta he voisivat viettää juhlaa Jehovalle erämaassa, farao vastasi: ”Kuka on Jehova, niin että minun pitäisi totella hänen ääntään ja lähettää Israel pois? Minä en tunne lainkaan Jehovaa.” (2Mo 5:2.) Farao piti itseään jumalana eikä tunnustanut Jehovan valtaa, vaikka hän epäilemättä olikin  kuullut heprealaisten käyttävän Jehovan nimeä monta kertaa aikaisemminkin. Jehovan kansa oli tiennyt hänen nimensä alusta asti, ja Abraham oli jopa puhutellut Jumalaa Jehovaksi (1Mo 2:4; 15:2).

Faraon asenteen ja toimien synnyttämä kiistakysymys koski jumalallisuutta. Jehova Jumalan täytyi nyt korottaa itsensä Egyptin jumalien yläpuolelle, myös jumalana kunnioitetun faraon yläpuolelle. Hän teki sen tuottamalla Egyptille kymmenen vitsausta, jotka johtivat Israelin vapauttamiseen. (Ks. JUMALAT JA JUMALATTARET: Kymmenen vitsausta.) Viimeisen vitsauksen, esikoisten kuoleman, aikaan israelilaisten käskettiin pesah-aterian yhteydessä valmistautua marssimaan pois Egyptistä. Vaikka he lähtivätkin kiireissään egyptiläisten jouduttaessa heitä ja sanoessa: ”Mehän olemme kaikki kohta kuolleita!”, he eivät lähteneet tyhjin käsin (2Mo 12:33). He ottivat mukaan karjalaumansa ja lammaskatraansa, taikinansa, joka ei ollut vielä hapannut, ja taikinakaukalonsa. Lisäksi egyptiläiset antoivat israelilaisille, mitä nämä pyysivät: hopeaesineitä ja kultaesineitä sekä vaatteita. Tämä ei silti ollut egyptiläisten ryöstämistä. Heillä ei ollut mitään oikeutta orjuuttaa israelilaisia, joten he olivat näille velkaa heidän palkkansa. (2Mo 12:34–38.)

Israelilaisten mukaan lähti ”paljon sekakansaa” (2Mo 12:38). He olivat kaikki Jehovan palvojia, sillä heidän oli valmistauduttava lähtemään Israelin kanssa sillä aikaa, kun egyptiläiset hautasivat kuolleitaan. He olivat viettäneet pesahia, muuten he olisivat olleet mukana Egyptin suru- ja hautausmenoissa. Osa tästä kansasta saattoi olla sellaisia, jotka olivat avioliiton kautta jollain tavalla sukua israelilaisille. Monet israelilaismiehet menivät naimisiin egyptiläisten naisten kanssa ja israelilaisnaiset egyptiläisten miesten kanssa. Esimerkki tästä on mies, joka surmattiin erämaassa, koska hän herjasi Jehovan nimeä. Hän oli egyptiläisen miehen poika, ja hänen äitinsä oli Danin heimoon kuulunut Selomit. (3Mo 24:10, 11.) Huomattakoon myös, että Jehova esitti pysyvät ohjeet muukalaisasukkaiden ja orjien osallistumisesta pesah-aterian syömiseen, kun Israel pääsisi Luvattuun maahan (2Mo 12:25, 43–49).

Egyptistä lähteneiden matkareitti. Israelilaisten on täytynyt aloittaa marssinsa pois Egyptistä eri paikoista olematta aluksi yhtenä kiinteänä joukkona. Jotkut ovat voineet liittyä marssijoiden pääjoukkoon sen kulkiessa eteenpäin. Joko kaupunki tai alue nimeltä Rameses oli matkan lähtökohta, ja matkan ensimmäinen osuus ulottui Sukkotiin (2Mo 12:37). Jotkut tutkijat arvelevat, että vaikka Mooses aloitti marssin Rameseksesta, niin israelilaisia tuli kaikkialta Gosenin maasta, ja he tapasivat Sukkotissa. (Kartta, 1. osa, s. 536.)

Israelilaiset olivat lähteneet Egyptistä kiireissään egyptiläisten jouduttaessa heitä, mutta he eivät lähteneet suinkaan epäjärjestyksessä, vaan ”Israelin pojat lähtivät Egyptin maasta taistelumuodostelmassa”, ts. todennäköisesti viidestä osasta – etu- ja pääjoukosta, selustasta sekä kahdesta sivustasta – koostuvan armeijan tavoin. Jehova teki ainakin jo Etamiin leiriydyttäessä selväksi, että Mooseksen pätevän johdon lisäksi hänkin johti kansaa järjestämällä israelilaisten oppaaksi päivällä pilvipatsaan, joka yöllä muuttui tulipatsaaksi antamaan heille valoa. (2Mo 13:18–22.)

