Satokauden ensimmäiset hedelmät; minkä tahansa ensimmäiset tulokset tai tuotteet. Heprealaista sanaa reʼ·šitʹ (juuresta, jonka merkitys on ’pää’) käytetään tarkoittamaan ensimmäistä osaa, lähtökohtaa tai ’alkua’ (5Mo 11:12; 1Mo 1:1; 10:10), ’parasta’ (2Mo 23:19, Rbi8, alav.) ja ’ensi hedelmiä’ (3Mo 2:12). Ilmaus ”kypsät ensi hedelmät” on käännetty heprealaisesta sanasta bik·ku·rimʹ, jota käytetään erityisesti viljasta ja hedelmistä (Na 3:12). Kreikkalainen ensi hedelmistä käytetty sana (a·par·khēʹ) tulee kantasanasta, jonka perusmerkitys on ’etusija’.

Jehova vaati Israelin kansaa uhraamaan ensi hedelmät hänelle niin ihmisistä, eläimistä kuin maan hedelmistäkin (2Mo 22:29, 30; 23:19; San 3:9). Ensi hedelmien omistaminen Jehovalle olisi todiste siitä, että israelilaiset arvostivat Jehovan siunausta sekä maataan ja sen satoa. Se olisi kiitollisuuden ilmaus ”jokaisen hyvän annin” Antajaa kohtaan (5Mo 8:6–10; Ja 1:17).

Jehova käski kansaa uhraamaan ensi hedelmät kuvaannollisesti hänelle varsinkin happamattomien leipien juhlan aikana. Nisankuun 16. päivänä ylimmäinen pappi sitten heilutti pyhäkössä Jehovan edessä viljasadon ensi hedelmää, ohralyhdettä; ohrasta saatiin pyhään kalenteriin perustuvan vuoden ensimmäinen sato. (3Mo 23:5–12.) Helluntaina, 50. päivänä ohralyhteen heiluttamisesta, esitettiin puolestaan heilutusuhriksi vehnäsadon ensi hedelmä: kaksi hienoista jauhoista valmistettua hapatettua leipää (3Mo 23:15–17). (Ks. JUHLA.)

Näiden ylimmäisen papin kansan puolesta esittämien viljauhrien lisäksi israelilaisia vaadittiin tuomaan uhriksi ensi hedelmät kaikesta sadostaan. Jokainen ihmisen ja eläimen esikoinen oli pyhitetty Jehovalle joko uhraamalla tai lunastamalla (ks. ESIKOINEN). Karkeiden jauhojen ensi hedelmät piti uhrata reikäleipinä (4Mo 15:20, 21). Israelilaiset panivat myös maan hedelmäsatoa koreihin ja veivät sitä pyhäkköön (5Mo 26:1, 2), jossa he sitten lausuivat tietyt 5. Mooseksen kirjan 26:3–10:een kirjoitetut sanat. Nuo sanat olivat itse asiassa jäsennys kansakunnan historiasta siitä lähtien kun se meni Egyptiin, siihen saakka kun se vapautettiin ja vietiin Luvattuun maahan.

Ajan mittaan kerrotaan muodostuneen tavaksi, että jokainen paikkakunta lähetti edustajan viemään tuon seudun asukkaiden antamat ensi hedelmät, jottei kaikkien tarvinnut kärsiä Jerusalemiin matkaamisen epämukavuutta joka kerta, kun ensi hedelmät kypsyivät. Näiden uhrattavien ensi hedelmien määrää ei ollut säädetty Laissa; ilmeisesti se jätettiin antajan anteliaisuuden ja arvostuksen varaan. Joka tapauksessa piti uhrata paras osa, ensi hedelmien parhaat (4Mo 18:12; 2Mo 23:19; 34:26).

Vastikään istutettua puuta pidettiin ensimmäiset kolme vuotta epäpuhtaana, ikään kuin ympärileikkaamattomana. Neljäntenä vuonna kaikki sen hedelmät tulivat pyhiksi Jehovalle. Viidentenä vuonna omistaja saattoi sitten poimia hedelmät itselleen. (3Mo 19:23–25.)