Memfiksen pohjoispuolelta esimerkiksi Lakisiin, Luvattuun maahan, olisi ollut lyhintä tietä n. 400 km:n maamatka. Mutta silloin israelilaiset olisivat joutuneet kulkemaan pitkin Välimeren rannikkoa ja edelleen filistealaisten maan kautta. Heidän esi-isillään Abrahamilla ja Iisakilla oli aikoinaan ollut vaikeuksia filistealaisten kanssa. Jumala tiesi, että filistealaisten hyökkäys olisi saattanut lannistaa israelilaiset, koska heillä ei ollut kokemusta sotimisesta ja koska heillä oli perheet ja karjaa mukanaan, joten hän käski heidän kääntyä takaisin ja leiriytyä Pi-Hahirotin eteen, Migdolin ja meren väliin, mistä näki Baal-Sefoniin. Sinne he leiriytyivät meren rannalle. (2Mo 14:1, 2.)

Nykyään ei voida olla täysin varmoja siitä, mitä kautta israelilaiset kulkivat Rameseksesta Punaisellemerelle, koska Raamatussa mainittuja paikkoja ei voida paikallistaa ehdottoman varmasti. Useimmissa hakuteoksissa heidän osoitetaan kulkeneen ns. Wadi Tumilatia pitkin, joka on Egyptin suistoalueella. Tämä reitti perustuu kuitenkin pääosin siihen, että Rameseksen katsotaan sijainneen suistoalueen koilliskulmassa. Mutta egyptologian professori John A. Wilson toteaa: ”Tutkijat  eivät valitettavasti ole yhtä mieltä Rameseksen tarkasta sijaintipaikasta. Ramses-nimiset faraot, varsinkin Ramses II, nimittivät lukuisia kaupunkeja itsensä mukaan. Lisäksi viittauksia tähän kaupunkiin on kaivauksissa löydetty sellaisista suistoalueen kaupungeista, joita ei voida vakavasti väittää kyseiseksi paikaksi.” (The Interpreter’s Dictionary of the Bible, toim. G. Buttrick, 1962, 4. osa, s. 9.)

Useita paikkoja on ehdotettu, pidetty jonkin aikaa oikeina ja sitten hylätty muiden mahdollisuuksien tieltä. Todennäköisenä sijaintipaikkana pidetään Tanista (nyk. San el-Hagar), joka sijaitsee 56 km Välimeren rannikkokaupungista Port Saidista lounaaseen, mutta myös Qantir, n. 20 km etelämpänä, on mukana arvioissa. Taniksesta voidaan todeta, että eräässä egyptiläisessä tekstissä Tanis ja (Per-)Rameses luetellaan eri paikkoina, ei samana paikkana, ja että ainakin osa Taniksesta löydetystä materiaalista on todistettavasti peräisin muualta. John A. Wilson toteaakin vielä, että ”ei ole mitään takeita siitä, että piirtokirjoitukset, joissa mainitaan nimi Rameses, olisivat alun perin kotoisin sieltä”. Sekä Taniksesta että Qantirista löydetyistä Ramses II:ta koskevista piirtokirjoituksista voidaan todeta, että ne liittyivät vain kyseiseen faraoon, mutta eivät todista, että kumpikaan noista paikoista olisi ollut Raamatun Raamses, jonka israelilaiset rakensivat varastopaikaksi jo ennen Mooseksen syntymää (2Mo 1:11). Kuten artikkelissa RAAMSES, RAMESES osoitetaan, ei sille, että Ramses II olisi ollut israelilaisten Egyptistä lähdön aikaan hallinnut farao, ole juuri mitään tukea.

Wadi Tumilatin kautta kulkenutta reittiä on myös pidetty todennäköisenä sen nykyisin suositun teorian vuoksi, jonka mukaan Punaistamerta ei todellisuudessa ylitetty Punaisellamerellä vaan sen pohjoispuolella. Jotkut tutkijat olivat jopa sitä mieltä, että ylitys tapahtui Välimeren rannikolla sijaitsevalla Sirbonisjärvellä tai sen lähistöllä siten, että israelilaiset olisivat Wadi Tumilatilta poistuttuaan kääntyneet pohjoiseen kohti rannikkoa. Tämä näkemys on selvästi ristiriidassa sen Raamatun nimenomaisen maininnan kanssa, jonka mukaan Jumala itse johti israelilaiset pois reitiltä, joka olisi johtanut filistealaisten maahan (2Mo 13:17, 18). Muutkin kannattavat Wadi Tumilatin kautta kulkenutta reittiä, mutta selittävät, että ”meren” ylitys tapahtui Katkerajärvillä Suezin pohjoispuolella.