Papit ja leeviläiset käyttivät Israelin 12 ei-leeviläisen heimon Jehovalle anniksi tuomat ensi hedelmät, koska he eivät saaneet perintöosaa maasta (4Mo 18:8–13). Ensi hedelmien uskollinen uhraaminen tuotti mielihyvää Jehovalle ja siunauksen kaikille osapuolille (Hes 44:30). Jumala piti niiden tuomatta jättämistä hänelle kuuluvan riistämisenä, ja se herätti hänen paheksuntansa (Mal 3:8). Joissakin Israelin historian vaiheissa tätä tapaa laiminlyötiin, mutta jotkut tosi palvontaa innokkaasti kannattavat hallitsijat ottivat sen uudelleen käyttöön joksikin aikaa. Kuningas Hiskia järjesti uudistustyönsä ohessa tavallista pitemmän happamattomien leipien juhlan ja neuvoi tuossa tilaisuudessa kansaa täyttämään ensi hedelmien ja kymmenysten antamista koskevan velvollisuutensa. Kansa noudatti neuvoa ilomielin tuomalla suuret määrät viljan, uuden viinin, öljyn, hunajan ja kaiken pellon sadon  ensi hedelmiä kolmannesta kuukaudesta seitsemänteen saakka. (2Ai 30:21, 23; 31:4–7.) Babylonista paluun jälkeen Nehemia johti kansan vannomaan, että se vaeltaisi Jehovan lain mukaan, ja tähän sisältyi kaikenlaisen ensi hedelmän tuominen hänelle (Ne 10:29, 34–37). (Ks. UHRIT, UHRILAHJAT.)

Kuvaannollista käyttöä. Jeesus Kristus siitettiin hengellä kasteensa yhteydessä, ja hänet herätettiin kuolleista elämään hengessä 16. nisankuuta vuonna 33, sinä vuoden päivänä, jolloin ensimmäisen viljasadon ensi hedelmät esitettiin pyhäkössä Jehovan edessä. Sen vuoksi häntä sanotaan ensi hedelmäksi, ja hän onkin ensimmäinen ensi hedelmä Jumalalle. (1Ko 15:20, 23; 1Pi 3:18.) Jeesuksen Kristuksen uskolliset seuraajat, hänen hengelliset veljensä, ovat myös ensi hedelmiä Jumalalle, joskaan eivät ensimmäisiä ensi hedelmiä, ja heidät voidaan rinnastaa toiseen viljasatoon, vehnäsatoon, joka esitettiin Jehovalle helluntaina. Heitä on 144000, ja heistä sanotaan, että heidät ”ostettiin ihmisistä ensi hedelmäksi Jumalalle ja Karitsalle” ja että he ovat ”eräs hänen luomustensa ensi hedelmä” (Il 14:1–4; Ja 1:18).

Apostoli Paavali sanoo ”ensi hedelmäksi” myös sitä uskollista juutalaista jäännöstä, johon kuuluvista tuli ensimmäisiä kristittyjä (Ro 11:16). Kristityn Epainetoksen sanotaan olevan ”Aasian ensi hedelmiä Kristukselle” (Ro 16:5) ja Stefanaan huonekunnan ”Akhaian ensi hedelmä” (1Ko 16:15).

Koska voidellut kristityt on siitetty hengellä Jumalan pojiksi toivonaan ylösnousemus kuolemattomuuteen taivaissa, heillä sanotaan heidän maan päällä eläessään olevan ’ensi hedelmä, nimittäin henki, – – samalla kun he hartaasti odottavat pojaksiottoa, vapautusta ruumiistaan lunnaiden perusteella’ (Ro 8:23, 24). Paavali sanoo, että hän ja muut kristityt, joilla on henkielämän toivo, ovat saaneet ”ennakkovakuuden siitä, mitä on määrä tulla, toisin sanoen hengen”, jonka hän sanoo myös olevan ”perintömme ennakkovakuus” (2Ko 5:5; Ef 1:13, 14).