Punainenmeri, ei ”kaislameri”. Viimeksi mainittu näkemys perustuu väitteeseen, että heprealainen sana jam-sufʹ (käännetty vastineella ”Punainenmeri”) tarkoittaa kirjaimellisesti ’kaislojen tai ruokojen, papyrusruokojen merta’ ja että israelilaiset eivät niin ollen ylittäneet Punaisestamerestä haarautuvaa Suezinlahtea vaan jonkin kaislajärven, esimerkiksi Katkerajärvien alueen kaltaisen soisen paikan. Tämä näkemys poikkeaa kuitenkin vanhan kreikkalaisen Septuagintan kääntäjien kannasta, sillä he käänsivät sanan jam-sufʹ kreikkalaisella nimellä e·ry·thraʹ thaʹlas·sa, joka merkitsee sananmukaisesti ’punaista merta’. Mutta vielä tärkeämpää on, että sekä Luukas, joka kirjoitti Apostolien teot (ja kertoi, mitä Stefanos sanoi), että apostoli Paavali käyttivät tätä samaa kreikkalaista nimeä puhuessaan Egyptistä lähdöstä (Ap 7:36; Hpr 11:29). (Ks. PUNAINENMERI.)

Pelkän suon ylittäminen ei myöskään olisi ollut mikään suuri ihme, eivätkä egyptiläiset olisi voineet ’hukkua’ Punaiseenmereen, kun ”kuohuvat vedet alkoivat peittää heitä”, niin että he ”vajosivat syvyyksiin kuin kivi” (Hpr 11:29; 2Mo 15:5). Sen lisäksi, että Mooses ja Joosua kertoivat myöhemmin tästä suunnattomasta ihmeestä, myös apostoli Paavali sanoi, että israelilaiset tulivat kastetuiksi Moosekseen pilven ja meren välityksellä. Se osoitti, että he olivat täysin veden keskellä meri kummallakin puolellaan ja pilvi yläpuolellaan ja takanaan. (1Ko 10:1, 2.) Tämä osoittaa myös, että vesi oli paljon syvempää kuin kahlaamalla ylitettävää.

Egyptistä lähtijöiden reitti riippuu paljolti kahdesta seikasta: missä oli siihen aikaan Egyptin pääkaupunki ja mikä vesi ylitettiin. Koska Raamatun henkeytetyt kreikkalaiset kirjoitukset käyttävät ilmausta ”Punainenmeri”, on täysi syy uskoa, että Israel ylitti sen. Egyptin pääkaupunki oli silloin todennäköisimmin Memfis, joka toimi Egyptin pääasiallisena hallituskeskuksena suurimman osan maan historian ajasta. (Ks. MEMFIS.) Jos näin oli, niin marssin pois Egyptistä täytyi alkaa niin läheltä Memfistä, että Mooses voitiin kutsua faraon eteen pesahin viettopäivänä keskiyön jälkeen ja että hän ehti vielä  ajoissa Ramesekseen aloittamaan marssin kohti Sukkotia, ennen kuin nisanin 14. päivä päättyi (2Mo 12:29–31, 37, 41, 42). Josefuksen muistiinmerkitsemän vanhimman juutalaisen perimätiedon mukaan marssi alkoi vähän Memfiksen pohjoispuolelta (Jewish Antiquities, II, 315 [xv, 1]).

Wadi Tumilatin kautta kulkenut reitti olisi ollut niin kaukana Memfiksen pohjoispuolella, ettei aika olisi riittänyt edellä mainittuihin tapahtumiin. Tämän vuoksi monet aiemmat kommentaattorit ovat arvelleet, että israelilaiset kulkivat Egyptin läpi pitkin jotain tunnettua ”pyhiinvaellusreittiä”, esimerkiksi el-Hajin reittiä, joka kulkee Kairosta Suezinlahden pohjukassa olevaan Sueziin (muinainen Klysma, myöhemmin Kolsum).

Missä Punainenmeri jakautui, niin että israelilaiset saattoivat ylittää sen?

On syytä huomata, että kun israelilaiset olivat saapuneet matkansa toiseen etappiin, Etamiin, ”erämaan laitaan”, niin Jumala käski Mooseksen ”kääntyä takaisin ja leiriytyä Pi-Hahirotin eteen – – meren rannalle”. Tämä liike saisi faraon uskomaan, että israelilaiset ”harhailevat maassa sekasorron vallassa”. (2Mo 13:20; 14:1–3.) Ne tutkijat, jotka pitävät el-Hajin reittiä todennäköisenä, kiinnittävät huomiota siihen, että hepreankielinen verbi ”kääntyä takaisin” on painokas eikä tarkoita pelkästään ’poikkeamista’ tai ’kääntymistä toisaalle’ vaan pikemminkin palaamista tai ainakin huomattavan mutkan tekemistä. He olettavat, että saavuttuaan Suezinlahden pohjukan pohjoispuolelle israelilaiset tekivät täyskäännöksen ja suuntasivat kulkunsa Jebel ʽAtaqan, Suezinlahden länsipuolta reunustavan vuorijonon, itäpuolelle. Suuri ihmisjoukko, jollainen israelilaisista muodostui, ei voisi paeta nopeasti sellaisesta paikasta, jos sitä ajettaisiin takaa pohjoisesta, ja se olisi siten umpikujassa meren sulkiessa sen tien.

Ajanlaskumme ensimmäiseltä vuosisadalta peräisin oleva juutalainen perimätieto antaa tällaisen kuvan. (Ks. PI-HAHIROT.) Vielä tärkeämpää on kuitenkin se, että tilanne sopii Raamatussa esitettyyn yleiskuvaan, kun taas monien tutkijoiden suositut näkemykset eivät sovi siihen (2Mo 14:9–16). Ylityksen on selvästikin täytynyt tapahtua tarpeeksi kaukana Suezinlahden (Punaisenmeren länsihaaran) pohjukasta, niin etteivät faraon joukot voineet yksinkertaisesti kiertää lahden ympäri ja hyökätä vaivatta israelilaisten kimppuun sen toisella puolella (2Mo 14:22, 23).

Farao oli muuttanut mielensä israelilaisten vapauttamisesta heti, kun hän sai kuulla heidän lähteneen. Epäilemättä sellaisen orjakansan menettäminen merkitsi Egyptille melkoista taloudellista tappiota. Hänen sotavaunujensa ei olisi vaikea saavuttaa koko tuota liikkeellä olevaa kansakuntaa, varsinkin koska se oli ’kääntynyt takaisin’. Rohkaistuneena ajatuksesta, että israelilaiset harhailivat erämaassa sekasorron vallassa, hän lähti itsevarmana heidän peräänsä. Mukanaan 600:n valiovaunun muodostama iskujoukko, kaikki muut Egyptin vaunut sotureineen sekä ratsumiehensä ja koko sotajoukkonsa hän tavoitti Israelin Pi-Hahirotissa. (2Mo 14:3–9.)

Israelilaisten tilanne näytti strategisesti hyvin huonolta. He olivat selvästi saarroksissa meren ja vuorten välissä egyptiläisten sulkiessa paluutien. Tässä näennäisessä loukussa israelilaisten sydämeen iski pelko, ja he alkoivat nurista Moosesta vastaan. Silloin Jumala puuttui asiaan suojellakseen israelilaisia ja siirsi heidän edessään olleen pilven heidän selustaansa. Pilven toinen puoli oli pimeä egyptiläisille, mutta sen toinen puoli valaisi yötä israelilaisille. Sillä aikaa kun pilvi esti egyptiläisiä hyökkäämästä, Mooses nosti Jehovan käskystä sauvansa, ja meren vedet jakautuivat kahtia jättäen kuivan merenpohjan Israelin kuljettavaksi. (2Mo 14:10–21.)

Ylityspaikan leveys ja syvyys. Koska Israel ylitti meren yhtenä yönä, voidaan tuskin olettaa, että vedet jakautuivat vain kapeaksi käytäväksi. Se on pikemminkin saattanut olla kilometrin levyinen tai leveämpikin. Vaikka sellainen joukko kulkisi melko tiiviissä marssimuodostelmassa, niin vankkureineen, matkatavaroineen ja karjoineen – jokseenkin tiheisiin riveihin asetettunakin – se täyttäisi ehkä n. 8 km²:n suuruisen tai sitäkin isomman alan. Siksi merenpohjaa nähtävästi kuivuikin niin paljon, että israelilaiset saattoivat ylittää sen kohtalaisen leveänä rintamana. Jos rintama oli n. 1,5 km:n levyinen, niin israelilaisrivistö oli todennäköisesti ainakin 5 km pitkä. Jos rivistön leveys taas oli 2,5 km, pituus saattoi olla  n. 3 km tai enemmän. Kestäisi useita tunteja, ennen kuin tällainen rivistö pääsisi merenpohjaan ja kulkisi sen yli. Koska he eivät kuitenkaan joutuneet paniikkiin, vaan säilyttivät taistelumuodostelmansa, he epäilemättä liikkuivat melkoisen ripeästi.

Jos pilveä ei olisi ollut, egyptiläiset olisivat helposti saaneet israelilaiset kiinni ja tappaneet monia heistä (2Mo 15:9). Kun israelilaiset olivat menneet mereen ja pilvi oli siirtynyt pois heidän takaansa, egyptiläiset näkivät tilanteen ja lähtivät takaa-ajoon. Tämä korostaa jälleen sitä, että merenpohjan on täytynyt kuivua kohtalaisen leveältä ja pitkältä alalta, sillä faraolla oli suuri sotajoukko. Tarkoituksenaan tuhota tai vangita uudelleen entiset orjansa koko sotajoukko eteni kauas pitkin merenpohjaa. Aamuvartion aikaan, n. klo 2–6, Jehova sitten katseli pilvestä egyptiläisten leiriä ja alkoi syöstä sitä sekasortoon ja irrotti pyöriä heidän vaunuistaan (2Mo 14:24, 25).

Aamun sarastaessa israelilaiset olivat päässeet turvallisesti Punaisenmeren itärannalle. Sitten Mooseksen käskettiin ojentaa kätensä, jotta vedet palaisivat egyptiläisten päälle. Silloin ”meri alkoi palata normaaliin tilaansa”, ja egyptiläiset yrittivät paeta sen alta. Tämäkin osoittaa, että vedet olivat jakautuneet leveältä alueelta, sillä kapeaan käytävään he olisivat hautautuneet hetkessä. Egyptiläiset pakenivat lähestyviä vesimassoja kohti länsirantaa, mutta vedet lähenivät toisiaan, kunnes ne nielaisivat täydellisesti syvyyksiinsä kaikki faraon sotajoukkojen sotavaunut ja ratsumiehet; ainuttakaan ei jäänyt jäljelle.

Tällainen hukuttava tulva ei selvästikään olisi mitenkään mahdollista suolla. Matalalla suolla eivät ruumiit myöskään kulkeutuisi rantaan, kuten todellisuudessa tapahtui, niin että ”Israel sai nähdä egyptiläiset kuolleina meren rannalla”. (2Mo 14:22–31.) (Kartta ja kuva, 1. osa, s. 537.)

Vedet ”hyytyivät”. Raamatun kuvauksen mukaan kuohuvat vedet hyytyivät, jotta Israel saattoi kulkea niiden läpi (2Mo 15:8). Sanaa ”hyytyä” käytetään vuoden 1938 kirkkoraamatussa, American Standard Versionissa, Kuningas Jaakon käännöksessä sekä J. N. Darbyn, I. Leeserin, R. Knoxin ja J. Rotherhamin käännöksissä. Suomen kielen perussanakirja määrittelee hyytymisen seuraavasti: ”Jähmettyä, koaguloitua, maksoittua.” Tässä raamatunkohdassa ”hyytymiseksi” käännettyä heprealaista sanaa käytetään Jobin 10:10:ssä maidon juoksuttamisesta. Se ei merkitse siis välttämättä sitä, että vesimuurit olisivat jäätyneet kiinteiksi vaan että hyytyneen aineen koostumus saattoi olla hyytelön kaltaista. Mikään näkyvä ei pidättänyt Punaisenmeren vesiä israelilaisten molemmilla puolilla, joten ne näyttivät hyytyneiltä, juoksettuneilta tai jähmettyneiltä, niin että ne pysyivät pystyssä kuin muuri kummallakin puolella eivätkä luhistuneet ja tulvineet israelilaisten päälle tuhoamaan heitä. Siltä nuo vedet näyttivät Mooseksesta, kun voimakas itätuuli oli jakanut ne ja kuivannut pohjan, niin että se ei ollut liejuinen eikä jäätynyt, vaan suuri ihmisjoukko saattoi helposti kulkea sitä pitkin.

Mereen avautunut väylä oli niin leveä, että kaikki israelilaiset, joita oli mahdollisesti kolme miljoonaa, ehtivät itärannalle aamun koittaessa. Sitten hyytyneet vedet alkoivat vapautua kahleistaan ja palata paikoilleen kummaltakin puolelta tulvehtien ja hukuttaen egyptiläiset israelilaisten seisoessa itärannalla katselemassa, kun Jehova ylivertaisella tavalla vapautti kokonaisen kansakunnan maailmanmahdin vallasta. He näkivät Mooseksen sanojen täyttyvän kirjaimellisesti: ”Niitä egyptiläisiä, jotka näette tänään, ette tule enää näkemään, ette koskaan enää.” (2Mo 14:13.)

Tällä huomiota herättävällä voiman osoituksella Jehova siis korotti nimensä ja vapautti Israelin. Kun israelilaiset olivat päässeet turvaan Punaisenmeren itärannalle, Israelin pojat lauloivat Mooseksen johdolla laulun, ja Mooseksen sisar, naisprofeetta Mirjam, otti tamburiinin käteensä, ja kaikki naiset seurasivat häntä tamburiinein ja tanssein, ja hän vastasi miehille vuorolaulussa. (2Mo 15:1, 20, 21.) Israel oli päässyt täysin eroon vihollisistaan. Kun he lähtivät pois Egyptistä, heidän ei tarvinnut kärsiä ihmisten eikä eläinten aiheuttamaa vahinkoa, ei edes yksikään koira murissut tai liikauttanut kieltään israelilaisille (2Mo 11:7). Vaikka 2. Mooseksen kirjassa ei mainitakaan, että farao itse olisi hukkunut mereen sotajoukkojensa kanssa ja tuhoutunut, niin psalmissa 136:15 sanotaan, että Jehova ”karisti faraon ja hänen sotajoukkonsa Punaiseenmereen”.

 Esikuva myöhemmistä tapahtumista. Kun Jumala toi Israelin pois Egyptistä Abrahamille antamansa lupauksen mukaisesti, hän piti Israelin kansaa poikanaan ja sanoikin faraolle, että ’Israel on minun esikoiseni’ (2Mo 4:22). Myöhemmin Jehova sanoi: ”Kun Israel oli poikanen, niin minä rakastin sitä, ja Egyptistä minä kutsuin poikani.” (Ho 11:1.) Tämä viittaus menneeseen Egyptistä lähtöön oli myös profetia, joka täyttyi Herodeksen päivinä, kun Joosef ja Maria Herodeksen kuoltua palasivat Egyptistä Jeesuksen kanssa ja asettuivat asumaan Nasaretiin. Historiankirjoittaja Matteus soveltaa Hoosean profetian tähän tapahtumaan sanoessaan Joosefista: ”Hän pysyi siellä Herodeksen kuolemaan asti, jotta täyttyisi se, minkä Jehova oli puhunut profeettansa välityksellä sanoen: ’Egyptistä minä kutsuin poikani.’” (Mt 2:15.)

Apostoli Paavali mainitsee Egyptistä lähdön niiden tapahtumien yhteydessä, jotka hänen mukaansa kohtasivat Israelia esimerkkeinä eli esikuvina (1Ko 10:1, 2, 11). Se näyttääkin siksi kuvaavan jotakin suurempaa. Luonnollista Israelia käytetään Raamatussa kuvaamaan hengellistä Israelia, Jumalan Israelia (Ga 6:15, 16). Lisäksi Mooses puhui tulevasta profeetasta, joka olisi hänen kaltaisensa (5Mo 18:18, 19). Juutalaiset odottivat tämän olevan suuri johtaja ja vapauttaja. Apostoli Pietari tunnistaa Jeesuksen Kristuksen Suuremmaksi Moosekseksi (Ap 3:19–23). Israelin vapauttamisen Punaisellamerellä ja Egyptin armeijan tuhoutumisen täytyy sen vuoksi merkitä sitä, että hengellinen Israel vapautuu omasta vihollisestaan, vertauskuvallisesta Egyptistä, Jeesuksen Kristuksen tekemän suuren ihmeen välityksellä. Ja niin kuin se, mitä Jumala teki Punaisellamerellä, korotti hänen nimensä, niin myös se, että nuo esikuvalliset tapahtumat täyttyvät paljon suuremmassa mitassa, tuo suurempaa ja paljon laajemmalle ulottuvaa kunniaa Jehovan nimelle (2Mo 15:1).